Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Synnöve Päiväkumpu
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne, 1832-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Synnöve Päiväkumpu" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SYNNÖVE PÄIVÄKUMPU

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomennos ["Synnöve Solbakken"].


Weilin & Göös, Jyväskylä, 1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johon
auringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne,
jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta,
sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassa
kerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin.
Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskin
keväällä ensiksi suli.

Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koska
raamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntä
oli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli,
eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttua
syntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollut
Syvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneet
Syvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivat
kaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunista
impeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmat
ottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksi
parempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papin
Slave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähellä
saarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisi
hänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, miten
lasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona,
kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiin
Synnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläin
kävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, mutta
kaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska se
vaan otti hyötyäksensä.

Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltä
Kuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoa
koko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotka
Holsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonut
monta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvi
kartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa perään
kuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä,
olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosi
kartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörn
iso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskin
iso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisista
ajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, että
Kuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä se
Thorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille,
syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoa
suvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkä
luotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisi
vältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänen
tiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän _luuli_
kumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää pois
juuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteen
kolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaen
poikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia,
minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hän
oli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi huoneesta, kuin isä sille
päälle tuli.

Sæmund ihmeeksensä huomasi, että jota suuremmaksi poika kasvoi, sitä
enemmän hänessä oli oikaistavaa, ehkä häntä yhä ankarammin kohdeltiin.
Pienestä pitäin hän taivutti poikaa lukuun ja vei hänet mukaansa
vainiolle, jotta voisi pitää häntä silmällä. Pienet lapset ja suuri
talous olivat äidin hoidettavina. Hän ei muuta joutunut kuin aamuisin
hyväillä ja neuvoa poikaa sekä, kun he pyhäpäivin kokoontuivat, puhella
hiljaa isän kanssa. Mutta Thorbjörn mietti, saadessaan selkäänsä siitä,
että a-h kuului ah eikä ha, ja siitä, ettei hänellä ollut lupa kurittaa
pientä Ingridiä miten isällä _häntä_: -- kummallista tuo kumminkin on,
että minun tilani on niin vaikea, ja kaikilla pienillä siskoillani on
niin hyvä oltava.

Koska hän enemmiten oli isän kanssa eikä juuri paljon rohjennut puhua
hänelle, tuli hän harvapuheiseksi, ehkei häneltä mietteitä puuttunut.
Kerran kumminkin, heidän kosteita heiniä kantaessa, virkkoi hän:
"Mintähden Päiväkummulla kaikki heinät ovat kuivat ja korjussa,
mutta meidän vielä kosteita." -- "Koska _heillä_ useammin on
auringonpaistetta kuin meillä." -- Ensi kerran huomasi Thorbjörn nyt,
että hän itse oli ulkopuolella tuota kummun päivänloistetta, jota hän
niin monasti oli ihaellut. Siitä päivästä hänen silmänsä entistään
useammin kääntyivät Päiväkumpuun päin. "Älä siinä istu ja töllistele,"
sanoi isä häntä kylkeen survaten, "täällä alhaalla saamme pienimmästä
suurimpaan raataa voimaimme mukaan, voidaksemme pitää taloa kunnossa."

Sæmund vaihtoi palveluspoikaa, Thorbjörn'in ollessa seitsemän tahi
kahdeksan vuoden ikäinen. Aslak oli uuden nimi. Hän oli jo paljon
maailmaa nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin
hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän
kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä,
ettei hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen
suurta puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle,
että pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan,
puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on,
sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa,
-- mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos... "Mitä _sinä_
töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. -- "Enkä mitään", vastasi
tämä, sillä hän pelkäsi. -- "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi,
tuolla?" --"Olen." -- "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni
ollessa; oletko sitä huomannut?" -- "Enkä." -- "Tarkastappa sitten!" --
Poika teki niin. -- "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. -- Mutta siitä
hetkestä ei kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin
Aslakilla.

"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, --
tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. -- "Osaanpa minä
neljänteen pääkappaleesen." -- "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut
velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi
miten vasikka, joka on piimää syönyt!"

Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut.
-- "Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. -- "Missä... Se ... se tapahtui
Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. -- "Oletko kuullut
hänestä, joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?"
Thorbjörn ei saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä
varmaankin mietit, missä tuokin sai tapahtuneeksi -- hä?... Sekin
tapahtui Päiväkummulla, aivan tuon puron varrella, näethän!... Jumala
meitä varjelkoon! Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän
edellisen lisäksi. "Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina
Puuhameesta?" Ei hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia
työskennellen kertoi vieläkin suuremmalla vauhdilla -- kertoi Karina
Puuhameesta, myllystä mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta
puukengissä, loitsijasta, joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni,
seitsemästä viheliäisestä neitseestä, jotka nykäisivät karvat
Skytte-Pietarin sääristä, tämän maatessa, eikä hän sittenkään herännyt,
ja kaikki tapahtui Päiväkummulla. -- "Mikä Herran nimessä poikaa
vaivaa?" kysyi äiti seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti
ollut polvillansa penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." -- "Niin,
tänään hänellä on kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. --
"Hm, ihmiset sanovat, että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui
Aslak, "mutta ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän.
Thorbjörn ei tuota oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin
tulipunaisiksi. Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta,
otti katekismonsa ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi
vaan Jumalan sanalla," sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."

Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian
unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä
hämillään): "Äiti, kuule, -- kuka on Synnöve Päiväkumpu?" -- "Hän on
pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." -- "Onkohan
hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen:
"mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa sanoneensa
ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt," lisäsi äiti,
"Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti ja hyvä
sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.

Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi
edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella
rengin kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden
kuului jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen
parissaan, ei sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin
jäljessä, kun ei isä sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät
keskenänsä haastellen. Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin
tupaan. Mutta siitä päivästä seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa
poissa ollessa.

Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn
vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi
koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin
muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta
pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja
vihdoin aitan akkunalle, -- eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan
puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni.
"Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä
käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli
hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele _häntä_, kuuletko!"
Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos.
Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn
oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet
järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä,
äiti perässä -- pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta
vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko
lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana,"
-- äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle
opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet
sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili
hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua
palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi
päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta
Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen
vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä,
että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti
vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää
häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen
silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp -- rapp,
rapp!"

Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen
peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin.
Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään
särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta
seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä
varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut
häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi
yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän
niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli
hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin
Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?"
-- "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta
päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti
lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja
hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti
ympärilleen -- ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut.
Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä
pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin
ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi
äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen
Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä",
lausui hän. -- Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn -- ja rupesi
Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään
muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut
syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi
neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja
viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja
lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti,
olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa
tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin
syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti
häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen
Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:

    Niityn kukka
    Pienokainen,
    Kuule mua vähäisen!
    Ja jospa oisit armaani mun,
    Sametti-kaapuun pukisin sun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, --
    Nummella aurinko loistaa!

Ja Ingrid vastasi:

    Kuningatar,
    Helmetär,
    Kuules mua vähäisen!
    En tahdo olla armaasi sun,
    En huoli pukeida kaapuhun,
    Kullan ja helmin sirotettuun.
    Hitteli, hutteli, hoittaa, --
    Nummella aurinko loistaa!

Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja
kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä
eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä
virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut,
-- ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei
tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän
alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei
hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi
Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten
jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja
koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän
kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta
loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, -- ja nukkuessaan arveli
hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin
isäänsä.

Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut
parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä
aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan,
mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen
oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi
tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden
kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi,
mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän
joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän
piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta
rippui muutama musta suortuva alas.

Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä.
Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä
puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään",
sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund
pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin
silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak
istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" -- ja
vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä _tuo_ vaikuttaisi. "Eipä
ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä
kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja
siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan."
Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään
turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja
siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella
kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan,
mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä ..." -- "Sæmund!" kuului uunin äärestä;
se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan,
samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt
Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle
pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen,
kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen.
Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin
pikaisen silmäyksen Aslakiin. Tämä oli aivan vaalea, mutta pilkallinen
hymy lepäsi Thorbjörn'iin päin käännetyllä kasvoinsa puoliskolla, ehkei
Sæmundiin päin oleva mitään liikutusta osoittanut. "Jumala suokoon
meille kärsiväisyyttä!" sanoi hän hetken kuluttua, mutta kohotti
samassa kyynäspäätänsä ikäänkuin lyöntiä torjuaksensa. Sæmund pysähtyi
äkkiä ja polkaisi laattiaa jalallansa, kiljahtaen kurkkunsa täydeltä:
"Älä häntä mainitse, -- sinä!" Ingeborg nousi pienokaisinensa ja
tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Ei Sæmund häneen silmiään
kääntänyt, mutta samassa hänen käsivartensa kumminkin vaipui taas;
Ingeborg istautui jälleen. Sæmund käveli edestakaisin, mutta ei kenkään
mitään virkkanut. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, lausui Aslak
uudestaan: "Niin, hänellä varmaankin on paljo Kuuselassa toimiskeltavaa
-- hänellä!" -- "Sæmund! Sæmund!" kuiskasi Ingeborg; mutta ennen kun se
Sæmundin korville ennätti, oli hän syössyt Aslakin luo, joka asetti
jalkansa eteen. Se ruhjottiin alas, ja miestä kouraistiin siitä sekä
nutun kauluksesta, nostettiin paikaltansa ja heitettiin niin tuimasti
kohden suljettua ovea, että oven lauta irtautui ja Aslak lensi suin
päin siitä ulos. Ingeborg, Thorbjörn ja kaikki lapset parkuivat ja
rukoilivat hänen puolestansa, ja koko perheessä vallitsi tuskallinen
hälinä. Mutta Sæmund riensi ulos hänen jäljessänsä, ei hän ehtinyt
oveakaan oikein avata, vaan potkaisi sen pirstaleet syrjään, tarttui
toistamiseen Aslakiin, kantoi hänet eteisestä kartanolle, nosti hänet
korkealle ylös ja heitti voimainsa takaa jälleen maahan. Ja koska hän
huomasi, että siinä paikassa oli niin paljo lunta, ettei Aslakiin
oikein kipeästi käynyt, asetti hän polvensa tämän rinnalle ja kävi
kiinni hänen kasvoihinsa, nosti hänen kolmannen kerran maasta, kantoi
hänen lumettomampaan paikkaan miten susi, joka raastaa mukaansa
revittyä koiraa, paiskasi hänen jälleen entistään kiivaammin maahan,
ruhjoi vielä polvellaan -- eikä kenkään voinut arvata, miten tämä
leikki päättyisi, ell'ei Ingeborg, lapsi käsivarrellaan, olisi
heittäytynyt väliin; "älä meitä kaikkia onnettomuuteen saata!" vaikeroi
hän.

Hetken kuluttua istui Ingeborg tuvassa, Thorbjörn puki päällensä, isä
astui edestakaisin, joi toisinaan vähän vettä; mutta kätensä vapisi
niin, että vesi läikkyi astiasta laattialle. Aslak ei tullut sisään, ja
Ingeborg aikoi vähän ajan kuluttua lähteä ulos. "Jää tupaan!" sanoi
mies, niinkuin hän ei olisikaan vaimollensa puhunut, ja tämä jäi
paikallensa. Eipä pitkältä aikaa kumminkaan kulunut, ennenkun hän itse
lähti ulos. Hän ei palannutkaan. Thorbjörn otti kirjansa ja luki,
kertaakaan ylös katsomatta, ehkei hän ainoatakaan lausetta käsittänyt.

Myöhempään aamupäivällä oli talo taas entisessä järjestyksessään, ehkä
jokaisesta oli ikäänkuin ikävä vieras olisi siellä käynyt. Thorbjörn
rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana
tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta
kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli
ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli
ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa. Hän katseli
hetkisen ääneti Thorbjörn'iä, lausui sitten kiivaasti: "Poika, en voi
silmiäsi kärsiä!" Näin sanoen istui hän kaksinreisin kelkkaan ja lähti
matkoihinsa. "Katsoa saat, mistä kelkkasi löydät!" sanoi hän nauraen,
kääntyi vielä kerran Thorbjörn'iin päin, näyttäen hänelle pitkää nenää.
Siten läksi Aslak matkoihinsa.

Mutta seuraavalla viikolla tuli nimismies sinne, isä oli toisinaan
poissa, äiti itki ja hänkin oli pari kertaa kylässä. "Äiti, mitä tämä
merkitsee?" -- "Aslak on tämän kaiken saanut aikaan."

Sitten eräänä päivänä kuultiin pienen Ingridin laulavan:

    Oi te ihmiskurjat,
    Oikut teill' on hurjat;
    Tyttö kaulaans' kaarruttaa,
    Poika mielens' menettää,
    Emäntä keittoon vettä,
    Isäntä unta vetää.
    Talossa viisain katti,
    Päältä kerman lakkii.

Kuulusteltiin tietysti, mistä hän oli oppinut tuon lorun. Thorbjörn oli
sen opettanut. Tämä säikähti kovin ja sanoi, että hän oli sen
Aslak'ilta oppinut. Silloin sanottiin hänelle, että hän saisi
selkäänsä, jos hän vielä itse laulaisi tahi opettaisi tytölle sellaisia
remputuksia. Kohta tämän jälkeen kuultiin pienen Ingridin manaavan.
Thorbjörn taas käskettiin esiin, ja Sæmund arveli, että paras olisi
vähän käyttää vitsaakin samalla, mutta hän itki ja lupasi parannusta
niin kauniisti, että hän sillä kertaa pääsi. Seuraavana pyhänä sanoi
isä hänelle: "Tänään pääset kotona kiusaa tekemästä; sinun tulee
seurata minua kirkkoon."



TOINEN LUKU.


Talonpoika aina mielessään asettaa kirkon korkealle juhlalliselle
paikalle. Se on laakson ainoa komeampi rakennus, ja sen huippu
ulottuuki siitä syystä vähän kauemmaksi, kuin mihin se näyttää
ulottuvan. Sen kellot tervehtivät pitkä-matkaista hänen kirkkoa
lähestyessänsä, ja tämä aina nostaa lakkiansa niille ikäänkuin
kiitokseksi viimeisestä! Hänen ja niiden kesken on liitto, jota ei
kukaan tunne. Lapsena hän seisoi ovella ja kuunteli niitä, kirkkoväen
tuolla tiellä hiljaisesti ohi kulkiessa; isä valmistautui myös
kirkkomatkalle, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Hän yhdisti
silloin monet mielenkuvat tuohon raskaasen, voimakkaasen ääneen. Sitä
kuunnellessa hänen mieleensä aina juohtui: puhtaat, uudet vaatteet,
juhlapukuiset naiset, harjatut hevoset uusine ajokaluinensa.

Vähän ijäkkäämpänä täytyy hänen paimentaa karjaa tuntureilla. Mutta kun
hän ihanana, kosteisena sunnuntai-aamnna istuu kivellä lehmät
ympärillänsä ja kuulee kirkon kellojen kaikuvan, silloin käy hän
surumieliseksi. Sillä jotain valoisata, keveästi houkuttelevaa tuolta
alhaalta niissä helisee. Hän silloin muistaa tuttavansa kirkolla,
Herran temppelissä käyntinsä, hyvän ruoan kotona, isän, äidin, siskot,
leikit nurmella iloisena sunnuntai-iltana, ja pieni sydän rinnassa
ryhtyy kapinaan. Hän vielä hetkisen kuuntelee kirkon kelloja, luoden
pitkän katseen alas laaksoon, lukee sitten pienen rukouksen, hypähtää
paikaltansa, on jälleen iloinen ja torahuttaa torveensa niin, että
vuoret rämähtävät.

Näissä hiljaisissa tunturi-laaksoissa kirkko vielä eri tavalla puhuu
eri ikäisille ja näyttää toiselta eri katsojille. Se seisoo korkeana ja
juhlallisena rippilapselle, -- kohotetun sormin puoleksi uhaten ja
puoleksi viitaten nuorukaiselle, joka lähestyy valittunsa kanssa, --
hartevana ja voimakkaana miehen murheelle, -- avarana ja leppeänä
väsyneelle vanhukselle. Jumalan-palveluksen aikana pienet lapset
tuodaan kastettaviksi ja tunnettu seikka on, että tämän toimituksen
kestäessä on hartaus suurin.

Sentähden ei voi kuvata norjalaisia talonpoikia, ei turmeltuneita, eikä
turmelemattomia, joskus kirkkoa tapaamatta. Tämä jos näyttääkin
yksitoikkoiselta: ei se kumminkaan ikävintä ole. Tämä olkoon yleiseen
sanottu eikä varta vasten siitä kirkonkäynnistä, mikä nyt seuraa.

Thorbjörn iloitsi matkasta ja katsannoista. Hän tunsi sen äänettömyyden
painon, joka ennen jumalanpalveluksen alkua valtasi kaikkia ja kaikkea,
ja ehkei hän itse muistanut kumartua, koska Isä-meidän luettiin, oli
hänen päänsä kumminkin ikäänkuin alaspainettuna, nähdessään sadottaisin
kumartuneita päitä. Nyt alotettiin virsi, ja kaikki veisasivat yhtä
aikaa hänen ympärillänsä. Tämä hänet milt'ei kokonaan valtasi. Niin
ajatuksiinsa vaipuneena istui hän, että hän säpsähti ikäänkuin unesta,
koska heidän penkkinsä avattiin ja eräs mies astui sinne. Virren
loputtua kätteli isä miestä ja kysyi: "Miten Päiväkummulla jaksetaan?"

Thorbjörn'in silmät kävivät pystyyn; mutta ehkä hän kuinkakin
töllisteli, oli hän kumminkin sangen kovalla löytääksensä mitäkään
heimolaisuutta tämän miehen ja loihtumisen kesken. Hän oli suopea,
valkoverinen, sinisilmäinen ja korkeaotsainen mies; hän hymyili, koska
häntä puhuteltiin ja myöntyi kaikkiin, mitä Sæmund lausui; muuten oli
hän harvapuheinen. -- "Tuolla saat nähdä Synnöven," sanoi isä,
kumartuen alas, nosti Thorbjörn'in polvellensa ja osoitti toisella
puolella olevaan naisväen penkkiin. Siellä pieni tyttö oli polvillaan
penkillä ja kurkisteli yli penkin oven; hän oli Thorbjörn'in vieressä
olevaa miestä vielä vaaleanverevämpi, niin vaalea, ettei hän moista
ikänänsä ennen ollut nähnyt. Tytön päähineessä heiluivat punaiset
nauhat, vaalean-keltaiset hiukset näkyivät sen alta, ja nyt hän hymyili
Thorbjörn'ille, niin ettei tämä pitkään aikaan voinut muuta kuin
katsella tytön valkoisia hampaita. Hän piti toisessa kädessään koreata
virsikirjaa ja toisessa kokoon käärittyä punaisen-keltaista
silkkihuivia, ja huviksensa hän nyt pieksi kirjaa huivilla. Jota
enemmän Thorbjörn tuijotteli, sitä enemmän Synnöve hymyili, ja
edellinen tahtoi samoin kuin tyttökin polvillensa penkille. Silloin
tämä nyökäytti päätään; poika katsoi hetkisen vakavasti tyttöön: sitten
nyökäytti hänkin. Tyttö hymyili ja nyökäytti kerran vielä; poika
nyökäytti taas, ja uudestaan, ja sittenkin vielä kerran. Tyttö hymyili,
mutta ei nyökäyttänytkään enää, -- ennenkun hetkisen perästä, jolloin
poika jo oli tuon unohtanut; silloin hän taas nyökäytti päätään.

"Minä tahdon myöskin nähdä!" kuuli hän takanansa, -- ja samassa tunsi
hän jonkun vetävän häntä jaloista alas laattialle, jotta hän oli
vähällä pudota. Eräs pieni, jäntterä nääveli tuo oli, joka nyt urheasti
yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset
hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten
pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa,
olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta
tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen
sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in
molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa;
ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen;
Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa
vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja
nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, -- tämän teki isä, joka nyt
asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi,"
kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin,
että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti
sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin
kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän
oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi,
että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään
itseänsä näyttänyt.

Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli;
ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, -- mutta yhä istui
Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta
mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas
penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti
nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta
joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa
kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa
ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki,
muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko
tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä
esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen
näköisenä alas jälleen. -- Lukkari astui esiin ja pappikin vielä
kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa
vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo,
jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui
ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä
kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä
piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan:
mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen.
"Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole
kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään
päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä
on," sanoi Sæmund. -- Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten
Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen.
He lähtivät yhdessä ulos, -- vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn
Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun
Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt.
Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta.
Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän
pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään.
"Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään,
sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi
häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin
he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi
tyttö: "Hyi!" -- "Mintähden sanot hyi?" -- "Sinä olet tapellut
kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, -- hyi!" -- "Niin, mutta siitä
on jo niin pitkä aika!" -- Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen
kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" -- "Niin
olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" -- "Niin... Minä olen aina
kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." -- "Enpä, tuo ei ole
totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. --
"En milloinkaan ole kuullut..." sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen
lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo..." -- "Vaiti ja mene syrjään," joutui
hänelle sieltä vastaan, -- hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan
ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä
olen aina kuullut, että _sinä_ olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. --
"Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö... -- "Onko siinä
perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja,
kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein
vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen
toisen jalkansa eteen -- aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin
tekevän. -- "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo..." --
"Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua
kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien
huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä.
"Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" --
"On." -- "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" -- "En." --
"Mutta Herran nimessä..." -- "Hyi, niin et saa sanoa!" -- "Entäs tätä,
eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä,
näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. -- "On,
on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" -- "Niinkö
luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli
arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt
seisoi isä niin etäällä heistä. -- "Kuka noin arviolta on väkevin
siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle
korvalle. -- "Sitä en tiedä." -- "Mutta väkevin meillä on isä; hän on
niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet,
on väkevä." -- "Vai niin." -- "Hän on kerran nostanut hevosen." --
"Hevosen!" -- "Ja se on totta, niin totta, niin, -- sillä hän on itse
siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. -- "Kuka on
Aslak?" kysäsi tyttö. -- "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi
häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." --
"Tappeletteko siellä teillä?" -- "Kyllä toisinaan, niin... Eikö teillä
sitten tapella?" -- "Ei milloinkaan." -- "Mitä te sitten siellä
teette?" -- "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja
ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti,
sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit
ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta
aina iltasilla luemme ja laulamme." -- "Kaikkiko?" -- "Niin." -- "Tuo
mahtaa olla ikävää..." -- "Ikävää? -- Äiti, hän san..." mutta samassa
hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. -- "Tiedätkö minulla on niin
monta lammasta," virkkoi hän. -- "Onko sinulla?" -- "On niinkin, kolme
poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." --
"Vai on sinulla lampaita?" -- "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin.
Eikö sinulla ole yhtäkään?" -- "Eikä." -- "Tule minun luokseni, niin
minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat
useamman." -- "Sepä olisi verrattoman hupaista." -- He olivat hetken
ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. --
"Kuka on Ingrid?" -- "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" -- Ei toinen
Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" -- "Onhan toki minua
pienempi, -- joinkuin sinun kokoisesi." -- "Todellakin, hänen täytyy
tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan
muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon
Ingrid porsaan." -- Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt
keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei
monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi
lähteä kotiin.

Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä
valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen
käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä
mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta
hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa.
Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet
Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä
käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" -- "Niin,
niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti Thorbjörn, "niin
saammepa nähdä."

Tuo tuli. "Sinä kuulut olevan niin paha kerskaamaan, valehtelemaan ja
kiroilemaan," sanoi Synnöve hänelle silloin, "ettet saa meille tulla,
ennenkun sen olet jättänyt." -- "Kuka sen on sanonut?" kysyi Thorbjörn
kummastuneena. -- "Äiti."

Ingrid odotti kärsimättömänä kirkkoväen kotiintuloa, ja Thorbjörn
kertoi hänelle ja äidille, miten oli käynyt. "Siinä sen nyt näet!"
sanoi äiti. Ei Ingrid mitään sanonut. Mutta siitä hetkestä piti sekä
hän että äiti varalta, milloin poika vaan manasi tahi kerskaili. Kerran
Ingrid ja hän joutuivat riitaan siitä, josko "Koira vieköön!" on
pidettävä manauksena tahi ei. Ingrid joutui tappiolle, ja sitten käytti
Thorbjörn "Koira vieköön" kaiken päivää. Mutta illalla kuuli tämän isä.
"Niin, se sinun vieköön," sanoi hän ja kämähytti poikaa niin, että tämä
kellahti kumoon. Thorbjörn häpesi enin Ingridiä, mutta tämä hetkisen
kuluttua meni hänen luokseen ja hyväili häntä.

Kun noin pari kuukautta oli kulunut, saivat molemmat lähteä
Päiväkummulle. Synnöve oli sitten heidän luonaan, he taas siellä,
ja niin vuorotellen kaiken kasvinaikansa. Thorbjörn ja Synnöve
kilpailivat lukemisessa; he kävivät samaa koulua, ja poika kävi viimein
ahkerammaksi, niin ahkeraksi, että pappi opetti häntä vielä
erikseenkin. Mutta Ingrid'iltä kävi hitaammin, ja häntä auttoivat
molemmat toiset. Hän ja Synnöve kävivät niin eroamattomiksi, että
ihmiset sanoivat heitä "Riekoiksi," koska he aina oleskelivat yhdessä
ja molemmat olivat aivan vaalean-vereviä.

Tapahtui, parasta päätä kun kaikki oli hyvin, että Synnöve suuttui
Thorbjörn'iin siitä, että hän rajuudessaan oli matkaansaattanut harmia
toisinaan siellä, toisinaan täällä. Ingrid rupesi silloin aina
välittäjäksi, ja heistä tuli jälleen hyvät ystävät, miten ennenkin.
Mutta kun Synnöven äiti sai jonkun tappelun tietoonsa, niin ei
Thorbjörn sillä viikolla Päiväkummulle tullut, ja tuskinpa vaan
seuraavanakaan. Sæmund'ille ei kenkään rohjennut sellaista kertoa; hän
käy niin kova-kouraisesti poikaan, sanoi hänen vaimonsa ja velvoitti
kaikkia vait'oloon.

Kukin heistä kasvoi kauniiksi ja hyvännäköiseksi. Synnöve'stä tuli
pitkä ja hoikka, kiharansa olivat keltaiset, katsantonsa vapaa sekä
silmänsä tyynen siniset. Puhuessansa hän hymyili, ja ihmiset sanoivat
jo aikaseen, että siunaukseksi sen lapsen tielle joutuminen oli.
Ingrid oli pienempi, mutta vireämpi, hänen hiuksensa olivat vielä
valkeammat, kasvonsa hyvin pienet, pulleat ja pyöreät. Thorbjörn kävi
keskikokoiseksi, mutta erinomaisen sorea-vartiseksi, tummat olivat
hänen hiuksensa, tummansiniset silmänsä, kasvonsa piirteet pontevat ja
jäsenensä vahvat. Vihoissaan hän mielellään kerskaili, että hän taisi
lukea ja kirjoittaa yhtähyvin kuin koulumestari, eikä muutoin pelännyt
yhtäkään miestä laaksossa -- paitsi isäänsä, arveli hän itsekseen,
mutta sitä hän ei muitten kuullen sanonut.

Thorbjörn tahtoi aikaisin valmistettaa Herran ehtoolliselle, mutta
siitä ei mitään tullut. "Niin kanan kun et ole ripillä käynyt, olet
poikanulikka vaan, ja minä voin sinua paremmin hallita!" sanoi isä.
Niinpä sattui, että hän, Synnöve ja Ingrid yhtä aikaa kävivät
rippikoulua. Synnöve oli myöskin odottanut kauan; hän oli viidentoista
vuotinen, ja kuudennellatoistakin. "Ei milloinkaan kylliksi taida, kun
tulee kasteen-liittonsa uudistaa," oli äiti sanonut, ja isä, Guttorm
Päiväkumpu, oli sen myöntänyt. Eipä siis ihme, että pari kosijaa
ilmoittiihe, toinen parempain ihmisten poikia, toinen eräs rikas
naapuri. "Tuopa nyt hullua! Ei tyttö vielä ole edes ripillä käynyt!" --
"Sitten kaiketi täytynee hänet päästää Herran ehtoolliselle," sanoi
isä. Mutta tästä ei Synnöve mitään tiennyt.

Pappilassa pastorin perheen naiset pitivät Synnöve'stä niin paljon,
että käskivät hänen sisään, jotta saisivat puhella hänen kanssaan.
Ingrid ja Thorbjörn seisoivat ulkona muiden kanssa; ja kun eräs poika
sanoi hänelle: "Niinpä et päässytkään sinä mukaan, -- he varmaan vievät
Synnöven sinulta!" niin tämän sai poika maksaa sinisellä silmällä.
Siitä hetkestä ottivat pojat tavakseen puhua Synnöveä hänelle ja kohta
huomasivatkin, ett'ei mikään saattanut häntä niin raivoihin. Metsässä
pappilan läheisyydessä viimein välipuheen mukaan käytiin tuimaan
tappeluun, jonka syynä oli yllämainitun tapainen asia; siinä Thorbjörn
kohta oli yksinään suurta joukkoa vastaan. Tytöt olivat edeltäpäin
lähteneet tiehensä, niin ett'ei ollut ketään, joka olisi mennyt väliin,
ja sentähden kiihtyi tappelu yhä tuimemmaksi. Tappiolle ei Thorbjörn
tahtonut joutua, yhä useammat ryntäsivät hänen päällensä, ja nyt
puolusti hän itseänsä, millä vaan parahiten taisi, josta syystä siinä
jaeltiinkin iskuja, mitkä sittemmin kyllä kertoilivat, mitä siellä oli
tapahtunut. Aiheesen käytiin samassa, ja siitä nousi kova huhu
paikkakunnassa.

Seuraavana sunnuntaina ei Thorbjörn'iä haluttanut lähteä kirkkoon;
ensikerran, kun heidän piti lähteä papin luo, rupesi hän sairaaksi.
Ingrid läksi sentähden yksin. Thorbjörn kysyi tytön kotiin tullessa,
mitä Synnöve oli sanonut. "Ei mitään."

Kun hän sitte taas lähti mukaan, hänen mielestänsä kaikki ihmiset
katselivat häntä, ja rippilapset nauraa kikertivät. Mutta Synnöve tuli
muita myöhempään ja oli sinä päivänä paljon sisällä pappilassa. Hän
pelkäsi papilta nuhteita, mutta havaitsi pian, että seudussa ainoat,
jotka eivät tappeluksesta mitään tietäneet, olivat hänen oma isänsä ja
pastori. Tuo nyt vielä kävi päinsä; mutta miten hän taas pääsisi puheen
alkuun Synnöven kanssa; sitä hän ei saanut selville; sillä nyt ensi
kerran ei hän mielellään tahtonut pyytää Ingrid'iä välittäjäksi.
Luetoksen loputtua oli Synnöve jälleen pastorin perheessä. Thorbjörn
odotti niin kauan kun vielä joitakuita toisiakin oli kartanolla, mutta
viimein täytyi hänen kuitenkin lähteä. Ingrid oli ensimmäisiä, jotka
lähtivät.

Seuraavana päivänä oli Synnöve tullut ennen kaikkia muita ja lähti
puutarhaan pastorin tyttären ja erään nuoren herran kanssa. Neiti
kaivoi ylös kukkia ja antoi Synnöve'lle, herra auttoi, ja Thorbjörn
seisoi ulkopuolella muiden kanssa ja katseli päältä. He selittivät
kylläksi ääneensä, jotta kaikki sen kuulivat, miten kukat olivat
istutettavat; ja Synnöve lupasi sen itse toimittaa, jotta se tulisi
tehdyksi ihan heidän selityksensä mukaan. "Et sinä voi sitä yksinäsi
tehdä," sanoi tuo ylhäinen herra, ja tuon pani Thorbjörn mieleensä. --
Synnöven tultua muiden luo, osoittivat he hänelle vielä tavallisen
suurempaa kohteliaisuutta. Mutta Synnöve meni Ingrid'in luo, tervehti
häntä ystävällisesti ja pyysi häntä kanssaan äyräälle. Sinne he
istuivat; sillä pitkään aikaan he eivät olleet oikeen keskenään
haastelleet. Thorbjörn jäi muiden parveen ja tarkasti Synnöven kalliita
ulkomaalaisia kukkia.

Sinä päivänä lähti Synnöve yhtenä muiden kanssa. "Ehkä minä kannan nuo
kukat sinulle," virkkoi Thorbjörn. "Senpä mielelläsi saat tehdä,"
vastasi tyttö ystävällisesti, mutta toiseen katsahtamatta, otti
Ingrid'iä kädestä ja kävi edeltä. Päiväkummulla seisahtui hän ja lausui
Ingrid'ille jäähyväiset. "Minä kyllä jaksan kantaa kukat jäljellä
olevan matkasen," sanoi hän tarttuen vasuun, jonka Thorbjörn oli
laskenut kädestään. Kaiken tietä oli hän tuumiskellut tarjoutua
istuttamaan kukkasia, mutta nyt ei hän saanut sitä tehneeksi; sillä
tyttö niin kiiruisasti kääntyi heistä. Mutta jäljestäpäin hän taasen
tuumiskeli, että hänen kumminkin olisi pitänyt auttaa tyttöä kukkain
panemisessa. "Mitä te keskenänne haastelitte?" kysyi hän Ingrid'iltä.
-- "Ei mitään."

Kun muut parhaaksi olivat päässeet levolle, puki Thorbjörn hiljaa
päällensä jälleen ja lähti ulos. Ilta oli kaunis, lämmin ja tyyni,
taivaan kantta ohuena verhona peittivät harmaan-siniset hattarat,
sieltä täältä halki revittynä, jotta näytti siltä kuin joku samealta
laelta olisi katsellut alas. Ei ketään näkynyt kartanolla eikä
etäämmälläkään, mutta kaikkialla ruohikossa heinäsirkat sirisivät,
ruisrääkkä rääkyi oikealta, toinen vastasi vasemmalta, josta yhä
edelleen syntyi senlainen laulu nurmella, että vaeltaja astui ikäänkuin
suuressa seurassa, ehk'ei hän ainoatakaan elävää nähnyt. Metsä levisi
sinisenä, sitten tummana ja yhä tummempana vasten korkeata tunturia ja
näytti viimein suurelta usvaiselta mereltä.

Mutta sieltä kuuli Thorbjörn teeren kuhertavan, yksinäisen kissapöllön
huutavan ja kosken pauhaavan vanhaa, räikeätä nuottiaan mahtavammin
kuin milloinkaan ennen, -- nyt, koska kaikki äänettömänä sitä kuunteli.
Thorbjörn katsahti Päiväkumpuun päin ja lähti matkalle. Hän poikkesi
tavalliselta tieltä, joutui suoraa uraa sinne ja oli kohta Synnöven
pienessä kukkatarhassa, mikä oli aivan tämän ullakkosuojan akkunan
alla. Hän kuunteli ja tarkasteli, mutta kaikki oli hiljaista. Hän
katsoi ympärilleen puutarhassa etsien työ-aseita itselleen ja löysikin
sekä lapion että haravan. Erään penkin kaivamista oli alotettu;
ainoastaan pieni kolkka oli joutunut valmiiksi, ja siihen oli jo kaksi
kukkaa asetettu. "Hän on väsynyt, tyttö-rääsy, ja hänen on täytynyt
jättää työnsä", arveli poika. "Tämä vaatiikin miehen voimia", mietti
hän edelleen ja ryhtyi työhön. Ei häntä uni ensinkään rasittanut ja
vieläpä mielestänsä hän ei milloinkaan ennen ollut näin helppoa työtä
toimittanut. Hän muisti, miten kukat olivat pantavat, muisti myöskin
pappilan kukkatarhan ja sovitti kaikki sen mukaan. Yö kului kaikki,
mutta ei hän sitä huomannut, hän tuskin lepäsi hetkeäkään ja sai koko
penkin käännetyksi, kukat istutetuiksi, yhden ja toisen toistamiseenkin
asetetuksi, saadaksensa kokonaisuuden yhä kauniimmaksi ja vähän väliä
vilkasi hän ullakon akkunaan, olisiko kentiesi jonkun huomio häneen.
Mutta eipä siellä eikä muuallakaan ketään ollut; ei hän kuullut edes
koiran haukuntaa, ennenkun kukko alkoi laulaa ja herätti metsän linnut,
jotka nyt yksi toisensa perään nousivat visertelemään: "hyvää
huomenta". Siinä tasottaen maata penkin ympäri, muisti hän Aslakin
kertomat sadut, ja miten hän aikanaan luuli tonttujen ja kummitusten
kasvavan Päiväkummulla. Hän katsahti akkunaan ja hymyili ajatellessaan,
mitä Synnöve herätessään uskoisi. Nyt oli aamu käynyt aivan valoisaksi,
linnut pitivät jo aika pauhinata, sentähden hän heittäyi yli aitauksen
ja teki joutua kotiin. Nyt ei kenkään voisi väittää, että Thorbjörn oli
käynyt siellä istuttamassa kukkia Synnöve Päiväkummun kukkatarhaan.



KOLMAS LUKU.


Kohta puhuttiin niitä näitä paikkakunnassa, mutta ei kukaan varmuudella
mitään tietänyt. Ei Thorbjörn'iä heidän ripille päästyänsä milloinkaan
enää nähty Päiväkummulla, ja tätä ihmiset kaikkein vähemmän käsittivät.
Ingrid siellä usein oli. Synnöve ja hän toisinaan käyskentelivät
metsässä: -- "älkää kovin kauan viipykö", kuului äidin ääni heidän
jälkeensä. "Emme", vastasi Synnöve, -- eikä tullut ennenkun illan
suussa. Nuo molemmat kosijat ilmoittavat uudelleen. "Hän lausukoon itse
päätöksensä", sanoi äiti, isä arveli samoin. Mutta kun Synnöve'ltä
kysyttiin, saivat molemmat rukkaset. Monta muuta kävi siellä kosimassa,
mutta ei kenenkään kuultu vievän onnea mukanaan Päiväkummulta. Kerran,
kun äiti ja Synnöve olivat maitohulikkoja pesemässä, tutkisteli äiti,
keneen hän oikeastaan oli mieltynyt. Tämä tuli niin äkkiarvaamatta,
että Synnöve punehtui. "Oletko kenellekään jonkinmoista lupausta
antanut?" tiedusteli äiti uudestaan ja katsoi häneen vakaasti. "En",
vastasi Synnöve. Eikä siitä asiasta sitten enää puhuttu.

Koska häntä pidettiin tienoon paraampana naimaliittona, niin pitkät
olivat silmäykset, jotka häntä seurasivat kirkolla, ainoa paikka, jossa
häntä nähtiin kodin ulkopuolella. Hän näet ei milloinkaan ollut
tansseissa tahi muissa huvipaikoissa saapuvilla, koska vanhemmat olivat
Haugiania. Thorbjörn istui kirkossa vastapäätä Synnöven penkkiä; mutta
eivät he milloinkaan keskenänsä haastelleet, ei ainakaan ihmisten
tieten. Jotain heidän kesken kumminkin oli, sen jokainen yhtäkaikki
luuli tietävänsä, ja koska he eivät pitäneet kanssakäymistä laakson
muiden lempivien tavoin, niin saatiin alkuun puhetta, yhtä ja toista.
Thorbjörn'iä ei oikein suvaittu. Tämän hän kyllä itsekin tiesi, sillä
hän oli kovin huimapäinen tanssissa ja häissä, missä kansaa oli koolla;
tällaisissa tilapäissä hän moniaasti kävi kovin tuimasti kiinni
tappeluissa. Nämä kumminkin vähitellen asettuivat sen mukaan kuin yhä
useammat saivat tiedoksensa, miten väkevä hän oli. Siten Thorbjörn jo
aikaiseen ei voinut suvaita, että kenkään asettui hänen tiellensä. --
"Nyt olet päässyt omaan valtaasi", sanoi Sæmund, hänen isänsä; "muista
kumminkin, että minun nyrkkini ehkä vielä on sinun kouraasi vahvempi!"

Syksy ja talvi olivat kuluneet, kevät joutui, eikä ihmiset vieläkään
mitään varmaan tietäneet. Niin monta sanomaa kuului ympäristössä
Synnöven antamista rukkasista, että hän nyt jätettiin milt'ei ihan
itsekseen. Mutta Ingrid seurasi häntä; molempain piti tänä vuonna
yhdessä lähteä paimenmajalle, sillä Päiväkumpulaiset olivat lunastaneet
osan Kuuselan laitumesta. Thorbjörn'in kuultiin tuntureilla laulavan;
sillä hän valmisteli tytöille kaikellaisia tarvekaluja.

Eräänä kauniina päivänä, koska ilta jo oli käsissä ja hänen työnsä
joutui valmiiksi, istuutui häh niitä näitä mietiskelemään. Kylläpä vaan
hänen ajatuksensa pyörivät siinä, josta paikkakunnassa puhe kulki. Hän
laskeusi seljälleen punaisen-ruskeaan kanervikkoon, ja kädet pään alla
tähysteli hän taivasta, joka heleän-sinisenä kaarteli yli tuuheiden
puiden latvain. Viheriät lehdet ja neulaset laajenivat värähtelevään
virtaan, ja nuo tummat oksat, jotka sitä viistoilivat, muodostelivat
siihen outoja eriskummallisia kuvauksia. Taivasta näkyi silloin, koska
joku lehti väistyi syrjään ja etäämmällä latvain välissä välkkyi se
leveänä, oikullisesti mutkailevana virtana, kadoten kaukaisuuteen. Tämä
suunnitti hänen ajatuksensa ja hän rupesi aprikoimaan silmänsä
havaantoja... Koivu rakkaasti hymyili kuuselle, honka seisoi siinä
äänettömyydellään ylenkatsettaan osoittaen, pörröttäen oksiansa kaikin
puolin; sillä jota penseämmäksi ilma kävi, sitä useammat potelaat
virkosivat ja kohosivat kohden korkeutta. "Missä talvea oleskelitte?"
kysyi honka, heilutti oksiansa ja hikoili pihkaa taitamattomassa
kuumuudessa... "Tuopa hullua! -- näin etäällä pohjolassa -- huh, hm!"

Mutta oli siellä niinikään eräs vanha harmahtava honka, joka oli
kaikkia muita korkeampi: vaan taisipa se kuitenkin taivuttaa
haaravia oksiansa alaskinpäin ja tarttua rohkean vaahteran ylempiin
hius-suortuviin, jotta tämä värisi polvihin asti. Tätä sylen paksuista
honkaa olivat ihmiset karsineet yhä korkeammalle, siksi kun se viimein,
siihen väsyneenä ja harmistuneena, yht'äkkiä työnsi taivasta kohden
sellaisella vauhdilla, että tuo kaiskera kuusi hämmästyneenä
tiedusteli, oliko hän kentiesi unohtanut talvimyrskyt. "Josko ne olen
unohtanut?" vastasi honka ja suomi pohjoismyrskyn avulla kuusta pitkin
korvia niin, että tämä oli pyörtymäisillään. Tämä jykeä, tumma honka
iski runtevat juurensa maahan niin, että varpaat vielä kuuden kyynärän
matkalla pistivät esiin raidan vahvemman kohdan paksuisina. Sen raita
eräänä iltana kainosti kuiskasi humalalle, joka lempivänä suikerteli
pitkin edellisen runkoa. Naavakas honka oli tietoinen voimastaan ja
työntäen oksia toistensa perään rajuun ilmaan, mutta niin korkealle,
ettei kenkään niitä tavannut, huusi hän ihmiselle: "oksi minua, jospa
voit!"

"Eihän sinua karsia taida", sanoi kotka, laskeusi armollisesti
hongalle, kooten siipensä ja puhdistellen sulkiansa kurjasta lampaan
verestä. -- "Luulenpa, että pyydän kuningatarta tänne asettumaan, --
hän on pesäpaikan puutteessa," lisäsi hän hiljemmällä äänellä,
katsellen alastomia koipiansa, sillä hän vähän kainosteli noita ensi
kevätpäivän leppeitä, hurmaavia muistelmia. Pian kohotti hän jälleen
päätänsä ja tuijotteli sulkain varjostamain kulmain alta kohden pimeitä
vuoren rotkoja, liiteleisikö kuningatar siellä jossain, munapakkoisena
ja rauenneena. Tielle joutui hän, ja honka näki kohta pariskunnan
liitelevän selkeässä, siintävässä avaruudessa korkeimpain
tunturiharjain tasalla; siellä keskenänsä haastellen perheellisiä
asioitansa. Ei paljosta puuttunut, ettei honka käynyt vähän
levottomaksi, sillä ehkä hän piti itseänsä kuinkakin erinomaisena, oli
tuo kumminkin vielä erinomaisempaa saada tuuditella kotkaparia. He
laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongalle! Eivät he keskenänsä
haastelleet, mutta rupesivat kiireesti risujen tuontiin. Honka
suurenteli, jos mahdollista, entistään enemmän, -- eikä kukaan voinut
häntä siitä estää.

Mutta metsässä ympäriinsä tietysti syntyi juttua loppumatonta siitä
kunniasta, joka oli tullut vaari hongan osaksi. Muiden muassa eräs
sievä koivuntynkä siellä seisoi katsellen kuvaansa lammen pinnassa. Hän
mielestänsä oikeudella toivoi hieman rakkautta valkeanharmaalta
riekuhännältä, joka piti päivällislepoa hänen oksillansa. Hän levitteli
tuoksuansa riekuhännälle, tartutti itikat lehtiinsä, jotta ne olisivat
helpommat pyytää; ja lopulta oli hän helteessä rakentanut keveän suojan
oksistaan ja kattanut sen tuoreilla lehdillään, -- jotta lintu
todellakin oli vähällä ruveta sinne kesäksi. Nyt sitä vastaan: kotka
oli ottanut asuntonsa suureen honkaan ja riukuhännän täytyi
matkoihinsa. Tuostapa surua, tiettyä se! Hän visertää liirutteli
jäähyväisvirret, mutta aivan hiljaa, jottei kotka sitä huomaisi.

Onnellisemmasti ei käynyt muutamille varpusraukoillekaan tuolla
pensastossa. Siellä he olivat pitäneet niin vallatonta elämää, ettei
rastas läheisessä saarnipuussa milloinkaan päässyt levolle oikeaan
aikaan, suuttui toisinaan silmittömästi ja pani ääneksi. Vakaa tikka,
tuolla kuusen kyljessä, oli nauranut niin, että oli vähällä romahtaa
alas. Mutta sitten näkivät kotkan hongassa! ja rastas ynnä varpuset
sekä tikka ja kaikki, jotka vaan lentää taisivat, nurin niskoin
matkoihinsa. Rastas vannoi, tuolla lentäessään, ettei hän milloinkaan
enää valitse asuntoa niin, että hän saisi varpusia naapuriksensa.

Näin seisoi metsä siinä ylenannettuna ja miettivänä iloisessa
päivänpaisteessa. Se oli odottanut kaikkea iloansa hongalta, mutta
vähänpä siitä riemua olikin. Metsä kumartui vavisten joka kerta, kun
pohjois-myrsky raivosi, honka pieksi ilmaa jykevillä oksillaan, ja
kotka kierteli sitä tyyneenä ja rasituksetta, niinkuin tuo olisi ollut
ainoastaan vähäpätöinen tuulenpuuska, joka hänelle edeskantoi jotakuta
halpaa metsän uhria. Mutta koko hongisto iloitsi. Ei kukaan muistanut,
ettei hän itse sinä vuonna saanutkaan pesää tuuditella. "Pois tieltä!"
ärjäsivät he, "me kuulumme sukuun!"

"Mitä sinä mietiskelet?" kysyi Ingrid, -- hän astui hymyten esiin,
taivuttaen moniaita oksia tieltään. Thorbjörn nousi; "paljopa voi
miehen mielessä liikkua," sanoi hän ja katsoi uhkamielisesti puiden
yli. "Muutoin juttuavat nykyään kaikellaisia tienoossa," lisäsi hän
pudistellen rikkoja päältään. -- "Mintähden aina huolitkin siitä, mitä
ihmiset puhuvat?" -- "Sitä en oikein tiedä: -- mutta -- eivät ihmiset
vielä milloinkaan ole puhuneet semmoista, mikä ei olisi mielessäni
liikkunut, jos kohta se ei ole töissäni ilmaantunut." -- "Tuo oli
häijysti sanottu." -- "Ehkä oli," myönsi hän; ja lisäsi heti: "mutta se
oli todenmukaista." Ingrid istuutui nurmelle, Thorbjörn seisoi eteensä
katsellen. "Minä piankin voin muuttua sellaiseksi, miksi he minua
tahtovat; joska vaan antaisivat minun olla sellaisena kuin olen." --
"Mutta sinun on syy kaikessa tapauksessa viimein." -- "Olkoonpa niin:
mutta niillä muilla on osaa yhd... Sen sanon, että rauhaa tahdon!"
miltei kiljahti hän ja katsahti kotkaa. -- "Mutta Thorbjörn!"...
kuiskasi Ingrid. Tämä kääntyi tyttöön ja hymyili. "Niin, niin!" lausui
hän; "monet seikat voivat liikkua miehen mielessä... Oletko tänään
puhutellut Synnöveä?" -- "Olen, hän on jo lähtenyt paimenmajalle." --
"Tänään?" -- "Niin." -- "Päiväkummun karjalla?" -- "Niin." --
"Tralalaa!"

"Huomenna _me_ päästämme karjan," sanoi Ingrid; hän tahtoi suunnittaa
ajatukset toisaalle. -- "Minä tulen mukaan ajamaan!" sanoi Thorbjörn.
-- "Mutta isä tahtoo itse olla mukana," lausui tyttö. -- "Vai niin,"
sanoi edellinen ja vaikeni. -- "Hän kyseli sinua tänään." -- "Niinkö
teki," sanoi Thorbjörn, leikkasi oksan veitsellään ja rupesi sitä
kuorimaan. -- "Puhuttelepa useammin isää, kuin minkä teet," jatkoi
tyttö ystävällisesti, -- "hän pitää sinusta paljon," lisäsi hän. --
"Tuopa mahdollista," lausui toinen. -- "Hän puhuu usein sinusta, ulkona
ollessasi." -- "Mutta sitä harvemmin sisällä ollessani." -- "Se on
_sinun_ syysi." -- "Sitä en kiellä." -- "Älä niin puhu Thorbjörn, sinä
kyllä itse tiedät, mikä teidän välillänne on." -- "Mikähän se sitten
lienee?" -- "_Minunko_ se tulee sanoa?" -- "Se ehkä yhdentekevä,
Ingrid, sinä tiedät, minkä minäkin." -- "Niinpä niinkin; sinä olet
kovin itsevaltainen; sitä hän ei siedä, sen tiedät." -- "Niin, kyllä
hän käsivartta pidättelisi." -- "Varsinkin koska sinä lyödä
lämähyttäisit"... -- "Sallisinko sitten ihmisten sanoa ja tehdä, mitä
tahtovat?" -- "Et suinkaan, mutta eipä haittaisi, jos sinäkin
siirtyisit vähän tieltä; niin hän on itse tehnyt ja on siten päässyt
arvokkaaksi mieheksi." -- "Häntä on ehkä vähemmin kiusattu." -- Ingrid
vaikeni vähän; pitkitti sitten katsottuaan ympärilleen: "Etpä juuri
taida minun sanoistani huolia: mutta kuitenkin ... missä tiedät
vihamiehiä tapaavasi, sieltä sinun pitäisi olla kaukana." -- "Siellä
juuri tahdon olla! En turhaan ole Thorbjörn Kuusela." Hän oli saanut
kuoren varvusta; nyt hän sen leikkasi keskeltä poikki. Ingrid istui
häntä katsellen ja kysyi vähän vitkaan: "Lähdetkö Nordhoug'ille ensi
sunnuntaina?" -- "Lähden." Hetken päästä, toiseen katsomatta, sanoi
tyttö jälleen: "Tiedätkö, että Knuti Nordhoug on tullut sisarensa
häihin?" -- "Tiedän." -- Silloin katsahti tyttö häneen: "Thorbjörn,
Thorbjörn!" -- "Saisiko hän nyt entistään enemmän asettua minun ja
muiden väliin?" -- "Ei hän väliin asetu; ei enemmän kuin muut
suvaitsevat." -- "Kuka tietää, mitä muut suvaitsevat?" -- "Sen sinä
hyvin tiedät." -- "Hän ei kaikessa tapauksessa mitään sano." -- "Älä
semmoisia jaarittele!" lausui Ingrid harmistuneena, nousi ja vilkasi
taaksensa. Thorbjörn viskasi varvun päät kädestään, pisti puukkonsa
tuppeen ja kääntyi päin Ingrid'iä: "Kuuleppas, -- tähän olen
kyllästynyt. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että häneltä,
sentähden ettei siinä olla suoria. Ja toiselta puolen, -- enhän edes
pääse Päiväkummulle, -- sillä vanhemmat eivät voi minua kärsiä, sanoo
hän. En saa käydä häntä katsomassa, miten muut pojat käyvät tyttöjensä
luona, -- koska hän on noita pyhiä, -- muka." -- "Thorbjörn!" muistutti
Ingrid vähän levottomaksi käyden; mutta toinen pitkitti: "Isä ei pane
sanaakaan puolustuksekseni: jos hänet ansaitset, niin hänet saat, sanoo
hän. Juoruja, pelkkiä juorupuheita yhdeltä puolen, -- eikä toiselta
puolen ensinkään koeteta niitä turhaksi tehdä; -- enhän edes tiedä,
josko hän todella..." Ingrid syöksi esiin ja laski kätensä Thorbjörn'in
suulle, katsahtaen taaksensa. Samassa taipuivat oksat jälleen syrjään
ja pitkä, solakka olento hohtavin poskin astui esiin; se oli Synnöve.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän. Ingrid katsahti Thorbjörn'iin ikään kuin
sanoakseen: "katsopa nyt!" -- Thorbjörn taas Ingrid'iin, katseellansa
lausuen: tuon olisit jättänyt tekemättä! Ei kumpainenkaan Synnöveen
katsahtanut. "Täytyneehän minun vähän istuutua; olen tänään paljon
kulkenut." Hän istuutui: Thorbjörn käänsi päätään ikäänkuin
katsoaksensa, oliko paikka kuiva, johon Synnöve asettui. Ingrid'in
silmät lennähtivät Kuuselaan päin ja nyt huudahti hän yht'äkkiä: "No
katsopas! Kaunikki on päässyt irti ja käyskentelee keskellä peltoa.
Tuota ilkiötä! ja kello-kaula niinikään! Eipä hullumpaa: jo todellakin
on aika lähteä laitumelle!" -- ja samalla kiiti hän mäen rinnettä alas
jäähyväisiä lausumatta. Synnöve nousi heti. "Lähdetkö?" kysyi
Thorbjörn. -- "Lähden", sanoi toinen, ehkä jäi paikalleen.

"Odotapahan vähän;" arveli edellinen tyttöön katsomatta. -- "Toisen
kerran," kuului hiljainen vastaus. "Siihen ollee pitkältä." Tyttö
katsahti ylös. Thorbjörn taas nosti silmänsä häneen, mutta hetkinen
kului, ennenkun he puheesen ryhtyivät. "Istuhan taas," sanoi poika
hämillänsä. -- "En istu," vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Thorbjörn
tunsi uhkamielisyyden paisuvan povessaan, mutta silloin ryhtyi Synnöve
toiselle ihan odottamattomaan toimeen; hän astui askeleen lähemmäksi,
kumartui Thorbjörn'in puoleen ja katsoi häntä hymyten silmiin. "Oletko
vihoissasi minulle?" Ja kun poika katsoi ylös, itki hän. "En," vastasi
Thorbjörn punehtuen korvia myöten.

Hän ojensi kätensä; mutta koska silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, ei
tyttö sitä huomannut, ja toinen veti sen takaisin. Viimein sanoi hän:
"Sinä sen siis kuulit?" -- "Kuulin," vastasi Synnöve ja katsahti
hymyellen Thorbjörn'iin; mutta silmissä kiilsi äskeistä useampi kyynel;
nuorukainen ei tietänyt mitä tehdä ja sanoa; sentähden hän lausui:
"Ehkä olen ollut kovin häijy." Tuo sanottiin aivan sävyisästi: tyttö
loi silmänsä alas puoleksi toisaalle kääntyen: "Älä tuomitse seikkoja,
joita et tunne." Ääni oli itkun tukahuttama, ja Thorbjörn'in mieli kävi
kovin pahaksi; hän kävi omissa silmissään lapsen kaltaiseksi ja
sanoikin sentähden paremman puutteessa: "Pyydän sinua, suo se minulle
anteeksi." Mutta silloinkos toinen vasta itkuun puhkesi. Sitä ei
Thorbjörn voinut sietää, vaan lähestyi, otti tyttöä vyötäyksestä ja
kumartui häneen. "Synnöve, pidätköhän minua oikein hyvänä?" -- "Pidän,"
nyyhkytti tämä. -- "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" Tyttö ei
vastannut. "Mutta ei se sinulle onnea tuota?" toisti hän. Toinen itki
katkerammin kuin milloinkaan ja tahtoi vetäytyä pois. "Synnöve!" sanoi
Thorbjörn ja sulki hänen lujemmin syliinsä. Synnöve nojautui
Thorbjörn'iin ja itki.

"Tule, puhelkaamme vähän keskenämme," sanoi Thorbjörn ja auttoi häntä
istumaan kanervikkoon; itse istahti hän tytön viereen. Tämä pyyhkieli
silmiänsä ja koki hymyillä; mutta ei tuo tahtonut menestyä. Thorbjörn
piti Synnöven kättä häntä silmäellen. "Armas, mintähden en saa tulla
Päiväkummulle?" -- Toinen oli ääneti. -- "Etkö milloinkaan ole sitä
pyytänyt?" -- Tyttö yhä oli vaiti. -- "Mintähden et ole sitä tehnyt?"
-- "En rohjennut," vastasi tämä tuskin kuultavasti.

Thorbjörn synkistyi, koukisti toista jalkaansa, ja polveen
kyynäsvarttansa tukien, nojasi hän päätänsä käteen... "Sillä tavoin en
sinne milloinkaan pääse," sanoi hän lopulta. Vastauksen asemesta
nykieli tyttö kanervia. "Kyllähän ... ehkä olen harjoittanut ...
sopimattomia... Tulisihan kumminkin minua vähän sääliä... Häijy en ole"
(hän vaikeni muutamaksi silmän-räpäykseksi), "olenhan vielä nuorikin
... vähän yhtäkolmatta... Minä," ... (ei hän heti voinut pitkittää) --
"mutta sen, joka _oikein_ pitäisi minusta," toisti hän, ... "tulisi
kumminkin," ja tähän se kokonaan päättyi. Silloin kuuli hän vierestään
hiljaisen äänen. "Niin et saa ... et tiedä miten paljon eräs... En sitä
edes Ingrid'ille rohkene sanoa" ... (ja sitten taas katkerasti itkien:)
"Minä ... kärsin ... kovin." Thorbjörn kietoi käsivartensa hänen
varrellensa ja sulki hänen syliinsä. "Puhu vanhemmillesi," kuiskasi
hän, "ja nähdä saat, että kaikki käy hyvin." -- "Käyköön _sinun_
tahtosi mukaan," kuiskasi tyttö. -- "Minun tahtoni mukaan?" -- Silloin
kääntyi Synnöve päin ja kietoi käsivartensa Thorbjörn'in kaulalle.
"Josko sinä pitäisit minusta niin paljon kuin minä sinusta!" sanoi hän
hartaasti hymyilyn yrityksellä. -- "Sitäkö en tekisi?" kysyi Thorbjörn
hellästi hiljaisella äänellä. -- "Et, et: sinä et huoli neuvoistani,
sinä tiedät, mikä meidät voi yhteen saattaa, ja kumminkaan et sitä tee.
Minkätähden et?" -- Ja kerran alkuun päästyään pitkitti hän yhtä
mittaa: "Herra Jumala, jos tietäisit, miten olen odottanut sitä päivää,
jolloin saisin sinut nähdä Päiväkummulla. Mutta _aina_ täytyy minun
kuulla jotain sopimatonta, -- ja vieläpä vanhemmat itse sen tuovat
minun kuultakseni." -- Silloin asia äkisti valkeni hänelle; hän tajusi
nyt selvään Synnöven käyskentelevän Päiväkummulla, odotellen hetkeä,
jolloin hän iloisesti voisi Thorbjörn'in kanssa astua vanhempainsa
eteen; -- mutta sellaista ei Thorbjörn hänelle suonut.

"Synnöve, tuon olisit ennen sanonut!" -- "Enkö sitä ole tehnyt?" -- "Et
näin." -- Tyttö vähän aprikoi asiaa; sitten lausui hän asetellen
vyöliinaansa pienille laskoksille: "Ehkä se jäi sanomatta, koska --
puuttui rohkeutta." Mutta tuo, että Synnöve häntä pelkäsi, sai hänen
mielensä niin kiihkeäksi, että hän ensi kerran eläissänsä suuteli
tyttöä.

Tuo taas Synnöveä liikutti niin, että hän äkisti herkesi itkemästä, ja
katseensa kävi epävakaiseksi, yrittäen hymyillä loi hän silmänsä
maahan, mutta hetken kuluttua jälleen Thorbjörn'iin, silloin todellakin
hymysuulla. Eivät he mitään keskenänsä puhelleet, -- vaan tarttuivat
toistensa käsiin. Silloin vetäytyi tyttö ääneti syrjään, rupesi
pyyhkielemään silmiänsä ja kasvojansa sekä epäjärjestykseen joutuneita
hiuksiansa silittelemään. Thorbjörn mietiskeli rauhoittuneena, silmät
tyttöön käännettynä: josko hän on seudun muita tyttöjä kainompi ja
tahtoo toisin tavoin seurustella, elköön kenkään siitä pahentuko.

Thorbjörn seurasi Synnöveä paimenmajalle, mikä ei kaukana ollut. Hän
olisi mielellään käynyt käsitysten; mutta hänestä ikäänkuin salainen
ääni hänen povessaan olisi kieltänyt häntä tyttöön koskemasta, hän
suuresti kummasteli, että hän sai tytön vieressäkään astella. --
Sentähden hän sanoikin Synnöve'stä erotessaan: "Pitkään aikaan ei sinun
pidä minusta pahaa kuulla."

Kotona isä paraillaan kantoi jyviä aitan parvelta myllylle; sillä
seudun asukkaat jauhattivat viljansa Kuuselan myllyllä, koska vesi
heidän omissa puroissaan oli loppunut. Kuuselan joki ei milloinkaan
kuivanut. Monta säkkiä oli kannettavana; toiset niistä olivat melkoisen
suuret ja toiset mahdottomankin kookkaat. Vaimoväki seisoi
läheisyydessä ja väänsi vaatteita kuivamaan. Thorbjörn lähestyi isää ja
tarttui erääsen säkkiin. "Ehkä autan teitä?" -- "Kyllähän ne itsekin
kannan," vastasi Sæmund, rivakkaasti heittäen säkin selkäänsä ja lähti
myllylle. "Onhan niitä täällä piisaamaan asti," sanoi Thorbjörn. Kaksi
suurta säkkiä sattui hänen eteensä, ne hän sovitti selkäänsä ja kantoi
myllylle. Puolessa tiessä tuli Sæmund häntä vastaan, mennessänsä
takaisin toisia noutamaan; isä katsahti häneen pikaisesti, mutta ei
virkkanut mitään. Koska Thorbjörn vuorostaan palasi aitalle, tuli
Sæmund häntä vastaan kantaen kahta vieläkin suurempaa. Sillä kertaa
otti Thorbjörn erään aivan pienen ja kantoi sen myllylle; koska Sæmund
hänen tapasi, katsoi hän toiseen entistä pitempään. Sitten sattuivat
molemmat yhtä haavaa aitalle. -- "Tänne tuotiin sana Nordhoug'ista,"
sanoi Sæmund, "he tahtovat sinua ensi sunnuntaina sinne häihin." Ingrid
loi työstään rukoilevan katseen häneen, samaten äiti. -- "Vai niin,"
vastasi Thorbjörn kuivasti; mutta sillä kertaa vei hän kaksi
painavampaa säkkiä, mitkä löytää taisi. "Menetkö?" kysyi Sæmund
synkeänä. -- "En."



NELJÄS LUKU.


Kuusela oli kauniilla paikalla, siitä näki yli koko tienoon,
Päiväkummun lähinnä, monivärinen metsän ympäröimänä, ja etäämmällä
muut talot, nekin metsään suljettuina. Neljätoista taloa näkyi Kuuselan
paimenmajalle, ainoastaan katot olivat Kuuselasta näkyvissä, ja
nämätkin näkyivät vaan laitumen äärimmäiseltä rinteeltä. Kuitenkin
pysähtyivät tytöt usein katselemaan haikua, mikä siellä tuprueli
savutorvista. "Nyt valmistaa äiti puolipäiväisen," sanoi Ingrid:
"... tänään he syövät suolattua lihaa ja perunoita." -- "Kuule,
nyt huutelevat he miehiä," lausui Synnöve; "missähän tänään
työskentelevät?" Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka nopeasti ja
iloisesti kiiriskeli ylös puhtaasen, hiilakkaan ilmaan, vaan hetken
päästä seisahtui tuumailemaan, -- valui sitten laajaksi vaipaksi yli
metsän, muuttui yhä ohuemmaksi, lopulta liehuvaksi hunnuksi ja hetken
perästä tuskin silmääntuntuvaksi. Monta seikkaa juohtui samalla heidän
mieleensä ja ajatuksensa kiitivät yli seudun. Mainittuna päivänä
tapasivat he toisensa Nordhoug'illa. Oli kulunut pari päivää häistä,
mutta koska niitä piti vietettämän kuusi päivää, tapasivat korkeimmat
huudot ja kovimmat laukaukset yhä vielä vähän väliä tyttöjen korvia.
"Hupainen siellä kuuluu olevan," sanoi Ingrid. -- "En minä suinkaan
heitä siellä kadehdi," lausui Synnöve ja tarttui kudelmaansa. "Olisipa
toki hupaista olla mukana," mietti Ingrid, joka kumartuneena loi
silmänsä kohden taloa, jossa väkeä kulki rakennusten väliä, toiset päin
ruoka-aittaa, jossa katetut pöydät olivat säilyssä, vähän etäämmällä
toisia paritusten keskenänsä puhellen. -- "Käsittää en voi, mintähden
muutamain mieli sinne niin hehkuu," sanoi Synnöve. -- "Sitä tuskin
minäkään käsitän," vastasi Ingrid, istuen entisessä asemassaan; --
"ehkä tanssi heitä mielyttää," lisäsi hän. Ei Synnöve siihen mitään
vastannut. -- "Etkö milloinkaan ole tanssinut?" -- kysyi Ingrid. --
"En." -- "Pidätkö sen vääränä?" -- "Sitä en varmaan tiedä." -- Ei
Ingrid sinä hetkenä asiasta sen enempää puhunut, sillä hän muisti
Haugianein ankarasti kieltävän tanssia, eikä hän likemmin tahtonut
tiedustella vanhempain suhdetta Synnöveen tässä seikassa. Mutta miten
ajatuksensa sattuivatkaan, sanoi hän hetken kuluttua: "Thorbjörn'iä
taitavampaa tanssijaa tuskin milloinkaan olen nähnyt." -- Synnöve
vastasi vähän ääneti oltuaan: "Hän kuuluu olevan siinä varsin taitava."
-- "Näkisitpä kerran vaan hänen tanssivan!" lausui Ingrid kääntyen päin
Synnöveä. Mutta tämä vastasi pikaisesti: "Sitä en tahtoisi."

Ingrid vähän säpsähti, Synnöve tarkasteli kudelmaansa sen silmukoita
lueskellen. Yht'äkkiä laski hän kudelman helmaansa, katsahti ylös ja
sanoi: "Näin keveältä ei ole sydän tuntunut pitkään aikaan." -- "Mistä
syystä nyt olet niin iloinen?" tiedusteli Ingrid. -- "Sentähden ettei
hän tanssi Nordhoug'illa!" Ingrid istui mietteissään. "Kyllä maar monet
tytöt häntä ikävöivät," virkkoi hän. Synnöve avasi suunsa ikäänkuin
jotain sanoakseen, mutta jäi kumminkin äänettömäksi, alottaen uutta
kerrosta kudelmassaan. "Kyllä Thorbjörn itsekin sinne ikävöi, siitä
olen varma," pitkitti Ingrid, mutta huomasi heti tuhmia puhuneensa ja
katsahti Synnöveen, joka hohtavin poskin kutoi taukoamatta. Nyt koko
keskustelu salaman nopeudella selveni Ingrid'ille, ja lyöden käsiänsä
yhteen asettui hän polvilleen kanervikkoon vastapäätä Synnöveä. Siten
tähysti hän toista suorastaan silmiin; mutta Synnöve kutoi. Silloin
Ingrid hymysuulla lausui: "Nyt taas olet minulta monta päivää jotain
salannut." -- "Mitä arvelet?" kysäsi Synnöve luoden toiseen epävakaisen
silmäyksen. "Et sinä siitä ole pahoillasi, että Thorbjörn tanssii,"
jatkoi hän entiseen tapaansa. Ei Synnöve mitään vastannut. Ingrid yhä
hymyili, kietoi käsivartensa Synnöven kaulalle ja kuiskasi hänelle
korvaan: "Mutta sinä olet pahoillasi siitä, että hän tanssii muiden
kuin sinun kanssasi!"

"Mitä lörpötteletkin!" sanoi Synnöve, koki irtautua ja nousi
seisoalleen. Ingrid myöskin nousi ja astui toisen jäljessä. "Synnöve,
miten ikävä onkaan, ett'et tanssia taida!" sanoi hän nauraen, -- "se
todellakin on hyvin paha! Tulepa, niin nyt heti sinua neuvon." Hän otti
Synuöveä vyötäyksestä. "Mitä aiot?" tiedusteli tämä. "Opetan sinua
tanssimaan, jott'et tarvitse huolehtia sitä, että hän vie muita kuin
sinua tanssiin." Nyt oli Synnöven nauraminen, hän ainakin teeskenteli
naurua. "Mutta jos joku sattuisi meitä näkemään," arveli hän. "Jumala
sinua tuosta vastauksesta siunatkoon, jos kohta se typerältä
kuuluikin," ja samassa alkoi hän rallatella sekä pyöritellä Synnöveä
tahdin mukaan. -- "Ei, ei, tuo ei käy päinsä." -- "Äsken juuri sanoit,
ettet pitkinä päivinä ole näin iloisella mielellä ollut; tulepa nyt."
-- "Kunpa vaan tuo kävisi päinsä." -- "Koetapa, niin nähdä saat, että
se onnistuu!" -- "Olet ylen huima, Ingrid!" -- "Niin sanoi kissakin
varpuselle, se kun ei paikallansa pysynyt, eikä kissa sitä siitä syystä
kynsiinsä saanut; tule nyt!" -- "Olisipa tuo ehkä minustakin hupaista,
mutta..." -- "Nyt minä olen Thorbjörn ja sinä hänen nuori vaimonsa,
joka ei suvaitse hänen muiden kanssa tanssivan." -- "Mutta..." --
Ingrid rallatteli. -- "Mutta..." änkytti Synnöve yhä: jopa hän tanssi
kumminkin. Erästä juoksutanssia alotettiin, Ingrid edellä pitkin
askelin ja miehekkäin liikunnoin, Synnöve jäljessä lyhyempään astellen,
silmät maata kohden, -- ja Ingrid lauloi:

    Ja kettu makasi koivun alla
    Kanervikossa.
    Ja jänes hyppäsi kevein koivin
    Kanervikossa.
    Hoi, päiväpaiste mi tänään on!
    Tuoll' kaste kimaltaa verraton
    Kanervikossa.

    Ja kettu hymyili koivun alla
    Kanervikossa.
    Ja jänes kiiteli pallon lailla
    Kanervikossa.
    Tääll' onpi iloista elellä!
    Hu-hei! kas noinko voit hypellä
    Kanervikossa?

    Ja kettu tirkisti koivun alla
    Kanervikossa.
    Riens' jänes vastaansa laukkaamalla
    Kanervikossa.
    No Jumal' armahda! Siek's oot vain?
    Kuink' tanssia sä uskallat ain'
    Kanervikossa?

"Noh, onnistuihan tuo!" huudahti Ingrid heidän hengästyneinä
seisahtuessa.

Synnöve naurahti, varoen itsellään olevan suuremman halun valssiin.
"Eihän tuota mikään estäne," tuumiskeli Ingrid, neuvoen Synnöveä
jalkojansa liikuttamaan; "sillä valssi on vaikia," -- "Kylläpä se
sujuu, kun vaan alkuun päästään," päätti Synnöve, ja Ingrid rupesi
laulaen alottamaan; Synnöve lauloi mukana, alusta hiljaan hyräellen;
mutta lopulta äänensä täydeltä. Mutta samassa taukosi Ingrid, päästi
Synnöven kummastuneena, käsiänsä yhteen lyöden. "Osaathan valssia!"
huudahti hän.

"Vaiti, älkäämme siitä puhuko!" sanoi Synnöve ja tarttui uudestaan
Ingrid'iin tanssia pitkittääkseen. "Mutta kuka on sinua neuvonut?" --
"Tralala -- lalaa!" rallatteli Synnöve ja pyöritti toista. Silloin
ryhtyi Ingridkin oikein sydämen pohjasta tanssiin, laulaen:

    Kas, aurinko tanssein kun vuorelle lentää,
    Sä tanssios armaani; ilta koht' entää.
    Kas, virta kun rientää mereen siintävään,
    Sä rientäös piltti hautaas kiiltävään.
    Kas, koivu kun kiikuttaa oksiaan,
    Oi kiikkuos immyt! Mi katkesikaan?
    Kas...

"Kummallisia lauluja rallattelet," lausui Synnöve, hereten tanssimasta.
-- "En tiedä, mitä laulan; Thorbjörn on niitä lauleskellut." -- "Ne
ovat Pentti-vangin virsiä," sanoi Synnöve, "kyllä ne tunnen." --
"Ovatko ne niitä?" kysäsi Ingrid vähän hämillänsä. Hän katsahti suoraa
päätä eteensä, eikä mitään sen enempää sanonut. Samassa kiintyi
huomionsa erääsen matkustajaan, joka kulki maantietä pitkin. "Katsopa,
-- tuolla joku ajaa Kuuselasta kyläänpäin!" -- Synnövekin sen näki, --
ja kysäsi: "Hänkö se on?" -- "Thorbjörn näkyy olevan, hän on matkalla
kaupunkiin..."

... Thorbjörn se todella olikin, hän ajoi kaupunkiin. Sinne oli
pitkältä, hänen kuormansa oli suuri, siitä syystä hän ajoi hiljakseen
pitkin pölyävää tietä. Tämä näkyi paimenmajalle, ja koska hän sieltä
kuuli rallatuksen, älysi hän heti kuka siellä oli, nousi kuormalleen ja
huhuili niin, että kalliot kajahtelivat. Silloin torvella hänelle
toitahutettiin, hän istui kuunnellen ja, äänen vaiettua, nousi hän
jälleen huhuilemaan. Näin sitä pitkitettiin, ja hänen mielensä kävi
iloiseksi. Hän katsahti päin Päiväkumpua, eikä se hänen mielestänsä
milloinkaan ennen ollut näin välähdellyt päivän paisteessa. Mutta
huomionsa sinne kun oli, jäi hevonen oman onnensa nojaan ja kulki minne
tahtoi. Äkkiä kavahti hän unelmistaan; hevonen näet karkasi huimasti
ojaan, taittoi toisen aisan ja sitten rajua nelistä pitkin Nordhoug'in
nummea, sillä sitä myöten tie kulki. Thorbjörn nousi seisaalleen
rattaille ja pidätti hevosta: ottelu syntyi hänen ja hevosen kesken:
eläin yritti mäkeä ylös, toinen teki vastarintaa. Niin sitä siinä
tepasteltiin, kunnes hevonen lopulta nousi takajaloillensa: silloin
Thorbjörn hyppäsi rattailta, ja koska elukan jälleen piti ryhtyä
kulkuun, tarttui hän erääsen puunrunkoon, -- ja nyt täytyi hevosen
seisahtua. Kuorma oli puoleksi ojassa, toinen aisa poikki, ja hevonen
värisi pelvosta. Thorbjörn meni sen luo, tarttui päitsiin ja koki sitä
rauhoittaa; nyt hän sen käänsi jälleen tielle, jott'ei enään olisi
pelkoa sen karkaamisesta päin törmää; mutta paikallaan ei hän saanut
hevosta seisomaan. Sentähden täytyi hänen puoleksi juosten seurata sitä
kappaleen tietä. Hän siten ajoi kapineittensa ohi, mitkä olivat
sekamyllyä pitkin tietä, astiat rikki, ja sisältö pilautuneena. Tähän
asti oli vaara ainoastaan ollut hänen mielessään, nyt älysi hän myöskin
tepposen seuraukset, ja se rupesi vihaksi pistämään. Hän huomasi
selvään, että hänen nyt täytyi jättää kaupunginmatka sikseen, ja jota
enemmän hän asiaa aprikoi, sitä äkeämmäksi hän kävi. Päästyänsä
vaarapaikalle, säikähti hevonen uudelleen, yrittäen irtautua
Thorbjörn'in kourista, -- ja silloin hän ei enää mieltänsä taitanut
hillitä. Vasemmalla kädellään päitsiin tarttuen, hosui hän vahvalla
piiskallansa hevosta pitkin lautasia minkä ennätti, jotta tämä
rajustuneena hyppäsi etujalkoinensa vasten Thorbjörn'in rintaa. Mutta
hän sen karkoitti, sitä piiskan varrella hakaten entistään tuimemmin ja
voimainsa takaa. "Kyllä sinulle näytän, itsepintainen luuska!" -- ja
hän löi. Hevonen hirnakoi ja kiljui, hän löi. "Heisaa, saatpa kerran
kokea oikein miehen kouria!" -- ja hän löi. Hevonen läähätti, jotta
vaahto valui hänen kädellensä, mutta hän löi: "Olkoonpa ensimmäinen ja
viimeinen kerta, -- kaakki! tuossa vielä läinäys! vai niin! heisaa,
koni, kuule, annetaanpa kerran oikein isän kädestä!" -- ja hän löi.
Tällä välin olivat he toisaalle kääntyneet, ei hevonen enää tehnyt
vastarintaa, vaan väristen vavahteli se joka lyönnillä ja väistyi
hirnuen syrjään, koska piiskaa kohotettiin. Silloin Thorbjörn tuli
vähän hämillensä. Samassa äkkäsi hän miehen, joka nojautuen
käsivarsiinsa, istui ojan reunalla hänelle nauraen. Kaikki musteni
Thorbjörn'in silmissä, ja käsi hevosen päitsissä, syöksi hän,
kohotetulla ruoskalla, kohden miestä. "Kyllä minä annan sinulle naurun
aihetta." Samassa hän lyödä lämähytti, mutta lyönti sattui ainoastaan
puoleksi, sillä mies kellahti ojaan. Sinne hän jäi nelinryömin, käänsi
päätään, vilkui Thorbjörn'iä ja nauroi, suutansa väärään vetäen.
Thorbjörn kavahti; sillä tuon oli hän ennen nähnyt. Ilkiö oli Aslak.

Thorbjörn ei tietänyt mistä syystä, mutta kylmä värähdys kävi läpi
hänen selkänsä. "Sinä kaiketi hevoseni säikäytit," lausui hän. -- "Minä
vaan makasin," vastasi Aslak, vähän päätään kohottaen -- "mutta sinä
minun herätit, vihaasi kun hevosen päälle purkasit." -- "Sinä sen
hulluksi sait; kaikki eläimet sinua pelkäävät," ja hän hyväili
vaahtoista hevosta. -- "Nyt se kumminkin kammoo sinua enemmän kuin
minua; niin en ole milloinkaan hevosta löylyttänyt," sanoi Aslak, ollen
polvillaan ojassa. "Pidä kitasi hyvällä!" huusi Thorbjörn ja uhkasi
piiskalla. Aslak ryömi ojasta. -- "Voi minua vaivaista! Minuako
tahdotaan kitaani kiinni pitämään? Vai niin!... Minne sellaisella
vauhdilla aiot?" kysyi hän laaskavasti Thorbjörn'iä läheten, mutta
hoiperteli sinne tänne, sillä hän oli humalassa. -- "Tänään kyllä en
pääse edemmäksi," sanoi Thorbjörn, hevostansa valjaista päästäen. --
"Tuopa kovin ikävätä," ilkkui Aslak yhä läheten ja lakkiansa kouraten.
-- "Herra varjele, miten iso ja pulska mies sinusta on paisunut;" -- ja
pitäen kämmeniänsä taskuissa, ponnisteli hän voimainsa takaa pystyssä
pysyäksensä, yhä katsellen Thorbjörn'iä, jolle hevosen riisuminen ei
tahtonut onnistua. Hän oli avun tarpeessa, mutta vastenmieliseltä
tuntui pyytää Aslak'ia itseänsä auttamaan; sillä hän oli inhoittavan
näköinen; vaatteensa olivat savessa, hiuksensa pistivät vanukkeisina
esiin vanhan kuluneen kiiltohatun alta, kasvojansa, noita osaksi
entiseltään tuttuja, vääristeli alituinen pilkkavirnu, ja silmänsä
näkyivät entistään vähemmän paksujen luomien alta, jotta hän ainoastaan
päätään taaksepäin kallistaen ja suu seljällään taisi toista nähdä.
Kasvonsa juonteet olivat hervakkaat ja koko naama turtaantunut, sillä
Aslak oli juomari. Thorbjörn oli kyllä monasti ennen hänen tavannut,
mutta sitä ei Aslak ollut muistavinaan. Hän rihkamakauppiaana
kuljeskeli pitkin seutua ja saapui aina mielellään sinne, missä iloista
seuraa pidettiin, siellä remputuksiaan lauleskellen ja tarinoitaan
haastellen muutamasta viinaryypystä. Hän tietysti oli Nordhoug'in
häissäkin, mutta oli, miten Thorbjörn'ille sittemmin kerrottiin, nähnyt
parhaaksi piiloutua hetkeksi, koska hän vanhaan tapaansa oli saanut
toisia tappelemaan, ja tällä kertaa omakin selkänahkansa näytti olevan
vaarassa. -- "Yhtä hyvä olisi panna hevonen kiinni rattaisiin kuin
päästää se valjaista," sanoi hän, "sinun kaikessa tapauksessa täytyy
käydä Nordhoug'ista apua." Thorbjörn kyllä oli samaa aprikoinut, mutta
ei tahtonut sitä itselleenkään myöntää. -- "Siellä vietetään suuria
häitä," lausui hän. -- "Niinpä siellä on apuun kykeneviäkin," vastasi
Aslak. Thorbjörn oli hetken kahdella päällä; mutta avutta ei hän
päässyt eteenpäin, eikä liioin takaisinkaan, paras ehkä siis oli lähteä
talolle. Hän pani hevosen kiinni ja lähti. Aslak seurasi; Thorbjörn
katsahti taaksensa häneen. "Täten pääsen hyvässä seurassa takaisin
häätaloon," sanoi Aslak pilkaten. Ei Thorbjörn siihen mitään vastannut,
vaan astui rivakkaasti eteenpäin. Aslak joutui perässä, remputellen
vanhaa hyvin tunnettua häälaulua. "Sinä astut kovin joutuisasti,"
lausui hän taas hetken päästä. Ei hän nytkään vastausta saanut. Soiton
ja tanssin hälinätä kuului, ja monet silmät komean kaksinkertaisen
rakennuksen avoimista akkunoista kääntyivät tarkaten heihin. Väkeä
kokoontui kartanolle. Thorbjörn huomasi heidän keskenään arvelevan,
mistä kaukaa tuleva lienee. Samassa he hänen tunsivatkin, miten myöskin
äkkäsivät tiellä olevan hevosen sekä mullin mallin viskatut kapineet.
Tanssista herjettiin, ja koko hääjoukko samosi kartanolle yhtä haavaa
kuin Thorbjörn ja Aslak sinne joutuivat. "Tänne saapuu häävieraita
vasten tahtoansa," huusi Aslak, läheten joukkoa Thorbjörn'in jäljessä.
Kokoontuen hänen ympärilleen väki tervehti Thorbjörn'iä.

"Siunatkoon Jumala seuraa, hyvää olutta pöytään, kauniita tyttöjä
permannolle ja hyviä pelimannia penkille," virkkoi Aslak ja tunki
keskelle heitä. Muutamat naurahtivat, toiset eivät virkkaneet mitään;
joku lausui: "Aslak-lörpöttelijä on aina hyvillä mielin." Thorbjörn
tapasi paikalla tuttuja, joille hänen täytyi kertoa tapahtumansa; he
eivät sallineet hänen kääntyä takaisin, vaan käskivät muita menemään.
Sulhanen, nuori mies ja entinen koulutoveri, kutsui häntä hääjuomia
maistamaan, ja niin nyt käytiin tupaan. Muutamat tahtoivat siellä
pitkittää hyppyä, erittäinkin tyttöväki, toiset ehdoittelivat pientä
ryyppyrauhaa ja vaativat Aslak'ia tarinoimaan, koska hän kumminkin oli
jälleen taloon palannut. "Mutta sinun tulee olla nyt vähän varovampi
kuin äsken," lisäsi eräs. Thorbjörn tutkasi, missä kaikki kansa oli.
"Tässä oli hieman temmellystä," vastattiin; "nyt ovat muutamat menneet
levolle, toiset istuvat tuvassa kortin lyönnissä, vaan toiset istuvat
siellä, missä Knuuti Nordhoug." Hän ei kysynyt missä Knuuti Nordhoug
oli.

Morsiamen isä, vanha mies joka istui imeskellen savipiippua ja joi
olutta sekaan, virkkoi nyt: "Sinä Aslak, annapas tarinan tulla,
saattaapa olla hupainen kerran sitäkin kuunnella." -- "Onko monta
pyytämässä?" tiedusteli Aslak, joka oli allensa anastanut pienen rahin
kappaleen matkaa pöydästä, minkä ympärillä muut istuivat. "Totta,"
vastasi sulhanen ja antoi hänelle viinapikarin; "minä myöskin sinua
pyydän." -- "Onko niitä monta, jotka minua noin pyytävät?" pitkitti
Aslak. -- "Kyllä piankin," lausui nuori vaimo sivupenkiltä ja ojensi
hänelle viinamaljan. Tuo oli morsian, kahdenkymmen-vuotias
vaaleanverevä, laihanläntä, sinisilmäinen, jäykkä nainen. -- "Tarinasi
ovat minun mieleisiäni," lisäsi hän. Sulhanen katsoi häneen, isänsä
taas edellisen. -- "Niin, Nordhoug'in väkeä ovat tarinani aina
huvittaneet," sanoi Aslak. "Onnea heille!" örisi hän, tyhjentäen erään
nuodemiehen ojentamaa maljaa. -- "Päästäpä nyt suustasi!" anoivat
moniaat. -- "Juttele mustalais-Sannasta!" esitteli muudan. -- "Siitä
paholaisesta, hyi!" jupittivat toiset, varsinkin naiset. --
"Haukilahden tappelusta," ehdoitteli Simo-rumpali. -- "Pikemmin jotain
hupaisaa!" pyysi hoikka nuorukainen, joka seisoi partahihoillansa,
nojaten seinää vastaan, ja joka oikealla kädellään tavotteli muutamien
penkillä istuvien nuorten tyttöjen hapsia; nämä häntä toruskelivat,
mutta eivät muualle siirtyneet.

"Nyt kerron, mitä itse tahdon." -- "Et maar, peijakas vie!" jupisi
vanhanpuoleinen mies, joka tupakoiden venyi sängyssä; toinen
koipensa rippui sängyn laitaa alas, toisella hän potkieli sängyn
päähän heitettyä hienoa röijyä. -- "Älä nuttuani potki!" ärjäsi
seinää vasten nojauva nuorukainen. -- "Älä tyttöjäni silittele!"
vastasi sängyssä-venyjä. Nyt tytöt siirtyivät toisaalle. -- "Miten
sanottu, nyt kerron, mitä _itse_ tahdon!" intti Aslak, "viinasta mies
'kuraasia' saa!" räysäsi hän ja löi kämmeniänsä yhteen niin että
paukahti. -- "Päästäpä suustasi mitä _me_ vaadimme!" toisti sängyssä
olija; "sillä meidän on ilojuoma." -- "Mitä sillä tarkoitat?" kysäsi
Aslak, silmät seljällään. -- "Sitä vaan, että juotetun porsaan myöskin
teurastamme," ilkkui mies koipeansa leikuttaen. Aslak ummisti silmänsä,
mutta pää jäi entiseen asemaansa, lopulta se kallistui vasten rintaa,
eikä hän mitään virkkanut.

Muutamat häntä puhuttelivat, mutta ei hän sitä kuullut. "Hän päihtyy,"
arveli se, joka sängyssä venyi. Silloin Aslak katsahti ylös suu taasen
virnussa ja sanoi: "Nyt ainakin saatte kuulla lystikkään pätkän. --
Jumala varjele niin lystikkään!" lisäsi hän hetken perästä ja nauroi,
jotta suu tavotteli korvia, mutta naurun ääntä ei kuulunut. "Tänään hän
on oikein kirkkosuulla," sanoi morsiamen isä. -- "No, miten muuten!"
virkkoi Aslak, -- "naukku rintaan vielä!" Se tuotiin; kallistaen
päätään joi hän sen vähin erin kurkkuunsa ja sanoi päin häntä sängyssä:
"nyt olen juotto-porsaanne." -- Sitten alotti hän:

"Olipa tyttö, joka asui eräässä laaksossa. Yhdentekevä, miksi laaksoa
sanottiin, mikä tytön nimi niinikään. Mutta tyttö oli kaunis, samasta
mielestä oli talon isäntäkin ja -- tst! -- häntä tyttö palveli. Hyvän
palkan hän sai, kun saikin, ja hän sai mitä hän ei tahtonutkaan: hän
sai lapsen. Ihmiset sanoivat sen olevan isännän, mutta ei tämä sitä
myöntänyt, sillä hän oli naimisessa: eikä tyttökään sitä myöntänyt,
sillä hän oli ylpeä, lunttu-poloinen. Siten poika valheella kastettiin,
ja samahan se, kadotuksen lapsenhan tyttö oli maailmaan synnyttänyt.
Äiti sai asua talon alustalla, eikä tuo emännälle mieluista ollut,
tiettyä se. Tuli tyttö taloon, sylkäsi toinen häntä, mutta tuli
poika-raiska leikkiä lyömään talon lasten kanssa, käskettiin heitä ajaa
äpärä tiehensä; ei hän parempaa ansaitse, arveli emäntä.

"Yöt päivät hän ahdisteli miestään ajamaan lutusta maantielle. Hän piti
vastaan niinkauan, kun hän miehenä pysyi, mutta lopulta rupesi hän
juomaan, ja silloin pääsi akka voitolle. Samassa kävi tyttö-rääsynkin
elämä vuosi vuodelta yhä tukalammaksi: ja lopulta oli hän nälkään
nääntyä poikinensa, sillä tämä ei tahtonut äidistään luopua.

"Siten kului kumminkin vuosi toisensa perään aina kahdeksaan asti;
mutta yhä asuskeli tyttö töllissään -- nyt hänen auttamattomasti piti
lähteä ... ja hän lähtikin. Mutta sitä ennen oli talo ilmi-tulessa, ja
isäntä paloi kamariinsa, sillä hän oli humalassa, -- ämmä pelastui
vesoinensa, ja hän väitti, että lutus töllissä oli talon sytyttänyt.
Ehkäpä niin oli... Mutta ehkäpä toisinkin... Kummallinen oli tuo
poika-nulikkansa. Kahdeksan vuotta oli hän nähnyt äitinsä kärsivän sekä
vilua että nälkää ja kaikellaista kurjuutta, ja hän tiesi aivan hyvin
missä syy siihen oli, sillä äiti oli sen monasti hänelle kertonut pojan
tiedustellessa, mintähden hän alituiseen itki. Muuttamisen edellisenä
päivänä hän jälleen itki, ja sentähden _poika_ yösydännä lähti pois...
Mutta äiti kadotti vapautensa elinajaksensa, sillä hän tunnusti
tuomarille sytyttäneensä tuon iloisen lieskan talossa... Poika
käyskenteli pitkin seutua, ja ihmiset häntä auttoivat, koska hänellä
oli niin kurja äiti. Mutta sitten lähti hän siitä tienoosta toiseen,
siellä ei häntä saman määrin autettu, koska siellä ei tiedetty mitään
hänen viheliäisestä äidistään. Enkä luule, että hän itse siitä
kertoi... Nyt ihmiset sanovat hänen olevan kovin viinaan menevän, onko
totta, jääköön lausumatta, mutta, suoraan sanoen, en minä puolestani
tiedä, mitä parempaa hän voisi tehdä. Hän on ilkeä lurjus, tietänette;
ei hän voi ihmisiä kärsiä, eikä heidän toisillensa hyvää suovan, ja
vielä vähemmän, että he ovat hyviä hänelle. Mielellään hän näkisi
muiden olevan hänen kaltaisensa, -- mutta sen hän tuo ilmi ainoastaan
humalassa kun on. Silloin hän myöskin itkee, itkee niin että läikkyy,
-- ihan mitättömiä, sillä mitä itkettäviä hänellä olisi? Ei hän ole
keneltäkään varastanut killinkiäkään, eikä muutakaan koiruutta
harjoittanut, miten moni muu, jott'ei hänellä ole itkun syytä. Ja
kumminkin hän itkee, itkee niin että lainehtii. Sattuisitteko joskus
näkemään hänen itkevän, niin älkäätte sellaisia hänestä uskoko, sillä
sitä hän tekee ainoastaan päissään, eikä silloin pidä hänestä
huolia..." Samassa kaatui Aslak nurin niskoin tuoliltaan katkerasti
itkien, itku kumminkin kohta taukosi; sillä hän nukkui. -- "Nyt on hän
varsin sikana," kuului sängystä; "silloin hän aina itkee, siksi kun
nukkuu." -- "Tuo oli rivoa," sanoi naisväki ja nousi sieltä
lähteäkseen. -- "En vielä ikänä ole kuullut hänen laskettelevan
toisenlaatuisia tarinoita, kun hän vaan itse valita saa," sanoi vanhus
oven suusta nousten. "Jumala tiesi, mintähden ihmiset häntä
kuuntelevat," pitkitti hän luoden silmänsä päin morsianta.



VIIDES LUKU.


Toiset lähtivät ulos, toiset etsivät pelimannia, jotta saisivat tanssin
jälleen alkuun, mutta hän oli nukkunut erääsen nurkkaan, ja jotkut
eivät tahtoneet hänen untansa häiritä. "Sittekun Lauri, toverinsa,
hakattiin pilalle, on Ollin yksin täytynyt vinguttaa toista
vuorokautta." -- Nyt oli Thorbjörn'in hevonen ja kapineet tuotu
kartanolle; ja koska hän, monista kehoituksista huolimatta, yritti
lähteä, valjastettiin hevonen toisien kärryjen eteen. Varsinkin
sulhanen koki häntä pidättää; "eipä vaan tässä minulla ole niin paljon
iloa kuin luulisi päältä katsoen," sanoi hän; tuo Thorbjörn'iä
liikutti: hän päätti kumminkin lähteä ennen iltaa. Koska huomasivat
hänen järkähtämättömäksi, hajosi kansa pitkin pihamaata; paljon oli
väkeä koolla, mutta ei häiden-tapaista menoa kuitenkaan pidetty.
Thorbjörn oli silan-nappulaa vailla ja katseli siihen sopivaa puuta:
mutta kosk'ei kartanolla sellaista löytynyt, meni hän vitkaan ja
ääneti, sillä sulhasen sanat liikkuivat hänen mielessään, pihan
ulkopuolella olevaan halkovajaan. Sieltä hän löysi, mitä etsi ja
istuutui pölkyn päähän kylki vasten viereistä seinää, veitsellään
puukappaletta vuoleskellen. Silloin kuuli hän jonkun läheisyydessänsä
voivottavan: ääni kuului seinän toiselta puolelta ratasvajasta ja
Thorbjörn kuunteli. "Sinäkö ... todella ... olet?" kuuli hän miehen
äänen vaivoin ja katkottain sanoin lausuvan. Samassa kuuli hän toisen
itkevän, mutta ei se miehen ääneltä tuntunut. -- "Mintähden tulitkin
tänne?" kysyttiin. Varmaan sen teki itkevä, sillä ääni oli itkun
tukahduttama. -- "Hm ... kenen häissä soittaisinkaan ellei ... sinun?"
sanoi edellinen. Lauri-pelimanni varmaankin siellä potee, arveli
Thorbjörn. Lauri oli pitkä, kaunis mies, jonka äidillä oli eräs talon
torpista arennilla. Toinen taas mahtoi olla morsian! "Mintähden et ole
koskaan puhunut?" kysyi nainen hiljaa ja vitkaan liikutuksesta
värisevällä äänellä. -- "Pidin tuon tarpeettomana meidän kesken,"
kuului lyhyt vastaus. Hetken oltiin ääneti: silloin nainen taas lausui:
"sinä kuitenkin tiesit _hänen_ täällä käyvän." -- "Pidin sinua
vakaampana." -- Nyt kuului ainoastaan itkua, lopuksi lausui itkevä.
"Mintähden et suutasi avannut?"

"Mitäpä siitä hyötyä, jos vanhan Kaisan poika olisikin Nordhoug'in
tytärtä pyytänyt;" vastattiin hetken päästä, jona aikana sairas oli
syvään vetänyt henkeä ja monasti valittanut. Vastaus viipyi... "Me
kumminkin olemme toisiamme silmäilleet monta vuotta," virkettiin.

... "Sinä olit kovin ylpeä: en oikein rohjennut puhua asiatani
sinulle..." -- "Ei koko maailmassa muu mikään minulle olisi niin
mieluista ollut... Odotin jok'ainoa päivä; missä vaan toisemme
kohtasimme; ... toisinaan mielestäni sinulle suorastaan tarjouduin.
Siten luulin sinun minua hylkivän..." -- Taas äänettömyyttä. Ei
Thorbjörn kuullut vastausta, ei itkua, eikä liioin sairaan
hengenvetoakaan.

Thorbjörn muisti sulhoa, jonka hän luuli tietävänsä kunnon mieheksi, ja
hänen mielensä kävi pahaksi toisen puolesta. Samassa nainenkin sanoi:
"Pelkään, että vähän hän minusta iloa saa, hän joka..." -- "Hän on
kunnon mies," virkkoi sairas ja alkoi jälleen hieman valittaa,
luultavasti koski rintaan. Tuo varmaan saattoi toisellekin vaivaa; sillä
hän lausui: "Tilasi kyllä on surkea ... mutta ... paitsi tätä sattumaa
me tuskin koskaan olisimme asiasta haastelleet. Vasta Knuutia
lyödessäsi, sinun käsitin..." -- "En sitä pitempään kärsiä jaksanut,"
virkkoi toinen, -- ja lisäsi vielä: "Knuuti on häijy veitikka," -- "Ei
hän hyväkään ole," vastasi sisar.

Molempain hetken ääneti oltua, lausui edellinen: "Tokkohan minusta vaan
enää miestä tulee. Yhdentekevä tuo taitaneekin olla." -- "Minun oloni
kumminkin on sinun tilaasi tukalampi," ja jälleen kuului katkeraa
itkua. "Joko lähdet?" tiedusteli miehen ääni. -- "Lähden," kuului
vastaus ja sitten lausuttiin: "Voi minua kurjaa, voi poloinen
elämätäni!" -- "Älä noin voivottele!" virkkoi edellinen; "Jumala
kyllä kohta minun täältä päästää, ja silloin käy sinunkin elämäsi
helpommaksi." -- "Herran tähden! älä noin puhu!" äännähti hän tuskin
kuultavasti ja ikäänkuin käsiään väännellen. Thorbjörn luuli hänen
lähteneen, ainakaan ei hän pitkään aikaan puhumaan kyennyt, sillä hän
ei enää kuullut sieltä mitään; sentähden lähti Thorbjörn myös vajasta.

Ensimmäiseltä, joka vastaan sattui, kysyi Thorbjörn: "Mikä oli syynä
Lauri-pelimannin ja Knuuti Nordhoug'in riitaan?" -- "Mikä syynä?" sanoi
Pekka-renki ja veti muotoansa kurttuun, ikäänkuin tahtoen jotain
poimuihin kätkeä; "kysyhän tuota, ei se suuren suuri ollut; Knuuti vaan
kysyi Laurilta, lähtikö näissä häissä hänen viulustaan iloista ääntä."
Samassa kulki morsian heidän ohitsensa kasvot toisaalle käännettyinä,
mutta koska hän kuuli Lauria mainittavan, kääntyi hän päin heitä ja loi
heihin punaisista, suurista silmistään epävakaisen silmäyksen: mutta
muuten olivat hänen kasvonsa aivan jäykät, niin jäykät, ettei Thorbjörn
voinut häntä arvata äskeitten sanain lausujaksi. Nyt rupesi hän
pahempiakin aavistelemaan.

Etäämmällä oli hevonen vartoomassa, hän asetti silan nappulan
paikalleen ja etsiskeli sulhasta jäähyväisiä heittääkseen. Ei hän toki
malttanut lähteä häntä kauemmaksi hakemaan: hän oli milt'ei mielissään,
ettei häntä näkynyt, ja nousi kärryihin. Silloin kuului huutoa ja
rähinää tuvasta, joka oli vasemmalla puolen pihaa. Koko joukko miehiä
sieltä samosi ulos. "Missä hän on?... Onko hän pistäytynyt piiloon?...
Missä oleskelee hän?" -- "Tuolla, tuolla!" vastasivat toiset, -- "Älkää
häntä sinne päästäkö," huusivat toiset, -- "siitä varmaan taas syntyy
onnettomuutta." -- "Knuutistako puhe?" kysyi Thorbjörn pieneltä
pojalta, joka seisoi kärryjen vieressä. -- "Niin kai, hän on taasen
päissään, ja silloin on hän aina valmis tappelemaan." Thorbjörn istui
jo kuormallansa ja joudutti hevosta. -- "Älähän, pysähdy mies!" kuuli
hän takaansa; hän kiinnitti ohjaksia, mutta koska hevonen siitä
huolimatta astui eteenpäin, antoi hän sen mennä. "Vai olet sinä
pelkuri, Thorbjörn Kuusela?" kirkui edellinen hänen jäljessään. Nyt
kävi hän ohjaksiin lujemmin, mutta ei hän päätään kääntänyt.

"Astuhan rattailta ja käy hyvään seuraan!" huusi muudan. Thorbjörn
katsahti taaksensa. "Kiitos, minun täytyy kotiin," sanoi hän.
Tuumailtiin hetken aikaa, jonka ohessa koko joukko oli lähestynyt
kärryjä. Knuuti asettui hevosen eteen, sitä ensin taputellen, sitten
ruveten sen päätä tarkastelemaan. Knuuti oli varreltansa pitkänläntä,
hiuksensa olivat vaaleat, mutta karkeat, nenänsä lyhyt, suunsa suuri,
huulet paksut ja silmänsä tummansiniset, mutta rohkeat. Ei hän paljon
sisarestaan muistuttanut, ainoastaan suun ympärillä oli jonkinmoista
yhtäläisyyttä; hänellä oli myöskin sama suora otsa, ehkä matalampi;
samoin muutkin piirteet olivat sisarella paljoa hienommat. "Mitä
konistasi tahdot?" kysyi Knuuti. -- "Ei se olekaan myötävänä," vastasi
Thorbjörn. -- "Luuletko, etten sitä maksaa voi?" intti toinen. -- "En
tiedä, mitä jaksat." -- "Vai sitä epäilet. Muuten pitäisi sinun sitä
varoa," melui Knuuti. Nuorukainen, joka äsken tuvassa nojautui seinään
ja sotki tyttöjen hapsia, virkkoi naapurilleen: "Tällä kertaa Knuutilta
taitaa puuttua 'kuraasia'."

Tuon kuuli Knuuti. "Rohkeuttako olen vailla? Ken sitä väittää? Enkö
tohdi?" kirkui hän. Yhä useampia kokoontui. "Pois tieltä! syrjään
hevosen edestä!" huusi Thorbjörn ja sivalsi hevosta; hän aikoi lähteä.
"Minuako tieltäsi käsket?" ärjäsi Knuuti. -- "Minä ääntelin hevoselle:
päästä minun pitää," sanoi Thorbjörn, mutta ei itsekään väistänyt. --
"Mitä, ajatko suoraan päälleni?" tiuskasi Knuuti. -- "Anna tietä
sitten!" ja hevonen nosti päätään, muuten se olisi töydännyt vasten
Knuutin rintaa. Silloin tarttui Knuuti päitsiin, ja hevonen muistaen
löylytystä tiellä alkoi väristä. Tuo kävi Thorbjörn'in sydämelle; hän
katui hurjuuttansa; mutta sen saisi Knuuti maksaa: samassa hän nousikin
ja sivalsi Knuutia piiskalla päähän. "Lyötkö senkin vietävä?" kiljui
Knuuti ryntäen likemmäksi; Thorbjörn hyppäsi kuormalta. "Häijy olet,
ryökäle!" huusi hän kalpeana kuin kuolema ja jätti ohjakset
äskenmainitulle nuorukaiselle. Mutta, vanhus, joka oli noussut oven
suusta Aslak'in päättäessä tarinatansa, lähti Thorbjörn'in luo ja
nykäsi häntä käsivarteen. -- "Sæmund Kuusela on niin kunnon mies, ettei
hänen poikansa pitäisi lähteä koetukselle tuollaisen junkkarin kanssa."
Thorbjörn tointui, mutta Knuuti ärjäsi: "Minäkö junkkari? Kylläpä
hän taitaa olla yhtä suuri, ja minun isäni on kyllä hänen isänsä
vertainen... Käy käsiksi!... Surkeatahan tuo on, ettei ihmiset tiedä,
kumpi meistä oikeastaan on toistaan väkevämpi," lisäsi hän päästäen
huivia kaulastaan. "Kyllä siihen vielä joudutaan," vastasi Thorbjörn.
Virkkoi mies, joka äsken sängyssä venyi: "Molemmat ovat he kissain
tapaisia, jotka toisiansa härnäten kokevat itsiänsä rohkaista." Sen
kuuli Thorbjörn, mutta ei häneltä vastausta tullut. Jotkut joukossa
nauroivat: toisten mielestä nuo monet tappelut näissä häissä jo
rupesivat inhoittamaan, häijyä oli myöskin hätyyttää rauhallista
matkamiestä. Thorbjörn katseli hevostansa; hän aikoi lähteä. Mutta
nuorukainen, jolle ohjakset annettiin, oli kääntänyt toisaalle ja
ajanut hevosen hyvän matkan päähän; itse seisoi hän Thorbjörn'in
takana. "Ketä etsiskelet?" kysäsi Knuuti: "Synnöve on täältä koko
matkan päässä." -- "Mitä se sinuun kuuluu?" -- "Ei kuulukaan semmoiset
tekopyhät naiset minuun," -- ilkkui Knuuti, "mutta ehkä hän vie sinulta
rohkeuden." Tuota ei Thorbjörn voinut sietää; väki näki hänen tannerta
tarkastavan. Muutamat vanhukset rupesivat valittelemaan, arvellen
Knuutin jo tehneen kyllin pahaa näissä pidoissa. -- "Ei hän minulle
mitään saa," sanoi Thorbjörn, ja koska toiset sen kuulivat, vaikenivat
he. Muutamat taas sanoivat: "Antaapa heidän voimiansa koetella, niin
heistä tulee hyvät ystävät: he ovatkin jo pitkät ajat karsaasti
toisiinsa katsoneet." -- "Niin," jatkoi muudan, "kumpainenkin
mielellänsä olisi seudun paraimpana miehenä -- saapa nyt nähdä!" --
"Onko kenkään nähnyt Thorbjörn Kuuselaa?" kysyi Knuuti: "muistaakseni
hän äsken oli täällä kartanolla..." -- "Oli kyllä ja on tässä
vieläkin," vastasi Thorbjörn ja samassa sai Knuuti niin korvallensa,
että hän oli vähällä kaatua vieressä olevaan miesjoukkoon. Nyt olivat
kaikki ääneti. Knuuti syöksi esiin sanaa lausumatta. Thorbjörn astui
vähän häntä vastaan. Hyvän aikaa oltiin nyrkkisillä: kumpikin koki
päästä toisen kaulukseen käsiksi, mutta molemmat tiesivät tehtävänsä,
eivätkä laskeneet vastustajaansa likelle. Thorbjörn lämähytteli
tiukkaan, sanottiin samalla tuntuvastikin. "Jopa sattui Knuutillekin
vertainen," sanoi se, joka hevosen oli syrjään ajanut, "tehkää tilaa!"
Naiset pakenivat; ainoastaan muudan heistä jäi portaille seisomaan,
sieltä paremmin nähdäksensä, -- tuo oli morsian. Thorbjörn näki hänen
vilahdukselta ja pidätti kättänsä. Samassa näki hän veitsen
välähtelevän Knuutin kädessä ja muistaen sisaren äskeisiä sanoja, ettei
Knuutiin ollut luottamista, iski hän miestä käsiranteesen, jotta veitsi
putosi ja käsivarsi kävi hervakkaaksi. "Ai, kovin löit!" valitti
Knuuti. -- "Vai tuntui se?" kysyi toinen ja syöksi hänen päällensä.
Knuuti töin tuskin enää taisi toista kättään käyttää; mutta kovalle
otti saada häntä nurin. Häntä paiskattiin monta kertaa maahan niin,
että toinen jo olisi horjunut, mutta siinä oli jäykkää selkää. He
vähitellen siirtyivät paikaltaan, kansa väistyi tieltä, ja niin sitä
mentiin pitkin pihaa, siksi kun he joutuivat portaiden eteen: siinä
tarttui Thorbjörn Knuutiin ja paiskasi hänen vasten paateroa niin, että
luut natisivat. Siihen hän jäi pitkäkseen, voihkasi pitkään ja ummisti
silmänsä. Thorbjörn suoritti vartaloansa ja katsahti ylös; silmänsä
sattuivat morsiameen, joka liikahtamatta katseli päältä. "Asettakaa
jotain hänen päänsä alle," sanoi hän, kääntyi toisaalle ja lähti
sisään.

Kaksi vanhaa akkaa sattui ohi käymään; toinen sanoi toverilleen: "Herra
Jumala, tuossa taas on yksi hengetönnä! Kukahan se onneton lie?" Eräs
joukosta vastasi: "Se on Knuuti Nordhoug." Toinen nainen arveli:
"Silloin ehkä tappelut näissä seuduin vähenevät." -- "Voisivathau toki
toisin tavoin voimiansa koetella." -- "Oikeassa olet," lausui toinen:
"Herra suokoon, että jättäisivät toisensa rauhaan ja kääntäisivät
silmänsä _katoamattomiin_."

Tuo Thorbjörn'issä teki kummallisen vaikutuksen; ei hän mitään
lausunut, mutta seisoi vielä paikallaan ja katseli niitä, jotka Kuuutia
hoitelivat, -- moni häntä puhutteli, ei hän sitä kuullut. Hän kääntyi
heistä ja vaipui ajatuksiinsa. Synnöve niissä väikkyi, ja häpy täytti
hänen mielensä.

Hän mietiskeli, miten hän voisi asiaa selittää, ja täytyi itselleen
myöntää, ettei ollutkaan niin helppo herjetä, kuin hän kerran oli
luullut. Samassa hän kuuli takanansa: "Varo itseäsi, Thorbjörn!" mutta
ennenkun hän joutui kääntymään, häntä hartioista kouraistiin,
painettiin vasten maata, eikä hän sitten enää tuntenut muuta kuin
polttavan vaivan, jonka paikkaa ei hän selvään eroittanut. Hän kuuli
ääniä ympärillään, kuuli ajettavan, luuli toisinaan itsekin ajavansa,
mutta ei sitä varmaan tietänyt. Sitä kesti pitkän aikaa, sitten rupesi
kylmämään, ja tuli jälleen lämmin, viimein kävi hänen mielensä niin
keveäksi, niin keveäksi, että hän mielestänsä liehui yli maan, ja nyt
hän sen käsitti: puiden latvat häntä kannattivat, kuljettaen häntä
toisesta toiseen: siten joutui hän tunturille, sitäkin korkeammalle,
-- paimenmajalle, vielä ylemmäksi, -- korkeimman vuoren huipulle.
Siellä kumartui Synnöve hänen puoleensa, itki ja nuhteli häntä siitä,
ettei hän ollut asiatansa ilmoittanut. Tyttö itki katkerasti ja arveli,
että hänen toki olisi pitänyt huomata, miten Knuuti Nordhoug asettui
hänen tiellensä, alituisesti hauen tiellensä, jotta tytön viimein
täytyi ruveta Knuutille. Sitten Synnöve silitteli Thorbjörn'in toista
kylkeä, jotta se siitä lämpeni, ja itki niin, että hänen paitansa siitä
kohdasta kävi läpimäräksi. Mutta Aslak istui kyyristyneenä korkealla
kivellä ja poltteli läheisten puiden latvoja niin, jotta sähisi ja
ratisi ja poukat lentelivät ympäriinsä; itse nauroi hän suu seljällään
ja sanoi: "en minä, vaan äitini tuon tekee!" Ja Sæmund, isä, seisoi
toisella puolella nakellen jyväsäkkiä niin korkealle ilmaan, että ne
katosivat pilviin, sieltä laajeten koko seutua peittävään sumuun, -- ja
hän suuresti kummasteli, miten jyvät niin voivat laajeta yli koko
tienoon. Katsellessaan alaspäin, kävi Sæmund niin pieneksi, jotta hänen
tuskin maanpinnasta eroitti, mutta kuitenkin heitteli hän säkkiä yhä
korkeammalle sanoen: "Teepäs temppu perässä!..." Korkealla hattarain
keskellä oli kirkko ja Päiväkummun vaaleanverevä emäntä seisoi toruissa
liehuttaen punaisenkeltaista niistinliinaa, toisessa kädessään pitäen
suurta virsikirjaa, ja sanoi: "Tänne et pääse, ennenkun olet herjennyt
manaamasta ja tappelemasta...", mutta tarkemmin katsottuansa huomasi
hän paikan ei kirkoksi vaan Päiväkummuksi, ja auringon säteet
välähtelivät noissa satalukuisissa akkunuissa niin, että ne hänen
silmiänsä häikäsivät ja hänen täytyi ne ummistaa...

"Varovasti, Sæmund, varovasti!" eroitti hän kavahtaen unentapaisesta
tilasta. Häntä kannettiin, ja koska hän katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa Kuuselan tuvassa; valkea leimusi takassa, ja äiti seisoi
itkien hänen vieressänsä; isä oli juuri aikeessa kantaa hänet
peräkamariin, mutta laski hänen varovasti jälleen paikalleen: "vielä
hänessä henki on!" sanoi hän värisevin huulin kääntyen äitiin. Tämä
huudahti: "Jumalan kiitos, hän aukaisee silmänsä! Thorbjörn, Thorbjörn!
oi lapsi-poloinen, mitä ovat he sinulle tehneet?" -- ja hän kumartui
hänen puoleensa, silitteli hänen poskiaan, vuodattaen kuumia kyyneliä
hänen kasvoillensa. Sæmund pyyhkäsi silmäänsä nutunhihalla, väisti
sävyisästi äitiä syrjään: "anna, kun nyt heti hänen vien." Ja hän
kannatti varovasti toisella kädellään sairaan hartioita, toisen asetti
hän seljän taakse. -- "Pitele sinä päätä, ehk'ei hän itse jaksa sitä
kannattaa." Äiti kulki edellä kannattaen päätä, Sæmund koki pysyä hänen
jäljessään, ja hetken kuluttua oli Thorbjörn toisessa suojassa ja
sängyssä. Kun olivat hänen peittäneet ja sovittaneet parhaimman mukaan,
kysyi Sæmund, oliko renki jo joutunut matkaan. "Tuossa hän on," vastasi
äiti osoittaen kartanolle: "Oletko perillä tunnissa, saat palkkasi
kahdenkertaisesti; -- vähät siitä, vaikka hevosenkin tappaisit."

Hän lähestyi jälleen sänkyä, Thorbjörn käänsi suuret, kirkkaat silmänsä
häneen; isä ei voinut olla niihin katsomatta, mutta silloin rupesi oma
näkönsä himmentymään. "Tiesinhän sen näin päättyvän," huokasi hän ja
lähti huoneesta. Äiti istui rahille sängyn jalkapäähän ja itki, mutta
ei hän mitään sanonut. Thorbjörn aikoi puhua, mutta koska tuo tuntui
vaikealta, oli hän ääneti. Hän katsoi äitiin taukoomatta, eikä äidistä
hänen silmänsä milloinkaan ennen olleet niin kirkkaat ja kauniit, ja
tuo oli pahan edellä. "Herra Jumala sinua armahtakoon!" äännähti hän
lopulta; "jos Hän sinut meiltä ottaa, ei taida Sæmund'illa olla monta
päivää jäljellä." Thorbjörn katsoi häneen silmää räpähyttämättä ja
jäsentä liikahuttamatta. Katse tunki läpi äidin sydämmen, hän rupesi
rukoilemaan "Isä meidän" hänen puolestaan; sillä hän luuli sairaan
pääsinhetken tulleen. Siinä istuessaan, juohtui mieleensä, miten kaikki
olivat pitäneet Thorbjörn'iä rakkaana, eikä kenkään sisaruksista
sattunut olemaan kotosalla. Laittoi hän siis sanan paimenmajalle
Ingrid'ille ja nuoremmalle veljelle, tuli sitten ja istuutui taas
paikallensa. Thorbjörn käänsi jälleen silmänsä häneen, ja tuo katse
vaikutti äitiin, miten etäinen virren veisu, muuttaen hänen mielensä
hartaaksi ja suunnittaen ajatuksensa katoamattomiin. Hän tarttui
Raamattuun, ja sanoi: "Nyt tahdon sinulle lukea, jotta rauhan saisit."
Koskei lasisilmät sattuneet olemaan käsillä, etsi hän lu'un, jonka hän
muisti ulkoa nuoruutensa päivistä; tuo oli Johanneksen evankeliumia. Ei
hän varmaan tietänyt, kuunteliko Thorbjörn häntä; hän vaan yhä
liikahtamatta tirkisteli äitiä; tämä kuitenkin luki, ellei pojalle niin
ainakin itselleen lohdutukseksi.

Ingrid joutui pian kotiin ja rupesi äitinsä sijaan sairaan ääreen;
mutta silloin tämä makasi. Ingrid itki hillimättömästi; itku oli
paimenmajalla päässyt alkuun; sillä hän muisteli Synnöveä, joka ei koko
asiasta tiennyt mitään.

Lääkäri saapui paikalle ja tutkisteli sairaan tilaa. Hänellä oli
puukonhaava kyljessä ja monta mustelmaa yli ruumiin; mutta ei tohtori
mitään virkkanut, eikä kenkään kysymystä tehnyt. Sæmund seurasi häntä
sairaan suojaan, tarkasteli siellä tohtorin katsantoa, lähti hänen
perässänsä, auttoi häntä kärryihin ja otti lakin päästään, koska hän
lupasi tulla uudestaan seuraavana päivänä. Sitten kääntyi hän päin
vaimoansa, joka oli häntä seurannut kartanolle: "Tuo mies kun ei mitään
virka, on vaara käsissä," sitä lausuessaan hänen huulensa värisivät,
hän kääntyi äkkiä astumaan tietä pitkin.

Ei kenkään tiennyt, minne matkansa; ei hän illalla kotiin tullut, eikä
liioin yön seutuvissakaan, seuraavana aamuna vasta hän sinne saapui ja
oli silloin niin synkeän-näköinen, ettei häneltä kenkään rohjennut
mitään tiedustella. Itse kysyi hän: "Mitä kuuluu?" -- "Hän on
nukkunut," vastasi Ingrid, "mutta on niin voimaton, ettei hän jaksa
kättään nostaa." Isä aikoi mennä häntä katsomaan, mutta kääntyi
takaisin ovelta.

Tohtori kävi siellä huomenisin ja vielä useat kerrat. Thorbjörn kykeni
puhumaan, mutta oli kielletty liikutteleimasta. Ingrid useimmiten istui
hänen luonaan, toisinaan myöskin äiti ja nuorempi veli; mutt'ei hän
heiltä mitään kysynyt, eikä he myöskään häneltä. Isä ei milloinkaan
käynyt kamarissa. Tuon huomasivat sairaan merkille panevan. Aina
kiinnitti hän silmänsä oveen; he luulivat hänen isää odottavan. Lopulta
kysyi Ingrid, tahtoisiko hän ehkä nähdä omaisistaan joitakuita vielä?
"Ehk'eivät he huoli minusta," vastasi hän. Tämä kerrottiin Sæmund'ille,
joka ei siihen heti vastannut; mutta toisena päivänä ei hän tohtorin
tullessa ollut kotona. Vaan koska tämä oli paluumatkalla, tapasi hän
Sæmund'in, joka istui ojan reunalla häntä odottaen. Hyvän päivän
tehtyään kysyi Sæmund poikaansa. "Kovin pahoin häntä on piesty;" kuului
lyhyt vastaus. "Tointuuko hän?" kysyi Sæmund, korjaten satulavyötä. --
"Kiitos, ei se korjaamista tarvitse," sanoi tohtori. -- "Täytyy sitä
vähän kiinnittää," vastasi Sæmund. Hetken kumpikin oli ääneti: tohtori
kääntyi Sæmund'iin, tämä taasen asetteli siloja ylös katsomatta. --
"Kysyt hänen tointumistansa, -- sitä toivon," virkkoi tohtori vitkaan.
Sæmund katsahti pikaisesti ylös. -- "Hän siis jää elämään?" -- "Sitä
varon sitten moniaan päivän," vastasi tohtori. Silloin välkkyi muutama
kyynel Sæmund'in silmissä, hän koki niitä pyyhkiellä, mutta toisia
tunki sijaan. "Pidän siitä pojasta niin, että oikein täytyy toista
hävetä," nyyhkytti hän, "mutta, tohtori, hän oli pitäjän pulskin mies."
"Mintähden et ennen ole hänen tilaansa tiedustellut?" -- "En ollut mies
sitä kuulemaan," vastasi Sæmund ja koki kaikin voimin itkuansa
tukahuttaa. -- "Ja sitten nuo naiset," pitkitti hän: "ne joka kerran
pitivät silmällä, kysyisinkö sitä, ja silloin en saanut sitä
tehneeksi." Tohtori odotti hänen tointumistansa; silloin katsoi Sæmund
häneen terävästi. "Saako hän terveytensä jälleen?" kysyi hän äkkiä. --
"Tavallansa kyllä: ei sitä vielä voi varmaan sanoa." Sæmund vaipui
mietteisinsä. "Tavallansa kyllä," jupisi hän ja loi silmänsä maata
kohden. Ei tohtori tahtonut häntä häiritä; miehen olento ja muoto sen
kielsivät. Äkkiä nosti Sæmund päätään. "Kiitos sanomasta," virkkoi hän,
ojensi kätensä ja lähti kotiinsa.

Sillä välin istui Ingrid sairaan luona. "Jaksatko kuunnella, niin
kerron sinulle isästä?" kysyi tyttö. "Kerro," vastasi toinen. "Koska
tohtori oli ensimmäistä kertaa täällä käynyt, lähti isä kotoa, ei
kenkään tiennyt minne. Mutta hän oli tullut häätaloon ja siellä, hänen
nähdessän, tulivat kaikki pahoilleen. Hän oli istuutunut joukkoon
juomaan, ja sulhasen kertomuksen mukaan oli hän ryypiskellyt vähän
liiaksikin. Silloin vasta rupesi hän tappelua tiedustelemaan, ja
tapahtuma kerrottiin hänelle. Knuuti astui sisään; isä tahtoi _häntä_
kertomaan, ja he lähtivät painin-paikalle. Muut seurasivat. Knuuti
kertoi, miten sinä olit häntä viskellyt, sittenkun olit saanut hänen
kätensä hervottomaksi, mutta kosk'ei Knuutin tehnyt mieli pitkittää,
nousi isä kysyen, näinkö siinä _sitten_ kävi, -- ja samassa tarttui hän
Knuutin rintapieliin, nosti hänen korkealle maasta ja paiskasi samalle
paadelle, jossa vielä näkyi verta, sinun vuodattamaasi. Hän piteli
Kuuutia vasemmalla kädellään, oikealla veitseensä tarttuen; Knuuti
vaaleni, kaikki vieraat vaikenivat. Silloin näkivät muutamat isän
kyyneliä vuodattavan, mutt'ei hän Knuutille mitään tehnyt. Ei Knuuti
paikaltaan liikahtanut. Isä silloin nosti hänen ylös maasta, mutta
lämähytti pitkäkseen jälleen. 'Vaikea on sinut päästää,' sanoi hän ja
tuijotteli Knuutiin, pakottaen häntä paikallaan olemaan.

"Kaksi vanhaa naista kävivät ohi, toinen virkkoi: 'Muista lapsiasi,
Sæmund Kuusela!' Kerrottiin isän silloin heti Knuutin päästäneen ja
hetken kuluttua kadonneen talosta; mutta Knuuti hiipi takatietä pois
häistä, eikä sinne enää palannut."

Ingrid tuskin oli päässyt kertomuksensa päähän, ennenkun ovi aukeni,
joku vilkasi sisään, ja tuo oli isä. Tyttö lähti heti huoneesta, ja
Sæmund astui sisään. Mitä he keskenänsä puhuivat, sitä ei kukaan saanut
tietää; äiti, joka pysähtyi ovelle kuuntelemaan, luuli kumminkin heidän
haastelevan Thorbjörn'in parantumisesta. Mutta ei hän sitä varmaan
kuullut, eikä myöskään tahtonut mennä kamariin, Sæmund'in sisällä
ollessa. Koska Sæmund sieltä tuli, oli hän varsin suopea ja silmänsä
itkusta punaiset. "Tosin saamme hänen pitää," sanoi hän ohimennen
Ingeborg'ille, "mutta Jumala yksin tietää, tuleeko hänestä miestä
jälleen." Ingeborg'ille nousi vedet silmiin; hän seurasi miestänsä
ulos; aitan portaille istuutuivat he vieretysten ja puhuivat pitkän
aikaa keskenänsä.

Mutta koska Ingrid tuli Thorbjörn'in luo, oli hänellä pieni paperi-pala
kädessä; hän virkkoi tyynesti ja vitkaan: "Koska Synnöven tapaat, anna
tämä hänelle." Ingrid, nähtyänsä mitä paperilla oli, kääntyi itkien
toisaalle; sillä paperille oli kirjoitettu:

    "Kunnioitettavalle neiti Synnöve Guttormin tyttärelle Päiväkumpu.

    Nämä rivit luettuasi, älköön meidän välillämme sen enempää olko.
    Sillä ei minua ole sinulle ai'ottu. Herra olkoon meidän molempain
    kanssa!

    Thorbjörn Sæmundinpoika Kuusela."



KUUDES LUKU.


Synnöve sai Thorbjörn'in tapahtumasta tietoa seuraavana päivänä.
Thorbjörn'in nuorempi veli tuli paimenmajalle sanaa tuomaan; mutta
lähtiessään sattui Ingrid hänelle vastaan portailla, ja hän poikaa
neuvomaan, miten sanansa laatia. Siten Synnövelle ainoastaan
kerrottiin, että Thorbjörn oli kuormineen kaatunut ja siitä syystä
kävi Nordhoug'ista apua, että hän oli Knuutin kanssa riitaantunut.
Thorbjörn'ille oli siinä tullut vähän vahinkoa, hän oli vuoteen omana,
mutta ei hengestä pelkoa. Tämä sanoma paljoa enemmän suututti kuin
huoletti Synnöveä. Ja jota enemmän hän sitä mietiskeli, sitä
alakuloisemmaksi hän kävi. Monista lupauksistaan huolimatta Thorbjörn
siis jälleen oli käytöksessään antanut hänen vanhemmilleen moitteen
syytä. Mutt'ei sittenkään kukaan saa meitä toisistamme, päätti Synnöve.

Paimenmajalla ei usein käyty, jotta aikoja kului, ennenkun Synnöve sai
muita tietoja Thorbjörn'istä. Hänen mielensä kävi raskaaksi tästä
epätietoisuudesta, eikä Ingridkään palannut paimenmajalle, jotta
erinomaisia siellä varmaan oli tapahtunut. Ei hän enää iltasella
huhuellut karjaa kotiin miten ennen, eikä hän levollisesti öisin
nukkunut, hän kaipasi kovin Ingrid'iä. Tästä hän päivin oli uuvuksissa,
se taas ei mieltä keventänyt. Hän toimiskeli ja siivoeli, pesi
hulikkoja ja pyttyjä, valmisteli juustoa ja voita, mutta ei hän sitä
ilomielin tehnyt. Tästä Thorbjörn'in nuorempi veli toisen paimenpojan
kanssa tuli siihen päätökseen, että Synnöve'n ja Thorbjörn'in kesken
sittenkin mahtoi jotain olla; ja tästä saivat he moneen keskusteluun
aihetta.

Siitä kun Ingrid kotiin haettiin, oli kahdeksan päivää kulunut.
Iltapuolella kävi Synnöven mieli entistään raskaammaksi. Niin monta
päivää oli kulunut, eikä vieläkään uusia tietoja. Hän jätti työnsä ja
istuutui seutua katselemaan, se kun tavallansa kävi puhe-kumppanista,
sillä nyt hän ei viihtynyt itsekseen. Siinä istuessaan rupesi häntä
uuvuttamaan, hän kallisti päänsä käsivarrelleen ja nukkui samassa;
mutta aurinko paahtoi, eikä siinä levollista unta otettu. Hän oli
Päiväkummulla vaate- ja makuu-luhdissaan; puutarhan kukkaset
tuoksuilivat niin suloisesti, mutta niiden tuoksu tällä kertaa ei ollut
entinen tuttu, vaan outo, ikäänkuin kanervista. "Mistähän tuo tulee?"
arveli hän ja nojautui ulos avonaisesta akkunasta. Nytpä asia tuli
selväksi: Thorbjörn oli puutarhassa ja istutteli kanervia. "Mutta
mintähden, ystäväni, tuota teet?" kysyi hän. "Näethän, etteivät kukat
ota hyötyäksensä," vastasi Thorbjörn askarrellen kukkatarhassa. Silloin
tuli Synnöven kukkia sääli ja hän pyysi Thorbjörn'iä tuomaan ne hänelle
takaisin. "Kyllä sen pian teen," vastasi Thorbjörn, keräsi kaikki
kokoon ja lähestyi vasu kädessä; mutta ei Synnöve kuitenkaan luhdissa
istunutkaan, sillä Thorbjörn läheni suoraa tietä. Samassa äitikin tuli
näkyviin. "Mitä näkemäni pitää! Käykö tuo häijy Kuuselan poika sinun
luonasi?" huudahti äiti ja asettui Thorbjörn'in tielle. Mutta tämä
kumminkin tahtoi sisään, ja nyt syntyi ottelu heidän kesken. "Äiti,
äiti, hän vaan tuo minulle kukkaseni," rukoili Synnöve itkien. "Jaa,
ei se auta," väitti äiti yhä taistellen. Ja Synnöve oli kovin
hämmästyksissään, hän oli kahden vaiheella, kenen hän soisi voittavan,
mutta tappiolle ei kumpainenkaan saisi joutua. "Varokaa kukkiani!"
huudahti hän; he yhä tuimemmin ottelivat, Synnöven kauniit kukat
hajotettiin sinne tänne; äiti niitä tallasi, Thorbjörn samoin, ja
Synnöve itki. Mutta samassa kun Thorbjörn laski kukat kädestään,
muuttui hän inhoittavan näköiseksi, tukkansa kävi pörröön, kasvonsa
levisivät tavattoman suuriksi, katseensa oli vihainen, ja hän iski
pitkät kyntensä äitiin. "Varo itseäsi, äiti! Näethän, että toinen on
sijaan tullut, varo itseäsi!" kiljahti Synnöve ja koki rientää äitinsä
avuksi, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin joku häntä huusi, ja taas
uudestaan. Mutta samassa oli Thorbjörn kadonnut, samoin äiti; vielä
kerran huudettiin. "Täällä olen!" sanoi Synnöve heräten unestaan.
"Synnöve!" huudettiin. "Täällä olen," vastasi hän katsahtaen ylös.
Äidin ääni tuo on, arveli Synnöve, nousi ja astui majalle, jossa äiti
seisoi eväsvakka toisessa kädessään ja toisella suojaten silmiään
päivänpaisteelta, jotta paremmin voisi tyttöä huomata.

"Täällä makaat vaatetta allesi levittämättä!" virkkoi äiti. "Minua
rupesi niin raukasemaan, että panin hetkeksi kyljelleni, enkä tiennyt
koko asiasta, ennenkun jo nukuinkin." -- "Semmoista tulee sinun varoa,
lapsukaiseni... Vakkaan panin sinulle vähän lämpömäis-leipää, eilen
täytyi leipoa, sillä isä lähtee matkalle." Mutta Synnöve huomasi heti,
ett'ei äiti siitä syystä kodista lähtenyt, enkä minä hänestä turhaan
uneksinut, arveli hän itsekseen. Karina, sehän oli äidin nimi, oli,
miten tunnettu, pieni ja hoikka vartaloltansa, hiukset olivat
vaaleanväriset, ja silmät siniset sekä erittäin vilkkaat. Hymysuin hän
toisia puhutteli, toki ainoastaan vieraita. Hänen katseensa oli muuten
kylläksi terävä, hän oli liukas ja urhakka liikunnoissaan, ja hänellä
aina piisasi kiirettä. -- Synnöve kiitti tuomisista ja avasi vakan
kannen katsoaksensa, mitä se sisälsi. -- "Jätähän _tuo_ toistamiseksi,"
sanoi äiti; "tullessani huomasin, ett'et vielä ole hulikkojasi pessyt:
se sinun tulee tehdä, _ennenkun_ rupeet huiluulle." -- "Tänään tuo
vasta ensi kerran tapahtuikin." -- "Tule nyt, niin sinua autan, koska
kerran tänne satuin tulemaan," sanoi äiti helmojansa ylös käärien.
"Sinun tulee tottua järjestykseen kotoakin poissa ollessasi." Hän lähti
heti maitoaittaan, Synnöve vitkalleen perässä. Siellä he rupesivat
pesemään; äiti tarkasteli sisustusta ja lausui siitä tyytyväisyytensä,
neuvoi joka paikkaa ja auttoi toista järjestämisen ja siivoamisen
työssä, ja niin kului tunti, ehkä parikin. Työn kestäessä oli äiti
kertonut, mitä he sitä nykyä toimiskelivat kotona, miten hänellä oli
paljon puuhaa, saadaksensa isän kaikki kapineet kuntoon, ennen hänen
lähtöänsä. Sitten tiedusteli hän, muistiko Synnöve iltaisin levolle
mennessään lukea Jumalan sanaa: "sitä et saa jättää," lausui hän,
"muuten käy työ kehnosti seuraavana päivänä."

Kaikki kun oli kunnossa, lähtivät he äyräälle lehmiä odottamaan.
Istuttuansa kysyi äiti Ingrid'iä, eikö hän kohta jälleen palajaisi
paimenmajalle. Ei Synnöve siitä asiasta tietänyt enemmän kuin äitikään.
"Voi ihmisiä, miten ovat huimapäisiä," sanoi äiti, ja Synnöve kyllä
käsitti, ett'ei hän Ingrid'iä tarkoittanut; Synnöve olisi mielellään
katkaissut, puheen siihen, mutta häneltä puuttui rohkeutta. "Sitä, joka
ei luota ja turvaa Herraan, tapaa onnettomuus, koska hän vähin sitä
varoo," pitkitti äiti. Ei Synnöve sanaa suustansa saanut. "Ainahan olen
sen sanonut, ett'ei siitä pojasta kunnon miestä tule. Tuolla lailla
tepastella, -- hyi!" Molemmat istuivat kumarruksissa silmät maata
kohden, mutta eivät toisiansa silmäilleet. "Oletko kuullut, miten hän
nyt jaksaa?" tutkasi äiti, luoden pikaisen silmäyksen Synnöveen. --
"En," vastasi tämä. -- "Huono hän kuuluu olevan," sanoi äiti. Synnöven
sydäntä kivisteli. "Lieneekö hän kovinkin huonona?" kysyi hän. --
"Kyllähän sen käsität, tuo puukon haava kyljessä: -- sitä paitsi
nyrkiteltiinkin häntä aika lailla." Synnöve tunsi punehtuvansa; heti
kääntyi hän toisaalle, jott'ei äiti sitä älyäisi. "Eihän toki siitä
hengen vaaraa synny?" kysyi hän teeskennellen tyyntä mieltä; mutta äiti
huomasi hänen povensa tuskallisesti kohoelevan, ja sentähden vastasi
hän: "Eihän kumminkaan siitä pelkoa." Mutta nyt rupesi Synnöve pahinta
aavistamaan. "Hän on vuoteen omana?" kysyi hän. -- "No se on selvä,
eihän siitä niin pian nouse. Vanhempia oikein tulee sääli, kunnon
ihmisiä kun ovat; parastansa ovat he koettaneet häntä kasvattaessansa,
jotta siinä suhteessa voivat rauhoitetuin tunnoin astua tuomiolle."
Synnöven mieli kävi niin raskaaksi, ett'ei hän tiennyt mitä tehdä; äiti
pitkitti: "Nyt selvään näkee, miten hyvä on, ett'ei kenkään ole häneen
sitoutunut. Taivaallinen isä kaikki parhain sovittaa." Synnöveä rupesi
päästä huimaamaan, hän oli vähällä syöstä vuoren rinnettä alas.

"Aina olen sanonut isälle: Jumala meitä varjelkoon, olen sanonut,
meillä on vaan tuo ainoa tytär, ja hänestä kyllä huolen pidämme. Hän
tosin on ikäänkuin liiaksi hellätuntoinen, niin kunnon tyttö kuin hän
muuten onkin; mutta onhan siitä hyvä, että hän etsii neuvoa ja
lohdutusta sieltä, mistä se etsittävä on, Jumalan sanasta, näet." Mutta
kun Synnöve muisteli isäänsä, miten suopea hän aina oli, kävi itkun
tukahduttaminen yhä vaikeammaksi, lopulta ei auttanut kovinkaan
ponnistus, hän hyrähti itkuun. -- "Itketkö?" tutkasi äiti ja katsoi
häneen, mutta Synnöve peitti kasvonsa. -- "Isää kun ajattelen niin..."
ja nyt hän vasta äityikin itkemään. -- "Mutta, oma rakas lapseni, mikä
sinua vaivaa?" -- "Sitä en selittää voi ... lennähti mieleeni ...
voisihan hänelle käydä onnettomasti tuolla matkalla," nyyhkytti
Synnöve. -- "Mitä hulluttelet!" sanoi äiti, "miten voisi hänelle tulla
tapaturma? -- kaupungin-matkalla pitkin tasaista tietä?" -- "Minä vaan
muistelin ... miten tuolle ... toiselle kävi," sammalti Synnöve. --
"Niin hänelle ... mutt'ei isäsi tietääkseni hulluna räyhää. _Hän_ kyllä
palajaa kotiin vahingotta, -- jos Herra muuten häntä varjelee."

Äiti tuli päätöksiin tuosta hillimättömästä itkusta. Eipä aikaakaan,
niin hän taasen äänteli: "Monet seikat tässä maailmassa tuntunevat
kyllä raskailta, mutta lohduttakoon meitä se ajatus, että ne olisivat
voineet sattua vaikeimmiksikin." -- "Vähän minä sellaisesta
lohdutuksesta," vastasi Synnöve yhä katkerasti itkien. Ei äiti
hennonnut suoraan vastata, mitä kielellä pyörieli; sentähden lausui hän
vaan: "Herra monessa kohdassa meille selvään osoittaa tahtonsa; niin on
Hän tässäkin tehnyt;" sen sanottuaan nousi hän paikaltaan, sillä
lehmäin ammuminen ja kellojen helinä kuuluivat harjulta, pojat
huhuilivat, ja sitten tultiin hitaasti kuvetta alas, sillä lehmät
olivat kovin täyteläiset. Synnövekin nousi ja seurasi äitiään: mutta
astunta kävi vitkaan.

Karina Päiväkummulle tuli nyt kiire käteen karjaansa tervehtimään.
Lehmät lähestyivät yksi toisensa perään, tunsivat emäntänsä ja
ammuilivat mielihyvästä. Hän niitä puhutteli ja taputteli, sekä tuli
jälleen iloiseksi nähdessään, miten kaikki olivat päässeet uuteen
karvaan. "Niin vaan," lausui hän, "Herra ei sitä jätä, joka Häneen
turvaa." Hän auttoi Synnöveä karjan kytkennässä; sillä tänään oli tyttö
hidas toimissaan. Ei äiti siitä muistuttanut; hän rupesi vielä
lypsyllekin, ehkä hän siten viipyi kauemmin kuin minkä aikoi. Koska
maito oli siivilöitty, laittautui äiti kotomatkalle. Synnöve aikoi
häntä saattamaan. "Älä siitä huoli," sanoi äiti, "olet ehkä väsyksissä
ja haluat levolle." Sitten otti hän tyhjän vakkasen käteensä, ojensi
toisen Synnövelle jäähyväisiksi ja sanoi vakaasti häneen katsoen: "Pian
jälleen tulen tänne katsomaan, miten jaksat. Turvau vaan meihin, älköön
mielesi muissa hehkuko."

Tuskin oli äiti näkyvistä, ennenkun Synnöve rupesi tuumailemaan, miten
hän kiireimmiten saisi tietoja Kuuselasta. Hän kutsui Thorbjörn'in
veljeä ja aikoi pyytää häntä siellä käymään; mutta koska poika
lähestyi, arvelutti häntä uskoutua hänelle ja sanoi sentähden: "ei
minulla olekaan mitään sanomista." Hän aikoi itse sinne. Varmuutta hän
tahtoi, maksoi mitä maksoi; ja tuo Ingrid, kovin oli häijy, kun ei
hänelle tietoa laittanut. Yö oli valoisa, eikä matkakaan niin pitkä,
ett'ei sitä jalan saattanut kulkea, tällainen kohta kun oli käsissä.
Sitä tuumaillen juohtui hänen mieleensä äidin puheet, ja itku alkoi
uudelleen; nyt hän ei enää viivytellyt, vaan sitoi huivin päähänsä ja
lähti, tehden pitkän kiertomatkan, jott'ei pojat hänen aikomustaan
äkkäisi. Jota kauemmaksi hän joutui, sitä kiireemmäksi kävi kulku, ja
viimein hän riensi alas polkua sellaisella vauhdilla, että pienet kivet
irtautuivat ja pyörivät alas häntä säikähyttäen. Ehkä hän tiesi äänen
syntyneen kivien pyörinnästä, oli hänestä kumminkin kuin joku olisi
piileskellyt hänen läheisyydessään, hän pysähtyi kuuntelemaan. Ei
siellä toki ketään ollut ja joutua hän teki eteenpäin; sattuipa hän
siten hyppäämään suurenlaiselle kivelle, joka irtautui ja pyörähti
alas. Siitä syntyi kova jyrinä, pensaat rasahtivat. Synnöve säikähti,
mutta hämmästyksensä yhä kiihtyi, koska etäämmällä luuli näkevänsä
elävän olennon, joka nousi mättäältä ja suoriutui kulkuun. Ensin luuli
hän sen petoeläimeksi, hän pysähtyi henkeänsä vetämättä; olento myöskin
pysähtyi. "Ohoi!" sanottiin. Äiti tuo oli! Synnöven ensi tehtävänä oli
juosta piiloon. Hau istui siellä hyvän aikaa nähdäkseen, tunsiko hänet
äiti ja kääntyisikö hän takaisin; ei hän sitä kumminkaan tehnyt. Sitten
odotti hän vielä hetken, jotta äiti ehtisi kotiin. Liikkeelle jälleen
lähtiessään, kulki hän vitkaan eteenpäin ja joutui vihdoinkin perille.

Kartanoa lähestyessään rupesi hänen sydämensä taas levottomuudesta
sykähtämään. Kaikki oli hiljaista, työaseita oli asetettu seinää
vastaan, puita oli pinoon hakattu ja kirves oli lyöty hakotukkiin. Hän
lähestyi ovea, seisahtui, katsahti ympärilleen ja kuunteli: mutt'ei hän
missään liikettä huomannut. Siinä kahdella päällä ollen, tahtoisiko hän
nousta ullakolle Ingrid'in luo, vai olisiko menemättä, juohtui
mieleensä yö, jona Thorbjörn kävi Päiväkummulla ja istutti hänelle
kukkaset. Pikaisesti riisui hän kengät jaloistaan ja hiipi portaita
ylös.

Unesta selvitessään ja huomatessaan Synnöven häntä herättelevän,
säikähti Ingrid kovin. -- "Miten hän jaksaa?" kuiskasi Synnöve. Nyt
muisti Ingrid koko seikan ja yritti pukeumaan, jotta hän pääsisi heti
vastaamasta. Mutta Synnöve istuutui sängyn laidalle, pyysi toista
jäämään paikallensa ja uudisti kysymyksensä. "Paranemaan päin hän jo
on," vastasi Ingrid, "kohta palajan luoksesi." -- "Ingrid rakas, älä
mitään minulta salaa; et voi asiata niin onnettomaksi kertoa, ett'en
olisi sitä mielessäni vielä onnettomammaksi kuvaillut." Ingrid koki
vielä ystävätään sääliä, mutta tämän levottomuus pani hänen niin
ahtaalle, että hänen täytyi jättää kaunistelemiset. Kuiskaten
kysyttiin, kuiskaten vastattiin, ja syvä äänettömyys ympäriinsä sai
kysymykset ja vastaukset yhä vakaammiksi, ja muutti hetken yhdeksi
noita juhlallisia, jolloin rohkenee kuulla vaikeimmankin totuuden. Sen
he kumminkin mielestänsä saivat selville, ett'ei Thorbjörn'issä tällä
kertaa ollut paljoakaan syytä, ja ett'ei mikään hänen puolestaan
katkeroittanut heidän osanottoansa. Heidän kyyneleensä valuivat
vapaasti, mutta äänettömästi, -- ja Synnöven runsaammasti kuin
Ingrid'in; hän istui suruunsa vaipuneena sängyn laidalla. Ingrid koki
häntä lohduttaa, muistuttamalla niitä iloisia aikoja, joita he kolmisin
olivat yhdessä viettäneet; mutta silloin kävi, miten tavallisesti käy
onnen päiviä muistellessa, -- muistelmat sulautuvat kyyneleisin.

"Onko hän minua kysynyt?" kuiskasi Synnöve. -- "Hän tuskin on sanaakaan
puhunut." -- Ingrid muisti kirjettä, ja se alkoi hänen mieltänsä
polttaa. -- "Eikö hän jaksa puhua?" -- "Tuota en varmaan tiedä -- hän
ehkä miettii sitä enemmän." -- "Lukeeko hän?" -- "Äiti on hänelle
lukenut; nyt jaksaa hän joka päivä lukemista kuunnella." -- "Mitä hän
silloin sanoo?" -- "Ei hän mitään virka, kuulithan. Hän vaan katselee."
-- "Hänen vuoteensa on peräkamarissa?" -- "Niin on." -- "Ja hän kääntää
päätänsä akkunata kohden?" -- "Niin tekee." Molemmat olivat hetken
ääneti. Ingrid lausui: "Tässä tuonnoin antamasi kukkanen seisoo
akkunalla."

"Niin, yhdentekevä," sanoi Synnöve äkkiä ja päättävästi; "ei kenkään
sinä ilmoisna ikänä voi saada minua hänestä luopumaan, käyköön sitten
miten tahansa." -- Ingrid'in sydäntä ahdisteli... "Ei tohtori vielä
varmaan tiedä, tulleeko hänestä jälleen miestä," kuiskasi hän.

Silloin kohotti Synnöve päätään ja pidätellen itkuansa tähysteli hän
Ingrid'iä, sanaa lausumatta. Vähitellen vaipui hän ajatuksiinsa;
viimein kyynel vieri vitkaan poskea alas, mutta ei hän muuten
liikahtanut, oli ikäänkuin luja päätös olisi ollut tekeillä hänen
aivuissansa. Nyt hän yht'äkkiä nousi paikaltaan, kumartui Ingrid'iin ja
suuteli häntä innokkaasti: "Jos hänestä tulee raajarikko, niin minä
häntä hoitelen. Huomenna puhun asiasta vanhemmilleni!"

Tuo Ingrid'iä syvään liikutti; mutta ennenkun hän sai sanaakaan
sanoneeksi, puristettiin hänen kättänsä. "Jää hyvästi Ingrid! Nyt
lähden takaisin." -- Ja hän kääntyi pikaisesti ovea kohden.

"Olin unohtaa kirjeen," kuiskasi Ingrid.

"Kirjeen?" kysyi Synnöve. Ingrid oli jo noussut vuoteeltaan, etsi
paperia ja se kädessään lähestyi hän Synnöveä. Vasemmalla kädellään hän
tukki sitä ystävänsä poveen, laski oikean käsivartensa tämän kaulalle
ja suuteli nyt vuorostaan häntä. Tämän ohessa kyyneleensä kuumina
kastelivat Synnöven poskia. Sitten työnsi hän toisen hiljaa ulos ja
sulki oven hänen jälkeensä, sillä hänen mieltänsä poltti loppua
ajatellessaan.

Synnöve astui portaita alas sukkasilla; mutta koska ajatukset
valtasivat mielensä, sattui hän vähän jyryämään. Siitä säikähti, syöksi
läpi eteisen, otti kengät käteensä ja kiiti huoneiden ohi, vainioiden
poikki, pysähtyen vasta veräjällä, jossa hän veti kengät jalkaansa ja
astui kiireesti eteenpäin; sillä veri kuohuili suonissa. Hyräellen hän
kulki yhä joutuisammin, jotta hän viimein väsyi ja täytyi istuutua.
Silloin juohtui kirje hänen mieleensä...

Koska paimenkoira seuraavana aamuna rupesi haukkumaan, pojat heräsivät
ja lehmäin lypsämisen sekä laitumelle päästämisen aika oli käsissä, oli
Synnöve vielä poissa.

Poikain siinä seisoessa tuumaellen, mistä häntä etsiä, koskei hän yön
aikanakaan ollut majalla, -- tuli Synnöve. Hän oli kovin kalpea, mutta
aivan tyyneenä. Sanaakaan lausumatta valmisti hän ruoan pojille,
laittoi eväspussin kuntoon ja auttoi poikia lypsyssä.

Sumu vielä peitti matalammat harjanteet, kaste kimalteli
punaisen-ruskeissa kanervissa yli laajan kankaan, ilma oli
kylmänläntää, ja kaiku vastasi koiran haukuntaa. Karja päästettiin, se
ammueli tultuansa raittiisen ilmaan, ja lehmä toisensa perään ajettiin
pehusta. Koira oli heitä vastassa eikä päästänyt karjaa sinne tänne
leviämään, ennenkun kaikki olivat valmiit; kellojen ääni väräeli yli
harjun, koira haukkui, jotta kalliot kajahtelivat, ja pojat kilvan
huhuilivat. Tuosta hälinästä poistui Synnöve sinne, missä he Ingrid'in
kanssa toisinaan istuskelivat. Ei hän itkenyt, istui vaan ääneti ja
tuijotteli kuunnellen tuota sekavaa ääntä, joka hälvenemistään hälveni.
Tämän ohessa alkoi hän hyräellä, kohta lauloi kuuluvammin ja viimein
selvään ja ääneensä seuraavan laulun. Hän oli sen mukaillut toisesta,
jonka taisi lapsuutensa ajoista.

    Kiitoksen Sulle nyt lausunen
    Lapsuuden ajast' kun päiviämme
    Leikissä vietimme, -- luullut en
    Sen loppuvan ikänämme.

    Mä luulin leikin jatkuvan
    Ain' alta koivujen tuoksuvaisten,
    Kummulta kirkon, kotituvan,
    Miss' näet akkunain loisteen.

    Monetpa illat mä odottain
    Siell' istuin luullen Sun tulevaksi,
    Mutt' vuori tietä pimenti ain'
    Ja Sulle muuttui se vierahaksi.

    Suruisin mielin mä aattelin:
    Ehk' illan joutuin hän tulee sentään,
    Vaan kynttel' paloi ain' sammuksiin,
    Ja kohta yöhyt jo entää.

    Tuo silmä-parka ei kääntyä
    Voi katsomaan enää suunnall' muulle,
    Jos kuinkin kirvelee, vääntyä
    Se tahtoo tielle tutulle.

    He paikan sanovat olevan,
    Miss' lohdutusta mun pitäis' saaman.
    Se kirkoss' on, -- äll'ös sinne vaan
    Mua pyydä! _Hän_ siell' on varmaan.



SEITSEMÄS LUKU.


Hyvän aikaa siitä istuivat Guttorm Päiväkumpu ja Karina yhdessä
Päiväkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisillensa
moniaita uusia kirjoja. He olivat aamupuolella olleet kirkossa, sillä
nyt oli sunnuntai: -- sitten olivat he vähäksi aikaa lähteneet
vainioille katselemaan, miltä kylvöt näyttivät sekä tuumailemaan, mikä
tulevana vuonna kylvettäisiin, mikä jätettäisiin kesannoksi. Näin he
kulkivat tiluksiansa sarasta sarkaan ja heidän mielestään talo oli
paljon hyötynyt heidän aikanansa. "Jumala tiesi, miten sitä asutaan,
koska me olemme poissa," oli Karina lausunut. Silloin oli Guttorm
pyytänyt häntä kanssaan tupaan lukemaan noita uusia kirjoja: "sillä
paras lienee poistaa tuollaiset ajatukset."

Mutta nyt oli kirjat katseltu, ja Karina päätti vanhoja paremmiksi:
"Kirjaniekat niitä vaan mukailevat." -- "Ehkäpä tuo niin on; Sæmund
sanoi minulle tänään kirkolla, että vanhemmatkin uudestaan ilmautuvat
lapsissaan." -- "Niin sinulla ja Sæmund'illa tänään oli paljo sanomista
toisillenne." -- "Sæmund on ymmärtäväinen mies." -- "Mutta minä
pelkään, että hän vähän kyllä turvautuu Herraansa ja Vapahtajaansa." --
Ei Guttorm siihen mitään vastannut... "Minne Synnöve joutui?" tutkasi
äiti. -- "Hän on ylhäällä luhdissaan," vastasi toinen. -- "Itsehän
äsken siellä istuit hänen kanssaan, -- millä mielellä hän oli?" -- "No
olihan tuo..." -- "Ei sinun olisi pitänyt jättää häntä sinne
yksinänsä." -- "Sinne tuli vieras." -- Karina oli vähän ääneti. --
"Kukahan se oli?" -- "Ingrid Kuusela."

"Minä luulin hänen vielä olevan paimenmajalla." -- "Hän oli tänään
kotona, jotta äitinsä pääsisi kirkkoon." -- "Niin, kerran hänenkin
siellä sai nähdä." -- "Hänellä on paljo tointa." -- "Onpa sitä
muillakin, mutta pääsee sitä kumminkin sinne, jonne mieli tekee." -- Ei
Guttorm siihen vastannut. Hetken perästä virkkoi Karina: "Kaikki
Kuuselasta, Ingrid'iä paitse, olivat siellä tänään." -- "Niin, he
olivat varmaan nyt ensi kertaa Thorbjörn'iä sinne saattamassa." -- "Hän
näytti kovin huonolta." -- "Ei voinut parempaa odottaakaan: minua
kummastutti, että hän oli niinkin voimissaan." -- "Sen hän
hullutuksistaan sai." -- Guttorm loi silmänsä hetkeksi laattiaa kohden.
"Hän onkin vielä varsin nuori." -- "Siinä ei ole hyvää juurta: ei
milloinkaan voi häneen täysin luottaa."

Guttorm, joka istui kyynäspäät pöydällä ja käänteli kirjaa käsissään,
aukasi sen, ja alkaen hiljaa itsekseen lukea, lausui hän ikäänkuin
ohimennen: "Aivan varma kuuluu olevan, että hän jälleen pääsee täysiin
voimiinsa." -- Äiti tarttui myöskin erääsen kirjaan. "Tuopa on hyvä
niin reippaalle pojalle," virkkoi hän. "Herra suokoon hänelle myöskin
taitoa paremmin terveyttänsä käyttämään." Molemmat lueskelivat; Guttorm
virkkoi lehteä kääntäen: "Ei hän kertaakaan koko aikana tyttöön
katsonut." -- "Ei katsonutkaan, sen minäkin panin merkille, että hän
istui paikallaan penkissä, kunnes Synnöve oli lähtenyt." Hetken päästä
lausui Guttorm: "Arveletko, että hän kokee poistaa Synnöven
mielestään?" -- "Se ainakin olisi parahinta."

Guttorm luki, vaimo käänteli lehtiä. "Ei tuo oikein ole minulle
mieleen, että Ingrid täällä istuskelee," lausui hän. -- "Synnöve'llä
tuskin onkaan toista puhekumppania." -- "Puhukoon meidän kanssa." --
Nyt katsahti isä häneen. "Älkäämme liioiksi ankaria olko." Vaimonsa oli
ääneti. Vähän päästä sanoi hän: "En milloinkaan ole sitä häneltä
kieltänyt." Isä sulki kirjan, nousi paikaltaan ja katsahti ulos
akkunasta. "Tuolla Ingrid tekee lähtöä," lausui hän. Äiti, sen
kuultuaan, lähti pikaisesti ulos. Isä vielä kauan seisoi akkunan luona,
kääntyi sitten toisaalle ja rupesi astuskelemaan edestakaisin pitkin
laattiaa, äiti tuli jälleen sisään, isä seisahtui. "Niin oli, miten
arvelin," sanoi hän; "Synnöve istuu siellä ja itkee, mutta askartelee
kirstussaan, kun minä lähestyn," ja hän pitkitti vielä päätänsä
pudistaen: "Ei se hyväksi ole, että Ingrid täällä käy;" -- hän rupesi
iltasen toimeen, kulki ulos ja sisään. Kerran kun hän oli ulkona, tuli
Synnöve, silmät punaisena, mutta muuten tyyneenä: hän astui isän
sivutse, katsoi häntä silmiin ja meni pöydän luo, johon hän istuutui ja
tarttui erääsen kirjaan. Hetken kuluttua sulki hän sen, meni äitinsä
luo ja kysyi, saisiko olla hänelle apuna. "Teepä niin, lapseni,"
vastasi äiti; "työ on kaikissa hyväksi."

Hän sai toimekseeu pöydän kattamisen: se oli akkunan luona. Isä, joka
oli edestakaisin käyskennellyt, lähestyi nyt akkunaa ja katsahti ulos.
"Luulenpa, että ohravainio, jonka sade löi lakoon, kumminkin jälleen
nousee," virkkoi hän. Synnöve asettui isänsä viereen ja katsoi
sinnepäin. Isä kääntyi häneen, äiti oli tuvassa, sentähden hän
ainoastaan toisella kädellään silitti Synnöven päätä; sitten hän
jälleen pitkitti astuntaansa.

He atrioivat, mutta miltei äänettöminä; äiti luki rukouksen sekä
ruoalle mennessä että siitä päästessä, ja koska olivat pöydästä
nousseet, tahtoi hän heitä lukemaan. Sen he tekivätkin. "Jumalan sana
tuottaa rauhaa; se on kodin suurin siunaus." Äiti samassa katsahti
Synnöveen, joka loi silmänsä maahan. "Nyt kerron tarinan," pitkitti
hän; "siinä on totta ihan joka sana, ja hyödyksi se on sille, joka sitä
ottaa miettiäksensä."

Ja sitten hän alkoi: "Nuoruudessani oli Houg'illa tyttö, joka oli
vanhan, oppineen nimismiehen tyttären tytär. Tämä otti hänen aikaiseen
luokseen, jotta hänellä vanhuutensa päivinä olisi iloa, ja
luonnollisesti hänelle neuvottiin Jumalan sanaa ja säädyllistä
käytöstapaa. Tyttö oli teräväpäinen ja hyvä oppimaan, jotta hän ennen
pitkään oli meitä muita etevämpi; hän oli varsin taitava
kirjoittamisessa ja luvunlaskussa, hän osasi koulukirjansa ja
viisikolmatta lukua raamatusta viidentoista vuotiaana; sen muistan
miten eiliset tapahtumat. Hän oli hartaampi lukemiseen kuin tanssiin;
siten hän ani harvoin olikin siellä, missä iloa pidettiin, mutta sitä
useammin oli hän iso-isänsä ullakkosuojassa, jossa tämä säilytti monet
kirjansa. Aina kun me olimme hänen parissaan, hän meille avasi
ikäänkuin uudet maailmat, ja me sanoimme toinen toisillemme: 'Oi kun
olisimme niin ymmärtäväiset kuin Karina Hougen.' Hän oli määrätty ukon
perilliseksi, ja moni kunnon mies tarjoutui ruveta hänen kanssaan
osasille; rukkaset saivat kaikki. Samaan aikaan palasi papin poika
kotiin papinkoulustaan: ei hän siellä edistynyt, sillä hän rakasti
enemmän hurjaa ja siivotonta elämää kuin sitä, mikä hyvä on; nyt oli
hän juomari. 'Karta häntä!' varoitti vanha nimismies; 'minä olen paljon
ollut ylhäisten parissa ja tiedän kokemuksesta, että he paljoa vähemmän
ansaitsevat luottamustamme kuin talonpojat.' Karinalle olivat hänen
sanansa muiden neuvoja arvokkaammat, ja kun hän sittemmin sattui yhteen
papin pojan kanssa, koki hän tätä väistää, sillä hän seurasi tyttöä.
Sitten hän alituiseen sattui Karinaa vastaan. 'Jätä minut rauhaan,'
sanoi tyttö, -- 'ei tuo kumminkaan sinua auta.' Mutta toinen seurasi
jäljessä, ja siten viimein täytyi tytön häntä kuunnella. Hän käyttiihe
siivosti kyllä, mutta kun hän vakuutti ei voivansa Karinatta elää,
kiiruhti tämä tiehensä. Hän kierteli kartanoa, mutta tyttö ei tullut
näkyviin; hän seisoi öisin Karinan akkunan alla, mutta turhaan hän
siinä odotteli; hän uhkasi hukuttaa itsensä, mutta Karina tiesi, minkä
hän tiesi. Silloin rupesi hän jälleen juomaan. -- 'Varo itseäsi; tuo
kaikki on suoraan pahan hengen juonia,' sanoi vanha nimismies. Mutta
eräänä päivänä mies oli tytön suojassa, eikä kenkään tiennyt, miten hän
sinne oli päässyt. 'Nyt aion sinut ottaa hengiltä,' kiljahti hän. --
'Tee se: jos vaan rohkenet,' vastasi tyttö. Mutta silloin hän itki ja
sanoi tytön vallassa olevan saada hänestä jälleen kunnon ihminen.
'Josko vaan voisit olla puolen vuotta juomatta,' sanoi tämä. Ja hän
jätti ryypiskelemisen puoleksi vuodeksi. 'Luotatko minuun nyt?'
tiedusteli hän. -- 'En luota, ellet puoleen vuoteen pidätä itseäsi
kaikellaisista juomingeista ja pidoista.' Hän teki senkin. 'Uskotko
minua nyt?' -- 'En, ellet jälleen lähde kouluun ja lue itsesi papiksi.'
Hän lähti sinnekin, ja vuoden päästä palasi hän valmiina pappina. 'Nyt
varmaan et enää epäile?' kysyi hän, ja oli kun olikin täydessä
pappispuvussa. 'Vielä tahdon sinua muutaman kerran Jumalan sanaa
saarnaamaan,' sanoi Karina. Ja sen hän tekikin selvään ja puhtaasti,
miten papin tulee ja sopii: hän puhui omasta puutteellisuudestaan,
mutta miten helposti kumminkin pääsee voitolle, kun vaan alkuun ryhtyy
ja miten ihanaa Jumalan sana on sille, joka sitä tutkii. Sitten hän
jälleen meni Karinan luo. 'Nyt olen vakuutettu siitä, että elät
paremman tietosi mukaan,' sanoi Karina: 'ja sentähden nyt kerronkin
sinulle, että kolme vuotta olen ollut kihloissa serkkuni Antti Hougenin
kanssa; ensi sunnuntaina saat meitä kuuluuttaa...'"

Siihen äiti lopetti. Synnöve'n huomio ei alusta ollut kertomukseen,
mutta kiintyi siihen yhä enemmin, ja lopuksi hän kiihkeästi seurasi
jok'-ainoaa sanaa. "Eikö sitä ole sen enempää?" kysyi hän
tuskallisesti. -- "Eikä," vastasi äiti. Isä katsoi häneen, silloin
äidin silmät epävakaisina väistyivät syrjään, ja hän lisäsi hetken
mietittyään sekä vetäen etusormeansa pitkin pöydän pintaa: "Olisihan
tuota vielä vähän ... mutta se ei kuulu tähän." -- "Onko sitä
pitemmältä?" kysyi Synnöve kääntyen isään, joka näytti asian tuntevan.
-- "Onpa vaan ... mutta niinkuin äiti jo sanoi, ei se tähän kuulu." --
"Miten nuorukaiselle kävi?" tiedusteli Synnöve. -- "Niin, siitäpä se
olikin," sanoi isä ja silmäili äitiä. -- "Tuliko hän onnettomaksi?"
kysyi Synnöve hiljaa. -- "Meidän on lopettaminen siinä, missä loppu on
oleva," sanoi äiti ja nousi paikaltaan. Isä teki samoin ja Synnöve
myöskin hetken päästä.



KAHDEKSAS LUKU.


Joku viikko siitä, varhain aamulla, hankki Päiväkummun väki kirkkoon;
rippilapset päästettiin Herran ehtoolliselle; tämä sattui sinä vuonna
tavallisuutta varemmin, ja sellaisissa tilapäissä lukittiin huoneet,
sillä kaikkein piti sinne päästä. Eivät he huolineet sinne ajaa, koska
taivas oli selkeä, joskin ilma aamusta oli kylmänlainen ja tuulinen; se
ennusti vaan hyvää säätä päiväksi. Tie mutkieli pitkin seutua, Kuuselan
sivuitse, kääntyi siitä oikealle, ja hyvän neljänneksen päässä oli
kirkko. Elot olivat useimmin paikoin leikatut ja kuhilailla, karja oli
suurimmaksi osaksi tuntureilta tuotu ja pidettiin köydessä; vainiot
olivat joko uudestaan viheriät tahi keltaisenharmaat. Ympäriinsä näkyi
monivärinen metsä, koivu näytti kovin ryysyiseltä, haapa
vaaleankellervältä, ja pihlajan kuristuneiden ja kuivettuneiden lehtien
välistä punottivat hedelmät. Muutaman päivän sisään oli vahvasti
satanut, jotta tien varrella olevat kasvit, mitkä muuten tomusta
päristelivät, nyt olivat puhtaat ja virkeät. Mutta vuorten rinteet
kävivät yhä synkemmiksi säälimättömän syys-sään käsissä; tunturi-purot
sitä vastaan, mitkä ainoastaan toisinaan kesän ajalla olivat elävyyttä
osoittaneet, kiitivät nyt paisuneina ja vilkkaasti hyrskien alas
rinteitä. Kuuselan kosken kulku oli raskaampaa ja vakavampaa, varsinkin
sitten, kun se ennätti Kuuselan tasangolle, jossa vaara jyrkästi kielsi
pitemmälle seuraamasta ja vetäytyi toisaalle. Mutta saipa se vettä
petoksestaan; sillä koski alituiseen kiusallisesti ruiskutteli vuorta
vasten naamaa. Muutamat uteliaat lepäntyngät, mitkä rinnettä
lähestyivät, olivat vähällä pudota pyörteesen ja tukehtua vedentulvaan;
sillä sinä päivänä ei koski saita ollut.

Thorbjörn, vanhempansa, molemmat siskonsa ja muukin talonväki kävivät
ohi ja katselivat tuota. Hän oli jälleen terve ja miten entisinä
aikoina voimakkaasti ottanut osaa isänsä työhön. Nämä kaksi nyt
alituiseen olivat toistensa parissa, niin tälläkin kertaa. "Melkeinpä
luulen, että nuo takanamme ovat Päiväkumpulaisia," virkkoi isä. Ei
Thorbjörn taaksensa katsonut; mutta äiti sanoi: "Niinpä ovatkin ...
mutta en näe ... ovatpa toki tuolla pitkän matkan päässä." Joko nyt
Kuuselan väki astui joutuisammin tahi Päiväkumpulaiset jättäytyivät,
matka heidän välillänsä piteni pitenemistään, viimein he tuskin
toisensa eroittivat. Näytti siltä kuin kirkko tänään kävisi kovin
ahtaaksi; kansaa liikkui mustanaan maantiellä, toiset jalan astuen,
toiset ajaen tai ratsastaen; näin leikkuu-ajalla hevoset olivat virmat
ja tottumattomat olemaan monta yhdessä, jotta heidän hirnumisensa ja
levottomuutensa tekivät matkan joinkuin vaaralliseksi, ehkä kylläkin
vilkkaaksi. Jota lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä levottomimmiksi
hevoset kävivät; sillä se, joka viimeiseksi lähestyi, hirnakoi niille,
jotka olivat kiinni pantuna, ja nämä taas kokivat päästä irti, nousivat
takajaloilleen ja hirnuivat tulijoille. Koko seudun koirat, mitkä
kaiken viikkoa olivat toisiansa haukkuneet ja härnänneet, kohtasivat
toisensa täällä kirkolla ja rupesivat heti mitä kiivaampaan tappeluun
joko parittain tahi useammat toisiansa vastaan. Kansa seisoi hiljaisena
pitkin kirkon aitausta ja lähellä olevia huoneita, keskenänsä hiljaa
puhuen ja toisiansa syrjästä silmäellen. Kirkon aitauksen viereinen tie
oli kapea, ja sen toisella puolella olivat huoneet lähetysten toisiaan;
vaimoväki mielellään asettui aitaa vastaan, miehet taas heitä
vastapäätä pitkin huoneuksia. Vasta myöhemmällä he rohkenivat mennä
toistensa luo, ja jos keskenänsä tutut etäämmällä toisensa huomasivat,
eivät he olleet heitä tuntevinansa, ennenkun tuo hetki oli käsissä; --
ainoastaan siinä tapauksessa, että he tulivat vastatusten tiellä, eivät
voineet olla toisiansa tervehtimättä; mutta tuo tapahtui puoleksi
toisaalle käännetyin kasvoin ja niukin sanoin, minkä tehtyä kumpikin
kiiruhti suuntaansa. Kun Kuuselan väki joutui perille, kävi joukko
miltei entistään äänettömämmäksi; ei Sæmund'illa ollut monta
tervehdittävää, jotta hän kylläkin joutuisaan eteni rivijen ohi; mutta
vaimoväki sitä vastaan tapasi heti tuttuja ja jäi niiden pariin. Siitä
syystä miesten aikoessa kirkkoon, täytyi jälleen toiselle puolen tietä
naisväkeä noutamaan; samassa kolmet rattaat saapuivat paikalle
huimemmalla vauhdilla kuin mitkään edelliset, eivätkä ajajat kokeneet
pidättää hevosiaan väkijoukkoonkaan kääntyessään. Sæmund ja Thorbjörn,
jotka olivat vähällä joutua hevosten jalkoihin, katsahtivat molemmat
yhtähaavaa ylös; ensimmäisissä kärryissä istui Knuuti Nordhoug ja eräs
vanha mies, toisissa Knuutin sisar miehineen ja viimeisissä
palvelusväki. Isä ja poika silmäilivät toisiaan; ei Sæmund silmää
räpähyttänyt, Thorbjörn oli kovin kalpea; molemmat käänsivät silmänsä
toisaalle ja katsoivat sitten suoraan eteensä; silloin he huomasivat
Päiväkummun väen, joka oli seisahtunut vastapäätä heitä Ingeborg'ia ja
Ingrid'iä tervehtimään. Nordhoug'ilaiset olivat heidät eroittaneet,
pakina oli keskeytynyt, silmät vielä seurasivat ajavia, ja vasta hetken
perästä voivat naiset kääntää huomionsa heistä. Koska he sitten
vähitellen rupesivat tointumaan ihmeistään ja käänsivät silmänsä
toisaalle, huomasivat he Sæmund'in ja Thorbjörn'in, jotka seisoivat
eteensä tuijottaen. Guttorm Päiväkumpu vilkasi syrjään, mutta Karina
heti seurasi Thorbjörn'in silmäin suuntaa; Synnöve, joka niinikään oli
sitä pitänyt varalta, kääntyi Ingrid Kuuselan puoleen ja puristi hänen
kättään ikäänkuin tervehdykseksi, ehkä hän jo kerran oli häntä
tervehtänyt. Mutta nyt he kaikki tunsivat, että palvelusväkensä ja
tuttavansa kaikki ilman eroituksetta käänsivät silmänsä heihin; silloin
astui Sæmund suoraan toisten luokse ja tarttui, kasvot toisaalle
käännettyinä, Guttorm'in käteen. "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos
itsellesi!" -- samaten vaimonsa: "Kiitos viimeisestä!" -- "Kiitos
itsellesi!" mutta ei hänkään toiseen katsonut. Thorbjörn astui jäljessä
ja teki, miten isä. Tämä tervehti nyt Synnöveä, ja nosti silmänsä
häneen. Tyttö niinikään katsoi tervehtijätä ja: "Kiitos viimeisestä!"
jäi lausumatta. Thorbjörn lähestyi samassa; ei hän mitään virkkanut,
enempää kuin tyttökään, he ottivat toisiansa kädestä, mutta löyhästi,
ei kumpainenkaan toista silmännyt, ei kumpainenkaan paikaltaan
liikahtanut. "Varmaankin tänään vielä saamme kauniin ilman," sanoi
Karina Päiväkumpu, antaen silmänsä kiitää yhdestä toiseen. Sæmund otti
vastataksensa: "Kylläpä vaan tämä tuuli hajottaa pilvet." -- "Hyväpä se
eloille, mitkä ovat poudan tarpeessa," sanoi Ingeborg Kuusela ja rupesi
kädellänsä pudistelemaan Sæmund'in nuttua, varmaankin siinä pölyn
hiukkoja huomaten. -- "Herra on meille suonut hyvän vuoden tulon; mutta
arveluttavalta näyttää, saadaanko kaikki korjuusen," pitkitti Karina
Päiväkumpu ja katsahti noita kahta, mitkä vielä seisoivat äskeisessä
asemassaan. "Tuo rippunee työvoimista," vastasi Sæmund, kääntyen
puhujaan päin, jotta hän ei oikein voinut katsoa sinne, jonne tahtoi.
"Usein olen arvellut, jos pari taloa yhdistäisi voimansa, niin
varmaankin kävisi paremmin." -- "Mutta voisihan sattua niin, että
molemmat tahtoisivat käyttää poutia hyväksensä," sanoi Karina
Päiväkumpu, ottaen askeleen syrjään. -- "Varmaankin," vastasi Ingeborg
ja asettui miehensä viereen, jott'ei Karina nytkään voinut nähdä, mitä
toivoi, "mutta toisin paikoin viljat joutuvat aikaisemmin kuin
toisilla. Päiväkumpu on usein neljätoista päivää meitä edellä." --
"Silloin hyvästi voisimme toisiamme auttaa," sanoi Guttorm vitkaan ja
astui lähemmäksi. "Muuten monet seikat voivat tehdä sen hankalaksi,"
pitkitti hän. -- "Niinpä voivatkin," sanoi Karina, väistyi askeleen
yhdelle ja jälleen parikin toiselle puolen, mutta sitten taas
paikalleen. -- "Usein kyllä monet seikat saattavat meille hankaluutta,"
lausui Sæmund hieman vetäen suutansa nauruun. -- "Taitaapa niin olla,"
arveli Guttorm; mutta vaimonsa väitti: "Ihmisten voima ei pitkälle
riitä; Jumalalla uskoakseni on suurin valta ja Hänestä kaikki rippuu."
-- "Mutta lieneeköhän se Hänen tahtoansa vastaan, että me toisiamme
Kuuselassa ja Päiväkummulla elonkorjuussa autamme." -- "Eihän tuota
luulisi," arveli Guttorm ja katsoi vakaasti vaimoonsa. Tämä käänsi
puheen toisaalle. "Tänään on paljo kansaa kirkolla," sanoi hän; "tuntuu
hyvältä nähdä heidän Jumalan huonetta etsivän." Ei kenelläkään ollut
halua vastaamaan; silloin yritti Guttorm: "Luullakseni jumalanpelko on
edistymään päin; useampia nyt näkee kirkolla kuin minun nuoruudessani."
-- "Totta; -- kansa lisääntyy," arveli Sæmund. -- "Onpa niitäkin, ehkä
suurinkin osa, jotka tänne tulevat ainoastaan tottumuksesta," virkkoi
Karina Päiväkumpu. -- "Nuoremmat ehkä," päätti Ingeborg. -- "Nuoret
mielellään tahtovat toisiaan tavata," sanoi Sæmund...

"Oletteko kuulleet, että pappimme aikoo etsiä täältä pois?" kysyi
Karina, uudestaan suunnittaen keskustelun toisaalle. "Tuopa hyvin
ikävää," sanoi Ingeborg; "hän on sekä ristinyt että ripille päästänyt
kaikki lapseni." -- "Ja sentähden tahtoisit, että hän heidät
vihkisikin?" lausui Sæmund pureskellen kortta, jonka hän oli maasta
ottanut. -- "Eiköhän jumalanpalvelus kohta alkane?" arveli Karina,
katsahtaen kirkon porttiin päin. -- "Täällä ulkona tänään tuleekin
kovin kuuma," pitkitti Sæmund entiseen tapaansa. -- "Tulehan nyt,
Synnöve, niin lähdetään sisään." -- Synnöve säpsähti ja kääntyi päin
äitiä; sillä hän oli kuin olikin Thorbjörn'in kanssa puhellut. --
"Etköhän odota siksi kun soitetaan?" kysyi Ingrid Kuusela, luoden
pikaisen silmäilyn Synnöveen; -- "niin mennään kaikki yhdessä," lisäsi
Ingeborg. Synnöve ei tiennyt mitä vastata. Sæmund katsahti taaksensa ja
häneen. "Jos odotat, niin kohta soitetaan, -- sinulle," sanoi hän.
Synnöven kasvoille lensi hohtava puna, äiti loi puhujaan terävän
katseen. Mutta tämä vaan hänelle hymyili. "Niin käy kuin Herra tahtoo;
eikö niin äsken sanottu?" Ja hän astui edeltä kohden kirkonporttia,
muut hänen jäljessään.

Kirkonportilla oli tunkoa, ja kun tarkemmin katsoivat, se vielä oli
suljettu. Samassa kun he aikoivat likemmäksi syytä tiedustelemaan, se
avattiin, ja kansa tunki sisään; mutta toisia pyrki takaisinkin,
jolloin tulijat toisistaan eroitettiin. Nojautuneina seinää vastaan
seisoi kaksi miestä keskenänsä puhellen. Toinen heistä oli kookas ja
harteva, hiuksensa olivat vaaleat ja suorukkeiset, nenänsä lyhyt ja
tylppä, ja se oli Knuuti Nordhoug, joka, nähdessään Kuuselan väen
tulevan, hämmentyi puheissaan, kävi vähän oudolle mielelle, mutta jäi
kumminkin paikalleen. Sæmund'in oli siitä ohimentävä. Hän kiinnitti
häneen silmänsä, mutta eipä Knuutikaan omiaan maahan luonut, ehkä hänen
katseensa oli epävakainen. Nyt Synnöve lähestyi, ja niin äkkiarvaamatta
Knuutin nähdessään, kävi hän kuolemankarvaiseksi. Silloin Knuutin
silmät etsivät maata, ja hän suoriutui lähtemään. Mutta tuskin oli hän
pari askelta ottanut, ennenkun hän huomasi, että neljät silmät häneen
kääntyivät, Guttorm'in, hänen vaimonsa, Ingrid'in ja Thorbjörn'in.
Päänsä pyörällä kun oli, meni hän suoraan heitä vastaan ja seisoi kohta
Thorbjörn'in edessä silmä vasten silmää; näytti siltä kun hän heti
olisi tahtonut peräytyä; mutta ihmisiä tunki yhä paikalle, jott'ei tuo
ollutkaan helppoa. Tämä tapahtui paadella, kirkonportin ulkopuolella,
asehuoneen kynnykselle oli Synnöve seisahtunut, Sæmund seisoi vähän
sisempänä. Koska he seisoivat muita korkeammalla, voivat kaikki selvään
nähdä heitä, miten hekin alempana olevia. Synnöve oli unohtanut kaikki
ympärillään ja seisoi tuijottaen Thorhjörn'iin; samoin tekivät Sæmund
ja Ingeborg, Päiväkummun pariskunta ja Ingrid. Sen tunsi Thorbjörn ja
seisoi, miten naulattuna: Knuuti huomasi siinä jotain täytyvänsä tehdä,
ja sentähden ojensi hän vähän toista kättänsä, mutta ei hän mitään
virkkanut. Thorbjörn niinikään ojensi kättänsä, mutta ei kuitenkaan
niin pitkälle, että ne olisivat toisensa tavanneet. "Kiitos vii..."
alotti Knuuti, mutta muisti samassa, ett'ei se tervehdys ollut
paikallaan, ja vetäytyi takaisin. Thorbjörn katsahti ylös, hänen
silmänsä tapasivat Synnöven, joka yhä oli kalmankalpea. Ottaen pitkän
askeleen eteenpäin ja tuntuvasti tarttuen Knuutin käteen, sanoi hän
niin korkealla äänellä, että likellä olevat voivat sen selvään kuulla;
"Kiitos viimeisestä, Knuuti; ehkä meillä kumpaisellakin siitä oli
hyötyä."

Knuutista lähti nikotuksen tapaista ääntä, pari, kolme kertaa hän
yritti puhumaan, mutta siitä ei mitään syntynyt. Ei Thorbjörn'illäkään
ollut sen enempää sanottavaa, hän odotti, -- ei toiseen katsonut,
odotti ainoastaan. Ei kumminkaan sanaakaan lausuttu, mutta viimein
Thorbjörn pudotti virsikirjansa. Heti kumartui Knuuti, otti sen ylös ja
ojensi toiselle. "Kiitos!" sanoi Thorbjörn, joka itsekin oli kumartunut
kirjaa ottaakseen; hän katsahti ylös, mutta kun Knuuti samassa loi
silmänsä maahan, arveli Thorbjörn: paras lienee että lähden. Ja samassa
hän lähtikin.

Muut myöskin lähtivät. Koska Thorbjörn oli istuutunut ja hetken
kuluttua katsahti naisten puoleen, niin Ingeborg äidillisesti hänelle
hymyili, ja Karina Päiväkumpu, joka oli hänen sinne katsomista
odottanutkin, nyykäytti hänelle kolmasti päätään: Thorbjörn siitä kun
säpsähti, nyykäytti hän vielä kolmasti äskeistään ystävällisemmin.
Sæmund, isä, kuiskasi hänelle korvaan: "Sen tiesin." Kukin oli jo "Isä
meitänsä" lukenut, yksi virsi oli veisattu ja rippilapset asettuivat
kuoriin, kun hän jälleen kuiskasi: "Mutta Knuuti ei käsitä mielen
jaloutta; olkoon Kuuselan ja Nordhoug'in väliä aina pitkältä."

Ripitystä alotettiin, pappi astui esiin ja lapset alottivat Kingo'n
rippi-virren. Koska ainoastaan he veisaavat, mutta kaikki yht'aikaa,
puhtaasti ja lapsellisella luottamuksella, niin se tavallisesti
liikuttaa kansaa, varsinkin sitä, joka vielä selvään muistaa oman
rippipäivänsä. Koska tätä sitten seuraa syvä äänettömyys, ja pappi,
aina sama sitten kahdenkymmenen vuoden, sama, joka ainakin jonkun
kerran saarnoillaan on koskettanut jokaisen sydäntä, -- koska hän nyt
laskee kätensä ristiin ja alkaa toimituksen, on liikutus yleinen ja
syvä. Mutta lapset hyrähtävät itkuun, kun pappi heille puhuu
vanhemmista ja kehoittaa heitä rukoilemaan Jumalaa niiden puolesta.
Thorbjörn, joka vast'ikään oli ollut kuoleman partaalla, ja sittemmin
luullut jäävänsä raajarikoksi koko elinajaksensa, oli syvästi
liikutettu, varsinkin silloin, kun lapset tekivät pyhät lupauksensa, ja
kaikki niin varmaan luulivat voivansa ne pitää. Ei hän kertaakaan
katsonut naisten puolelle; mutta jumalanpalveluksen päätettyä, lähestyi
hän Ingrid'iä, sisarta, ja kuiskasi hänelle jotain: sen jälkeen hän
kiireesti tunki ulos, ja muutamat luulivat tietävänsä, että hän oli
lähtenyt metsäpolkua eikä maantietä kotiin; mutta eivät he siitä
kumminkaan varsin varmat olleet. Sæmund häntä etsiskeli, -- taukosi
siitä kumminkin, huomatessaan Ingrid'inkin poissa olevan. Sitten hän
tiedusteli Päiväkumpulaisia, nämä joka talossa kyselivät Synnöveä, jota
ei kenkään niin vilahdukseltakaan ollut nähnyt. Silloin kumpaisetkin
itsekseen ja lapsittansa lähtivät kotiinsa.

Mutta Synnöve ja Ingrid olivat hyvän matkan päässä siitä. "Melkeinpä
kadun, että sinua seurasin," sanoi edellinen. -- "Eihän sinun nyt enää
tarvitse sitä välttää, kun isä asiasta tietää," vastasi toinen. --
"Mutta hän ei kuitenkaan ole _minun_ isäni," väitti Synnöve. "Kukapa
tiesi?" sanoi Ingrid, -- ja sitten eivät he siitä asiasta enää mitään
puhuneet. "Tässähän meidän piti odottaa," lausui Ingrid tien tehdessä
suuren mutkan, ja heidän nyt ollessaan synkässä metsässä. "Hänen täytyi
kiertää pitkältä," sanoi Synnöve. -- "Hän on jo paikalla," keskeytti
Thorbjörn, ja astui esiin suuren kiven takaa.

Hänellä oli päässään valmiina kaikki, mitä hänen piti sanoa, eikä tuo
ollutkaan vähää. Ja tänään tuo kävisikin sujuvasti, sillä isä siitä
tiesi ja sitä toivoikin, siitä hän luuli olevansa varma sitten äskeisen
tapahtuman kirkolla. Ja miten olikaan hän itse kaiken kesää ikävöinnyt,
jotta hän siitäkin syystä nyt varmaan puhuisi rohkeammin kuin ennen
muinoin. "Paras lienee lähteä metsätietä," sanoi hän, "sitä pääsemme
pikemmin perille." Tytöt eivät siihen mitään vastanneet, vaan
seurasivat. Thorbjörn aikoi puhutella Synnöveä, mutta jätti sen siksi,
kunnes mäen päälle pääsisivät, sitten taas kunnes olisivat rämeikön
toisella puolen; mutta kun olivat siitä yli, piti hän alkamisen
soveliaampana etäämmällä metsässä. Ingrid, jonka mielestä toiset kovin
hidastelivat, jättäytyi jättäytymistään, kunnes hän viimein oli miltei
näkymättömissä; Synnöve ei ollut tuota huomaavinansa, mutta kumartui
silloin tällöin poimimaan tien vieressä olevia marjoja.

Tuopa nyt kumma, etten sanaa suustani saa, arveli Thorbjörn ja sanoi
kun sanoikin: "Saimmepa kumminkin tänään kauniin ilman." -- "Saimme
niinkin," vastasi Synnöve. Ja niin sitä taas kuljettiin kappaleen
matkaa; tyttö poimi marjoja, ja Thorbjörn astui vieressä.

"Hyvä olit, kun tätä tietä tulit," virkkoi hän; mutta Synnöve ei siihen
mitään vastannut. -- "Pitkältä on kesä tuntunut," alotti hän jälleen;
mutta ei hän siihenkään vastausta saanut. -- Käydessä ei näy puhe
sujuvan, mietti Thorbjörn; "eiköhän lie paras odottaa Ingrid'iä,"
ehdotteli hän. -- "Tehkäämme niin," vastasi Synnöve ja pysähtyi. Siinä
paikassa ei ollut marjoja, joita ottamaan hän olisi voinut kumartua,
sen oli Thorbjörn kyllä merkille pannut; mutta Synnöve oli saanut
pitkän korren, johon hän nyt pujotteli marjoja.

"Tänään elävästi juohtui mieleeni ne ajat, jolloin me kävimme
rippikoulua," alkoi Thorbjörn. -- "En minäkään voinut olla niitä
muistelematta," vastasi Synnöve. -- "Sitten niiden aikain on paljo
tapahtunut," -- ja kun ei tyttö mitään sanonut, pitkitti hän: "mutta
suurimmaksi osaksi toisin, kuin minkä toivoimme." Synnöve ahkeraan
pujotteli marjojaan korrelle ja piti sen ohessa päätään alaspäin
kumartuneena; toinen muutti vähän syrjään voidaksensa nähdä tyttöä
kasvoihin; mutta heti kun hän tämän huomasi asettui hän niin, että
Thorbjörn'in jälleen täytyi muuttaa paikkaa. Arveluttavalta näytti,
saisiko hän tytön lausumaan ainoatakaan sanaa. "Synnöve, onhan toki
sinullakin jotain sanottavaa?" Silloin katsahti tämä ylös ja hymyili.
"Mistäpä sitten tietoa tahtoisit?" kysyi hän. Siitä sai Thorbjörn uutta
rohkeutta ja oli vähällä tyttöä syleillä, mutta ei hän kumminkaan
oikein rohjennut, kysyi vaan aivan sävyisästi: "Onhan Ingrid kanssasi
puhunut?" -- "On," vastasi toinen. -- "Silloinhan myöskin jotain
tiedät," uudisti Thorbjörn. "Ehkäpä kyllä," vastasi Synnöve... Kasvoja
ei Thorbjörn voinut nähdä. "Onhan," sanoi hän ja aikoi tarttua tytön
käteen; mutta tämä oli entistään uutterampi; "tuo on niin ikävää, kun
sinä noin viet rohkeuden minulta." -- Ei hän voinut nähdä, hymyilikö
Synnöve tuon kuullessaan, ja sentähden hän ei tiennyt, miten jatkaa.
"Lyhyesti siis," sanoi hän jyrkästi, korkealla ehkä epävakaisella
äänellä: "mitä teit tuolla kirjeellä?" Tyttö ei vastannut, mutta
kääntyi toisaalle. Thorbjörn astui jäljessä, laski toisen kätensä
Synnöven olkapäälle ja nojautui hänen puoleensa. "Vastaahan!" kuiskasi
hän... -- "Minä sen poltin."

Thorbjörn rivakkaasti käänsi Synnöven puoleensa, mutta kun hän huomasi,
että tämä oli vähällä ruveta itkemään, ei muuta neuvoa ollut, kuin
jälleen hänet päästää; kovin on tuo ikävää, että hän on niin herkkä
itkuun, arveli Thorbjörn. Siinä kun nyt seisoivat, kysyi tyttö hiljaa:
"Mintähden sen kirjoitit?" -- "Sen Ingrid on sinulle sanonut." -- "On
kyllä, mutta ... kovin olit silloin säälimätön." -- "Se oli isän
tahdosta ... kohta..." -- "Hän oli siitä luulosta, että minusta tulisi
raajarikko koko elinajakseni: 'tästä lähin _minä_ sinusta huolen
pidän'," sanoi hän.

Ingrid näkyi mäellä, ja he jälleen suoriutuivat kulkuun. -- "Kallein
olit minulle silloin, kun en enää ensinkään sinua voinut toivoa," sanoi
Thorbjörn. -- "Yksin ollessaan, itseänsä tarkemmin tutkii," vastasi
Synnöve. -- "Niin, silloin parahiten huomaa, kenellä meissä on suurin
valta," virkkoi edellinen selkeällä äänellä ja astui vakaana toisen
vieressä.

Ei Synnöve enää marjoja poiminut. "Tahdotkos nämä?" kysyi hän ja ojensi
Thorbjörn'ille korren. "Kiitos!" sanoi hän ja piteli kättä, joka korren
tarjoi. "Onhan siis paras, että asia jää entiselleen," tiedusteli
Thorbjörn, ja äänensä kävi hieman epävakaiseksi. "On kai," kuiskasi
tyttö tuskin kuultavasti ja kääntyi toisaalle; he astuivat eteenpäin,
mutta niin kauan kun Synnöve oli ääneti, ei Thorbjörn rohjennut häneen
koskea, ei edes puhuakaan; mutta tuntui siltä, kuin hänen ruumiinsa
olisi tasapainonsa kadottanut, ja hän oli vähällä kellahtaa kumoon.
Hänen silmänsä säihkyivät, ja koska he samalla tulivat mäelle, josta
Päiväkumpu näkyi, oli hänestä ikäänkuin hän kaiken ikänsä olisi siellä
asunut ja nyt ikävöi kotiinsa sinne. "Nyt paikalla lähden sinne hänen
kanssaan," päätti hän, ja Päiväkummun läheisyys rohkaisi hänen
mieltänsä, jotta päätöksensä kävi joka askeleelta lujemmaksi. "Isä
minua auttaa;" jatkoi hän mielessään; "tätä en pitempään kestä: sinne
minun täytyy, -- minun täytyy!" Ja hän astui yhä joutuisammin, katsoen
ainoastaan suoraan eteenpäin; aurinko valaisi kartanoa ja seutua, --
"niin tänään, en odota tuntiakaan pitempään," ja hän tunsi itsessään
sellaisen voiman, ettei tiennyt, minne kääntyä.

"Varsinhan minun jätät," kuului lempeä ääni hänen takanansa; Synnöve
tuo oli, jolle oli mahdoton häntä seurata. Hän tuli hämillensä ja
kääntyi päin Synnöveä, tuli takaisin, ojensi kätensä tyttöä vastaan ja
ajatteli: Minä nostan hänet olalleni; mutta kun hän pääsi lähemmäksi,
ei hän rohjennut tyttöön koskeakaan. "Minä astun kovin joutuisaan,"
sanoi hän. "Niin teet," vastasi Synnöve.

Nyt he olivat lähellä kylän raittia; Ingrid, joka koko ajan oli ollut
näkymättömissä, lähestyi samassa. "Nyt ette enää saa käydä yhdessä,"
sanoi hän. Thorbjörn säpsähti, tuo oli niin ihan odottamatonta:
Synnöven mieli kävi myöskin vähän oudoksi. -- "Minulla olisi niin paljo
sinulle sanomista," kuiskasi Thorbjörn. Synnöve veti suunsa hymyyn.
"Niin, niin," lisäsi edellinen, "toisten sitte." -- hän tarttui tytön
käteen.

Tämä loi häneen hellän ja kirkkaan silmäilyn: hänen sydämensä siitä
lämpeni, ja jälleen päätti hän: Nyt heti häntä seuraan! Silloin veti
Synnöve kätensä takaisin, kääntyi rauhallisesti Ingrid'iin ja lausui
jäähyväiset. Sitten astui hän vitkaan tietä pitkin. Thorbjörn jäi
paikalleen.

Sisarukset lähtivät kotiin metsätietä. "Saitteko nyt keskenänne
puhella?" kysyi Ingrid. "Eipä juuri, tie oli liiaksi lyhyt," vastasi
Thorbjörn, mutta joudutti askeleitansa ikäänkuin hän ei olisi tahtonut
siitä enempää kuulla. -- "Noh?" tiedusteli Sæmund ja katsahti ylös
ruokapöydästä sisarusten sisään astuessa. Ei Thorbjörn mitään
vastannut, mutta meni toisella puolella olevan rahin luo, siihen
vaatteensa laskeaksensa; Ingrid astui hymyellen jäljessä. Sæmund
pitkitti ateriaansa, katsahti toisinaan Thorbjörn'iin, jolla oli paljo
askartelemista, hymyili ja söi jälleen. "Tule ruoalle," sanoi hän,
"ruoka jähtyy." -- "Kiitos, en huoli ruoasta," vastasi Thorbjörn ja
istuutui. -- "Vai niin?" -- ja Sæmund söi. Vähän päästä virkkoi hän
jälleen. -- "Tänään teillä oli kiire kirkosta." -- "Oli eräs, jota
meidän piti saada puhutella," sanoi Thorbjörn ja kumartui alas. "Noh,
-- saitko hänen kanssaan haastella?" -- "Tuskin sen tiedän," vastasi
Thorbjörn. -- "Noh, hiisi vieköön!" sanoi Sæmund ja söi. Hetken päästä
oli hän lopettanut ja nousi paikaltaan, meni akkunan lue, seisoi siinä
tuokion ja katsoi ulos, sitten hän kääntyi toisten puoleen. "Kuulehan
Thorbjörn, -- lähdetäänpä laihoja katselemaan." Thorbjörn nousi.
"Panehan nuttu päällesi." Thorbjörn, joka istui paitahioillaan, pani
yllensä vanhan nutun, mikä sattui rippumaan seinällä aivan hänen
läheisyydessään. "Etkö huomaa, että minä olen pukeutunut uuteen," sanoi
Sæmund. Thorbjörn teki nyt myöskin niin, ja he lähtivät, Sæmund edellä,
Thorbjörn jäljessä.

He astuivat maantielle päin. "Eikö lähdetä ohrapellolle?" kysyi
Thorbjörn. "Ei, mennään nisua katsomaan," vastasi Sæmund. Heidän tielle
päästessä, tulivat eräät kärryt hiljakseen heitä vastaan. "Nuo ovat
Nordhoug'ilaisia," sanoi Sæmund. -- "Nordhoug'in nuori pariskunta näkyy
olevan," lisäsi Thorbjörn.

He pysähtyivät, kun tulivat miesten kohdalle. "Hän on pulska nainen,
tuo Maria Nordhoug," kuiskasi Sæmund, eikä voinut kääntää silmiänsä
hänestä: hän istui hieman taaksepäin nojautuneena, huivi löyhään päähän
sidottuna, toinen kaulaan. Hän loi tyrmeän katseen molempiin miehiin;
ei liikutuksen vivahdustakaan ilmau'tunut noissa voimakkaissa,
puhtaissa kasvoinsa piirteissä. Hänen miehensä oli kovin laiha ja
kalpea sekä entistään suopeampi, näytti siltä kuin hän olisi povessaan
kantanut surua, jota hän ei voinut muille ilmoittaa. -- "Laihojako
ollaan katselemassa?" tutkasi hän. -- "Niin ollaan," vastasi Sæmund. --
"Hyvästi ovat ne tänä vuonna ottaneet hyötyäksensä." -- "Ovatpa kyllä,
huonommat voisivat olla." -- "Myöhään tulette," sanoi Thorbjörn. --
"Monta tuttavaa oli jäähyväisteltävänä," vastasi mies. -- "Lähdetkö
matkalle?" kysäsi Sæmund. -- "Niinpä on ollut tuuma." -- "Lähdettekö
kauaksikin?" -- "Kylläpä vaan." -- "Kuinka kauas?" -- "Amerikaan." --
"Amerikaan!" lausuivat molemmat miehet yhtä haavaa; -- "äsken nainut
mies!" -- lisäsi Sæmund. Mies hymyili: "Luulen, ma jään tänne jalkani
tähden, sanoi repo, kun oli kiinni ketun raudoissa." -- Maria katsoi
häneen ja sitten toisiin, hieno puna lensi hänen poskillensa, mutta
muuta liikutusta eivät kasvonsa osoittaneet. -- "Vaimosi varmaan lähtee
mukaan?" tutkasi Sæmund. -- "Eikä lähdekään." -- "Sanotaan Amerikassa
helposti pääsevän varakkaaksi," virkkoi Thorbjörn, -- nyt tuli
keskustelua pitää virkeellä. -- "Ehkä," myönsi mies. -- "Mutta Nordhoug
on hyvä talo," arveli Sæmund. -- "Meitä on siinä kovin monta," vastasi
mies; vaimonsa jälleen katsoi häneen. "Olemme toinen toisemme tiellä,"
lisäsi hän.

"Onnea matkallesi!" toivotti Sæmund, puristaen toisen kättä. "Herra
sinulle suokoon mitä etsit!"

Thorbjörn vakaasti silmäili koulutoveriaan; "tahdon puhella kanssasi
sitten," lausui hän. "Hyvältä tuntuu saada keskustella jonkun kanssa,"
vastasi mies piiskan varrella raapien rattaiden pohjaa.

"Terve tuloa meille," sanoi Maria, -- ja Thorbjörn samoin kuin
isänsäkin säpsähti ja katsoi häneen; he aina unohtivat, että hänellä
oli niin lempeä ääni.

He ajoivat edelleen; matka joutui vitkaan, pölyä pyörieli heidän
ympärillään, ilta-aurinko heitä valaisi; sen valossa kiilsi vaimon
silkkihuivi, -- tuli mäki, ja he katosivat.

Kauan kulkivat isä ja poika äänettöminä. "Minua aavistaa, että pitkältä
aikaa on siihen, kun hän takaisin tulee," sanoi Thorbjörn vihdoin. "Tuo
olleekin parasta," arveli Sæmund, "kun ei omassa maassa ole sijaa," --
ja jälleen astuivat he sanaa lausumatta edelleen. "Nythän kuljemme
nisupellon ohi," muistutti Thorbjörn. -- "Voimme sitä katsella
paluumatkalla," ja he kulkivat edelleen. Thorbjörn ei saanut kysyneeksi
minne heidän matkansa, sillä he olivat Kuuselan alueen ulkopuolella.



YHDEKSÄS LUKU.


Guttorm ja Karina Päiväkumpu olivat jo atrioineet, kun Synnöve
punaisena ja hengästyneenä astui sisään. "Mutta rakas lapsukaiseni,
missä olet ollut?" tutkasi äiti. "Minä jäin jälkeen Ingrid'in kanssa,"
vastasi Synnöve ja päästeli pari huivia päältään; isä kaapista
etsiskeli erästä kirjaa. "Mikä teillä oli puheena, joka niin pitkältä
aikaa vei?" -- "Eikä juuri mikään." -- "Siinä tapauksessa, lapseni,
olisi ollut paljoa parempi, että olisit kirkkoväkeä seurannut." Hän
nousi ja asetti ruokaa toiselle. Koska Synnöve istuutui ruoalle,
asettui äiti vastapäätä häntä ja sanoi: "Ehkä puhuit muidenkin kanssa?"
-- "Puhuin kyllä useammankin," vastasi Synnöve. -- "Saahan toki lapsi
ihmisten kanssa puhua," virkkoi Guttorm. -- "Saa kyllä," lausui äiti
vähän leppeämmin; "mutta hänen kumminkin tulisi seurata vanhempiansa."
Tähän ei mitään vastattu.

"Tänään kirkonmeno oli oikein juhlallinen," alkoi äiti: "lapset
kuorissa lämmittivät sydäntä." -- "Ajatukset kääntyivät omiin lapsiin,"
lausui Guttorm. -- "Sinä olet oikeassa," sanoi äiti ja huokasi; "ei
kenkään voi tietää, miten heille käy." Guttorm istui hyvän aikaa
ääneti. "Paljosta meidän tulee Jumalaa kiittää," virkkoi hän vihdoin.
"Hän antoi meidän pitää yhden elossa." Äiti istui ja piirteli pöytää
sormellaan, eikä ylös katsahtanut; "hän on kuitenkin meidän suurin
ilomme," virkkoi hän hiljaa, "hänestä on tullut siivo ja kunnon
ihminen," lisäsi hän vieläkin matalammalla äänellä. Sitä seurasi
pitkältä äänettömyyttä. "Niin, hän on saattanut meille paljon iloa,"
sanoi Guttorm, -- ja hetken päästä suurella liikutuksella: "Herra
tehköön hänet onnelliseksi!" -- Äiti veteli sormeansa pitkin pöytää;
siihen vierähti kyynel, hän poisti sen sormellaan. -- "Mintähden et
syö?" tiedusteli isä, koska hän hetken kuluttua loi silmänsä ylös. --
"Kiitos, olen ravittu," vastasi Synnöve. "Mutta ethän ole mitään
syönyt," sanoi äitikin; "olet käynyt pitkän matkan." -- "En jaksa,"
eitti Synnöve korjaillen huivinsa kulmia. -- "Syöpä nyt, lapsukaiseni,"
uudisti isä. -- "Ei minua maita," vastasi Synnöve, ja kyyneleet
rupesivat herumaan. -- "Mutta, rakas lapseni, mintähden itket?" -- "En
tiedä," -- ja hän nyyhkytti. -- "Hän on niin herkkä itkulle," sanoi
äiti; isä nousi ja meni akkunan luo.

"Tännepäin tulee kaksi miestä," virkkoi hän. -- "Vai niin, ja tähän
aikaan päivästä?" sanoi äiti, ja hänkin läheni akkunata. Molemmat
katsoivat ulos hyvän aikaa. -- "Isä, -- keitähän ne lie?" lausui Karina
viimein. -- "En tiedä," vastasi Guttorm, ja he seisoivat katsellen. --
"Minun on mahdoton käsittää," sanoi vaimo. -- "Niin minunkin," lisäsi
Guttorm. Miehet lähenivät. "Ja kumminkin ovat he niitä," sanoi
edellinen lopuksi. -- "Niinpä ovatkin," päätti Guttormkin. Miehet
lähenivät lähenemistään, vanhempi seisahtui ja katsoi taaksensa,
nuorempi teki samoin, sitten taas he jatkoivat kulkuansa.

"Aavistatko mitä heillä on asiaa?" tutkasi Karina milt'ei samalla
äänellä kuin äskenkin. -- "En, sitä todella en voi," vastasi Guttorm.
Äiti kääntyi toisaalle, meni pöydän luo, vei pois ruoat ja siivoeli
vähäisen. "Panehan jälleen päällesi, lapseni," sanoi hän Synnöve'lle,
"vieraita on tulossa."

Tuskin oli hän sen saanut sanoneeksi, ennenkun Sæmund aukasi oven ja
astui sisään, Thorbjörn jäljessä. "Jumalan rauha!" tervehti Sæmund,
pysähtyi vähän oven suuhun, astui sitten vitkaan perille isäntäväkeä
tervehtimään; Thorbjörn seurasi. Viimeiseksi tulivat he Synnöven luo,
joka vielä seisoi syrjässä, pidellen huivia kädessään epätietoisena,
panisiko sen kaulaansa tahi ei, tuskinpa hän vaan tiesi, että se hänen
kädessäänkään oli. "Istukaa," sanoi äiti. -- "Kiitos, -- eipä tänne
juuri pitkältä ole," sanoi Sæmund, mutta istui kumminkin; Thorbjörn
asettui viereen, -- "Te kirkolla varsin meistä eksyitte," virkkoi
Karina. -- "Niin, minäkin teitä etsin," vastasi Sæmund. -- "Väkeä oli
kovin paljo," lausui Guttorm. -- "Oikein kosolta," lisäsi Sæmund;
"pidettiinkin kaunista kirkonmenoa." -- "Niin, siitäpä mekin juuri
puhelimme," lausui Karina. -- "Kummallisen vaikutuksen rippilapset
tekevät niissä, joilla itsellään on lapsia," lisäsi Guttorm; vaimonsa
vähän syrjäytyi. -- "Se on totta," vastasi Sæmund; "silloin niitä
vakaasti ajattelee, -- ja siitä syystä minäkin tänä iltana tänne
tulin," lisäsi hän, katsahti rauhallisesti ympärilleen, otti uuden
mällin ja asetti entisen varovasti messinki-tuosaan. Guttorm, Karina ja
Thorbjörn loivat silmänsä kukin eri suuntaansa. -- "Päätin seurata
Thorbjörn'iä tänne," alotti Sæmund vitkaan; "kuluisipa aikoja, ennenkun
hän itsestään tänne tulisi, -- ja muutenkin, pelkään mä, hän huonosti
toimittaa asiansa," -- hän loi salaisen katseen Synnöveen, joka sen
kumminkin tunsi. -- "Seikka on sellainen: pojan mieli on ollut häneen,
Synnöveen, siitä asti kun hän oli mies sellaisia käsittämään, -- ja
kunhan ei vaan tytönkin mieli olisi häneen. Sentähden arvelen
parhaaksi, että he pääsevät yhteen. Ei tuo minun mieleeni ollut siihen
aikaan, kun hän tuskin kykeni itseänsä hallitsemaan, vielä vähemmin
muita; mutta nyt luulen voivani hänen ta'ata, ja ehk'en minäkään, niin
tyttö ainakin sen voi; sillä hänen valtansa kumminkin on suurin. --
Mitäs siis arvelette, emmeköhän sovittele heitä yhteen? Eihän siihen
niin kiirettä ole, mutta en tiedä mintähden asiata toistaiseksikaan
jättäisimme. Sinä Guttorm olet varakas mies, minulla tosin on vähemmän,
on sitä paitse useampi perillinen, mutta kumminkin luulisin sen käyvän
päinsä. Sanokaapa nyt, miltä se teistä tuntuu; tytöltä viimeiseksi
kysyn; sillä melkeinpä luulen tietäväni hänen tuumansa tässä asiassa."

Niin puhui Sæmund. Guttorm istui kumartuneena, muutteli käsiänsä
vuorotellen toisen alle, toisen päälle, yritti monta kertaa suoriutua,
ja joka kerralla veti hän syvempään henkeänsä, mutta vasta neljäs tahi
viides yritys onnistui; silloin vihdoinkin sai hän selkänsä suoraksi,
laahaeli polviansa, katsahti pari kertaa vaimoonsa niin, että ohimennen
sopi Synnöveäkin vilaista. Tämä ei liikahtanut, ei kenkään voinut hänen
kasvojaan nähdä. Karina istui pöydän ääressä ja piirteli sitä
sormellaan.

"Kyllähän tuo -- hyvältä ja kauniilta kuuluu," virkkoi hän. "Niin,
minun mielestäni ei pitäisi sellaista tarjomusta hylätä, vaan ottaa se
kiitollisuudella vastaan," lausui Guttorm korkealla äänellä, tuntuvasti
keveämmin mielin, ja katsahti vaimostaan Sæmund'iin, joka oli asettanut
käsivartensa ristiin ja nojautunut seinää vastaan. -- "Meillä on vaan
tämä ainoa tytär," sanoi Karina, "asiaa tulee harkita." -- "Kyllähän
sekin käy laatuun," arveli Sæmund; "mutta en muuten voi käsittää, mikä
estäisi heti vastausta antamasta, sanoi karhu, kun kysyi talonpojalta,
saisiko hän toisen lehmän." -- "Voimme kyllä hetikin siihen vastata,"
tuumaili Guttorm, ja katsahti vaimoonsa. -- "Onhan tuo nyt niin, että
Thorbjörn toisinaan on vähän rajunlainen," lausui tämä, mutta ei ylös
katsahtanut. -- "Luullakseni hän siitä on asettunut," välitteli
Guttorm; "muistathan, mitä tänään itse sanoit..." Aviokumppanit nyt
vuorotellen loivat silmänsä toisiinsa; sitä kesti kotvan aikaa. --
"Josko vaan voisimme häneen luottaa," sanoi Karina. -- "Niin," pystyi
Sæmund jälleen puheesen, "mitä siihen tulee, niin lausun äskeiset
sanani: kyllä kuorma kunnollisesti perille tulee, kun Synnöve on
ohjaksissa. Hänellä on varsin eriskummallinen valta pojan yli; sen
huomasin, koska hän kotona sairasti eikä tiennyt, -- pääsisikö jälleen
terveeksi vai jäisikö raajarikoksi." -- "Annahan toki jälkeen," sanoi
Guttorm, "hyvinhän tiedät, mikä tytön oma tahto on, ja hänen tähtensä
me elämmekin!" Nyt Synnöve ensi kerran katsahti ylös ja loi rakkaan ja
kiitollisen silmäilyn isäänsä. -- "Niin kyllä," lausui Karina, hetken
ääneti oltuaan, ja paineli sormellaan pöydän pintaa yhä tuntuvammin:
"vastaan olen pitänyt niin kauan kuin mahdollista, mutta sen tein
hyvässä aivoituksessa... Ehk'en aina ollut niin ankara, kuin sanani..."
hän nosti silmänsä ylös ja hymyili; mutta kyyneleet yrittivät esiin.
Silloin nousi Guttorm. "Jumalan nimessä siis on se tapahtunut, jota
mieluisammin tässä maailmassa toivoin," lausui hän ja astui poikki
laattian Synnöven luo. -- "En sitä milloinkaan ole epäillyt," sanoi
Sæmund ja nousi hänkin; "se, mikä yhteen kuuluu, se yhteen tulee." Hän
meni toisten luo. "Mitä sinä lapsukaiseni tästä sanot?" kysyi äiti,
hänkin lähestyi Synnöveä.

Hän vielä istui paikallaan; kaikki seisoivat hänen ympärillään, paitse
Thorbjörn, joka istui siinä, mihin hän ensin oli asettaunut. "Nousehan
ylös, lapseni," kuiskasi äiti hänelle; tyttö nousi, hymyili, käänsi
kasvonsa pois ja itki. -- "Herra olkoon kanssasi nyt ja aina!" sanoi
äiti, syleili häntä ja itki hänen kanssaan. Molemmat miehet astuivat
laattian poikki, kumpainenkin omaan suuntaansa.

"Mene hänen luo," sanoi äiti yhä itkien, päästi tytön ja työnsi hänet
lempeästi luotaan. Synnöve otti askeleen, mutta seisahtui, -- ei hän
pitemmälle päässyt; Thorbjörn nousi, kiirehti hänen luo, tarttui hänen
käteensä, piteli sitä, ei tiennyt mitä enempää tehdä, jäi siten
seisomaan, kunnes tyttö jälleen hiljaa veti kätensä pois. Siinä
seisoivat he ääneti toistensa vieressä.

Ovi aukeni äänettä, joku pisti päänsä sisään, ja "Onko Synnöve täällä?"
kysyttiin varovasti; kysyjä oli Ingrid Kuusela. "On kyllä, tule
lähemmäksi!" lausui isä, Ingrid seisoi aprikoiden. "Tulehan vaan!
täällä asiat kaikki ovat selvällä," lisäsi hän. Kaikki katsoivat
tyttöön. Ingrid joutui hämilleen. "On täällä ulkona muitakin," sanoi
hän. "Kuka sitten?" tiedusteli Guttorm... -- "Äiti," lausui edellinen
matalalla äänellä. -- "Käske häntä sisään," sanoi neljä ääntä
yht'aikaa. Päiväkummun eukko meni ovea kohden, ja muut iloisesti
silmäilivät toisiaan.

"Tervetullut olet, äiti," kuulivat he Ingrid'in sanovan. Ja samassa
astui Ingeborg Kuusela tupaan valkoisessa päähineessään. -- "Asian
kyllä oivalsin," sanoi hän, "vaikk'ei Sæmund'ia saa mitään kertomaan.
Emmekä sitten, Ingrid ja minä, voineet olla tänne tulematta." -- "Niin,
täällä asiat nyt ovat toivosi mukaiset," sanoi Sæmund ja väistyi, jotta
Ingeborg pääsisi heidän luo. "Jumala sinua siunatkoon siitä, että hänen
vedit puoleesi," lausui hän Synnöve'lle, otti häntä kaulasta ja
taputteli häntä poskelle; "Sinä, lapseni, olit vastuksienkin aikana
vakaa; ja nyt on tahtosi mukaan käynyt." Ja hän silitti tytön hiuksia;
hänen kyyneleensä valuivat pitkin poskia; ei hän siitä huolinut, mutta
pyyhkieli huolellisesti pois Synnöven. -- "Kunnon pojan saat," lisäsi
hän, "ja nyt voin hänestä olla huoletta," -- ja hän vielä kerran sulki
tytön rintaansa vastaan.

Itku ja mielenliikutus vähän asettuivat. Emäntä rupesi iltasen toimeen
ja pyysi Ingrid'iä avukseen, "sillä ei Synnöve semmoiseen tänä iltana
kelpaa." Ja sitten he yksissä keittivät kermapuuroa. Miehet haastelivat
vuoden tulosta ja muista taloudellisista seikoista. Thorbjörn oli
istuutunut akkunan ääreen. Synnöve hiipi hänen luokseen ja laski
kätensä hänen olallensa. "Mitä katselet?" kuiskasi hän. Thorbjörn
käänsi päätään, silmäili häntä pitkään ja hellästi, sitten jälleen
ulos. "Minä katselen Kuuselaa," sanoi hän; "kummalliselta tuntuu sitä
täältä silmäillä."

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Synnöve Päiväkumpu" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home