Title: Filosofiset mietelmät
Author: Bacon, Francis, 1561-1626
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Filosofiset mietelmät" ***


Francis Baconin


FILOSOFISET MIETELMÄT


Englanninkielestä suomentanut
Elof Kristianson


Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin & kumpp. Osakeyhtiö 1910.



Suomalaiselle lukijalle.


Niin tärkeätä ja suuriarvoista kuin onkin se työ, mitä tiedemiehet ja
ajattelijat tekevät, joko kohottamalla ihmiskunnan aineellista
hyvinvointia taikka etsimällä vastausta niihin elämän arvoituksellisiin
kysymyksiin, mitkä ihmismieltä jännittävät, on heidän suhteensa olemassa
se valitettava seikka, että heidän -- heistä useimpain -- esityksensä
ovat siksi vaikeatajuisia, että enimmät heidän aikalaisistaan jäävät
kokonaan osattomiksi niistä tiedoista ja siitä elämänviisaudesta, millä
he ovat enentäneet ihmiskunnan tietämisen määrää. Tietenkään ei siitä
ole syytettävä näitä ajattelijoita ja tiedemiehiä, sillä eihän se ole
heidän vikansa, että ihmiset ovat niin järjestäneet keskinäiset
suhteensa, että toisille ihmisille, vieläpä suurelle enemmistölle, elämä
ei tarjoo älyllisen, henkisen elämän edellytyksiä, vaan muodostuu heidän
elämänsä liikkumattomaksi, värittömäksi, pelkäksi aineelliseksi
olemassaoloksi.

Mutta onpa sentään poikkeuksiakin tästä säännöstä. On ollut ennen meidän
aikojamme ja nytkin on olemassa sellaisiakin suuria ajattelijoita, jotka
eivät ole kirjottaneet ainoastaan valittua tieteellisesti sivistynyttä
vähemmistöä, vaan myöskin suurta yleisöä varten.

Sellaisiin helppotajuisiin filosofian esityksiin kuuluvat nämä Baconin
mietelmät, joista on sattuvasti sanottu, että ne "tunkeutuvat joka
miehen mieleen ja elämäntoimiin".

Lyhyt esitys Baconista ja hänen filosofiastaan lienee tässä yhteydessä
paikallaan.

Francis Bacon syntyi Yorkhousessa, Englannissa v. 1561 ja kuoli v. 1626,
joten hän siis eli Englannin historian merkillisimpänä aikakautena, joka
historiassa tunnetaan Elisabetin aikakauden nimellä. Englanti osasi näet
hyväkseen käyttää renessansin -- vanhan ajan tieteitten ja taiteitten
uudestasyntymisen -- elähyttävää ja uudistavaa vaikutusta suuremmassa
määrässä ja välittömämmin kuin moni muu kansakunta. Ja sen aikakauden
suurmiehet Shakespeare ja Bacon ovat kaikkien aikakausien merkillisimpiä
neroja, edellinen tähän saakka saavuttamattomana taiteilija-filosofina
ja jälkimäinen meidän aikamme tieteen ennustajana ja tienraivaajana.

Francis Bacon oli aikakautensa huomattavimpia valtiomiehiä, kohoten
maansa korkeimpiin virka-asemiin ja arvoihin. Mutta me sivuutamme tässä
Baconin loistavan ja osiksi häpeällisenkin virkamiesuran kuvaamisen, ja
sen sijaan puhumme hänen merkityksestään filosofisena kirjailijana ja
hänen vaikutuksestaan, ei ainoastaan omaansa, vaan vielä seuraaviinkin
aikakausiin.

Baconia arvostellessamme ja hänen ansioitansa arvioidessamme meidän on
pantava merkille ne historialliset asianhaarat, mitkä olivat juuri sille
aikakaudelle ominaisia, vaikuttaen joko edistävästi taikka
vaikeuttavasti hänen tehtäväänsä. Eikä meidän tarvitsekaan mainita
useampaa kuin pari sellaista merkillistä piirrettä, päästäksemme
käsitykseen siitä asemasta, missä Bacon, historian kannalta katsoen,
toimi.

Uskonpuhdistus sekä mantereella että Englannissa oli, voipa melkein
sanoa, suorittanut tehtävänsä loppuun, voimakkaasti vaikuttaen ei
ainoastaan rahvaan hengettömän elämän elvyttämiseksi, vaan antamalla
uutta virikettä ja rohkeutta myöskin sivistyneelle ja oppineelle
maailmalle. Mutta sitäkin vielä tärkeämpi tässä suhteessa epäilemättä
oli renessansin vaikutus, joka ikäänkuin puhalsi uuden hengen ja
innostuksen keskiajan kaavoihin kangistuneeseen ja ahdasmieliseksi
kirkollisuudeksi alentuneeseen elämään. Uskonpuhdistus ja renessansi
yhdessä samanaikaisten merkillisten keksintöjen ja löytöjen kanssa
olivat niitä suuria enteitä, joitten merkityksen tulkitseminen ja
edelleen kehittäminen tuli Baconin tehtäväksi.

Meidän ei ole vaikea ymmärtää, että tämä tehtävä vaati, ei ainoastaan
kyvykästä, vaan sen lisäksi monipuolista ja näkevää miestä, joka olisi
selvillä historiallisesta kehityksestä ja lähinnä kuluneen ajan
merkillisistä edistysaskelista sekä osaisi oman aikansa hajanaisista ja
arvostelemattomista pyrinnöistä ja saavutuksista erottaa ne, jotka
kuvastelivat vielä näkymätöntä ja käsittämätöntä tulevaisuutta. Mutta
Baconpa olikin sekä sivistykseensä ja ulkonaiseen asemaansa että
kunnian- ja maineenhimoiseen luonteeseensa nähden sellainen mies,
jollaista aikakausi tarvitsi. Sen lisäksi, että hän oli perinpohjin
perehtynyt latinan- ja kreikankieleen, hänen antikisen filosofian ja
tieteen tuntemuksensa ei ollut Aristoteleen tai muitten etevien miesten
sokeata ihailemista tai heidän lausuntojensa ulkoamuistamista, tai kykyä
käyttää niitä todistuskappaleina saivartelevassa dialektiikassa, mikä
oli hänen aikakaudelleen ominaista, vaan omasi hän ennen kaikkea kyvyn
erottaa sen, mikä oli kaikista tärkeintä esim. juuri Aristoteleen
filosofiassa, nimittäin pyrkimyksen etsiä luonnosta, aistillisesti
tajuttavasta todellisuudesta ratkaisua maailman arvoitukselle, vastausta
tietämisen kysymykseen. Ja toisaalta ne merkilliset keksinnöt, kuten
ruudin, kompassin, kirjapainotaidon keksiminen, jotka silloin olivat
aivan äskeisiä saavutuksia, sekä ne merkilliset löytöretket, jotka
olivat niin suuresti laajentaneet ihmisten tietoa tunnetusta maailmasta,
kaikki nämä, tosin satunnaiset, tapaukset herättivät Baconissa sen
käsityksen ja, miks'emme voisi sanoa, aatteen, että nimittäin ei
ainoastaan koko näkyväinen maailma, vaan myöskin tieto sen
lakiperäisistä ilmiöistä ja siinä piilevistä voimista on juuri tätä
tietä saavutettavissa, s.o. keksintöjen, löytöretkien ja yleensä
havaintojen, kokeilujen, tutkimusten kautta. Ja että se ajatus merkitsi
koko entisen tieteellisen metodin ja filosofian perinpohjaista
uudistamista, sen käsitti Bacon ja se innosti hänen korkealle pyrkivää
mieltänsä. Mutta hän ymmärsi tai aavisti sen lisäksi, että tässä oli
kysymys, paitsi uuden filosofisen suunnan perustamisesta, kahlehdittujen
jättiläisten vapauttamisesta, uusien ennen aavistamattomien voimien
esillemanaamisesta. Ja tämä hänessä yhä selventyvä ja varmeneva
tietoisuus se näyttää Baconin mahtavuuteen ja valtaan palavaa mieltä
enimmän jännittäneen.

Näin vähitellen selvisi Baconille hänen suuriarvoinen elämäntehtävänsä.
Hajanaisista, yksittäisistä havainnoista ja niitten synnyttämistä
mielteistä muodostui systemaattinen kokonaisuus, suunnitelma filosofian
ja tieteitten uudistamista varten. Vanhan spekulativisen (järkeilevän)
filosofian tilalle, joka saavutti huippukohtansa keskiaikaisessa
skolastikassa, oli astuva havaintoperäinen, kokeileva filosofia
(empirismi). Siis tämä mies, lordi Bacon, joka oli sanan kaikissa
merkityksissä ylimys, ryhtyi "demokratiseeraamaan" aikakautensa
ylimysmielistä filosofiaa, vaatien sitä laskeutumaan metafysisistä
korkeuksistaan jokapäiväiseen todellisuuteen!

Edellisen ajan ja oman aikansa maantieteellisissä ja
luonnontieteellisissä saavutuksissa Bacon näki, paitsi niitten
käytännöllistä tilapäismerkitystä, samalla sen, että ne olivatkin vain
hajanaisia ja sattumalta keksittyjä saaria suuren tuntemattoman
äärettömässä valtameressä. Ja hän itse ryhtyi laatimaan perinpohjaista
suunnitelmaa tämän valtameren tutkimista varten, sillä hän käsitti, että
saavuttaakseen jotakin suurempaa ja jouduttaakseen tutkimusta oli
välttämätöntä, ei ainoastaan uuden tieteellisen menettelytavan
sovelluttaminen, vaan että sen lisäksi tarvittiin mahdollisimmalla
tarkkuudella luotu systeemi. Siinä tarkotuksessa Bacon kirjotti kirjansa
"Novum Organum" (v. 1620), jossa hän kehittää filosofiansa induktivisen
systeemin. Kuno Fischer puhuessaan kysymyksessäolevan aikakauden
merkillisistä luonnontieteellisistä keksinnöistä ja löydöistä lausuu
Baconia tarkottaen: "Siispä sen, joka tahtoo tehdä filosofian
ajanmukaiseksi, täytyy muuttaa löytöjen ja keksintöjen henki
filosofiseksi, taikka filosofian henki keksinnölliseksi." Nämä sanat
melkein riittäisivät määritelmäksi Baconin merkityksestä niille, jotka
ovat hänen omiin teoksiinsa jossain määrin tutustuneet. Ja Bacon itse
sanoo, tarkotustaan selittäen, mainitussa pääteoksessaan: "On vahinko
ihmiskunnalle, että älyllisen (intellektualisen) maailman rajat ovat
pysyneet vanhoillaan, vaikka aineellista maailmaa, maita, meriä ja
avaruutta on niin paljo laajennettu ja valaistu."

Bacon otti suorittaakseen tämän tehtävän, todellakin vaikean ja samalla
suurenmoisen tehtävän. Sen sijasta että abstraktinen ajattelu oli ollut
tähän asti lähtökohtana, oli lähtökohdaksi otettava aistillinen
todellisuus. Ja sitä varten oli ensinnäkin kerättävä ja pantava
järjestykseen kaikki jo saavutetut tiedot ja kokemukset. Logiikka oli
tehtävä tieteeksi, jonka avulla näitä tietoja punnitaan ja tarkistetaan
ja jonka avulla niistä uusista havainnoista ja kokemuksista vedetään
uusia johtopäätöksiä ja siten päästään tunkeutumaan yhä syvemmälle
maailman tietämiseen. Eikä ainoastaan tietämiseen, mutta myöskin
saavutetun tiedon käyttämiseen tarkotuksessa lisätä ihmiskunnan
terveyttä, siveellisyyttä, kauneutta ja voimaa. Siis sama aate, mikä oli
elähyttänyt vanhan ajan suurinta luonnontutkija-filosofia, se sama aate
epäilemättä innostutti uuden ajan ensimäistä "uudenaikaista" filosofia,
Francis Baconia.

Teoksessaan "Tieteitten arvosta ja laajenemisesta" (v. 1623) Bacon
täydentää ja selittää induktivista systeemiänsä pannen painoa
havaintoperäisen metodin monipuoliseen vaikutukseen inhimillisten
tietojen lisäämiseksi ja järjestämiseksi.

Ja varsinaisen päätyönsä ohella ja yhteydessä hän piirteli kuvia
elämästä ja ihmisluonteesta terävä-älyisen psykologin ja kokeneen
maailmanmiehen taidolla. Nämä pienoispiirrokset, jotka tunnetaan nimellä
"Essays" ja jotka ovat useammassa kuin sadassa painoksessa levinneet
englanninkielisessä maailmassa, epäilemättä ansaitsevat tulla meilläkin
tunnetuiksi.

Tosin Baconin ansiot näyttävät sangen mitättömiltä, jos hänen
systeemiänsä vertaamme esim. Spencerin taikka Comten systeemeihin.
Samoin, jos yksipuolisesti kysymme, mitä hän itse sai aikaan
tieteellisen luonnontutkimuksen alalla. Mutta häntä onkin punnittava
hänen oman aikansa vaa'alla. On huomattava, että se, mitä nyt saatetaan
opettaa meidän koulujemme alaluokilla, oli osiksi tai kokonaankin
tuntematonta Baconin aikalaisille. Mutta juuri siihen perustuu Baconin
merkitys, että se, minkä myöhempien aikojen tutkimus on voittanut ja
saavuttanut, on Baconin vetämien rajojen sisäpuolella ja hänen
viitottamallansa suunnalla, joten Baconilla filosofina on aina pysyvä
arvo, pysyvämpi vielä kuin esim. Voltairella valistuksen filosofina.
Mutta vaikka onkin totta, että Voltairen kirjalliset tuotteet,
erittäinkään hänen novellinsa eivät tunnu meidän aikamme lukijasta
kovinkaan hämmästyttäviltä, niin olivat ne enemmänkin kuin riittäviä
siihen tarkotukseen, mihin Voltaire niitä käytti. Samaa, ja vielä
paremmalla syyllä, on sanottava Baconin kirjotuksista, mikäli on kysymys
niitten merkityksestä uudemman filosofian ja luonnontieteitten
kehitykselle.

      _Suomentaja._



TOTUUDESTA.


Mikä on totuus, sanoi Pilatus ivaten eikä jäänyt odottamaan vastausta.
Häilyväisyys ja epämääräisyys mielipiteisiinsä nähden todellakin saattaa
tuntua muutamista huvittavalta, sellaisista nimittäin, jotka pitävät
uskoa kahleena vapaudelleen, haittana, joka rajottaa vapaata tahtomista
sekä ajatuksen että toiminnan alalla. Ja vaikka sellaisten
ajattelijoiden[1] lahkot jo lienevätkin sukupuuttoon hävinneet, on silti
vieläkin joitakin selitteleviä älyniekkoja, jotka ovat samaa maata,
vaikk'ei heidän suonissaan virtaakaan niin vahva veri kuin heidän
muinaisten hengenheimolaistensa. Mutta se, mikä tekee valheet niin
yleisesti suosituiksi, ei ole yksinomaan se vaikeus ja ne ponnistukset,
mitkä kohtaavat totuudenetsijää, eikä liioin se valtava vaikutus, minkä
totuus tekee löytäjäänsä, vaan perustuu valheen suosiminen ihmisen
synnynnäiseen valheenrakkauteen. Eräs myöhemmistä kreikkalaisista
koulukunnista tutki tätä kysymystä ja koetti selittää, mistä johtuu,
että ihmiset valhetta rakastavat, silloinkin kun he eivät tee sitä
huvikseen, kuten runoilijat, eivätkä hyödykseen, kuten kauppamiehet,
vaan valheen itsensä vuoksi. Tuikahtelevien kynttilöiden valossa tämän
maailman naamarit ja ilveet ja riemujuhlat näyttävät upeammilta ja
viehkeämmiltä kuin ilko alastoman totuuden valaistuksessa. Totuus voisi
ehkä kohota helmen hintaan, joka on paraimmillaan päivännäöllä, mutta se
ei saavuta koskaan hohtokiven tai timantin arvoa, joka näyttää
upeimmalta vaihtelevassa valaistuksessa. Niinpä valheseos aina lisää
huvittavaisuutta. Voiko kukaan epäillä sitä, että jos ihmisten mielistä
otettaisiin pois turhamaiset mielipiteet, imartelevat toiveet, väärät
arvioimiset, mielikuvat ja -halut y.m.s., niin tyhjenisivät lukuisten
ihmisten mielet ja luhistuisivat kokoon tai täyttyisivät
alakuloisuudella, hervottomuudella ja tyytymättömyydellä. Eräs kirkkoisä
nimitti runoutta "paholaisen viiniksi", että se täyttää mielikuvituksen,
olematta kuitenkaan muuta kuin valheen varjo. Mutta se, mikä
vahingoittaa, ei olekaan sellainen vale, mikä kulkee mielen läpi, vaan
se, mikä uppoo ja juurtuu siihen. Mutta vaikka asia onkin sellaiseksi
vääristynyt ihmisten turmeltuneen oikeuskäsityksen ja alhaisten
pyyteiden kautta, niin totuus, joka arvostelee ainoastaan itseään,
opettaa, että ihmisluonnon korkeimman hyvän muodostaa: totuuden etsintä,
joka on sen kosintaa, ja totuuden tieto, joka on sen läsnäoloa, sekä
totuuden usko, joka on sen nauttimista. Tuo runoilija,[2] joka kaunisti
epikurolaisen koulukunnan, on lausunut seuraavat erinomaiset sanat:
"Hauska on seisoa rannalla ja katsella aalloilla hoippuvia aluksia;
hauska on linnan ikkunasta katsella alhaalla laaksossa riehuvata
taistelua ja seurata sen vaiheita; mutta mitään huvia ei voi verrata
siihen, mitä tuntee se, joka seisoo totuuden taistelutantereella
(kukkulalla, jonka käskijäksi ei pysty kenkään ja jonka ilma on aina
autereista ja ihanaa) ja näkee kaikki erehdykset, harhailut, usvat ja
myrskyt alhaalla laaksossa", aina niin ymmärtäen, että tässä asemassa
oleva ihminen tuntee sääliä eikä ylpeyttä tai pöyhkeyttä. Varmasti
taivas on toteutettu maan päällä silloin, kun ihmisen mielen täyttää
hyväntahtoisuus toisia ihmisiä kohtaan, ja kun se etsii lepoa
kaitselemuksesta ja nojautuu totuuteen.

[1] Bacon tarkottaa tässä n.s. skeptikkojen eli pyrrhomistien
koulukuntaa. Pyrrho eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän epäili kaikkea,
kuten nimi skeptiko osottaa. Uuden akatemian filosofit niinikään olivat
skeptikkoja. Heidän asettamansa on kysymys: "mitä varmuutta on olemassa
siitä, ovatko meidän tietomme tosia?" ja "mitä on totuus?"

[2] Lucretius, roomalainen runoilija ja epikurolainen filosofi.

Mutta siirtyäksemme filosofisesta totuudesta jokapäiväisen elämän alalla
esiintyvään totuuteen, niin nekin, jotka eivät sitä käytännössä noudata,
tunnustavat, että suora ja selvä menettely on ihmisluonteen kunnia, ja
että valheseos on niinkuin kullan tai hopean sekottaminen toisilla
metalleilla, jotka kyllä tekevät nämä metallit mukavammiksi käyttää
rahana, mutta väärentävät ne. Sillä sellainen kiero peli muistuttaa
käärmettä, joka ryömi vatsallaan. Ei ole mitään pahetta, joka siinä
määrin peittäisi ihmisen häpeällä kuin vilpillisyys ja petollisuus.
Niinpä Montaigne sanoi sattuvasti tiedustellessaan, miksi sana valhe on
niin häpeällinen ja niin ankara, kun se lausutaan syytöksenä. Hän sanoi:
"Sanoa, että joku valehtelee, on tarkoin punnittuna samaa kuin sanoa,
että hän on pelkäämätön Jumalan edessä, mutta raukka ihmisten edessä,
sillä valhe asettuu Jumalaa vastustamaan, mutta kauhistuen pakenee
ihmistä." Valheen kavaluutta ja luottamuksen pettämistä ei voi
ankarammin tuomita kuin sanomalla, että viimeinen tuomio ihmissukua
kohtaisi juuri niiden vuoksi, sillä onhan ennustettu, että "kun Kristus
tulee, niin hän ei löydä uskollisuutta maan päältä".



KUOLEMASTA[1].


[1] Tämä mietelmä on osiksi lainattu Senecan kirjotuksista nim. hänen
kirjeistään Luciliukselle.

Ihmiset pelkäävät kuolemaa niinkuin lapset pimeätä Ja samoinkuin
kaikellaiset tarut lisäävät pelkoa lapsissa, niin sama on ihmisten laita
mitä kuolemaan tulee. Epäilemättä se käsitys, että kuolema on synnin
palkka ja uuteen elämään avautuva ovi, on pyhä ja hurskas; mutta heikkoa
on pelätä kuolemaa, joka ei kuitenkaan ole muuta kuin luonnolle
suoritettava vero. Kuitenkin uskonnollisissa mietelmissä usein tapaa
turhamaisuutta ja taikauskoa. Muutamissa hengellisissä kirjoissa, joissa
puhutaan lihan ja himojen kuolettamisesta, on paikkoja, joissa kuoleman
kauhuja terotetaan ihmisten mieliin asettamalla ne niiden kauheiden
tuskien rinnalle, joita tuottaa jo yhden ainoan jäsenen kiduttaminen,
mikä kuitenkaan ei ole mitään verrattuna kuoleman tuskiin, joista koko
ruumiin täytyy olla osallisena. Vaikka tosiasia on, että kuolema
useinkin käy helpommin kuin jonkun jäsenen kiduttaminen, sillä ruumiin
oleellisimmat osat eivät ole tunteellisimpia. Ja hän, joka puhui vain
filosofina ja luonnollisena ihmisenä, sanoi sattuvasti lausuessaan
seuraavat sanat: "Pompa mortis magis terret quam mors ipsa --
Kuolinvuoteen valmistukset ovat kauheampia kuin itse kuolema."
Valitukset ja kouristukset ja kelmeät kasvot ja itkevät ystävät ja
mustat harsot saattavat kuoleman näyttämään kamalalta. Huomattava on se
seikka, että ihmisen sielussa ei ole yhtään intohimoa, joka ei olisi
voimassa kuoleman pelon veroinen ja voittaisi sitä. Senpä vuoksi kuolema
ei olekaan sellainen kaamea vihollinen, kun ihmisellä on niin monta
apulaista ympärillään, jotka taistelevat hänen puolestaan. Kosto
riemuitsee kuoleman ääressä; kunnia halaa sitä; toivottomuus pakenee sen
suojaan; ja pelko kuni airut ilmottaa sen tuloa. Sanotaan, että kun
keisari Otto oli surmannut itsensä, niin sääli, joka on hellin kaikista
tunteista, saattoi monet tekemään itsemurhan sulasta rakkaudesta
hallitsijaansa kohtaan. Ja niinkuin Seneca sanoo: "Ajatelkaa, miten
moneen kertaan ihminen saa tehdä samat temput; niin että ihminen saattaa
toivoa kuolemaa, ei ainoastaan senvuoksi, että hän on joko rohkea tai
perinpohjin onneton, vaan myöskin senvuoksi, että hän on elänyt
kylliksensä, kyllästynyt elämiseen." Ihminen haluaa kuolla, vaikka hän
ei olekaan erittäin urhoollinen eikä kovin kurja, ainoastaan siitä
syystä, että häntä väsyttää ja kyllästyttää tehdä aina sama uudestaan.
Eikä ole vähemmän huomaamisen arvoinen se seikka, että muutamissa
ihmisissä kuoleman lähestyminen vaikuttaa hyvin vähäpätöisen muutoksen.
He näyttävät olevan entisensä kaltaisia viime hengenvetoon asti.
Augustus Caesar kuoli sanottuaan vaimolleen: "Livia, muista meidän
liittoamme. Jää hyvästi ja voi hyvin." Tiberius kuoli teeskennellen,
niinkuin Tacitus hänestä sanoi: "Tiberiuksen voima ja tarmo oli
kadonnut, mutta ei hänen petollisuutensa." Vespasianus kuoli kujeillen.
Jakkaralla istuen hän sanoi: "Minusta on nähtävästi tullut Jumala."
Keisari Gallus sanoi kuollessaan: "Jos se on eduksi Rooman kansalle,
niin iske." Kurottaen kaulaansa, Septimus Severus sanoi
kuolinhetkellään: "Jollei minulla enää ole mitään tekemistä, niin antaa
mennä." Ja samallaisia lausuntoja voisi luetella vaikka miten paljo.
Varma on, että stoalaiset[1] kiinnittivät kuolemaan liian suurta
huomiota ja suurenmoisilla valmistuksillaan saattoivat sen näyttämään
mahdollisimman pelottavalta. Paremmin sanoi Juvenalis, joka kehotti
"rukoilemaan lujaa tahtoa, kuoleman pelosta vapaata, joka lukee elämänsä
päätykohdan luonnon parhaiden antimien joukkoon." Yhtä luonnollinen on
kuolema kuin syntyminenkin; ja pienelle lapselle toinen on yhtä
tuskallinen kuin toinenkin. Se, joka kuolee vakavasti pyrkiessään
johonkin päämäärään, on niinkuin ihminen, joka haavottuu taistelun
tuoksinassa ja tuskin tuntee mitään. Ja senpä tähden sellainen ihminen,
jonka mielen täyttävät hyvät ja kauniit harrastukset, välttää kuoleman
kauhut. Mutta onnellisin kaikista on se ihminen, joka voi Simeonin
lailla laulaa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."
Kuolema on suloinen vapahtaja, silloin kun ihminen on saavuttanut
arvokkaan päämäärän, kun hänen toiveensa ovat toteutuneet. Kuolema on
sitäpaitsi hyvä siihen katsoen, että se avaa portin hyvälle maineelle ja
tukahuttaa kateuden. Vihattua ja kadehdittua ihmistäkin usein kuoltuaan
rakastetaan.

[1] Filosofinen oppilahko eli koulukunta, jonka perusti kyprolainen Zeno
Atenassa. Hänen oppiensa perusajatuksena oli hyveellisyyteen pyrkimisen
velvollisuus kaikilla elämän aloilla. Hänen mukaansa henkiset nautinnot
ovat asetettavat ruumiillisten yläpuolelle ja hänen oppilaansa eivät
välittäneet terveydestä tai sairaudesta, rikkauksista tai köyhyydestä,
kärsimyksistä tai nautinnoista.



KOSTOSTA.


Kosto on kesyttämätöntä oikeutta, jos niin sanoisimme, jota lain on
kitkettävä pois sitä mukaa kuin se pääsee rehottamaan ihmisluonnossa.
Sillä mitä tulee ensimäiseen vääryyteen, on se loukkaus lakia vastaan,
mutta tuon pahan kostaminen merkitsee itse lain syrjäyttämistä.
Ryhtyessään kostoon ihminen varmasti on vihollisensa tasalla, mutta
antaessaan vihansa lauhtua hän on vihollisensa yläpuolella, sillä
anteeksiantaminen on ruhtinaallista. Jo Salomo lienee varmasti sanonut,
että "ihmiselle on kunniaksi antaa loukkaukset anteeksi". Se, mikä on
sivuutettu, on mennyttä eikä koskaan palaa, ja viisailla ihmisillä on
kylliksi tekemistä olevissa ja tulevissa asioissa; niin että ne ihmiset,
jotka ahertavat menneissä asioissa, tekevät pilkkaa itsestään. Ei kukaan
tee pahaa pahan itsensä vuoksi, vaan ostaakseen sillä itselleen hyötyä,
tai huvia, tai kunniaa tai muuta sellaista; niin että mitä ansaitsee
minun olla vihanen ihmiselle, joka rakastaa itseänsä enemmän kuin minua?
Ja jos joku tekee pahaa pelkästä ilkeydestä, niin tapahtuu se senvuoksi,
että hän on niinkuin ohdake tai orapihlaja, joka pistelee ja naarmii,
sillä se ei voi toisin tehdä. Siedettävin laji kostoa on se, mikä koskee
sellaista vääryyttä, mitä ei voi laillisesti rangaista. Mutta
sellaisessa tapauksessa on tarkoin pidettävä silmällä, että se
kostonmuoto, jota käytetään, on sellainen, että laki ei pysty siihen,
sillä muuten meidän vihollisemme on yhä vielä paremmalla puolella, ja
meillä tulee olemaan vastassamme kaksi yhden sijasta. Muutamat haluavat
kostaessaan, että se, jolle kostetaan, tietäisi, mistä päin se tulee.
Niin tekevät jalomieliset ihmiset. Ja kostoa seuraava tyydytys ei johdu
niin paljo siitä loukkauksesta, mikä aiheutetaan viholliselle, kuin
siitä, että saatetaan hänet katumaan tekojaan. Mutta katalat ja
juonikkaat pelkurit ovat niinkuin pimeässä singahtelevat nuolet.
Cosmuksella, Firenzen ruhtinaalla, oli tapana sanoa petollisista ja
välinpitämättömistä ystävistä, ikäänkuin jos siltä taholta tuleva paha
olisi anteeksiantamatonta: "Meille sanotaan sanassa, että meidän on
annettava anteeksi vihollisillemme, mutta siellä ei missään sanota, että
meidän tulee antaa anteeksi ystävillemme." Mutta kauniimpi on Jobin
lausuma ajatus: "Onko meidän", hän sanoi, "otettava vastaan hyvä Jumalan
kädestä, ilman että me tyytyväisellä mielellä otamme vastaan myöskin
pahan." Ja sama on totta osiksi myöskin mitä tulee ystäviin. -- Varmaa
on, että mies, joka miettii kostoa, pitää tuoreina omat haavansa, jotka
muuten paranisivat ja arpeutuisivat.



VASTOINKÄYMISISTÄ.


Filosofi Seneca tapasi sanoa stoalaiseen tapaan: "Toivottavia ovat ne
hyvät asiat, jotka kuuluvat menestykseen, mutta ihailtavia ovat ne hyvät
asiat, joita vastoinkäymiset tuovat mukanaan" ("Bona rerum secundarum
optabilia, adversarum mirabilia.") Jos ihmeet ovat yliluonnollisia, niin
niitä esiintyy enimmän vastoinkäymisissä. Vielä merkillisempi ja
kuvaavampi on saman filosofin toinen lausunto, joka on melkein liian
korkea pakanan ajatukseksi: "Suurenmoista on omata itsessään samalla
kertaa ihmisen heikkous ja Jumalan lujuus." Tämä tosin olisi paremmin
soveltunut runouteen, missä mahdottoman voimakkaat kuvaukset ovat
tavallisempia; ja todella runoilijat ovatkin sitä aihetta paljo
käsitelleet. Samaa juurta on aihe tuossa vanhassa ja merkillisessä
tarinassa, jota ovat esittäneet useammat vanhan ajan runoilijat ja joka
ei näytä olevan vailla salaperäistä viisautta, kun siinä kerrotaan,
miten jumalainen Hercules, mennessään vapauttamaan kahleistaan vuoreen
sidottua Prometheusta (joka on ihmisluonnon edustaja), purjehti halki
aavan valtameren savesta tehdyllä astialla, jotta ihmiset -- kuten
runoilijat hienosti sanovat -- lohduttaisivat ja vahvistaisivat mieltään
eivätkä vallan tuhottomasti pelkäisi ja kuvittelisi oman olemuksensa
ahtautta ja heikkoutta. Mutta vakavasti puhuen, menestyksen hyve on
kohtuullisuus ja vastoinkäymisen hyve urhoollisuus, joka siveellisessä
suhteessa on edellistä korkeampi. Menestys on Vanhan Testamentin
siunaus, vastoinkäyminen on Uuden Testamentin siunaus, joka
viimemainittu sisältää suuremman siunauksen ja Jumalan hyvyyden
osotuksen. Ja yksin Vanhassa Testamentissakin, jos kuuntelette Davidin
harppua, saatte kuulla yhtä monta suruvirttä kuin ylistyslauluakin.
Menestyksellä on omat pelkonsa ja hankaluutensa; ja vastoinkäymisissä
puolestaan on huvia ja lohdutusta. Koruompeluksissa me näemme, miten
paljo hauskemmalta helakat värit näyttävät synkällä ja vakavan
juhlallisella pohjalla kuin tummat ja synkät värit vaalealla pohjalla.
Ja sitä voi käyttää vertauskohtana päätellessään sydämen iloja silmien
iloisuudesta. Hyve on ihanan hajunesteen kaltainen, joka tuoksuu
suloisimmin silloin, kun sitä poltetaan tai puserretaan: Sillä onni ja
menestys paraiten nostattaa esille paheet, mutta vastoinkäyminen
sitävastoin löytää hyveet.



TEESKENTELYSTÄ JA ULKOKULTAISUUDESTA.


Ulkokultaisuuteen turvautuvat raukkamaiset ihmiset, jotka arkaillen
toimivat, sillä siltä, joka tietää, milloin totuus on sanottava ja joka
sen lausuu julki, vaaditaan terävää järkeä ja rohkeata mieltä. Senvuoksi
heikoimmat politikot tavallisesti ovat suurimpia teeskentelijöitä.

Tacitus sanoi: "Livia osasi nerokkaasti tehdä erotuksen miehensä
taitavuuden ja poikansa teeskentelytaidon välillä ja käyttää niitä
molempia kummallekin sopivalla tavalla, antaen taitoa vaativia toimia
Augustuksen suoritettavaksi ja Tiberiukselle sellaisia, joihin
vaadittiin etupäässä teeskentelyä ja salakähmäisyyttä." Niinpä Mucianus,
yllyttäessään Vespasianusta kapinaan keisari Vitelliusta vastaan, sanoo:
"Meitä ei tule kohtaamaan Augustuksen läpitunkeva arvostelukyky eikä
liioin Tiberiuksen äärimmäinen varovaisuus ja tarkka salaperäisyys." On
näet tehtävä tarkka erotus taitavuuden ja kyvykkäisyyden sekä
teeskentelyn ja salaperäisyyden välillä; ne ovat kokonaan eri asioita.
Sillä jos jollakulla on sellainen läpitunkeva arvostelukyky, että hän
voi ilman muuta päättää, mitkä asiat on jätettävä peittämättä, ja mitkä
salattava ja peitettävä, ja mitkä näytettävä puolittain, ja kenelle ja
milloin (joka todella on tärkeä kyky sekä valtion että yksityisen elämän
aloilla, niinkuin Tacitus sanoi), niin sellaiselle ihmiselle teeskentely
ja salaperäisyys on haitaksi ja vahingoksi. Mutta jos ihmiseltä puuttuu
sellainen arvostelukyky, silloin hänen yleensä ei auta muu kuin olla
salaperäinen ja teeskennellä, sillä sellaisen henkilön, jolla ei ole
käytettävänään useammanlaisia menettelytapoja, on paras valita varmin ja
varovaisin keino, niinkuin sen, joka ei näe hyvin, on parasta kulkea
hiljaa. Totta on, että kaikkina aikoina kyvykkäimmät miehet ovat olleet
avomielisiä ja vilpittömiä toimissaan, varmoja ja luotettavia; mutta
hepä ovatkin niinkuin hyvin opetetut hevoset, jotka arvaavat tarkoin
määrätä, milloin on pysähdyttävä, milloin käännyttävä. Ja jos he joskus
tulivat siihen johtopäätökseen, että ulkokultaisuus on välttämätöntä
heidän asialleen, ja jos he sellaisessa tapauksessa sitä käyttivät, ei
se tullut yleisemmin tunnetuksi, senvuoksi että heidän maineensa
avonaisen ja suoran pelin miehinä oli niin syvästi juurtunut ihmisten
mieliin, tehden heidät milt'ei näkymättömiksi.

Voisimme jakaa kolmeen osaan tämän itsensä piilottamisen ja verhoamisen.
Ensimmäiseen luokkaan kuuluisivat: varovaisuus, varaaminen ja
salaperäisyys, kun ihminen ei anna toisille tilaisuutta tehdä itsestään
huomioita tai ottaa selkoa siitä, mikä hän on. Toiseen luokkaan kuuluu
ulkokultaisuus, teeskentelyn kielteinen muoto, kun ihminen peittää
kaikki merkit ja todistuskappaleet, joista voitaisiin päättää, mikä hän
on miehiään, kuka hän todellisuudessa on, kun hän tahtoo uskotella, että
hän ei ole sitä, mikä hän on. Ja kolmanteen luokkaan lukisimme sellaisen
teeskentelyn, jonka tarkotuksena on uskottaa ja vakuuttaa ihmisille,
että joku on se, mikä hän todellisuudessa ei ole.

Mitä tulee ensinmainittuun, salaamiseen nimittäin, on se rippi-isän
hyve; ja varmaa on, että salaava mies saa kuulla monta tunnustusta,
sillä kukapa tahtoisi mitään ilmaista juorulle ja lörpöttelijälle. Mutta
jos jotakuta pidetään salaperäisenä, on se jo viittaus hänen
ilmitulemiseensa, samoinkuin tiiviimpi ilma imeytyy ohuempaan; ja
niinkuin ripissä salaisuuden paljastamista ei tehdä maailmallisessa
tarkotuksessa, vaan sydämen keventämiseksi, niin pääsevät
salaisuudenpitävät miehet monen sellaisen asian perille. Ihmiset näet
mieluummin tyhjentävät mielensä kuin ammentavat sinne asioita. Lyhyesti
sanottuna, mysteeriot saavat kiittää olemassaolostaan juuri
salaperäisyyttä. Sitäpaitsi, totta puhuen, alastomuus on rumaa sekä
henkisessä että ruumiillisessa suhteessa; ja ihmisten tapojen ja toimien
arvokkuutta on omansa lisäämään se, että he eivät ole kokonaan
avonaisia. Niinkuin esim. suunpieksäjät ja joutilaat ihmiset ovat
yleensä turhamielisiä ja jonninjoutavia, sillä se, joka juttelee, mitä
tietää, hän myöskin juttelee sellaista, mitä hän ei tiedä. Senvuoksi
huomattakoon, että salaperäisyys on sekä viisasta että siveellistä. Ja
tähän katsoen on suotava, että ihmisen kasvot jättävät kielelle
puheenvuoron, sillä suurta heikkoutta ja itsensä pettämistä on tulla
paljastetuksi kasvonilmeittensä kautta, niistä kun näet useinkin
päätetään enemmän ja niihin pannaan enemmän painoa kuin sanoihin.

Mitä taas tulee toiseen kohtaan, nim. ulkokultaisuuteen, niin se
useinkin suorastaan johtuu salaperäisyyden noudattamisesta asioiden
omasta pakosta; niin että sen, joka mielii säilyttää salaisuuksia,
täytyy olla jossakin määrin ulkokullattu; sillä ihmiset ovat liian
juonikkaita salliakseen jonkun olla täydellisesti tasapainossa,
horjumatta puolelle tai toiselle. He ahdistelevat ihmistä kysymyksillään
ja vetävät ja kiskovat häntä siinä määrässä, että hänen on taivuttava
puoleen tai toiseen, jollei mieli turvautua naurettavaan vaitioloon; tai
jollei hän sitä tee, teeskentele nimittäin, niin he saavat selville
hänen vaikenemisensa kautta yhtä paljo kuin jos hän puhuisi. Mitä tulee
kaksimielisyyksiin tahi arvoituksellisiin sanamuotoihin, ei niilläkään
pitkälle pääse, joten siis kukaan ei voi suojella salaisuuksia
harjottamatta jossakin määrin ulkokultaisuutta, mikä on ikäänkuin
salaisuuden peite eli verho.

Mutta mitä tulee kolmanteen luokkaan, johon luimme teeskentelyn ja
väärät esitykset, niin minä pidän sitä enemmän rikollisena kuin
taitavuutena, paitsi milloin se esiintyy suurenmoisissa ja erittäin
harvinaisissa asioissa; ja senvuoksi yleinen teeskentelemisen tapa on
pahe; joka johtuu joko luontaisesta valheellisuudesta tai pelokkuudesta
tahi suurista luonteenvioista, jotka saattavat ihmisen harjottamaan
teeskentelyä, muissakin paitsi sellaisissa asioissa, joissa naamarin
käyttäminen on välttämätöntä.

Ulkokultaisuuden ja teeskentelemisen kautta voidaan saavuttaa
kolmenlaisia etuja: Ensiksi, nukutetaan vastustajat ja yllätetään, sillä
se, joka ilmaisee aikomuksensa, hätyyttää vastaansa kaikki ne, jotka
niitä vastustavat. Toiseksi saavutetaan sen kautta kunnollisen
peräytymisen mahdollisuus, sillä jos ihminen julkisesti julistaa
ryhtyvänsä johonkin asiaan, täytyy hänen se viedä läpi, jollei halua
luopion nimeä. Ja kolmanneksi, paremmin saadakseen selville toisen
aivoitukset ja mielipiteet, sillä sille, joka avaa itsensä, ihmiset
eivät mielellään tee samallaista vastapalvelusta, vaan useimmiten
antavat hänen puhua suunsa puhtaaksi, itse käyttäen ajatuksen vapautta
sananvapauden asemasta. Siksipä onkin erinomaisen sattuva se
espanjalainen sananlasku, joka sanoo: "Puhu valetta, jos tahdot tietää
totuuden", ikäänkuin se, joka osaa oikein teeskennellä, ei koskaan voisi
paljastua.

Mutta on niinikään kolme haittaa, mitkä johtuvat ulkokultaisuudesta ja
teeskentelystä, ollen tasapainona äskenmainituille eduille. Ensiksikin,
ne yleensä kantavat pelkuruuden leimaa, joka on omansa hankaloittamaan
kysymyksessä olevan henkilön toimia ja tarkotuksia. Toiseksi, se siinä
määrin hämmentää ja sekottaa monien käsitystä, että sellaisetkin, jotka
muuten olisivat ryhtyneet yhteistoimintaan kysymyksessä olevan henkilön
kanssa, luopuvat hänestä ja hän saa useinkin ypö yksin kulkea teitään
päämääriänsä kohti. Kolmanneksi -- mikä on kaikkein tärkeintä -- se
riistää ihmiseltä toiminnan oleellisimman välikappaleen, luottamuksen ja
uskon. Ohjesäännöksi kelpaa: avonaisuus julkisissa toimissa ja
mielipiteissä; salaperäisyys elämäntavoissa; ulkokultaisuutta, milloin
sellainen on paikallaan; sekä taito osata teeskennellä, milloin muita
keinoja ei voi käyttää.



VANHEMMISTA JA LAPSISTA.


Vanhemman ilot samoinkuin surut ja pelotkin ovat salaisia; he eivät
saata ilmaista toista, samalla mainitsematta toistakin. Lapset
sulostuttavat työn, mutta ne tekevät myöskin onnettomuuden
katkerammaksi; ne lisäävät elämän huolia, mutta samalla tekevät kuoleman
muistelemisen siedettävämmäksi. Huolenpito lajinsa jatkumisesta on
ominainen eläimille; mutta muistot, kunnia ja jalot työt ovat sopivia
ihmisille. Mutta varma on, että jaloimmat ihmistöistä ovat lapsettomain
miesten tekemiä, jotka ovat pyrkineet tulkitsemaan sisimpiä toiveitaan
ja mielikuviaan siinä, missä he ruumiillisesti eivät ole onnistuneet,
niin että oikeastaan ne, joilla ei ole jälkeläisiä, pitävät tulevista
sukupolvista parempaa huolta kuin ne, joilla niitä on. Ne, jotka ovat
itse kohottaneet ja rakentaneet sukunsa arvon, tavallisesti
hemmottelevat lapsiansa, katsellen heitä ei ainoastaan sukunsa, vaan
myöskin työnsä jatkajina, siis sekä lapsinaan että luotuinaan.

Erilaisuus vanhempain tunteissa lapsiaan kohtaan on useinkin epäoikeata
ja joskus kokonaan arvotonta, semminkin äidissä; niinkuin Salomo sanoo:
"Viisas poika ilahuttaa isänsä sydämen, mutta kevytmielinen poika
tuottaa äidillensä häpeätä." Niinpä saa nähdä esim. sellaisissa
taloissa, joissa on iso liuta lapsia, miten yksi tai pari vanhinta on
kunnollisia ihmisiä, mutta nuoremmat sen sijaan hillittömiä
elostelijoita ja kokonaan saamattomia, mutta muutamat keskimmäisistä,
jotka on ikäänkuin unohdettu vallan, useinkin siitä huolimatta
osottautuvat parhaiksi. Kitsaus vanhempien puolelta varojen
myöntämisessä lasten käytettäväksi on ikävä erehdys, joka on omansa
tekemään heistä kehnoja, totuttamaan heitä petoksiin, seurustelemaan
huonojen toverien kanssa sekä saattaa heidät ahmimaan ylen määrin,
silloin kun he saavat suuremmat varat käsiinsä. Siksipä onkin viisaampaa
kohdistaa valtansa ja huolenpitonsa kärki lapsiinsa enemmän kuin
kukkaroonsa. Ihmisillä on muuan typerä tapa (sekä vanhemmilla,
opettajilla että palvelijoilla), se nimittäin, että he herättävät ja
kasvattavat kilpailun henkeä veljesten välillä lapsuudenaikana, josta
usein sukeutuu epäsopua ja eripuraisuuksia, mitkä monasti päättyvät
vakaviin rettelöihin perheen keskuudessa[1]. Italialaisten keskuudessa
ei tehdä vallan suurta erotusta omien lasten, veljen ja sisaren lasten
tai muiden läheisimpien sukulaisten välillä; heidät kaikki luetaan
samaan pesuuteen, vaikka eivät olekaan samojen vanhempien lihaa ja
luuta; ja totta puhuen asianlaita luonnossa on silminnähtävästi sama, ja
usein tapaa henkilöitä, jotka ulkomuodoltaan muistuttavat setäänsä,
enoansa tai jotakuta muuta sukulaista enemmän kuin omia vanhempiaan.
Parasta on vanhempain hyvissä ajoissa valita ne toimialat ja urat,
joille he lapsiaan aikovat, sillä ei ole paikallaan olla liian joustava
tässä suhteessa ja jättää lasten itsensä päätettäväksi, mille alalle
heillä on paraiten taipumusta. Totta kylläkin on se, että jos lapsella
on tavattomat lahjat ja taipumukset johonkin, niin on paras olla
sekaantumatta hänen valintaansa. Mutta ylipäänsä kelpaa seuraava sääntö
ohjeeksi tässä suhteessa: "Valitse se elämänala, mikä on kaikista
edullisin, tottumus kyllä pian tekee sen miellyttäväksi ja
siedettäväksi."

[1] Tässä huomautuksessa on paljo perää. Lapsia tulisi opettaa tekemään
sitä, mikä on oikein sen itsensä vuoksi ja senvuoksi, että se on heidän
velvollisuutensa, ja että heitä ei johdettaisi siihen itsekkääseen
tyydytykseen, minkä tuottaa tieto siitä, että on saavuttanut palkinnon,
joka on jäänyt saamatta hänen tovereiltaan, ja pitämään itseään
tovereitaan parempana. Maailmalle jouduttuaan heillä tulee olemaan
tarpeeksi asti kilpailua, välttämätöntä ja pakollista.



AVIOLIITOSTA JA NAIMATTOMUUDESTA.


Jolla on vaimo ja lapsia, hänellä on pantti lunastettavana kohtalolta,
sillä perhe on suurena haittana suuriin yrityksiin ryhdyttäessä,
olkoonpa sitte kysymys kunniallisista toimista tai vallattomuudesta.
Parhaat puuhat ja kansalle edullisimmat ovat lähteneet naimattomain tai
lapsettomain miesten alotteesta, jotka sekä tunteisiin että omaisuuteen
nähden ovat olleet liitossa yhteiskunnan kanssa ja tehneet sen
perillisekseen. Itsestään selvä asia on se, että ne, joilla on lapsia,
paraiten huolehtivat tulevaisuudestaan, jonka suhteen he tietävät
itsellään olevan kalleimmat velvollisuudet täytettävänä. On sellaisia,
jotka, vaikka elävätkin naimattomina, eivät ajattele itseään pitemmälle
eivätkä mietiskele tulevaisuuttaan; ja sellaisiakin on, jotka käsittävät
vaimon ja lapset pelkkinä menoerinä; vieläpä on sellaisiakin, rikkaita
ja ahneita miehiä, jotka ylpeilevät lapsettomuudellaan, syystä että
heitä mahdollisesti pidettäisiin rikkaampina senvuoksi. Mutta
naimattomuuden tavallisimpana syynä on vapaudenrakkaus, vallankin
muutamanlaisilla leikkisillä ja itseensä tyytyvillä luonteilla, jotka
ovat tavattoman arkoja kaikellaisten rajotusten suhteen, niin että he
melkein pitävät sukkanauhojaan ja vyötään siteinä ja kahleina.
Naimattomat miehet ovat paraita ystäviä, paraita isäntiä, paraita
palvelijoita, mutta eivät läheskään aina paraita alamaisia, sillä heidän
on helppo päästä pakoon ja melkein kaikki pakolaiset ovatkin naimattomia
miehiä. Kirkonmiehille (papeille) sopii naimattomuus hyvin, sillä
armeliaisuus tuskin kastelee sellaista maapalaa, missä sen on ensin
täytettävä kuoppa[1]. Yhdentekevää se on tuomareille ja virkamiehille,
sillä jos he ovat lahjottavia ja helposti ostettavia, niin on heillä
tavallisesti palvelija, joka on monin verroin pahempi kuin konsaan vaimo
olisi. Mitä tulee sotilaihin, minä olen huomannut, että päälliköt
kehotuspuheissaan useinkin terottavat miesten mieliin vaimoja ja lapsia;
ja minä luulen, että avioliiton halveksiminen turkkilaisten keskuudessa
tekee jo muutenkin raa'asta sotilaasta sitäkin alhaisemman. Epäilemättä
vaimo ja lapset tulevat miehelle jonkillaiseksi humaaniseksi
kurivalvonnaksi; ja naimattomat miehet, vaikka he usein ovatkin
taipuvaisempia hyväntekeväisyyteen, syystä että heillä ei ole niin paljo
pakollisia menoja, silti toiselta puolen ovat karskimpia ja
kovasydämisempiä sentähden, että heillä ei ole niin usein tilaisuutta
osottaa hellyyttään. Ankaran vakavat luonteet, jotka noudattavat
totuttuja tapoja, siten pysyen aina muuttumattomasti samallaisina, ovat
ylimalkaan hyviä aviomiehiä, niinkuin sanotaan Odysseuksesta, että hän
piti iäkästä vaimoansa Penelopea kuolemattomuutta parempana, kun
Calypso-jumalatar houkutteli häntä jäämään luokseen ja muuttumaan
kuolemattomaksi. Siveät naiset ovat ylpeitä ja uppiniskaisia, tehden
heidän siveytensä heidät ylpeiksi ja itserakkaiksi. Erinomaisena takeena
vaimon sekä uskollisuudesta että siveydestä on se, että hän pitää
miestään hyvin älykkäänä, jota hän ei tee koskaan, jos hän huomaa
aviomiehessään mustasukkaisuutta. Vaimot ovat nuorten miesten
rakastajattaria, keski-ikäisten seuralaisia ja vanhojen miesten
hoitajattaria, niin että naimisiin-menolla voi olla omat syynsä kunakin
ikäkautena. Mutta viisasten joukkoon on luettu se mies, joka vastasi
seuraavalla tavalla, kun häneltä kysyttiin, milloin miehen olisi mentävä
naimisiin: "Nuoren miehen ei vielä, vanhemman miehen ei koskaan." Usein
sattuu, että pahoilla miehillä on erittäin hyvät vaimot, johtuneeko se
sitte siitä, että he arvioivat ylen korkealle ne hyvät tuulet, joita
joskus sattuu heidän miestensä elämässä, vaiko siitä, että sellaisten
miesten vaimot ylpeilevät kärsivällisyydellään. Mutta järkähtämätön
sääntö on se, että, jos nainen on joutunut pahalle miehelle omasta
valinnastaan, vastoin ystäväinsä hyväksymistä, niin hän varmasti tekee
kaiken voitavansa asioiden järjestämiseksi parhain päin.

[1] Tässä tarkotetaan sitä, että jos papeilla on perheen elatukseen
tarvittavain varojen hankkiminen huolenaan, niin heillä tuskin on
keinoja tai halua hyväntekeväisyyden harjottamiseen seurakuntalaistensa
keskuudessa.



KATEUDESTA.


Ei mikään ihmismielen kiintymyksistä vaikuta niin lumoovasti ja
tenhoovasti kuin rakkaus ja kateus; niihin kumpaankin liittyvät kiihkeät
halut; ne ovat hetaat luomaan mielikuvia ja päähänpistoja, ja ne
kuvastelevat silmissä, varsinkin niiden esineen ollessa saapuvilla.
Niinpä kutsutaan kateutta raamatussa "pahaksi silmäksi"[1]; ja
astrologit kutsuvat tähtien huonoja vaikutuksia pahoiksi katseiksi, niin
että näyttää siltä kuin yleensä otaksuttaisiin kateuden vaikuttavan
kadehdittuun henkilöön silmien välityksellä. Menevätpä eräät niin
pitkälle, että väittävät huomanneensa kateen silmän iskun olevan
tehoisimman silloin, kun henkilö, johon se suunnataan, on loistossa ja
kunniassa, sillä se terottaa kateuden; ja sitäpaitsi sellaisina hetkinä
kadehditun henkilön sisäinen olemus kohoaa enemmän ulkoneviin
ruumiinosiin ja siten kohtaa iskun.

[1] Vanhaan aikaan tämä käsitys oli sangen yleinen, ja roomalaiset
yleensä pitivät mahdollisena, että kateen ihmisen silmä voisi
vahingoittaa saapuvilla olevaa henkilöä, säteilemällä tähän kateuden
myrkkyä. Lordi Bacon tässä nähtävästi tarkottaa Markuksen 7: 21, 22:
"Ihmisen sydämestä käy ulos petos, irstaisuus ja pahat tarkotukset"
(englanninkielellä "evil eye", "nurja silmä").

Mutta jättääksemme nämä merkillisyydet (jotka epäilemättä ovat
miettimisen veroisia sopivassa tilaisuudessa), me siirrymme tutkimaan,
millaiset henkilöt ovat taipuvaisia kadehtimaan toisia, millaisia
henkilöitä enimmän kadehditaan, ja mikä on erotus julkisen ja yksityisen
kateuden välillä.

Sellainen ihminen, jolla itsellään ei ole yhtään hyvettä, poikkeuksetta
kadehtii toisten hyveitä; sillä ihmisen mieli saa tyydytyksensä, joko
omasta hyvyydestään tai toisten pahuudesta; ja se, jolta toinen puuttuu,
jompikumpi näistä, hän pyrkii toiseen. Ja se, jolla ei ole toivoa
saavuttaa toista hyveissä, koettaa päästä tämän tasalle, painamalla alas
hänen pyrkimyksiään.

Vilkas ja utelias henkilö ylimalkaan on kateellinen, sillä liiallinen
tieto toisten ihmisten asioista ei käy päinsä syystä siitä, että kaikki
sellainen touhu ja huolenpito toisten ihmisten asioista voi vaikuttaa
hänen omiin asioihinsa vahingoittavasti. Senvuoksi on välttämätöntä,
että me katselemme toisten ihmisten asioita niinkuin yleisö teatterissa
seuraa esityksiä näyttämöllä. Eikä liioin se, joka huolehtii vain omista
seikoistaan, voi löytää paljo kadehdittavaa. Kateus näet on harhaileva
intohimo, joka kuleksii pitkin kujia eikä viihdy kotona. Sellaiset
ihmiset, jotka kärkkäästi pistävät nokkansa toisten asioihin, itse
säännöllisesti ovat ilkeämielisiä.

Jalosukuiset miehet ovat huomattavasti kateellisia uusia miehiä,
hiljakkoin aateloituja kohtaan, sillä välimatka on muuttunut. Siinä on
jotakin sellaista ikäänkuin silmät pettäisivät, niin että kun toiset
tulevat esille, niin he luulevat itse menevänsä takaperin.

Epämuotoiset henkilöt ja kuohilaat (eunukit) ja vanhukset ovat
kateellisia, sillä se, joka ei kunnollisesti voi pitää huolta omista
asioistaan, tekee kaiken voitavansa haitatakseen toisia, paitsi siinä
tapauksessa, että sellaiset luonnon viat ovat sattuneet erittäin
uljaalle ja sankarilliselle luonteelle, joka päättää kohottaa kunniaan
nämä synnynnäiset puutteellisuutensa, jotta sanottaisiin "että eunukki
tai rampa mies teki sellaisia mainetöitä", jotka ovat yhtä kuuluisia
kuin ihmeet. Esimerkiksi tässä suhteessa kelpaa Narses,[1] joka oli
eunukki, sekä Agesilaus ja Tamerlan,[2] jotka olivat rampoja.

[1] Narses oli Belisariuksen jälkeen Italian sotajoukkojen päällikkönä
keisari Justinianuksen aikana, voittaen taistelussa goottien kuninkaan
Totilan, joka oli vallottanut Rooman.

[2] Tamerlan eli Timur oli syntyisin Samarkandista, jonka maakunnan
keisariksi hän valittiin. Hän vallotti Persian, Georgian ja Hindostanin,
ja otti vangiksi turkkilaisten uljaan sulttaanin Bajasetin Angoran
taistelussa v. 1402. Hänen valtakuntansa ulottui Irtish ja Volga joista
Persian lahteen ja Ganges-virrasta Kreikan saaristoon asti.
Varustautuessaan lähtemään vallotusretkelle Kiinaan, Tamerlan kuoli
70:nnellä ikävuodellaan v. 1405. Hän oli pitkä ja kookas mies
vartaloltaan, mutta toinen käsi oli hervoton ja oikea puoli rampautunut.

Sama on sellaisten miesten laita, jotka kohoovat onnettomuuksien ja
suurten vaikeuksien perästä, sillä he ovat omaan aikakauteensa
suuttuneita miehiä, jotka pitävät toisten ihmisten vastoinkäymisiä omien
kärsimystensä lunnaina.

Ne, jotka kevytmielisyydessään ja turhamaisuudessaan pyrkivät
saavuttamaan erinomaisuutta liian monella alalla, ovat aina tavattoman
kateellisia, sillä heillä on työtä puuttumatta, kun näet täytyy
välttämättömästi olla niin, että heidät aina joku jollakin alalla
voittaa. Sellainen oli m. m. keisari Hadrianus, joka katkerasti kadehti
runoilijoita ja maalareita ja taiteilijoita muilla sellaisilla aloilla,
joilla hän halusi saavuttaa mainetta.

Ja vihdoin läheiset sukulaiset ja virkatoverit sekä ne, jotka ovat
kasvaneet yhdessä, ovat taipuvaisia kadehtimaan vertaisiaan, silloin kun
nämä kohoavat virassa tai arvossa ylimalkaan, sillä sen kautta heidän
omat pyrkimyksensä joutuvat moitittavaan valoon heidän omissa
silmissään, se ikäänkuin osottelee heitä, muistuttaa entisiä suhteita
heidän mieleensä, ja toisetkin sen verrattain paljo helpommin huomaavat.
Onhan tietty asia, että kateus kasvaa kaksinkertaiseksi sellaisen
henkilön suhteen, josta paljo puhutaan ja jonka maine on suuri. Kainin
kateus veljeänsä Abelia kohtaan oli niin pahansuopaa ja katalata
senvuoksi, että ketään ei ollut näkemässä, silloin kun hänen uhrinsa
kelpasi paremmin kuin veljen uhri Näin paljo niistä, joilla on
taipumusta kateuteen.

Mitä tulee niihin, jotka suuremmassa tai pienemmässä määrässä joutuvat
kateuden esineiksi, niin sellaisia ovat: Ensiksi henkilöt, jotka omaavat
jaloja ominaisuuksia, eivät menestymisellään herätä erittäin paljo
kateutta, sillä heidän onnensa näyttää ansaitulta, oikeutetulta; eikä
kukaan kadehdikaan velan maksua, mutta pikemminkin palkkioita ja
lahjoja. Ja taas kun ihminen vertaa itseänsä toisiin, herää hänessä aina
kateutta, kun taas siellä, missä ei ole vertailun varaa, ei liioin ole
kateutta. Niinpä kuninkaita kadehtivat vain kuninkaat. Kuitenkin on
tarkoin huomattava, että ansiottomia ihmisiä kadehditaan enimmän juuri
silloin, kun he tulevat esille, mutta aikaa voittain sellainen kateus
helposti haihtuu, kun taas ansiokkaat ja hyvin arvokkaat henkilöt saavat
osakseen enenevää kateutta sitä mukaa kuin heidän menestyksensä
pitkittyy, sillä silloin näet heidän hyveillään ja ansioillaan,
vaikkakin ne ovat pysyneet muuttumattomina, ei ole samaa välkettä; on
kohonnut uusia miehiä, jotka sitä himmentävät.

Jalosukuisia henkilöitä kadehditaan vähemmän, kun he ylenevät, sillä
asia ymmärretään niin, että heille ei ole tapahtunut muuta kuin oikeus
ja kohtuus, heidän sukuperäänsä katsoen; sitäpaitsi se ei näytä lisäävän
paljokaan heidän onneansa ja hyvinvointiansa. Ja kateus on niinkuin
auringonsäteet, jotka paahtavat kuumemmin penkereistä ja jyrkästi
kohoovaa maata kuin tasankoa; niinpä niitä, jotka ovat asteettain
kohonneet, kadehditaan vähemmän kuin niitä, jotka ovat nousseet äkisti,
yhdellä ainoalla hyppäyksellä.

Ne, jotka ovat maineensa ja kunniansa ansainneet laajoilla
matkustuksilla, tai huolien ja suurien vaarojen kautta, joutuvat
vähemmän kateuden esineiksi, sillä ihmiset arvelevat, että he ovat
saaneet kunniata vaivaustensa palkkiona ja säälivät heitä useinkin.
Sääli, nähkääs, aina parantaa kateuden. Niinpä lienette huomanneet sen
merkillisen seikan, että kaukonäköisimmät ja terävimmät politikoitsijat
sekä valtion että yksityisen elämän aloilla hyvin usein valittelevat,
miten muka heidän elämänsä on nurjaa, miten se on täynnä tukaluuksia; ei
sillä, että se heistä todellisuudessa sellaiselta tuntuisi, vaan siten
tylsyttääkseen kateuden terää. Mutta tämä on totta ainoastaan sellaisten
toimien suhteen, jotka on annettu henkilön suoritettavaksi, eikä
sellaisten, mihin hän itse ryhtyy, sillä mikään ei lisää kateutta siinä
määrässä kuin tarpeeton ja kunnianhimoinen (suurellinen) hommien ja
toimialojen laajentaminen. Ja korkeaan virkamieheen nähden vähentää
kateutta se, että hän pysyttää kaikki alemmat virkailijat paikoillaan ja
oikeuksissaan, sillä silloin on niin monta varjostinta hänen ja kateuden
välillä.

Ennen kaikkea joutuvat kateuden esineiksi ne, jotka ylpeästi ja
röyhkeästi esiintymällä antavat menestyksensä ja suuruutensa näkyä,
koskaan olematta täysin sellaisia, millaisina he esiintyvät, mutta kun
he sitä ovat, tahtovat he näyttää, miten mahtavia he oikeastaan ovat,
joko ulkonaisella loistolla ja komeudella, tai ilkkumalla kaikkea
vastustusta ja kilpailua, jotavastoin älykkäät miehet ovat valmiit
uhraamaan kateudelle, sallien joskus vallan tahallaan itseänsä
loukattavan ja kohdeltavan röyhkeästi sellaisissa asioissa, jotka eivät
heitä erityisesti liikuta. Kuitenkin on varmaa, että suuruus, jonka
annetaan selvästi ja peittelemättä näkyä -- ilman julkeutta ja turhaa
komeilua --, saa osakseen paljo vähemmän kateutta kuin jos se esiintyisi
viekkaammassa ja ovelammassa muodossa, sillä niin menetellenhän ihminen
vain kieltäytyy onnesta ja näyttää olevan tietoinen omasta
arvottomuudestaan, joutuen avomielisyytensä kautta alttiiksi kateudelle.
-- Niin päättelevät ihmiset ja kadehtivat häntä paljo vähemmän kuin
muuten tekisivät.

Kuten alussa sanoimme, että nimittäin kateudessa ja kadehtimisessa on
jonkillaista noituutta, niin eipä ole kateudelle liioin muuta
parannuskeinoa kuin juuri taiat. Täytyy manata kirot ja siirtää ne
jonkun toisen tilille. Ja siinä tarkotuksessa mahtavat henkilöt, nim.
ymmärtäväisimmät heistä, aina hommaavat näyttämölle jonkun, johon
suuntautuu se kateus, mikä muuten olisi tullut heidän osalleen. Siihen
tarkotukseen valitaan tavallisesti joku luottamusmies tai palvelija,
joskus virkatoveri tai joku muu lähimpään ympäristöön kuuluva henkilö
j.n.e. Ja siihen tarkotukseen sopivia henkilöitä on aina tarjolla,
huimapäisiä ja seikkailunhaluisia luonteita, jotka kilvan tarttuvat
siihen, mahtia ja jotakin hommaamista saadakseen.

Mitä tulee julkiseen kateuteen, siihen, mikä kohtaa julkisuuden
henkilöitä, niin siinä on jotakin hyvää, jotavastoin yksityisessä
kateudessa ei ole mitään sellaista. Julkinen kadehtiminen näet on
jonkillainen ostrakismos[1], joka himmentää liian suuriksi ja mahtaviksi
paisuvat miehet, siten ollen jonkillaisena muistutuksena suurille
miehille pysyä asioissa.

[1] Hän tässä nähtävästi tarkottaa ateenalaisten tapaa karkottaa
ostrakismos-äänestyksellä maanpakoon tasavallan johtavia miehiä, jotta
he eivät paisuisi liian mahtaviksi.

Tämänlainen kateus (envy) jota latinankielessä ilmaistaan sanalla
"invidia", tunnetaan uudemmissa kielissä nimellä tyytymättömyys
(discontentment), josta me tulemme puhumaan enemmän tuonnempana. Se on
tauti valtiossa, samallainen kuin tartunta, sillä niinkuin tartunta
leviää siihen, mikä on tervettä ja ehjää, samoin kateus, kun se on
kerran saanut jalansijan valtiossa, solvaa ja häpäisee hallituksen
paraimpia tekoja ja saattaa ne huonoon valoon. Sellaisessa tapauksessa
ei niin ollen ole paljoakaan hyötyä siitä, että hallitus koettaa
sovittaa menettelyään yleisesti hyväksyttäväksi, sillä se osottaa vain
heikkoutta ja pelkoa, mikä vahingoittaa sitäkin enemmän, aivan niinkuin
tarttuvat taudit, jotka nekin tarttuvat monin verroin helpommin siihen,
joka niitä pelkää.

Tämä julkinen kateus näyttää suuntautuvan etupäässä korkeimpia
viranomaisia ja ministereitä vastaan. Harvemmin sen esineiksi joutuvat
kuninkaat ja valtiot itse. Mutta yleisenä sääntönä voimme pitää, että
jos kateus ministeriä kohtaan on suuri, vaikka hänessä itsessään on
siihen vähän syytä, tai jos valtion kaikkia ministereitä kadehditaan
samalla lailla, silloin kateus (vaikkakin suloisesti) tarkottaa itse
valtiota. Tämä riittänee selostukseksi julkisesta kateudesta eli
tyytymättömyydestä ja siitä, miten se eroaa yksityisestä kateudesta,
mistä puhuttiin aluksi.

Olkoon yleensä sanottu, että, mitä kateuteen tulee, se on
häikäilemättömin ja pitkittävin kaikista mielihaluista, sillä muut
mielihalut näyttäytyvät vain tilapäisesti. Niinpä osuvatkin paikalleen
sanat "Invidia festos dies nonagit",[1] sillä se on aina liikkeellä,
tehden kiihotustyötään. Ja huomattava on niinikään se seikka, että
kateus ja rakkaus saattavat kärsimyksiä sellaisellekin henkilölle, johon
eivät pysty muut intohimot, sentähden että ne eivät ole niin
pitkittäviä. Se onkin alhaisin mielihalu ja kurjin, jonka vuoksi se
sopii hyvin perkeleelle omistettavaksi, jota kutsutaankin raamatussa
"kateelliseksi mieheksi, joka tuli yöllä ja kylvi ohdakkeita nisujen
sekaan". Kateus näet aina vaikuttaa salaa ja pimeässä, hyvien asioiden
vahingoittamiseksi, joita nisulla tarkotetaan tuossa vertauksessa.

[1] "Kateus ei pidä juhlapäiviä".



RAKKAUDESTA.


Näyttämö on suuremmassa kiitollisuuden velassa rakkaudelle kuin ihmisen
elämä, sillä mitä näyttämöön ja näytelmiin tulee, niin rakkaus on
myötäänsä huvinäytelmien ja silloin tällöin murhenäytelmien aiheena;
mutta elämässä se saa aikaan paljon pahennusta, muistuttaen milloin
vienoa Sireniä, milloin Raivottaria. On huomattava, että suurten ja
mainehikkaitten henkilöitten joukossa vanhalla enempää kuin uudellakaan
ajalla ei ole yhtään ainoata, joka olisi ollut hurjuuteen asti
rakastunut, mikä on omansa osottamaan, että suuret henget ja suuret
asiat pysyttelevät erillään tästä heikosta intohimosta. Tästä säännöstä
tekevät sentään poikkeuksen Marcus Antonius, Rooman vallan toisen puolen
hallitsija, ja Appius Claudius,[1] decemviri ja lainsäätäjä, joista
edellinen tosin oli hekumoitsija ja liiallisuuksien mies, mutta
jälkimmäinen sitävastoin oli ankara järjen mies. Niin että näyttää
siltä, joskin harvoin, että rakkaus pääsee tunkeutumaan, ei ainoastaan
avoimeen sydämeen, vaan myöskin hyvin varustettuun, jollei sen suhteen
olla hyvin varuillaan. Epicurus lausui seuraavat epäonnistuneet sanat:
"Satis magnum alter alteri theatrum sumus"[2], ikäänkuin jos ihmisen,
joka on luotu mietiskelemään ja tutkimaan taivasta ja kaikkea jaloa ja
ylevää, pitäisi polvistua pienen epäjumalan edessä ja alistua -- joskaan
ei suunsa orjaksi, niinkuin eläimet --, niin toki silmänsä
vallittavaksi, silmän, joka annettiin korkeampia tarkotuksia varten.
Tämän intohimon liiallisuus on hämmästyttävä samoinkuin sekin, miten se
uhmaillen muuttaa luonnolliset suhteet ja hymyilee yleisesti
tunnustetuille arvoille, niin että loppumaton hyppeleminen toisesta
liiallisuudesta toiseen ei somista mitään muuta niin hyvin kuin juuri
rakkautta. Eikä tämä suinkaan ole pelkkää sanahelinää. Niinpä on
seuraava lause erittäin sattuva, nim. "että suurin imartelija, jonka
kanssa pikku-imartelijat ovat tuttavuussuhteissa, on ihminen itse".
Mutta rakastunut varmasti vie tässäkin suhteessa voiton, sillä ei
kopeinkaan mies ole niin hyvissä luuloissa itsestään kuin rakastaja
rakastetustaan. Siksipä sattuvatkin näppärästi sanat: "Ei voi samalla
kertaa rakastaa ja olla järkevä." Ja tämän heikkouden huomaa, paitsi
syrjäiset, myöskin se, jota rakastetaan, lukuun ottamatta niitä
tapauksia, joissa rakkaus on molemminpuolista. Sääntönä näet on, että
rakkaus tulee aina korvatuksi eli vastatuksi, joko sitte
vastarakkaudella tai sisällisellä ja salaisella inholla, jota
suuremmalla syyllä ihmisten tulisi karttaa tätä intohimoa, joka kaiken
muun lisäksi menettää itsensä. Mitä tulee niihin muihin vahinkoihin,
niin antaa siitä sattuvan arvauksen Ovidius Parisista ja Helenasta
puhuessaan, kun hän sanoo: "Hän, joka valitsi Helenan, suostui luopumaan
Junon ja Pallaan antimista", sillä todellakin se, joka pitää rakkauden
tunteita liian suuressa arvossa, luopuu sekä rikkauksista että
viisaudesta. Tämä intohimo tulvii juuri heikkouden hetkinä, suuren
menestyksen ja suurten vastoinkäymisten hetkinä, vaikka tätä
viimemainittua suhdetta harvemmin huomataan. Sekä menestys että
vastoinkäyminen sytyttävät rakkautta ja tulistuttavat sitä, siten
osottaen, että se on hupsuuden lapsi. Paraiten menettelevät ne, jotka
eivät voi vastustaa rakkautta, pakottamalla sen pysymään aisoissa sekä
erottamalla sen kokonaan elämän vakavista toimista ja tehtävistä, sillä
jos se kerrankaan saa jalansijaa jokapäiväisen elämän toimissa, niin
saattaa se helposti aikaansaada rettelöitä ja vaikuttaa sen, että
säännöllisimmätkään henkilöt eivät pysy uskollisina päämäärilleen. Miten
lienee, mutta sotilaat ovat herkkiä rakkaudelle; minusta tuntuu, että se
johtuu samasta syystä kuin sekin, että he ovat hetaita viinille, sillä
vaarat tavallisesti vaativat huvituksia palkakseen. Ihmisluonnossa on
salainen sisällinen taipumus rakkauteen toisia ihmisiä kohtaan, joka --
jollei sitä tuhlata jollekulle tai muutamille harvoille -- muodostuu
laajaperäiseksi ihmisrakkaudeksi, tehden ihmisistä humaanisia ja
hyväsydämisiä, jollaisia usein tapaa luostariveljien keskuudessa.
Aviollinen rakkaus luo ihmiskunnan, ystävällinen rakkaus jalostaa sen,
mutta irstas rakkaus turmelee ja alentaa sen.

[1] Hän rakasti kohtuuttomuuteen asti Virginiaa, Virginiuksen tytärtä,
jonka hänen isänsä surmasi estääkseen häntä joutumasta Claudiuksen
himojen uhriksi. Tämä tapaus vei decemvirin perikatoon, ja kerran oli
raivostunut kansa vähällä polttaa Claudiuksen ja Virginian elävinä.
Claudius oli muitten mukana laatimassa sitä lakikokoelmaa, joka
tunnetaan nimellä "Kahdentoista taulun lait".

[2] "Meillä on toinen toisessamme riittävästi tutkimisen aihetta."
Kuitenkin Pope on samaa mieltä kuin Epicurus, tästä Baconin moittivasta
arvostelusta huolimatta:

      "Siis tunne itsesi, eläkä lähde Jumalata seulomaan;
      Tutkia ihmisyyttä sopii ihmisen."

      Ihmisestä (Popen Essays-teoksesta).

Ja todellakin Bacon näyttää erehtyneen näiden Epicuruksen sanojen
suhteen, joilla ei tarkoteta, että ihmistä on tarkastettava ainoastaan
ruumiillisilla silmillä, vaan että hän soveltuu myöskin sisäisen hengen
tutkimusesineeksi.



HUOMATTAVASTA ASEMASTA.


Korkeissa asemissa olevat miehet ovat kolminkertaisia palvelijoita --
hallitsijan tai valtion palvelijoita, maineen palvelijoita ja
virkatehtäväinsä palvelijoita, siihen katsoen, että heillä ei ole
vapautta, ei persoonansa, toimensa eikä aikansa suhteen. Se on omituinen
halu, joka etsii valtaa kadottaakseen vapautensa; tai pyrkii
vallitsemaan toisia kadottaakseen valtansa oman itsensä suhteen.
Korkeaan asemaan kohoaminen on työlästä; ja vaivan kautta ihmiset
tulevat vielä suurempaan vaivaan. Ja sangen usein se on kaiken muun
lisäksi alhaista, niin että usein ihmiset kulkevat arvottomia teitä
arvoasemiin. Paikallaan seisovan jalka helposti luiskahtaa, ja
peräytyminen merkitsee alas putoamista joko kohtisuoraan tai ainakin
kaaressa, mutta ikävätä se on kumpaisessakin tapauksessa: "Cum non sis
qui fueris, non esse cur velis vivere."[1] Sellainen on elämä, että
ihminen ei voi vetäytyä syrjään milloin haluaa, eikä toiselta puolen
tahdo silloin, kun olisi siihen syytä, vaan vielä vanhoillaankin ankaran
tarkasti noudattavat salaperäisyyttä, mikä edellyttää piilottelemista.
Heitä voisi verrata kylän vanhuksiin, jotka aina vaan haluavat
istuskella kadunpuoleisella, portaalla, vaikka he siten saattavat
vanhuuden pilkan esineeksi. Mahtavain miesten täytyy lainata toisten
ihmisten mielipide, jos mielivät päästä siihen käsitykseen, että he ovat
onnellisia, sillä jos he päättelevät omien tunteittensa mukaan, eivät he
mitään sellaista löydä itsestään. Mutta jos he ajattelevat itsestään
samaa kuin toiset ihmiset ajattelevat heistä ja että toiset ihmiset
hartaasti haluaisivat olla sitä, mitä he ovat, silloin he ovat
onnellisia -- maailman edessä, jos niin sanoisimme, jotavastoin he
omassa mielessään ehkä tuntevat kaikkea muuta mutta eivät onnea, sillä
he ensiksi löytävät omat surunsa ja kärsimyksensä, jos kohtakin viimeksi
huomaavat omat vikansa. Varmaa on, että isoiset ja mahtavat miehet ovat
vieraita itselleen ja suurissa asioissa puuhaillessaan heiltä ei liikene
aikaa huolehtimaan terveydestään, ruumiinsa enempää kuin henkensäkään
terveydestä. "Illi mors gravis incubat qui notus nimis omnibus, ignotus
moritur sibi."[2] Korkeassa asemassa olevalla on tilaisuus tehdä sekä
hyvää että pahaa, joista juuri jälkimmäinen on hänen kirouksensa, sillä
mitä pahaan tulee, niin mahdollisimman paras suhde on olla tahtomatta
sitä, siis haluttomuus pahaan, ja lähinnä paras on olla voimaton,
kykenemätön sitä tekemään. Mutta oikein ja paikallaan on pyrkiä
vaikutusvaltaiseen asemaan, voidakseen sieltä käsin tehdä hyvää. Sillä
hyvät ajatukset, vaikkakin ne kelpaavat Jumalalle, eivät ihmisiin nähden
ole paljoa parempia kuin hyvät unet, paitsi jos ne pannaan käytäntöön.
Ja sitä ei voi huomattavammassa määrässä tehdä ilman voimaa ja
vaikutusvaltaista asemaa, jotka ovat tässä suhteessa välttämättömiä
edellytyksiä. Ansiot ja hyvät työt kelpaavat ihmisen pyrkimysten
päämääräksi, ja tietoisuus siitä takaa ihmiselle levon ja rauhan. Sillä
koska ihminen voi olla osanottajana Jumalan teatterissa, niin voi hän
niinikään ottaa osaa Jumalan lepoon. "Et conversus Deus, ut aspiceret
opera, quae fecerunt manus suae, vidit quod omnia essent bona nimis"[3].
Ja niin tuli sapatti.

[1] Koskapa et ole sitä, mitä olit, sinulla ei ole syytä toivoa eläväsi
edelleen.

[2] Kuolema painaa raskaasti sitä, jonka kaikki muut tuntevat, mutta
joka kuolee tuntematta itseään.

[3] "Ja Jumala katsoi tekojansa, joita Hänen kätensä olivat tehneet, ja
hän näki, että kaikki oli hyvin." 1 Mos. 1. 31.

Virkavelvollisuuksia täyttäessäsi käytä paraita esimerkkejä hyväksesi,
sillä jäljittelemisessä on paljo hyvää opittavana. Ja jonkun ajan
kuluttua, ala seurata omaa esimerkkiäsi sekä tutki itseäsi tarkoin,
saadaksesi selville, teitkö paraiten ensimmäisellä kerralla. Eläkä
liioin laiminlyö niiden esimerkkiä, jotka ovat huonosti käyttäytyneet
samassa virassa, ei niin, että sinä heidän muistollaan imartelisit
itseäsi, vaan että sen johdolla oppisit paremmin tietämään, mitä sinun
on vältettävä. Niinpä tee uudistuksia ja korjauksia kerskailematta ja
häpäisemättä entisiä aikoja ja henkilöitä. On otettava tarkoin huomioon,
että hyvien esimerkkien luominen on yhtä arvokasta kuin niiden
seuraaminenkin. Seuraa asioita niiden alkujuuriin saakka ja tarkasta,
missä ja miten ne ovat rappeutuneet. Mutta kysy sentään neuvoa
molemmilta ajoilta, menneeltä ajalta, mikä on parasta, ja myöhemmältä
ajalta, mikä on sopivinta. Pyri säännöllisyyteen toiminnassasi, jotta
ihmiset tietäisivät jo edeltäpäin sen, mitä heillä on syytä odottaa;
mutta, elä ole liian positiivinen ja ehdoton päätöksissäsi, ja selitä
kantasi hyvin silloin, kun teet poikkeuksen varsinaisesta säännöstäsi.
Pidä kiinni virkasi oikeuksista, mutta elä herätä kysymyksiä, joita
ratkaistaessa täytyisi vedota lakiin. Koeta, mikäli mahdollista,
saavuttaa oikeutesi hiljaisuudessa ja de facto[1]. Niinikään ylläpidä
alaistesi virastojen oikeuksia, ja ajattele, että on kunniakkaampaa
ohjata asioiden menoa kuin olla itse käsin kaikissa. Pyydä ja ota
vastaan apua ja neuvoja, mitkä soveltuvat sinun virkatehtäviisi, eläkä
karkota luotasi tunkeilijoina sellaisia, jotka tuovat sinulle tietoja,
vaan ota heitä runsaasti vastaan.

[1] Niinkuin konsanaankin itsestään selvät asiat.

Viranomaisten väärinkäytökset ovat pääasiallisesti neljää lajia:
laiminlyömiset, lahjottavaisuus, töykeä esiintyminen ja liian helppo
luoksepääsy. Oltakoon täsmällisiä määräaikojen suhteen; vietäköön
perille asti se, mikä on käsillä, elköönkä tehtäkö keskeytystä
asiallisissa toimissa ja tehtävissä, jollei se ole välttämätöntä. Mitä
tulee lahjomisiin, niin elä ainoastaan sido omia ja palvelijoittesi
käsiä lahjomisia vastaan, vaan pidätä myöskin anojain kädet tarjoomasta
lahjuksia. Vilpittömyys ja suoruus käytännössä saa aikaan edellisen,
mutta julkisesti julistettu ja vakuutettu vilpittömyys, jonka yhteydessä
ilmaistaan hyvin räikeällä tavalla inho lahjomisia vastaan, aiheuttaa
lahjomisyrityksiä. Ja paras on välttää sekä itse vika että sellainen
epäluulo. Jokainen, joka on vaihtelevainen ja muuttuu huomattavassa
määrässä ilman huomattavaa syytä, saattaa itsensä epäluulonalaiseksi
lahjusten ottamisesta. Senpä vuoksi aina, kun muutat mielipiteesi tai
suuntasi, ilmaise se selvästi ja tee tunnetuksi ynnä ne syyt, mitkä
saivat sen aikaan, eläkä yritäkään salata sitä. Palvelijaa tai
suosikkia, joka on hyvin läheinen, ilman mitään näkyvää ansiota,
yleisesti pidetään välikätenä, joka toimittaa lahjukset määräpaikkaansa.
Mitä tulee töykeään esiintymiseen, herätetään sillä tarpeetonta
tyytymättömyyttä, sillä: ankaruus siittää pelkoa, mutta töykeys vihaa.
Niinpä esim. virallisten nuhteitten tulisi aina olla vakavia, mutta ei
pilkallisia. Mitä tulee liian suureen taipuvaisuuteen, on se pahempi
kuin lahjusten ottaminen, sillä lahjat tulevat kysymykseen verrattain
harvoin; mutta jos suosion kosimiset ja joutavat kunnianosotukset
johtavat ihmistä, niin ei hän pääse niistä koskaan erilleen. Salomo
sanoi, että sellainen mies, joka erityisellä suosiollisuudella kiintyy
johonkin tuntemattomaan henkilöön, antaa lahjoa itsensä leipäpalasella.

Erinomaisen sattuva on se vanhojen kreikkalaisten sana, että asema
osottaa mikä mies on miehiään. Ja se paljastaa sekä hyvät että pahat.
"Omnium consensu, capax imperii, nisi imperasset", sanoo Tacitus
Galbasta;[1] mutta Vespasianuksesta[2] hän sanoi: "Solus imperantium,
Vespasianus mutatus in melius." Tosin edellisen suhteen tarkotetaan
pystyväisyyttä ja jälkimmäisen suhteen tapoja ja tunne-elämän suhteita.
Se, että kunnia ja maine parantaa sen tapoja ja siveellistä olemusta,
jonka osalle se tulee, on jalon ja ylevän mielen varma merkki. Sillä
kunnia näet on, tai sen ainakin tulisi olla, hyveitten varsinainen
olinpaikka. Aivan niin kuin esineet luonnossa rajulla liikkeellä
pyrkivät lepoasemiinsa ja niihin päästyään tyyntyvät, samoin hyve
pyrkivän mielen kannustamana on raju, mutta tarkotuksensa saavutettuaan
tyyni ja rauhallinen.

[1] "Kaikkien mielestä hän olisi ollut hyvä hallitsija, jollei hän olisi
koskaan hallinnut." -- Servius Sulpicius Galba, Rooman sotajoukkojen
päällikkö Saksassa ja Espanjassa, nousi kapinaan keisari Neroa vastaan
v. 68 j. Kr. Nero surmasi itsensä ja Galba julistettiin keisariksi,
mutta ennen pitkää hän jättäytyi kokonaan suosikkiensa ohjattavaksi,
kukistettiin ja murhattiin.

[2] "Vespasianus oli keisareista ainoa, joka muuttui paremmaksi
valtaistuimelle nousemisensa perästä". Vespasianus oli syntynyt v. 9
j. Kr. ja tuli keisariksi v. 69.

Korkeaan asemaan nouseminen tapahtuu kiertoportaita pitkin; ja tärkeätä
on nousussa olevalle miehelle osata päättää, mille puolelle milloinkin
on edullisinta asettua. Ja yhtä tärkeätä on tasapainon lakien tunteminen
sille, joka jo on saavuttanut sellaisen aseman.

Käytä edeltäjäsi muistoa oikein ja hellävaroen, sillä jollet sitä tee,
karttuu siitä sinulle velka, joka tulee varmasti maksettavaksi sinun
erottuasi. Jos sinulla on virkatovereita, pidä heitä arvossa, ja
kunnioita heitä vierailullasi silloin, kun heillä on vähimmän syytä
odottaa sellaista kunnianosotusta. Yksityisessä keskustelussa varo
olemasta kärkäs tekemään viittauksia virka-asemaasi, vaan pikemminkin
esiinny niin, että ihmiset sanovat: "Virastossa ollessaan hän on vallan
toinen mies."



JULKEUDESTA JA HÄIKÄILEMÄTTÖMYYDESTÄ.


Seuraavat sanat, vaikka löydämmekin ne alkeiskoulujen lukukirjoista,
ovat kyllin merkilliset mielevänkin miehen miettiä: Demostheneelta
kysyttiin, mikä on puhujan tärkein ominaisuus? Johon hän vastasi:
Näytteleminen. Entä sitte? Näytteleminen. Ja sitte? Näytteleminen. Ja
niin sanoi mies, joka sen paraiten tiesi, ja jolle itselleen luonto ei
ollut suonut mitään edellytyksiä siinä taidossa, missä hän saavutti
mestaruuden. Merkillistä, että puhujassa tuo puoli, joka koskee vain
ulkokuorta, ollen oikeammin näyttelijän taito, arvioidaan niin paljo
yläpuolelle noiden muitten jalojen lahjojen, joihin kuuluu aineen
käsittelemisen taito, lausuntataito y. m., mennäänpä miltei niin
pitkälle, että syrjäytetään kaikki muut puolet, ikäänkuin jos se
yksinään olisi kaikki kaikessa. Mutta siihen on olemassa selvä syy.
Ihmisluonnossa yleensä on enemmän narrimaisuutta kuin järkevyyttä, josta
johtuu, että ne ominaisuudet ja kyvyt ovat vaikuttavimpia ja tulevat
helpoimmin huomatuiksi, jotka koskettavat ihmisluonnon narrimaiseen
puoleen. Ja merkillisesti samallainen on häikäilemättömän rohkeuden
laita muillakin elämän aloilla. Sen käyttäminen on aina edullista; sillä
on aina kantavuutta; sitä tarvitaan ja sitä käytetään ensimmäiseksi,
toiseksi ja kolmanneksi. Ja kuitenkin häikäilemätön varmuus ja rohkeus
on tietämättömyyden ja kaiken alhaisen lapsi, paljo huonompi kaikkia
muita ominaisuuksia. Mutta siitä huolimatta se lumoo ja sitoo sekä kädet
että jalat sellaisilta, joilla on pintapuolinen arvostelukyky tai joilta
puuttuu rohkeus, ihmisen vahvimmat puolet. Niin, ja vieläpä se vallitsee
mieleviäkin miehiä heikkoina hetkinä. Siksipä se onkin tehnyt ihmeitä
kansanvaltaisissa valtioissa, mutta verrattain paljo vähemmän siellä,
missä hallitsevat senatit ja ruhtinaat. Ja huomattava on, että
häikäilemätön rohkeus on vaikuttavimmillaan silloin, kun sellainen
henkilö astuu näyttämölle ja ryhtyy toimeen sekä kohta sen jälkeen,
sillä häikäilemätön rohkeus on huono lupauksensa pitäjä.

Samoinkuin on puoskareita ruumiin parantajain joukossa, samoin on
sellaisia tarjolla valtiolaitoksen suhteen, sellaisia miehiä, jotka ovat
onnistuneet hyvin joissakin suurissa parannusyrityksissä, mutta joilta
puuttuu tietopuolisia edellytyksiä ja jotka senvuoksi eivät pysty
pitkittämään. Ja hyvin usein tapahtuu, että häikäilemättömät miehet
tekevät Muhametin ihmeen. Muhamet näet sai kansan uskomaan, että hän voi
käskeä vuoren luoksensa ja sen huipulta lukea rukouksia niiden puolesta,
jotka olivat ruvenneet noudattamaan hänen lakiansa. Kansa kokoontui;
Muhamet kutsui vuorta tulemaan luoksensa useampaan kertaan; ja kun vuori
ei lähtenytkään liikkeelle, ei hän siitä vähääkään nolostunut, vaan
sanoi tyynesti: "Jollei vuori tule Muhametin luo, niin Muhamet menee
vuoren luo." Niinpä tällaiset ihmisetkin, kun he häpeällisesti jättävät
suuret lupauksensa täyttämättä, jos he ovat täysin häikäilemättömiä,
sivuuttavat koko asian niinkuin minkäkin vähäpätöisen jutun, kääntävät
selkänsä eivätkä vaivaa sillä itseään sen koommin.

Ihmisille, jotka omaavat suuren arvostelukyvyn, ovat häikäilemättömät
henkilöt leikintekoa; vieläpä kaikista jokapäiväisimmänkin ihmisen silmä
näkee heissä jotakin nurinkurista. Sillä jos houkkamaisuus on naurun
asia, niin ei ole epäilemistäkään, ettei häikäilemättömyys liioin ole
vailla houkkamaisuutta. Erittäinkin on huvittavaa nähdä, kun sellainen
häikäilemättömän rohkea ja ryhdikäs henkilö on hämillään eli menettänyt
tavallisen tasapainonsa, sillä se kokonaan herpasee hänen
kasvonpiirteensä ja luo niihin puutuneen ilmeen. Eikä toisin voi
ollakaan, sillä pahasti nolostuessaankin muut ihmiset sentään
hengittävät, mutta häikäilemättömiltä henkilöiltä sellaisissa
tapauksissa henki kokonaan salpautuu, he ovat niinkuin shakkipelissä
kuningas silloin, kun se on joutunut sellaiseen piiritystilaan, että
sillä ei ole pääsyä minnekään, ilman että peli kuitenkaan sen kautta
muuttuu. Mutta tämä näkökohta ehkä sopisi paremmin satiiriseen
esitykseen kuin vakavaan tutkimukseen.

Tarkoin huomattava seikka on se, että häikäilemättömyys on aina sokea,
sillä se ei näe vaaroja ja ikävyyksiä. Sentähden se onkin huono
harkitsija, mutta hyvä toimitsija. Niin että häikäilemättömät henkilöt
ovat paraiten paikallaan siellä, missä he eivät päämiehinä ohjaile, vaan
ovat toisten käskettävinä. Sillä suunnitelmien laatijoille on vaarojen
näkeminen tärkeätä, mutta täytäntöönpanijoitten on parempi olla niitä
näkemättä, paitsi milloin ne ovat kovin suuria.



HYVYYDESTÄ JA LUONTEEN HYVYYDESTÄ.


Minä tarkotan hyvyydellä sitä, mikä koskee ihmisten hyvää, eli sitä,
mitä kreikkalaiset sanoivat "filanthropiaksi"; ja sana humanisuus
(ystävällisyys, ihmisyys) on jossakin määrin riittämätön sitä
tulkitsemaan. Hyvyyttä minä nimitän tottumukseksi ja luonteen hyvyyttä
taipumukseksi. Se on ihmismielen kaikista avuista ja hyveistä korkein,
ollen jumalallinen ominaisuus; ja ilman sitä ihminen on kiusottava,
ilkivaltainen, viheliäinen olento, ei syöpäläisiä parempi. Hyvyys vastaa
sitä, mitä jumaluusoppineet tarkottavat kristillisen rakkauden hyveellä,
ja se ei salli muuta hairahdusta paitsi liiallisuutta, hyvyyden
ylellisyyttä.

Vallanhimo liiallisuudessaan aiheutti enkelien lankeemuksen; tiedonhalu
liiallisuudessaan aikaan sai ihmisen lankeemuksen; mutta hyvyydessä ei
liiallisuus voi tulla kysymykseenkään; se ei saata vaaraan ei enkeliä
eikä ihmistä. Taipumus hyvyyteen on painunut syvälle ihmisluontoon, niin
että jos se ei suuntaannu ihmisiä kohtaan, niin se kiintyy muihin
eläviin olentoihin, niinkuin näemme turkkilaisista, jotka, niin julmia
ihmisiä kuin ovatkin, kohtelevat eläimiä sangen hellästi ja antavat
almuja koirille ja linnuille. Ja Busbechius[1] kertoo, että eräs
kristitty poika oli vähällä joutua kivitettäväksi Konstantinopelissa
senvuoksi, että hän läheisellä suolla oli sitonut kiinni muutaman
pitkänokkaisen linnun nokan.

[1] Augier Chislain de Busbecq (lat. nimi Busbechius), kuuluisa
valtiomies ja Rumanian kuninkaan lähettiläs sulttaanin hovissa, syntyi
v. 1522; kirjotti Turkin keisarikunnan historian, joka käännettiin
kaikille Europan kielille.

Tietysti voidaan tämän hyvyyden eli rakkauden hyveen harjottamisessa
hairahtuakin ja mennä harhaan. Italialaisilla on tällainen, vähemmän
miellyttävältä kuuluva sananlasku: "Tanto buon che val niente" -- niin
hyvä, ettei kelpaa mihinkään. Ja muudan Italian oppineimpia miehiä,
Nicolo Machiavelli[1], meni niin pitkälle, että melkein suorin sanoin
lausui, että kristinusko on jättänyt hyvät miehet ryöstösaaliina niiden
käsiin, jotka ovat tyrannimaisia ja valheellisia. Ja hän puhui näin
senvuoksi, että todellakaan ei ole olemassa lakia, tai lahkoa tai
mielipidettä, joka olisi siinä määrin pannut painoa uhraavaiselle
hyvyydelle kuin tekee kristillinen kirkko. Senvuoksi, välttääkseen sekä
häväistyksen että vaaran, on parasta ottaa selkoa sellaisen oivallisen
harrastuksen varjopuolista.

[1] Firenzeläinen valtiomies. Hän kirjotti selityksiä Liviuksen Rooman
historian ensimmäisestä osasta tullen sen kautta kuuluisaksi
vapaamielisistä ajatuksista sekä asiallisista ja selvistä
johtopäätöksistään. Tätä teosta seurasi maailman mainio tutkielma "Il
Principe" (Ruhtinas) -- jossa hänen suosijansa Caesar Borgia oli hänen
kuvaamansa mallikelpoinen ruhtinas. Koko tämän kirjan yksinomaisena
tarkotusperänä on esittää ne keinot, joiden avulla voi säilyttää
valtansa ja asemansa, olipa sen sitte saavuttanut miten hyvänsä. Mutta
vieläkään ei varmuudella tunneta Machiavellin vaikuttimia eikä tämän
kirjan varsinaista tarkotusta -- jonka monet arvelevat olleen niiden
katalain oppien ja periaatteiden paljastaminen, jotka kirjottaja on
hyväksyvinään. M. kuoli v. 1527 suuressa köyhyydessä.

Harrasta toisten ihmisten hyvää, mutta elä silmänpalvelijan lailla äläkä
heidän milloin minkinlaisten päähänpistojensa mukaan, sillä se on
liikanaista herkkyyttä eli pehmeyttä. Eläkä liioin anna jalokiveä
kukolle, joka olisi ollut hyvillään ja onnellisempi, jos olisit hänelle
antanut ohranjyvän. Suuri viisaus piilee siinä Jumalan esimerkissä, mikä
meille tässä suhteessa tarjoutuu ohjeeksi, nim. että "Hän lähettää
säteensä ja sallii aurinkonsa paistaa hyville niinkuin pahoillekin";
mutta Hän ei sada rikkauksia eikä säteile kunniaa ja suuria
hengenlahjoja kaikille yhtä paljo. Yleiset tarpeet kuuluvat kaikille,
mutta merkillisemmät antimet vain valituille. Niinikään varo, että
mallin mukaan jotakin tehdessäsi myöskin mallia tarkoin noudatat, sillä
jumaluus on asettanut meihin itseemme kohdistuvan rakkauden malliksi eli
kaavaksi, jonka mukaiseksi meidän rakkautemme lähimmäisiämme kohtaan
tulee muodostua. "Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille ja
seuraa minua[1];" mutta elä myy kaikkea, mitä sinulla on jollet tule ja
seuraa minua, s.o. jollei sinulla ole tiedossasi sellaista kutsumusta,
missä sinä voit tehdä yhtä paljo hyvää vähillä kuin suurillakin
varoilla, sillä muuten käy niin, että paisuttamalla virtoja sinä kuivaat
lähteet.

[1] Vapahtajan sanat "rikkaalle nuorukaiselle." -- Mark. 10: 21.

Mutta paitsi sellaista totunnaista hyvyyttä, mikä perustuu ihmisen
oikeudentuntoon, on muutamissa ihmisissä, yksinpä luonnossakin, taipumus
hyvään; samoinkuin toiselta puolen on olemassa luontainen häijyys, sillä
on olemassa sellaisiakin, jotka luonnossaan eivät toivo eivätkä harrasta
lähimmäisensä hyvää. Lievempi laji häijyyttä ilmenee pelkkänä
äkäisyytenä, uppiniskaisuutena, riidanhaluna, tielletulemattomuutena,
tai muuna sellaisena; mutta syvällisempi laji sensijaan muodostuu
kateudeksi ja jatkuvaksi ilkeydeksi. Sellaiset ihmiset ovat ikäänkuin
omassa elementissään onnettomuuksien kohdatessa toisia ihmisiä, ollen
aina lisäämässä heidän onnettomuuttaan, jos se suinkin on heille
mahdollista. He eivät ole niin hyviä ja jalomielisiä kuin ne koirat,
jotka nuolivat Latsaruksen haavoja, vaan sopii heitä verrata kärpäsiin,
jotka surisevat makupalansa vaiheilla. Ihmisvihollisuus saattaa heidät
syöksemään ihmisiä epätoivoon, ajattelemaan sopivata oksaa ilman että
heillä koskaan on tarjottavana tarkotukseen sopivaa puuta puistossaan,
niinkuin Timonilla oli[1]. Sellaiset mielipiteet ovat ihmisluonteen
suurimpia erehdyksiä, mutta silti juuri sellaisia taipumuksia omaavista
luonteista enimmäkseen sukeutuvat suuret politikot, niinkuin puu, joka
on varreltaan kasvettunut taivutetun polven muotoiseksi, soveltuu
mainiosti emäpuuksi alukseen, jolle keinuminen ja huojuminen on
ominaista, mutta ei rakennushirreksi taloon, jonka on seistävä vakavasti
asemillaan.

[1] Timon Atenalainen, jolla nimellä Shakespeare esittää hänet
samannimisessä näytelmässään, tunnetaan "Misantropin", ihmisvihaajan,
liikanimellä. Hänen hengenheimolaisensa ja toverinsa oli filosofi
Apemantus, eräs toinen atenalainen, jolla oli samallaiset käsitykset
ihmisistä ylipäänsä. Timon oli suosivinaan niinikään Alkibiadesta, jonka
hän aavisti vielä jonakin päivänä syöksevän perikatoon isänmaansa.
Kerran hän yleisessä kansankokouksessa sanoi, että hänellä on
puistossaan viikunapuu, jonka oksaan moni kunnon kansalainen on
hirttänyt itsensä, mutta että hänen muka täytyy nyt hakata tuo
merkillinen puu poikki, hän kun käy rakentamaan sille paikalle, ja sen
vuoksi kehottaa kaikkia sellaisia, jotka haluavat käyttää tilaisuutta
hyväkseen, kiiruhtamaan, ennenkuin se on myöhäistä.

Hyvyyden merkkejä ja ominaisuuksia on useammanlaisia. Jos joku on
sydämellinen ja kohtelias muukalaisille, osottaa se, että hän on
maailman kansalainen ja että hänen sydämensä ei ole emämaasta erillään
oleva saari, vaan samaa yhtenäistä mannerta. Jos hän ottaa osaa toisten
suruihin, osottaa se, että hänen sydämensä on sen jalon puun kaltainen,
joka haavottuu itse antaessaan palsaminsa[1]. Jos hän helposti antaa
anteeksi ja unohtaa loukkaukset, osottaa se, että hänen mielensä on
loukkaantumisien yläpuolella, niin että häntä ei voi haavottaa. Jos hän
on kiitollinen pienimmistäkin ystävyydenosotuksista, on se omansa
osottamaan, että hän punnitsee ihmisten mieliä eikä niitä runsaita
antimia, mitä he yltäkylläisyydessään jakelevat. Mutta ennen kaikkea,
jos hän on yhtä täydellinen kuin pyhä Paavali, niin että haluaisi olla
Kristuksen lähettämänä sijaisuhrina veljiensä vapahtamiseksi, niin
kuvastaa se jumalallista luonnetta ja jonkillaista samankaltaisuutta
Kristuksen kanssa.

[1] Mirhamipuu.



AATELUUDESTA.


Me tulemme puhumaan jalosukuisuudesta, ensiksi erityisenä säätyluokkana
valtiossa, ja sitte myöskin erityisten henkilöiden sukusuhteena.
Sellainen monarkia, missä ei ole lainkaan aatelistoa, on aina puhtaasti
ja ehdottomasti tyrannivalta, niinkuin esim. Turkin keisarikunta.
Aatelisto näet tavottelee hallitsijavaltaa ja siten kääntää kansan
huomiota jonkun verran pois varsinaisesta hallitsijasuvusta. Mutta mitä
tulee kansanvaltaisiin maihin, niin niissä se ei ole tarpeen; ja yleensä
olot niissä ovatkin rauhallisempia ja vähempi-rettelöisiä kuin siellä,
missä on aatelisia sukuja, sillä ihmisten mieliä kiinnittävät asiat
eivätkä henkilöt; tahi jos joitakin erityisiä henkilöitä mielenkiinnolla
seurataan, tapahtuu se sentähden, että he ovat kyvykkäimmät kysymyksessä
olevan asian suorittamiseen nähden, eikä kilpimerkkien tai sukutaulujen
vuoksi. Me näemme, miten hyvin sveitsiläiset menestyvät uskonnollisista
ja paikallis-hallinnollisista erilaisuuksistaan huolimatta, sillä heidän
yhdyssiteenään ovat hyödyn näkökannat eivätkä henkilökohtaiset
arvosuhteet. Alankomaiden Yhdistyneet Maakunnat[1] ovat hallintoonsa
nähden erinomaisen onnistuneet. Sillä siellä, missä vallitsee
yhdenvertaisuus, ovat valtiolliset neuvottelut vähemmän kiivaita, ja
samalla hallituksen on helpompi kantaa veroja y. m. maksuja. Suuri ja
mahtava aatelisto lisää hallitsijan majesteettia, mutta vähentää hänen
valtaansa, sekä pitää vireillä elämää ja innostusta kansassa, mutta
toiselta puolen hoikentaa sen kukkaroa. Asiat ovat oikeinpäin silloin,
kun aatelisto ei ole liian mahtava hallitsijaan tai oikeuslaitokseen
nähden, mutta on silti niin voimakas, että se voi torjua hallitsijaa
vastaan tähdätyt, alempaa tulevat iskut. Lukuisa aatelisto synnyttää
köyhyyttä ja häiriöitä valtiossa, sillä sen ylläpito vaatii ylimääräistä
varojen kulutusta. Ja sitäpaitsi se seikka, että moni aatelinen joutuu
taloudelliseen rappiotilaan, on omansa aikaansaamaan luonnottomuutta
kunnia- ja varallisuussuhteissa.

[1] Alankomaat olivat juuri niinä aikoina vapautuneet Espanjan ikeestä
ja julistautuneet itsenäiseksi valtioksi nimellä "Alankomaiden
Yhdistyneet Maakunnat".

Mitä sitte tulee erinäisten henkilöitten jalosukuisuuteen, tuntuu
kunnioitusta herättävältä katsella hyvin säilynyttä vanhanaikaista
linnaa tai rakennusta, tahi nähdä vanha uljas honka, tiivis ja ehyt.
Kuinka paljo enemmän ihailtavaa näkemistä tarjookaan vanha aatelissuku,
joka on voitollisena vastustellut ajan rajumyrskyjä ja vinhoja
vihureita. Uusi aateli näet ei ole muuta kuin valtiomahdin voimantuote,
mutta vanha aateli on ajan tuote. Ne, jotka ensin kohotetaan
aatelistoon, ovat tavallisesti hyvin lahjakkaita, mutta vähemmän
rehellisiä kuin heidän jälkeläisensä, sillä kohoaminen yleensä
edellyttää hyvien ja huonojen keinojen käyttämistä rinnatusten. Mutta
syystä kyllä näiden kantaisäin hyvät puolet jäävät muistoksi
jälkeentuleville, jotavastoin heidän vikansa kuolevat heidän kanssaan.
Aatelinen syntyperä yleensä vähentää työteliäisyyttä, ja aatelisten
kesken ahkerata ihmistä yleensä kadehditaan. Sitäpaitsi aatelissukuiset
eivät voi päästä paljokaan korkeammalle; ja niiden, joiden täytyy
paikoillaan pysyen katsella toisten nousemista, on sangen vaikea välttää
kateuden tunteita. Mutta toiselta puolen jalosukuisuus tukahuttaa
toisten ihmisten taholta heitä kohtaan suuntaantuvan kateuden, sillä
heillä on näkyvää arvoa. Varma on, että hallitsijat voivat suurella
menestyksellä käyttää eteviä aatelismiehiään ja siten helpottaa
hallitsijan tehtäviä, sillä kansa tietysti alistuu heidän edessään,
ikäänkuin jos he olisivat syntyneet käskijöiksi.



MELLAKOISTA JA RAUHATTOMUUKSISTA.


Kansan kaitsijoiden on tarpeellista tuntea sääennustukset
valtiolaitoksen piirissä riehuvien myrskyjen suhteen, jotka tavallisesti
yltyvät ylimmilleen silloin, kun asiat kehittyvät yhdenvertaisuutta eli
tasaväkisyyttä kohti, samoinkuin luonnon myrskyt ovat rajuimmillaan
päiväntasauksen aikoina. Ja samoinkuin myrskyn edellä tiedämme käyvän
kumeita tuulentohauksia ja meren aaltojen salaperäisesti paisuvan,
samoin on asianlaita valtiossa.

Solvaukset ja yllyttävät puheet valtiota vastaan, kun ne tulevat
tavallisiksi ja julkisiksi samoinkuin väärät huhut, joita levitetään
valtion vahingoksi ja jotka leviävät hyvin nopeasti, ovat rettelöitä
ennustavia enteitä. Virgilius, esittäessään huhun sukutaulun, nimittää
sitä jättiläisten sisareksi:

      Illam terra parens, ira irritata deorum,
      Extremam (ut perhibent) Caeo Enceladoque sororem Progenuit.[1]

[1] "Maaemo, jumalien vihan ärsyttämänä synnytti hänet, viimeisen
lapsensa, niin sanotaan, Coeus ja Enceladus jättiläisten sisaren."

Ikäänkuin jos huhut olisivat menneiden mellakoiden pyhäinjäännöksiä.
Mutta yhtä suuressa määrässä ne niinikään ovat tulevien mellakoiden
alkusoittoa. Ja erinomaisen sattuvasti on suuri runoilija tässä
määritellyt kapinallisten mellakoiden suhteen kapinallisiin kuiskeisiin,
sanoessaan niitä veljeksi ja sisareksi, vallankin jos asema kiristyy
siinä määrin, että hallituksen parhaat toimenpiteet ja hyväksyttävimmät,
joiden tulisi saada osakseen suurinta tyytyväisyyttä, väärin selitetään
ja väärin ymmärretään. Ja ehdottomasti pitävät paikkansa Tacituksen
sanat: "Inviso semel principe seu bene, seu male, facta premunt."[1]
Eikä liioin siitä, että sellaiset kuiskeet ovat pahoja enteitä, seuraa,
että rettelöt voitaisiin välttää, jos tavattomalla ankaruudella
tukahutettaisiin nämä kulkupuheet ja kuiskeet, vaan tapahtuu usein, että
välinpitämättömyys niiden suhteen on paras keino; jotavastoin niiden
estämistä tarkottavat toimenpiteet useinkaan eivät vaikuta muuta kuin
antavat niille vauhtia. Epäilyttävää on niinikään se laji
tottelevaisuutta, mistä Tacitus sanoi: "Erant in officio, sed tamen qui
mallent imperantium mandata interpretari, quam exsequi."[2] Sellaiset
keskustelut, arvostelut ja saivartelut hallituksen virallisten
määräysten johdosta ovat omansa järkyttämään hallitusvallan perustuksia
ja synnyttämään tottelemattomuutta, erittäinkin jos sellaisessa
keskustelussa hallituksen kannattajat puhuvat pelokkaasti ja hellävaroen
ja sen vastustajat äänekkäästi.

[1] "Hallitsija, joka kerran on herättänyt alamaistensa vihaa,
menettelipä hän oikein tai väärin, valmistaa omaa perikatoaan."

[2] "He täyttävät velvollisuutensa, mutta ikäänkuin haluten mieluummin
keskustella hallitsijainsa määräyksistä kuin noudattaa niitä."

Sama on niinikään asianlaita silloin, kun ruhtinaat -- sanoo Machiavelli
-- joiden tulisi olla kansan isiä, muodostavat itselleen puolueita ja
kallistuvat jonkun erityisen ryhmän puolelle, ikäänkuin alus, joka menee
kumoon, jos sen toiselle puolelle lastataan suurempi paino kuin
toiselle, kuten Henrik III:nnen[1] kohtalo Ranskassa selvästi osottaa.
Hän ensi aluksi asettui Liigan puolelle protestantteja vastaan, kunnes
jonkun ajan kuluttua sama Liiga kääntyi häntä itseään vastaan. Sillä kun
hallitsijan valta ja arvo muodostuu sivuseikaksi ja kun on muita
siteitä, jotka nitovat toisiinsa valtiorakennuksen liitoksia lujemmin
kuin itse hallitus tai hallitsija, niin alkavat kuninkaat joutua pois
viralta.

[1] Kuningas Henrik III:s asettui n. s. Liigan puolelle, jonka olivat
järjestäneet Guisen herttua ja muut katoliset ylimykset ja jonka
tarkotuksena oli tukahuttaa protestanttinen usko Ranskassa. Kun hän
vihdoin, liian myöhään, huomasi erehdyksensä ja äkkäsi, että hänen oma
vaikutusvaltansa ja arvonsa oli mennyt, surmautti hän salamurhaajalla
Guisen herttuan ja kardinaali De Larrainen, oman veljensä.

Niinikään se, että kiistat, väittelyt ja riitapuolueet tulevat
julkisiksi ja äänekkäiksi, merkitsee hallituksen lähestyvää perikatoa.
Maan mahtavimpain henkilöiden liikkeiden tulisi olla niinkuin
kiertotähden ennen aikaan arveltiin olevan "primum mobilen"[1] alaisia,
joka merkitsi, että korkein voima kulettaa nopeasti jokaista niistä,
mutta että ne silti liikkuvat joukeasti omaa rataansa. Niinpä jos maan
mahtavat omilla erikoisaloillaan liikkuvat rajusti, eli niinkuin Tacitus
sattuvasti sanoi: "Liberius quam ut imperantium meminissent",[2] niin
merkitsee se, että kehät ovat irtaantuneet puitteistaan, sillä
kunnioitus ja arvonanto on se mahti, millä Jumala vyöttää ruhtinaat, ja
sen menettämisellä Hän heitä niinikään uhkaa, "Solvam cingula regum".[3]

[1] Bacon viittaa tässä siihen vanhaan avaruuden käsitykseen, jonka
mukaan jonkillainen gravitatsioonikeskus, liikkeelle paneva voima panee
liikkeeseen kaikki muut taivaankappaleet.

[2] "Liian rennosti, muistaakseen omia hallitsijoitaan."

[3] "Minä tulen irrottamaan kuningasten vyöt."

Niinpä valtion neljästä pääpilarista, jotka ovat uskonto, oikeuslaitos,
harkitseva neuvosto ja valtiorahasto, jos niistä jokukaan rupeaa
horjumaan, niin on ihmisten syytä rukoilla hyvää säätä. Mutta
jättäkäämme nämä tällaiset ennustukset ja puhukaamme ensiksi metelien
raaka-aineista, toiseksi niiden kiihottimista ja kolmanneksi keinoista
niitä vastaan.

Mitä tulee metelien raaka-aineisiin, on se kysymys, joka on tarkoin
huomioonotettava, sillä varmin keino metelien estämiseksi, jos aika
sellaisia tuo mukanaan, on niiden suhteitten poistaminen, joiden
vaikutuksen alaisina ne ovat syntyneet; sillä jos on läjässä paljo
tulenarkoja aineksia, niin vaikea on arvata, mistäpäin se kipinä tulee,
joka tulen sytyttää. Metelien raaka-aineet ovat kahta lajia: suuri
köyhyys ja suuri tyytymättömyys. Ja varmasti pitää paikkansa se väite,
että niin monta hunningolle joutunutta perhekuntaa kuin on jossakin
valtiossa, yhtä monta ääntä siellä annetaan rettelöitsijöille. Lucanus
osottaa tunteneensa hyvin Rooman valtakunnan tilan ennen sisällistä
sotaa, kirjottaessaan siitä:

"Hinc usura vorax, rapidumque in tempore foenus, Hinc concussa fides, et
multis utile bellum."[1]

[1] "Tästäpä johtui ahnas koronkiskonta, lainan kasvaessa korkoa
korolle, -- tästäpä horjuva luotto ja sota, suurelle enemmistölle
edullinen."

Tämä samainen "multis utile bellum"[1] on varma merkki siitä, että
valtio on metelien ja rettelöiden partaalla. Ja jos ylempiin luokkiin
kuuluvain köyhyys ja vararikkoisuus yhtyy rahvaan puutteeseen ja
kurjuuteen, niin on vaara sitäkin suurempi ja uhkaavampi, sillä vatsan
kapinat ovat pahimmat kaikista. Mitä taas tulee tyytymättömyyteen, on
sen laita valtion elimistössä sama kuin luonnonlaadun laita ihmisessä,
ollen taipuvainen kartuttamaan luonnotonta kuumuutta itseensä, sitte
yhtäkkiä leimahtaen liekkeihin. Elköönkä kukaan hallitsija erehtykö
punnitsemaan tällaisten rauhattomuuksien vaaraa sillä, ovatko ne
oikeutettuja vaiko epäoikeutettuja, sillä erehdyttävää on pitää kansaa
niin ymmärtäväisenä, kansaa, joka useinkin potkii luotaan oman hyvänsä.
Eikä liioin maksa hallituksen suotta vaivata itseään punnitsemalla,
miten suuria tai miten pieniä todellisuudessa ovat ne epäkohdat, joiden
vuoksi melutaan, sillä vaarallisinta lajia on tyytymättömyys siellä,
missä pelko on suurempi kuin kiihtymys. "Dolendi modus, timendi non
item".[2] Sitäpaitsi sorron alaisuudessa samat seikat, mitkä saattavat
kärsivällisyyden koetukselle, samalla tukehuttavat ja lannistavat
rohkeutta; mutta pelon laita ei ole sama. Mutta elköön kukaan hallitsija
olko välinpitämätön tai luulko itseään turvatuksi tyytymättömyyden
suhteen sentähden, että muka sellaista on sattunut usein ennenkin ja
kestänyt pitkät ajat, ilman että siitä on mitään vaaraa koitunut. Sillä
vaikka onkin totta, että jokainen pilvi tai sumuhattara ei puhkea
myrskyksi, vaikka ajelehtiikin taivaalla edestakaisin, saattaa siitä
vihdoin paisua oikea rajuilma. Ja merkillisen totta on myöskin se, mitä
sanotaan espanjalaisessa sananlaskussa: "Paksuinkin köysi vihdoin katkee
pienellä nykäyksellä."

[1] "Kansan laajoille pohjakerroksille edullinen sota."

[2] "Surulla on rajansa, mutta sama ei ole pelon laita."

Mellakoiden syynä ja vaikuttimena ovat uudistukset uskonnon ja
verotuksen alalla, muutokset laissa, ja tavoissa, etuoikeuksien
peruuttaminen, yleinen ahdinko ja rasitukset, kelvottomain henkilöiden
kohoaminen huomattaviin asemiin, muukalaiset, katovuodet, hajotettu
sotaväki, vimmaan asti kehittyneet puolueriidat ja muut sellaiset syyt,
jotka loukkaavat kansaa, keskittävät sen yhteisen asian ympärille ja
liittävät yhteen.

Mitä tulee apuneuvoihin, niin lienee joitakin yleisiä keinoja sitä
vastaan, joista me tulemme tässä yhteydessä puhumaan. Mutta kussakin
tapauksessa käyttävä erikoiskeino on paras jättää neuvottelun kautta
ratkaistavaksi; tarkat säännöt eivät siinä suhteessa ole onnistuneita.

Ensimmäinen parannus- tai ehkäisykeino on tyytymättömyyden oleellisten
syiden, puutteen ja köyhyyden, poistaminen kaikin mahdollisin neuvoin.
Ja siihen soveltuvia toimenpiteitä on kaupan laajentaminen ja
järjestäminen, teollisuuden edistäminen, joutilaisuuden hävittäminen,
ylellisyyden ja tuhlaavaisuuden ehkäiseminen erikoisen lainsäädännön
kautta, maanviljelyksen kohottaminen, tavaran hintojen
säännöllistäminen, verojen ja maksujen pitäminen kohtuullisina y. m. s.
Niinikään on pidettävä huolta siitä, ettei maan asukasluku (vallankin
jollei se ole sotien kautta huvennut) pääsisi paisumaan suuremmaksi kuin
mitä maan varastot voivat elättää. Eikä ole otettava huomioon
asujamiston lukumäärää yksinään, sillä pienempikin joukko sellaisia
ihmisiä, jotka kuluttavat enemmän ja ansaitsevat vähemmän, tekee lopun
varallisuudesta pikemmin kuin suurempi joukko, joka tulee vähällä
toimeen, mutta tuottaa sitä enemmän. Senpä vuoksi aateliston ja muiden
säätyläisten luvun lisääntyminen suhteettomasti, verrattuna varsinaisen
kansan lukuun, syöksee valtion nopeasti ahdinkotilaan; ja sama on kovin
lukuisaksi paisuneen papiston laita, sillä he eivät lisää varastoja; ja
se pitää paikkansa ylimalkaan vapaita ammatteja varten valmistuvien
suhteen, jos sellaisia ilmestyy enemmän kuin on virkoja.

Mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta siitä, että maan varallisuus ja
rahat eivät pääse kerääntymään muutamien harvojen käsiin, sillä muussa
tapauksessa maassa tulee puute, vieläpä nälänhätäkin, vaikka olisikin
riittävästi viljaa ja muuta hyvää. Raha näet on niinkuin lanta,
mihinkään kelpaamaton, jollei sitä hajotella. Ja kysymyksessä oleva asia
voidaan järjestää siten, että koronkiskomisesta tehdään loppu tai että
se ainakin asetetaan ankaran silmälläpidon alaiseksi sekä menetellään
samoin monopoleiksi pyrkivien liikerenkaiden, suurten karjatilojen y. m.
suhteen.

Mitä tulee tyytymättömyyden tai ainakin sen vaaran poistamiseen, tulee
huomata, että jokaisessa valtiossa on, kuten tiedämme, kahta lajia
alamaisia: aatelisia ja rahvas. Milloin ainoastaan toinen niistä on
tyytymätön, ei vaara vielä ole suuri. Varsinainen kansa näet on hidasta
lähtemään liikkeelle, jollei yläluokka sitä kiihota, ja jälkimmäinen
puolestaan on heikko voimiltaan. Mutta silloin on vaara suuri, kun
yläluokka vain odottaa tyytymättömyyden puhkeamista rahvaan keskuudessa,
antaakseen tuulta omalle tyytymättömyydelleen. Vanhan ajan runoilijat
kertovat sellaisen tarinan, että muka toiset jumalat kerran aikoivat
sitoa Jupiterin, joka saatuaan siitä tiedon Pallaan neuvosta noudatti
avukseen Briareuksen, jolla oli sata kättä. Tämä epäilemättä on
vertauskuva, jonka tarkotuksena on osottaa, miten suuri turva
hallitsijoilla on kansan hyvässä tahdossa.

Hyvä keino on antaa nurinan ja tyytymättömyyden häiritsemättä haihtua
ilmaan, sillä silloin se ei pääse paisumaan liian röyhkeäksi tai
kovakouraiseksi. Nähkääs, se, joka tukahuttaa pilaantuneen veren juoksun
ja saattaa haavat vuotamaan sisäänpäin, saa aikaan vaarallisia paiseita
ja tarttuvia ajoksia.

Epimetheuksen osa saattaa sopia hyvin Prometheukselle, mitä tulee
valtiossa kytevään tyytymättömyyteen[1]. Epimetheus, kun vaivat jo
olivat ylen yleisiä, vihdoin sulki kannen ja pidätti toivon maljakon
pohjalle. Varmasti toivon virittäminen ja ylläpitäminen poliittisilla ja
keinotekoisilla neuvoilla ja kansan kiidättäminen toivosta toiseen on
paraita vastamyrkkyjä tyytymättömyyden myrkkyä vastaan. Ja se on viisas
hallitus, joka voi kiinnittää itseensä kansan sydämet toivon siteillä,
silloin kun se ei voi sen vaatimuksia tyydyttää, ja kun se osaa asiat
niin hoitaa ja järjestää, ettei pahinkaan paikka eikä kohta näytä
toivottomalta, mikä on verrattain helppo tehdä siihen katsoen, että
erinäiset henkilöt ja puolueet ovat taipuvaisia imartelemaan itseään ja
kerskailemaan sellaisella, mitä he itsekään eivät usko tai pidä
mahdollisena.

[1] Tässä tarkotetaan Hesiodin tarinaa n. s. Pandoran maljasta, jonka
Merkurius oli lahjottanut Epimetheukselle ja jota oli kielletty
avaamasta, mutta jonka Pandora kiellosta huolimatta avasi, jolloin
kaikki ihmiselle ennestään tuntemattomat pahat levisivät ympäri
maailman. Mutta kansi ennätettiin sulkea paraiksi juuri ennenkuin Toivo,
joka oli pohjimmaisena, pääsi lehahtamaan ulos.

Myöskin huolehtiminen siitä, että tyytymättömäin saatavissa ei olisi
ketään johtajaksi sopivaa henkilöä, joka ottaisi järjestääkseen
tyytymättömäin hajanaisia voimia, on yleisesti tunnettu, mutta siitä
huolimatta aina tepsivä varovaisuustoimenpide. Minun käsittääkseni
sellaiseksi johtajaksi sopii mahtava ja mainehikas henkilö, jolla on
luottamusta tyytymättömän ryhmän keskuudessa, johon he kiinnittävät
katseensa, ja jolla itsellään otaksutaan olevan tyytymättömyyteen syytä.
Sellaiset henkilöt on voitettava ja taivutettava hallituksen puolelle,
tahi järjestettävä asiat niin, että heille ilmestyy kilpailija saman
puolueen keskuudessa jakaen maineen ja suosion. Yleensä hallitusta
vastustavien puolueiden ja ryhmien jaottaminen ja hajottaminen
keskenänsä riiteleviksi järjestöiksi ja niiden loitontaminen toisistaan
ei suinkaan ole huonoimpia keinoja. Arveluttava on valtion asema
silloin, kun ne, jotka kannattavat sitä ja hyväksyvät sen menettelyn,
ovat keskenänsä huonosopuisia, jotavastoin vastustajat elävät sovussa ja
vetävät yhtä köyttä.

Minä olen tehnyt sen huomion, että jotkut näppärät ja terävät
huomautukset, joita ruhtinaat ovat tehneet, ovat joskus puhaltaneet
tyytymättömyyden ilmi liekkiin. Caesar vahingoitti asiaansa
arveluttavasti sanoessaan: "Sulla nescivit literas, non potuit dictare",
sillä ne roomalaiset, jotka olivat toivoneet, että hän joskus
vapaaehtoisesti luopuisi diktatorinvirastaan, tunsivat pettyneensä[1].
Galba valmisti oman perikatonsa sanoillaan: "Minä en palkkaa sotaväkeä,
minä teen sotapalveluksen velvollisuudeksi", sillä sotajoukot menettivät
sen kautta toivon saada yhä edelleen nauttia palkkaa. Samoin kävi
Probuksen, joka lausui seuraavat sanat: "Si vixero, non opus erit
amplius Romano imperio militibus."[2] Ja monta muuta samallaista
esimerkkiä voisi mainita. Niin että todellakin ruhtinasten on syytä
arkaluontoisissa asioissa ja kriitillisinä aikoina tarkoin ottaa vaaria
sanoistaan, ja erittäinkin tuollaisista lyhyistä lausunnoista, jotka
kiirivät kautta maan niinkuin ammutut nuolet, ja joiden yleensä
otaksutaan tulkitsevan heidän salaisia tarkotuksiaan. Laajemmilla
puheilla sen sijaan ei ole sellaista merkitystä eivätkä ne herätä siinä
määrin huomiota.

[1] "Sulla ei ollut tietomies, joten hän ei osannut dikterata." Näin
väittää Suetonius Julius Caesarin sanoneen, tahallaan käyttäen
kaksimielistä sanaa "dictare", joka merkitsee sekä kirjurille
sanelemista että diktatorina olemista. Ja kun hän samalla viittasi
Sullan tietämättömyyteen, tämän vallasta luopumisen vaikuttavana syynä,
niin roomalaiset, jotka hyvin tunsivat Caesarin mainion oppineisuuden,
vetivät hänen sanoistaan sen johtopäätöksen, että hän ei aikonut hevillä
luopua vallastaan.

[2] "Jos minä elän, niin Rooman valtakunnassa ei enää tarvita
sotaväkeä." -- Keisari Probuksen murhasivat sotajoukot v. 282 j. Kr.

Lopuksi, kaikkien mahdollisuuksien varalta, olkoon hallitsijoilla joku
mahtava mies, yksi tai mieluummin useampia sotilashenkilöltä lähellään,
jotta rauhattomuudet voidaan tarpeen vaatiessa tukahuttaa heti alussa,
sillä muuten rettelöiden puhkeaminen synnyttää hovissa hämminkiä enemmän
kuin on soveliasta.



ATEISMISTA.


Minä olisin taipuvainen ennemmin uskomaan tosiksi "Kultaisen
Legendan"[1], Talmudin[2] ja Alcoran[3] kuin että Kaikkeus on vailla
sielua; ja senpä vuoksi Jumala ei ole tehnytkään yhtään ihmettä
kumotakseen ateismin, sillä kaikki hänen tekonsa jo sellaisinaan sen
tekevät. Totta on, että vähäinen määrä filosofiaa on omansa taivuttamaan
ihmisen mielen ateismiin, mutta filosofiaan syventyminen palauttaa
ihmisen takasin uskontoon[4], sillä kun ihminen tarkastelee toisarvoisia
syitä hajallaan, niin hän joskus pysähtyy niihin eikä pyri kauvemmaksi,
mutta kun hän näkee niiden yhdistyneen ketjun, näkee ne yhtenäisissä
sarjoissa, niin hänen täytyy paeta kaitselmukseen ja Jumaluuteen. Niinpä
yksin se koulukunta, jota enimmän syytetään ateismista, on antanut tukea
uskonnolle. Minä tarkotan sitä koulukuntaa, jonka tunnetuimpia
ajattelijoita ovat Leucippus[5], Democritus[6] ja Epicurus[7]. Minusta
on tuhat kertaa uskottavampaa se, että neljä muuttuvaista alkuainetta ja
viidentenä muuttumaton henki ijankaikkisesti paikoilleen sijotettuina
eivät tarvitse Jumalaa, kuin se, että lukematon joukko pieniä hiukkasia
tai siemeniä, ilman mitään järjestävää henkeä, olisi aikaansaanut tämän
luomakunnan kaiken järjestyksen ja kauneuden.

[1] Kokoelma pyhimystaruja, kirj. Jacobus Varagine 13:nnella
vuosisadalla.

[2] Juutalaisten pyhien kertomusten ja lakien kokoelma.

[3] Muhametin uskontunnustus- ja lakikirja.

[4] Nämä sanat nähtävästi sisältävät aiheen Popen kuuluisiin säkeisiin:

      "A little learning is a dangerous thing,
      Drink deep, or taste not the Pierian spring."

("Vähä tieto on vain vahingoksi, juo syvälti, tai elä lainkaan maista
Pierian lähteestä.")

[5] Abderalainen filosofi, joka ensimmäisenä opetti atomijärjestelmää,
jota myöhemmin edelleen kehittivät Democritus ja Epicurus.

[6] Leucippuksen oppilas ja hengenheimolainen. Häntä nimitettiin
aikoinaan nauravaksi filosofiksi.

[7] Epicurus, viimeksi mainitun oppilas ja aatetoveri. Hän kielsi sielun
olemassaolon kuoleman jälkeen. Häntä pidetään kokeilevan filosofian
isänä, ja hän se ensimmäisenä opetti sitä, minkä nyttemmin tiede on
vahvistanut, nim. että n. s. Linnunrata on sarja tähtiä.

Raamattu sanoo: "Tyhmät sanovat sydämessänsä, ei Jumalata olekaan";
mutta siinä ei sanota, että tyhmät niin ajattelevat sydämessänsä, niin
että sellaiset ihmiset näin puhuvat oikeastaan ulkopuolelta sydäntään
eivätkä niin, että he sitä itsekään uskoisivat tai olisivat siitä täysin
vakuutetut. Kukaan näet ei kiellä Jumalaa, paitsi ne, joille siitä on
etua. Sitä, että ateismi on ihmisten huulilla enemmän kuin sydämellä, ei
mikään ole niin omansa osottamaan kuin se, että ateistit pakkaavat
alinomaa puhumaan mielipiteistään, ikäänkuin jos he itsekin olisivat
horjuvalla kannalla ja etsisivät toisilta vahvistusta. Ja vieläpä kaiken
lisäksi usein nähdään ateistien haalivan itselleen opetuslapsia niinkuin
kaikellaiset lahkot yleensä tekevät. Mutta kaikista merkillisintä on se,
että on sellaisiakin, jotka kärsivät ateisminsa tähden, mutta eivät
silti pyörrä takaisin uraltaan, josta päättäen tuntuu kummalliselta,
että he vaivaavat itseään, jos kerran ajattelevat, että sellaista kuin
Jumalaa ei ole olemassa. Epicuruksen väitetään vain kujeilleen
raha-asioittensa vuoksi silloin, kun hän myönsi, että on siunattuja
luonteita, mutta sellaisia, jotka elävät onnellisina omaa elämäänsä
välittämättä maailman hallituksesta, jota lausuessaan Epicuruksen
sanotaan toimineen asianhaarojen pakottamana, vaikka muka hän
sydämessään oli vakuutettu siitä, että Jumalaa ei ole. Mutta totisesti
häntä on väärin tulkittu, sillä hänen omat sanansa ovat jalot ja
jumalalliset: "Non deos vulgi negare profanum; sed vulgi opiniones diis
applicare profanum."[1] Plato ei olisi voinut sanoa enempää. Hänellä ei
ollut voimaa kieltää luontoa, vaikka hän olikin valmis kieltämään sen
hallinnon. Lännen indiaaneilla on omat nimensä erinäisille jumalilleen,
mutta mitään erityistä nimeä heillä ei ole Jumalalle -- ikäänkuin jos
pakanoilla olisi ollut nimitykset Jupiter, Apollo, Mars y. m., mutta ei
sanaa Deus -- mikä osottaa, että näillä luonnonkansoillakin on
jonkillainen käsitys, vaikkakin siitä puuttuu koko sen varsinainen
laajuus ja valtavuus, joten siis ateisteja vastaan nousevat yksin
villitkin, käsi kädessä suurimpien ajattelijoiden kanssa. Harvoin
todelliset ajattelijat ovat ateisteja. Saattaa kyllä olla joku
Diagoras[2], Bion[3], Lucian[4] ja muutamia muita. Mutta heitä tuntuu
olevan enemmän kuin todellisuudessa onkaan, syystä siitä, että kaikki
ne, jotka vastustavat jotakin vallitsevaa uskontoa tai taikauskoa,
leimataan vastustajain taholla ateisteiksi. Mutta suuret ateistit
todellakin ovat teeskentelijöitä, jotka alinomaa vatkaavat pyhiä
asioita, tunteettomasti, josta he ennen pitkää joutuvat "kuumille
raudoille".

[1] "Jumalien pilkkaamista ei ole alhaisten jumalien olemassaolon
kieltäminen, mutta pilkkaamista on omistaa jumalille alhaison heistä
saamia käsityksiä."

[2] Ateenalainen filosofi, jonka Areopagi tuomitsi karkotettavaksi
maanpakoon jumalien pilkkaamisesta.

[3] Skytialainen filosofi, tunnettu pilantekijä ja satirikko. Hänet
tunnettiin ateistisista mielipiteistään, mutta siitä huolimatta hän
ennen kuolemaansa tunnusti Kaitselmuksen olemassaolon ja voiman. Kuoli
v. 241 e. Kr.

[4] Kreikkalainen kirjailija, kotoisin Samosatasta, keisari M.
Aureliuksen suosikki. Hän ruoski sekä pakanuuden että kristinuskon
taikauskoa.

Ateismin syitä ovat: hajaantuminen uskonnollisella alalla, jos nimittäin
sellaisia puolueita ilmestyy lukuisasti; toinen on pappien paheellinen
elämä, kun sillä alalla on menty niin pitkälle kuin siihen aikaan, josta
Bernard Clairvauxilainen sanoi: "Meidän ei käy enää sanominen, että
sellainen on seurakunta kuin on pappi, sillä kansa ei ole niin
viheliäistä kuin ovat papit;" kolmantena syynä on pyhien asioiden
joutuminen pilkallisten huomautusten esineiksi, jonka kautta uskonnon
kunnioitus vähitellen murenee; sekä vihdoin opilliset, valistuneet ajat,
vallankin jos rauha ja hyvinvointi vallitsee, sillä rettelöt ja
vastoinkäymiset ovat omansa taivuttamaan ihmisten sydämiä uskontoon.

Ne, jotka kieltävät Jumalan, hävittävät ihmisen jalosukuisuuden, sillä
eihän käy kieltäminen, että ihminen ruumiinsa kautta on eläimille sukua;
ja jollei hän ole henkensä kautta Jumalalle sukua, niin hän on alhainen
ja viheliäinen olio. Se hävittää samalla jalomielisyyden ja ehkäisee
ihmisluonnon kohoamisen. Ottakaamme esimerkiksi koira, niin me
huomaamme, miten suurta jalomielisyyttä ja rohkeutta se on valmis
osottamaan sellaiselle miehelle, joka hänelle on Jumalan sijaisena, ja
mikä rohkeus silminnähtävästi on mahdollinen ainoastaan sen vuoksi, että
se näkee ihmisessä itseään korkeamman ja paremman olennon. Niinpä
ihminen ikään, kun hän panee luottamuksensa ja turvansa jumalalliseen
suojelukseen ja suosioon, saavuttaa sen kautta sellaisen voiman ja
uskon, mitä ihmisluonto sellaisenaan ei voisi saavuttaa; joten ateismi
on sitäkin hylättävämpi, kun se riistää ihmiseltä keinot, joiden avulla
hänelle kävisi mahdolliseksi kohota mitättömyyden yläpuolelle. Ja sama
kuin yksilöjen on kokonaisten kansakuntain laita. Ei ole koskaan ollut
suurenmoisempaa valtiota kuin oli Rooma. Kuulkaahan mitä Cicero sanoi
tästä valtakunnasta: "Me saatamme ihailla itseämme miten paljo tahansa,
me patres conscripti (senatorit); mutta varmaa on, että me emme suurella
lukumäärällämme lannistaneet espanjalaisia, tahi gallialaisia
ruumiillisella voimallamme, tahi kartagolaisia ovelalla
taitavuudellamme, tahi kreikkalaisia taiteellamme, samoin kuin sekin,
että me emme alistaneet valtamme alle italialaisia ja muita latinalaisia
tämän meidän kansamme ja rotumme synnynnäisellä älykkyydellä, vaan
hartaudellamme ja uskonnollisuudellamme; juuri tämä ainoa todellinen
viisaus, nim. käsitys siitä, että kaikkea vallitsee ja järjestää
kuolemattomain Jumalien Kaitselmus, on tehnyt meille mahdolliseksi
pakottaa vallanalaisuuteemme kaikki kansakunnat ja rodut."



TAIKAUSKOSTA.


Parempi on se, ettei omaa mitään käsitystä Jumalasta, kuin että häntä
käsitetään hänen arvoaan alentavalla tavalla; sillä edellinen on
uskottomuutta, mutta jälkimäinen solvausta; ja epäilemättä taikausko on
jumaluuden pilkkaa. Plutarchus on lausunut tässä suhteessa erittäin
sattuvat sanat: "Varmasti minä mieluummin soisin, että lukuisat ihmiset
sanoisivat, ettei sellaista miestä kuin Plutarchus ole koskaan ollut
olemassa, kuin että he sanoisivat, että eräs Plutarchus oli olemassa,
joka tapasi syödä lapsensa heti niiden synnyttyä", niinkuin runoilijat
kertovat Saturnuksesta; ja niinkuin solvaus on suurempi Jumalaan nähden,
niin on vaara suurempi ihmisiin nähden. Ateismi jättää ihmiselle järjen,
filosofian, luonnollisen hurskauden, lait, kunniallisen nimen, kaiken
sen, mikä kelpaa oppaaksi ulkonaiseen siveellisyyteen ja hyveisiin,
vaikka uskonto puuttuisikin. Mutta taikausko kumoo tämän kaiken ja
julistautuu ehdottomaksi yksinvallaksi ihmisten mielissä. Niinpä ateismi
ei olekaan koskaan saanut aikaan häiriöitä ja kiihotusta valtiossa,
sillä se saattaa ihmiset kyllästymään itseensä, he kun eivät katsele
tätä elämää ja itseänsä kauvemmaksi. Sitenpä me näemmekin, että
ateismiin taipuvat aikakaudet, kuten esim. Augustus Cæsarin aika
Roomassa, ovat olleet rauhan aikoja. Mutta taikausko sen sijaan on
syössyt sekasortoon monta valtiota ja nostattanut esille uuden tekijän,
joka ravistaa hallituksen kaikkia liitoksia.

Taikauskon isä on kansa; ja kaikissa taikauskoissa järjen miehet
seuraavat narreja; ja käsitteitä sovellutetaan käytäntöön ylösalaisin
käännetyssä järjestyksessä. Eräs korkea kirkonmies lausui Trentin
kokouksessa[1], missä skolastilaiset oppineet näyttelivät huomattavinta
osaa, että nämä muka ovat kuten tähtitieteilijät, jotka pitivät kiinni
olemattomista liikkeistä ja kuvitelluista taivaankappalten radoista y.m.
sellaisista otaksumista, voidakseen selittää itse ilmiöt, ja jotka niin
menettelivät, vaikka hyvin tiesivät, että sellaisia liikkeitä ja ratoja
ei ole olemassakaan. Samalla tavalla skolastikot olivat laitelleet
joukon hienoja ja viekkaita selviöitä ja teoremeja kirkon opille tueksi.

[1] Trentin kirkolliskokous alkoi v. 1545 ja kesti sitä kahdeksantoista
vuotta. Sen tarkotuksena oli ryhtyä vastustamaan nousevaa
protestantismia sekä pohtia ja ratkaista katolisen kirkon riidanalaisia
opinkappaleita.

Taikauskon syitä ovat tunteita hivelevät ja aistilliset juhlamenot ja
hartaustoimitukset; ylenpalttisuuteen menevä ulkonainen ja farisealainen
pyhyys; vanhojen tapojen ja katsantokantojen liiallinen kunnioittaminen,
joka saattaa vain tuottaa ikävyyksiä kirkolle; kirkon johtomiesten omia
pyyteitä tarkottavat juonittelut; hyvien tarkotusten liiallinen
suosiminen, joka avaa portin monenmoisille päähänpistoille ja
uutuksille; se, että ihmiset ryhtyvät tähystelemään jumalallisia
asioita, mistä ei voi olla seurauksena muu kuin käsitteiden
sekaantuminen; ja vihdoin raa'at aikakaudet, vallankin suurien
onnettomuuksien ja maanvaivojen yhteydessä.

Taikausko ilman peittävää harsoa on ruma. Aivan samoinkuin apinan
rumuutta lisää se, että se on niin kovin ihmisen näköinen, samoin
taikausko tuntuu rumemmalta juuri senvuoksi, että se niin suuressa
määrässä muistuttaa uskontoa.

Mutta taikauskon ehkäisemisessä joudutaan usein toiseen taikauskoon,
menemällä äärimmäisyyksiin uudistuksissa; senvuoksi onkin tarkoin
varottava, että sellaisessa puhdistuksessa hyvää ei huuhdottaisi pois
pahan mukana, joka usein tapahtuu, milloin kansa on puhdistajana.



MIKÄ ON VIISASTA IHMISEEN ITSEENSÄ NÄHDEN.


Muurahainen on viisas eläin itsessään, mutta viheliäinen kappale
puutarhassa. Jaa järkevästi harrastuksesi itsesi ja isänmaan välillä, ja
ole itsellesi yhtä uskollinen kuin sinä olet toisille vilpitön,
erittäinkin kuninkaalle ja isänmaalle. Viisaus on ihmiselle itselleen
kiusankappale sangen monessa suhteessa. Rotat ovat viisaita siinä, että
ne jättävät rakennuksen hyvissä ajoin ennen sen luhistumista. Ketun
viisaus perustuu siihen, että se työntää ulos myyrän, joka kaivoi sille
kolon. Krokodilit ovat viisaita siinä, että ne vuodattavat kyyneliä
silloin, kun ne aikovat niellä saaliinsa. Mutta erittäin merkillistä on
se, että "ne, jotka ovat itserakkaita ilman kilpailijaa" (kuten Cicero
sanoi Pompeijuksesta), ovat tavallisesti hyvin onnettomia; ja senvuoksi,
että he ovat uhranneet kaiken ajan omaksi hyväkseen, he joutuivat
lopulta onnen häilyväisyyden uhriksi, onnen, jonka siivet he
luulottelivat sitoneensa itseviisaudellaan.



VIISAALTA NÄYTTÄMISESTÄ.


Yleensä on olemassa sellainen käsitys, että ranskalaiset ovat viisaampia
kuin miltä he näyttävät, ja että espanjalaiset sitävastoin näyttävät
viisaammilta kuin he todellisuudessa ovat; mutta olkoonpa asianlaita
miten tahansa eri kansallisuuksiin nähden, varmaa on, että tämä käsitys
pitää paikkansa eri henkilöihin nähden. Niitä on paljo, mitä viisauteen
ja kykeneväisyyteen tulee, jotka tekevät joko vähän tai eivät tee
mitään, mutta sen hyvin juhlallisesti, "magno conatu nugas."[1]
Hullunkurista on nähdä, mitä kaikkia metkuja ja koukkuja sellaiset
muodollisuuksien ihmiset tekevät saadakseen pintapuolisuudet näyttämään
läpikotaisilta asioilta, joissa on sekä syvyyttä että laajuutta.
Muutamat ovat niin tarkkoja ja varovaisia, että eivät halua asettaa
tavaroitaan näkyville muulloin kuin pimeänhämyssä, antaen samalla näkyä,
että he salaavat jotakin; ja usein he eivät puhu siitä, minkä he hyvin
tietävät, vaan sen sijaan ottavat puheeksi sellaisen, mitä he eivät
tunne, jotta ihmiset tulisivat siihen käsitykseen, että he tietävät ja
tuntevat hyvin nekin asiat, mistä he eivät halua keskustella. Toiset
taas käyttävät apunaan kasvonilmeitä ja ruumiin ja kädenliikkeitä, jotka
ymmärretään viisauden kyltiksi; kuten Cicero sanoi Pisasta, että kun
tämä vastasi hänen puheeseensa, niin nosti hän toisen puolen kulmakarvat
ylös otsalleen ja painoi ne toisella puolella alas leukaan saakka --
sanoakseen kaikella tällä juhlallisuudella, että julmuus ei häntä
miellytä. Muutamat arvelevat paraiten voittavansa tarkotuksensa
puhumalla suuresti ja ehdottomalla varmuudella, siten pakottaen toiset
myöntämään sen, mitä he eivät pysty todistamaan. Toiset taas,
tavatessaan sellaista, mikä on heidän käsitys- ja tietopiirinsä
ulkopuolella, osottavat pitävänsä sitä mitättömänä, sellaisena, mistä ei
maksa vaivaa puhua, tai julistavat, ettei se kuulu käsilläolevaan
keskustelukysymykseen, tai selittävät, että se on tavattoman harvinainen
seikka. Näin he toivovat saavansa tietämättömyytensä näyttämään
tietävyydeltä. Muutamat taasen ovat aina valmiit väittelemään
sellaisessa tapauksessa, ja onnistuu heidän yleensä miellyttää toisia
hiuksia-halkovilla saivarteluillaan ja niin repostella koko asia
mitättömäksi. Sitä lajia ihmisiä kuvaa Plato Protagoras-teoksessaan,
jossa sellaisten tyypillisenä edustajana esiintyy Prodicus, jonka pitämä
puhe on tällaisia saivartelevia liverryksiä alusta loppuun. Yleensä nämä
tällaiset henkilöt kaikissa kysymyksissä pitävät mukavampana asettua
kielteiselle kannalle ja tehdä vastaväitteitä kuin itse esittää jotakin
omintakeista; sillä esitetyistä väitteistä pääsee kieltämällä ne, mutta
jos ne suostutaan ottamaan keskustelunalaisiksi, on niiden kiertämisessä
taas uusi työ. Sanalla sanoen, ei ole yhtään vararikkoaan kohti kulkevaa
kauppamiestä tai köyhyyttään peittelevää kerjäläistä, joka temppuilisi
siinä määrin rahallista luottoansa ylläpitääkseen kuin temppuilevat nämä
tällaiset sisällisesti tyhjät ihmiset ylläpitääkseen ihmisten hyvää
käsitystä heidän tietävyydestään ja pystyväisyydestään. Viisaalta
näyttävät ihmiset kyllä usein saavat osakseen kannatusta ja suosiota;
mutta asiallisissa toimissa ne eivät ole paikallaan, vaan on jonkun
verran typeräkin mies parempi kuin sellainen, jonka koko viisaus
perustuu ulkopuolisten tapojen ja muotojen tavattoman tarkkaan
noudattamiseen.

[1] "Mitättömiä pikkuasioita suurella ponnistuksella."



EPÄLUULOISUUDESTA.


Epäluulo ajatusten sarjassa muistuttaa yölepakkoa lintujen joukossa,
joka aina lentelee hämärässä. Sitä on tukahutettava, tai ainakin
pontevasti hillittävä; sillä epäluulo samentaa mielen, karkottaa ystävät
ja turmiollisesti vaikuttaa asioihin; se taivuttaa kuninkaat
tyrannuuteen, aviomiehet mustasukkaisuuteen ja mielevät miehet
epäröimisiin ja synkkämielisyyteen. Se on vika, jota on etsittävä päästä
eikä sydämestä, sillä se voi tulla vallitsevaksi ylpeimmissäkin ja
lujimmissakin luonteissa, josta Englannin kuningas Henrik VII:s on
esimerkkinä. Ei ole miestä luulevaisempaa kuin hän eikä jäykempää.
Vaikka totta on, että epäluuloisuus sellaisessa henkilössä ei saa vallan
paljo ikävyyksiä aikaan, sillä sellainen mies ylimalkaan avaa mielensä
epäluulolle vasta tarkan harkitsemisen jälkeen, punnittuaan
asianhaarojen todennäköisyyttä. Mutta pelokkaissa luonteissa se
useimmiten pääsee liian nopeaan vauhtiin. Mikään ei ole enemmän omansa
johtamaan ihmistä luulevaisuuteen kuin vähätietoisuus, joten ihmisten
tulisi etsiä parannusta luulevaisuudelleen kartuttamalla tietojaan eikä
koettaa tukahuttaa sitä sydämessään. Mitä ihmiset tahtovat? Luulevatko
he, että ne, joiden kanssa he tulevat tekemisiin, ovat pyhimyksiä? Eikö
kullakin ole omat pyrkimyksensä; ja eivätkö ihmiset ole uskollisempia
itselleen kuin toisille? Senpävuoksi paras keino luulevaisuutta vastaan
on ottaa huomioon se mahdollisuus, että sellainen epäluulo on
tosiperäinen, mutta samalla pitää sitä toistaiseksi aiheettomana ja sen
mukaan sitä hillitä: toivoa parasta, mutta olla samalla varustautunut
pahimman varalle. Sellaiset epäluulot, joita herää itsestään ihmisen
mielessä, eivät ole kuin mehiläisen surinaa; mutta piikkisiä ovat
sellaiset epäluulot, joita toisten jutut ja kuiskeet synnyttävät ja
lietsovat. Paras keino sille, joka tahtoo raivata tiensä epäluulojen
metsän läpi, on vilpittömästi esittää asia sille henkilölle, jota
epäillään; sillä siten hän varmimmin pääsee niiden uskottavaisuudesta
selvyyteen; ja siten hän ennen kaikkea antaa kysymyksessä olevalle
henkilölle syytä olla vastaisuudessa aiheuttamatta epäluuloja. Mutta
niin ei ole hyvä menetellä sellaisiin henkilöihin nähden, joilla on
alhainen luonne, sillä jos sellaiset kerta huomaavat itseänsä epäillyn,
ei heihin sen koommin voi luottaa. Italialainen sanoo: "saspetto
licentiafede",[1] ikäänkuin jos kerran herännyt epäluulo tekisi
keskinäisen luottamuksen mahdottomaksi; mutta pikemminkin sen tulisi
virittää luottamusta, voidakseen vapauttaa itsensä.

[1] "Epäluulo on luottamuksen matkapassi."



IHMISTEN LUONTEISTA.


Luonnettaan on verrattain helppo peitellä, joskus sen voi voittaakin,
mutta sangen harvoin tukahuttaa. Väkivalta synnyttää luonteessa
väkivaltaa. Oppi ja sivistynyt seurustelu tekee luonteen vähemmän
tunkeilevaksi ja nenäkkääksi; mutta _ainoastaan tottumus voi muuttaa
luonnetta ja asettua itse sen tilalle_. Elköön se, joka mielii voittaa
luonteensa, ryhtykö ylen suuriin tai liian pieniin ponnistuksiin siinä
suhteessa, sillä edellisessä tapauksessa taajaan sattuvat
epäonnistumiset masentavat hänen mielensä, kun taas jälkimmäisessä
tapauksessa edistys käy hitaasti, joskin voittoja saavutetaankin usein.
Mutta ennen kaikkea käytettäköön ensi alussa apuneuvoja, niinkuin
uimista opettelevat käyttävät kohopatjoja; mutta sitten, kun on
pitemmälle edistytty, uudistettakoon samat harjoitukset mahdollisimman
epäedullisissa olosuhteissa, kuten tanssitaitoa harjottelevat käyttävät
paksupohjaisia kenkiä, sillä erinomainen taitavuus on saavutettavissa
sen kautta, että harjotukset ovat vaikeampia kuin itse taito. Siellä,
missä luonne on hyvin voimakas ja senvuoksi voitto vaikea, täytyy pyrkiä
asteettain, askel kerrallaan, esim. opetella hillitsemään mieltään
erinäisinä tärkeinä hetkinä, niinkuin tekevät ne, joilla on tapana
luetella aakkoset peräkanaa milloin suuttuvat. Mitä tulee jonkun
nautinnon vähentämiseen, on edullista menetellä niinkuin ne
menettelevät, jotka siirtyvät maljojen kilistelemisestä ruokaryyppyyn ja
vihdoin luopuvat koko juomatavasta. Mutta paras tietysti on vapautua
kerta kaikkiaan, jos kerran henkilöllä on kylliksi siihen tarvittavaa
lujuutta ja päättäväisyyttä, kuten Ovidius sanoo runoelmassaan
"Rakkauden lääke": "Parhaan osotuksen henkensä vapaudesta antaa se, joka
murtaa rintaansa ahdistavat kahleet ja samalla kertaa lakkaa
murehtimasta." Eikä liioin ole epäonnistunut vanhojen roomalaisten
ohjesääntö, että luontoa on taivutettava päinvastaiseen suuntaan
niinkuin keppiä, jotta se oikenisi ja suoristuisi -- nim. niin
ymmärrettynä, että se vastakkainen äärimmäisyys ei vie paheeseen. Elköön
kenkään väkisin istuttako itseensä jotakin tapaa, vaan pidettäköön pieni
väliaika, sillä sekin on omansa sitä juurruttamaan. Mutta elköön liiaksi
luotettako sellaiseen luonteen suhteen saavutettuun voittoon, sillä
luonne saattaa uinua kätkössään pitkät ajat herätäkseen uudestaan
sopivalla hetkellä tai kiusauksen sattuessa, kuten Aesopon neitonen,
joka muuttui kissasta naiseksi ja hyvin vakavan näköisenä istui pöydän
päässä, kunnes hiiri juoksi sivuitse. Senvuoksi elköön sellaisia
tilaisuuksia kokonaan kierrettäkö, mutta ei ole liioin edullista asettaa
liian usein luonnettaan sellaiselle koetukselle, jos mieli saavuttaa
mahdollisimman suuri lujuus tässä suhteessa. Ihmisen todellinen luonne
tulee paraiten näkyviin yksityisessä, jokapäiväisessä elämässä, sillä
siinä ei teeskenteleminen ja tekopyhyys tule kysymykseen; mielen ollessa
kiihottuneessa tilassa, sillä se kiskasee ihmisen irti niistä
ohjesäännöistä (resepteistä), joita hän muulloin harkitusti noudattaa;
sekä silloin, kun ihminen joutuu perin uusien asioitten ja kokemusten
kanssa tekemisiin, sillä silloin tottumus jättää hänet oman onnensa
nojaan. Mitä tulee opintoihin ja kirjallisiin harrastuksiin, säätäköön
kukin -- olkoonpa hän sitte miten päättäväinen tahansa -- määrätunnit
sitä varten. Mutta se ei ole tarpeellista sellaisiin harrastuksiin
nähden, joihin hänellä on luontaisia taipumuksia, sillä hänen
ajatuksensa suuntautuvat niihin niin usein kuin muut toimet sen
sallivat. Ihmisen luonne taipuu joko laadullisiin kasveihin tai
rikkaruohoon; senvuoksi järkiperäisesti kasteltakoon edellisiä ja
hävitettäköön jälkimmäisiä.



TOTTUMUKSESTA JA KASVATUKSESTA.


Ihmisten ajatukset suuressa määrässä muodostuvat heidän mielihalujensa
ja taipumustensa mukaisiksi;[1] heidän keskustelunsa ja lausuntonsa
muodostuvat heidän oppinsa ja omaksumiensa mielipiteitten mukaan; mutta
heidän tekonsa määrää tottumus. Niinpä Machiavelli sattuvasti lausuu,
että ei ole luottamista luonteen lujuuteen tai ponnahteleviin ja
rohkeihin sanoihin, jollei tottumus niitä vahvistaja takaa. Hän arvelee,
että uhkarohkeaa salaliittoa toimeenpantaessa ei ole koko painoa pantava
toimeenpanijaksi valittavan henkilön luonteen hurjuuteen tai
päättäväisyyteen ja tarmokkuuteen, vaan on valittava sellainen mies,
jonka käsiä veri on ennenkin punannut. Ja vaikka Machiavelli ei
tiennytkään mitään pappi Clementista, Ravillacista,[2] Jaureguy'ista[3]
tai Baltazar Gerardista,[4] pitää hänen sääntönsä vieläkin paikkansa,
ettei nimittäin luonne eivätkä vakuutukset ole läheskään niin
vaikuttavia tekijöitä kuin tottumus. Ainoastaan uskonraivo voi tehdä
vereen tottumattomalle ihmiselle mahdolliseksi kylmäverisen murhaamisen;
muussa tapauksessa tottumus voittaa kaikki muut vaikuttimet yksin
veritöihinkin nähden. Kaikilla muilla elämänaloilla tottumuksen
kaikkivalta on kauttaaltaan huomattavana. Ihmiset vakuuttavat, panevat
vastalauseita, valallaan vahvistavat ja kunniansa kautta lupaavat ja
sitte kuitenkin menettelevät aivan samoin kuin ennenkin, ikäänkuin jos
he olisivat hengettömiä kuvia tai koneita, joiden ainoana
liikuntovoimana on tottumus. Tottumus voipi muodostua vallitsevaksi
mahdiksi, oikeaksi tyrannuudeksi ihmisten keskuudessa. Uskovaiset hindut
voivat tyynesti asettua pitkäkseen roviolle ja uhrata itsensä liekeissä.
Eikä sillä hyvä, heidän vaimonsa usein vaativat, että heidän on
sallittava uhrata itsensä miestensä kanssa. Spartan nuorukaiset vanhoina
aikoina kilvan pyrkivät uhrattaviksi Dianan alttarilla, kestäen
koetuksen värähtämättä. Minä muistan, miten Elisabetin hallituskauden
alkuaikoina eräs irlantilainen kapinoitsija, joka oli tuomittu
kuolemaan, anoi hallitukselta, että hänet hirtettäisiin pajunraipalla
eikä nuoralla, sentähden että niin oli tehty entisille kapinallisille.
Venäjällä on munkkeja, jotka voivat istua vesiastiassa kokonaisen yön,
kunnes jäätyvät lujasti kiinni. Ja paljo voisi luetella esimerkkejä
tottumuksen voimasta sekä ruumiiseen että mieleen nähden. Niin että
koska tottumus kerran on valtavin tekijä ihmisen elämässä, pyrkikööt
ihmiset kaikin mokomin omaamaan hyviä tottumuksia. Ja epäilemättä on
paras hankkia sellaista tottumusta mahdollisimman nuorella ijällä. Tätä
me nimitämme kasvatukseksi, joka sellaisenaan ei ole muuta kuin aikaista
totuttelemista. Niinpä me tiedämme, että kieli on taipuvaisempi
tulkitsemaan erilaisia ääniä ja sointuja ja jäsenet ovat notkeammat
tekemään kaikellaisia liikkeitä nuorempana kuin myöhemmällä ijällä.
Mutta jos tottumuksen voima on suuri yksinkertaisena, erillään ollen,
niin on se sitäkin suurempi yhteissuuntaisissa, yhteiskunnallisissa
ilmenemismuodoissaan; sillä toisten esimerkki opettaa, seurapiiri
elähyttää, kilpailu kannustaa, kunnia ja kuuluisuus kohottaa. Ja juuri
näissä suhteissa tottumuksen voima nousee ylimmilleen. Niinpä onkin
hyveiden juurruttaminen ihmisluonteeseen todellisten seurapiirien
korkein tehtävä, jota vastoin yhteiskunta ja hyvin järjestetty valtio
kyllä edistää jo ennestään ihmisluonteessa tavattavia hyviä avuja, mutta
niiden kylväminen siltä jää tekemättä.

[1] Eräs sananlasku kuuluu: "Haluaminen on ajatuksen isä."

[2] Hän murhasi Ranskan kuninkaan Henrik IV:nnen v. 1610.

[3] Teki murhayrityksen Orangen prinssiä Wilhelmiä vastaan v. 1582,
jonka päästä Espanjan Filip II oli luvannut palkinnon hänen
protestanttisten mielipiteittensä vuoksi.

[4] Murhasi prinssi Wilhelmin v. 1584. Sanotaan, että tämä fanatikko
suunnitteli verityötään kokonaista kuusi vuotta.



ONNISTUMISESTA.


Kieltämätön tosiasia on, että ulkopuoliset, tilapäiset sattumat
melkoisesti vaikuttavat ihmisen onnistumiseen; suosio, hyvä tilaisuus,
toisten kuolema, kysymyksessä olevaan tapaukseen soveltuva ominaisuus
j. n. e. Mutta ylimalkaan ihminen pitelee onnensa kaavaa omissa
käsissään: "Faber quisque fortunæ suæ",[1] lausui runoilija; ja kaikista
yleisimpiä ulkonaisia syitä on se seikka, että toisen tyhmyys ja
turhamaisuus on toisen onni; sillä kenenkään menestys ei käy niin
nopeasti kuin sen, joka hyötyy toisten erehdyksistä.

[1] "Kukin on oman onnensa seppä" (Sallustuksen teoksesta De Republica
Ordinanda).

"Serpens nisi serpentem comederit non fit draco."[1] Hyvin huomattavat
ja ulkonaisesti silmäänpistävät avut, etevät ominaisuudet saavat
osakseen kiitosta; mutta ne ovat salaisia ja peitettyjä ominaisuuksia
ihmisluonteessa, mitkä tekevät menestymisen (erittäinkin rikastumisen)
mahdolliseksi. Se on jonkillaista sisällistä joustavaisuutta,
peräänantavaisuutta, jolla ei ole erityistä nimeä. Espanjalainen nimitys
"disemboltura"[2] osiksi tulkitsee sitä, kun ihmisen luonteessa ei ole
mitään esteitä tai haittoja, vaan kiitää mieli yhtä rinnan onnenpyörän
kanssa. Niinpä Livius kuvaa Cato vanhempaa seuraavin sanoin: "Se mies
omasi sellaiset tavattomat ruumiin ja sielun voimat, että hän olisi
väkisin kohonnut korkealle, vaikka hän olisi syntynyt sukuperäänsä
nähden minkälaisilla edellytyksillä hyvänsä"; mutta hän unohtaa, että
Catolla oli harvinainen kyky tavattoman nopeasti perehtyä hänelle
entisestään vallan outoihin asioihin (versatile ingenium). Niinpä
ihminen voi nähdä kohtalonsa, jos hän kiinnittää siihen terävän ja
läpitunkevan katseen; sillä jos se liekin sokea, näkymätön se ei
ainakaan ole. Menestyksen tie on niinkuin linnunrata taivaalla, sikermä
pienoisia tähtiä, jotka eivät erillään ollen näkyisi, mutta jotka
yhdessä luovat valoa. Samoin on joukko vähäisiä, tuskin huomattavia
avuja, eli oikeammin taipumuksia ja tottumuksia, jotka määräävät ihmisen
onnistumisen ja menestyksen. Italialaiset ovat panneet merkille niistä
muutamia, joita harvoin tulee ajatelleeksikaan. Kun he puhuvat
sellaisesta henkilöstä, jolle kaikki onnistuu, niin he sanoa sukaisevat,
että hän muiden ominaisuuksiensa lisäksi on "poco di matto"[3]; ja varma
on, että ei ole kahta ominaisuutta, jotka niin edistävästi vaikuttavat
ihmisen menestymiseen kuin olla hiukan hupsu ja mahdollisimman vähän
rehellinen. Siksipä äärimmäisyyteen asti isänmaataan rakastavat ihmiset
esim. eivät koskaan edisty huomattavammin; eivätkä he voikaan, sillä kun
ihminen kiinnittää ajatuksensa oman itsensä ulkopuolelle, niin hän ei
enää kule omia teitään. Nopea menestyminen tekee ihmisestä häilyvän
seikkailijan, joka haluaa siirtää paikoiltaan kaikki tielleen sattuvat
rajapyykit, mutta tyynesti ja ponnistusten kautta saavutettu menestys
tekee miehestä kelvollisen. Menestys saa osakseen kunnioitusta
tyttäriensä, luottamuksen ja hyvän maineen kautta, sillä näissä kahdessa
piilee sen siunaus, joista edellinen on ihmisessä itsessään ja
jälkimmäinen toisissa häntä kohtaan. Kaikki älykkäät miehet tapaavat
omistaa kykynsä ja etevät ominaisuutensa Kaitselmukselle ja
Onnettarille, siten suunnatakseen pois itsestään toisten ihmisten käteen
vasamat sekä saadakseen sitä paremman tilaisuuden käyttää suurta
kykyään. Onhan sitäpaitsi suuremmoista olla korkeamman voiman
huolenpidon alaisena. Niinpä Cæsar sanoi laivurille myrskyssä: "Cæsarem
portas et fortunam ejus"[4]. Niinikään Sulla[5] otti nimekseen "Felix"
(onnellinen) eikä "Magnus" (suuri). Ja merkillinen seikka on se, että
niille, jotka julkisesti tekevät omasta viisaudestaan ja taitavuudestaan
ylen suuren numeron, tavallisesti ennen pitkää käy onnettomasti.
Historia kertoo, että Timotheus Atenalainen[6], esittäessään valtionsa
hallitukselle kertomusta toimistaan, tuon tuostakin sanoa sutkautti
"eikä tässäkään onnella ollut mitään osaa". Mutta kävipä niin, että
mikään ei enää sen koommin hänelle onnistunut. Epäilemättä on niitä,
joita Onnetar erityisemmin suosii, joille kaikki näyttää luonnistuvan
niinkuin runojen rustaaminen Homerolle, jota kukaan toinen runoilija ei
voittanut sujuvaisuudessa ja joustavuudessa.

[1] "Käärmeestä ei tule lohikäärmettä, jollei se ensin niele toista
käärmettä."

[2] "Nurinkäännettäväisyys", ominaisuus, joka tekee henkilölle
mahdolliseksi helposti mukautua olosuhteitten mukaan.

[3] "Jonkun verran hupsu."

[4] "Sinulla on purressasi Cæsar ja hänen kohtalonsa."

[5] Sulla, kuuluisa roomalainen sotilas ja valtiomies, joka kohottautui
yksinvaltiaaksi. -- Hän julisti menestyksensä Herculeen ansioksi, jota
hän erityisellä hartaudella kunnioitti.

[6] Voitokas atenalainen kenraali, Cononin poika ja Platon ystävä.



OPINNOISTA.


Opinnot kelpaavat huviksi, koristukseksi ja taitavuuden hankkimiseksi.
Niiden nautinnollisuus ilmenee yksityisessä elämässä ja yksinäisyydessä;
niiden koristeellisuus tulee näkyviin seurustelussa ja keskusteluissa;
ja niiden taitavuus tulee kysymykseen asioiden ymmärtämisessä ja
hoidossa. Sellaiset henkilöt, jotka ovat taitavia asiantuntijoita
jollakin erityisellä alalla, ovat kyllä kukin omalla alallaan päteviä
arvostelijoita ja toimeenpanijoita; mutta yleiset neuvot, laajemmat
suunnitelmat ja asiain johto onnistuu paraiten niiden avulla, jotka ovat
oppineita. Liiallinen ajan kuluttaminen historiallisten tietojen
esittämiseen on joutilaalle merkillinen ominaisuus; niiden ylellinen
käyttäminen koristuskappaleina tuntuu teennäiseltä ja etsityltä; ja
kirjatoukille ominaista on käyttää niitä kaiken arvostelun pohjana ja
selityksenä. Tiedot näet täydentävät ihmistä, kun taas kokemus
puolestaan täydentää tietoja. Sillä ihmisen luontaiset taipumukset ovat
kasvien kaltaisia siinä, että ne kehittyäkseen ja täydentyäkseen
kaipaavat puutarhurin saksia opintojen muodossa; ja opinnot puolestaan
haarottuvat liiaksi ja muodostuvat hajanaisiksi harrastuksiksi, jollei
kokemus ole niitä ohjaamassa. Kierät ja ovelat ihmiset halveksivat
opintoja, yksinkertaiset ihmiset ihailevat niitä, ja mielevät ihmiset
käyttävät niitä hyväkseen, sillä ne eivät sellaisinaan kelpaa
käytettäviksi, vaan ne ainoastaan opettavat ja selittävät sitä
viisautta, minkä huomioita tekevä tutkimus on voittanut. Elä lue siinä
mielessä, että saisit kumota ja todistaa vääriksi siinä esitetyt asiat,
mutta elä liioin usko ja pidä kaikkea todistettuna, eläkä lue
löytääksesi näppäröitä sanamuotoja ja tietoja puheesi höysteeksi, vaan
punnitse ja harkitse tarkoin luettavasi sisältöä. Muutamat kirjat ovat
maisteltavia, muutamat nieltäviä ja muutamat harvat pureskeltavia ja
sulatettavia; s.o. muutamia kirjoja on luettava vain osiksi, toiset
luettava läpi, mutta ei erittäin tarkkaavaisesti, ja muutamat harvat
luettava kokonaan, hartaasti ja harkiten. Lukeminen tekee mahdolliseksi
liikkua vapaasti ja väljästi; opettavaiset keskustelut tekevät pirteäksi
ja nopsaliikkeiseksi; ja kirjottaminen tekee ihmisen täsmälliseksi ja
säännölliseksi. Senpävuoksi tarvitsee sillä, joka kirjottaa vähän, olla
hyvä muisti, sillä, joka keskustelee vähän, lennokas järjenjuoksu, jota
vastoin sen, joka lukee vähän, täytyy olla hyvin ovela ja keinokas,
näyttääkseen siltä, että hän tietää sen, mitä hän todellisuudessa ei
tiedä. Perusteelliset tiedot tekevät miehet viisaiksi, runoilijat
teräviksi ja sukkelasanaisiksi, matematikon taitavaksi, luonnontieteet
syviksi, moraalin vakavan arvokkaaksi, logikan ja retorikan pystyväksi
väittelyssä; niin että opinnot tulevat tottumuksiksi. Ihmisen
sielunkyvyissä ei ole mitään sellaista, mitä ei voisi kehittää ja
viljellä sopivasti valittujen opintojen kautta, aivan samoinkuin
ihmisruumista voidaan harjotusten ja liikkeiden avulla karaista
monemmoisia tauteja vastaan. Niinpä ihmiselle, jonka on vaikea pitää
ajatuksiaan koolla, laskuopilliset harjotukset tekevät hyvää,
matematisissa tehtävissä kun näet pieninkin hajamielisyys poikkeuksetta
tekee välttämättömäksi lähteä uudestaan alusta asti; sellaisen taas,
jonka on vaikea huomata eroavaisuuksia ja jaotuksia, on paras tutkia
skolastikkojen[1] kirjotuksia, sillä niitä voi syyllä sanoa hiuksen
halkomiseksi. Mutta jos häneltä puuttuu kyky hallita käsillä olevaa
kysymystä sekä taito valaista ja todistaa joku seikka käyttämällä toista
esimerkkinä eli vertauskohtana, niin on hänen edullista tutkia
asianajajain pitämiä puheita. Siten jokaiselle tällaiselle
puutteellisuudelle löytää kullekin korjaantumisen keinon.

[1] Skolastikot olivat jumaluusoppineita kirjailijoita ja kirkonmiehiä
keskiajalla.



LYHYITÄ LAUSELMIA.


Galban, Neron seuraajan, aikana Roomassa vallitsi kaikellainen
vallattomuus ja epäjärjestys, jonka johdosta eräs senatori sanoi
keskellä senatin täysistuntoa, että olisi parempi elää sellaisessa
yhteiskunnassa, missä mikään ei olisi laillista, kuin sellaisessa, missä
kaikki on laillista.

Themistokles sanoi erään vähäisen valtion lähettiläälle, joka puhui
suurista asioista: "Ystäväiseni, sinun sanasi vaativat suurkaupunkia."

Cæsar Borgia, oltuaan pitkät ajat riidoissa Romagnon aatelisten kanssa,
vihdoin teki sovinnon heidän kanssaan. Tässä sopimuksessa oli m.m.
sellainen ehto, että hän ei saisi koskaan kutsua näitä herroja koolle
kaikkia samalla kertaa. Tarkotus oli tehdä tälle julmuudestaan ja
petomaisuudestaan kuuluisalle ruhtinaalle mahdottomaksi surmata heidät
kaikki yhdessä tukussa. Mutta mitäs ollakaan, taitavuudellaan ja
teeskennellen suoruutta ja vilpittömyyttä, hänen onnistui koota heidät
kaikki Cinigaglian kaupunkiin kokoukseen, missä heidät jok'ainoa
murhattiin. Kun eräs kardinaali esitti kertomuksen tästä "onnellisesta
mutta kamalasta tapahtumasta" paavi Aleksanterille, Cæsar Borgian
isälle, niin tämä lausui: "Hehän itse rikkoivat sopimuksen tulemalla
koolle kaikki yht'aikaa."

Kerran sattui Roomassa, että Clodius nimistä nuorta aatelismiestä
syytettiin jostakin hyvin törkeästä rikoksesta. Lautakunta oli hyvissä
ajoin runsaasti lahjottu, ja anoi se senatilta aseellista joukkoa
vartiokseen, jotta lautamiehet muka uskaltaisivat tehdä omantuntonsa
mukaan tuomitessaan tätä rajuudestaan tunnettua ylimystä. Ja tämä
toimenpide sai koko maailman vakuutetuksi siitä, että Clodius
tuomittaisiin kuolemaan. Mutta syyttömäksi ja vapaaksi julisti hänet
lautakunta. Seuraavana päivänä senatori Catulus tavatessaan eräitä
mainitun lautakunnan jäseniä, sanoi näille: "Mikä saattoi teidät
pyytämään meiltä sotaväkeä? Pelkäsittekö, että rahat otettaisiin teiltä
pois?"

Yllämainitussa oikeusjutussa Cicero m.m. antoi valallisen todistuksen
syytettyä vastaan, jonka 57-miehinen lautakunta vapautti, vastoin hänen
todistustaan. Eräänä päivänä Cicero ja Clodius joutuivat vastakkain
senatissa, jolloin Clodius, härnätäkseen etevätä vastustajaansa, sanoi
tälle: "Lautakuntapa ei luottanut teihin." Siihen vastasi Cicero:
"Kaksikymmentäviisi lautamiestä antoi minulle luottamuksensa; mutta
siellä oli kolmekymmentäkaksi, jotka eivät antaneet teille
luottamustaan, sillä he olivat saaneet maksun etukäteen."

Diogenes, joka näki Makedonian silloin vähäpätöisen vallan vielä kerran
paisuvan suureksi ja mahtavaksi, sanoi, kun häneltä kysyttiin, miten
hänet oli haudattava kuoltuaan: "Kasvot alaspäin; sillä piakkoin maailma
tulee mullistumaan ylösalaisin, ja silloin minä jään lepäämään
selälleni."

Kuuluisalla senatorilla Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että
roomalaiset ovat niinkuin lampaat; niitä on helpompi ajaa laumassa kuin
yksitellen.

Kun Lycurgus oli saanut tehtäväkseen laatia Spartalle uudet lait ja
hallitusmuodon, niin eräs neuvoi häntä asettamaan ne ehdottoman
yhdenvertaisuuden pohjalle. Siihen suuri lainsäätäjä vastasi: "Hyvä
herra, pankaa alulle se toimenpide omassa talossanne." (Laaskaa ensin
oman kynnyksenne alus.)

Bionille, tunnetulle kreikkalaiselle ateistille (jumalankieltäjälle)
näytettiin eräässä merikaupungissa sijaitsevassa Neptunon temppelissä
säilytettyä kokoelmaa, joka esitti sellaisten kuvia, jotka myrskyssä
olivat rukoilleet Neptunoa avukseen ja pelastuneet haaksirikosta. "Mitäs
te tästä sanotte?" häneltä kysyttiin, "ettekö tunnusta jumalien voimaa?"
Siihen virkkoi Bion: "Niinpä kyllä, mutta missä ovat maalattuina niiden
kuvat, jotka ovat hukkuneet rukouksistaan huolimatta?"

Cicero oli kerran päivällispidoissa, missä sattui samalla kertaa olemaan
eräs ijäkäs nainen, joka puhui ijästään, sanoen olevansa ainoastaan
neljänkymmenen vuoden vanha. Ciceron vieressä istuva vieras kuiskasi
hänen korvaansa: "Tuo puhuu 40 vuodesta, vaikka hän epäilemättä on paljo
vanhempi." Cicero vastasi hänelle: "Minun täytynee uskoa häntä, sillä
minä olen kuullut hänen lausuvan samat sanat monta kertaa näiden
viimeisten kymmenen vuoden aikana."

Keisari Vespasianus kysyi kerran Apolloniukselta, mikä oli syynä Neron
perikatoon. Apollonius sanoi: "Nero osasi hyvin soitella harppua, mutta
hallitusasioissa hän joko pingotti kielet liian korkealle tai löyhdytti
ne liian mataliksi."

Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on kaikista tärkein ihmisen
elämässä, niin hän vastasi: "Olla oppimatta sitä, mikä on turhaa."

Diogenes, filosofi, joka vapaaehtoisesti eli suuressa köyhyydessä,
sanoi, kun hiiri tuli hänen luokseen hänen syödessään: "Minä huomaan,
että yksin Diogeneskin elättää loisia."

Eräältä vanhan ajan filosofilta kysyttiin, millä tavalla viisas mies
eroaa narrista. Hän vastasi: "Lähettäkää heidät molemmat alastomina
niiden tykö, jotka eivät heitä ennestään tunne, ja te saatte nähdä."

Rooman senatti kerran laati lain maakuntain kuvernöörien lahjusten
ottamista ja kiskomista vastaan. Sen johdosta Cicero sanoi kansalle
pitämässään puheessa, että maakuntain sietäisi pyytää Rooman hallitusta
kumoomaan tämän uuden lain. "Sillä", hän lausui, "tätä ennen kuvernöörit
ottivat lahjoja ja kiskoivat hallitsemiansa maakuntia sen verran kuin he
itse tarvitsivat ja pitivät riittävänä, mutta nyt he ottavat lahjuksina
ja kiskovat niin paljo, että se riittää, ei ainoastaan heille itselleen,
vaan myöskin tuomareille, lautamiehille ja muille viranomaisille, joiden
tehtävänä on valvoa lain noudattamista."

Aristippus, purjehtiessaan myrskyssä, osotti pelonmerkkejä. Silloin eräs
merimiehistä sanoi hänelle loukkaavalla tavalla: "Me, jotka olemme vain
plebeijejä (alhaisoa), emme ole hädissämme, mutta sinä, joka olet
filosofi, näyt pelkäävän." Aristippus vastasi: "Ei ole samantekevä,
kumpainenko meistä hukkuu, sinä tai minä."

Sattui, että kerran, kun Augustuksen puoliso Livia liikkui Rooman
kaduilla, hän näki muutamia nuorukaisia, jotka olivat riisuutuneet
ilkosen alasti nauttien kepposestaan. Augustus ryhtyi oitis
toimenpiteisiin veitikoiden vangitsemiseksi, mutta Livia (kauneudestaan
ja elämänhalustaan tunnettu) asettui nuorukaisten puolelle, sanoen: "Se
ei kiihottanut naisten tunteita enemmän kuin kuvapatsaat."

Filipiä, Makedonian kuningasta, kehotettiin karkottamaan maanpakoon eräs
henkilö, joka oli puhunut hänestä pahaa. Mutta Filip vastasi: "Parempi
on, että hän puhuu siellä, missä meidät molemmat tunnetaan, kuin siellä,
missä ei tunneta meitä kumpaistakaan."

Lucullus (herkullisuudestaan kuuluisa roomalainen sotapäällikkö) kerran
kestitsi vieraanaan Pompeijusta eräässä komeassa palatsissaan; Pompeijus
sanoi: "Tämä on tavattoman ihana ja suuremmoinen asunto kesäiseen
aikaan, mutta minusta tuntuu, että se on kylmä talvella." Siihen vastasi
Lucullus: "Ettekö pidä minua niin viisaana kuin moninaiset linnut ovat,
jotka muuttavat asuntoa talveksi?"

Plato oli kerran kutsunut muutamia ystäviä luokseen päivällisille. Hänen
huoneessaan oli sievästi koristettu ja kallisarvoinen leposohva.
Diogenes filosofi tuli sisään, astui sohvalle ja tallasi sitä sanoen:
"Minä tallaan Platon ylpeyden." Siihen vastasi Plato tyynen lempeästi:
"Mutta vielä suuremmalla ylpeydellä, Diogenes."

Puhuja Demades vanhemmalla puolella ikäänsä muuttui hyvin
lörpötteleväksi ja söi kuin ahma. Antipaterilla oli tapana sanoa
hänestä, että hän on niinkuin uhrieläin, josta ei jää jälelle muuta kuin
kieli ja vatsalaukku.

Issuksen taistelun jälkeen, Tyron piirityksen aikana Persian kuningas
Darius tarjosi Aleksanteri Suurelle loistavia rauhanehtoja. Ja kun hän
sen johdosta keskusteli sotapäällikköjensä kanssa, niin Parmenio
huomautti: "Varmasti minä ottaisin vastaan tämän tarjouksen, jos minä
olisin Aleksanteri." Aleksanteri vastasi: "Samoin tekisin minäkin, jos
olisin Parmenio."

Kun kerrottiin, että persialaiset panisivat toimeen sellaisen
nuolisateen, että aurinko siitä pimenisi, niin eräs spartalainen
sotapäällikkö arveli: "Sepä käy hyvin, sillä nyt on kuuma päivä ja me
niin ollen saamme taistella varjossa."

Cato vanhempi, ikämiehenä, hautasi vaimonsa ja meni naimisiin nuoren
tytön kanssa. Hänen poikansa riensi hänen luokseen ja huudahti: "Mitä
olen minä rikkonut, kun te tuotte emintimän taloon?" Ukko vastasi: "Ei,
päinvastoin poikaseni, minä olen sinuun niin mielistynyt, että haluaisin
saada vielä monta sellaista."

Puhuja Crassuksella oli elättinä muræna-niminen kala, josta hän piti
sangen paljo. Kala kuoli ja Crassus itki surusta. Kerran hän joutui
senatissa kiivaaseen väittelyyn Domitiuksen kanssa, joka sanoi hänelle:
"Hupsu Crassus, sinä itkit kuollutta kalaa." Siihen vastasi Crassus:
"Niin todellakin, enemmän kuin sinä kahden vaimosi kuolemaa."

Kerran Makedonian Filip, Aleksanteri Suuren isä, langetti tuomion
eräälle vangille, sattuen olemaan sillä kertaa uneliaalla ja
hervottomalla tuulella. Vanki kuultuaan tuomionsa, sanoi: "Minä vetoan."
Kuningas, ällistyneenä, sanoi: "Kehen sinä vetoat?" Vanki vastasi:
"Filipistä, silloin kun hän ei kallistanut korvaansa, Filipiin silloin,
kun hän kallistaa korvansa."

Kun kuningas Kroisos näytteli ylpeillen suuria aarteitaan Solonille,
niin tämä sanoi hänelle: "Jos tänne tulee toinen kuningas, jolla on
parempaa rautaa kuin sinulla, niin hänestä tulee tämän kullan omistaja."

Lakedaimonin kuningas Archidamus saatuaan pöyhkeitä ja uhkaavia viestejä
hänen valtakuntansa rajoja lähestyvältä voitokkaalta Aleksanterilta (sen
jälkeen kun Aleksanteri oli voittanut atenalaiset Khaironean luona),
kirjotti hänelle vastaukseksi, että jos hän mittaisi oman varjonsa, ei
se olisi pitempi nyt kuin ennen hänen voittoaan.

Platolla oli tapana sanoa opettajastaan Sokrateesta, että hän oli
niinkuin apteekkarien lääkeruukut, joissa on ulkopuolella apinoita,
pöllöjä ja tonttuja, mutta sisällä erinomaisia lääkkeitä.

Aleksanteri Suuri lähetti atenalaiselle Phosionille suuren rahasumman
lahjaksi (tarkotuksessa sillä ostaa tämän vaikutusvaltaisen miehen
kannatus itselleen). Phocion sanoi kuninkaan lähettiläälle: "Miksikä
kuningas lähettää näin paljo rahaa juuri minulle eikä muille?"
Lähettiläs vastasi: "Senvuoksi, että hän pitää teitä ainoana hyvänä
atenalaisena." Siihen virkkoi Phocion: "Jos hän todellakin on sitä
mieltä, niin sallikoon hän minun pysyä sellaisena yhä edelleen."

Karthago lähetti Hanno nimisen miehen edustajakseen Roomaan toisen
Puunilaissodan päätyttyä neuvottelemaan rauhasta. Ja Hannolle se vihdoin
onnistuikin. Eräässä neuvottelutilaisuudessa muuan roomalainen senatori
sanoa tokaisi: "Te olette usein rikkoneet rauhan, jonka ehtoihin te
valallisesti sitouduitte; olkaapa hyvä ja sanokaa, minkä jumalan kautta
te nyt aiotte vannoa?" Hanno vastasi empimättä: "Samojen jumalien
kautta, jotka ovat niin ankarasti rangaisseet meitä entisistä
rikkomuksistamme."

Skytialaisella Anacharsiilla oli tapana sanoa, että lait ovat ikäänkuin
hämähäkin verkko, johon pienet kärpäset tarttuvat, mutta suuret lentävät
läpi.

Themistokles, ennenkuin hän vielä oli saavuttanut mainettaan, rakastui
erääseen nuoreen mieheen, joka kohteli häntä halveksuen. Mutta kun
hänestä tuli suurmies, niin mainittu nuorukainen etsi hänen suosiotaan.
Silloin Themistokles sanoi: "Me olemme molemmat viisastuneet, mutta
liian myöhään."

Aristippus kerran aneli Dionysiuksen suostumusta erääseen pyyntöön,
mutta tämä ei ottanut hänen anomustaan kuuleviin korviinsa. Silloin
Aristippus lankesi hänen jalkoihinsa, ja Dionysius antoi suostumuksensa.
Eräs, joka sattui silloin olemaan saapuvilla, sanoi jälestäpäin
Aristippukselle: "Sinä, joka olet filosofi, kehtaatkin alentua niin,
että lankeat tyrannin edessä polvillesi." Aristippus ehätti selittämään:
"Syy ei ole minussa, vaan Dionysiuksessa, jolla on korvat jaloissaan."

Kun Solonilta kysyttiin, oliko hän antanut atenalaisille parhaat lait,
hän vastasi: "Parhaat niistä, mitkä he olisivat ottaneet vastaan."

Eräs sanoi Aristippukselle: "Se on kummallista, että rikkaat antavat
apuaan mieluummin köyhille kuin filosofeille." Aristippus vastasi: "Se
johtuu yksinkertaisesti siitä, että he arvelevat pikemmin tulevansa
köyhiksi kuin filosofeiksi."

Keisari Trajanuksella oli tapana tehdä pilkkaa siitä ruhtinaille
ominaisesta epäluulosta, joka saattaa heidät poistamaan tieltään ne,
joiden he pelkäävät pyrkivän seuraajoikseen. "Ei ole vielä ollut
kuningasta", hän sanoi, "joka olisi surmannut seuraajansa".

Tessalialaisella Jasonilla oli tapana sanoa, että muutamia asioita
täytyy tehdä väärin, jotta monet asiat voitaisiin tehdä oikeuden mukaan.

Makedonian kuningas Demetrius joskus vetäytyi tykkänään pois
hallitustoimista ja kokonaan heittäytyi nautintoihin. Erään kerran, kun
hän teki sen tempun, selittäen syyksi sairauden, hänen isänsä Antigonus
saapui yht'äkkiä hänen asunnolleen ja tapasi kauniin nuorukaisen, joka
tuli häntä vastaan kuninkaan makuuhuoneesta. Kun Antigonus astui sisään,
ehätti kuningas sanomaan: "Kuume jätti minut juuri nyt." Siihen vastasi
Antigonus: "Luulenpa, että sehän se tuli minua vastaan ovessa."

Kuuluisalla roomalaisella Cato vanhemmalla oli tapana sanoa, että
viisaat miehet oppivat enemmän tyhmiltä, kuin tyhmät viisailta.

Eräs atenalainen puhuja sanoi suurelle Demostheneelle: "Atenalaiset
tappavat sinut, jos he tulevat raivoon", johon Demosthenes vastasi: "Ja
saman he tekevät sinulle, jos pysyvät järjissään."

Epiktetus tapasi sanoa, että moukka syyttää toisia kaikesta pahasta,
mitä hänelle sattuu, filosofiaa opetteleva syyttää itseään, mutta
filosofi ei syytä itseään eikä muita.

Siihen aikaan, kun monet huomattavammat roomalaiset laitattivat
itselleen muistopatsaita, eräs henkilö kysyi kummastellen Cato
vanhemmalta, miks'ei hän laitattanut itselleen sellaista. Siihen vastasi
terävyydestään kuuluisa valtiomies, että hän haluaa mieluummin, että
ihmiset kyselevät ja ihmettelevät, miksi hänellä ei ole muistopatsasta,
kuin että miksi hänellä sellainen on.

Atenalainen Phocion, joka oli hyvin vakava mies eikä koskaan halunnut
mielistellä kansaa, puhui kerran kansankokouksessa, jolloin hänelle
taputettiin käsiä. Mutta silloin hän oitis kääntyi erään ystävänsä
puoleen ja kysyi: "Mitä asiaan kuulumatonta minä olenkaan mahtanut
sanoa?"

Diogenes astuskeli eräänä päivänä Atenan torilla sytytetty kynttilä
kädessä, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsii, niin filosofi vastasi
etsivänsä ihmistä.

Kerran, kun ateisti Bion oli purjehdusmatkalla, nousi kova myrskyjä
merimiehet, jotka olivat paatuneita ja hurjia miehiä, alkoivat rukoilla
jumalia; mutta Bion sanoi heille: "Elkää toki antako niille (jumalille)
tietoa siitä, että te olette täällä."

Kuningatar Elisabet ei ollut pitkiin aikoihin suvainnut hovinarri Pacea
läheisyydessään, syystä että tämä käytti liian purevia letkautuksia.
Kuitenkin joku sai kerran kuningattaren taivutetuksi kutsumaan Mr Pacen
sisälle, sillä ehdolla että hän pysyisi aisoissa. Hovinarrin saavuttua
kuningatar sanoi hänelle: "Tule pois, Pace, nyt me kai saamme kuulla
huomautuksia vioistamme." Siihen sanoa tokaisi Pace: "Minulla ei ole
tapana puhua sellaisesta, mistä koko kaupunki puhuu."

Oli muuan epikurolainen, joka kerskaili sillä, että useat filosofiset
koulukunnat muuttuivat myöhemmin epikurolaisiksi, mutta että kukaan
epikurolainen ei ole vielä koskaan muuttanut toiseen koulukuntaan.
Siihen sanoi eräs filosofi, joka kuului erääseen toiseen lahkoon: syy on
selvä kuin päivä, sillä kukoista voidaan tehdä salvukukkoja, mutta
kuohituista kukoista ei tule kukkoja.

Demokritus sanoi, että totuus on löydettävissä syvien rotkojen pohjalta
ja että kun sen on löytänyt, tarvitsee sitä jalostaa.

Nerolla oli tapana sanoa opettajastaan Senecasta, että hänen tyylinsä,
esitystapansa oli kuin saviruukki ilman kalkkia.

Diogenes, nähdessään nuorukaisen, joka oli avioton poika, heittelevän
kiviä väkijoukkoon, sanoi tälle: "Varo, ettet satuta isääsi".

Plutarkos sanoi sattuvasti huomattavaan asemaan kiivenneistä
vähäkykyisistä henkilöistä, että sellaiset muka muistuttavat suurille
jalustoille sijotettuja kuvapatsaita, jotka korkealla paikallaan
näyttävät sitäkin vähäpätöisemmiltä.

Plutarkos sanoi: "Hyvä maine on niinkuin tuli; kun sen on saanut
syttymään, on sitä verrattain helppo pitää vireillä; mutta jos sen kerta
sammuttaa, ei ole helppo saada sitä uudelleen syttymään."

Eräs, jota kuulusteltiin sen johdosta, että hän oli puhunut loukkaavia
sanoja kuninkaasta, tunnusti niin tehneensä ja lisäsi: "Se on totta, ja
jollei viini olisi loppunut kesken, olisin minä sanonut vielä paljo
enemmän."

Kerran joku pilkallisesti kysyi Diogeneelta, mikä siinä on, että
filosofit etsivät rikkaita miehiä eivätkä rikkaat koskaan filosofeja?
Hän vastasi: "Sentähden että edelliset tietävät, mitä heiltä puuttuu,
mutta jälkimmäiset eivät sitä tajua." -- (Tässä tarkotetaan köyhiä
filosofeja, jotka elivät almuilla.)

Jack Weeks sanoi eräästä hyvin huomattavasta miehestä, joka oli juuri
kuollut ja joka oli olevinaan uskovainen, mutta ei ollut suinkaan
hurskaimpia elämäntavoiltaan: "Niin, minä toivon, että hän on nyt
taivaassa. Kukin ajattelee niinkuin toivookin; mutta jos hän on
taivaassa, niin vahinko olisi, jos se tulisi tunnetuksi."

Mitä etevämpi peluri on taidoissaan, sitä kehnompi hän on ihmisenä.

Paljo jännittäminen särkee jousen; mutta taipumattomuus mielen.

Se voittaa vastakin, joka hillitsee itsensä voittaessaan.

Se nukkuu makeasti, joka ei ole tietoinen siitä, että hän nukkuu
huonosti.

Tuskat tekevät viattomastakin miehestä valehtelijan.

Jännitetystä mielihalusta itse nopeuskin tuntuu hitaudelta.

Yksin hiuskarvakin luo oman varjonsa.

Kauniit kasvonpiirteet on äänetön suositus.

Onni tekee narrin siitä, jonka se ottaa suosikikseen.

Sellainen onni, jota kukaan ei näe, tekee ihmisen onnelliseksi eikä
herätä kateutta häntä kohtaan.

Oi, miten viheliäistä on saada osakseen loukkauksia sellaisilta, joita
emme voi syyttää.

Mikään ei ole hauskaa, missä ei ole vaihtelua.

Syytä on kadehtia sitä, joka on joko rohkea tai onnellinen.

Vastoinkäymisissä ainoastaan hyveelliset säilyttävät toivon.

Kostossa kiireellisyys on rikollista.

Onnettomuudessa toisen hymyilykin tuntuu kiusottavalta.

Suotta syyttää Neptunoa se, joka toistamiseen joutuu haaksirikkoon.

Se, joka loukkaa yhtä, uhkaa monta.

Onnellinen se, joka kuolee, ennenkuin hän kutsuu kuolemaa luokseen.

Huono mies on kehnoimmillaan pyhimystä näytellessään.

Lukot ja salvat eivät voi suojella sitä, mitä kaikki mielivät.

Ne elävät huonosti, jotka arvelevat elävänsä ijankaikkisesti.

Se sairas menettelee nolosti, joka tekee lääkärin perillisekseen.

Sillä, jota kaikki pelkäävät, on syytä itse pelätä kaikkia.

Se on puolittain myönnetty, mikä on kielletty sirosti.

Pelkuri mielellään kutsuu itseään varovaiseksi, maltilliseksi mieheksi;
ja saituri sanoo olevansa säästäväinen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Filosofiset mietelmät" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.