Title: Kalervo - Runollinen kalenteri
Author: Bergman, J. A., 1844-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalervo - Runollinen kalenteri" ***


KALERVO

Runollinen kalenteri


Tehnyt

J. A. B. [Johan Albert Bergman]


Oulussa,
Chr. Ev. Barck'in kirjapainossa,
1871.


Näytetty: J. M. Kalm.



    "Päivät soisin soitettavan,
    Illat tehtävän iloa
    Näillä mailla mantereilla,
    Suomen suurilla tiloilla,
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa."

    Wäinämöinen



SISÄLLYS:

Pohjan neidon kosiat
Karjan luku
Lintujen käräjät
Odottava
Paimenet
"Halut älyn pettää." Näytelmä
Lapsuuden muistoja
Kesä-yö Pohjolassa
Loihtia
Ehtootähti
Kointähti
Poissa olevalle
Päijänteellä
Merimiehen laulu
Hääilta
Muistelma
Tähtitaivas
Ukko ja nuorukaiset
Vähän Kalevalasta ja Kantelettaresta



    POHJAN NEIDON KOSIJAT.

[Kahden ensimäisten runoelmain sisältö on, osittain sanasta sanaan,
otettu Kalevalasta; samoiten kolmen niitä seuraavain Kantelettaresta.]

    Pohjolassa neito eleleepi
    Kaunis, niinkuin aamu keväinen,
    Häntä moni uros kosiileepi,
    Mutta Louhi, äiti neitosen,
    Tyttöänsä antaa epäileepi,
    Ansiotöihin urhoot manaten,
    Joissa miesten ky'yn koettaapi,
    voimat hyvältäi masentaapi.

    Kannattipa koettaa -- neidon kieli
    Urhoot väkisinki lumosi,
    Mitä vaan jos hänen teki mieli,
    Heti kosiansa toimitti,
    Heidän mietteet ihastelu nieli,
    Jonka heliä äänens herätti,
    Kaikki urhoot, kun sen kuulit, jäivät
    Huokailemaan yöt sekä päivät.

    Ensin impi Wäinämöistä koettaa,
    lausuu: "jospa jouhen halkaiset
    Veitsellä kärettömällä, voittaa
    Taidat mun, kun myöskin vetäset
    Munan solmuun." Wäinämöinen koettaa,
    Tekee nämä työt äkäiset.
    Vielä sitten kivestä hän kiskoo
    Tuohta, jäästä ai'aksia viskoo.

    Mutta neito lausuu: "Venhe veistä
    Kehrävarren palaisista, työnnä
    Kättä käyttämättä kappaleista
    Tehty veno vesille, niin myönnän
    Tahtosi." -- Taas koettaa Väinö -- e'istä
    Tekoansa Ukko ei, ei myönnä
    Lempo tahtoansa -- kirves sattui
    Polveen -- siten tämä koetus loppui.

       *       *       *       *       *

    Tuli kosiin lieto Lemminkäinen,
    Hälle säisteen neidon äiti ääntää:
    "Kyllikki on vaimos kassapäinen,
    Jost' et saa sa huomiotas kääntää."
    Mutta neittä vaatii tuittupäinen
    Kauko, murtaa suuta, päätä vääntää.
    Vihdoin Louhi lausuu: "joutaville
    Tyttöni ei jouda urohille.

    Jos siis hänet toivot saada, muista
    Ehdot: hiihä Hiiden hirvi; sitten
    Hiiden ruuna tulisuinen suista;
    Tuonen joest' ammu joutsenitten
    Suust' yksi -- ensi kerrall', muista --
    Jos ne työt teet, niin kosijitten
    Yli voiton saat ja rintaas vastaan
    Painaa saat mun ihanata lasta."

    Ensi työt näki onnistunna,
    Vaan kun Tuonen virran pyörteiselle
    Astui kolmannelle, loppununna
    Työnsä olivat -- alantehelle
    Manalan oil paimen astununna,
    Jota poltti koston kova helle;
    Ampui Lemminkäisen napsahutti,
    Sitten miekall viideks liemahutti.

       *       *       *       *       *

    Halli Pohjolassa haukkuileepi,
    Jos sen katsot nenävartta myöten,
    Näet järvell purren -- meloileepi
    Mies purress, eellehen sitä työten, [työntäen]
    Yhtä rintaa maalla ajeleepi
    Toinen, oroansa vähin lyöden;
    Siinä kaksi kosiata koettaan
    Tulevat nyt, Pohjan neittä voittaan.

    Mitäs miehiä? Taas Wäinämöinen!
    Kukas toinen? Ilmarinen suuri,
    Mies tosiaanki kelpotöinen,
    Taivaan kannen kalkuttaja juuri.
    Hälle jo luvattu kaunisvöinen
    Impi ennen -- annettu ei -- nuuri
    Seppo -- kun työns oil suorittanunna,
    Sammon Pohjolahan takonunna.

    Sopineet oil miehet keskenänsä:
    "Sille neito antaminen, jolle
    Mielellämmin sanoo lähtevänsä."
    Kun nyt astuit tupaan koettelolle,
    Wäinämöiselle ois impeänsä
    Äiti työntänyt -- vaan rautiolle
    Sanoi neito ennen menevänsä.
    Uudet tehtävät nyt Louhi vaatii
    Sepolta ja kohta ehdot laatii.

    Niinkuin Oinaan nahan viejälle
    Muinoin mainio Medea keksi
    Keinot, niin nyt neito rehevälle
    Kosijalleen', jonk ihastukseksi
    Louhen vihdoin täytyi myöntää hälle:
    "Puolisokses vie nyt ikuiseksi
    Valvattini." Kohta häitä juodaan,
    Sitten sepon kotoon nainen tuodaan.



    KARJAN LUKU.


    Huis nyt lehmät lehtohon!
    Kourusarvet salohon,
    Kultaisille kunnahille,
    Hopeisille ahoille!
    Siel' on ruokaa nykkiä
    Heinän päistä heleistä,
    Läikkyvistä lähtehistä
    Saatte siellä särpiä.
    Sitten, päivän laskiessa,
    Iltalinnun laulellessa,
    Tpppy tpppy kourusarvoeni!
    Tulkaa kotiin sievästi,
    Maito-lampi lautasilla,
    Utarilla uhtuvilla,
    Joista makeen maidon saa
    Pieni piika piukuttaa.

    Etelätär luonnon eukko -- valio vaimo Suvetar!
    Pihlajatar piika pieni, kaunis neiti Hongatar!
    Viitsikäätte viljoani, katsokaatte karjaani,
    Ettäs varsin vahingotta viimein kotiin saapuisi.

    Mesikämmen käyretyinen, Otso, metsän omena!
    Anna rauha raavahille tänä suurna suvena,
    Jos sa tahdot tapella ja lihaa tekee mielesi,
    Jyrsi koivun pökkelöitä, visko viitaan vihasi.



    LINTUJEN KÄRÄJÄT.


    Mitäs linnut miettivät?
    Kurkistellen katsovat
    Harakat ja peipposet,
    Närhit, sirkut, varpuset?
    Mies pellon vakoopi,
    Vakoon jyvät kylvääpi.

    Atrialle läksi mies,
    Linnut tehtävänsä ties,
    Sissivät nyt sirkkuset,
    Vakoilivat varpuset.
    Söivät hekin atrian
    Runsaan sekä makian.

    Pikku pajutuikkinen
    Nokki myös jyväsen,
    Kadehtien katsoit muut,
    Kohti lensit, auki suut,
    Pajulinnun käärivät,
    Veriseksi pieksivät.

    Kärajiin nyt poloisen
    Veivät, la'in etehen,
    Kurki sitten valittiin
    Tuomariksi, istuttiin,
    Laklat lautamiehinä,
    Peipot valamiehinä.

    Kurki huusi kurkustaan,
    Kajahutti kaulastaan:
    "Ootkos syönyt jyviä,
    Köyhän miehen kylvöä?"
    Pajutuikki vapisten
    Vastas': "otin pikkuisen."

    Kurki, päätään nostaen,
    Julistavi päätöksen:
    "Kosk' oot jyvät ottanut
    Luvatta ja tallannut
    Pellon, kaulas katkotaan,
    Joka tiedoks annetaan."

    Lausui la'en rajasta
    Pääsky varsin vihassa:
    "Varastathan sinäki
    Kurki, otat oloksi'i,
    Mit' et syö, kannat pois,
    Aivan niinkuin omas' ois."

    Kurki ylös kurkisti,
    Pahan äänen parkasi:
    "Köyhält en ma varasta,
    Löydän ruokaa muualta,
    Metsästä syön marjoja,
    Karpaloita suolta."

    "Kanssasi en inttämään
    Rupea nyt vähääkään,"
    Lausui pääsky -- "riemuksi
    Olen ma, en ristiksi
    Ihmisille, sanoman
    Tuon suven armahan."



    ODOTTAVA.


    Missä viivyt sinä oottamani?
    Missä astut sinä armahani?
    Valkea, miss' oot vaeltamassa?
    Missä, kultani, oot kulkemassa?
    Oi jos, oi jos likellä jo oisit,
    Kaiken minun riemun mulle toisit.
    Tulosta suu heti tuntisin ma,
    Astunnasta heti arvaisin ma.
    Liekkinä ma tykös liehahtaisin,
    Virstan, kahden vastaan kaapsahtaisin.
    Suuta suihkajaisin,
    Vaikka veress oisi,
    Joka surman toisi,
    "Sultahan sen saisin...
    Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
    Kujerrus ei ehdi armahalleni,
    Kuuset mua vaan on kuulemassa,
    Hongan oksat vastaan huokaamassa!"



PAIMENET.


KOJO.
Koska nyt sattumus meidät, paimenet, saanut on yhteen,
Kumpiki parhaassa olevaiset ijässa ja kumpii
Pohjolan myös sukua, hyvät laulahan, vastahan valmiit:
Laulakahammepa ilmi nyt viisautemme -- niin tehnyt
Mahtava Wäinökin on -- siis ei tyhmyyttä se liene.

KOMMI.
Olkohon niin! hupainen pakinoida on koivujen alla,
Suojass' auringon helteestä nurmella maata,
Mieltäni laulattaa surina mehiläisien, karja
Ei mua vaivaa, senkin asettanut päivän on helle.

KOJO.
Rattoisa on elämämme, me annamme metsien kuulla
Laulujen kai'untaa sekä paimen-torvien ääntä,
Lillikat on lihavat, makiat myös mansikat meille
Tarjona, kans veli, ei se vähentäne voimia liioin.

KOMMI.
Vaan minä en ole kiittävä paimenen päiviä; lämmin
Ei ole aina, kuin nyt, ajetaan viluhun myös meitä,
Vanhaa taaria, kylmää kaalia ruuaksi saapi,
Mustin murkinata, josta rasvan syönyt on rakki.

KOJO.
Mutta kun lypsykselle on lentänyt viipyvä päivä,
Lonkunut lounahasen, saatan kotihin minä karjan.
Kylpy on joutunut, vastat on valmihit, sitte ma pääsen
Kaivahan kannikkaa sekä rasvasen voivatin ääreen.

KOMMI.
Miks' et perkeleen päänkin ääreen? sillä kun koppoo
Tai, kotahalkoa käyttäen, kun sua ruokkia listii,
Ei silloin maistu hyvä ruoka ja saatikka sitten
Pettua peiputtaa, joka tuskin pehmevi veessä!

KOJO.
Lehti kun liehuvi puussa ja ruoho kun roikkavi maassa,
Meelle kun haiskahtaa metsät ja kun lintuset laulaa,
Ennen ma paimenn' oon kun joski ma toimia saisin
Myötäänsä kotona, virua pyhät laiskana aivan.

KOMMI.
Kirkonkelloja muut, minä karjankelloja kuulen,
Partaa muut papin nähdä saa, minä latvoja kuusen,
Kirkkonani kivi on, pajupehko on pappini, kannot
Laulajin' on, käki lukkari -- niin pyhä paimenen ompi.

KOJO.
Vaan pyhäpäivänä kultani luokseni käymähän pääsee,
Kangas kohta on kauniimpi, mieluisa on metsä
Silloin; korpiki kuutta on kukkaampi ja ne paikat,
Joita hän astunut on, koko viikon kirkkaina loistaa!

KOMMI.
Ennen lehmät leipovat taikinata, akat ammoo,
Ennen kyntänevät oravat ahoja sekä puussa
Konkarit kiivennee, hirret vetänee, härät notkuu,
Ennenkun minä paimenen päiviä kiittävä lienen!



HALUT ÄLYN PETTÄÄ.

Näytelmä kahdessa näytöksessä.



HENKILÖT:

Peltonen, maamies.
Kaisa, hänen vaimonsa.
Heikki,  |  heidän lapsiansa.
Mari,
Utriainen, isäntä-renki Peltosella.
Ölvinen, lukkari.
Anna, hänen veljensä tytär.
Aini, paimentyttö Ölvisellä.
Peltosen ja Ölvisen niittyväkeä.

(Tapahtuu Pohjanmaalla.)



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Peltojen kamari, tavallisilla huonekaluilla. Yhdellä puolen ovia
riippuu Peltosen vaatteita, toisella, vähän matkaa ovesta, piironki,
jonka päällä pari kahvikuppia, livasniekka ja sokuri-astia.)


Ensimäinen kohtaus.

UTRIAINEN (kävelee edestakaisin). Missään hän nyt viipyy? Hm, -- siis
ensin niin ja sitte niin. Kunhan asiat alkuun saan, lempoko loppua nyt
joutaa miettimään! -- sill'aikaa luiskahtaa saalis käsistäni.
Komisarjus miettiköön sopivan lopun; kyllä hän siitäki saa eri
korvauksensa. Kannattaa kait' antaa, jos toivojensa perille pääsee! Nyt
on oikea hetki. Ja se on ymmärtävän miehen tunnusmerkki ryhtyä toimeen
oikealla ajalla. Ah! -- hän tulee.


Toinen kohtaus..

PELTONEN (Pitkäletkuinen piippu suussa.) Noh! Mistäs tulet?

UTRIAINEN. Kylältä.

PELTONEN. Kuuluuko uutisia?

UTRIAINEN. Kuuluu, ja vähän kummia.

PELTONEN. Kerro!

UTRIAINEN. Ennenkuin kerron, tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä
miehestä, josta kylällä puhutaan.

PELTONEN. Kukas on mies?

UTRIAINEN. Lukkari on.

PELTONEN. Lukkari on ylpeä ja itsepäinen. En minä häntä juuri oikein
suvaitsisi, vaan...

UTRIAINEN, Kuulkaa nyt mitä kylällä sanotaan. Lukkari niittää tuon
Isonniityn kuin mies, vaikkei se ookkaan hänen.

PELTONEN. Kuka sen on sanonut?

UTRIAINEN. Komisarjus. Minä olen istuskellut ja pakinoinut hänen
kanssaan kylän asioista.

PELTONEN, Kenenkäs niitty on?

UTRIAINEN, Se kuuluu Peltosen maahan.

PELTONEN. Mitä sanoit!

UTRIAINEN. Vanhat kartat sen asian todistavat.

PELTONEN. Vaan saadakseni niityn, pitää käräjiä käydä, ja kukapa
tietää, jos voittaisin.

UTRIAINEN. Käräjäin käyntiä ei tarvita. Kyllä lukkari antaa jälkeen.
Sen tiedätte; sillä hän toivoo saavansa tyttärenne. Vaan sentähden on
hänelle tästä sitä suurempi häpiä, noin koettaa peijata tulevata
appeaan.

PELTONEN. ahaa! Vaan semmoinen hän on, joka vävykseni pyrkii!

UTRIAINEN. Sitä paitsi hän muuttaa syyskuussa uuteen
kanttori-virkaansa. Silloin myöpi hän kiinteän omaisuutensa ja uusi
omistaja ei luopune käräjiä käymättä parhaasta niitystään.

PELTONEN. Oikeen; sinä olet varsin älykäs. Kaikki sinä olet miettinyt
edeltäkäsin.

UTRIAINEN. Komisarjuksen kanssa olen tuuminut.

PELTONEN. Vaan mikä nyt on tehtävä?

UTRIAINEN. Te vaaditte lukkarin heti heittämään heinän te'on. Jos ei
lupaa, kyllähän keinot keksitään. Mainitkaa sivumennen, että kyllä
tiedätte sen, minkä koko kylä tietää, ett'ei hän Mariaa kosi, vaan
teidän omaisuuttanne.

PELTONEN (taputtaa Utriasta olkapäälle). Sinä olet aina talon puolta
pitänyt, Minä kiitän sinua. (Avaa piirongin lohvun ja lyö ryypyn, jonka
Utriainen juopi.)

UTRIAINEN. Te olette minua aina kohdellut kuin ystävää. (Itseks.)
"Silloin seppä takoo kun rauta kuuma on." (Ääneen.) Isäntä! Toivojensa
perille päästäkseen ihmiset ovat toimeliaat. Minuaki kiihoittaa toivo,
vaan en tiedä, jos uskallan.

PELTONEN. Noh! pelkäätkö? Sano vaan!

UTRIAINEN. Teillä on tytär ihana kuin keväinen aamu. Se on minut
ruusukahleisiin vanginnut. Vaan (huokaa) minä olen palvelija.

PELTONEN, Siitä ei kysymystä. Vaan oletko huomannut olevasi häntä
mieleen.

UTRIAINEN. Minä luulen, että jos ei lukkari myötäänsä häntä
viekotteleisi, asiat olisit eri kannalla.

PELTONEN. Älä hätäile; kyllä Marinki silmät aukaisen, että huomaa,
minkälainen kosijansa on. Ja kun hän kerran ymmärtää ja kuulee sitä
paitsi sulla olevan suosioni, niin voit toivoa.

UTRIAINEN (itsekseen). Voitto!

PELTONEN. Menkäämme nyt silmäilemään likeistä ruisvainiota. Ihania
ilmoja on Luoja suonut.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

ÖLVINEN (harmajassa hännystakissa).

    Kuulen aina äänensä,
    Vaikka muut ei kuulla voi,
    Näen aina silmänsä,
    Jotka mulle onnen soi.

Hm! Kumma kun tuo ammatti vaikuttaa kuvitukseen ja katsantotapaan,
pitäjässämme pastori on ikääskuin nuotittoman profan -- minä ikääskuin
laulun ja runouden esimies. Sananlasku sanoo; "Lukkari perän pttääpi,
pappi melan hallitseepi." Näinpä usein näkyy olevan.

    Oi mun armas Mariani,
    Jos vaan sinä tietäisit,
    Että tääll' on kultasi,
    Kohta tänne rientäisit!

Kunpa hänen nyt onnellisesti saisi omakseen, Se on summa, että kaksi
etevää ei tahdo milloinkaan sopia, Esimerkiksi: Peltonen on ymmärtävä
mies, minä viisas. Kyllä hän arki-asioissa tulee toimeen, mutta
hengellisissä toimissa! -- Hm! Sentähden on varsin tähdellistä, että
minä joudun vävyksi tähän taloon. Vaan en minä paljon saa rehennellä
eduistani. Valistunutta vainotaan aina mailmassa, hän on kuin hauki
kutimen keskellä. Ei kukaan häntä ymmärrä. Hohhooh! Missä oot lintuni!

    Lempi huokaukseni
    Kuiskuttakoon korvaansa,
    Ettäs vihdoin tulisi
    Lohduttamaan kultaansa.

(Juoksee ja suutelee Mariaa.)


Neljäs kohtaus.

ÖLVINEN. Suloinen! Ah, minä olen katkeran onnellinen!

MARI. Kuinka niin?

ÖLVINEN. Sinun isäsi ja minun mielipiteet juoksevat jokseenki eri
haaroille tässä ajallisuuden laaksossa.

MARI. Maltahan vähän, ettäs yhteen pääsemme. Syyskuussahan astut uuteen
kanttorivirkaasi. Silloin tulee ero ja saatpa nähdä, että isä sinulta
kyynelsilmin hyvästiä ottaa. Kun sitte tavan takaa käymme Appelassa,
niin isä juoksee kujansuuhun saakka meitä vastaanottamaan.

ÖLVINEN. Ah Mariseni! kunpa niin kävisi.

MARI. Älä pelkää, isä on pikapäinen, mutta hän ei ole pahasisuinen.

ÖLVINEN. Armahani. Aina kun aatteni ovat maahan vaipumaisillaan,
nostat sinä ne tähtitarhojen tasalle.

MARI (hymyillen). Hyvä! nyt olet taas hyvällä tuulella, koska alat
runolliseksi. -- Kuka tulee?


Viides kohtaus.

    (Entiset.)

UTRIAINEN (itsekseen). Lempo! Kun en tavannut häntä yksinään; yhdessä
he ovat voimalliset. (Ääneen.) Mari! Minä tahtoisin sinua puhutella.

MARI. Sano vaan asiasi tässä.

UTRIAINEN. Mari! Sinua uhkaa vaara.

MARI. Hyvä, että saan tietää, niin arvannen ehkä varoa.

UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä,
vaan sinä astut perikatosi partaalla!

MARI. Minä en sinua ymmärrä.

ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!

    (Mari purskahtaa nauruun.)

UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja
noin minua kohtelet!

MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt...

UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole
sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin
olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä
olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos
olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.

MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan,
että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.

UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut
lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?

ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän
ravistuneesta pääkallostasi!

UTRIAINEN. Minä en ole lukkaria puhutellut. Sepähän sitte nähdään,
kuinka ravistunut pääni on.

ÖLVINEN (kiihtyen). Mene jo täältä juomaratti! Minä takaan, että olet
kaikki mahdollisuuden ja kykysi mukaan toimittanut.

UTRIAINEN. Mari! Tuommoista sinä lemmit! Hän on viekottelia. Vielähän
saat kuulla muilta sen salaisuuden, jonka aivon äsken sulle kertoa.
Koko kylä sen tuntee ja ilvehtii, kuinka viisas lukkari tässä pitäjässä
on!

ÖLVINEN. Jokos olet kaiken myrkkysi oksentanut? Olipa toki hyvä, että
minä olin läsnä nyt.

UTRIAINEN. Minä tohdin sen sanoa sittekin, niinkuin näet.

ÖLVINEN (hyppää seisalleen). Valehtelia! Sen riivattu löyskäleuka,
osaatko ulos!

UTRIAINEN. Minä menen isäntäni käskystä; ei minua kaikki allasnaamat
aja! (Ölvinen ryntää Utriaisen päälle. Mari huudahtaa. Miehet painivat,
Ölvinen sysää Utriasta ovea kohden. Utriainen tarraa oven pielestä
kiini.)


Kuudes kohtaus.

PELTONEN (juoksee heidän väliin ja saapi heidät vaivoin erilleen
toisistaansa). (Ähkyen:) Ölvinen! Sinä näyt elävän täällä kuin isäntä!

ÖLVINEN (hengähtäin). Minä en ole renki, enkä renkin haukuttava.

UTRIAINEN. Kuka haukkui?

ÖLVINEN. Se sama! Sinä olet ollut hävytöin minua vastaan!

PELTONEN. Utriainen ei ole aloittanut toraa; siksi hänet tunnen.

ÖLVINEN. Uskokaa vaan Utriaista!

PELTONEN. Minä uskon ketä tahdon ja mitä tahdon. Minä uskon, niinkuin
koko kylä, että sinä täällä ravaat muka Marin tähden, vaan oikeastaan
mun tavarani tähden.

ÖLVINEN. Kuka paha henki semmoisia huhuja levittelee?

PELTONEN. Ahaa, nytpä olet viatoin, vaan pettyy viisaskin. Sinä olet
toivonut saavasi minun tavarani, vaan nyt on asiat siten, että tuo
niitty, jossa väkesi nyt on heinän teossa, on minun.

ÖLVINEN. Oletteko hupsu?

PELTONEN. Tahdotko siis heti luopua niitystä ja ottaa pois työväkesi,
muutoin...

ÖLVINEN. Te olette nyt vihan vimmassa. Huomenna toivon sopivamme siitä
ja muustaki...

PELTONEN. Vain niin! Sinä mietit. Jos vastustaisit oikeata asiata, niin
et miettisi. Kuule siis: Sinä olet väkyyttänyt isäntä-renkiäni, siitä
käräjissä puhutaan; niitty on minun ja Maria et saa!

ÖLVINEN (osoittaa Utriaista). Tuo peijakas, jonka sydän on mustempi
kuin syksy-yö, on teidät pettänyt!

PELTONEN, Sinä minun pettänyt olet, sen paraiten itse tiedät.
(Marille.) Sinä tunnet ennestään isäntä-renkini. Sinä olet häntä
kiittänytki. Totu häntä rakastamaan, Silloin saat oivan miehen ja minä
uskollisen vävyn.

    (Ölvinen katsoen surullisesti Mariaa, joka on vaipunut
    pöytää vasten, menee.)

PELTONEN. Mitäs pidät Utriainen tammöisestä asiain juoksusta?

UTRIAINEN. En tiedä, kumpaako enemmän kummastella: teidän hyvyyttä
minua kohden, tai suosivaa sattumusta.

    (Menevät).


Seitsemäs kohtaus.

MARI (nostaa päätään). Oi! Mikä onnetoin kohtalo. Tuo Utriainen on
minun paha suojelushenkeni, ja häntä minun nyt pitää rakastaman,
(Nousee ylös.) Ei! Isäni on itsepäinen; vaan minä tulen isääni ja hänen
pitää kunnioittaa vapauden pyhiä vaatimuksia... Riiteleväin välissä
on verkko, jonka silmukoita sattumukset ovat estäneet isäni
näkemästä... Vaan minä ne näen. Koeta vaan Utriainen! Toivojesi perille
et pääse. Vielä vihilläki sanon: "En ota!"


Kahdeksas kohtaus.

KAISA. Oi ukkoani! Nyt se on aivan hupsu. Noin kohdella meidän siivoa
lukkaria!

MARI (huokaa). Tätä vielä tarvittiin. Minä olenki kovin iloinnut
tulevata onneani.

KAISA. Kunhan tuon pahan hengen saisi pois seurastaan, joka kaikki
korvaansa kuiskasee. Ei Peltonen itsestään tuommoinen olisi.

MARI. Toivokaamme, että isä kohta huomaa että häntä on viekoteltu ja
katuu pikaisuuttaan.

KAISA. Kunpa siitä olisi apua. Ylpeytensä ei päästä sitä ajatusta
hammassarjansa ulkopuolelle. Kyllä minä ukkoni tunnen!... Vaan kuitenki
on nyt koettaminen saada sopu matkaan. Kuta enemmän viha saa juurtua
mieleen, että vaikeampi on saada se pois. -- Jakakaamme työmme. Mene
sinä lukkaria lohduttamaan; hän viilletteli peltojen poikki kotia.
Minä koetan saada isän leppyisemmälle tuulelle.

    (Menevät.)


Yhdeksäs kohtaus.

HEIKKI (heittäy tuolille). Ah! Tämä riita pitää loppuman. Mitäs
olisivat nämät armahat kesäiset päivät sinutta, Anna! Tuolla ulkona
vallitsee luonnon ihmeteltävä sointuisuus. Siellä kuulin kuiskauksen:
"Miksi tulet noin yksinäsi, noin alakuloisna kaiken tämän riemun
keskellä?" Silloin nousivat vedet silmiin ja minä samosin tänne.


Kymmenes kohtaus.

UTRIAINEN. Hyvä, että saan sinun tavata. (Heikki katsoo laattiaan.)

UTRIAINEN. Heikki! Oletko minuun suuttunut? Meidän välillä ei,
tietääkseni, vielä ole ollut riitaa.

HEIKKI. Minä olen pahoillani siitä, joka on tapahtunut.

UTRIAINEN. Antaapa lukkarin nyt koettaa. Vähemmän juoksee täällä.

HEIKKI. Sinä katsot lukkaria karsaalla silmällä; hän on, tietääkseni,
sinua aina hyvin kohdellut.

UTRIAINEN. Tuo peijakas! Minä en häntä suvaitse. (Kiihtyen). Sinä
tiedät, miksikä lukkari täällä juoksee joka päivä! Hän pyrkii vävyksi
taloon. Mitä siihen vastaat?

HEIKKI. Siihen on Marin vastaaminen.

UTRIAINEN. Haa! Sinä vastaat varovasti! Minä ymmärrän. Lukkarilla on
tenhollinen lumouskalu, jolla hän silmäsi kääntää. Sitä paitsi on hän
hän varakas. Lienet kovin nuori sitä asiaa oikeen arvostelemaan. Isäsi
on sen ymmärtänyt; vaan vihdoin ovat toki silmänsä auenneet.

HEIKKI. Utriainen! Vanhan tuttavuuden tähden minä pyydän: älä pitkitä
tätä ikävää toraa.

UTRIAINEN (suuttuen). Oletko hullu! Minäkö tässä riitelen; minä pidän
talon puolta, ja siksi minun päälleni kaikki syy sysätään.

HEIKKI. Voihan talon puolta riidattaki pitää. Talon puolta minäki
pidän.

UTRIAINEN (malttamattomasti). Sinä pidät Annan puolta, ja siten
lukkarin.

HEIKKI. Ajattele Utriainen, mitä olet tehnyt ja olet tekevä. Ei loppu
aina ole alun näköinen.

    (Menee.)


Yhdestoista kohtaus.

UTRIAINEN (katsoo Heikin jälkeen). Siis hänki minua vastaan! Ei tämä
juuri ole aivan hupaista. Vaan joka eteenpäin pyrkii, täytyy joskus
vaivojaki nähdä. Hm, Hm! Alussa tämä tuntunee heille vähä tukalalta,
vaan aika kyllä parantaa syvemmätki haavat, ja jonku vuoden perästä on
lukkari unhoitettu. Mutta, -- jos ei niin olisi? Jos Mari? -- Ei! On
tämmöistä ennenkin tapahtunut. Maalla on isännän suosio samanarvoinen,
kuin koko muun perheen yhteen. Vaan jos riitaveljet rupeaisivat
sovintoa hieromaan? Peltonen on leimahtava tuli ja siis ei kauan pala.
Ölvinen sopii heti; sillä hän tietää, mitä tämä eripuraisuus hänelle
maksaa. Siis, sovintoa ei saa tulla. Sitä estääkseni, pitää minun ja
heti varustaa keinot. Ja minä luulen myös tietäväni tempun, joka ainaki
aluksi pitää heidät erillään toisistansa. Sitä tahdon koettaa.


Kahdestoista kohtaus.

PELTONEN (Astuu sisään jupisten itsekseen). Enköön minä ollut vähän
kovin ankara. Ahaa, Utriainen!

UTRIAINEN. Ei se ankaruus haitannut, kyllä se mies sietää.

PELTONEN. Nyt olen purkanut sappeni hänelle. Mitäs nyt ensin teen?
Eihän tuo peto luopunut niitystä! Mitäs mietit?

UTRIAINEN. Ensimäinen työ lienee nyt toteuttaa uhkaukset. Ei mikään
niin meidän arvoamme vähennä, kuin että uhkauksiamme emme toteuta.

PELTONEN, Se on tosi. Vaan tämä asia siis tulee käräjissä
ratkaistavaksi. On se vähän ilkeätä.

UTRIAINEN. Kyllä lukkari saadaan käräjittäki luopumaan.

PELTONEN. Mitä tarkoitat? Miten saadaan?

UTRIAINEN (katselee ympärilleen, sitten kuiskaa pari sanaa Peltosen
korvaan).

PELTONEN. Lieneekö hän sopivata. Jos ei onnistu?

UTRIAINEN. Ei hätääkään; antakaa minä pidän siitä huolta.

PELTONEN. No koeta, vaan rauhallisesti, jos voit.

UTRIAINEN. Tietysti. (Itseks.) Tapahtukoon miten tapahtuu, ei minua
edesvastaus kohtaa.

PELTONEN. Minä uskon painavan toimen sinun tehtäväksi. Toimestasi
riippuu palkinto. Palkinnon tiedät.

UTRIAINEN. Semmoisen palkinnon edestä jännitän kaiken kykyni.

    (Menevät.)



TOINEN NÄYTÖS.

(Näkymö kuvaa osan mättähisestä niitystä. Keskellä takalistoa lato,
jota vasten moniaita sapilaita, pari viikatetta ja haravaa seisoo.)


Ensimäinen kohtaus.

(Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta,
seisahtuu sen eteen ja laulaa:)

    Kaunihissa heinäkuussa
    Alkaa armain aikamme;
    Lintuin laulaessa puussa,
    Kukka-kenttää astumme,
    Viikatetta liikuttain,
    Heinän vartta kiikuttain,
    Trallallallal j.n.e.

    Sitten menemme laulannalla
    Luokoamme ottamaan,
    Kuivat heinät haravalla
    Laposille laskemaan,
    Joista ruot kannetaan
    Sapilailla suovahan,
    Trallallallal j.n.e.

    Kun on rupeaman työtä
    Tehty ahkeruudella,
    Silloin lupa, mieli syödä,
    Silloin ruoka makia;
    Rasiat siis aukomaan,
    Piimähinkit kallistaan,
    Trallallallal j.n.e.

(Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava
kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)

YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea
vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.

PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat
suussa sulavat!

TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä
pirahtelee!

KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?

TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.

ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?

TOINEN. Niin sanoi.

KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!

    (Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä,
    paitsi ensimäinen ja toinen renki.)

ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?

TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin
merkitä.

ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja
ärjäsi: "Pötki matkoisi."

TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se
unissasi jotakin. Kuinkas kävi?

ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.

TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.

ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?

TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan
kuinkas sinun sitten kävi?

ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä,
täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.

TOINEN. Nooh?

ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan...

TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä
luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.

ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja
nukahtavat.)


Toinen kohtaus.

UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian
nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on
parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme
kertaa.)

ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?

UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka
oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)

ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen
käskyllä me täältä menemme.

UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?

TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta,
muutoin muut ne korjaavat.

UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?

ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon,
varo kinttusi!

(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä
ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset
hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu.
Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)


Kolmas kohtaus.

(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)

MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?

UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole
puolellamme?

MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.

UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."

RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä
niitty nyt Ölviseltä viedään?

UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan
sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.

TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?

UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on
luopunut.

    (Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen
    katsahtaa heihin vihaisesti.)

TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei
luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.

UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.

ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on
iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?

UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille
kelpaavat.

RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.

UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät?
(Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei
siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti
nainutta. Mutta löytyyhän noita.

RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva,
että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.

UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki
jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka
isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä
tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!

RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!

UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt
työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet
haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)


Neljäs kohtaus.

(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen
toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)

RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?

ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?

ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?

EEVA. En, jos pää poikki!

TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa
joku koiran kuri on tekeillä.

ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään.
Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt
heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti.
Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta
Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)


Viides kohtaus.

ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet."
Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin
rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä
syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen
voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! -- Kuuma on.
Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän
vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee
mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P.
laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on
tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)


Kuudes kohtaus.

ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi
polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!

ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi.
Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.

ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias!
Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa
pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.

ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että
niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset
vertauskuvallisesti.

ANNA. Ei eno, ei!

ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.

ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.

ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.

ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.

ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista
kukista.

ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!

ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn
katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.

ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.

    (Ölvinen menee.)


Seitsemäs kohtaus.

ANNA (laulaa):

    Linnut ne laulavat sorialla suulla,
    Soriampi kultani ääni on kuulla.
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
        Kun et tule jo!

    Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
    Kultani suu sekä huulet on toista!
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
        Kun et tule jo!

(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle.
Anna hypähtää ylös.)

ANNA. Heikki, sinä täällä!

HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi
loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista
silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan
viereen.)

ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.

HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei
tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.

ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?

HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun
illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä
kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut
ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa
ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua
ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon
kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka
tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun
lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)


Kahdeksas kohtaus.

ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään
seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos
tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole
miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa
allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta
Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa.
Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi
tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus
on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat
pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt
useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin
ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin
huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No,
Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla
silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on
poisajettu.

    (Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)

HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu,
vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä
isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on
käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon
komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki
Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä
sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä
nähnyt?

ÖLVINEN. En!

HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan
tuo Utriainen...

ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!... Minä en
vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on
Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä
ja vie hänen mättäälle istumaan.)

MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat
kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan,
kun ei häntä täällä näkynyt.

ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista
autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?

ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko
kohta paistaa selvästi.

ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta
läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään
runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi
perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen
lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole
pakinoimista."

HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä
vieläki kummastun, miten riita on alkanut.

ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä
olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari
laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.

MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?

ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että
saapi nähdäkin.


Kymmenes kohtaus.

(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä
seuraa.)

KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat
auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.

PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut;
minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla
on voitto. Tee mitä tahdot!

ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä -- teen
-- sovinnon.

PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi
sopia!

KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan
sovintoa.

ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.

PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?

KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista
riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.

HEIKKI. Isä!

PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.

    (Syleilee Ölvistä.)

KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.

    (Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)

PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö).
Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.

    (Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa
    kädestä ja vie hänen Heikille.)

PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet
silmistäni vuotamaan. (Heikille:)

    "Kiitä nyt poikani onneasi
    Hyvän saaman saamastasi,
    Kun kiität, hyvinki kiitä;
    Hyvän sait, hyvän tapasit,
    Hyvän luojasi lupasi,
    Hyvän antoi armollinen."

(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun
huomaa edelliset)

PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,

    (Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)

PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.

UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte
sananne.

PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on
moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.

UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.

PELTONEN. Sen saat!

    (Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa
    näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)

HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä
silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta.
Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja
metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten
metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja
maan.

    (Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi
    kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle,
    joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)

PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat
taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!

(Kaikki ääneen). Eläköön!

(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen
ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)



    LAPSUUDEN MUISTOJA.


    Nyt muiston päivä valaiseepi
    Lapsuuden olot herttaiset
    Ja etähältä lumoileepi
    Mun eteen ajat muinaiset.

    Mun armas koti koivuin suojass
    Tuoll' siintää joen varrella.
    Siell' oli elämä niin huojas
    Kuin leivon ompi taivaalla.

    Siell' olit ajan vietteheni
    Niin varsin vaatimattomat
    Ja tullen ikäväni meni
    Kuin kevään pilvenhattarat.

       *     *     *

    Syksyn kylmät jäiset sillat
    Jokehen kun synnytit,
    Luistimeni aamut, illat
    Kirjat niihin piirtelit.

    Aaltoellen jäinen vaippa
    Alla jalan ratisi.
    Usein pitkä vuotaraippa
    Laski miehen pitkäksi.

    Talven tullen enimmästi
    Matkojani mittelin
    Suksilla ja taitavasti
    Isot mäet samosin.

    Silloin näki tähti taivas
    Kumman näön törmässä,
    Lumipallo tietä raivas,
    Henki asui sisässä.

    Kuurassa mun oli tukka,
    Iljangolla vaattehet,
    Tuskin kuivin poika-rukka,
    Mäkeen pyrki aattehet.

    Lysti mäen rintehessä
    Oli kilpaa hyppiä,
    Uimisaikaa oottaessa,
    Rapakoissa räiskiä.

    Ja kesän tullen, vetten rannat
    Päiväkaudet asuikin,
    Askeleet kuin meren sannat,
    Jälkeheni jättelin.

    Kun vavan laskin olaltani,
    Ja loihdin ongen syljellä,
    Niin useampi kala pani
    Sen kohta leukapieleensä.

       *     *     *

    Se aik' on mennyt -- milloin, milloin,
    Niin herttaisessa valossa
    Maailma hohtaa, kuni silloin?
    -- Ei tällä puolen hautoa.



    KESÄ-YÖ POHJOLASSA


    I.

    Kerran vuodessa -- niin satu kertoo
    Virolainen -- nuorukaista kaksi,
    Ihanata, impi, poika kaunis
    Toisillensa suuta suihkavat,
    Silloin jolloin pisin ompi päivä,
    Koita Hämärä kun suutelee.
    Pohjan pitkät perät useammin
    Saavat nähdä nämä kaksi nuorta
    Lemmen suudelmahan sulaavan,
    Pohjolahan armas aurinkomme
    Viikkokaudeksi kun yötyvi.


    II.

    Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut,
    Jo pitkät varjot epäselvennyy.
    Pohjoisella taivaan rannalla
    Koko yön iltarusko hohtaa
    Himeästi, kunnes ani varhain
    Aamulla taas punehtuupi, toisell'
    Nimellä nyt ennustaen päivää.

    Viehättävään vale-uneen vaipuu
    Luonto -- ei oo päivä eikä yö --
    Päiväksi on auringotoin, yöksi
    Pimeätöin -- vaan on kumpainenki.
    Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman
    Haalean, on nukahtanut luonto,
    Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin,
    Ainoastaan rastas rakkauttaan
    Viitikossa viserrellen laulaa.


    III.

    Lyhyt Pohjolan on kesä-yö.
    Tuolta koillisesta kohoaa jo
    Ruusupilviin takaa armas päivä,
    Holvaellen kultiansa, täyttäin
    Koko ilmakehän valollansa.
    Sätehissä kirkkahissa aamun
    Veden kalvo värähtelee. Riemu-
    Äänet metsistä jo kajahtaa.
    Kasvit tätä ihanuutta kaste-
    Puvussansa ilokyynelsilmin
    Tuijottavat. Nimeksikin on nyt
    Unelma tää kaunis loppunut.



    LOIHTIA.


    Kutk' ovat miehet törmällä
    Tuoll' Pyhänkosken vierteellä?
    Ne näyttää varsin kummilta
    Kuun nousevaisen valossa.

    Niin seisovat he synkkinä,
    Kuin haahmut syksyn myrskyssä,
    Mi äkki heidät huomaisi,
    Kyll' syrjään heti astuisi.

    Yks seisoo köysi kädessä
    Ja silmät hänen päässänsä,
    Kuin virvat yöllä leimuvat,
    Jotk' yli hautain keinuvat.

    Kuin vikauhri vieressään
    On toverinsa allapäin;
    Hän usein koskeen katsahtaa,
    Ja silloin aina vavahtaa.

    Tuo köysi kädess' loihtia
    On suuri, varsin mahtava
    Ja kirkon väen vallassa
    On mies hänen muassa.

    He kirkkomaall' on pistäyneet,
    Ennenkun tänne lähteneet.
    Siell' ompi kipee siunattu
    Ja kalmass' köysi karkaistu.

    Nyt koettaminen kova on,
    Jos paraneisi onneton,
    Jos viisas poppa mahdillaan
    Saa pannun pahan poikkeemaan.

    He laskeuvatten rannalle,
    Tään kovan kosken reunaalle;
    Täss' ensin poppa seisahtaa
    Ja toveriinsa tuijottaa.

    Nyt tekee köyteen silmukan,
    Joll' vyöttää taudin katkanan,
    Ja jupistaen loihtojaan,
    Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

    Ja jälkeen köyttä lappaapi,
    Se kunnes viimein loppuupi,
    Vaan hetken vielä uittelee,
    Niin pantu paha paranee.

    Nyt astuu miehet kotiinsa
    Ja uinut avaa kaapinsa.
    Kun ottaa neljä ryyppyä,
    Taas näkee pientä väkeä.



    a) EHTOOTÄHTI.


    Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin
    Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin
    Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist',
    Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

    Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet
    Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet,
    Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan,
    Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

    Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat,
    Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat,
    Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi
    Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

    Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu
    Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu;
    Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen,
    Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!



    b) KOINTÄHTI.


    Jo loistaa idän reunaalla
    Tuoll' aamuruskon otsassa
    Kointähti armas, katselee
    Taivaalle, sekä sanelee:

    "Taas tähdet öisen taivahan
    Ma kohta näen sammuvan,
    Kun armas päivä koittavi
    Ja pimenen voittavi."

    Nää sanat tähdet kuulivat
    Ja puhujalle lausuivat:
    "Ent' itse? Päivän valoa
    Et itsekään voi katsoa!"

    "En teitä siit' oo soimannut."
    Kointähti vastaa; "iloinnut
    Oon saada valoon kuolla --
    Se kuolema on ihana."

    Näin ihmishenki aatelkoon
    Auringostaan ja iloitkoon,
    Kun saa myös hänkin sammua
    Viel' ihanammass' valossa.



    POISSA OLEVALLE.


    Ikävä on aikani,
    Pois kun menit luotani
    Ja mun jätit katalan
    Armahasen tuskahan.

    Päivällä ma astuilen
    Kukkakenttää hu'oaten,
    Kukissa näen muotosi,
    Tuuless' kuulen äänesi.

    Unissa vaan nauttia
    Mennyttä saan riemua,
    Vaan sun yö loppuupi,
    Ikävä taas alkaapi.

    Oi! kun kohta toteuntuis
    Toiveheni, tapahtuis
    Herälläi se hekuma,
    Josta vaan saan uinailla.



    PÄIJÄNTEELLÄ.


    Illalla kello kymmenen
    Kaks miestä istui rekehen.
    He Virmalasta lähtivät
    Ja Tehinniemeen riensivät.

    "Oi kaunis on sun kuutama,
    Sa Huhtikuinen iltama."
    Näin mietit miehet, huokasit
    Ja haukotellen nukahdit.

    Kun silloin tällöin heräävät
    Ja kyytipojalt' kysyvät:
    "Eik' olla kohta perillä,
    Kyll' viivytty on välillä?"

    Niin ympärilleen katselee
    Uinaillen poika sanelee:
    "Tää tie ei lie oikee tie,
    Vaan ei se eksyksiinkään vie."

    No! Mitäs tehdä -- ajetaan
    Ja vihdoin talo huomataan.
    "Nyt," lausuu poika näppärä,
    "Me oomme, näen mä, Sysmässä!"



    MERIMIEHEN LAULU.


    Nyt sinusta ma erkanen
    Mun synnynmaani herttainen,
    Sun salot, järvet, kukkulat,
    Niin kalliit ja niin armahat,
    Nyt katoavat näöstäin --
    On meri edessäin.

    Vaan taivahalta säihkyvät
    Mun kotimaani tähtelät
    Ja Suomen laulu mieluinen
    Tääll' soipi päällä aaltojen
    Ja tuuli Suomenniemeltä
    Tuo tervehdyksiä.



    HÄÄILTA.


        Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
        Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.

    Koht' ompi kesäpäivä loppununna
    Ja töistään ihmiset jo palannunna.
    Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla
    Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla;
    Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa,
    Ja katkerasta mielestänsä to'istaa,
    Kun suvantoon hän huomionsa kääntää
    Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää:
    "Kyll' elämässä tappioita kohtaa
    Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa,
    Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo,
    Kuin, joka rakkauden siteet katkoo.
    _Hän_ toisen oma! Oi te henget maassa
    Ja veessä sekä ikitaivahassa,
    Te lievitystä rintahani tuokaa
    Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!"
    Oil lausununna -- Vesi kohahtaapi
    Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi
    Veen kalvohon -- kuin tähdet taivahalla
    Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla
    Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää
    Ja hälle sanat siivilliset ääntää:
    "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa
    Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa
    Siell' ylisessä mailmassa, jossa
    On katkeruutta joka tuokiossa.
    Oi tänne tule! Rauhassa saat olla
    Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla
    On kaikki tottelevat; myös meillä
    Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä
    Ja aartehista alankomme hohtaa,
    Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa."
    Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat!
    Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat;
    Ne viileyttä kuumehelleen antaa
    Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa.
    Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi
    Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi:
    "Oi aurinko sa kultakiharainen,
    Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen,
    Jok' onnetointa olet armastellut
    Ja lyhytt' iloani silmäellyt:
    Kun huomenna sa kiirehesi nostat
    Ja armaudell' ihmisille kostat
    Ne työtki, jotka valkeutta kammoo
    Ja pimeydell' uskon valan vannoo;
    Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa,
    Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa,
    Ett' uskotointa viimme tuokiossa
    Ma muistin -- viel' enemmän muistan, jossa
    Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa
    Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa."
    Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee
    Tuon ihanaisen lohduttajan luokse,
    Taas kohta virta vierivi kuin ennen,
    On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

       *       *       *       *       *

    Hää-ilta oli -- kokoontunut kansa
    Jo oli -- pappi siunauksellansa
    Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
    "Miss' ompi morsian," -- Ei vastata
    Voi kukaan. -- Hakiessa läntehen
    Jo päivä laskee, toivo viiminen.
      Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
    Nyt morsian ja tuskan heltehessä
    Sen posket hohtaa -- silmät virtaa kohti
    Vaan tuijottavat.
                      Mi sen tänne johti?
    Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa
    Uinaillut lempee ihastuksissansa
    Ja lemmikilleen valan vannonunna,
    Kun päivä kesäinen oil laskenunna,
    Ei ketään kuolevaista mailmassa
    Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa
    Koht' oli huhu -- äsken mennyt kuulen
    Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
    "Äl' usko neittä, valat naitavaisten
    On heikommat kuin muitten kuolevaisten."
    Nää viestit hältä synkistivät päivät
    Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
    Ei kultaansa hän tavatakaan saanut
    "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut."
    Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
    Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan.
    Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
    Kun puhuttavan kuuli kurja näistä,
    Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti
    Hän syvyyteen -- se syvät huolet peitti.
    Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa
    Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
    Nyt seisoo morsian -- hän huomasi
    Kun kultans Ahtolahan katosi.
    Hän hetken liikkumatt' on -- virtaa kohti
    Nyt lentää -- toivo askeleensa johti;
    Vaan turhaan riensi -- houkuttelianeen
    Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee.
    Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
    Nyt neito seisoo -- posket veretönnä,
    Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
    Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa:
    "Nyt surun pilvi päivän multa peitti
    Ja hirvittävään pimeään mun heitti!
    Hän ompi poissa, ikuisesti poissa
    Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
    Oi kurja kohtalo!" -- Hän epätoivossa
    On lopettanut raskaan olonsa!
    Ma yöt olen häntä itkenynnä
    Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
    Vaan turhaan -- "pitää hänet unhottaa
    Ja toista ylhäisempää rakastaa."
    Näin käskettiin.
                     Vaan ennen kuolema,
    Kun että petän hänen muistoa!
    On pääni raskas -- yö jo tuleepi.
    Vaan o'otan -- ehkä huomaa kultani.
    Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
    Jo muotons armas -- kultalouhella
    Hän istuu -- odottaa mua -- tänne katsahtaa,
    Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa,
    Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
    Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!"
    Näin lausuen hän kätens' ojentaa
    Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.



    MUISTELMA.


    Sa, joka suuren luonnon ihanuutta
    Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit!
    Ihannetieteen laakereita niitit
    Sa puheellasi, jonka armautta

    Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta
    Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit
    Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit
    Minussa hengen elantoa uutta.

    Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista
    Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa,
    Sa joskus kanssapuhujatas muista!

    Ja koeta vielä mielehesi johtaa
    Ne ajat vierreet -- armaampi on olla,
    Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.



    TÄHTITAIVAS..


    Avaruudessa
    Hiljaisuudessa
    Sulosilmät tähdet säihkyvät.
    Miten syttyvät
    Armaat tähtelät?
    Kuinka kauan silmää iskevät?

    Kaikkivaltias,
    Luoja laupias,
    Joka johtaa heidän kiertoaan,
    Hän ne mahdillaan
    Saapi sammumaan,
    Hän myös uudet luopi loistamaan.

    Kuinka kaunis yö!
    Niinkuin hopee vyö
    Linnun-radan tähdet hohtavat.
    Lukemattomat
    Siellä mailmat
    Mieltäs' äärettömiin johtavat.

    Tuoll' on Seulaset,
    Joita ihmiset
    Wäinön virsuiksi myös nimitit.
    Vanhain plejadit,
    Kun he ilmausit,
    Merimiehet merta kyntelit.

    Taivaan koriste,
    Wäinön viikate
    Välkkyy etelässä, pohjassa
    Astuu vakava,
    Vanha Otava,
    Takanansa seuraa Vartija.

    Sinä, tähdistä,
    Jok' oot likinnä,
    Aurinko! Kun sätees valaisee
    Meitä, vaalenee
    Taivas, virkenee
    Luonto unestaan ja riemuitsee.

       *     *     *

    Kun sa ylhäälle
    Katsot, taivaalle
    Ja näet avaruuden aartehet
    Isot, pienoiset
    Tähdet, etäiset,
    Jotka loistaa siellä tuhannet:

    Mieti ihminen,
    Kuink' oot vähäinen,
    Verrattuna koko mailmaan,
    Koko mailmaan,
    Jok' on raiska vaan,
    Kuu sen vertaa suureen Luojaan.



    UKKO JA NUORUKAISET.


    Kauniina kesä-iltana
    Yks vanhus istui seurassa
    Nuorten, jotk' hänen puhetta
    Ihaillen kuuntelit.
    Hän elämästään jutteli
    Ja viisauttaan saarnasi
    Ja surut, riemut ennusti,
    Jotk' heitä odotit.

    Hän puhui esi-isistä.
    Ja heidän urotöistä,
    Sen kansan kärsimyksistä,
    Jonk' omaks nimitti.
    Kun loppui kertomuksensa,
    Hän kirkastetull' muodolla
    Loi silmäns kuulioihinsa
    Ja täten saneli:

    "Te nuorukaiset Suomenmaan
    Nyt vala vahva vannokaat,
    Ett' ootte valmiit valvomaan
    Ylitse Suomenne,
    Sen sivistystä edistään,
    Sen vaurautta enentään
    Ja henkennekin heittämään
    Maan eestä isäinne.

    Oi isäinmaa sa ihana!
    Mun muistojeni satama
    Ja toivojeni unelma,
    Sun eestä rukoilen:
    Sun voimat nuoret varttukoot
    Ja lastes' kautta karttukoot,
    He kilvaten sua suojelkoot
    Sa Suomi suloinen!"



    KEVÄTLAULU.


    Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy,
    Vienosti pilviä liekuttaa,
    Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy
    Veess', joka rinteitä puikuttaa.
    Herääpi luonto, nyt heijastaa
    Heliässä loistossa nuortunut maa,
    Virrat vaippansa kankeat heittää,
    Aaltojen soitanto kaikuvi taas,
    Vihreät verhot ja maisemat peittää,
    Lehti on puussa ja ruoho on maass'.

    Ahvojen teitä nyt lintujen laumat
    Villettelevät Pohjolaan.
    Sielläki kukkulat, järvet ja rannat
    Laululla riemastuttamahan.
    Kukkaset kedoilla puhkeilee,
    Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee,
    Puiden latvoissa tuuloset soittaa,
    Lintuset lempeä livertävät,
    Keväällä uudet tuntehet soittaa,
    Elohon vanhat virkenevät.

    Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret,
    Niinkuin luontokin riemuitsee,
    Kauniina loistavat laaksot ja vuoret,
    Taivaskin riemusta hymyilee.
    Kaunihin kuitenkin riemutess' on
    Ihmisen sielu kuolematon,
    Senhän tähden niin kauniisti maamme
    Laaksot ja kukkulat pukeutuvat
    Ja vielä kauniimman kevään me saamme,
    Jonka ei lahjat oo lakastuvat.



    VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.


        "Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun --
        Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel --
        Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
        Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"

                                          Göthe.


Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.

_Kertoma- eli sankari-runoutta_, joka tavallisesti kuvaelee kansojen
taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla,
jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin
siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa.
Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet
siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.

Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset,
Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset
ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä.
Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto,
Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia,
vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että
myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää
nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.

Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys
kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan
tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta
sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka
omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että
runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin
sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin
selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?

Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua
vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja
Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta
kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa
oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot
kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas"
lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":

    "Joutsenen kynän nenästä,
    Maholehmän maitosesta,
    Yhen ohrasen jyvästä,
    Yhen uuhen villasesta."

Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan
kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly,
suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa."
Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun
oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä.
Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.

Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu.
Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän
saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta
paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen
Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut
joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka
hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen
sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten
kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki
Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli
itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:

    "Ei tässä piot parane
    Kun ei vierahat vähenne;
    Talo työlle, vieras tielle,
    Hyvistäki juomingista!
    Lähe tästä, Hiien heitto
    Luota kaiken ihmiskansan,
    Kotihisi konna koita,
    Paha maahasi pakene!"

Johon Lemminkäinen vastasi:

    "Et miestä manaten sa'a,
    Ei miestä pahempatana
    Sialtansa siirtymähän,
    Paikalta pakenemahan."

Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki
tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan
isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se
kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:

    "Tukela tora tuvassa,
    Seikat akkojen seassa,
    Tuvan uuen turmelemme,
    Lattiat verin panemme:
    Käykämme ulos pihalle,
    Ulos pellolle torahan,"

Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon
kaulalta sivalti;"

    "Päähyt pyörähti pihalle,
    Miehen kallo kartanolle,
    Kuni nuolen noutaessa
    Puulta koppelo putosi"

Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen
kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki
pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä
aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa
autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan
sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa.
Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2
runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun
muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja,
jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan
neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa
sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:

    "En lähe minä sinulle,
    En huoli huitukoille;
    Tapoit naisen ennen nai'un,
    Vielä tappaisit minunki;
    Onpa tässä neitosessa
    Paremmanki miehen verta,
    Paikoille paremmilleki,
    Ei sepon susi-sioille,
    Miehen tuhmaisen tulille."

Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.
Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.
Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola
elävi," johon Ilmarinen vastaa:

    "Mi on Pohjolan eleä,
    Kun on sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvo kaikenlainen,
    Siinäpä ikuinen onni."

He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja
lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä
ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen
nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät
kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä
jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo
suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen
kerää tarkkaan sammon murut rannalta.

Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa.
Louhi lausui tappelun jälestä:

    "Jo minulta valta vaipui,
    Jo aleni arvioni,
    Eloni meni merehen,
    Sampo särkyi lainehihin."

Ja runo laulaa tästä tapauksesta

    "Siit' on polo Pohjolassa,
    Elo leievätön Lapissa."

Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön
suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen
Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on
likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen,
että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus,
täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."

Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella -- syntymämaallaan. Useat
rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä
puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että
heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt
viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen
jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin
epäselvässä, valossa tahi -- olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa,
että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme
ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä
palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä
mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. -- Kalevala
ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja
ihanimmat aatteet.

Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi
sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden
kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia
eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista,
jolloin

    Kaikki luonnossa eleli
    Sointuisuudessa somassa,
    Aamuruskon rusoittaissa
    Runollisen, astuivatten
    Nuoren luonnon näkymölle
    Esiisäin ilmestykset;

ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on
manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren
kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen

    "Soitti päivän, soitti toisen"

niin suloisesti, että

    "Ei ollut miestä, eikä naista
    Kellen ei itkuksi käynyt,
    Kenen syänt' ei sulannut."

Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla,
Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika)
niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan
myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa
näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin
Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.

Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on _laulurunous_ eli
_lyriikki_; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra,
kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset
Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on
tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin,
jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin
ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt
runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun
kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin
yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä
sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet
vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta,
jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei
kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania
tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla
muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen
ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.

Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen
laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden
vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen
ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden
tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden
ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he
muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha
voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä
muuten on suurempi."

Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä
Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi
puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan.
Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole
uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat
siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen
tuotteille antaa pysyväisyyttä.

Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja
loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä
paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa
sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.

Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa
löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt
vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä,
osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä
(Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon
tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät
huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat
niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien
siivillä lentämättä, niin _yleisesti_ ruotsia puhuville tunnettu. Tämä
arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen
merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun
muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.

"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla
vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä
kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt
tämmöiset kuin:

    "Ja se ilta oli lammin, ihana
    Ja linnut ne lauloivat,
    Keto allansa kaunis ja vihanta,
    Kukat keolla kasvoivat;"

tahi:

    "Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
    Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"

tai:

    "Toivoon riemu ja autuuen aika
    Suruani harvoin lievittää;
    Rintani on kuin järven jää, --
    Kukapa sen viimenki lämmittää?"

ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin
vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin
esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:

    "Täst' on kulta kulkenunna,
    Täst' on mennyt mielitietty,
       *     *     *
    Täss' on astunut aholla,
    Tuoss' on istunut kivellä.
    Kivi on paljo kirkkahampi,
    Paasi toistansa parempi.
       *     *     *
    Tuon on kultani kulusta,
    Armahani astunnasta".

tai:

    "Tule tänne pieni lintu,
    Lennä tänne, lintu rukka.
    Haastele halusi mulle,
    Ikäväsi ilmottele;
    Mie sanon sinulle jällen,
    Haastan mielihaikiani.
    Sitten vaihamma vajoja,
    Kahenkesken kaihojamme.
    Lennä, lennä lintu rukka,
    Lennä, pieni pääsky rukka,
    Lennä minun kaulalleni,
    Käy käsivarrelleni;
    Siinä säilyt sa paremmin,
    Olet onnella hyvällä,
    Olet kuin kullan kukkarossa,
    Asut kuin armahan povessa."

rahi:

    "Kuti, kuti, kultaseni,
    Tule tänne kukkaseni!
    Tääll' on kaunis karjan käyä,
    Armas paimenten asua;
    Pohjaspuolella mäkönen,
    Päivänpuolella puronen,
    Lehtomaita luotehesen,
    Itähän isot ahoset.
    Kuti, suti, kultaseni,
    Tule tänne turkkaseni,
    Tääll' on nuori neitosesi,
    Kaunis kasvin kumppalisi;
    Sopisipa suuta antaa,
    Kun olisi kahen valta."

"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä
(Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia
pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa
pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa
kulkeva, useimpia muita onnettomampi:

    "Kotihinsa muut menevät,
    Majoillensa matkoavat,
    Kurjall' ei ole kotia,
    Katalalla kartanoa;
    Korpi kurjalla kotina,
    Salo sauna vaivaisella.
    Moni on päivä päätön päivä,
    Usiampi einehetön;
    Ilta ainaki tulevi,
    Yö etehen ennättävi,
    Moni tuikkavi tulonen,
    Vilkuttavi valkiainen,
    Ei ole turvoa tulesta,
    Valkiaisesta varoa!"

Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin
laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas
kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen
ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen
painos) 652 runoa.

Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia
Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa
vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.

       *       *       *       *       *

Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja
Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa
vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset
"mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren
alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja
elämän mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja
kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien,
kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten
olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja
ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon
viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän
tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki.
Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme
elähyttävästi esitellä.

Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa
lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut
ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko
luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki,
itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on
karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on
vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme
toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:

    "Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben
    Sie gerettet aus des Pindus Höhn."

Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan
huulilla, kunnes _Elias Lönnrot_ ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston
pysyväiseen pyhyyteen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalervo - Runollinen kalenteri" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.