Title: Vuonna 2000 - Katsaus vuoteen 1887
Author: Bellamy, Edward, 1850-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vuonna 2000 - Katsaus vuoteen 1887" ***


VUONNA 2000

KATSAUS VUOTEEN 1887


Kirjoittanut
Edvard Bellamy.


Saksasta suomentanut
J. K. Kari.


Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.



_Suomentajan alkulause._


_Edvard Bellamy, amerikalainen sanomalehtimies ja kirjailija, syntyi
Massachusettin valtiossa Yhdysvalloissa 1850. Hänen teostaan »*Vuonna
2000*» pidetään parhaana tulevaisuuden yhteiskuntaa kuvailevana
romaanina, kuten näkyy sen suunnattomasta menekistäkin. Sitä myytiin
Yhdysvalloissa parin ensimäisen vuoden kuluessa jo yli 300,000 kpl.
Samaan aikaan meni Englannissa sen lisäksi kaupaksi kolmattakymmentä
painosta. Ja yhtä suosittuja ovat olleet siitä ilmestyneet lukuisat
käännöksetkin, joita on muutamilla kielillä julkaistu kaksittain._

_Tekijä kuvailee kirjassaan yhteiskuntaa vuonna 2000, johon hän kertoo
omituisten tapahtumain kautta siirtyneensä ihka elävänä, keskelle uutta
sukupolvea uusine katsantokantoineen ja tapoineen. Verratessaan
silloista edistystä nykyisiin oloihin, jotka luovat toisille
kansankerroksille loisteliasta ylellisyyttä, toisille pohjatonta
kurjuutta, joutuu hän ankarasti arvostelemaan nykyistä yhteiskuntaa ja
paljastamaan sen puutteita sekä epäkohtia. Tätä tehdessään täytyy hänen
kosketella nykyjään vallitsevan yhteiskuntamuodon sekä tuotanto- ja
tavaranjakojärjestelmän arkoja elinkysymyksiä. Senpätähden onkin kirja
saanut osakseen sekä innokasta ihailua että kiivaita moitteita sekä
sosialistiselta että vastustajain taholta, aina sen mukaan, missä
määrässä se kulloinkin on vastannut arvostelijan käsitystä tulevan
kehityksen kulusta._

_Mutta vaikka mielipiteet täten ovatkin joutuneet jyrkästi vastakkain,
kun kirjaa on arvosteltu, eri puolueissa tai puolueryhmissä vallitsevain
käsityskantain tulkkina, ollaan kuitenkin yksimielisiä siitä, että se
sisältää helppotajuisessa ja huvittavassa kertomuksen muodossa syviä
siveellisiä opetuksia sekä avaa ikäänkuin itsestään lukijain silmät
näkemään useita nykyisiä luonnollisiksi ja oikeudenmukaisiksi
luuloteltuja oloja toisessakin valossa. Kirjan luonnetta kuvaavana
esimerkkinä mainittakoon, että se synnytti kaikkialla Yhdysvalloissa
porvarikunnan vapaamielisissä piireissä joukon seuroja sekä sittemmin
laajan liiton toteuttamaan tekijän esittämiä aatteita. Sikäläiseen
sosialistiseen työväestöön on sen vaikutus tietysti ollut vielä
suurempi, kehittävämpi ja opettavampi. Olkoon siitä sama hyöty meidänkin
työväestöllemme._

      _Turku 4/III 02._

                                            _J. K. Kari._



ALKULAUSE.


Shawmut-yliopiston historiallinen tiedekunta Bostonissa. 26 p.
joulukuuta 2000.

Meidän, jotka nyt elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeistä
vuotta niin yksinkertaisen, johdonmukaisen ja siunauksista rikkaan
yhteiskuntajärjestelmän alaisina, että se näyttää muodostavan terveen
ihmisälyn riemusaaton, on varmaankin vaikea, ellemme nimittäin ole
harjoittaneet laajempia historiallisia opinnoita, käsittää, että
nykyinen täydellinen yhteiskuntajärjestelmä ei ole vielä vuosisadankaan
vanha. On kuitenkin peräti helppo todistaa, että aina yhdeksännentoista
vuosisadan loppuun saakka uskottiin yleensä, että vanha
teollisuusjärjestelmä kaikkine kauheine yhteiskunnallisine seurauksineen
oli kestävä kautta aikojen, kunhan sitä vähän paikkailee. On ihmeellistä
ja melkein mahdotonta uskoa, että se summaton siveellinen ja aineellinen
kehitys, joka sen jälkeen on tapahtunut, on voinut tapahtua niin
lyhyessä ajassa! Tuskinpa löytyisi toista selvempää todistusta siitä,
kuinka helposti ihmiset tottuvat parempiin oloihin ja alkavat pitää
niitä aivan luonnollisina, vaikka entisetkin olot näyttivät heistä
sellaisilta, etteivät monet osanneet toivoa parempia. Tämä havaanto on
omiaan jäähdyttämään niiden maailmanparantajain intoa, jotka toivovat
puuhainsa palkaksi tulevien sukupolvien syvää kiitollisuutta.

Tämä kirja koettaa auttaa niitä, jotka tahtovat saada selvän käsityksen
yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisistä
yhteiskunnallisista eroavaisuuksista, mutta pelkäävät näitä asioita
valaisevia kuivia historiallisen tutkimuksen tuloksia. Kun tekijä
opettajana saavuttamansa kokemuksen nojalla tuntee, että oppimista
pidetään sangen väsyttävänä, on hän koettanut lieventää kirjan opettavaa
luonnetta käyttämällä siinä kertomuksen muotoa, joka jo itsessäänkin
toivottavasti kiinnittää jonkun verran mieltä.

Lukijasta, jolle nykyiset yhteiskunnalliset laitoksemme ja niiden
pohjana olevat periaatteet ovat tuttuja, tuntunevat tohtori Leeten
selitykset jotenkin jokapäiväisiltä. Mutta meidän on muistettava,
etteivät ne olleet tuttuja tohtori Leeten vieraalle, ja että tämä kirja
on kirjoitettu nimenomaan siinä tarkoituksessa, että lukijat lukiessaan
unhottavat tuntevansa näitä asioita.

Vielä yksi asia. Puhujat ja kirjailijat, jotka ovat käsitelleet tätä
kahden vuosituhannen välistä käännekohtaa, ovat melkein poikkeuksetta
pitäneet silmällä tulevaisuutta. He eivät ole kiinnittäneet samaa
huomiota menneisyyteen ja jo saavutettuihin edistysaskeleihin, kuin
tulevaisuuteen, vielä saavutettavaan kehitykseen, joka on yhä jatkuva
eteen- ja ylöspäin, kunnes ihmiskunta on saavuttanut tuntemattoman
päämääränsä. Tämä on tosin hyvä, varsin hyvä; mutta toiselta puolelta
emme luullakseni voi mistään löytää suotuisampaa maaperää suloisille
toiveille ihmiskunnan jatkuvasta kehityksestä tulevan vuosituhannen
kuluessa kuin luomalla »katsauksen» viime vuosisataan.

Toivoen, että tämä kirja on kyllin onnellinen löytämään lukijoita, jotka
harrastuksesta sisältöön jättävät esityksen puutteellisuudet
huomioonottamatta, astuu tekijä nyt syrjään ja jättää puhevuoron herra
Julian Westille.



ENSIMÄINEN LUKU.


Minä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. »Mitä!» sanonee lukija,
»_kahdeksantoista_sataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän
tarkoittaa tietysti _yhdeksäntoista_sataa viisikymmentä seitsemän.»
Pyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin
itätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei
1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että
tuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna
2000.

Nämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta
peräti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni
kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa,
vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen
herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta
vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja,
ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa
vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis -- sillä
nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni --
lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt
jatkan kertomustani.

Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla
tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka
ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin
kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa
tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään
luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden
välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin
välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen
välillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis
kaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin
loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen.
Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa
heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa
olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos
sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.

Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä
maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi
kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli
koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka
olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti
suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut
kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei
suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut
alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt
sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi
käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman
palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat
taitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut,
mutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi
ja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten
hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt -- ja siihen kaikki
pyrkivät -- sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi
ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki
tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat
jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat
ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei
tämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan
joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli
lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron
poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt
eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys,
s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä
enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.

Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten
yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni
parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen
oli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä
ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään
levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen
vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen
kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei
edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin
viileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat
mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain
ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä
kilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä
hankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen.
Vaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta
toisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija
menetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen
mukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut
äkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän
heti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja,
missä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa
menettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko,
että tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen,
oli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.

Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin
yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi,
kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai
sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden
kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista
heitä erotti vain onnen sattuma?

Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen
valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä,
kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli
sangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän
tuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita
monia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin
lokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin
tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella
kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen
ja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan
tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita
ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin
yksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava
asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin
jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava
tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan
siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen
kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja
menettäneet paikkansa.

Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena
vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että
matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja
koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet
olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä
heidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän
välittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet
roponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi.

Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen
vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä
julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän
tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei
ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin
siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat.
Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa
voi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin
nyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin
oli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus
kielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.

Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat
luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin
vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat
hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka
oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää
käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri
samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani
uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka
vast'ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle,
joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja
känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden
vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään
paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja
tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen
kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen
pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy,
jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä
välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani
veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.

Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä
naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti
kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas -- päästäksemme jo
käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja
antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla
silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin
siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta
Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.

Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni.
»Kaunis hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta
miellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja,
jotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen
kummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti
muodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin
mikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että
kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä
paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että
kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä,
kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen
nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani
väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se
lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.

Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni,
jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli
valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia
kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien
miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä,
minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa
kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka
ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä
erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa
taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä
seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen
oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka
tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko
työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut
rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä.
En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne
olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet
kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein
katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina
sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo
niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti
ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.

Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää
tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat
ensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä
valtavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine
johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen
taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen
käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin
selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että
maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja
työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin
käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja
melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys
asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti
parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin
joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita,
syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja
nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos
ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi
tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä
voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen
ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan,
teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta,
vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka
epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään,
etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus,
millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät
aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä
voitolle.

Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä
työväenlevottomuudet -- sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä
kuvaamaani liikettä -- lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat,
pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten
täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen
vaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta
ainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä
heidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä
kuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat
he, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan,
jonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu
siitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta
asiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että
välttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.

Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi.
Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se
on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä
seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron
valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja
heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa.
Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko
yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä
tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen
tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa
alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä
ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että
esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin,
tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten
pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret
liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite
loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen
tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa.
Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan
historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden
yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista
alkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin.

Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta
muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin
samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien
ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta
lähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin
muutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot
olivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa
keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.

Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa
siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi
kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan
kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit --
juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen
asukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä
yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada
muuttamaan tätä järjestystä.

Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta
järjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin
muissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani
vastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset
syyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun
myöhästyttivät avio-onneani.



TOINEN LUKU.


Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli
Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan
viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu
»seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi,
jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta
unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin
sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä,
hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa
haudoille, -- toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja
liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa,
ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan
Mount Auburnin hautuumaalla.

Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin
menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen
seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että
äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden
kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan
tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla
sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä
että erittäinkin näitä lakkolaisia.

Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset,
joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin
kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että
asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä
kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä
päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi
tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman
työväki näyttää yht'aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot
vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua.
Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat
toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän
enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on
varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan».

»Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään
länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He
ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain
valepukuun verhottua dynamiittia».

Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi
siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta
talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes
kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta
surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli
omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta.
Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin
hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja
minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei
eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme
jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes
hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.

Mutta niin kuitenkin oli!

Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa
luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin
jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve,
olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein
kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli
sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja
pantava heti maata.

Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta,
jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin.
Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu
vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo
aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu
rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda
sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää
olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja
käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani.
Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja
piti huolen vähäisistä tarpeistani.

Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota
pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli
makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi
täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan
voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta
tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä
ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven,
ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi
tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti
puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten
säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa
liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla
asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden
mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki,
joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti
ilmanvaihtoa.

Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista,
virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti
kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt
isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi
yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin,
että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona
turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun
yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan
tohtori Pillsburya.

Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli,
kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän
itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin
tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi
eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt
lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen
taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin
sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla
sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka
kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen
ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen
helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen
hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi
kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn
opettaa Savyerille tämän menettelyn.

Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn
käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani.
Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme
jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan,
sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja
minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli
luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei
nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi
puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että
tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia
tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin
vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa.
Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini
ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin
maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin
lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut
kirjoituspöydälleni.

Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan
oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen
nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa
täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä
työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan
kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa
pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä,
että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa
Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun
Savyer palasi tohtorin kanssa.

Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä
samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että
hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan
eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen
heti.

Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan,
antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain
osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman
voiman kuin hänkin.

Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin
herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin
mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori
Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee
ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta
vihdoin vaivuin suloiseen uneen.



KOLMAS LUKU.


»Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee
ainoastaan yhden meistä».

»Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään».

Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.

»Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on».

»Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni».

»Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.

»Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän
herää».

Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen
vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui
sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle
aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni.
Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan
ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti
kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa
henkilöä. Hän hymyili.

»Kuinka voitte?» kysyi hän.

»Missä minä olen?» kysyin minä.

»Olette minun talossani», kuului vastaus.

»Miten minä olen tänne tullut?»

»Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko
missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä
käsissä. Kuinka voitte nyt?»

»Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan
terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan
vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut
tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani».

»Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon
isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää
keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa
muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen
lääkäri».

Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin,
sillä päätäni tuntui pyörryttävän.

»Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle»,
sanoin.

»Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä
pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi
selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan
täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se
vahvistaa teitä hiukan».

Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:

»Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten
olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin
minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin
tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän
uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?»

»Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla
luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää
minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?»

»Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua
sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on
pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin,
milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?»

»Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin -- ellen nimittäin ole
nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla
mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin
kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä».

»Seppelöitsemispäivänäkö!»

»Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä».

»Suokaa anteeksi, missä kuussa?»

»Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka,
mutta sehän ei voi olla mahdollista!»

»Nyt on syyskuu».

»Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti.
Sehän on uskomatonta».

»Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun
kolmantenakymmenentenä päivänä?»

»Niin kyllä».

»Saanko kysyä, minä vuonna?»

Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken.

»Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa.

»Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa
teille, kuinka kauan olette nukkunut».

»Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja
koetteli valtimoani.

»Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt
mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä
luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut
huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa
ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä
tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että
se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen,
että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa.
Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja
ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja
syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään
syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut
satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää».

Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta
kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja
minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.

Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli
ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä
vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin
silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä
omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys
oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että
olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja
häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen
mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti
naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi
aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.

Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt
oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei
kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä
ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton
uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli
huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi
luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva
jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena
rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän
liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat
jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden
ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten
kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt
todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut
salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka
olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui
minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta
puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun
verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni,
katseli hän jo minua.

»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia»,
virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte
paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat
kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»

»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten
istumaan.

»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja
hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»

»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».

»Aivan niin».

»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin
ivallisesti hymyillen.

»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän.
»Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole
epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista
unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on
koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten
kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen
unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista
fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä
tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette
olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan
yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun
vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät
löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».

Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan
esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan
tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada
todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä
juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun
hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt
laisinkaan häiritsevän häntä.

»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion,
josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni
hyviä satuja».

»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle»,
vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta
vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan
laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin
mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen
kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien
ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli
kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli
lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman,
minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän
huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri
näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita
lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin
kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen
rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla
oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt
rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien
sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan
voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme
muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta,
mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty
kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan
sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti
otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta
hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että
paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet,
että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta
tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen
tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat
heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn
menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana
syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus
lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet
eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei
palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut
säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on
yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate
näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä
julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni
heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet,
kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen
te tunnette.»

Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen
perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan
hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun
samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen
lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen
luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä
päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua
seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin
luokse -- ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo
herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti,
että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka
röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.

»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka
olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte
maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole
muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta,
että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin
kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä
tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut».

»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään
käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä
omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas
huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis
minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja
vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja
miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä
anna kenenkään estää itseäni.»

»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»

»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.

»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua,
niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani
muutamaa kerrosta korkeammalle?»

»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti,
»sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän
aikaa».

»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette
liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule
liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut
totta».

Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja
hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa
vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos
huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen
ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat,
tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.

»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja
sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».

Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien
pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien
reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä
kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin
istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria,
avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja
suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia,
tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia
uljaine pylväsriveineen.

En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen
vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle.
Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas
Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni
ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut
kadonnut.

Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen
kohtalon alaiseksi.



NELJÄS LUKU.


En tosin vaipunut tainnoksiin, mutta koettaessani kuvitella mieleeni
asemaani, rupesi päätäni pyörryttämään, ja muistan, että seuralaiseni
täytyi voimakkaasti tukea minua, saattaessaan minut katolta erääseen
ylimmän kerroksen tilavaan saliin. Siellä hän pakotti minut juomaan pari
lasia hyvää viiniä ja hiukan aterioitsemaan.

»Toivon, että tulette pian taas voimiinne», sanoi hän kehottavasti. »En
olisi käyttänyt niin jyrkkää keinoa, saadakseni teidät vakuutetuksi
asian todellisuudesta, ellei teidän käytöksenne, joka tällaisissa
oloissa oli täysin anteeksiannettava, olisi pakottanut minut siihen.
Pelkäsin hetken, sen tunnustan», lisäsi hän nauraen, »että lyötte minut
maahan -- kuten yhdeksännellätoista vuosisadalla lienee ollut tapana
sanoa -- jos en heti saa teitä vakuutetuksi siitä, että puhun totta.
Tiedän, että Bostonin asukkaat olivat teidän päivinänne kuuluisia
nyrkkitaistelijoita ja pidin viisaimpana toimia niin joutuin kuin
suinkin. Luulenpa teidän jo peruuttavan syytöksenne, että olisin
tahtonut pettää teitä».

»Jos olisitte sanonut minulle», vastasin liikutettuna, »että on kulunut
tuhat vuotta sadan asemesta siitä, kun viimeksi näin tämän kaupungin,
uskoisin teitä».

»Yksi vuosisata siitä tosin vain on kulunut», vastasi hän, »mutta monen
edellisen vuosituhannen kuluessa on maailmanhistoria saanut tyytyä
pienempiin muutoksiin».

»Ja nyt», jatkoi hän tarttuen käteeni vastustamattoman sydämmellisesti,
»lausun teidät sydämellisesti tervetulleeksi kahdennenkymmenennen
vuosisadan Bostoniin ja tähän taloon. Nimeni on Leete; tohtori Leeteksi
minua kutsutaan».

»Minun nimeni on Julian West», vastasin, puristaen hänen kättänsä.

»On hauska tutustua teihin, herra West», vastasi hän. »Kuten näette, on
tämä rakennus entisen talonne paikalla, ja minä toivon, että kotiudutte
täällä ennen pitkää».

Kun olin syönyt, suostuin kiitollisuudella tohtori Leeten ehdottamaan
kylpyyn ja puvun muuttamiseen.

Näytti siltä, etteivät nuo perusteelliset muutokset, joista isäntäni oli
puhunut, olleet suurestikaan kajonneet miesten pukuihin, sillä muutamia
pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ei pukeutuminen tuottanut erikoisia
vaikeuksia.

Ruumiillisessa suhteessa tunsin nyt olevani entiselläni. Mutta
epäilemättä lukijani haluavat kuulla, miltä minusta tuntui henkisessä
suhteessa. Mitä tunsin mielessäni, kun huomasin äkkiä olevani aivan
uudessa maailmassa? Vastauksen asemasta kysyn, miltä teistä tuntuisi,
jos teidät äkkiä, silmänräpäyksessä muutettaisiin maan pinnalta
esimerkiksi paratiisiin tai tuonelaan. Liitäisivätköhän ajatuksenne heti
takaisin maan pinnalle, josta äsken lähditte, vai saisiko ensi
hämmästyksen ohimentyä syntyvä uuden ympäristön herättämä mielenkiinto
teidät hetkeksi unohtamaan entisen elämän, vaikka se myöhemmin
palaisikin mieleenne? Voin sanoa vain sen, että jos muutoksen luoma
mielentilanne olisi sama kuin se, mitä minä tunsin kuvaamassani
siirtymisessä, on viimeksimainitsemani otaksuminen oikea. Uuden
ympäristön herättämä hämmästyksen ja uteliaisuuden tunne täyttivät
tykkänään mieleni heti, kun ensimäinen mielenliikutus oli ohitse, ja
karkoittivat kaikki muut ajatukset. Entisen elämäni muisto katosi
tykkänään joksikin aikaa.

Tuskin olin ruumiillisessa suhteessa tullut entiselleni isäntäni
ystävällisen huolenpidon kautta, kun jo tunsin palavaa halua päästä
uudelleen katolle. Pian istuimmekin siellä sangen mukavilla tuoleilla.
Kaupunki levisi ympärillämme ja allamme. Kun tohtori Leete oli vastannut
moniin, vanhoja, kadonneita ja niiden sijalle ilmestyneitä uusia
rakennuksia ja paikkoja koskeviin kysymyksiini, kysyi hän, mikä erotus
vanhan ja uuden Bostonin välillä enin herätti huomiotani.

»Puhuakseni ensin pienistä asioista», vastasin hänelle, »luulen, että
savupiippujen ja savun katoaminen ensimäisenä pisti silmiini».

»Vai niin», huudahti seuralaiseni vilkkaasti, »olin unohtanut
savupiiput, on jo niin kauan siitä, kun ne joutuivat pois käytännöstä.
Jo lähes sata vuotta sitte tuli tuo alkuperäinen polttotapa, jota te
käytitte synnyttääksenne lämpöä, vanhentuneeksi».

»Kaupunkia katsellessani ihmetyttää minua myöskin asukasten varallisuus,
jota tuollainen upeus välttämättömästi edellyttää».

»Maksaisin mitä tahansa, jos saisin luoda katsauksen teidän aikakautenne
Bostoniin», vastasi tohtori Leete. »Epäilemättä olivat senaikuiset
kaupungit jotenkin kurjia, kuten huomautuksestannekin jo voi päättää.
Vaikka teillä olisikin ollut kylliksi kauneuden aistia, laittaaksenne ne
siisteiksi, jota en tahdo epäillä, niin olisi silloisen kummallisen
talousjärjestelmän luoma yleinen köyhyys estänyt teidät siitä.
Sitäpaitsi ei silloin vallitseva ylenmäärin kehittynyt individualismi
ollut omiansa edistämään yleistä hyvää tarkoittavaa yhteistyötä. Kaikki
rikkaudet, mitä teillä oli, lienee käytetty melkein yksinomaan
yksityisten mukavuudeksi. Nykyjään sitävastoin käytetään ylijäämät
kaikkein mieluummin yleisten paikkojen koristelemiseen, josta jokainen
voi nauttia».

Aurinko oli jo laskullaan, kun tulimme toisen kerran katolle, ja
jutellessamme kietoi yö kaupungin vähitellen vaippaansa.

»Tulee pimeä», sanoi tohtori. »Menkäämme alas, niin esittelen teidät
vaimolleni ja tyttärelleni».

Hänen sanojensa johdosta muistui mieleeni naisten äänet, joiden olin
kuullut kuiskuttelevan, kun heräsin tajuntaani. Suostuin ilolla hänen
ehdotukseensa, sillä olin sangen utelias näkemään, miltä naiset
näyttävät vuonna 2000. Huone, jossa tapasimme isäntäni puolison ja
tyttären, oli kuten koko rakennuksen sisusta miellyttävästi valaistu.
Tiesin, että valon täytyy olla keinotekoista, mutta en voinut huomata
lähdettä, mistä se levisi. Rouva Leete oli sangen hienon näköinen ja
hyvin säilynyt nainen, arviolta yhtä vanha kuin miehensäkin. Heidän
tyttärensä taas oli keväänsä ensi kukoistuksessa oleva kaunein nainen,
mitä koskaan olin nähnyt. Hänen kasvonsa olivat niin lumoavat, kuin
tummansinisistä silmistä, helakasta ihosta ja täysin säännöllisistä
piirteistä suinkin voi muodostua, mutta vaikkapa hänen kasvonsa eivät
olisikaan olleet niin hurmaavat, kuin ne todella olivat, olisi jo yksin
hänen vartalonsa virheetön sulous riittänyt takaamaan hänelle paikan
yhdeksännentoista vuosisadan kaunotarten joukossa. Tuossa
rakastettavassa olennossa yhtyi toisaalta naisen hentous ja hienous,
toisaalta terveys ja kuohuva elinvoima, jota niin usein olin kaivannut
oman aikakauteni naisissa, sopusointuisaksi, lumoavaksi kokonaisuudeksi.
Eräs sattuma, niin vähäpätöinen kuin se olikin verrattuna kaikkeen
siihen, mitä minulle jo oli tapahtunut, herätti myöskin huomiotani kun
meidät esiteltiin toisillemme: hänenkin nimensä oli Edit.

Tämän iltainen seurustelu oli varmaankin ensimäinen laatuaan seurustelun
historiassa, mutta peräti erehdyttävää olisi luulla, että keskustelumme
olisi ollut luonnotonta tai jäykkää. Luulenpa tosiaan, että ihmiset
käyttäytyvät sitä luonnollisemmin, kuta luonnottomammat tai
tavattomammat ovat ne olot, joissa he esiintyvät, epäilemättä siitä
syystä, että tällaiset olot tekevät kaiken teeskentelemisen
mahdottomaksi. Ainakin oli minun seurustellessani näiden toisen
aikakauden ja toisen maailman edustajain kanssa keskustelumme niin
luottavaa ja avomielistä, että sellaista tapaa ainoastaan harvoin
vanhainkaan tuttavain piirissä. Epäilemättä riippui tämä pääasiallisesti
isäntäväkeni erinomaisen hienotunteisesta käytöstavasta. Emme
luonnollisesti voineet puhella mistään muusta, kun niistä omituisista
tapahtumista, joiden johdosta olin heidän keskuudessansa, mutta he
juttelivat niistä niin luonnollisen ja avomielisen osanottavasti, että
tapahtumat suurimmaksi osaksi kadottivat kammottavan salaperäisyytensä,
joka niin helposti olisi voinut päästä vallalle keskustelussa. Olisi
voinut luulla, että he olivat tottuneet seurustelemaan edellisiltä
vuosisadoilta heidän keskuuteensa eksyneitten henkilöitten kanssa, niin
hienotunteisesti he käyttäytyivät.

Mitä itseeni tulee, eivät henkiset voimani ole koskaan olleet
vilkkaammat ja terävämmät eikä käsityskykyni valppaampi kuin sinä
iltana. En luonnollisesti tarkoita, että olisin hetkeksikään unohtanut
kummallisen asemani, mutta juuri se synnytti minussa kuumeentapaisen
vilkkauden, jonkunlaisen henkisen huumauksen.[1]

[1] Tätä mielentilaa selitettäessä on muistettava, että ympäristössäni
oli keskusteluainetta lukuunottamatta tuskin mitään, joka olisi
muistuttanut minua siitä, mitä oli tapahtunut. Aivan taloni läheltä
olisin vanhasta Bostonista löytänyt seurustelupiirejä, jotka olisivat
olleet minulle paljoa vieraampia. Kahdennenkymmenennen vuosisadan
Bostonilaisten kieli erosi edellisen vuosisadan sivistyneitten kielestä
paljon vähemmän, kuin tämä viimeksimainittu esim. Washingtonin tai
Franklinin kielestä. Samoin ei molempain vuosisatojen välinen ero
puvuissa ja huoneitten kalustuksessa ollut suurempi, kuin muodin
vaihtelut yhdeksännellätoista vuosisadalla yhden ainoan sukupolven
eläessä.

Edit Leete ei ottanut sanottavasti osaa keskusteluun, mutta kun hänen
kauneutensa vetovoima tuon tuostakin sai minut luomaan katseeni häneen,
huomasin, että hän tarkasteli minua hartain, melkein viehättynein
katsein. Oli selvää, että minä olin herättänyt hänen huomiotansa
tavattoman suuressa määrässä, jota ei suinkaan tarvinnut ihmetellä, jos
hänellä vain oli jossakin määrin vilkas mielikuvitus. Vaikka
otaksuinkin, että uteliaisuus oli pääasiallisena vaikuttimena hänen
mielenkiintoonsa, vaikutti hänen katseensa minuun tavalla, jota se ei
olisi tehnyt, ellei hän olisi ollut niin kaunis.

Tohtori Leete näkyi samoin kuin naisetkin sangen halukkaasti kuuntelevan
kertomustani niistä suhteista, joiden alaisena olin paneutunut levolle
maanalaiseen kammiooni. Jokainen koetti arvailla, miten oli mahdollista,
että minä olin unohdettu herättämättä. Lopuksi päättelimme seuraavan
otaksuman todenmukaisimmaksi, vaikka ei kukaan tietysti voi olla varma
sen yksityiskohdista: Holvin katolla tavattu tuhkakerros osotti, että
talo oli palanut. Otaksuttavaa on, että tulipalo oli sattunut samana
yönä, jolloin minä nukuin. On siis myöskin otaksuttavaa, että Sawyer oli
menettänyt henkensä joko tulipalon tai jonkun sen kanssa yhteydessä
olevan tapahtuman kautta. Silloin on loppu aivan luonnollista. Ei kukaan
muu kuin hän ja tohtori Pillsbury tienneet kammion olemassa olostakaan,
vielä vähemmän, että minä olin siellä, eikä tohtori Pillsbury, joka
samana iltana oli matkustanut New-Orleansiin, luultavasti ollut kuullut
mitään koko tulipalosta. Ystäväni ja yleisö luulivat tietysti, että minä
olin joutunut liekkien saaliiksi. Vaikka raunioita olisi kaivettukin, ei
olisi voitu löytää perustuksessa olevaa kammiotani, ellei kaivamista
olisi toimitettu hyvin perusteellisesti. Jos paikalle olisi heti
rakennettu, olisi tällainen kaivaminen ollut välttämätöntä, mutta
epävakaiset ajat ja paikan epäedullinen asema olivat estäneet uudestaan
rakentamista. Niiden puiden suuruus, jotka olivat kasvaneet taloni
paikalle, osotti tohtori Leeten sanojen mukaan, että tontti oli ollut
rakentamatta ainakin puoli vuosisataa.



VIIDES LUKU.


Kun naiset myöhemmin illalla olivat menneet pois, ja me olimme jääneet
tohtori Leeten kanssa kahden, kysyi hän, nukuttiko minua. Siinä
tapauksessa voisin mennä levolle vuoteeseeni. Mutta jos haluaisin valvoa
myöhäisempään, olisi hän suurimmalla mielihyvällä valmis valvomaan
kanssani.

»Minä menen tavallisesti myöhään levolle», sanoi hän, »ja imartelematta
teitä voin sanoa, että tuskin voi ajatella hauskempaa seuraa, kuin
teidän. Emme totta tosiaan saa usein tilaisuutta puhutella
yhdeksännentoista vuosisadan miestä».

Olin koko illan jonkinlaisen pelon painostamana ajatellut hetkeä,
jolloin minun pitäisi jäädä yksin mennäkseni nukkumaan. Näiden sangen
ystävällisten vierasten ympäröimänä, heidän myötätuntoisen
osanottavaisuutensa tukemana ja vahvistamana olin voinut säilyttää
mieleni tasapainon. Mutta silloinkin oli keskustelun väliaikoina salaman
nopeudella välähtänyt mielessäni se tuskan esimaku, joka minut oli
valtaava, kun ei mikään enää kiinnittänyt puoleensa ajatuksiani. Tiesin,
etten voisi nukkua sinä yönä, ja olen varma, ettei kukaan käsitä sitä
pelkuruudeksi, vaikka tunnustankin, että kauhistuin valveilla makaamista
ja miettimistä. Kun sanoin tämän suoraan isännälleni vastaukseksi hänen
kysymykseensä, arveli hän, että olisi kummallista, ellei mielialani
olisi juuri sellainen. Mutta unen suhteen voisin olla huoleti. Heti kun
haluan mennä nukkumaan, antaa hän minulle lääkettä, joka varmaan hankkii
minulle levollisen unen. Seuraavana aamuna tunnen hänen vakuutuksensa
mukaan itseni yhtä levolliseksi, kuin olisin ollut jo kauan aikaa tämän
uuden maailman kansalaisena.

»Ennenkuin näin voi käydä», vastasin, »täytyy minun tutustua hieman
tarkemmin tähän Bostoniin, johon olen uudelleen ilmestynyt. Sanoitte
äsken katolla istuessamme, että kulunut vuosisata on saanut aikaan
suurempia muutoksia ihmiskunnan oloissa, kuin ennen vuosituhannet.
Nähdessäni kaupungin, voin sen kyllä uskoa, mutta olen sangen utelias
lähemmin tietämään, minkälaisia nämä muutokset ovat. Alkaakseni jostakin
-- sillä alahan on epäilemättä sangen laaja -- kysyn, miten olette
voineet ratkaista työväenkysymyksen tai oletteko voineet laisinkaan
ratkaista sitä? Se oli yhdeksännentoista vuosisadan ratkaisematon
arvoitus, ja kun panin levolle Bostonissa, uhkasi tämä arvoitus hävittää
koko yhteiskunnan, kun ei se voinut keksiä sille vastausta. Maksanee kai
vaivan nukkua sata vuotta, saadaksensa tietää, miten vastaus kuuluu, --
jos todella olette sen keksineet».

»Luulen olevani oikeutettu väittämään, että olemme ratkaisseet
arvoituksen, koska nykyjään ei tunneta työväenkysymystä, eikä sellaista
voi enää syntyäkkään», vastasi tohtori Leete. »Yhteiskunta, joka ei
voinut ratkaista niin yksinkertaista tehtävää, ei ansainnutkaan
parempaa, kuin perikadon. Itse asiassa ei yhteiskunnan, tarkkaan
katsoen, tarvinnut ratkaista kysymystä laisinkaan, sillä se selveni
itsestään. Ratkaisuna oli taloudellisen kehityksen välttämätön tulos,
joka ei olisi voinut muodostua toisenlaiseksi. Yhteiskunnan tehtävänä
oli vain tunnustaa tämä kehitys ja tukea sitä, kun sen suunta tuli
tarkoin selville».

»Ainoa, mitä minä voin tämän johdosta sanoa», vastasin, »on, ettei
kukaan tuntenut tällaista kehitystä vielä siihen aikaan, jolloin minä
nukuin.»

»Sanoitte muistaakseni nukkuneenne vuonna 1887».

»Aivan niin, toukokuun 30 p. 1887».

Toverini katsoi minua hetken miettivän näköisenä. Sitte hän huomautti:

»Tahdotte siis väittää, ettei yhteiskunta vielä silloinkaan yleensä
tuntenut sitä käännekohtaa, joka silloin oli tulossa. Luonnollisesti
uskon selitystänne täydellisesti. Monet meidän historioitsijamme ovatkin
jo huomanneet tuon teidän aikalaistenne omituisen sokeuden ajan
merkkeihin nähden; mutta meidän on vaikeampi käsittää muutamia muita
historiallisia tosiasioita -- niin selviltä ja yksinkertaisilta kuin ne
näyttävätkin näin taaksepäin katsoen. Tarkoitan niitä lähestyvää
muutosta ennustavia ilmiöitä, joita jo teidänkin aikananne oli
huomattavissa. Olisi sangen hauskaa, herra West, saada hiukan tarkempi
selvitys siitä katsantokannasta, miltä te ja vertaisenne arvostelitte
yhteiskunnallista tilaa ja sen tulevaisuutta vuonna 1887. Huomasitte kai
ainakin sen, että jonkun suuren muutoksen täytyy olla seurauksena
laajalle levinneistä taloudellisista ja yhteiskunnallisista
levottomuuksista, niiden perustana olevasta kaikkien kansankerrosten
tuntemasta luokkaerosta ja ihmiskunnan yleisestä kurjuudesta».

»Sen kyllä huomasimmekin», vastasin minä. »Tunsimme, että yhteiskunta
oli menettänyt ankkurinsa ja joutunut tuuliajolle. Ei kukaan voinut
sanoa, mihin se kulkeutuu, mutta kaikki pelkäsivät kallioita».

»Mutta olihan virran suunta aivan selvä», sanoi tohtori Leete. »Jos vain
olisitte viitsineet ottaa siitä selon, olisitte huomanneet, että se ei
vie matalikolle, vaan syvälle kulkuvedelle».

»Meillä oli siihen aikaan sananlaskuna: Herrat ovat aina viisaammat
raatihuoneelta tullessaan, kuin sinne mennessään», vastasin minä.
»Ainoa, mitä voin sanoa, on että nukkumaan mennessäni olivat olot
sellaiset, että en olisi hämmästynyt, jos olisin äsken katolta nähnyt
joukon hiiltyneitä, sammaltuneita raunioita tämän ihanan kaupungin
paikalla».

Tohtori Leete kuunteli tarkasti ja nyökäytti miettien päätänsä, kun
lopetin.

»Sananne todistavat», huomautti hän, »että Storios on ollut aivan
oikeassa kuvatessaan teidän aikakauttanne, vaikka tähän saakka on
yleensä luultu, että hän on liioitellut kuvaillessaan olojen synkkyyttä
ja ihmisten sekasortoisia ajatuksia. On luonnollista, että sellaisena
murrosaikana kuin silloin syntyy aina levottomuutta ja kiihtymystä.
Mutta kun näkee, kuinka selvästi kehittymään pyrkiväin voimain suunta
oli viitotettu, olisi valmis otaksumaan, että kansojen mielet täytti
toivo eikä pelko».

»Ette ole sanonut vielä, minkä vastauksen olette löytäneet
arvoitukseen», sanoin hänelle. »Olen utelias tietämään, minkälaisen
kehityskulun käänteen kautta voi sellainen aikakausi, kuin minun oli,
luoda nykyisen rauhan ja hyvinvoinnin, jota näytte saavan nauttia».

»Suokaa anteeksi», lausui isäntäni, »tupakoitsetteko?»

Sytytettyämme sikarrit jatkoi hän: »Koska näytte samoin kuin minäkin
mieluummin juttelevan kuin nukkuvan, niin on ehkä parasta, että koetan
teille selittää nykyistä taloudellista järjestelmäämme ainakin
senverran, että tulette huomaamaan, ettei sen kehityksessä ole ollut
mitään salaperäistä tai käsittämätöntä. Teidän aikuistenne
Bostonilaisten sanotaan olleen halukkaita kyselemään, ja minä todistan
sukulaisuuteni heidän kanssansa siten, että kysyn teiltä aluksi, mikä
oli teidän mielestänne aikoinaan tärkein piirre
työväenlevottomuuksissa?»

»Luonnollisesti työlakot», vastasin.

»Aivan oikein, mutta mikä teki työlakot niin pelottaviksi?»

»Lujat työväenjärjestöt».

»Mikä oli näiden lujien järjestöjen tarkoituksena?»

»Työntekijät väittivät, että heidän täytyy järjestyä, voidakseen
toteuttaa vaatimuksiansa ja puolustaa oikeuksiansa».

»Niin onkin», sanoi tohtori Leete. »Työväenjärjestöt ja lakot johtuivat
kapitaalin, pääoman kasaantumisesta suurempiin ryhmiin, kuin koskaan
ennen. Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden
johtajana vielä oli lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut
liikkeet vähälukuisten mutta summattomalla pääomalla varustettujen
suurliiketten asemasta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden
jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi
aate riitti luomaan jokaiselle oman liikkeen, tuli työntekijöistä
yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkain välillä oikeastaan ollut
määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu
työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja. Mutta kun
pienen pääoman omistajat olivat suorittaneet tehtävänsä, ja suurten
pääomain kasaantuminen alkoi, muuttuivat olot toisiksi. Yksityinen
työntekijä oli ollut vähäväkisille työnantajille suhteellisesti tärkeä,
vaan nyt hän kadotti kaiken merkityksensä ja voimansa suurkapitalistia
vastaan, samalla kuin häneltä riistettiin mahdollisuus kohota
työnantajaksi. Itsensäpuolustamisvaisto pakotti hänet liittymään yhteen
toveriensa kanssa.

Sen ajan historia osottaa, että tyytymättömyys pääomain kasaantumista
vastaan oli pelottava. Luultiin, että yhteiskunta joutuisi siten
kauheamman hirmuvallan alaiseksi, kuin koskaan ennen. Uskottiin, että
kasaantunut pääoma laskee työntekijäin hartioille niin häpeällisen
orjuuden ikeen, ettei sellaista oltu vielä koskaan ennen kannettu:
orjuuden, jonka herroina eivät olleet enää ihmiset, vaan sieluttomat
koneet, ja tyydyttämätön voitonhimo ainoana tarkoitusperänä. Luodessamme
katsauksen taaksepäin emme voi kummastella työntekijäin epätoivoa, sillä
tuskinpa on ihmiskunta koskaan sitä ennen katsonut silmästä silmään
kurjempaa ja kauheampaa kohtaloa, kuin se, minkä alaiseksi se olisi
joutunut, jos odotettu hirmuvallan muoto olisi toteutunut.

Sillävälin kehittyi teollisuuselämä kaikista valituksista huolimatta yhä
suuremmiksi etuoikeutetuiksi yhtiöiksi. Yhdysvalloissa, jossa tämä
kehitys oli ehtinyt etemmäksi kuin Europassa, ei yhdeksännentoista
vuosisadan viime neljänneksellä enää onnistunut ainoakaan yksilöllinen
yritys tärkeimmillä teollisuusaloilla, ellei sillä ollut käytettävänään
suuria pääomia. Ne pienet liikkeet, joita vielä yhdeksännentoista
vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä oli, kävivät nopeasti
perikatoansa kohti jäännöksinä menneistä ajoista tai elivät ne suurten
liikeyritysten loiskasveina, ellei niiden liikealana ollut pienet
piirit, jotka olivat vielä liian vähäpätöisiä vetämään puoleensa
suurkapitalistien huomiota. Silloisia pikkuliikkeitä voi verrata rottiin
ja hiiriin, jotka elivät koloissa ja pimeissä nurkissa, turvataksensa
olemassaolonsa siten, että koettivat olla herättämättä huomiota.
Rautatiet olivat laajenneet yhä laajemmiksi verkoiksi, kunnes jokainen
rata maassa oli parin ison yhtiön hallussa. Kaikki tärkeimmät tehdasalat
olivat liittojen käsissä. Nämä liitot, renkaat, trustit, tai mitä nimeä
ne lienevät kantaneetkin, määräsivät hinnat ja lakkauttivat kaiken
kilpailun, mikäli ei vastustajana ollut yhtä mahtava rengas. Siinä
tapauksessa seurasi taistelu, jonka lopputuloksena tavallisesti oli
vielä laajempi rengas. Suuret, kaupunkeihin perustetut kauppaliikkeet
kukistivat haaraosastojensa kautta kaikki kilpailijansa maaseuduilla ja
sulattivat itseensä kaupunkienkin pienemmät kauppiaat, kunnes kokonaisen
kaupunginosan liike oli _saman_ katon alla, missä satoja entisiä
kauppiaita palveli kauppa-apulaisina. Kun pienten pääomain omistajat
eivät voineet sijoittaa rahojansa omiin liikkeisiin, ei heillä ollut
muuta keinoa, kuin ostaa niillä sen suurliikkeen osakkeita, jonka
palveluksessa he olivat, ja näin he tulivat kaksinkertaisesti riippumaan
suurliikkeistä.

Se tosiasia, etteivät kansan epätoivoiset ponnistukset voineet estää
liike-elämää luisumasta yksien käsien ohjattavaksi, osottaa selvästi,
että tähän yhdistymiseen oli päteviä syitä. Pienten kapitalistien
lukemattomine liikkeineen oli täytynyt jättää taistelutanner
suurkapitalistien haltuun yksinkertaisesti sentähden, että he olivat
toisen aikakauden lapsia, ja siis kykenemättömiä täyttämään niitä
vaatimuksia, joita höyryn ja sähkön sekä summattomain jättiläisliiketten
kehitys asetti heidän suoritettavikseen. Entisaikojen järjestelmän
palauttaminen, vaikka se olisi ollut mahdollistakin, olisi ollut
hollikyytien aikakauteen palaamista, kun kerran on totuttu rautateihin.
Niin rasittava ja sietämätön kuin suurpääoman valta olikin, täytyi sen
uhrienkin kirouksistaan huolimatta myöntää, että kansan eri
teollisuushaarojen tuotantokyky oli kasvanut suuressa määrässä, ja että
liiketten yhdistymisen kautta syntyneen yhteisen hallinnon menot olivat
supistuneet paljoa pienemmiksi kuin ennen, jonka ohessa yleinen
varallisuus oli kasvanut ennen aavistamattomassa määrässä sen jälkeen
kuin uusi järjestelmä oli voittanut vanhan. Tämä edistys oli tosin
tehnyt rikkaat yhä rikkaammiksi ja siten suurentanut heidän ja
köyhälistön välillä olevaa juopaa, mutta siitä huolimatta oli
kieltämätöntä, että pääoma katsottuna ainoastaan varallisuuden
synnyttäjänä oli tullut yhä hedelmällisemmäksi samassa määrässä kuin se
oli kasaantunut yhteen. Jos vanha järjestelmä pienine pääomineen
olisikin voitu saattaa käytäntöön, olisi se tosin synnyttänyt suuremman
yhdenkaltaisuuden elämäntavoissa sekä enemmän persoonallista arvoa ja
vapautta, mutta tämän seurauksena olisi ollut yleinen köyhyys ja
aineellisen edistyksen keskeytyminen.

Eikö siis voitu millään tavalla säilyttää tuota valtavaa, pääomain
keskittymisestä syntyvää ja suurempaa varallisuutta synnyttävää voimaa,
joutumatta Kartagon tapaisen rahavallan kahleisiin? Vastaus oli valmiina
jo heti, kun tämä kysymys lausuttiin. Huomattiin, että yhä suuremmissa
piirteissä esiintyvä pääoman keskittyminen ja kasaantuminen
yksinoikeutetuksi liike-elämän johtajaksi, jota niin toivottomasti ja
turhaan oli koetettu vastustaa, olikin itse asiassa kehityksen tulos,
jota vain tarvitsi johdonmukaisesti kehittää ja luoda siten kultainen
tulevaisuus ihmiskunnalle.

Viime vuosisadan alussa oli kehitys jo ehtinyt huippuunsa lopulliseen
yksityisten kansojen piirissä tapahtuvaan pääomain kasaantumiseen
nähden. Maan teollisuutta ja kauppaa eivät enää johtaneet
vastuunalaisuudesta vapaat yksityiset henkilöt, jotka voivat menetellä
päähänpistojensa mukaan, omat edut ainoana tarkoitusperänään, vaan
johtamisvalta oli siirtynyt yhdelle ainoalle koko kansaa edustavalle
liitolle, joka toimi kaikkien puolesta yhteiseksi hyödyksi. Kokonainen
kansa järjestyi yhdeksi ainoaksi suureksi liikepiiriksi, joka sulatti
itseensä kaikki pienemmät ryhmät. Siitä tuli yksi ainoa kapitalisti
entisten monien sijaan, yksi ainoa etuoikeutettu työnantaja, joka
hävitti kaikki entiset pienemmät etuoikeudet, ja jonka voitot tulivat
kaikkien hyväksi. Renkaitten aikakauden lopputuloksena oli yksi ainoa
suuri rengas. Sanalla sanoen: Yhdysvaltojen kansa päätti ottaa koko
liike-elämänsä johdon omiin käsiinsä aivan samoin kuin se oli sata
vuotta sitte ottanut käsiinsä maansa hallinnon. Se järjesti nyt
liike-elämänsä samojen perusteiden mukaan, kuin se oli ennen järjestänyt
valtiollisen elämänsä. Ja vihdoinkin, vaikka omituisen myöhään,
huomattiin tuo ilmeinen tosiasia, ettei mikään ala ole niin omiaan
valtion hoidettavaksi, kuin kauppa ja teollisuus, joista koko kansan
olemassaolo riippuu. Huomattiin, että näiden jättäminen yksityisten,
ainoastaan omia etujansa valvovien kansalaisten käsiin on yhtä
mieletöntä, kuin valtiollisten asiain johdon jättäminen yksityisten
henkilöitten tai luokkien käsiin, jotka käyttävät sitä omaksi edukseen».

»Tuollainen sanomaton mullistus, josta kerrotte, ei tietysti voinut
tapahtua ilman suuria väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta?» huomautin.

»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »se tapahtui tykkänään ilman
väkivaltaa. Muutoksen tarpeellisuus oli huomattu jo aikoja ennen.
Yleinen mielipide oli kypsynyt ottamaan sitä vastaan, ja sen
puolustajana oli kansan suuri enemmistö. Oli yhtä mahdotonta vastustaa
sitä asevoimalla kuin todisteluillakin. Toiselta puolelta ei kansa enää
tuntenut katkeruutta suuria renkaita eikä niiden johtajia kohtaan,
huomattuaan ne välttämättömiksi väliasteiksi taloudellisessa
kehityksessä. Suurten, etuoikeuksilla varustettujen yhtiöitten
kiivaimpain vastustajain täytyi myöntää, että niillä oli ollut
välttämätön ja peräti tärkeä tehtävä suoritettavanaan, kasvattaessansa
kansaa kykeneväksi ottamaan liike-elämän johdon omiin käsiinsä.
Viisikymmentä vuotta ennen olisi maan teollisuuden siirtäminen valtion
käsiin ollut rohkeimmankin mielestä uhkarohkea yritys. Mutta suuret
yhtiöt ja renkaat olivat käytännöllisesti opettaneet kansalle uusia
katsantotapoja tässä suhteessa. Vuosien kuluessa oli rengasten nähty
käsittelevän tuloja, jotka olivat paljoa suuremmat, kuin valtion tulot,
sekä johtavan satoja tuhansia työntekijöitä sellaisella menestyksellä ja
taloudellisella säästäväisyydellä, joka olisi ollut mahdotonta pienissä
oloissa. Huomattiin, että kuta suurempi liike on, sitä
yksinkertaisempain periaatetten mukaan sitä on johdettava. Samoin kuin
kone työskentelee varmemmin kuin käsi, samoin tuottaa suuren yhtiön
johdossa käytettävä järjestelmä paremmat tulokset, kuin isännän silmä
pienissä liikkeissä. Täten vaikutti kehitys sen, että kun ehdotettiin
liike-elämää otettavaksi valtion huostaan, ei kukaan enää pitänyt
ehdotuksen toteuttamista mahdottomana. Se oli tietysti pitempi
edistysaskel kuin mikään entisistä, mutta tiedettiin, että kun koko
kansa on ainoa liikkeen omistaja, poistuu monta vaikeutta, joita vastaan
yksityisten liiketten on täytynyt taistella».



KUUDES LUKU.


Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda
yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää
kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda
mukanaan.

Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa
määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys».

»Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?»

»Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan
puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja
poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä».

»Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori
Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus?
Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten
selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa
satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan
varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään
ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme
sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen
jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä
alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän
henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West,
että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän
aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan
ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät,
eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille
ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin».

Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että
meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt
teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän
mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa
rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen
käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian
usein puolueitten leikkikaluna».

»Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään
elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä
politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla
on nykyjään vain historiallinen merkitys».

»Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin.

»Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat
muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän
aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat
alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun
toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että
voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt
sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka
haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä
virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi
lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme
ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää,
täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan
olojamme».

»Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet
työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain
pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman,
rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan
kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan
kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin
kapitalistien vaikeudet kannettavikseen».

»Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa»,
vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle,
ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja
silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta
ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset
kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri
toimiin teollisuuden tarpeen mukaan».

»Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden
periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli,
ratkaistaksenne työväenkysymyksen».

»Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa
tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että
maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen
kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli
silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus
suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai
henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän
jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli
tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta
niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä
yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä
olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret
joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä,
eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko
kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen
helposti tehdä».

»Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään
työhön?» kysyin.

»Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen
tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin
luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi.
Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman
halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti
välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä
pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille
perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois
tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään
mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten
ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi
itsensä».

»Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?»

»Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin
teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja
vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja
täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä,
käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa
kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää
kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen
työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset
hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes
he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan
tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä,
jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki
neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti
vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat.
Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.



SEITSEMÄS LUKU.


»Minun luullakseni», huomautin, »alkavat menettelytapanne pahimmat
vaikeudet vasta sitte, kun olette kutsuneet kansalaiset suorittamaan
työvelvollisuuttansa, sillä siihen loppuu yhdenkaltaisuus sotajoukon
kanssa. Sotilailla on kaikilla sama, vieläpä sangen yksinkertainen
tehtävä suoritettavana. Heidän tulee vain oppia käyttämään aseita,
marssimaan ja tekemään vahtipalvelusta. Mutta työn armeijan täytyy oppia
pari kolmesataa eri ammattia ja kyetä ne suorittamaan. Mikä johtajanero
hallinnossa kykenisikään viisaasti ratkaisemaan, mille alalle suuren
kansan kunkin yksityisen jäsenen tulee antautua, mitä ammattia ruveta
harjoittamaan?»

»Hallinnolla ei ole sen ratkaisun kanssa mitään tekemistä».

»Kuka sen sitte ratkaisee?»

»Jokainen omasta puolestaan, seuraten luonteensa taipumuksia. Ei kammota
mitään vaivoja, kun koetetaan saada kukin yksilö kykeneväksi huomaamaan
luonnollisia taipumuksiansa. Meidän teollisuusarmeijamme on järjestetty
sen periaatteen nojalle, että ihmisen luonnolliset taipumukset, sekä
henkiset että ruumiilliset, määräävät varmimmin, millä alalla hänen
työnsä tuottaa suurimman hyödyn yhteiskunnalle ja enimmän tyydytystä
hänelle itsellensä. Vaikka kukaan ei voi vetäytyä suorittamasta yleistä
työvelvollisuuttaan muodossa tai toisessa, saa jokainen yksityinen
vapaaehtoisesti valita -- muutamia tarpeellisia määräyksiä noudattaen --
millä alalla hän tahtoo suorittaa työvelvollisuutensa. Kun yksilön
tyytyväisyys ja onnellisuudentunne palvelusajan kuluessa riippuu siitä,
että hän saa tehdä työtä, johon hänellä on taipumusta, tarkastelevat
vanhemmat ja opettajat jo aikaisimmista ikävuosista alkaen ilmestyviä
merkkejä lasten taipumuksista. Kasvatuksessamme on annettu tärkeä sija
kansallisen teollisuusjärjestelmän ja sen kehityshistorian tutkimiselle
samoin kuin kaikkien tärkeimpien ammattien alkuperusteille. Vaikka ei
tämä käytännöllinen opetus saakkaan supistaa koulujemme päämääränä
olevan yleisen hengenviljelyksen opetusaikaa, ehditään siellä kuitenkin
opettaa nuorisoamme sekä tarkkaan tuntemaan kansallisen teollisuutemme
järjestelmä että myöskin harjoittamaan heitä jossakin määrässä
tutustumaan työkaluihin ja niiden käyttämiseen. Koulumme oppilaat käyvät
opettajiensa johdolla usein työpajoissa, ja usein tehdään pitempiäkin
retkeilyjä, jotta he oppisivat tuntemaan eri teollisuusaloja. Teidän
aikakaudellanne ei kenenkään tarvinnut hävetä sitä, ettei hän laisinkaan
tuntenut oman alansa ulkopuolella olevia ammatteja, mutta nykyjään olisi
tällainen tietämättömyys voittamattomana esteenä sen meillä vallitsevan
aatteen toteuttamisessa, että jokaisen tulee kyetä avoimin silmin
valitsemaan itsellensä toimialan, joka parhaiten vastaa hänen kykyänsä
ja taipumuksiansa. Tavallisesti on nuorukainen jo paljoa ennen työhön
astumistaan tullut selville, mille alalle hän antautuu, jopa hankkinut
jonkun verran ammattitaitoakin, ja odottaa vain kärsimättömästi aikaa,
jolloin hän saa astua riveihin».

Minä huomautin: »Tuskinpa voinee sattua niin, että niiden lukumäärä,
jotka haluavat ryhtyä harjoittamaan jotakin ammattia, vastaisi sillä
alalla tarvittavain työntekijäin lukua. Tavallisesti lienee
ilmoittautujia joko enemmän tai vähemmän».

»Vapaaehtoisten lukumäärä vastaa jokseenkin tarvetta», vastasi tohtori
Leete. »Hallinnon tulee valvoa, että näin käy. Pidetään tarkkaa lukua
siitä, kuinka monta vapaaehtoista kullekin alalle tarjoutuu. Jos heidän
lukumääränsä jollakin alalla on tuntuvasti suurempi tarvetta, päätetään
sen johdosta, että kysymyksenalainen ammatti on muita miellyttävämpi.
Jos taas toiselta puolelta tarjoutuvain vapaaehtoisten joukko alkaa
vähetä tarvittavaa määrää alemmaksi, todistaa se, että ammattia pidetään
liian rasittavana. Hallituksen huolena on valvoa, että kaikkien
ammattien viehätysvoima, mikäli se riippuu työehdoista, pysyy
yhtäsuurena, toimet yhtä rasittavina henkilöille, joiden taipumuksia ne
vastaavat. Tämä tapahtuu siten, että työaika järjestetään eri aloilla
eri pitkäksi työn vaikeuden mukaan. Huokeammissa, miellyttävissä
olosuhteissa suoritettavassa työssä on pitempi työaika, mutta vaikeissa
ammateissa, kuten kaivostöissä, on työaika lyhin. Ei ole minkäänlaista
edeltäpäin määrättyä teoreettista sääntöä, jonka mukaan työn
rasittavaisuus päätettäisiin. Kun hallinto vähentää työtaakkaa joiltakin
työväenryhmiltä ja lisää sitä toisille, noudattaa se työväestön omaa
mielipidettä, joka ilmestyy vapaaehtoisten lukumäärässä. Periaatteena
on, ettei kenenkään työ saa yleensä olla suorittajalleen vaikeampaa kuin
jonkun toisen työ. Tässä tulee työntekijäin itsensä olla ratkaisijana.
Ei mikään rajoita tämän periaatteen sovittamista käytäntöön. Jos joku
erityinen toimi on niin vaikeaa tai vastenmielistä, ettei siihen
ilmoittaudu kylliksi vapaaehtoisia, ellei työaikaa lyhennetä kymmeneen
minuuttiin, niin tämä tehdään. Jos ei silloinkaan ketään ilmoittaudu,
jätetään koko ammatti. Mutta todellisuudessa riittää jo pienempikin
työajan lyhennys tai jotkut muut siihen yhdistetyt edut takaamaan
tarpeellisen määrän halukkaita työntekijöitä jokaiselle yhteiskuntaa
hyödyttävälle työalalle. Mutta jos todellakin tällaiseen yhteiskunnalle
hyödylliseen työhön välttämättömästi liittyvät vaikeudet ja vaarat
olisivat niin suuria, etteivät myönnetyt edut riittäisi voittamaan
ihmisten vastenmielisyyttä kysymyksenalaista työtä kohtaan, tarvitsisi
hallinnon vain siirtää se tavallisten toimialojen ulkopuolelle,
selittämällä, että sen suorittamiseen tarvitaan »erityistä rohkeutta»,
ja että ne, jotka työhön ryhtyvät, ansaitsevat kansan erityistä
kiitollisuutta. Silloin tarjoutuu vapaaehtoisia kylliksi. Meidän nuoret
miehemme ovat sangen kunnianhimoisia eivätkä he jätä sellaista
tilaisuutta käyttämättä. Käsitätte tietysti, että kun teollisuuden
suorittaminen riippuu vapaaehtoisista, on kaikilta aloilta koetettu
täydellisesti poistaa epäterveelliset tai hengenvaaralliset työehdot.
Terveys ja turvallisuus on joka ammatissa taattu. Kansa ei raatele eikä
teurasta satojatuhansia työntekijöitään, kuten yksityiset kapitalistit
ja yhtiöt tekivät teidän aikakaudellanne».

»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos näin ollen johonkin
ammattiin ilmoittautuu useampia vapaaehtoisia kuin tarvitaan?»

»Silloin on niillä etuoikeus, jotka ovat hankkineet laajimmat tiedot
haluamastaan ammatista. Mutta ei kenenkään, joka pitemmän aikaa haluaa
päästä jollekin ammattialalle, tarvitse jäädä siitä pois. Jos joku ei
voi päästä haluamaansa toimeen, on hänellä tavallisesti pari muuta,
edellisen kaltaista ammattia, jotka jossakin määrässä viehättävät häntä.
Jokaisen tulee kehittää taipumuksiansa niin, että hänellä on halua
toiseen tai kolmanteen työhön, ellei hän ensiksi haluamaansa saa,
tapahtukoonpa tämä sitte joko työhön ryhdyttäessä tai myöhemmin, kun
joku uusi keksintö tai muuttuneet vaatimukset tekevät hänet ensimäiseen
toimeensa kykenemättömäksi. Silloin hän voi aina löytää uuden,
suhteellisesti miellyttävän toiminta-alan. Tämä paikan vaihtoa koskeva
periaate on sangen tärkeä järjestelmässämme. On vielä lisäksi
huomattava, että jos jossakin ammatissa yhtäkkiä syntyisi työntekijöiden
puutetta täi tuotantoa pitäisi äkkiä korottaa, koetetaan asia tosin
ennen muuta järjestää vapaaehtoisuuden tietä. Mutta hallitus voi
hätätilassa myöskin ilmoittaa tarvittavan ylimääräisiä tai ottaa
tarvittavat työvoimat joltakin toiselta alalta. Nämä voidaan kuitenkin
ottaa ainoastaan ammattitaidottomain tai tavallisten työntekijäin
luokasta».

»Miten siihen luokkaan saadaan työntekijöitä?» tiedustelin häneltä.
»Siihen kai ei kukaan ruvenne vapaaehtoisesti?»

»Ammattitaidottomain luokkaan luetaan kaikki kolmen ensimäisen vuoden
työntekijät. Vasta tämän ajan kuluttua saa nuorukainen, jota siihen
saakka voidaan käyttää mihin työhön tahansa johtajain määräyksen mukaan,
valita erityisen toimialan. Ei kukaan pääse vapaaksi näistä kolmesta
ensimäisestä työvuodesta, joiden kuluessa kaikkien täytyy tottua
tarkkaan järjestykseen. Nuoret miehemme ovatkin hyvin iloissaan,
saadessaan vaihtaa tämän ankaran koulun ammattialoilla vallitsevaan
suhteellisesti suurempaan vapauteen. Jos joku on niin kykenemätön, ettei
hän ole voinut huomata itsessään taipumusta mihinkään erityiseen
ammattiin eikä siis kykene valitsemaan omaa toimialaa, saa hän jäädä
tavalliseksi työntekijäksi. Mutta sellaiset tapaukset ovat
luonnollisesti, kuten ymmärtänette, hyvin harvinaisia».

»Kun joku on valinnut ammatin itsellensä», huomautin, »niin täytyy hänen
luonnollisesti pysyä siinä koko työaikansa».

»Ei se ole välttämätöntä», vastasi tohtori Leete. »Vaikka tiheitä ja
oikusta johtuvia muutoksia koetetaan estää, jopa kielletäänkin, voi
kuitenkin jokainen työntekijä määrätyillä ehdoilla ja ottaen huomioon
ammattien tarpeet, hakea vapaaehtoisena siirtoa toiselle alalle, jos hän
luulee, että se sopii hänelle paremmin kuin ensiksi valitsemansa. Tässä
tapauksessa hän on samojen ehtojen ja määräysten alainen, kuin ensi
kertaa työhön astuva, vapaaehtoinen. Samoin voi työntekijä, myöskin
erityisiä ehtoja noudattaen, muuttaa toiselle paikkakunnalle, kun se ei
tapahdu liian usein. Teidän järjestelmänne vallitessa voi oloihin
tyytymätön työntekijä tosin jättää työnsä milloin tahansa, mutta samalla
hän myös pani vaaranalaiseksi koko toimeentulonsa, vieläpä
tulevaisuutensakin. Me olemme huomanneet, että ainoastaan hyvin harvat
tahtovat luopua vanhasta opitusta toimestaan ryhtyäksensä uuteen sekä
vaihtaa vanhat ystävänsä ja työtoverinsa uusiin. Ainoastaan huonoimmat
työntekijät muuttelevat tällä tavalla, niin usein kuin määräyksemme
sallivat. Terveydellisistä syistä johtuvat muutokset hyväksytään
tietysti aina».

»Teollisuusaloilla voi järjestelmänne kyllä olla erittäin hyvä ja johtaa
erinomaisiin tuloksiin», myönsin minä, »mutta en usko, että sitä voidaan
sovittaa korkeammilla henkisillä aloilla niihin ihmisiin, jotka eivät
palvele kansaansa kättensä, vaan henkensä työllä. Luonnollisesti
tarvitsette tekin tämänlaatuisen työntekijöitä. Miten voitte valita ne
maanviljelys- tai teollisuustyöväestön joukosta? Tämä kai vaatii
luullakseni sangen tarkkaa seulomista».

»Vaatii kyllä», vastasi tohtori Leete. »Siinä tarvitaan mitä
huolellisinta tutkimista, ja sentähden annammekin jokaisen yksilön
itsensä päättää, tahtooko hän ryhtyä henkiseen vai ruumiilliseen työhön.
Kolmivuotisen palveluskauden kuluttua, joka on jokaisen suoritettava
tavallisena työntekijänä, päättää kukin luonnollisia taipumuksiansa
seuraten, tahtooko hän kehittyä taiteen tai tieteen palvelukseen tai
tulla maanviljelijäksi tai teollisuustyömieheksi. Jos joku luulee
paremmin pystyvänsä henkiseen kuin ruumiilliseen työhön, on hänellä
kaikki keinot käytettävinään ja tiet avoinna tutkiaksensa luuloteltujen
taipumustensa pätevyyttä ja harjoittaaksensa sekä kehittääksensä niitä,
voidaksensa sitte antautua seuraamaan kutsumustansa, jos hän siihen
kykenee. Teknilliset, lääkintätaidon, kuvanveiston, maalaus-, musiikki-
ja näytelmätaiteen sekä korkeimmat tieteelliset oppilaitokset ovat
halullisille ehdottomasti avoinna».

»Eivätkö ne ole täynnä nuorisoa, jonka ainoana tarkoitusperänä on päästä
tekemästä työtä?»

Tohtori Leete nauroi hieman ivallisesti, virkkoen:

»Voin teille aivan varmasti vakuuttaa, ettei ainoakaan pyri näihin
oppilaitoksiin siinä tarkoituksessa, että hän siten välttäisi työtä. Ne
ovat sellaisia varten, joilla on erinomaiset taipumukset valitsemallaan
oppialalla, ja jokainen, jolla ei näitä taipumuksia ole, tekee
mieluummin vaikka kaksinkertaisia työpäiviä ammatissaan, kuin koettaa
seurata sellaista luokkaa. Luonnollisesti on monta sellaista, jotka ovat
erehtyneet kutsumuksessansa ja palaavat teollisuuden palvelukseen,
huomattuansa, etteivät he voi täyttää oppilaitoksien vaatimuksia. Tätä
ei pidetä häpeänä, sillä yhteinen hyvä kehottaa jokaista kehittämään
niitä kykyjä ja luonnonlahjoja, joita hän luulee huomanneensa
itsessänsä, mutta joiden olemassaolo voidaan todistaa vasta kokeiden
kautta. Korkeimmat koulut olivat teidän aikakaudellanne melkein
tykkänään riippuvia oppilasten ylläpidosta, ja näyttää siltä, että ne
antoivat todistuksia kykenemättömillekin henkilöille, jotka siten saivat
paikkoja henkisen työn aloilla. Meidän koulumme ovat kansallisia
laitoksia, ja se, joka on suorittanut niiden kurssit, ei tarvitse muita
todistuksia kyvystänsä».

»Jokaisella on tilaisuus astua opin teille, kunnes hän on täyttänyt 30
vuotta», jatkoi tohtori. »Sen jälkeen ei ketään enää oteta oppilaaksi,
koska siinä tapauksessa aika, jolloin hän voi alallaan palvella
kansaansa ennen eroamisikään joutumistansa, tulisi liian lyhyeksi.
Teidän aikakautenne nuorukaisten täytyi jo aivan nuorina valita alansa,
ja sentähden he sangen usein tykkänään erehtyivät kutsumuksestaan,
joutuivat väärälle uralle. Nykyään tiedetään, että muutamain henkilöiden
luonnonlahjat kehittyvät paljoa myöhemmin kuin toisten, ja sentähden on
opin tie meillä auki kuusi vuotta, neljänkolmatta vanhasta 30 ikävuoteen
saakka».

Huulillani oli jo kymmenkunnan kertaa ollut eräs kysymys, joka minun
aikanani oli pahimpana esteenä teollisuuskysymyksen lopullista ratkaisua
pohdittaissa. Nyt sen lausuin:

»On omituista», sanoin, »että ette ole vielä maininnut sanaakaan
palkanmaksujärjestelmästänne. Kun kansa on ainoa työnantaja, täytyy
hallituksen tietysti järjestää palkat ja määrätä, kuinka paljon kukin
saa, lääkäristä alkaen päivätyöläiseen saakka. Voin sanoa, ettei
tällaista järjestelmää olisi meidän aikanamme missään tapauksessa
hyväksytty, enkä ymmärrä, miten se nytkään voi käydä laatuun, ellei
ihmisluonne ole tykkänään muuttunut. Meidän aikakaudellamme ei kukaan
ollut tyytyväinen palkkaansa. Sekin, joka itse sai kylliksi, oli varma
siitä, että hänen naapurinsa sai liiaksi, ja paheksui sitä. Jos tästä
johtuva yleinen tyytymättömyys, joka puhkesi esiin kirouksina ja
lakkoina lukemattomia työnantajoita vastaan, olisi voitu kohdistaa yhtä
ainoaa, esim. hallitusta vastaan, ei se olisi pysynyt pystyssä kahta
palkanmaksupäivää, vaikka olisi ollut kuinka luja».

Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.

»Aivan niin, aivan niin», sanoi hän. »Yleinen työlakko olisi syntynyt jo
ensimäisenä palkanmaksupäivänä, ja hallitusta vastaan suunnattu lakkohan
on vallankumous».

»Kuinka te siis voitte estää vallankumousta syntymästä joka
palkanmaksupäivänä?» kysyin. »Onko joku suuri filosoofi keksinyt uuden
laskutavan, jonka nojalla voidaan tarkkaan ja kaikkien mieliksi määrätä
kaiken työn suhteellinen ja todellinen arvo, olkoonpa se sitte
ruumiillista tai henkistä, käden tai äänen, korvan tai silmän työtä? Tai
onko ihmisluonne muuttunut niin täydellisesti, ettei kukaan enää katso
omaa etuansa, vaan jokainen harrastaa toisten parasta? Muuten en voi
asiaa selittää».

»Ei ole tapahtunut kumpaakaan», vastasi isäntäni nauraen. »Mutta nyt
teidän täytyy muistaa, herra West, että te olette sekä potilaani että
vieraani, ja sallia minun saattaa teidät levolle. Huomenna puhelemme
enemmän. Kello on jo yli kolmen».

»Se on epäilemättä viisas määräys», vastasin, »jos vain voitte sen
toteuttaa».

»Siitä kyllä pidän huolen», vastasi tohtori, ja sen hän tekikin. Hän
antoi minulle pikarillisen jotakin juomaa, joka uuvutti minut uneen
heti, kun kallistin pääni tyynylle.



KAHDEKSAS LUKU.


Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan
nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset,
heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen
perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään
kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja
mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni
sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa
muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen
vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä
illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit
oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta
tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun
haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana
saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli
siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän
muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui
mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata
rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja
avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni,
nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään
kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa
makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä
outoa huonetta, jossa olin.

Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni,
kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa
itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin
kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia,
mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä
kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä
kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana,
avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun
tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän
pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen,
ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö
hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun
koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.

En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt -- ijankaikkisuudelta se
aika minusta tuntui -- kun muisto kaikista entisistä tapahtumista
yht'äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin,
miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat
liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin
aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut
tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen
molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin
takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani
tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä
sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava
havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden
myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville
nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt.
Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja
taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua,
säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi,
kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni
ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja
kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää
minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä
jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan
sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella.
Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia
seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi
vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti
yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.

Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla
miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä
karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin
vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita.
Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan
ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka
pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti
suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan
nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai
juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit.
Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja
yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin
käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa.
Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin
näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään.
Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen
muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat
omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä
ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa.
Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne
viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti.
Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä
aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä
itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan
kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä
olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja
sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli
säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin
tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä
syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin
toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui
mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin
otettua valokuvaa.

Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos.
Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle,
sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin.
Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan
tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat
minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan
päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa,
olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa
mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui,
kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin
erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.

Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta
pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa
yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että
se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata
silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta
avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin
ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta
silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös.
Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä
osanottoa.

»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte
sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut
olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on
käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»

Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat
kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä
vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka
hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa
ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani.
Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa
hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen
tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä
taikajuoma.

»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee
lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut
mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».

Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti
sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi
ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»

»Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen
luonani, tulen pian entiselleni».

»Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili
mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin
tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme
ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua
rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka
omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni
sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä
osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa
ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan,
että olette »ystävien joukossa».

»Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte
tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka
ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä
näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin
ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä
käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea
leikkiäkin tilastani.

»Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille
yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West?

Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka,
jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, -- kuten olen kertonut ne
jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin
hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista,
epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta
tuntui pidellä sitä kädessäni.

»Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee
ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa
taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?»

»Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut
epätoivoni», vastasin hänelle.

»Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana.

»Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne
tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja
kummallista kaikki on ympärilläni».

»Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan»,
pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa
taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on
kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia
tunteita».

»Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle.

»Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti.
»Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä».

»Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta
minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin.

»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi
kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä
lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon».

Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut
minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen
osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme
muutaman minuutin kuluessa.

»Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen
ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni,
koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää
hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin,
että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän,
että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä
varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan
kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa
täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän
aikakaudellanne».



YHDEKSÄS LUKU.


Tohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä
hämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt
kaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin
levollisena tapahtuman jälkeen.

»Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä», sanoi rouva Leete hetkistä
myöhemmin syödessämme aamiaista. »Näitte varmaan sangen paljon uutta».

»Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta», vastasin hänelle.
»Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja
eikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne
joutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten
anarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä».

»Niin huonosti ei ole käynyt», vastasi tohtori Leete. »Me olemme aivan
yksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei
tarvitse heidän apuansa».

»Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?» kysyin
ihmetellen.

»Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty
aivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä
yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja».

»Neiti Leete», sanoin minä kääntyen Editiin, »pelkään, että isänne nyt
syöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun
tietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta
minunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia
muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä».

»Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille», vastasi hän
vakuuttavasti hymyillen.

Keskustelu kääntyi toisaalle -- muistaakseni sen johdosta, että rouva
Leete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia
seikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut
kerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin
oleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme.

»Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta
rahoja tai kauppaa», huomautti hän. »Mutta vähällä vaivalla voitte
käsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita
ainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten
molemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia».

»Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa», vastasin.

»Asia on aivan selvä», vastasi tohtori Leete. »Kun sekä välttämättömiä
elintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli
lukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut
minkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten
henkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli
heidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja
rahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien
tavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä
vaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin
_yhdestä_ paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi
järjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista,
jolloin raha on aivan tarpeetonta».

»Miten jakaminen toimitetaan?» kysyin.

»Mahdollisimman yksinkertaisesti», vastasi tohtori Leete. »Joka vuoden
alussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri
saamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta
on. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa
nostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä
järjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä.
Haluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?»

»Huomaatte», jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa
korttia, »että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme
säilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää
merkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi,
jota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa.
Tätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä
aivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta
tämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän
leikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta».

»Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan
luottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?» kysyin
häneltä.

Tohtori Leete vastasi: »Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään
myytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää
toiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes
ajatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan
tutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi
niiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista,
että niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei
muita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan
poistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka
oli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli
ahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat
ystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan
olevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja
epäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken.
Sitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on
yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa
kaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa
yksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta,
jonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin
alhaiselle sivistysasteelle».

»Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi,
kuin korttinne myöntää?» kysyin.

»Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu
läheskään loppuun», vastasi tohtori Leete. »Mutta jos sattuisi joitakin
suuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun
osan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä
kannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen
otetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa
olevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa
kuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on
välttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi».

»Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja
siten koota omaisuutta?» kysyin häneltä.

»Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos
tätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole
käyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin
yhteiseen varastoon».

»Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia
säästäväisyyteen», huomautin minä.

»Sitä ei ole tarkoitettukaan», kuului vastaus. »Kansa on rikas eikä se
vaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi
ihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä
itselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden
hyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja
kun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä
hyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä
lastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon,
kasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka».

»Onpa se laaja takaus!» sanoin minä. »Mitä takeita on siitä, että
jokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa
synnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä
hankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat
työllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat,
toiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta
palkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten
muistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän
kysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän
kysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän
vaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa
tarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes
lähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden
välillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi
kauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat.
Työnantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat
saada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä
järjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme
nopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta
kymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä
laisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme».

Tohtori Leete vastasi: »Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän
järjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan
toisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei
ihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä
teidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen
periaatteen: »sinun hätäsi minun hyötyni». Työstä tuleva palkka ei
riippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista
vaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille
maksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka
paljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa».

»Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte», vastasin minä, »mutta
palkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin
kaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa,
enkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä
sen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi
olla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen
täytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä
puolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja
arkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä
synnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa».

»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »luulenpa, että pidätte
vaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä
muodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja
että vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita
toimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen
arvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen
pitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo
vapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin.
Tämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin
mielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän
järjestelmässämme».

»Mitenkä siis järjestätte palkat?» kysyin häneltä vielä kerran.

Tohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte:

»Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää,
mitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä
suhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin
parhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin
vastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään
käsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa
_palkka_».

»Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan»,
sanoin minä. »Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin
tavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan
suuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi
ottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia
erityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?»

»Perustuksena on ihmisyys», vastasi tohtori Leete. »Kukin saa osansa sen
tähden, että hän on ihminen».

»Senkö tähden, että hän on ihminen?» utelin epäluuloisena. »Ette kai
tarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?»

»Juuri sitä tarkoitan».

Lukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun
yhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan
historiasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen
järjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori
Leeten yksinkertaisen selityksen johdosta.

»Näette siis», sanoi hän nauraen, »ettemme ole maksamatta palkkoja
yksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne
emmekä tarvitse mitään teidän _palkkojanne_ vastaavaa».

Olin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä
esittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti
hämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista
vuosisadan miehessä.

»On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset»,
huudahdin minä. »Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka
alentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?»

»Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä»,
vastasi tohtori Leete, »sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä».

»Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta
ihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret».

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», kuului tohtori Leeten vastaus.
»Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen
täytyy tehdä parhaansa».

»Olkoonpa niin», vastasin minä, »mutta vaikka kaikki tekevätkin
voitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi
kuin toisen».

»Totta kyllä», vastasi tohtori Leete, »mutta työn tuloksen suuruus ei
ole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on
moraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi
kummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista
aineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa
kysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät
voitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava
tahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden.
Lahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi
työntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa
edellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan
velkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn
kautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä
määräys täytetään».

»Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä
huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin
tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin,
eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa».

»Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu
teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan
mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin
paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän
sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta
siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme
hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen
siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet
näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen
ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.

»Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan,
vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä
suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan
varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät
kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun
taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät
palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn
vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden,
elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten
sadan vuoden kuluessa?»

»Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori
Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte
teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset
ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä
saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa».

»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun
kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?»
kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita
tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö
tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset
voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele:
»hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?

»Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty
mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo,
koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo
poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden
perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun
kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli
kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin.
Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he
esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten
kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy
ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi
loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä
kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän
aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan
hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai
ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt
rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa
jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja
tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen.
Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen
synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on
meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat
rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne
vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin.
Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin,
on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei
mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi,
kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan
samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko
yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin
kautta, joka innostuttaa sen jäseniä.

Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin
kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme
mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee
tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat
työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen
tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa
osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja
vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle,
määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään
käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja
turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin
raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo
ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan
olisi voinut».

»Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän
yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä.

»Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen
laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme
järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada
ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen».

Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme.
Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin
asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.

»Kuule, Edit», huusi tohtori poistuvan tytön jälkeen, »herra West
varmaankin seuraa sangen mielellään sinua varastoihin. Olen kertonut
hänelle hiukan tavarainjako-järjestelmästämme, ja ehkäpä hän nyt haluaa
tutustua siihen käytännössäkin».

»Tyttäreni kulkee sangen mielellään tavaravarastoissa», virkkoi hän
minuun kääntyen. »Hän voi kertoa niistä teille enemmän kuin minä».

Ehdotus oli tietysti hyvin mieleeni, ja kun Edit oli kyllin ystävällinen
sanomaan, että minun seurani miellytti häntä, lähdimme yhdessä ulos.



KYMMENES LUKU.


»Jos tahdotte, että selitän teille, miten menettelemme tavaroita
ottaessamme», sanoi Edit kävellessämme katua, »niin tulee teidän ensin
kertoa minulle, miten te menettelitte tässä suhteessa. En ole koskaan
käsittänyt sitä, vaikka olen siitä paljon lukenut. Teillähän oli esim.
paljon puoteja, jokaisessa oma varastonsa. Kuinka siis voivat teidän
aikakautenne naiset päättää, mitä he ottavat, ennenkuin olivat käyneet
jokaisessa puodissa? Sillä eiväthän he muuten tietäneet, mitä oli
valittavissa».

»Aivan niin oli asian laita», vastasin minä. »Se olikin ainoa keino
tutustua saatavissa oleviin tavaroihin».

»Isäni kutsuu minua väsymättömäksi varastoissa kulkijaksi, mutta
kyllästyisinpä tosiaan ennen pitkää, jos minun täytyisi tehdä kuten he»,
huomautti Edit leikillisesti.

»Toimeliaat rouvat valittivatkin katkerasti puodeissa käynnistä johtuvaa
ajan hukkaa», sanoin, »mutta toimettomiin naisiin vaikutti tämä
järjestelmä heidän valituksistaan huolimatta sangen terveellisesti,
sillä se antoi heille tilaisuuden tappaa aikaa».

»Mutta otaksukaammepa, että kaupungissa oli tuhatkunta puotia, mistä
sata samaa laatua. Miten ehtivät joutilaimmatkaan käydä niissä
kaikissa?»

»Luonnollisesti he eivät ehtineetkään tehdä sitä», vastasin minä. »Ne,
jotka ostivat paljon, oppivat ajan oloon tietämään, mistä he voivat
toivoa löytävänsä, mitä etsivät. Tämä luokka kehitti puotien
tavaralaatujen tuntemisen melkein erityiseksi tieteeksi ja teki sangen
edullisia kauppoja, ostaen parasta tavaraa halvimmalla. Pitkällistä
kokemusta tarvittiin, ennenkuin tämä taito opittiin. Ne, joilla ei ollut
aikaa taikka kyllin paljon ostettavaa, voidakseen saavuttaa tämän
kokemuksen, ostivat mistä sattui, ja saivat tavallisesti vähän ja
huonointa tavaraa korkeimmalla hinnalla. Riippui tykkänään sattumasta,
tekikö kokematon henkilö edullisia kauppoja».

»Miksi kärsitte noin kiusallista ja epämukavaa järjestelmää, kun kerran
huomasitte niin selvästi sen varjopuolet?»

»Sen laita oli samoin kuin koko yhteiskunnallisen järjestelmämmekin»,
vastasin. »Me näimme sen puutteet ainakin yhtä selvästi kuin te, mutta
me emme voineet niitä poistaa.»

»Tässä on meidän piirimme tavaravarasto», sanoi Edit, tultuamme erään
suuren komean rakennuksen eteen, joita jo aamulla olin katsellut.
Rakennuksen ulkopuolella ei mikään muistuttanut yhdeksännentoista
vuosisadan ihmiselle kauppapuotia. Suurissa ikkunoissa ei ollut
tavaranäytteitä eikä kilpiä tavaraluetteloineen houkuttelemassa ostajia.
Rakennuksen seinällä ei myöskään ollut mitään merkkiä tai kirjoitusta
osottamassa sisällä harjoitettavan liikkeen laatua. Sen sijaan oli
sisäänkäytävän päällä majesteetillinen veistokuvaryhmä, jonka
päähenkilönä oli kaunis, rikkauden jumalatarta kuvaava nainen
runsaudensarvi käsissään. Ulos ja sisään virtailevasta ihmistulvasta
päättäen näyttivät molemmat sukupuolet kulkevan kaupoissa jotenkin
samassa suhteessa, kuin yhdeksännellätoista vuosisadallakin.

Astuessamme sisään kertoi Edit, että jokaisessa kaupunginosassa on
tällainen suuri jakopaikka, joten ei kenenkään tarvitse sinne
päästäkseen kulkea pitempää kuin viiden tai korkeintaan kymmenen
minuutin matka. Ensi kerran sain nyt tilaisuuden nähdä
kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisen rakennuksen sisustaa. Näkö
vaikutti minuun valtaavasti. Olin suuressa hallissa, johon tuli
runsaasti valoa sekä kaikilla puolilla olevista suurista ikkunoista että
katon suuresta kupoolista, joka kaareutui sata jalkaa korkealla päämme
päällä. Sen alla hallin keskellä oli upea suihkulähde, joka teki ilman
miellyttävän vilpoisaksi ja raittiiksi.

Seiniä ja kattoa peittivät pehmytväriset freskomaalaukset, jotka
lievensivät sisään virtaavaa valoa, imemättä sitä itseensä.
Suihkulähteen ympärillä olevilla tuoleilla ja sohvilla istui useita
henkilöitä keskustelemassa. Salin seinillä olevat kirjoitukset
osottivat, mitä tavaroita kunkin pöydän luona oli saatavissa. Edit
suuntasi kulkunsa erään pöydän luokse, jossa oli hämmästyttävä joukko
musliininäytteitä, ja alkoi valikoida niitä.

»Missä on kauppapalvelija?» kysyin, sillä pöydän takana ei ollut ketään
eikä sinne näyttänyt ketään tulevankaan palvelemaan yleisöä.

»En tarvitse vielä häntä», vastasi Edit. »En ole vielä päättänyt, mitä
otan».

»Meidän aikanamme oli kauppa-apulaisen pääasiallisena tehtävänä auttaa
yleisöä tavarain valinnassa», vastasin minä.

»Mitä! Määräsivätkö he, mitä ostaja tarvitsee?» ihmetteli Edit.

»Kyllä usein, ja vielä useammin he houkuttelivat ihmisiä ostamaan
sellaistakin, mitä he eivät olisi tarvinneetkaan», sanoin.

»Eikö heidän menettelynsä ollut naisten mielestä epäkohteliasta?» kysyi
Edit kummastellen. »Mitä kauppa-apulaisen tarvitsi välittää siitä,
huoliko yleisö tavaroista vai ei?»

»Juuri siitä heidän piti etupäässä välittääkkin», vastasin minä. »He
olivat palkatut myömään tavaroita mahdollisimman paljon ja pian. Ja
heidän tuli tehdä kaikki voitavansa, -- paitse ei käyttää väkivaltaa --
saavuttaaksensa tämän päämäärän».

»Aivan niin», vastasi Edit. »Kuinka tuhma olinkaan unhottaessani, että
kauppiaan ja hänen apulaistensa toimeentulo riippui siihen aikaan
tavarain myynnistä. Nyt on luonnollisesti aivan toisin. Tavarat ovat
kansan. Ne ovat täällä tarvitsevain saatavissa, ja apulaisten tehtävänä
on palvella yleisöä sekä ottaa vastaan heidän tilauksensa. Mutta ei
kansalle eikä apulaisille koituisi pienintäkään hyötyä siitä, että joku
saataisiin ottamaan tavaraa jonkun kilon tai metrin enemmän, kuin hän
tarvitsee». Hän lisäsi nauraen: »Lienee tuntunut hullunkuriselta, kun
puotipalvelijat koettivat houkutella ottamaan jotakin, jota ostaja ei
tarvinnut, tai jonka ottamisesta hän ei ollut varma».

»Mutta olisihan hyödyksi, että nykyisetkin puotipalvelijat antaisivat
teille tietoja tavaroista, houkuttelematta teitä silti ottamaan niitä»,
arvelin.

»Se ei ole palvelijan tehtäviä», vastasi Edit. »Nämä painetut kortit,
joiden oikeuden hallitus takaa, antavat meille kaikki haluamamme
tiedot».

Nyt vasta huomasin, että jokaiseen näytteeseen oli kiinnitetty kortti,
sisältävä ilmoituksen tavaran valmistuksesta, aineesta ja laadusta sekä
sen arvon, joten kyseleminen oli tarpeetonta.

»Palvelijan ei siis tarvitse sanoa sitä eikä tätä tavaroista, joita hän
myö, vai kuinka?» kysyin.

»Ei, hänen ei tarvitse tietää tai olla tietävinään niistä mitään.
Häneltä vaaditaan ainoastaan kohteliaisuutta ja tarkkuutta ottaessaan
tilauksia vastaan, siinä kaikki».

»Tämä yksinkertainen keino estää summattoman joukon valheita»,
huudahdin.

»Tarkoitatteko, että teidän aikakautenne kauppa-apulaiset antoivat
vääriä tietoja tavaroista?» kysyi Edit.

»Jumala varjelkoon minua sitä sanomasta», vastasin. »Olihan useita,
jotka eivät niin tehneet, ja he ansaitsevat erityisen tunnustuksen.
Sillä kun otamme lukuun, että sekä kauppapalvelijan oma että hänen
vaimonsa ja lastensa toimeentulo riippui siitä, kuinka paljon hän voi
myödä, käsitämme, että hän oli alituisessa kiusauksessa pettää
liiketuttavaansa tai joutua itse petetyksi. -- Mutta häiritseehän
lörpöttelyni valintaanne, neiti Leete!»

»Ei ensinkään, olen jo valinnut». Näin sanoen hän painoi erästä nappia,
ja tuokion kuluttua saapui palvelija. Hän kirjoitti tilauksen pienelle
taululle kynällä, joka teki kaksi jäljennöstä. Toisen taulun hän antoi
Editille ja pani toisen pieneen säiliöön, jonka hän sitte pisti
kuletusputkeen.

»Tämä on tilauksen jäljennös», sanoi Edit poistuessamme pöydän luota
sitte kun palvelija oli merkinnyt hänen ottamansa tavaran arvon
luottokorttiin. »Jokainen tavaranottaja saa jäljennöksen, jotta
lähetettäessä mahdollisesti tapahtuneet erehdykset helpommin
huomattaisiin ja voitaisiin korjata».

»Valintanne kävi hyvin nopeasti», sanoin. »Mistä tiedätte, ettei
jossakin toisessa varastossa olisi ollut soveliaampaa tavaraa
käytettäväksenne? Vai täytyykö jokaisen ottaa tarpeensa omasta
piiristään?»

»Ei suinkaan» vastasi hän. »Me saamme ottaa, mistä tahdomme, vaikka
kukin luonnollisesti useimmiten käyttää lähinnä kotoansa olevaa
varastoa. Eikä toisiin varastoihin menosta sitäpaitse ole mitään hyötyä.
Tavarat ovat kaikissa aivan samat, ja jokaisessa on esillä näytteitä
kaikista tuotteista, mitä Yhdysvalloissa valmistetaan tai tuodaan maahan
muualta. Sentähden on valitseminen helppoa, eikä koskaan tarvitse käydä
kahdessa varastossa».

»Tässä lieneekin vain näytevarasto? Eihän täällä ole ketään jakamassa
tavaroita ja käärimässä niitä kääröihin».

»Kaikissa jakopaikoissamme on esillä ainoastaan näytteitä. Ainoastaan
aniharvoja lajeja voi niistä saada suoraan. Kaikki muut tavarat ovat
kaupungin suuressa keskusvarastossa, johon ne viedään suoraan tehtaista.
Me tilaamme tarpeemme näytteiden ja niihin liitettyjen ilmoitusten
mukaan. Tilaus lähetetään keskusvarastoon, josta tavara toimitetaan
tilaajalle».

»Sillä tavoin kai säästynee paljon työtä», arvelin minä. »Meidän
järjestelmämme vallitessa möi tehtailija tavaransa tukkukauppiaalle ja
tukkukauppias vähittäinmyyjälle, joka vasta möi kuluttajalle. Joka
kerralla täytyi tavaroita siirtää toiseen paikkaan. Teidän
järjestelmänne tekee tarpeettomaksi tämän tavarain kuljetuksen samoin
kuin vähittäiskauppiaatkin summattomine apulaisjoukkoineen. Tämä
myymälähän on itse asiassa tukkukauppaliikkeen tilaus-ja malliosasto,
eikä tarvitse suurempaa henkilökuntaa kuin sekään. Meidän aikanamme
olisi tuskin kymmenkunta ostajia houkuttelevaa, tavaroita näyttelevää,
niitä palottelevaa ja kääröihin asettavaa kauppa-apulaista ehtinyt tehdä
saman työn, kuin täällä yksi ainoa. Voimain säästi on summaton».

»Sen kyllä uskon», sanoi Edit, »vaikka meillä ei ole luonnollisesti
ollutkaan käytännössä muuta kuin nykyinen järjestelmä. Teidän pitäisi
pyytää isääni joskus viemään teidät keskusvarastoon, jossa otetaan
vastaan tilaukset kaikista koko kaupungin mallivarastoista, pannaan
tavarat kääröihin ja lähetetään ne määräpaikkaansa. Olin kerran hänen
kanssansa siellä ja kyllä se katsomista ansaitsikin. Järjestelmä on
tosiaankin täydellinen. Katsokaas tuolla esimerkiksi istuu pöytänsä
ääressä virkamies, joka kerää ja lähettää tämän mallivaraston tilaukset
perille. Mallivaraston eri osastoista saapuvat tilausliput johtoputkeja
myöten hänelle. Hänen apulaisensa lajittelevat ne ja asettavat joka
ryhmän eri koteloonsa. Virkamiehen edessä on toistakymmentä putken
päätä, joista kukin johtaa keskusvaraston eri osastoihin. Hän asettaa
kotelon tilauksineen asianomaiseen putkeen, jossa rutisteltu ilma
kuljettaa sitä eteenpäin. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua putoaa
kotelo keskusvarastossa erityiselle pöydälle, johonka kokoontuvat kaikki
muutkin saman ryhmän tilaukset eri näytevarastoista. Tilaukset luetaan,
merkitään ja suoritetaan uskomattoman nopeasti. Varsinkin on niiden
suorittaminen hauskaa nähdä. Kangaspakat esimerkiksi ovat asetetut
koneellisesti liikkuville pyörille, ja leikkaaja, joka myöskin suorittaa
tehtävänsä koneella, katkoo yhtä mittaa pakan toisensa perästä
kappaleiksi kunnes hänen työaikansa on lopussa ja toinen astuu tilalle.
Yhtä nopeasti käy kaikki muukin tilausten suoritus. Valmiit kääröt
lähetetään sitte avarampia putkia myöten eri kaupunginosiin ja kannetaan
siellä koteihin. Voitte käsittää, kuinka nopeasti kaikki käy, kun sanon,
että tilaamani tavarat tavallisesti joutuvat pikemmin kotiin kuin ne
joutuisivat siinä tapauksessa, että ottaisin itse ne mukaani».

»Mutta miten menetellään harvemmin asutuissa maaseutupiireissä?» kysyin
minä.

»Järjestelmä on sielläkin aivan sama», vastasi Edit. »Putkijohdot
yhdistävät kylien näytevarastot piirikunnan keskusvarastoon, joka voi
olla useiden penikulmain päässä. Mutta kuletus käy niin nopeasti että
tästä johtuva ajan hukka on peräti vähäinen. Muutamin paikoin on
säästäväisyyden vuoksi asetettu ainoastaan yksi yhteinen putkijohto
yhdistämään useita kyliä tavaravarastoon, ja silloin syntyy viivytystä,
kun toisten kylien täytyy varttoa toisia. Väliin kestää kaksi tai
kolmekin tuntia, ennenkuin saa tilaamansa tavarat. Näin kävi ainakin
sillä paikkakunnalla missä olin viime kesän, ja se oli minusta sangen
epämukavaa».[1]

[1] Sen jälkeen kuin olin kirjoittanut ylläolevan, on minulle
ilmoitettu, että mainittu tavarain lähetystä haittaava epäkohta on jo
poistettu muutamissa piirikunnissa, ja jokainen kyläkunta saa ennen
pitkää oman putkijohtonsa.

»Maalla olevat mallivarastot eivät varmaankaan liene muissakaan
suhteissa kaupunkien mallivarastojen veroiset», arvelin minä.

»Päinvastoin», vastasi Edit, »ne ovat ihan yhtä hyvät. Pienimmänkin
kylän mallivarastossa on valittavana kaikki maan tavarat aivan samoin
kuin täälläkin, sillä ne saavat tavaransa samoista lähteistä, kuin
kaupunkienkin varastot».

Palatessamme kotiin herätti rakennusten erilainen koko ja muhkeus
huomiotani.

»Miten voivat asunnot olla noin erilaisia, vaikka kaikkien kansalaisten
tulot ovat yhtä suuret?» kysyin kummastellen.

Edit vastasi: »Sentähden, että vaikka tulot ovatkin yhtäsuuret, on
asukasten maku erilainen, joten kaikki eivät käytä tulojansa samoin.
Muutamat rakastavat kauniita hevosia, toiset kuten minä, hienoja pukuja,
toiset taasen haluavat syödä hienosti. Vuokra, jonka kansa saa näistä
asunnoista, vaihtelee niiden suuruuden, aseman ja upeuden mukaan, joten
jokainen voi löytää mieleisensä. Suurimmissa asunnoissa asuu
tavallisesti suurimmat perheet, joiden eri jäsenet voivat yhteisesti
maksaa vuokran, kun taasen pienet perheet, kuten meidän, pitävät
pienempiä ja halvempia asuntoja mukavampina. Sehän on tykkänään
makuasia. Olen lukenut, että ihmiset entisaikaan usein pitivät suuria
asuntoja ja elivät muutenkin ylellisesti -- vaikkei heillä olisi ollut
siihen varojakaan -- ainoastaan uskotellakseen toisille, että he ovat
rikkaampia, kuin todella olivatkaan. Oliko asia todella niin, herra
West?»

»Täytyy myöntää, että niin on laita», vastasin minä.

»Mutta käsitätte tietysti, ettei nykyjään enää voi sellaista tapahtua,
sillä jokaisen tulot tunnetaan, ja samalla tiedetään, että mitä
toisaalla tuhlataan, se toisaalla säästetään».



YHDESTOISTA LUKU.


Kun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä
rouva Leeteäkään näkynyt.

»Pidättekö musiikista, herra West?» kysyi Edit.

Vakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton.

»Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni», lausui Edit. »Ei
ole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa
toisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin
luokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet».

»Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että
meidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua», sanoin
minä.

»Niinpä kyllä», arveli hän. »Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se
olisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän
säveltaiteeseemme, herra West?»

»Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän
soittoanne tai lauluanne», sanoin minä.

»Minunko!» huudahti hän nauraen. »Luuletteko, että minä rupeaisin
soittamaan tai laulamaan teille».

»Niin todellakin toivoin», vastasin minä.

Kun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi:

»Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja
muutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin
soittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat
meille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä
vaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua
omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat
ja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme
enimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?»

Vakuutin vielä kerran haluavani.

»Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän.

Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman
seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään
uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa
mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua
soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan
Editiä.

»Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle
kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello
on nyt viisi.»

Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin
musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin
pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja
kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita
orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota
kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut
jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5
iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko
päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden
tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain
muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä
urkusävellystä.

»Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei
mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se».

Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle
huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia.
Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli
jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei
kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta
hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en
koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.

»Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi.
»Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut
ovat?»

»Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti
kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on
aivan hurmaava».

Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin
kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän:

»Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen
synnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset
sekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin
alalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin
aloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat
tarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin
kautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden
asukkaat suorittavat vähäisen maksun -- ja varma on, ettei kukaan jätä
sitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on
niin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin
yksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana.
Tämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa
on rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä
ohjelmat suoritetaan yht'aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä
nappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen,
voitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat
ovat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan
suoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia
eri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että
surullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla
tyydytetyksi».

»Luulenpa, neiti Leete», sanoin minä, että jos olisimme keksineet
keinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä,
mestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan
ja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme
ihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen
etemmäksi.»

»Totta tosiaan en minäkään voi käsittää», vastasi Edit, »miten ne
teikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin
vallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan
suuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin
ainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa
oloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen
mielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista.
Ajatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua
kauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka
miellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt!
Päivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä.
Kukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä
tuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin,
siitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin
henkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä
syystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla».

»Aivan niin», vastasin minä. »Meidän oli joko kuultava sellaista
musiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut».

»Niinpä niin!» huokasi Edit. »Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään
kummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät
välittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä
karttanut».

»Tarkoititteko äsken», kysyin minä, »että musiikkiaika kestää yli
vuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa
kuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?»

»Niitä on paljon», vastasi Edit. »Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka
hetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä,
virkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa
makuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla
jokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan
soveltuvaa musiikkia mielensä mukaan».

»Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?»

»Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä
teille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata
menoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki
karkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä
ahdistaa».

Kun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa
käyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista
vuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui
puhe perintökysymykseen.

»Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu», arvelin minä.

»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »sitä ei vastusta kukaan. Kun
tutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että
nykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän
kuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että
jokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te
sallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta
tämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen --
Eedenissä annetun käskyn -- toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille.
Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme
perustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme
säilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä
yhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän
ihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan
selvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja
maanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen
vuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä
käyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin
eläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään
erityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle
tahtoo».

»Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa
kasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman
yhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?» kysyin minä.

»Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti»,
kuului vastaus. »Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on
yksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä
todellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli
talo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita
huonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä
esineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa
rahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä
aikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa,
pidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on
niillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee
tai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa
edelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä
vuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että
palkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen
henkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden
säilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan
ystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa
asunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta
kansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten
yksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön
asiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen.
Tässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti
kieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan
jonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun
perinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi
tavaravarastoihin».

»Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta», sanoin minä. »Siitäpä
johtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette
ratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi
yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme
oli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut
puhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta».

»Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista
te ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme
yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä
tasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta
yhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan
palvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita
tarvitsisimme», vastasi tohtori Leete. »Mutta me emme niitä tarvitse».

»Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?» kysyin.

»Niitä ei enää olekkaan», vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin
kääntynyt. »Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja
ruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan
ja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme.
Asunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me
kalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on
mahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää
palvelijoita».

»Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla
palvelijain työ olisi saatu tehdyksi», jatkoi tohtori Leete. »Heillähän
oli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden
tehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt,
kun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa
tarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle
kansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa
saadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren
joukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä
tuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi
vähimmällä työllä».

»Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia»,
jatkoi tohtori Leete, »kuten esimerkiksi yleinen siivous tai
sairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta».

»Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?»

»Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia
saadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän
palkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin».

»Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi», huudahdin. »Minun
aikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet
kokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja
kohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat
näiden huolien marttyyreinä».

»Aivan niin», virkkoi rouva Leete. »Olen lukenut silloisista oloista
kylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin
ollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja
vaimonsa».

Tohtori Leete sanoi: »Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on
köykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui
samoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette
kyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne
individualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu,
kykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut
kymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä,
ettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette
osanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä,
sillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa
heidän omaisuutensa».

»Lakkaahan toki, isä!» keskeytti Edit nauraen. »Jos noin kiivaasti
jatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä».

»Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen
konttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?» kysyin minä.

»Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin», vastasi tohtori Leete.
»Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan
ruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja
hän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on,
että lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi,
siten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan
luottokortista».

»Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä
noudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan
työssä ja huonot jää joutilaiksi?» kysyin epäillen.

»Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen,
vaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä», vastasi
tohtori Leete. »Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset
tutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli
kanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin.
Lääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen
perusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä
taipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei
kukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten
lääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin
täytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus
toiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä,
hankitaan sitä hänelle».



KAHDESTOISTA LUKU.


Kun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti
tuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten
kärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä
useita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin
isännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin
haluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla
teollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän
ei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä.

»Ennen kaikkea tulee teidän muistaa», vastasi tohtori Leete. »että
työhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon
järjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin
että ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin
korkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden
oma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei
minkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on
järjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen
ryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät
mitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset
kolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä
ankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä
täyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän
luokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta
ylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin
jokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä
kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan.
Kuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää
riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia
vikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat
ilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä
alan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty,
siirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti
eri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi
työmieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään
jokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset
merkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu
erityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä
keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen
työntekijäin keskuudessa.

Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä
suhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on
kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella
kolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen
osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen
ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon.
Luonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät
nuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi.
Useimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin
vasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden
toimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat
kussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei
todellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan
tunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän
tahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan
jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku
ammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena,
että nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat
kuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita
tuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin
suuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän
toivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan
huomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan
myöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä
alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan
yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin
kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä
valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai
kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa
toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa
korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla
myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen
vähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja
niille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen,
lausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden
luokkansa merkit».

»Minkälaisia ne ovat?» kysyin.

»Jokaisella alalla on oma merkkinsä», vastasi tohtori Leete. »Se on
rahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä
huomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan
merkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun
käyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta
kolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä
kultaa.

Tehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että
yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan
jäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille
joukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai
tieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä,
vaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan
parhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville
myönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin
sellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne
kuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota
lähinnä seuraavaan luokkaan.

On sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin
keskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja
kun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei
arvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi,
samalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat
jaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja
siirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin.
Jos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä
upseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs
osa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat
äsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi.
Ainoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa
alimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä
vähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan.

Työntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan,
päästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen
vaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa
voivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet
riittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla
toimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän,
tulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia
palkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät
koskaan jää tunnustusta vaille.

Jos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella
lyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat
ilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei
luonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan
palveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan
asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä,
kunnes hän taipuu.

Teollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat
kaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos
heitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten
ei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää.
Johtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta
työstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat
esimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta
ryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa
noudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan
aikaa.

Teidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani
luokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän
useissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt
yksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa
kokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt.
Tätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli
koko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että
voimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite
kykenee.

Kun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West,
vastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä
kiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö
ihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen
järjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?»

Vastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia
kiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua
ponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka
olen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen
oloihin.

Tohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin
toimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet
ole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt,
vapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa
ijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen
myöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni.

»Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette
käsittäisi minua väärin», jatkoi tohtori Leete. »Meidän
yhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät
työnsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn
tulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille
suurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole
ristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että
järjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia
yhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät
suinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän
edistää yhteistä hyvää.

Vaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme
hyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet
tarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta
edes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa
sielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He
eivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman
kykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa
mukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai
moitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on
sellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja
siveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta
kateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme
toisen menestyvän tai epäonnistuvan.

Mutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan
viimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän
täytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille
luonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne,
jotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen
vaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan».

»Huomautan vielä», jatkoi tohtori Leete, »että ne, jotka ovat joko
henkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi
kohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat
erityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen
invaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa
mukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti
kykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin
kuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät
usein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei
kukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä.
Mielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat».

»Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate», sanoin minä. »Sen
huomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen
armeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita».

»Armeliaisuudenko?» kummasteli tohtori Leete. »Luuletteko, että pidämme
mainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?»

»Tietysti», vastasin minä, »sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan
toimeentuloansa».

Tohtori keskeytti minut vilkkaasti:

»Kukapa sen voinee tehdä!» sanoi hän. »Sivistyneessä yhteiskunnassa ei
voida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka
on niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on
tuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen
itsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta
siitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa
alhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin
voimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako
tekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka
eristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän
kaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa,
joka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen
riippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen
avustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin
julmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute».

»Olkoonpa niinkin», vastasin minä. »Mutta tätä ei voida sovittaa
henkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon».

»Sanoinhan jo aamulla luullakseni», lausui tohtori Leete, -- »tai
ainakin aijoin sanoa -- että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa
kansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, -- eikä sentähden, että
he ovat terveitä ja voimakkaita -- kunhan he vain ottavat osaa työhön
voimainsa ja kykynsä mukaan».

»Sanoitte kyllä», vastasin minä, »mutta otaksuin, että tämä koskee
ainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset.
Käsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään?

»Eivätkö hekin ole ihmisiä?»

»Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat
ja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden
samat tulot?»

»Tietysti», kuului vastaus.

»Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme
innostuneimmankin ihmisystävän ällistymään», lausuin hänelle.

»Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli», jatkoi
tohtori Leete, »niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat
vaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin,
eikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai
armeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi
teistä hyvin vastenmieliseltä».

»Luonnollisesti», vastasin, »mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki
ihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä
ei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen
perustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin
jälkimäisen».

»Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!» huudahti tohtori Leete. »Ei
tarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos
lyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää
kohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun
sanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan
veljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta
meidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä
todellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin.

Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää,
miksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on
yhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn
tuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty
kansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan
asevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille,
jotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden
suojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään
mieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden.
Meidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän
asevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä
velvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät
kykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet,
joihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole
kansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä
sentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman
suojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy
sotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman
velvollisuutena.

Ratkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä
suorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut
meidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei
olisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät
elukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin
kuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman
onnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi
tuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä
että ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on
jokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada
toimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä,
varma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan
ihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha:
ken sen omistaa, hänen kanssansa ja'amme kaikki, mitä meillä on.

Teidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä,
joka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu
ja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille.
Vaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin
ollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että
ryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette
pitäneet heistä huolta?»

»En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte», vastasin minä. »Myönnän
kyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta
millä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa
tavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten
työn tuloksista?»

»Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin
yhtä suuri joukko villejä?» vastasi tohtori Leete. »Eikö tämä johtunut
yksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten
sukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte
ottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka
rakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä
taidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne
arvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat
ja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä
oikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö
ryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä,
jonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö
vielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä
almuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?»

»Niin, herra West», jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, »yhtä
vähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne
oikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on
minun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin
suorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai
lastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän
mukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä,
kuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa
yhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti
voimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän
kautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä
isä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä
syystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut
käsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä
lapsia».

       *       *       *       *       *

*Huomautus*. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme
nimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa
huomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli
valittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat
kaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän
järjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee
itsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen
koettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei
kyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään
hyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan
aloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja
onnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita
toimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi
tuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin
heitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska
heillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä
suhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset,
joilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet
tilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja
vaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he
varojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta
erityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli
köyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille
aloille -- suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan
myöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia
sivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot
melkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he
voineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän
täytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni
yhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti
rahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille,
missä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin
olisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on
kaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus
saattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset
ennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta
toimialaansa.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan
minua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia
hoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada
säveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin
heikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko
vain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä,
joista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen
järjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät
toisen.

»Sen neuvon annan teille, herra West», lausui tohtori Leete, »että jos
suinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella
maailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain
jälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton
vahvistuskeino».

Mieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen
neuvoansa.

»Hyvä», sanoi hän. »Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan».

»Mitä tarkoitatte?» kysyin.

Hän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin
musiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä
tahansa.

Nyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä,
että unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat
olivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt
samoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja
syvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle.

Uneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä
olin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli
seuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria
vastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua.
Joukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää,
sulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin
ylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun
kuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen
katselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä
kovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan
poikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa.
Tummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät
esille huotristaan, ja innokas huuto »Allah il Allah!» kajahti kautta
salin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja
»Turkkilaisen reveljen» kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni.

Aamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain
silloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut
kysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita
aamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia
ja elähdyttäviä.

»Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen,
»etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat
muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat
muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?»

»Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian,
Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt
teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet
kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on
muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko
maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset
kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin
on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin
kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa
sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto».

»Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä.
»Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa
voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte
kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa».

»Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta.
Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli
raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää
monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia.
Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa.
Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan
kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys-
ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole.
Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka
yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen
toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa.
Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan
jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan
toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet
meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden
kansojen välillä».

»Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää
minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä.

»Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti
sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete.
»Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei
tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille
kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille.
Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita,
täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan
muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin
nähden».

»Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin
luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille
tai jollekin erityiselle kansalle?»

»Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete.
»Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille.
Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se
määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne
menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään
pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis
tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi».

»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on
luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä
muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat
hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat
luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan,
mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä,
että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».

»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat
määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa
muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden
muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on
käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä,
estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi,
että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset,
sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta
hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle
ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi
sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot
voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on
epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja,
joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda.
Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme
mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi.
Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo
yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole
ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja
paras ratkaisu».

»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili
päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet
Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».

Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat.
Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä
jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e.
Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on
päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään
tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii
liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi
myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus
tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen
velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä
kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä,
että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».

»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?»
kysyin.

»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä
tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa
suoritettava».

»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin
minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja
kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy
siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla
nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan
siirtolaisuudesta».

»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin
tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen,
asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on
järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei
kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta
ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta
hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta
Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti
korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos
henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus
sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä
pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa
takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus
muuttaa, milloin haluaa».

»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai
lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden
asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla,
josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei
tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa
matkansa?»

»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen
amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se
tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin
matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa
liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin,
joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa
siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin
merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».

       *       *       *       *       *

»Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi
Edit lopettaessamme aamiaisen.

»Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme
keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille.
Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen
huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti
kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta
päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette
ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on
parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja
tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?»

Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.

Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:

»Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät
koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä
sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä
sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin
tuttuja?»

Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta
hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi
toteuttaa.

»Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin
pitää sanani».

Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti
vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä
huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani
Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli
pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.

»Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin
hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin.
Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe,
Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun
aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt
lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen
puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka
olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä
oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa.
Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän
pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä
tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen
vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea
itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta
katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.

»Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne», huudahti Edit riemastuneena
huomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. »Tuuma
oli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen
ajatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä
tiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että
ette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden».

Siten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui.

Vanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin
erään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani
edellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua
viikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini
kuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi
nykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens,
jonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat
tavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä
elämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän
kuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja
entisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen
asemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu
hän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti
kadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen
uutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta
se heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa
herättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni
vallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt
entisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina.

Yhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi
todellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen
jännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien
vääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet
maailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma
Charybdis ja yksisilmäiset kykloopit.

Niiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja
edessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause,
jokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti
ajatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani
siten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin
yleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää,
jota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi
jouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani
yhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli
siihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden
aikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma
on muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten
niin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai
ihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku
noista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä
aatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä.

Kun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä
kirjastossa.

»Edit kertoi keksintönsä minulle», sanoi hän, »ja se oli mielestäni
erinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi
ryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa
olemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme
mukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei
sentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että
hänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti
yhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä
paljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen
aikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten
huomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä
samassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien
suurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi
tajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat».



NELJÄSTOISTA LUKU.


Aamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä
kunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen
ulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä.
Senpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan
olevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja.

Kun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää
oli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos,
joka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi.
Siellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä.
Katujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt'yleensä
katetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti
suuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea
sateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai
vedenpitävää sadetakkia.

»Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?» kysyi
hän.

»Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli
niitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia», vastasin.

Hän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä
suojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään
ylös, kun niitä ei enää tarvita. »Olisihan typerää», arveli hän, »antaa
ilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä
riippuviksi».

Tohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut
keskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi:

»Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa
sangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla
satoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa
yhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla
pingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia».

Kävellessämme eteenpäin sanoi Edit:

»Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä,
kuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja
perhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva
yhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa
ihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan,
tiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on
maalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan».

Astuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä.
Suojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli
oli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin
edellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus
varmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän
yläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti.

Nousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä
käytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni
nimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa,
jossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha
komeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman.

»Näytte olevan täällä kuin kotonanne», sanoin kun olimme istuneet pöydän
ääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa.

»Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme», vastasi hän, »vaikka tämä
kotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva
perhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen
huoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty
tilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä
täällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme
lajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla,
joista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai
yksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa
halvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on
toista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa
määrässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että
voimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista.
Vaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta,
luulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne
kurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin
rikas».

»Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt
ainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin»,
vastasin minä.

Samassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään
virkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista.
Katselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran
teollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen
siitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin
sivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän
parhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä
suhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori
Leete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman
alentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas
käyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen
saamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen
käytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman
sotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta.

Kun nuorukainen poistui, sanoin:

»En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin
tyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä».

»Palkollisen!» kummasteli Edit. »Mitä sellainen sana merkitsee? En ole
kuullut sitä koskaan ennen».

»Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana», selitti
hänen isänsä. »Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka
teki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli
sentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?»

»Jotenkin», vastasin minä. »Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim.
aterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä
pidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet
henkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin,
kuin alentuivat sellaiseen».

»Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!» huudahti rouva
Leete kummastellen.

»Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt», sanoi Edit.

»Luonnollisesti», vastasin minä. »Mutta me jätimme ne sellaisten
henkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne
tai nähdä nälkää».

»Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi
siten, että osotitte halveksivanne heitä», huomautti tohtori Leete.

»En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte», sanoi Edit. »Ette suinkaan
tarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä,
joiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia,
joita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä
ette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?»

Minun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut
siten. Tohtori Leete tuli avukseni.

»Käsittääksenne Editin kummastusta», sanoi hän, »tulee teidän ottaa
huomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme
kieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota
emme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin.
Tämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun
ei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin
pakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai
puutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena
rikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa
yhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai
sallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten
kaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä
erilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne
yhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri
rotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen,
ei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole
läheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää.
Yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä
vähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä,
joiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas
pitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun
kuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen
sivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät
kaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän
aikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli
välttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja
veljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen
toiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo
teidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä
puheenparsia».

»Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?» kysyin.

»Eivät», vastasi tohtori Leete. »He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen
työarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän
osastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi
erityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi,
ja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen
noin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä
samassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä,
joita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista
arvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen
yksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän
ei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain
kansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun
toimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista,
mutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin
ammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija
halveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä
vähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee
minua tarjoilijana».

Päivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla
rakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni.
Rakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri
huvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli
käytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot.

Kun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete:

»Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa
keskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että
menettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset:
koristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat
paikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin
yksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme
koru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii.
Mutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei
maailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja
teollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin
tämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja
rannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten».

       *       *       *       *       *

Huom.!

Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain
Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien
aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat
ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan
ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti
antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti
sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja
osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he
esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn
arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun
aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan
ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni
muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua
työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut
yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen
tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan
afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi
työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla
arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä
välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti
jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu
poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus
lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan
rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan
samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan
tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata
aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän
aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi
kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen,
joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että
olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään
parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa
kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus
siirtynyt kaikille palvelusaloille.



VIIDESTOISTA LUKU.


Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet
vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille
nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan
erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka
kirjojen peitossa.[1]

[1] En voi kyllin ylistää sitä suloista vapautta, mikä vallitsee
kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisissä kirjastoissa vastakohtana
yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneille ohjeille, jotka saiturin
tavoin kätkivät kirjat yleisöltä, joten niitä voi saada käytettäväkseen
ainoastaan suurella ajan hukalla sekä monen puuhan kautta, jotka olivat
omiaan karkottamaan tavalliset kirjallisuuden ystävät loitolle
kirjastoista.

»Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun
kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin
kuolevaisista?»

»Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin.

»Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän.
»Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte
ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis
mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin
novellit».

»Tai Nesmythin», lisäsi Edit.

»Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai --
voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin
vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena.

»Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen
kirjallisuuteen nähden».

»Niin on», vastasi tohtori Leete. »Se oli tavattoman voimakkaan henkisen
kehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut
niin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa
aineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa
uudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli
tapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet
ainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan
koko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine
kehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko
ihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika
voi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei
ole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt,
taidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa».

»Koska sattui puheeksi kirjallisuus», lausuin, »niin sallinette minun
kysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?»

»Tietysti».

»Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä
kirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä
sensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi
näkee?

»Se ei tee kumpaakaan», vastasi tohtori Leete. »Painoasiain
viranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän
velvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he
tekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa
suorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä
etuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen
sanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen
mielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita,
voisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina,
mutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys
ainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen
kokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden
luotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on
julkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi».

»Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin
myyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana», arvelin.

»Ei juuri niin», vastasi tohtori Leete, »mutta jotenkin sinnepäin.
Kirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle
suoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos
se on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei
kukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen
hyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista
hänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa
riittää hänen ylläpitoonsa.

Jos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta
useimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän
tällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen
virkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki
oikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten
hankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen
kirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen
tilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä
suhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti
teidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää
eroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan
arvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen
arvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei
nykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka
voisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan
on yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän
aikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet
tällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa».

»Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin
aloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten
soitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä
keksinnöissä», tiedustelin häneltä.

»Kyllä pääasiassa», vastasi tohtori Leete, »vaikka menettely onkin
yksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa
ainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä
veistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten
saavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi
tykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten
kautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija
kirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky
tulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan
avata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan
kaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä.
Vapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai
palkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja
arvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti
eri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan
etevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena
kunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin
arvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja
uskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa
äänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille,
taiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla
ainoastaan sata henkilöä yht'aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa
viettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa
kävi minullekin».

»Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit
sen saanut!» huudahti Edit, lisäten: »vaikka en suinkaan tahdo kieltää,
ettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa».

»Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi
tohtori Leete. »Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja
koettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin
ei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut,
että varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan».

Rouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle.

»Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?» kysyin. »En voi
väittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa
parempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia
kykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden
sellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja
kynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa
sanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa
maksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden
kerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden
kustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme
yksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin,
ennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee
sanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä
varoilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen
mielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos
järjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten
asiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita
niin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön
puutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai,
tohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista
huolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin
pääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan,
vaikka olettekin voittaneet toisella taholla».

»Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West»,
vastasi tohtori Leete nauraen. »Ensiksikään ei sanomalehdistö ole
mielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa
arvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat
sanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta
sekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne
otaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono
käsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat
yleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa.
Jos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen
mielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai
lentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen
ei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä
puuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty
siten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin
teidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien,
että ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan
äänenkannattajia».

»Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla», huomautin
minä, »niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus
aseta lehtien toimittajia?»

»Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä
vaikuta vähintäkään niiden suuntaan», vastasi tohtori Leete. »Ne
henkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset,
valitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin
tyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole
yleisen mielipiteen avomielinen tulkki».

»En suinkaan», vastasin, »mutta miten on mainitsemanne menettely
mahdollista».

»Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat
naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo
paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia.
Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että
vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti
suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen
vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua
kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi
kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat
sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän
vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana.
Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan
maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan
korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän
johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta
hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa
yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua
valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin
vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen
toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä
lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin
siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin
teidän aikanannekin».

»Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?»
kysyin.

»Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi
tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän
yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa
vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille.
Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne
henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä
niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi,
valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin
kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti
pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei
toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla
kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa
vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan.
Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan
vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin
pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa
hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa
tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan».

»Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan
lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä
velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken
kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai
keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata
kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri
luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa».

»On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi
nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten
kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai
tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on
yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen
inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään
toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla
tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että
noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen
kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron
teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen
siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan
hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja
ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin».

Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle
erään kirjan lausuen:

»Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä
ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana
teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia
nykyaikaiset kertomukset ovat».

Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin
»Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli
lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten
kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi
kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty
pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat
olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin
suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne
kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja
tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän
välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai
kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa
sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet --
kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta
ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa,
vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai
paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan
yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään
selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse
tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat
täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden
kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti
kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.



KUUDESTOISTA LUKU.


Seuraavana aamuna nousin ylös vähää ennen aamiaista. Astuessani alas
portaita tuli Editkin eteiseen samasta huoneesta, missä olimme
kohdanneet toisemme eräänä edellisenä aamuna, kuten olen kertonut.

»Kas vain!» huudahti hän, silmissään lumoavan veitikkamainen ilme.
»Aiottehan taas hiipiä salaa samanlaiselle yksinäiselle aamukävelylle,
joka vaikuttaa teihin niin erinomaisesti. Mutta tänäänpä minä olinkin
teitä valppaampi! Nyt olette joutunut kiinni!»

»Osotatte epäilevänne oman lääkitystapanne tehokkaisuutta, jos luulette,
että kävelyretkestä nyt olisi samat ikävät seuraukset kuin silloin»,
sanoin minä.

»Sitäpä puhetta on hauska kuulla», sanoi hän. »Olin tuolla sisällä
sitomassa kukkakimppua aamiaispöydälle, kun kuulin askeleenne ja luulin
huomaavani, että hiivitte salaa alas».

»Olette aivan erehtynyt», vastasin. »En edes aikonutkaan mennä ulos».

Vaikka hän koettikin uskotella minulle, että kohtauksemme oli
satunnainen, aloin kuitenkin epäillä -- ja huomasin myöhemmin olleeni
aivan oikeassa -- että tuo lempeä olento oli noussut parina kolmena
viime päivänä tavattoman varhain täyttääksensä itse omistamansa
hoitajavelvollisuuden ja estääksensä minut pääsemästä yksin ulos, jos
nimittäin sattuisin joutumaan samaan mielentilaan, kuin kerta ennen. Kun
hän hyväksyi minut apulaisekseen kukkakimpun teossa, menimme huoneeseen,
mistä hän oli tullut.

»Tiedättekö aivan varmaan», kysyi hän, »että olette nyt päässyt
tykkänään vapaaksi niistä kauheista tunteista, joiden alaisena olitte
eräänä aamuna?»

»En voi kieltää, että minusta vieläkin väliin tuntuu hyvin
kummalliselta», vastasin. »Joskus täytyy minun vieläkin kummastellen
kysyä itseltäni, kuka oikeastaan olen. Olisi kai liikaa odottaakin,
ettei kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut asianlaita olisi näin.
Mutta luullakseni on varmaa, etteivät tuollaiset tunteet enää saa minua
pois suunniltani, kuten silloin melkein oli käydä».

»En koskaan unhoita, kuin onnettomalta silloin näytitte», sanoi hän.

»Jos olisitte pelastanut ainoastaan elämäni», jatkoin minä, »voisin ehkä
löytää sanoja, joihin pukisin kiitollisuuteni, mutta kun pelastitte
järkeni, eivät sanat enää riitä kyllin selvästi ilmaisemaan, missä
kiitollisuudenvelassa olen».

Puhuin liikutuksen valtaamana, ja hänenkin silmiinsä kohosi kyyneleitä.

»Olisi liikaa uskoa kaikkea tuota», virkkoi hän. »Mutta sangen hauskaa
on kuulla teidän puhuvan noin. Minähän tein itse asiassa sangen vähän.
Olin sangen huolissani teidän tähtenne, sen tiedän. Isäni kyllä sanoo,
ettei meidän pidä hämmästyä mitään, minkä voi tieteellisesti selittää,
ja luullakseni on teidänkin pitkän unenne laita siten. Mutta kun vain
ajattelenkin, miltä tuntuisi olla teidän asemassanne, alkaa minua
pyörryttää. Tiedän varmaan, että en voisi kestää sitä».

»Kyllä sitte», vastasin, »jos enkeli tulisi ratkaisevalla hetkellä
tukemaan ja lohduttamaan teitä myötätuntoisuudellaan, kuten minun
luokseni saapui».

Jos kasvoni koskaan lienevät kuvastaneet, mitä luonnollisesti tunsin
tätä lempeätä, nuorta, rakastettavaa tyttöä kohtaan, joka oli
suorittanut sellaisen enkelin tehtävän elämässäni, kuvastivat ne sillä
hetkellä varmaan ylevää ihailuani ja kunnioitustani. Tämä kasvojenilme
tai sanat tai molemmat yhdessä vaikuttivat, että hän loi silmänsä alas
lumoavasti punehtuen.

»Pysyäksemme asiassa», jatkoin, »täytyy minun sanoa, että vaikka eivät
teidän tunteenne olisikaan olleet yhtä tärisyttäviä kuin minun, mahtoi
kuitenkin tuntua hyvin kummalliselta, että mies, joka kuuluu toiseen
vuosisataan ja on jo satasen vuotta ollut näköjään kuollut, virvotetaan
jälleen elämään».

»Se tuntui tosiaankin käsittämättömän kummalliselta alussa», sanoi hän.
»Mutta kun aloimme kuvitella itseämme teidän asemassanne oleviksi ja
ajattelimme, kuinka paljoa kummallisemmalta teistä mahtoi kaikki tuntua,
unhotimme luullakseni jokainen omat tunteemme. Niin ainakin minulle
kävi. Asia näyttikin sitten pikemmin käsittämättömän jännittävältä ja
liikuttavalta, kuin kummalliselta, näytti sellaiselta, minkä vertaista
ei koskaan ennen oltu kuultu eikä nähty».

»Mutta eikö teistä tunnu kummalliselta istua minun kanssani saman pöydän
ääressä, kun tiedätte, kuka olen?»

»Teidän on muistettava», vastasi hän, »että te ette näytä meistä yhtä
vieraalta, kuin me teistä. Me kuulumme tulevaisuuteen, josta teillä ei
ole voinut olla aavistustakaan, sukupolveen, josta ette tiennyt mitään,
ennenkuin näitte meidät. Te taas olette saman sukupolven jäsen, kuin
esivanhempammekin. Me tunnemme heidät, mainitsemme alituisesti useiden
teidän aikalaistenne nimiä. Olemme tutkineet teidän ajatus- ja
elantotapojanne. Se, mitä te sanotte ja teette, ei oikeastaan kummastuta
meitä, kun taas me emme voi sanoa emmekä tehdä mitään, mikä ei teistä
ole vierasta. Näette siis, herra West, että jos te luulette voivanne
ajanoloon tottua meihin, ei teidän tarvitse ihmetellä, että te ette
tuntunut meille aivan oudolta ensi hetkenäkään».

»Siltä kannalta en ole vielä katsellutkaan asiaa», vastasin.
»Puheessanne on tosiaankin paljon huomioonotettavaa. Onhan paljoa
helpompi nähdä tuhat vuotta taaksepäin, kuin viisikymmentä vuotta
eteenpäin. Taaksepäin katsoen ei vuosisata olekkaan pitkä aika. Olisin
voinut aivan hyvin tuntea teidän esivanhempanne. Ehkäpä todellakin
tunsin heidät. Asuivatko he Bostonissa?»

»Luulen, että he asuivat».

»Ettekö siis tiedä sitä varmaan?»

»Kyllä», vastasi hän. »He lienevät asuneet täällä».

»Minulla oli suuri tuttavapiiri kaupungissa», sanoin. »On hyvin
luultavaa, että tunsin heidät tai että olen ainakin kuullut jotakin
heistä. Ehkäpä olen ollut hyväkin tuttava heidän kanssansa. Eikö teistä
olisi hauskaa, jos sattumalta voisin ilmoittaa teille kaikkein tarkimmat
tiedot esivanhemmistanne?»

»Olisihan se hyvin hauskaa».

»Ettekö tunne perheenne historiaa niin paljon, että voisitte sanoa
minulle, kutka esi-isistänne elivät Bostonissa minun aikakaudellani?»

»Kyllä tunnen!»

»No mainitkaapa jonkun nimi?»

Hän oli parhaallaan pistämässä itsepäistä oksaa kukkakimppuun eikä
vastannut heti. Portailta kuuluvat askeleet ilmaisivat, että muut
perheen jäsenet saapuivat luoksemme.

»Ehkä joskus toiste», sanoi hän.

Aamiaisen jälkeen ehdotteli tohtori Leete, että tulisin hänen kanssansa
katsomaan tavara-keskusvarastoa ja jakamislaitoksia, joista Edit oli
minulle kertonut. Matkalla sanoin:

»Olen jo monta vuorokautta ollut teidän perheessänne sangen omituisessa
asemassa, tai oikeastaan minulla ei ole siellä mitään asemaa. En ole
ennen kajonnut tähän seikkaan tältä kannalta, koska olen ollut niin
useiden erilaisten vaikutusten alaisena. Mutta nyt alan jo tuntea hiukan
kiinteämpää pohjaa jalkojeni alla ja minulle alkaa selvetä, että mitenkä
keskuuteenne lienen joutunutkin, olen nyt kaikissa tapauksissa täällä,
ja minun on siis koeteltava mukautua oloihin niin hyvin kuin voin.
Sentähden haluaisin nyt puhua kanssanne hiukan asemastani».

»Älkää suinkaan olko huolissanne siitä, että olette vieraanani
perheessäni», vastasi tohtori Leete. »Minä aion pitää teidät luonani
vielä kauan. Teidän kaltaistanne vierasta ei tavatakkaan joka päivä, ja
kainoudestanne huolimatta ymmärrätte, ettei sellaista harvinaista
olentoa hevillä lasketa pois».

»Kiitos, tohtori», sanoin. »Olisi naurettavaa, jos koettaisin osotella
äärimmäistä kainoutta ja kieltäytyisin vierasvaraisuudestanne, kun minun
kuitenkin on yksistään teitä kiittäminen siitä, että en enää makaa
elävänä haudattuna odottamassa maailmanloppua. Mutta en voi missään
tapauksessa kauan käyttää hyväkseni ystävällistä tarjoustanne, sillä jos
aion tulla tämän vuosisadan kansalaiseksi, täytyy minulla olla määrätty
tehtävä täytettävänäni. Minun aikanani ei olisi tosin suuressa,
sekasortoisessa ihmismeressä laisinkaan huomannut yhtä henkilöä,
olkoonpa hän tullut maailmaan millä tavalla tahansa. Hän olisi voinut
raivata itsellensä alan, missä olisi halunnut edellyttäen, että hän
olisi ollut kyllin voimakas. Mutta nykyjään on toisin. Jokainen on
järjestetyn kokonaisuuden osa, jolla on määrätty paikka täytettävänä,
määrätty tehtävä suoritettavana. Minä yksin olen järjestelmän
ulkopuolella enkä käsitä, miten voin päästäkkään siitä osalliseksi.
Nykyisessä yhteiskunnassa ei näytä olevan paikkaa muille kuin niille
henkilöille, jotka ovat siinä syntyneet tai siihen muuttaneet toisesta
samanlaisesta yhteiskunnasta».

Tohtori Leete nauroi sydämellisesti.

»Myönnän», sanoi hän, »että yhteiskuntajärjestelmämme on siinä suhteessa
puutteellinen, ettei meillä ole mitään säädöstä sellaisten tapausten
varalle, kuin teidän kohtalonne on. Mutta käsitättehän, ettei kukaan ole
tullut ajatelleeksi, että väestö voisi lisäytyä muullakin kuin
luonnollisella tavalla. Teidän ei kuitenkaan tarvitse luulla että emme
voi hankkia teillekin paikkaa ja sopivaa tointa. Olette tähän saakka
joutunut yhteyteen ainoastaan minun perheeni kanssa, mutta älkää silti
luulko, että olen pitänyt salassa teidän olemassa-oloanne. Päinvastoin
herätti kohtalonne jo ennen heräämistänne yleistä mielenkiintoa, joka
sittemmin on yhä kasvanut. Sen johdosta, että tarvitsette lepoa, pidimme
parhaana että minä otan teidät aluksi yksinomaisesti huostaani ja että
minä ja perheeni koetamme tutustuttaa teitä sen maailman pääpiirteisiin,
mihin nyt olette joutunut, ennenkuin ryhdytte tekemään tuttavuutta
muiden kansalaisten kanssa. Toimialanne nykyisessä yhteiskunnassa on
ollut meille selvillä ensi hetkestä saakka. Ainoastaan harvat meistä
kykenevätkään tekemään kansalle niin suuria palveluksia kuin te, jahka
kerran jätätte taloni, jota ette kuitenkaan saa vielä pitkiin aikoihin
ajatella».

»Mitäpä minä voisin tehdä!» huudahdin. »Luuletteko ehkä, että osaisin
jotakin ammattia tai taidetta, tai olisin yleensä kykenevä johonkin!
Vakuutan, että niin ei ole laita. En ole eläissäni ansainnut
dollariakaan, en ole tehnyt tuntiakaan työtä. Olen vahva, ja minusta
voisi ehkä tulla tavallinen työmies, mutta muuta ei!»

»Vaikka se olisikin suurin palvelus, mitä voisitte kansalle tehdä,
huomaisitte ennen pitkää, että sitä toimialaa pidetään yhtä
kunniakkaana, kuin mitä muuta tahansa», vastasi tohtori Leete. »Mutta te
kykenette vielä paremmin erääseen toiseen toimeen. Tunnette paljoa
paremmin kuin paraskaan historiantutkijamme kaikki yhteiskunnalliset
olot yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, siis aikakaudelta, joka on
mielestämme historiallisesti huvittavin. Kun olette kyllin tutustunut
oloihimme ja haluatte ryhtyä selittämään meille aikakautenne elämää, on
teille professorin toimi avoinna jossakin yliopistossamme».

»Mainiota, todella erinomaista!» sanoin ja helpotuksen huokaus kohosi
rinnastani, sillä tämä näin käytännöllisesti järjestynyt seikka oli jo
alkanut huolettaa minua.

»Jos todellakin erityisesti haluatte tutustua yhdeksännentoista
vuosisadan oloihin», jatkoin, »sopii toimi ihan erinomaisesti minulle,
on aivan kuin minua varten luotu. En usko, että voisitte keksiäkkään
toista alaa, missä voisin ansaita leipäni, mutta tästä voin itseäni
kehumatta sanoa, että olen toimeen erityisesti kykenevä».



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Työ keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla
olin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin
monta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset
järjestetty työ tuottaa. -- Tavaravarasto oli mielestäni kuin
jättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja
laivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia
kiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja
sisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita.
Kerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän
laski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä
säästi työvoimia.

Kotimatkalla sanoin hänelle:

»Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten
mallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla
näin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen
täällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin
rahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin
mielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto
on järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten
työarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää
tuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä,
jotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä
tuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta
tehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä».

»Luuletteko todellakin niin?» kummasteli tohtori Leete. »Vakuutan, että
niin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja
nojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen
hoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat
suorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat,
on tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja
yksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä.
Ainoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa
häiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme
tavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän
aikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä
samettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai
perunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai
päivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten
käsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta,
eivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa
jotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos
annettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka
osottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa
tai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden
tarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti
vaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun
hallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan
hiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston
vastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi.
Mainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi.
Todellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden
välttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma.
Useiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin
halutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan
ainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan.
Jakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset
edellisen viikon numeroiden perusteella.

Koko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen
käsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa
erityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä
työskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla
sitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät
luettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen
hallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien
toimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen
toimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota
asianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät
jakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja
vaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta
kuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän
vallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut
tuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus
ei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat
ovat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat
uuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten
ja koneiden valmistukseen».

»Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla
tyytymättömyyden aiheena», huomautin. »Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä
enää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla
tulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet
yhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen
määräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää
tällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään
sentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän».

»Se olisi todellakin sangen julmaa», vastasi tohtori Leete, »mutta voin
varmasti vakuuttaa teille, ettei sellaista satu meidän keskuudessamme,
sillä pidämme vapautta yhtä suuressa arvossa, kuin veljeyttä ja
vertaisuutta. Kunhan opitte paremmin tuntemaan meidän
yhteiskuntajärjestelmämme, tulette huomaamaan, että viranomaiset ovat
täällä kansan palvelijoita todella, eikä vain nimeksi. Hallinnolla ei
ole oikeutta estää minkään tuotteen valmistamista, jos sitä vielä
kysytään. Jos kysyntä vähenee niin paljon, että tavaran valmistaminen
tulee kalliiksi, täytyy sen hintaa tietysti korottaa vastaavassa
määrässä, mutta niin kauan kuin kuluttaja on valmis maksamaan tuotteesta
vastaavan hinnan, ei sen valmistamista lakkauteta. Jos taasen kysytään
tavaraa, jota ei vielä ole valmistettu, ja jos viranomaiset ovat
epätietoisia kysynnän todellisesta suuruudesta, ryhdytään tavaraa
valmistamaan, jos käyttäjät pyytävät sitä ja samalla takaavat määrätyn
menekin. Jos hallitus tai enemmistö tahtoisi määrätä kansalle tai
vähemmistölle, mitä se saa syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa,
kuten teidän aikananne luullakseni oli laita Amerikassa, pidettäisiin
sitä kummallisena taantumuksena. Teillä oli ehkä syytä kärsiä näitä
persoonallisen vapauden rajoituksia, mutta meistä olisi sellainen
menettely sietämätöntä. On hauskaa että otitte tämän kysymyksen
puheeksi, joten sain tilaisuuden osottaa teille, kuinka paljoa
suoranaisemmin ja tehokkaammin yksityinen kansalainen nykyjään voi
vaikuttaa tuotantoon, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin niinkutsuttu
yksityisyrittelijäisyys oli vallalla. Sitä olisikin oikeammin kutsuttava
kapitalisti-yrittelijäisyydeksi, sillä yksityisellä kansalaisella oli
siinä yleensä sangen vähän sananvaltaa».

»Mainitsitte äsken, että kalliiksi tulevien tavarain hintaa voidaan
korottaa», huomautin hänelle. »Mutta miten voitte yleensä määrätä
hintoja maassa, missä ei ole laisinkaan kilpailua ostajain ja myyjäin
kesken?»

»Se tapahtuu aivan samoin kuin teidän aikanannekin», vastasi tohtori
Leete. »Haluatte luonnollisesti tarkempaa selvitystä», jatkoi hän, kun
katsoin häntä hiukan epäillen. »Mutta selitys on aivan helppo. Teidän
aikanannekin jo pidettiin jonkun esineen hinnan perusteena niitä
työkustannuksia, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Nyt menettelemme
aivan samalla tavalla. Silloin vaikuttivat erilaiset palkat myöskin eroa
hinnoissa. Nyt, jolloin kaikkien palkka on sama, vaikuttaa hintaan
ainoastaan se tuntimäärä, mikä kullakin alalla työskennellään päivässä.
Ammateissa, jotka ovat niin vaikeita, että päivässä ollaan työssä
ainoastaan neljä tuntia, jotta saataisiin kylliksi vapaaehtoisia, on
luonnollisesti päivätyön kustannukset kaksi kertaa suuremmat kuin
ammateissa, missä työskennellään kahdeksan tuntia. Tulos on, kuten
huomaatte, työkustannuksiin nähden sama, kuin jos neljä tuntia
työskentelevä olisi teidän aikakaudellanne saanut kaksi kertaa suuremman
palkan kuin muut. Kun tämä lasku sovitetaan kaikkeen työhön, minkä
jonkun tuotteen valmistaminen vaatii, saadaan tuotteen suhteellinen
hinta, s. t. s. sen hinta muihin tuotteisiin verrattuna. Valmistus- ja
kuljetuskustannusten lisäksi täytyy muutamien tavaralajien hintoja
määrättäessä ottaa myöskin lukuun valmistukseen käytetyn raaka-aineen
harvinaisuus. Tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen välttämättömissä
elintarpeissa eikä tuotteissa, mitä valmistetaan joukkokulutusta varten,
koska niihin tarvittavia raaka-aineita on yllin kyllin saatavissa.
Tällaisia tavaroita pidetään sitäpaitse aina runsaasti varastossa, jotta
ollaan aina valmiit ottamaan vastaan vaihteluja, mitkä syntyvät
lisäytyneestä kysynnästä tai pienemmästä valmistuksesta, jopa väliin
kadostakin. Näiden tuotteiden hinnat alenevat vuosi vuodelta, mutta
kohoavat ainoastaan aniharvoin, tuskinpa koskaan. Sen sijaan on
sellaisiakin tuotteita joita ei koskaan voida saada tarpeeksi, ja toisia
taas, joita on määrättyinä aikoina vähemmän kuin kysytään. Sellaisia
ovat esim. tuoreet kalat ja maitotalouden tuotteet, kun taas edellisen
ryhmän muodostavat sellaiset tavarat, joiden valmistamiseen tarvitaan
harvinaista taitoa tai harvoin tavattavaa raaka-ainetta. Ainoa, minkä
tässä tapauksessa voimme tehdä, on koettaa tasoittaa tavarain
satunnaisesta vähyydestä johtuvia epäkohtia. Tämä käy siten, että
korotetaan hintaa toistaiseksi, jos puute on ohimenevää laatua, tai
pysyväisesti, jos se tulee kestämään pitemmän aikaa. Korkea hinta
merkitsi teidän aikananne, että ainoastaan rikkaat voivat saada
kysymyksenalaista tavaraa, mutta nyt, kun kaikilla on samat tulot,
vaikuttaa kallis hinta ainoastaan sen, että tuotetta ostavat vain ne,
joita se aivan erityisesti miellyttää.

Kuten kaikille liikemiehille jää luonnollisesti kansallekin toisinaan
varastoon sellaisia tavaroita, joista ei enää huolita, koska ne ovat
joko muodin vaihtelun, ilman muutosten tai muiden syiden tähden
menettäneet arvonsa. Sellaisia tuotteita luovutetaan kuluttajille
toisinaan alle valmistuskustannustenkin, kuten liikemiehet teidänkin
aikananne tekivät. Tappio lasketaan liikekustannuksiin. Kun
kuluttajajoukko, jolle näitä jätteitä voidaan tarjota, on peräti suuri,
ei yleensä olekkaan vaikeata saada niitä menemään ainoastaan vähäisellä
tappiolla. -- Tällainen on pääpiirteissään meidän tuotanto- ja
jakamisjärjestelmämme. Onko se itse asiassa niin monimutkainen, kuin
äsken arvelitte?»

Sanoin, että järjestelmä oli mielestäni mitä yksinkertaisin.

Tohtori Leete virkkoi:

»Enpä luule liioittelevani väittäessäni, että jonkun lukemattomain
yksityisliiketten päällikön työ oli teidän aikananne paljoa vaikeampaa,
kuin nykyjään niiden Washingtonissa toimivain miesten, jotka johtavat
koko kansan tuotantoa, sillä täytyihän edellisten sanomattoman tarkasti
valvoa markkinain vaihtelua, kilpailijain juonia ja velallistensa
maksukykyä. Tämä kaikki osottaa, paras ystäväni, kuinka paljoa helpompaa
on hoitaa oikeasta kohdasta alettua kuin väärin alulle pantua asiaa.
Kenraalin, joka voi ylhäältä ilmapallosta nähdä koko taistelutantereen
yli, on helpompi ohjata miljoona sotamiestä voittoon, kuin alaupseerin
menestyksellä johdattaa plutoonaansa tiheikössä».

»Mahtava lienee mies, joka johdattaa tätä koko kansan parhaiden voimain
muodostamaa työarmeijaa», huomautin. »Hän lienee maansa ensimäinen,
arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen presidentti?»

»Hän on Yhdysvaltojen presidentti», vastasi tohtori Leete, »tai
oikeammin sanoen teollisuusarmeijan johto on presidentin tärkeimpiä
tehtäviä».

»Miten presidentin vaali toimitetaan?» kysyin.

»Kertoessani teille, kuinka tärkeä vaikutin kilpailuhalu on kaikilla
teollisuusarmeijan asteilla», sanoi tohtori Leete, »mainitsin jo, että
erityisen ansiokkaat henkilöt kohoavat kolmen alemman asteen kautta
upseerin arvoon ja tässä piirissä taas luutnantista päälliköksi tai
»esimieheksi» sekä vihdoin everstiksi. Sitte seuraa -- suuremmilla
teollisuusaloilla vasta yhden väliasteen kautta -- jonkun yksityisalan
kenraalin arvo. Hänen välittömän johtonsa alaisena on koko
teollisuushaaran työ. Hän on sen toimiston päällikkö, jonka alaisena
hänen ammattitoverinsa työskentelevät, ja hän on myöskin vastuunalainen
sen toiminnasta. Ammattialan päällikkönä olevan kenraalin asemaa
pidetään loistavana, ja se tyydyttääkin jo useimpain kunnianhimon. Mutta
häntä, osaston kenraalia -- jatkaakseni vertausta sotilasjärjestelmän
kanssa -- ylempänä on noiden kymmenen teollisuusryhmän päälliköt, kukin
hoitaen useampia toisilleen sukua olevia tuotannon haaroja. Nämä
työläisarmeijan kymmenen pääryhmän päälliköt vastaavat jotenkin teidän
aikanne armeijaa komentavia kenraaleja, sillä jokaisen heidän alaisinaan
on kymmenkunta jopa parikymmentäkin yksityisten teollisuusalojen
päällikkönä olevaa kenraalia. Nämä kymmenen upseeria muodostavat
ministeristön, jonka esimiehenä on armeijan korkein päällikkö,
Yhdysvaltojen presidentti.

Teollisuusarmeijan ylipäällikön tulee käydä kaikkien arvoastetten
lävitse työmiehestä alkaen. Katsokaamme, kuinka se tapahtuu. Kuten olen
jo sanonut, voi työntekijä ainoastaan osottamansa kyvyn kautta kohota
upseerinkokelaaksi. Luutnantista hän kohoaa everstiksi tai päälliköksi
äsken mainitsemassani järjestyksessä. Kokelaiksi pääsevät ainoastaan ne,
joilla on parhaat todistukset. Ammattialan päällikkö nimittää kaikki
alaisensa toimimiehet, häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan
äänestyksellä».

»Äänestykselläkö!» huudahdin kummastellen. »Eikö se ole omiaan
heikontamaan järjestyksenpitoa ammattialalla, sillä kokelaat tietysti
koettavat hankkia niiden työntekijäin kannatusta, jotka ovat heidän
johdettavinaan?»

»Niin epäilemättä kävisi», vastasi tohtori Leete, »jos työntekijöillä
olisi ääni-oikeutta tai vaikutusvaltaa näissä vaaleissa. Mutta niin ei
ole laita. Juuri siinä on eräs järjestelmämme omituisuus. Ammattialan
päälliköksi valitaan joku eversti, ja vaalin toimittavat kunkin alan
kunniajäsenet, siis ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja
saaneet eron. Kuten tiedätte, pääsemme me vapaiksi teollisuusarmeijasta
neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina ja voimme käyttää lopun elämäämme
joko kehittääksemme itseämme tai kaikenlaisiin virkistyksiin. Siitä
huolimatta on jokainen yhä edelleen lujilla siteillä yhdistetty
ammattialaan, johon hän aikoinaan kuului, ja seuraa sitä harrastuksella.
Ystävyyssuhteet, joita siellä olemme solmineet, kestävät kuolemaan
saakka. Jäämme edelleen ammattialallamme kunniajäseniksi ja valvomme
tarkasti sekä innokkaasti, että se menestyisi ja pysyisi maineessa
nuoremman sukupolvenkin käsissä. Klupeissa, joihin samaan ammattiin
kuuluvat »vanhat herrat» kokoontuvat seurustelemaan keskenään, on
yleisimpänä keskusteluaineena ammattialaa koskevat asiat, ja nuorten
päällikönkokelaitten täytyy olla sangen kyvykkäitä, jos mieli kestää
tämän »vanhan kaartin» arvostelua. Tähän seikkaan on kansa luottanut
jättäissään kunkin ammattialan päällikön valitsemisen sen kunniajäsenten
huoleksi. Ja luulenpa olevani oikeassa väittäessäni, ettei mikään
aikaisempi yhteiskunnallinen järjestö ole voinut muodostaa
ihanteellisempaa valitsijajoukkoa, kuin tämä on. Se on tykkänään
puolueeton, tuntee aivan tarkkaan ehdokasten kyvyn ja kunnon, harrastaa
asiaa ja koettaa parhaansa mukaan ottaa sen edut huomioon vaalia
toimittaessansa. Kun se ei sen lisäksi ole minkäänlaisten itsekästen
vaikuttimien alainen, on se kaikin puolin täysin sopiva toimeensa.

Kaikki kymmenen komentavaa kenraalia, toisin sanoen kymmenen
ammattiryhmän päällikköä valitaan niiden eri alojen kenraalien
keskuudesta, jotka muodostavat ryhmän. Vaalin toimittavat kaikkien
ryhmään kuuluvain ammattialojen kunniajäsenet. Kukin erikoisala koettaa
saada oman päällikkönsä valituksi, mutta ei yhdelläkään ole niin paljon
ääniä käytettävinään, että se voisi saada kokelaan yksinään lävitse,
ellei hän saavuta muiden erikoisalojen enemmistön kannatusta. Voin
vakuuttaa, että nämä vaalit ovat peräti vilkkaita».

»Presidentiksi valitaan luonnollisesti joku noista kymmenestä eri
ammattiryhmien päälliköstä», huomautin.

»Niin tehdään», vastasi tohtori Leete, »mutta he voivat päästä
ehdokkaiksi vasta sitte, kun ovat olleet jonkun ajan poissa tästä
toimesta. Harvoin ehtii kukaan suorittaa kaikki asteet aina
ammattiryhmän päällikön toimeen saakka ennenkuin hän on täyttänyt
neljäkymmentä vuotta. Ja suoritettuaan tässä toimessa vaadittavan
viisivuotisen palveluskauden, on hän jo neljänkymmenenviiden vuotias.
Jos hän on vanhempi, pysyy hän kuitenkin toimessaan, kunnes
palveluskausi on lopussa. Jos hän taasen on nuorempi, pääsee hän siitä
huolimatta vapaaksi tämän viisivuotisen palvelusajan suoritettuaan. Ei
olisi asialle hyödyksi, että hänet lähetettäisiin uudelleen entiseen
paikkaansa riveissä. Tarkoituksena on saada hänet tottumaan siihen
ajatukseen, että hän taas kuuluu kansan suureen joukkoon ja on sen jäsen
samalla kuin teollisuusarmeijankin. Sitäpaitse tulee hänen koettaa tällä
väliajalla perehtyä muidenkin ammattiryhmien yleisiin
tuotantosuhteisiin, eikä ainoastaan sen, jonka johtajana hän on ollut.
Presidentti valitaan ammattiryhmien entisten vaalikelpoisten johtajain
joukosta. Vaaliin ottavat osaa kaikki ne kansalaiset, jotka eivät kuulu
työ-armeijaan».

»Eivätkö työarmeijan jäsenet saa äänestää presidentin vaalissa?» kysyin.

»Eivät», vastasi tohtori Leete. »Se vaikeuttaisi järjestyksenpitoa
armeijassa, joka on presidentin toimia koko kansan edustajana. Tässä
häntä auttaa tehokkaasti tarkastusvaliokunta, jolla on sangen tärkeä
tehtävä järjestelmässämme. Sen ratkaistaviksi jätetään kaikki valitukset
tai muistutukset, jotka koskevat tavarain laatua, päällysmiesten
sopimatonta käytöstä tai kunnottomuutta sekä kaikenlaisia toimessa
sattuneita epäkohtia. Tarkastusvaliokunta ei kuitenkaan ryhdy toimiin
yksinomaan vasta sitte, kun sille on jätetty valitus. Se panee toimeen
tutkimuksia myöskin kuulemiensa virkavirheitä koskevain huhujen
johdosta, sekä ennen kaikkea koettaa järjestelyn ja alituisen, kaikkia
aloja käsittävän valvonnan kautta huomata ja poistaa epäkohtia, joita ei
vielä ole keksitty.

Presidentti on toimeensa astuessaan tavallisesti lähes viidenkymmenen
vuoden ikäinen, ja hänen toimikautensa kestää viisi vuotta, joten hän on
kunniakas poikkeus säännöstä, että neljänkymmenenviiden vuoden ikä
oikeuttaa asettumaan lepoon. Kun hänen toimiaikansa on lopussa,
kutsutaan kokoon kansankongressi, joka ottaa vastaan presidentin
toimintakertomuksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Edellisessä
tapauksessa valitaan presidentti tavallisesti edustamaan maatansa
viideksi vuodeksi kansainvälisessä liittoneuvostossa. Kongressi
tarkastaa myöskin toimestaan eroavain ammattiryhmäin johtajain
toimintakertomukset, ja sen lausuma moite tai paheksuminen riistää
asianomaiselta oikeuden päästä ehdokkaaksi presidentin vaalissa. Mutta
aniharvoin on kongressilla syytä muuhun kuin kiitollisuuteen näitä
korkeimpia toimimiehiään kohtaan. Jo se seikka, että he ovat kohonneet
syvistä riveistä ja käyneet niin monien ja vaikeiden kokeitten lävitse,
todistaa kyllin selvästi heidän erinomaista kykyään ja kuntoaan. Mitä
taas heidän rehellisyyteensä tulee, on yhteiskuntajärjestelmämme jo
takeena siitä, että heidän ainoana toimintaohjeenaan on ainoastaan
kansalaistensa kunnioituksen saavuttaminen. Lahjominen on mahdotonta
yhteiskunnassa, jossa ei ole köyhiä lahjottaviksi eikä rikkaita
lahjojiksi, jota paitse korkeampain virkojen täyttämistapa jo tekee
vaalikiihotuksen ja kannatuksen hankkimista tarkoittavan keinottelun
mahdottomaksi».

»Yhtä seikkaa minun täytyy vielä kysyä», sanoin. »Ovatko taiteen tai
tieteen palvelukseen antautuneet oikeutetut ehdokkaiksi presidentin
vaalissa? Ja jos näin on laita, niin mihin ryhmään he kuuluvat siinä
arvoasteikossa, joka on vallalla teollisuusarmeijassa?»

»He eivät kuulu siihen ensinkään», vastasi tohtori Leete. »Insinöörit,
arkkitehdit ja muut käytännöllisten alojen oppineet kuuluvat
teollisuusarmeijaan, mutta muut taiteen ja tieteen edustajat, kuten
opettajat ja lääkärit sekä palveluksestaan teollisuusalalla vapautetut
taiteilijat ja kirjailijat eivät kuulu teollisuusarmeijaan. Sentähden he
ovatkin oikeutetut ottamaan osaa presidentinvaaliin, mutta eivät voi
itse tulla valituiksi toimeen. Kun presidentin tärkeimpänä tehtävänä on
valvoa teollisuusarmeijan työtä ja ylläpitää järjestystä, on
välttämätöntä, että presidentti itse on suorittanut kaikki asteet siinä,
kyetäksensä täydellisesti toimeensa».

»Se on aivan paikallaan», vastasin. »Mutta jos eivät lääkärit eivätkä
opettajat ole kyllin perehtyneet teollisuuteen päästäksensä
presidentiksi, ei presidenttikään luullakseni ole kyllin selvillä
lääketieteestä tai kasvatuksesta, voidakseen asettua johtamaan näitä
aloja».

»Sitä hän ei teekkään», sanoi tohtori Leete. »Hän on vain vastuunalainen
yleensä siitä, että lakeja noudatetaan kaikilla aloilla. Muuta tehtävää
hänellä ei ole lääketieteen eikä kasvatuksen alalla. Niitä johtavat
erityiset, alan omien jäsenten keskuudesta valitut vanhimpain neuvostot,
joissa presidentti on puheenjohtajana ja käyttää ratkaisevaa äänivaltaa.
Jäsenten valitsemisen näihin neuvostoihin, jotka myöskin tekevät tilin
toimestaan kongressille, toimittavat opettaja- tai lääkärikuntien
kunniajäsenet, siis kaikki maassa olevat palveluskautensa suorittaneet
lääkärit tai opettajat».

»Kun jätätte kunkin alan johtokuntain jäsenten vaalin sen entisten
jäsenten toimitettavaksi», huomautin, »olette itse asiassa vain
sovittaneet koko kansaan saman menettelyn, jota meidän aikakaudellamme
väliin käytettiin pienemmässä mittakaavassa eräissä yliopistoissa.
Niidenkin hallinnon vaalin toimittivat laitoksen entiset oppilaat».

»Vai niin, oliko teillä todellakin sellainen tapa jo käytännössä?»
kummasteli tohtori Leete. »Sitä en ole tiennyt, eivätkä luullakseni
muutkaan meikäläiset. Tuo tieto huvittaa meitä, sillä kysymyksenalaisen
menettelytavan synnystä on paljon keskusteltu. Olemmepa jo luulleet,
että siinä kerrankin on ilmiö, joka on »uutta auringon alla». Vai
yliopistoissanne? Sepä on hauskaa! Kerrotte kai siitä joskus toiste
lähemmin?»

»Siitä on sangen vähän kerrottavaa», vastasin. »Olen jo sanonut kaikki,
mitä siitä voi sanoa. Aate on tosin sieltä kotoisin mutta silloin se oli
vielä kehdossaan, täällä se on vasta kehittynyt täyteen
kukoistukseensa».



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Samana iltana istuimme tohtori Leeten kanssa vielä hetken yhdessä, sitte
kun naiset olivat menneet levolle. Keskustelimme, mitä seurauksia on
siitä, että kansalaiset vapautetaan työstä neljänkymmenenviiden vuoden
iässä. Keskustelun aiheutti tohtori Leeten äskeinen kertomus siitä,
missä määrässä nämä lepoon asettuneet kansalaiset ottavat osaa maan
asiain hoitoon.

»Neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen», sanoin minä, »on vielä kymmenen
vuotta täysissä ruumiillisissa voimissa ja parikymmentä vuotta täysin
voimakas henkiseen työhön. Eivätkö voimakkaat luonteet pidä pikemmin
rangaistuksena kuin palkintona sitä, että heille jo tässä iässä annetaan
ero, heidät työnnetään syrjään».

»Hyvä herra West!» huudahti tohtori Leete nauraen, »ette aavista, kuinka
omituisilta esittämänne yhdeksännentoista vuosisadan aatteet väliin
tuntuvat meistä, kuinka ne meitä huvittavat! Tietäkää siis, te toisen ja
kuitenkin saman suvun lapsi, että työ, jota jokaisen on osaltaan
suorittaminen, jotta kansa voisi viettää aineellisessa suhteessa
turvattua ja mukavaa elämää, ei ole suinkaan tärkeintä, huvittavinta
eikä arvokkainta, mihin voimme käyttää voimiamme. Me pidämme sitä
velvollisuutena, jota ei voida välttää. Vasta kun se on suoritettu,
voimme tykkänään käyttää voimamme korkeampia tarkoitusperiä varten,
jalostaviin toimiin ja henkisiin nautinnoihin, jotka vasta muodostavat
elämän. Me tosin teemme kaikki, saadaksemme taakan tasaisesti jaetuksi
sekä työn yksityiskohdissaan mahdollisimman viehättäväksi ja vähän
rasittavaksi. Ja olemmehan onnistuneetkin siinä määrässä, että työ ei
ole raskasta muuten kuin suhteellisesti, onpa se usein suorastaan
huvittavaakin. Mutta me emme pidä elämän päätarkoituksena työtä, vaan
korkeampaa ja jalompaa toimintaa, johon voimme antautua työkauden
suoritettuamme.

Luonnollisesti eivät kaikki, eivätpä edes useimmatkaan harrasta
tieteellisiä tai kirjallisia kysymyksiä ja opintoja, jotka tekevät
vapaa-ajan suurimmaksi elämän nautinnoksi sen mielestä, ken niihin on
ihastunut. Useat pitävät elämän loppupuolta huvien aikana, jolloin
matkustetaan, seurustellaan vanhojen ystävien ja työtoverien kanssa tai
puuhataan toimissa, mihin on persoonallista halua. Toiset taasen
rientävät huvista huviin -- sanalla sanoen elämän loppupuolella
nautitaan kaikessa rauhassa kaikkea sitä hyvää, mitä nauttija on itse
ollut luomassa. Mutta huolimatta erilaisista persoonallisista
taipumuksista, jotka määräävät, miten kukin yksilö käyttää elämänsä
vapaa-ajan, olemme kaikki yksimielisiä siitä, että palveluksesta
vapautuminen vasta alkaa sen ikäkauden, jolloin pääsemme täydellisesti
nauttimaan perinnöllisiä oikeuksiamme, -- jolloin vasta tulemme todella
täysi-ikäisiksi ja pääsemme vapaiksi kaikesta pakonalaisuudesta sekä
valvonnasta. Silloin vasta nautimme palkkaa työstämme. Samoin kuin
teidän aikakautenne kärsimättömät nuorukaiset tuskin malttoivat odottaa,
kunnes täyttivät yksikolmatta vuotta, samoin odotamme me päivää, jolloin
tulemme neljänkymmenenviiden vanhoiksi. Yhdenkolmatta iässä tulemme
miehiksi, neljänkymmenenviiden vanhoina uudelleen nuoriksi. Se ikäkausi,
mitä te kutsuitte kypsyneeksi miehuudeksi ja vanhuudeksi, on nykyjään
kadehdittavampi osa elämää, kuin nuoruus. Nykyajan varallisuus ja
täydellisesti huoleton elämä, joka tulee jokaisen osaksi, siirtävät
varsinaisen vanhuudenijän paljoa kauemmaksi ja tekevät sen paljoa
hauskemmaksi, kuin teidän aikakaudellanne. Tavallisen lujarakenteiset
henkilöt elävät keskimäärin kahdeksankymmenenviiden tai yhdeksänkymmenen
vuoden vanhoiksi ja me olemme luullakseni neljänkymmenenviiden vuoden
vanhoina nuorempia, kuin te kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Meistä
tuntuu omituiselta, että te jo neljänkymmenenviiden vuotiaina, jolloin
meillä alkaa elämän nautintorikkain osa, aloitte tuntea olevanne vanhoja
ja katsella taaksepäin elettyyn ikään. Teillä oli aamupäivä, meillä taas
on iltapäivä elämän valoisin osa».

Keskustelumme johtui sitte muistaakseni kahdennenkymmenennen vuosisadan
leikkeihin ja kansanhuveihin, joita vertailimme yhdeksännentoista
vuosisadan vastaaviin ilmiöihin.

»Yhdessä suhteessa niissä on huomattavan suuri ero», sanoi tohtori
Leete. »Meillä ei ole enää ammattiurheilijoita, noita teidän
aikakautenne omituisia olentoja, eivätkä meidän aikamme atleetit
taistele enää hankkiakseen rahaa, kuten teidän. Nykyjään kilpaillaan
yksinomaan maineen tähden. Jalo kilpailu eri ammattialojen välillä sekä
työntekijän kaikkiykseydentunto ammattitovereitansa kohtaan aiheuttavat
alituisesti kaikenlaisia kilpaleikkejä sekä maalla että vesillä.
Palveluskautensa suorittaneet kunniajäsenet ovat yhtä innostuneita, kuin
nuori polvikin. Ensi viikolla on Marbleheadin luona kilpapurjehdus
ammattikuntien kesken. Silloin voitte vertailla tällaisen kilpailun
synnyttämää yleistä innostusta siihen, mitä samanlainen tapaus synnytti
teidän aikakaudellanne. Nykyjään tunnustetaan Rooman kansan huuto:
»leipää ja huvituksia!» täysin järkeväksi sekä oikeutetuksi. Leipä on
elämän ensi ehto, huvitukset toinen aivan yhtä tärkeä, ja kansa pitää
huolen siitä, että molempia on saatavissa. Yhdeksännentoista vuosisadan
amerikalaisten oli yhtä vaikea tyydyttää toista kuin toistakin näitä
tarpeita. Vaikka kansa olisi silloin saanutkin enemmän joutoaikaa, olisi
se luullakseni joutunut ymmälle siinä, miten sitä käyttää. Me emme joudu
koskaan sellaiseen pulaan».



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Tavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa.
Muutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa,
olivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti
huomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut.

»Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan»,
sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme.
»Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan
sairaalassa».

»Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni.

»Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja
luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta».

»En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän
aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin
selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre.
Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien
aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?»

»Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi
leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan,
täytyy minun tunnustaa, että niin teemme».

Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa
yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden
välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista.
Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä
rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en
varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:

»Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta
totta puhuen -- --»

»Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit
keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska
elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme».

»Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja
mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse
kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi
laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä».

Tohtori Leete jatkoi:

»Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä
teidän aikalaisiinne -- Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa --
emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä
lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat.
Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa
rikoksista -- jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme
lukuun kaikki hyljättävät teot -- yksityisten erilaisista
varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas
suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden.
Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti
rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista.
Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-,
tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta
sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden
yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän
toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme
toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä
myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne
ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä.
Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina
väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo
teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä
oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat
eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien
yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä.
Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme
rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta,
mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä
huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen
luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä,
jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte
vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte
todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme
atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä
asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi».

»Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei
teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten
kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä
myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä
myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä
ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse
tuomareita ettekä asianajajia».

»Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun
kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville,
olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden
ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi».

»Kuka sitte puolustaa syytettyjä?»

»Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa
useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn
vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä,
vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen».

»Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän
väittää olevansa syytön?»

»Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella,
ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta
näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän
valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan
hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin
syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua».

»Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos
valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja
uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut».

»Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät,
että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja,
jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä
ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole
mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne
harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken.
Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta
tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen
taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja
valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta
kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun
nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei
kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään
hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi,
että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat,
kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty
kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan
selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa
saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä
miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja
puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko
syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto
on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen
päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan
vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä».

»Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin.

»Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina,
toisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä
toimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme
itse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin
koettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat
asiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin
lähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä».

»Oletteko siis poistaneet valamiehet?»

»Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli
palkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä
tuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat
valamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin
toimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden».

»Miten tuomarit valitaan nykyjään?» kysyin.

»Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt
saavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina.
Presidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän
ikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti
aivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen
katsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen.
Tuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan
aniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida
valita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden
on valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos
tässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna
eroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka
palveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä,
ja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten
kykenevän».

»Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia,
joissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin
ryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta
tiedekunnasta päästyään», sanoin.

»Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia», vastasi tohtori hymyillen.
»Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä
monimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä
lakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen
johdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia
täysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset
keskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän
aikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia
lakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen
asioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita
vanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää.
Päinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä,
sillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin
omistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat
saattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja
räikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta,
kuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää
kyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen
opetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan
ymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo
siitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen,
Chittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin
Duns Scotus'en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa
inhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään
yhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan
yksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia
parhaassa iässä olevia henkilöitä.

Mainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä
tehtävistä», jatkoi tohtori Leete. »He ratkaisevat kaikki sellaiset
riitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai
sopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee
ainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria
käsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee
pitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on
oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä
vaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee
ja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla,
että hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää
kohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin
viranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä
kohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan
oikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan.
Eivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa
syytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa'asti tai loukkaavasti».

Tohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain
käytti sanaa »kansa» eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten
valtioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset
valtiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri.

»Se oli välttämätöntä», vastasi hän. »Yksityisten valtioitten
hallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja
järjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja
vaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet
sopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään,
jolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän
aikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana
tehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat
teidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei
ole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei
ole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä
veron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän
aikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito.
Olen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme
on verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä
on, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole
rikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen
houkuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen
valvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi».

»Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä
yksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu
ainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää
lakeja?»

»Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan
nimeksi», vastasi tohtori Leete. »Vaikka kongressi on koollakin, sattuu
harvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin
käy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta
vältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle
yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja
väärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne
välttämättömän tarpeelliseksi.

Ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli
säädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja
myyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta,
kuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole
yksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin
melkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän
aikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan
pyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja
se pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien,
kannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla.
Yhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä
yksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa
yhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet
asetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti
kaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin
muutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä
tarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan».

»Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon
ohella?» kysyin.

»Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan.
Kunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen
huvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja
kaunistamisesta».

»Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia
asukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä
muualta?»

»Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin
tarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat
kansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi
kunnallishallinto käyttää mielensä mukaan».



KAHDESKYMMENES LUKU.


Saman päivän iltapuolella kysyi Edit ohimennen, olinko käynyt katsomassa
puutarhassa olevaa maanalaista makuukammiotani, josta minut oli
löydetty.

»En ole vielä käynyt», vastasin. »Suoraan sanoen en ole vielä uskaltanut
tehdä sitä siitä syystä, että vanhan makuukammioni näkeminen voisi
herättää liian vilkkaita vanhoja muistoja ja järkyttää mieleni
tasapainoa».

»Aivan niin», sanoi hän. »Luullakseni onkin ollut parasta, että olette
pysynyt sieltä poissa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, eikä puhua
asiasta mitään».

»Päinvastoin oli hyvä, että otitte sen puheeksi», vastasin. »Vaara, jos
sitä laisinkaan olikaan, kesti ainoastaan pari kolme ensi päivää. Teitä
on minun etupäässä kiittäminen siitä, että tunnen olevani niin varma ja
kotiutunut tässä uudessa maailmassa. Menisin aivan mielelläni nyt
iltapäivällä kammiooni, jos tulette mukaani ja karkoitatte loitolle
kaikki kummitukset».

Edit vastusteli ensin hiukan, mutta huomattuaan, että aioin todella
mennä, suostui hän seuraamaan minua. Multavalli, joka oli luotu ylös
perustusta kaivettaessa, näkyi puiden välistä taloon, ja muutamia
askeleita käveltyämme olimme paikalla. Kaikki oli vielä samassa kunnossa
kuin silloin, kun työ keskeytyi sentähden, että kammion asukas
löydettiin. Ovi vain oli avattu ja kivilaatta asetettu paikoilleen
katolle. Me laskeusimme alas kaivokseen, kävimme ovelle ja astuimme
heikosti valaistuun huoneeseen.

Kaikki oli vielä aivan samoin kuin sinä iltana satakolmetoista vuotta
sitte, jolloin olin vaipunut pitkälliseen uneeni. Seisoin hetken
puhumatta paikoillani ja katselin huonetta. Seuralaiseni katseli salaa
minua pelon ja säälin sekaisella uteliaisuudella. Ojensin käteni ja hän
tarttui siihen -- hänen hennot sormensa vastasivat hiljaa puserrukseeni.
Vihdoin hän kuiskasi:

»Eikö olisi parasta, että lähtisimme pois täältä? Älkää luottako liiaksi
itseenne! Teistä mahtaa tuntua kummalliselta».

»Päinvastoin», vastasin, »omituisinta on, ettei minusta ensinkään tunnu
kummalliselta».

»Eikö todellakaan!» ihmetteli Edit.

»Ei vähintäkään», sanoin. »Mielenliikutusta, jota te nähtävästi odotatte
ja jota minäkin luulin tuntevani täällä käydessäni, ei näy
ilmestyvänkään. Minä tunnen kylläkin, minkä vaikutuksen kaikki nämä
ympärilläni olevat esineet tekevät mieleeni, mutta ne eivät vaikuta
tärisyttävästi. Tämä ihmetyttää minua enemmän kuin teitä. Aina tuosta
kauheasta aamusta saakka, jolloin te tulitte avukseni, olen koettanut
karkoittaa mielestäni jokaisen entistä elämääni koskevan ajatuksen
samoin kuin olen välttänyt tätä huonetta yksinomaan sentähden, että olen
pelännyt mielenliikutusta. Olen tässä suhteessa henkilön kaltainen, joka
on pitänyt jotakin jäsentä aivan liikuttamatta yhdessä kohden, koska hän
on pelännyt siitä koituvaa kovaa kipua, mutta koettaessaan vihdoin sitä
liikuttaa, huomaakin että se on lamautunut, aivan tunnoton».

»Tarkoitatteko, että olette kadottaneet muistinne?»

»En suinkaan. Muistan kaikki entisen elämäni yhteydessä olevat seikat,
mutta ne eivät vaikuta minuun sanottavasti. Entinen elämäni on yhtä
selvänä edessäni kuin eilinen päivä, mutta näiden muistojen herättämät
tunteet ovat yhtä heikkoja ja himmeitä, kuin tietäisin, kuten itse
asiassa onkin laita, että ne ovat jo vuosisadan vanhoja. Tämän seikan
voi luullakseni helposti selittääkkin. Ympäristön muutos vaikuttaa aivan
samoin kuin pitempi ajanjakso: kummassakin tapauksessa näyttävät äsken
eletyt tapaukset siirtyvän kauas entisyyteen. Kun heräsin syvästä
unestani, tuntui entinen elämäni olevan yhtä lähellä kuin eilinen päivä,
mutta nyt kun olen tutustunut uuteen ympäristööni ja nähnyt ne
merkilliset muutokset, joiden alaisena maailma on ollut, ei minun ole
enää vaikea vaan päinvastoin pikemmin helppo uskoa, että olen nukkunut
kokonaisen vuosisadan. Käsitättekö, miltä tuntuu, kun on elänyt
vuosisadan neljässä päivässä? Tunnen, että minulle on käynyt juuri niin,
ja tämä tunne vaikuttaa, että entinen elämäni näyttää niin etäiseltä ja
himmeältä. Käsitättekö, miten sellainen on mahdollista?»

»Voin käsittää sen aivan hyvin», vastasi Edit mietteissään, »ja meidän
kaikkien tulisi olla kiitollisia tällaisesta asiain tilasta, sillä siten
on teiltä luullakseni säästynyt paljon kärsimyksiä».

Koettaen selittää omituista mielentilaani sekä hänelle että myöskin
itselleni, sanoin:

»Kuvitelkaapa mieleenne, että joku henkilö on kärsinyt jonkun vahingon
tai esim. kadottanut jonkun rakkaan ystävän, ja saa tietää surullisen
tapahtuman vasta monta, monta vuotta, ehkäpä puoli miespolvea myöhemmin.
Hän tuntee silloin jokseenkin samaa kuin minä nyt. Ajatellessani
lähimpiä ystäviäni, joita minulla oli kauan, kauan sitte, ja sitä
tuskaa, mitä he ovat tähteni kärsineet, tunnen pikemmin vienoa sääliä
kuin polttavaa surua. Ajattelen heitä samoin kuin aikoja sitte
sattunutta surullista tapahtumaa».

»Ette ole maininnut mitään omaisistanne», sanoi Edit. »Joutuiko teitä
moni suremaan».

»Minulla oli, Jumalan kiitos, sangen vähän sukulaisia eikä ketään
läheisempiä, kuin pari serkkua», vastasin. »Mutta oli eräs henkilö, joka
ei tosin ollut sukulaiseni, vaan kuitenkin minulle kalliimpi kuin
ainoakaan sukulainen. Hänenkin nimensä oli Edit kuten teidänkin. Hän
olisi läheisessä tulevaisuudessa tullut vaimokseni».

»Voi. kuinka hän mahtoi surra katoamistanne!» huokasi Edit.

Lempeän tytön osottama syvä tunteellisuus kosketti herkkää kieltä tähän
asti ikäänkuin puutumuksen tilassa olleessa sydämessäni. Silmäni, jotka
olivat niin kauan pysyneet kuivina, täyttyivät kyynelillä. Kun olin
voittanut mielenliikutukseni, huomasin Editinkin olevan kyynelten
vallassa.

»Jumala siunatkoon teidän sääliväistä sydäntänne», sanoin. »Haluatteko
nähdä hänen kuvansa?»

Kaulassani oli kultaketjuun kiinnitettynä pieni kotelo, sisältäen Edit
Bartlettin kuvan. Se oli ollut rinnallani koko pitkän uneni ajan.
Irroitin ketjun, avasin kotelon ja annoin sen seuralaiselleni. Hän otti
sen käteensä syvästi liikutettuna, katseli kauan noita suloisia kasvoja
ja painoi ne vihdoin huulilleen.

»Tiedän, että hän oli kyllin lempeä ja hyvä ansaitakseen kyyneleenne»,
sanoi hän, »mutta muistakaa, että hän on jo kauan sitte lakannut
suremasta. Hän on jo puolen vuosisataa ollut autuaitten majoissa».

Niinhän todella olikin. Kuinka polttavaa surua hän lienee tuntenutkin,
oli hän jo aikoja sitte lakannut itkemästä, ja minunkin liikutukseni
katosi, kyyneleeni kuivuivat. Olin rakastanut häntä rajattomasti
entisessä elämässäni, mutta siitähän oli jo kulunut toistasataa vuotta!
Ehkäpä joku syyttää minua näiden sanojen johdosta tunteettomuudesta,
mutta eihän ole kellään sellaisia kokemuksia kuin minulla, ja ainoastaan
niiden nojalla voidaan minua tuomita.

Kun aioimme lähteä huoneesta, sattui katseeni eräässä nurkassa olevaan
suureen rautaiseen kassakaappiin. Osotin sitä seuralaiselleni ja sanoin:

»Tämä huone oli sekä makuukammioni että kassaholvini. Tuossa kaapissa on
useampia tuhansia dollareita kullassa ja suuri määrä arvopapereita. Jos
olisin nukkumaan mennessäni aavistanut, kuinka kauan uneni kestää,
olisin lohduttanut itseäni sillä, että tuolla oleva kulta riittää
tyydyttämään tarpeeni, heräsinpä sitte kuinka kaukaisessa maassa tai
millä aikakaudella tahaan. Jos joku olisi sanonut minulle, että tulee
aika, jolloin se menettää ostokykynsä, olisin pitänyt tällaista väitöstä
mahdottomimpana unihaaveena. Nyt olen kuitenkin herännyt kansan
keskuudessa, jolta en voi ostaa edes leivän palasta, vaikka antaisin
siitä maksuksi vaununlastin kultaa».

Luonnollisesti en saanut Editiä käsittämään, mitä kummallista siinä oli.

»Minkä ihmeen tähden teidän sitte pitäisi voida ostaa kullalla leipää?»
kysyi hän vain.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Tohtori Leete oli ehdotellut, että menisimme seuraavana aamuna
katselemaan kaupungin kouluja ja korkeampia oppilaitoksia. Hän lupasi
silloin parhaansa mukaan selittää minulle kahdennenkymmenennen
vuosisadan opetusjärjestelmää.

»Saatte nähdä», sanoi hän, kun lähdimme matkaan aamiaisen syötyämme,
»että opetusjärjestelmämme on monessa tärkeässä suhteessa erilainen kuin
teidän. Pääasiallinen ero on kuitenkin siinä, että nykyjään kaikki
poikkeuksetta voivat saada samanlaisen perusteellisen opetuksen, kuin
teidän aikakaudellanne tuli ainoastaan pienen vähemmistön osaksi.
Kaikki, mitä olemme tehneet ihmiskunnan aineellisen hyvinvoinnin
edistämiseksi, ei olisi mielestämme edes mainitsemisen arvoista, jos
emme sen lisäksi olisi voineet hankkia kaikille samanlaista
sivistymismahdollisuutta».

»Mutta se kai maksaa tavattomasti», huomautin.

»Vaikka siihen kuluisi puolet maan tuloista, ei kukaan nurisisi»,
vastasi tohtori Leete, »eipä vielä sittenkään, vaikka se veisi kaikki ja
jättäisi meille vain niukan ruuan. Mutta itse asiassa ei
kymmenentuhannen nuorukaisen kasvattaminen maksakkaan kymmentä, eipä
edes viittä kertaa niin paljon kuin tuhannen. Kasvatuksenkin alalla
toteutuu sääntö, että kaikki suuressa kaavassa harjoitetut työt tulevat
suhteellisesti paljoa halvemmiksi, kuin pienet yritykset».

»Korkeampi opetus oli minun aikakaudellani peräti kallista», sanoin.

»Jos saa luottaa historioitsijoihimme», vastasi tohtori Leete, »ei
opetus yliopistoissa ollut erittäin kallista, vaan varoja nieli
pääasiallisesti siellä vietetty elämä ja nautinnot! Varsinaisesta
opetuksesta suoritettavat maksut olivat yliopistoissanne sangen huokeat,
ja olisivat olleet vieläkin huokeammat, jos tieteitä olisi yleisemmin
harjoitettu. Nykyjään ei korkeampi opetus ole kallimpaa kuin
alhaisempikaan, sillä opettajat saavat samoin kuin muutkin työntekijät
saman ylläpidon kaikilla asteilla. Olemme aivan yksinkertaisesti
liittäneet sata vuotta sitte Massachusettissa käytäntöön otettuun
pakolliseen kansakouluun kuusi ylempää luokkaa, joissa nuorukaisiamme
opetetaan, kunnes ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta. Täällä he
saavuttavat niinkutsutun »korkeamman sivistyksen» kuten teillä oli
tapana sanoa. Me emme sysää enää lapsia ulos maailmaan omiin hoteisiinsa
neljän- tai viidentoistavuotiaina, jolloin he vasta ovat oppineet
ainoastaan jonkun verran lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan».

»Vaikka ei otettaisikaan lukuun näistä ylimääräisistä kouluvuosista
syntyviä kustannuksia», huomautin, »emme me olleet kyllin varakkaita
pitämään lapsia näin kauan erillään varsinaisesta työstä. Vähävaraisten
luokkain lapset menivät työhön jo kuudentoista vuotiaina, jopa
aikaisemminkin, ja olivat kahdenkymmenen iässä jo oppineet ammattinsa».

»Meidän katsantokantamme mukaan ei tämä menettelynne ensinkään lisännyt
tuotantoa», vastasi tohtori Leete. »Huolellisen kasvatuksen synnyttämä
suurempi kykeneväisyys korvaa ennen pitkää kasvatukseen uhratun ajan
kaikilla muilla aloilla, paitse ehkä kaikkein yksinkertaisimmissa
töissä».

»Sitäpaitse me pelkäsimme, että korkeampi opetus tekee ihmiset
haluttomiksi varsinaiseen ruumiilliseen työhön, vaikka siitä onkin
hyötyä henkisille harrastuksille».

»Teidän aikakaudellanne lieneekin asianlaita ollut siten, niinhän olen
lukenut», vastasi tohtori Leete. »Eikä se olekkaan ihmeellistä, sillä
teidän aikakaudellannehan kuului jokainen ruumiillisen työn tekijä
raakaan ja sivistymättömään kansanluokkaan. Mutta nyt ei enää ole
tällaista luokkaa. Mainitsemanne pelko oli siihen aikaan aivan
oikeutettua, sillä pidettiinhän silloin aivan luonnollisena ja asiaan
kuuluvana, että korkeamman sivistyksen saaneet voivat antautua
ainoastaan virkamiesalalle tai elää joutilaina. Jos henkilö, joka ei
ollut rikas eikä kuulunut etuoikeutettuihin luokkiin, oli saanut
sellaisen kasvatuksen, mutta ei voinut hankkia vastaavaa toimialaa,
pidettiin hänen elämäänsä hukkaan menneenä, häntä itseään
haaksirikkoisena, ja hänen sivistystään pikemmin kykenemättömyyden ja
tunnottomuuden, kuin kyvyn merkkinä. Nykyjään taasen, jolloin korkeaa
sivistystä pidetään välttämättömänä jokaiselle ammattialasta huolimatta,
yksinkertaisesti sentähden, että hän kykenisi käsittämään ja nauttimaan
elämää, ei sivistys tuo mukanaan mainitsemianne seurauksia».

»Mutta paraskaan kasvatus ei voi poistaa syntyperäistä tylsyyttä eikä
henkisten lahjojen puutetta», huomautin. »Jos ei ihmisten henkinen
kykeneväisyys ole yleensä paljoa suurempi, kuin minun aikanani, on
korkeampia tarkoitusperiä tavotteleva kasvatus useimpiin ihmisiin nähden
turhaan mennyttä vaivaa. Meidän mielestämme täytyi ihmisessä olla jonkun
verran vastaanottavaisuutta, ennenkuin maksoi vaivaa ruveta häntä
opettamaan, aivan samoin kuin maassa täytyy olla jonkun verran
luontoperäistä hedelmällisyyttä, ennenkuin sitä kannattaa ryhtyä
viljelemään».

»Onpa hauskaa», sanoi tohtori Leete, »että käytitte juuri tuota
vertausta. Sillä juuri sen minäkin olisin valinnut, voidakseni teille
selvästi esittää, miltä kannalta nykyinen sukupolvi katselee kasvatusta.
Sanoitte, ettei ryhdytä viljelemään maata, joka on niin hedelmätöntä,
ettei se maksa viljelyskustannuksia. Mutta niinhän kuitenkin tehdään.
Sekä teidän aikananne että nykyjään muokataan paljon sellaisia palstoja,
joiden tuotteet eivät maksa kustannuksia. Tarkoitan puistoja ja muita
sellaisia yleisiä paikkoja, jotka loukkaisivat kauneudenaistia, jos ne
saisivat hoitamatta kasvaa rikkaruohoja ja ohdakkeita. Sentähden niitä
hoidetaan, ja vaikka niiden tuotteet eivät riitäkkään korvaamaan
hoitokustannuksia, on tuskin maata, jonka viljeleminen syvemmässä
merkityksessä puhuen kannattaisi paremmin, kuin niiden. Samoin on
miesten ja naisten laita, joiden kanssa joudumme tekemisiin, joiden
ääntä me alituisesti kuulemme ja joiden käytös vaikuttaa lukemattomilla
tavoilla elämäämme, -- ovathan he itse asiassa yhtä läheisessä
yhteydessä sen kanssa, kuin ilma, jota hengitämme, tai ne ainekset,
joista valmistamme ruumiillisten tarpeittemme tyydyttäjiä. Jos emme
kykenisi hankkimaan kaikille täydellistä kasvatusta, valitsisimme
kasvateiksemme raaimmat ja tylsimmät mieluummin kuin kyvykkäät, ja
koettaisimme opettaa heitä mahdollisimman hyvin. Se, jolla on hyvät
luonnonlahjat ja syntyperäistä hienotunteisuutta, voi paljoa paremmin
tulla toimeen ilman kasvatusta, kuin tässä suhteessa vähemmän lahjakas.

Käyttääkseni erästä teidän aikalaistenne puheenpartta, emme pitäisi
elämää elämisen arvoisena, jos meidän täytyisi elää tietämättömän, raan
ja sivistymättömän kansan keskuudessa, kuten teidän aikakautenne
harvojen sivistyneiden täytyi tehdä. Kukapa tahtoisikaan antautua
pahalta haisevaan joukkoon kunhan hän itse on valeltu hajuvedellä? Voiko
viihtyä palatsissakaan, jos sen joka puolella on haisevat takapihat?
Tällainenhan oli teidän aikakaudellanne niiden asema, joita pidettiin
sivistyneimpinä ja hienoimpina. Tiedän, että köyhät ja tietämättömät
kansankerrokset kadehtivat siihen aikaan rikkaita ja sivistyneitä, mutta
minusta näyttää, että jälkimäisten asema ei ollut paljoa parempi kuin
edellistenkään, heidän kun täytyi asua kaikenlaisen saastan ja
eläimellisen kurjuuden keskellä. Teidän aikanne sivistyneet olivat
samassa asemassa kuin henkilö, joka on kaulaa myöten haisevassa suossa,
mutta koettaa lohduttaa itseään hajuvesipullolla. -- Nyt käsittänette,
miltä kannalta me arvostelemme korkeampaa sivistystä. Ei mikään ole
ihmiselle niin tärkeää, kuin elää sivistyneitten, kunnon ihmisten
keskuudessa. Ei mikään työ, mitä kansa tekee meidän hyväksemme, voi
edistää onnellisuuttamme samassa määrässä kuin se, että se kasvattaa
ympäristömme sivistyneiksi kansalaisiksi. Jos tämä lyödään laimin,
kadottaa oma sivistyksemmekin puolet arvostaan, ja moni erityinen
tunneala, jota olemme koettaneet kehittää, muuttuu alituiseksi kiusan
lähteeksi.

Jos ainoastaan muutamat pääsevät korkeimman sivistyksen osallisuuteen,
ja kansan syvät rivit jäävät siitä kokonaan osattomiksi, kuten teidän
aikananne oli laita, laajenee näiden kerrosten välinen kuilu niin
suureksi, että he ovat kuin eri eläinluokkiin kuuluvia olentoja, jotka
eivät millään tavalla voi käsittää toisiaan. Mikäpä on julmempaa ja
epäihmisellisempää, kuin sivistyksen kohtuuton ja väärä jako ainoastaan
muutamille? Yleinen ja kaikille samanlainen sivistys ei tosin poista
luonnonkirjojen synnyttämää eroa, mutta se kohottaa suuresti
alhaisimmalla kannalla olevia. Raakuus on nykyjään kadonnut. Kaikki
käsittävät jonkun verran tieteitä, ymmärtävät henkisiä kysymyksiä ja
kunnioittavat vielä korkeampaa sivistystä, jota he eivät ole voineet
saavuttaa. He kykenevät itse nauttimaan sekä myöskin jokainen, vaikka
kukin eri tavalla, avustamaan hienostuneen seuraelämän huveja ja
nautinnoita. Puhutaan yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneestä
seuraelämästä, mutta senhän muodostivat vain muutamat peräti pienet,
hajallaan olevat kosteikot äärettömässä erämaassa. Yksilöitä jotka
todella kykenivät henkiseen toimintaan ja hienostuneeseen seuraelämään,
oli niin vähän aikalaistensa kokonaissummaan verraten, että heitä tuskin
kannattaa mainita, kun on yleensä puhetta silloisen ihmiskunnan
sivistyksestä. Yksi ainoa nykyisen maailman sukupolvi edustaa enemmän
henkistä elämää, kuin ennen viisi vuosisataa».

»Vielä on minun mainittava eräs seikka», jatkoi tohtori Leete, »joka
myöskin suuresti vaikuttaa siihen, että nykyjään vaaditaan täydellistä
yleissivistystä kaikille. Se on tulevan sukupolven oikeus vaatia
sivistyneitä vanhempia. Lyhyesti sanoen: on kolme seikkaa, joihin
kasvatuksemme perustuu. Ensiksikin on jokaisella yksilöllä oikeus vaatia
paras kasvatus, mitä kansa voi jäsenillensä antaa, ja tämä oikeus on
jokaisella yksinomaan hänen itsensä tähden, koska sivistys on hänen
onnellisuutensa ja elämännautintonsa ehto. Toiseksi on ympäristöllä
oikeus vaatia, että jokainen on täysin sivistynyt, koska se on
välttämätön yhteisen seuraelämän ehto. Kolmanneksi on syntymättömillä
oikeus vaatia, että kansa takaa jokaiselle sivistyneet vanhemmat».

En tahdo kuvata yksityiskohdissaan, mitä kaikkea havaitsin sinä päivänä
kouluissa. Kun en ollut aikaisemmassa elämässäni sanottavasti
harrastanut kasvatusopillisia asioita, voin vertailla nykyisiä
kouluoloja entisiin ainoastaan muutamissa suhteissa. Lukuunottamatta
tohtorilta kuulemaani tosiasiaa, että ylempi opetus oli samoin kuin
alempikin yhteinen kaikille, herätti etupäässä huomiotani, että
oppilasten ruumiinkin kehityksestä pidettiin erinomaista huolta, ja että
oppilasta arvosteltaessa otettiin lukuun myöskin voimistelu ja leikit
samoin kuin tietopuolinen edistyskin.

»Kasvatushallinnon on vastattava sen haltuun uskottujen oppilaiden
ruumiin kehityksestä yhtä hyvin kuin heidän henkisestäkin
jalostumisesta», selitti tohtori Leete. »Meidän kasvatuksemme, joka
alkaa kuuden ja päättyy yhdenkolmatta vuoden iässä, saavuttaa kaksi
päämäärää: sen tulee kehittää kasvatti mahdollisimman täydelliseksi sekä
ruumiillisessa että henkisessä suhteessa».

Koulunuorison erinomainen terveys minua todellakin kummastutti.
Katsellessani jo ennen ei ainoastaan isäntäväkeni erinomaisen
suhteellista ja kaunista ulkomuotoa ja ruumiinrakennetta, vaan myöskin
kävelymatkoillani tapaamiani ihmisiä olin tullut siihen johtopäätökseen,
että koko ihmiskunta on sitte minun aikakauteni suuresti edistynyt
ruumiillisessa suhteessa. Ja kun nyt katselin noita voimakkaita
nuorukaisia ja reippaita, terveitä tyttöjä sekä vertasin heitä
yhdeksännentoista vuosisadan kouluissa näkemiini oppilaihin, en voinut
olla mainitsematta asiasta tohtori Leetelle. Hän kuunteli minua sangen
tarkkaavaisena.

»Todistuksenne tässä suhteessa on erinomaisen arvokas», sanoi hän. »Me
olemme kyllä uskoneet, että mainitsemaanne kehitystä on tapahtunut,
mutta uskomme on tietysti perustunut ainoastaan teoreettisiin
otaksumisiin. Omituinen kohtalonne on aiheuttanut sen, että ainoastaan
te yksin voitte puhua tässä asiassa kokemuksesta. Arvostelunne, sen voin
vakuuttaa, herättää sangen suurta huomiota, jos esitätte sen julkisesti.
Mutta itse asiassa olisi peräti kummallista, jos ei ihmiskunta olisi
ruumiillisessakin suhteessa kehittynyt. Teidän aikananne turmelivat
rikkaudesta johtuvat hurjastelut sekä henkinen ja ruumiillinen laiskuus
osan ihmisiä, kun taas suurten kansakerrosten elinvoimaa kalvoi köyhyys
ja siitä johtuva kohtuuton työ, huono ravinto ja epäterveelliset
asunnot. Työ, jota vaadittiin lapsilta, ja taakat, joita sälytettiin
naisten hartioille, jäytivät itse elämän juuria. Näiden kurjien olojen
asemasta vallitsee nyt kaikkialla mitä suotuisimmat elämän ehdot. Lapset
hoidetaan ja kasvatetaan mahdollisimman huolellisesti, ja työ, jota
kaikilta vaaditaan, kestää ainoastaan parhaan ikäkauden eikä ole koskaan
kohtuutonta. Elantohuolia ja alituisesti jännittävän olemassaolon
taistelua ei enää tunneta yhtä vähän kuin monia muitakaan vaikuttimia,
jotka olivat omiaan tukahduttamaan ja hävittämään ihmisten sekä ruumiin
että hengen kehityksen. Rodun täytyy tietysti parantua, siksi
perusteellisesti ovat olosuhteet muuttuneet. Itse asiassa tiedämmekin
varmasti, että parannusta on tapahtunut muutamissa suhteissa. Niinpä on
esim. mielisairaus, joka oli yhdeksännellätoista vuosisadalla pelottavan
yleinen mielettömästä elantotavasta johtuva ilmiö, kadonnut melkein
kokonaan ja samoin sen toinen vaihtopuoli, itsemurhat».



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Olimme luvanneet kohdata naiset ravintolassa päivällisillä. Päivällisten
jälkeen he poistuivat, koska heillä oli jotakin toimitettavaa. Me jäimme
istumaan viinilasien ja sikarien ääreen jutellen kaikenlaisista
asioista.

»Herra tohtori», sanoin keskustelun kestäessä, »siveelliseltä kannalta
katsoen on teidän yhteiskuntajärjestelmänne sellainen, että olisin
mieletön, jos en ihailisi sitä ja pitäisi sitä parempana, kuin kaikki
muut tähän asti maailmassa tavatut yhteiskuntamuodot ja ennen kaikkea
minun oman onnettoman vuosisatani järjestelmä. Jos tänään jälleen
vaipuisin hypnoottiseen uneen, joka kestäisi yhtä kauan kuin
edellinenkin, ja jos aika kuluisi taaksepäin eikä eteenpäin, joten
heräisin unestani yhdeksännellätoista vuosisadalla, myöntäisi varmaan
jokainen ystäväni, jolle kertoisin näkemiäni, että teidän maailmanne on
järjestyksen, oikeuden ja onnen paratiisi. Mutta minun aikalaiseni
olivat sangen käytännöllistä väkeä, ja ihailtuansa aikansa
järjestelmänne siveellistä kauneutta ja aineellista loistoa, alkaisivat
he laskea ja kysellä, mistä olette saaneet rahoja tehdäksenne jokaisen
noin onnelliseksi. Sillä todellakin tarvitaan paljoa suurempaa
varallisuutta, kuin kansa minun aikanani voi luoda, jos mieli hankkia
jokaiselle kansalaiselle niin mukava, jopa ylellinenkin toimeentulo,
mitä kaikkialla näkee. Voisin tosin nyt jo kertoa ystävilleni jotenkin
tarkkaan kaikki muut järjestelmänne puolet, mutta en kykenisi vastaamaan
tätä kysymystä. Silloin he sanoisivat, että olen nähnyt unta, eivätkä
enää uskoisi minua, sillä he olivat erinomaisia laskijoita. Tiedän, että
jos Yhdysvaltojen koko vuositulot olisi minun aikanani jaettu tasan
kaikkien sen asukasten kesken, olisi kukin saanut ainoastaan kolmen tai
neljänsadan dollarin vaiheille, siis juuri sen verran, että se olisi
riittänyt välttämättömiin elämäntarpeisiin, mutta ainoastaan
aniharvoihin tai tuskin mihinkään mukavuuksiin. Miten on mahdollista,
että teillä on niin paljoa suurempi varallisuus käytettävänä?»

»Kysymys on sangen tärkeä ja oikeutettu, herra West», vastasi tohtori
Leete, »enkä moittisi ystäviänne, vaikka he pitäisivätkin kertomustanne
haaveiluna, ellette voisi kysymyksenalaisessa tapauksessa tyydyttävästi
vastata heidän tiedusteluihinsa. Kysymys on kuitenkin niin laaja ja
monipuolinen, etten minäkään voi siihen täydellisesti vastata ilman
pitkiä selityksiä, jotka veisivät paljon aikaa. Muutamista kirjastossani
olevista tilastollisista julkaisuista, jotka teille näytän, saatte
tarkat tiedot tämän yhteydessä olevista seikoista. Mutta olisihan
todella vahinko, jos teidän täytyisi mainitsemassanne tapauksessa jäädä
sanattomaksi vanhojen ystävienne edessä, kun minä voin lyhyidenkin
yleisten selitysten avulla johtaa teidät oikeille jäljille tässä
asiassa.

Aluksi mainitsen muutamia pienempiä teidän aikakautenne menoeriä, jotka
me voimme säästää. Meillä ei ole valtion, kunnan eikä kaupunkien
velkoja, joiden korkoja täytyisi maksaa. Meillä ei ole, kuten jo olen
sanonut, armeijaa eikä laivastoa, siis ei niistä johtuvia menojakaan.
Meillä ei ole veroja eikä siis myöskään koko sitä suurta
virkamiesjoukkoa, joka tarvittiin niitä määräämään ja kokoamaan.
Tuomareita, poliiseja ja vanginvartioita oli teidän aikakaudellanne
yksin Massachusettin valtiossa paljoa enemmän, kuin nyt koko
Yhdysvalloissa. Meillä ei ole enää kuten teillä kokonaista
rikoksentekijäin luokkaa kuluttamassa yhteiskunnan varallisuutta. Niiden
henkilöiden luku, jotka ovat ruumiillisten vammojen tähden enemmän tai
vähemmän kykenemättömät toimimaan tuotannon palveluksessa, kuten
sairaat, heikot ja vaivaiset, oli teidän aikakaudellanne niin suuri,
että he olivat raskaana taakkana työkykyisten hartioilla, mutta nyt, kun
kaikki elävät terveellisissä ja mukavissa oloissa, on heitä ainoastaan
peräti pieni prosentti, joka supistuu supistumistaan polvi polvelta.

Paljon olemme säästäneet myöskin sen kautta, että olemme poistaneet
rahat ja siis myöskin tuhannet raha-asiain yhteydessä olevat toimet,
jotka riistivät summattoman joukon ihmisiä hyödyllisestä työstä. On
myöskin otettava huomioon, että teidän aikakautenne rikasten
persoonallinen ylellisyys ja loisto on kadonnut -- seikka, jonka
merkitystä tosin voidaan liiotellakkin. Edelleen on muistettava, ettei
enää ole rikkaita eikä köyhiä laiskureita -- ei ainoatakaan kuhnuria.

Entisaikojen köyhyyteen vaikutti sen lisäksi sangen tuntuvasti summaton
työn ja aineiden tuhlaus, joka johtui siitä, että kukin laittoi ruuan ja
toimitti pesemisen sekä lukemattomat muut pienet tehtävät kotonansa. Nyt
ne ovat yhteistöitä.

Mutta enemmän kuin missään näistä, vieläpä enemmän kuin kaikissa
yhteensä, säästämme tavarain jaossa. Kaikenlaiset kauppiaat, tukku- ja
vähittäinmyyjät, välittäjät, asioitsijat, kauppamatkustajat ja
lukemattomat muut sellaiset henkilöt tuhlasivat teidän aikakaudellanne
tavattomasti työvoimaa tavarain tarpeettomaan käyttelemiseen ja
käsittelemiseen. Jakamiseen tarvitaan nyt tuskin kymmenes osa entisestä
väestöstä. Työvoimaa ei mene hukkaan vähintäkään, ei ainoakaan pyörä
liiku turhaan. Tunnette jo pääpiirteissään, miten tavarain jako
toimitetaan. Tilastotieteilijämme ovat osottaneet, että jakamistoimeen
tarvitaan nyt kahdeksaskymmenes osa työvoimasta. Teidän aikakaudellanne
se vaati palvelukseensa kansan kahdeksannen osan, joka siis riistettiin
pois varsinaisen tuotannon aloilta».

»Alanpa jo käsittää, mistä varallisuutenne johtuu», sanoin minä.

»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »ette te vielä tiedä sitä.
Säästöt, joista olen maininnut, voisivat ehkä tehdä äsken mainitsemanne
kolmen tai neljänsadan dollarin suuruisen jokaiselle lankeavan
vuosivoiton osan puolta suuremmaksi, jos otetaan lukuun kaikki niiden
kautta saavutettu työn ja aineiden säästö. Mutta nämä menoerät
ansaitsevat tuskin mainitsemista sen rajattoman tuhlauksen rinnalla,
mikä välttämättömästi johtui siitä, että koko kansan tuotanto oli teidän
aikananne yksityisten käsissä. Niin kauan kuin tämä järjestelmä oli
vallalla, eivät aikalaisenne voineet vapautua köyhyydestä ja
kurjuudesta, vaikka olisivat kuinka koettaneet säästää kulutuksen
alalla, ja vaikka olisi keksitty kuinka tehokkaita tuotantoa lisääviä
koneita.

Tuskinpa voitaisiin laatia toista järjestelmää, joka tuhlaisi työvoimia
yhtä suuressa määrässä, kuin teidän aikananne tuhlattiin. Ihmishengen
kunniaksi on kuitenkin mainittava, että teidän järjestelmäänne ei ole
koskaan keksitty, se on vain perintö raakalaisuuden ajoilta, jolloin
yhteiskuntajärjestelmän puute teki kaiken yhteistoiminnan
mahdottomaksi».

»Myönnän kyllä, että tuotantojärjestelmämme oli siveellisessä suhteessa
sangen huono», sanoin minä, »mutta ellemme ota lukuun sen siveellistä
puolta, oli se mielestämme erinomainen kone synnyttämään varallisuutta».

»Kuten jo sanoin», vastasi tohtori Leete, »on kysymys niin laaja, että
emme voi sitä nyt perusteellisesti käsitellä, mutta jos haluatte kuulla
muutamia tärkeimpiä väitöksiä, mitä meillä nykyajan miehillä on teidän
teollisuusjärjestelmäänne vastaan, kun vertaamme sitä meidän
järjestelmäämme, niin mainitsen lyhyesti eräitä niistä.

Tappiot, mitkä johtuvat siitä, että teollisuuden johto on jätetty
yksilöitten käsiin, jotka eivät ole missään suhteessa vastuunalaisia ja
toimivat ilman vähintäkään yhtenäisyyttä, ovat pääasiassa neljää laatua.
Ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämä tuhlaus, toiseksi
kilpailusta ja samalla alalla toimivain keskinäisestä vihamielisyydestä
joutuvat vahingot, kolmanneksi aina uudistuvan liikatuotannon,
taloudellisten ahdinkoaikojen ja niistä aiheutuvain tuotannonhäiriöiden
synnyttämät tappiot, ja neljänneksi käyttämättä jääneen pääoman ja
työvoimain kautta syntyvä tuhlaus. Jokainen näistä neljästä epäkohdasta
voisi yksinäänkin tehdä kansan köyhäksi, vaikka kolme niistä olisikin
poistettu.

Tarkastakaamme ensiksikin onnistumattomain liikeyritysten synnyttämiä
tappioita. Kun tuotanto ja kulutus oli teidän aikananne aivan
järjestämätön ja summittainen, ei voitu mitenkään pitää silmällä, kuinka
paljon jotakin tuotetta tarvittiin ja kuinka paljon sitä valmistettiin.
Sentähden oli jokaisen yksityiskapitalistin liikeyritys aina jossakin
määrässä epävarmaa, uskallettua kokeilua. Kun ei hän mitenkään voinut
saada tarkkoja tietoja alaansa kuuluvain tavarain tuotannosta ja
kulutuksesta, kuten meidän hallituksellamme on käytettävinä, ei hän
koskaan tarkkaan tuntenut yleisön tarpeita eikä myöskään niitä
toimenpiteitä, mihin muut kapitalistit jo olivat ryhtyneet
tyydyttääksensä niitä. Kun otamme tämän huomioon, ei meitä kummastuta
kuullessamme, että jokaisessa liikeyrityksessä oli paljoa suurempi
mahdollisuus joutua häviöön kuin voittaa. Tavallistahan olikin, että
henkilöt, jotka vihdoin onnistuivat, olivat monta kertaa yrittäneet
turhaan. Suutari, joka turmelee neljän tai viiden jalkineparin tarpeet
ennenkuin saa yhdet valmiiksi, on jokseenkin samassa asemassa kuin
teidän aikalaisenne olivat yksityisliiketten vallitessa ellemme ota
lukuun hukkaan mennyttä työaikaa. Yhtä ainoaa onnistunutta liikeyritystä
vastasi tavallisesti neljä tai viisi epäonnistunutta.

Kilpailu oli toinen suuri tuhlauksen ja tappion lähde. Teollisuusala oli
kuin taistelutanner, mikä käsitti koko maailman. Toistensa kanssa
kamppaillessa tuhlattiin työvoimia niin paljon, että ne olisivat
riittäneet luomaan rikkautta kaikille, jos ne olisi käytetty yhteiseksi
hyödyksi, kuten nykyjään. Tässä sodassa ei tullut kysymykseenkään
armahtaminen eikä säästäminen. Kun joku tunkeutui jollekin
tuotantoalalle ja ryhtyi täydellä tarkoituksella hävittämään niiden
liikkeitä, jotka olivat sillä alalla ennen toimineet, perustaaksensa
sitte oman yrityksensä niiden raunioille, oli tämä teko vain urostyö,
jota kaikki ihailivat. Yksin siihen sieluntuskaan ja ruumiillisiin
kärsimyksiin sekä kurjuuteen nähden, mitä teollisuustaistelu tuotti
voitetuille ja heistä riippuville henkilöille, oli se yhtä kauheaa, kuin
varsinainen sota. Kun nykyajan ihminen luo katseen teidän aikakauteenne,
kummastuttaa häntä ensi näkemällä kaikkein enin se tosiasia, että
samalla alalla työskentelevät kansalaiset pitivät toisiansa vihollisina,
joita piti polkea ja hävittää, sen sijaan kuin heidän olisi tullut
samaan päämäärään pyrkivinä työtovereina olla veljellisessä ystävyydessä
keskenään. Tämä näyttää todellakin hulluudelta, ihan mielipuolten
menettelyltä. Mutta kun lähemmin tarkastaa asiaa, käy tuo menettely
aivan selväksi. Hengen kaupalla toistensa kanssa kilpailevat
aikalaisenne tiesivät aivan hyvin, mitä tekivät. Yhdeksännentoista
vuosisadan tavaranvalmistajat eivät työskennelleet ylläpitääksensä
yhteisvoimin yhteiskuntaa, kuten nyt on laita, vaan jokainen koetti
pitää huolta ainoastaan omasta toimeentulostaan yleishyvän
kustannuksella. Jos tehtailijanne tätä tehdessään samalla kartuttivat
kansallisvarallisuutta, tapahtui se aivan tarkoituksetta, sattumalta.
Yhtä usein ja helposti sattui, että he kartuttivat ainoastaan
yksityisomaisuuttaan yhteisten etujen kustannuksella. Samalla alalla
toimivat kilpailijat olivat toistensa pahimpia vihollisia, sillä teidän
järjestelmänne vallitessa, joka asetti yksityisedut tuotannon ainoaksi
vaikuttimeksi, toivoi tietysti jokainen tehtailija, että hänen
valmistamat tuotteensa olisivat hyvin harvinaisia. Hänen etujensa
mukaista oli, ettei niitä valmistanut kukaan muu kuin hän. Ja hän pyrki
tähän ylevään päämäärään, mikäli olosuhteet sallivat, siten että hän
koetti mahdollisimman tarkkaan hävittää kaikki samalla alalla
työskentelevät. Kun hän oli saattanut perikatoon niin monta
kilpailijaansa kuin mahdollista, koetti hän liittyä yhteen niiden
kanssa, jotka olivat taistelun kestäneet, alkaaksensa heidän kanssansa
yhteisen sodan yleisöä vastaan. Tällaiset liitot, joita te luullakseni
kutsuitte renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi, koettivat kohottaa
hinnat niin korkeiksi kuin yleisö suinkin suostui maksamaan, ennenkuin
se lakkasi tuotetta käyttämästä. Yhdeksännentoista vuosisadan
tehtailijan hartaimpana haluna oli saada jonkun välttämättömän tuotteen
valmistaminen yksinomaan huostaansa, voidaksensa sitte kiskoa
summattomia hintoja kansalta, joka ei voinut tulla toimeen ilman
kysymyksenalaista tavaraa. Tätä menettelyä kutsuttiin
yhdeksännellätoista vuosisadalla tuotantojärjestelmäksi! Jätän teidän
päätettäväksenne, herra West, eikö sitä voitaisi muutamissa suhteissa
paljoa paremmalla syyllä kutsua tuotannon-estämisjärjestelmäksi. Joskus,
kun meillä on tarpeeksi aikaa, pyydän teitä tarkasti selittämään minulle
erään kysymyksen, jota en koskaan ole saanut selville, vaikka olen
jotenkin paljon tutkinut sitä. Se kuuluu: kuinka voivat niin
terävänäköiset henkilöt, kuin teidän aikalaisenne monessa suhteessa
todella olivat, antaa koko yhteiskunnan elantotarpeitten ja muiden
tuotteiden valmistuksen sellaisen kansaluokan käsiin, jonka ainoana
harrastuksena oli saada koko yhteiskunta kärsimään puutetta? Vakuutan
teille, että emme ihmettele sitä, ettei maailma moisten olojen
vallitessa voinut rikastua, vaan paljoa enemmän sitä, ettei se tykkänään
kuollut puutteeseen ja kurjuuteen. Sitä paremmalla syyllä voimme tätä
ihmetellä, jos katselemme vielä lisäksi muutamia muita järjestelmänne
synnyttämiä tuhlausmuotoja.

Lukuunottamatta onnistumattomien liikeyritysten aiheuttamaa työn ja
pääoman tuhlausta sekä alituista uuvuttavaa kilpailutaistelua, oli
teidän tuotantojärjestelmänne alituisesti alttiina keikahduksille, jotka
tuottivat yhtä suurta tuhoa viisaalle kuin typerällekin, yhtä suurta
vahinkoa onnelliselle kilpailijalle kuin hänen uhreilleenkin. Tarkoitan
noita viiden tai kymmenen vuoden kuluttua uudistuvia liikepulia,
kriisejä, jotka hävittivät kansan teollisuuden, löivät kumoon kaikki
heikot liikkeet ja saattoivat vahvatkin lamaustilaan. Kriisejä seurasi
pitkällinen, usein vuosikausia kestävä »huono aika», jolloin
kapitalistit vähitellen toipuivat iskusta ja keräsivät voimia,
työntekijät taasen näkivät nälkää ja kapinoitsivat. Sitte taas seurasi
lyhyt kukoistuskausi, kunnes puhkesi uusi kriisi pitkällisine
ahdinkoaikoineen. Samassa määrässä kuin kauppa kehittyi ja saattoi
kansat yhä enemmän toisistaan riippuviksi, kävivät kriisitkin yhä
laajemmiksi, kunnes ne käsittivät koko maapallon. Ja kun kriisien ala
laajeni, jatkui niitä seuraava lamausaika yhä pitemmäksi, kun ei ollut
enää koskematonta alaa, mistä imeä uusia voimia. Kuta enemmän teollisuus
kehittyi ja tuotteiden määrä kasvoi sekä teollisuuteen käytetty pääoma
lisääntyi, sitä tiheämmin sattui ahdinkoaikoja, kunnes vihdoin kaksi
huonoa vuotta vastasi yhtä hyvää, ja koko tuo suuri ja valtava
teollisuusjärjestelmä oli sortumaisillaan oman painonsa alle. Teidän
aikakautenne taloustieteilijät puhuivat asiasta pitkältä ja puoleen jos
toiseenkin, mutta tulivat vihdoin siihen toivottomaan päätökseen, että
kriisejä on yhtä mahdoton estää tai edes rajoittaa, kuin kuivuutta tai
myrskyjä. Ei ollut muuta keinoa, kuin kärsiä tämä välttämätön paha, ja
myrskyn ohimentyä luoda uudelleen hävitetty teollisuus, samoin kuin
asukkaat seuduilla, missä maanjäristykset ovat yleisiä, yhä uudelleen
rakentavat hävitetyt kaupunkinsa entisten raunioille.

Aikalaisenne, jotka väittivät, että häiriöitten syyt ovat etsittävät
itse teollisuusjärjestelmästä, olivat aivan oikeassa. Häiriöt olivat
mitä läheisimmässä yhteydessä itse järjestelmän kanssa ja tulivat sitä
tuhoavammiksi, kuta enemmän liike-elämä laajeni ja kehittyi. Tärkeimpänä
syynä oli eri aloja yhdistävän yhteisen johdon puute, joten tuotanto ei
voinut kehittyä säännöllisesti eikä yhtenäisesti. Tuotanto ei kasvanut
rinnakkain kaikilla aloilla eikä yhtärintaa kysynnän kanssa.

Kysynnän laajuutta ei voitu tuntea, kuten me tunnemme sen jakopaikkojen
välityksellä. Ensimäinen huomattava merkki siitä, että jollakin
teollisuusalalla oli valmistettu tuotteita enemmän kuin tarvitaan, oli
hintojen laskeutuminen, tehtaitten vararikot, tuotannon lakkauttaminen
ja työntekijäin erottaminen. Näin kävi monella tuotantoalalla hyvinäkin
aikoina, vaikka pula syntyi vasta, jos ala oli tavattoman laaja tai
käsitti monta tuotannonhaaraa. Tuotteita oli silloin markkinoilla niin
paljon, etteivät kuluttajat voineet ostaa niitä alennetuillakaan
hinnoilla. Kun näiden tavarain valmistajain palkka tai voitto pieneni,
jopa lakkasi kokonaankin, eivät he enää voineet ostaa eikä kuluttaa
niitäkään tuotteita, mitä ei vielä ollut markkinoilla liiaksi. Näidenkin
menekki siis väheni tai lakkasi kokonaan. Siten syntyi menekin seisahdus
sellaisillakin aloilla, missä ei ollut ylituotantoa. Niidenkin
tuotteitten hinnat laskeutuivat ja valmistajat joutuivat työttömiksi
sekä leivättömiksi. Silloin oli kriisi täydellisesti kehittynyt eikä
mikään voinut sitä estää, ennenkuin koko kansan varallisuus oli
rappiolla.

Eräs oloihinne perustuva yhä uudistuvain ja laajenevain ahdinkoaikojen
syy oli myöskin raha- ja luottojärjestelmänne. Niin kauan kuin tuotanto
oli yksityisten käsissä ja myyminen sekä ostaminen välttämätöntä, jos
mieli saada tarpeensa tyydytetyiksi, olivat rahat tarpeen vaatimia.
Mutta ne olivat luonnollisesti vain ravinnon, vaatetten ja muiden
tarpeellisten tuotteitten sovittuja edustajia. Kun tämä unhotettiin,
sekautuivat käsitteet tavaroista ja niitä edustavista rahoista, ja tämä
synnytti luottojärjestelmän hämmästyttävine petoksineen. Kun ihmiset
olivat tottuneet hyväksymään rahan tavaran asemasta, astuivat he vielä
askeleen kauemmaksi ja hyväksyivät lupauksen rahan asemasta, kunnes
tykkänään unohtivat katsoa, onko edustajan takana laisinkaan
edustettavaa esinettä. Raha oli todellisten tavarain merkki, mutta
luotto oli vain merkin merkki. Kullalla ja hopealla, siis todellisella
rahalla, oli määrätyt rajansa, mutta luotolla ei. Seurauksena oli, että
luotto, s. t. s. maksun lupaus ei ollut enää missään suhteessa rahoihin,
puhumattakaan tavaroihin, joita olisi pitänyt olla luottoa vastaamassa.
Tällaisen järjestelmän vallitessa olivat alituiset ja säännöllisesti
uudistuvat kriisit yhtä välttämättömiä, kuin rakennuksen sortuminen,
jonka painopiste on aseman ulkopuolella. Te luulottelitte sekä
itsellenne että muille, että rahoja saa laskea liikkeelle ainoastaan
hallitus tai sen valtuuttamat pankkilaitokset. Mutta itse asiassa laski
jokainen, ken antoi markan luoton, liikkeeseen saman verran rahoja,
jotka paisuttivat vastaavassa määrässä liikettä, kunnes seuraava kriisi
puhkesi. Yhdeksännentoista vuosisadan viimeisten vuosikymmenien
omituisena tunnusmerkkinä onkin luottojärjestelmän tavaton laajeneminen,
joka vuorostaan selittää suurimmaksi osaksi sen aikuiset alituiset
liikepulat. Mutta vaikka luotto oli näin vaarallinen, ette te kuitenkaan
voineet tulla toimeen ilman sitä, sillä kun maan pääoma ei ollut valtion
tai muun yleisen järjestön hallussa, oli luotto ainoa keino, jonka
avulla voitte koota rahoja ja suunnata niitä teollisuusyritysten
palvelukseen. Täten tuli teollisuusalalla vallitseva
yksityisyrittelijäisyysjärjestelmä vielä vaarallisemmaksi, koska
erityiset liikealat voivat siten anastaa haltuunsa suhteettomasti suuren
osan maan käytettävissä olevaa pääomaa ja siten valmistaa kriisiä.
Liikeyritykset toimivat luottonsa nojalla aina suureksi osaksi vierailla
rahoilla, joita he saivat osaksi toisiltaan, osaksi pankeilta ja
kapitalisteilta. Ja kun luotto heti kriisin ensi oireiden ilmestyessä
lakkasi, oli se omiansa jouduttamaan kriisin puhkeamista.

Aikalaistenne onnettomuus oli, että heidän täytyi rakentaa
teollisuusyrityksensä aineista, jotka paljas sattuma voi millä hetkellä
tahansa muuttaa räjähdysaineiksi. He olivat samassa asemassa kun mies,
joka taloa rakentaessaan käyttää muuraussaven asemasta dynamiittia.
Luottoa ei voi verrata muuhun.

Jos tahdotte selvästi havaita, kuinka tarpeettomia liikehäiriöt, joista
olen puhunut, itse asiassa ovat, ja kuinka ne johtuivat yksinomaan
siitä, että tuotanto oli jätetty järjestämättömäin yksityisyritysten
varaan, niin katselkaa meidän järjestelmämme toimintaa. Ylituotanto
yksityisillä teollisuusaloilla, joka oli teidän aikakautenne pelottavin
kummitus, on nykyjään aivan mahdotonta, sillä kun tuotanto ja tavarain
jakaminen ovat niin läheisessä yhteydessä keskenään, määrää kysyntä
tarjonnan aivan yhtä tarkasti, kuin höyryn päästäminen koneeseen määrää
silinterin työn. Mutta otaksukaammepa siitä huolimatta, että jonkun
tuotteen valmistuksessa on virheellisten ilmoitusten tähden syntynyt
ylituotantoa. Silloin valmistaminen luonnollisesti vähenee tai lakkaa
kysymyksenalaisella alalla. Vaan se ei tee ketään työttömäksi. Jouten
jääneet työntekijät saavat heti tointa summattoman suurien työhuoneiden
jossakin toisessa osastossa, ja ainoastaan muuttoon tarvittava aika
kuluu hukkaan. Kansan varallisuus taas voi kestää kuinka suuren
ylituotannon tahansa ja säilyttää liialliset tuotteet varastoissa,
kunnes ne on kulutettu. Ylituotannon sattuessa ei nykyjään enää käy
kuten teidän aikakaudellanne, jolloin tavattoman monimutkainen
tuotantokoneisto joutui kokonaisuudessaan epäkuntoon ja suurenti
alkuperäisen erehdyksen tuhatkertaiseksi. Kun meillä ei ole rahoja, ei
meillä myöskään ole minkäänlaista luottojärjestelmää. Kaikki laskumme
koskevat todellista tavaraa -- jauhoja, rautaa, puita, villoja ja työtä
-- joiden petollisena edustajana teillä oli raha ja luotto. Meidän
arviolaskuissamme ei voi sattua erehdystä. Vuoden tuotteista käytetään
se, minkä kansa tarvitsee, ja samalla järjestetään tarpeelliset työt,
jotta saadaan seuraavana vuonna tarvittavat tuotteet. Työn ja aineiden
ylijäämä voidaan ilman vaaraa käyttää kaikenlaisiin parannuksiin. Jos
pellot antavat tavallista huonomman sadon, on seuraavalle vuodelle
siirtyvä ylijäämä tavallista pienempi -- siinä kaikki. Lukuunottamatta
tällaisia vähäpätöisiä, luonnollisista syistä johtuvia vaihteluja
tuotannossa ei meidän liike-elämässämme voi sattua minkäänlaisia
häiriöitä. Kansan varallisuus kasvaa lakkaamatta polvi polvelta, kuten
virtaava joki, joka alituisesti levenee sekä syvenee».

»Teidän liikepulanne, herra West», jatkoi tohtori Leete edelleen,
»olisivat jo mainitsemaini parin muun suurenmoisen tuhlausmenettelyn
kanssa voineet yksinäänkin pitää teidät alituisessa köyhyydessä kautta
aikojen. Mutta on vielä eräs köyhyytenne syy, josta tahdon mainita,
nimittäin se, että jätitte suuren osan työvoimaa ja pääomaa käyttämättä.
Meillä tulee hallinnon pitää huolta siitä, että jokainen hiukkanen maan
pääomaa ja työvoimaa on alituisesti toimessa. Teidän aikananne ei pääoma
eikä työ ollut yhtenäisen johdon ja valvonnan alaisena, joten suuri osa
niitä aina oli joutilaana. »Pääoma», oli teillä tapana sanoa, »on
luonnostaan arka, se vetäytyy piiloon», ja olisipa todella ollutkin
kevytmielistä, jos se ei olisi »vetäynyt piiloon» aikakaudella, jolloin
oli melkein varmaa, että ei mikään liikeyritys vastaa laskuja. Ei ole
ollut aikakautta, jolloin ei teollisuuteen käytetty pääoma olisi voinut
tuntuvasti lisäytyä, jos yritysten varmuus olisi voitu määrätä.
Teollisuusyrityksiin käytetty pääoma vaihteli alituisesti tavattoman
suuressa määrässä aina sen mukaan, kuinka varmalla pohjalla liike-elämä
kulloinkin oli. Täten vaihteli maan tuotanto tavattomasti eri vuosina.
Epävarmoina aikoina kiinnitettiin teollisuuteen paljoa vähemmän pääomaa
kuin varmoina aikoina, ja samasta syystä jäi suuri osa pääomaa
parhainakin aikoina käyttämättä, »vetäytyi piiloon», koska häviämisen
vaara oli silloinkin kyllin suuri.

Vielä on meidän otettava huomioon, että se suuri määrä pääomaa, joka
aina pyrki käytäntöön, kunhan liikeyritys oli edes jotenkin varma,
kiihoitti tavattomasti kilpailua kapitalistein välillä heti kun ilmestyi
edullinen pääoman käyttämistilaisuus.

Kun pääoma oli joutilaana, joutui tietysti työvoimiakin joutilaaksi
vastaavassa määrässä. Jokainen häiriö liike-elämässä, pieninkin vaihtelu
kaupan tai tuotannon alalla, puhumattakaan lukemattomista konkursseista,
joita hyvinäkin aikoina sattui joka vuosi, tekivät alituisesti ihmisiä
työttömiksi ja leivättömiksi milloin viikoiksi, milloin taas
kuukausiksi, jopa vuosikausiksikin. Suuret joukot työttömiä kierteli
alituisesti ympäri maata työn haussa, joutuen ensin kuljeskeleviksi
jutkuttajiksi, sitte rikoksentekijöiksi. »Antakaa meille työtä!» kuului
melkein lakkaamaton huuto tuosta työttömäin armeijasta, joka paisui
huonoina aikoina niin valtavaksi ja toivottomaksi joukoksi, että
hallitustenkin asema näytti väliin käyvän vaaran alaiseksi. Voiko olla
selvempää ja painavampaa todistusta siitä, kuinka kykenemätön teidän
yksityisyrityksiin perustuva tuotantojärjestelmänne oli rikastuttamaan
kansaa, kuin tosiasia, että kapitalistien täytyi tällaisinakin köyhyyden
ja kurjuuden aikoina taistella keskenään varmoista pääoman
sijoittamistilaisuuksista, ja työntekijäin kapinoida ja polttaa, kun
eivät saaneet työtä?»

»Ja nyt, herra West», jatkoi tohtori Leete yhä, »pyydän teitä pitämään
mielessänne, että olen tähän saakka vain epäsuorasti esittänyt muutamia
kansallisen tuotantojärjestelmän etuja siten että olen paljastanut
yksityistuotannon vallitessa ilmestyviä vaarallisia puutteellisuuksia ja
heikkouksia, joita ei enää ole. Teidän täytynee myöntää, että
mainitsemani seikat riittäisivät yksinään jo selittämään, minkätähden
kansa on nyt niin paljon rikkaampi kuin teidän aikakaudellanne.
Kuitenkaan en ole vielä maininnut laisinkaan monia muita etuja, mitä
järjestelmällämme on teidän järjestelmänne rinnalla.

Otaksukaammepa, ettei yksityistuotantojärjestelmässänne olisi laisinkaan
ollut mainitsemiani puutteita, ei onnistumattomain liikeyritysten
synnyttämiä tappioita, jotka johtuivat kysynnän ja tarjonnan väärästä
arvostelemisesta ja kykenemättömyydestä luoda yleiskatsaus koko
tuotantoon. Otaksukaamme edelleen, ettei olisi ollut lamauttavaa ja
voimia tuhlaavaa kilpailua eikä kriisien, vararikkojen tai pitkällisten
huonojen aikojen kautta syntyviä vahingoita, samoin ei myöskään
joutilasta pääomaa eikä työvoimaa. Otaksukaamme vielä, että kaikki nämä
yksityiskapitalistista tuotantojärjestelmää välttämättömästi seuraavat
epäkohdat olisivat poistuneet jonkun ihmeen kautta, ilman että
järjestelmää olisi siltä ollut tarvis hyljätä. Vaikka näinkin olisi
ollut, olisi nykyisen, koko kansan valvoman tuotantojärjestelmän luomat
tulokset paljon suuremmat, kuin teidän järjestelmänne olisi voinut
saavuttaa otaksumassamme parannetussakaan muodossa.

Teidän aikakaudellannekin oli jo jotenkin suuria kutomoja ja
kehruulaitoksia, vaikka ei niitä voidakkaan verrata meidän laitoksiimme.
Epäilemättä olette käynyt joskus jossakin näissä yhdeksännentoista
vuosisadan suurissa tehtaissa, jotka peittivät laajoja maa-aloja,
käyttivät palveluksessaan tuhansia työntekijöitä ja yhdistivät yhden
katon alle, yhden johdon ohjattaviksi sadottain eri toimia, mitkä
muuttivat esimerkiksi pumpulipaalun karttuunipakoiksi. Olette ihmetellyt
sitä sekä ihmis- että konevoiman säästämistä, joka saavutetaan sen
kautta, että jokainen pyörä, jokainen käsi toimii sopusuhteisesti saman
päämäärän saavuttamiseksi. Olette ehkä myöskin ajatellut, kuinka vähän
sama työvoima voisi saada aikaan, jos se työskentelisi hajallaan, kukin
henkilö yksikseen, välittämättä toisista. Pitäisittekö liioitteluna, jos
teille sanottaisiin, että suurinkin tulos, minkä yksityiset erikseen
työskentelevät työntekijät voivat saada aikaan, vaikkapa he
toimisivatkin täydellisessä ystävyydessä toistensa kanssa, ei ainoastaan
lisäänny prosenteissa, vaan tulee moninkertaiseksi, jos heidän työnsä
järjestetään saman yhtenäisen johdon alaiseksi? No niin, herra West:
siitä saakka kuin koko kansan tuotanto järjestettiin saman johdon alle,
yhdeksi kokonaisuudeksi, missä jokainen pyörä tarttuu toiseen, siitä
saakka on tuotanto kohonnut yhtä paljon teidän aikakautenne tuotantoa
korkeammalle -- vaikka emme ottaisikaan lukuun silloista, äsken
mainitsemaani suunnatonta tuhlausta -- kuin teidän aikanne tehdastyö
kohotti sen yksikseen työskenteleväin työntekijäin tuotantoa
korkeammalle. Niin kauan kuin kansan tuotannon johto on tuhatpäisen
kapitalistiluokan käsissä, on sen valmistuskyky, vaikkapa yksityiset
liikkeet eivät olisikaan toistensa vihollisia, yhdeksi tuotantoalaksi
järjestetyn kansan tuotantokykyyn verraten yhtä suuri kuin tuhansien
itsenäisten päällikköjen komennettavana olevan kansajoukon tai
villilauman sotakyky on hyvin harjoitetun ja yhden kenraalin komennossa
olevan armeijan sotakykyyn verraten -- esim. sellaisen sotakoneen, kuin
Saksan sotajoukko oli Moltken aikana --».

»Kuultuani selityksenne», sanoin minä, »en enää ihmettele, että kansa on
nykyjään rikkaampi kuin minun aikakaudellani. Pikemmin minua alkaa
kummastuttaa, etteivät kaikki teidän kansalaisenne ole rikkaita kuin
Kroisus».

»No onhan meillä jotenkin hyvät olot», vastasi tohtori Leete. »Elämämme
on niin mukavaa ja hyvää, kuin voimme toivoa. Täällä, jossa jokaisen
kansalaisen tulot ovat yhtäsuuret, ei luonnollisesti voi tulla
kysymykseenkään ulkonaisesti pöyhkeilevä, mielettömyyteen saakka
kilpaileva loisto, joka itse asiassa edistää todellista hyvinvoinnin
tunnetta joko sangen vähän tai ei ollenkaan. Me haluamme ainoastaan
sellaista, mikä todella edistää elämän mukavuutta. Meidän kaikkien
vuosiosinkomme voisi olla paljoa suurempi, jos jakaisimme tuotannon
synnyttämän ylijäämänkin. Mutta meidän mielestämme on parempi käyttää se
yleisiin laitoksiin ja huvituksiin, joihin kaikki ovat osalliset, kuten
esim. yleisiin huoneistoihin ja rakennuksiin, taidekokoelmiin,
siltoihin, kuvapatsaisiin, kulkuneuvoihin, kaupunkien kaunistukseen sekä
suuriin soitannollisiin- ja näytelmäesityksiin samoin kuin kaikenlaisiin
huvittelu- ja virkistyslaitoksiin. Te, herra West, ette ole vielä
ensinkään nähnyt, miten me oikeastaan elämme. Kodeissammekin tosin on
mukavuutensa, mutta elämämme esiintyy koko loistossaan vasta sen
ulkopuolella seuraelämässä. Kun tutustutte siihen lähemmin, käsitätte
kyllä, »mihin rahat menevät», kuten teidän aikakaudellanne sanottiin, ja
luulenpa teidän myöntävän, että menettelemme oikein, käyttäessämme niitä
siten».

Kun hetkistä myöhemmin kävelimme hiljalleen kotiin ravintolasta, sanoi
tohtori Leete:

»Luullakseni ei rikkautta palvelevia aikalaisianne olisi voinut mikään
loukata syvemmin, kuin syytös, että he eivät osanneet hankkia rahaa.
Siitä huolimatta lausuu historia heistä tämän tuomion. Teidän
järjestämätön, sisällisten riitojen raatelema teollisuutenne oli
taloudelliselta kannalta katsoen yhtä mieletön, kuin se oli
siveellisesti hyljättävä. Itsekkäisyys oli sen ainoa laki, ja
itsekkäisyys tuotannon alalla on itsemurha. Kilpailu, joka on
itsekkäisyyden ulkonainen muoto, on toisin sanoen voiman hävittämistä,
kun taas yhteistoiminta on hedelmällisen tuotannon ainoa salaisuus.
Mutta vasta sitte kun yksityisvarallisuuden kokoomishalu on väistynyt
yhteisen varallisuuden keräämishalun tieltä, voi todellinen
yhteistoiminta tuotannon alalla syntyä ja varsinainen rikkauden luominen
alkaa. Vaikkapa ei periaate, että kaikkein täytyy samalla tavalla ottaa
osaa sekä työhön että nautinnoihin, olisikaan ainoa inhimillinen ja
järkevä yhteiskunnan perustus, toteuttaisimme sen kuitenkin ainoana
kansallistaloudelliselta kannalta katsoen oikeana periaatteena, sillä
todellista yhteistoimintaa ei voi tuotannon alalle syntyä, ennenkuin
itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnin hajottava vaikutus on lakannut».



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Illalla istuin Editin kanssa musiikkihuoneessa kuunnellen muutamia
kappaleita, jotka olivat herättäneet huomiotani päivän ohjelmassa. Erään
väliajan kestäessä sanoin:

»Kysyisin mielelläni erästä asiaa teiltä, neiti Leete, mutta pelkään,
että pidätte minua tungettelevana, jos sen teen».

»En suinkaan», vastasi hän. »Kysykää vain».

»Minä olen samassa asemassa kuin syrjäinen urkkija», jatkoin minä, »joka
on sattunut kuulemaan pari kolme nähtävästi häntä itseään koskevaa
sanaa, vaikka ne eivät olleet aiotut hänen kuultavikseen, ja joka on
kylliksi röyhkeä kysymään loppua siltä, ketä hän on kuunnellut».

»Oletteko kuunnellut salaa?» kysyi Edit ihmeissään.

»Olen kyllä», sanoin, »mutta sellaisessa tilaisuudessa, että tekoni on
anteeksi annettava, kuten tekin luullakseni myönnätte».

»Sehän kuuluu hyvin salaperäiseltä», sanoi Edit.

»Asia onkin niin salaperäinen», vastasin, »että itsekkin olen toisinaan
epäillyt, olenko todellakin kuullut sen, mitä aion kysyä teiltä, vai
onko kaikki ainoastaan unta. Pyydän teitä selittämään minulle, miten sen
laita oikeastaan on. Asia on seuraava:

Kun heräsin satavuotisesta unestani, tunkeutui ensimäisenä tajuntaani
muutamia ympärilläni keskustelevia ääniä. Sittemmin olen huomannut, että
äänet olivat teidän ja teidän vanhempainne. Ensin kuulin, ellen erehdy,
isänne sanovan: »hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän
aluksi näkee ainoastaan yhden meistä». Ellei kaikki ole paljasta unta,
vastasitte te: »Lupaa siis, että et kerro siitä mitään». Isänne tuntui
viivyttelevän lupauksen antamista, mutta kun uudistitte vaatimuksenne ja
äitinne ryhtyi puolustamaan teitä, lupasi hän vihdoin. Ja kun avasin
silmäni, näin ainoastaan isänne».

Olin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu,
jonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta
minusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta -- heidän
esi-isäinsä aikalaisesta -- mitään sellaista, jota en itse tietäisi.
Mutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että
tapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus -- vielä hämärämpi, kuin
kaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti,
joutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja
avonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja
punastui otsaa myöten.

»Suokaa anteeksi», sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin
sanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. »Kuulemani keskustelu
ei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota
salaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun
asemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään».

»Se ei koske teitä -- tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan»,
vastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla.

»Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla», väitin. »Asia
varmaankin huvittaisi minua».

»Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen
minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän
kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun
naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan
teitä».

»Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet
siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se».

Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin
yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden
kysyin vielä:

»Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?»

»Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.

»Mistä sitte?» utelin.

»Kysytte liian paljon», vastasi hän.

Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat
poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän
jatkoi:

»Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu -- teistä itsestänne?»

»Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?»

»Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan». Se oli hänen ainoa
vastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin
adagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa
päässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti
kuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti
kuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla.

Vihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia
siksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni
ja sanoi yhä katsoen laattiaan:

»Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en
tiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin
pyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa,
josta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan
-- esimerkiksi isältäni tai äidiltäni».

Tällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla.

»Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne», sanoin.
»Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että
kysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään.
Pahastuitteko todellakin, kun olin utelias?»

»En ensinkään».

»Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa», jatkoin, »niin sanotte sen minulle
joskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?»

»Ehkä», kuiskasi hän.

»Eikö sen varmempaa?»

Hän loi syvän, tutkivan katseen minuun.

»Luultavasti sanon sen teille -- joskus».

Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.

Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua
nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin
sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin
salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit
Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus.
Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen
aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä
tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin
vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan
sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni
arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu
elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä
jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin
jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo
kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman
tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat
posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta
niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa
mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme.
Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten
ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa
ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Aamulla menin varhain alas toivoen tapaavani Editin yksinään. Näin ei
kuitenkaan käynyt. Kun en löytänyt häntä sisältä, menin puutarhaan,
mutta ei hän ollut sielläkään. Tällä matkalla pistäysin maanalaisessa
kammiossani ja istahdin sinne hetkeksi lepäämään. Kirjoituspöydälläni
oli useita sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Arvelin, että tohtori Leeteä
ehkä huvittaisi nähdä Bostonin lehti vuodelta 1887, ja otin sentähden
sen mukaani, kun menin sisälle.

Aamiaisella kohtasin Editin. Hän punastui tervehtiessään minua, mutta
oli muuten aivan levollinen. Aamiaista syödessämme silmäili tohtori
Leete sanomalehteä, jonka olin hänelle antanut. Samoin kuin kaikissa
muissakin sen aikuisissa lehdissä oli siinäkin joukko uutisia
työväenliikkeestä, työlakoista ja -suluista, työväenpuolueiden
ohjelmista ja anarkistien hurjista uhkauksista.

Kun tohtori Leete luki meille muutamia näitä uutisia, kysyin:

»Minkä verran ovat anarkistit ottaneet osaa uusien olojen luomiseen? He
pitivät aikoinaan tavatonta melua, ainoastaan sen tiedän heistä».

»He eivät ole luonnollisesti ottaneet siihen laisinkaan osaa, vaan
päinvastoin estäneet sitä», vastasi tohtori Leete. »Sen he tekivätkin
sangen tarmokkaasti, niin kauan kuin heitä oli, sillä heidän jyrkät
vaatimuksensa vaikuttivat, ettei tahdottu kuulla maltillisiakaan
yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Näiden hurjapäiden kannattaminen
olikin parannusten vastustajain viekkaimpia keinoja».

»Kannattivatko he anarkisteja?» kysyin kummastuneena.

»Kyllä», vastasi tohtori Leete. »Ei ainoakaan historiantutkija epäile
enää, että kapitalistit maksoivat anarkisteille, jotta he liehuttaisivat
kapinan veristä lippua ja saarnaisivat murhaa, ryöstöä ja murhapolttoa
sekä pelottaisivat siten heikkoja, jotta kaikki todelliset
parannusyritykset tukahdutettaisiin. Onpa ihmeellistä, että te annoitte
niin täydellisesti pettää itsenne!»

»Mitä syytä teillä on luulla, että anarkistit saivat kapitalisteilta
kannatusta?» kysyin.

»Syyt ovat aivan selvät», vastasi tohtori Leete. »Täytyyhän kaikkien
huomata, että anarkistien menettely oli omiaan hankkimaan heidän
ajamalleen asialle tuhat vihollista samalla kuin yhden ystävän. Jos ei
otaksuta, että he olivat palkatuita, täytyisi heitä pitää
rutihulluina.[1] Ei kai ainakaan Yhdysvalloissa voinut mikään puolue
järkisyiden nojalla otaksua pääsevänsä päämääräänsä, ellei se saanut
kansan enemmistöä aatteittensa puolustajaksi, kuten sittemmin
kansanpuolue».

[1] Myönnän, että anarkistien menettelyä on vaikea selittää muuten, kuin
otaksumalla heidän olleen kapitalistien palkkaamia, mutta siitä
huolimatta on tämä otaksuminen aivan väärä. Eikä sitä minun
aikakaudellani uskottukaan, vaikka se nyt loitolta katsoen näyttää niin
luonnolliselta.

»Kansanpuolue, mikä se on?» kysyin. »Se lienee syntynyt vasta myöhemmin.
Oliko se joku työväenpuolue?»

»Ei», vastasi tohtori. »Työväenpuolueet eivät olisi yksinään voineet
saada laajempia ja pysyväisiä muutoksia aikaan. Ne olivat
luokkajärjestöjä, ja siis liian ahtaalle pohjalle rakennettuja
voidaksensa saavuttaa koko kansaa tarkoittavan päämäärän. Vasta sitte
kun tunnustettiin, että talous- ja yhteiskuntajärjestelmän uudestaan
rakentaminen jalommille siveellisille periaatteille ja yhteishyvä,
yleinen varallisuus päämääränä; ei ollut ainoastaan yhden, vaan kaikkien
luokkien, sekä rikasten että köyhien, sivistyneitten ja
sivistymättömäin, vanhojen ja nuorien, heikkojen ja vahvojen, miesten
sekä naisten parasta tarkoittava yritys, vasta sitte voitiin
menestyksellä ryhtyä aatetta toteuttamaan. Syntyi kansanpuolue, joka
toteutti sen valtiollista tietä. Puolue omisti tämän nimen luultavasti
siitä syystä, että sen tarkoituksena oli saada sekä tuotannon eri haarat
että tavarain jakaminen kansan käsiin. Itse asiassa se ei olisi voinut
löytääkkään kuvaavampaa nimeä, sillä koettihan se saada kansan aatteen
toteutumaan laajemmassa ja täydellisemmässä merkityksessä, kuin sitä
koskaan ennen oli käsitetty. Kansaa ei enää katsottu vain ihmisjoukoksi,
joka on liittynyt yhteen ainoastaan määrättyjä valtiollisia tarkoituksia
varten, mitkä vaikuttavat yksilön onneen ainoastaan sangen kaukaa ja
pintapuolisesti. Kansan tuli olla yksi perhe, yksi sisällinen
kokonaisuus, sen tuli olla kuten korkealle taivasta kohti kohoava
mahtava puu, jonka lehdet ovat kansalaisia ja saavat ravintonsa puun
nesteistä, mutta samalla ravitsevat vuorostaan puuta. Kansanpuolue oli
isänmaallisin kaikista puolueista, sillä se koetti jalostaa
isänmaanrakkautta, kohottaa sen vaiston kannalta todelliseksi,
itsetietoiseksi tunteeksi, siten että se teki isänmaan todelliseksi
isänmaaksi, isäksi, joka antaa lapsilleen kaikki, mitä he tarvitsevat
elämän ylläpitoon ja mukavuuteen, eikä ole ainoastaan epäjumala, joka
vaatii, että hänen puolestaan on vastustelematta käytävä kuolemaan».



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Edit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä
hetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut
vieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan
tapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen
oli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja
teeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta
poikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko
tämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti
niistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä
epäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana
päivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta
hyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan.

»Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa
kannettavanaan», sanoin, »ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin
hoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan».

»Meidän miesten mielestä», vastasi tohtori Leete, »ansaitsivat he
täydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne
puheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa
vakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja
yhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat
yhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin
mieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan
myöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he
halusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä
tehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja
tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin
työarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin
velvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai
vanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai
viisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden».

»Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon,
palveluksesta»? kysyin minä.

»Ei paremmin kuin miehenkään», vastasi tohtori. »Minkätähden he siitä
luopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana
taloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni
lapsi, joka tarvitsee hoitoa».

»Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten
täytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät
täällä enemmän työtä kuin meillä», huomautin minä.

Tohtori Leete nauroi.

»Aivan niin onkin asia», sanoi hän. »Naiset työskentelevät nykyjään
samoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa
onnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat,
jos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme
voivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä
ja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me
seuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että
jokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska
naiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä
sopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne
ehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä
tosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja
ainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään
tapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen
laatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on
naisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin
lomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos
he lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että
naisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain
kiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että
kohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on
ruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille
että sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme
vakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä
vastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten
keskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on
samanlaista terveellistä ja virkistävää työtä».

»Sanoitte naistenkin kuuluvan »työarmeijaan», sanoin. »Kuinka he voivat
olla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän
työehtonsa ovat aivan erilaiset?»

»Heillä onkin oma johtonsa», vastasi tohtori Leete. »He ovat pikemmin
työarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän
ylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan
yksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät
viranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet
palveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten
päällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on
jäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten
työtä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee
kysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että
meillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja
nimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat
riitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies
ja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden
päätöksen tulee olla yksimielinen».

»Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion
valtiossa», huomautin.

»Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä», vastasi tohtori Leete. »Mutta
tämä »valtio» ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette
huomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä
oli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista
yksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus
toisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta
sitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet
vieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä
hyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät
teidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat
tukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet
niiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen
erityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain
syventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut
ainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet
luonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman
maailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen,
ja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen
tyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset
joutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa
määrässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka
siitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta
ajatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui
avioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka
useimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten
harrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain
kansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa
itsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet
astua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos
ihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet
harrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt
miehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin
suhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies,
eikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia
kuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia
kuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita
heitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista
harrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin,
kuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla,
vetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi
milloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä
hänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat
nykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa
minkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä
ovat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen.

»Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset», kysyin, »ole omiaan
vierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla
työarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin
luottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä».

Tohtori Leete nauroi.

»Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West», vastasi hän. »Luoja on
pitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja
miesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä
heillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että
avioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin
olemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut
ajatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin
epävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa
kantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee,
sanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä
naisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet
loppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä
ei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin
asetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan
sellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä,
koska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan
sukupuoltansa».

»Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?» kysyin.

»Tietysti».

»Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin
miehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän
työnsä».

»Pienempi summako!» huudahti tohtori Leete. »Ei suinkaan! Kaikki
kansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole
ainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat
mainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa
kasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään
palvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen
suorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle?
Meidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät
vanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän
korvausta itsellensä vaativaa tointa -- vaikka sydän sitä tehdessä
saakin täyden palkinnon -- kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä
lapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole».

»Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu
vähintäkään miehistään».

»Eivät tietysti!» vastasi tohtori Leete. »Ja yhtä vähän riippuvat lapset
vanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään
hoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä
yhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä
silloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset
ylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies,
vaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä,
vaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa
holhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa
hänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu
millään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin
kuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo
riippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä
tunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa
minkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi
persoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän
kyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista
vuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se
nyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä
yhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo
tykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät
työnantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että
kansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka
olisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että
te pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen
kädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman
syvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille.

Mitä taas siihen tulee, että naisten aineellinen toimeentulo riippui
miehistä, kuten teidän aikananne oli tavallista, lienee rakkaus tehnyt
tämän riippuvaisuuden edes jotenkin siedettäväksi niissä avioliitoissa,
mitkä olivat tälle pohjalle rakennetut, vaikka tuo tunne lienee aina
tuntunut nöyryyttävältä ajattelevista naisista. Mutta entäs niissä
lukemattomissa tapauksissa, jolloin naisten täytyi joko avioliiton
muotoa noudattaen tai ilman sitä myydä itsensä miehelle, voidaksensa
elää? Yksin teidän aikalaisennekin, niin tunteettomia kuin he olivatkin
liikuttavimmillekin yhteiskunnallisille epäkohdille, näkyvät
aavistaneen, ettei tässä suhteessa ole kaikki siten, kuin olla pitäisi.
He surkuttelivat naisten asemaa ainoastaan sääliväisyydestä eikä heidän
mieleensäkään johtunut ajatella, kuinka suurta julmuutta ja ryöstöä
miehet harjoittivat riistäessään itselleen kaikki maailman omaisuuden ja
pakottaessaan siten naiset pyytelemään ja kerjäämään osaansa heiltä. --
Mutta suokaa anteeksi, herra West, puhunhan asiasta niin kiihkeästi,
kuin kaikki se riistäminen, kaikki kärsimykset ja nöyryytykset, mitä
naisparkojen osaksi tuli, olisi aivan äskeinen tapahtuma eikä vuosisadan
vanha ilmiö. Näyttäähän jo melkein kuin tahtoisin syyttää teitä,
epäkohdista, joita te epäilemättä paheksuitte jo silloin yhtä paljon
kuin minä nyt».

»Luonnollisesti lankeaa minullekin osa edesvastausta silloisen maailman
kurjuudesta», vastasin minä. »Ainoastaan yhden seikan voin tuoda esiin
itseni ja kaikkien aikalaisteni puolustukseksi, sen nimittäin, että
naisten asemaa oli mahdoton perusteellisesti ja pysyväisesti parantaa,
ennenkuin yhteiskunta oli kehittynyt nykyisen tuotanto-ja
jakojärjestelmän kannalle. Heidän asemansa huonous johtui, kuten
mainitsittekin, pääasiassa siitä, että koko heiden aineellinen
toimeentulonsa riippui miehistä, enkä voi kuvitella mitään muuta
yhteiskuntajärjestelmän muotoa kuin teidän toteuttamanne, mikä olisi
voinut vapauttaa naiset miesten holhuunalaisuudesta samoin kuin
miehetkin toisten miesten ylivallan alta. Luulen, että naisen asemaa
koskevat syvälle ulottuvat muutokset eivät ole voineet olla jättämättä
huomattavia jälkiä eri sukupuolten välisiin suhteisiin ja seurusteluun.
Sen asian tutkiminen tulee huvittamaan minua».

»Luulenpa, että tärkein muutos, minkä huomaatte, on täydellinen vapaus
ja suoruus, joka nyt on tässä suhteessa omituisena tunnusmerkkinä
päinvastoin kuin teidän aikakaudellanne, jolloin eri sukupuolten välinen
seuraelämä oli mitä mutkallisinta teeskentelemistä. Eri sukupuolet
seurustelevat nyt täysin tasa-arvoisina tovereina toistensa kanssa eikä
heidän suhteita toisiinsa määrää mikään muu kuin rakkaus. Kun naisen
aineellinen toimeentulo riippui teidän aikakaudellanne miehestä, oli
nainen tavallisesti voitolle joutuvana puolena avioliittoa solmittaessa.
Mikäli voi päättää teidän aikalaistenne kertomuksista, näkyvät alemmat
luokat myöntäneenkin tämän seikan jotenkin avomielisesti ja suoraan.
Mutta hienommat seurapiirit sitävastoin koettivat salata sitä
kaikenmoisten mutkallisten sopivaisuussääntöjen avulla, joiden
tarkoituksena oli esittää asia aivan päinvastaisessa valossa, siis
siten, että avioliiton solmimisesta hyötyy pääasiallisesti mies. Jotta
tätä sovinnaista itsepetoksen varjoa olisi voitu säilyttää, oli
välttämätöntä, että mies aina näytteli kosijan osaa. Senpätähden
pidettiinkin mitä törkeimpänä soveliaisuussääntöjen loukkaamisena, jos
nainen osotti rakastavansa jotakin miestä, ennenkuin tämä oli
ilmoittanut haluavansa saada hänet puolisokseen. Meillä on tosiaankin
kirjastoissamme teidän aikakautenne kirjailijain teoksia, joiden ainoana
tarkoituksena on pohtia kysymystä, tokko ja missä mahdollisissa
tapauksissa nainen voi avomielisesti tunnustaa rakkautensa ennen
kosimista, tuottamatta menettelyllään häpeätä sukupuolelleen. Tämä
näyttää meistä peräti hassunkuriselta, vaikka tiedämmekin, että
kysymyksellä oli teidän oloissanne vakavatkin puolensa. Sillä jos nainen
tunnustaessaan rakastavansa jotakin miestä, itse asiassa vaati tätä
kantamaan hänen ylläpitonsa taakkaa, on selvää että ylpeys ja
hienotunteisuus pakottivat sydämen äänen vaikenemaan. Kun astutte meidän
seuraelämään, herra West, saatte olla valmis vastaamaan joukottain tätä
asiaa koskevia kysymyksiä, sillä nuorisoamme tietysti suuresti huvittaa
tutustua entisaikojen tapoihin tässä suhteessa»[1].

[1] Minun on myönnettävä, että kokemukseni on osottanut todeksi tämän
tohtori Leeten ennustuksen. Nuorisoa ja varsinkin nuoria tyttöjä
huvittaa ja naurattaa nykyjään tavattomasti yhdeksännentoista vuosisadan
»kosimisen kummalliset vaivat», kuten he niitä kutsuvat.

»Tunnustavatko tytötkin siis rakkautensa kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla?» kysyin.

»Tietysti, jos se huvittaa heitä», vastasi tohtori Leete. »Heillä ei ole
suurempaa syytä kuin rakastuneilla miehilläkään salata tunteitansa.
Teeskenteleminen on tytöissä yhtä halveksittavaa kuin miehissäkin. Jos
joku haluaisi näytellä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka teidän
aikakaudellanne harvoin petti rakastunutta, pettyisi kosija nyt
täydellisesti, sillä ei kukaan enää menettele siten».

»Naisten riippumattomasta asemasta seuraa luonnollisesti, kuten oloihin
perehtymätönkin voi huomata», sanoin minä, »että nykyjään ei enää
solmita avioliittoja muista syistä, kuin rakkaudesta».

»Sehän on itsestänsä selvää», vastasi tohtori Leete.

»Kuinka omituiselta tuntuu ajatella maailmaa, jossa kaikki avioliitot
ovat solmitut rakkaudesta! Aivan mahdotonta on teidän, tohtori Leete,
käsittää, kuinka oudolta ilmiöltä sellainen maailma tuntuu
yhdeksännentoista vuosisadan miehestä!»

»Kyllä minä jossakin määrässä käsitänkin sen», vastasi tohtori. »Mutta
siitä ylistämästänne tosiasiasta, että kaikki avioliitot nykyjään ovat
rakkausavioliittoja, on tärkeämpiäkin seurauksia, kuin ehkä ensi
silmäyksellä voitte huomata. Se merkitsee, että sukupuolivalinta, joka
pyrkii säilyttämään ja lisäämään parhaita yksilöitä ja jättää huonot
kuolemaan sukupuuttoon, voi vasta ensimäisen kerran ihmiskunnan
historiassa astua voimaan ilman rajoituksia ja esteitä. Köyhyys ja kodin
tarve eivät enää houkuttele naista hyväksymään lastensa isäksi sellaista
miestä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Rikkaus ja
yhteiskunnallinen asema eivät enää voi estää naista huomaamasta miehen
yksilöllisiä ominaisuuksia. Raha ei enää »kultaa narrin ahdasta otsaa».

Sekä ruumiillinen että hengen ja luonteen etevämmyys, kuten kauneus,
sukkeluus, miellyttäväisyys, ystävällisyys, jalomielisyys, nero ja
miehuullisuus ovat ominaisuuksia, jotka varmasti tulevat säilymään
jälkimaailmalle. Jokainen sukupolvi seulotaan hiukan tiheämmällä
seulalla kuin edellinen. Ominaisuudet, joita ihmisluonne ihailee,
säilyvät, kun taas sille vastenmieliset taipumukset katoavat vähitellen.
On tietysti koko joukko naisia, joiden täytyy saada rakastetuksensa
henkilö, mitä he ihailevat, ja he koettavatkin sentähden päästä
»ylhäisiin naimisiin», kuten teidän aikananne sanottiin. Mutta tässäkin
tapauksessa toteutuu äsken mainitsemani luonnonlaki, sillä tällainen
naiminen ei nykyjään merkitse avioliittoa rahasäkin tai arvonimien, vaan
sellaisten miesten kanssa, jotka ovat kuntonsa tai ihmiskunnalle
suorittamainsa suurten palvelusten kautta kohonneet kansalaisiansa
ylemmäksi. Tällaiset henkilöt muodostavat nykyjään ainoan ylimyskunnan,
ainoan ylhäisön, ja heidän kanssansa solmittu avioliitto tuottaa
kunniaa.

Mainitsitte tuonnottain, että kansamme on ruumiillisessa suhteessa
suuresti kehittynyt sitte teidän aikakautenne. Silloin mainitsin
muutamia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuvun parantumiseen.
Mutta tärkeämpi kuin yksikään niistä on pari kolme sukupolvea jatkunut
vapaa sukupuolivalinta. Luulen teidän huomaavan, jahka olette ehtinyt
lähemmin tutustua kansaamme, että tämä etevämmyys ei rajoitu ainoastaan
ruumiillisiin ominaisuuksiin, vaan ilmestyy myöskin henkisellä ja
siveellisellä alalla. Olisi hyvin kummallista, jos ei niin olisi laita,
sillä nykyjään ei sukupolven jalostumista edistä yksistään tuo
mainitsemani, aivan vapaasti vaikuttava valtava luonnonlaki, vaan
myöskin syvä siveellinen vastuunalaisuudentunne. Teidän aikanne
yhteiskunnassa vallinnut individualismi, oman edun etsiminen, ei
ainoastaan tukahduttanut tykkänään todellista veljeyden tunnetta ja
yhteishyvän harrastusta silloisten ihmisten keskuudesta, vaan myöskin
käsityksen nykyisen sukupolven edesvastauksenalaisuudesta tulevaa
kohtaan. Nykyjään on tämä vastuunalaisuudentunne, jota ei ole koskaan
ennen otettu laisinkaan huomioon, kehittynyt aikakauden suureksi
siveelliseksi aatteeksi. Se tukee velvollisuudentunteen koko
vakaumuksella ja voimalla ihmisten luonnollista taipumusta valita
aviopuolisoksensa paras ja jaloin toisen sukupuolen jäsen. Tästä seuraa,
että kaikki ne kiihoituskeinot, joiden avulla me koetamme edistää
ahkeruutta, kykyä, neroa ja kaikkia muita hyviä ominaisuuksia, eivät
vaikuta nuoriin miehiimme läheskään yhtä tehokkaasti, kuin se tosiasia,
että naiset ovat heidän kykynsä ja kuntonsa tuomareina ja lupaavat oman
itsensä palkinnoksi voittajalle. Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai
palkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan
säteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle
velvollisuuksiensa laiminlyöjälle.

Nykyajan naimattomat »vanhat pojat» ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta
henkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa
elämäntehtäväänsä. Rohkeutta, vieläpä erityisesti huonoa rohkeutta
vaaditaan naiselta, joka antaisi näitä onnettomia kohtaan tuntemallensa
sääliväisyydelle niin suuren vallan, että se saisi hänet uhoittelemaan
yleistä mielipidettä -- sillä mitään muuta estettä ei ole -- ja ottamaan
jonkun heistä miehekseen. On huomattava, että hänen oman sukupolvensa
arvostelu on tässä tapauksessa ankarampi ja vaativampi sekä vaikeampi
voittaa, kuin miesten. Naisemme käsittävät täydellisesti, että he ovat
tulevan sukupolven vastuunalaiset valvojat, joiden huostaan
tulevaisuuden avaimet on uskottu. Heidän velvollisuudentunteensa tässä
suhteessa muistuttaa melkein uskonnollista innostusta, ja he
juurruttavat tyttäriinsä jo lapsuudesta alkaen saman
vastuunalaisuudentunteen».

Kun illalla menin huoneeseeni, valvoin vielä kauan ja luin erästä
Berrianin romaania, jonka tohtori Leete oli minulle antanut. Se
käsitteli samaa asiaa, mihin hän oli selityksensä lopulla viitannut,
nimittäin vallitsevaa käsitystä vanhempain vastuunalaisuudesta.
Yhdeksännentoista vuosisadan romaaninkirjoittajat olisivat poikkeuksetta
käsitelleet aihetta siten, että lukija olisi tuntenut sairaloista
myötätuntoisuutta rakastavia kohtaan ja vihannut niitä kirjoittamattomia
lakeja, joita he rikkoivat. Minun ei tarvitse lähemmin kertoa -- sillä
kukapa ei liene lukenut »Ruut Eltonia» -- kuinka tykkänään toiselta
kannalta Berrian käsittelee kysymystä ja kuinka valtavan voimakkaasti
hän terottaa lukijan mieleen periaatteen: »meidän valtamme
syntymättömäin ylitse on kuin Jumalan valta, sekä meidän
vastuunalaisuutemme heitä kohtaan yhtä suuri. Samoin kuin me täytämme
velvollisuutemme syntymättömiä kohtaan, samoin menetelköön hänkin meitä
kohtaan».



KUUDESKOLMATTA LUKU.


Luulenpa, että jos koskaan on syytä antaa anteeksi ihmiselle, joka on
joutunut »viikkopöllöksi» eikä tiedä, mikä päivä on käsillä, niin oli
minulla niiden omituisten olojen alaisena, joihin olin joutunut, täysi
oikeus vaatia anteeksi-antavaisuutta tässä suhteessa.

Kaiken sen jälkeen, mitä olin sekä kuullut että nähnyt
kahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, ei minua olisi todellakaan
ensinkään kummastuttanut, jos minulle olisi sanottu, että ajanlaskukin
on tykkänään muuttunut ja että nykyjään lasketaan aikaa viisi-, kymmen-
tai viisitoistapäiväisissä eikä enää seitsenpäiväisissä ryhmissä, kuten
ennen. Edellisessä luvussa kertomani keskustelun jälkeisenä aamuna
johtui vasta ensi kerran mieleeni ottaa selkoa mikä viikonpäivä oli
käsissä. Tohtori Leete kysyi nimittäin aamiaista syödessämme, halusinko
kuulla saarnaa.

»Onko nyt siis sunnuntai?» huudahdin.

»On», vastasi hän. »Viime viikon perjantaina löysimme teidän maanalaisen
kammionne, jota löytöä saamme kiittää nykyisestä seurastanne. Lauantaina
heti puoliyön jälkeen heräsitte ensi kerran ja sunnuntaina iltapäivällä
toisen kerran, silloin aivan täysissä voimissa».

»Onko teillä siis vielä jälellä sunnuntait ja saarnat?» kysyin. »Meidän
aikanamme jo oli profeetoita, jotka ennustivat, että maailma on
vapautunut molemmista jo paljoa ennen tätä aikaa. Olen sangen utelias
kuulemaan, kuinka kirkkolaitos soveltuu nykyiseen
yhteiskuntajärjestelmäänne. Kai teillä on jonkunlainen kansankirkko
kansan asettamine pappeineen?»

Tohtori Leete nauroi ja kysymys näytti suuresti huvittavan myöskin rouva
Leeteä sekä Editiä.

»Te mahdatte todellakin pitää meitä sangen omituisina ihmisinä, herra
West», sanoi Edit. »Valtiokirkko oli jo yhdeksännellätoista vuosisadalla
tässä maassa voitettu kanta, ja te luulette, että olemme taantuneet
uudelleen omistamaan sen».

»Mutta mitenkä voivat vapaat kirkkokunnat ja yksityiset pappismiehet
olla mahdollisia maassa, missä kaikki rakennukset ovat kansan omaisuutta
ja missä jokaisen velvollisuus on palvella teollisuusarmeijassa?» kysyin
minä.

»Kansan uskonnonharjoittamis-muodot ovat luonnollisesti muuttuneet
jotenkin paljon vuosisadan kuluessa», vastasi tohtori Leete, »mutta
vaikkapa otaksuisimmekin, että ne ovat pysyneet aivan entisellään,
soveltuisivat ne kuitenkin aivan hyvin nykyiseen
yhteiskuntajärjestelmäämme. Kansa antaa jokaisen yksityisen tai
henkilöryhmän käytettäväksi rakennuksen, kunhan siitä taataan vuokra, ja
he saavat käyttää sitä niin kauan kuin vuokra maksetaan. Mitä taas
pappeihin tulee, on menettely yksinkertaisesti seuraava: Jos joukko
henkilöitä haluaa jonkun yksilön palvelusta erityisiin persoonallisiin
tarkoituksiin, joilla ei ole yhteyttä yleisen kansanpalveluksen kanssa,
voivat he, tietysti edellyttäen, että kysymyksenalainen henkilö suostuu
toimeen, päästä aina tarkoituksensa perille aivan samoin kuin
sanomalehdentoimittajan tarvitsijatkin, nimittäin siten, että he
maksavat luottokortistaan kansalle korvauksen kysymyksenalaisen henkilön
työvoiman menettämisestä. Tämä kansalle jostakin yksilöstä suoritettava
korvaus vastaa palkkaa, joka teidän aikakaudellanne suoritettiin
yksilölle itselleen. Mainittua periaatetta voidaan sovittaa kaikkiin
yksityiskohtiin ja tapauksiin, missä ei valtion johto voi tulla
kysymykseen, ja siten on yksityisyrityksillä näillä aloilla ihan täysi
toimintavapaus. -- Jos haluatte tänään kuulla saarnaa, voitte joko mennä
kirkkoon sitä varten tai kuunnella sitä täällä kotona».

»Kuinka minä voin täällä kuunnella saarnaa?»

»Teidän tulee vain yksinkertaisesti siirtyä määrättynä aikana meidän
kanssamme musiikkihuoneeseen ja etsiä mukava tuoli. On kyllä vielä
nytkin henkilöitä, jotka haluavat kuunnella saarnaa kirkossa, mutta
useimmiten suoritetaan saarnat samoin kuin musiikkiesityksetkin
erityisissä huoneissa, joita rakennettaessa on otettu huomioon kaikki
äänen kuulumiseen vaikuttavat seikat. Nämä huoneet ovat
telefooniyhteydessä tilaajain kotien kanssa. Jos haluatte mieluummin
mennä kirkkoon, tulen kernaasti mukaanne, mutta en tosiaankaan usko,
että voitte missään kuulla parempaa puhetta, kuin täällä kotona.
Sanomalehdestä näkyy, että tänään aamupäivällä saarnaa herra Barton. Hän
puhuu ainoastaan telefoonin välityksellä, väliin
sadanviidenkymmenentuhannen suuruiselle kuulijakunnalle».

»Vaikka ei muita syitä olisikaan, saisi jo kokeen uutuus ja saarnan
kuunteleminen noin oudoissa oloissa minut kuuntelemaan herra Bartonia»,
sanoin minä.

Kun pari tuntia myöhemmin istuin kirjastossa lukemassa, tuli Edit
hakemaan minua musiikkihuoneeseen, jossa tohtori ja rouva Leete jo
odottivat meitä. Tuskin olimme asettuneet mukavaan asemaan kun kello soi
ja hetken perästä alkoi kuulua miehen ääni, joka puhui meille tavallisen
keskustelun tapaan, kuten olisi itse puhuja ollut samassa huoneessa
piilossa jossakin.



_Herra Bartonin saarna._


Ääni puhui:

»Viime viikosta saakka on meidän keskuudessamme ollut eräs arvostelija
yhdeksänneltätoista vuosisadalta, elävä edustaja esivanhempaimme
aikakaudelta. Kummaa olisi, jos tuollainen harvinainen tapaus ei saisi
mielikuvitustamme täyteen lentoon. Ehkäpä olemmekin useimmat jo
koettaneet kuvitella mieliimme yhteiskuntaa sellaisena, kuin se oli sata
vuotta sitte, ja asettua mielikuvituksessamme elämään sen aikakauden
elämää. Kehoittaessani teitä luomaan kanssani katsauksen muutamiin tämän
aikakauden oloihin, joita tämä sattunut tapahtuma on saanut minut
miettimään, luulen pikemmin seuraavani teidän omia ajatuksianne, kuin
johdattavani niitä uusiin asioihin».

       *       *       *       *       *

Silloin kuiskasi Edit jotakin isälleen, joka nyökäytti päätään ja
kääntyi minuun.

»Herra West», sanoi hän, »Edit arvelee, että teistä ehkä on tuskallista
kuulla sen suuntaista esitelmää, kuin herra Bartonin puheen alku näyttää
viittaavan. Vaikka niinkin olisi laita, niin ei teidän silti tarvitse
jättää saarnaa kuulematta. Jos haluatte, niin Edit yhdistää langan herra
Sweetserin puhehuoneen kanssa. Siinäkin tapauksessa voin vakuuttaa, että
saatte kuulla hyvän puheen».

»Älkää millään muotoa!» vastasin. »Paljoa mieluummin haluan kuunnella,
mitä herra Bartonilla on sanottavaa».

»Kuten tahdotte», vastasi isäntäni.

Kun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia,
jolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia
ja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli
vaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka.

       *       *       *       *       *

Ääni jatkoi:

»Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin
samalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme
ajattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata
on saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa
elämässä.

Kuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman
köyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä
ennenkin on huomattu maailman historiassa -- tuskinpa se on suurempi,
kuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai
toisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja
sen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista
vuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja
kuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion
varallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun
kansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin
vertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja
kahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta
kannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden
kummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota
vastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä
aikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: »tässä on
varmaankin tapahtunut ihmetyö». Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme
alamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä
olekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä.
Voidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän
ole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti
uudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty
ainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen
selityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot
vaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä,
että entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu
itsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi
valitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin
ihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on
järkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa
ainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin
ihmisluonteessa.

Ystäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina,
jommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei
teidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha
yhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään
kanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten
häviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi
pakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai
voimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin
tekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan
omasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on
täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin
uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin
pitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he
eivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä.
Mies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee,
kuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa
lapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme --
joita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot
tulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja
siinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät
tunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden
tähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään
valitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan
kamppailuun -- täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää,
ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää
kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa,
houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja
myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään,
kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien
koettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut
ansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta
polkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin
uskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He
varottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä
pakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja.
Noilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli
saarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse
samoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet
saattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken
niitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita
ihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta.
Katsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää
ympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta --
juuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa.
Uskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen
jumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena
läheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes
kovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta,
voinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä.

Ei ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka
toisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia,
iskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain
muistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi
köyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja
kuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä
lakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja
halveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä
nuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja
miehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi
tietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien
kuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän
alentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi.

Ystäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne
ja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla,
niin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet
samalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat?

Pari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin
inhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän
ihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä
ollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin,
jossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat
olivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat
alkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he
kaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia
muita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan
pienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua,
joka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen
kauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata
vuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan
kirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä
kurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin
suhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan
»musta luola» sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine
miehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa
itsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen
sattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva
vielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli.
Kalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia,
voimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä
joutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet.

Kun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut,
vallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle
astunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään
ole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä
tämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin
ihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos
katselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime
neljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että
yksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä
merkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin
silloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin
verraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan
välttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita
ja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä
totta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat,
paljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi
näkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä
vallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen
ajan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä
ja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun
yhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa
vallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat
selvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin
täysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden,
ja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän
myötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi.

Vaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen
toteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä,
että yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen
järkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita,
erehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan
tätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten
kirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat,
että jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja
epäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on
meidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin
nimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko
teollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä
pohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän,
että tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka
nimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia.

Sangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden
mainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden
yhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun
kansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman
vääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia
kurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt
uskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi
voidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille
oli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan
voitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet
höltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai
niiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan
päinvastoin kuin me -- yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa
toisin -- he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat
yhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset.
Heidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät
yhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä
tullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että
yhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan,
voi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle
yhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli
heidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään
mielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on
todellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina.
Mutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat
niitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen
luulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista
vielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen
sietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista
vuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä
toivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin
kyynillisyys.

Tunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan
käsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt
ihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän
aikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille
säilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia
kirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen
kautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden
vähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää,
kuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he
myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon
pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä
valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta
mielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät
häntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin
kättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset,
jotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän
pelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä.

Esitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan
lyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä
ottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen
voinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja
toivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua,
vaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen
äkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi,
unhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen,
joka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon
helmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy
sen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset
uskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään
kääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli
edessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen
puhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon
synnyttämää innostusta.

Silloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon
verrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä.
Ihmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta
juuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan
maailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin
maksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä
vihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle.

Sen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla
aikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä
huolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä
valoisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon
myrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat
tulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen
avautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien,
ääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään
voi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää,
ystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi
vaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta
vuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan?

Tunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen
vallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat
ihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä
omistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville,
vapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat
työskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että
yhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan
kuin kysymykset: »mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen
ylleni», koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne
alituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu
yksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta -- kun
kysyttiin: »mitä _me_ syömme, mitä _me_ juomme, mitä _me_ puemme
yllemme», raukesivat kaikki vaikeudet itsestään.

Kun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin
kannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten
suurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman
omistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja
viimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä.
Orjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin
monta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut.

Naisten ei tarvinnut enää ottaa vastaan elantotarpeitaan armopaloina
miehiltä, ei työntekijäin työnantajilta eikä köyhien rikkailta, vaan
kaikki saivat osansa yhteisestä varastosta kuten lapset isänsä pöydältä.
Ei kukaan enää voinut käyttää kanssaihmistään välikappaleena
hankkiakseen voittoa itselleen. Ainoa persoonallinen voitto, jonka
muilta ihmisiltä voi hankkia, oli heidän kunnioituksensa. Kansalaisten
keskinäisissä suhteissa ei ollut enää tilaa röyhkeydelle eikä
matelevaisuudelle. Ensi kerran sitte luomisen seisoi jokainen ihminen
suorana, pystypäisenä Jumalansa edessä. Puutteen pelko ja voitonhimo
lakkasivat vaikuttamasta ja katosivat, kun jokaiselle taattiin runsas
toimeentulo eikä kukaan voinut haalia itselleen kohtuuttomia
omaisuuksia. Ei ollut enää kerjäläisiä eikä armopalojen jakajia. Oikeus
riisti armeliaisuudelta kaiken toiminta-alan. Kymmenen käskyä kävivät
melkein tarpeettomiksi ja vanheutuneiksi maailmassa, jossa ei ollut
mitään syytä varastaa, ei mitään aihetta valehdella joko sitte pelosta
tai oman edun tähden, ei mitään kadehtimisen syytä, kun kaikki olivat
samanlaisessa asemassa, ja aniharvoja väkivaltaisuuden töitä, kun
ihmiset eivät enää voineet vahingoittaa toisiansa. Vanha, niin monen
aikakauden pilkkaama unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja
vertaisuudesta oli vihdoinkin toteutunut.

Samoin kuin jalomielisyys, oikeudentunto ja sääliväisyys olivat entisen
yhteiskuntajärjestelmän vallitessa vain haitaksi sille henkilölle, jolla
näitä ominaisuuksia oli, samoin joutui kovasydämisyys, voitonhimo ja
itsekkäisyys uudessa yhteiskunnassa ristiriitaan ympäristönsä kanssa.
Kun ei elämänehtojen hankkiminen enää -- ensi kerran koko ihmiskunnan
elämässä -- kehittänyt ihmisluonteen eläimellisiä ominaisuuksia, ja kun
kaikki se hyöty, mikä ennen oli ollut itsekkäisyydestä, oli niin
täydellisesti kadonnut, että nyt päinvastoin oli etua epäitsekkyydestä,
voitiin vasta ensi kerran selvästi huomata, minkälainen turmeltumaton
ihmisluonne oikeastaan oli. Kaikki alhaiset, huonot taipumukset, jotka
tähän saakka olivat rehevästi rehottaneet ja työntäneet hyvät puolet
kokonaan varjoon, kuivuivat nyt kuten kellarissa kasvaneet sienet
päivänvalossa, ja ihmisluonteen jalot ominaisuudet puhkesivat sellaiseen
kukoistukseen, että entiset pilkkaajat alkoivat pitää ylistyspuheita, ja
ihmiskunta joutui ensi kerran eläissään kiusaukseen rakastaa itseään.
Ennen pitkää huomattiin todeksi -- mitä eivät entisaikain papit ja
filosoofit ikinä olisi uskoneet -- että ihmisluonne itse asiassa on
pohjaltaan hyvä eikä paha, että ihmiset ovat luonteeltaan ja
mielenlaadultaan jaloja eivätkä itsekkäitä, sääliväisiä eivätkä julmia,
lempeitä eivätkä röyhkeitä, jumalallisia pyrinnöissään ja pyhän
uhrautuvaisuuden sekä hellyydentunteitten innostuttamina todellisia
jumaluuden kuvia eivätkä sen irvikuvia, kuten he ennen näyttivät olevan.
Alituiset, kautta lukemattomain sukupolvien jatkuneet kurjat olot ja
elantosuhteet, jotka olisivat voineet turmella kuten sanoin itse
enkelinkin, eivät olleet voineet sanottavasti muuttaa ihmisen
luonnollista aateliutta, ja heti kun nämä turmiolliset kahleet
katkaistiin, ponnahti ihmiskunta kuten väkivaltaisesti taivutettu puu
alkuperäiseen ylevään asemaansa.

Pukeakseni koko asian vertauksen ahtaasen muotoon, voin verrata entistä
ihmiskuntaa suohon istutettuun ruusupensaaseen, jonka täytyi juoda sen
mustaa rämevettä, hengittää päivällä sen myrkyllistä, sumuista ilmaa ja
kärsiä yöllä sen kylmiä, kosteita henkäyksiä. Lukuisat puutarhurit
olivat polvi polvelta koettaneet parhaansa, saadaksensa sen kukkimaan,
mutta jos siihen joskus ilmestyikin puoleksi avautunut nuppu, kalvoi
mato jo senkin sisustaa, ja kaikki puuhat raukesivat tyhjään. Useat
väittivätkin aivan todella, että pensas ei ollutkaan ruusu, vaan
vahingollinen kasvi, joka oikeastaan pitäisi repiä irti ja polttaa.
Puutarhurit arvelivat kuitenkin yleisesti, että kasvi kyllä kuuluu
ruusujen sukuun, mutta sitä vaivaa joku salainen, parantumaton tauti,
joka estää kukkaset puhkeamasta ja muutenkin tekee koko kasvin niin
kurjan ja huonon näköiseksi. Oli kyllä muutamia sellaisiakin henkilöitä,
jotka väittivät, että pensas on hyvä, mutta vika on sopimattomassa
maassa, ja jos kasvi istutetaan uuteen sopivaan paikkaan, menestyy se
paremmin. Mutta nämä henkilöt eivät olleet ammattipuutarhureita, ja kun
viimeksimainitut alkoivat soimata heitä haaveksijoiksi ja
tuulenpieksäjiksi, alkoi kansakin enimmäkseen pitää heitä sellaisina.
Alkoivatpa muutamat kuuluisat siveyssaarnaajat vielä väittää, että
vaikkapa täytyykin selvien todisteiden pakosta myöntää, että pensas
mahdollisesti menestyisi paremmin toisessa paikassa, on paljoa
arvokkaampaa ja kasvattavampaa sille itselleen, että se koettaa kukkia
suossa, kuin suotuisemmissa olosuhteissa saavutettu menestys. Nuput,
jotka pääsevät aukeamaan, voivat kyllä olla hyvin harvinaisia ja niistä
puhenneet kukat värittömiä sekä tuoksuttomia, mutta nepä edustavatkin
siveelliseltä kannalta katsoen paljoa suurempaa voimaa, kuin puutarhassa
vaivatta kehittyneet kukkaset.

Ammattipuutarhurien ja siveyssaarnaajain tahto pääsi voitolle.
Ruusupensas sai olla suossa, ja vanhaa menettelyä jatkettiin. Yhtä
mittaa kaadettiin sen juurille uusia lantaseoksia. Matoja koetettiin
tappaa ja kaikkialle ilmestyvää hometta sekä loiskasvia poistaa
lukemattomilla keinoilla, joita jokaista kehuttiin parhaaksi ja
ainoaksi. Siten jatkui sangen kauan. Väliin luuli joku huomaavansa
pensaassa heikkoja ulkonaisia parantumisen oireita, mutta toiset
väittivät päinvastoin, että pensas näytti entistä kurjemmalta. Yleensä
oli mahdotonta sanoa, oliko mitään huomattavaa muutosta tapahtunut.
Vihdoin sitte, kun yleensä epäiltiin, tuleeko pensaasta entisellä
paikalla mitään, otettiin kysymys pensaan muuttamisesta toiseen paikkaan
uudelleen harkittavaksi, ja tällä kertaa siihen suostuttiin.
»Koettakaamme», sanottiin yleensä, »ehkäpä se menestyy muualla paremmin.
Tuossa sitä ei kannata enää hoitaa». Ja niin muutettiin ihmiskunnan
ruusupensas ja istutettiin hyvään, lämpöiseen, kuivaan maahan, jossa
sitä aurinko kylvetti päivällä, tähdet vartioitsivat yöllä, ja lauhkea
etelätuuli hyväili sen lehtiä. Silloin huomattiin, että se todellakin
oli ruusupensas. Madot ja loiskasvit katosivat siitä itsestään, ja sen
oksia peittivät mitä ihanimmat punaiset kukat, joiden tuoksu täytti koko
maailman.

Takuuna meille määrätystä korkeasta tarkoitusperästä on se, että Luoja
on asettanut sydämiimme rajattoman täydellisyyden mittakaavan, jota
käyttäen saavuttamamme voitot aina näyttävät vähäpätöisiltä, eikä
päämäärämme näytä koskaan tulevan sen lähemmäksi. Jos esi-isämme
olisivat voineet aavistaa, että syntyy yhteiskunta, jossa ihmiset elävät
veljesten tavoin sovussa keskenään ilman riitoja, kateutta,
väkivaltaisuuksia ja sortoa, jossa he saavat itse valitsemallaan
ammattialalla suorittamansa kohtuullisen, ei koskaan terveyttä
rasittavan työn palkkioksi ylläpidon, mikä vapauttaa heidät kokonaan
huomispäivän huolista, joten heidän on yhtä vähän tarvis murehtia
toimeentulostaan, kuin puun, minkä juuria vesirikas, kuivumaton puro
kastelee -- jos he olisivat voineet kuvitella tällaisen tilan
mahdolliseksi, olisi se näyttänyt heidän mielestään paratiisilta. He
olisivat sekoittaneet sen yhteen taivaskäsitteensä kanssa eivätkä olisi
voineet uneksiakkaan, että tuon tilan saavuttaneilla olisi enää mitään,
mitä toivoa tai mihin pyrkiä.

Mutta kuinkas on meidän laitamme jotka seisomme sillä huipulla, mikä
heille kaukaa häämötti? Olemmehan jo melkein unhottaneet, ettei
ihmiskunnan asema aina ole ollut samanlainen kuin nyt. Muistamme sen
vasta sitte kun joku erityinen tapahtuma sitä meille erityisesti
muistuttaa, kuten äsken on käynyt. Ja mielikuvituksemme on vaikea enää
luoda silmiemme eteen läheistenkään esivanhempaimme
yhteiskuntajärjestelmää. Se tuntuu meistä omituiselta ja naurettavalta.
Eikä aineellista toimeentuloa koskevan kysymyksen ratkaisu, joka on
poistanut surut ja rikokset maailmasta, kelpaa mielestämme enää
lopulliseksi pyrintöjen päämääräksi. Me pidämme sitä päinvastoin
ainoastaan ihmiskunnan yhä jatkuvan, todellisen kehityksen ensi
askeleena. Olemme vain heittäneet pois hartioiltamme tarpeettoman ja
kiusallisen taakan, joka esti esi-isiämme todenperään pyrkimästä
olemisen lopullista päämäärää kohti. Me olemme yksinkertaisesti
riisuneet vain yltämme liiat vaatteet alkaaksemme kilpajuoksun -- siinä
kaikki. Me olemme kuten lapsi, joka juuri on oppinut seisomaan ja
opettelee kävelemään. Lapsen kannalta katsoen on ensimäinen askel suuri
tapahtuma. Voimme ajatella hänen kuvittelevan mielessään, ettei tämän
voiton jälkeen ole enää paljoa saavutettavissakaan, mutta vuoden
kuluttua hän ei enää muistakkaan, ettei hän ole osannut aina käydä.
Hänen näköpiirinsä vain laajeni, kun hän nousi seisomaan, ja kävi yhä
avarammaksi, kun hän alkoi liikkua. Hänen ensi askeleensa olikin todella
eräässä suhteessa sangen tärkeä: se oli radan alkukohta, ei päämäärä.
Silloin vasta todellinen kehitys alkoi. Kun ihmiskunta vapautui viime
vuosisadalla aineellisen toimeentulon tuottamista huolista, jotka
vaativat palvelukseensa sen kaikki sekä henkiset että ruumiilliset
voimat, voidaan tätä tapausta pitää ikäänkuin jonkunlaisena
uudestasyntymisenä. Jos ei sitä olisi tapahtunut, olisi sen ensimäinen
syntyminen elämään, joka oli yhtämittainen, raskas taakka, ollut suuri
vääryys. Mutta tämä uudestasyntyminen korjasi ensimäisen vääryyden. Sen
jälkeen on ihmiskunta astunut uuteen henkisen edistyksen aikakauteen.
Kehitys on tuonut esiin uusia, korkeampia luonteen ominaisuuksia, joiden
olemassaoloa esi-isämme voivat tuskin aavistaa. Yhdeksännentoista
vuosisadan syvän synkkämielisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevan
pimeän toivottomuuden sijaan on nyt astunut meidän aikakautemme
elähdyttävänä aatteena valtava, mahtava käsitys siitä, että meidän
maallinen elämämme tarjoaa ihmisluonteelle tilaisuuden rajattomaan
kehitykseen. Me tunnustamme ihmiskunnan ruumiillisen, henkisen ja
siveellisen, polvi polvelta yhä korkeammalle ja syvemmälle ulottuvan
kehittymisen ja jalostamisen ainoaksi suureksi päämääräksi, joka on mitä
suurimpain ponnistusten ja uhrausten arvoinen. Uskomme, että ihmiskunta
on vasta nyt astunut sille tielle, missä ne aikeet, joita Jumalalla sen
suhteen on, voivat toteutua, ja missä jokainen sukupolvi merkitsee
ylöspäin astuttua askelta.

Jos kysytte, mitä on odotettavissa sitte, kun lukemattomat sukupolvet
ovat syntyneet ja kuolleet, vastaan minä, että pitkä ja avara kehityksen
tie on edessämme avoinna, mutta sen pää katoaa huikaisevaan valoon.
Sillä ihminen voi palata Jumalansa luo, »missä oikea kotimme on», kahta
tietä myöten. Yksilö palaa sinne kuoleman tietä, ihmiskunta
kokonaisuudessaan kehityksensä täydellisentymisen kautta, jolloin
siemeneen kätketty jumalallinen salaisuus paljastuu täydessä
kirkkaudessaan. Kyynelsilmin käännymme synkästä menneisyydestä loistavaa
tulevaisuutta kohti ja silmiämme varjoten kiirehdimme eteenpäin.
Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohi. Sen kesä on tullut. Se on
murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä».



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


Sunnuntain iltapuoli oli minusta aina entisessä elämässäni sangen ikävä,
en tiedä sanoa minkätähden. Silloin olin aina erinomaisen herkkä
vaipumaan synkkämielisyyteen, ja koko elämä tuntui käsittämättömän
värittömältä, kolkolta sekä yhdentekevältä. Hetket, jotka tavallisesti
kantoivat minua keveästi siivillään, kadottivat lentokykynsä ja
vaipuivat sitä lähemmäksi maata, kuta enemmän ilta kului, kunnes ne
vihdoin liikkuivat eteenpäin ainoastaan suurella vaivalla matelemalla.
Vanhan tottumuksen synnyttämä aateyhtymä lienee ehkä osaksi ollut syynä
siihen, että ympäristölläni tapahtuneista tavattoman suurista
muutoksista huolimatta vaivuin tänäkin kahdennenkymmenennen vuosisadan
ensimäisenä sunnuntai-iltanani syvän alakuloisuuden valtaan.

Tällä kertaa oli alakuloisuuteeni jotakin syytäkin. Se ei ollut
epämääräistä surumielisyyttä, kuten aina ennen, vaan omituisen asemani
synnyttämää ja siis sangen oikeutettua mielen synkkyyttä. Herra Barton
oli saarnassaan alituisesti huomauttanut, mikä tavattoman syvä
siveellinen juopa on sen vuosisadan välillä johon oikeastaan kuulun, ja
sen vuosisadan välillä, missä nyt elän. Nämä huomautukset vaikuttivat
luonnollisesti sen, että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi minua
ympäröitsevän maailman keskuudessa. Hänen maltillisesta ja
filosoofisesta esityksestään huolimatta eivät sanansa voineet olla
herättämättä mielessäni sitä vakaumusta, että minä, inhotun aikakauden
edustaja, synnytin ympäristössäni ainoastaan säälin, uteliaisuuden ja
vastenmielisyyden sekavia tunteita.

Se erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä
olivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän
saakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset
tunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen
sukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä
havaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen
rakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää,
että Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa.

Se musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen
tosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen
erään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut -- minä rakastin Editiä.

Olikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin
varsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut
takaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se
tosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua
yllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni,
kun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä
aivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä -- kaikki nämä seikat
olivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä
rakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet.
Oli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa,
vieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille
rakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken
heränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat
sekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin
täydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee
ollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat
nähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua.
Varsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi.
Mutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin
kerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen
ystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan
sääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen.

Vetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan
hämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin,
tyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista
kammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin.

»Tässä on», sanoin minä itsekseni, »ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne
tahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan».

Tuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta
siitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata
esiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni
nähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät
eläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit
Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille.

Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen
pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa
missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään.

»Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!»

Katsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua
hymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru.

»Käskekää minut pois jos häiritsen teitä», sanoi hän. »Näimme, että
olette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina
minulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne».

Nousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen
huonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin
asemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen.

»Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki», sanoin.
»Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento,
kuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan
uusi sana jos mieli kuvata minun asemaani».

»Noin te ette saa puhua! -- Ette saa antautua sellaisten tunteitten
valtaan! -- Sitä ette saa tehdä!» huudahti hän kostein silmin. »Emmekö
me ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän
ei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi».

»Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä,
kuinka se on mahdollista», sanoin. »Mutta luuletteko siis, että
ystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa
tapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en
tietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman
sukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman
meren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä
eriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin
hyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja
aloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä
oli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja
näyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne
miehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha
tuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen
juopa näyttää teidän silmissänne».

»Voi, tuo onneton saarna!» huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet
silmissä. »Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän
tietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän
aikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette
levottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse
mitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö
teistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän
ajattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te
ette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen
teidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa
teille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä
kohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?»

Samoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni
ratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua
kohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä
käsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat,
kuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja
jonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat
tehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä
kauniimmassa muodossa.

Sellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus,
jonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen.
Luonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en
myöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä.
Sanoin siis hänelle:

»Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette
osottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että
ette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa,
että en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan
teitä?»

Viime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun
katsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun
käsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui
vielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen.

»Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?» kysyi hän.

Muuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä
käsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että
tuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle
ainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin
puolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin
sulkenut hänet syliini.

»Jos en ole tajullani», huudahdin, »niin en tahdo koskaan tullakaan».

»Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön», sanoi hän vavisten ja
luisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia
huuliaan. »Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen
syliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä
saisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että
en ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin
tiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi
sitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te
kaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen,
täytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua
teihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö,
jolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani
toisin, kuin minä nyt».

Kuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt
selitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti,
ettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut
sen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle,
ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa,
arvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä,
kuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois,
jättäen meidät kahden.

Oli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti
kummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen
siitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli -- kadotetun morsiameni Edit
Bartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua
neljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota
hän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten
isä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan
kuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille
nimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa
tytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä.
Varsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä
rakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen
paloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa
tytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan
virtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli
eräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun
kirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa
voi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita.
Kirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli
mielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo
surullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä
olikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän
mene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä
sellaisia ole enää nykymaailmassa.

Kaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut
vielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti
häipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna
maanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun
tuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani
kotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä
muut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en
voinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin
herättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi
tapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut
ratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen
sallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi
kysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti
melkeinpä keneen naiseen tahansa.

Kun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen,
olin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin
löytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse
päättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut
rakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä
rakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi
minun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä
syttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen.

Rouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet,
otin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen
hurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui
mielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin
huumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli
erottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin
onnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään,
mitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui
kuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt
minulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan
myöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun
tähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu
tälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka
olin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan
minua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini
tuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani
yhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa
toisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut
samanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut
rakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa,
kummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän
näkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä
itsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut
ensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi
hellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella
hymyllä ja kädenpuristuksilla.

»Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden», sanoi
hän. »Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli
sinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta
kummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen
maailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään?
Minä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan
tietää, _ketä_ oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää
kummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi
hän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet
siis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on
turhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule
mustasukkaiseksi».

Tohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä
puhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan
odottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni.

»Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu
liian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan
erityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan», lisäsi hän
nauraen, »voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei
teidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani,
sillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne
oleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan.
Ja pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään
äitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan
koetuksen alaiseksi».

Myöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme
siellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua
onneemme.

»Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!»
huudahti hän. »Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun
tunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan
yhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että
minun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän
voi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni
olisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton
ja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en
uskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini
ilmoittaa sinulle salaisuutta -- --».

»Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!»
huudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni
pitkästä unestani.

»Luonnollisesti», sanoi Edit nauraen. »Vastako sinä nyt arvaat sen?
Isäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että
sinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme.
Minua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä
tarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut
katsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan
minut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet
sitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut
tarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun
aikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä
paheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi
olla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten
rikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin,
ennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että
ei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan
pahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi,
eivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä,
minkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva
kummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko,
että Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut».

Jo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään.
Vihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä
toisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman
hänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti:

»Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut
anteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa?
Niistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne
saakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta
suuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta
tuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole
vähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin
lemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin
kuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi
uskottomuutensa?»

Uskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö
puhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin
kosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota
olin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että
Edit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin
jälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka -- niin
epäjohdonmukaisia ovat tunteemme -- voinut selvästi käsittää, että ilman
tuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön
tunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen
kysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut
ajattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä.

»Voit vakuuttaa hänelle», sanoin, »että antaisin hänelle täydellisesti
anteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut
jonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi».

Kun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan
itseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat
ajatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen
vuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni
aamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


»Herra West, nyt on jo myöhäisempi, kuin määräämänne herrättämisaika.
Ette herännytkään yhtä helposti kuin ennen».

Sehän oli palvelijani Sawyerin ääni! Hypähdin istumaan vuoteellani ja
katselin ympärilleni. Olin maanalaisessa kammiossani. Himmeä lamppu,
joka paloi aina minun täällä ollessani, valaisi tuttuja seiniä sekä
huonekaluja. Sawyer seisoi vuoteeni vieressä kädessään lasi sherryä,
joka minun tuli tohtori Pillsburyn määräyksen mukaan juoda heti
hypnoottisesta unesta herättyäni saadakseni jäykistyneen elontoiminnan
uudelleen vireille.

»Ottakaa nyt nopeasti tämä, herra West», sanoi hän, kun tylsästi
tuijotin häneen. »Se tekee teille hyvää, herra West, sillä te olette
hyvin uupuneen ja huonon näköinen».

Tyhjensin nopeasti lasin ja aloin miettiä, mitä oli tapahtunut. Asiahan
oli luonnollisesti aivan yksinkertainen! Koko kahdeskymmenes vuosisata
oli ollut vain unelma. Unissanihan minä vain olin nähnytkin tuon
suruttoman ihmiskunnan ja sen nerokkaasti yksinkertaisen
yhteiskuntajärjestelmän, ihanan uuden Bostonin torneineen ja
huippuineen, puistoineen ja suihkukaivoineen sekä kaikkialla esiintyvine
varallisuuksineen. Koko tuo rakastettava perhe, jonka tunsin niin hyvin
ja jota pidin niin suuressa arvossa, ystävällinen isäntäni ja opettajani
tohtori Leete, hänen puolisonsa ja tyttärensä, toinen ja kauniimpi Edit,
minun morsiameni -- kaikki olivat olleetkin vain unikuvia,
mielikuvituksen tuotteita!

Istuin kauan aikaa samassa asemassa, missä olin ollut, huomatessani
tämän tosiasian: istuin vuoteellani selkä suorana ja tuijotin eteeni
koettaen muistella ihmeellisen uneni eri tapahtumia ja kohtauksia.
Sawyer kävi tämän nähdessään levottomaksi ja kysyi huolissaan, mikä
minua vaivaa. Hänen surullinen kysymyksensä sai minut vihdoin täyteen
tajuntaani. Pakotin, vaikkakin vaivaloisesti, ajatukseni tottelemaan
tahtoani, koetin mukautua todellisiin oloihin ja vakuutin tuolle
uskolliselle nuorukaiselle, että minua ei vaivaa mikään.

»Olen vain nähnyt kummallista unta, Sawyer, siinä kaikki», sanoin,
»peräti kum-mal-lista unta».

Puin koneellisesti vaatteet ylleni. Pääni tuntui olevan sekaisin, kaikki
oli niin epävarmaa, että en tahtonut tuntea itseäni. Istuin kahvi- ja
voileipätarjoimen ääreen, jonka Sawyer toi minulle joka aamu, ennenkuin
menin ulos. Aamulehti oli vieressäni, otin sen ja katseeni sattui
päivämäärään: toukokuun 31 päivänä 1887.

Siitä hetkestä saakka, kun olin avannut silmäni, olin tietysti
käsittänyt, että pitkä ja monipuolinen elämäni kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla olikin ollut vain unta. Mutta siitä huolimatta säpsähdin
huomatessani niin ratkaisevan todistuksen siitä, että maailma oli
ainoastaan muutamia tunteja vanhempi kuin maata mennessäni.

Loin katseeni lehden etusivulla olevaan sisältöluetteloon, jossa
mainittiin tärkeimmät päivän uutiset. Se kuului:

*Ulkomailta.* -- Uhkaava sota Saksan ja Ranskan välillä. Ranskan
hallitus vaatii uusia varoja sotajoukkoja varten voidakseen ryhtyä
Saksan armeijan lisäämistä vastaaviin toimenpiteisiin. On todennäköistä,
että koko Europa kietoutuu sotaan, jos se puhkeaa. -- Suurta kurjuutta
työttömien keskuudessa Lontoossa. He vaativat työtä. Joukkomielenosoitus
aijotaan panna toimeen. Virkamiehet levottomia. -- Suuria työlakkoja
Belgiassa. Hallitus varustautuu tukahduttamaan väkivaltaisuuksia. --
Kauheita paljastuksia tyttöjen käyttämisestä Belgian hiilikaivoksissa.
-- Maanvuokraajain joukkohäätöjä Englannissa.

*Kotimaasta.* -- Häikäilemättömiä petoksia jatkuu. Kaksi ja puoli
miljoonaa kavallettu New-Yorkissa. -- Testamenttimääräysten
toimeenpanijat pettäneet. Orvoilta riistetty joka penni. --
Pankinkasööri taitava varas. 250,000 poissa. -- Hiiliparoonit korottavat
kivihiilten hintaa ja vähentävät tuotantoa. -- Keinottelijat kohottavat
vehnän hintaa Chicagossa. -- Kahvin hinta nousee. -- Eräs lännen rengas
valtaa tavattomia maa-aloja. -- Chicagon virkamiehiä häpeällisesti
lahjottu. Varsinainen lahjomisjärjestelmä käytännössä. -- Käräjäjuttu
Newyorkin valtuusmiehiä vastaan jatkuu. -- Monta suurta vararikkoa.
Peljätään pulaa. -- Suuri joukko varkauksia ja sisäänmurtoja. -- Nainen
murhattu rahojen tähden New-Hawenissa. -- Murtovarkaat ampuneet viime
yönä erään täkäläisen talonomistajan. -- Worcesterissä mies ampunut
itsensä, kun ei saanut työtä. Suuri perhe joutuu kurjuuteen. -- Vanha
aviopari New-Yorkissa murhannut itsensä, kun ei tahtonut joutua
vaivaishuoneeseen. -- Suurkaupunkien työläisnaisten surkea asema. --
Tietämättömyys lisäytyy pelottavasti Massachusettsissa. -- Lisää
hulluinhuoneita tarvitaan. -- Puhe seppelöitsemispäivänä. Professori
Brownin esitelmä yhdeksännentoista vuosisadan sivistyksen siveellisestä
suuruudesta».

       *       *       *       *       *

Todellakin olin siis herännyt yhdeksännellätoista vuosisadalla, siitä ei
epäilystäkään enää. Tuo päivän uutisten luettelohan oli selvä kuva
vuosisadastaan, jopa niin selvä, että siitä ei edes puuttunut
huomattavaa luulotellun itsetyytyväisyyden piirrettä. Tuossa yhtä
ainoata päivää koskevassa lehdessä se ilmestyi sellaisen koko maailmassa
vallitsevaa yhteiskunnallista mädännäisyyttä todistavan syntiluettelon
yhteydessä, että tuo itsetyytyväisyyden ilmaus tuntui ivalta, joka olisi
sopinut itse Mefistofelelle. Mutta siitä huolimatta olin minä sinä
aamuna ehkä ainoa sanomalehdenlukija, joka huomasin tuon ivan, enkä
olisi minäkään huomannut sitä vielä eilen enemmän kuin muutkaan.
Ainoastaan merkillistä untani saan kiittää siitä, että näen asian nyt
toisessa valossa.

Taaskin unhotin ympäristöni pitkäksi aikaa ja kuljeskelin unieni
maailmassa, tuossa ihanassa kaupungissa yksinkertaisine ja kuitenkin
niin mukavine asuinrakennuksineen ja uljaine yleisine laitoksineen.
Ympärilläni näin taas kasvoja, joita ei rumentanut röyhkeys eikä
matelevaisuus, ei kateus eikä voitonhalu, ei tuskallinen suru, eikä
kiihkeä kunnianhimo. Näin komeita miehiä ja naisia, jotka eivät olleet
koskaan tunteneet pelkoa toista ihmistä kohtaan eivätkä koskaan
riippuvaisuutta jonkun toisen suosiosta, vaan olivat aina »seisoneet
suorina, pää pystyssä, Jumalansa edessä», käyttääkseni kuulemani
saarnaajan sanoja, jotka vieläkin kaikuivat korvissani.

Syvästi huoaten ja tuntien kärsineeni suunnattoman vahingon, joka ei
vähentynyt siitä, että kadottamaani onnea ei ollut koskaan
todellisuudessa ollutkaan, riistäydyin vihdoin irti unelmieni maailmasta
ja lähdin kohta senjälkeen ulos.

Matkalla kotoani Washingtonkadulle täytyi minun ainakin kymmenkunnan
kertaa seisahtua kokoamaan ajatuksiani. Uneksumani tulevaisuuden Bostoni
oli niin elävänä mielikuvituksessani, että nykyinen Bostoni tuntui
minusta aivan oudolta. Heti kun astuin kadulle, herätti kaupungin
likaisuus ja sen ilkeä haju huomiotani aivan kuin en olisi koskaan ennen
sitä nähnyt enkä tuntenut. Eilen vielä oli mielestäni aivan
luonnollista, että muutamat kansalaiseni kävivät silkissä, toiset
ryysyissä, että muutamat olivat hyvinvoivan, toiset taas nälkäisen
näköisiä. Nyt minua sitävastoin kiusasi joka askeleella havaitsemani
jyrkkä erilaisuus katukäytävällä toistensa ohitse rientäväin miesten ja
vaimojen sekä puvuissa että ulkomuodossa, ja ennen kaikkea se
täydellinen välinpitämättömyys, jota parempiosaiset osottivat onnettomia
kohtaan. Olivatko nuo olennot, jotka voivat katsella kanssaihmistensä
kurjuutta kasvojen värettäkään muuttamatta, olivatko he ihmisiä? Koko
ajan käsitin kuitenkin aivan hyvin, että minä se olin muuttunut, eivätkä
aikalaiseni. Minä olin nähnyt unta kaupungista, jonka kaikki asukkaat
olivat aivan samanlaisessa asemassa, ja pitivät kaikissa suhteissa
huolta toisistaan, kuten saman perheen lapset.

Toinen todellisen Bostonin omituisuus, joka näytti minusta peräti
oudolta ja kummalliselta, kun katselin sitä nyt uudessa valossa, oli
kaikenlaisten ilmoitusten ja reklaamien tavaton paljous.
Kahdennenkymmenennen vuosisadan Bostonissa ei ollut minkäänlaisia
persoonallisia liikeilmoituksia, sillä niitä ei tarvittu. Mutta täällä
olivat kaikki rakennusten seinät, ikkunat, jokaisen käsissä näkyvä
sanomalehti, yksinpä katukin niitä täynnä. Kaikkialla muualla, mihin
silmäni sattuivat, paitse taivaan laelle, oli lukemattomia ilmoituksia,
joiden avulla yksityiset henkilöt koettivat kaikenlaisia keinoja
käyttäen saada toisilta riistetyksi ylläpitonsa. Sanat kyllä
vaihtelivat, mutta sisältö oli aina sama, melkein tähän tapaan:

»Auttakaa John Jonesta! Älkää huoliko muista! He ovat pettureita. Minä,
John Jones, olen ainoa oikea. Ostakaa minulta! Antakaa minulle työtä!
Tulkaa minun luokseni! Kuulkaa minua, John Jonesta! Katsokaa minua!
Älkää vain erehtykö! John Jones yksinään on mies, eikä kukaan muu.
Antakaa muiden kuolla nälkään, mutta muistakaa Jumalan tähden John
Jonesta!»

En tiedä, kumpiko surunäytelmän puoli, liikuttavako vai inhottava lie
syvimmin vaikuttanut minuun, joka niin äkkiä olin joutunut oudoksi
muukalaiseksi kotikaupungissani. Voi teitä, onnettomat ihmiset, niin
olin huutamaisillani, te ette tahdo oppia auttamaan toisianne ja
sentähden te, alimmasta ylimpään saakka, olette tuomitut kerjäämään
armopaloja toisiltanne! Tämä julkean itsekiitoksen ja toisten
parjaamisen kauhea Babeli, tämä toisiansa vastaan taistelevain
kehumishuutojen, rukousten ja vannomisen sekä kirousten huumaava melu,
koko tämä hämmästyttävän julkea kerjäämisjärjestelmä -- mitäpä se on
muuta, kuin luonnollinen ja välttämätön seuraus yhteiskuntaoloista,
jotka pakottavat kansalaisia tappelulla hankkimaan itsellensä
tilaisuuden palvella yhteiskuntaa, jonka tulisi hankkia tämä etu
jokaiselle jäsenelleen ensimäisenä kansalaisoikeutena!

Tultuani Washingtonkadun vilkkaimpaan liikeristeykseen seisahduin ja
minun täytyi ääneeni nauraa, ohikulkijain suureksi kiusaksi. Vaikka
henkeni olisi ollut kysymyksessä, en olisi voinut tehdä muuta, niin
hullunkuriselta minusta tuntui nähdessäni loppumattoman puotirivin
molemmin puolin katua niin kauas kuin silmä kantoi. Ja jotta
järjettömyys esiintyisi vielä selvemmin, oli kivenheiton pituisella
matkalla kymmenkunta myymälää, joissa jokaisessa kaupattiin samoja
tavaroita. Puoteja, puoteja, puoteja! Puoteja kymmenin tuhansin
jakamassa tavaroita, mitä yksi ainoa kaupunki tarvitsi! Ja unikuvassani
oli tämän tehtävän täydellisesti suorittanut yksi ainoa tavaravarasto,
joka sai määräykset kussakin kaupunginosassa olevista suurista
mallivarastoista. Aikaa tai vaivaa tuhlaamatta voi ostaja yhdessä
ainoassa rakennuksessa nähdä malleja kaiken maailman tuotteista, mitä
hän suinkin halusi. Tavarain jaosta johtuva työ oli niin vähäinen, että
se tuskin laisinkaan kohotti niiden hintaa kuluttajalle. Hänen tarvitsi
oikeastaan vain maksaa valmistuskustannukset. Mutta täällä kohotti yksin
tavarain jako ja kuljettaminen edes takaisin niiden hintaa jo
neljännenosan, kolmannenosan, puolet, jopa enemmänkin kuin puolet.
Kaikki nuo kymmenettuhannet myymälät maksoivat, niiden vuokrat,
hoitajat, summattomat myyjäjoukot, kymmenet tuhannet kirjanpitäjät,
palvelijat ja muut toimimiehet sekä ilmoituksista ja
kilpailutaisteluista johtuvat summattomat menot nielivät tavattomia
summia -- ja kuluttajat saivat maksaa kaikki! Mikä erinomaisen nerokas
menettely saada kansa köyhäksi!

Olivatko nuo ympärilläni hyörivät ihmiset järkeviä miehiä vai lapsia,
jotka hoitavat liikettään moisen järjestelmän mukaan? Voivatko he olla
ajattelevia olentoja, kun he eivät huomaa, kuinka mieletöntä on tuhlata
niin paljon aikaa ja varoja saattaakseen valmiin tuotteen kuluttajan
käytettäväksi? Eikö heidän mieleensä johdu, että jos syödään lusikalla,
joka vuotaa puolet sisällöstään lautasen ja suun välisellä matkalla, on
hyvin todennäköistä, että saadaan nousta nälkäisinä pöydästä?

Olinhan ennenkin kulkenut tuhansia kertoja Washingtonkatua ja huomannut
kauppiasten menettelyn, mutta siitä huolimatta katselin sitä nyt yhtä
uteliaana, kuin en olisi sitä koskaan ennen nähnyt. Ihmeissäni katselin
myymälöiden näyttelyikkunoita monine tavaroineen, joiden
järjestelemiseen oli uhrattu paljon vaivaa ja taiteellista
kekseliäisyyttä yksistään sitä varten, että ne vetäisivät puoleensa
ohikulkijain huomion. Näin naisten tunkeilevan niiden ympärillä ja
myymälän omistajain jännitettynä seuraavan syötin vaikutusta. Astuin
sisään ja näin liikkeen johtajan terävine haukansilmineen seuraavan
liikettä, vaanivan myyjiä ja kiihoittavan heitä tekemään
velvollisuutensa: myymään, myymään, myymään, rahalla niille, joilla
rahaa oli, velaksi niille, joilla sitä ei ollut, myymään sellaista, mitä
ostaja ei tarvinnut, myymään enemmän, kuin hän tarvitsi, myymään
enemmän, kuin hänen varansa olisivat riittäneet ostaa. Väliin häipyi
johtolanka silmänräpäykseksi pois mielestäni, ja silloin näytti koko
näytelmä aivan käsittämättömältä.

Mitä varten kaikki tuo puuha? Miksi koetetaan saada ihmisiä ostamaan?
Eihän sillä luonnollisesti voinut olla mitään tekemistä sen luvallisen
toimenpiteen kanssa, että tavaroita jaetaan niille, jotka niitä
tarvitsevat. Olihan ilmeistä tuhlausta, kun ihmisille tungettiin
tavaroita, joita he eivät tarvinneet, mutta jotka olisivat olleet
jollekin toiselle välttämättömiä. Kansahan tuli tietysti sitä
köyhemmäksi, mitä useammin tuollainen yritys onnistui. Mitähän nuo
puotipalvelijat oikeastaan ajattelivat?

Mutta sitte johtui mieleeni, että eiväthän kauppiaat olekkaan ainoastaan
tavarain jakajia, kuten unikuvani Bostonin mallivarastojen väestö. He
eivät olleetkaan yhteishyvän palveluksessa, vaan valvoivat omia
yksityisiä etujaan. Heille oli aivan yhdentekevää, mitä heidän
menettelynsä lopullisesti vaikuttaa yleiseen hyvinvointiin, kunhan vain
heidän oma varallisuutensa lisäytyy. Sillä tavarat ovat heidän
omaisuuttansa, ja kuta enemmän he niitä myyvät tai kuta suuremman hinnan
he niistä saavat, sitä suurempi on heidän voittonsa. Kuta tuhlaavampia
ihmiset ovat, kuta enemmän heille voi tunkea tuotteita, joita he eivät
tarvitse, sitä parempi kauppiaalle. Bostonin kymmenientuhansien
myymälöiden varsinaisena tarkoituksena olikin vain tuhlauksen
edistäminen.

Eivätkä kauppiaat tai heidän apulaisensa olleet rahtuistakaan huonommat,
kuin kuka muu Bostonin asukas tahaan. Heidän täytyi hankkia ylläpitonsa
sekä pitää huolta perheistään -- ja mistäpä he olisivat voineet löytää
sellaisen tuottavan ammatin, joka ei olisi pakottanut heitä asettamaan
oman etunsa ensi sijaan, sekä yhteistä että kaikkien muiden yksityisiä
etuja ylemmäksi? Eihän heitä voinut vaatia kuolemaan nälkään
odottaessaan sellaisia oloja, kuin minä olin unissani nähnyt, jolloin
yhteinen etu oli sopusoinnussa yksilön etujen kanssa. Eikä ollut liioin
laisinkaan ihmeellistä tuollaisen järjestelmän vallitessa, että kaupunki
näytti niin huonolta ja likaiselta, että sen asukkaat olivat useimmiten
huonoissa vaatteissa, monet heistä ryysyissä ja nälissään.

Hetkeä myöhemmin olin joutunut eteläiseen kaupunginosaan
tehdasrakennusten keskelle. Olin ollut täällä samoin kuin
Washingtonkadullakin jo satoja kertoja ennen, mutta täälläkin näin vasta
nyt oikeassa valossaan ympärilläni esiintyvät ilmiöt. Ennen olin
ylpeillyt siitä, että Bostonissa oli virallisen tilaston mukaan
nelisentuhatta toisistaan riippumatonta tehdasta. Mutta nyt käsitin,
että kokonaistuotanto oli verrattain vähäpätöinen juuri sen tähden, että
tehtaita oli paljon ja ne olivat toisistaan riippumattomia.

Washingtonkatu oli jo näyttänyt minusta hulluinhuoneelta, mutta vielä
surkeammalta tuntui minusta menettely täällä, sillä olihan tuotteiden
valmistaminen paljoa tärkeämpi yhteiskunnallisen elimistön toiminta,
kuin niiden jakaminen. Sillä nuo neljätuhatta tehdasta eivät ainoastaan
työskennelleet kukin erikseen ilman yhtenäistä johtoa, kuten sanottu,
vaan käyttivät sen lisäksi kaiken kykynsä tehdäksensä tyhjäksi toistensa
pyrinnöt, juuri kuin ei jo yhtenäisyyden puutteestakin johtuva summaton
voimain tuhlaus olisi ollut kylliksi. Tehdasten omistajat miettivät
päivällä ja rukoilivat yöllä keinoja, joiden avulla he voisivat hävittää
toistensa liikkeet.

Kaikilta tahoilta kuuluva vasarain jyske ja pyöräin jytinä ei ollut
rauhallisen teollisuuden humua, vaan vihaisesti toisiansa vastaan
iskettyjen miekkojen kalsketta. Tehtaat ja työpajat olivat samalla
linnoituksia, jokainen oman lippunsa alla, jotka suuntasivat tykkinsä
ympäristön tehtaita sekä työpajoja vastaan ja joiden kunkin sappöörit
olivat lakkaamatta maanalaisessa työssä räjäyttääkseen toistensa
laitokset ilmaan.

Jokaisen näiden linnoituksen sisäpuolella vallitsi mitä tarkin
työjärjestys. Eri liikkeenhaarat toimivat saman yhtenäisen johdon
alaisina, joten ei syntynyt minkäänlaista häiriötä eikä kahteen kertaan
tehtyä työtä. Jokaisella oli oma toimensa eikä kukaan ollut joutilaana.
Mikä aukko, mikä katkennut lenkki ajatusjohdossa vaikutti sitte sen,
että ei huomattu, kuinka tärkeää oli toteuttaa sama periaate koko kansan
tuotannossa. Minkätähden ei käsitetty, että samoin kuin yhtenäisen
johdon puute vahingoittaa yksinäistä tehdasta, samoin se vahingoittaa
koko kansan tuotantoa, vieläpä paljoa suuremmassakin määrässä, koska sen
ala on niin paljoa laajempi ja sen eri osien väliset suhteet paljoa
monimutkaisemmat?

Ihmiset olisivat sangen kärkkäät ivaamaan sotajoukkoa, jossa ei olisi
komppanioja, pataljoonia, rykmenttejä, prikaateja, divisiooneja eikä
armeijaosastoja -- sanalla sanoen ei suurempia ryhmiä, kuin korpraalien
komennettavia joukkoja, ei myöskään ainoatakaan muuta upseeria, kuin
korpraaleja, eikä liioin korpraalia, jolla olisi enemmän sanavaltaa kuin
kenellä muulla toverillaan tahansa. Juuri tällainen sotajoukkohan oli
yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin tehdasliike: se oli neljän
tuhannen itsenäisen korpraalikunnan suuruinen armeija, jonka eri ryhmiä
johti neljätuhatta korpraalia, kullakin oma erityinen
sotasuunnitelmansa.

Kaikkialla näkyi joukottain työttömiä ihmisiä. Toiset olivat jouten
sentähden, että he eivät saaneet mistään työtä, toiset taasen sentähden,
etteivät saaneet kohtuullista palkkaa.

Puhuttelin muutamia viimeksimainittuja, ja he kertoivat minulle
vastauksensa. Mutta sangen vähä minä voin heitä lohduttaa.

»Asemanne on surkuteltava», sanoin heille. »Palkkanne on tosiaankin
aivan liian pieni, se on selvää. Mutta minua ei ihmetytä se, etteivät
liikkeet, joita tuolla tavalla johdetaan, voi maksaa teille suurempia
palkkoja, vaan pikemmin se, että ne voivat maksaa teille palkkaa
laisinkaan».

Palasin takaisin niemellä olevaan kaupungin sydämeen ja jouduin kello
kolmen tienoissa Statekadulle. Katselin kadun varrella olevia pankkeja
ja välityskonttoreita sekä muita rahalaitoksia aivan kuin en olisi
niitäkään koskaan ennen nähnyt. Unessa näkemässäni Bostonissa ei niistä
huomannut jälkeäkään. Nyt kulki niiden ovissa liikemiehiä, prokuristeja
ja juoksupoikia edes takaisin, sillä vielä oli muutamia minuutteja
sulkemisaikaan. Minua vastapäätä oli pankki, jossa minä olin toimittanut
asiani. Menin kadun poikki, astuin ihmisvirtaan ja annoin sen kulettaa
itseni sisään. Asetuin erääseen muurin syvennykseen katsomaan, kuinka
pankin virkamiesjoukko käsitteli rahoja ja kuinka yleisö odotti pitkissä
riveissä rahastonhoitajain paikkojen luona. Muudan vanha herra, jonka
tunsin, eräs pankintirehtööri, kulki ohitseni ja huomattuaan miettivän
katseeni, seisahtui silmänräpäykseksi juttelemaan.

»Huvittava näky, herra West, vai kuinka?» sanoi hän. »Ihmeellinen
koneisto, minäkään en voi olla ihmettelemättä sitä. Seison väliin
katselemaan sitä aivan kuin te nyt. Se on kuin runoa, herra West, runoa
juuri, niin minun täytyy sanoa. Oletteko koskaan ajatellut, herra West,
että pankki on liike-elämän sydän. Täältä ulos ja tänne sisään virtaa
elämää ylläpitävä veri. Nyt se virtaa sisään, aamulla se taasen virtaa
ulos».

Hymyillen ihastuksissaan sukkelalle vertaukselleen asteli vanhus
edelleen.

Eilen vielä olisi tuo vertaus ollut minunkin mielestäni sattuva. Mutta
sen jälkeen olin nähnyt maailman, joka oli paljoa rikkaampi kuin
nykyinen, vaikka siellä ei ollut eikä tarvittu rahaa. Olin oppinut, että
sitä tarvittiin minua ympäröitsevässä maailmassa ainoastaan sentähden,
että kansan elintarpeitten tuotanto oli jätetty yksityisten epävarman
summittaisen yritteliäisyyden varaan, vaikka sen jos minkään olisi
tullut olla kansan huostassa, sillä se on luonteeltaan mitä yleisin ja
yhteisin asia. Tämä erehdys teki loppumattoman välikaupan
välttämättömäksi, jos mieli saada jonkunkaanlaista yleistä tuotteiden
jakoa toimeen. Välikaupan toimitti raha -- kuinka oikeudenmukaisesti
huomasi parhaite, kun käveli köyhien kaupunginosista sen keskustaan. --
Rahaliike taasen vaati palvelukseensa kokonaisen armeijan ihmisiä, jotka
riistettiin pois tuotannon aloilta. Mutta siitä huolimatta joutui
koneisto usein epäkuntoon, syntyi alituisia häiriöitä ja liikkeitä
kaatui joukottain. Raha vaikutti höllentävästi koko ihmiskunnan
siveellisiin käsitteisiin, jonka tähden sitä jo ikivanhoista ajoista
saakka onkin kutsuttu »kaiken pahan juureksi».

Voi vanhaa pankinjohtaja parkaa runoineen! Hän otaksui mätäpaiseen
tykytyksen sydämen sykinnäksi. Se, mitä hän kutsui »ihmeelliseksi
koneistoksi», olikin vain onnistumaton yritys korjata tarpeettomia
virheitä, kömpelö sauva ramman kädessä, joka oli itse laittanut itsensä
rammaksi.

Kun pankit olivat suljetut, kuljeskelin tunnin tai pari kaupungin
liikekeskustassa ilman varsinaista päämäärää, istahdin sitte hetkeksi
eräälle puiston penkille. Minusta oli hauska katsella lukuisia ohitseni
rientäviä ihmisiä. Tarkastelin heitä aivan samoin, kuin vieraan maan
asukkaita tarkastellaan, niin oudoiksi olivat kansalaiseni ja heidän
tapansa muuttuneet mielestäni sitte eilispäivän. Kolmekymmentä vuotta
olin tosin elänyt heidän keskuudessaan, mutta en ollut siitä huolimatta
koskaan ennen huomannut, kuinka surujen uurtamat ja huolestuneet heidän
kasvonsa olivat. Sama ilme näkyi mielestäni yhtä hyvin rikkaissa kuin
köyhissäkin, yhtä hyvin sivistyneitten hienoissa, mielenilmeisissä
piirteissä, kuin oppimattomain veltoilla, tunteettomilla kasvoilla. Ja
niin lienee todella ollutkin, sillä nyt huomasin paljoa tarkemmin kuin
koskaan ennen, kuinka jokaisen täytyi kuunnella takanansa kulkevan
kummituksen, epävarmuuden peikon ääntä. »Tee sinä työtä kuinka paljon
tahaan», kuiskaili kummitus, »nouse anivarhain ylös ja raada myöhäiseen
iltaan saakka, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija -- et
sittenkään voi koskaan olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta
kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka
suuria rikkauksia tahansa -- et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta
siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi, tai
ettei tyttäresi täydy joskus myödä itseänsä leivän tähden».

Eräs ohitseni kulkeva mies pisti käteeni ilmoituskortin. Siinä
ylistettiin uusille perusteille järjestetyn henkivakuutusyrityksen
etuja. Tapahtuma johdatti mieleeni ainoan keinon, jonka avulla nuo
väsyneet, uupumukseen saakka kiihtyneet, onnettomat miehet ja naiset
voivat ainakin osaksi turvata itsiään epävarmuutta vastaan. Keino oli
tosiaankin ainoa -- siinäkin siis liikuttava todistus yleisestä hädästä,
jota voitiin huojentaa ainoastaan peräti vailinaisesti. Muistin, että
ainakin varakkaat voivat tätä keinoa käyttäen ostaa edes jonkunlaisen
varmuuden siitä, etteivät toiset ihmiset voi ainakaan heti perheen isän
kuoleman jälkeen polkea hänen rakkaimpiansa jalkoihinsa. Mutta siinä
olikin kaikki ja siitäkin edusta pääsivät osallisiksi ainoastaan ne,
jotka voivat maksaa runsaasti. Kuinka olisivat asukkaat tässä
onnettomassa Ismaelin maassa, missä jokaisen käsi nousee kaikkia muita
vastaan, voineet ajatellakkaan sellaista todellista henkivakuutusta,
jommoisen olin nähnyt unelmieni maan asukasten keskuudessa. Siellä
annettiin jokaiselle kansalaiselle sadan miljoonan kansalaisensa takaama
vapaa henkivakuutus, joka suojeli hänet kaikesta hädästä ja puutteista
yksinomaan sentähden, että hän oli kansan perheen jäsen.

Hetkistä myöhemmin seisoin muistaakseni erään rakennuksen portailla
Tremontkadulla ja katselin sotilasparaatia. Eräs rykmentti kulki
ohitseni. Se oli koko tuona synkkänä, surullisena päivänä vasta
ensimäinen näky, jota katsellessani tunsin muutakin, kuin ihmettelevää
sääliä ja hämmästystä. Siinä ainakin oli järjestystä ja selvyyttä
todistuksena siitä, mitä voimakas, jatkuva yhteistoiminta voi saada
aikaan. Oliko mahdollista, etteivät nuo ihmiset, jotka loistavin katsein
seurasivat miesten liikkeitä, huomanneet asiasta mitään muuta puolta,
kuin ainoastaan kauniin sotilasnäytelmän? Eikö heidän mieleensä
ensinkään johtunut, että ainoastaan täydellisesti yhdenmukainen toiminta
ja luja, saman johdon alle alistettu järjestys teki nuo ihmiset
pelottavaksi koneistoksi, joka kykeni voittamaan ja pitämään kurissa
kymmentä kertaa suuremman järjestymättömän miesjoukon? Ja jos he
huomasivat tämän, niin kuinka he voivat olla vertailematta toisiinsa
sitä tieteellistä tapaa, millä kansa kävi sotaa, ja sitä epätieteellistä
järjestelmää, jonka avulla se teki töitään? Eikö heidän mieleensä
johtunut kysyä, mistä ajasta saakka on ihmisten teurastaminen käynyt
niin paljoa tärkeämmäksi tehtäväksi kuin niiden ruokkiminen ja
vaatettaminen, että ensiksimainittuun toimeen katsottiin tarvittavan
täydellisesti järjestetty ja opetettu armeija, kun taasen aivan
järjestymätön kansajoukko kelpasi suorittamaan viimeksimainittuja
tehtäviä?

Alkoi hämärtää ja kaduilla vilisi myymälöistä, työpajoista ja tehtaista
palaavia työntekijöitä. Kuljin vahvimman ihmisvirran mukana. Pimeän
tullessa huomasin, että olin joutunut keskelle sitä siivottomuutta ja
inhimillistä alennusta, jota voi tavata ainoastaan eteläisessä
kaupunginosassa, South Covessa olevissa työväen kortteleissa. Olin jo
nähnyt tavatonta inhimillisen työvoiman tuhlausta, nyt näin kauneimmassa
muodossaan sen kurjuuden, mitä tämä tuhlaus synnytti.

Kurjien, ylen täyteen ahdettujen asuntojen mustista ovista ja ikkunoista
kummaltakin puolelta katua virtasi ilkeä haju. Kadut ja kujat olivat
täynnä samanlaista haisevaa saastaa, kuin orjalaivojen välikannet.
Ohitse kulkiessani näin ikkunoista vilahdukselta kalpeita pienokaisia,
jotka kituivat turmeltuneessa ilmassa ja haisevissa ryysyissä, sekä
naisia, joiden kasvoilta viimeinenkin toivon säde oli kadonnut.
Alituinen raataminen oli rumentanut heidän ruumiinsa siinä määrässä,
ettei heissä ollut naisesta jälellä muuta kuin heikkous. Muutamista
ikkunoista kurkisteli röyhkeäkatseisia tyttöjä, joiden kasvoille
siveettömyys oli lyönyt leimansa. Pihoja peittävän lian ja töryn
keskellä rypöi ja temmelsi eläimellisiksi muuttuneita lapsilaumoja,
jotka kirkuivat, kiroilivat ja pitivät sellaista elämää, että muistui
mieleen turkkilaisten kaupunkien kodittomat koirajoukot, jotka
ahdistavat kaduilla kulkevaa vaeltajaa.

Kaiken tämän tunsin jo vanhastaan, olin tuntenut aikoja sitte. Usein
olin kulkenut tämän kaupunginosan lävitse ja katsellut siellä esiintyviä
ilmiöitä vastenmielisyydentunteella, johon sekottui jonkunlaista
filosoofista ihmettelyä siitä äärimmäisestä kurjuudesta, mitä
kuolevaiset voivat kärsiä, etsimättä vapaaehtoisesti kuolemaa. Mutta
nähtyäni tuon tulevaa vuosisataa koskevan unikuvan olivat suomukset
pudonneet silmistäni, joten näin nyt sekä tämän aikakauden taloudellisen
mielettömyyden että myöskin sen siveellisen kurjuuden. Nyt en enää
katsellut tunteettoman uteliaasti näitä maan päällä olevan helvetin
asukkaita, joita ennen olin tuskin pitänyt ihmisinä. Näin heissä omia
veljiäni ja sisariani, omia vanhempiani ja lapsiani, lihaa lihastani,
verta verestäni. Täällä havaitsemani inhimillisen kurjuuden mätä ei
loukannut enää ainoastaan tunteitani, vaan synnytti minussa sellaisen
sieluntuskan, että minun täytyi huokailla ja valittaa. En ainoastaan
katsellut, vaan tunsin ruumiillistakin tuskaa kaikesta, mitä näin.

Kun lähemmin tarkastelin noita ympärilläni liikkuvia onnettomia
olentoja, huomasin äkkiä, että he olivatkin kaikki kuolleita. Heidän
ruumiinsa olivat eläviä hautoja. Joka ainoan eläimelliselle otsalle oli
selvästi kirjoitettu: tässä lepää kuollut sielu.

Kun katselin kauhun valtaamana noiden elävien vainajien kasvoja, jouduin
omituisen harhanäyn valtaan. Näin heidän eläimellisten kasvojensa edessä
häälyvät, läpinäkyvät henkiset kasvot, ihanteen, mahdollisen ulkomuodon,
jonka näköisiksi he olisivat voineet tulla, jos henki olisi elänyt, jos
sielu ei olisi sortunut taakan painosta. Vasta sitte, kun huomasin nämä
kummituksen kaltaiset henkiset kasvot ja näin niiden silmissä nuhtelevan
ilmeen, johon en voinut mitään vastata, vasta sitte huomasin, kuinka
sydäntä vihlovaa tapahtunut hävitys oli. Jouduin syvimmän tuskan ja
masennuksen valtaan, sillä olinhan minäkin ollut yksi niitä, jotka
olivat vaieten katselleet hävitystä. Olin ollut yksi niitä, jotka kyllä
hyvin tiesivät, että hävitys tapahtui, mutta eivät viitsineet ajatella
sitä eivätkä tahtoneet kuulla siitä puhuttavankaan, vaan riensivät
ohitse kuten ei olisi mitään tapahtunutkaan, ja etsivät vain omia
etujaan, omia nautintojaan ja onneaan. Sentähden tuntui minusta nyt,
että minunkin vaatteissani oli näiden suurissa joukoissa murhattujen
sielujen veritäpliä. Heidän verensä ääni huusi maasta syytöksiä minua
vastaan. Jokainen likaisen katukäytävän kivi, jokainen noiden
ruttopesien seinässä oleva tiili huusi minulle, kun kiirehdin niitä
pakoon: »Mitä olet tehnyt veljellesi Abelille?»

En muista enää, mitä sitte tapahtui, ennenkuin huomasin joutuneeni
morsiameni upean kodin komeille, leikkauksilla kaunistetuille
kivirappusille Commonwealth-Avenuen varrella. Tuskin oli muistanutkaan
häntä koko tänä päivänä, jolloin mieleni oli alituisessa kiihoituksessa.
Mutta nyt olivat jalkani sisällistä vaistoa seuraten kuljettaneet minut
hänen asuntonsa ovelle. Minulle ilmoitettiin, että perhe oli aterialla,
mutta minuakin oli pyydetty syömään sen seurassa. Astuttuani sisään
huomasin, että siellä oli paljon vieraita, jotka kaikki tunsin. Pöydällä
välkkyi hopea-astioita ja kallisarvoista porsliinia. Naiset olivat
komeissa puvuissa, yllään jalokiviä kuten kuningattarilla. Edessäni
oleva kuva osotti kaikkein hienointa loistoa ja tuhlaavinta
ylellisyyttä. Seurue oli mitä parhaimmalla tuulella. Sukkeloita,
sattuvia kokkapuheita seurasi sydämelliset naurunpuuskaukset.

Minusta tuntui kuin olisin tullut teloituspaikalta, jonka kauhut olivat
muuttaneet kyyneleeni vereksi, täyttäneet mieleni synkällä surulla,
säälillä ja epätoivolla, ja olisin äkkiä eräässä läheisessä metsän
aukeamassa tavannut joukon iloisia räyhääjöitä. Istuin äänetönnä
paikoillani, kunnes Edit alkoi laskea leikkiä synkästä ulkomuodostani.
Mikä minua oikeastaan vaivasi? -- Toiset yhtyivät heti näihin
vallattomiin hyökkäyksiin, ja minä jouduin heidän leikkinsä sekä
pistopuheittensa esineeksi. Missä olin ollut ja mitä olin nähnyt, kun
minusta oli tullut niin ikävä seuratoveri?

»Olen ollut Golgatalla», vastasin vihdoin, »ja nähnyt ihmiskunnan
ristiinnaulittuna. Eikö ainoakaan teistä tiedä, minkälaista näytelmää
aurinko ja tähdet valaisevat tässä kaupungissa, koska voitte vielä puhua
muusta, ajatella muita asioita? Ettekö tiedä, että summattomat joukot
miehiä sekä naisia, samaa lihaa ja verta kuin tekin, viettävät ihan
ovienne edessä elämää, joka on kehdosta hautaan saakka yhtä ainoata
lakkaamatonta _kuolintaistelua_? Kuunnelkaa! Heidän asuntonsa ovat niin
lähellä, että jos maltatte olla nauramatta, kuulette heidän äänensä, --
kuulette pienokaisten sydäntäsärkevää valitusta, joiden täytyy imeä
kurjuuden kuihtunutta rintaa, kuulette puutteen käsissä eläimiksi
muuttuneiden miesten käheitä kirouksia, kuulette naisjoukon rähinää,
jonka täytyy myydä itsensä leivän tähden. Mitä olette tukkineet
korviinne, kun ette kuule näitä valitushuutoja? Minä en enää kuulekkaan
mitään muuta».

Sanojani seurasi syvä äänettömyys. Puhuessani oli lämmin myötätuntoisuus
vallannut minut. Mutta kun katselin ympärilläni olevaa seuraa, huomasin,
että heidän kasvojensa ilmeet eivät suinkaan osottaneet liikutusta, joka
minut oli vallannut, vaan kylmää, ylpeätä kummastelemista. Edit näytti
sen lisäksi loukkaantuneelta, hänen isänsä suuttuneelta. Naiset
vaihtoivat loukattua viattomuutta osottavia silmäyksiä, ja eräs
herroista asetti silmälasit paremmin nenälleen, katsellen minua
jonkinlaisella tieteellisellä uteliaisuudella. Kun huomasin, että olot,
jotka minusta tuntuivat aivan sietämättömiltä, eivät näyttäneet
laisinkaan vaikuttavan heihin, ja että sanani, jotka liikuttivat
sydäntäni siinä määrässä, että en tahtonut voida niitä lausua,
kiihottivat heitä vain nousemaan minua vastaan, jouduin ensin hämilleni
ja sitten minut valtasi syvä epätoivon ja voimattomuuden tunne. Mitäpä
voivat nuo onnettomat, kurjuuteen vaipuneet ihmiset toivoa, kun heidän
onnettomuutensa ei rahtuistakaan liikuttanut näitä ajattelevia miehiä ja
helläsydämisiä naisia! Silloin johtui mieleeni, että vika on varmaankin
minussa. En ole osannut puhua oikealla tavalla. Epäilemättä olen
esittänyt asian huonosti. He suuttuivat ehkä sentähden, että he luulivat
minun tahtovan syyttää heitä, vaikka olin vain, sen Jumala tietää,
ajatellut yksinomaan tosiolojen kauheutta, koettamatta millään tavalla
etsiä ketään syyllistä.

Hillitsin kiihkeän liikutukseni ja koetin puhua maltillisesti sekä
johdonmukaisesti, poistaakseni äskeisten sanojeni vaikutusta. Sanoin
heille, että en suinkaan ollut aikonut syyttää heitä enkä vetää heitä
yhtä vähän kuin rikkaita yleensä edesvastaukseen maailman kurjuudesta,
vaikka kyllä olikin totta, että se, mitä he tuhlasivat ylellisyyteen,
olisi toisin käytettynä voinut poistaa paljon katkeroita kärsimyksiä.
Nuo harvinaiset herkut, nuo kalliit viinit, hienot kankaat ja säihkyvät
jalokivet riittäisivät jo monen ihmiselämän lunastushinnaksi. Hekin ovat
siis tosin tavallaan syypäitä, samoin kuin henkilöt, jotka elävät
tuhlaavaa, ylellistä elämää maassa, minkä asukkaat kärsivät nälkää.
Mutta vaikka säästettäisiinkin kaikki se omaisuus, mitä rikkaat
tuhlaavat, ei se suinkaan voisi läheskään poistaa köyhyyttä maailmasta.
Varallisuutemme on niin vähäinen, että vaikka rikkaat suostuisivatkin
jakamaan kaiken omaisuutensa köyhien kanssa, saisi jokainen ainoastaan
niukan toimeentulon, jota kuitenkin maustaisi veljellinen rakkaus.

Maailman köyhyyden varsinaisena syynä ei ole ihmisten sydämmettömyys,
vaan heidän mielettömyytensä. Ihmiskunnan kurjuus ei johdu yksityisen
henkilön eikä kokonaisen luokankaan rikoksellisista töistä, vaan
kauheasta, julmasta erehdyksestä, summattomasta, koko maailmaa
pimentävästä sokeudesta.

Sitte osotin heille, kuinka nykyjään tuhlataan neljä viidesosaa ihmisten
työvoimasta keskinäiseen kilpailuun, kun ei tuottajain välillä ole samaa
päämäärää tavottelevaa keskinäistä yhteistoimintaa. Valaistakseni asiaa
paremmin, mainitsin esimerkkinä kuivuutta kärsivän maan, joka voi
tuottaa asukasten elintarpeet ainoastaan siinä tapauksessa, että
saatavissa oleva vesi käytetään mahdollisimman tarkkaan. Huomautin,
kuinka sellaisen maan hallituksen tärkeimpänä tehtävänä on pitää huolta
siitä, että eivät yksityiset saa joko itsekkäisyydessään tai
taitamattomuudessaan tuhlata vettä turhaan, koska siitä olisi
seurauksena nälänhätä. Siitä syystä täytyy veden käyttäminen järjestää
aivan tarkasti, joten ei yksityisten sallita mielensä mukaan ohjata sitä
pois tai sulkea sen juoksua, tai muulla tavalla käyttää sitä väärin.

Ihmistyö on, selitin minä, hedelmällisyyttä synnyttävä virta. Se yksin
tekee maapallon asuttavaksi. Mutta parhaassakin tapauksessa on tuossa
virrassa vähän vettä, jonka tähden täytyy sen käyttämistä varten luoda
erityinen järjestelmä, minkä avulla joka ainoa pisara voidaan tarkkaan
käyttää. Siinä tapauksessa saavat koko maailman asukkaat runsaan
toimeentulon.

Mutta kuinka tykkänään toisella tavalla menetellään käytännössä!
Jokainen käyttää tuota kallisarvoista tavaraa aivan mielensä mukaan.
Hänen toimiansa ohjaa ainoastaan kaksi yhtä voimakasta vaikutinta. Hän
koettaa pelastaa oman satonsa ja turmella naapurinsa kylvön, saadakseen
omasta viljastaan korkeamman hinnan. Tämän itsekkäisyyden ja
vihamielisyyden seurauksena on, että toiset vainiot ovat tykkänään veden
vallassa, kun taas toiset kärsivät kuivuutta, ja puolet vedestä menee
tykkänään hukkaan. Sellaisessa maassa voivat kyllä jotkut yksityiset
hankkia väkivallalla tai viekkaudella itselleen varoja ylelliseenkin
elämään, mutta kansan suuren enemmistön täytyy pakostakin jäädä
kurjuuteen. Heikoimpia ja vähätietoisempia yhteiskunnan jäseniä kalvaa
katkera puute, alituinen nälänhätä.

Mutta jos tuo nälänhädän ahdistama kansa ottaisi täyttääkseen sen, mitä
ennen on lyöty laimin, ja ryhtyisi järjestämään elämää synnyttävän
virran juoksun, päämääränään ainoastaan yhteinen hyöty, niin maa
kukoistaisi kuin puutarha eikä ainoankaan sen lapsen tarvitsisi kärsiä
minkäänlaista puutetta.

Kuvailin sitte heille lähemmin tästä johtuvaa yleistä aineellista
hyvinvointia, henkistä valistusta ja siveellisyyden kohoamista, joka
ilmestyisi kaikkien ihmisten elämässä. Puhuin innostuneena uudesta
maailmasta, jossa oli jokaiselle kyllin kaikkia tarpeita, sen
siunauksesta, puhtaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, sen onnea
synnyttävästä veljellisestä rakkaudesta -- sanalla sanoen maailmasta,
jonka tosin olin nähnyt ainoastaan unessa, mutta jonka olisi voinut niin
helposti toteuttaa.

Olin varmasti odottanut, että nyt luonnollisesti kaikkien ympärilläni
olevain kasvot kirkastuvat ja kuvastavat samoja tunteita, kuin minunkin
sielussani liikkui. Mutta ne kävivät päin vastoin yhä synkemmiksi,
suuttuneemmiksi ja ivallisemmiksi. Innostuksen asemasta osottivat naiset
inhoa sekä pelkoa, ja miehet puhkesivat vastenmielisyyttä sekä
halveksimista osottaviin huutoihin. »Mieletön!» »Narri!» »Haaveilija!»
»Yhteiskunnan vihollinen!» kirkuivat he. Ja se, joka oli tarkasti
katsellut minua silmälasiensa lävitse, huusi:

»Hän sanoo, ettei meillä enää saisi olla ketään köyhiä -- -- ha ha ha!»

»Heittäkää ulos se mies!» ärjäsi morsiameni isä, ja silloin hyökkäsivät
herrat tuoleiltaan ja karkasivat minua kohti.

Luulin sydämeni pakahtuvan tuskasta, kun huomasin kuinka mielettömältä
ja vähäpätöiseltä heistä tuntui kaikki, mikä minusta oli niin selvää ja
tärkeää. Käsitin, että en voi muuttaa heidän mieltänsä. Sydämeni oli
tuntunut äsken niin lämpimältä, että olin luullut voivani sulattaa sen
hehkulla vaikka jäävuoria, mutta nyt tunsin, että ympäristöstäni huokuva
jäätävä kylmyys alkoi levetä minuunkin. En tuntenut pienintäkään vihaa
noita miehiä kohtaan, jotka olivat valmiit hyökkäämään kimppuuni. Säälin
vain heitä ja koko maailmaa.

Vaikka olinkin epätoivon partaalla, en tahtonut vielä luopua asiastani.
Koetin heitä yhä saada vakuutetuiksi. Liikutukselta en voinut enää puhua
selvästi. Rintani huokui, nyyhkytykset ja huokaukset katkasivat ääneni.
-- Silmänräpäystä myöhemmin huomasin istuvani vuoteellani tohtori Leeten
asunnossa olevassa huoneessani. Kirkas aamuaurinko paistoi ikkunasta
sisälle. Vedin syvään henkeäni. Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani ja
jokainen hermoni vapisi.

       *       *       *       *       *

Kuten on pakenevan rangaistusvangin mieli, joka on nähnyt unta, että hän
on uudelleen saatu kiinni ja suljettu pimeään, kosteaan koppiinsa, mutta
herääkin ja näkee silmänsä avattuaan yllänsä avaran, kirkkaan taivaan,
siten oli minunkin mieleni huomatessani, että palaamiseni
yhdeksännelletoista vuosisadalle olikin vain unta ja elämäni
kahdennellakymmenennellä vuosisadalla todellisuutta.

Nuo kauheat, tärisyttävät kohtaukset, joita olin nähnyt unissani ja
jotka niin hyvin sopivat yhteen aikaisemman kokemukseni kanssa,
olivatkin Jumalan kiitos, nyt jo ohitse, vaikka ne kerran olivat olleet
todellisia, ja voivat kautta aikojen, kun vain katselemme oloja
taaksepäin, nostaa silmiimme säälin kyyneleitä. Jo aikoja sitte olivat
sortajat ja sorretut, profeetat ja pilkkaajat olleet tomuna. »Rikas» ja
»köyhä» ovat jo monta miespolvea olleet unhotuksiin joutuneita,
merkityksensä menettäneitä sanoja.

Mutta kun vielä sanomattoman kiitollisuuden valtaamana ihailin
suuremmoista maailman vapauttamista ja ylistelin onnea, joka oli
sallinut minun nähdä se, valtasi minut äkkiä, kuten puukonpisto häpeän,
omantunnon vaivojen ja tuskallisten itsesyytösten tunne, joka painoi
pääni alas ja sai minut toivomaan, että hauta olisi kätkenyt helmaansa
minut samoin kuin muutkin aikalaiseni. Sillä olinhan minäkin ollut tuon
kurjan aikakauden jäsen. Mitä olin tehnyt, jouduttaakseni sitä
vapautusta, josta nyt rohkenin iloita? Mitä olin minä, joka olin elänyt
noina julmuuden ja mielettömyyden aikoina, tehnyt saadakseni kurjat olot
hävitetyksi? Olin katsellut yhtä välinpitämättömästi veljieni kurjuutta,
epäillyt yhtä kyynillisesti parempain olojen mahdollisuutta, ihaillut
vallitsevaa sekasortoa ja pimeyttä yhtä innokkaasti, kuin kuka muu
aikalaiseni tahansa. Persoonallista vaikutusvaltaani käyttäen olin
pikemmin koettanut estää kuin edistää sitä ihmiskunnan vapauttamista,
jota silloin jo valmisteltiin. Mitä oikeutta oli minulla riemuita
pelastuksesta, joka oli minun syyttäjänäni, mitä oikeutta oli minulla
nauttia päivän onnea, jonka sarastusta olin pilkannut?

»Parempi olisi ollut sinulle, paljoa parempi olisi ollut», kaikui ääni
sielussani, »jos tuo ilkeä uni olisi todellisuutta ja tämä kaunis
todellisuus unta! Kauniimpaa olisi ollut puolustaa ristiinnaulitun
ihmiskunnan asiaa pilkallista sukupolvea vastaan, kuin juoda täällä
lähteistä, joita et ole ollut avaamassa, ja syödä hedelmiä puista,
joiden hoitajia olet muinoin ollut kivittämässä!»

Ja sieluni vastasi: »Parempi tosiaankin!»

Kun vihdoin kohotin pääni ja loin katseeni ulos ikkunasta, astui Edit
raittiina kuin aamu puutarhaan ja alkoi poimia kukkia. Nopeasti riensin
hänen luoksensa. Polvistuin hänen eteensä ja tunnustin kyynelten
vuotaessa, kuinka arvoton olin hengittämään tämän kultaisen aikakauden
ilmaa ja vielä arvottomampi sulkemaan syliini sen ihaninta kukkaa.

Onnellinen se, joka tällaisen epätoivon hetkellä löytää yhtä lempeän
tuomarin, kuin minä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vuonna 2000 - Katsaus vuoteen 1887" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.