Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Barbier de Séville - Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä
Author: Beaumarchais, Pierre Augustin Caron de, 1732-1799
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Barbier de Séville - Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SEVILLAN PARTURI

eli Turha varovaisuus


Kirj.

BEAUMARCHAIS


Franskan kielestä suomentanut K. Cronstedt


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.



Henkilöt:

KREIVI ALMAVIVA, Espanjan grandi.
BARTHOLO, lääkäri.
ROSINA, hänen holhottinsa.
FIGARO, parturi.
DON BAZIL, musikin-opettaja.
LA JEUNESSE,  |
L'ÉVEILLÉ,    |  Bartholon palvelijoita.
YKSI NOTARIUS.
YKSI TUOMARI.
OIKEUDENPALVELIJOITA ja KÄSKYLÄISIÄ soitoilla.

Tapahtumapaikka: Sevilla; ensimäisessä näytöksessä kadulla Rosinan
ikkunain alla, sitten Bartholon asunnossa.



Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka
muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä
ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka
sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan
varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme
puolesta on kallis ja rakas. Tuoni oli kylmänkiiltävällä
viikatteellansa katkaissut elämän niin toivorikkaan, oli riveistämme
temmannut pois taistelun niin innokkaan. Tuskin ori Kaarle Cronstedt
ottanut ensimmäiset itsenäiset askeleensa elämän uralla, kuin jo silmä
sammui, veri jäähtyi, ja se elon aamu, joka ennusti kaunista päivää,
peittyi surupilviin.

Vapaherra Kaarle Alfred Cronstedt syntyi Helsingissä v. 1860 Tammikuun
27 p. Hänen vanhempansa olivat Yhdyspankin tirehtööri, vapaherra Juhana
Cronstedt ja tämän vaimo, vapaherratar Olga Beatrice Cronstedt. Nuori
Kaarle sisäänkirjoitettiin kymmenvuotiaana Helsingin ruotsalaiseen
yksityislyseoon ja jatkoi siinä sillä menestyksellä lukemistansa, että
hän ylimmäisestä luokasta ensimmäisenä päästettiin yliopistoon 15 p.
Toukok. v. 1878. Jo kouluajallaan hän osoitti harrasta halua toimia
kansan hyväksi. Niinpä hän usein jakeli isänsä maatilalla oleville
palvelijoille huvittavia ja hyödyllisiä kirjasia; mielellään oleskellen
kansan parissa hän tuli sen rakkaaksi ystäväksi, koska hän kertoeli
sille opettavia asioita. Eipä hän aikoinaan olisi epäillyt antautua
kansakoulun opettajan raskaasen toimeen. Ja kun hänen käsitteensä
enemmän kehkeyivät ja antoivat ikään kuin tukea nuorukaisen
epämääräisille tunteille, niin tämä kansanharrastus muodostui
kansalliseksi harrastukseksi. Hänen vielä koulupenkillä istuessa syttyi
hänessä palava halu oppia Suomen kieltä; ja lienee joskus sattunut
niinkin, että muut aineet saivat kärsiä sen rinnalla.

Tämä hänen mielihalunsa kasvoi vaan ja vahvistui, kun hän oli jättänyt
koulun. Ahkeran työn perästä oli tullut se suloinen hetki, jolloin
nuorukainen hehkuvin mielin kiinnittää ylioppilaslyyryn lakkiinsa.
Yht'äkkiä on koulun ahdas piiri laajentunut rajattomiksi. Loitolla
näkee hänen innostunut silmänsä suurten maalien viittaavan, nuoruuden
täydelle voimalle hän huomaa avaroja aloja olevan valloitettavana. Vaan
näitä ylioppilaan idealia ei suinkaan saavuteta siten, että niitä vaan
kädet ristissä ihaillaan. Paljaisin haaveksimisiin Cronstedt ei
tyytynytkään, sillä raitis ja uhkuva elonvoima asui hänessä. Tuskin oli
hän muutamia päiviä ollut ylioppilaana, ennen kuin hän ryhtyi toimeen,
jonka kautta hän tahtoi harjautua Suomen kieleen samalla kuin kantaa
kortensa isänmaalliseen työhön. Perehtyneenä Franskan kieleen rupesi
hän entisen, rakastetun opettajansa, maisteri F. W. Rothstenin johdolla
suomeksi kääntämään Alfred de Vignyn mainiota romaania _Cinq-Mars_.
Tällainen tehtävä tarjoo suuria vaikeuksia sillekin, joka lapsuudestaan
tuntee kansan kieltä, mutta paljoa suuremmat ne ovat sille, joka
harvoin sitä on kuullut Suomalaisen suusta ja jonka on luottaminen
omaan kieliaistiinsa. Näistä vaikeuksista huolimatta Cronstedt
tavattomalla ahkeruudella ja tarkkuudella jatkoi työtänsä, niin että
vuoden lopussa oli suorittanut suurimman osan käännöstänsä. Sen
päätettyänsä hän heti tuumi samanlaisen työn jatkamista ja alkoi kevään
puolella kääntää Beaumarchais'in tekemää näytelmäkappaletta _Sevillan
Parturi_. Tätä loppuun saattaaksensa, ennen kuin kesäksi jättäisi
kotinsa, hän työskenteli mitä suurimmalla innolla; vieläpä viimeisinä
aikoina käytti yötkin siihen. Oliko se aavistus, että hänen työaikansa
olisi niin lyhyt, joka kiihdytti häntä näin kuumeentapaiseen
ahkeruuteen? Viimeiset korjaukset tahtoi hän jättää siksi kun hän,
kesän vietettyänsä suomalaisissa seuduissa ja tutustuttuaan kansan
rikkaasen kieleen, syksyllä palaisi kotiin.

Ilomielin hän sen vuoksi oli odottanut suven tuloa. Muutamain
toveriensa kanssa hän päätti asettua Keuruulle, joka seutu erittäin on
tunnettu kauniista, puhtaasta kielestään. Täällä hän myös voi oppia
tuntemaan Suomalaisen luonnetta ja tapoja hänen omassa kodissaan sekä
ihailla Suomen luonnon suloutta. Vaan ne hedelmät, jotka varmaankin
tämmöinen matka olisi tuottanut, eivät päässeet kypsymään: kalman henki
ne kylmi. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä läksi hän parin kumppaninsa
kanssa järvelle huonossa venheessä, joka vähän matkan päässä rannasta
täyttyi vedestä. Koska Cronstedt oli hyvä uimari, hän ei epäillyt uiden
pyrkiä maalle päin. Vaan tässä hänen voimansa pettyivät, erittäin kun
hänen vedestä raskas pukunsa kovin painoi häntä. Ainoastaan muutama
syli rannasta hänen viimeiset voimansa raukesivat ja hän vaipui
syvyyteen. Tämä tapahtui 10 p. Heinäkuuta v. 1879.

[Lähelle surmapaikkaa aikovat Keuruulaiset asettaa muistokiven
vainajalle. Hänen muistoansa säilyttää niillä seuduin myös se kaunis
rahalahja, jonka isänsä antoi kunnan käytettäväksi kansaa hyödyttäviin
tarkoituksiin.]

Nuoruuden kukoistuksessa hänet siis kova kohtalo riisti pois elämästä,
joka oli tarpeeksi pitkä, herättämään suuria toiveita, liiaksi lyhyt
niitä täyttämään. Hänen ikänsä valoisa kevät ne synnytti; ennen kuin
sen suvi oli saapunut, vei hän ne mukaansa hautaan. Olihan syytä
kysyäkin "mitä voittaa vielä, jos elää saa", kun näki hänen nuorukaisen
tulisella innolla, miehen lujalla ahkeruudella työskentelevän
tarkoitusmäärää kohden, joka hänellä oli selvänä. Jo ensimmäisenä
ylioppilasvuonna oli hän ahkerain oppiharjoitustensa ohessa ennättänyt
kääntää kaksi teosta, jotka samassa ovat todistuksena hänen
erinomaisesta kielitaidostaan, katsoen siihen, että hänellä oli
pääasiallisesti teoreetilliset tiedot Suomen kielessä. Kaiken
uutteruuden ohessa hän kuitenkin otti osaa semmoisiin viattomiin
huvituksiin, jotka virkistävät mieltä ja pitävät luonnon raittiina ja
sydämen puhtaana. Ja tämä sisällinen siveys kuvautuikin koko hänen
olennossaan, jonka hilpeys, teeskentelemätöin suoruus ja kaino
vaatimattomuus viehätti kaikkia, jotka tulivat hänen kansansa
tuttavuuteen ja jotka nyt kaipauksella häntä muistelevat. Se ei
ollutkaan pitkä hänen elonsa polku: ainoastaan yhdeksäntoista vuotta,

    Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
    Jos on elämää.

Emmekä murheella valita hänen lyhyitä elinpäiviänsä; me muistelemme
hänessä jaloa nuorukaista, jonka harras, kansallishengen elähyttämä työ
ei jäljettömästi kadonnut ajan virtaan, vaan jätti jälkeensä
todistuksen siitä, mitä ylevä, isänmaallinen mieli ja luja tahto saavat
toimeen.

Eräät vainajan ystävät.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Joku Sevillan katu, jossa kaikki ikkunat ovat ristikolla varustetut.


Ensimmäinen kohtaus.

    (Kreivi, yksin, iso, ruskea viitta yllä ja leveä-lierinen
    hattu silmille painettuna. Katsoo kelloansa kävellessään.)

KREIVI. Päivä on vähemmin kulunut, kuin luulinkaan. Hetki, jolloin
hänen on tapana näyttäitä ristikko-akkunansa takana, on vielä etäällä.
Mutta yhtä kaikki; parempi on tulla liika aikaiseen kuin laiminlyödä
sitä hetkeä, jolloin saattaa nähdä hänet. Jos joku hovin teikari voisi
arvata minun olevan sadan peninkulman päässä Madrid'ista ja joka aamu
pysähtyvän jonkun naisen ikkunan alla, vaikk'en ole häntä milloinkaan
puhutellut, luulisi hän minua Isabellan aikuiseksi Espanjalaiseksi. --
Miks'ei? Jokainen juoksee onnellisuuttansa takaa. Minun onnellisuuteni
on Rosinan sydämessä. Mutta kuinka! juosta naista takaa Sevillassa,
vaikka Madrid ja hovi joka haaralla tarjoo niin helppoja huvituksia? --
Ja juuri niitä minä pakenen. Minä olen kyllästynyt noihin
valloituksiin, joita voitonpyyntö, tavanmukaisuus tahi turhamielisyys
lakkaamatta tarjoo meille. Sangen suloista on olla rakastettu itsensä
vuoksi! Ja jos minä voisin tässä valhepuvussa hankkia varman tiedon...
Hiisi vieköön tuon häiritsijän!


Toinen kohtaus.

    (Figaro. Kreivi, piilossa.)

FIGARO (selässä gitarri, joka leveästä nauhasta riippuu olkapään yli;
hän hyräilee iloisesti, paperi ja lyijykynä kädessään).

    Pois nyt surut, pois!
    Ne masentaa.
    Jos viinaa ei jois
    Virvoittelevaa,
    Niin elämä vaan
    Olis hupsun työ,
    Eik' aikaakaan,
    Tulis kuolon yö.

Tähän asti tämä käy hyvin laatuun, hei! hei!

    Tulis kuolon yö.
    Hei, viinan
    Ja laiskuuten',
    Ne kiistelevi:
    Ken sais sydämen.

Eipä! ne ei kiistelekään, ne hallitsevat siinä rauhallisesti yhdessä...

    Ne jakaapi
    Mun sydämen'.

Sanoinko jakaapi? Entäs sitte! Me komillisten operain tekijät emme
katso niin likeltä. Meidän aikoihimme lauletaan, mitä ei maksa vaivaa
lausua.

    (Hän laulaa:)

    Hei, viinani
    Ja laiskuuten',
    Ne jakaapi
    Mun sydämen'.

Minä tahtoisin päättää jollakin kauniilla, loistavalla, säihkyvällä
lauseella, joka näyttäisi ajatukselta.

    (Hän laskee toisen polvensa maahan ja kirjoittaa laulaessaan.)

    Oi viinan,
    Mun armaimpan'!
    Oi laiskuuteni,
    Sua rakastan!

Hyi! se on typerää. Se ei kelpaa... Tarvitaan joku vastakohta:

    Oi viinani,
    Mua hallitset
    Sä laiskuuten'!

Saakeli, kas nyt se onnistuu.

    Mua palvelet!

Oivallista, Figaro! (Hän kirjoittaa laulaessaan.)

    Oi viinani,
    Mua hallitset!
    Sä laiskuuteni,
    Mua palvelet!
    Mua palvelet!
    Mua palvelet!

Hei! hei! kun tähän tulee säestys lisäksi, saadaanpa nähdä, herrat
juonittelijat, enkö tiedä, mitä sanon. (Hän huomaa kreivin.) Minä olen
nähnyt tuon pappismiehen jossakin. (Hän nousee.)

KREIVI (itseksensä). Tuo mies ei ole minulle outo.

FIGARO. Eipä se olekaan mikään pappismies! Tuo kopea ja ylhäinen
ulkomuoto...

KREIVI. Tuo törkeä ryhti...

FIGARO. En erehdykään; se on kreivi Almaviva.

KREIVI. Minä luulen, että se on tuo Figaro veijari!

FIGARO. Hän se juuri on, armollinen herra.

KREIVI. Konna! jos lausut yhden sanan...

FIGARO. Niin, minä tunnen teidät; tämmöisillä tuttavallisilla hyvyyden
osoituksilla olette aina kunnioittanut minua.

KREIVI. Minä puolestani saatoin tuskin tuntea sinua. Sinä olet niin
paksu ja lihava...

FIGARO. Mitäs tehdä, armollinen herra! Se on kurjuus.

KREIVI. Voi raukkaseni! Mutta mitä sinä toimitat Sevillassa? Minä olin
ennen aikaan puhunut sinun puolestasi, että saisit jonkun viran.

FIGARO. Minä sain sen, armollinen herra, ja minun kiitollisuuteni...

KREIVI. Puhuttele minua Lindor'iksi. Etkö valhepuvustani näe, että minä
tahdon olla tuntematon?

FIGARO. Minä menen tieheni.

KREIVI. Ei suinkaan. Minä odotan täällä jotakin, ja kaksi miestä, jotka
lavertelevat, ovat vähemmin epäluulon alaisia kuin yksi, joka kävelee.
Olkaamme lavertelevinamme. No! entäs tuo virka?

FIGARO. Teidän Excellensinne puolustus-sanaan katsoen antoi ministeri
heti paikalla nimittää minut apteekipalvelijaksi.

KREIVI. Armeijan hospitaleissako?

FIGARO. Ei; Andalusian hevossiitos-laitoksissa.

KREIVI (nauraen). Soma alku!

FIGARO. Virka ei ollut huono, sillä kun minulla oli haavanhoidon ja
apteekitavarain osasto, kaupitsin usein ihmisille hyviä hevoslääkkeitä.

KREIVI. Jotka surmasivat kuninkaan alamaisia.

FIGARO. Ah! ah! ei ole mitään yleis-lääkettä; mutta ne ovat välistä
kuitenkin parantaneet Galitian, Katalonian ja Auvergnen miehiä.

KREIVI. Minkätähden olet siis jättänyt tuon viran?

FIGARO. Jättänyt? Virka se minut on jättänyt; minua on paneteltu
mahtavien herrojen luona.

    "Kateus kalvas kynsineen..."

KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität?
Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan
aamusta saakka.

FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne. Kun
ministerille ilmoitettiin, että minä tein, voin sanoa, jotenkin
sievästi, -- kukkasvihkoja Cloriille, että lähetin arvoituksia
sanomalehtiin, että oli liikkeellä minun tekemiäni madrigaleja; sanalla
sanoen, kun hän kuuli, että minä olin painettu aivan elävänä, käänsi
hän asian tragilliseksi ja eroitti minut virastani, väittäen syyksi,
että kirjalliset harrastukset ovat mahdottomat sovittaa yhteen
virkatointen hengen kanssa.

KREIVI. Järjellisesti tuumittu! etkä sinä antanut huomauttaa hänelle...

FIGARO. Minä katsoin itseäni varsin onnelliseksi siitä, että hän
unhotti minut, sillä minä olin vakuutettu, että grandi tekee meille
kylliksi hyvää, kun hän ei tee meille pahaa.

KREIVI. Sinä et sano kaikkia. Minä muistan, että sinä minun
palveluksessani olit aika hulivili.

FIGARO. Oi Jumalani, tahdotaanhan, armollinen herra, että köyhän miehen
pitää olla ilman vikoja.

KREIVI. Laiska, rappeutunut...

FIGARO. Kun niin paljon hyviä avuja palvelijalta vaaditaan, tunteeko
Teidän Excellensinne monta isäntää, jotka rengiksi kelpaisivat?

KREIVI (nauraen). Se ei ole hullumpaa. Ja sinä vetäysit syrjään tähän
kaupunkiin?

FIGARO. En heti.

KREIVI (keskeyttäen häntä). Maltappas... Minä luulin, että se oli
hän... Jatka vaan, minä kuulen kyllä.

FIGARO. Madridiin palattuani tahdoin uudestaan koettaa kirjallista
kykyäni, ja teateri näytti minusta kunnian kentältä...

KREIVI. Jumala varjelkoon!

FIGARO. (Hänen vastatessaan katsoo kreivi tarkasti ristikkoakkunaan
päin.) Todellakaan en tiedä, kuinka minulla ei ollut mitä suurinta
menestystä; sillä minä olin täyttänyt parterrin oivallisimmilla
työmiehillä; kämmenet ... kartunkaltaiset; minä olin kieltänyt
käyttämästä hansikoita, ruokokeppejä ja kaikkia, mikä vaan synnyttää
heikkoja taputuksia; ja, kunniani kautta, ennen näytelmän alkua oli
koko kahvila näyttänyt olevan mitä edullisimmassa mielen laadussa minua
kohtaan. Mutta salajuonittelijain ponnistukset...

KREIVI. Aha! salajuonittelijat! herra tekijän kävi huonosti

FIGARO. Aivan samoin kuin muittenkin: miks'ei? He vihelsivät minulle;
mutta jos minä milloinkaan voin koota ne jälleen...

KREIVI. Ikävyys kyllä kostaa heille sinun puolestasi.

FIGARO. Oi! kuinka minä vihaan heitä! saakeli!

KREIVI. Kiroothan sinä! Tiedätkö, että oikeustossa saadaan kirota
tuomareita ainoasti neljäkolmatta tuntia.

FIGARO. Mutta teaterissa neljäkolmatta vuotta. Elämä on niin lyhyt,
ett'ei se voi hävittää sellaista tunnetta.

KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut
minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.

FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen
niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa
huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina
ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman
kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot,
hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät,
kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien
kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua,
mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni
kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista
tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset
tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista.
Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain
Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian
halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan,
toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana;
moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen
tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä,
kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut
tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan
palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.

KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?

FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia,
peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle
puolelle?

KREIVI. Paetkaamme!

FIGARO. Minkätähden?

KREIVI. No, tulehan, konna!

    (He menevät piiloon.)


Kolmas kohtaus.

    (Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee,
    ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)

ROSINA. Kuinka minun tekee hyvää hengittää raitista ilmaa! Tämä
ristikko-akkuna aukenee niin harvoin...

BARTHOLO. Mikä paperi teillä on kädessänne?

ROSINA. Se on _Turhan varovaisuuden_ runoja, jotka laulu-opettajani
on antanut minulle eilen.

BARTHOLO. Mitäs se on, tuo _Turha varovaisuus_?

ROSINA. Se on uusi huvinäytelmä.

BARTHOLO. Vieläkin joku drama! Joku uuden-laatuinen hullutus!

    [Bartholo ei pitänyt dramoista. Hän oli ehkä nuoruudessaan
    tehnyt jonkun murhenäytelmän.]

ROSINA. Minä en tiedä siitä mitään.

BARTHOLO. Öh, öh, sanomalehdet ja esivalta kyllä varjelevat meitä
niistä. Barbarinen vuosisata!...

ROSINA. Te soimaatte aina meidän poloista vuosisataamme.

BARTHOLO. Suokaa se rohkeus anteeksi; mitä tämä vuosisata on tuottanut,
josta sitä sopisi kiittää! Kaikenlaisia hullutuksia: ajatusvapauden,
vetovoiman, sähkövoiman, uskonnonvapauden, rokon-istuttamisen,
kiinankuoren, encyklopedian ja näytelmät...

ROSINA. (Paperi putoo hänen kädestänsä kadulle.) Ai! lauluni! lauluni
putosi, kun teitä kuuntelin; juoskaa, juoskaa, hyvä herra! Lauluni, se
häviää.

BARTHOLO. No, Lempo vieköön! pidettäköön kiinni, mitä on käsissä.

    (Hän menee pois balkongilta.)

ROSINA (katsoo sisäpuoleen ja tekee viittauksen kadulle päin).
St, st! (Kreivi ilmaantuu.) Ottakaa se pian ja lähtekää.

    (Kreivi hypähtää paikalle, ottaa paperin ylös ja palaa.)

BARTHOLO (tulee ulos rakennuksesta ja hakee). Missä se onkaan? Minä en
näe mitään.

ROSINA. Balkongin alla, muurin ääressä.

BARTHOLO. Annattehan minulle soman tehtävän! Joku on siis mennyt
ohitse?

ROSINA. Minä en ole nähnyt ketään.

BARTHOLO. (itsekseen). Ja minä olen niin hyvä, että haen... Bartholo,
sinä olet hupsu, ystäväni: tämän tapauksen tulee opettaa sinulle,
ett'ei ole koskaan avaamista ristikko-akkunaa kadulle päin.

    (Hän menee sisään.)

ROSINA (yhä balkongilla). Minun onneton tilani antaa minulle tämän
anteeksi: yksin, sisäänsuljettuna, alttiina inhoittavan miehen
vainolle; onko silloin rikollista yrittää päästä orjuudesta?

BARTHOLO (ilmaantuen balkongille). Tulkaa sisään, Sennora; se on minun
vikani, että teiltä on hukkunut laulunne; mutta tämä tapaturma ei ole
enää tapahtuva teille, sen vannon minä.

    (Hän sulkee ristikko-akkunan avaimella.)


Neljäs kohtaus.

    (Kreivi, Figaro. He tulevat varovaisesti sisään.)

KREIVI. Nyt, kun he ovat poistuneet, tutkikaamme tätä laulua, joka
varmaankin sisältää jonkun salaisuuden. Se on kirje-piletti!

FIGARO. Hän kysyi, mitä se on tuo "tarpeeton varovaisuus"!

KREIVI (lukee vilkkaasti). "Teidän hartautenne herättää minun
uteliaisuuttani; niin pian kuin minun holhojani on mennyt ulos,
laulakaa huolimattomasti näitten runojen tunnetulla nuotilla jotakin,
joka vihdoin ilmoittaisi minulle sen miehen nimen, säädyn ja
aikomukset, joka näyttää niin itsepäisesti mieltyneen kova-onniseen
Rosinaan."

FIGARO (jäljitellen Rosinan ääntä). Lauluni, lauluni putosi; juoskaa,
juoskaa! (Hän nauraa.) Ah! ah! ah! ah! Oi noita naisia! jos tahdotte
antaa viisautta mitä vilpittömimmälle, sulkekaa hänet sisään.

KREIVI. Armas Rosinaseni!

FIGARO. Armollinen herra, minä huomaan jo selvästi teidän maskeradinne
syyt; te toimitatte täällä lemmenkauppaa aaveissanne.

KREIVI. Sinä olet siis asian jäljillä, mutta jos sinä lavertelet...

FIGARO. Minäkö lavertelisin! Minä en ensinkään käytä teidän
rauhoittamiseksenne noita kauniita kunnioituksen ja uskollisuuden
korulauseita, joita joka päivä väärin-käytetään; minä sanon ainoasti
yhden sanan: minun oma etuni on teille takauksena minun puolestani;
punnitkaa kaikkia tuolla vaa'alla, j.n.e....

KREIVI. Varsin hyvä. Kuule siis. Kuusi kuukautta sitte kohtasin
sattumalta Prado'ssa [julkinen kävelypaikka Madridissa. Suom. muist.]
nuoren naisen, jonka kauneus!... Sinä näit hänet äsken. Minä olen
turhaan antanut hakea häntä koko Madrid'issa. Vasta muutamia päiviä
sitte olen saanut tiedon, että hänen nimensä on Rosina, että hän on
jalosukuinen ja naitu eräälle vanhalle tämän kaupungin lääkärille,
nimeltä Bartholo.

FIGARO. Kaunis lintunen, todellakin! vaikea karkoittaa pesästänsä!
Mutta kuka on sanonut teille, että hän on tohtorin vaimo?

KREIVI. Kaikki ihmiset.

FIGARO. Se on valhe, jonka hän on sepittänyt Madrid'ista tullessaan,
pettääksensä kosijoita ja karkoittaaksensa heitä; Rosina on vielä vaan
hänen holhottinsa, mutta ennen pitkää...

KREIVI (vilkkaasti). Ei ikinä. Oi! mikä uutinen! Minä olin päättänyt
ruveta vaikka mihin, tuodakseni hänelle esiin surkuttelemistani, ja
minä tapaan hänet naimatonna! Ei ole hetkeäkään hukkaamista; minun
täytyy saavuttaa hänen rakkautensa ja temmata hänet pois siitä halvasta
liitosta, joka hänelle määrätään. Sinä tunnet siis tuon holhojan?

FIGARO. Niinkuin äitini.

KREIVI. Minkälainen mies hän on?

FIGARO (vilkkaasti). Hän on kaunis, paksu, lyhytläntä, nuori äijä,
harmaan-täplikäs, kunnoton, parraton, innoton, joka väijyy ja nuuskii,
toruu ja ähkää, kaikki yht'aikaa.

KREIVI (tuskastuneena). Ho! minä näin hänet. Hänen luonteensa?

FIGARO. Raaka, ahnas, ylenmäärin mustasukkainen ja rakastunut
holhottiinsa, joka vihaa häntä kuolemaan asti.

KREIVI. Hänen miellyttämis-keinonsa siis ovat...

FIGARO. Olemattomia.

KREIVI. Sitä parempi. Hänen rehellisyytensä?

FIGARO. Aivan niin suuri kuin tarvitaan hirsipuun välttämiseksi.

KREIVI. Sitä parempi. Rangaista petturia samalla kuin tekee itsensä
onnelliseksi...

FIGARO. Se on yht'aikaa yleisen ja yksityisen hyödyn edistämistä:
todellakin siveellinen urhotyö, armollinen herra!

KREIVI. Sinä sanot, että pelko kosijoista saattaa hänet oveansa
sulkemaan?

FIGARO. Kaikilta ihmisiltä: jos hän voisi tilkittää sen umpeen...

KREIVI. Ah! hiisi, sitä pahempi! Voisitko sinä päästä sisään hänen
luoksensa?

FIGARO. Josko minä pääsisin! Primo, se rakennus, jossa minä asun, on
tohtorin oma, hän vouraa sitä minulle _ilmaiseksi_.

KREIVI. Vai niin!

FIGARO. Ja minä lupaan hänelle kiitollisuudesta kymmenen kultarahaa
vuodessa, _ilmaiseksi_ senkin.

KREIVI (tuskastuneena). Sinä olet hänen hyyryläisensä?

FIGARO. Vielä enemmän, hänen parturinsa, hänen haavalääkärinsä, hänen
apteekarinsa; hänen talossaan ei kukaan muu pitele partaveistä,
lansettia tahi ruiskun-mäntää kuin teidän palvelijanne.

KREIVI (syleilee häntä). Oi! Figaro, ystäväni, sinä olet oleva minun
enkelini, minun vapauttajani, minun suojelushenkeni.

FIGARO. Pahus vieköön! kuinka hyöty nopeasti on lyhentänyt teille eri
säätyjen välin! kelpaa kuulla kiihtyneitä ihmisiä!

KREIVI. Onnellinen Figaro! Sinä saat nähdä Rosinaani! sinä saat nähdä
häntä! Käsitätkö onneasi?

FIGARO. Tuo on vasta-rakastuneen puhetta! Minäkö häntä ihailen? Jospa
te voisitte ottaa minun asemani!

KREIVI. Ah! jospa saattaisi eksyttää kaikki valvojat!

FIGARO. Sitäpä minä juuri mietin.

KREIVI. Ainoastaan kahdeksitoista tunniksi.

FIGARO. Jos pitää ihmisiä puuhassa heidän omia etujansa varten, estää
heitä toisen miehen etuja vahingoittamasta.

KREIVI. Epäilemättä. Entäs sitte?

FIGARO (syvästi miettien.) Minä tuumailen, eikö apteeki voisi tarjota
vähäisiä viattomia keinoja...

KREIVI. Lurjus!

FIGARO. Tahdonko minä vahingoittaa heitä? He tarvitsevat kaikki minun
apuani, täytyy vaan hoitaa heitä kaikkia yht'aikaa.

KREIVI. Mutta tuossa lääkärissä saattaa syntyä joku epäluulo.

FIGARO. Täytyy toimia niin nopeasti, ett'ei epäluulo ehdi syntymään.
Yksi ajatus johtuu mieleeni: Kuninkaallisen Infantin rykmentti saapuu
tähän kaupunkiin.

KREIVI. Eversti on minun ystäviäni.

FIGARO. Hyvä! Menkää tohtorin luoksi ratsumiehen puvussa,
majoituskirjeellä varustettuna; täytyyhän hänen ottaa teidät
majaansa; mitä vielä on tehtävää, sen minä otan toimekseni.

KREIVI. Oivallista

FIGARO. Se ei myöskään olisi hullumpaa, jos näyttäisitte olevan noin
vähän humalassa...

KREIVI. Miksi niin?

FIGARO. Ja vähän sopimattomasti kohtelevan häntä tuon järjettömän
ulkomuodon peitossa.

KREIVI. Miksi niin?

FIGARO. Siksi, ett'ei hän ryhtyisi mihinkään varomiseen, vaan luulisi,
että teitä pikemmin haluttaisi nukkua kuin rakentaa salavehkeitä hänen
luonansa.

KREIVI. Erinomainen ajatus! Mutta minkätähden sinä et mene sinne?

FIGARO. Ah! niin, minä! Me olemme varsin onnelliset, joll'ei hän tunne
teitä, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Ja millä tavoin sitten
hankkia teille pääsy sinne?

KREIVI. Sinä olet oikeassa.

FIGARO. Sillä te ette ehkä osaa kannattaa tuota vaikeata rôlia.
Ratsumies ... humalassa...

KREIVI. Sinä pilkkaat minua (juopuneena olevinansa). Eiköhän tämä ole
tohtori Bartholon talo, ystäväni?

FIGARO. Todellakin, jotenkin hyvin; jalat vaan vähän enemmin
hoipertelevina. (Juopuneemman näköisenä.) Eiköhän tämä ole...

KREIVI. Hyi! Tuo on rahvaan jupumusta.

FIGARO. Sepä onkin hyvä. Se on ilon hutikka.

KREIVI. Ovi aukenee.

FIGARO. Se on miehemme: poistukaamme siksi, kuin hän on mennyt.


Viides kohtaus.

    (Kreivi ja Figaro piilossa; Bartholo.)

BARTHOLO (tulee ulos, puhuen oven suussa rakennukseen päin). Minä tulen
heti takaisin; ei saa päästää ketään sisään. Mikä hulluus, että minä
menin alas! Niin pian kuin hän pyysi minua siihen, olisi minun pitänyt
aavistaa... Ja Bazil, joka ei tule! Hänen piti valmistaman kaikki,
jotta hääni vietettäisiin huomenna salaisesti! Mennäänpä katsomaan,
mikä saattaa viivyttää häntä.


Kuudes kohtaus.

    (Kreivi, Figaro.)

KREIVI. Mitä minä kuulin? Huomenna hän nai Rosinan salaisuudessa!

FIGARO. Armollinen herra, onnistumisen vaikeus lisää vaan yrittämisen
tarpeellisuutta.

KREIVI. Kukahan tuo Bazil on, joka puuttuu hänen naimiseensa?

FIGARO. Muuan raukka, joka opettaa soitantoa hänen holhotillensa.
taiteensa ihastelija, veitikka, puutteenalainen, ropoa kumarteleva, ja
hänen suhteensa tullaan helposti toimeen, armollinen herra... (Katsoen
ristikko-akkunaan päin.) Tuossa hän on, tuossa hän on.

KREIVI. Kuka?

FIGARO. Tuossa hän on ristikko-akkunansa takana. Älkää katsoko,
älkäähän katsoko!

KREIVI. Minkätähden?

FIGARO. Kirjoittihan hän: _Laulakaa huolimattomasti_, se on, laulakaa
niinkuin laulaisitte ... vaan laulaaksenne. Oi! kas tuossa hän on.

KREIVI. Koska minä olen alkanut miellyttää häntä, vaikk'ei hän minua
tunne, niin älkäämme heittäkö tuota Lindor nimeä, jonka olen ottanut;
voittoni on oleva sitä suloisempi. (Hän levittää paperin, jonka Rosina
on heittänyt.) Mutta kuinka laulaa tällä nuotilla? Minä puolestani en
osaa sepittää runoja.

FIGARO. Kaikki, mitä mieleenne johtuu, armollinen herra, on oivallista:
rakastunut sydän ei vaadi liikoja neron tuotteitten suhteen... Ottakaa
minun gitarrini.

KREIVI. Mitäs tahdot, että sillä tekisin? minä soitan sitä sangen
huonosti!

FIGARO. Onko teidän kaltainen mies mitään osaamatta? Käden selällä;
from, from, from... Jos laulaisitte Sevillassa ilman gitarria,
tunnettaisiin te pian, toden totta pian päästäisiin teidän jäljillenne.

    (Figaro nojaa seinää vastaan balkongin alla.)

KREIVI (laulaa kävellen ja säestäen gitarrilla:)

        Ensimmäinen värssy.

    Käskystäs ilmoitan mä nimeäni.
    Sua nimetönnä tohdein rakastaa;
    Nyt tehdäkö myös tuttuna sen saa?
    Vaan mikäs auttaa? Olet käskijäni.

FIGARO (matalalla äänellä). Varsin hyvin, hitto vieköön! Rohkeutta,
armollinen herra!

KREIVI.

        Toinen värssy.

    Lindor mä olen, halpa suvultani,
    Vaikk' korkealle kohoo haluni.
    Ah, miks en ole jalo ritari!
    Palatsiss' oisi sijas rinnallani.

FIGARO. Kuinka saakeli! Minultakaan se ei kävisi paremmin, vaikka minä
olen olevinani runoilija.

KREIVI.

        Kolmas värssy.

    Jok' aamu tänne nöyräst' aion tulla
    Rakkauttan' toivotonta laulamaan,
    Iloisna kun vaan nähdäkin sun saan,
    Josp' ois siit' iloa myös hiukka sulla!

FIGARO. Oo! todellakin, tämä vasta!...

    (Hän lähestyy ja suutelee herransa takin alapuolta.)

KREIVI. Figaro?

FIGARO. Teidän Excellensinne?

KREIVI. Luuletko hänen kuulleen minua?

ROSINA (sisäpuolella, laulaa).

    Lindor voi kuinka on suloinen!
    Mä hällen suon koko sydämen'.

    (Joku ikkuna kuuluu kolinalla sulkeuvan.)

FIGARO. Uskotteko nyt, että hän on teidät kuullut?

KREIVI. Hän pani ikkunansa kiinni; joku on luultavasti tullut sisään
hänen luoksensa.

FIGARO. Ah! pikku raukka! kuinka hän vapisee laulaessaan! Hän on
valloitettu, armollinen herra.

KREIVI. Hän käyttää sitä keinoa, jonka itse osoitti. Mikä hempeys!
mikä äly!

FIGARO. Mikä kuje! mikä lempi!

KREIVI. Luuletko, että hän tulee minulle, Figaro?

FIGARO. Hän astuu pikemmin ulos tuon ristikko-akkunan kautta, kuin
jättää sen tekemättä.

KREIVI. Se on ratkaistu, minä olen Rosinani oma ... elin-ajaksi.

FIGARO. Te unhotatte, armollinen herra, ett'ei hän enää kuule teitä.

KREIVI. Herra Figaro! minulla on vaan yksi sana teille sanottava: hän
tulee minun vaimokseni; ja jos sinä hyvin edistät hankettani siten,
että salaat häneltä minun nimeni... Sinä ymmärrät, sinä tunnet minut...

FIGARO. Minä myönnyn. Hei! Figaro, lennä rikkauden heimoihin,
poikaseni.

KREIVI. Lähtekäämme, epäluuloja karttaaksemme.

FIGARO (vilkkaasti). Minä puolestani menen tänne sisään, jossa taiteeni
nojassa yhdellä noita-sauvan iskulla nukutan valppauden, herätän
rakkauden, eksytän mustasukkaisuuden, hairautan vehkeet ja kaadan
kaikki esteet. Te, armollinen herra, minun luonani soturin-puku ja
majoituskirje, ja kultaa teidän taskuissanne.

KREIVI. Kenelle, kultaa?

FIGARO (vilkkaasti). Kultaa, Jumalani, kultaa: se on juonen ponsi.

KREIVI. Älä suutu, Figaro, minä tuon paljon kultaa muassani.

FIGARO (mennessään). Minä tapaan teidät jälleen ennen pitkää.

KREIVI. Figaro!

FIGARO. Mitäs nyt?

KREIVI. Entäs gitarrisi?

FIGARO. Minä unhotan gitarrini! olenhan hullu!

    (Hän menee pois.)

KREIVI. Ja sun asuntosi, ajattelematon?

FIGARO (tulee takaisin). Ah! todellakin minä hämmästyn! -- Minun
kauppani on neljän askelen päässä tästä, siniseksi maalattu,
ikkunanpuitteet lyijyiset, kolme suonenisku-astiaa ilmassa, silmä
käteen kuvattuna, _Consilio manuque, Figaro_.

    (Hän rientää pois.)



TOINEN NÄYTÖS.


    Rosinan huone. Ikkuna näyttämön perällä on ristikolla suljettu.


Ensimmäinen kohtaus.

    (Rosina, Yksin, matala kynttilänjalka kädessä. Hän ottaa
    paperia pöydältä ja rupee kirjoittamaan.)

ROSINA. Marceline on sairaana; kaikki palvelijat ovat askareissaan:
eikä kukaan näe minun kirjoittavan. En tiedä, onko näillä seinillä
silmät ja korvat, vai onko minun vakojallani joku paha henki, joka
antaa hänelle tietoja ihan paikalla; mutta minä en voi lausua sanaakaan
enkä astua askeltakaan, jonka tarkoitusta hän ei heti arvaisi... Ah!
Lindor! (Hän sulkee kirjeen sinetillä.) Suljetaanpa kuitenkin tämä
kirje, vaikk'en tiedä, koska ja millä tavoin voin toimittaa sen
hänelle. Minä olen ikkunastani nähnyt hänen kauan puhuvan Figaro
parturin kanssa. Hän on kelpo ukko, joka joskus on osoittanut
sääliväisyyttä minua kohtaan. Jos voisin hetken keskustella hänen
kanssaan!


Toinen kohtaus.

    (Rosina, Figaro.)

ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä
teitä!

FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?

ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.

FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.

ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä
en kuullut; mutta...

FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja
josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen
miellyttävän näköinen.

ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?...

FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä
lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän
paikan.

ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän
kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei
ole luotu tuntemattomaksi pysymään.

FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri
vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.

ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?

FIGARO. Hän on rakastunut.

ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?

FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa
katsoen.

ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän
on rakastunut? Minun uteliaisuuteni...

FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa
tämänkaltaisen salaisuuden.

ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias.
Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua
erinomaisesti... Sanokaahan.

FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä
pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä,
miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat,
suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!...

ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?

FIGARO. Tässä korttelissa.

ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?

FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.

ROSINA. Ah! se on viehättävää ... teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo
tyttö on?...

FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?

ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra
Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en
voisi enää saada kuulla...

FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo
tyttö on ... teidän holhojanne holhotti.

ROSINA. Holhotti?...

FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.

ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! ... minä en usko teitä,
sen vakuutan.

FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä
uskomaan.

ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.

FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun vaipuu
pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken vapauttanut
teidät valvojistanne huomispäivään asti.

ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että
hän pysyy aivan alallansa.

FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa
sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä
vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman
rakkautta.

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta ... näyttää...

FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa
ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä olisin
nainen...

ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää
kelpo miestä häntä kunnioittamasta.

FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä
rajattomasti.

ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin
hän saattaisi meidät perikatoon.

FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos te
nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä...
Kirjeessä on paljon voimaa.

ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut).
Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen
hänelle, sanokaa hänelle ... sanokaa hänelle selvästi...

    (Hän kuuntelee.)

FIGARO. Ei ketään, neitini.

ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.

FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen
menetystapa!

ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä pelkään
vaan, että hän vastuksista lannistuneena...

FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka
sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos.
Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein
kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen
asian kanssa tekemistä!

ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi
teidät täällä... Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin
hiljaa kuin mahdollista.

FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä
jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.

    (Hän menee huoneesen.)


Kolmas kohtaus.

    (Rosina, yksin.)

ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt
ulos... Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän
on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini;
ryhtykäämme jälleen työhömme.

    (Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)


Neljäs kohtaus.

    (Bartholo, Rosina.)

BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen
kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta
vakuutettuna, että kotiin tullessaan...

ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?

BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko talonväkeni
raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle, aivastus-aineen
La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta; jopa muulikin...
Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän minulle sata
écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah! tuokoon ne
tänne vaan!... Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen tullaan
niinkuin julkiseen paikkaan.

ROSINA. Oh! Kuka voi päästä tänne sisään paitsi te, herra?

BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään
kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja... Eiköhän
vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä
menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä...

ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei
tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?

BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!... Ei ole tuulta, neitini, eikä
ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä
papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.

ROSINA. Näyttää, herra?

BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.

ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!

BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion
panettaa kiinni tämän ristikon...

ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa;
vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!

BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se
ehkä ei olisi hullumpaa... Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän
luonanne?

ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?

BARTHOLO. Aivan samoin kuin joku muukin.

ROSINA. Kuinka kohteliaat teidän vastauksenne ovat!

BARTHOLO. Ah! luottakaa vaan kaikkiin ihmisiin, ja te saatte ennen
pitkää taloonne hyvän vaimon, joka pettää teitä; hyviä ystäviä, jotka
sieppaavat hänet teiltä pois, ja hyviä palvelijoita, jotka auttavat
heitä siinä.

ROSINA. Kuinka! te ette myönnä minulla olevan periohjeita edes sen
vertaa, että herra Figaron houkuttelemisia vastustaisin?

BARTHOLO. Kuka ymmärtää mitään naisten oikuista? Ja kuinka paljon minä
olen nähnyt noista peri-ohjeellisista avuista!...

ROSINA (suutuksissaan). Mutta, herra, jollei meitä miellyttääksensä
tarvitse muuta kuin olla mies, minkätähden te olette minulle niin
kovasti vastenmielinen?

BARTHOLO (kovasti hämmästyneenä). Minkätähden? ... minkätähden?... Te
ette vastaa minun kysymykseeni tuon parturin suhteen.

ROSINA (loukattuna). No niin! tuo mies tuli sisään minun luokseni; minä
näin hänet, minä puhuttelin häntä. Minä en myöskään salaa teiltä, että
hän minusta näyttää varsin herttaiselta; voi jospa te kuolisitte
harmista siitä!


Viides kohtaus.

    (Bartholo, yksin.)

BARTHOLO. Voi noita juutalaisia, noita palvelija-koiria! La Jeunesse!
L'Éveillé! L'Éveillé hylkiö!


Kuudes kohtaus.

    (Bartholo, L'Éveillé.)

L'ÉVEILLÉ (tulee sisään haukotellen, aivan unissaan). Aah, aah, ah,
ah...

BARTHOLO. Missä sinä olit, kirottu hirtehinen, kun tuo parturi tuli
tänne sisään?

L'ÉVEILLÉ. Herrani, minä olin ... ah, aah, ah...

BARTHOLO. Joitakuita kepposia toimittamassa, luultavasti? Ja sinä et
siis nähnyt häntä?

L'ÉVEILLÉ. Aivan varmaan minä näin hänet, koska hän tapasi minut vallan
kipeänä, kuten sanoi; ja kyllä kai se oli totta, sillä minä tunsin
kipuja koko ruumiissani, kun vaan kuulin hänen siitä puhu... Ah, ah,
aah...

BARTHOLO (osottelee häntä). Kun vaan kuulin hänen siitä puhuvan!...
Entäs miss' on tuo heittiö La Jeunesse? Alinomaa anniskella lääkkeitä
tälle pikku pojalle ilman minun käskyäni! siin' on joku koiranjuoni sen
takana.


Seitsemäs kohtaus.

    (Edelliset; La Jeunesse tulee vanhuksen tavalla, vekara-sauva
    kädessä; hän aivastaa useita kertoja.)

L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Vai La Jeunesse?

BARTHOLO. Sinä saat aivastaa sunnuntaina.

LA JEUNESSE. Kas niin, enemmän kuin viisikymmentä ... viisikymmentä
kertaa ... hetken ajalla! (Hän aivastaa.) Minä olen uuvuksissa.

BARTHOLO. Kuinka! minä kysyn teiltä molemmilta, onko joku mennyt sisään
Rosinan luoksi, ettekä te sano, että tuo parturi...

L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Onko hän siis joku herra Figaro? Aah!
ah...

BARTHOLO. Minä takaan, että se lurjus on salaliitossa hänen kanssansa.

L'ÉVEILLÉ (itkien kuin hupsu). Minä ... minäkö salaliitossa!...

LA JEUNESSE (aivastaen). No! mutta herrani, löytyykö ... löytyykö
oikeutta?

BARTHOLO. Oikeutta! Se sopii hyvin teidän kaltaisten kurjien kesken;
oikeutta! Minä olen teidän isäntänne, minä, ja olen siis aina oikeassa.

LA JEUNESSE (aivastaen). Mutta, Jumal'auta, kun asia on totta...

BARTHOLO. Kun asia on totta! Jos minä en tahdo, että se on totta,
väitänhän, että se ei ole totta. Kun vaan antaisi kaikkien noitten
lurjusten olla oikeassa, niin saisi pian nähdä, mitä auktoritetistä
tulisi.

LA JEUNESSE (aivastaen). Minä tahdon yhtä mielelläni saada eroni.
Hirveä palvelus, ja aina helvetin puuha!

L'ÉVEILLÉ (itkien). Rehellistä miesraukkaa kohdellaan niinkuin konnaa.

BARTHOLO. Mene siis ulos, rehellinen mies! (Hän osottelee heitä.) Et
tschi et tscha; toinen aivastaa ja toinen haukottelee minua vasten
naamaa.

LA JEUNESSE. Ah! herrani, minä vannon teille, että ilman neitiä ei
olisi ... ei olisi mahdollista jäädä tähän taloon.

    (Hän menee ulos aivastaen.)

BARTHOLO. Mihin tilaan tuo Figaro on saattanut heidät kaikki! Minä
näen, mitä hän tarkoittaa: se veijari tahtoisi maksaa minulle nuot sata
écu'täni kukkaroansa avaamatta...


Kahdeksas kohtaus.

    (Bartholo, don Bazil; Figaro, piilossa kabinetissä, tulee
    tuon tuostakin näkyviin ja kuuntelee heitä.)

BARTHOLO (jatkaa). Ah! don Bazil, te tulette antamaan Rosinalle hänen
soitantotuntiansa?

BAZIL. Sen on kaikkein vähemmin kiiru.

BARTHOLO. Minä kävin teidän luonanne, mutta en tavannut teitä.

BAZIL. Minä olin lähtenyt ulos teidän asioittenne vuoksi. Kuulkaa
uutinen, joka on jotenkin harmillinen.

BARTHOLO. Teillekö?

BAZIL. Ei, teille. Kreivi Almaviva on kaupungissa.

BARTHOLO. Puhukaa hiljaa. Hänkö, joka antoi etsiä Rosinaa koko
Madrid'issa?

BAZIL. Hän asuu ison torin ääressä ja käy joka päivä ulkona
valhepuvussa.

BARTHOLO. Ei ole epäilemistäkään, tuo tarkoittaa minua. Ja mitäs tehdä?

BAZIL. Jos hän olisi yksityinen mies, voisi saada hänet poistetuksi.

BARTHOLO. Niin, sillä tavoin, että mentäisiin väijyksiin illalla,
aseilla ja haarniskalla varustettuna...

BAZIL. _Bone Deus!_ Saattaa itsensä rettelöihin! Herättää
pahanlaatuinen juttu, se käy laatuun; ja yleisessä kiihtymyksessä
moittia niinkuin pää-moittijat; _concedo_.

BARTHOLO. Ainoa keino päästä miehestä vapaaksi!

BAZIL. Moite, hyvä herra! Te ette tiedä ensinkään, mitä halveksitte;
minä olen nähnyt mitä kunnollisimpia ihmisiä, joista se on ollut
vähällä tehdä lopun. Uskokaa pois, ei löydy typerää häijyyttä, ei
kauheita asioita eikä tolkutonta tarinaa, jota ei voisi uskottaa suuren
kaupungin laiskureille, kun vaan suorittaa asiansa hyvin: ja meillä on
täällä erinomaisen taitavia miehiä!... Ensiksi hiljainen huhu, joka
siveltelee maata ikäänkuin pääskynen ennen raju-ilmaa, pianissimo,
suhisee ja kulkee hitaasti sekä kylvää vierressänsä myrkytetyn nuolen.
Joku suu korjaa sen haltuunsa ja piano, piano, luikahuttaa sen
taitavasti korvaanne. Paha työ on tehty; se itää, se länkeilee, se
vaeltaa, ja _rinforzando_ suusta suuhun paholainen kulkee; sitten
yht'äkkiä, en tiedä millä tavoin, näette moitteen nousevan pystyyn,
sihisevän, paisuvan, kasvavan silmin-nähtävästi. Se syöksähtää, lentää,
pyörii, tempaa irti, vetää myötänsä, paukahtaa ja jyrisee ja siitä
tulee, kiitos taivaan, yhteinen huuto, julkinen _crescendo_, yleinen
vihan ja vainon chorus. Kuka perhana voisi sitä vastustaa?

BARTHOLO. Mutta mitä lörpötystä te tuolla somerratte, Bazil? Ja mikä
yhteys tuolla _piano-crescendo'lla_ lienee minun asemani kanssa?

BAZIL. Kuinka, mikä yhteys? Mitä jokainen tekee vihollisensa
poistamiseksi, se täytyy meidän tehdä, estääksemme teidän vihollistanne
lähestymästä.

BARTHOLO. Lähestymästä? Minä aion naida Rosinan, ennenkuin hän edes
tietää, että tuo kreivi on olemassa.

BAZIL. Siinä tapauksessa teillä ei ole hetkeäkään hukata.

BARTHOLO. Ja kenestä se riippuu, Bazil? Minä olen antanut teidän
huoleksenne kaikki tämän asian sivuhaarat.

BAZIL. Niin, mutta te olette itaroinnut kustannuksia; ja hyvän
järjestyksen sopusoinnussa ovat epätasainen avioliitto, väärä tuomio ja
julkinen lainsääntöjen laiminlyönti epäsointuja, joita aina tulee
valmistaa ja peitellä kullan täydellisellä soinnulla.

BARTHOLO (antaen hänelle rahaa). Täytyy suostua kaikkiin, mitä
tahdotte; mutta saattakaamme asia perille.

BAZIL. Sepä vasta puhetta. Huomenna kaikki on valmiina: teidän tulee
laittaa niin, ett'ei kukaan tänään pääse holhottia neuvomaan.

BARTHOLO. Luottakaa te siinä kohden minuun. Tuletteko tänä iltana,
Bazil?

BAZIL. Älkää katsoko sitä varmaksi. Yksistään teidän naimisenne antaa
minulle tekemistä koko päiväksi; älkää katsoko sitä varmaksi.

BARTHOLO (saattaa häntä). Nöyrä palvelijanne.

BAZIL. Jääkää, tohtori, jääkää vaan.

BARTHOLO. Ei, ei. Minä aion teidän perästänne lukita oven kadun
puolelta.


Yhdeksäs kohtaus.

    (Figaro, yksin, tulee ulos kabinetistä.)

FIGARO. Voi tuota hyvää varovaisuutta! Lukitse, lukitse ovi kadulle
päin; ja minä avaan sen uudestaan kreiville ulos mennessäni. Hän on
aika lurjus, tuo Bazil! Onneksi hän on vielä suurempi hupsu. Sillä,
joka tahtoo moittimisella nostaa huomiota maailmassa, tarvitsee olla
arvoisa asema, korkea suku, nimi, virka, sanalla sanoen pontevuutta.
Mutta semmoinen, kuin Bazil! hän moittikoon vaan, häntä ei ihmiset
usko.


Kymmenes kohtaus.

    (Rosina, saapuville rientäen; Figaro.)

ROSINA. Kuinka! te olette vielä täällä, herra Figaro?

FIGARO. Suureksi onneksi teille, neitini. Äsken teidän holhojanne ja
teidän laulu-opettajanne luulivat olevansa yksin ja puhuivat suunsa
puhtaaksi...

ROSINA. Ja te olette kuunnellut heitä, herra Figaro? Mutta tiedättekö,
että se on sangen paha!

FIGARO. Kuunnellako? Se on kuitenkin paras keino kuulla hyvin. Minä
annan teille tiedoksi, että teidän holhojanne aikoo naida teidät
huomenna.

ROSINA. Oi! taivaan jumala!

FIGARO. Älkää pelätkö mitään; me annamme hänelle niin paljon tekemistä,
ett'ei hän ehdi sitä ajattelemaan.

ROSINA. Kas, tuossa hän tulee takaisin; lähtekäähän pikku portaita
myöten. Te saatatte minut pelosta kuolemaan.

    (Figaro rientää pois.)


Yhdestoista kohtaus.

    (Bartholo, Rosina.)

ROSINA. Te olitte täällä jonkun kanssa, herra?

BARTHOLO. Don Bazilin kanssa, jonka minä saatoin ulos, ja syystäkin. Te
olisitte pikemmin suonut, että se olisi ollut herra Figaro?

ROSINA. Se on minulle aivan yhden tekevää, sen vakuutan.

BARTHOLO. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä niin tärkeätä tuolla
parturilla oli teille sanomista?

ROSINA. Täytyykö puhua totta? Hän kertoi minulle Marceline'n tilasta,
joka ei olekaan aivan hyvä, kuten hän sanoo.

BARTHOLO. Kertoa teille! Minä takaan, että hän oli ottanut
tehtäväksensä laittaa teidän haltuunne jotakuta kirjettä.

ROSINA. Ja keneltä, jos suvaitsette?

BARTHOLO. Oh! keneltä! Joltakulta, jonka nimeä naiset eivät milloinkaan
sano. Mitä minä tiedän? Ehkä se oli vastaus tuohon ikkunapaperiin.

ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta.
(Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.

BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.

ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada
minut sitä myöntämään.

BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta
teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!

ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!

BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä
olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.

ROSINA. Ah! epäilemättä... Sepä soma todistus!... Tauotkaahan jo,
herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun
laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina
sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.

BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen
todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän
olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.

ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!

BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi...

ROSINA. Kuudes...

BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen
tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.

BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka
se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n
tyttären adressin?

ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo
luonnosta!... (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen
kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.

BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin,
lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa
vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.

ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä
johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?

BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä
läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia
varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen
viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon
salaamiseksi!... Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan
valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on
mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan
varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi
vastata minulle teidän puolestanne.


Kahdestoista kohtaus.

    (Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäen
    olevan vähän humalassa ja laulaen: _Réveillons-la_ etc.)

BARTHOLO. Mutta mitä tuo mies tahtoo? Sotamies! Menkää huoneesenne,
signora.

KREIVI (laulaa: _Réveillons-la_ ja lähestyy Rosinaa). Kumpi teistä,
hyvät naiset, on tohtori Balordo? (Rosinalle matalalla äänellä.) Minä
olen Lindor.

BARTHOLO. Bartholo!

ROSINA (itseksensä). Hän puhuu Lindor'ista.

KREIVI. Balordo, Barque à l'eau; minä huolin siitä viis. On vaan
kysymys saada selkoa, kumpi teistä... (Rosinalle, näyttäen hänelle
paperia.) Ottakaa tämä kirje.

BARTHOLO. Kumpi! Näettehän, että se olen minä. Kumpi! Menkäähän,
Rosina; tuolla miehellä näyttää olevan hyvä hutikka päässään.

ROSINA. Juuri sentähden, herra; te olette yksin. Nainen saattaa joskus
vaikuttaa.

BARTHOLO. Menkää, menkää; minä en ole arka.


Kolmastoista kohtaus.

    (Kreivi, Bartholo.)

KREIVI. Oo! minä tunsin teidät heti signalimenttinne mukaan.

BARTHOLO (kreiville, joka puristaa kirjettä). Mitäs te tuossa kätkette
taskuunne?

KREIVI. Minä kätken sen taskuuni, jotta te ette tietäisi, mitä se on.

BARTHOLO. Minun signalimenttini! Tuommoiset ihmiset luulevat aina
puhuvansa sotamiesten kanssa.

KREIVI. Luuletteko, että olisi peräti vaikea asia tehdä teidän
signalimenttinne?

    Nuotti: _Ici sont venus en personne_.

    Pää kalju on, tutisevainen,
    Ja silmä tumma, talimainen,
    Rumempaa naamaa eipä näe,
    Kas selkä on kuin sarvet kauriin
    Ja pinta niinkuin paistonauriin,
    Vinossa toinen olkapää!
    Suoniss' on veri niinkuin jää,
    Jalassa patti, sääri väärä,
    Puhuissaan määkii niinkuin jäärä,
    On ahne saivarnylkyri,
    Sanalla: oikein _tohtori!_

    [Bartholo keskeyttää signalimentin siinä paikassa,
    joka hänestä sopii.]

BARTHOLO. Mitäs tämä merkitsee? Oletteko täällä minua häväistäksenne?
Menkää heti tiehenne.

KREIVI. Mennä tieheni! Ah! hyi! kuinka törkeästi puhutte! Osaatteko
lukea, tohtori ... Barbe à I'eau?

BARTHOLO. Toinen mieletön kysymys.

KREIVI. Oho! älkää ensinkään huolestuko siitä; sillä minä, joka
vähintäänkin olen yhtä paljon tohtori kuin te...

BARTHOLO. Kuinka niin?

KREIVI. Enkö minä ole rykmentin hevosten lääkäri? Juuri sentähden minä
pantiinkin virkaveljen luoksi asumaan.

BARTHOLO Uskallatteko verrata hevoskengittäjää...

KREIVI

    Nuotti: _Vive le vin_.

    En väitäkään, en, tohtori,
    Mun taiton' että voittavi
    Tuon Hippokrateen joukkoinehen.
    Taitonne kas se kohdallehen
    Osaapi, aina auttaa kai!
    Jos harvoin taudin pois se sai,
    Tok' saattaa sairaan autuutehen.

Onko tämä kohteliasta, mitä sanon teille?

BARTHOLO. Se soveltuu hyvin teille, tietämätön kätyri, tällä tavoin
alentaa taiteista ensimmäistä, suurinta ja hyödyllisintä!

KREIVI. Hyödyllinen kaiketi niille, jotka harjoittavat sitä.

BARTHOLO. Taide, jonka edistymistä aurinko pitää kunnianansa valaista!

KREIVI. Ja jonka erehdyksiä maa kiiruhtaa peittämään.

BARTHOLO. Selvästi näkyy, sivistymätön ihminen, että te olette tottunut
ainoastaan hevosia puhuttelemaan.

KREIVI. Hevosia puhuttelemaan? Ah! tohtori! Eikö järki-tohtorille ole
tunnettu asia, että hevoslääkäri aina parantaa sairaansa heitä
puhuttelematta, kun päinvastoin lääkäri puhuu paljon sairaillensa...

BARTHOLO. Heitä parantamatta, eikö niin?

KREIVI. Te olette sen sanonut.

BARTHOLO. Kuka perhana lähettää tänne tuon kirotun juomarin?

KREIVI. Minä luulen, että te tekaisette minulle epigrammeja, Amor!

BARTHOLO. Mitä vihdoin tahdotte? mitä pyydätte?

KREIVI (kovasti suuttuvinansa). Kuinka, hän kiihtyy! Mitä minä tahdon?
Ettekö näe sitä?


Neljästoista kohtaus.

    (Rosina, Kreivi, Bartholo.)

ROSINA (saapuville juosten). Herra sotamies, älkää vimmastuko, armoa!
(Barthololle.) Puhukaa hänelle hiljaa, herra: mies, joka puhuu
järjettömästi.

KREIVI. Te olette oikeassa; hän puhuu järjettömästi, hän; mutta me
olemme järjellisiä, me! Minä kohtelias ja te kaunis ... siinä kyllin.
Oikeastaan minä tahdon tässä talossa tavata ainoastaan teitä.

ROSINA. Mitä voin tehdä teidän hyödyksenne, herra sotamies?

KREIVI. Vähäpätöisen asian, lapseni. Mutta jos on jotakin hämärää minun
lauseissani...

ROSINA. Minä käsitän niitten tarkoituksen.

KREIVI (antaen hänelle kirjeen). Ei, pitäkää vaan kiinni puustavista,
puustavista; on ainoasti kysymys ... mutta minä sanon aivan
rehellisessä tarkoituksessa, että antaisitte minulle makuusijan täksi
yöksi.

BARTHOLO. Eikö mitään muuta?

KREIVI. Ei mitään. Lukekaa tämä lempikirje, jonka meidän
majoitus-mestarimme kirjoittaa teille.

BARTHOLO. Katsokaamme. (Kreivi kätkee kirjeen ja antaa hänelle toisen
paperin. -- Bartholo lukee.) "Tohtori Bartholo antaa ruoan, majan,
makuusijan..."

KREIVI (ääntänsä teroittaen). Makuusijan.

BARTHOLO. "Ainoasti yhdeksi yöksi mainitulle Lindor'ille, liikanimeltä
l'Écolier, joka on ratsumies rykmentissä..."

ROSINA. Hän se on, juuri hän se on.

BARTHOLO (vilkkaasti, Rosinalle). Mikäs nyt?

KREIVI. No, olenko väärässä nyt, tohtori Barbaro?

BARTHOLO. Luulisi, että tuo mies ilkeäksi huviksensa typistää nimeäni
kaikella mahdollisella tavalla. Menkää hiiteen, Barbaro! Barbe á l'eau!
ja sanokaa hävyttömälle majoitus-mestarillenne, että siitä asti, kuin
kävin Madrid'issa, olen vapautettu sotaväkeä majauttamasta.

KREIVI (itseksensä). Oi Jumala! harmillinen vastus!

BARTHOLO. Ah! ah! ystävä, tämä haittaa teitä ja saattaa teidät vähän
selkiämään! mutta korjatkaa sentään heti luunne pois täältä.

KREIVI (itseksensä). Olin vähällä joutua ilmi. (Ääneen.) Korjata luuni!
Jos te olette vapautettu sotaväestä, ette ehkä kuitenkaan ole
vapautettu kohteliaisuuden vaatimuksista? Korjata luuni! näyttäkää
minulle vapautus-todistuksenne; vaikka minä en osaa lukea, näen heti...

BARTHOLO. Se ei ole vaikeata, se on tässä kirjoituspulpetissa.

KREIVI (sillä välin kuin Bartholo menee sinne, sanoo, paikaltansa
liikahtamatta). Ah! kaunis Rosinani!

ROSINA. Kuinka, Lindor, tekö se olette?

KREIVI. Ottakaa toki vastaan tämä kirje.

ROSINA. Olkaa varoillanne, hän pitää meitä silmällä.

KREIVI. Ottakaa esiin nenäliinanne, minä lasken sen putoomaan.

    (Hän lähestyy.)

BARTHOLO. Hiljaa, hiljaa, herra sotamies; minä en suvaitse, että
katsellaan minun vaimoani noin likeltä.

KREIVI. Hänkö teidän vaimonne?

BARTHOLO. No mitäs myös?

KREIVI. Minä luulin teitä hänen vaarinsa tahi mummonsa sitkeähenkiseksi
isäksi: on vähintäänkin kolme sukupolvea hänen ja teidän välillänne.

BARTHOLO (lukee jotakuta pergamenttia). "Niitten hyvien ja luotettavien
todistuksien johdosta, joita meille on annettu..."

KREIVI (lyö kädellään pergamentteja niin että ne putoovat lattiaan).
Mitä minä tarvitsen tuota sanatulvaa?

BARTHOLO. Tiedättekö, sotamies, että, jos minä kutsun väkeni, annan
heti paikalla kohdella teitä niin, kuin ansaitsette?

KREIVI. Tappelu? Ah! mielelläni, tappelu! se on minun ammattini
(osoittaen pistoliansa vyössään), ja täss' on se, jolla heitän heille
ruutia silmiin. Te kenties ette ole milloinkaan nähnyt tappelua,
rouvaseni?

ROSINA. Enkä tahdo nähdäkään.

KREIVI. Ei mikään ole kuitenkaan niin hupaista kuin tappelu. Kuvailkaa
mielessänne (tohtoria tyrkäten) ensiksi, että vihollinen on toisella
puolella laaksoa ja ystävät toisella. (Rosinalle, näyttäen hänelle
kirjettä.) Vetäkää ulos nenäliinanne. (Hän sylkee maahan.) Tuossa on
laakso, se on selvää.

    (Rosina vetää ulos nenäliinansa; kreivi pudottaa kirjeensä
    hänen ja itsensä väliin.)

BARTHOLO (kumartuen). Ah! ah!...

KREIVI (ottaa sen ylös ja sanoo:). Kas niin ... tulihan minun opettaa
teille ammattini salaisuudet... Todellakin sangen varomaton nainen!
eikö hän huomaa lempikirjettä, jonka hän pudottaa taskustaan?

BARTHOLO. Antakaa se minulle, antakaa.

KREIVI. _Dulciter_, pappa! jokaiselle omansa. Jos joku rabarberin
resepti olisi pudonnut teidän taskustanne?

ROSINA (ojentaa kättänsä). Ah! minä tiedän, mitä se on; herra sotamies.

    (Hän ottaa kirjeen, jonka hän kätkee esiliinansa pieneen taskuun.)

BARTHOLO. Lähdettekö vihdoinkin ulos?

KREIVI. No hyvä, minä lähden. Hyvästi, tohtori; ilman vihaa. Hyvästi,
kultaseni: pyytäkää kuolemaa, että se vielä muutamilla sotaretkillä
unhottaa minut; elämä ei ole milloinkaan ollut minulle niin kallis.

BARTHOLO. Menkää vaan. Jos minulla olisi tuommoinen valta kuoleman
suhteen...

KREIVI. Kuoleman suhteen? Olettehan lääkäri! Te teette niin paljon
kuolemaa varten, että se ei voi kieltää teiltä mitään.

    (Hän lähtee.)


Viidestoista kohtaus.

    (Bartholo, Rosina.)

BARTHOLO (katsoo, kuinka hän menee). Hän on vihdoin mennyt!
(Itseksensä.) Teeskennelläänpä.

ROSINA. Myöntäkää kuitenkin, herra, että hän on hyvin iloinen, tuo
nuori sotamies! Hänen pohmelonsa takaa näkyi, ettei häneltä puutu älyä
eikä jonkinlaista kasvatusta.

BARTHOLO. Onnellinen olen, kultaseni, että sain hänet luotamme
lähtemään! Mutta etkö ole vähän utelias lukemaan minun kanssani tuota
paperia, jonka hän antoi sinulle?

ROSINA. Mikä paperi?

BARTHOLO. Tuo, jonka hän oli ottavinansa ylös, saadaksensa sitä sinun
haltuusi.

ROSINA. Hyvä! se on minun serkkuni upseerin lähettämä kirje, joka
putosi minun taskustani.

BARTHOLO. Minulla on se ajatus, että hän veti sen omasta taskustaan.

ROSINA. Minä tunsin sen aivan hyvin.

BARTHOLO. Voihan helposti katsoa.

ROSINA. Minä en vaan tiedä, mihin se joutui.

BARTHOLO (taskua osoittaen). Sinä panit sen tuohon.

ROSINA. Ah! ah! hajamielisyydestä.

BARTHOLO. Ah! varmaankin. Sinä saat nähdä, että se on joku hullutus.

ROSINA (itseksensä). Joll'en suututa häntä, ei löydy keinoa kieltää.

BARTHOLO. Annahan, sydänkäpyseni.

ROSINA. Mutta mitä ajattelette, kun yhä vaaditte sitä, herra? Onko se
taas joku epäluulo?

BARTHOLO. Entäs te, mikä syy teillä on olla sitä näyttämättä?

ROSINA. Minä kerron sen vielä teille, herra, että tämä paperi ei ole
mitään muuta kuin serkkuni kirje, jonka te annoitte minulle eilen
avattuna; ja koska siitä on puhe, sanon teille suoraan, että tämä
rohkeus suututti minua kovin.

BARTHOLO. Minä en ymmärrä teitä.

ROSINA. Tutkinko minä niitä papereita, jotka tulevat teille? Minkä
tähden katsotte te oikeudeksenne kajota niihin, jotka ovat minulle
aiotut? Jos se on mustasukkaisuutta, loukkaa se minua; jos on kysymys
anastetun vallan väärin käyttämisestä, vimmastun siitä vielä enemmin.

BARTHOLO. Kuinka, vimmastutte! Te ette ole milloinkaan puhunut minulle
noin.

ROSINA. Jos olen hillinnyt itseäni tähän päivään saakka, niin en ole
tehnyt sitä antaakseni teille oikeutta rankaisematta loukata itseäni.

BARTHOLO. Mistä loukkauksesta puhutte?

ROSINA. Siitä, jota ei ole ennen kuultu, että joku rohkenee avata
toisen kirjeitä.

BARTHOLO. Vaimonsa kirjeitä?

ROSINA. Minä en ole vielä teidän vaimonne. Mutta minkätähden tekisi
etusijassa vaimollensa ilkityön, jota ei tekisi kenellekään muulle?

BARTHOLO. Te tahdotte saada minut pettiöön ja kääntää minun huomioni
pois kirjeestä, joka epäilemättä on lähetyskirja joltakulta
rakastajalta. Mutta minä saan nähdä sen, minä vakuutan teille.

ROSINA. Te ette saa nähdä sitä. Jos lähestytte minua, pakenen minä
tästä talosta ja pyydän turvapaikkaa ensitulijalta.

BARTHOLO. Joka ei ensinkään ota teitä vastaan.

ROSINA. Sepä saadaan nähdä.

BARTHOLO. Me emme täällä ole Franskassa, jossa aina annetaan oikeus
naisille; mutta ottaakseni teistä sitä ajatusta, menen ovea
lukitsemaan.

ROSINA (sillä välin, kuin hän menee sinne). Voi taivaan Jumala! mitä
tehdä? Pankaamme pian sen sijaan serkkuni kirje ja antakaamme hänelle
tilaisuus ottaa se.

    (Hän vaihtaa kirjeet ja panee serkkunsa kirjeen taskuunsa
    niin, että se ulottuu vähän taskun ulkopuolelle.)

BARTHOLO (takaisin tullessaan). No! nytpä toivon saavani nähdä sen.

ROSINA. Millä oikeudella, jos suvaitsette?

BARTHOLO. Yleisimmin tunnetulla oikeudella, vahvemman oikeudella.

ROSINA. Ennen minä lyödään kuoliaksi, kuin se kirje minulta saadaan.

BARTHOLO (jalkaansa koputtaen). Signora! signora!...

ROSINA (vaipuu nojatuoliin ja on pahoin voivinansa). Ah! mikä
ilkeys!...

BARTHOLO. Antakaa tuo kirje tahi pelätkää minun vihaani.

ROSINA (taaksepäin kallistuneena). Voi onnetonta Rosinaa!

BARTHOLO. Mikähän teitä vaivaa!

ROSINA. Mikä kauhea tulevaisuus!

BARTHOLO. Rosina!

ROSINA. Minä tukehdun raivosta!

BARTHOLO. Hän voi pahoin.

ROSINA. Minä käyn heikommaksi, minä kuolen.

BARTHOLO (tunnustelee hänen valtasuontansa ja sanoo itseksensä).
Jumalani! kirje! Lukekaamme se niin, ett'ei hän tiedä siitä.

    (Hän tunnustelee yhä Rosinan valtasuonta ja ottaa kirjeen,
    jota hän koettaa lukea, vähän kääntyen.)

ROSINA (yhä taaksepäin kallistuneena). Onneton kuin olen, ah!...

BARTHOLO (hellittää hänen kädestänsä ja sanoo itseksensä). Kuinka
vimmatut ollaan sitä tiedustelemaan, jota aina pelätään tietämästä!

ROSINA. Ah! Rosina parka!

BARTHOLO. Haju-aineitten käyttäminen ... tuottaa noita pudistuksia.

    (Hän lukee nojatuolin takana, Rosinan valtasuonta tunnustellen.
    Rosina nousee hiukan, katselee häntä viekkaasti, tekee liikunnan
    päällänsä ja kallistuu jälleen puhumatta.)

BARTHOLO (itseksensä). Oi Jumala! Se on hänen serkkunsa kirje. Kirottu
levottomuus! Kuinka nyt rauhoittaa häntä? Olkoon hän ainakin
tietämättä, että minä olen sen lukenut!

    (Hän on häntä tukevinansa ja panee kirjeen hänen
    taskuunsa takaisin.)

ROSINA (huokaa). Ah!...

BARTHOLO. No! se ei ole mitään, lapseni; vähäinen kiihtymys, siinä
kaikki; sillä sinun suonesi tykytys ei ole ensinkään muuttunut.

    (Hän menee pulloa seinähyllyltänsä noutamaan.)

ROSINA (itseksensä). Hän on pannut kirjeen takaisin, sepä hyvä.

BARTHOLO. Rakas Rosinani, vähän tätä väkivettä.

ROSINA. Minä en tahdo mitään teiltä; jättäkää minut.

BARTHOLO. Minä myönnän, että olen osoittanut liika paljon tuimuutta
tuon kirjeen suhteen.

ROSINA. Ei ole kirjeestä kysymys. Teidän tapanne, kun pyydätte jotakin,
se se on, joka vimmastuttaa.

BARTHOLO (polvillansa). Anteeksi: minä olen heti huomannut vääryyteni;
ja sinä näet minut jalkojesi juuressa, valmiina sitä parantamaan.

ROSINA. Niin, anteeksi! vaikka luulette, että tämä kirje ei tule minun
serkultani.

BARTHOLO. Olkoon se joltakulta muulta tahi häneltä, minä en tahdo
mitään selitystä.

ROSINA (antaen hänelle kirjettä). Te näette, että hyvällä
kohtelemisella saa kaikki minulta. Lukekaa se.

BARTHOLO. Tämä rehellinen menetys hajoittaisi epäluuloni, jos olisin
niin onneton, että sellaisia olisi minulla jälellä.

ROSINA. Lukekaa se siis, herra.

BARTHOLO (peräytyy). Jumala varjelkoon, että minä tekisin teille
sellaisen solvauksen!

ROSINA. Te teette mieltäni vastaan, jos kiellätte.

BARTHOLO. Ota korvaukseksi vastaan tämä todistus minun täydellisestä
luottamuksestani. Minä menen tuota Marceline-raukkaa katsomaan, jonka
tuo Figaro, en tiedä mistä syystä, on iskenyt suonta jalasta: etkö sinä
myös tule sinne?

ROSINA. Minä tulen heti sinne ylös.

BARTHOLO. Koska rauha on solmittu, kultaseni, anna minulle kätesi. Jos
sinä voisit rakastaa minua, ah! kuinka onnellinen olisit!

ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Jos te voisitte miellyttää minua,
ah! kuinka teitä rakastaisin.

BARTHOLO. Minä olen sinua miellyttävä, minä olen sinua miellyttävä; kun
sanon, että olen sinua miellyttävä!

    (Hän menee ulos.)


Kuudestoista kohtaus.

    (Rosina, katsoo, kuinka hän menee.)

ROSINA. Ah Lindor! hän sanoo, että hän on minua miellyttävä!...
Lukekaamme tämä kirje, joka on ollut vähällä tuottaa minulle niin
paljon kiusaa. (Hän lukee ja huudahtaa:) Ah!... minä olen lukenut liika
myöhään; hän neuvoo minulle, että pitäisin suoraa riitaa holhojani
kanssa; minulla oli niin sopiva ja sen päästin menemään. Kun otin
vastaan kirjeen, tunsin, että punastuin silmiä myöten. Ah! minun
holhojani on oikeassa: minulla ei ole ensinkään tuota maailman
tottumusta, joka, kuten hän usein sanoo minulle, vahvistaa naisen
ryhtiä joka tapauksessa! Mutta kohtuuttoman miehen onnistuisi itse
viattomuudesta tehdä juonikas nainen.



KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    (Bartholo, yksin ja epätoivoissaan.)

BARTHOLO. Mikä äreys! mikä äreys! Hän näytti rauhoittuneelta...
Kuka hitto lienee pannut hänen päähänsä, ett'ei hän tahdo ottaa
oppituntiansa don Bazilin edessä! Hän tietää, että tuo sekaantuu minun
naimisiin... (Kolkutetaan ovea.) Tehkää kaikki maailmassa naisia
miellyttääksenne; jos laiminlyötte ainoan pienen kohdan ... minä sanon
ainoan... (Kolkutetaan uudestaan.) Katsokaamme, kuka se on.


Toinen kohtaus.

    (Bartholo; Kreivi, maisteriksi puettuna.)

KREIVI. Asukoon rauha ja ilo aina tässä talossa!

BARTHOLO (karkeasti.) Ei mikään toivotus koskaan tule sopivampaan
aikaan. Mitä tahdotte?

KREIVI. Herra, minä olen Alonzo, licentiati...

BARTHOLO. Minä en tarvitse opettajaa.

KREIVI. ... Don Bazilin oppilas, hänen, joka on suuren luostarin
urkujensoittaja ja jolla on kunnia opettaa musikia madamelle teidän...

BARTHOLO. Bazil! urkujen-soittaja! jolla on kunnia! Minä tiedän sen;
entäs sitte?

KREIVI (itseksensä). Mikä mies! (Ääneen.) Äkkinäinen tauti, joka
pakoittaa häntä vuoteessansa pysymään...

BARTHOLO. Vuoteessansa pysymään! Bazil? Hän teki hyvin, kun lähetti
sanoman; minä menen heti paikalla häntä katsomaan.

KREIVI (itseksensä). No lempo! (Ääneen.) Kun puhun vuoteesta, herra,
tarkoitan kamaria.

BARTHOLO. Olkoonhan vaikka vähän epävoipa vaan. Menkää edellä, minä
seuraan teitä.

KREIVI (hämillänsä). Herra, minä sain toimekseni... Eikö kukaan voi
kuulla meitä?

BARTHOLO (itseksensä.) Se on joku peijari... (Ääneen.) Ei, ei, herra
salamielinen! puhukaa huoleti, jos voitte.

KREIVI (itseksensä.) Kirottu äijä! (Ääneen.) Don Bazil oli antanut
minulle toimeksi ilmoittaa teille...

BARTHOLO. Puhukaa kovasti, minä olen kuuro toiselta korvalta.

KREIVI (ääntänsä koroittaen). Ah! mielelläni. Että kreivi Almaviva,
joka asui ison torin vieressä...

BARTHOLO (pelästyneenä). Puhukaa hiljaa; puhukaa hiljaa!

KREIVI (korkeammalla äänellä). ... On muuttanut sieltä pois tänä
aamuna. Koska hän minun kauttani on saanut tiedon, että kreivi
Almaviva...

BARTHOLO. Hiljaa; puhukaa hiljaa, minä pyydän teitä.

KREIVI (samalla äänellä). ... Oli tässä kaupungissa, ja koska minä olen
saanut ilmi, että signora Rosina on kirjoittanut hänelle...

BARTHOLO. On kirjoittanut hänelle? Rakas ystäväni, puhukaa hiljemmin,
minä rukoilen teitä! Istukaamme ja jutelkaamme ystävällisesti. Te
olette saanut ilmi, että Rosina...

KREIVI (kopeasti). Niin aina. Bazil, joka teidän puolestanne pelkäsi
tätä kirjeenvaihtoa, oli pyytänyt minua näyttämään teille hänen
kirjettänsä, mutta se tapa, jolla te otatte vastaan asiat...

BARTHOLO. Herra Jumala! minä otan ne hyvin vastaan, mutta eiköhän
teidän ole mahdollista puhua hiljemmin?

KREIVI. Te olette kuuro toiselta korvalta, olette sanonut.

BARTHOLO. Anteeksi, anteeksi, seigneur Alonzo, jos olen näyttänyt
teistä epäluuloiselta ja karkealta; mutta minua ympäröivät niin kovasti
vehkeet, ansat ... ja sitten teidän ryhtinne, teidän ikänne, teidän
muotonne... Anteeksi, anteeksi. No! teillä on kirje?

KREIVI. Olkoon menneeksi tuolla äänellä, herra! Mutta minä pelkään,
että joku on salaa kuuntelemassa.

BARTHOLO. No mutta kuka? Kaikki palvelijani pääsemättömissä! Rosina
sisään sulkeunut vimmassaan! Piru on tullut talooni. Minä menen vielä
varmuuden vuoksi katsomaan...

    (Hän menee Rosinan ovea hiljaa avaamaan.)

KREIVI (itseksensä). Minä olen harmikseni pahasti kietoontunut. Kuinka
nyt olla kirjettä antamatta! täytyy paeta: parempi olisi ollut olla
tulematta... Näyttää kirje!... Jos voin edeltäpäin antaa tiedon siitä
Rosinalle, on sen näyttäminen oivallinen juoni.

BARTHOLO (tulee varpaillansa takaisin). Hän istuu ikkunan vieressä,
selkä oveen päin kääntyneenä, ja lukee uudestaan serkkunsa upseerin
kirjettä, jonka minä olin avannut... Katsotaan siis hänen kirjettänsä.

KREIVI (antaa hänelle Rosinan kirjeen). Tässä se on. (Itseksensä.)
Minun kirjettäni hän uudestaan lukee.

BARTHOLO (lukee). "Sen jälkeen, kuin olette ilmoittanut minulle nimenne
ja säätynne." Ah! tuo kavala! tämä on aivan hänen käsi-alaansa!

KREIVI (pelästyneenä). Puhukaahan te hiljaa vuorostanne.

BARTHOLO. Kuinka minä olen kiitollinen, ystäväni!...

KREIVI. Kun kaikki on päättynyt, jos silloin luulette olevanne minulle
kiitollisuutta velkaa, olette te isäntä. Bazil työskentelee par'aikaa
erään lakimiehen kanssa...

BARTHOLO. Lakimiehen kanssa, minun naimistani varten?

KREIVI. Enhän muuten olisi keskeyttänyt teitä. Ja hän on käskenyt minun
sanoa teille, että kaikki voi olla valmiina huomiseksi. Jos hän ei
silloin suostu...

BARTHOLO. Hän ei suostu.

KREIVI (tahtoo ottaa kirjeen takaisin, Bartholo puristaa sitä). Silloin
on se hetki, jolloin minä voin olla teille hyödyllinen: me näytämme
hänelle hänen kirjeensä ja, jos tarvitaan (vielä salamielisemmin),
menen niin pitkälle, että sanon, että olen saanut sen eräältä naiselta,
jolle kreivi on antanut sen. Te ymmärrätte, että hämmennys, häpeä,
harmi voivat saattaa hänet heti paikalla...

BARTHOLO (nauraen). Moitetta! Rakas ystäväni, nyt minä kyllä näen, että
tulette don Bazil'in puolelta! Mutta jotta se ei näyttäisi sovitulta,
eiköhän se olisi hyvä, että hän edeltäpäin tuntisi teidät?

KREIVI (tukehuttaa suurta ilon liikuntaa). Se oli kyllä don Bazil'in
ajatus. Mutta kuinka tehdä? on myöhäistä... Meillä on varsin vähän
aikaa jälellä.

BARTHOLO. Minä sanon, että te tulette hänen siastansa. Ettekö tahtoisi
antaa tuntia?

KREIVI. Ei ole mitään, jota minä en tekisi teitä miellyttääkseni. Mutta
muistakaa, että kaikki nuot opettajan sijaiset ovat vanhoja tunnettuja
juonia, ilveilyksen keinoja. Jos hän aavistaa?...

BARTHOLO. Kun minä esitän teidät, mikä toden-näköisyys? Te näytätte
pikemmin rakastajalta valhepuvussa kuin auttavaiselta ystävältä.

KREIVI. Todella? Te luulette siis, että minun ulkomuotoni voi auttaa
petosta?

BARTHOLO. Ei kaikkein viisainkaan voi arvata sitä. Hän on tänä iltana
hirveän pahalla tuulella. Mutta heti kun hän vaan näkee teidät... Hänen
klaveerinsa on tuossa kabinetissä. Huvitelkaa, häntä odottaessanne.
Minä teen mitä suinkin voin, saadakseni häntä tulemaan.

KREIVI. Älkää vaan puhuko hänelle kirjeestä.

BARTHOLO. Ennen ratkaisevaa hetkeä? Se kadottaisi koko vaikutuksensa.
Ei tarvitse kahdesti sanoa minulle asioita, ei tarvitse sanoa niitä
kahdesti.

    (Hän menee.)


Kolmas kohtaus.

    (Kreivi, yksin.)

KREIVI. Kas nyt olen pelastettu. Uh! Kuinka tuo kirottu mies on
kovakiskoinen pidellä! Figaro tuntee hänet kyllä. Minä tunsin, kuinka
valhettelin; se antoi minulle kömpelön ja pöllömäisen muodon; ja
hänellä on silmät!... Toden totta, joll'ei tuo kirje äkkiä olisi
juohtunut mieleeni, se täytyy myöntää, olisi hän työntänyt minut
luotaan kuin hyvänkin tolvanan. Oi Jumala! he riitelevät tuolla
sisällä. Jos hän jyrkästi kieltäisi tullaksensa! Kuunnelkaamme... Hän
ei tahdo lähteä huoneestansa, ja minulta on mennyt kujeeni hedelmä.
(Hän menee kuuntelemaan.) Tässä hän on; älkäämme heti näyttäkö
itseämme.

    (Hän menee kabinettiin.)


Neljäs kohtaus.

    (Kreivi, Rosina, Bartholo.)

ROSINA (teeskennellyllä suuttumuksella). Kaikki, mitä te sanotte, on
turhaa, herra. Minä olen tehnyt päätöksen; minä en tahdo enää kuulla
musikista puhuttavan.

BARTHOLO. Kuulkaahan toki, lapseni; se on herra Alonzo, don Bazil'in
oppilas ja ystävä, jonka hän on valinnut yhdeksi todistajaksemme.
Musiki viihdyttää sinua varmaan.

ROSINA. Oh! mitä siihen tulee, voitte heittää sen ajatuksen. Jos minä
laulan tänä iltana!... Missä hän siis on tuo opettaja, jota pelkäätte
takaisin lähettämästä? Minä teen kahdella sanalla tilin hänen kanssansa
ja don Bazil'in. (Hän huomaa rakastajansa ja huudahtaa kovasti.) Ah!...

BARTHOLO. Mikä teitä vaivaa?

ROSINA (molemmat kädet sydämellään, suurella levottomuudella). Ah!
Jumalani, herra... Ah! Jumalani, herra...

BARTHOLO. Hän voi vielä pahoin! Herra Alonzo!

ROSINA. Ei, minä en voi pahoin ... mutta kääntyessäni... Ah!...

KREIVI. Teidän jalkanne on nyrjähtynyt, rouvaseni?

ROSINA. Ah! niin, jalkani nyrjähtyi. Se kirvisti kauheasti.

KREIVI. Minä huomasin sen kyllä.

ROSINA (kreiviä katsellen). Tuska tuntui sydämeen asti.

BARTHOLO. Tuoli, tuoli. Eikö ole yhtään nojatuolia täällä?

    (Hän menee sellaista noutamaan.)

KREIVI. Ah, Rosina!

ROSINA. Mikä varomattomuus!

KREIVI. Minulla on tuhat tärkeää asiaa jutella teille.

ROSINA. Hän ei jätä meitä.

KREIVI. Figaro tulee heti meitä auttamaan.

BARTHOLO (tuo nojatuolin). Kas tässä, kultaseni, istu. -- Ei näytä
siltä, maisteri, kuin hän ottaisi tuntiansa tänään, se jääpi toiseksi
illaksi. Hyvästi.

ROSINA (kreiville). Ei, odottakaa; tuskani on vähän lieventynyt.
(Barthololle.) Minä tunnen, että olen ollut väärässä teidän suhteenne,
herra: minä tahdon noudattaa teidän esimerkkiänne, ja heti paikalla
korvaten...

BARTHOLO. Oi tuota naisten luonnollista lempeyttä! Mutta tällaisen
mielenliikutuksen jälkeen, lapseni, minä en salli, että sinä teet
vähintäkään ponnistusta. Hyvästi, hyvästi, maisteri.

ROSINA (kreiville). Silmänräpäys vaan! minä pyydän! (Barthololle.) Minä
luulen, herra, että te ette mielellänne osoita minulle kohteliaisuutta,
jos estätte minua teille katumustani osoittamasta siten että otan
oppituntini.

KREIVI (syrjään, Barthololle). Älkää vastustako häntä, jos minua
uskotte.

BARTHOLO. Se on päätetty, armaiseni. Minä en tahdo millään muotoa olla
sinulle vastenmielinen; päinvastoin tahdon olla läsnä koko tuntisi
kestäessä.

ROSINA. Ei, herra. Minä tiedän, että musiki ei ensinkään miellytä
teitä.

BARTHOLO. Minä vakuutan sinulle, että se tänä iltana viehättää minua.

ROSINA (kreiville, syrjään). Minä olen hirveässä tuskassa.

KREIVI (ottaen nootti-paperia pulpetilta). Tätäkö aiotte laulaa,
rouvaseni?

ROSINA. Niin, se on hyvin herttainen kappale _Turhasta
varovaisuudesta_.

BARTHOLO. Yhä tuo _turha varovaisuus!_

KREIVI. Se on uusinta, mitä tätä nykyä löytyy. Se on kevään kuvaus
jotenkin vilkkaassa muodossa. Jos, rouva, tahdotte koettaa...

ROSINA (kreiviä katsellen). Suurella mielihyvällä: kevään kuvaus
viehättää minua; se on luonnon nuoruus. Talven lopussa näyttää sydän
käyvän tuntehikkaammaksi, niinkuin orja, joka kauan on ollut sisään
suljettuna, suuremmalla ilolla nauttii suloista vapautta, jota vasta on
hänelle tarjottu.

BARTHOLO (matalalla äänellä kreiville). Aina romantillisia aatteita
päässä.

KREIVI (matalalla äänellä). Käsitättekö niitten viittauksen?

BARTHOLO. Peijakas omiansa!

    (Hän menee istumaan siihen nojatuoliin, jossa Rosina on istunut.)

ROSINA (laulaa).

    [Alkuperäänsä tässä laulettu laulu on Franskassa sitten tullut
    poisjätetyksi, jonka vuoksi ei sitä ole tähänkään suomennettu.
    Sen sijasta sopii teaterissa laulaa vaikka mitä romanssia.]

    (Häntä kuunnellessaan Bartholo on uinahtanut. Laulun kestäessä
    kreivi rohkene tarttua Rosinan toiseen käteen, jota hän hartaasti
    suutelee. Mielenliikutus saattaa Rosinan laulun hitaisemmaksi ja
    heikommaksi sekä katkaisee vihdoin hänen äänensä kesken jotakin
    sanaa. Orkesteri seuraa laulajattaren vaihteloa, heikontaa
    soitantoansa ja vaikenee hänen kanssansa. Kun ääni, joka on
    nukuttanut Bartholon, taukoo, herää tämä. Kreivi nousee jälleen,
    Rosina ja orkesteri aloittavat nopeasti uudestaan arian jatkoa.
    Jos laulu uudestaan kerrotaan, alkaa uudestaan sama leikki.)

KREIVI. Todellakin, se on viehättävä kappale ja te, rouva, toimitatte
sen semmoisella älyllä...

ROSINA. Te imartelette minua, herra; kunnia on kokonansa opettajan.

BARTHOLO (haukotellen). Minä puolestani luulen vähän nukkuneeni tuon
viehättävän kappaleen kestäessä. Minulla on sairaani hoidettavina. Minä
menen, minä tulen, minä hyörin, ja heti kuin käyn istumaan, niin
poloiset jalkani...

    (Hän nousee ja sysää nojatuolia.)

ROSINA (hiljaa kreiville). Figaro ei tule!

KREIVI. Pitentäkäämme aikaa.

BARTHOLO. Mutta, maisteri, minä olen jo sanonut sen tuolle vanhalle
Bazil'ille; eikö hänen olisi mahdollista opettaa iloisempia kappaleita,
kuin nuot suuret ariat, jotka menevät ylös, alas, vierien, hi, ho, a,
a, a, a, ja jotka minusta näyttävät aivan hautajaisten tapaisilta?
Vaikka vaan noita pikkuisia lauluja, joita minun nuoruuteni aikana
laulettiin ja joita jokainen varsin helposti muisti? Minä osasin ennen
aikaan... Esimerkiksi...

    (Riturnellin kestäessä etsii hän sanoja, päätänsä kynsien,
    ja laulaa, peukaloitaan paukauttaen ja vanhusten tavalla
    kyyrypolvin tanssien.)

      Ota vaan, Rosinani,
      Ihanani,
      Mun sormukseni!

(Kreiville nauraen.) Laulussa on Mariani; mutta minä panin sen sijaan
Rosinan, tehdäkseni sitä hänelle miellyttävämmäksi ja sovittaen sitä
asianhaaroihin. Ah! ah! ah! ah! Varsin hyvin tehty! eikö niin?

KREIVI (nauraen). Ah! ah! ah! Oivallisesti.


Viides kohtaus.

    (Figaro, perällä. Rosina, Bartholo; Bartholo laulaa).

BARTHOLO.

      Ota vaan, Rosinani,
      Ihanani,
      Mun sormukseni!
      En oo teikkari,
      Vaan yöllähän harmaat
      Kaikk' kissatki lie;
      Ja sulhot kaik' armaat,
      Kun ne vihille vie.

    (Hän kertoo laulukerron tanssien. Figaro hänen takanansa
    jäljittelee hänen liikuntojaan.)

(Figaron huomatessaan.) Ah! astukaa sisään, herra parturi; tulkaa
lähemmäksi; te olette viehättävä!

FIGARO (tervehtii). Herra, se on totta, että äitini ennen aikaan sanoi
sen minulle; mutta siitä ajasta olen vähän menettänyt muotoani. (Syrjään
kreiville.) Bravo, armollinen herra!

    (Koko tämän kohtauksen kestäessä tekee kreivi, mitä hän voi,
    saadaksensa puhutella Rosinaa; mutta holhojan levoton ja vireä
    silmä estää häntä aina siitä. Tämä aikaan-saattaa äänettömän
    näytelmän kaikkien henkilöitten kesken, joka on aivan erillänsä
    tohtorin ja Figaron sananvaihdosta.)

BARTHOLO. Tuletteko vielä vatsaa perkaamaan, suonta iskemään, lääkkeitä
anniskelemaan, panemaan koko talonväkeäni vuoteelle?

FIGARO. Herra, juhlaa ei ole joka päivä; mutta jokapäiväisiä huolia
lukemattakaan, olette saattanut huomata, että kun siitä on ollut
tarvis, minun intoni ei odota että käsketään...

BARTHOLO. Teidän intonne ei odota! Mitä sanotte, herra innokas, tuolle
onnettomalle, joka haukottelee ja nukkuu aivan hereillänsä? ja
toiselle, joka kolme tuntia jo on aivastanut niin että hänen
pääkallonsa halkee ja hänen aivonsa tärisevät? mitä te heille sanotte?

FIGARO. Mitäkö minä heille sanon?

BARTHOLO. Niin.

FIGARO. Minä sanon heille... No! saakeli! minä sanon sille, joka
aivastaa, _prosit!_ ja sille, joka haukottelee, _mene levolle!_ Se ei,
herra, paisuta rätinkiä.

BARTHOLO. Eipä suinkaan; mutta suonen-iskeminen ja lääkkeet
paisuttaisivat sitä, jos minä tahtoisin suostua siihen. Innostako myös
olette pannut muulini silmät myttyihin? ja tuottaako teidän laastarinne
sille näön takaisin?

FIGARO. Joll'ei se tuota sille näköä takaisin, se ei myöskään ole se,
joka estää sitä näkemästä.

BARTHOLO. Jos minä tapaan sen rätingissä!... Semmoinen julkeus ei käy
laatuun!

FIGARO. Totta puhuen, herra, kun ihmisillä ei ole muuta valitsemista
kuin hullunkurisuus ja mielettömyys, niin siinä, mistä minä en näe
mitään hyötyä lähtevän, tahdon kumminkin saavuttaa iloa; ja eläköön
riemu! Kuka tietää, kestääkö maailma vielä kolme viikkoa!

BARTHOLO. Te tekisitte paljon paremmin, herra viisastelija, jos
maksaisitte minulle sata écu'täni ja korot hidastelematta, sen ilmoitan
teille.

FIGARO. Epäilettekö rehellisyyttäni, herra? Teidän sata écu'tänne! minä
tahtoisin pikemmin koko elinaikani olla ne teille velkaa kuin
hetkeäkään evätä niitä.

BARTHOLO. Ja sanokaa minulle, mitä tyttärenne piti niistä makeisista,
joita veitte hänelle.

FIGARO. Mitkä makeiset? Mitä tarkoitatte?

BARTHOLO. Niin, nuot makeiset siinä paperituutissa, joka tehtiin tuosta
kirjepaperista tänä aamuna.

FIGARO. Piru vieköön jos...

ROSINA (keskeyttäen). Oletteko edes huolinut antaa niitä hänelle minun
puolestani, herra Figaro? Minä pyysin teitä sitä tekemään.

FIGARO. Vai niin! nuot makeiset tänä aamuna? Kuinka minä olen tyhmä!
minä olin unhottanut koko tuon asian... Oivallisia, signora,
ihmeteltävän hyviä!

BARTHOLO. Oivallisia! ihmeteltävän hyviä! Niin, epäilemättä, herra
parturi, palatkaa asiaan! Te toimitatte täällä somaa virkaa, herra!

FIGARO. Mitäs nyt, herra?

BARTHOLO. Ja joka on tuottava teille varsin hyvän maineen, herra!

FIGARO. Minä aion pitää sitä voimassa, herra.

BARTHOLO. Sanokaa, että aiotte kantaa sitä, herra.

FIGARO. Kuinka vaan suvaitsette, herra.

BARTHOLO. Te olette kovin ylpeä, herra! Tietäkää, että kun minä
riitelen narrin kanssa, en koskaan väisty hänen edestään.

FIGARO (kääntyy selin häneen). Me olemme siinä kohden erilaisia, herra;
minä väistyn aina semmoisen edestä.

BARTHOLO. Häh! mitä hän sanoo, maisteri?

FIGARO. Luuletteko, että teillä on tekemistä jonkun kyläparturin
kanssa, joka ei osaa muuta kuin pidellä partaveistä? Teidän tulee
tietää, herra, että minä olen tehnyt kynätyötä Madrid'issa, ja että
ilman noita kadehtijoita...

BARTHOLO. No! minkä tähden ette jäänyt sinne, vaan tulitte tänne
ammattia muuttamaan?

FIGARO. Tehdään, mitä voidaan. Asettukaa minun asemaani.

BARTHOLO. Minä teidän asemaanne! No! saakeli, minä puhuisin somia
hullutuksia!

FIGARO. Herra, te ette aloita peräti huonosti; minä vedän todistajaksi
teidän virkaveljenne, joka tuolla uneksii.

KREIVI (toipuen). Minä ... minä en ole herran virkaveli.

FIGARO. Ettekö? Kun minä näin teidät täällä neuvottelemassa, luulin
teidän harrastavan samaa ainetta.

BARTHOLO (vihoissaan). Mikä asia vihdoin tuo teidät tänne? Onko joku
kirje vielä tänä iltana annettava rouvalle? Puhukaa, täytyykö minun
poistua.

FIGARO. Kuinka ankarasti kohtelette ihmisraukkoja! Hiisi vieköön,
herra, minä tulen teidän partaanne ajamaan, siinä kaikki; onhan tänään
teidän tavallinen päivänne?

BARTHOLO. Te saatte pian tulla takaisin.

FIGARO. Ah! niin, tulla takaisin! Koko garnisoni ottaa lääkityksiä
huomenna aamulla, minä olen suosijoitteni kautta saanut sen asian
urakalla. Päättäkää siis itse, kuinka vähän aikaa minulla on menettää!
Tuletteko, herra, hiukan huoneesenne?

BARTHOLO. Ei, herra ei tule ensinkään huoneesensa. No! mutta... Mikä
estää partaani tässä ajamasta?

ROSINA (ylenkatseella). Te olette siivotapainen! Ja miks'ei minun
huoneessani?

BARTHOLO. Sinä suutut! Anteeksi, lapseni, sinä päätät oppituntisi; minä
en tahdo hetkeksikään menettää iloa kuulla sinua.

FIGARO (hiljaa kreiville). Häntä ei saa tästä lähtemään. (Ääneen.) Hei,
L'Éveillé? La Jeunesse? malja, vettä, kaikki, mitä herran on tarvis.

BARTHOLO. Niin aina, kutsukaa ne tänne! Väsyneinä, uupuneina, teidän
keksintönne kautta hoki runneltuina, onhan täytynyt lähettää ne
levolle!

FIGARO. No hyvä! minä menen kaikkia hakemaan. Eikö niin, teidän
kamarissanne? (Hiljaa kreiville.) Minä tahdon houkutella häntä ulos.

BARTHOLO (irroittaa avain-kimppunsa, mutta sanoo miettiväisesti:) Ei,
ei, minä menen itse sinne. (Hiljaa kreiville, mennessään.) Pitäkää
heitä silmällä, minä pyydän.


Kuudes kohtaus.

    (Figaro, Kreivi, Rosina.)

FIGARO. Ah! mikä hyvä tilaisuus pääsi käsistämme! hän oli vähällä antaa
minulle avain-kimpun. Eikö ristikkoakkunan avain ole siinä?

ROSINA. Se on kaikkein uusin.


Seitsemäs kohtaus.

    (Bartholo, Figaro, Kreivi, Rosina.)

BARTHOLO (palaten, itseksensä). No niin! minä en tiedä, mitä teen,
jättää tänne tuo kirottu parturi. (Figarolle.) Kas tässä! (Antaa
hänelle avainkimpun). Kabinetissani, kirjoituspulpettini alla; mutta
älkää kajotko mihinkään.

FIGARO. Pahus vieköön! se olisi mainiota, epäluuloinen kuin te olette!
(Syrjään, mennessään.) Huomatkaa, kuinka taivas suojelee viattomuutta!


Kahdeksas kohtaus.

    (Bartholo, Kreivi, Rosina.)

BARTHOLO (hiljaa kreiville). Se on tuo lurjus, joka vei kirjeen
kreiville.

KREIVI (hiljaa). Hän näyttää minusta aika veitikalta.

BARTHOLO. Hän ei enää saa minua petetyksi.

KREIVI. Minä luulen, että siinä kohden vaikein osa jo on tehty.

BARTHOLO. Kaikki tyystin mietittyäni luulin varovaisemmaksi lähettää
hänet kamariini kuin jättää hänet tänne Rosinan kanssa.

KREIVI. He eivät olisi lausuneet sanaakaan, jota minä en olisi kuullut.

ROSINA. Sangen kohteliasta, hyvät herrat, lakkaamatta puhua hiljaa!
Entäs oppituntini?

    (Nyt kuuluu sellainen ääni, kuin astia olisi pudonnut.)

BARTHOLO (huutaen). Mitä minä kuulen! Tuo julma parturi on varmaankin
laskenut kaikki portaita myöten putoomaan, ja matkalippaani kauniimmat
kalut!...

    (Hän juoksee ulos.)


Yhdeksäs kohtaus.

    (Kreivi, Rosina.)

KREIVI. Käyttäkäämme hyödyksemme sitä hetkeä, jonka Figaron äly hankkii
meille. Suokaa minulle tänä iltana, minä rukoilen sitä, hyvä neiti,
hetken keskustelu, joka on välttämättömän tarpeellinen teidän
pelastukseksenne siitä orjuudesta, johon olitte joutua.

ROSINA. Ah! Lindor!

KREIVI. Minä voin nousta teidän ristikko-akkunaanne, ja mitä tuohon
kirjeesen tulee, jonka tänä aamuna sain, olen ollut pakoitettuna...


Kymmenes kohtaus.

    (Rosina, Bartholo, Figaro, Kreivi.)

BARTHOLO. Minä en erehtynyt; kaikki on särjettynä, rusentuneena.

FIGARO. Tästäkö tapaturmasta nyt sopii nostaa tämmöistä pauhinaa!
Portaissa on pilkkopimeä. (Hän näyttää avaimen kreiville.) Kun astuin
niitä ylös, tarttuivat vaatteeni johonkuhun avaimeen...

BARTHOLO. Täytyy pitää vaaria siitä, mitä tehdään. Tarttua avaimeen
kiinni! Ketterä mies!

FIGARO. Toden totta, herra, hakekaa itsellenne joku ketterämpi.


Yhdestoista kohtaus.

    (Edelliset, don Bazil.)

ROSINA (pelästyneenä, syrjään). Don Bazil!...

KREIVI (syrjään). Taivaan Jumala!

FIGARO (syrjään). Sepä pirua!

BARTHOLO (menee häntä vastaan). Ah! Bazil, ystäväni, minua ilahuttaa
nähdä teitä terveenä. Teidän sairastumisenne ei siis tuottanut mitään
seurauksia? Todellakin, herra Alonzo peloitti minua kovasti teidän
terveytenne suhteen; kysykää häneltä, minä olin jo lähtemäisilläni
teitä katsomaan, ja joll'ei hän olisi pidättänyt minua...

BAZIL (hämmästyneenä). Herra Alonzo?

FIGARO (koputtaa jalkaansa). Sepä vielä! yhä noita esteitä! Kaksi
tuntia parta pahuksen vuoksi... Koiran virka!

BAZIL (heitä kaikkia katsellen). Tahdotteko tehdä minulle mieliksi,
hyvät herrat, ja sanoa?...

FIGARO. Te saatte puhua hänen kanssansa, kun minä olen lähtenyt.

BAZIL. Mutta vielä tarvitsisi...

KREIVI. Teidän tarvitsisi olla vaiti, Bazil. Luuletteko ilmoittavanne
herralle jotakin, jota hän ei tiedä? Minä olen kertonut hänelle, että
olitte antanut minulle toimeksi tulla teidän sijastanne oppituntia
antamaan.

BAZIL (enemmän hämmästyneenä). Oppituntia!... Alonzo!...

ROSINA (syrjään, Bazil'ille). No! olkaa vaiti.

BAZIL. Hänkin!

KREIVI (hiljaa, Bartholo'lle). Sanokaahan hänelle aivan hiljaa, että me
olemme sopineet niin.

BARTHOLO (Bazil'ille, syrjään). Älkää saattako meitä valhettelijoiksi,
Bazil; jos sanotte, ett'ei hän ole teidän oppilaanne, pilaisitte
kaikki.

BAZIL. Vai niin!

BARTHOLO (ääneen). Todellakaan, Bazil, ei ole taidokkaampaa ihmistä,
kuin teidän oppilaanne.

BAZIL (ällistyneenä). Minun oppilaani!... (Hiljaa.) Minä tulin
ilmoittamaan teille, että kreivi on muuttanut pois.

BARTHOLO (hiljaa). Minä tiedän sen, olkaa vaiti.

BAZIL (hiljaa). Kuka on sanonut sen teille?

BARTHOLO (hiljaa). Hän, tietysti!

KREIVI (hiljaa). Minä, epäilemättä: kuulkaa vaan.

ROSINA (hiljaa Bazil'ille). Onko teidän niin vaikea olla vaiti?

FIGARO (hiljaa Bazil'ille). Hm! Lurjus! Hän on kuuro!

BAZIL (syrjään). Ketä hiidessä täällä petetään? Kaikki tietävät
salaisuuden!

BARTHOLO (ääneen). No hyvä! Bazil, teidän lakimiehenne?...

FIGARO. Te voitte koko illan puhua lakimiehestä.

BARTHOLO (Bazil'ille). Yksi sana; sanokaa vaan, oletteko tyytyväinen
lakimieheen?

BAZIL (kauhistuneena). Laki-mieheen?

KREIVI (naurahtaen). Ettekö nähnyt lakimiestä?

BAZIL (tuskaantuneena). No! ei, en minä ole häntä nähnyt tuota
lakimiestä.

KREIVI (Bartholo'lle, syrjään). Tahdotteko, että hän rupee selityksiin
täällä hänen edessään? Lähettäkää hänet pois.

BARTHOLO (hiljaa kreiville). Te olette oikeassa. (Bazilille.) Mutta
mikä tauti on niin äkisti teihin ryhtynyt?

BAZIL (suutuksissaan). Minä en ymmärrä teitä.

KREIVI (pistää hänelle, syrjässä, rahakukkaron käteen). Niin: herra
kysyy teiltä, mitä te tulette tänne tekemään, vaikka voitte pahoin.

FIGARO. Hän on kalpea kuin ruumis!

BAZIL. Ah! minä ymmärrän...

KREIVI. Menkää levolle, rakas Bazil: te ette voi hyvin, ja te saatatte
meidät pelosta kuolemaan. Menkää levolle.

FIGARO. Hänen kasvonsa ovat vallan muuttuneet. Menkää levolle.

BARTHOLO. Kunniani kautta, hänellä on kauhea kuumetauti. Menkää
levolle.

ROSINA. Minkätähden olette lähtenyt ulos?

BAZIL (erinomaisen hämmästyneenä). Että minä menisin levolle!

KAIKKI YHDESSÄ. No! tietysti.

BAZIL (katsellen heitä kaikkia). Todellakin, hyvät herrat, minä luulen,
että tekisin viisaasti, jos poistuisin; minä tunnen, ett'en ole täällä
tavallisessa paikassani.

BARTHOLO. Huomiseksi siis, jos jaksatte paremmin.

KREIVI. Bazil, minä olen teidän luonanne hyvin aikaisin.

FIGARO. Uskokaa minua, pitäkää itsenne hyvin lämpimänä sängyssänne.

ROSINA. Hyvää yötä, herra Bazil.

BAZIL (syrjään). Hiisi vieköön, jos minä tajuan mitään tästä! ja ilman
tätä rahakukkaroa...

KAIKKI. Hyvää yötä, Bazil, hyvää yötä.

BAZIL (mennessään). No hyvä, hyvää yötä siis, hyvää yötä.

    (Kaikki saattavat häntä nauraen.)


Kahdestoista kohtaus.

    (Edelliset, paitsi Bazil.)

BARTHOLO (pontevalla äänellä). Tuo mies ei jaksa ensinkään hyvin.

ROSINA. Hänen silmänsä haihattelevat.

KREIVI. Ulko-ilma on tehnyt hänen pahaa.

FIGARO. Huomasitteko, kuinka hän puhui aivan itseksensä? Tuon verran
meistä on! (Bartholo'lle.) No, teettekö päätöksenne tällä kertaa?

    (Hän työntää hänelle nojatuolin hyvin kauas kreivistä ja tarjoo
    hänelle liinaa.)

KREIVI. Ennenkuin päätämme, rouvaseni, täytyy minun sanoa teille
sananen, joka on tärkeä teidän edistymisellenne siinä taiteessa, jota
minun on kunnia opettaa teille.

    (Hän lähestyy ja puhuu hänen kanssansa kuiskuttaen.)

BARTHOLO (Figaro'lle). No, mutta näyttää siltä kuin te varta vasten
lähestyisitte ja asettuisitte minun eteeni estääksenne minua
näkemästä...

KREIVI (hiljaa Rosinalle). Meillä on ristikko-akkunan avain ja me
olemme täällä kello kaksitoista tänä yönä.

FIGARO (panee liinan Bartholo'n kaulaan). Mitä näkemästä? Jos se olisi
tanssi-tunti, sopisi asettaa teidät niin, että saisitte katsella sitä;
mutta laulua! ... ai, ai.

BARTHOLO. Mikäs nyt on?

FIGARO. Minä en tiedä, mikä tuli silmääni.

    (Hän asettaa päänsä lähemmäksi.)

BARTHOLO. Älkäähän hieroko.

FIGARO. Se on vasen silmä. Tahdotteko tehdä hyvin ja puhaltaa siihen
jotenkin kovasti?

    (Bartholo tarttuu Figaro'n päähän, katsoo sen ylipuolitse,
    sysää sen kovasti luotansa ja menee rakastavien taaksi heidän
    keskusteluansa kuuntelemaan.)

KREIVI (hiljaa Rosinalle). Ja mitä teidän kirjeesenne tulee, olin äsken
semmoisessa ahdingossa, jäädäkseni tänne...

FIGARO (kaukaa, varoittaaksensa). Hm! ... hm!...

KREIVI. Epätoivoissani siitä, että valepukunikin oli turha...

BARTHOLO (astuen heidän väliinsä). Teidän valepukunne turha!

ROSINA (pelästyneenä). Ah!...

BARTHOLO. Varsin hyvä, neitoseni, älkää antako häiritä itseänne.
Kuinka! Minun silmienikin edessä, minun läsnä ollessani uskalletaan
tuolla tavalla loukata minua!

KREIVI. Mikähän teitä vaivaa, herra?

BARTHOLO. Kavala Alonzo!

KREIVI. Herra Bartholo, jos teillä usein on sellaisia kummallisia
oikkuja kuin se, jonka minä sattumuksesta saan nähdä, en hämmästy
ensinkään neitosen inhoa ruveta teidän vaimoksenne.

ROSINA. Hänen vaimoksensa! Minä! Viettää päiväni mustasukkaisen äijän
luona, joka kaiken onnellisuuden sijasta tarjoo nuoruudelleni
kammottavan orjuuden.

BARTHOLO. Ah! mitä kuulen!

ROSINA. Niin, minä sanon sen aivan korkealla äänellä: minä annan
sydämeni ja käteni sille, joka voi temmata minut tästä kauheasta
vankihuoneesta, jossa minua itseä ja tavaraani pidetään vasten kaikkea
oikeutta.

    (Rosina menee ulos.)


Kolmastoista kohtaus.

    (Bartholo, Figaro, Kreivi.)

BARTHOLO. Viha tukehuttaa minut.

KREIVI. Todellakin, herra, nuoren naisen on vaikea...

FIGARO. Niin, nuori nainen ja korkea ikä, sepä vaivaa vanhuksen päätä.

BARTHOLO. Kuinka! kun tapaan heidät verekseltä! Kirottu parturi! Minun
tekee kovasti mieli...

FIGARO. Minä menen tieheni, hän on hullu.

KREIVI. Ja minä myöskin; kunniani kautta, hän on hullu.

FIGARO. Hän on hullu, hän on hullu...

    (He menevät ulos.)


Neljästoista kohtaus.

    (Bartholo, yksin, ajaa keitä takaa.)

BARTHOLO. Minä olen hullu! katalat viettelijät, pirun lähettiläät,
jonka työtä te täällä toimitatte ja jonka pitäisi viedä teidät
kaikki ... minä olen hullu!... Minä näin heidät niinkuin näen tämän
pulpetin ... ja hävyttömästi keskustella minun kanssani!... Ah!
ainoastaan Bazil voi selittää minulle tämän asian. Niin, lähettäkäämme
häntä hakemaan. Holoo! joku... Ah! minä unhotin, ett'ei minulla ole
ketään... Joku naapuri, ensitullut, yhtä kaikki. Tämä voi viedä
mieheltä järjen! Tämä voi viedä mieheltä järjen!

    (Näytösten välillä näyttämö pimenee, raju-ilman pauhu kuuluu
    ja orkesteri soittaa entre-actin Rossini'n saman-nimisestä
    operasta.)



NELJÄS NÄYTÖS.


    Näyttämö on pimeä.


Ensimmäinen kohtaus.

    (Bartholo. Don Bazil, paperilyhty kädessä.)

BARTHOLO. Kuinka, Bazil, te ette tunne häntä! Onko se mahdollista, mitä
sanotte?

BAZIL. Jos sata kertaa kysytte minulta, annan aina saman vastauksen.
Jos hän on antanut teille kreivin kirjeen, on se epäilemättä joku
kreivin lähettiläs. Mutta tuohon komeaan lahjaan katsoen, jonka hän
antoi minulle, olisi se mahdollista, että se olisi kreivi itse.

BARTHOLO. Mikä todennäköisyys? Mutta, tuon lahjan johdosta, no!
minkätähden otitte sen vastaan?

BAZIL. Te näytitte suostuvan; minä en ymmärtänyt siitä mitään; ja
semmoisissa tilaisuuksissa, joita on vaikea arvostella, näyttää
kultakukkaro minusta aina vastustamattomalta argumentilta. Ja sitten,
kuten sananlasku sanoo, mikä kelpaa ottaa...

BARTHOLO. Minä ymmärrän, se kelpaa...

BAZIL. Pitää.

BARTHOLO (hämmästyneenä). Ah! ah!

BAZIL. Niin, minä olen tuolla tavoin laittanut monta pikku sananlaskua
vähäisillä muutoksilla: mutta ryhtykäämme itse asiaan; mitä olette
päättänyt?

BARTHOLO. Ettekö minun asemassani, Bazil, ponnistaisi kaikkia
voimianne, häntä omistaaksenne?

BAZIL. En tosiaankaan, tohtori. Kaikenlaisen tavaran suhteen
omistaminen on vähäpätöinen asia; nautitseminen tekee onnelliseksi:
minun ajatukseni on, että se, joka nai naisen, joka ei rakasta häntä,
hän panee itsensä alttiiksi...

BARTHOLO. Te pelkäisitte onnettomia kohtauksia?

BAZIL. Hoho, herra ... niitä näkee paljon tänä vuonna. Minä en
ensinkään tekisi väkivaltaa hänen sydämellensä.

BARTHOLO. Teidän palvelijanne, Bazil. Parempi on, että hän itkee siitä,
että minä olen hänen omansa, kuin että minä kuolen siitä, että hän ei
ole minun omani.

BAZIL. Onko henkenne vaarassa? Naikaa, tohtori, naikaa.

BARTHOLO. Sen teenkin, ja vielä tänä yönä.

BAZIL. Hyvästi siis. -- Muistakaa, kun puhutte holhottinne kanssa, että
teette heidät kaikki mustemmiksi kuin helvetti.

BARTHOLO. Te olette oikeassa.

BAZIL. Moite, tohtori, moite! Siihen keinoon täytyy aina ryhtyä.

BARTHOLO. Tässä on Rosinan kirje, jonka tuo Alonzo antoi minulle; ja
hän näytti minulle, sitä tahtomatta, miksi hyödyksi minun tulee käyttää
sitä hänen edessään.

BAZIL. Hyvästi, me olemme kaikki täällä kello neljä.

BARTHOLO. Miks'ei ennemmin?

BAZIL. Se on mahdotonta; notarius on estetty.

BARTHOLO. Naimistako varten?

BAZIL. Niin, parturi Figaron luona; hän naittaa veljentyttärensä.

BARTHOLO. Veljentyttärensä? semmoista hänellä ei ole.

BAZIL. Niin he ovat notariukselle sanoneet.

BARTHOLO. Tuo veijari on salahankkeessa osallinen: mitä hiiden nimessä!

BAZIL. Ajattelisitteko?...

BARTHOLO. Nuot ihmiset ovat kovin valppaat! Joutukaa, ystäväni, minä en
saa rauhaa. Menkää takaisin notariuksen luoksi. Tulkoon hän heti
paikalla tänne teidän kanssanne.

BAZIL. Nyt sataa, on oikein lemmon ilma; mutta ei mikään estä minua
teitä palvelemasta. Mitä te puolestanne teette?

BARTHOLO. Minä saatan teidät ulos: ovathan ne antaneet laittaa koko
talonväkeni raajarikoksi tuon Figaron kautta! Minä olen yksin täällä.

BAZIL. Minulla on lyhtyni.

BARTHOLO. Ottakaa, Bazil, tässä on minun kaksoisavaimeni. Minä odotan
teitä, minä valvon: ja tulkoon kuka tahansa; paitsi notariusta ja
teitä, ei kukaan pääse sisään tänä yönä.

BAZIL. Näillä varokeinoilla olette varma asiastanne.


Toinen kohtaus.

    (Rosina yksin, astuen ulos kamaristaan.)

ROSINA. Minusta näytti, kuin olisin kuullut puhuttavan. Kello on lyönyt
kaksitoista; Lindor ei tule! Tämä ruma ilmakin olisi sovelias häntä
auttamaan. Varmana siitä, ett'ei hän kohtaisi ketään... Ah, Lindor! jos
olisit pettänyt minut!... Minkä äänen kuulen?... Hyvä Jumala! se on
holhojani. Menkäämme sisään.


Kolmas kohtaus.

    (Rosina, Bartholo.)

BARTHOLO (tulee takaisin sisään, kynttilä kädessään.) Ah, Rosina,
kosk'ette vielä ole mennyt sisään huoneesenne...

ROSINA. Minä menen juuri.

BARTHOLO. Nyt kun on tämmöinen kauhea ilma, te ette voi levätä, ja
minulla on sangen tärkeitä asioita teille sanottavana.

ROSINA. Mitä tahdotte minusta, herra? Eikö siinä ole kylliksi, että
päivällä vaivaatte minua?

BARTHOLO. Rosina, kuulkaa minua.

ROSINA. Huomenna minä kuuntelen teitä.

BARTHOLO. Silmänräpäys vaan, minä pyydän.

ROSINA (syrjään). Jos hän tulisi!

BARTHOLO (näyttää hänelle hänen kirjeensä). Tunnetteko tätä kirjettä?

ROSINA (tuntee sen). Ah, suuri Jumala!

BARTHOLO. Aikomukseni, Rosina, ei ole nuhdella teitä: teidän iällänne
saattaa hairahtua; mutta minä olen teidän ystävänne; kuulkaa minua.

ROSINA. Minä en jaksa enää.

BARTHOLO. Tämä kirje, jonka olette kirjoittanut kreivi Almavivalle...

ROSINA (hämmästyneenä). Kreivi Almavivalle!

BARTHOLO. Katsokaa, mikä hirveä mies tuo kreivi on: heti sen saatuansa
teki hän siitä voittomerkin. Minä olen saanut sen eräältä naiselta,
jolle hän on uhrannut sen.

ROSINA. Kreivi Almaviva!

BARTHOLO. Teidän on vaikea uskoa tätä kauheata asiaa. Kokemattomuus,
Rosina, tekee teidän sukupuolenne luottavaiseksi ja herkkä-uskoiseksi;
mutta kuulkaa, mihin paulaan teitä koetettiin vietellä. Tuo nainen on
toimittanut minulle tiedon kaikista, luultavasti poistaaksensa niin
vaarallista kilpailijaa, kuin te olitte. Minä vapisen siitä! mitä
ilettävin komplotti Almavivan, Figaron ja tuon Alonzon välillä, tuon
muka Bazil'in oppilaan, joka kantaa toista nimeä eikä ole kuin kreivin
katala asiamies, oli vähällä temmata teidät pohjattomaan syvyyteen,
josta ei mikään olisi voinut pelastaa teitä.

ROSINA (alakuloisena). Kuinka kauheata! ... kuinka, Lindor! ... kuinka,
tuo nuori mies!...

BARTHOLO (syrjään). Ah! se on Lindor.

ROSINA. Siis kreivi Almavivan puolesta... Toisen puolesta...

BARTHOLO. Niin minulle sanottiin, kun kirjeenne annettiin minulle.

ROSINA (ylimäärin loukattuna). Ah! mikä ilkeys!... Hän saapi siitä
rangaistuksen. -- Herra, te olette tahtonut naida minut?

BARTHOLO. Sinä tiedät tunteitteni tulen.

ROSINA. Jos se vielä palaa teissä, olen teidän omanne.

BARTHOLO. No hyvä! notarius tulee vielä tänä yönä.

ROSINA. Siinä ei ole kaikki. Oi Jumala! olenko tarpeeksi
nöyryytetty!... Kuulkaa; ennen pitkää tuo katala rohkenee tulla sisään
tästä ristikko-akkunasta, jonka avaimen he viekkaudella ovat vieneet
teiltä.

BARTHOLO (avain-kimppuansa katsoen). Ah! nuot ilkiöt! Lapseni, minä en
enää lähde sinun luotasi.


Kolmas kohtaus.

    (Rosina, Bartholo.)

BARTHOLO (tulee takaisin sisään, kynttilä kädessä).

ROSINA (kauhulla). Ah! herra! mutta jos he ovat aseissa?

BARTHOLO. Sinä olet oikeassa: kosto menisi minulta hukkaan. Mene ylös
Marceline'n luoksi; sulje itsesi sisään hänen kamariinsa ja väännä
avainta kaksi kertaa. Minä menen aseellista voimaa noutamaan ja odotan
rakennuksen vieressä. Me vangitsemme hänet varkaana ja saamme sen
mielihyvän, että samalla kostamme hänelle ja pääsemme hänestä vapaaksi
ja luota siihen, että minun rakkauteni korvaa sinulle...

ROSINA (epätoivoissaan). Unhottakaa vaan minun erhetykseni. (Syrjään.)
Ah! minä rankaisen itseäni siitä tarpeeksi.

BARTHOLO (menee pois). Menkäämme väijyksiin. Vihdoinkin ovat he minun
kynsissäni.

    (Hän menee ulos.)


Neljäs kohtaus.

    (Rosina, yksin.)

ROSINA. Hänen rakkautensa korvaa minulle!... Minua onnetonta!... (Hän
vetää esiin nenäliinansa ja purskahtaa itkuun.) Mitäs tehdä?... Hän
tulee pian. Minä jään ja teeskentelen hänen edessään, saadakseni hetken
katsella häntä koko hänen ilkeydessään. Hänen käytöksensä huonous on
vastaiseksi varjeleva minua... Ah! minä tarvitsen sitä suuresti. Jalot
kasvot, lempeä muoto, niin hellä ääni! ... ja se on vaan viettelijän
katala asiamies! Voi minua onnetonta! onnetonta! Jumala!...
Ristikko-akkuna avataan!

    (Hän rientää pois.)


Viides kohtaus.

    (Kreivi. Figaro, viittaan käärittynä, ilmaantuu ikkunassa.)

FIGARO (puhuu ulkona). Joku pakenee: astunko sisään?

KREIVI (ulkona). Mieskö?

FIGARO. Ei.

KREIVI. Se on Rosina, jonka sinun tuimat kasvosi luultavasti ovat
peloittaneet pakoon.

FIGARO (hypähtää kamariin). Toden totta, minä uskon sen... Nyt olemme
vihdoinkin saapuneet perille, sateesta, ukkosesta ja salamoista
huolimatta.

KREIVI (pitkään viittaan käärittynä). Ojenna minulle kättäsi. (Hän
hypähtää sisään vuorostaan.) Meidän on voitto!

FIGARO (heittää viittansa pois). Me olemme aivan läpi kastuneet. Ihana
ilma kosimis-retkeä varten! Armollinen herra, miltä tämä yö näyttää
teistä?

KREIVI. Oivalliselta rakastajalle.

FIGARO. Niin, mutta uskotulle?... Ja jos joku äkkiarvaamatta tapaisi
meidät täällä.

KREIVI. Etköhän ole minun kanssani? Mutta minulla on toinen murhe:
mitenkä saisin hänet heti paikalla lähtemään holhojansa talosta.

FIGARO. Teidän puolellanne on kolme tunnetta, jotka ovat kaikkivaltiaat
ihanan sukupuolen suhteen: rakkaus, viha ja pelko.

KREIVI (katselee pimeässä). Mitenkä ilmoittaa hänelle äkillisesti, että
notarius odottaa häntä sinun luonasi, meitä yhdistääksensä? Minun
ehdoitukseni näyttää varmaan hänestä kovin rohkealta: hän on nimittävä
minua liika uskaliaaksi.

FIGARO. Jos hän sanoo teitä uskaliaaksi, sanotte te häntä julmaksi.
Naiset pitävät paljon siitä, että heitä sanotaan julmiksi. Muutoin, jos
hänen rakkautensa on sellainen, kuin te tahtoisitte, sanotte hänelle,
kuka te olette; hän ei silloin enää epäile teidän tunteitanne.


Kuudes kohtaus.

    (Kreivi, Rosina, Figaro. Figaro sytyttää kaikki kynttilät,
    jotka ovat pöydällä.)

KREIVI. Tässä hän onkin. -- Ihana Rosinani!...

ROSINA (kovin teeskennellyllä äänellä). Minä rupesin pelkäämään, herra,
että te ette tulisi.

KREIVI. Viehättävä levottomuus!... Neitini, minun ei sovi
väärin-käyttää asianhaaroja, ehdoittaakseni teille, että jakaisitte
onnettoman kohtaloa; mutta minkä turvapaikan hyvänsä te valitsette,
minä vannon kunniani...

ROSINA. Herra, joll'ei minun, sydämeni annettuani, kohta sen jälkeen
täytyisi antaa kättäni, niin te ette olisi täällä. Puolustakoon
hätätila teidän silmissänne sitä, mikä tässä yhteen-tulossa on
säädytöntä.

KREIVI. Te, Rosina! puolisoksi onnettomalle, ilman rikkautta, ilman
sukuperää!...

ROSINA. Sukuperä, rikkaus! Jättäkäämme siksensä nuot sattumuksen
vaiheet, ja jos vakuutatte minulle, että aikomuksenne ovat puhtaat...

KREIVI (hänen jalkojensa juuressa). Ah Rosina! minä jumaloitsen
teitä!...

ROSINA (loukattuna). Herjetkää, onneton! ... te uskallatte häväistä
Jumalan nimeä!... Sinä jumaloitset minua!... Mene! sinä et ole enää
vaarallinen minulle; minä odotin tuota sanaa, sinua kammotakseni. Mutta
ennenkuin jätän sinut siihen omantunnon tuskaan, joka odottaa sinua
(itkien), kuule, että minä rakastin sinua; kuule, että minä katsoin
onnekseni saada jakaa sinun kanssasi kovaa kohtaloasi. Katala Lindor!
minä olin vähällä jättää kaikki, sinua seuratakseni. Mutta se kehno
tapa, jolla olet väärinkäyttänyt minun hyvyyttäni, sekä tuon kauhean
kreivi Almavivan ilkeys, jolle sinä olet myynyt minut, ovat saattaneet
käsiini takaisin tämän heikkouteni todistuksen. Tunnetko tätä kirjettä?

KREIVI (vilkkaasti). Jonka holhojanne on antanut teille?

ROSINA (kopeasti). Niin, minä olen hänelle siitä kiitollinen.

KREIVI. Jumala! kuinka minä olen onnellinen! Hän on saanut sen minulta.
Eilen pulassani käytin sitä, saavuttaakseni hänen luottamustaan; enkä
minä saanut tilaisuutta antaa teille tietoa siitä. Ah Rosina! se on
siis totta, että te todenteolla rakastatte minua!

FIGARO. Armollinen herra, te etsitte vaimoa, joka rakastaisi teitä
teidän itsenne vuoksi...

ROSINA. Armollinen herra!... Mitä hän sanoo?

KREIVI (heittäen yltänsä leveän viittansa, ilmestyy komeassa puvussa).
Oi naisista kaikkein enimmin rakastettu! nyt ei ole enää aikaa pettää
teitä: se onnellinen mies, jonka näette jalkojenne juuressa, ei ole
mikään Lindor; minä olen kreivi Almaviva, joka kuolen rakkaudesta ja
turhaan olen etsinyt teitä kuusi kuukautta.

ROSINA (vaipuu kreivin syliin). Ah!...

KREIVI (pelästyneenä). Figaro!

FIGARO. Älkää huolestuko, armollinen herra: riemun suloinen
mielenliikutus ei koskaan tuota ikäviä seurauksia; kas nyt, kas nyt hän
tointuu. Saakeli! kuinka hän on kaunis!

ROSINA. Ah Lindor!... Ah herra; kuinka syyllinen minä olen! minä olin
tänä yönä vähällä antautua holhojalleni.

KREIVI. Tekö, Rosina?

ROSINA. Älkää katsoko muuta kuin minun rangaistustani! Minä olisin
viettänyt elämäni teitä inhoten. Ah Lindor! eiköhän kaikkein hirvein
tuomio ole vihaaminen, kun on luotu rakastamiseen?

FIGARO (katsoo ikkunasta). Armollinen herra, paluumatkamme on suljettu;
tikapuut ovat pois otetut.

KREIVI. Pois otetut!

ROSINA (hämmentyneenä). Niin, se olen minä ... se on tohtori. Tämä on
herkkä-uskoisuuteni hedelmä. Hän on pettänyt minut. Minä olen
tunnustanut kaikki, kavaltanut kaikki: hän tietää, että te olette
täällä ja tulee asevoimalla.

FIGARO (katselee yhä). Armollinen herra! katu-ovea avataan.

ROSINA (pelästyneenä juosten kreivin syliin). Ah Lindor!

KREIVI (vakavasti). Rosina, te rakastatte minua! Minä en pelkää ketään,
ja te tulette minun vaimokseni. Minä saan ilon vuorostani rangaista
tuota ilettävää vanhusta!...

ROSINA. Ei, ei; armahtakaa häntä, rakas Lindor! Minun sydämeni on niin
täynnä, että kosto ei voi saada siinä sijaa.


Seitsemäs kohtaus.

    (Notarius, don Bazil, Edelliset.)

FIGARO. Armollinen herra, se on meidän notariuksemme.

KREIVI. Ja ystävä Bazil hänen kanssansa!

BAZIL. Ah! mitä näen?

FIGARO. No! mistä sattumuksesta meidän ystävämme?...

BAZIL. Mistä sattumuksesta, hyvät herrat?...

NOTARIUS. Nämätkö ovat vihittävät?

KREIVI. Niin, herra. Teidän tuli yhdistää signora Rosina ja minut tänä
yönä parturi Figaron luona; mutta me olemme katsoneet tätä huonetta
soveliaammaksi syistä, jotka saatte kuulla. Onko teillä meidän
kontrahtimme?

NOTARIUS. Minulla on siis kunnia puhua hänen excellensinsä herra kreivi
Almavivan kanssa?

FIGARO. Niin aivan.

BAZIL (syrjään). Jos hän tämän vuoksi on antanut minulle
kaksois-avaimensa...

NOTARIUS. Minulla on kaksi naimis-kontrahtia, armollinen herra.
Älkäämme sekoittako niitä: tämä on teidän; ja tässä on herra Bartholon
signora ... Rosinan kanssa sekin. Neidet ovat luultavasti kaksi
sisarta, joilla on sama nimi.

KREIVI. Kirjoittakaamme vaan alle. Don Bazil suvaitsee kai ruveta
toiseksi todistajaksemme.

    (He kirjoittavat alle.)

BAZIL. Mutta, teidän excellensinne ... minä en ymmärrä...

KREIVI. Herra opettaja Bazil, mitätön asia saattaa teidät hämille, ja
kaikki hämmästyttää teitä.

BAZIL. Armollinen herra... Mutta jos tohtori...

KREIVI (heittäen hänelle rahakukkaron). Te lapsittelette!
Kirjoittakaahan pian alle.

BAZIL (hämmästyneenä). Ah! ah!...

FIGARO. Missä on siis allekirjoittamisen este?

BAZIL (kukkaroa punniten). Sitä ei ole enää. Mutta kun minä kerran olen
antanut sanani, tarvitsee sangen pontevat syyt... (Hän kirjoittaa
alle.)


Kahdeksas kohtaus.

    (Bartholo, yksi tuomari, polisipalvelijoita, käskyläisiä
    tulisoitoilla ja edelliset näyttelijät.)

BARTHOLO (näkee kreivin suutelevan Rosinan kättä, ja Figaron
naurettavalla tavalla syleilevän don Bazilia; hän huutaa, tarttuen
notariusta kaulaan:) Rosina näitten lurjusten kanssa! Vangitkaa kaikki.
Minä pidän yhtä niistä kauluksesta.

NOTARIUS. Se on teidän notariuksenne.

BAZIL. Se on teidän notariuksenne. Lasketteko leikkiä?

BARTHOLO. Ah! don Bazil, no! kuinka olette te täällä?

BAZIL; Mutta pikemmin te, kuinka te ette ole täällä?

TUOMARI (osoittaen Figaroa). Malttakaa! minä tunnen tuon. Mitä sinä
olet tullut tähän taloon tekemään sopimattomalla tunnilla?

FIGARO. Sopimattomalla tunnilla. Näettehän, herra, että on yhtä lähellä
aamua kuin iltaa. Muutoin kuulun hänen excellensinsä monseigneur kreivi
Almavivan seurueesen.

BARTHOLO. Almavivan!

TUOMARI. Ne eivät siis olekaan varkaita?

BARTHOLO. Jättäkäämme tuo. -- Joka paikassa muualla, herra kreivi, olen
minä teidän excellensinne palvelija; mutta te ymmärrätte, että teidän
korkeammalla säädyllänne tässä ei ole mitään voimaa. Tehkää, jos
suvaitsette, hyvin ja poistukaa.

KREIVI. Niin, säädyllä ei tule täällä olla mitään voimaa; mutta
paljonkin voimaa on sillä etu-oikeudella, jonka neiti äsken on suonut
minulle, antautuessaan minulle vapaa-ehtoisesti.

BARTHOLO. Mitä hän sanoo, Rosina?

ROSINA. Hän puhuu totta. Mistä tulee teidän hämmästyksenne? Eiköhän
minun tullut vielä tänä yönä saada kostoa petturille? Minä olen saanut
sen.

BAZIL. Enkö minä sanonut teille, tohtori, että se oli kreivi itse?

BARTHOLO. Mitä se minuun koskee? Hupainen avioliitto! Missä todistukset
ovat?

NOTARIUS. Siitä ei puutu mitään. Minulla on täällä nämät molemmat
herrat todistajina.

BARTHOLO. Kuinka, Bazil! oletteko te kirjoittanut alle?

BAZIL. Mitäs tehdä? Tuolla kirotulla miehellä on aina taskut täynnä
vastustamattomia argumenttejä.

BARTHOLO. Minä huolin viis noista argumenteistä. Minä käytän valtaani.

KREIVI. Te olette kadottanut sen, väärinkäyttäessänne sitä.

BARTHOLO. Neiti on holhon-alainen.

FIGARO. Hän on äsken vapauttanut itsensä siitä.

BARTHOLO. Kuka puhuttelee sinua, pää-lurjus?

KREIVI. Neiti on jalo ja kaunis: minä olen korkea-arvoinen mies, nuori
ja rikas; hän on minun vaimoni.

BARTHOLO. Ei häntä milloinkaan riistetä minun käsistäni.

KREIVI. Hän ei ole enää teidän vallassanne. Minä panen hänet lakien
suojeluksen alle; ja se herra, jonka itse olette tuonut tänne, on
suojeleva häntä sitä väkivaltaa vastaan, jota te aiotte tehdä hänelle.
Todelliset virkamiehet ovat kaikkien niitten tukena, joita sorretaan.

TUOMARI. Aivan varmaan. Ja tämä turha vastusteleminen mitä
kunniallisinta avioliittoa vastaan osoittaa tarpeeksi, kuinka hän on
peloissaan holhottinsa tavaran huonon hoidon vuoksi, josta hänen tulee
tehdä tiliä kreiville.

KREIVI. Ah! suostukoon hän kaikkiin, enkä minä vaadi häneltä mitään.

FIGARO. Muuta kuin että minun sata écu'täni kuitataan: älkäämme
kadottako järkeämme.

BARTHOLO (suuttuneena). He olivat kaikki minua vastaan; minä olen
pistänyt pääni ampiaispesään.

BAZIL. Mihin ampiaispesään? Kun ette voi saada tyttöä, ajatelkaa,
tohtori, että rahat ovat teillä säilyssä; niin aivan, ovat teillä
säilyssä!

BARTHOLO. No! jättäkäähän minut rauhaan; Bazil! Te ajattelette vaan
rahoja. Minäkö rahoista huolisin! No hyvä! minä pidän ne, mutta
luuletteko, että ne ovat syynä minun päätökseeni?

    (Hän kirjoittaa alle.)

FIGARO (nauraen). Ha, ha, ha! armollinen herra! he ovat samaa sukua.

NOTARIUS. Mutta, hyvät herrat, minä en enää ymmärrä mitään tästä. Eikö
heitä ole kaksi neitoa, joilla on sama nimi?

FIGARO. Ei, herra, heitä ei ole kuin yksi.

BARTHOLO (lohduttamatonna). Ja minä, joka vein heiltä tikapuut pois,
jotta avioliitto olisi varmempi! Ah! minä olen saattanut itseni
perikatoon huolettomuuden kautta.

FIGARO. Järjettömyyden kautta. Mutta puhukaamme totta, tohtori: kun
nuoruus ja rakkaus ovat sopineet vanhusta pettämään, silloin kaikki,
mitä tehdään sen estämiseksi, sopii syystä nimittää _Turhaksi
varovaisuudeksi_.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Barbier de Séville - Sevillan parturi eli Turha varovaisuus - Komedia neljässä näytöksessä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home