Title: Koston henki - Romaani
Author: Blanche, August, 1811-1868
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koston henki - Romaani" ***


KOSTON HENKI

ROMAANI


August Blanche


Suomentanut
Eero Alpi


Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1916.
Digitalisoitu vuoden 1922
toisesta painoksesta.



I

VENE


Myöhään eräänä iltana marraskuussa v. 1816 muuan keski-ikäinen mies
enemmän hiipi kuin asteli Nybron satamalaiturilla Tukholmassa, taluttaen
kädestä pientä poikaa, joka näytti noin kahdeksan vuotiaalta.

Hiipivällä miehellä oli yllään karvanuttu ja päässä verasta tehty lakki
sekä toisessa kädessään ryhmysauva, ja hän oli voimakkaan ja käskevän
näköinen. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan vieras sattumalta
vastaantuleville jaalojen miehille, sillä he nostivat hänelle lakkiaan,
vaikkakin hän jotensakin kylmästi vastasi kohteliaisuudenosoituksiin, ja
tunnustettava on, että nämä näkyivätkin pikemmin johtuvan pelosta kuin
mistään leppeämmästä tai hyväntahtoisemmasta tunteesta.

-- Isä kulta, saanko hiukan juosta itsekseni? -- pyysi poikanen,
koettaen irroittautua taluttavasta kädestä.

-- Juoksehan nyt, mutta varo putoamasta mereen, -- vastasi mies,
hellittäen pojan kädestä; -- niin, älä astu harhaan, rasavilli!

Mies pysytteli kuitenkin pojan rinnalla, kunnes hän äkkiä seisahtui
huomatessaan pienen veneen, joka juuri laski hieman ulohtaalle
ankkuroineen jaalan viereen, muutaman sylen päässä laiturista.

Veneessä näkyi naishenkilö, jolla oli liina päässä, ja muustakin
puvustaan päättäen hän näytti kuuluvan työläisluokkaan.

-- Soutakaa vene tänne, matami tai neiti tai mikä lienettekin, -- huusi
satamasillalla seisova mies, äänessään jälleen tuima sävy.

Joko nainen ei tätä käskyä kuullut tai siitä välittänyt, ainakaan hän ei
vastannut mitään.

-- Oletteko te kuuro vai onko lempo tukkinut suunne? -- ärjäisi mies
kahta kovemmin, läheten aivan sillan laitaan.

-- Kuka huutaa? -- kuului viimein kaunissointuinen naisääni kysyvän
veneestä; -- kellä on minulle asiaa tähän aikaan illasta?

-- Sen saatte tietää, kun soudatte tänne, -- vastasi mies; -- mutta
miksi ette tottele heti?... Ettekö kuule, mitä minä sanon?

-- Totteleko? -- toisti nainen; -- en tiedä olevani velvollinen
tottelemaan.

-- Ahaa! -- mutisi mies itsekseen; -- olisikohan se jälleen sama
nainen... Hän koettaa muuttaa ääntään, mutta minua hän ei sillä petä...
Tässä on tekeillä joku uusi kuje ... entäpä jos...

-- Mitä tahdotte?... En tunne teitä, -- lausui jälleen naisääni, tällä
kertaa kuitenkin hiukan alakuloisena ja vapisevana.

-- Ettekö tunne minua?... Hitto, kun se kuulostaakin hienolta!... Kuinka
kauan minun täytyy odottaa teitä, kaunokainen?... Tahdotteko ehkä, että
minä työnnän, veneen vesille ja tulen teitä tervehtimään... Miksi
pysyttelette siellä jaalan suojassa?... Aiotteko kehveltää
saaristolaiselta muutamia kunnon kahvipuita?

-- Minulla on rauhallisempi olo täällä aluksen vieressä, -- virkkoi
nainen, nousten seisaalle veneessä ja katsoen satamaan päin, ikäänkuin
hänkin olisi odottanut jotakuta.

Se ei jäänyt mieheltä huomaamatta, ja hän mietti hetkisen.

-- Odotatteko jotain? -- kysyi hän vihdoin.

-- Odotan.

-- Ketä tai mitä, jos saan olla nenäkäs kysymään? Hä?...

-- Odotan tavaroita, jotka minun on soudettava kaupunkiin.

-- Mitä tavaroita?

-- Muuatta arkkua... Mutta tuohan on merkillistä uteliaisuutta, ja minä
en käsitä...

-- Kenen arkkua?

-- Erään tytön, joka on asunut Ladugårdslandetissa, mutta eilen muutti
kaupunkiin... En kuitenkaan ymmärrä, mitä herralla on sen asian kanssa
tekemistä.

-- Miksi hän ei itse tule hakemaan arkkuaan?... Hä?

-- Minä odotan häntä parhaillaan tulevaksi.

-- Entä miten se saadaan alas veneeseen?

-- Arkun saavuttua minä tietysti soudan laiturin viereen.

-- Miksette souda tänne ennemmin?

-- Siksi että ... yksinäisen tytön on vaarallinen joutua tekemisiin
rantajätkien kanssa tähän aikaan vuorokaudesta.

-- Tyttö-parka!... Minä olen teidän turvananne...

-- En ole mielelläni tekemisissä kenenkään kanssa... Kiitän kuitenkin
hyvästä tahdostanne... Jos saan olla rauhassa, on kiitollisuuteni
kaksinkertainen.

-- Ei mitään kiittämistä... Luulin teitä varkaaksi, joka tahtoi anastaa
jaalasta jotain... Hyvää yötä, pikku neito tai matami!

-- Hyvää yötä!

Mies poistui siltä paikalta, missä hän äsken oli seisonut, ja piiloutui
lähimmän halkopinon taa. Hänellä ei näyttänyt olevan halua lähteä
rannasta niinkään pikaa.

-- Isä, isä! -- huusi Albert, joka oli jäänyt paikalleen; -- veneessä on
myöskin pieni tyttö, melkein yhtä iso kuin minäkin... Isä rakas, katso,
katso!

-- Tule tänne, Albert! -- kutsui isä, joka nyt vasta huomasi kaivata
poikaa ja astui muutaman askeleen rantaan päin.

-- Hän makaa ja nukkuu isä, ja hänellä on päässään pieni keltainen
hattu, -- jatkoi poika, kuulematta isän käskyä; -- minä näen hänet,
vaikka hän makaakin veneen pohjalla.

-- Tule tänne, Albert, etkö kuule!

-- Heti, isä kiltti!... Voi, isä, auta, auta!

-- Taivaan nimessä! Poika putosi mereen! -- huudahti isä, syöksyen
laiturille.

Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan
kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.

Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta
hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi
sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi
käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran
upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.

-- Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! -- huudahti nainen vilpittömän
iloisesti.

-- Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon
teitä, hyvä nainen! -- huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä
kohti.

Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen
asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.

Hänet nähdessään nainen hätkähti.

-- Poika on kuollut! -- huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka
kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen
kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta
hätäännystä.

-- Kuollut! Kuollut! -- kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja
sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa
kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.

Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti
kaatumaisilleen.

-- Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu,
Carl... Pelastettu! Pelastettu! -- hoki nainen sekä suurimman tuskan
että rajattomimman riemun vallassa.

Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli
hopeanhohtavien laineitten.



II

SOUTAJAT


Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea,
poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi
sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.

Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron
satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään
sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa
millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan
etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen
tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies
jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle
suurempaa voimaa.

-- Näkyykö ketään? -- kysyi viimein soutaja läähättäen.

-- Ei, ei, ei! -- vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan
katseensa taivasta kohti; -- souda, ole huoletta!... Ketään ei näy ...
ei ketään.

-- Lapsi-parka! -- huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja
nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; -- pikku
Julia-raukkani!

Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän
kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat
toisen kaulaan.

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään
eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.

-- Kenen poika satamassa putosi mereen? -- kysyi soutaja,
pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.

-- Hän oli ... mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?

-- En.

-- Se oli kivalteri Kron.

-- Hänkö?... Mitä hän tahtoi?... Saattoiko hän ehkä epäillä...?

-- Tuskin... Hänen poikansa se oli... Onneksi olin minä niin lähellä
veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi
varmasti hukkunut.

-- Hän ei siis ollutkaan hengetön?

-- Ei, toivoakseni.

-- Mutta minä luulin kuulleeni...

-- Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion
sinusta, kun tulit samassa... Onnellinen päähänpisto!

-- Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.

-- Mitä sanotkaan?... Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä
kaikille!

-- Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan
naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä... Miksi et pysynyt erossa?

-- Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, -- väitti Anna;
-- sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?

-- Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan
välillä... Minä tunnen vanhastaan Kronin... Kenet hän kerran on saanut
näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.

-- Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu
mielestä... Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en
olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten
olisinkaan saanut sinut veneeseen...

-- Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara
häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa... Niin, niin, sen hän tekee,
sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.

-- Ei, ei hän lähde peräämme, -- lohdutti Anna; -- eihän hän voi
toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa... Voi! Se
ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan
ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!

Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli
jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja
Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla
illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.

Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun
ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta
jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän
yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä
olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.

Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se
ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin
vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät
kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui;
ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.

Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja
levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.

-- Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! -- huudahti soutaja; -- hän
asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan
killumaan... Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.

Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.

-- Carl, -- virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, -- hoida sinä
vain yhtä airoa ... minä soudan toisella ... ponnistakaamme vielä puolen
tuntia ... sitten olemme turvassa... Jos vaivumme epätoivoon, olemme
hukassa!

-- Niin, niin!... Hukassa, hukassa!

-- Ainoastaan pelkurille käy hullusti! -- huudahti nainen päättävän
rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen
sukupuolelleen. -- Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!

Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista,
vuoroin toista.

-- Anna, etkö näe, että meri jäätyy? -- valitti mies.

-- Niin, meri ... vaan ei toivo, -- vastasi nainen.

-- Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, -- sanoi
lapsi reippaasti.

-- Oikein, Julia! -- riemuitsi äiti! -- kolmenkymmenenkuuden vanhan
pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, -- lisäsi hän
tavattoman pehmeällä äänellä, -- etkö huomaa, rakkaani, että me, kun
ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua
niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä
ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee
vahvenemistaan... Älä siis syytä luontoa!... Päinvastoin on sinun sitä
kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen
meidän ja takaa-ajajamme välille.

-- Olet oikeassa, Anna! -- sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.

-- Annahan vain minulle toinen airo... Kas, minä istun tähän, -- sanoi
nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui
pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella
hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai
ranta-aittain merikarhu tahansa.

-- Äiti, minä pidän perää! -- huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui
hennoilla käsillään peräsimeen; -- kuinka hauskaa on ohjata!

-- Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! -- kiitteli äiti; -- kun sinä
ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.



III

HÄSTHOLMEN


Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata
on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin
niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä
paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine
tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.

Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene
väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä
yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka
oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.

Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.

Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän
pitkälleen kylmälle maalle.

-- Anna! Rakkaani! -- huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet
ylös.

-- Carl! -- kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.

Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota
levisi hänen huulilleen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti mies, -- miten on laitasi Anna, Anna?

-- Ei mitään ... ei mitään, ystäväni... Mutta minä olen väsynyt ...
tavattoman väsynyt.

-- Sinun suusi on veressä!

-- Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani... Ei se merkitse
mitään.

Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti
jalokiviketjussa.

Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä,
joita hän heitteli pitkin jään pintaa.

-- Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! -- sanoi Anna; -- noutakaamme
nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.

He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät
sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin,
vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta
tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.

Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni
Julia.

Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.

-- Kuka siellä? -- kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.

Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.

-- Onko se neiti?... Taivainen isä! -- siunaili nyt sama ääni.

Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko
näyttäytyi eteisen kynnyksellä.

-- Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! -- huudahti akka, lyöden
kämmenensä yhteen. -- Hyvä isä ... ja vänrikkikin on mukana!... Neitihän
osaa noitua!... Ja pikku Juliakin... Minä olen aivan hölmistynyt...
Herra Jumala, vänrikkikin!

-- Mutta tehän kokonaan unohdatte toivottaa meidät tervetulleiksi! --
huomautti Anna.

-- Kuka olisi tervetullut, ellette te, hyvä herrasväki! -- huudahti
eukko; -- mutta miten ihmeessä on herrasväki voinut päästä tänne?...
Merihän on jo niin jäässä, että se melkein kannattaa ihmisen...
Tavatonta, miten aikaisin talvi nyt tuleekin!

Puhellessaan hän johti vieraansa sisään tupaan ja sytytti kynttilän
pienessä kamarissa, joka oli sisustettu kuin tavallisen köyhän torpparin
asumus. Matala ovi johti viereiseen pienempään kamariin tai paremmin
sanoen komeroon.

Tuvassa oli ränsistynyt sälesohva; tämän eteen siirrettiin nyt näöltään
jotenkin samanlainen pöytä, jolle eukko levitti karkean, mutta puhtaan
liinan. Sen päälle nostettiin mukana tuotu mytty, joka avattiin. Se
sisälsi kaikenlaisia virvokkeita, tukon setelirahoja sekä kaksi
taskupistoolia. Edellämainitut otti eukko huostaansa, asettaen ne
pöydälle hyvään järjestykseen, yhteisessä sovussa käytettäväksi, kuten
näytti. Mies taas siirsi pistoolit syrjään akkunalle. Sen jälkeen hän
kosketti sormellaan setelipinkkaa ja katsoi kysyvästi Annaan.

-- Tasan viisisataa riikintaalaria, -- kuiskasi viimemainittu hänelle;
-- neljäsataa saa suomalainen siitä, että vie sinut meren yli, puolet
astuessasi alukseen ja toiset puolet päästyäsi onnellisesti perille.

Miehen sormi oli vielä setelien päällä, ikäänkuin hän ei olisi saanut
tyydyttävää vastausta kysyvään katseeseensa.

-- Olen myynyt koruni, -- jatkoi nainen; -- olinhan saanut ne sinulta
onnen päivinä... Olisiko niitä voinut paremmin käyttää kuin juuri nyt,
onnettomuuden kohdatessa? Kaikki, mikä oli minun, oli myöskin sinun.

-- Mutta sinä ja Julia? -- virkkoi mies, katsoen lapseen, joka oli
istahtanut oven viereen lattialle, leikkien emännän ainoan uskollisen
palvelijan ja kumppanin, suuren vaaleanruskean kissan kanssa.

-- Tietoisuus siitä, että sinä olet turvassa, antaa minulle rohkeutta ja
vahvistaa voimiani, -- vastasi Anna, kiertäen käsivartensa vänrikin
kaulan ympäri; -- minä ja kiltti Juliani kyllä tulemme toimeen, siitä
älä ole ollenkaan huolissasi, ystäväni... Kun on kulunut vuosi tai
kaksi, ja maailma on jo kokonaan unohtanut sinun olemassaolosi, ilmoitat
sinä minulle jonakuna päivänä kirjeellä, missä olet... Silloin minä otan
Julian mukaani ja tulen sinun luoksesi, vaikka sinä olisit toisella
puolen maailmaa... Sitten me puhelemme menneisyydestä, emme
synkistääksemme mieltämme surullisilla muistoilla, vaan ottaaksemme
onnettomuutemme todistajaksi suurelle rakkaudellemme, sille
katkeamattomalle siteelle, joka yhdistää meidän sielumme elämässä ja
kuolemassa!... Niin, niin on tapahtuva.

Muhoileva muori oli vihdoin saanut valmiiksi yksinkertaisen illallisen,
ja hän kehoitti vieraita nauttimaan virkistystä. Mutta huolimatta
ankarista ponnistuksista merellä oli heillä kuitenkin huono ruokahalu.

Äkkiä hypähti vänrikki tuoliltaan ja alkoi pitkin askelin mitellä tuvan
lattiaa, puristaen samalla käsiään yhteen.

Annan levoton katse seurasi häntä.

Viimein pysähtyi mies pöydän ääreen.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- jos meri nyt jäätymistään jäätyy, niin kuinka
mikään laiva voi lähteä Tukholman satamasta?... Miten saattaa nyt päästä
saariston läpi?... Kaikki jäätyy ... alukset jäävät talviteloille.

-- Siitä ei ole pelkoa, herra vänrikki, -- vakuutti mummo; --
suomalaiset eivät jää tälle puolen talveksi, se on varma... Syysjää on
tosin sitkeätä ja itsepintaista, mutta sitäkin sitkeämpi ja
itsepintaisempi on suomalainen... Hän sahaa itselleen väylän Vaxholmaan,
ja siitä sujuu matka itsellään... Menee vielä useita päiviä, ennenkuin
Vaxholman tuolla puolen meri jäätyy... Sen asian minä tiedän hyvin.

-- Stiina-muori on oikeassa, -- lausui Anna, -- ja se, mitä hän sanoo,
kelpaa todella rauhoittamaan meitä.

-- Eikö herrasväki halua nyt mennä levolle? -- keskeytti hänet
Stiina-muori, avaten komeron oven.

Kammiossa oli laitettu valmiiksi vuode, joka oli melkein yhtä leveä ja
pitkä kuin koko huone, niin että ainoastaan pieni tuoli mahtui sinne
lisää.

Vänrikki laski pistoolit tälle sängyn vieressä olevalle tuolille, jonka
jälkeen hän riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen. Anna-neiti kantoi
sisään pikku Julian ja asetti hänet makaamaan isän viereen, mutta itse
hän istuutui tuolille, ottaen kumpaankin käteensä pistoolin, kaikesta
päättäen aikoen valvoa vahtina.

-- Etkö aio käydä levolle? -- kysyi mies, ojentaen kätensä jo
nukahtaneen lapsen yli ja tarttuen Annan käteen.

-- En, ystäväni... Nuku sinä vaan rauhassa ja näe kauniita unia!... Minä
en tahdo enkä voikaan nukkua.

-- Aiotko siis valvoa koko yön, oma, hyvä Anna-raukkani?

-- Aion... Älä sure minun tähteni... Minä valvon niiden puolesta, jotka
ovat minulle kaikkein kalleimmat maailmassa... Sinun ja lapsen...

-- Sinä jalo, harvinainen nainen!... Voi minua!... Minä olen saattanut
sinut turmioon.

-- Et. Turmioon olen saattanut minä sinut.

-- Anna!

-- Minunhan tähteni sinä...

-- Anna, sinä et saa puhua niin.

-- Tyydyttääksesi minun hulluja pyyteitäni, oikkujani ja
turhamaisuuttani, -- jatkoi Anna, -- antauduit sinä vaaralliselle
uralle... Ainoastaan siitä sinua moitin ettet uskonut kaikkea minulle...
Olisin tahtonut jakaa sinun kanssasi rikoksen ja kuoleman, niinkuin sitä
ennen olin jakanut autuuden.

He puhelivat keskenään hetken aikaa. Vähitellen keskustelu kuitenkin
heikkeni, ja pian kuuli Anna nukkujan raskaan, tasaisen hengityksen.

Ankara ponnistelu jäätä ja aaltoja vastaan oli suuresti rasittanut Annan
voimia; mutta kauan hän jaksoi taistella unta vastaan. Viimein kuitenkin
putosivat pistoolit hänen käsistään lattialle, ja hän nukahti,
huolimatta siitä epämukavasta paikasta, jonka hän oli valinnut
itselleen. Tuskin koskaan ovat vastahakoisemmat silmät menneet umpeen.

Niin nukkuivat he nyt kaikki kolme.

Mutta pohjatuuli, joka oli ollut heille seuralaisena merellä ja
saattanut heitä aina tänne majaan saakka, se ei levännyt. Se rutisti
mökin lahonneita puuseiniä, riipoi puiden paljaita oksia ja yltyi
viimein täydeksi rajumyrskyksi.



IV

LUPAUS


Oli sitten seuraava toukokuu. Mitä kirkkain aamuaurinko säteili mailla
ja vesillä. Näytti siltä kuin Ruotsin kaunis pääkaupunki olisi kokonaan
uinut kullassa ja tulessa.

Lukematon joukko kaiken säätyisiä ja ikäisiä ihmisiä tunkeili
Kuningattaren kadulla, liukuen etelään päin. Ja kaikkialla, missä tuo
ihmisvirta vilisi, olivat avoimet ikkunat täynnä katsojia.

Mistä tämä tällainen suurenmoinen kulkue?

Saatteliko onnellinen kansa rakastamaansa ruhtinasta kuninkaan linnaan?

Tai oliko joku sankari voittojensa jälkeen paluumatkalla pelastettuun
kaupunkiin?

Tämä olisi tosin ollutkin harvinaista, sillä eipä hyviä kuninkaita tai
suuria sankareita ole milloinkaan kosolti ollut.

Ei, kumpaakaan ei tämä juhliminen merkinnyt.

Matkustiko sitten joku maailmankuulu taiteilija läpi kaupungin?

Ei, Marie Taglioni, keijukainen, tanssi vielä silloin lapsenkengissä, ja
Jenny Lind, satakieli, ei vielä edes hengittänyt.

-- Menetkö perille saakka? -- kysyi muuan nuori virkamies vieressään
astelevalta toveriltaan.

-- Menen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista, -- vastasi puhuteltu.

-- Tulee sääli Odeliusta.

-- Tunnetko siis hänet?

-- Tunnen, olin usein hänen seurassaan siihen aikaan, jolloin hän
palveli eräässä rykmentissä Suomessa... Hän oli hyvin mielenkiintoinen
henkilö.

-- Samaa ovat sanoneet hänestä muutkin.

-- Täysi arvonantoni laeille, mutta en minä kuitenkaan olisi ollut
tyytymätön, jos hän olisi päässyt pakenemaan.

-- Hän yritti karata kaksi eri kertaa.

-- Niin teki.

-- Mutta miten hän kummallakin kerralla pääsi vankilasta?

-- Olet kai kuullut siitä mustasilmäisestä tytöstä, joka on ollut
hänellä seuralaisena?

-- Olen. Kukapa ei olisi kuullut puhuttavan Anna Bränneristä eli
Polttopeilistä, joksi häntä sanotaan.

-- Ensi kerralla hän hiipi vankilaan ja vaihtoi vaatteita Odeliuksen
kanssa, toimittaen siten rakastetulleen tilaisuuden pakenemaan -- mutta
parin päivän perästä nuuski Titz hänet käsiinsä ja sulki häkkiin
jälleen.

-- Entä toisella kerralla?

-- Polttopeili pääsi palvelukseen vanginvartijan luo.

-- No?

-- Eräänä iltana piti tyttö varansa, kun vartija oli sammuttanut janoaan
vähän liiemmälti, ja varasti häneltä avaimet.

-- Miten sitten kävi?

-- Vanki puki ylleen juopuneen vartijan vaatteet ja pakeni.

-- Kuinka kävi vartijan palvelijattaren?

-- Hän lähti myös samalla kertaa pois palveluspaikastaan, odottamatta
päästökirjaa.

-- Sitä ei sovi ihmetellä... Mutta miksi he eivät silläkään kertaa
piiloutuneet paremmin?... Jäikö kekseliäisyys vankilaan?

-- Kivalteri Kron, joka on Titzin taitava oppilas, sai heistä vihiä,
sahasi itselleen väylän Hästholmeniin ja sieppasi rakastavaiset
vuoteesta.

-- Voi peijakkaan raukkoja!... Olipa sekin herääminen!

-- Sitä voi todellakin sanoa putoamiseksi taivaasta suoraan hornan
kattilaan.

-- Oletko nähnyt ennen ketään hirtettävän?

-- Näin Lundgrenin ... siitä on nyt kaksi vuotta ... mutta hän oli raaka
roisto, vallan toista maata kuin Odelius.

-- Mutta miten hitossa pisti hänen päähänsä ruveta valmistamaan rahoja?

-- Miten yleensä noudatetaan tyhmiä mielijohteita?... Odelius raukka
oli, niin pitkälle kuin minä muistan, alinomaisessa rahapulassa.

-- Mutta hänhän oli lahjakas!

-- Se on totta, veliseni!... Mutta lahjakkuudella ei tässä maassa
täytetä lompakkoa, ja kun on vierellä Polttopeili kuluttamassa, niin...

-- Hän näyttää verrattain rauhalliselta astellessaan tuolla pappien
välissä.

-- Mutta lieneeköhän Anna Bränner levollinen?... Jumala tietää, kummanko
sijassa olisin mieluummin!

-- Hän on siis todellisesti rakastanut Odeliusta?

-- Hän oli tuolle miehelle niin uskollinen, että toinen sellaisessa
tapauksessa olisi jo kadottanut järkensä.

-- Kas pahusta!

-- Olet kai kuullut puhuttavan kreivi Karl Gustaf Lejonborgista?

-- Siitäkö skoonelaisesta kamariherrasta ja rikkaasta
tilanomistajasta?... Kukapa ei olisi kuullut aikamme suurimmasta
onnenonkijasta!

-- Armollinen kreivi asetti koukkuja Anna Brännerin pyydystämiseksi ...
hopeisia ja kultaisia koukkuja.

-- Mutta tyttö ei napannut?

-- Ei... Mutta silloin alkoi kreivi pyydystää Odeliusta.

-- Entä hän?

-- Tarttui tavallaan, sillä hän sai kreiviltä lainaksi summan toisensa
perästä... Lopuksi oli Odelius hänelle velkaa kaksituhatta
riikintaalaria, paitsi lainmukaista korkoa.

-- Kuinka sitten kävi?

-- Kreivi ehdotti kristillistä vaihtoa -- velkakirjoja Polttopeiliä
vastaan.

-- Ja sai hylkäävän vastauksen?

-- Niin. Seurasi sitten lainhaku ... monet yritykset saada rahaa ...
kunnes tuloksiksi koituivat kotona tehdyt setelit ja hirttonuora.

-- Mies parka! Mutta nythän on Polttopeili vapaa... Sellaiset silmät
eivät tavallisesti itke kauan.

-- Mutta sellainen sydän kärsii iankaikkisesti.

Suuri, surullinen saattue solui nyt yli Södermalmin torin Göötankadun
mäkeä ylöspäin ja pysähtyi Södermalmin kellarin edustalle.

Portailla näyttäytyi viinuri, kantaen tarjotinta, jolla oli
puolenkorttelin pikari täynnä reiniläistä viiniä. Vanhan tavan mukaan
annettiin kuolemaantuomitun levähtää hetkinen tämän kellarin luona ja
saada pieni vahvistuskulaus.

Muuan poliisipalvelija otti viinurilta tarjottimen ja vei sen
kuolemaantuomitulle. Tämä oli puettu valkoisiin, hienoihin housuihin ja
mustaan hännystakkiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja niistä saattoi
lukea, että mies oli jo tehnyt viimeisen tilin elämänsä kanssa.
Kohteliaasti hän työnsi tarjottimen luotaan.

-- Mutta juokaa toki ... te jos kukaan tarvitsette vahvistusta, --
lausui muuan hengenmiehistä.

-- En tarvitse, -- vastasi tuomittu, -- ja ellei herrat ole kovin
väsyneitä pitkästä matkasta, niin minä pyydän että heti lähtisimme
liikkeelle jälleen ... mitä pikemmin, sitä parempi.

Kulkue, joka lakkaamatta oli lisääntynyt, alkoi taas jatkaa matkaansa.

Miten reiniläisen viinin kävi, sitä emme tiedä; mutta kyllä pikari oli
tyhjä, kun se tuotiin takaisin viinurille, ja kyllä poliisimies pyyhki
suutaan samalla kädellä, jolla hän äsken oli kantanut tarjotinta.

Ei varsin kaukana Skansenin tullista kohoaa kuusien ja petäjien keskellä
korkea, valkoinen, kolmikulmainen kivirakennus, jonka kussakin kulmassa
on pitkä, savupiipun näköinen kivipylväs. Nämä pylväät ovat ylhäältä
yhdistetyt toisiinsa vahvoilla rautatangoilla, jotka ovat varustetut
samoin rautaisilla renkailla ja koukuilla. Muurin yhdellä puolen on
suuri, avoin portti, jonne nyt on asetettu osasto kaupungin vartioita.
Sisäpuolella kohosi korkealle muurin yli portaat.

Niin laajalle kuin silmä kantoi, olivat kentät ja kukkulat täynnä
katselijoita: jalkaisin, ajaen, ratsain, miehiä, naisia ja lapsia.

Inhimillinen uteliaisuus ei kammoa hirsipuuta eikä mestauspölkkyä.
Päinvastoin nielaisee se sellaisen näyn suurella mielihalulla.

Äkillinen liikunta sorisevassa kansajoukossa todisti, että kuolemanuhri
astui jo viimeisiä askeleita. Kaikkien kaulat venyivät, kaikkien suut
olivat ammollaan. Kääseissä ja kaleeseissa kohosivat kiikarit ja
lornetit. Muutamissa vaunuissa näkyi ruokakoreja ja viinipulloja. --
Tahdottiin pitää oikein hauskaa luonnon helmassa.

Kuolemaantuomittu heitti nopean silmäyksen tuohon kamalaan rakennukseen,
mutta painoi pian katseensa maahan.

Papit, jotka nyt luulivat, että onnettoman mieli viimeisellä hetkellä
masentui, kiiruhtivat kutsumuksensa mukaisesti vahvistamaan häntä
uskonnon lohtusanoilla.

Kuolemaantuomittu, joka arvasi hengenmiesten ajatukset, katsoi hymyillen
vuoroin yhteen, vuoroin toiseen.

-- Minä vain tarkastelin vihreätä ruohikkoa, -- virkkoi hän; -- minun
viimeiset askeleeni käyvät valkoisten ja sinisten vuokkojen yli...
Saanhan sentään elämäni loppuhetkellä kulkea ruusujen päällä...
Kuitenkin, mitä sanonkaan! -- lisäsi hän vakavasti; -- olen kiittämätön
lempeätä sallimusta kohtaan ... ovathan kukat ennenkin puhjenneet minun
jalkojeni juurelta ... mutta minä olen niitä polkenut -- Jumala antakoon
sen minulle anteeksi!

Vanki sielunpaimenineen meni nyt sisään kuolonportista ja katosi
kärsimättömän kansanjoukon näkyvistä.

-- Miten hän olikaan kaunis! -- kuiskasi eräissä vaunuissa oleva nainen
toiselle.

-- Todellakin, komea, pulska olento... Sääli ... sääli kerrassaan niin
miellyttävää miestä!

-- Jos hän olisi ruma, -- virkkoi muuan lähellä seisova rokonarpinen
työmies, -- niin hänestä kai ei olisi suurtakaan väliä, senkin
räpättäjät!

-- Herra Jumala, mahtaakohan kestää kauan, ennenkuin hänet vedetään
ylös? -- kysyi muuan piparikakkuvasua kantava muori vieressään
seisovalta mieheltä.

-- Koettakaa olla kärsivällinen, hyvä matami! -- vastasi tämä; -- mutta
hitonmoinen tungos täällä on ... hänellä, jota parhaillaan vedetään
ylös, on sen sijaan tarpeeksi tilaa ... mies-parka, pääsee niin
korkealle lintujen seuraan, mutta ei silti saa laulaa!

-- Hyvä Isä, kunpa voisi olla niin varma autuudestaan kuin hän! --
virkkoi matami.

-- Vähällä vaivalla pääsette kyllä samaan asemaan, -- sanoi muuan
nuorehko, vartaloltaan jättiläismäinen, hyvin puettu mieshenkilö, jonka
kasvot olivat tummanruskeat, ja jolla oli mustat silmät sekä käyrä nenä;
-- raaputtakaa vain pois kahdeksannumero ja piirtäkää sijaan
kuusitoista, niin kaikki käy kuin tanssien ... mutta hiljaa, siellähän
hän jo on ... hurraa!... Valkoiset housut ja musta hännystakki ...
hienosti pitää olla ... tanssimestariraukka, jonka jaloista nyt on pitkä
matka lattiaan ... ha, ha, ha!

Ne, jotka seisoivat häntä lähellä, katselivat häneen ihmetellen ja
inhoten. Kuka hän mahtoikaan olla, joka saattoi tällaiselle näylle
ilkkua ja nauraa?

-- Ihanaa, ihanaa! -- jatkoi jättiläinen; -- mainiota, vanha mestari!...
Ei liian nopeasti, ei liian nopeasti!... Kas niin ... hitaasti ... mutta
varmasti ... hyvä, hyvä! huutaa Knapekullan korppi.

Suuttumuksen sorinaa kuului kaikkialta ympäriltä, ja joka puolelta
kohosi käsiä vaientamaan tuota äänekästä miestä.

Käsittäen uhkausten merkityksen tämä vaikenikin, mutta sitä enemmän hän
riemuitsi katseellaan.

Vallitseva hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla lintujen
viserryksen puiden latvoista ja hirsipuun rautarenkaiden kitinän. Mutta
äkkiä särki tämän hiljaisuuden läheisestä metsästä kuuluva valitushuuto,
joka oli niin sydäntäsärkevä, että jokainen, ken sen kuuli, tunsi
ruumiissaan jäätävää vavistusta. Saattoiko sellainen kauhunhuuto tulla
kuolevaisen huulilta?

Nyt alkoi kansajoukko jälleen liikkua, palaten kaupunkiin päin, ja
puolen tunnin kuluttua näkyi tuolla hirvittävällä paikalla tuskin
jälkiäkään ihmisistä. Ainoastaan ruumis keinui edestakaisin ylhäällä
vaikeitten pilarien välissä leppeässä toukokuun tuulessa, ja sitä
hyväilivät kevätauringon hellät, armeliaat säteet.

Hän oli viimeinen hirtetty.[1]

[1] Tämän jälkeen on Ruotsissa setelien väärentäjät järjestään
armahdettu, joskin heidät on lain mukaan ensin tuomittu hirtettäväksi.
(Tekijän huomautus v. 1848.) -- Vankeusrangaistus säädettiin
väärennyksestä vasta v:n 1858 laissa.

Pensastosta kuuluva rapina häiritsi vallitsevaa hiljaisuutta, ja sieltä
tuli esiin uhkean näköinen nainen, joka talutti kädestä pientä tyttöä.
Molemmat olivat mustiinpuetut. Kaamean vaikutuksen teki heidän
surupukunsa, mutta vieläkin kaameammilta näyttivät heidän kalpeat
kasvonsa.

Nainen nosti lapsen käsivarrelleen. Sitten hän käänsi pienokaisen pään
hirsipuuhun päin, osoittaen hänelle ilmassa keinuvaa ruumista.

-- Lapsi, lapsi! -- sanoi hän äänellä, jonka kumea kaiku näytti
pakoittavan seudun siivekkäät laulajat vaikenemaan. -- Lapsi! Lapsi!
Paina nuoreen mieleesi tämä kauhea näky, paina se niin syvälle, ettei
mikään ilo, mikään suru, ei taivas eikä helvetti voi sitä sielustasi
häivyttää!... Niin kasvaa tämä muisto joka vuosi, joka hetki, kunnes se
viimein tulee niin suureksi, ettei se enää mahdu maan ja taivaan väliin
... ja tämä kamala muistohirviö synnyttää toisen kauheamman, jonka
hengityksestä ruoho ja kukkaset lakastuvat, aurinko ja tähdet pimenevät,
maa ja taivas kuolee!... Tämän veren ja yön lapsen ristin minä Kostoksi!
Kostoksi! Kostoksi! Ja hirsipuun minä kutsun kummiksi sille... Kuulkaa
minua ja olkaa todistajina, te tuskanhien ja veren pisarat, jotka olette
pudonneet tälle kirotulle paikalle!...



V

HAUSKA VANHUS


Skansenin tullin ulkopuolella, mutta kuitenkin hyvin lähellä sitä, oli
siihen aikaan pieni punaiseksi maalattu, valkeanurkkainen puurakennus.
Kolmelta puolen ympäröi sitä pieni puutarhatilkku, mutta neljäs sivu
antoi isolle maantielle päin.

Tuo pikku asumus, joka todisti puhtautta, huolellisuutta ja
hyvinvointia, herätti jokaisen ohikulkijan huomiota, ja moni olikin
utelias tietämään, kuka sen omisti tai kuka siinä asui.

Mutta kun uteliaisuus oli tyydytetty ja saatu tietää hänen nimensä ja
ammattinsa, sai asumus katsojan mielestä heti toisen näön, ja kulkija
kiiruhti askeleitaan, päästäkseen niin pian kuin mahdollista pois sen
lähettyviltä, ihmetellen, että olikin saattanut mieltymyksellä sitä
katsella.

Vieraasta tuntui nyt kuin olisivat huoneen seinät olleet verellä
maalatut, niinkuin sen valkoisista nurkista olisi eroittanut pääkalloja,
ja ikäänkuin jokaisesta akkunasta olisi kiiltänyt piilukirveen terä.

Illalla samana päivänä, jonka tapahtumista edellisessä luvussa olemme
kertoneet, ja ennenkuin Södermalmin kirkontornin kello vielä oli lyönyt
kymmentä, istui sanotun asumuksen kamarissa muuan vanha mies, laiha ja
kaljupäinen, vain muutamia harmahtavia suortuvia niskassa. Sitä
happamuuden ja tyytymättömyyden sävyä, jonka usein huomaa vanhusten
kasvoilla, ei tämän ikämiehen piirteissä ollut. Päinvastoin kuvastui
hänen kasvoillaan täydellinen elämän tyytyväisyys, sillä mitä herttaisin
hymy näytti iäksi vuokranneen itselleen paikan hänen huulillaan.

Kamarin sisustus oli sellainen kuin hyvinvoivissa käsityöläiskodeissa
yleensä, jonka ohella kaikki osoitti pikkumaisuuteen saakka ulottuvaa
säännöllisyyttä.

Tämä hauska ukko, jonka yllä oli punaruutuisesta villakankaasta tehty
aamutakki, istui pöydän ääressä, jolle oli paitsi kaikenlaisia tavallaan
upeasti järjestettyjä kirjoitustarpeita myöskin kynttilä korkeassa
hopeoidussa jalustassa.

Vanhus veteli haikuja kauniista silkkipunoksilla ja hopeisella helalla
koristetusta piipusta, jonka merenvahainen pää oli nurkkahyllyn
piipunpäiden arvokas toveri. Kaikesta päättäen ukko erityisesti harrasti
piipunpäitä. Pöydällä oli myös koivuinen tupakkasäiliö, jonka kannessa
mustapäinen nuppi esitti ihmisenpäätä; se ja seinällä lasin ja
puitteitten sisällä riippuvat lukuisat merkkihenkilöiden päät
todistivat, että mies erityisesti harrasti päitä yleensä. Sivumennen
voimme myöskin mainita, että seinällä, vuoteeksi laitetun sohvan
yläpuolella, riippui monivärinen puuleikkaus, joka kuvasi onnettoman
kuningatar Marie Antoinetten mestausta.

Poltellessaan kuuluisaa ja kiitettyä Geflen vaakunaa ja puhaltaessaan
savurenkaan toisensa perään, oli hän kiinnittänyt katseensa edessään
olevalle postipaperiarkille.

Silmälasiensa avulla hän luki seuraavaa, naisen käsialalla kirjoitettua
kirjettä:

-- Muuan naishenkilö, joka tahtoo puhutella teitä hyvin tärkeän asian
johdosta, toivoo hartaasti saada tavata teidät yksinänne asunnossanne
kello kymmenen illalla. Hän tulee esittämään teille erään pyynnön, jonka
täyttäminen tuo lohdutusta kärsivälle sydämelle, aiheuttaen tyydytystä
teillekin, ei ainoastaan siksi, että saatte tilaisuuden tehdä hyvän
työn, vaan myöskin senvuoksi, että tekemällänne palveluksella
ansaitsette rahasumman. Älkää Jumalan nimessä olko poissa kotoa sinä
aikana, sillä ellen minä teitä silloin tapaa, jää teidän
omalletunnollenne onnettoman naisen pohjaton epätoivo.

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

-- Kummallista! -- mutisi tuo hauska vanhus itsekseen; -- paperi on
hienoa, käsiala kaunista ... se on varmaan joku paremmanpuoleinen
ihminen ... mutta mitä hän tahtoo minusta?... Pyyntö minulle ... se
mahtaa olla jotain merkillistä ... sitä lienee toki hauska kuulla, sillä
en hitto soikoon voi edes aavistaa, mitä se voisi olla... Paljonko kello
nyt on?... Minuuttiviisari on yhdentoista päällä ... hyvä ... viiden
minuutin perästä minä siis olen tehnyt jonkun hyvän työn sekä vielä
päällepäätteeksi ansainnut rahaa ... kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Senjälkeen hän nousi, karisti tuhkan pieneen kiillotettuun läkkirasiaan,
täytti piipunpään uudelleen ja alkoi, tuon tuostakin silmäten
seinäkelloon, kävellä lattialla edestakaisin.

Hetken kuluttua löi kello nuo varrotut kymmenen kertaa.

Ukko pysähtyi, sillä hän oli kuulevainen eteisestä askeleita. Hän
aukaisi oven, kulki läpi pienen salin, avasi senkin ja kuuli nyt
selvästi ulko-ovelle koputettavan. Hän työnsi säpin syrjään, ja pian
seisoi hänen edessään pitkä mustiinpuettu nainen, jonka päätä samoin
verhosi musta huivi.

-- Jumala olkoon kiitetty, että olette kotona! -- kuuli vanhus
miellyttävän äänen lausuvan.

Sittenkun vanhus oli tarjonnut naiselle tuolin ja tämä oli sille
istuutunut, alkoi ensinmainittu lähemmin tarkastella vierastaan, jonka
kasvot, joskin ne olivat täysin vieraat, näyttivät hänessä kuitenkin
herättävän hämmästystä. Ukon katse, josta saattoi lukea mitä suurinta
ihastusta, siirtyi vähitellen naisen kasvoista hänen kaulaansa, ja
kaikesta päättäen oli sen siitä hyvin vaikea erota.

-- Mikä jumalallinen kaula! -- jupisi hän hiljaa hampaittensa välistä.
-- Niin valkea, niin pitkä, ja kuitenkin niin täyteläinen!... Se olisi
makupala tuolla sisällä oleville ystäville.

Samalla käänsi hän katseensa koivusta tehtyyn kiintopintaiseen kaappiin,
joka näkyi eräässä huoneen nurkassa, mutta pian hän kuitenkin siirsi sen
takaisin kaulaan.

Myös kaunis tuntematon katseli tarkkaavaisesti isäntänsä
kasvonpiirteitä, ikäänkuin hän olisi tahtonut niistä etukäteen lukea
vastauksen niihin kysymyksiin, jotka hän aikoi tehdä, suostumuksen
siihen pyyntöön, jonka lausumiseen hän nyt sydämessään etsi sanoja.

-- Saitte siis kirjeeni ajoissa? -- virkkoi nainen hiljaa, katsellen
ympärilleen huoneessa, nähtävästi tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään
kolmatta ollut sisällä.

-- Sain sen viime tingassa, noin neljännestunti sitten, -- vastasi
isäntä; -- olen nimittäin ollut poissa koko iltapäivän ja vasta juuri
nyt tullut kotiin.

-- Voi, miten oli hyvä, että sentään saavuitte kotiin ennen kymmentä! --
huudahti nainen.

-- Samaa sanoin äsken itselleni ... mutta, parahin neitsykäiseni ...
pitänee sanoa neidiksi ... saisinko luvan tietää, kenen kanssa minulla
on kunnia puhua?

-- Olihan kirjeessä mainittuna, että luoksenne saapuu onneton nainen.

-- Olipa se niinkin ... mutta haluaisin kuitenkin tietää sen henkilön
nimen ja arvon, joka tulee minun luokseni ja vieläpä näin myöhään ...
minun luonani käy harvoin vieraita ... ja kun taas minä menen jonkun
luo, tapahtuu se ilman esittelyä ja niin pikaisesti, että ihan siinä
menee niskat nurin.

Tätä kokkapuhettaan höysti vanhus heikolla, käheällä naurulla, joka
poisti hyväntahtoisen hymyn hänen huuliltaan, ja saattoi selvästi
huomata, että se teki vieraaseen naiseen epämiellyttävän vaikutuksen.

-- Enkö siis saa tietää, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? jatkoi
vanhus, mutta tällä kertaa jätti hän naurun voidakseen hymyillä.

-- Onnettomuus ja suru eivät tarvitse nimiä, -- vastasi nainen.

-- No, olkoon sitten menneeksi, -- sanoi ukko; -- miten voin teitä
palvella ... muuten lienen minä yleensä viimeinen, jolta pyydetään
palvelusta ... niin, menenpä niinkin pitkälle, että minä rukoilen
Jumalaa varjelemaan ihmisiä niistä palveluksista, jotka minä voin heille
tehdä, joskin se on vastoin omaa etuani ... toisen kuolo toisen leipä
... kukaan muu ei voi antaa tälle lauseparrelle suurempaa arvoa kuin
minä ... totta puhuen minä kuolisin nälkään, jos se sananparsi olisi
valhetta ... mutta antakaa minun nyt kaikessa tapauksessa tietää, mistä
on kysymys.

-- Olen tullut tänne pyytääkseni...

-- Pyytääksenne...

-- Pyytääkseni mestattua.

-- Hirtettyä?

-- Niin, pyytääkseni hänen ruumistaan, -- vastasi nainen puoleksi
tukahtuneella äänellä.

-- Mitä te tekisitte hänen ruumiillaan?

-- Hautaisin sen.

-- Kaivaisitte sen maahan?

-- Niin.

-- Lapsellisuuksia... Eikö ole paljon hauskempaa keinua ilmassa, aurinko
ja tähdet yläpuolellaan? -- virkkoi hilpeä vanhus.

-- Ja olla petolintujen ruokana, -- sanoi nainen, ja hänen ruumistaan
näytti pöyristyttävän.

-- Onko sitten parempi joutua matojen syötäväksi? jatkoi tyynnyttelevä
isäntä.

-- Voi, häntä onnetonta, onnetonta!

-- Mikä hänellä on hätänä?... Hän kuoli niinkuin miehen sopii, se täytyy
minun myöntää ... ei hän silmäänsä räväyttänyt, ei huultaan väräyttänyt.

-- Te siis näitte hänen kuolevan?

-- Näinpä tietysti ... minähän juuri toimitin hänet kuolemaan.

-- Mitä hän sanoi viimeisinä silmänräpäyksinä? -- kysyi nainen
hehkuvalla innolla.

-- Mitäpä hän sitten olisi sanonut!

-- Eikö hän maininnut mitään nimeä?

-- Luultavasti Jumalan nimen ... ellei sitä ole mainittu ennen, niin
mainitaan se ainakin silloin.

-- Mikä kamala, hirvittävä kuolema!

-- Sitä ei voi sanoa ... hirttäminen on mukavin elämän sammutuskeino,
mitä on olemassa ... niin, niin, lähinnä kurkun katkaisua, tietysti,
sillä se on kaikessa tapauksessa numero yksi, se on oikea hyvätyö... Jos
te asetatte etusijalle jonkun muun kuolintavan, niin olette varmasti
väärässä, hyvä neiti... Minun autuas vaimoni makasi sairasvuoteessa
kokonaisen vuoden, ja koko ajan hän lepäsi kuin hehkuvien hiilien
päällä... Tuskissaan hän huusi minulle monta kertaa: rakas Kristian, tee
loppu tästä kurjuudesta, ota esiin piilukirves, piilukirves ... mutta
silloin olisin joutunut lääkärien edelle ... kaikki kunnioitus noille
oppineille herroille!

-- Mutta häpeä ... kunnian kadottaminen!...

-- Turhuutta, neitsykäiseni!... Tuomittu kulkee viime retkensä komeasti
kuin paavi, pappien ja kansan ympäröimänä, ja sillä silmänräpäyksellä,
kun hän kuroittaa kaulansa tai niskansa, tuijottavat väkijoukot häneen
kuin pyhään marttyyriin.

Hänen puhuessaan otti nainen taskustaan esiin mustasta sahviaanista
tehdyn paksun lompakon, jonka hän avasi ja alkoi hypistellä sen
sisältöä.

-- Paljonko tahdotte hänen ruumiistaan? -- kysyi hän, rukoileva katse
silmissään.

-- Paljonko tahdon?... Onko kuollut enää minun vallassani... Ei, hän ei
kuulu minulle, vaan hirsipuulle.

-- Oletteko tyytyväinen tähän seteliin? -- kysyi nainen itsepintaisesti,
levittäen hänen eteensä uuden sadan-riikintaalarin setelin.

-- Tietysti minä olen siihen tyytyväinen, -- vastasi ukko; -- se näyttää
olevan täysin oikea, niin että, ellei olisi liikkeellä muullaisia kuin
se, ei hirsipuullamme olisi muita leikkitovereita kuin viattomat
varpuset ja harakat.

Mustiinpuettu kavahti, nousi tuoliltaan ja tähysti kauhistuneena
häikäilemätöntä vanhusta.

-- Kenen tuo seteli on? -- kysyi viimemainittu hetken kuluttua.

-- Minun.

-- Kenelle aiotte sen antaa?

-- Teille.

-- Mitä minä annan teille vastalahjaksi?

-- Minä en pyydä muuta kuin metsässä olevan kivimuurin avainta.

-- Hirttopaikan avainta ... minä ymmärrän.

-- Ja samoja korkeita tikapuita, joita käytettiin aamulla.

-- Tikapuut -- he, he -- korkeimmat tikapuut koko avarassa maailmassa
... niiden toinen pää on maassa ja toinen ikuisuudessa ... ne ovat
merkilliset tikapuut!...

-- Avainta ja tikkaita pyydän ... en mitään muuta...

-- Oletteko mestatun hyvin läheinen sukulainen tai ystävä?

-- Olen vähemmän kuin sukulainen, mutta enemmän kuin ystävä.

-- Hm, hm!

-- Ellette ole tyytyväinen tähän seteliin, niin määrätkää vain summa,
minä maksan sen heti.

-- Laki on tuominnut hänet riippumaan, kaiketi varoitukseksi niille,
jotka tahtovat pyrkiä korkeammalle kuin siivet kannattavat ... minä,
lain täytäntöön panija, saan kaikkein vähiten sitä rikkoa... Se on kyllä
kovaa, sitä en kiellä, mutta enkö ole oikeassa?

-- Te siis hylkäätte minun pyyntöni! huudahti nainen vaipuen takaisin
tuolille.

-- Kerron teille jotain, -- sanoi omituinen ukko. -- Teidän ystävänne
edeltäjän nimi oli Lundgren, ja siitä on nyt yli kaksi vuotta, kun hänet
vedettiin ylös... Hirttämisen jälkeisenä päivänä saapui hänen sisarensa
minun luokseni ja pyysi minua ottamaan alas hänen ruumiinsa ... hän
itki, kuten tekin, ja tarjosi rahaa, kuten tekin ... minua ei
liikuttanut itku eikä rahat, vaan koska minusta tuntui vielä liian
aikaiselta ottaa se lurjus hirrestä, -- ja koska minä sitäpaitsi
pelkäsin edesvastuuta, sillä on tavallista, että ensimäisinä kahdeksana
päivänä käy paljon kansaa mestauspaikalla, ja piru minut perisi, jos
päähenkilö silloin olisi poissa, -- niin pyysin minä itkevää sisarta
tulemaan takaisin kahdeksan päivän kuluttua, jolloin lupasin suostua
hänen ehdotukseensa.

-- Ja hän tuli?...

-- Ei, hitto vieköön, tullutkaan, -- vastasi ukko, täyttäen piippuaan.

-- Oh, hän oli ainoastaan sisar! -- huudahti nainen tavattoman
halveksivasti.

-- Samana päivänä kuin sisar, saapui luokseni myöskin mestatun leski,
joka itki ja raivosi kuin hullu... -- Tulkaa kahdeksan päivän perästä,
selitin minä hänelle.

-- Tuliko hän?

-- Hän ei tullut ... kaksi joulua lumitti ystävääni Lundgrenia ja kaksi
juhannusta helli auringollaan, mutta ilmassa hän asui, ja se, jonka
viimein täytyi hinata hänet alas, se olin minä ... se tapahtui vasta
eilen, ja siitä saa Lundgren kiittää teidän hyvää ystäväänne.

-- He olivat vain sisar ja vaimo, lausui mustiinpuettu nainen katkerasti
hymyillen.

-- Huomaatte nyt kuitenkin, että...

-- Minä huomaan, että olette olento, jolla ei ole sydäntä eikä sääliä,
-- virkkoi nainen, nousten jälleen ja astuen häntä askeleen lähemmäs.

-- Ja sen te sanotte minulle?

-- Niin sanon.

-- Minulle, joka aina olen uskonut, että ihmistä verhoo nahka, joskin
olen havainnut sen liian ohueksi! -- sanoi vanhus.

-- Ettekö siis aio antaa minulle avainta? -- kysyi nainen nyt hiukan
päättäväisesti.

-- Kahdeksan päivän kuluttua.

-- Ettekö myönny siihen, että saisin haudata ruumiin?

-- Kahdeksan päivän perästä.

-- Minä korotan summaa puolella.

-- Minä en voi.

-- Se on koko omaisuuteni ... minulla ei ole enempää.

-- Kahdeksan päivän päästä saatte hänet ilmaiseksi ... kuuletteko ...
teidän ei silloin tarvitse maksaa yhtään mitään.

-- Ei, ei! Minä tahdon saada hänet nyt ... nyt yöllä... Ymmärrättekö,
yöllä!

-- Te ette saa.

-- Minä tahdon hänet, vaikka minun täytyisi...

-- Täytyisi mitä?

Naisen silmät näyttivät säkenöivän tulta, samalla kun ne tähyilivät
ympäri huonetta jokaista esinettä lattiasta kattoon saakka.

-- Te haette jotain, -- lausui lystikäs ukko levollisella tavallaan; --
minäpä niistän kynttilän, niin varmaan löydätte helpommin, mitä etsitte.

Nainen pisti vasemmalla kädellä lompakon taskuunsa; samalla kun hän
oikealla kädellään hätäisesti etsi jotain toisesta taskustaan.

-- Ihminen, antakaa minulle avain!... Vanhus, vanhus, avain, tai...

Uhkeavartaloisen, kauhean naisen kädessä välähti teräväksi hiottu
veitsi.

-- Otitteko tuon veitsen mukaanne surmataksenne minut siinä tapauksessa,
etten minä suostuisi pyyntöönne? -- kysyi ukko värin vaihtuessa hänen
kasvoillaan.

-- Otin sen katkaistakseni sillä köyden, jonka varassa onneton uhri
riippuu, -- vastasi nainen; -- mutta minä katkaisen sillä nyt teidän
elämänlankanne, ellette hyvällä luovuta minulle avainta!

-- Avain on kaapissa... Jos teillä on rohkeutta, niin ottakaa!

Nainen kiirehti huoneen nurkassa olevan kaapin luo.

-- Odottakaa, minä näytän teille valkeata, -- sanoi vanhus, tarttuen
kynttilään ja seuraten häntä kaapin viereen, hymyn levitessä hänen
ohuilla huulillaan.

Äkkinäisellä liikkeellä kiskaisi nainen kaapin oven auki, mutta yhtä
äkkiä jäi hän liikkumattomaksi kuin patsas.

Kaapissa kyllä oli tavattoman suuri avain; mutta sen molemmilla puolin
välkkyi piilukirves.

-- No, miksi ette ota avainta? -- kysyi ukko, jälleen naurahtaen
käheästi.

Nainen peitti molemmilla käsillään kasvonsa ja hengitti rajusti, mutta
ei vastannut mitään.

-- Pelkäättekö kirveitä, kaunokaiseni? -- jatkoi ukko; -- kirves ei
yleensä ole vaarallinen muille kuin murhaajille, ryöväreille ja
roistoille... Varokaa, varokaa kaunista, valkoista kaulaanne.

Epätoivoisena huudahtaen syöksyi nainen huoneesta.

-- Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä! -- huusi hauskaluontoinen
vanhus vielä hänen jälkeensä. -- Mutta hän ei tule... Minä tunnen kurjan
ihmissuvun... Hirtetty saa riippua kahdeksan päivää, neljätoista päivää,
kuukausia, vuosiakin, kunnes ilmestyy uusi uhri ja hänelle huutaa: alas
sieltä, anna tilaa minulle, senkin roikkusääri!



VI

KNAPEKULLAN KORPPI


Mustapukuinen nainen kiirehti ulos maantielle, eikä pysähtynyt ennenkuin
törmäsi eräitä käsirattaita vasten, jotka olivat tien ohessa.

Kevätyö oli erittäin leppeä ja hyvinkin valoisa; vaeltaja saattoi
selvästi eroittaa vanhan eukon, joka istui nukkuen pää nojautuneena
käsirattaiden toista pyörää vasten, sekä myöskin rattailla olevan mustan
ruumisarkun, jossa oli tähtiä, vaskilevy ja hopeankirkkaasta pellistä
tehty kukkakiehkura.

-- Voi kurjuutta, voi epätoivoa! -- huokasi nainen, tarttuen kärryjen
toiseen aisaan; -- minä en siis saa valmistaa hänelle viimeistä
leposijaa!... Korpit saavat siis repiä hänen kauniit, vaaleat kiharansa
ja ronkkia hänen lempeitä, sinisiä silmiään!... Voi minua, voi!

Onneton nainen! Hän ei voinut vielä kuvitella, että ne kauniit, vaaleat
kiharat, joilla hän ennen niin usein oli leikitellyt, olivat nyt yön
kasteen kostuttamat ja riippuivat suorina jääkylmällä ohimolla, tai että
niitä sinisiä, kauniita silmiä, joissa hän niin monasti oli kuvastellut
omiaan, peitti nyt väkinäisen kuoleman veristävä kalvo. Ei, ei hän
voinut täydellisesti käsittää, että hänen rakastettunsa oli poissa, niin
kauan kuin hänen omat keuhkonsa vielä hengittivät, hänen oma sydämensä
sykki.

-- Mutta minä uhmaan kaikkea! -- huudahti hän suoristaen ryhtiänsä ja
kädet ylhäällä; -- elämän ja kuoleman kauhuja minä uhmaan!... Minun
valitushuutoni aukaisee lukot, rautaovet sulavat minun palavasta
hengityksestäni, ja muurit hajoavat minun kyyneleitteni kuohuun...

Katkerasta naurusta pelästyneenä hypähti eukko maasta ja jäi vavisten
tuijottamaan edessään seisovaan naiseen, josta tulvehti häntä vastaan
raju vimma.

-- Kiiruhtakaa, Stiina-muori! Tarttukaa aisoihin, minä työnnän!...
Meidän täytyy jatkaa yöllistä retkeämme... Aika kuluu, eikä aurinko saa
meitä yllättää!

-- Minne?... Herran niinessä minne?

-- Hirttopaikalle!... Ettekö kuule, hirttopaikalle!... Oletteko kuuro?
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta pikku neiti kulta...

-- Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

-- Mutta eikö hän tule meidän mukanamme?... Missä hän on?... Minä en näe
häntä.

-- Ketä?... Ketä ette näe?

-- Punaisen tuvan ukkoa.

-- Hän ei tule.

-- Eikö?

-- Ei.

-- Hyvä Jumala!... Miten me sitten pääsemme sinne?... Neidillä kai siis
on portin avain?

-- Ei.

-- Mutta miten neiti sitten...?

-- Vaietkaa ja totelkaa!... Mitä te mietitte?... Miksi seisotte noin suu
ammollaan... Ovatko jalkanne jäätyneet kiinni maahan tänä lämpimänä
kevätyönä?

-- Rakas pikku neiti, -- sammalsi eukko; -- minä ... minä...

-- Kurja pelkuri-raukka! -- huusi toinen; -- viheliäinen noita!...
Kasvettukaa maahan... Vajotkaa maan sisään!... Te olette tuulen ja
ilmankin inho!

Samalla sysäsi hän syrjään vanhuksen, tarttuen itse kärryjen aisoihin,
jonka jälkeen hän juosten veti niitä perässään yli ruohon ja kivien,
niin että pyörävanteet iskivät tulta.

Eukko kiirehti hänen perässään turhaan huutaen ja varoittaen.

Molempien naisten rynnätessä eteenpäin leimahti läheisessä metsässä kuin
salama, jota seurasi paukaus.

-- Mitä se oli? -- huudahti nuorempi nainen pysähtyen kärryineen.

-- Jumala olkoon meille armollinen! -- kuului vanhemman vapiseva ääni;
-- yön peikot hyökkäävät meidän kimppuumme.

Taasen leimahti salama ja kuului pamaus.

-- Merkillistä, merkillistä! -- mutisi nuorempi, tuijottaen eteensä.

-- Jumalan nimessä, kääntykää takaisin, kääntykää takaisin; itse piru
temmeltää nyt päättömien kanssa ... pahat henget heittelevät toisiaan
palavilla kekäleillä!

-- Haa! -- huudahti nuorempi nainen mielipuolen ilolla; -- helvettikin
on nyt meille apuna... Jumalan ja ihmisten hylkääminä me pakenemme nyt
pimeyden mahtien turviin... Samantekevä!... Eteenpäin, eteenpäin!

Ja samassa hän alkoi kiireesti jatkaa matkaansa. Ei hän kuullut eukon
valitushuutoja, ja yhtä vähän hän huomasi, että tämä
taikauskoisuudessaan ja peloissaan vaipui maahan.

Päämäärä läheni. Yhä selvemmin kuului nyt väsymättömän ja pelottoman
naisen korviin ilman petolintujen rääkynä, ja hän luuli näkevänsä, miten
niitä parvittain lensi hänen päänsä yli. Jo erottautui tumman, suhisevan
havumetsän keskestä tuo kauhua herättävä kolmitorninen ja -pylväinen
rakennus.

Mestauspaikalle kiirehtivä nainen hillitsi askeleitaan, kuta selvemmin
hän näki ilmassa riippuvan kuolonuhrin.

Hän irroitti kätensä aisoista, joita hän tähän saakka oli suonenvedon
tapaisesti puristanut, ja hänen huulensa liikkuivat, mutta mitään sanaa
ei niiltä kuulunut. Hänen sydäntään kouristi sanaton tuska ja imi
itseensä jokaisen kyyneleen, joka tahtoi pusertua silmänurkista niitä
lämmittämään, pehmentämään. Yö oli niiden edessä, yö niiden takana.
Kuolemanenkelin käsi hiveli hänen valtasuoniaan ja ripoitteli
hallansiniä elämän ja nuoruuden vereville ruusuille.

Silloin leimahti salama salaman jälkeen hänen silmiensä edessä, ja kahta
jyräystä, jotka pamahtelivat kuin pyssynlaukaukset, seurasi kaikuna
karkea uhmanauru, joka tunkeutui läpi öisen pimeyden.

Tämä sai nuoren naisen jälleen tajuihinsa, ja hän syöksyi kivimuurin
vasemmalle puolelle, sinne, mistä raju nauru kuului.

Siellä hän näki muutamien kyynäräin päässä muurista metsään päin
jättiläiskokoisen olennon, jonka katse oli tähdättynä ylös korkeuteen ja
jonka kädessä oli tuliaseelta näyttävä esine.

-- Kuka siellä? -- kysyi syvä, kirkas, miehekäs ääni.

-- Bruno! Bruno! -- huusi nainen ja horjui muuria kohti.

-- Tuo ääni!... Anna! Anna! -- kuului jälleen mies sanovan.

Ja tumma olento lähestyi muuria ja laski kätensä naisen olalle.

-- Sinäkö, sinäkö? -- sammalsi viimemainittu; -- sinäkö täällä,
täällä!... kurja! Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- lisäsi hän
samassa palaten tajuihinsa ja melkein huutaen.

-- Katsele sinä vain omaa mustaa sydäntäsi, -- vastasi mies, jonka
kotkankasvot samalla lähenivät naisen kasvoja; -- niin, katso sinä vain
siihen, sillä siinä on tulikirjaimin kirjoitettu, mitä minulla on täällä
tekemistä... Ymmärrätkö?... Anna! Anna!

Huutaessaan viime sanat hän tarttui Annan käsiin ja puristi niitä
rajusti.

-- Päästä minut, sinä maan hylky! huusi nainen, ankeriaan notkeudella
livahtaen hänen käsistään; -- päästä minut tai syöksen tämän sinun
mustaan vereesi!

Sama veitsi, joka vähän aikaa sitten oli välkähtänyt hauskaluontoista
ukkoa vastaan punaisessa tuvassa, kääntyi nyt uhkaavana kotkannaamaista
miestä kohti.

-- Ho, ho, sinä Knapekullan ruusu! -- virkkoi mies; -- sinun
orjantappurapiikkisi eivät ole tylsistyneet vaaleakiharaisen
käsivarsilla ... kissan käpälissä on vielä kissan kynnet.

-- Miksi sinulla on kädessäsi tuo pyssy? -- kysyi Anna terävästi; --
miksi ammuit ne laukaukset, jotka äsken kuulin? Vastaa, Bruno! Mitä olet
täällä tehnyt?

-- Tällä oivallisella kaksipiippuisella tuliluikullani, jota taas käyn
panostamaan, kuten näet, -- vastasi mies, -- minä aukaisen
pilkistysreikiä viettelijäsi ruumiiseen, roistoon, joka riippuu tuolla
ylhäällä, ja jolla minä toivoisin olevan sata kaulaa sataa hirttonuoraa
varten.

-- Jumala syösköön sinut kadotukseen, Bruno, viimeisen hetkesi tullessa!

-- Ehdittyäni ampua hänen ruumiiseensa yhtä monta reikää kuin on kuulaa
metsästyslaukussani, -- jatkoi mies, -- kutsuu Knapekullan korppi --
muistathan, että minua kotiseudullamme mainittiin sillä nimellä --
kaikki ilmassa lentelevät toverinsa suurpitoihin.

-- Inhottavaa! Kamalaa!

-- Ja kun aurinko nousee, näkyy sen paisteessa kuin välkkyviä lyhteitä
tuon lurjuksen ruumiissa.

Sen jälkeen tähtäsi hän ja ampui peräkkäin kaksi laukausta. Sitten hän
puhalsi pyssyn piippuihin ja alkoi panostaa uudelleen.

-- Luulenpa nyt osanneeni hänen sydämeensä yhtä hyvin kuin hän kerran
osasi minun sydämeeni, -- virkkoi hän huuliensa välistä, vihasta
vavisten; -- kuuletko, sinä siellä ylhäällä, mitä pidät minun kuudesta
kunnon luodistani?

-- Bruno! Sääli kuollutta... Kurja on kosto, kun se kohdistuu vihollisen
elottomaan ruumiiseen! -- huusi Anna, polvilleen vaipuneena.

-- Kostavathan ruumiille itse laitkin!... Miksi mestattu teilataan?...
Miksi hirtetyn annetaan riippua vuosikausia?

-- Bruno! Bruno!

-- Mutta oikeassa sinä olet: kostoni on kurja, sillä eihän hän tunne
niitä haavoja, jotka minä teen hänen ruumiiseensa... Paremmin hän sen
asian ymmärsi... Voitko lukea ne haavat, jotka hän viilsi minun
sydämeeni, tai ne polttomerkit, joita hän on lyönyt minun rintaani?...
Ja kuitenkin minä jäin elämään, en kuollut... Itse kuolemakin kammosi
minun tuskaani ... kukaan ei minua kuullut, kun pyysin ja rukoilin
sääliä ... ei kukaan ... ei kukaan... Ha, ha! Kuusi hyvää luotia!...
Kaksi vielä, niin tulee yhteensä kahdeksan... Ha, ha!

Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi.

-- Armoa, armoa! Polvillani minä sitä pyydän sinulta, -- sammalsi Anna,
vaipuen kosteiselle maalle ja ojentaen käsivartensa rajua ampujaa kohti.

-- Ha, ha!... Vihdoinkin siis makaa ruusu korpin jaloissa, -- lausui
tämä ja antoi pyssynperän vaipua ruohikolle; -- ei, Anna, yksinään
kostosta en ole pyssyäni panostanut ... myös kateudesta olen sen
tehnyt... Niin, minä kadehdin häntä vielä sielläkin, missä hän
riippuu... Vieläkin tahtoisin olla hänen sijassaan.

-- Mutta hänen kauhea kuolemansa...

-- Oh, mitä merkitsee silmänräpäyksen kidutus vuosikausien autuuden
rinnalla? -- virkkoi metsästäjä hieman lempeämmin, nojaten otsansa
pyssynpiippua vasten.

Anna nousi maasta ja astui muutaman askeleen lähemmäksi.

-- Bruno! -- kuiskasi hän, koettaen tehdä äänensä mahdollisimman
suloiseksi ja sointuvaksi.

-- Voi, miten minä olen saanut kärsiä näinä pitkinä, kauheina vuosina!
-- valitti mies.

Anna tempasi ovelasti pyssyn hänen kädestään, ojensi sen metsään päin ja
laukaisi sinne molemmat panokset, jonka jälkeen hän heitti kiväärin
kauas luotaan.

-- Anna, mitä sinä teet! -- huudahti metsästäjä kuin unesta heränneenä.

-- Noiden kuulien mukana katosivat sinun kostosi ja kateutesi -- vastasi
nainen; -- ja nyt on Bruno tehnyt ikuisen sovinnon verivihollisensa
kanssa.

-- Minäkö?... Minäkö?

-- Sinun tulee auttaa minua ottamassa alas hänen ruumiinsa, -- kuiskasi
Anna, laskien kätensä hänen käsivarsilleen; -- se sinun täytyy tehdä,
Bruno!

-- Minä!... Mitä sinä tarkoitat?

-- Sinun tulee auttaa minua, saadakseni hänen ruumiinsa mukanani olevaan
arkkuun.

-- Sinä hourit!

-- Me kaivamme yhdessä haudan, jonne hänet laskemme, -- jatkoi Anna,
nojautuen lähemmäs Brunoa ja kädellään hyväillen hänen tummaa poskeaan.

-- Ja sitä sinä vaadit minulta?... Minulta!

-- Niin, juuri sinulta.

-- En ymmärrä sinua.

-- Sinä et ole enää oma itsesi ... sinä kuulut nyt minulle ... sinä olet
nyt väline minun ja väistämättömän koston kädessä ... sinä olet se
kalpa, joka tulee heilumaan heidän päittensä yllä, jotka ovat
aikaansaaneet hänelle tuon kamalan, häpeällisen kuoleman.

-- Entä sinä?

-- Rakkaus kohotti minut hänen luokseen ... kostaakseni laskeudun alas
sinun luoksesi.

-- Anna!

-- Oletko minut ymmärtänyt?

Bruno kiersi käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri, mutta Anna
irtaantui hänen syleilystään.

-- Näethän tuo muurin, Bruno?

-- Näen... Mitä sinä tahdot?

-- Poikana sinä kiipesit korkeimmankin puun latvaan, tyydyttääksesi
kevytluontoisen, ajattelemattoman Annan äkillistä oikkua.

-- Niin, minä olisin hyökännyt vaikka taivaan lakea vastaan sinun
tahdostasi.

-- Ota tämä veitsi.

-- Ja mitä tällä veitsellä?

-- Sillä leikkaat poikki nuoran, jonka silmukassa hirtetty riippuu....
Senhän voit tehdä sekunnissa.

-- Ja sitten?

-- Me viemme hänet sille paikalle, jonka olen valinnut hänen haudakseen.

-- Ja sitten?

-- Menet sinä tekemään suurimman uhrin, minkä kukaan kuolevainen on
tehnyt ennen sinua... Sinä riennät kostamaan sen henkilön kuoleman, jota
sinä elämässä kaikkein eniten vihasit... Haa, Bruno, sinusta täytyy
tulla Annan silmissä suuri, sinusta täytyy tulla sankari!

-- Ja sitten, Anna, sitten? -- huusi Bruno, samalla kun hänen silmäinsä
palo tunkeusi läpi yön.

-- Sitten, -- vastasi Anna, -- kun sinä olet suorittanut sen työn, minkä
minä nyt uskon sinun käsiisi, sitten, sinä heimoveljeni, olen minä
kostajan rakastajatar -- kostajan.

-- Sinä olet siis silloin minun! riemuitsi raju metsästäjä, painaen
molemmilla käsillään voimakkaasti kohoilevaa rintaansa, jossa nyt
valloilleen päässeet intohimot raivosivat.

-- Konna! -- mutisi Anna itsekseen; -- ne luodit, jolla sinä olet
raadellut rakastettuni ruumista, lankeavat vielä kerran kuin taivasta
tavoittavat vuoret oman pääsi päälle! Sainpa sinut takertumaan ansaan,
roisto! Ja helpommin sinä revit irti sydämen omasta ruumiistasi kuin
pääset enää eroon minun vallastani!

Sen jälkeen kääntyi hän Brunon puoleen ja katsoi häneen niin lumoavasti,
että mies huomaamattaan vaipui maahan polvilleen.

Mutta jos hän olisi nähnyt Annan kasvojen ilmeen, kun tämä jälleen
kääntyi poispäin -- ja se kuvasi hänen sisimpiä ajatuksiaan -- olisi
setelin väärentäjä varmaan jäänyt ottamatta alas, eikä hänen
rakastajattarensa olisi enää saanut tilaisuutta virittää paulojaan.

       *       *       *       *       *

Kun leikkisä vanhus seuraavana päivänä astui ulos punaisesta,
valkonurkkaisesta tuvastaan, poltellen suurta piippua, ja lähti
maantielle, kulkien sitten sen ruohokentän yli, joka päivää ennen oli
ollut täynnä uteliaita Tukholman miehiä ja naisia, lensivät hänen
silmänsä selko selälleen hänen katsahtaessaan ylös auringon kultaaman
puiden latvoihin päin.

Mitä sitten näki hauska vanhus?

Ehkä vain säteilevän toukokuun auringon? Eipä sentään, sillä mies, joka
on niinkin monasti kuin kuusikymmentä kertaa
kolmesataakuusikymmentäviisi nähnyt auringon nousevan, ei siinä havaitse
enää mitään merkillistä tai tavallisuudesta poikkevaa! -- Ihailiko hän
mahdollisesti leivoja, jotka lentelivät ja visersivät korkeudessa? Ei,
ei, niin kauttaaltaan käytännölliselle miehelle kuin hänelle ei mahtanut
suuresti maittaa sellainen runoilijan jumalanruoka.

Ei ei, hän tuijotti siihen valkoiseen kolmikulmarakennukseen, joka
välkkyi metsän reunassa.

Piipun imuke lerpahti pois hänen huuliltaan, ja niiltä katosi myös tuo
tavallinen hyväntahtoinen hymyily.

-- Poissa, poissa! -- mutisi hän itsekseen; -- tässä hullunkurisessa
maailmassaan siis todellakin joku ihminen, joka uskaltaa jotain
rakkauden ja uskollisuuden vuoksi; mutta, -- lisäsi hän, -- olisipa hän
lykännyt työnsä kahdeksaksi päiväksi, olisi se varmasti jäänyt
tekemättä, sillä minä tunnen hyvin mokomat heittiöt... Ei ole mitään,
jota ei voisi unohtaa kahdeksassa päivässä ... panenpa siitä vetoa
vaikka kymmenen kaulaa yhtä vastaan.

Ja hyväntahtoinen hymy levisi jälleen vanhuksen suupieliin.



VII

SILMÄYKSIÄ MENNEESEEN AIKAAN


Tjustin kihlakunnassa, neljä penikulmaa Västervivikistä pohjoiseen, on
kylä nimeltä Knapekulla.

Tämä kylä on merkillinen siitä, että siellä ikivanhoista ajoista saakka
on asunut mustalaisia eli n. s. tattareja, ja vielä parikymmentä vuotta
sitten he olivat kylän asukkaiden enemmistönä.

Knapekullaan saapui siten vuosisadan alussa kaksi mustalaista, Bränner
ja Stark. He olivat, kumma kyllä, ikävystyneet alituiseen
kulkuri-elämään, johon he lapsuudestaan saakka olivat tottuneet, ja tämä
mielenmuutos todisti heidän luonteenlaatunsa paremmuutta toisten
heimolaistensa rinnalla.

Näiden kahden mustalaisen välillä vallitsi ystävyyssuhde, joka ehkä
enemmän perustui seurustelutottumukseen kuin muuhun parempaan
tunteeseen, sillä he olivat nuoruudestaan saakka aina yhdessä kiertäneet
seutuja ja tehneet kauppaa yhteisesti.

Molemmat olivat lasitavarakauppiaita, kummallakin oli vaimonsa,
lapsensa, hevosensa ja kärrynsä.

Olivatko nuo kaksi naista heidän vaimojaan myöskin lain ja evankeliumin
edessä sitä emme voi mennä varmuudella sanomaan, sillä
mustalaisperheissä kuten joskus kunniallistenkin ihmisten keskuudessa on
sen asian laita vähän niin ja näin; mutta se ainakin on varmaa, että
matami Brännerillä ja matami Starkilla oli kaikki vaimon oikeudet, jotka
he myöskin käsittivät niin syvästi, että monasti unohtivat
velvollisuutensa. Vaikka he muuten olivat ainaisella riitakannalla
keskenään, olivat he kuitenkin yksimieliset siinä, ettei tule olla
asianomaisille miehilleen alamaisia, ja he soivatkin näille
mahdollisimman vähän isännyysvaltaa. Molemmat onnistuivat tässä
ylivallassaan mainion hyvin, sillä he olivat tavattoman kauniita
naisolentoja, joiden silmät ja kiharat olivat peräisin Itämaan
satumaailmasta.

Kauneuden mahti on yhtä vastustamaton mustalaisen köyhässä majassa kuin
hovin kullatuissa saleissa.

Bränner ja Stark, niin mustalaisia kuin olivatkin, näyttivät olevan
mieleltään sopuisampia ja säveämpiä kuin heidän toverinsa yleensä. Ehkä
tämä seikka oli luettava heidän ammattinsa ansioksi. Kaikkien
lasimestarien pitäisi olla lempeitä ja valistuneita sieluja, sillä
siihen aineeseen, jota he joka päivä käsittelevät, on auringolla ja
valolla helppo pääsy.

Brännerillä ja Starkilla oli kummallakin lapsi, edellisellä tytär,
jälkimäisellä poika. Anna Jolanta ja Bruno olivat yhdenikäiset ja
kasvaneet yhdessä.

Brunolla oli kasvot kuin kotkalla, ja värikin samanlainen, mutta koska
nimi Kotka on liian komea tattaripojalle, mainittiin häntä seudulla
yleiseen »Knapekullan korpiksi».

Anna Jolantaa taas, joka oli vielä kauniimpi kuin äitinsä konsanaan
sanottiin, mustalaisverestä huolimatta, Knapekullan ruusuksi. -- Hän oli
uusi »Preciosa», joskaan ei korkea-aatelinen löytölapsi niinkuin tämä.
Voihan tyttö olla ihmeen kaunis silti vaikkei voi sanoa isäkseen
jotakuta Espanjan grandia.

Bränner ja Stark, joiden muutaman vuoden oleskelun jälkeen täytyi itkien
saattaa vaimonsa hautaan, vaikkakin he kestivät surunsa niinkuin
ymmärtäväiset miehet ainakin, eivät suinkaan eläneet huonoissa
taloudellisissa oloissa. Olivatpa he huhun mukaan hyvinkin rikkaita.
Mustalaisten täytyykin olla koko helppoa päästä rikkaaksi, sillä heidän
ei yleiseen oleteta olevan tarkkoja keinojen valitsemisessa. Hyvät
taloudelliset olot taas ovat portaita sivistykseen. Nämä molemmat
mustalaiset päättivätkin antaa lapsilleen paremman kasvatuksen kuin mitä
he olisivat voineet saada maanteillä ja metsissä.

Bruno ja Anna lähetettiin eräänlaiseen kouluun tai täysihoitolaan, tosin
ei Tukholmaan, sillä se olisi jo ollut liikaa mustalaislapsille, vaan
Västervikiin, joka sekin jo oli jotain.

He olivat siellä täysihoitolassa viidenteentoista ikävuoteen saakka,
jolloin heidän asianomaiset isänsä kutsuivat heidät kotiin turvakseen ja
neuvonantajikseen yksinäisyydessään. Molemmissa lapsissa oli
hoitolassa-olo tietysti kehittänyt monta hienostuksen piirrettä, mutta
he olivat myöskin oppineet vihaamaan kaikkia, jotka eivät olleet samaa
heimoa kuin he.

Nimitys »tattaripenikat», jonka he joka päivä olivat kuulleet
Västervikin kaduilla, soi vieläkin heidän korvissaan. Sikäli kuin nämä
nuoret kasvoivat ja kehittyivät, sai tämä viha heissä molemmissa eri
suunnan. Bruno nimittäin alkoi vihata kaikkia, joilla oli vaaleampi iho
kuin hänellä. Hänestä tuli kylän voimakkain ja pelätyin tappelupukari.
»Knapekullan korpilla» näytti olevan halu nokkia silmät jokaiselta kylän
asukkaalta, ikään ja sukupuoleen katsomatta, ja kun isä siitä yritti
väkivoimin häntä ojentaa, käänsi hän nokkansa ja kyntensä tätä vastaan.

Anna Jolantan viha oli levollisempaa laatua. Hän halveksi ihmisiä,
ulkoapäin päättäen tosin kylmästi, mutta sisimmässään sitä hehkuvammin.
Ei se ylistyskään, jonka hän kauneutensa vuoksi sai osakseen,
sammuttanut hänen sielussaan ainoatakaan katkeruuden kipinää.

Koska Bruno oli taitava kirjoittamaan ja laskemaan, koetti isä saada
hänelle paikkaa kihlakunnassa olevassa rautaruukissa, sillä sellaista
rajua poikaa, joka ei mistään välittänyt, oli mahdoton pitää kotona. Isä
onnistuikin tuumassaan, sillä pojan voimakas ja reipas ulkonäkö sekä
tietoisuus isän rikkaudesta olivat tässä pyrkimyksessä erinomaisina
etuina. Mutta ruukinpatruuna ja työnjohtaja saivat Brunosta hankalan
oppilaan. Ruukinkonttoristin velvollisuutena oli muun muassa pitää
ruukinväkeä kurissa ja Herran nuhteessa, kuten sanotaan, ja sen Bruno
täyttikin aivan täydellisesti, sopivana ja sopimattomana aikana, sillä
meni tuskin päivää, jolloin ei sepän tai lämmittäjän kasvoilla olisi
näkynyt hänen nyrkkiensä jälkiä; mutta sekin vielä olisi mennyt mukiin,
ellei hän useasti olisi noussut itse patruunaa ja työnjohtajaakin
vastaan.

Monasti oli vakavana kysymyksenä eroittaa hänet toimestaan; mutta rajua
nuorukaista puolustivat kaikki ruukin naiset: patruunan rouvasta
paimentyttöön saakka.

Mahdollisesti olisi Brunon nyrkkivaltaa vielä kärsitty, ellei häntä
vastaan olisi ilmaantunut muutakin muistutettavaa. Hän nimittäin alkoi
osoittaa pitkäkyntisyyttäkin. Mustalaisveri hänessä tahtoi päästä
oikeuksiinsa. Kuten on mainittu, oli Bruno erittäin taitava
kirjoitusmies. Kauniimpaa käsialaa kuin hänen ei ruukin konttorin
kirjoissa näkynyt vanhimmiltakaan ajoilta. Mutta tahtoessaan hän kykeni
kyhäämään rumintakin käsialaa. Ruukinpatruuna kirjoitti hyvin huonosti.
Bruno opetteli matkimaan hänen käsialaansa niin mainiosti, että ihmiset
usein maksoivat hänelle hänen ruukinpatruunan nimessä kirjoittamansa
laskut. Tiliä tehtäessä olisi ruukinpatruuna voinut vannoa, että hän
itse oli kirjoittanut laskut, mutta myöskin hän oli täysin varma siitä,
että nuo laskut muuten olivat hänelle aivan vieraita.

Patruunan puoliso, pyylevä, hauska rouva, jota seudulla yleisesti
pidettiin suuressa arvossa, huomasi, että häneltä oli kadonnut useita
kalliita kulta- ja hopea-esineitä. Hän olisi kyllä mielellään syyttänyt
piikoja, mutta se kävi mahdottomaksi. Olisipa hän tahtonut etsiä
varkaita ruukin työväenkin joukosta, mutta sekin oli mahdotonta.

Miksi se oli mahdotonta? -- Sitä ei tiedetty, sillä rouva ei ollut edes
patruunalle kertonut varkauksista, eikä viimemainittu olisi niistä
koskaan tullut tietämäänkään, ellei kerran, kun ruukin kassasta oli
kadonnut huomattavampi rahasumma, olisi ruvettu tutkimaan nuoren
konttoristin kätköjä ja silloin löydetty, paitsi tätä rahamäärää,
myöskin erinäisiä kallisarvoisia kapineita, jotka olivat tavattomasti
niiden näköisiä, jotka patruuna aikoinaan oli ostanut lahjaksi rakkaalle
puolisolleen. Muiden muassa löydettiin taiteellisia, hopeisia
toilettikapineita, joiden vertaisia ei ollut koko Kalmarin läänissä,
sekä pari kynttilänjalkaa, jotka tavallisesti olivat rouvan huoneessa,
ja joiden poissaolon patruuna nyt vasta muisti.

-- Hirtehinen! -- huusi patruuna kirjanpitäjälleen, -- miten olet saanut
haltuusi nämä tavarat?... Tunnusta heti minulle, tai muussa tapauksessa
saat tunnustaa nimismiehelle.

-- Kysykää rouvalta, -- vastasi Knapekullan korppi irvistäen, mikä
suuresti rumensi hänen muuten kauniita kasvojaan, samalla kun hän,
antaen hävyttömyyden nousta huippuunsa, viittasi merkityksellisesti
kädellään otsaansa.

Ruukinpatruuna kalpeni ja syöksyi vaimonsa huoneeseen. Patruuna oli
epätoivoissaan, rouva oli epätoivossaan, koko talo oli epätoivoissaan.

Helpommin selviytyi asiasta Bruno Stark, joka vain eroitettiin
toimestaan, nimismiestä paikalle kutsumatta, sillä Bruno oli varastanut
ja ei ollut varastanut. Hän oli kyllä anastanut joitakin koruesineitä,
mutta saanut sitävastoin rehellisellä tavalla muutamia sormuksia.
Ruukinpatruuna olisi kuitenkin mielellään lahjoittanut köyhille Jumala
tietää kuinka monta tuhatta, jos Bruno olisi varastanut jälkimäisetkin
kuten edelliset.

-- Sinä hölmö! -- sanoi mustalaisisä kotiinpalanneelle pojalleen; --
eihän varastamisesta rangaista, vaan siitä, ettei osaa peittää
varkauksiaan ... pane se mieleesi tulevaisuuden varalle, senkin
mätämuna!

Saatuaan tästä lohdutusta ja luvattuaan parannusta, kiiruhti Bruno
Brännerille tervehtimään Anna Jolantaa. Mutta se oli samaa kuin hypätä
tuhasta tuleen, sillä -- no, lieneepä aika kertoa näiden leikkitoverien
suhteesta toisiinsa. Siihen ei tarvitakaan monta sanaa.

Bruno uhkaili kaikkia paitsi tätä leikkitoveriaan; mutta nuorukainen
rakastikin häntä koko voimansa intohimolla, jota niin rajussa ja
villissä nuorukaisessa tietysti oli paljon. Ainoastaan Anna olisi voinut
tuon villieläimen kesyttää; mutta Brännerin tytär halveksi kaikkia,
kaikkia, paitsi yhtä.

Välinpitämättömänä, kuten näytti, niin hyveistä kuin paheista, eleli hän
yhä itseensä sulkeutuneena. Eipä olisi parhain ihmistuntija voinut
arvata tämän naisen sisäisen tulen voimaa ja vaikutusta, kun se kerran
tulisi purkautumaan. Hän oli arvoitus kaikille, arvoitus itselleenkin.
Brunoa hän ei sietänyt, mutta eipä hän yleensäkään voinut sietää ketään.
Muuten olivatkin Brunon tepposet niin epäritarillisen kehnoja, etteivät
ne mitenkään voineet herättää Annan mielenkiintoa. Tikarin työntämisen
jonkun sydämeen Anna vielä olisi voinut antaa anteeksi, mutta
varastamista, vaikka vain nuppineulan, piti hän inhoittavana. Brunoa hän
siis ei voinut rakastaa, joskin hänen silmiensä loiste ja poskiensa
punerrus osoittivat hänen kaipaavan olentoa, jota voisi rakastaa.

Silloin sattui muuan tapaus, joka teki järkyttävän vaikutuksen hänen
sieluunsa, ja joka ainakin saattoi hänet tietoiseksi omasta itsestään.

Eräänä päivänä siihen aikaan, kun Bruno vielä oli rautaruukilla, käveli
Anna Jolanta metsässä lähellä maantietä. Hänellä oli yllään hieno,
punainen, mustilla pitseillä ja hopeoiduilla reunuksilla koristeltu
villahame. Purppuranpunaiset nauhat oli solmittu hänen korpinmustiin
hiuksiinsa jotka pitkinä palmikkoina riippuivat alas lanteille saakka.

Kuullessaan maantieltä kiivasta puhetta, hän kiirehti sinnepäin, ja
pensaikkoon kätkeytyneenä hän näki ja kuuli seuraavan tapauksen.

Kaksi lasta, jotka olivat samasta kylästä kuin hänkin ja kuuluivat hänen
omaan heimoonsa, seisoi tiellä itkien ja pidellen käsillään verisiä
neniään. Näiden lähettyvillä seisoi nuorehko mies, puettuna hienoon
matkapukuun ja päässään sotilastakki. Hänellä oli vaalea tukka, hienot,
kauniisti muodostuneet kasvot ja vaaleat viikset. Tämä matkustavainen
nuhteli ankarasti paria kookasta talonpoikaisrenkiä, jotka olivat
toisesta kylästä.

-- Ettekö häpeä, -- huusi nuori sotilas, -- tuolla tavoin pahoinpidellä
noita pikku raukkoja!... Hyi, olette te aika roistoja!... Jospa minä
teille näyttäisin...

-- Nehän ovat vain tattaripenikoita, -- lausui toinen rengeistä.

-- Mutta ihmisiä kuitenkin, te lurjukset! -- huudahti jälleen
matkustaja, vihasta punehtuen. -- Teillä ei ole mitään oikeutta tallata
niitä kuin matoja.

-- Herra nousee vain kääseihinsä, -- sanoi toinen rengeistä, -- muuten
herra pääsee sinne nopeammin kuin luuleekaan!

Tuskin oli nämä sanat ehditty lausua, ennenkuin nuori mies, notkeana
kuin pantteri, oli hyökännyt molempien renkien kimppuun, ja hän teki sen
sillä tuloksella, että viimemainitut huutaen ja kiroillen lähtivät
pakoon. Heitettyään muutamia lantteja tattarilapsille hän meni jälleen
ajoneuvojen luo.

-- Hyvin, hyvin tehty, jalo, kaunis herra! -- kuului hänen takanaan
ihmeellisen sointuva ääni lausuvan.

Matkustaja kääntyi, mutta ei voinut astua askeltakaan eteenpäin; hän jäi
paikalleen kuin naulittu.

Oliko hän keijukainen metsän vihreästä maailmasta, vai vedenneitoko
lähteen sinisen veden pohjasta? -- Mustalaistytön tummilla, samettisilla
silmäripsillä kiilsi kyynel, ensimmäinen moniin vuosiin, ja kyyneleestä
välkkyi sielu, vasta nyt ensimmäisen kerran unestaan heränneenä.

Anna Jolanta oli nähnyt sellaista, jota hän ei ollut luullut koskaan
tulevansa näkemään, nimittäin olennon, joka olematta hänen omaa
heimoaan, kärsi kuitenkin siitä, että sitä sorrettiin, eikä hävennyt
puolustaa tuota halveksittua ja tuomittua sukua.

Tulivuori oli syttynyt. Liekit nousivat korkeutta kohti.

       *       *       *       *       *

Matkustaja, joka ei vielä ollut lähelläkään päämääräänsä, ei voinut sen
jälkeen lähteä Knapekullan kylän likettyviltä. Hän viipyi siellä päiviä,
kuukausia.

Anna Jolanta liiteli kentillä ja kukkuloilla. Kukat hymyilivät hänen
jalkainsa alla, linnut lauloivat hänen päänsä yllä kauniimmin kuin
koskaan ennen; sillä hän, joka niiden välillä leijui, hengitti
rakkautta, pelkkää rakkautta.

       *       *       *       *       *

Puoli vuotta myöhemmin istui vänrikki Karl Odelius yksinään huoneessaan
Tukholmassa ja koetti muistista piirtää paperille tytön päätä; nuori
soturi käytteli näet piirroskynää yhtä taitavasti kuin säilää.

Silloin avautui äkkiä ovi, ja vänrikki kuuli lausuttavan nimensä.

Hän nousi heti ja ojensi kätensä ovea kohti.

Anna Jolanta, itämaisen kauneuden kuningatar, seisoi kynnyksellä.

-- Minut tahdotaan sitoa korpin siipeen, -- sanoi hän, -- mutta
mieluummin kuin elän naimisissa korpin kanssa, elän naimattomana
kyyhkysen luona.

Päivänsäteen nopeudella riensi tyttö syliin.

-- Minua seuraa isäni ja heimoni kirous, -- kuiskasi hän; -- mutta
minullapa on myöskin mukanani autuutta tulviva sydämeni.

Tällä hetkellä olisi kveekarinkin kylmä siveys sulanut kuin jäätikkö
laavavirrassa.

       *       *       *       *       *

Mitä teki »Knapekullan korppi»? -- Hän kirkui äänensä käheäksi yli
maitten ja vetten. Hän levitti siipensä, ajaakseen takaa rakastavaisia.
Hän asetti pauloja heidän tielleen ja raivosi heidän jäljillään, kun he
voittaen olivat sivuuttaneet ansan, sillä »Knapekullan ruusu» hoiti
hellästi valkoista sydänlehteään ja vartioi hyvin lemmittyänsä.

Niin he elivät yhdessä seitsemän vuotta. Nämä seitsemän vuotta olivat
heille kuin yksi ainoa päivä, sillä heistä näytti kuin olisi aurinko
vain yhden ainoan kerran noussut, sitten ikuisesti pysähtyäkseen
taivaankannen keskipäivän korkeudelle. Vapaina hetkinään harjoitti mies
maalaustaidetta, eikä viipynyt kauan, ennenkuin Anna Jolanta lahjoitti
hänelle jäljennettäväksi uuden mallin, pikku Julian, jolla oli isän
hiukset ja äidin silmät.

-- Sinä et voi mennä naimisiin mustalaistytön kanssa, -- lausui Anna
Carlille kerran heidän istuessaan kahden, Annalla Julia polvellaan; --
sinun sukulaistesi viha asuu minun ylläni; mutta en tahdo, että se viha
ulottuu sinuun... Voi sitä naista, joka ei voi rakastaa, ei olla
uskollinen, ei saata kuolla lemmittynsä edestä, tarvitsematta ensin
kuulla papin suusta, mitä velvollisuuksia hänellä on!

Mutta vähitellen alkoi aurinko, ei painua länteen, vaan peittyä pilviin.
Isän kirouksen varjoko, vai yhteiskuntahengen häiväkö valmistautui
kostamaan laittomalle rakkaudelle?

Odelius halusi kietoa kultaan jumaloidun jalokivensä, ja jalokivi antoi
sen tapahtua siksi, että hänen rakastettunsa niin tahtoi. Talvet he
oleskelivat Tukholmassa, ottaen osaa sen yleisiin huvituksiin... Mutta
sellaisia iloja ei osteta vänrikin palkalla eikä muutamilla
öljyvärimaalauksilla rahapohatoista niin köyhässä maassa.

-- Miksi sulkeudut niin usein yksinäsi, huoneeseesi, Carl? -- kysyi Anna
häneltä kerran.

-- Minulla on tekeillä muuan piirustus, -- vastasi viimemainittu
arastelevin katsein.

-- Joku sellainenko, jota minä en saa nähdä?... Sellainenko, josta ei
Annasi saa iloita?

-- Minä piirrän jotain, jolla kerran hämmästytän sinua -- vastasi Carl,
muuttaen puheenainetta.

Anna Jolanta ei kysynyt enempää, vaan odotti kärsivällisesti yllätystä.

Ja yllätyksen hetki ei myöskään jäänyt tulematta. Eräänä iltana
tunkeutui poliisipalvelijoita ja kaupunginsotilaita rakastavaisten
asuntoon. Huoneet ja huonekalut tarkastettiin huolellisesti, jonka
jälkeen vahdit veivät pois Carl Odeliuksen, ja vankilan portit
sulkeutuivat uuden setelinväärentäjän jälkeen.

       *       *       *       *       *

Lukija tietää jo, mitä sen perästä tapahtui. Sitä seuraavat vaiheet
kerromme jatkossa.

Se paha, jonka mustalaistyttö oli imenyt itseensä jo äidin maidossa ja
jonka ihmisten kova kohtelu oli muodostanut hänessä vähitellen
ihmishalveksumiseksi, oli niin kauvan kuin rakkauden henki vielä
leijaili syvyyden yllä -- lannistettuna hänen sielunsa pohjalla.

Mutta kun kuolema mestaajan hahmossa astui hänen ja hänen rakkautensa
väliin; silloin levisi yö hänen silmiensä eteen, yö hänen sieluunsa.

Ja yön syvyydestä tuli nyt esiin tuo kauan kätkössä, painuksissa ollut,
tukahutettu siemen, se iti, sai juuria, rungon ja latvan, jonka tummat,
häilyvät oksat kietoutuivat koko hänen olentonsa ympäri, niin, vieläpä
ne kiertyivät sen rauhan ja onnen muistoonkin, jota hän kerran oli
nauttinut. Hänestä tuntui kuin hänen ei olisi mistään kiittäminen
kohtaloa -- ikäänkuin viha lakkaamatta olisi asunut hänen sydämessänsä.
Hänen seitsenvuotinen onnensa oli hänelle nyt vain kuin ilvehtivä uni.

Paenneen rakkauden-enkelin asemesta oli hänestä tullut vihan raivotar.



VIII

HYENA KARITSAIN JOUKOSSA


Oli syyskuun loppupuoli v. 1817, eli noin viisi kuukautta edellä
kerrottujen tapausten jälkeen. Tanssinopettajattarella, »kiltillä
mamselli V:llä», joksi häntä yleisesti sanottiin, oli eräänä iltana
pikku oppilaansa luonaan oppimassa tanssimaan yhdessä sekä tutustumassa
vanhan katrillin vuoroihin. Franseesi ei vielä ollut käytännössä,
vaikkakin mamseli V. kyllä jo aavisti vanhanaikaisen katrillin
kukistumista ja jonkun vaihtelevamman tanssin tulemista sen sijalle.
Niin, hän aavisti sitä, mutta ei surutta. Hän oli liiaksi ihastunut
Kustaa III:nen aikakauteen, voidakseen noin vain helposti unohtaa sen
tanssin, jossa silloin menuetin ja fandangon ohella leiskuttiin.
Kevytmielistä polkkaa ei hän koskaan olisi sietänyt. Hän oli, lyhyesti
sanoen, ankaran vanhoillinen ja paikallaan pysyvä, mikä lienee pahinta,
mitä yleensä voidaan sanoa tanssinopettajasta.

Niiden oppilaiden luku, jotka tanssivat hänen hauskassa salissaan erässä
talossa Norrmalmilla, oli kolmekymmentä, puolet poikia ja puolet
tyttöjä, kaikki iloisia ja onnellisia. Sillä iällähän ollaan aina
iloisia ja onnellisia, myöskin silloin kun ei tanssitakaan. Niinä
päivinä ovat kaikki ystäviä, vaikka toiset aatelittoman väen lapsia,
sillä samanlaiset kevätkukat hehkuvat kaikkien poskilla, ja yhtäläinen
valkea viattomuus loistaa kaikkien silmistä. Vasta varttuneemmalla iällä
ylpeys toisissa ja kateus toisissa painaa tummentavan leimansa niin
punaiseen kuin valkoiseenkin.

Pojat ja tytöt, kaikki parhaissa vaatteissaan, hyppelivät ilman
teeskentelyä kevyesti ja hymyillen »Vapaata vaalia», muuatta katrillin
tapaista tanssia. Tanssimusiikkia soitti vain yksi ainoa viulu, mutta
enempää ei tarvittu innostamaan lentoon tuon sävyisän opettajattaren
oppilaita. Viulua käytettiin muuten ainoastaan erikoisissa
tilaisuuksissa; tavallisesti huolehti tahdista mamsellin rallatus, joka
yleensä ei ollut varsin miellyttävää kuulla.

Mutta voimmeko kuunnella tanssimusiikkia heittämättä silmäystä
soittajaan, joka uunin nurkassa, nuottiteline edessään, liverryttää
soitintaan niin kauniisti? Ei, tarkastelkaamme häntä hiukan, sillä herra
Lund, mamselli V:n varjo kolmenakymmenenä iäisyyteen soitettuna vuotena,
ansaitsee meidän täyden huomiomme. Niin pitkälle kuin saattoi muistaa
oli hän aina ollut samanlainen. Samat kelmeät kasvot, sama suuri, ohut
könkönenä, sama köyryinen selkä ja paljas päälaki. Herra Lund oli
varmaan syntynyt sellaisena kuin hän nyt oli, ja miten voisikaan
vanhentua sellainen, jolla koskaan ei ole ollut nuoruutta? -- Herra Lund
oli omastakin mielestään aina ollut samanlainen. Kolmekymmentä vuotta
hän oli soittanut tanssimusiikkia lapsille, ja toinen lapsiparvi
toisensa jälkeen oli hyppinyt hänen ohitseen ja kadonnut; mutta aina hän
vaan luuli soittavansa samalle nuorisolle.

Herra Lund oli muuten hyvin läheisessä suhteessa tuohon pikku
herrasväkeen. Jokaisen tanssin väliajalla hän oli aina nuorten
ympäröimänä, sillä niistä suurista ja leveistä rikkitikuista, joita
mamselli V. ei koskaan unhottanut asettaa laatikollista hänen
nuottitelineelleen, muodosti hän mitä kauneimpia ja hauskimpia
leikkikaluja, joita hän sitten anteliaasti jakoi pienille ystävilleen.
Tästä kohteliaisuudestaan palkittiin häntä myös runsaasti, sillä kotiin
saavuttuaan poimi hän avaroista taskuistaan piparkakkuja, karamelleja,
rusinoita, manteleja ja muuta hyvää, mitä kiitolliset lapset olivat
sinne pistäneet, sillä aikaa kun hän kuurona ja sokeana oli tehnyt
lempitehtäväänsä: soittanut.

Nuo pikku herrat ja naiset pyörivät, kuten kuvitella saattaakin,
erittäin reippaasti ja ottivat mitä taitavimpia askeleita. Siihen aikaan
pantiin enemmän kuin nyt huomiota siihen, että lapsille opetettiin niin
monia hienoja ja nokkelia askeleita kuin mahdollista. Myöskin mamselli
V:n oppilaat olivat sangen taitavia, ja muutamat heistä olisivat voineet
herättää kateutta itse kuninkaallisen baletin oppilaissa.

Siinä iässä on jo itsekullakin oma makunsa ja kauneusvaistonsa.
Kauneimmat ja paraimmin tanssivat tytöt joutuivat aina ensin »Vapaaseen
vaaliin», ja samoin oli poikien laita.

Edellisten joukossa oli muuan, josta pojat erityisesti kilpailivat.
Tällä tytöllä oli sysimustat silmät ja vaaleat kiharat. Hän oli siinä
määrin ihastuttava, niin kasvojen kuin liikkeittensä puolesta, etteivät
toiset tytöt ihmetelleet hänen kelpoisuuttaan heidän rinnallaan. Hän
lumosi kaikki, joiden pariin hän joutui. Se oli siis jo peräti lupaavaa
tulevaisuuteen nähden.

Tällä kertaa oli hänen onnellisena, kadehdittuna tanssitoverinaan eräs
poikanen, joka tosin ei ollut kaikkein sievimpiä, mutta hän oli ikäänsä
nähden voimakas varreltaan, ja hänellä oli erikoisen vilkkaat, viisaat
silmät sekä tuuhea kastanjanruskea tukka, joka ulottui aina olkapäille
saakka. Myöskään ei hänellä ollut yhtä kauniit vaatteet kuin toisilla
pojilla -- nuttu ja housut olivat vaaleata sarkaa -- ja kaikki
tiesivätkin, että hän sai tanssiopetusta ilmaiseksi, sillä hänen
vanhempiaan pidettiin köyhinä; mutta mitä se merkitsi? Hän pyöri
tyttöineen aina useamman kierroksen kuin muut, nauroi alituiseen, niin
että se herätti iloa toisissakin, ja hänen äänessään oli tavattoman
helkkyvä sointu. Hän näytti harvinaisen uljaalta, tuo nuori ritari
sarkapukimissaan. Ja niinpä hän olikin kaikkien pikku neitosten
suosikki.

Kun ei olla keskilattialla vuorottelemassa eikä ole tehtävänä kiertoa,
seisotaan hiljaa ja jutellaan, niinkuin isotkin ihmiset. Mutta pienillä
ja ymmärtämättömillä ihmisaluilla ei ole tapana keskustella »kauniista
ilmasta» ja siitä, »onko lämmin» j. n. e., sillä mitä silloin välitetään
Herran ilmoista, kun tanssitaan lämmitetyssä salissa ja tiedetään
jokaisen lämpiävän lisää tanssiessaan, joten on aivan turha yhtämittaa
kertoilla siitä, kuten isoilla ja ymmärtäväisillä ihmisillä kuitenkin on
tapana.

-- Kuinka vanha sinä olet? -- kysyi mustasilmäinen ja vaaleakiharainen
tyttö tanssitoveriltaan.

-- Minä täytän pian yhdeksän vuotta, -- vastasi poika; -- kuinka vanha
sinä olet?

-- Käyn seitsemättä.

-- Tanssitko mielelläsi minun kanssani?

-- Tanssin, minä pidän sinusta enemmän kuin toisista.

-- Niin minäkin sinusta... Kuule, joko sinä olet alkanut käydä koulua?

-- En, mutta minä luen kotona äidin johdolla.

-- Osaatko jo lukea sisältä? -- kysäisi poika jonkunlaista ylemmyyttä
osoittavin ilmein.

-- Luen yhtä hyvin kuin sinäkin, -- vastasi pikkutyttö nytkäyttäen
pientä kaunista päätään.

-- Oletpa hiukan tuittupäinen! -- virkkoi poika, epäilyn hymy
huulillaan; -- oletko jo lukenut vähän katkismuksen?

-- Mikä se on?

-- Etkö sinä tiedä, mikä on vähä katkismus?

-- En, -- vastasi tyttö jyrkästi.

-- Pikku raukka! -- sanoi poika surkutellen.

-- Minä olen yhtä suuri kuin sinäkin, -- huomautti kaunotar vähän
äkäisesti.

Poika mitteli silmillään tyttöä kiireestä kantapäähän. Hän ei voinut
väittää sitä vastaan.

-- Niin, sinä oletkin jotenkin pitkä tytöksi, -- lausui hän; -- käytkö
joka sunnuntai kirkossa?

-- Mikä paikka se on?

-- Etkö sinä tiedä, mikä kirkko on?

-- En, onko siellä hauskaa?

Poika katseli ihmeissään vieressään seisovaa pientä pakanaa. Mikähän
lapsi se sellainen oli, joka ei tiennyt mikä katkismus ja kirkko olivat?

-- Missä koulussa sinä käyt? -- kysyi tyttö, panematta huomiota pojan
kummastukseen.

-- Afzeliuksen koulussa Hallituskadun varrella... Tahdotko nähdä jotain?

-- Mitä sitten?

-- Jotain hauskaa... Mitä sanot tästä pienestä rististä?

Poika avasi samassa nuttunsa ja näytti tytölle pientä hopearistiä, joka
riippui nutun alla kaulassa, kapeassa, sinikeltaisessa silkkinauhassa.

-- Kas, miten kaunis pikku risti! -- huudahti tyttönen ja tarttui
siihen; -- niistä olet sen saanut?... Kuka sen on antanut sinulle?

-- Minä kuulun Manhem-liittoon, minä, vastasi poika ylpeästi.

-- Mikä se semmoinen on?

-- Kaikki rohkeat ja urhoolliset pojat pääsevät Manhem-liittoon, ja he
saavat jokainen tällaisen ristin.

-- Mitä he sitten tekevät?

-- He harjoittelevat tullakseen yhtä väkeviksi kuin Ubbe ja Starkodder
... tiedät kai sinä Ubben ja Starkodderin?... Nepä vasta olivat ...
mutta Ubbe oli kuitenkin parempi, sillä kun hän ja Starkodder
tappelivat, sai Starkodder kuusi haavaa, mutta Ubbe vain yhden.

-- Pääsevätkö sellaiseen mukaan tytötkin?

-- Äh, tytötkö?... jo nyt jotakin... vastasi kavaljeeri jokseenkin
epäkohteliaasti.

-- Minäpä sanon sinulle, että tyttö voi olla yhtä voimakas kuin
poikakin, -- virkkoi pikku amatsooni säihkyvin silmin; -- minä en yhtään
pelkää ketään.

-- Sinä pikku karitsainen, -- sanoi ristiritari melkein halveksien.

-- Minä olen yhtä voimakas kuin sinäkin, -- jatkoi kaunotar yhä
kiivastuen; -- minä kyllä sinut voittaisin, vaikka sinulla onkin noin
rumat kengät.

-- Syö sitä ennen muutamia nisuleipiä, -- sanoi Manhem-liiton jäsen.

-- Sinä saat käydä täällä tanssimassa ilmaiseksi, on mamselli sanonut,
-- virkkoi loukattu naikkonen.

-- Sinä valehtelet! -- huusi poika, samalla kertaa nolostuneena ja
suuttuneena.

-- Minä en enää koskaan tanssi sinun kanssasi.

-- Enkä minä sinun kanssasi.

Onneksi täytyi nuoren parin juuri lähteä vuorolleen tanssimaan, joten
tuo seurustelua uhkaava keskustelu päättyi.

Lukijamme ovat varmaankin kuulleet Manhem-liitosta, joka oli
huomattavampien fosforistien[1] perustama ja jonka haaveellisena
tarkoituksena oli palauttaa Pohjolaan sen entinen yksinkertaisuus ja
voima. Afzeliuksenkin koulun pojat tutustutettiin noihin salaisuuksiin,
heidän tutkittuansa vanhoja sankarisatuja. Sarkavaatteisella pikku
miehellämme lienee ollut sankarisuuntaan luontaiset lahjat, koskahan jo
oli saanut hopearistin, joka tavallisesti annettiin vasta sanotun koulun
kolmannella luokalla oleville vanhemmille pojille.

[1] Uusromanttinen kirjailijaryhmä Ruotsissa 1800-luvun alkupuolella,
johtajinaan Atterbom ja Hammarsköld. _Suom._

Mitä tuohon entiseen Manhem-liittoon muuten tulee, niin oli sen
tarkoitus kieltämättä kaunis ja suurenmoinen, joskin hieman
mielikuvituksen varaan nojautuva sekä epäilemättä hedelmätön, kuten
muutamat uudemmatkin ajatussuunnat, joiden mukaan pitäisi kasvattaa uusi
sukupolvi vedellä ja voimistelulla.

Nuori pari oli lopettanut tanssivuoronsa ja palasi entiselle paikalleen.
Molemmat näyttivät nyt yhtä iloisilta kuin tanssin alussakin.
Suuttumuksella ei siinä iässä ole pitkiä juuria.

-- Tiedätkö, minullakin on näytettävänä jotain hauskaa, -- virkkoi
mustasilmäinen tyttö.

-- Mitä sitten?

-- Katsohan tätä ... mitä pidät tästä?... Eikö tämä ole yhtä kaunis kuin
sekin, mikä sinulla on? -- tiedusteli pikku kaunotar, ottaen esiin
povestaan pienen, mustassa nauhassa riippuvan, noin pikkusormen pituisen
tikarinnäköisen esineen; sen kahva oli kultaa ja terä hopeata, ja se oli
mitä hienointa tekoa.

Ristiritari katseli ihmetyksellä ja ihastuksella tuota noin pienelle ja
kauniille tytölle tavatonta leikkikalua.

-- No, eikö tämä ole kaunis?... Eikö olekin kauniimpi kuin sinun
esineesi? -- kysyi amatsooni.

-- Keneltä olet sen saanut? -- kysyi yhä enemmän hämmästynyt ritari.

-- Äidiltä... No, mitä siitä pidät?

-- Se on hyvin kaunis... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.

-- Sinä varmaan tahtoisit tämän mielelläsi ... ehkä olet halukas
vaihtamaan?

-- En, sitä en ole.

-- Miksi et?

-- Se on kuin tikari tai puukko ... ei Stark eikä Ubbe koskaan tapelleet
tikareilla eikä puukoilla ... jos se olisi miekka, niin siinä
tapauksessa voisin vaihtaa.

-- Mutta minäpäs en olisikaan halukas vaihtamaan, sillä äiti tahtoo,
että tämä on minulla sekä päivällä että yöllä nukkuessani.

-- Miksi äitisi niin tahtoo?

-- Siksi että ... en uskalla sanoa, sillä äiti on uhannut antaa ankarat
nuhteet, jos vaan kenellekään kerron.

-- Onko äitisi ankara?

-- Ei, äiti on hyvin hyvä ja kiltti ... aina hän kutsuu minua
lempinimellä ja antaa minulle leikkikaluja... Mitä sinä pidät uudesta
leningistäni?... Sen sain tänään.

-- Mikä sinun muu nimesi on kuin Julia?

-- Minun nimeni on Julia Bränner.

-- Bränner! -- huudahti poika ja katsoi naikkostaan suurin silmin.

-- Entä mikä sinun nimesi on muu kuin Albert?

-- Albert Kron.

-- Kron! -- huudahti tyttö, ja hän tuijotti tanssitoveriinsa vielä
suuremmin silmin.

-- Bränner!

-- Kron!

Heistä molemmista tuntui kuin he olisivat kuulleet ennemminkin toistensa
sukunimen ja että siihen liittyi ikävä muisto. Heidän katseensa yhtyi,
niissä katseissa ei ollut hyvää eikä pahaa, iloa eikä surullisuutta. He
näyttivät pikemmin, mikä seikka oli pahempi, olevan arkoja ja
levottomia.

Herra Lundin viulu lakkasi soimasta, ja parit erkanivat.

Samassa aukeni salin ovi, ja sisään astui kookas, kaunis, mutta
tavattoman kalpea nainen.

-- Äiti! -- huudahti pikku Julia ja riensi tulijaa vastaan. Mamselli V.
tervehti vierasta naista kohteliaasti ja pyysi häntä istumaan.

-- Anteeksi, hyvä mamselli! -- lausui vieras. -- Tulin itse noutamaan
Juliaa, kun palvelustyttömme sairastui ... eihän mamselli pane sitä
pahakseen?

-- Tuhat kertaa tervetullut, herttainen neiti, -- lausui mitä
kohteliaimmin tanssiopettajatar, joka näytti osoittavan suurta
mielenkiintoa vierasta kohtaan.

-- Mitä mamselli pitää Juliasta?... Onko mamselli häneen tyytyväinen?

-- Hän on kerrassaan kiltti lapsi, -- kuiskasi mamselli V. niin, ettei
Julia olisi kuullut kiitosta; -- vaikka hän vasta on ensimmäistä kertaa
oppilaitteni joukossa, käyttäytyy hän tavattoman kiltisti, kerrassaan
erinomaisesti.

-- Se ilahduttaa minua suuresti.

-- Eikö hän todellakaan ole aikaisemmin oppinut askeleita keneltäkään
muulta kuin neidiltä?

-- Ei, sen vähän, minkä hän osaa, on hän oppinut minulta.

-- Neiti on noudattanut sangen hyviä periaatteita, -- virkkoi mamselli
V; -- ja jos minä saan johtaa häntä tämän lukukauden, minä lupaan
hänestä jotain aivan erikoista.

-- Olen suuresti kiitollinen mamsellille ... mamsellilla on lukuisasti
oppilaita, -- lausui vieras, katsellen lapsia, jotka melusivat soittajan
ja hänen nuottitelineensä ympärillä.

-- Hyvin monta, -- myönsi mamselli V.; -- mutta tässä eivät ole
läheskään kaikki, sillä monet ovat sairaina ... ja vielä vähemmän ovat
tässä kaikki ne, jotka minulla _voisivat_ olla, -- lisäsi hän ylpeällä
luottamuksella, -- sillä minun on ollut mahdoton vastaanottaa niin monta
kun on ollut tarjolla ... kiitän Jumalaa, kun ehdin saada valmiiksi
nämäkin!

-- Sitä suurempi on kiitollisuuteni, kun mamselli kaikesta huolimatta
hyväntahtoisesti vastaanotti Julian, -- sanoi vieras nainen, lakkaamatta
tarkastellen riemuitsevaa lapsijoukkoa.

-- Kuinka olisinkaan voinut olla vastaanottamatta niin herttaista lasta!
-- kuiskasi opettajatar, katsellen yhtä sormeaan, jota koristi
kallisarvoinen sormus, -- se oli herttaisen lapsen anteliaan äidin
lahja.

-- Jos mamselli suvaitsee, -- virkkoi vieras, nousten sohvalta, -- niin
katselen pikku herrasväkeä vähän lähempää.

-- Olkaa hyvä, olkaa kaikella muotoa niin hyvä, -- myönsi opettajatar,
seuraten vierastaan pikku herrasväen luo. Nämä ojentelivat parhaillaan
käsiään herra Lundia kohti, joka tavalliseen hyvään tapaansa muodosteli
tulitikuista pieniä leikkikaluja, jotka hän lahjoitti pienille
ihailijoilleen sitä myöten kuin ne valmistuivat. Tarkkaavainen katsoja
olisi varmaan ihmetellyt niitä rajuja, tulisia silmäyksiä, joita vieras
nainen loi lapsiparveen.

-- Katsohan, nyt minä olen saanut miekan, jota en tahdokaan vaihtaa
sinun tikariisi, -- huudahti ristiritari, juosten Julian luo, jonka käsi
oli äitinsä kädessä.

Nämä sanat kuultuaan uhkea nainen kavahti ja loi ankaran katseen
Juliaan, joka punastui ja katsoi alas, niinkuin lapset tekevät, kun
tietävät tehneensä jotakin, mikä ei ole heille sallittua.

-- Mikä on nimesi, reipas poikaseni? -- kysyi vieras, tarkasti katsoen
poikaa.

-- Albert Kron, -- vastasi tämä.

-- Ai! Äiti puristaa kovasti kättäni! -- valitti Julia melkein itkien.

Jos mamselli V. tällä hetkellä olisi tullut vilkaisseeksi vierasta
kasvoihin, olisi hän varmaan kummastunut ja peljästynyt sitä rajua
ilmettä, mikä niissä joka sekunti kasvoi.

-- Tämä poika, -- kuiskasi opettaja vieraalleen, -- on vapaa-oppilaitani
... hän on paikkakunnan kivalterin poika... Minulla on tapana joka
lukukausi opettaa myöskin muutamia ilmaiseksi.

-- Vai niin, vai on nimesi Albert Kron, lapseni, -- sanoi vieras; --
elävätkö vanhempasi? -- lisäsi hän, koettaen peittää tunteenpurkaustaan.

-- Kyllä, isä ja äiti elävät.

-- Ja he jaksavat hyvin?

-- Kiitos, hyvin he jaksavat.

Vieraan silmissä näkyi merkillinen tummennus.

-- Vai molemmat jaksavat hyvin, -- jatkoi hän... -- molemmat jaksavat
hyvin!

-- Ei, ei sentään, -- virkkoi poika jälleen ... äiti on sairas ... äiti
on ollut sairas jo kauan.

Vieraan koko olento värähti omituisesti.

-- Onko hän äitisi? -- kysyi Albert hiljaa Julialta.

-- On, -- vastasi tyttö yhtä hiljaa ja arasti.

-- Miksi hän näyttää vihaiselta! -- jatkoi Albert; -- hän katsoo minua
kuin susi hevosta ... sinulla on ruma äiti sinulla ... _minun_ äitini on
paljon kauniimpi.

Sen jälkeen hän juoksi toisten lasten luo näyttämään miekkaansa, jonka
hän tilauksesta oli saanut hyväntahtoiselta herra Lundilta.

Jos Albert olisi ollut kaksikymmenvuotias sen sijaan, että hän oli vain
yhdeksän vuotta vanha, ei hän olisi sanonut Julian äitiä rumaksi; mutta
lapsena pidetään pahaa ja rumaa samana asiana, eikä paha silloin jää
huomaamatta satunnaisen kauniista muodostaan huolimatta.

-- Mitä poika kuiskasi sinulle? -- kysyi äiti tyttäreltään.

-- Hän sanoi ... hän sanoi, -- mutisi Julia -- hän sanoi, että äiti ...
että äiti...

-- Mitä hän kuiskasi? -- toisti äiti ankaran käskevästi.

-- Hän sanoi, että äiti ... että äiti on ruma ... hän on paha poika ...
minä en koskaan enää tanssi hänen kanssansa ... en koskaan, en koskaan,
kiltti äiti!

-- Hyväinen aika, minähän unohdin tarjota neidille kupillisen teetä, --
virkkoi mamselli anteeksipyytäen.

-- Älkää millään muotoa vaivatko itseänne, hyvä mamselli, -- vastusti
vieras; -- join teetä kotona juuri ennen lähtöäni.

-- No, mutta ehkä nyt sentään saa olla?... Pianhan minä sen kiehautan
... kestää vain viisi minuuttia...

-- En voi hyvin jos juon paljon teetä illalla ... sallikaa minun
noudattaa omaa makuani, hyvä mamselli...!

-- Kuten neiti haluaa, -- vastasi kohtelias emäntä.

Jos vieras nainen olisi saanut seurata omaa makuaan, olisi hän
luultavasti, äkillistä sisäistä kuohuaan tyydyttääkseen, tyhjentänyt
pienen ristiritarin veren viimeiseen pisaraan saakka.

Nuo pienet, valkoiset, viattomat karitsat eivät varmaankaan voineet
aavistaa hyenan olevan heidän keskellään, eikä lauman paimenkaan sitä
arvannut.

Kun hyena oli lausunut jäähyväiset ja poistui pienokaisensa kanssa
tanssisalista, mutisi hän hampaittensa välistä seuraavat sanat:

-- Minä siis sain nähdä hänet!... Hänet, jonka elämän minä kerran
pelastin!... Eikö minulla ole oikeus ottaa lahjani takaisin!... Minä
otan, minä otan sen takaisin ja annan sen sovitusuhriksi kostolleni,
sinulle, onneton, odottava varjo!... Ikuinen viha, ikuinen kosto!...
Hänelle ja niille muille!...

Musta oli sateinen syysilta, mustempi hyenan sielu.



IX

ENSIMMÄINEN HÄMMENNYS


Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun.
Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan
jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää
olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti
Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se
voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin
ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan
mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa,
jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän
kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina
paimentamassa karjalaumojaan.

Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha
vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! --

Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV
Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan
selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen.
Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan
sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen
majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää
vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä
kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli
vieläkin.

Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua
Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa
kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia,
eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää.

Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä
kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki
almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa
loistossa.

Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa
istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin
edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta
liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta
tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin.
Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään,
ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se.

Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka
täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa
olla huono pää.

Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana
päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi
korkealla äänellä seuraavat sanat:

-- Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon
omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa,
mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi... Helposti sinä
voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua
sana, ja sinä olet hovimarsalkka... Mutta sinusta ei pidä tulla
hovimarsalkkaa... Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen
herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee
puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus... Miksi et
hanki itsellesi tuota lääniä?... Etkö voi palvella kuningasta ja maata
yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?... Lääni on kaunis, virkapuku ei
ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia,
komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen
pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi...
Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan
isännäksi!

Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi
liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa,
paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten.
Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen
vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat
häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään
ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä,
että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat
läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien
innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet
ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun.

Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä
vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä
saapua keskustelemaan hänen kanssaan.

Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n
portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa
kanssa.

Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen
ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain
kirjeen tapaista.

-- Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? -- jatkoi Lejonborg.

-- En kiellä, -- vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan
diplomaattista hommaa siinä ... mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden
joukkoon... Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani.

-- Sinä kyllä aukaiset solmut, -- ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka
Atlantin valtameren pohjalla... Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo
asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista
persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.

-- Se on totta, se koskee todellakin sinua, -- vastasi kreivi V.

-- Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, -- jatkoi Lejonborg, -- että
tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran
virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.

-- Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? -- kysyi V.,
pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.

Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä
kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon
ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.

-- Tunnenko tätä päällekirjoitusta, -- toisti hän, levottomuutensa
kasvaessa; -- jalosukuiselle herra kreiville ... sehän on osoitettu
minulle ... niin, minulle.

-- Tiedän sen, -- virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; --
mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.

-- Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? -- huudahti Lejonborg, joka tuli
äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.

-- Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! -- lausui kreivi V.

-- En, kautta kunniani, -- vakuutti Lejonborg, huolellisesti
tarkastettuaan jokaista kirjainta; -- kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä
kirje?

Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti
edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään.

-- Ei niin kiireesti, parahin kreivini! -- esteli V; -- minun täytyy
ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää...
Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin
se joutui minun käsiini... Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian,
miksi ei sitä heti voida jättää sinulle... Kärsivällisyyttä siis ja
kuuntele tarkkaan.

Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella
silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin
kasvonilmeitä.

      »Kreivi Karl Gustaf!

Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy
päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän
kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten
tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä
uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut
onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen
onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan
hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa
hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä,
jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi
sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka
kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista
kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys
vielä...

Kreivi V. keskeytti lukemisen.

-- Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, -- virkkoi hän, -- sillä se on
reväisty pois kirjeestä!... Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!...
Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin
sinä nyt.

Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin
otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen.

-- Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V.

-- Söin, -- vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; -- aivan niin, minä
söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa.

-- Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? -- jatkoi
kreivi V.

-- Aivan niin. Aivan niin... Kello oli viisi, kun lähdin sieltä... Mutta
minä en ymmärrä...

-- Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma.

Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys.

-- Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija.

-- Minä ... en tiedä, -- sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä
kuin mielipuoli.

-- Ja miten h...ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?... Oletko
kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja
kunniasi!

Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan.

-- Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! -- huudahti hän lyöden nyrkillään
otsaansa.

-- Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, -- sanoi kreivi V., --
jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen
majesteettinsa käsiin.

-- Hänen kuninkaallisen majesteettinsa...! vaikeroi Lejonborg.

-- Niin ... kaikkein korkeimpiin käsiin... Sinähän tiedät, ettei
sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.

-- Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa...?

-- Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut
kaupunginvankilaan.

-- Voi Jumalani!... Ja sinä?... Sinä?

-- Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]... Mutta vakavasti puhuen, rakas
Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?... Ainoastaan suora
vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu
siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen
pelkästä tyhmyydestä... Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta
olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!

[1] Mielisairaala.

Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että
hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.

-- Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! -- lausui hän;
-- kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi... Salainen vihollinen,
joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa
ryöstääkseen sen minulta... Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen
virkaan, joka minulle on luvattu.

-- Se ei tunnu uskomattomalta, -- virkkoi kreivi V.; -- minä tunnen
kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne
maistuvat... Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin
minäkin ajatelleeksi.

-- Minullako ... minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, --
puhui Lejonborg; -- minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen
palveluksessa?... Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua
kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?... Minäkö vehkeilisin
sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja
kansansa epäjumala?... Voiko kukaan edes ajatella sellaista
mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on
jäänyt perinnöksi jälkeläisille?... Ei, ei, se on mahdotonta!... Kukaan
ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!

Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:

-- Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta... Mutta sukkelat kielet
ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen
kuninkaalliseen perheeseen... Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on
kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.

-- Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein
lapsi... Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet
kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut
sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle,
josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas
käsi... Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit
päivät!

Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin
näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta
hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.

-- Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? -- kysyi jälleen kreivi V. --
etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa... Malta mielesi, ystäväni!... Et
siis tunne häntä?

-- En en, tuhat kertaa en ... sen vannon sieluni autuuden kautta... Sen
vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!... Mutta -- jatkoi
hän palavan innokkaasti -- kuka on ilmiantaja?... Kuka on löytänyt ja
tuonut tämän kirotun paperin?... Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa
sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin
kaikkiin!

Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin
syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.

Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean
isännän lausuttua sanan avautui.

Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.

-- Saapunutko? -- kysyi kreivi.

-- Niin, armollinen kreivi! -- vastasi palvelija.

-- Hyvä!... Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan
siellä... Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.

Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.

-- Suo anteeksi, Lejonborg! -- sanoi kreivi V. -- minun täytyy jättää
sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi... Ole kuitenkin rauhallinen...
Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän
molempien tyytyväisyydeksi... Ellei ole sen vaarallisempia
valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja
ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.

Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.

Kreivi Lejonborg oli yksin.

Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! -- Häntä epäiltiin, syytettiin
valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään
korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset
kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota
siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä
tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen
sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen
katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän
huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.

Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on
heitetty takaisin syyttäjän kasvoille -- ja hän piti sitä sangen
helppona tehtävänä -- mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään
palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on
tehty... Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö ... ja
minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei
vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään
kaikki, mitä tahdon -- ja vielä enemmänkin.

Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan
valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä
ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän
täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen
ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman
kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä
kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä,
mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.

Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne
mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden
epäjumalankuvia!



X

TOINEN HÄMMENNYS


Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat
mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti,
nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun
samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet
olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät
uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon
taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä
ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.

-- Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, -- mutisi kreivi V., --
hullutus käy hurjaksi... En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on
suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.

-- Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! -- huusi
Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin
värikkäillä poskillaan.

-- Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, -- jatkoi V. -- muodostaen jo
oikein gordialaisen solmun... Varo itseäsi Lejonborg!... Kaarle Juhanan
säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.

Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein
tajuttomana.

-- Ei mitään naisten tapoja, kreivi! -- huudahti V. Teroita nyt silmäsi
ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!

Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä
uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin
edellinenkin.

Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja
luki ääneensä seuraavaa:

      »Kreivi Karl Gustaf!

Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on
herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä
huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin
kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean
riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka
vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi
päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin
olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme
menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi
Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän
aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä
katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut
asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta.
Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme
valmiina tekemään liiton... Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä
parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi.
Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori.
Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen,
että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta
Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja
kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja
miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?

P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä,
tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai
minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa.
Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille
niinkuin mannaa Israelin lapsille.

Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään
muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että
suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin,
jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä
hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi
ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet
epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain
ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö
ole oikeassa? -- Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten
antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.

                                  Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi
                                                         v. D.»

Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen
uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.

-- Helvetillistä! Helvetillistä! -- puhisi onneton kreivi Lejonborg.

Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi
kirjeen tutkimista.

-- Ja mistä ... mistä ... mistä tuo kirje on löydetty? -- kysyi
Lejonborg sammalten.

-- Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, -- vastasi kreivi, silmät
yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.

-- Mistä?... Mistä?... Keneltä?... Keneltä?

-- Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on
poliisimestari käynyt kotonasi.

-- Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! -- huusi Lejonborg
äärimmäisen epätoivoisena.

-- Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, -- lisäsi V., -- sekä tarkastanut
paperisi ja löytänyt tämän kirjeen... Luonnollisesti se sinua
kummastuttaa, ystävä-parkani!

-- Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! -- huudahti Lejonborg. --
Mahdotonta!... Se on huutava valhe!... Näenkö minä unta vai olenko
hullu?... Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?

Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa
Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.

-- Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen
vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, -- lausui V., otsa jälleen
sileänä.

Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen
rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän
ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen
hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana.
Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.

-- Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä
mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu
olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.

-- Ei, ei ... sehän on mahdotonta, -- myönsi Lejonborg heti.

Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.

-- Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, -- jatkoi
kreivi V. -- luulisinpä pikemmin niin... Mutta tällainen leikki on
karkeata, liian karkeata!

-- Liian karkeata! -- toisti Lejonborg.

-- Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua
ivanuoliensa ampumatauluna?

-- Ketkäkö?... Kuinka voisin heidät muistaa?... Heitä on monta ...
kaikki tekevät niin... Minä epäilen melkein koko maailmaa ... niin, minä
epäilen jokikistä.

Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja
yksinkertaisuus.

-- Omasta puolestani, -- virkkoi kreivi V., -- luulen sinua
valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut... Vakuutan
sen pyhästi.

-- Oi, siitä olinkin varma, -- riemuitsi Lejonborg; -- sinähän tunnet
minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin
olla syyllinen moiseen rikokseen... Minua kauhistaa jo sellaisen
ajatuskin.

-- Mutta, -- jatkoi V., -- on monia, hyvin monia, jotka näiden
kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.

-- Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! -- huusi Lejonborg.

-- Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa
vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen
tuulenhenki, -- huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti
ympärilleen.

-- Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan
nimessä!

-- Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä
kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen
lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?

-- Se on käsittämätöntä.

-- Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi

-- Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.

-- Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä
kuin juuri Jumala... Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.

-- Minä vastaan väestäni, -- selitti viimemainittu ylpeällä katsella; --
ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun
palvelijani olisivat minulle tottelemattomat... Sitä he eivät koskaan
uskaltaisi.

-- Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada
sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?... Tosin on näissä
asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään
runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä... Sinulla on varmaan joku
vihamies.

-- Niin, niin, sitä minä aavistin heti... Sanoinhan oitis, että tämä on
jonkun vihamiehen työtä.

-- No, mitä siis arvelet itse?

-- Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani
suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo
salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma... Lupaus läänistä
on ollut suolaa moneen happamaan silmään... Tiedänhän minä sen!

-- Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka
jälkiä maksaisi vaivaa seurata?... Olkoonpa, että näiden kirjeiden
tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin
niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden
kirjoittajaa... Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla
ja mestauskirveellä.

-- Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan
vavisten.

-- Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?

-- Voin, voin ... en, en!... Voin!... odota ... nyt minä tiedän.

Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä
kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä,
äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.

Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän
kreivi V:tä.

-- Minun täytyy nyt lähteä linnaan, -- keskeytti kreivi V. hänet, -- ja
sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi... Voit olla huoletta, sillä
asia on minun käsissäni... Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka
musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen... Kuitenkin
täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla
ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi
siksi, kunnes määrätään toisin... Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja
luota hyvään ystävääsi... Au revoir, parahin kreivi!

Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti
alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen
suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:

-- Hänkö salaliittolainen, hänkö?... Ennemmin alkavat lampaatkin
vehkeillä sutta vastaan... Hyvä kuitenkin niinkuin on... Lääni joutuu
toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana...
Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja
minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta
kärkkyvästä narrista... Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron
kaikista näistä muistakin!... Se ilvehtijä, joka tämän sopan on
keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen... Mutta
piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen
takinliepeestään.



XI

HYTTYNEN


Tuskin kukaan olisi kadehtinut kreivi Karl Gustav Lejonborgin ikivanhaa,
jaloa nimeä ja hänen suuria rikkauksiaan, puhumattakaan hänen entisistä,
loistavista toiveistaan, nyt kun hän lepäsi kokoon kyyristyneenä
kullatulla, silkillä päällystetyllä leposohvallaan komeassa huoneessaan
kasvot kätkettyinä pielukseen, ja kirosi sekä vuodatti kyyneliä.

Oli kulunut lähes neljä tuntia siitä kun hän oli saapunut kotiin kreivi
V:n luota, mutta kuinka paljon odottamatonta olikaan tämän ajan kuluessa
tapahtunut!

Tosin oli poliisipalvelija, jonka kauhistava olento oli kauan viipynyt
kauniissa eteisessä, vihdoinkin poistunut; mutta hän ei ollut kuitenkaan
lähtenyt tyhjin, käsin: hänen mennessään oli hänen toisessa kädessään
kuva töyhdöillä varustetusta maaherranhatusta ja toisessa kuva
viraltapannun kamariherran kultaisesta avaimesta. Hirveätä on
sellaisesta puhuakin -- mutta miten paljon hirveämpää sellaista vielä
nähdä.

Lyhyesti kerrottuna oli asia siten, että kreivi V., onnellisen
audienssin jälkeen linnassa, oli kunnioittanut »hyvää ystäväänsä»
persoonallisella käynnillä. Avoimin sylin oli kreivi Lejonborg
kiirehtinyt »jaloa ystäväänsä ja suojelijaansa» vastaan. »Jalo ystävä»
oli painanut »hyvää ystäväänsä» rintaansa vasten. Senjälkeen olivat
molemmat tuttavallisesti istuutuneet vieretysten leposohvalle.

Kreivi V. kertoi nyt suureksi ilokseen ja tyytyväisyydekseen, että mitä
tuli koko suureen valtiokavallusjuttuun, oli hänen onnistunut, joskin
suurella vaivalla, poistaa Jupiterin miekka kreivi Lejonborgin pään
päältä, mutta hänen täytyi samalla kertaa suureksi surukseen ja
tuskakseen ilmoittaa, että tuon siunatun läänin hallinto oli samana
päivänä uskottu eräälle toiselle henkilölle, koska ei käynyt päinsä
nimittää siihen sellaista henkilöä, jonka suhteen, vaikka hän olikin
viaton, yleinen mielipide ei kenties ollut vakuutettu, samalla kun
myöskin oli korkeimmassa paikassa katsottu välttämättömäksi eroittaa
kreivi Lejonborg kamariherran virasta, koska ei ollut oikein sopivaa
hovin kunnialle antaa sellaisen henkilön, olla niin lähellä
kuninkaallisia persoonaa, jota, vaikkakin täysin perusteettomasti,
epäiltiin syylliseksi vallankumouksellisiin vehkeilyihin.

Kreivi V. antoi sen vuoksi »hyvälle ystävälleen» neuvon matkustaa
Skooneen, ollakseen siellä, niin kauvan kuin myrskyä kesti, Bastholman
sukutilan alustalaisten lempeänä isäntänä. Edelleen antoi hän »hyvän
ystävänsä» ymmärtää, että kaikki palautuisi jälleen pian entiselleen,
kunhan molemmin puolin ehdittiin rauhoittua, huomauttaen samalla, että
mainitsemallaan uudella maaherralla oli monien muiden heikkouksiensa
ohella myöskin hyvin heikko rinta, johon yksi ja toinen paitsi
luonnollisesti maaherra itse, panivat paljonkin merkityksellistä
huomiota.

Monen monituiset kerrat puristi kreivi V. »hyvän ystävänsä» kättä,
kuiskaten hänen korvaansa lohduttavia sanoja; hän melkein kyyneleet
silmissä vakuutti Lejonborgille jatkuvaa ystävyyttään sekä jätti hänet
sitten yksinään epätoivoonsa.

Siksi makasi kreivi Lejonborg nyt kokoon kyyristyneenä leposohvalla, ja
siksi turmelivat hänen kyyneleensä loistavaa silkkipielusta. Nämä olivat
ensimmäiset kyyneleet, jotka kreivi eläissään oli vuodattanut, sillä
lapsena hän ei ollut koskaan saanut vitsaa, eikä aikaihmisenä ollut
hänelle milloinkaan sattunut mitään sellaista, joka olisi saattanut
liikuttaa häntä kyyneliin saakka. Tietysti hän oli kantanut surunauhaa
vanhempiensa ja sisarustensa kuoleman jälkeen, mutta niiden suurten
tilusten hoito, jotka hän oli heiltä perinyt, toi mukanaan hänelle niin
paljon huolta, ettei hänellä ollut sekuntiakaan aikaa uhrata suremiseen.

Ikkuna oli avattu, jotta raitis iltailma pääsi tunkeutumaan huoneeseen;
mutta mitä hyödytti virkistävän ilman tulvehtiminen huoneeseen, kun mies
makasi suu ja sieramet pielukseen painettuina.

Olisipa melkein luullut kreiviä kuolleeksi, ellei olisi nähnyt hänen
selkärankansa aika-ajoittaista aaltoilua; ne olivat maininkeja myrskyn
jälkeen.

Jumala tietää, kuinka kauvan onneton kreivi olisikaan maannut siinä
asennossa, ehkäpä siksi, kunnes kuolema olisi hänet yllättänyt, ellei
pienen hyttysen surina olisi saattanut häntä tietoihinsa ja houkutellut
häntä jälleen kuolemasta elämään.

Tuo pieni hyttynen oli lähtenyt kylmää ilmaa pakoon ja lentänyt
ikkunasta suoraan kreivin huoneeseen, missä hyttysen mielestä kai tuntui
olo mieluisalta, sillä se surisi puhtaassa viattomuudessaan hyvin
iloisesti ja kauniisti, aavistamatta mitään upeassa huoneessa
vallitsevasta surusta ja kärsimyksestä.

Hyttynen karkeloi ensin ikkunaruudulla, jonka jälkeen se lähti
huoneeseen lentelemään. Eläimet pitävät ihmisistä, ja erittäinkin
hyttyset. Oli senvuoksi luonnollista, että hyttynen läheni upeata
sohvaa.

Se ihmetteli kyllä suuresti viimeisimmän muodin mukaan tehtyä
hännystakkia, joka oli lepäävän olennon yllä, sillä se tepasteli
useampaan kertaan sen selkämystää ylös ja alas; mutta ollen suurempi
luonnon kuin taiteen ystävä, kiepsahti se lopuksi kreivin niskalle,
jonka tuuhea, musta hiuspeitto kaikesta päättäen suuresti miellytti
tuota pientä kutsumatonta vierasta.

Kreivin päässä, joka tällä hetkellä oli sisäisesti kokonaan murheen
mustentama, oli kuitenkin yksi valopilkku. Valtasiko hyttysen mielen
jonkulainen kuutamohaaveilu, sitä emme tiedä; mutta kaikessa tapauksessa
katseli se ihastuneena tuota paljasta paikkaa, suristen perin lempeästi
ja soinnukkaasti.

Ja kreivi, joka oli jo eroittanut hyttysen surinan, ei voinut käsittää,
kuinka joku elävä olento saattoi olla iloinen ja onnellinen tänä
onnettomuuden päivänä. Viimein alkoi hänestä tuntua kuin olisi hyttysen
laulu vähitellen muuttunut tuntehikkaampaan ja surunvoittoisempaan
äänilajiin. Tämä sopikin paremmin kreivin mielentilaan, ja hän ihaili
pientä hyttystä, joka niin hyvin ymmärsi lähestyä hänen sisäisimpiä
ajatuksiaan.

Ikäänkuin itikka olisi tiennyt, miten tervetullut se oli, läheni
hyttynen tosiaan ajatusten kotia, ja luultavasti pyrkien kaikkein
pyhimpään, tunki se hienon tiirikkansa pään kaljuun kohtaan -- Mutta --
voi kauhistus! -- se mikä hyväilee ajatuksia, ei aina hivele hipiää.

Rajuna kuin säikähtänyt hevonen hypähti kreivi sohvalta ja löi
nyrkillään päälakeensa. Kun kärsimyksen kalkki on kohonnut kukkuralleen,
tarvitaan ainoastaan pieni pisara saamaan sen kuohumaan ylitse. Siksi
kreivikin nyt näin kauheasti riehahti.

Hän syöksyi poislentävän hyttysen perään, joka kumma kyllä, oli
välttänyt iskun, -- aikoen tappaa sen, saadakseen edes sillä tavoin
purkaa epätoivoaan, joka oli särkeä hänen sydämensä. Tosin oli hänen
kostonsa esine vain vähäpätöinen hyttynen, mutta »pienetkin murut ovat
leipää». Pienet saavat aina kärsiä suurten tähden.

Hyttysparka ei tässä hädässä älynnyt ymmärtäväisesti lentää ulos
akkunasta, vaan syöksyi säikähdyksissään toisella seinällä olevaa suurta
kuvastinsa vastaan. Kreivin viisi sormea, jotka olivat kuin viisi
käärmeenpoikasta, koettivat saada sitä kiinni tuolta liukkaalta,
kirkkaalta pinnalta. Turhaan hyttynen koetti turvautua siipiinsä,
turhaan se valitti hätäänsä toverilleen, jonka se näki kuvastimessa
olevan saman armottoman kohtalon alainen, turhaan, turhaan --
kuolinsurahdus -- ja kaikki oli ohi!

Ken suuttuu vähästä, myöskin leppyy vähästä, ja miten onnellinen onkaan
se sattuma, että oikealla hetkellä saa tuntea koston nautintoa. Niinpä
ilmestyi myöskin kreivi Lejonborgin huulille mitä herttaisin hymy.

Kreivi oli enemmän kuin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat
kauniit ja miehekkäät; mutta hymyillessään luuli hän olevansa kerrassaan
jumalallinen. Sen vuoksi katsahti hän nytkin kuvastimeen tavallista
tyytyväisempänä. Mutta miksi hän niin äkisti kalpenee? Miksi nousevat
hänen hiuskarvansa? Miksi katoaa hymy ja hänen värähtelevät huulensa
käyvät kuolonsinisiksi? -- Miksi tuijottaa hän noin kauhistuneena
kuvastimeen? -- Onko pahahenki ollut kätkeytyneenä viattoman hyttysen
veressä? -- Hän huomaa kuvastimessa paitsi omaa kuvaansa toisetkin
kasvot, jotka ovat mustat kuin jonkun maanalaisen hengen. Nuo kasvot,
joilla näkyy pirullinen irvistys ja jotka nyt kohtaavat kreivin katseen,
eivät totisesti voi olla minkään hyvän hengen.

Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät,
kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta:

-- Sinä olet surissut niinkuin hyttynen ... niinkuin hyttysen tulee
sinun myöskin kuolla!



XII

RUUSUNPUNAINEN KIRJE


-- Kuka siellä?... Sinäkö, s--tana!... Mille sinä irvistät?... Ja mitä
sinä mutiset?... Mitä tahdot?... Kuka on käskenyt sinun tulla tänne,
lurjus?

Näitä sanoja raivostuneesti huutaessaan läheni kreivi Lejonborg erästä
henkilöä, joka seisoi huoneen ovella, liikkumattomana kuin suuri
kuvapatsas, joskaan ei valkoisesta marmorista veistetty, mutta ainakin
pronssista, ja tummimmasta pronssista sittenkin.

Tämä henkilö ei ollut niitä, joita katsellaan välinpitämättömästi. Hän
oli puettu eräänlaiseen virkapukuun, tai oikeammin rikkaitten
herrasväkien metsästäjäin käyttämään livreijaan; siihen kuului viheriä
hännystakki ja samanväriset housut, metsästyspuukko hopeisessa
kannattimessa ja kolmikulmainen hattu, johon oli kiinnitetty vihreitä ja
valkoisia sulkia. Mutta itse metsästäjä oli, elämänsä vähäisestä
kutsumuksesta huolimatta, perin huomattava olento: hänen jättiläismäinen
vartalonsa ja lihaksinen ruumiinsa, kasvojensa tummanruskea väri, paksut
korpinkiharat, kyömynenä ja yömustat silmät osoittivat, että hän oli
luotu jonnekin muualle kuin palvelijain huoneeseen.

-- Olenko minä irvistänyt ... olenko mutissut jotain? -- sammalsi
metsästäjä punastuen kuin olisi hänet tavattu itse teossa.

-- Näinhän minä kuvastimessa sinun irvistävät kasvosi! sanoi kreivi; --
kuulivathan minun korvani, mitä sinä lausuit!... Mitä tarkoitit?

-- Ah, todellakin, -- vastasi metsästäjä, koettaen näyttää
mahdollisimman tyhmältä ja yksinkertaiselta, -- minusta näytti
hauskalta, kun teidän armonne ajoi takaa hyttystä ... niin, se minusta
näytti niin hauskalta...

-- Näyttikö se hauskalta?... Etkö häpeä, senkin roikale!... Kuka on
antanut sinulle luvan nauraa minulle? -- huusi kreivi, tarttuen muurin
nurkassa olevaan kultanuppiseen espanjalaiseen ruokokeppiin.

-- Antakaa anteeksi, teidän armonne! -- rukoili metsästäjä äänellä, joka
oli täysi vastakohta hänen ylpeille silmilleen ja miehekkäälle
olennolleen; -- minä tein siinä hyvin tyhmästi ... antakaa minulle
anteeksi tämä kerta... Jumala tietää, että minä tunnen mitä syvintä
rakkautta ja kunnioitusta korkeaa isäntääni kohtaan, ja kukaan ei voi
olla siitä varmemmin vakuutettu kuin teidän armonne itse.

-- Kuka on surissut niinkuin hyttynen, ja kenen tulee kuolla niinkuin
hyttysen? huusi kreivi kohottaen keppiä.

-- Ajattelin itseäni ja vertaisteni kohtaloa, -- vastasi metsästäjä
surunvoittoisella äänellä; -- iloisina ja onnellisina me surisemme
hyttysten lailla, niin kauan kuin olemme korkeitten herrojemme suosion
auringonpaisteessa ... mutta kun me sen suosion kadotamme, on meidän
kohtalomme kuin kuolevan hyttysen ... enkö ole oikeassa, tiedän armonne?

-- Mitä sinä tahdot?... Olenko soittanut sinua?... kysyi kreivi hiukan
leppyneesti antaen keppinsä vaipua. Hänelle teki hyvää, kun joku tällä
hetkellä häntä pelkäsi, sillä hyttynenkään ei enää ollut hänen vihansa
ulottuvissa.

-- On kirje...

-- Kirje, kirje! -- huudahti kreivi raivostuneena, sillä ne kirjeet,
jotka hän tänä onnettomuuden päivänä oli nähnyt, muistuivat nyt elävästi
hänen mieleensä; -- kirje, kirje!... Miten on se helvetillinen kirje
joutunut minun pöytälaatikkooni?

-- Mikä kirje, teidän armonne?

-- Kirje, jonka poliisimestari löysi täältä aamupäivällä.. Voi, että
minun on täytynyt kokea mitään niin kauheata!

-- Tarkoittaako teidän armonne sitä kirjettä, josta oli niin paljon
hälyä, kun teidän armonne tuli kotiin?

-- Sitä juuri, heittiö!... Miten se oli joutunut pöytälaatikkooni?

-- Kuinka minä voin sen tietää, teidän armonne? -- vastasi metsästäjä,
näyttäen perin rehdiltä.

-- Kuka sen sitten tietäisi, ellet sinä ja ne muut, jotka ovat täällä
siivonneet?... Ympäröivätkö minua pelkät rosvot ja roistot?

-- Ikävää, hyvin ikävää on uskollisen palvelijan kuulla tuollaisia
sanoja, -- valitti metsästäjä.

-- Ihminen! Kuka on salaa kätkenyt sen kirjeen minun laatikkooni?

-- Teidän armollannehan on aina avain mukanaan, tiedän mä.

-- Mutta laatikkoon on murtauduttu minun poissaollessani.

-- Kun teidän armonne on ollut poissa, olen minä aina ollut teidän
armonne mukana ... huomautan sen siksi, että jos teidän armonne sattuisi
epäilemään minua. En ole ansainnut tulla sellaisen epäluulon alaiseksi,
teidän armonne!

-- Onko kirje sitten joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en luule.

-- Onko lukko auennut itsestään?

-- Myöskään sitä en usko.

-- Sinäkö olet petturi?

-- Ei, sitä en usko.

-- Tai onko se joku muu palvelija?

-- En voi uskoa sitäkään.

-- Onko siis kirje sittenkin joutunut sinne itsestään?

-- Ei, sitä en usko.

-- Onko siis lukko auennut itsestään?

-- En usko sitäkään.

-- Roisto! Luulenpa ettei sinulla ole muuta kuin yksi ja sama vastaus
minun kaikkiin kysymyksiini, -- huusi kreivi, viuhtaisten
espanjanruokoisella kepillään, lyödäkseen ihmisparkaa, joka äsken oli
vavissut hyttysen kuoleman nähdessään.

Tämä tarttui kuitenkin taiturin nopeudella keppiin, joka jäi hänen
oikeaan kouraansa.

-- Nousetko vastaan? kirkui kreivi, turhaan koettaen riuhtoa keppiä
hänen kädestään; -- vastustatko isäntääsi, kurjimus?

-- En, otin vain kepin vastaan, -- luulin teidän armonne tarkoituksen
olevan antaa se minulle.

-- Kepin iskun kyllä, mutta, en keppiä ... päästä se heti irti, kirottu
mies!

Metsästäjä päästi, mutta kreivin toisen kerran aikoessa lyödä
palvelijaansa jäi keppi taaskin viimemainitun käteen.

-- Mitä sinä uskallat tehdä, onneton? -- kähisi kreivi, raivosta
menehtymäisillään.

-- Asettaa kepin takaisi paikalleen, niinkuin teidän armonne tahtoo, --
vastasi metsästäjä, irroittaen vähäisellä tempaisulla espanjaruo'on
kreivin kädestä ja vieden sen muurinnurkkaan, josta se oli otettu.

Isäntä, joka tuosta tempusta suuresti hämmästyi, tuijotti sanattomana
metsästäjäänsä, oikein tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tällainen
palvelevaisuus. Joko hän todella piti metsästäjää niin tyhmänä kuin tämä
näytti tai tunsi hän jotakin kunnioitusta herkulesmaista olentoa
kohtaan, mutta olipa miten tahansa, ei kreivi enää tarttunut keppiin
eikä jatkanut sananvaihtoa palvelijansa kanssa.

-- Pässinpää! murahti hän lyhyesti sekä heittäytyi jälleen pitkäkseen
sohvalle, antautuen huoltensa valtaan.

Metsästäjä läheni häntä kunnioittavasti kumartaen.

-- Olisi muuan kirje, joka... -- alotti hän, kasvoillaan jonkunlaista
tuttavallisuutta osoittava ilme.

-- Kirje, kirje! -- keskeytti hänet, kreivi, hypähtäen ylös sohvalta.

-- Minulle on annettu tämä kirje jätettäväksi teidän armollenne, --
virkkoi metsästäjä.

-- Helvettiin kaikki kirjeet!

-- Ei kuitenkaan tämä, -- sanoi edellinen, ja otti esiin ruusunpunaisen
kotelon; -- olisi synti lähettää tämä kirjelmä sellaiseen paikkaan.

-- Kirjelmä!...Keneltä? -- kysyi kreivi, arasti vilkaisten siihen.

-- Keneltäkö?... Mistä minä sen tiedän, teidän armonne? virkkoi
metsästäjä.

-- Kuka on sen jättänyt?

-- Muuan pieni tyttö, teidän armonne, -- vastasi metsästäjä hymyillen
veitikkamaisesti.

-- Pieni tyttö?

-- Niin, ja kaunis kuin päivä ... hiukset kuin kultaa, ja silmät
loistavat kuin teidän armonne musta ratsu.

-- Ahaa!... Anna tänne, anna tänne! huusi kreivi tempaisten kirjelmän
metsästäjän kädestä.

Kreivi avasi nopeasti kotelon ja luki:

      »Rakkahin kreivi!
      Huomenna odotan sinua.»

-- Mitä! Hän odottaa minua! -- huudahti kreivi niin riemastuneena kuin
olisi joku äkillinen, suuri onni kohdannut häntä; -- hän odottaa minua!
Vihdoinkin, vihdoinkin!... Hän sinuttelee minua ... oh, miten se
kuulostaa likeiseltä!... Tuo yksi sana _sinä_ avaa kaunokaisten
makuukammion... Mutta mitä onkaan saattanut tapahtua, kun hän on näin
äkkiä muuttanut mieltään ... katsokaammehan!

Kreivi jatkoi lukemista:

»Tule rauhoittamaan minua! Minun pelkoni on suuri, melkein yhtä suuri
kuin rakkauteni sinuun».

-- Hänen rakkautensa minuun! -- huudahti kreivi. -- Hänen
rakkautensa!... Hän siis rakastaa minua todellakin ... hän sanoo sen
minulle avoimesti ... kuka olisi sitä uskonut?... Voi niitä naisia!

Ja kreivi luki edelleen:

»En ole tietämätön sen vaaran suuruudesta, johon sinä aiot antautua;
mutta sinun suunnitelmiesi laajuus ja se korkea päämäärä, johon sinä
pyrit, viehättää minua tavattomasti.»

-- Sinun suunnitelmiesi laajuus! Se korkea päämäärä, johon sinä pyrit!
-- toisti kreivi -- mitä hän sillä tarkoittaa... Varmaankin kuvittelee
tuo kaunotar, että on kerrassaan suurenmoinen teko voittaa hänet ...
kuvitelkoon hän vaan niin ... suloinen, jumalallinen hän on joka
tapauksessa.

Hän luki lisää.

»Jos olen ollut kuuro sinun lupauksillesi ja esityksillesi, olen ollut
sitä siksi, että olen epäillyt sinun kohtaloasi. Minulla ei ole tosin
syytä ylistää yhteiskuntaa ja maailmaa, sillä miten se on minua
kohdellut! Mutta sitä paremmalla syyllä minä väistyn ja jätän koston
Jumalalle.»

-- Mitä hittoa hän lörpöttelee? -- mutisi kreivi; -- koston Jumalalle
... mitä hän sillä tarkoittaa?... Voiko koskaan päästä perille naisen
mielikuvituksesta!

Hän jatkoi:

»Älä siis kummastele, jos minua epäilyttää ruveta sinun
rikostoveriksesi, sillä rikos, suuri rikos se kaikissa tapauksissa on.»

-- Rikos! -- naureskeli kreivi; -- pikku viaton raukka!... Kylläpä hän
nyt on kovin tunnontarkka!... Ruveta sinun rikostoveriksesi ... tuntuu
melkein siltä kuin kirjoittaja olisi joku viisitoistavuotias tyttö.

Kreivi jatkoi lukemista:

»Olen äiti, ja minä olen vastuussa pienen tyttäreni tulevaisuudesta...
Jos syöksisin itseni turmioon, niin mitä silloin tulisi hänestä?»

-- Olenhan minä tuhat kertaa vannonut turvaavani sekä hänen että hänen
lapsensa tulevaisuuden, -- keskeytti kreivi; -- hän on kovin arka, tuo
suloinen olento ... mutta se on vaan sitä hauskempaa.

Kreivi luki:

»Kuitenkin olen vastaanottanut ne esineet, jotka olet lähettänyt, ja
minä säilytän niitä hyvin. Kukaan kuolevainen ei saa niitä nähdä, ei
edes aavistaakaan, että sellaisia on minun luonani. Odotan sinua
huomenna, mutta älä tule ennenkuin hämärässä, ettei kukaan pääsisi
selville sinun salaisista käynneistäsi minun luonani. Ole levollinen,
ystäväni! Vaikkakaan minä en kaikessa saata edistää sinun tarkoituksiasi
-- ja mitä voisikaan heikko nainen? -- niin en kuitenkaan milloinkaan
petä sinua. Rakastettu ystävä! Sinun puolestasi tahdon elää ja sinun
puolestasi kuolla».

-- Merkillinen nainen! -- virkkoi kreivi itsekseen; -- toisella rivillä
vakuuttaa, ettei hän tahdo edistää minun tarkoituksiani, ja toisella,
että hän tahtoo minun puolestani elää ja kuolla ... se ei ole muuta kuin
veikistelyä ... pelkkää veikistelyä... Tuollaiset simasuut ovat aika
veijareita!

Ruusunpunaisen kirjelmän alla oli nimi:

      »Anna Jolanta Bränner.»

-- Jumalallinen hän on kaikista hullutuksistaan huolimatta, -- riemuitsi
kreivi; -- mutta joka tapauksessa hän rakastaa minua... Hän on kuitenkin
ollut vastahakoisin kaikista niistä, joiden kanssa olen ollut
tekemisissä ... mutta sitä ihanammalta tuntuu nyt voitto ... tarvitsen
todellakin tällaista suloista viihdykettä kaiken sen kirotun harmin
jälkeen, jota äsken olen kokenut.

-- Käskeekö teidän armonne jotain? -- kysyi metsästäjä, joka ei ollut
hetkeksikään siirtänyt katsettaan isännästään tämän lukiessa kirjelmää.

-- En ... kyllä ... odota! huusi kreivi nuorukaisen vilkkaudella; --
sinun täytyy heti kiirehtää viemään vastaus tähän somaan lappuseen.

-- Miten onkaan hauskaa, että teidän armonne on jälleen saanut takaisin
tavallisen iloisuutenne ja ystävällisen mielenne! -- virkkoi metsästäjä
ilmeisesti tyytyväisenä.

-- Sanotko niin, senkin veijari, -- murahti isäntä, heittäen kirkkaan
riikintaalarin palvelijalle, jonka varma käsi koppasi sen kiinni yhtä
taidokkaasti kuin kreivin kultanuppisen kepinkin.

-- Hopea on kaunis katsella, -- virkkoi sen jälkeen metsästäjä; mutta
tuhat kertaa mieluummin minä katselen teidän armonne kasvoja, kun ne
eivät ole yhtä happamat kuin äsken, jollaisina en ole nähnyt niitä koko
sinä kolmen kuukauden aikana, jonka olen ollut teidän armonne
palveluksessa.

-- Sinä kerjäät yhtä taalaria lisää, -- virkkoi kreivi leikkisästi,
istuutuen kirjoituspöytänsä ääreen; -- sinä otat varteen tilaisuuden ...
minä en ole aina yhtä lempeä kerjäläisiä kohtaan.

-- Jumala varjelkoon teidän armoanne! -- huudahti metsästäjä, seisoen
herransa tuolin takana, ja hänen kasvojensa ilme todisti jotakuinkin
päinvastaista toivomusta.

Kreivi otti esiin lompakkonsa ja hymyillen kätki sinne kirjelmän.

Senjälkeen hän kastoi kultakynän kullatussa porsliinitolpossa olevaan
punaiseen musteeseen, kirjoittaen kultareunuksiselle paperille seuraavat
rivit:

      »Ihana, jumalallinen olento!

Kun huomispäivän ilta levittää kullalla kirjaillun ruusuvaippansa yli
seutujen ja asumusten, lennän minä kyyhkyn tavoin rakkauden eteerisillä
siivillä sinun paratiisiisi, suudellakseni Annan liljasormia ja
polvistuakseni Jolantan perhoisjalan juureen. -- Kyyhky ei ota mukaansa
suuhunsa myrtinlehteä, sillä myrttejä on vain paratiisissa, jonne se
lentää. -- Muuttakoon rakkauden kaikkivaltias pikku jumala sekunneiksi
ne tunnit, jotka minun vielä pitää odottaa pääsemistäni sinun luoksesi,
ja sekunnit tunneiksi, sitten kun olen sinun kammiossasi! -- --
Rukoilen, etten kuolisi, ennenkuin olen todellisesti elänyt, sillä
ainoastaan rakkaus on todellista elämää.

                                     Sinun tahtoasi totteleva orjasi
                                                          K. G.»

Senjälkeen kun kreivi Lejonborg oli useampaan kertaan lukenut läpi
paperille piirtämänsä sepitelmän sekä jonkun aikaa ihailut niitä, ties
mistä romaanista lainattuja, runollisen koreita lauselmia, jotka hän oli
omistanut »ihanalle, jumalalliselle olennolle», sulki hän kuoren
suurella kreivillisellä sinetillä, jättäen sen sitten komearyhtisen
palvelijansa huostaan.

-- Kiiruhda, riennä, lennä, kelpo poikaseni! -- kehoitti hän; -- ota
siivet jalkojesi alle ... osta toinen siipi äsken antamallani taalarilla
... tästä saat taalarin lisää toista varten.

Kreivin metsästäjä juoksi ulos kirjeineen ja hopearahoineen.

-- Ha, ha, ha! Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivi, heittäytyen
sohvalle ja unohtaen kaikki aikaisemmin sinä päivänä kärsimänsä huolet.

-- Ha, ha, ha! -- Hän on merrassa! -- riemuitsi kreivin metsästäjä,
rientäen alas rappusia ja ulos portista.

Lienee vaikeata arvata, kummanko riemu oli suurempi, herran vai
renginkö.



XIII

OMENA


Ensimmäisessä huonekerrassa pihan puolella pienehkössä talossa Isonkadun
varrella Ladugårdslandissa asui kivalteri Kron perheineen, joka ei ollut
suuri. Siihen kuului vain mies, vaimo, yksi ainoa lapsi ja palvelijatar,
mutta pidettiin sitäkin lukumäärää kivalterin perheeksi Tukholmassa
kyllin suurena siihen aikaan, jolloin poliisipalvelijan palkat olivat
paljon huonommat kuin nykyisin.

Lähinnä Titziä, joka oli kerrassaan voittamaton vainukoira poliisien
joukossa, oli Kron etevin.

Hänessä yhdistyivät karhun voima, ketun viekkaus ja koiran vainu. Hän
oli kaikkien niiden kauhu, jotka joutuivat tekemisiin poliisin kanssa.
He saivat häneltä etukäteen kymmenkertaisesti sen rangaistuksen, johon
laki tuli heidät tuomitsemaan siinä tapauksessa, että heidät havaittiin
syyllisiksi; jos heidät taas vapautettiin, joko syyttöminä tai
todistusten puutteessa, olivat he kuitenkin saaneet sellaisen esimaun
oikeuden kovuudesta, että se jätti heihin unohtumattoman vaikutuksen
koko loppuiäkseen. Sanalla sanoen oli kivalteri Kron sellainen mörkö,
jonka kaltaisia ei ole monta pohjolassa.

Tämä mörkö, niin peljätty kuin hän olikin virastossaan, oli kuitenkin
kotonaan lauhkea kuin lammas, mikä seikka yleensä ei ole harvinaista
ankariin herroihin nähden. Rouva Kron, kivalterin Nemesis, oli ennen
kuin meni naimisiin Kronin kanssa ollut leski ja vaatekojun omistaja.
Molemmat olivat, kumpainenkin tahollaan, kovaluontoisia, ja ihmisten oli
vaikea tulla toimeen heidän kanssaan; mutta keskenään elivät he sovussa,
ja jos heidät olisi nähty hetkinä, jolloin he hyväilivät poikaansa,
olisi niistä jäänyt mieleen monta unohtumatonta kohtausta autuaallisesta
perhe-elämästä.

Kivalteri teki tosin paljon työtä heidän yhteisen kotinsa
menestymiseksi, mutta toimeton ei suinkaan ollut hänen vaimonsakaan.
Hänellä oli kaupungissa vaatekauppa, jolla hän ansaitsi kelpo lailla;
mutta vielä enemmän voitti hän pitämällä panttilainakonttoria sen talon
alikerrassa, jossa he asuivat. Armottomammin ei saattanut mies
raastuvassa kohdella rikoksentekijä-raukkoja, kuin hänen vaimonsa
kiristi niitä onnettomia tarvitsevia, jotka turvautuivat hänen
yksityiseen lainakonttoriinsa. Oli siis itsestään selvää, että Kronien
pesässä vallitsi täydellinen hyvinvointi, ja kerrottiinpa, että
pariskunnalla oli sievoinen pääoma säästössä poikaansa varten, vaikkakin
he maailman silmissä koettivat esiintyä niin köyhinä kuin mahdollista.

Perheen neljäs jäsen oli palvelijatar Katarina Link. Kauniiseen vanhaan
tapaan pitää palvelijaa perheeseen kuuluvana sovellutti rouva Kron
kuitenkin niin ankaran kotikurin, ettei hänen perheeseensä tahtonut
kukaan palvelija kuulua kauemmin kuin puolen vuotta.

Katarina Link oli noin kahdenkymmenen vanha, vantterakasvuinen tyttö,
jolla oli sangen kauniit kasvot, ainakin silloin, kun ne saivat olla
rauhassa ankaran emännän käsiltä, mikä kuitenkin oli harvinaista.
Palvelijattaret, jotka tulivat palvelukseen huhtikuun 24 päivänä,
odottivat hartaasti lokakuun 24 päivää. Katarina Link odotti sitä
kuumeisemmin kuin kukaan muu ennen häntä.

Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä
pidellen tulella pientä pannua.

Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten
oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti
povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta
varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa
nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin
pannun alla palavat pienet tuliliekit.

Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon
poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan
rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen
värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.

Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään
äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin
koulupojilla on tapana.

-- Kas, johan Albert on palannut koulusta, -- huudahti palvelijatar ja
nousi.

-- Mitä Karin nyt keittää? -- kysyi poika, silmäten pannua.

-- Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, -- vastasi
Katarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.

-- Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? -- kysyi Albert, käsi
nutun taskussa.

-- Jotain hyvää, kaiketi, -- vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi
poikaan.

-- Hyvää, niin ... mutta mitä hyvää... Eikö Karin osaa arvata?

-- Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin
mielellään.

-- Parempaa!

-- No sitten on Albertilla varmaankin omena ... eikö olekin?

-- Niin on, -- vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren,
harvinaisen kauniin omenan.

-- Siunatkoon, miten se onkin kaunis! -- huudahti palvelustyttö; --
Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?

-- Ei minä aion antaa sen Karinille ... en kenellekään muille kuin
Karinille.

-- Minulleko?... Miksikä minulle?... Alberthan antoi minulle eilenkin
omenan ... tämä on jo liikaa, rakas poikaseni... Albert on kovin kiltti.

-- Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä...

-- Albert syö vain itse omenansa, -- keskeytti hänet tyttö; -- jos rouva
saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle,
niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa
nuhteita.

-- Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa ... minä olen sen saanut.

-- Keneltä?

-- Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme
ulkopuolella... Hänellä oli käyrä nenä ... ja niin leveät hartiat ...
hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.

-- Kukahan herra se oli?

-- En tiedä.

-- Albert ei siis tuntenut häntä?

-- En.

-- Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron,
vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut
ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle
arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän
sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut
kiltti, saat sinä minulta tämän omenan... Ja hän antoi omenan minulle...
Niin että ota sinä nyt vaan tämä ... minä en kerro siitä äidille, sen
lupaan, Karin!

-- Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, -- sanoi Karin, työntäen
luotaan tarjotun lahjan; -- pidä se itse!

Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja
kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan,
mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.

Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän
saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi
alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi
Katarinalle.

-- Se on hän, se on hän! -- huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta
hameesta, -- se on sama herra, jolla on käyrä nenä.

-- Mitä Albert tarkoittaa? -- kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin
levottomana.

-- Hän se antoi minulle omenan.

-- Hänkö sen antoi? -- virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen
hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.

-- Niin, se oli sama kiltti herra... Menenkö häntä vielä kiittämään?

-- Saanko minä sen omenan? -- pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.

-- Tietysti Karin sen saa, -- sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.

-- Kiitos, kiitos, kiltti Albert! -- huudahti Katarina, kätkien omenan
esiliinansa taskuun; -- mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin
luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.

Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.

Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta
puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin
nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.

Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian
hiiltyi tuhaksi.

-- Poika raukka! -- virkkoi hän hiljaa; -- miten lähellä olikaan, että
hän ... voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!... Ei, ei, se ei
saa tapahtua!... Ei hän, ei hän!... Kaikkea muuta, mutta ei häntä ...
tuota kaunista, kilttiä lasta!



XIV

KUPPI


Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän
poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.

Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä
esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat
käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.

Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri
konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia
muistiinpanoja.

Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian
läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.

Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen
toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi
mitä syvin hiljaisuus.

-- Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut
tänään, -- virkkoi vaimo viimein -- ne ovat auttamattomasti langenneet,
sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen
lunastuspäivä... Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain
haluan... Peräti hyvä kauppa!... Vähintään kahdensadan riikintaalarin
voitto, korkoa lukuunottamatta... Peräti hyvä kauppa!

Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.

-- Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! -- huudahti hän; -- miten
Jumalan nimessä on laitasi?

-- Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! -- sanoi Albertkin, työntäen
kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.

-- Kummallista! -- mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; --
luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.

-- Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, -- sanoi kivalteri; --
minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi... Minä olen aina
sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava
lääkkeitä... Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja
apteekkarit laittelevat!

-- Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti
minun rintaani, -- väitti rouva Kron; -- asessori tietää kyllä, mitä hän
määrää, tietää maar.

-- Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit
huonommin etkä suinkaan paremmin... Sinun sijassasi, rakas Greta,
heittäisin hiiteen koko liemen.

-- On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi,
se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve... Minun
on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita
ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.

-- Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.

-- Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime
aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.

-- Meidän täytyy keskustella jonkun toisen lääkärin kanssa, -- arveli
kivalteri.

-- Ei ole tarvis, rakas Kron!... Asessori Hagel hoitaa monia sairaita.

-- Mutta koskaan en ole kuullut, että kukaan heistä olisi parantunut.

-- Nyt sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, -- huomautti rouva.

-- Aina sinä hankaat vastaan, -- virkkoi kivalteri.

-- Hoida sinä omat asiasi, Kron ... minä kyllä hoidan omani, -- sanoi
vaimo.

Kivalteri vaikeni ja jatkoi esityslistansa laatimista.

-- Mitä sinä nyt luet? -- kysyi äiti pojaltaan.

-- Minä luen kuningatar Blankasta, joka antoi pojalleen ja poikansa
puolisolle myrkkyä... Eikö se ole kauheata, rakas äiti?

-- Kirottu nainen! -- huudahti rouva Kron; -- ellei hän joudu palavaan
uuniin, niin ei sitten kukaan... Kirottu nainen!

-- Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! -- valitti Albert.

-- Jos minä olisin kuningatar, -- virkkoi rouva, -- luulisin melkein,
että minäkin olen saanut myrkkyä ... kauheata, mitä tuskia minulla on
rinnassa... Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien
herrasväkien keskuudessa... Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä
heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä... Taivaan
Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? -- huudahti rouva samassa, painaen
kädellään rintaansa.

-- Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, -- lausui kivalteri, työntäen
listansa syrjään ja nousten; -- sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä
lähetän Karinin hakemaan asessoria.

-- Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! -- sanoi vaimo. --
Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän
kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa
takaisin, se lintu!

-- No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, -- käski
isä.

-- Ei, Albert lukee nyt läksyjään, -- sanoi äiti.

-- Ehtiihän hän sen myöhemminkin, -- väitti mies.

-- Sitä asiaa sinä et ymmärrä, -- selitti vaimo; -- poika ei saa
laiminlyödä läksyjään... Aika on kalleinta kaikesta... Mikä kuluu
hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.

-- Oletpa sinä nyt itsepintainen! -- ärähti Kron.

Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän
oli nyt kahden tulen välissä.

-- Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, -- virkkoi
hän; -- kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni... Ei sillä ole niin kiire.

-- Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, -- sanoi äiti,
puristaen lasta rintaansa vasten; -- vielä olen tajuissani ... ehk'en
enää kohta... Huu, miten minua viluttaa!

-- Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan
pelästytät! -- huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien
hattuaan; -- minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä ... ei käy enää
viivytteleminen ... milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona
... nyt ei ole leikkimistä.

-- Tule tänne, Kron! -- huusi vaimo; -- tule tänne ... sinä et saa tällä
hetkellä juosta tiehesi ... teidän molempien täytyy olla minua lähellä
... hyvin ... kas niin ... tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.

Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan,
nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen
otsaltaan.

-- Parahin Kronini! -- virkkoi hän; -- oletko minulle vihainen,
ukkoseni?

-- Miksi olisin sinulle vihainen? -- kysyi mies.

-- Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta ...
mutta...

-- Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?

-- Mutta minä olen tarkoittanut hyvää ... olen aina sinusta pitänyt.

-- Senhän tiedän, rakas Greta... Olenko koskaan väittänyt toisin?

-- Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, -- jatkoi vaimo, -- ja kun
joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy... Se
on niin tavallista.

-- Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä
tiedän.

-- Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla... Sitten kun minä
olen kuollut, tulee sinun...

-- Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet... Ethän aikone nyt vielä kuolla.

-- Ole vaiti ja anna minun puhua!... Kun minä olen kuollut, murrat
makasiinissa irti yhden lattialaudan ... neljännen akkunasta lukien...

Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.

-- Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, -- jatkoi sairas; -- ne
setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä
täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies... Minä olen varma, että
hänestä se tulee... Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies,
vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä
vain poliisipalvelija... Se ei haittaa mitään.

-- Pinkka seteleitä, sanoit?

-- Niin, selviä seteleitä... Olen mielestäni puhunut kyllin
ymmärrettävästi.

-- Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!

-- Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän... Älä
ole siitä pahoillasi, rakas Kron!... Eihän siinä ole mitään pahaa...
Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme... Hänen
tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet... Oh, kun minua
viluttaa... Minun täytyy nojautua paremmin.

Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja
poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän
huolen valtaamina.

-- Kron, -- kuiskasi hän miehensä korvaan; -- joku hiipii tuolla oven
takana... Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.

Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.

-- Se on Karin, -- huusi hän. -- Mitä sinä tahdot?

-- Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! -- huusi rouva; -- tule tänne
sisään ... tule silmänräpäykseksi!

Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti
suurta levottomuutta.

-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi hänen emäntänsä luoden häneen
läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon
varastossa.

-- Minä luulin ... luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, --
sammalsi tyttö.

-- Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan
pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!

-- Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa -- vakuutti Katarina,
silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään
kuppiin.

-- Sinä kuuntelit, senkin peto! -- ähisi rouva -- sinä kuulit minun
sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle ... myymäläkojuun
... jota pidän kaupungissa ... etkö kuullutkin?... Auttakaa! Auttakaa!
huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti
nytkähdellessä; -- minä kuolen! Minä kuolen... Taivaan Jumala ja luoja!

-- Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa ...
ensimmäisen, jonka saat käsiisi, -- käski kivalteri, työntäen Katarinan
ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.

-- Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! -- vaikeroi kivalterin
vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. -- Kron parka! Lapsi raukka! Minun
loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen... Kuolema raivoo suonissani ...
tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!... Jumala minua armahtakoon... Kron!
Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat
langenneet... Minä olen ollut liian ankara... Oikeus ei aina ole hyvä,
vaikka se onkin oikeus... Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta...
Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta
huolehtii ja pitää sinua puhtaana?... Kron, myy vaatekauppa ... älä
kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin... Älä unohda
neljättä lautaa akkunasta lukien... Tuo palvelustyttö ... tyttö ...
mahtoiko hän kuulla?... Pidä häntä silmällä, sillä... Nyt muistan...
Hänen silmänsä ... helvetilliset silmänsä!... Kuppi! Kuppi!... Toimita
hänet kiinni ... oh...»

Vaimo vaikeni -- vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen
jäykistyneen ruumiinsa ääreen.



XV

LOHDUTUS MURHEESSA


-- No, mitä tänne kuuluu? -- kysyi asessori Hagel, astuessaan
hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut
makasi.

-- Kuollut, kuollut! -- vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä
olevalla tuolilla.

-- Kuollut, kuollut! -- toisti Albert, seisoen akkunan luona.

Isän ja pojan kasvot olivat melkein yhtä kalpeat kuin kuolleen.

-- Minä huomaan sen... Sepä tapahtui äkisti, -- sanoi asessori, pidellen
ruumiin toista kättä ja tarkastellen hänen kasvojaan.

-- Niin, kovin äkisti! -- valitti leskimies; -- hänen tuskansa olivat
kauheat.

-- Vai niin, vai niin, mutta, -- jupisi asessori, lähestyen kivalteria,
-- milloin hän kuoli?

-- Täsmälleen tunti sitten, -- vastasi kivalteri.

-- Kertokaa minulle kaikki kuoleman yhteydessä olleet seikat, --
kehoitti lääkäri, istuutuen hänkin.

Kivalteri noudatti pyyntöä ja selvitti sairauskohtauksen kulun alusta
loppuun saakka.

-- Vai niin, vai tuli hän huonommaksi sen jälkeen kun hän oli juonut
liemen, -- virkkoi asessori; -- hm, hm!

-- Hän tuli huonommaksi juotuaan sitä, -- vakuutti Kron.

-- Onko rohdoksista mitään jäljellä! -- tiedusteli lääkäri.

-- Täällä on pussi, -- vastasi kivalteri, nousten ja mennen lipaston
luo, jonka hän avasi ja otti sieltä esiin pienen paperipussin.

Asessori liikutteli sormellaan sen sisältöä ja tutki sitä tarkoin.

-- Rohdoksissa ei ole mitään vikaa, -- selitti hän; -- siitä olinkin
kyllä varma ... tiesin sen ... mutta ... niin, missä on kuppi, josta
sairas joi liemen?

-- Tässä, herra asessori, -- vastasi kivalteri, ottaen lipaston päältä
kupin ja ojentaen sen lääkärille; -- eihän vain apteekissa ole
tapahtunut mitään erehdystä?

Lääkäri vei kupin hyvin lähelle valoa, tarkastellen huolellisesti sitä
vähäistä määrää, mikä oli rohdosta jäljellä kupin pohjalla. Sitten hän
otti kynän ja kosketti sen sulalla pohjaa.

Ellei suuren surun masentama leskimies olisi lakkaamatta katsellut
ruumista, olisi hän varmaankin ihmetellyt sitä merkillistä ilmettä, joka
ilmestyi lääkärin kasvoille, kun hän oli hetken aikaa tutkinut liemen
jäännöstä sekä haistellut siihen kastamansa sulan kärkeä.

Ei sekään herättänyt kivalterin huomiota, että lääkäri kietoi sekä kupin
että sulan huolellisesti paperikääröön.

Albert tosin seurasi tarkkaan lääkärin liikkeitä, mutta hän ei
ymmärtänyt niiden merkitystä. Ehkä hän päätteli lääkärin tärkeän
näköisestä kasvonilmeestä tämän tuumivan mahdollisuutta saada hänen
rakas äitinsä heräämään kuolleista.

Keittiön puolelta kuului ääniä ja askeleita.

Ovi avattiin ja sisään astui kolme miestä, joista Kron tunsi yhden
ammattitoverikseen, kivalteri Ekiksi Jakobin seudulta, sekä kaksi muuta
miestä poliisipalvelijoiksi samasta piiristä.

Kron nousi ja meni heitä vastaan.

-- Tervetuloa, veli! -- lausui hän, ojentaen Ekille kätensä; -- tämä on
sentään lohdutus murheessa.

-- Tietenpä, tietenpä, -- virkkoi Ek, nähtävästi hämillään.

-- Mutta miten sait näin pian tiedon onnettomuudestani -- kysyi Kron,
puristaen lämpimästi virkaveljensä kättä; -- niin, miten sait näin
nopeasti siitä tiedon?

-- Oh, varjelkoon, onhan muillakin hyvä vainu, ei yksistään Kronilla, --
vastasi Ek.

-- Olette menetelleet kerrassaan reilusti, hyvät miehet, -- selitti
Kron, puristaen toistenkin käsiä.

-- Soo, -- mutisi Ek; -- toisin ajoin ajatellaan niin, toisin näin.

Toiset kaksi poliisimiestä katsoivat vuoroin Ekiin, vuoroin toisiansa,
ja molemmat näyttivät selvästi ymmälle joutuneilta.

-- Kuka olisikaan aavistanut, kun minä muutamia tunteja sitten erosin
sinusta, että tällainen tapaus nyt sattuisi! -- virkkoi Kron. -- Minun
täytyy pyytää sinua ottamaan huostaasi huomispäiväinen esityslistani,
sillä käsitäthän, etten minä mitenkään voi huomenna saapua
kuninkaalliseen poliisikamariin... Eihän poliisimestari vaatinekaan,
että minä...

-- Totta hemmetissä täytyy sinun huomenna olla poliisikamarissa, --
vastasi Jakobinseudun kivalteri, vaihtaen seuralaistensa kanssa
merkitseviä silmäyksiä.

-- Oletko sinä hullu, Ek? -- kysyi Kron, sokeana ja kuurona kaikelle
muulle, paitsi omalle suurelle onnettomuudelleen.

-- Hulluko, sanot! -- virkkoi Ek; -- juuri sinun on tultava sinne ennen
muita... Jos kukaan on hullu, niin se olet sinä... Mitä hittoa sinä
oikein ajattelit, veli Kron?

-- Mitä tämä merkitsee? Mitä sinä oikeastaan tarkoitat? -- huudahti
Kron, katsoen toveriaan suurin silmin; -- miksi tuijotat minuun tuolla
tavalla?

Asessori, joka kivalterien keskustelun aikana oli kävellyt lattialla
edestakaisin pitkin askelin ja miettivän näköisenä, pysähtyi Kronin
eteen.

-- Liemessä oli myrkkyä, arsenikia, mies! -- ilmoitti lääkäri, luoden
puhuteltuun läpitunkevan katseen.

-- Myrkkyä! Arsenikia! -- huudahti Kron, astuen murtamia askeleita
taaksepäin.

-- Myrkkyä! -- kirkaisi Albert, juosten esiin akkunan luota.

-- Myrkkyä! Myrkkyä!... Haa! Niin, niin, se on totta! -- valitti Kron,
vaipuen masentuneena tuolille.

Hän muisti nyt ne sanat, jotka vaimonsa oli ehtinyt lausua ennen
viimeistä hengähdystään. Tietoisuus siitä, minkä johdosta vaimo oli
kuollut, musersi hänet nyt kokonaan. Kivalterinkaan sydän ei aina ole
kivestä.

-- Totta, niin ... tietenkin se on totta, -- lausui kivalteri Ek; --
siksi täytyy sinun nyt suoda anteeksi, parahin Kron... Niin, niin, älä
nyt siinä suotta murjauttele silmiäsi ja vääristele naamaasi ... käännä
mieluummin nurin taskusi, sillä katsohan, kunnian veli, saattaisihan
sinulla vielä olla jäljellä niin monta tippaa, että niillä saisi hengen
kunnon mieheltä... Meidän siis täytyy tehdä ruumiintarkastus sinun oman,
kalliin elämäsi säilyttämiseksi, ymmärräthän.

Näiden ystävyydenvakuutusten jälkeen lähestyi Ek virkatovereineen
Kronia, ja he tarttuivat häneen.

Kron hypähti seisaalleen ja työnsi nuo kolme toveriaan luotansa.

-- Roistot! -- kähisi hän; -- uskaltakaapa vaan koskea minuun. Pois
tieltä, lurjukset!

-- Sellainenko sävy nyt onkin puheessasi, -- virkkoi Ek, vetäen syvään
henkeään, sillä hän oli saanut aimo sysäyksen rintaansa.

-- Hyökkäättekö te minun kimppuuni omassa huoneessani!? -- huusi Kron
silmät säihkyen; -- mikä estää minua ruhjomasta teidän aivojanne?

-- Nämä, -- vastasi Ek rauhallisena, vetäen esiin suuresta
takintaskustaan parin käsirautoja; -- kunhan olet saanut nämä käsiisi,
ei sinun tarvitse ostaa valkoisia hansikkaita vaimosi hautajaisiin...
Koska sinulla on rautaiset kädet, saat myös sen mukaiset käsineet.

Ekin antamasta merkistä ryntäsi toinen poliisimiehistä takaapäin Kronin
kimppuun ja kiersi käsivartensa lujasti hänen vartalonsa ympärille;
samalla Ek ja hänen toinen apurinsa ahdistivat häntä edestä.

Kivalterin poika, joka tähän saakka oli seisonut kuin kivettyneenä,
tahtoi nyt syöksyä isälleen avuksi, mutta tunsi samassa asessorin
pidättävän itseään kädestä.

-- Älä sekaannu tähän asiaan, poikaseni, -- kehoitti lääkäri.

-- Mitä he tahtovat isästä? Mitä pahaa isä on tehnyt? -- huusi Albert,
koettaen turhaan irroittaa kättään hyvää tarkoittavan lääkärin kädestä.

-- Jos isäsi ei ole tehnyt mitään pahaa, ei hänellä siinä tapauksessa
myöskään ole mitään pelättävää, -- vastasi asessori; -- ole senvuoksi
kiltti ja tottelevainen, lapseni!

-- Kas, tässä on kaivattu tavara, -- huusi kivalteri Ek, pitäen Kronin
silmien edessä hyvin pientä pulloa, jonka hän oli vetänyt esiin
viimemainitun takintaskusta; -- tunnetko tätä?... Jollei sinulla olekaan
taskuissasi sillisalaattia, niin on sinulla siellä ainakin karvaita
tippoja... Sinä olet aika juupeli, olet kerrassaan oikea kunniapasha!

Asessori päästi nyt Albertin käden ja otti pullon Ekiltä.

-- Pulloko? -- kysyi Kron tuijottavin silmin; -- mikä pullo se on?...
mistä se...? --

-- Mistäkö sen löysin? -- sanoi Ek. -- Sinun omasta taskustasi... Etkö
kuullut?

-- Entä ... entä ... mitä siinä pullossa on? -- sammalsi Kron.

-- Myrkkyä, arsenikia, te onneton, -- vastasi lääkäri, pitäen pulloa
silmiensä edessä ja pudistellen sitä; -- te olette murhannut oman
vaimonne!

-- Mitä helvetin leikkiä tämä on? huusi rikollisena pidetty.

-- Jotain vähän sinnepäin, -- vastasi Ek, -- sillä muussa tapauksessa
sinä olisit kai aikoja sitten heittänyt tuon pullon hiiteen tai ottanut
siitä ryypyn itse... Ruumistahan ei avattane ennenkuin vasta huomenna?
-- kysyi hän sitten, kääntyen lääkärin puoleen.

-- Niin, huomenna, -- vastasi tämä, kooten kapistuksiaan lähteäkseen.

-- Kas niin, mars siis matkaan, veli Kron! -- komensi Ek; -- kuka olisi
voinut aavistaa, että sinäkin tulisit vaeltamaan kaiken maailman
tietä... Vanhan ystävyyden vuoksi annan minä sinun kuitenkin valita joko
Kastenhoffin kellarikerran tai raastuvan.... Mutta siitä voimme puhua
matkalla... Kastenhoff on lähempänä, joten se on ehkä
tarkoituksenmukaisin... Hitto kulkekoon Norrbron yli mokomassa
ilmassa... Eteenpäin, mars.

Onneton leskimies koetti kyllä parhaansa mukaan saada ystävänsä Ekin
vakuutetuksi tämän ennenaikaisesta liiallisesta virkaintoisuudesta,
koettaen selittää hänelle sekä lempeästi että ankarasti, miten luonnoton
oli niin syytös kuin vangitseminenkin, mutta turhaan. Hän kääntyi sen
jälkeen asessori Hagelin puoleen, mutta tämä oli yhtä kuuro hänen
selittelyilleen. Hänen täytyi siis jättää murheellinen kotinsa, ja
hänellä oli tuskin aikaa lausua pojalleen muutamia lohduttavia sanoja,
luvaten pian tulla takaisin.

Sitten kun nuo neljä olivat lähteneet, Kron, Ek ja kaksi muuta
poliisimiestä, tarttui asessori itkevää poikaa kädestä ja katseli häntä
suuresti säälien.

-- Sinä et voi jäädä yksinäsi tähän onnettomuuden majaan, -- sanoi hän.

-- Minä tahdon mennä isän mukana, -- virkkoi Albert, katsoen oveen päin.

-- Sitä et saata, poikaseni.

-- Sitten jään kotiin äidin luo, -- huusi poika, kiiruhtaen sohvan luo,
missä ruumis makasi, ikäänkuin etsien sieltä turvaa.

-- Sekään ei käy päinsä, rakas lapsi, -- selitti lääkäri, vetäen pojan
pois sohvan luota; -- on parasta, että tulet mukanani minun kotiini...
Onhan sekin joku lohdutus murheessa.



XVI

AARRE


Syysyö oli tullut. Sen mustilta, tiheähöyhenisiltä siiviltä putoili
virtanaan sadetta pääkaupungin ylle. Siellä ja täällä leimahti salama,
jota seurasi kaukainen ukkosenjyrähdys. Sitä säestivät palovartijain
vähemmän soinnukkaat äänet ja torvenluritukset, jotka nekään eivät
olleet mitään hauskaa kuultavaa.

Kaksi henkilöä, mies ja nainen, seisoi sen talon eteishuoneessa, jossa
kivalteri Kron perheineen oli asunut, mutta joka nyt vaimon kuoleman
jälkeen niin äkkiä ja odottamatta oli joutunut autioksi; hänen miehensä
olivat poliisipalvelijat kulettaneet pois, ja kunnon lääkäri Hagel oli
ottanut hoiviinsa heidän pienen poikansa.

Mies, joka oli jättiläismäinen kooltaan, piti kädessään lyhtyä, jonka
valossa hän tarkasteli muuatta eteisestä johtavaa raudoitettua ovea.

-- Kaksi puomia ja neljä riippulukkoa, -- mutisi hän; -- eukko ymmärsi
hyvin varjella aarrettaan, näen mä... Se, joka tahtoisi sahata poikki
nuo pötköt ja murtaa lukot, tarvitsisi siihen aikaa vähintäin kahdeksan
päivää... Anna tänne avaimet, Karin!

-- Tässä.

-- Hyvä!... Pitele lyhtyä niin kauan... Tämä käy kuin tanssi.

-- Älä helistele avaimia niin kovaa... Joku saattaa kuulla.

-- Huoli pois, tyttöseni... Onhan kai portti lukossa?

-- On.

-- Ja eihän talossa asu ketään tietääkseni.

-- Mutta naapuritalon väki saattaa kuulla.

-- Lörpötyksiä!... Ukkosilmalla nukkuvat ihmiset kuin tukit ja kivet.

-- Älä päästä puomeja putoomaan kivilattialle sellaisella kolinalla ...
älä päästä, kuuletko!

-- Miten sinä oletkaan arka, rakas tyttö!.... Arveletko ehkä, että eukko
tuolla ylhäällä voi herätä, -- sanoi mies, nauraen niin että hänen koko
ruumiinsa tärisi.

-- Vaiti! Jumalan tähden, vaiti! -- pyysi tyttö, kääntäen kasvonsa
poispäin.

-- Koska hän ei herännyt käydessämme ottamassa avaimet hänen
aarrekammioonsa aivan hänen nenänsä edestä, niin makaa hän varmaan
nytkin hyvässä rauhassa.

-- Kauheata!... Niin, todellakin kauheata ... kamalaa, kamalaa! --
vaikeroi tyttö.

-- Sekö on kamalaa, että sen häijyn saatanan suu nyt on ainiaaksi
tukittu?

-- Voi, hyvä Jumala... Kuinka sinä voit puhua sillä tavalla!... Tällä
hetkellä!

-- Olisiko sinulla vielä useampia palmikoita hänen revittäväkseen?...
Kaipaatko sinä hänen kynsimistään?... Mutta niinhän se on aina: tottumus
on toinen luonto.

-- Minä antaisin hänen repiä päästäni jokaisen hiuskarvan, jos saisin
hänet jälleen eloon, -- sanoi tyttö, väännellen käsiään.

-- Sinä hullu!... Älä pidä lyhtyä sillä tavalla, kaunis lapseni!

-- Minun rinnassani palaa kuin tuli... Oh, miten kauheasti minä kadun!

-- Naiset ovat aina tuollaisessa tilassa ukkosilmalla, parahin Karin.

-- Mutta miksi on ukkosilma?... Miksi ukkonen käy juuri nyt?

-- Etkö sinä koskaan ennen ole kuullut ukkosta, pikku jänö?

-- Laupias taivas, mitä tästä tulee lopuksi!

-- Pitele lyhtyä lähempänä... Nyt neljäs lukko .... kas niin... Mitä,
vieläkin yksi lukko!... Olipa se eukko oikein täysi lempolainen!

-- Älä kiroa!... Älä kiroa!

-- No, Jumala sitten meitä auttakoon! -- huudahti mies käsitellen
lukkoa.

-- Älä rukoile... Älä rukoile!

-- Eikö sitäkään?... kautta sieluni, sitten en tiedä, mitä minun pitäisi
sanoa... Mitähän virkaa tällä reikelillä on... Reikeli ulkopuolella,
eikö se ole hullunkurista?... Mutta sinähän vapiset... Mitä
lapsellisuutta tuo nyt on!

-- Voi, kuinka minä olen onneton! -- huokasi tyttö, nojautuen miehen
puoleen.

-- Minunko sylissäni? kysyi viimenmainittu, kiertäen käsivartensa tytön
vyötäisten ympäri; -- tässä on sinun suojasi, sinun turvasi.

-- Ainoa lohdutukseni on, että sinä pidät minusta... Pidäthän sinä
minusta?

-- Tietysti, rakkaani... Tiedäthän sen, pikku Karin!

-- Ja rakastathan sinä minua aina?... Aina, aina .... rakastathan?

-- Rakastan, rakastan .... tuomiopäivään saakka, tyttöseni!

-- Älä puhu tuomiopäivästä... Älä mainitse sitä kauheata sanaa!

-- No, hautaan saakka sitten.... Pidätkö enemmän siitä sanasta?... Anna
nyt minulle kiltisti suudelma.... Kas niin.... Kiitos, enkelini!...
Rohkaise nyt jälleen itsesi!... Hitto kuitenkin tuota reikeliä.... Ei
ole naurun asia suoriutua siitä ... sitä ei voisi mitenkään työntää
syrjään, ellei huomaisi tässä alla pikku ruuvia... Ainoastaan vanha
vainukoira tällaisen perille pääsee... Hei! Nyt on ovi aarrekammioon
avoinna... Anteeksi, rouva Kron, että minä näin kursailematta astun
sisään.... Tule perässäni, kulta Karin, ja ole iloinen... Parasta on
kuitenkin, että minä nyt otan lyhdyn... Mutta, hitto vieköön, olin
vähällä unohtaa rautakangen.

Samassa tarttui hän lyhtyyn, kumartui ottamaan toiseen käteensä
rautakangen ja lähti sitten sisään. Häntä seurasi Karin vapisevin
polvin.

Se huone, johon he nyt astuivat, oli niin sanottu makasiini; siellä
kivalterin vaimo säilytti kaikenlaisia vaatekappaleita, joita oli
tarvitsevilta ottanut pikku lainojen vakuuksiksi.

-- Taivas! Varjele meitä! -- huudahti Karin, äkkiä pysähtyen ja
tuijottaen eteensä.

-- Mitä nyt? -- kysyi mies, silmäten samaan suuntaan, jonne tyttö
katsoi.

-- Etkö näe, etkö näe? -- jatkoi Katarina; -- hame, hame tuolla
nurkassa.

-- Mikä hame?

-- Tuo musta... Etkö näe?... Voi meitä!

-- Vai niin, tuoko tuolla!... Mitä ihmeellistä siinä on?

-- Etkö näe, että sillä on jalat alla ja yllä pää?

-- Hullutuksia!

-- Se on hän ... hän! Hän katsoo meitä ... hän uhkaa meitä!... Voi voi!

-- Kananpää! -- mutisi mies, lähestyen hametta ja pudistaen sitä; --
eihän täällä ole mitään... Jos sinä pelkäät peikkoja, niin kietaise tuo
vieressäsi riippuva kaapu pääsi ympäri... Mutta näytä minulle ensin
paikka.... Neljäs permantolauta akkunasta lukien ... niinhän se oli,
kyyhkyläiseni?

-- Niin, niin, -- samalsi tyttö, pitäen käsiään silmiensä edessä.

-- Minä asetan nyt lyhdyn tähän lattialle, mutta älä kaada sitä kumoon,
muutoin saat vaivautua sytyttämään sen uudelleen... Onko akkunaluukuissa
aukkoja?

-- Ei, luukuissa ei ole aukkoja.

-- Sepä hyvä... Jos olisi, niin valo voisi näkyä ulos, ja se ei juuri
olisi tarpeellista... Siis neljäs palkki akkunasta lukien ... kas tässä
... nyt ripeästi työhön... Jos kolina sinua peloittaa, niin sulje
korvasi käsilläsi.

-- Murha ja varkaus! -- änkytti Karin; -- kurjuutta kurjuuden lisäksi
... hirveätä!

-- Ole rauhallinen... Miten minun tuleekaan menetellä, kun saan
vaimokseni tuollaisen pienen raukan?

Sen jälkeen iski hän rautakangen palkkien väliin ja alkoi vääntää
lattialautaa irti.

-- Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, -- kerrassaan vahvoja... Mokomia
käyttää harva rakennusmestari... Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja
ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja... No, nyt on palkki irti.... Mikä
piru se oli?

Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin
askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.

Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka
livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien
lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin
kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.

Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili
omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui
aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli
paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.

-- Tässä meillä siis on aarre, -- mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan
seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. -- Kaunis summa!... Mikä onkaan
luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja
kapistukset joutuvat voittajalle!

Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina
vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa
rikostoveriinsa.

-- Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! -- kuiskasi
hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan
välinpitämätön. -- Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle
prinssille ja hänen vaimolleen.... Me tulemme hyvin onnellisiksi.

Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä
ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.

-- Nyt on aika lähteä, -- jatkoi mies; -- mutta missä sinä, tyttö
raukkani, nyt vietät yösi?

-- En tiedä, -- vastasi Karin täysin avuttomana.

-- Tänne sinä et voi jäädä.

-- En, en!

-- Parasta siis on, että sinä seuraat minua... Teetkö sen?

-- Minne?

-- Minun kotiini tietysti... Sehän on yksinkertaisinta.

-- Ja huomenna?

-- Huomenna pitää sinun tulla tänne takaisin, ettei synny mitään
epäilyksiä.

-- On hirveätä palata tänne ... minä en voi.

-- Sinun täytyy ... koeta nyt kestää päivä tai pari, niin kaikki tulee
jälleen hyväksi ... kukaan ei epäile sinua .... kaikki on niin viisaasti
järjestetty ... mutta kiiruhtakaamme nyt päästäksemme pois tästä pesästä
niin pian kuin mahdollista.

-- Niin, niin!... Pois täältä!

-- Tule siis ... meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää
jälkemme... Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä,
joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.

Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä
muutamia minutteja.

Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoitti
Katarinan ottamaan ylleen.

-- Mikä tämä on? -- huudahti Karin; -- tämä haisee.

-- Luulottelua, lapsukaiseni! -- vakuutti mies; -- tule nyt ... en
löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä ... mutta siihen pulaan keksimme
kyllä neuvon.

Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.

       *       *       *       *       *

Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina
nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin
torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.

-- Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni -- sanoi hänen
seuralaisensa lämpimästi.

-- Minun ei kuitenkaan ole vilu, -- virkkoi tyttö; -- minun rinnassani
polttaa kuin tuli ... mutta minne sinä aiot mennä?... Emmekö kuljekaan
sillan yli?

-- Minä laskeudun ensin näitä portaita alas ... rautamuurissa on melkein
veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani...
Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla ... sitä ei kestä
kuin silmänräpäys ... tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana ...
herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä
yksikseen ... kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni
käsivarresta, ettet liukahda rappusilla ... rohkeutta, kaunis, kiltti
tyttöni!

Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.

Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja
ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä
Ladugårdslandin palokellon soitto.

Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen
avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja
pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle
päin ja katoavan pimeään.

Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita
alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.



XVII

ROSVOLUOLA


Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello
kävi kuutta ehtoopäivällä.

Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen
musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille
kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat
kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.

Mustalaisnaisen kasvot olivat valkoiset ja kylmät kuin marmori; mutta
kuka taitelija kykenee marmoriin muovaamaan sen ilmeen, joka tällä
hetkellä oli tuon kaunottaren kasvoilla? -- Kauneuden ja kamaluuden
äärimmäisyyksien kuvaamisessa marmoriin tai kankaalle ei taiteilija
usein onnistu. Ei hän myöskään voi toisintaa auringon säteitä tyynessä
eikä ukkosen salamoita myllertävässä taivaanpiirissä.

Leposohvan vieressä seisoi mustalainen Bruno kreivi Lejonborgin
livreijassa.

-- Minun ei sopinut pistäytyä tänne aamupäivällä, -- sanoi Bruno, --
koska sinä kerran olet kieltänyt minua saapumasta siihen aikaan päivästä
... mutta sinähän olet saanut kirjeeni ja tiedät kaikki... Koston isku
on yhtä aikaa osunut sinun vihollisiisi, ja sinun pitäisi nyt olla
tyytyväinen lapsuudenystävääsi.

-- Minä olen saanut kirjeesi ja tiedän kaikki, -- lausui Anna; -- mutta
puhu, puhu ... minun sydämeni hekumoi kuullessani sinun kuvaavan nuo
tapahtumat alusta loppuun ja luettelevan verisen koston kaikki
kolaukset... Todellakin, Bruno, sinä olet osoittanut minulle paljon
uskollisuutta, ja suloinen on palkkasi kerran oleva, sitten kun ensin
olet suorittanut työsi loppuun ... mutta puhu, puhu!

-- Kivalteri istuu vangittuna Kastenhoffissa, -- kertoi mustalainen, --
epäiltynä vaimonsa surmaamisesta myrkyllä.

-- Mutta muuttuuko epäilys syytökseksi, syytös tuomioksi ja tuomio
rangaistukseksi?

-- Olen siitä täysin varma ... hänet tuomitaan, hän kuolee.

-- Saanko minä, ennenkuin hän kallistaa päänsä teloituspölkylle,
kuiskata hänelle nämä sanat: kirves hirttonuoran sijasta! Vihkimätön,
verinen maa palkaksi syysyön tapahtumasta Hästholmenilla!

-- Sinä saat kuiskata ne sanat, ja hän on ne kuuleva, ennenkuin hänen
päänsä erkanee ruumiista.

-- Mutta jos hänet vapautetaan ja hän pääseekin välttämään minun
kostoani! -- huudahti kauhea nainen, pudistaen päätään naarasleijonan
tavoin.

-- Mahdotonta, Anna! Kun vaimo oli kuollut, antoi palvelustyttö
kotilääkärille viittauksen, että mies oli hänet surmannut... Lääkäri
taas antoi vihjauksen poliiseille ... lääkäri ja poliisit saapuivat
kuolleen asuntoon ja lääkäri löysi myrkkyä kupista, josta vainaja ennen
kuolemaansa oli juonut, ja poliisi löysi myrkkypullon miehen taskusta...
Paarma takertui kutomaamme verkkoon, lain hämähäkki iskee kyntensä
kiinni.

-- Mutta entä palvelustyttö, joka vaimolle myrkyn antoi ... oletko varma
hänestä?... Entäpä jos hän...

-- Mitä hän?

-- Jos hän on heikko sielu ja katuu..! Jos hän tunnustaa, että syyllinen
onkin hän eikä mies ... hän yhdessä sinun kanssasi ... niin, jos
todellakin tapahtuisi siten...?

-- Et tiedä vielä kaikkea, Anna! Mutta sinun pitäisi tuntea minut.

-- Mitä tarkoitat?

-- Palvelustyttö ei voi katua, hän ei voi kertoa mitään.

-- Ei voi, sanot?

-- Ei, sillä hän on kuollut!

-- Kuollut?... Haa, Bruno!

-- Hän nukkuu makeasti Norrströmin virran sinisellä, märällä patjalla.

-- Oletko siis surmannut hänet?

-- Hän oli, kuten tiedät, rakastunut minuun ... hänen täytyi olla sitä,
voidakseen totella minua niin sokeasti ... mutta kaiken senhän sinä jo
tiedät.

-- Tiedän.

-- Minä en tietysti puolestani voinut rakastaa häntä enkä rakastua
häneen, virkkoi Bruno, halveksuvasti hymyillen; -- kun hän olisi
ennemmin tai myöhemmin saanut tietää minun pettäneen häntä, olisi hän
itkenyt itsensä kuoliaaksi ... se olisi ollut paljon kiduttavampi
kuolema ... taivas soi hänelle helpomman kohtalon.

-- Tyttö raukka!... Mutta mitä merkitseekään yksi elämä silloin, kun
reippaasti ja päättävästi tavoitellaan suurta päämäärää!

-- Rauha hänelle ... ja rauha myöskin minulle... Virta ei huuda
maailmalle, mitä sen aaltoihin vajonnut on viime hetkellään
kuiskannut... Anna, teinhän minä oikein?

-- Mutta ... eikö voida otaksua, että hän tehtyään rikoksen
epätoivoissaan sitten hukutti itsensä?... Bruno, jos arvellaan siten!

-- Ei, hänen luullaan olleen yksissä tuumin Kronin kanssa, mutta
hakeneen surmansa senvuoksi, ettei hän tahtonut joutua saman kohtalon
alaiseksi kuin rikostoverinsa.

-- Olet oikeassa ... mutta jos Kron kieltää ... ja sen hän varmasti
tekee ... jollei voidakaan esittää todisteita häntä vastaan... Jos hän
sittenkin pääsee käsistäni!

-- Ho ho! Se ei tapahdu niinkään helposti ... ja missään tapauksessa hän
ei vältä epäluuloa ... se on usein terävämpi kuin kirves ... hän
menettää virkansa ja luottamuksensa ... omaisuutensa hän jo on
menettänyt ... viime yönä muuttui se soraksi.

-- Mutta jos on totta, että voimakkaita sieluja vastoinkäymiset ja
onnettomuudet enemmän terästävät kuin masentavat, miten silloin käy
kostomme?

-- Poliisipalvelijan sielu! -- huudahti Bruno ivallisesti; -- sellaisen
olennon voima on vain hänen käsivarressaan, ja kun se enää ei saa lyödä
ja kiduttaa, silloin ovat lopussa hänen ruumiinsa ja sielunsa ... hän
muistuttaa taittunutta keppiä, jonka puolikkaat halveksien heitetään
menemään.

-- Mutta siinä tapauksessa eivät hänen kärsimyksensä kuitenkaan ole niin
suuret kuin minä tunnen -- huudahti Anna, painaen käsillään rintaansa.

-- Oh, kyllä hän on jo hyvällä alulla, -- vakuutti Bruno.

-- Ehkä mies vaimon kuolemasta iloitseekin, -- virkkoi Anna.

-- He eivät ole eläneet riidassa keskenään, mikäli olen kuullut ...
mutta sinähän unohdat, että mies nyt istuu lukkojen takana, unohdat,
että häntä syytetään murhasta, ja että hän luultavasti siitä menettää
päänsä ... olen melkein varma, että niin tapahtuu... Minua pahoittaa,
ettet ole täysin tyytyväinen siihen, mitä minä jo olen saanut aikaan,
vaikkakin vaara, jonka alaisena olen, on kovin suuri.

-- Lepäisipä edes hänen poikansa, hänen ainoa lapsensa, paareilla, niin
silloin...

-- Mitä siihenkin asiaan tulee, olen minä tehnyt kaiken voitavani, --
selitti Bruno; -- mutta toistaiseksi ovat yritykset epäonnistuneet.

-- Ikävä kyllä ... koska se kuitenkin olisi ollut pääasia... Jota
enemmän ajattelen, sitä vähemmäksi muuttuu tekemiesi palvelusten arvo.

-- Sinä peloitat minua, Anna!... Eikö oma henkeni jo ole vaarassa sinun
tähtesi?

-- Mutta poika... Kronin poika...

-- Olenhan jo kertonut, että se kirottu tyttö, joka nyt jo on toisessa
maailmassa, koetti minua kaikin tavoin estää siinä yrityksessäni...
Senkin omenan, jonka onnistuin antamaan pojalle tytön tietämättä, hän
ymmärsi siepata pois ... se ei ollut ensi kertaa, kun hän teki tyhjäksi
aikomukseni ... mutta joka tapauksessa se oli viimeinen kerta.

-- Missä poika nyt on?

-- Asessori Hagelin luona... Kuinka kauan häntä siellä pidetään, sitä en
tiedä, mutta tuskinpa hän sinne jää koko iäkseen.

-- Bruno! Mitä vielä ei ole tapahtunut, sen täytyy tapahtua.

-- Se on totta ... mutta milloin luulet sen voivan käydä mahdolliseksi?

-- Huomenna ... tänään ... heti.

-- Suo anteeksi, Anna, mutta se ei olisi viisaasti tehty... Jos poika
nyt kuolisi päätäpahkaa äidin jälkeen, kääntyisi epäilys viimeisen
kuolemantapauksen johdosta väärään suuntaan ... pojan kuolema voisi olla
isän pelastus.

-- Mutta ajattele isän epätoivoa ... se isku musertaisi hänet ...
silloin olisi kostoni täydellinen ... silloin, mutta ei ennen, Bruno!

-- Se on selvä ... ja täydelliseksi sen täytyy tulla ... mutta sinulla
täytyy olla kärsivällisyyttä ... pieninkin maltittomuus voisi turmella
kaikki ... etkö käsitä, kuinka helposti voitaisiin arvella, että sama
käsi, joka on surmannut äidin, on myös aiheuttanut pojan kuoleman?...
Vai luuletko, että on yhtä helppoa syyttää kivalteria yhden kuin
toisenkin murhasta?... Kastenhoffissa istuva vanki ei saata surmata
Adolf Fredrikin seurakunnassa asuvaa olentoa.

-- Olet oikeassa ... minun täytyy koettaa olla kärsivällinen ...
mutta...

-- Se ei kuitenkaan estä sitäkin asiaa aikoinaan järjestymästä
tyydyttävällä tavalla... Muutamia viikkoja vain, ja äiti ja poika
vertailevat keskenään taivaallisia häävaatteitaan toisessa maailmassa.

Nämä sanat sanottuaan Bruno hymyili, ja se oli hornamaista hymyä.

Anna Jolantakin hymyili, mutta hänen hymynsä oli vielä kamalampaa kuin
Brunon.

Ne käärmeet, joita nähdään kiviraunioissa, eivät saa aikaan läheskään
niin suurta kauhua kuin ne, joita tavataan kukkakentällä. Se johtuu
siitä, että edellisellä, käärmeiden tavallisella olinpaikalla, odotetaan
niitä näkyvän, mutta jälkimäisellä alueella päinvastoin ei luulla niitä
olevan lainkaan.

-- Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? -- kysyi Bruno, vetäen esiin paksun,
mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle.

-- Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? -- sanoi Anna,
ottaen vastaan ojennetun lompakon.

-- Niin.

-- Kuinka paljon siinä on?

-- Kaksituhatta riikintaalaria ... kaunis summa ... se lankee kyllä
hyvään maahan.

-- Tavattoman harvinainen lompakko, -- huomautti Anna, katsellen sitä
tarkoin.

-- Näyttää siltä kuin se olisi peräisin kuudenneltatoista vuosisadalta
... se on suuri ja tilava ... varmaan oli siihen aikaan ihmisillä
runsaasti rahaa.

-- Mahdollisesti, -- virkkoi Anna, kääntämättä silmiään lompakosta.

Hänen kasvoiltaan näkyi selvästi, että joku uusi ajatus oli syntymässä
hänen aivoissaan.

-- Otatko sinä rahat? -- kysyi Bruno; -- ehkä sinä tarvitset ne?

-- Sinä kai tahtoisit mieluummin pitää ne itse? -- sanoi Anna.

-- Tietysti, ellet ehdota kristillistä tasanjakoa ... oikeus olkoon aina
oikeus.

-- En, minä en tahdo lanttiakaan niistä rahoista, parahin Brunoni!

-- Miksi et?

-- En halua ... kas tässä, ota rahat ja hävitä ne niin nopeaan kuin
mahdollista ... se on minun suurin toivoni ... minä vakuutan sen.

-- Mikään toive ei ole helpompi täyttää kuin se ... sen puolestani taas
vakuutan minä.

-- Mutta...

-- Mutta?

-- Tämä lompakko?

-- Lompakko?

-- Sen tahtoisin mielelläni pitää ... tällä ei ole vertaista.

-- Se on hyvin vanha, se on totta ... mutta mitä siinä muuta on
merkillistä, sitä en voi käsittää.

-- Tiedäthän, että minulla on joskus merkillisiä päähänpistoja,
ystäväni.

-- Tiedän, -- vastasi Bruno nauraen; -- sitä sinun ei ole tarvis minulle
muistuttaa.

-- Siksi...

-- Siksipä pidä sinä lompakko, ja minä pidän sen sisällön, -- keskeytti
hänet Bruno; -- siinä jaossa en ainakaan minä häviä.

-- Se on selvää.

-- Mutta syy ei ole minun.

-- Yhtä selvä.

-- Kaksituhatta riikintaalaria ei ole halveksittava summa ... kiitos
lahjasta!

-- Sinun ei olisi tarvinnut kertoa anastaneesi noita rahoja, -- sanoi
Anna.

-- Ei, sitä minun ei olisi tarvinnut.

-- Mutta sinä teit sen kuitenkin.

-- Olen ottanut sen pyhäksi ohjeekseni, etten jätä sinua mistään
tietämättömäksi... Ja lupaustani minä en koskaan riko.

-- Minä luotan sinuun ja luen aina hyväksesi sinun rehellisyytesi ja
uskollisuutesi.

-- Ja kuitenkin sinä olet minua kohtaan niin kylmä, -- sanoi Bruno
lähestyen leposohvaa ja tarttuen Annaa kädestä; -- koskaan et osoita
minulle pienintäkään hellyyttä.

-- Olet luvannut, Bruno, ettet mainitse minulle sanallakaan rakkaudesta,
ennenkuin kostoni on täydellinen ... etkö ole niin luvannut?

-- Olen, -- vastasi Bruno, huoaten syvään.

-- Ja sinun tulee pitää lupauksesi, niinkuin minäkin kerran pidän omani.

-- Minä pidän ... vaikkakin tuskani ovat kuvaamattomat.

-- Kuinka sinä olet heikko, Bruno!... Tiedäthän, että voit olla varma
minusta.

-- Ellen sitä tietäisi, niin en minä suinkaan, auringon ja tähtien
nimessä, olisi voinut näytellä kaikkia niitä osia, jotka olen itselleni
ottanut ... olla toisena hetkenä ylhäisen narrin oikkujen orja, toisena
suurimman lampaanpään rakastaja, mikä koskaan on kantanut naisen nimeä.

-- Viimemainitun osan olet sinä jo onnellisesti näytellyt loppuun.

-- Niin olen.

-- Ja sen toisen suoritat loppuun tänään, eikö niin?

-- Sitä toivon.

-- Milloin aikoi kreivi tulla?

-- Kello lähenee jo kuutta ... hänen pitäisi olla täällä seitsemältä.

-- Ja kaikki on järjestyksessä?

-- On.

-- Oletko varma siitä, että hänellä on mukanaan se kirje, jonka eilen
lähetin hänelle?

-- Minä näin hänen pistävän sen lompakkoonsa ... hänellä on tapana
näyttää ystävilleen kaikki saamansa rakkauskirjeet.

-- Luuletko hänen näyttäneen ystävilleen myöskin minun kirjeeni?

-- Siitä olen varma. Mainiolla isännälläni on kolme ominaisuutta: hän on
tyhmä, ylpeä ja kerskaileva ... usko minua, koko maailma osaa jo ulkoa
sinun kirjeesi.

Mustalaisnainen purskahti nauruun, johon hänen heimoveljensä hilpeänä
yhtyi.

-- Tässä on rahat, Bruno, -- sanoi Anna muutaman silmänräpäyksen
jälkeen, ottaen lompakosta setelit ja ojentaen ne miehelle.

-- Kiitos, Anna!... Minä säilytän nämä meidän molempien varalle.

-- Ei, ei siihen tarkoitukseen! -- huudahti nainen tulisesti; -- ne ovat
varastettuja rahoja ja veren tahraamia ... minua pöyristyttää, kun sitä
ajattelenkin.

-- Hullutusta!

-- Hävitä setelit!... Polta ne!... Minä tahdon niin, Bruno!

-- Sinä hourit, Anna!

-- Nuo rahat voivat antaa meidät ilmi.

-- Mahdotonta... Sitä, joka ne kokosi ja piiloitti, ei ole enää elossa
... eihän niistä tiennyt hänen miehensäkään, vielä vähemmän sitten
kukaan muu.

-- Ei, me emme voi pitää niitä ... meidän täytyy ne hävittää!

-- Annammeko ne sille poika-raukalle, -- kysyi Bruno, hymyillen
ivallisesti; -- hänhän on niiden oikea perillinen.

-- Älä puhu leikkiä, Bruno. Minä en siitä pidä!

-- No, mitä me sitten näillä teemme?

-- Anna ne takaisin minulle!

-- Sinä olet kummallinen, -- mutisi Bruno, ojentaen hänelle
setelipinkan.

Anna Jolanta kohotti sen kynttilän ylle ja sytytti sen palamaan.

-- Minkä tuli piiloittaa, sanoi hän, -- se on kaikkein parhaassa
turvassa.

-- Anna, mitä sinä teet? -- huusi Bruno, aikoen tarttua lattialle
pudotettuun, palavaan setelipinkkaan.

-- Tuoksutan huonettani, kuten kai sieraimiisi tunnet, -- vastasi Anna;
-- tämä onkin vallan harvinaista hajua ... se maksaa kaksituhatta
riikintaalaria!

-- Tuo on hulluutta!

-- Se on ruhtinaallista, ystäväni... Näin tekee vain kuningatar, ja
minähän olen sinun kuningattaresi, Bruno!

-- Mutta kuningatarkaan ei polta rahoja, joilla hän voi palkita
uskollista alamaista, -- sanoi Bruno, katsellen otsa rypyssä tuhaksi
muuttunutta aarretta.

-- Hyi, Bruno!... Sellaista palkintoako sinä minulta pyydätkin?

-- En, en! Sinä olet oikeassa, Anna ... minä olen koulupoika sinun
rinnallasi.

-- Eikö minulla ole rahaa, minulla?... Sitä minulla on, kiitos
isä-vainajani jälkeenjättämien aarteiden!... Voi, miksi hän ei kuollut
vuotta aikaisemmin!... Miten toisin olisikaan kaikki silloin ollut...
Silloin ei olisi tarvinnut...

-- Anna! Anna! -- keskeytti hänet Bruno, ja hänen silmänsä säkenöivät.

Mustalaisnainen sävähti, niinkuin se, joka huomaamattaan on
paljastamaisillaan sisimmän itsensä, mitä hän ei millään ehdolla
tietensä tekisi.

-- Ole rauhallinen, ystäväni! -- sanoi hän, puristaen Brunon kättä; --
me tulemme kuulumaan toisillemme ... älä ajattele enää palanutta
aarretta ... minulla on tarpeeksi meille molemmille.

-- Parasta on antaa vanhan lompakon mennä samaa tietä! -- ehdotti Bruno,
Annan sanoista ja katseesta lauhtuneena, jotka molemmat lupasivat
lohdutusta ja hellyyttä.

-- Ei, minä tahdon pitää sen muistona... Se on ollut mukana
valmistamassa minun kostoani ... minä tahdon joka päivä omistaa sille
kiitollisen katseen.

-- Minä kadehdin lompakkoa siitä onnesta.

-- Bruno, sinä olet mustasukkainen ... mustasukkainen tällaisenkin
mitättömän asian vuoksi.

-- Minä olen mustasukkainen kaikelle, mihin sinun katseesi kohdistuu.

-- Mustasukkaisuutesi ilahuttaa minua, sillä se todistaa, kuinka
suuresti sinä minua rakastat.

-- Tarvitsetko sinä siihen vielä todistuksiakin?... Voi, Anna, jos
sinä...

-- Vaiti! -- keskeytti hänet nainen, uhaten häntä sormellaan; -- säilytä
tämä lompakko minua varten ... säilytä se uskollisesti!

-- Mielelläni ... sinun päähänpistosi ovat aina niin merkillisiä, mutta
minä kunnioitan niitä joka tapauksessa!

-- Sen täytyy olla sinulla aina ... sinä et saa liikkua minnekään ilman
sitä.

-- Miksi sen välttämättömäsi täytyy aina olla minulla?

-- Saattaa tapahtua usein, että minä tahdon nähdä sen...

-- Mutta piiloita se siis itse, sehän on mukavampaa ... enhän minä aina
ole saatavissa.

-- En tahdo nähdä sitä useammin kuin silloin, kun sinä olet pakeillani
... me katselemme sitä yhdessä samalla kun se muistuttaa minua
kostostani, muistuttaa se sinua niistä suurista palveluksista, jotka
sinä olet tehnyt minulle.

-- Ei silti, että minä pelkäisin, mutta voi olla vaarallista pitää sitä
aina taskussaan ... sinä olet hieman lapsellinen, Anna!

-- Ja sinä hieman pelkuri ... no hyvä, sinä pääset täyttämästä pyyntöäni
... en tahdo sinua vaivata.

-- Anna se minulle ... minä teen tahtosi mukaan ... mutta myönnä, että
sinä olet kummallisin, samalla kun olet kauneinkin olento auringon alla.

-- Sinulla on hyvä sydän, Bruno, -- sanoi Anna, palkiten hänet mitä
lempeimmällä katseellaan; -- kukaan muu ei voisikaan tyydyttää sellaista
oikullista ihmistä kuin minä ... voi, mikä minusta tulisikaan, ellei
minulla olisi sinua rinnallani!

Bruno ei tiennyt oikein, pitikö hänen ihmetellä vai iloita. Hän kuuli
nyt ensimmäisen kerran Annan huulilta niin lempeitä ja ystävällisiä
sanoja. Mustalaisen tummat kasvot kirkastuivat kirkastumistaan ja
loistivat lopulta kuin kevätaurinko, jonka edestä yön pimeys on
kaikonnut.

Anna nousi ja meni hienon lipaston luo, josta avasi salalaatikon.

Bruno katseli hänen liikkeitään, ja hän näki, miten Anna otti laatikosta
pienen kristallipullon, joka oli puolillaan tummaa nestettä, ja pisti
pullon lompakkoon. Hän ei koettanut tehdä sitä salaa; päinvastoin hän
kääntyi Brunoon päin, niin että tämä sen näkisi.

-- Miksi panet pullon lompakkoon? -- kysyi Bruno; -- siitä aineesta olen
jo saanut kylläni ... niin, enemmän kuin kylläni.

-- Minä tiedän sen, -- vastasi Anna; -- mutta minä en enää uskalla pitää
tätä pulloa säilössäni, ja siksi kätken sen nyt lompakkoon.

-- Sinäkö et uskalla?.... Etkö uskalla sinä?... Se on minulle uusi
arvoitus, Anna!

-- En, -- myönsi viimemainittu hiljaisen juhlallisesti; -- on hetkiä,
jolloin pahahenki saa vallan minussa, ja minä olen valmis juomaan tuon
pullon kauhean sisällyksen ... niin, sellaisia hetkiä on usein, usein!

-- Miksi sitten et ole jo kauan sitten särkenyt pulloa tai heittänyt
sitä pois?... Mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa?

Näytti siltä kuin Anna olisi tuuminut vastausta, samalla kun hän
terävästi katseli Brunoa kasvoihin.

Viimemainittu taas tuijotti hänen kysyvästi.

-- Tämä kristalli tuottaa kuoleman, -- sanoi Anna, -- mutta ainoastaan
sille, joka voi kuolla ... silloin uhri kaatuu, mutta hän, joka on
uhrannut, pääsee menemään vapaana ... mutta jos tiputat muutamia
pisaroita tuota nestettä tuleen tai veteen, niin ne tuottavat kuoleman
hänelle, joka on pisarat pudottanut ... ne seuraavat tulta, kun sinä
sytytät takkavalkean, ja vettä, jonka nostat huulillesi juodaksesi, tai
joka sateena valuu päällesi!

-- Taikaluuloa, Anna!

-- Ja sen sanoo minulle oma heimoveljeni!... Etkö kuullut jo kehdossa
sitä laulua?... Bruno kuuli sen kyllä, mutta hän ei sitä enää muista,
sillä hän on luopio, joka on hyljännyt isiensä uskon ja liittynyt
niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat meidän onnetonta sukuamme ... voi
sinua, Bruno!... Halveksumisen teräskengillä sinä poljet isiesi pyhiä
luita!

-- Kuolema ja helvetti, minä en tunne sinua enää! huusi Bruno leimuvin
silmin; -- olenko minä liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat
heimoamme... Minä, joka tahtoisin sytyttää tuleen maailman neljä kulmaa,
jos olisi sallittu, että minä ainoastaan liekkien keskitse voisin kantaa
sinut sinne, jonne ne eivät ehtisi... Anna! Mikä on saattanut sinut
siihen luuloon, että minä muka halveksien polkisin isieni luita?

-- Suo minulle anteeksi! Minä en tiedä, mitä sanon, -- vastasi Anna,
vaipuen lipaston lähellä olevalle tuolille ja kätkien kasvot käsiinsä.

Bruno lähestyi varpaillaan surevaa naista, jonka silmistä kyynel
toisensa jälkeen pusertui esiin.

-- Anna, elämäni, autuuteni! -- sanoi hän, polvistuen hänen viereensä;
-- sinä itket ... sinun kyyneleesi putoovat minun päälleni, sillä minä
olen ne aiheuttanut ... voi minua... Minä olen sinua haavoittanut,
loukannut sinua ... sinun vallassasi on antaa minulle tuomio... Ole
armollinen, Anna! Tai muuten minä tempaan pullon kädestäsi, juon myrkyn
ja kuolen kuin mato sinun jalkaisi juureen!

Anna laski kätensä polvistuneen miehen päälaelle ja katsoi häntä
lempeästi silmiin.

-- Sanoinhan, että minä en tiedä, mitä puhun tai mitä tahdon ... minä
olen hullu, jolla on oikkuja kuin hietaa meren rannalla... Bruno-raukka,
jonka täytyy ne kaikki tyydyttää... Oletko sinä minulle vihainen?

-- Kun sinä puhut noin ja kun noin katsot minuun, olen minä kuin
taivaassa! -- sanoi mustalainen, peittäen hänen kätensä tulikuumilla
suudelmilla.

-- Älkäämme nyt enää puhuko koko lompakosta tai siitäkään, mitä sen
sisällä on, -- virkkoi Anna, käärien sen kokoon ja solmien kiinni
monilla solmuilla.

-- Minä otan sen tallettaakseni, -- huusi Bruno; -- kuinka minä
saatoinkin olla niin pikkumainen!... Suo minulle anteeksi rakas,
jumaloitu Annani!

-- Ei, minä pidän sen itse!... Sinä olet oikeassa, voisi olla
vaarallista pitää sitä aina taskussaan ... minun olisi pitänyt sitä
ajatella ... mutta minä en ajattele mitään ... minä olen sokea kaikelle
muulle paitsi kostolleni.

Bruno tempasi Annan kädestä lompakon ja pisti sen taskuunsa.

-- Se on oleva minulla öin ja päivin; -- huudahti hän; -- minä vaikka
kiinnitän sen takkini ulkopuolelle, että koko maailma sen näkee, jos
vain sinä niin tahdot... Sinunhan toiveesi on minun, sinun tahtosi
minun!... Nielköön minut maa, jos minä joskus sen unohdan.

Samassa seinäkello löi.

-- Kello on kuusi, -- sanoi Anna; -- sinä et saa enää viipyä kauemmin,
ystäväni.

-- Se on totta, -- virkkoi Bruno, nousten lattialta; -- sinun jalkojesi
juuressa minä unohdan, että vuodessa on päiviä ja päivässä tunteja.

-- Se aika on tuleva, -- sanoi mustalaisnainen, -- jolloin minä lasken
tunnit ainoastaan silloin kun sinä olet poissa, mutta en milloinkaan
ollessasi luonani.

-- Voi, Anna!

-- Kiiruhda nyt ... hän on täällä tunnin päästä... Ja kahden tunnin
kuluttua....

-- Hän ei enää ole täällä, -- keskeytti hänet Bruno iloisesti; -- siis
valmiit!... Vihollinen lähestyy.

-- Lähestyy häviötään ... älä viivy, Bruno!... Riennä, lennä!... Lennä
kuin tuuli!

-- Mutta seitsemään on vielä aikaa ... neljännestunnin voit vielä
omistaa minulle.

-- Ei, minun täytyy pukeutua ... jotta olisin kylliksi arvokas ottamaan
hänet vastaan.

-- Mutta...

Jälleen väreili kamala hymy mustalaisnaisen kauneilla huulilla.

-- Olet oikeassa ... hyvästi siksi, elämäni, autuuteni!

-- Hyvästi, Bruno!

-- Mutta ennenkuin menen, Anna, -- huudahti Bruno, -- suo minulle
suudelma, yksi ainoa suudelma!

Naisen loistavalle otsalle ilmestyi lukemattomia ryppyjä, ja hänen
katseensa muuttui synkäksi kuin pilvi, jonka takana salamat piilevät.

Mustalainen kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen, puristi häntä
vastustamattomalla voimalla rintaansa vasten ja suuteli häntä huulille,
jonka jälkeen hän ryntäsi ovelle ja katosi.

Anna Jolanta syöksyi toilettipöytänsä luo, tarttui hienoon nenäliinaan
ja hankasi sillä niin rajusti kasvojensa alaosaa, että ne tulivat niin
punaisiksi kuin olisivat olleet maalatut.

-- Hyi, hyi! -- kiukutteli hän hampaitaan purren; -- tuhat pisaraa _aqva
tofanaa_ kuin yhtä hänen huultensa kosketusta!... Hyi, hyi!

Äkkiä hän pudotti nenäliinan, risti lujasti kätensä ja tuijotti eteensä
katsein, jotka paloivat kuin vartiotuli yössä.

-- Mikä paholainen mahtoikaan kuiskata korvaani, että minun on jätettävä
lompakko ja myrkkypullo hänen huostaansa, -- lausui hän itsekseen, -- ja
käskettävä hänen aina pitää niitä taskussaan!... Hiljalleen lähenee
kostoni kypsymistään ... päämaaliaan ... loppuaan!



XVIII

LUOLASSA TUNTIA MYÖHEMMIN


Kellot pääkaupungin kirkontornissa löivät seitsemän, kun komeat
ajoneuvot pysähtyivät erään talon kohdalle Nybro-kadun varrella
Ladugårdslandissa.

Takaistuimelta hyppäsi alas palvelija ja aukaisi vaunujen oven.

Vaunuista astui ulos pitkään viittaan kääriytynyt herrasmies.

-- Käskeekö armollinen kreivi vaunujen odottaa? -- kysyi palvelija lakki
kourassa.

-- Ei, ei ole tarvis odottaa ... aja kotiin ja vie hevoset talliin.

-- Mihin aikaan on tultava noutamaan armollista kreiviä?

-- Mihinkö aikaan?... Tiedänkö sitä itsekään ... kello on nyt seitsemän
... saat tulla hakemaan kello kymmenen ... voi sattua, että minä
viivähdän hieman myöhäiseen.

-- Tässäkö talossa? -- kysyi palvelija, hymyillen veitikkamaisesti.

-- Niin.

-- Mutta sää on sateinen ... on hankalaa kävellä ... jos saapuisin kello
yksitoista ... sitäpaitsi on hieman vaarallista kulkea yksin niin
myöhällä ... ehkä teidän armonne sentään käskee minun saapua noutamaan?

-- En, luultavasti jään tänne yöksi ... niin, minä jään varmasti.

-- Se on toinen asia ... onko armollisella kreivillä muuta käskettävää?

-- Ei ... niin, eikö Stark ole ollut kotona koko iltapäivänä?

-- Ei, tiedän armonne.

-- Missähän se lurjus oleilee?.... Kyllä minä hänelle näytän...

-- Hän sanoi lähtiessään, että hänellä oli toimitettavana tärkeä asia.

-- Minunko käskystäni?

-- Niin hän mainitsi.

-- Hän valehteli, kanalja... Mutta se ei ollut ensi kertaa.

-- Ei, ei vannaan, -- myönsi palvelija iloisesti.

-- Se laiskuri ... veijari!

-- Se hän todellakin on, -- vahvisti palvelija; -- hän on kaikille
röyhkeä ja ylpeä, -- lisäsi hän vielä.

-- Kohtelee ja komentaa meitä pahemmin kuin armollinen kreivi itse, --
innostui puhumaan ajajakin.

-- Minä toimitan hänelle vielä viisikolmatta paria raippoja, -- vakuutti
kreivi.

-- Sepä olisi mainiota! -- huudahti palvelija ihastuneena kumartaen
syvään.

-- Se tekisi hänelle erinomaisen hyvää, teidän armonne, -- lisäsi ajaja.

-- Kas niin, palatkaa nyt kotiin... Anna hevosille kaksinkertainen
kaura-annos ... on soveliasta muistaa toisiakin silloin kun itselläkin
on hauskaa, -- lisäsi hän hiljaa, taputtaen uhkeita, levottomia eläimiä
kaulalle.

Palvelija hyppäsi etuistuimelle ajajan viereen, jonka jälkeen
kreivilliset vaunut ajoivat tiehensä.

Kreivi heitti lentosuudelman mustille juoksijoilleen. Lähinnä itseään
hän rakasti hevosiaan. Jos olisi perustettu jonkunlainen
hevossuojelusyhdistys, olisi kreivi Lejonborg varmaan tullut sen
puheenjohtajaksi. Epävarmaa on kuitenkin, olisiko kreivin huolenpito
ulottunut muihin kuin jaloihin juoksijoihin, sillä vetojuhtia ja
talonpoikain laiskoja luuskia, joita hänen joskus maanteillä täytyi
kärsiä vaunujensa edessä, vihasi hän sydämestään.

Kreivi Lejonborg meni nyt sisään taloon, juoksi kuin poikanen kiviraput
ylös ja koputti eräälle alikerran ovelle.

Ovi avattiin, ja siististi puettu eukko näyttäytyi.

Se oli sama vaimo, jonka tuttavuutta olemme tehneet Hästholmenilla ja
Skansenin tullin ulkopuolella.

Hän oli neiti Brännerin palveluksessa oleva Stiina-muori.

-- Tervetuloa, tuhannesti tervetuloa, armollinen kreivi! -- lausui
Stiina-vanhus.

-- Kiitos, kiltti eukkoseni! -- vastasi kreivi tervehdykseen, pistäen
hänen pivoonsa kirkkaan riikintaalarin sekä astuen sisään huoneeseen,
joka oli kalustettu tavallisen salin tapaan.

Eukko niiasi, ja hänen suustaan tietysti tulvahti kokonainen kiitosten
vuo.

-- Miten voi neiti? -- kysyi kreivi, jättäen päällysvaippansa
Stiina-muorille.

-- Hän voi erinomaisesti ... hän on tänä iltana kerrassaan kaunis ja
herttainen.

-- Sitä hän on aina, eukkoseni, -- lausui kreivi, samalla kun hän
pienellä taskukammalla suori komeata poskipartaansa.

-- Mutta niin kaunis kuin tänä iltana hän ei ole ollut koskaan ennen, --
vakuutti Stiina-muori; -- entä niin upea leninki kuin hänellä on yllään
... kuningatar ei ole häntä uhkeampi.

-- Vai niin, vai niin, kelpo eukkoseni!... Ei kai neiti ota tänä iltana
vastaan ketään muita?

-- Kenet hän ottaisi?... Ei täällä käy kukaan muu kuin armollinen kreivi
... ei ole hyvä kenenkään muun yrittää tullakaan.

-- Sitä toivon, -- lausui kreivi ja lähestyi sisähuoneeseen johtavaa
ovea.

Huone, jonne kreivi nyt astui, oli pienehkö, mutta mitä hienoimmin
kalustettu. Katosta riippui komea, monilla vahakynttilöillä varustettu
kruunu, ja lattiaa peitti turkkilainen matto, joka teki huoneessa
käyskentelevän askeleet kuulumattomiksi. Suloinen tuoksu tunkeutui
kreivin sieraimiin.

Pienellä jakkaralla akkunan luona istui pikku Julia, Stiina-muorin kissa
edessään, jonka koukkuiseen selkään hän koetti sovittaa istumaan suurta,
kaunista nukkea.

Mustalaisen tytär oli niin kiintynyt tähän hommaansa, ettei hän
ollenkaan huomannut sisään astuvaa hienoa herraa.

-- Kas, suloinen Juliako siinä! -- virkkoi kreivi; -- luulenpa, että
sinä opetat nukkea ratsastamaan ... hyi, tuollainen hevonenko sinulla
on!

Tyttö katsoi häneen suurilla mustilla silmillään, joissa tällä hetkellä
ei ollut lainkaan suopea ilme. Myöskin kissa tuijotti kreiviin, eikä
senkään katse ollut lempeä, niinkuin sekin olisi ymmärtänyt loukkauksen.

-- Osta tällä satula taideratsastajallesi, lapseni, -- sanoi kreivi,
heittäen tukaatin Julian helmaan.

Kauniin naisen huoneessa ei hienolla herrasmiehellä ole koskaan puute
kullasta ja hopeasta.

Sen jälkeen hän aikoi mennä edelleen viereiseen kammioon, ja hänen
kätensä oli jo tarttunut ovenripaan.

-- En huoli kreivin lantista! -- huusi Julia hänen takanaan; -- minä en
siitä ollenkaan välitä ... ottakaa se takaisin ... se on tuossa.

Kreivi kääntyi ja näki lattialla jalkojensa vieressä kirkkaan tukaatin.

-- Tyttö, oletko sinä hullu! -- huudahti hän; -- miksi heität pois sen,
minkä minä kerran olen sinulle antanut?

-- Siitä, joka ei pidä kissasta, en minäkään pidä, -- vastasi Julia.

-- Soo -- vai siten!

-- Kissa on paljon kauniimpi ja kiltimpi kuin kreivi, -- suvaitsi Julia
ilmoittaa.

-- Se ei ollut kohteliaasti sanottu, tyttö!

-- Sillä kreivi on narri ... kreivi on narri, -- selitti Julia edelleen.

-- Mitä sinä sanot, pipana?

-- Kreivi on narri ... kreivi on narri, -- jatkoi pieni kaunotar.

-- Etkö sinä häpeä?

-- Sen on äiti sanonut ... kreivi on narri ... ha ha ha!... Naura
sinäkin, kissa!... Ha ha ha!

Pikku häijyttelijä nauroi sydämensä pohjasta, ja kreivistä näytti
niinkuin kissakin olisi hänelle irvistellyt.

Kreivi tunsi mielialansa sangen merkilliseksi, tietämättä itse miksi. Ei
ole koskaan hauska joutua naurunalaiseksi, vaikka naurajina ovatkin vain
lapsi ja kissa.

Ja kuta enemmän kreivi katseli tyttöä ja kissaa, jotka temmelsivät
lattialla, sitä enemmän hän alkoi tuntea sydämessään ahdistusta.

Hän luuli näkevänsä kaksi pikku paholaista leikkimässä turkkilaisella
matolla ja oli eroittavinaan kipenien räiskyvän toisen vaaleilta
kiharoilta ja toisen vaaleankeltaisesta turkista.

Hän oli kuulevinaan äänen, joka huusi hänen korvaansa: Takaisin,
takaisin! Käänny, käänny! -- Mutta vaikeata on kääntyä kauniin naisen
ovelta, varsinkin kun tämä nainen, pysyttyään kauan voittamattomana,
vihdoin itse on käskenyt saapua luokseen, valmiina antautumaan.

Kreivi Lejonborg avasi oven, ja oli nyt samassa kammiossa, jossa lukija
vähän ennen on ollut Knapekullan »ruusun» ja »korpin» kanssa.

Huulillaan hymyily, joka oli lainattu pieniltä lemmettäriltä, ja
poskillaan puna, joka taas oli toilettipöydän lainaa, tuli Anna Jolanta
vierastaan vastaan, ojentaen hänelle kätensä.

Mustalaisnaisen uhkeata vartaloa verhosi nyt valkoinen silkkileninki,
jonka päällä aaltosi pöyheä silkkiharsokudos runsaine pitseineen povella
ja käsivarsilla. Hänellä oli pienissä jaloissaan kultaompeleiset
samettitohvelit, ja silkkisukan peittämiin korkeihin nilkkoihin
katsahtaessa ajatusta huimasi. Korpinmustia kiharoita pitivät
huolimattomasti koossa pienet kultakammat, niinkuin sen ajan tapa oli.
Loistavan valkoisissa sormissa säteilivät kullatun pronssilampun valossa
jalokivet, kirkkaat kuin vesi.

Anna Jolanta oli taivaallisen ihana, mutta pirullisen viettelevä,
johdattaessaan vieraansa keinuvalle leposohvalle, osoittaessaan hänelle
paikan ja istuessaan itse hänen viereensä, huolettomasti heittäen toisen
paljaan, samettisen käsivartensa tyynyn kirjavan, taiteellisesti
muovaillun ristipäällyksen yli, samalla kun hän ovelasti keimaillen
kohotti kreivin silmien tasalle toisen, jota koristi kultainen
rannerengas helmineen.

Vähemmästäkin olisi kreivi Lejonborg, kuten moni muukin, joutunut
huumaukseen. Suuttumus pikku Julian häijyyden purkauksesta sekä siitä
johtunut kiusallinen aavistus oli nyt kokonaan kadonnut.

-- Kreivini, -- aloitti Anna, -- ette ole sanallakaan ylistänyt
lahjoittamaanne kaunista rannerengasta, jonka teidän kunniaksenne olen
tänä iltana kiinnittänyt käteeni!

-- Oh, kuka huomaisi rannerengasta niin kauan kuin saa katsella
sellaista käsivartta kuin sinun, -- vastasi kreivi koskettaen
hengitystään pidättäen huulillaan Annan käsivarren samettihienoa ihoa;
-- ah, Jolanta, elämäni jalokivi.

-- Aina teillä on varastossa kauniita lauseparsia, -- huomautti
mustalaisnainen; -- te olette vaarallinen mies, herra kreivi!... Teidät
pitäisi karkoittaa jollekin kaukaiselle, asumattomalle saarelle, muussa
tapauksessa on vaarassa sukupuoleni kehuttu siveys...

-- Jumalallinen enkeli! -- huudahti kreivi hurmioissaan; -- miksi sanot
minua teiksi?... Sano _sinä_, sano _sinä_, ja minä olen sen johdosta
ylpeä, olen kadehdittavin mies maailmassa.

-- Mustalaisnainenko sinuttelisi kreiviä?... Mitä ajattelettekaan, jalo
suojelijani! -- virkkoi Anna, luoden häneen uuden lumoavan katseen.

-- Kaikki kumartavat suvulle ja säädylle, -- sanoi kreivi; -- mutta suku
ja sääty kumartavat kauneudelle ... kaikki kumartavat sen edessä maahan
saakka ... kaikki taivaassa ja maan päällä.

-- Minun on vaikea tottua puhuttelemaan teitä niin tuttavallisesti, --
virkkoi Anna.

-- Mutta miksikä, kullankaunis Jolantani?... Emmekö me kuulu tästä
hetkestä saakka toisillemme?... Eihän meitä tämän jälkeen voi eroittaa
mikään muu kuin kuolema!

Kaikki n. s. »valtiolliset mielistelijät» ovat samanlaisia, nimittäin
siinä, että samassa suhteessa kuin heidän tunteensa kohoavat, mikä
muuten tapahtuu hyvin nopeasti, muodostuvat myöskin sananparret
eloisemmiksi ja kukoistavammiksi. Mutta samalla kertaa, kun he
valehtelevat muille, valehtelevat he itselleenkin, sillä he luulevat
omistavansa mitä parhaan sydämen, joka kuitenkaan todellisuudessa ei ole
muu kuin hiiltynyt möhkäle, minkä mustista käryävistä raoista vilkkuu
valhe.

-- Luitteko siis kirjeeni? -- kysyi Anna, hymyillen veitikkamaisesti.

-- Te?... Jälleen te!... Tahdotko musertaa sydämeni, säälimätön nainen?

-- No, _sinä_ sitten ... täytyyhän minun siis koettaa ... luit kai
sinulle lähettämäni rivit?

-- Luinko?... En, rakas Jolanta!... Minä nielin ne, niinkuin
nälkiintynyt kerjäläinen ahmaisee pannukakun ... alussa tuskin saatoin
uskoa silmiäni.

-- Sinä et odottanut, että minä niin pian antaisin voittaa itseni...
Ethän?

-- Pian, sanot... Onko sinusta tämä pian, kun jo kaksi vuotta olen sinua
piirittänyt, sinä kovasydäminen sulotar?

-- Sinusta kai tuntui, että minä väliin kirjoitan hyvin kummallisesti?
-- sanoi Anna, katsoen häntä tutkivasti.

-- Prinsessat kadehtisivat sinun kirjeitäsi, sekä niiden sisältöä että
muotoa, -- vastasi kreivi; -- sinä olet jumalallinen kaikessa!

-- Mutta suuri osa kirjettäni tuntui kai sinusta käsittämättömältä?...
Pelkäänpä niin.

-- Mahdollisesti ... mutta mitä se merkitsee... Kirjeessähän sanoit
rakastavasi minua, ja kaikki muu on minulle vähäarvoista... Tiedänhän
entisestään, että sinä olet haaveilijatar... Mitä se tekee!... Kyllä
sentään, se tekee sinut kaksin verroin suloisemmaksi.

-- Onko sinulla kirjeeni mukanasi?

-- Kannan sitä sydämelläni, Jolanta!... Se on sen oikea paikka.

-- Sinäkö kannat sitä sydämelläsi?... Mieskö kantaa naisen sanoja
sydämellään?... En usko sitä, ystäväni... Älä siis ihmettele, että
epäilen sanojasi.

-- Siitä saan sinut pian vakuutetuksi, -- selitti kreivi, ottaen
povitaskustaan lompakkonsa, josta hän veti esiin Annan ruusukirjeen,
pidellen voitonriemuisena sitä hänen silmiensä edessä.

Mustalaisnainen tarkasteli kirjettä, antaen sen sitten takaisin
kreiville:

-- Epäluuloni oli perusteeton, -- virkkoi hän; -- olen siitä onnellinen,
ylpeä... En siis ole lahjoittanut rakkauttani ja luottamustani
arvottomalle miehelle.

-- Epäluulosi oli tikarinpisto sydämeeni, -- runoili kreivi,
teatraalisesti kohottaen katseensa ylös; -- mutta sinä osaat lieventää
tuskan ja parantaa haavan paremmin kuin kukaan muu kuolevainen.

Näiden tunteellisten sanojen jälkeen hän kätki kirjeen takaisin
lompakkoon, pistäen sen taskuunsa. Anna silmäsi seinäkelloa.

-- Sinä katsot kelloa, -- huomautti kreivi pahoillaan; -- odotatko
ketään?

-- En, en odota ketään.

-- Voinko luottaa sinuun?

-- Ketä minä odottaisin, kun sinä olet luonani?

-- Enkeli! -- huudahti kreivi, kiertäen käsivartensa hänen vyötäisilleen
ja puristaen häntä itseään vasten, samalla etsien huulillaan hänen
suutaan.

-- Karl Gustaf! -- sanoi Anna, hiljaa irroittaen itsensä kreivin
syleilystä ja väistäen hänen suudelmaansa.

-- Karl Gustaf, sanot... Voi, kuinka suloiselta kuuluu, kun puhut
niin!... Mutta ... mutta miksi sinä väistät minua? Miksi käännät pois
taivaalliset kasvosi?

-- Ole ritarillinen, ystäväni!... Älä unohda, että vieressäsi on
turvaton nainen.

-- Ketä sinä pelkäät, rakkahin Jolanta?... Miestäkö, joka sinua
rakastaa? Orjaasiko, joka tahtoo suudella sinun jalkojasi?

-- Minä en pelkää sinua ... pelkään itseäni ... heikkouttani...

-- Keimailua! -- mutisi kreivi itsekseen, -- mutta, -- lisäsi hän
ääneensä, -- sinähän rakastat minua, ja kuitenkin olet kova kuin
timantti!

Mustalaisnainen katsoi jälleen kelloa.

-- Taasen sinä vilkaisit kelloon! -- huomautti kreivi hämmästyneenä; --
sehän on merkillistä, Jolanta!

-- Mitä merkillistä siinä on?

-- Sinä et tahdo pitää minua kauemmin!... Sinä tahdot, että minä menisin
tieheni, -- sanoi kreivi, ollen tekevinään lähtöä.

-- Ei, en mistään hinnasta tahtoisi päästää sinua täältä! -- huudahti
mustalaisnainen äänekkäästi ja posket hehkuvina.

-- Oh! Sinä teet minut hulluksi ihastuksesta, sinä harvinainen olento!
-- kirkaisi kreivi.

-- Malta, Karl Gustaf ... minun sieluni on järkkynyt pohjiaan myöten.

-- Minä näen sen, minä ihmettelen sitä... Tämä hetki on juhlallinen --
selitti Lejonborg, katsoen kattoon, kun hänkin tahtoi näyttää
juhlalliselta.

-- Sinä käsität ... olen kiitollinen sinulle hienotunteisuudestasi.

-- Jolanta! Suututko rakastajallesi, jos hän uskoo sinulle jotain?

-- En suutu... Mitä sinulla on minulle uskottavaa?

-- Olen uskaltanut jotain ... jotain, josta ehkä voit pahastua.

-- Mitä olet uskaltanut? -- kysyi Anna, katsoen tutkivasti häneen; --
sano, ystäväni... Eihän minulla ole oikeutta pahastua sinulle mistään!

-- Ihana Jolanta!... Kuule siis ... minä ajoin tänne portillesi.

-- Entä sitten?

-- Palvelijani kysyi, mihin aikaan olisi saavuttava minua hakemaan.

-- No?

-- Minä vastasin, ettei tarvitse ollenkaan tulla noutamaan.

-- Aiotko siis kävellä?

-- Kävelläkö tällaisessa ilmassa, rakastettuni?... Taasen sinä olet
julma, Jolanta!

-- Sinä ajattelit siis...

-- Ei, en ajatellut ... mutta ... mutta minä toivoin...

-- Saada jäädä tänne, -- sanoi Anna levollisesti.

-- Ja sinä?... Sinä? -- tiedusteli kreivi kiihtyneesti.

-- Suostun siihen, -- vastasi Anna, nousten leposohvalta sekä alkaen
kävellä lattialla edestakaisin, lakkaamatta seuraten seinäkellon
minuuttiviisaria.

-- Ethän vain leiki kanssani? kysyi Lejonborg teeskennellen epäluuloa,
sillä nyt hän oli sisimmässään täydellisesti varma voitostaan.

-- Kreivi Lejonborg! -- vastasi Anna, ja hänen totisuutensa tuntui
melkein peloittavalta; -- ei Anna Jolanta Bränner sinua karkoita täältä.

-- Sinä olet ihastuttava, noin leijaillessasi lattialla! -- kiitteli
kreivi, samalla kun hän huolettomasti nyt nojautui pielukselle lepäävään
asentoon ja oikaisi jalkansa niin pitkälle kuin taisi; -- sinä olet
totta tosiaan sorearyhtinen!... Nuo jalokivet sopivat mainiosti
alabasterisormiisi... Sinä mainitsit kirjeessäsi varmassa paikassa
säilyttäväsi niitä kapineita, jotka minulla on ollut erinomainen ilo
lähettää sinulle... Olet oikeassa ... varmempaa säilytyspaikkaa niille
ei ole kuin sinun sormesi, nuo tulisuoniset lumikädet.

-- Kurja, katala ihmissuku! -- jupisi Anna itsekseen; -- mustalaisnainen
ja kreivi ... yhtäläisiä kaikessa, paitsi itserakkaudessa ja
hävyttömyydessä, joissa viimemainittu voittaa... Ja mikä hänet oikeuttaa
tähän?... Hänen korkeampi asemansa yhteiskunnassa, hänen vetoomuksensa
korkeampaan sivistykseensä ja hienompiin tapoihinsa. Kurja, katala
ihmissuku!

-- Sinä et voi enää kauemmin asua tässä yksinkertaisessa huoneustossa,
-- selitti kreivi; -- Anna Jolanta, elämäni jalokivi, oleilee
tällaisessa pohjakerrassa Ladugårdslandissa!

-- Miten aika vierii hitaasti! -- jatkoi Anna itsekseen: -- mutta eihän
se kuljekaan hehkuvilla hiilillä niinkuin minä ... ei, se on jäätynyt
kiinni jäiseen tiehen.

-- Sinun tulee saada tilavampi temppeli, mieluummin Kuningattarenkadun
varrella... Minä hankin sen sinulle, -- ehdotti onnellinen rakastaja; --
mutta tulehan nyt tänne ja istuudu!... Mitä sinä ajattelet?... Niinhän
sinä olet mietiskelevän näköinen kuin kirjatoukka... Mitä sinä
ajattelet?

-- Mitäkö ajattelen? -- kysyi Anna hajamielisenä.

-- Niin.

-- Oh, minä muistelen entisiä, -- vastasi mustalaisnainen.

-- Entisiä!... Ajattele mieluummin tulevia ... sinullehan avautuvat
kokonaiset ruusujen peittämät, hymyilevät, aurinkoiset lakeudet...
Talvisin näytäntöjä, konsertteja ja naamiohuveja ... kesäisin
kävelyretkiä vihreillä lehtokujilla minun suurenmoisella Bastholmallani,
tai venematkoja merellä, kun kuun säteet leikkivät vaahtoisilla
aalloilla.

Kuten olemme huomanneet, oli kreivi Lejonborg luonteeltaan haaveellinen
ja runollinen. Siitä hän olikin kuuluisa niiden naisten keskuudessa,
jotka kuuluivat päiväperhosten piiriin.

-- Minä en käsitä, kuinka voit vaivata kaunista sieluasi ajattelemalla
menneitä aikoja, -- jatkoi kreivi; -- oletko ennen tanssinut ruusuilla,
jumalallinen Jolantani!... Kaikessa sinä olet ihailtava, mutta eräässä
suhteessa en ole koskaan voinut ymmärtää sinua... Kuinka saattoi olla
mahdollista, että nainen, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin sinulla,
voi pysyä monet vuodet sellaisissa oloissa kuin sinä olet ollut?...
Oikein sydäntäni kouristaa, kun ajattelen, mitä sinun onkaan täytynyt
kärsiä eläessäsi yhdessä sen seikkailijan kanssa... Se oli kurjaa
elämää, rakas Jolantani!

»Valtiollisten mielistelijäin» ominaisuuksiin kuuluu myös että yhtä
liehittelevinä ja matelevina kuin he esiintyvät koettaessaan voittaa
naisen suosion, yhtä röyhkeästi ja loukkaavasti käyttäytyvät he sen
jälkeen kun luulevat olevansa varmat valloituksestaan.

-- Niin, kurjaa elämää se oli, -- jatkoi kreivi, -- mahdotontahan sen
oli loppua hyvin... Ja niin kävikin, kuten olin arvannut... Kiitä sen
vuoksi Jumalaa, kaunokaiseni, että se nyt on ohi... Moni kaunis silmä
tulee suuresti kadehtimaan sinun uutta saavutustasi.

Oli onni, tai paremmin sanoen onnettomuus, ettei leposohvalla loikoileva
ylpeä voittaja tällä hetkellä nähnyt värivaihdosta Annan kasvoilla,
sillä kreivin puhellessa sattui tämä seisomaan häneen selin. Mutta olisi
kreivin kuitenkin pitänyt kuulla hänen hampaittensa hirvittävä,
onnettomuutta ennustava narske.

Seinäkello alkoi surista, ja samassa se löi.

-- Puoli kahdeksan ... vihdoinkin! Vihdoinkin! -- huusi Anna ja kääntyi.

Hänen silmissään oli nyt tavallista voimakkaampi loisto.

Niin säihkynevät naarastiikerin silmät, kun uhrin viimeinen hetki on
koittanut.

-- Puoli kahdeksan, -- toisti kreivi; -- no, mitä nyt sitten?... Ahaa,
minä ymmärrän ... sinä ajattelet illallista... Se on hiukan liian
aikaista, rakastettuni... Mutta mitä aikaisemmin, sitä parempi...
Istuudu vierelleni, Jolanta!... Samppanja!... Olethan kokonaan unohtanut
sen mainion samppanjan, jonka sinulle lähetin ... minäkin olin sen
unohtaa ... mutta kaikenhan unohtaa ollessaan sinun luonasi... Tuo
samppanjaa, samppanjaa!... Sinun tulee suuteloillasi siunata minulle
rypäleen mehu...

      »Juo! Haihtuvi voima kuohuvain
      helmien: juo!
      Kiiruhda! Suloista, suurta sulle
      ei sitä enää kuolema suo.
      Hullut luo huomion vaahtoilulle,
      vettä, vain vettä se huulille tuo.«

Tuskin oli kreivi Lejonborg ehtinyt lausua tämän tunnetun säkeistön
viimeiset sanat, kun ulkoa kuului äänekästä hälinää.

-- Mitä se on? -- huusi kreivi; -- keitä juoksee tuolla ulkona?

Mustalaisnainen vaikeni ja suuntasi katseensa oveen.

Se avattiin äkkiä, ja Stiina-muori syöksyi sisään.

Eukon kurttuiset kasvot olivat keltaisenkalpeat, ja koko hänen ruumiinsa
tärisi.

-- Mitä Jumalan nimessä on tapahtunut? -- kysyi emäntä, kasvoistaan
päättäen hämmästyneenä.

-- Niin, mikä siellä on? -- kysyi kreivikin; -- onko tuli irti? Missä
palaa?

-- Salin ovelle kolkutetaan, -- sammalsi muori, pelästyksestä
suunniltaan.

-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi Anna.

-- Etkö osaa puhua, akka? -- huusi kreivi; -- mistä on kysymys?

-- Poliiseja! Poliiseja! Taivaan Jumala, mitä nyt tapahtuukaan? --
valitti muori.

-- Poliiseja! -- toisti Anna.

-- Poliiseja! -- huudahti kreivi säikähtyneenä, sillä hän muisti, missä
tekemisissä hän edellisenä päivänä oli ollut mainittujen viranomaisten
kanssa.

-- Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? -- kysyi Anna, joka myöskin
näytti levottomalta.

-- He uhkaavat särkeä salin oven, ellei sitä aukaista hyvällä,-- selitti
Stiina-muori; -- mutta minä juoksin ensin kysymään neidiltä, mitä on
tehtävä... Kuulkaa, kuulkaa!... Nyt ne jo särkevät ovea!

Ulkoa kuului rajua kolkutusta.

-- Avaa heille, -- käski emäntä; -- ei liene kysymyksessä mitään niin
vaarallista kuin miltä kuulostaa.

Stiina-muori kiiruhti täyttämään emäntänsä määräystä.

-- Odota, nainen! -- huusi kreivi, tarttuen kiinni eukkoon; -- eihän
heillä liene aikomus tunkeutua tänne sisään!... Mitä poliisit tahtovat
täältä?

-- Päästäkää minut, herra kreivi! -- ähkyi muori; -- ei sovi antaa
heidän odottaa ... eivät asiat ole nyt tolallaan.

-- Mutta jos he tahtovat tulla tänne sisälle saakka? kysyi Anna entistä
hätääntyneempänä.

-- Mahdotonta, -- vastasi kreivi; -- miksi he tulisivat tänne?

-- Eivät he suinkaan epäile, että minulla on luonani varastettua
tavaraa, -- huomautti Anna; -- sen luulon minä kyllä heistä pian
häivytän.

-- Mutta minne minä menen? -- puhisi kreivi; -- ei käy päinsä, että he
näkevät minut täällä ... en voi näyttäytyä kenellekään tällaisessa
paikassa... Kunpa pääsisin ulos akkunasta...

-- Se on mahdotonta, -- virkkoi emäntä, kiiruhtaen akkunan luo
tirkistämään verhon raosta alas kadulle.

-- On mahdotonta! On mahdotonta! Niinkö sinä sanoit? -- huusi Lejonborg
kauhuissaan.

-- Talon ulkopuolella on vartijoita, -- lausui emäntä, joka nyt näytti
kovin säikähtyneeltä.

-- Vartijoitako, sanot!... Mitä he tahtovat?... Kirottu tapaus!... Kuka
peijakas on tämän näytelmän aikaansaanut?

-- Kuka sen tietää... Mutta niin nyt kaikessa tapauksessa on... Sinun on
mahdoton päästä ulos akkunan kautta.

-- Kunpa sitten edes voisin piiloutua tänne jonnekin! -- ähisi kreivi;
-- piiloita minut niin, ettei kukaan minua huomaa!... Mikä helvetillinen
tapaus!

-- Ovi menee säpäleiksi! -- huusi Stiina-muori ja kiiruhti ulos.

Hänen sijaansa syöksyi sisään pikku Julia, joka pakeni äitinsä turviin.

-- Minä tiedän neuvon! -- huusi Anna, ikäänkuin hän olisi saanut
äkillisen päähänpiston; -- minä kätken sinut varmaan paikkaan, rakas
ystäväni!

-- Minne?... Minne? Minne?... Jumalan tähden, älä viivyttele... He
tulevat!

Mustalaisnainen riensi erääseen kammion nurkkaan, ottaen sieltä esiin
kullatuilla messinkipuitteilla varustetun paksulasisen lyhdyn. Hän
sytytti sen sisässä olevan kynttilän, ojentaen sitten lyhdyn kreiville.

-- Tämän huoneen alla on pieni kellari, -- virkkoi Anna; -- säilytämme
siellä ruokatavaramme ja viinimme... Ota lyhty, niin minä lasken sinut
sinne... Kukaan ei etsi sinua sieltä.

-- Jumala siunatkoon sinua siitä ajatuksesta! -- huudahti kreivi ja
tarttui lyhtyyn.

Anna meni toiselle puolen huonetta, avaten seinässä olevan pienen
tapettioven, jonka olemassaoloa kreivi ei ollut ennen huomannut,
vaikkakin oli useat kerrat käynyt tässä kammiossa.

-- Tuolla näet portaat, -- sanoi Anna; -- laskeudu varovasti niitä alas,
niin olet turvassa... Mutta varo lyömästä rikki minun uutta, kaunista
lyhtyäni.

-- Hiton epämiellyttävää!... Miten kylmäkin täällä on! -- mutisi kreivi
Lejonborg.

-- Kiiruhda! -- kehoitti Anna; -- minä kuulen jo heidän askeleensa
etuhuoneessa.

-- Eivät he suinkaan viivy kauan... Minun on täällä vaikea hengittää...
Saakeli!...

-- Kiiruhda! Kiiruhda!

Kiroillen ja ähkyen asetti kreivi jalkansa ensimmäiselle portaalle,
alkaen laskeutua alas.

Mustalaisnainen sulki salaoven hänen jälkeensä ja istuutui sitten
levollisena sohvalle, tarttuen erääseen pitsityöhön, jota alkoi nyplätä.

Mutta hieno neula ei liikkunutkaan, eivätkä Annan silmät katselleet
tuota hienoa kutomusta.

Suonet hänen kauniilla otsallaan paisuivat korkeiksi ja tummiksi, ja
valkoiset helmirivit välkkyivät hänen puoliavonaisten huuliensa välistä
kyykäärmeen hampaiden tavoin.



XIX

SYVEMMÄLLÄ LUOLASSA


Sitten kun kreivi Karl Gustaf Lejonborg oli onnellisesti astunut alas
nuo kapeat ja kosteat portaat, huomasi hän lyhty kädessä seisovansa
paljaalla, hieman vetisellä maalla, joka oli vähemmän sovelias hänen
hienoille, käännetyille nahkajalkineilleen.

Kaunis lyhty oli sellainen, että se valaisi ainoastaan alaspäin, joten
kreivi ei ollenkaan nähnyt kattoa eikä seiniä.

Hän pysähtyi viimeiselle askelmalle, aikoen olla enempää syventymättä
tähän uuteen ja pimeään maailmaan, jonne hänet oli sysätty niin
nopeasti, mutta ei lainkaan hauskasti.

Kellari oli niin matala, että kreivin päälaki kosketti kattoa, vaikka
hän koetti seisoa niin koukussa polvin kuin mahdollista.

Hän pakoitti itsensä tyytymään tilanteeseen ja istuutui portaalle.

Hän kuuli useiden henkilöitten ääniä, mutta ei voinut eroittaa, mitä
puhuttiin.

Pian kääntyi hänen huomionsa muuhun, paljon epämiellyttävämpään
seikkaan.

Useat ihmiset ovat, niinkuin sanotaan, pimeänpelkoja, joko siksi, että
he uskovat kummituksiin tai pelkäävät levottoman omantunnon merkillisiä
kuvia. Kreivi Lejonborg ei uskonut kummituksiin, eikä hänen
omatuntonsakaan kärsinyt mistään erityisestä pahastateosta; mutta hän
pelkäsi rottia, ja kuten tiedetään, ilakoivat rotat juuri
pääasiallisesti pimeässä.

Eipä ole senvuoksi ihmeteltävää, että kreivi säikähti, kun muuan
tuollainen pimeänlapsi luikahti hänen jalkojensa välitse, luultavasti
lyhdyn valosta säikähtyneenä.

Samalla kertaa hän oli kuulevinaan useita vinkuvia ääniä kellarin muilta
puolilta, joiden laajuutta hän ei vielä tuntenut.

Kreivi tiesi hyvin, että rotat ennen kaikkea pitivät ruokatavaroista,
mutta hän muisti myös lukeneensa, että ne joskus kävivät elävien
ihmistenkin kimppuun, erittäinkin n. s. valtiovankien, joita etupäässä
säilytettiin maanalaisissa vankiloissa. Kertomukset siitä olivat aina
häntä suuresti huvittaneet, sillä henkilöitä, jotka uskaltavat sekaantua
ruhtinaitten asioihin tai käyvät jalosukuisten hallitusmiesten
erioikeuksien kimppuun, ei hänen mielestään koskaan voitu tarpeeksi
kurittaa.

Mutta nyt, kun hän itse oli joutunut melkein samanlaiseen asemaan, hän
alkoi vakavasti ajatella, kykenivätköhän nuo mainitut raatelijaeläimet
eroittamaan oikeauskoisen aatelismiehen ihmisten huonoimmista. Hänen
miettimisensä tulos ei mitenkään ollut tyydyttävä.

-- Mikä aasi olinkin! -- ajatteli hän, -- kun annoin sulkea itseni
tällaiseen luolaan!... Mitä olisi tehnyt, vaikka olisinkin jäänyt
ylös!... Halventaako se korkeasukuisen aatelismiehen mainetta, vaikka
hänet tavataankin nuoren, kauniin naisen vieressä?... Ei ollenkaan ...
päinvastoin on se jotain sellaista, mitä hyvän käytöstavan säännöt eivät
tosin suorastaan säädä, mutta eivät ainakaan millään tavoin
tuomitsekaan... Jospa lähtisinkin jälleen ylös... Mutta pelkäänpä
näyttävän merkilliseltä, että minä ensin olen kömpinyt piiloon ... niin,
hullunkuriselta se näyttäisi ... naurettavalta ... ja minä en saata
tehdä itseäni naurunalaiseksi... Olisipa se soma historia seurapiirien
kuulla: kreivi Lejonborg on maannut lymyillen rojukuopassa tahi
kellarissa tahi miksikä tätä voi sanoa... Minun täytyy siis jäädä tänne
vähäksi aikaa... Hitto, kun minua viluttaa!... Olisipa ylläni edes
päällysvaippani ... minä kylmetytän itseni... Saakelin rotat!...
Siunatkoon, mikä tuolla on?... Mitä minä näen tuolla etäämpänä?

Asia oli siten, että kreivi, joka oli kohottanut lyhtyä, oli sen valossa
huomannut jotain kiiltävää kellarin perällä.

-- Jokin välkähti tuolla, -- jatkoi hän ajatuksissaan; mikähän mahtaa
kiiltää täällä pimeässä?... Oh, varmaankin käärme!... Hyvä Jumala!

Kauhukseen kreivi muisti, että sisiliskoilla ja käärmeillä oli tapana
pitää asuntoaan tällaisissa loukoissa.

Hänen pelkonsa oli tavaton hänen siinä istuessaan portaalla, kykenemättä
liikkumaan vähääkään.

-- Mutta, -- tuumi hän hetkisen tuskallisen hiljaisuuden perästä, -- jos
se on käärme, miksi se pysyy noin liikkumattomana yhdellä paikalla?

Kreivi kohotti jälleen lyhtyä ja tuijotti eteensä.

-- Ei käärme kiillä tuolla tavalla ... sehän on kuin jonkunlainen
hopeinen kaula!... Jaa, kas nyt minä tiedän. Nehän ovat minun
sampanjapulloni, jotka mainio emäntäni on sinne asettanut riviin... Ja
minä tässä turhanpäiten säikähtelen... Kuinka ikävä onkaan, että minulla
on niin vilkas mielikuvitus! Eipä olisi hullumpaa tehdä lähempää
tuttavuutta noiden ukkojen kanssa... Niin kunniallisessa seurassa voi
viihtyä missä tahansa... Suloinen emäntäni suo minulle varmaan anteeksi,
jos minä häneltä kysymättä lyön kaulan poikki yhdeltä omia pullojani.

Kreivi tunsi jälleen olevansa paremmalla mielellä -- sekin todistus
viinin jumalallisesta vaikutuksesta.

Hän laskeutui alas epämukavalta portaalta ja alkoi, pitäen lyhtyä
koholla, varovaisesti astua, tahi oikeammin sanoen ryömiä kiiltäviä
esineitä kohti, sillä, kuten jo olemme maininneet, oli mahdotonta seisoa
suorana tuossa kurjassa kellarissa.

Tämä vaivaloinen ja sanan laajimmassa merkityksessä -- kun ottaa
huomioon hänen korkeasti vapaasukuiset koipensa ja selkänsä --
nöyryyttävä vaellus läheni kaikeksi onneksi pian loppuaan, mikä ei
kuitenkaan ollut niin lohdullinen kuin kreivi oli kuvitellut.

Välkkyvät samppanjapullot muuttuivat hänen silmissään sapeliksi, joka
oli seinän vieressä maassa.

-- Sapeli! -- mutisi kreivi nolona ja suuttuneena. -- Sapeli!... Miten
se on tänne joutunut?... Mitä sillä on täällä tekemistä?... Tämäpä
merkillistä!

Kreivi valaisi seinää korkeammalle.

Uusi hämmästys.

Kreivi nimittäin huomasi pyssyn piipun, toisenkin, vieläpä kolmannenkin,
perineen, lukkoineen.

-- Aseita! Oikeita kiväärejä! -- jatkoi kreivi; -- tämä menee yli minun
ymmärrykseni ... sapeleita ja pyssyjä näin lähellä Jolantan
makuuhuonetta!... Kuka kuolevainen voi tämän ymmärtää?...

Siinä oli kreivi kieltämättä oikeassa. Sapeleita ja pyssyjä aivan
rakkauden temppelin vieressä, se oli totta tosiaan kerrassaan
ihmeteltävää ja käsittämätöntä!

Kreivi Lejonborg tutki seiniä edelleen, ja kaikkialla hän näki jos
jonkinlaisia aseita. Kellari oli todellinen, hyvin varustettu asekammio.

-- Olenko minä joutunut ryövärien luolaan? -- huudahti hän lopuksi ja
oli tästä ajatuksesta pelästyneenä vähällä lyyhistyä maahan.

Samassa hän sattui koskettamaan erästä laatikkoa, joka oli hänen
vieressään kellarin nurkassa. Hänen sysäyksestään putosi sen kansi
maahan, ja kreivi valaisi lyhdyllään laatikkoa nähdäkseen, mitä se
sisälsi.

Se näytti olevan täynnä pieniä paperirullia. Kreivi otti yhden sellaisen
käteensä ja alkoi lyhdyn valossa sitä tarkastella.

Äkkiä päästi hän rullan kädestään ja hoippui seinää kohti, jonka nojaan
hän jäi seisomaan kuin kivettyneenä.

Hän oli nimittäin pitänyt kädessään kovaksi ladattua patruunaa. Koko
laatikko oli täynnä luodilla panostettuja patruunia! Todellakin, kaikki
tämä oli sopusoinnussa seinällä riippuvien sotilaskiväärien kanssa!

-- Voi minua! Minä olen joutunut murhaajien käsiin! -- vaikeroi onneton.

Paljon, mikä tähän saakka oli ollut käsittämätöntä, selveni nyt hänelle.
Ne paholaiset, jotka hän astuessaan sisään etuhuoneeseen oli nähnyt
pienen tytön ja kissan hahmoissa leikkivän lattiamatolla, palasivat nyt
elävästi hänen silmiinsä. Emännän useissa tilaisuuksissa osoittama
merkillinen käytös häntä kohtaan kehittyi nyt hänen mielikuvituksessaan
mitä kauheimmaksi juoneksi, johon tuli vielä lisäksi hänen alinomaiset
vilkumisensa seinäkelloon tänä iltana, mikä seikka todisti osaksi
onnettomuutta ennustavaa levottomuutta mustalaisnaisen sielussa sekä
osaksi sitä, että hän odotteli jotakuta tai joitakuita, varmaankin
rikostovereitaan. Poliisin tunkeutuminen hänen asuntoonsa,
palvelijattaren säikähdys sen johdosta, kaikki se antoi tukea sille
luulolle, ettei viettelevän ihana Jolanta ollut muuta kuin ryöväri
naishahmossa, joka oli kokonaisen rosvojoukon johtaja. Tämä joukkio oli
varmaan monilukuinen ja harjoitti toimintaansa kaikissa Tukholman
osissa.

Kreivi-raukka varmistui yhä enemmän siinä uskossa, että hänet oli
houkuteltu ansaan ryövättäväksi ja murhattavaksi. Oman pelontunteensa
vuoksi poliiseja kohtaan, mikä oli aiheuttanut hänen sulkemisensa tähän
maakuoppaan, oli hän itse tehnyt pelastumisensa mahdottomaksi.

Löytäisivätköhän poliisit hänen salaisen piilopaikkansa? -- Mahdotonta,
sillä jos kuolevaisen silmä yleensä saattoi keksiä tähän luolaan
johtavan salaoven, niin miksi ei sitten hän, joka oli viettänyt niin
monta hetkeä tuossa kirotussa kammiossa, ollut sitä aikaisemmin
huomannut? Saattaisivatko henkilöt, jotka ensi kertaa olivat
mustalaisnaisen huoneessa, olla tarkkanäköisempiä kuin hän,
mustalaisnaisen alituinen vieras, joka sitäpaitsi onnettoman
mustasukkaisuutensa aiheutuksesta aina oli vakoillut hänen ympäristöään?

Ei, ei! Tuntemattomaksi jäisi salainen ovi kaikille muille paitsi
naisrosvolle ja hänen liittolaisilleen.

Ja siinä tapauksessa, että sisään tunkeutuneet poliisit olisivat
vanginneet mustalaisnaisen ja koko hänen joukkonsa, mikä olisi
seurauksena?

Tietysti se, että huoneusto lukittaisiin ja hän, kreivi, jäisi suletuksi
kellariin kärsimään nälkäkuoleman kauheat tuskat, joutuakseen vihdoin
kaikkien tämän maanalaisen kuopan pienten ja suurten raatelijaeläinten
himotuksi saaliiksi.

Niin, niin! Hän kuolisi nälkään, ja kellarin lukemattomat rotat söisivät
hänet puolielävältä, sillä millä hän täällä saattaisi itseään ravita?

Luodeilla ja ruudillako?

Totta on, että luodeilla hallitsijat ja heidän ylimyksensä hankkivat
itselleen elinehdot, mutta syödä niitä suorastaan -- mahdotonta! --

Kukaan kuolevainen ei kykene kuvaamaan kreivi-paran tuskaa ja epätoivoa.
Ja muisto kaikista rosvoromaaneista, jotka hän oli joskus lukenut, oli
omiaan lisäämään hänen hirveätä mielentilaansa.

Mutta rakkaus elämään on tuskaa ja epätoivoa voimakkaampi.

Vangitun hämmentyneissä aivoissa heräsi äkkiä vahva päättäväisyys.

-- Minäpä kiiruhdan takaisin niin kauan kuin vielä on aikaa, -- huudahti
hän; -- minä riennän nyt heti ylös portaita ja kolkutuksillani oveen
sekä huudoillani herätän koko talon huomion ... varmasti minut kuullaan
... minun avukseni riennetään ja kauheaan vankilaani johtava ovi
murretaan. Pahimmassa tapauksessa minä joudun rosvojen käsiin, mutta
rukouksilla, uhkauksilla ja rahoilla sekä vaitiolon lupauksella minä
kyllä pelastan henkeni ... ja onhan edes parempi kuolla
silmänräpäyksessä murhaajan tikariniskusta kuin kitua täällä
nälkäkuoleman uhrina.

Hän astui askeleen eteenpäin, mutta pysähtyi, sillä uusi ajatus valtasi
hänen mielensä, ajatus, jonka johdosta esi-isät Bastholman uhkeassa
perhehaudassa saattoivat ylpeillä. Rakkaus elämään tekee pelkuristakin
sankarin.

-- Olen ruotsalainen aatelismies, olen kreivi, virkkoi hän ylpeänä; --
jo neljän vuoden vanhana minut merkittiin aliluutnantiksi Skoonen
rakuunoihin, ja siinä rykmentissä minä palvelin kahdenteenkymmenenteen
ikävuoteeni saakka ... olen kasvanut aseitten keskellä, minä osaan niitä
käytellä, olen ollut varamiehenä kahdessa kaksintaistelussa... Tämä
kellari on täynnä aseita ... minun tulee kiireesti varustautua... Minä
taistelen, satavuotisten perinnäistapojen arvoisesti ... kaksikymmentä
minä kaadan ennenkuin minut voitetaan ... haa! Rosvoja ei liene kymmentä
enempää ... vaikeuksitta minä ehdin tappaa ne kaikki, ennenkuin itse
saan pienintäkään naarmua ... haa! He tulevat alas asestamattomina,
sillä täällähän ovat heidän aseensa .... minä tapan heidät kuin
kärpäset, ennenkuin he aavistavatkaan mitään... Tulkaa, tulkaa! Kreivi
Lejonborgin käsivarret ovat kuin kokonainen armeija, ja hänen rinnassaan
asuu urhoollinen isäin henki.

Näin puhellessaan hän otti seinältä kaksi pistoolia.

Hän puhalsi niiden piippuihin ja tarkasti sankkireiät, jonka jälkeen
hän, varmistuttuaan siitä, että ne olivat ladatut, kätki ne
hännystakkinsa taskuihin. Mutta ei siinä kyllin.

Hän otti vielä seinältä toisen pyssyn toisensa jälkeen ja asetti ne
lähelle itseään, että ne kaikki hädän tullen olisivat käsillä. Onneksi
olivat nämäkin pyssyt panostetut.

Erinomaisen neuvokkaana asetti hän kannen jälleen laatikon päälle, ettei
kiväärien laukauksista iskevä tuli sytyttäisi ampumavaroja ja
räjähyttäisi ilmaan koko kellaria ja sen sankarillista puolustajaa.

Takanaan seinällä hän huomasi naulan, johon hän heti ripusti lyhdyn
siten, että sen valo lankesi suoraan portaille.

Sitten tarttui hän kivääriin ja asettui alimmalle portaalle, valmiina
avaamaan tulen, jos ketään ylhäältä ilmestyisi näkyviin.

Näin varustettuna hän jäi hehkuvin poskin odottamaan ratkaisevaa
silmänräpäystä.

Tätä silmänräpäystä ei tarvinnutkaan kauan odottaa.

Ylhäältä kuului melua, ja portaille suuntautui valonsäde.

Samassa kuului ääni, joka ei ollut kreivi Lejonborgille suinkaan outo.

Ääni oli Anna Jolantan.

-- No, menkää sitten ... menkää ... minä pesen käteni!

Ylimmällä portaalla näkyi nyt karkeatekoisen saappaan päälle vedetty
housunlahje.

Kreivin kivääri laukasi tieten tai tietämättä.

-- Jeesus! Luoti sattui minuun! huudahti muuan miesääni, jonka jälkeen
kuului raskas putoaminen portaalle.

Kreivi Lejonborg, joka ei ollut luonteeltaan ollenkaan verenhimoinen,
oli siis vuodattanut verta. Hänen lempeä luontonsa voitti pian ja hän
alkoi koko ruumiiltaan vavista.

-- Antautukaa, tai kuolette kuin koira! -- kaikui kellariholvissa
kauhistava bassoääni.

Kivääri putosi kreivin kädestä. Kellarin valaisivat monet tulet. Mutta
kuitenkin pimeni kreivi Lejonborgin silmissä, ja hän vaipui maahan
tajutonna.



XX

VIIMEINEN HÄMMENNYS


Kreivi Lejonborg tuli pian jälleen tajuihinsa ja avasi silmänsä; hän
huomasi makaavansa leposohvalla Annan kammiossa sekä havaitsi
mustalaisnaisen osoittavan häntä kohtaan aivan erikoista huolenpitoa ja
osanottoa. Tämä hieroi hänen ohimojaan hajuvedellä ja piteli hänen
nenänsä alla pulloa, joka oli täynnä hyvin väkevää nestettä.

Mutta kaikista eniten elvyttivät hänen kuoleutuneita elinvoimiaan ne
mitä lämpimintä hellyyttä todistavat katseet, joita tulvehti Annan
silmistä, ja sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan. Paremmin ei äiti
voi hoitaa lastaan, kuin hän sillä hetkellä hoiteli kreivi-raukkaa.

Mustalaisnaisen kallis silkkihame oli rypistynyt ja hänen pitkät,
kultakampojen kytkeistä irtautuneet hiuksensa kiertyivät mitä
suurimmassa epäjärjestyksessä hänen kasvojensa ja hartioittensa ympäri.

-- Rakas Karl Gustaf, -- puheli hän, nojautuen hänen puoleensa; --
virkoa ... herää, voi herää!... Taivas!

-- Jolanta! Jolanta! -- sammalsi kreivi huumauksissaan.

-- Hän elää! Hän elää! -- riemuitsi Anna; -- ja kuitenkin olisi hänelle
onnettomalle ollut tuhat kertaa parempi, jos hänen silmänsä olisivat
sulkeutuneet ainaiseksi... Voi, hyvä Jumala!

-- Mitä? -- jupisi kreivi; -- missä minä olen?... Olenko nähnyt unta?

-- Antaisin elämäni, jos se olisi vain unta, -- vastasi mustalaisnainen,
painuen hänen puoleensa ja puristaen häntä lujasti rintaansa vasten,
samalla nyyhkyttäen rajusti.

-- Kas niin, neiti, -- virkkoi muuan vieras miesääni aivan leposohvan
vieressä; -- rauhoittukaa nyt vähän ... kreivi on jo siksi tajuissaan,
että hänen täytyy voida vastata niihin kysymyksiin, jotka hänelle teen.

-- Armoa! Antakaa hänelle armoa! -- rukoili mustalaisnainen, painaen
päänsä niin kovasti kreivin rintaa vasten, että viimemainittu oli
vähällä tukehtua tästä hellyydenosoituksesta.

-- Mitä ... mitä ... mitä tämä on? -- huudahti kreivi; -- minä ... minä
... minä menehdyn ... minä...

-- Armoa! Armoa! -- jatkoi Anna huudahtelujaan; -- jos hän onkin
rikkonut, niin hän on tehnyt sen ajattelemattomuudesta ... hänkö olisi
sielustaan syyllinen, hän, joka on niin hyvä ... ei, ei, se on
mahdotonta!

Vieras, keski-ikäinen herra, jolla oli jalot, mutta ankarat
kasvonpiirteet, irroitti Annan käsivarret kreivin kaulasta ja veti hänet
pois leposohvan luota, huolimatta hänen rukouksistaan ja
ponnistuksistaan jäädä paikalleen.

-- Teidän tulee rauhoittua, naisparka, -- sanoi vieras herra; -- mitä
hyödyttävät teidän valituksenne?... Valmistautukaa sensijaan antamaan
niitä tietoja, joita teiltä vaadin, jos haluatte säästyä siltä ankaralta
vastuunalaisuudelta, joka kieltämättä uhkaa omaa itseännekin... Herra
kreivi, olkaa hyvä ja nouskaa!.. Rohkenen olettaa, että te minut
tunnette.

Kreivi Lejonborg tuijotti kauan ja tarkkaan vierasta herraa, jonka
kasvot hän arveli nähneensä ennenkin ja jonka ääni oli sama, mikä oli
kaikunut hänen korviinsa alhaalla kellarissa, ennenkuin hän oli
menettänyt tajuntansa.

-- Nouskaa, herra kreivi! -- toisti vieras; -- mitä siinä tuijotatte?...
Ettekö tunne minua enää? Täytyykö minun ehkä kantaa teidät pois
sohvalta?

-- Poliisimestari! Poliisimestari! -- huusi kreivi viimein, nousten
kiivaasti leposohvalta ja katsellen levottomana ympärilleen.

-- No, saittehan jo suunne auki! -- lausui poliisimestari, siirtyen pois
sohvan luota ja istuutuen erään pienehkön pöydän viereen, jolla oli
papereita ja kirjoitusneuvot.

Tällä aikaa kreivi katseli ympäri rakastajattarensa kammiota, jolloin
hän havaitsi: 1) kaksi kaartilaista, jotka paljastetuin sapelein
seisoivat vartijoina avoimen salaoven luona; 2) kaksi kaartilaista,
samoin paljastetuin miekoin seisomassa etuhuoneeseen johtavan oven
kummallakin puolen; 3) näiden lähellä tumman kookkaan olennon, jonka
kreivi tunsi omaksi metsästäjäkseen, Bruno Starkiksi, sekä Anna Jolanta
Brännerin, joka nojautui toilettipöytää vasten, valkoisella nenäliinalla
peittäen itkettyneet, ihmeen ihanat silmänsä, ollen kalpean surun elävä
kuva, ja hänen vierellään Stiina-muorin, joka lohdutteli ja rauhoitteli
emäntäänsä.

Tämä näky, lukuunottamatta vielä ankaraa, peljättyä poliisimestaria,
jonka lähellä sitäpaitsi seisoi kaksi jäntterää poliisipalvelijaa, oli
todellakin sellainen, että se olisi säikäyttänyt rohkeampaakin miestä
kuin kreivi Lejonborgia.

Kreivi tosin muisti varsin selvään, että hän äsken oli ollut suljettuna
kellariin, nälkäkuolema silmiensä edessä, ja että hänet jollain
ihmeellisellä tavalla oli sieltä pelastettu; mutta ympärillään olevat
uhkaavat varustukset aiheuttivat hänet aavistamaan, että hän ehkä olikin
hypännyt tuhasta tuleen.

Mitä mahtoi kaikki tämä merkitä? -- Poliisimestari pöydän ääressä ja
sotamiehet ovien luona! -- Ja mitä merkitsivät lopuksi Jolantan
hyväilyt, rukoukset ja kyyneleet?

Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut sokkelossa, josta hän turhaan koetti
päästä ulos, ja hän tähyili sen vuoksi kaikkea huoneessa, ihmisiä ja
esineitä, ikäänkuin hän olisi kaikesta ja kaikista voinut löytää sen
Ariadnen langan, jota hän niin tärkeästi olisi tarvinnut.

Sanaakaan virkkamatta hän istui leposohvalla kauan, vääntäen itseään
toiselta sivulta toiselle, niinkuin tekee henkilö, jolla on paljon
sydämellään, mutta jonka on vaikea saada sanaakaan huuliltaan.

-- Kreivi Lejonborg, -- aloitti viimein poliisimestari, saatuaan
kirjoitustarpeensa järjestykseen; -- valmistukaa lyhyesti, selvästi ja
kiertelemättä vastaamaan niihin kysymyksiin, jotka minun on velvollisuus
teille tehdä.

-- Kysymyksiä minulle!... Mitä sillä tarkoitatte, herra poliisimestari?
-- tiedusteli kreivi kiivaasti ja puoliksi nousten leposohvalta.

-- Istukaa hiljaa, herra kreivi!... Selvähän on, että teidät tavattiin
tuolla alhaalla kellarissa aseiden ja kovien patruunavarastojen keskellä
ja sitäpaitsi ase kädessä...

-- Selvä!... Mikä on selvä! -- huusi kreivi, silmät yhä suurempina.

-- Sitä minun ei tarvitse selittää teille, -- jatkoi poliisimestari; --
se on, kuten sanoin, selvä.

-- Ei piru soikoon olekaan, arvon herra! -- ärähti kreivi jokseenkin
kovaäänisesti.

-- Kreivi Lejonborg! -- lausui virkamies vielä kovemmin; -- tarvitseeko
minun muistuttaa teille, kuka on edessänne?... Onko tarpeellista
kehoittaa teitä käyttämään sopivampaa kieltä?

-- Mutta mitä minua liikuttavat teidän kysymyksenne?... Mitä yhteyttä
minulla on kellarin ja kaiken sen kanssa, mitä siellä on?... Syytetäänkö
minua sitten jostakin ... pyydän saada sen tietää... Katson arvolleni
sopimattomaksi vastata ainoaankaan kysymykseen sellaisen seuran
läsnäollessa kuin nyt tässä huoneessa ... ja minä pyydän saada poistua
mahdollisimman pian ... tämä on todellakin kummallista, herra
poliisimestari!... Hyvin kummallista, täytyy minun sanoa!

Kreivi Lejonborg, jonka aatelisveri tällä hetkellä kuohahti, nousi ja
näytti aikovan ilman muuta poistua.

-- Älkää astuko askeltakaan! -- huusi poliisimestari, -- tai minun
täytyy käyttää tarpeen vaatimia keinoja... Olkaa siis hiljaa siksi kuin
minä annan teille luvan puhua!... Oletteko ymmärtänyt minut, herra
kreivi?

-- Rakas Karl Gustaf! -- virkkoi nyt Anna, katsoen kreiviin kyyneleisin
silmin ja ristissä käsin; -- miksi tehdä pahaa pahemmaksi?... Eikö ole
parasta tunnustaa kaikki?

-- Mitä? -- sähähti kreivi, -- tunnustaa!... Mitä minun pitäisi
tunnustaa?... Mutta, -- mutisi hän itsekseen, -- onko hän hullu, kun hän
sinuttelee minua toisten kuullen?

-- Ehkä kiellätte kellarin olevan täynnä aseita? kysyi poliisimestari;
onko mahdollista, että todellakin niin teette?

-- Onpa kyllä kellarissa aseita, -- vastasi kreivi; -- mutta mitä se
minuun kuuluu?

-- Myönnätte kai myöskin, että siellä on laatikollinen kovia patruunia.

-- Tietysti minä sen myönnän ... olenhan nähnyt sen omin silmin ...
mutta...

-- Teillä oli taskuissanne kaksi pistoolia?

-- Oli, pistin todellakin ne taskuihini ... olen mies, jonka kanssa ei
ole leikkimistä, -- lisäsi kreivi urhoollisen näköisenä.

-- Niissä pistooleissa on teidän kreivillinen vaakunanne.

-- Minun vaakunani!

-- Niin, ne siis nähtävästi kuuluvat teille, herra kreivi.

-- Kuuluvat minulle, sanotte -- huudahti viimemainittu.

-- Niin juuri, teille... Kenen muun ne olisivat?

-- Mutta minä en käsitä ... tällaisestahan tulee aivan hulluksi!

-- Ettehän kiellä seisoneenne pyssy kädessä, kun me saavuimme sinne
alas?

-- En, minulla kyllä oli pyssy kädessäni ... mutta...

-- Ja ette suinkaan kiellä sitäkään, että laukaisitte pyssyn vartijaa
kohti, joka tuli teitä vangitsemaan? -- jatkoi poliisimestari,
vastenmielisyyden sävy äänessään.

-- Vangitsemaan minua!... Miksikä?... Miksi hän tahtoi vangita minut?

-- Että pyssy oli ladattu kovalla patruunalla, ilmenee siitä, että
sotilas, jota tähtäsitte, sai luodin jalkaansa.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti kreivi.

-- Jumalan kiitos!... Sanotteko niin? -- kysyi poliisimestari
hämmästyneenä.

-- Jumalan kiitos, että luoti sattui vain jalkaan jatkoi kreivi
sellaisella innolla, että se oli kunniaksi hänen hyvälle sydämelleen.

-- Vain jalkaan! -- huomautti poliisimestari; -- herra kreivi, teidän
mielestänne lienee samantekevää, onko ihmisellä kaksi jalkaa vai
ainoastaan yksi.

-- Hän on hirveä ... en enää tunne häntä samaksi ihmiseksi! -- virkkoi
Anna, pyyhkäisten kiharat otsaltaan, jolloin se sieluntuska, mikä siinä
kuvastui, näkyi entistä selvemmin.

-- Miksi ammuitte sotilasta? -- kysyi tutkija.

-- Miksikö häntä ammuin?... Kysyykö herra, miksi häntä ammuin?

-- Kysyn, -- miksi sen teitte?

-- Siksi, että minä luulin olevani ryövärien luolassa, -- vastasi
kreivi.

-- Ryövärien luolassa?

-- Ryövärien luolassa! -- toisti Annakin katsoen kattoon.

-- Ja että luulin aiottavan minut murhata, -- lisäsi Lejonborg; -- eikö
siis asian laita ollutkaan niin?

-- Murhata teidät?

-- Murhata sinut! -- toisti Anna; -- Karl Gustaf, kuka tahtoi sinut
murhata?

-- Ettei hän häpeä sinutella minua näin monen kuullen, -- mutisi kreivi
itsekseen.

-- Kuka tahtoi teidät murhata? -- kysyi poliisimestari; -- ketä te
pelkäsitte?

-- Ketäkö?... On vaikea sanoa niin varmasti, ketä -- vastasi kreivi; --
mutta kun huomasin siellä alhaalla olevan aseita, niin...

-- Ettekö muka tiennyt ennakolta, että kellarissa oli aseita? --
tiedusteli kuulustelija.

-- En, kautta kunniani, en tiennyt ... kuinka sen olisin tiennyt?

-- Etkö sitä tiennyt? -- virkkoi rakastajatar lempeästi moittivalla
äänellä; -- Karl Gustaf, sanotko, ettet sitä tiennyt?

-- Taasen sinä ja sinä!... Se nyt on hemmetinmoista sinuttelemista ...
hiton sopimatonta! -- jupisi kreivi jälleen itsekseen, tehden samalla
Annalle monenlaisia merkkejä, saadakseen hänet edes vähäksi aikaa
jättämään kaiken niin sanoissa kuin käytöksessä ilmenevän
tuttavallisuuden.

-- Teidän merkinantonne ovat tarpeettomia, herra kreivi, -- selitti
poliisimestari, jolla oli niistä oma ajatuksensa; -- tämä nainen on jo
tunnustanut kaikki.

-- No, se on hyvä, -- lausui kreivi; -- mutta siinä tapauksessa en
ymmärrä, miksi herra poliisimestari vielä vaivaa minua monilla
tarpeettomilla kysymyksillä... Ja koska ei aikani myönnä enää kuunnella
niitä lisää, niin saan kai luvan toivottaa hyvää yötä.

Kreivi nousi jälleen lähteäkseen; mutta kun kaksi poliisipalvelijaa
poliisimestarin viittauksesta lähestyi, ilmeisesti aikoen väkivallalla
pidättää hänet paikallaan, hän istui jälleen, nolona ja hämmästyneenä,
yhä vieläkään käsittämättä mitään.

-- Te kai myönnätte, että tiesitte tässä talossa ja tämän huoneen
lattian alla olevan säilössä aseita? -- jatkoi virkamies kyselemistään.

-- Sanoin jo äsken, etten sitä tiennyt, -- kuului kreivin vastaus; --
kukaan muu ei saata paremmin antaa selvitystä siihen asiaan kuin täällä
asuva neiti... Siksi kysyn neidiltä, tiesinkö minä, että alhaalla
kellarissa oli aseita?... Minähän en tiennyt koko kellarin
olemassaolosta ... sen vakuutan kunniasanallani... Pyydän siis, että
armollinen neiti hyväntahtoisesti suvaitsisi sanoa sen herra
poliisimestarille.

Anna Jolanta lähestyi leposohvaa ja katseli Lejonborgia puoleksi
surullisesti, puoleksi vihaisesti.

-- Kiellätkö sinä siis itse antaneesi viedä aseet kellariin? kysyi hän.

-- Mitä pirua hän puhuu? -- mutisi kreivi; -- ja eikö tuo sinutteleminen
nyt koskaan lopu? -- lisäsi hän itsekseen hiljemmin.

-- Sinä siis vielä päälliseksi väität, ettet tiennyt koko kellarin
olemassaolosta! -- jatkoi Anna. -- Onko se todellakin mahdollista?

-- Onko tuo ihminen järjiltä? -- huudahti viimein hämmästynyt kreivi.

-- Sinä olet tehnyt minut rikostoveriksesi ja sen kautta syössyt minut
onnettomuuteen, -- puhui mustalaisnainen edelleen. -- Sen olisin
kuitenkin voinut antaa sinulle anteeksi ... mutta nyt sinä tahdot tehdä
minut valehtelijaksikin ... pelastaaksesi itsesi ja kasataksesi koko
syyn minun, turvattoman naisen niskoille... Hyi, Lejonborg! Se on
arvotonta, raukkamaista, inhoittavaa!... Tästä hetkestä saakka tulee
minun halveksia teitä, herra kreivi, ja minä kiroan sen päivän, jolloin
sydämeni lähestyi teitä... Niin, Karl Gustaf, se on...

Vuolaat kyyneleet tukehuttivat sanat hänen huulillaan.

Kreivi tuijotti mustalaisnaiseen mykkänä hämmästyksestä ja
säikähdyksestä.

-- Miksi kiirehditte piiloutumaan? -- jatkoi tutkija keskeytynyttä
kuulusteluaan.

-- Kiirehdin piiloutumaan? -- sammalsi kreivi.

-- Niin, kun huomasitte, että poliisi oli jäljillänne, juoksitte te
kellariin ja kätkeydyitte sinne ... miksi sen teitte?

-- En tahtonut kenenkään saavan tietää minun olevan täällä.

-- Ettepä tietenkään, ette, sitä en epäile... Mutta herra kreivi...

-- Mutta, herra poliisimestari? -- huudahti Lejonborg, kadottaen
kokonaan kärsivällisyytensä, jota seikkaa suinkaan ei kukaan ihmettele.

-- No, minkätähden kätkeydyitte? Mitä te pelkäsitte? -- kysyi jälleen
poliisimestari.

-- Siunatkoon, onhan ymmärrettävää, etten voinut ... käsitättehän, hyvä
herra, etten minä...

-- Kyllä, kyllä minä käsitän, -- virkkoi poliisimestari; -- kreivi, te
olette ihailtavan teeskentelemätön!

-- Mutta minä vakuutan vielä kerran, -- lisäsi Lejonborg, -- etten
tiennyt kellarista enkä siitä, mitä siellä oli, ennenkuin jouduin sinne.

-- Olemmeko sen siis muka tienneet ainoastaan minä ja teidän
palvelijanne? -- kysyi mustalaisnainen.

-- Palvelijani!... Kuka palvelijani? -- huusi kreivi; -- mitä te
puhutte?

-- Siis vain minä ja teidän palvelijanne tiesimme, että kellarissa oli
aseita, -- jatkoi Anna.

-- Minun palvelijaniko?... Neiti, oletteko te hullu?... Teitä on ihan
mahdoton käsittää!

-- Ja loppujen lopuksi olen kai minä yksinäni teidän palvelijanne kanssa
kantanut nuo aseet kellariin, teidän siitä lainkaan tietämättä? -- sanoi
mustalaisnainen vavisten suuttumuksesta.

-- Herra poliisimestari, -- huudahti Lejonborg, -- tehkää loppu
tällaisesta... Minua ympäröivät joko hullujenhuoneen asukkaat tai
roistot... Mitä pirua te oikeastaan haastatte, nainen?

-- Voi häntä onnetonta, onnetonta! -- vaikeroi Anna; -- hyvä Jumala,
millaiselle minä olenkaan lahjoittanut rakkauteni!... Tämä menee jo
liian pitkälle ... sydämeni särkyy .... oh!

Samassa nainen purskahti uusiin puistattaviin nyyhkytyksiin.

-- Tyyntykää, naisparka! -- lohdutteli virkamies; -- pysykää
maltillisena!

-- Tämä on pilanäytelmää! -- huusi Lejonborg; -- mikä on kaiken tämän
tarkoituksena?

-- Ei, tämä on murhenäytelmä, herra kreivi, -- korjasi poliisimestari,
-- ja siksi se jää, huolimatta kaikista yrityksistänne antaa sille
hullunkurista leimaa... Te ette näyttele huonosti viattoman osaa ...
vahinko vain, että teillä on niin epäkiitolliset katsojat ... mutta
kaikkein parhaiten te kuitenkin onnistutte kuvaamaan kataluutta ja
roistomaisuutta ... te käytätte rikoksentekijäin tavallisia keinoja syyn
sälyttämiseksi toisten niskoille ... todellakin perin ritarillista
menettelyä henkilöiltä, jolla on teidän säätynne ja sivistyksenne, herra
kreivi!... Teidän tulisi punastua tämän naisen edessä, hyvä herra, jos
teissä yleensä on yhtään häpyä!

-- Herra, -- keskeytti hänet Lejonborg, nousten jälleen, -- kuinka te
uskallatte...

-- Niin, hävetä teidän pitäisi, -- jatkoi virkamies kiivastuneena; --
mieluummin kuin olisi pettänyt teidät ja siten vapautunut kaikesta
vastuunalaisuudesta hän tahtoi antaa laahata itsensä vankilaan ... niin,
vieläpä hän olisi ollut valmis kernaammin laskemaan päänsä
mestauspölkylle kuin ilmaisemaan teidät... Hän ei siis pettänyt teitä,
eikä hänen tarvinnutkaan sitä tehdä, sillä, nähkääs, mikään kettu ei ole
niin varma omassa luolassaan, ettei sitä toinen kettu sieltä keksisi....
Senvuoksi te olette lurjus, jota ei kukaan saata sääliä ja jonka suhteen
on menettely sen mukainen... Herra, tunnustakaa totuus!... Mitä aioitte
tehdä niillä murha-aseilla, jotka olitte antanut kantaa kellariin, missä
teidät löysimme pyssy kädessä, jolla ammuitte sotilastamme, häntä
haavoittaen?... Vastatkaa, älkääkä leikkikö kanssani!... Pitäisihän
teidän tietää ettei minun kanssani ole leikkimistä... Oletteko jo
unohtanut eilispäivän tapahtuman?... Se oli vierre tänä päivänä
tarjoamaamme olueen... Vielä kerran, mitä tarkoitusta varten olette
haalinut kokoon ampuma-aseita ja kovia patruunia?

Masentuneena Lejonborg vaipui takaisin leposohvalle. Nyt hänelle oli
selvinnyt, että sama myrskytuuli, joka edellisenä päivänä oli suurella
vaivalla taltutettu, oli uudestaan riehahtanut ja ravisteli nyt kahta
vertaa raivokkaammin mustia siipiään hänen edessään.

Näytti siltä kuin ensimmäinen ja toinen hämmennys olisivat olleet vain
pikku-asioita tämän viimeisen rinnalla.

Kreivi tosin oli aina ollut liian ylhäinen voidakseen yksinkertaisesti
alhaissäätyisten tapaan uskoa Jumalaan, joka johtaa maailman ja ihmisten
kohtaloita; mutta nyt tällä hetkellä hän uskoi kohtaloon, kovaan
kohtaloon, joka oli peräisin hornan kuilusta ja oli viemässä häntä
tuhoon. Hän uskoi helvettiin. Hän oli siis astunut yhden askeleen
lähemmäs uskon vuorta.

-- Ettekö kuullut kysymystäni? -- jylisi poliisimestarin ukkosääni; --
minä kysyin, mikä oli tarkoituksenne... Eikö kysymykseni ollut selvä?...
Vastatkaa, kreivi, taikka...

-- Minun tarkoitukseniko?... Minun?...

-- Mitä suunnittelitte tehdä kaikilla niillä ampumatarpeilla, jotka
olette haalinut tänne?

-- Jotka ... jotka olen haalinut ... mitä ... mitä minä olen
haalinut...?

-- Te siis yhä edelleen kiellätte ... teidän röyhkeydellänne ei ole
rajoja.

Poliisimestari viittasi kreivin metsästäjälle, joka tähän saakka oli
liikkumattomana seisonut oven pielessä, katsellen vuoroon kreiviä,
vuoroon mustalaisnaista.

-- Tunnette kai tämän henkilön? -- kysyi virkamies, osoittaen
metsästäjää.

-- Tunnenko hänet?... Hänhän on minun oma metsästäjäni ... mitä hän
täällä tekee?

-- No, viimein yksi totuudensanakin... Stark, toista isännällesi, mitä
aikaisemmin olet kertonut minulle, kuten jo on merkitty pöytäkirjaan.

-- Mikään ei ole helpompaa tehdä, armollinen laamanni, -- vastasi Bruno;
-- mutta...

-- Mutta?

-- Mutta minä pelkään...

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Hän on sentään minun isäntäni, -- vastusteli Bruno neuvottomana
hypistellen kolmikulmaista hattuaan ja nyppien sen vaaleanvihreitä
sulkia.

-- Mitä sinulla on pelättävissä? -- kysyi poliisimestari; -- tottele,
kerro ... selvään ja lyhyesti ... no, anna tulla!

-- Pitäisihän hänen armonsa tietää, -- aloitti Bruno, -- että minä
kesällä hänen armonsa omasta käskystä olen öisin kuljettanut tänne ne
tavarat, jotka nyt ovat tuolla alhaalla kellarissa.

-- Minäkö olen käskenyt?... Olenko minä käskenyt sellaista ... sanotko
sinä niin, senkin lurjus?

-- Eihän hänen armonsa voi sitä kieltää, -- jatkoi Bruno; -- milloin
lähetti hänen armonsa minun tuomaan tänne pyssyn, milloin pistoolin,
milloin tusinan patruunia ja Jumala ties mitä kaikkea minä tänne
kannoin.

-- Roisto, sinä valehtelet! -- huudahti kreivi, nousten sohvalta.

-- Roisto voitte olla itse! -- kimmahti Bruno, joka ei saattanut
sulattaa haukkumanimeä; -- ehkä sekin on valetta, että kreivi lupasi
minulle neljätuhatta riikintaalaria siitä, että vaikenisin... Valetta on
kai maar sekin?

-- Sinä pirunpenikka!! -- ähisi kreivi, luoden palvelija-parkaansa
sellaisen silmäyksen kuin hän olisi tahtonut hänet niellä.

-- Vaiti, ihminen! -- huusi poliisimestari; -- te siis kieltäneenne
tälle miehelle sellaisia käskyjä?

-- Kiellänkö ... tässähän on ilkeä juoni, on solmittu katala salaliitto!
-- puhisi kreivi-parka; -- senhän huomaa jokainen!

-- Todella on ilmennyt salaliitto, -- virkkoi poliisimestari; -- ja
siitä kyllä saadaan selko aikanaan, huolimatta teidän röyhkeydestänne ja
paatumuksestanne.

-- Muuten ei kukaan voi paremmin kuin tämä neiti todistaa, että olen
puhunut totta, sanoi Bruno; -- neiti oli aina saapuvilla, kun minä
tulin, ja hänen oma siivoojattarensa auttoi minua viemään kantamukseni
kellariin. Monta kertaa neiti kysyi minulta, mihin niin paljon pyssyjä
ja pistooleja tarvittaisiin, mutta sen asian suhteen minä olin yhtä
viisas kuin hänkin... Mutta kyllä neiti oli aika levoton, ja toisinaan
minusta näytti kuin hän olisi itkenyt.

-- Tulehan esiin, eukkoseni, -- virkkoi virkamies, kääntyen
Stiina-muorin puoleen, joka koko ajan oli ollut niin säikähdyksissään,
ettei hän tahtonut jaksaa seisoa jaloillaan, -- niinhän asia on, muori
hyvä?... Sinä autoit pyssyjen ja pistoolien kantamista kellariin?

-- Niin, armollinen laamanni! -- vastasi Stiina-muori; -- kyllä minä
autoin ... mutta minä en tiennyt, että se oli niin vaarallista, en!

-- Entä mitä kreivi antoi sinulle vaivoistasi? -- kysyi poliisimestari.

-- Armollinen kreivi pisti minulle tuon tuostakin käteeni upeat
juomarahat, -- vastasi mummo; -- mutta en minä käsittänyt, että siinä
oli mitään pahaa!

-- Mainitsiko kreivi sinulle koskaan mitään niistä kivääreistä, joita
hänen metsästäjänsä kuljetti tänne öisin?

-- Sitä en saata tarkoin muistaa, -- vastasi jälleen eukko; -- mutta
kyllä kreivi usein sanoi minulle näin: »minä tiedän, että sinä olet
emäntääsi kohtaan hyvin säveä ja huomaavainen», sanoi hän, »ja että sinä
myös tahdot palvella minua, ja siksi minä vastapalkkioksi pidän sinut
hyvässä muistossa», sanoi hän... Mutta mitä hän sillä tarkoitti, sen
Jumala tietäköön!

-- No, siinä nyt kuulette itse, -- lausui poliisimestari, syytetyn
puoleen kääntyen.

-- Niin, minä kuulen, ja minä olen kauhusta jähmettynyt! -- jupisi
kreivi sinertävin huulin.

-- Monasti kysyin kreiviltä, -- aloitti jälleen Anna, -- mitä hän tekisi
sellaisella määrällä aseita, sillä olihan luonnollista, että hänen
puuhansa minua kummastutti.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Ensin hän selitti, että hän aikoi lähettää ne Skoonessa olevalle
maatilalleen.

-- Bastholmaanko.

-- Niin, Bastholmaan.

-- Miksi ne piti lähettää juuri Bastholmaan?

-- Metsästystä varten, sillä Skoonessa oli puute metsästyskivääreistä,
-- vastasi Anna; -- niin muistelen kreivin sanoneen.

-- Samoin kertoi kreivi minullekin, -- ehätti Bruno, -- aivan samoin.

-- Mutta, neiti, -- jatkoi poliisimestari, -- ettekö koskaan kysynyt
häneltä, miksi hän ei säilyttänyt metsästystarpeitansa kotonaan, vaan
sensijaan lähetti ne juuri teidän luoksenne, ja vieläpä salaa ja öiseen
aikaan, minkä seikan heti olisi pitänyt tuntua teistä merkilliseltä.

-- Minä kyllä useasti tiedustelin syytä siihen, -- vastasi Anna.

-- Entä mitä hän vastasi?

-- Ettei hänellä ollut tilaa kotona ... en muista kaikkia hänen
verukkeitaan... Lopuksi heräsi minussa epäilys, etteivät asiat olleet
tolallaan.

-- Ja silloin?

-- Minä vannotin häntä kertomaan minulle kaikki ja vapauttamaan minut
siitä pelosta, jonka valtaan olin joutunut... Minä rukoilin häntä itkien
ja polvillani sanomaan minulle totuuden.

-- Entä kreivi?

-- Kerran hän antoi minun ymmärtää, että hänellä oli jotain tärkeätä
tekeillä ... jotain sellaista, mistä riippui koko valtakunnan menestys.

-- Niin, niin kai ... mokomat herrat tarkoittavat valtakunnan hyvää
aina, kun he parhaillaan ovat syöksemässä sen turmioon ... se on vanha
veisu.

-- Minä varoitin häntä ... minä rukoilin häntä, sen Jumala tietää!...
Hän lupasi minulle niin paljon ... lupasi jakaa minun kanssani kunniansa
ja onnensa ... voi, en saata kertoa kaikkea!

-- Lupauksista rikkaita, köyhiä rehellisyydestä ... jaa, jaa, senkin
minä hyvin tunnen... Mutta ettekö voi muistaa, lausuiko kreivi koskaan
keskusteluissaan teidän kansanne mitään entisestä kuninkaasta?

-- En, sitä en voi muistaa.

-- Entä mainitsiko hän mitään eräästä eversti Gustafssonista, joka asuu
Saksassa?

-- Taisi hän joskus mainita hänestä ... mutta minun on vaikea sitä
tarkoin muistaa.

-- Kuulitteko hänen milloinkaan ilmaisevan tyytymättömyyttään nykyiseen
hallitukseen ... hänen majesteettiinsa kuninkaaseen tai armolliseen
kruununprinssiimme?

-- Ei hän koskaan lausunut heistä sanaakaan... Aivan oikein, kerran hän
sentään sanoi, että kruununprinssi on ollut vain tavallinen sotamies.

-- Vai niin ... ja se häntä ei luonnollisestikaan miellyttänyt?

-- Hän sanoi, ettei koskaan ennen ollut kukaan tavallinen, halpa
sotamies ollut kuninkaana Ruotsissa.

-- Hm, hm... No, oliko hänellä täällä käydessään milloinkaan ystäviä
mukanaan?

-- Ei, hän tuli aina yksinään.

-- Se minusta ensin tuntui merkilliseltä, -- ehätti Bruno, -- että
kreivi aina käski minun ladata kiväärit, ennenkuin minä ripustin ne
tänne kellariin, sillä lähettää sellainen määrä ladattuja aseita niinkin
kauas kuin Skooneen, sellaista ei tee kukaan järkevä ihminen ... en
ollut minäkään niin tyhmä, että olisin sitä uskonut.

-- Etkö huomauttanut siitä isännällesi?

-- Huomautin kyllä, armollinen laamanni ... silloin hän juuri lupasikin
minulle nuo neljätuhatta, että pitäisin suuni kiinni.

-- Parahin kreivi, olettepa keittänyt itsellenne todellakin kirpeän
sopan, -- virkkoi poliisimestari; -- jos voitte sen niellä, niin, kautta
sieluni, teidän sisälmyksenne ovat rautaa ja terästä... No, Stark, kenen
luota ja mistä sinä sait ne aseet, jotka kannoit tänne?

-- Kreivi säilytti niitä ennen eräässä pienessä varastohuoneessa, joka
on siellä meillä pihanpuolella ... öisin hän avasi sen aina itse ja
antoi minulle ne, mitä siellä säilytettiin.

-- Herra kreivi, te olette suurisuuntainen salaliittolainen.

Kreivi Lejonborg, joka kuulustelun viime osan aikana oli töllistänyt
milloin yhteen, milloin toiseen, saamatta suustaan sanaakaan, löi nyt
nyrkillään otsaansa, ikäänkuin hän olisi tarvinnut sellaisen
voimakeinon, saadakseen puhekykynsä kelvolliseen kuntoon.

Se onnistuikin.

-- Loruja, valeita, pirullisuuksia! -- kirkui hän, iskien molemmat
nyrkkinsä pöytään, niin että poliisimestarin kirjoitustarpeet olivat
pudota lattialle.

Kaksi poliisimiestä riensi hänen luokseen ja tarttui hänen kumpaankin
käsivarteensa.

-- Pitäkää häntä kiinni kovasti, sillä tulistuessaan hän raivokas! --
varoitti kreivin metsästäjä, joka kreivin vimman kuohahtaessa oli
pelästyneenä ponnahtanut paikaltaan.

-- Hylkiö, minä mojautan murskaksi kirotun kallosi! -- huusi isäntä.

-- Karl Gustaf! -- rukoili Anna, käsiään väännellen; -- älä lisää
onnettomuutesi määrää!

-- Velho! Minä annan polttaa sinut elävältä! -- selitti rakastaja.

-- Ja minä annan panna teidät pihteihin, ellette pysy nahoissanne,
valtionkavaltaja! -- selitti puolestaan poliisipäällikkö, luoden
leimuavan katseen poliisipalvelijoita vastaan turhaan ponnistelevaan
vallankumousmieheen.

-- Voi, miksi hän ei seurannut minun varoituksiani? -- valitti kreivin
rakastajatar; -- jospa hän olisi kuunnellut minun rukouksiani!... Vielä
eilen lähetin hänelle kirjeen, jossa pyysin, että...

-- Kirjeen!... Te olette lähettänyt hänelle kirjeen! -- keskeytti hänet
poliisimestari.

-- Hän luki sen minulle äsken, mutta liian myöhään, -- huokasi Anna; --
ei, ei hänellä ole sitä ... en lähettänyt mitään kirjettä! -- lisäsi hän
samassa kiivaasti, ilmeisesti katuen edellisiä sanojaan.

-- Sanoitte, että hän luki sen teille äsken... Onko hänellä se sitten
mukanaan?

-- Ei, ei, ei hänellä ole sitä ... olen niin epätoivoissani, etten tiedä
mitä puhun! -- huudahti Anna tavattomasti tuskissaan.

-- Tutkikaa hänen taskunsa! -- käski poliisimestari alaisiaan.

Kauniilla leposohvalla syntyi uusi rynnistely. Kreivi potki ja puri
ympärilleen kuin hullu. Toisen kaartilaisista täytyi auttaa
poliisipalvelijoita.

-- Miksi ette heti sanonut minulle, että hänellä on mukanaan jotain,
mihin kannattaa kiinnittää huomiota? -- kysyi poliisipäällikkö ankarana
mustalaisnaiselta.

-- Voi, herra laamanni! -- vastasi viimemainittu, kyynelten pursuessa
esiin hänen kauneista silmistään; -- täytyykö minun olla apuna hänen
tuhoamisessaan?... Voi häntä onnetonta, onnetonta!

-- Hänpä todella on kaunis otus surkuteltavaksi, -- huomautti
poliisimestari -- jos hän saisi määrätä, niin te nais-parka, olisitte
pian päätänne lyhempi!

-- Niin, hänen alhainen menettelynsä on katkaissut kaikki siteet
väliltämme ... ja kuitenkaan en voi olla tuntematta hellyyttä häntä
kohtaan ... saatan tuskin uskoa, että hän on tarkoittanut mitään niin
pahaa kuin kuvittelette ... pahansuovat ihmiset ovat eksyttäneet hänet
sekä käyttäneet hyväksi hänen herkkäuskoisuuttaan ja
yksinkertaisuuttaan, omien suunnitelmiensa toteuttamiseksi... Häntä
raukkaa!... Hän saa nyt maksaa katkerasti!... Ja te, -- lisäsi
mustalaisnainen, kääntyen kreivin metsästäjän puoleen, -- te olette
pettänyt isäntänne, te olette menetellyt yhtä huonosti kuin hän, vieläpä
huonommin.

-- Se on minun asiani, eikä se kuulu neitiin, -- huomautti Bruno
töykeästi.

-- Tässä on hänen lompakkonsa, -- virkkoi toinen poliisipalvelijoista;
-- mitään muuta ei ole hänen taskuissaan.

-- Hyvä. Anna se tänne!

Poliisimestari tarttui lompakkoon ja alkoi tarkastella sen sisältöä.

Lompakossa oli paitsi suurehkoa määrää rahaa muutamia kirjeitä, jotka
poliisimestari levitti eteensä, silmäten niitä kutakin. Pian sattui
hänen käteensä ruusunpunainen kotelo.

-- Tarkoitatte varmaankin tätä, -- sanoi poliisimestari näyttäen Annalle
koteloa.

-- Niin ... en, en! -- vastasi tämä, astuen kiivaasti askeleen
eteenpäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut temmata kirjeen poliisipäällikön
kädestä.

-- Ei niin kiirettä, pikku neiti! -- virkkoi Bruno, pidättäen häntä.

-- Varokaa, neiti! -- torui poliisipäällikkö tuimalla äänellä; -- minä
saatan pian unohtaa rehellisyyden, jota te tunnustaessanne osoititte ja
jolla voititte osanottoni ... sen vuoksi neuvon teitä pysymään hiljaa!

Sen jälkeen hän luki kirjelmän.

Se oli sama, jonka sisällön lukija muistanee ja joka kreivistä
edellisenä päivänä oli tuntunut hieman merkilliseltä, mutta
poliisimestarin mielestä se kyllä oli varsin selvä ja asiaan soveltuva.

Kirkastunein kasvoin hän kätki kirjeen takaisin lompakkoon, jonka hän
sitten pisti omaan taskuunsa.

-- Ovatko vaunut jo saapuneet? -- kysyi hän, kooten papereitaan.

-- Ne pysähtyivät ulkopuolelle äsken, -- vastasi eräs poliiseista.

-- Hyvä! Viekää kreivi ulos ja asettakaa hänet vaunuihin ... minä tulen
heti perässä ... päänne ovat pantissa siitä, että hän pysyy säilössä!

Poliisit tyrkkäsivät kreivin ylös leposohvalta ja alkoivat laahata häntä
mukanaan.

-- Minne minut viedään? -- huusi vanki, silmät rajusti pyörien; -- tästä
saatte vastata ... saatte tämän vielä kalliisti maksaa ... saatte...

-- Pankaa hänelle suukapula, jos hän elämöi kadulla! -- komensi
poliisipäällikkö. -- Mars matkaan!

Vanki vietiin ulos. Hän kirkui ja huitoi ympärilleen. Hänen suunsa
tukittiin ja kätensä sidottiin.

-- Älkää rääkätkö häntä! Älkää häntä lyökö! -- rukoili mustalaisnainen
niin valittavalla äänellä, että tukit ja kivetkin olisivat siitä
heltyneet.

Poliisimestari nousi, kääri kokoon asiapaperinsa ja ojensi käärön
eräälle poliisille, käskien hänen pitää siitä huolta.

Sen jälkeen hän kääntyi Annan puoleen, tarkastaen häntä kauan.

-- Tosin minun velvollisuuteni olisi, -- virkkoi hän viimein, -- vangita
teidätkin, koska olette tietänyt kreivin suunnitelmista, ettekä ole
ilmoittanut niistä viranomaisille, mikä olisi ollut velvollisuutenne ...
mutta useat seikat saattavat minut teitä armahtamaan ... te olette
aikananne paljon kärsinyt, nais-parka!... Ensimmäinen suhteenne ei ollut
tätä myöhempää parempi...

-- Voi, armollinen laamanni!

-- Ja sitäpaitsi te olette äiti.

-- Niin, lapseni, pikku tyttäreni! -- valitti mustalaisnainen. -- Mitä
tulee hänestä ... ja minusta?... Hän oli kuitenkin meidän molempain
tuki.

-- Te olette nuori, terve ja voimakas, -- virkkoi poliisimestari; --
teidän tulee rehellisesti ja kunniallisesti pitää huolta itsestänne ja
lapsestanne ... rehellisesti ja kunniallisesti, ymmärrättekö?

Mustalaisnainen loi vaieten katseensa alas.

-- Te saatte nyt jäädä kotiin, ja riippuu siitä, miten auliisti ja
rehellisesti esiinnytte poliisivirastossa ja tuomioistuimessa kohta
alkavaa valtiopetosjuttua käsiteltäessä, voidaanko sama armo myöntää
teille vastaisuudessakin... Koettakaa siis huomispäivään mennessä
palauttaa mieleenne kaikki ne seikat, jotka voivat edelleen valaista
tätä tärkeätä asiaa... Hyvää yötä!... Muutamia sotilaita on täällä
siksi, kunnes asevarasto on siirretty pois, ja sitäpaitsi jää yksi
poliisi etuhuoneeseen yön ajaksi... Hyvää yötä, ja painakaa mieleenne ne
hyväätarkoittavat neuvot, jotka olen antanut!

Kuninkaallisen poliisikunnan päällikkö antoi kreivi Lejonborgin
metsästäjälle merkin seurata itseään, jonka jälkeen hän lähti.

Mustalainen ja mustalaisnainen eivät ehtineet muuta kuin vaihtaa yhden
ainoan katseen -- mutta se katse oli syvä, synkkä ja ilkkuva, myrskyn
riehauttaman, kaamean aallon kaltainen, jonka pinnalla petollinen,
kimmeltävä vaahto keinuilee.



XXI

VALTIOMIEHEN MURHEET


Oli seuraavan päivän aamu.

-- Vangittu ase kädessä!... Sehän on vallan merkillistä, -- lausui
kreivi V. poliisimestarille, joka aikaisin oli saapunut hänen luokseen.

-- Onko herra kreivi lukenut raportin, joka minulla oli kunnia lähettää
herra kreiville?

-- Olen. Saavuin kotiin linnasta vasta keskiyöllä, ja silloin huomasin
sen pöydälläni... Olin väsynyt, uninen ... mutta sellaiset uutiset kyllä
karkoittavat uneliaisuuden.

-- Luonnollisesti, herra kreivi.

-- Vangittu ase kädessä! -- toisti kreivi.

-- Niin, herra kreivi.

-- Ja kellari oli täynnä aseita?

-- Kuten minulla on ollut kunnia ilmoittaa ... iskuaseita, kiväärejä,
kovia patruunia...

-- Yksi vartijoistako haavoittunut?

-- Luoti sattui miehen jalkaan, niin että hänet heti täytyi viedä
sairashuoneeseen.

-- Ja kaikki se on kreivi Lejonborgin työtä?

-- Epäilemättä, herra kreivi.

-- Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, salaliittolainen hallitusta vastaan?

-- Kaikesta seikoista päättäen ei sitä voi vähintäkään epäillä.

-- Tuo narri, tuo itsessään niin yksinkertainen olento?

-- Hän on ehkä vähemmän narri ja vähemmän yksinkertainen kuin
luullaankaan.

-- Mistä sen päätätte?

-- Vaikka hänet tavattiin itse teossa, näytteli hän viattoman osaa
kerrassaan mestarillisesti.

-- Mestarillisesti?... Hän, hänkö?

-- Niin, herra kreivi ... hän koetti häikäilemättä sälyttää kaiken syyn
jalkavaimonsa niskoille.

-- Kuka hän on?

-- Hänen nimensä on Anna Jolanta Bränner.

-- Sen nimen olen kuullut ennenkin.

-- Siitä olen varma... Hän oli läheisessä suhteessa siihen
setelinväärentäjään, joka hirtettiin viime vuonna... Viimemainitun
vankeuden aikana aiheutti tuo nainen paljon huolta kuninkaalliselle
poliisille, kuten herra kreivi ehkä muistanee.

-- Niin muistelen.

-- Kaksi kertaa hän on ollut vangittuna sen johdosta, että hän on tehnyt
itsensä syypääksi mainitun väärentäjän vapauttamiseen vankilasta.

-- Sen muistan.

-- Hän on harvinaisen kaunis nainen.

-- Kuuluu olevan... Ja hänenkö luotaan löydettiin...?

-- Niin, löydettiin sekä asevarasto että niiden hankkija, kuten
raportissa on mainittu.

-- Kuka johdatti teidät jäljille?

-- Kreivin oma metsästäjä.

-- Sekö pitkä, musta mies?

-- Niin... Otin hänet toispäivänä kuulustelun alaiseksi, mikä päättyi
vapaaseen ja täydelliseen tunnustukseen hänen puoleltaan, sekä kullan ja
hopean lupauksiin minun puoleltani.

-- Siitä ette olekaan ilmoittanut minulle, -- huomautti kreivi,
rypistäen otsaansa.

-- En tahtonut vaivata herra kreiviä sillä tiedolla, ennenkuin olin
saanut ilmiannon täydellisesti todistetuksi, -- vastasi poliisimestari
hieman nolostuneena, nähdessään rypyn kreivin otsalla.

-- Vai niin ... ja kreivi Lejonborg on siis tunnustanut?

-- Ei, hän kieltää edelleen.

-- Entä miten hän tahtoo puhdistautua raskauttavista asianhaaroista?

-- Hän väittää, että nainen ja palvelija ovat liitossa keskenään
syöstäkseen hänet turmioon.

-- Millä syillä hän perustelee väitettään?

-- Ei millään ... ja sitäpaitsi, herra kreivi, mitä mainitut henkilöt
hyötyisivät hänen kukistumisestaan?... Nainenhan on hänestä riippuvainen
ja näyttää vielä kaiken lisäksi suuresti rakastavan häntä... Minulla oli
suuri vaiva saada hänet kertomaan totuus. Ja mitä palvelijaan tulee,
niin oli hän toisten palvelijain puheiden mukaan aina kreivin suuressa
suosiossa ja nautti hänen täyttä luottamustaan.

-- Oletteko kuulustellut vastakkain kreiviä, jalkavaimoa ja palvelijaa?

-- Olen. Eilen kreivi puolustautui summittaisin vastaväittein, joihin
sekaantui hämmennystä ja pelkoa.

-- Mutta tänään?

-- Hän kieltää jyrkästi kaikki, kuten minulla äsken oli kunnia
ilmoittaa.

-- Oletteko päässyt kenenkään kanssarikollisen jäljille?

-- En vielä ... mutta minä toivon pääseväni perille kaikesta.

-- Missä kreivi Lejonborg nyt on?

-- Kaupungintalossa.

-- Kaupungintalossako, sanotte! -- huudahti kreivi V. synkistyneenä.

-- Niin, missä hän muualla olisi? -- kysyi poliisimestari kummastuneena.

-- Eikö olisi vielä nykyisin ollut tarpeeksi pitää häntä vartioituna
omissa huoneissaan?

-- Omissa huoneissaan!... Niinkö selvien todistusten jälkeen, herra
kreivi?

-- Ettekö siis huomaa mitään erikoista, herraseni?

Poliisimestari katsoi kreiviä hämmästyneenä.

-- Ettekö huomaa mitään erikoista, -- toisti kreivi, -- huolimatta
muuten niin terävästä huomiokyvystänne?

-- Minä pyydän nöyrimmin lähempää suosiollista selitystä.

-- Te saatte sen.... Uskotteko todellakin, että kreivi Lejonborgin
päässä ovat kaikki ruuvit paikoillaan?

-- Herra kreivi siis arvelee....

-- Että Lejonborgia vaivaa mielenhäiriö; olen siitä varmasti vakuutettu.

-- Mutta luvallanne, herra kreivi, jos jokaista lurjusta, joka kieltää
rikoksensa, pidettäisiin mielipuolena ja häntä käsiteltäisiin sen
mukaisesti, olisi parasta repiä alas kaikki vankilamme ja rakentaa
niiden sijaan sairaaloita.

-- Niin vanhan ja kunnioitetun suvun jälkeläinen kuin Lejonborg ei
koskaan terveellä järjellä vehkeile kuningasta vastaan.

Poliisimestari päästi oudon äännähdyksen ja tuijotti kreiviin.

-- Määräykseni on, että te heti annatte viedä kreivi Lejonborgin hänen
kotiinsa ja vartioitte häntä siellä, suomatta kenenkään muun kuin minun
puhutella häntä...

-- Mutta, herra kreivi...

-- Edelleen määrään, että kaikille niille henkilöille, jotka tavalla tai
toisella ovat olleet tekemisissä tämän tapauksen kanssa tahi saaneet
siitä jotain tietoa, ilmoitetaan asian oikea laita.

-- Asian oikea laita...

-- Toisin sanoen, ettei kukaan saa olla tietämätön kreivin
mielenhäiriöstä, mikä ei pitkään aikaan ole ollut salaisuus hänen
lähimmille tuttavilleen.

-- Luonnollisesti, mutta...

-- Mitä tahdotte sanoa?

-- Minä pelkään ainakin omasta puolestani, että kreivi on ovelampi kuin
olemme tähän saakka luulleetkaan, ja että hän...

-- Ehkä vetää meitä nenästä? -- kysyi kreivi V., hienosti hymyillen.

-- Ne olivat oikeat sanat, herra kreivi.

-- Ketä hän vetää nenästä?... Teitäkö vai minua?

Poliisimestari ei tiennyt, mitä hänen tuli vastata, mutta sen kyllä,
mitä hänen piti ajatella.

-- Huomaatte siis, hyvä herra, -- lausui kreivi V. -- ettei pidä
järkyttää taivasta ja maata yksien sairaiden aivojen vuoksi... Eikö
meillä ole tarpeeksi tekemistä niin sanottujen viisastenkin tähden,
tarvitsematta tuhlata aikaa ja ajatuksia hulluille.

-- Herra kreivi on kieltämättä oikeassa ... mutta...

-- Kuinka kauan olette hoitanut Tukholman poliisimestarin virkaa,
vakinaisen viranhaltijan nauttiessa virkavapautta? -- kysyi kreivi
äkkiä, ikäänkuin sattumalta.

-- Vuoden, herra kreivi, -- vastasi virkamies, kummastellen tätä
äkillistä puheenaineen vaihdosta.

-- Teillä on halua ja voimia edelleenkin hoitaa teille suotua vaikeata,
vastuunalaista tointa?

-- Niin kauan kuin hänen majesteettinsa luottamus ja herra kreivin
suosio...

-- Hyvä... On odotettavissa, että vakinainen viranhaltija pian jättää
erohakemuksensa.

-- Todellako, herra kreivi? -- huudahti virkamies kirkastunein katsein.

-- Jos paikka tulee avoimeksi, onko teillä siihen vaarallisia
kilpailijoita?

-- Olen hyvin hämmästynyt, -- sammalsi väliaikainen, -- mutta ... mutta
kaikkihan riippuu...

-- Minä ymmärrän, mitä tahdotte sanoa ... voitte olla levollinen, herra
poliisimestari.

Väliaikainen kumarsi kuin muhamettilainen.

-- Onko myöskin nainen vangittu? kysyi kreivi.

-- Ei, en katsonut sitä tarpeelliseksi, koska...

-- Sitä parempi ... myöskin hän ja palvelija saatettakoon vakuutetuiksi
siitä, että onneton kreivi on kadottanut järkensä.

-- Se on selvä, herra kreivi, -- vastasi poliisimestari eloisan
taipuvaisena.

-- Vielä pari sanaa, herraseni ... on tarpeetonta, että kukaan saa
vähääkään tietää tästä meidän keskustelustamme ... saattaisi levitä
huhu, että poliisivallalla on tapana kysyä minulta neuvoja ja ohjeita,
vaikkakaan, kuten nyt itse olette huomannut, ei niitä aina sovi
halveksiakaan.

-- Minä myönnän sen kaikesta sydämestäni ... ilman herra kreivin apua
olisin nyt kyseessäolevassa asiassa epäilemättä tehnyt itseni syypääksi
mitä suurimpaan ajattelemattomuuteen ja tyhmyyteen.

-- Olette liian kohtelias, korkeastikunnioitettava ystäväni!... Olen
varma, että te uudistetussa tutkimuksessa olisitte tullut ehdottomasti
samaan tulokseen kuin minä... Näkemiin, herra poliisimestari!

Virkamies kumarsi ja lähti.

Tuskin oli kuninkaallisen poliisin näkyvä päällikkö lähtenyt, kun
näkymätön tarttui seinäkelloon ja soitti kiivaasti.

Muuan palvelija riensi sisään.

-- Sinä juokset heti hovilääkäri G:n luo pyytämään, että hän olisi hyvä
ja pikimiten saapuisi luokseni.

Kreivi V. heittäytyi suureen nojatuoliin.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen ylähuulensa värisi. Näytti siltä
kuin hän nyt vasta antaisi valtaa suuttumukselleen, jonka hän
poliisimestarin läsnäollessa oli voinut pidättää.

-- Minua on vedetty nenästä! -- mutisi hän itsekseen; -- vedetty nenästä
... ja kuka sen on tehnyt?... Onko todellakin olemassa niin ovelia
ihmisiä, jotka kykenevät välttämään minun syvälle tunkeutuvia
katseitani?... Tuo nöyryys, tuo yksinkertaisuus, kaikki se oli vain
näennäistä teeskentelyä minun pettämisekseni!... Se roisto ... se
konna!... Oh, miten mielelläni minä asettaisinkaan hänen päänsä
teloituspölkylle!...

-- Mutta, -- jatkoi kreivi, nousten äkkiä tuolilta, -- minä olen
suositellut häntä yhteen vastuunalaisimpia virkoja maassa, ja hän olisi
sen viran saanutkin, ellen olisi päättänyt siihen toista... Puolustaa
vallankumouksellista, valtionkavaltajaa! Voidaan sanoa, etten minä tunne
väkeäni ... että minä tahdon ympäröidä valtaistuimen pettureilla...
Minut ajetaan hovista ulos tai aletaan minuakin epäillä ... kummassakin
tapauksessa olen hukassa... Lejonborg! Lejonborg! En voi pudottaa
päätäsi jalkoihisi ... mutta minä toimitan sinut paikkaan, missä sinusta
tulee sellainen, jollaiseksi tahdon sinun tulevan!

Nämä olivat suuren valtiomiehen murheet; mutta suuruuksilla on se onni,
että he aina löytävät lohdutuksen siitä, että he ovat välttämättömiä
valtakunnan ja valtaistuimen menestykselle.



XXII

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET


Päivällisen aikaan samana päivänä me löydämme mustalaisen ja
mustalaisnaisen tuossa useasti käydyssä kammiossa.

-- Sanot, että hänet vietiin mielisairaalaan? -- virkkoi nainen.

-- Niin, hänet vietiin sinne puoli tuntia sitten, -- vastasi Bruno.

-- Minä arvasin sen.

-- Sinä arvasit!

-- Niin, hetki sitten oli poliisimestari luonani ja selitti minulle,
että kreivi on mielipuoli... Hän näki paljon vaivaa, se hyvä mies!

-- Ja sinä luonnollisesti uskoit sen?

-- Siitä uskosta en sano mitään pahaa ... mielisairaala on pahempi kuin
vankila.

-- Kotona tapahtui hauskasti.

-- Minä olen utelias ... ystäväni, kerro!

-- Kun kreivi tuli kotiin Kaupungintalosta, -- alkoi Bruno, -- oli
kreivi V. jo siellä meillä... Sillä aikaa kun me vartosimme isäntäämme,
koetti kreivi V. vakuuttaa myöskin minua isäntäni mielipuolisuudesta.

-- Sinullekaan ei kai ollut sitä vaikea uskotella?

-- Ei, minä ajattelin samoin kuin sinäkin ... mielisairaala on pahempi
kuin vankila.

-- No, edelleen!

Kun sitten isäntäni tuli, näytti hän todella mielipuolelta, -- jatkoi
mustalainen; -- kreivi V. vei hänet erilleen ja puheli hänen kanssaan
kahdenkesken kokonaista kaksi tuntia umpeensa.

-- Kuulitko mitä he puhuivat?

-- En minut ja muut käskettiin poistumaan eteiseen, ja ovet lukittiin
sisältäkäsin.

-- Entä sitten?

-- Kahden tunnin kuluttua saapui hovilääkäri G., joka meidät oli
käsketty laskea sisään.

-- Hän siis pääsi?

-- Luonnollisesti... G. oli kauan noiden molempien kreivien luona.

-- Lääkärin piti kai tulla vakuutetuksi kreivin hulluudesta?

-- Siitä hän oli selvillä jo ennen tuloaan.

-- Tutkimatta sairasta?

-- Niin ... on tauteja, joita varten tarvitaan lääkäreitä, mutta ei
sairaita, -- huomautti Bruno nauraen.

-- Olet oikeassa, Bruno ... mutta tiedätkö, mikä on tavallisesti
tällaisen sairauden loppu?

-- No?

-- Lopuksi saadaan hänestä potilas, mutta hänelle ei tuoda lääkäriä ...
ja hyvä niin, rakas Bruno!

-- Kreivi V:n sitten viimein tultua ulos, -- kertoi mustalainen, --
näytti hän äkäiseltä ja vihaiselta kuin susi, taitettuaan hampaansa
navetan seinään kuitenkaan pääsemättä sisään... Ja kun tuo korkea herra
astui alas rappusia, jupisi hän itsekseen jotain, minkä ainoastaan minun
kuuloni eroitti.

-- Mitä hän sanoi?

-- »Hän oli uppiniskaisin jukuripää, mitä koskaan olen avannut,» -- niin
hän suunnilleen puhui itsekseen.

-- Tarkoittiko hän lääkäriä?

-- Sitä en luule, sillä vähän ajan kuluttua tuli ulos hänkin ja käski
meidän sulloa isäntämme liinavaatteet matkalaukkuun, koska kreivi
matkustaisi.

-- Danvikeniin?

-- Niin, Danvikeniin.

-- Ja hän matkusti?

-- Hän matkusti.

-- Näitkö hänen lähtönsä?

-- Näin, sillä minähän autoin hänet vaunuihinkin.

-- Miltä hän näytti?

-- On helppo kuvitella, miltä hän näytti nähdessään minut.

-- Sanoiko hän mitään?

-- Hän puristi nyrkkiään ja puri hampaitaan ... mikä kaikki kohdistui
minuun.

-- Entä sinä?

-- Minä kumarsin ja vaikenin... Täytyy aina kunnioittaa isäntäänsä
onnettomuudessakin.

-- Minä olisin tahtonut olla siinä läsnä!

-- Silloin olisit varmaan saanut osasi hänen kohteliaisuuksistaan.

-- Olisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan ajattelee meistä kahdesta.

-- Mitäkö hän ajattelee?

-- Niin, onko hän vielä tullut huomanneeksi, miksi hänestä ensin tuli
valtionkavaltaja ja sitten hullu.

-- Epäilen sitä.

-- Ja miksi hän saa kiittää juuri meitä kahta noista molemmista
ylennyksistään.

-- Sitä hän ei tule käsittämään koskaan... Tosin hänen aivonsa ovat
terveet, mutta niin syvälle ne eivät jaksa ajatella.

-- Mutta kerran hän sen vielä käsittää! -- huusi mustalaisnainen,
nousten leposohvalta; -- kerran hän tulee sen tietämään!... Ja sen sanon
hänelle minä ... minä itse kuiskaan hänen korvaansa sen kauhean syyn ...
ha ha!

Vaikka Bruno olikin paatunut rikollinen, pöyristytti häntä kuitenkin
Annan kasvojen raju ilme.

-- Mutta jos hän, -- virkkoi jälleen Anna, -- sitä ennen todellakin
kadottaa järkensä!

-- Se voi olla mahdollista... Sanotaanhan yleensä, ettei kukaan ihminen
ole niin viisas, että hän ei tule hulluksi jos hänet suljetaan Tukholman
mielisairaalaan.

-- Jollei hän koskaan tule siihen mielentilaan, että hän voi ymmärtää
minua ... eikä siis milloinkaan saa tietää: _minkä tähden, minkä
tähden_!

-- No, mitä merkitystä sillä on, Anna?

-- Mitäkö merkitystä, Bruno!... Rangaistus on kärsimystä, mutta
kärsimystä vain puoleksi niin kauan kuin rangaistava ei tiedä, miksi hän
kärsii.

-- Se kaikki on mahdollista, mutta...

-- Ja hän, joka rankaisee, rankaisee ainoastaan puoleksi siinä
tapauksessa, jos hän ei saa rangaistavalle sanoa, miksi häntä
rangaistaan.

-- Voipa niin olla, mutta eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa.

-- Bruno, miten on Kronin laita?

-- Hän istuu siellä missä istuu.

-- Onko häntä jo kuulusteltu?

-- Tietysti.

-- Tiedätkö mitään siitä?

-- Vähän.

-- Mitä sitten?

-- Hän kieltää ... kieltää niin, että kunnon poliisimestari on saada
halvauksen... Merkillistä, miten tähän aikaan on tullut yleiseksi
kieltää, -- lisäsi mustalainen, ilkeästi naurahtaen, -- mutta tuomarit
alkavat jo siihen tottua.

-- Mitä puhutaan kaupungissa tuosta kamalasta tapahtumasta?

-- Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Kron on surmannut vaimonsa.

-- Eikö puhuta mitään kadonneesta palvelijattaresta? -- kysyi Anna
hitaasti ja silmäten kummallisesti Brunoa.

-- Epäillään hänen sytyttäneen talon palamaan.

-- Mutta eikö aavisteta, minne hän on joutunut?

-- Luullaan hänen paenneen, eikä minulla ole ollut mitään syytä koettaa
sitä huhua kumota.

-- Ja epäillään myöskin olleen liitossa miehen kanssa?

-- Tietysti ... en ole koettanut kumota sitäkään luuloa... Ja tehdäkseni
asian hauskemmaksi, olen siellä ja täällä viittaillut perheen isän ja
palvelustytön rakkaussuhteeseen ... kaikki on niinkuin pitääkin...
Yleisö on meille todellakin suuressa kiitollisuudenvelassa, että olemme
toimittaneet sille puheenaihetta.

-- Totisesti, ystäväni, olemmepa antaneetkin sen paljon vaivata aivojaan
tapausten johdosta niin mökissä kuin palatsissa, -- myönsi
mustalaisnainen, ääneensä nauraen.

-- Ehkä puhelemme liian kovaa, -- huomautti Bruno; -- eihän eukko vain
liene etuhuoneessa?

Samassa hän avasi oven ja katsoi sinne.

-- Ei, olen lähettänyt hänet Julian kanssa kävelemään, koska on niin
kaunis ilma, -- sanoi Anna.

-- Ei suinkaan hän epäile mitään? -- kysyi Bruno, näyttäen levottomalta
ajatellessaan sitä mahdollisuutta.

-- Stiina-muoriko?

-- Niin.

-- Ole rauhallinen ... hän ei epäile mitään. Muuten eivät hänen silmänsä
ennätä muualle kuin Juliaan ja kissaansa.

-- Eikö hän kummastele minun taajoja käyntejäni täällä?

-- Hänhän tietää, että sinä olit minun ja ylhäisen rakastajani salainen
sanansaattaja, -- vastasi Anna.

-- Mutta ennemmin?... Minähän kävin sinun luonasi useita kertoja,
ennenkuin pääsin kreivin palvelukseen.

-- Hän tietää meidän olevan lapsuustovereita ja sitäpaitsi olen sanonut
hänelle, että sinä juuri minun suosituksestani pääsit kreivin
palvelijaksi... Ole levollinen ... niin, miksi en voisi sitä sanoa ...
rakas Brunoni!

Mustalaisnainen ojensi arvoisalle lapsuustoverilleen kätensä.
Viimemainittu peitti sen suudelmilla.

Bruno sulki hänet syliinsä. Anna antoi sen tapahtua.

-- Bruno, -- kuiskasi hän, leväten hänen rinnoillaan, -- jos joku
onnettomuus kohtaisi minua, jos minua uhkaisi vankila tai kuolema,
jättäisitkö sinä silloin minut?

-- Kuinka voit sellaista ajatellakaan! -- huusi Bruno; -- minäkö
jättäisin sinut, minä, joka palvellakseni sinua olen vannonut itseni
helvettiin!

-- En minäkään hylkää sinua! -- sanoi mustalaisnainen; -- minut saa
ennemmin repiä palasiksi kuin petän sinut, Bruno... Bruno, käsitätkö
kuinka rajattomasti olen sinulle kiitollinen, kuinka tavattomasti minä
sinua rakastan?

-- Voi, miten minä olen tällä hetkellä onnellinen! -- riemuitsi
mustalainen; -- jokaisesta sinun sanastasi minulle minä annan
tikariniskun sinun vihollisellesi.

-- Vannotko kuolemassakin kuuluvasi Annalle? -- kuiskasi
mustalaisnainen, juovuttaen hänet hengityksellään.

-- Vannon, vannon, Anna!

-- Etkä koskaan jätä minua...

-- Sen vannon!

-- Etkä petä minua...

-- Vannon, etten sitä tee!

-- Ennemmin kuolet, annat itseäsi kiduttaa kuin petät minut...

-- Minä vannon sen!

-- Vannotko isäsi ja äitisi luitten nimessä?

-- Minä vannon isäni ja äitini luitten nimessä!

-- Olet vannonut, Bruno... Vannottua valaa ei vielä kukaan heimomme
keskuudessa ole rikkonut... Sinä olet vannonut isäsi ja äitisi luitten
nimessä, ja ne seitsemän tähteä ja pöllönsilmää kaksi ovat kuulleet
sinun pyhän valasi!

Mustalaisille ei ole mikään muu pyhää kuin isän ja äidin luitten nimessä
vannottu vala, joka saattaa heidät uhmaamaan kuolemaa ja kidutuksiakin.

-- Mene nyt, Bruno, sinä et saa enää viipyä kauemmin, -- lausui Anna,
irtautuen mustalaisen syleilystä; -- Stiina-muori saattaa tulla kotiin
millä hetkellä tahansa, ja voisi herättää hänen ja muidenkin ihmisten
huomiota, jos sinä nyt viipyisit kauan luonani tuon äskeisen tapahtuman
jälkeen... Mene, mene, Brunoni!

-- Minä menen, koska sinä käsket, -- vastasi Bruno; -- mutta milloin
saan palata?

-- Huomenna hämärissä minä odotan sinua ... silloin olet tervetullut,
Bruno!

-- Sano minulle, Anna ... katsotko, että minä nyt olen täyttänyt
lupaukseni?

-- Sinä olet täyttänyt!

-- Ja että minä olen suorittanut loppuun sen tehtävän, jonka sinä
minulle annoit?

-- Niin.

-- Entä _sinun_ lupauksesi, Anna?

-- Anna pitää sen, -- vastasi mustalaisnainen; -- mutta mene nyt ...
mene ... huomenillalla näemme toisemme jälleen.

Samalla hän työnsi Brunon hiljaa luotaan, siirtyen istumaan ikkunan
viereen.

-- Hyvästi, Bruno! -- kuiskasi hän, katsoen mustalaisen jälkeen tämän
poistuessa.

Senjälkeen hän sulki akkunan ja alkoi tapansa mukaan kävellä lattialla
edestakaisin.

-- Jos on totta, mitä eukko on kertonut, -- lausui hän itsekseen, -- jos
... niin, totta se on ... kaikki seikat viittaavat siihen ... silloin
minä ehkä jään ilman _ensimmäistä_, mutta tapaan sen sijaan _toisen_...
_Ensimmäisen_ suhteen on minun alettava uudelleen ... alettava
yksinäni... kirottua!... Mutta pääsenhän joka tapauksessa _toisesta_...
Sattuma pettää minua yhdessä tapauksessa, mutta suosii toisessa ... vaan
eihän kaikki voi täyttyä samalla kertaa ... kärsivällisyyttä!... Pian
ovat vaa'at tasassa... Riemuitse, rakastettu varjo!

Hän palasi takaisin akkunan luo, avasi sen jälleen ja katsoi ulos
kadulle.

-- Hyvästi, Bruno, hyvästi! -- kuiskasi hän.

Mies, jolle nämä sanat lausuttiin, oli jo kauan sitten kadonnut.

Ne olivat siis jäähyväiset ilmaan. Mutta ilma näytti niistä synkistyvän.
Ainakin tuntui niin mustalaisnaisesta, koska hän äkkiä riensi pois
akkunan luota.

Pelkäsikö hän ehkä, että ilma oli käsittänyt oikein hänen kuiskaamansa
jäähyväiset?



XXIII

ISO NENÄ


»Kullatun Sarvikuonon» ravintola Blasieholmenilla oli hyvin suosittu, ei
juuri sen vuoksi, että se olisi ollut muita tarjoilupaikkoja parempi,
vaan pääasiallisesti sen isännän, Kristoffer Pungin, nenän vuoksi, sillä
ihmiset ovat aina olleet hyvin taipuvaisia kaikkeen, mikä on
merkillistä. Ravintolassa kävijät olivat parhaastaan käsityöläisiä ja
laivureita sekä muita heidän vertaisiaan.

Kristoffer Pungin ravintolassa alettiin juuri sytyttää valoja, ja
muutamia vieraita istui jo punaisiksi maalattujen pöytien ääressä.

Kaksi tarjoilijaa juoksenteli pöytien ja tiskin väliä, jonka
viimemainitun takana istui isäntä kylmää ruokaa kukkuroillaan olevien
lautasten ja kulhojen keskellä, jotka kärpästen suureksi kiusaksi olivat
kansilla peitetyt.

Ovi avautui, ja Bruno Starkin kookas olento ilmestyi saliin. Hän näytti
tänä iltana tavattoman iloiselta ja riemastuneelta. Livreijan hän oli
vaihtanut tavalliseen pukuun.

Mutta sen sijaan synkkenivät ravintolan isännän kasvot, nenää
lukuunottamatta, jonka hohtava puna uhmasi kaikkia mielenliikutuksia.

Bruno Stark oli tosin yksi »Kullatun Sarvikuonon» parhaita kävijöitä,
sillä hän ei säästänyt rahoja, ja hänen nälkänsä ja janonsa menivät yli
kaikkien muiden tarpeen; mutta hän oli sen ohella ilkein ivailija, joka
koskaan oli asettanut Kristoffer Pungin nenän maalitaulukseen.

Mustalaisen kunnioittaessa tätä tarjoilupaikkaa läsnäolollaan, syntyi
salissa aina naurua ja iloisuutta, mutta sitävastoin suuttumusta ja
pahaa mieltä tiskin takana, missä oli isännän paikka.

Siksi kävi isäntä hyvin vaiteliaaksi joka kerran kuin pitkä »murjaani»,
joksi Pung sanoi häntä takanapäin, saapui ravintolaan, sillä silloin
joutui varmasti hänen nenänsä läsnäolevien vieraiden pilkan ja naurun
esineeksi.

Bruno meni suoraan tiskin luo ja ojensi kapakoitsijalle kätensä.

-- Hyvää iltaa, herra kellarimestari! -- tervehti hän kohteliaasti,
ottaen samalla taskustaan esiin nuuskarasian; -- saanko tarjota
hyppysellisen nuuskaa?

-- Kiitän nöyrimmästi, herra hovimestari! -- vastasi kapakoitsija niin
kohteliaasti kuin taisi; hänen tarkoituksenaan oli siten heti tehdä
vihollisensa aseettomaksi.

Hovimestari on hienon talon ylin palvelija ja siis sangen kaunis nimitys
tavalliselle metsästäjälle.

-- No, eikö saa olla hyppysellinen oikeata Hamburger-Rappea? -- jatkoi
Bruno, pitäen tällä kertaa nuuskarasiaa aivan lähellä tuota koko
kaupungissa kuulua nenää.

-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi! -- lausui Pung ja otti todellakin
hyppysellisen ruskeata jauhetta ojennetusta rasiasta, päästäkseen eroon
vaarallisesta tarjoojasta, sillä hän ei ollut mikään nuuskan ystävä,
ehkä tosin vain taloudellisista syistä, hänen ison nenänsä
tyydyttämiseksi kun olisi tarvittu ainetta aika määrät.

Mutta tuskin oli kapakoitsija vienyt nuuskan tarkoitettuun paikkaan, kun
hän alkoi aivastaa, -- ja voi Bakkus, minkälaista aivastamista se oli!

-- Terveydeksi! -- huusi Bruno.

-- Terveydeksi! -- yhtyivät häneen muut vieraat, nauraa kikattaen.

-- Sehän on -- atshi.. se on pipp ... atshi!... a ... atshi ...
pippuria, herra!... atshi! athsi! -- tuskaili onneton kapakoitsija.

Hänen silmänsä muuttuivat vihasta sinisen punaisiksi, hänen
sopertaessaan yllämainittuja sanoja.

-- Jumala auttakoon! -- ilvehti iloinen »hovimestari».

-- Jumala auttakoon, setä Pung! Terveydeksi vaan! -- melusivat vieraat,
ympäröiden tiskin.

Setä Pungin nenä alkoi kuitenkin vähitellen rauhoittua ja saada takaisin
entisen arvokkaan ja kunnioitusta herättävän ulkonäkönsä.

Mutta setä Pungin veri alkoi kuohua yli äyräittensä.

Tiskillä lähellä isäntää oli karkeatekoinen sitroonanpuristaja, joka oli
vielä kostea mehusta.

Kapakoitsija tarttui tähän aseeseen, joka hyvin soveltuikin viinin
jumalan ylipapille, ja hyppäsi kuudentoista vuotiaan nuorukaisen
notkeudella tiskin yli, rynnäten suoraan »hovimestaria» kohden.

Irvistelevät vieraat tulivat äkkiä totisiksi, sillä he muistivat, että
Pung entisaikoina suuttuessaan oli raju ja voimakas kuin karhu,
vaikkakin hän viimeisinä kymmenenä vuotena, jotka olivat hopeoineet
hänen päälakensa, oli esiintynyt jokseenkin rauhallisesti ja
kärsivällisesti.

Muutamat vieraat tahtoivat hyväätarkoittavasti pidättää raivostunutta
vanhusta, mutta jotkut heistä hän työnsi kumoon, ja toiset taas
vetäytyivät syrjään, peläten hänen kädessään heiluvaa
sitruunanpuristajaa, joka nyt näytti vaaralliselta muillekin kuin
ainoastaan pehmeille sitroonille.

Kapakoitsija muistutti todellakin sarvikuonoa rynnätessään
herkulesmaista mustalaista kohden, joka nauraen, joskin katse
kohdistettuna tuohon epätavalliseen aseeseen, vetäytyi taemmas.

Ukko Pung näytti tällä hetkellä kerrassaan kunnioitettavalta, ja hänen
raivokas vimmansa uhkasi käydä vaaralliseksi hänen vastustajalleen, joka
oli häntä paljon nuorempi.

Mutta hyödyttääkö kuusitoistavuotiaan tulisuus miestä, joka jo kuitenkin
itse asiassa on kuudenkymmenen vuoden ikäinen, ja joka sitäpaitsi on
lakkaamatta palvellut viininjumalaa?

Mustalainen pysähtyi keskellä salia, heittäytyi hieman syrjään, kiersi
sitten käsivartensa ukon ruumiin ympäri ja laski hänet permannolle kuin
lapsen.

Sen jälkeen istuutui hän kahareisin voitetun kapakoitsijan vatsan päälle
ja väänsi ukon kädestä sitroonanpuristajan, jonka hän asetti ukon
nenään, ikäänkuin tarkoittaen sille samaa kohtaloa kuin sitroonillekin.

Tätä kohtausta seurasivat tietysti katsojain meluavat suosionosoitukset
sekä suin että käsin.

-- Tarjoahan nyt kaikille punssia, pikku setäseni! -- huusi Bruno; --
muutoin muuttuu sedän nenä yhtä litteäksi kuin kärpäsen siipi.

-- Niin, niin, kaikille punssia! -- huusivat vieraat.

Ukko päästi vastaukseksi vain mölähtävän äännähdyksen.

Saada ensin pippuria nenäänsä ja sitten tulla heitetyksi lattialle kuin
käsine, sekä vielä päällepäätteeksi täytymys tarjota punssia suurelle
miesjoukolle, se on jo enemmän kuin voi vaatia keneltäkään
kuolevaiselta, varsinkin jos tuo kuolevainen sattuu olemaan
ravintoloitsija.

-- No, miten on, isä Pung, puristanko nenänne litteäksi? -- jatkoi
mustalainen kyselemistään.

-- Kurista minut mieluummin, sinä musta lurjus! -- kuului vihaisen ukon
vastaus.

Sillä hetkellä näytti kuin äijälle olisi ollut hänen nenänsä kalliimpi
hänen koko elämäänsä tai tiesi ukkeli liian hyvin, ettei hengen vaaraa
ollut olemassa.

Ympärillä seisovien naurunremahdusten kiihoittamana raaka mustalainen
asettikin nyt ravintoloitsijan tavattoman suuren nenän
sitroonanpuristajaan ja likisti.

-- Minä tarjoan! -- kirkaisi ukko äänellä, jota olisi vaikea kuvata.

-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- saneli mustalainen, päästämättä
nenää puristuksesta.

-- Suuri maljallinen rakuunapunssia, -- toisti Pung surkealla äänellä.

-- Kokonainen kannullinen, pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, --
jatkoi mustalainen.

-- Pisaraakaan siihen vettä sekoittamatta, -- toisti kapakoitsija
kyyneleet silmissä.

-- Ja lisävarmuudeksi minä merkitsen tämän kuninkaallisella sinetilläni,
-- selitti säälimätön voittaja ja tarttui vasemmalla kädellään ukon
nenään läimäyttäen sen pullistunutta kärkeä oikean kätensä lattealla
puolella.

Sen jälkeen hän auttoi ukon ylös ja päästi hänet.

Röhkien kuin karju ja silmäten voittajaansa sammumattomalla raivolla,
hän ontui takaisin tiskinsä taakse ja istuutui tavalliselle paikalleen,
antamatta tarjoilijoille käskyä punssin tarjoamiseen, vieraiden joka
minuutti toistuvista huomautuksista huolimatta.

Ajan mittaan saapui yhä useampia vieraita, ja Bruno, jolla heidän
joukossaan oli monta tuttavaa, siirtyi toisesta toisen luo; mutta
kaikkialle seurasi häntä ravintoloitsijan raivokas katse.

Saapui tuores iltalehti, ja vieraat alkoivat sitä tavoitella, kunnes se
viimein jäi erään käteen.

-- Oletko kuullut tätä uutista? -- kysyi onnellinen sanomalehdenlukija
pöytätoveriltaan.

-- Mitä sitten? -- kysyi viimemainittu, maistaen totilasistaan.

-- Eräs ylhäinen herra on tullut hulluksi.

-- Se ei koske minua ... milloin joku ylhäinen herra on ollut viisas?

Mustalainen terästi kuuloaan.

-- Kuka hän oh? Kuka hän on? -- huusivat useat uteliaat.

-- Kuulkaa, mitä tässä seisoo! -- kehoitti sanomalehdenlukija; -- minä
luen teille.

Hän luki seuraavaa:

»Suuresti valitettava tapaus on sattunut eräässä ylhäisimmistä ja
jaloimmista aatelisperheistämme. Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, hänen
majesteettinsa kuninkaan ent. kamariherra ja suuren, Skoonessa olevan
Bastholman sukukartanon omistaja, on havaittu aivoiltaan niin sairaaksi,
että hänet on täytynyt viedä Danvikin hospitaaliin. Tämä onneton on
saanut sellaisen päähänpiston, että hän on Ruotsin kruunun tavoittelija.
Toimiakseen hyödykseen hän on pitkän ajan kuluessa ostellut joukon
aseita, joita hän on säilyttänyt eräässä kellarissa ja jossa hänellä on
ollut tapana oleskella öisin, manaten esiin niitä henkiä, joiden kanssa
hän on aikonut toteuttaa vallankumouksen. Siinä tapauksessa, että
onneton kreivi kuolee, joutuu sukukartano Skoonen husaarirykmentissä
palvelevalle ratsumestari Fritz Lejonborgille, joka on heikkomieliseksi
tulleen kreivin serkku.»

Useat vieraat, tietäen Starkin olevan kreivi Lejonborgin palveluksessa,
käänsivät luonnollisesti katseensa häneen, ja mustalainen olikin heti
valmis täydentämään sanomalehti-uutista monilla lisäyksillä, joita
vieraat kuuntelivat mielenkiinnolla, samalla kertaa kun hän toi esiin
sen surun ja osanoton, jota kunnon ja kiitollisen palvelijan aina tulee
tuntea hyvää ja anteliasta isäntää kohtaan, kun tälle tapahtuu
onnettomuus.

Mutta ihmisten mielenkiinto ei yleensä kohdistu kauan lähimmäistensä
onnettomuuksiin, ei ainakaan kapakassa, jonka vuoksi nytkin keskustelu
siirtyi toisiin päivän uutisiin, joiden joukossa oli myös jotakin
kivalteri Kronin vaimon murhasta.

Sekin uutinen luettiin ääneen ja kuului seuraavasti:

»Vaimonsa murhasta epäiltyä ja vangittua poliisikivalteri Kronia
kuulusteltiin tänään kuninkaallisessa poliisikamarissa. Kron, joka yhä
edelleen jyrkästi kieltää syyllisyytensä ja osallisuutensa mainittuun
kamalaan tekoon, pysyy samoin edelleen väitteessään, että palvelustyttö
Katarina Link, joka oli ollut hänen palveluksessaan, mutta heti vaimon
kuoleman jälkeen katosi, on tehnyt tämän rikoksen, ja siitä seikasta
Kron sanoo nyt olevansa entistä varmempi, koska hän nyt muistaa muutamia
vaimonsa ennen kuolemaa lausumia sanoja hänelle ja pojalleen. Kuoleva
olisi nimittäin epäillyt, että piika oli hänet myrkyttänyt, vaikkakaan
mies suuren surunsa vallassa ei sillä hetkellä ollut käsittänyt vaimonsa
sanojen merkitystä. Kron epäilee myöskin, että samainen palvelustyttö
toimeenpani murhapolton, jolloin se talo, jossa hän asui, paloi
kokonaan. Sitä ennen kuitenkin varasti tyttö sen rahasumman, jonka
kuoleva oli miehelleen ilmoittanut kätkeneensä alikerrassa olevan
makasiinin lattiapalkin alle, mikä makasiini sisälsi vaimon erinäisille
henkilöille antamien rahalainojen pantiksi jätettyjä vaatteita ja
talouskapineita, sekä arvelee Kron palvelustytön kuunnelleen viereisessä
huoneessa, kun vaimo oli miehelleen ja lapselleen kertonut rahasumman
olemassaolosta ja sen kätköpaikasta; tämän ohella Kron aikaisemman
lausuntonsa mukaisesti selitti, että hänen taskustaan löydetyn
myrkkypullon oli mainittu palvelustyttö sinne hänen huomaamattaan
pistänyt. Juttu lykättiin seuraavaan päivään, jolloin kuulustellaan
Kronin poikaa, ja sen jälkeen kun syytetyn anomus päästä vapaalle
jalalle hylättiin, passitettiin Kron takaisin vankilaan. -- Mitä muuten
tulee Kronin tähänastiseen elämään, on hän aina käyttäytynyt mitä
parhaiten niin virantoimituksessa kuin sen ulkopuolella, ja jutussa
kuullut todistajat ovat lausuneet hänen eläneen vaimonsa kanssa
erinomaisessa sovussa ja yksimielisyydessä.» -- --

-- Isä Pung! Miten on punssin laita? -- kysyi mustalainen paikaltaan.

Kapakoitsijalla ei ollut tähän mitään vastausta, mutta hänen katseensa
oli kiinnitettynä mustalaiseen, jolle hän sisimmässään oli vannonut
vihaa ja kostoa.

Nolompana kuin tänä iltana ei ukko Pung ollut koskaan ennen istunut
pöytänsä takana, sillä ihminen on aina silloin hyvin nolo, kun hän
tahtoo jollekulle kostaa eikä löydä siihen tyydyttävää keinoa.

-- Kovaa on miehen istua vankilassa, jos hän on syytön, -- huomautti
muuan vieraista, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut viimeisen uutisen
lukemista; -- sillä se ei ole minusta ollenkaan uskomatonta, että
palvelustyttö on kyllä voinut ottaa eukon hengiltä ... sellaista on
tapahtunut ennenkin .... emännät ja palvelijattaret ovat harvoin sovussa
keskenään.

-- Kovaa on myöskin noin vain silmänräpäyksessä menettää kaikki
omaisuutensa, -- virkkoi muuan toinen; -- niin, niin, ymmärtäkää minua
oikein, en tarkoita eukkoa, vaan muuta poroksi palanutta.

-- Niin minustakin, -- tarttui puheeseen mustalainen; -- mutta
saattaahan olla niinkin, että tyttö oli liitossa miehen kanssa, koska
viimemainitun taskussa oli myrkkypullo.

-- Oliko palvelustyttö nuori?

-- Hän oli vasta kahdenkymmenen, -- vastasi mustalainen.

-- Oliko hän sievän puoleinen?

-- Hän oli jokseenkin kaunis, -- vastasi taas mustalainen hieman
varomattomasti.

-- Hitto! Tunsiko herra hänet!

-- En ... olen vain kuullut kerrottavan, -- virkkoi Bruno äkisti ja
kalveten.

-- Mutta aika peijakas hän oli, kun hän sitten tekonsa tehtyään vielä
sytytti talonkin palamaan... Jos kivalterin eukko oli vanha noita, niin
noidan tavoin hänet poltettiinkin.

-- Mutta sillä eroituksella, -- lisäsi eräs vieras, -- että tämä muija
poltettiin vasta kuolemansa jälkeen, kun sitävastoin entisaikaan noidat
poltettiin elävältä.

-- Miten käy ruumiinavauksen, kun ruumis kärventyi tulipalossa?

-- Ei haittaa ... vatsa ei koskaan pala, selitti muuan rikkiviisas, --
joten ei ole mitään vaaraa .... lääkärit kyllä saavat itselleen huvia.

-- Mutta missähän mahtaa tuo soma tyttönen nykyisin oleilla?

-- Jotkut luulevat hänen hukuttaneen itsensä... Pitäköön paholainen
hyvää huolta hänen suloisesta sielustaan!

Saliin saapui nyt muutamia uusia vieraita, jotka puheenlaadustaan
päättäen olivat laivureita, ja istuutuivat sanomalehdenlukijaa lähinnä
olevan pöydän ääreen.

-- Ei, mutta kuulkaa, hyvät herrat! -- jatkoi tämä; -- toissayönä on
ongittu ylös muuan tyttö Norrströmin virrasta.

Bruno sävähti ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen.

Tämän huomasi kapakoitsija, jonka katse yhä oli kiinnitettynä
mustalaiseen. Tämän kasvot karahtivat tulipunaisiksi.

-- Miksi hän noin tuijottaa minuun alinomaa! -- jupisi Bruno itsekseen,
kääntäen katseensa poispäin.

-- Oliko kala elävä vai kuollut? -- kysyi sanomalehdenlukijan toveri.

-- Elävä se oli, mainitaan tässä, -- vastasi edellinen.

-- Lempo soikoon, veli Stark, sinä kaadoit punssilasisi minun hihalleni!
-- huudahti muuan vieras, jonka pöydän ääreen mustalainen oli istuutunut
ja jonka kanssa hän ahkerasti ryyppäsi.

-- Kaadoinko? Suo anteeksi, veli! -- pyysi Bruno; viinuri, uusi lasi!

-- Nuottaanko vai rysään tyttö oli tarttunut? -- kysäsi eräs.

-- Ei, koukkuihin, näihin viiteen koukkuun, -- vastasi muuan
laivureista, kohottaen karkeata kättään ja liikutellen kankeasti
sormiaan.

-- Mitä?... Tekö hänet ongitte? -- huudahtivat kaikki melkein yhteen
ääneen.

-- Minä, -- vastasi laivuri, silmäten itsetietoisena ympärilleen.

-- Kertokaa, kertokaa! -- kuului kaikista pöydistä.

-- Kertokaa, kertokaa! -- kehoitti mustalainenkin, jonka ääni oli
hiljainen, mutta haudankolea.

-- Niin, minä makasin, nukuin, mutta äkkiä heräisin ... ukkoseen,
luulette ehkä!... Ei, jumala varjelkoon ... ei minua herätä ukkonen eikä
myrsky ... olinpa kerran Ahvenamerellä ja...

-- Ei, te olitte satamassa, -- oikaisi muuan utelias.

-- Vai niin, no, mutta älkää nyt kuitenkaan minua keskeyttäkö, --
murahti laivuri; minä heräsin siihen, että kellot kumahtelivat kaupungin
tornissa ... piru olkoon palovartijana!

-- Siunatkoon, silloin saisimme palaa kekäleeksi joka sorkka!

-- Edelleen, edelleen, herra kippari!... Anteeksi ... herra kapteeni,
piti minun sanoa!

-- Aivan oikein, en minä aina ole purjehtinut pelkästään
saaristovesillä, -- vakuutti laivuri, kouraisten tärkeän näköisenä
leukaansa.

-- Jatkakaa, jatkakaa!

-- Minä kiirehdin ylös kajuutasta katsomaan, missä tuli oli irti ...
kaupungin koillispuolella leimusikin aika roihu, ja kaduilla oli
vilkasta liikettä.

-- Silloin paloi kivalterin talo.

-- Siinä sitten parhaillaan tulipaloa töllistellessäni kuulin kimakkaa
avunhuutoa, aivan kuin rotan vinkunaa, silloin kun se jo on kissan
suussa.

Mustalainen tarttui kiivaasti naapurinsa lasiin ja tyhjensi sen pohjaan
saakka.

-- Maistuuko punssi paremmalta minun lasistani, veli Stark? -- murahti
naapuri, silmäten tyhjää pikariaan; -- montako pisaraa jätit pohjalle?

-- Ai saakeli! Minä erehdyin, -- virkkoi Bruno; -- viinuri, enemmän
punssia!

-- No, -- jatkoi laivuri, -- minä tietysti käänsin silmäni sinnepäin,
mistä avunhuuto kuului, ja silloin näin erään esineen vierivän alas
virtaa ... väliin se meni veden alle, väliin taas seilasi pinnalla ...
ja että se oli ihminen, sen minä äkkäsin oitis.

-- Sitten, sitten?

-- No, minä kumarruin reelingin yli ja tartuin kiinni tuohon
vaateriekaleeseen ... aivan niin, ei hän paljoa muutakaan ollut kuin
pelkkä vaateriekale. Sitten minä vedin hänet kannelle.

-- Ja hän oli kuollut?

-- Miten lienee ollut hänen laitansa aluksi, sitä en voi oikein sanoa,
mutta sain minä häneen lopulta eloa, joskin minun täytyi häntä
hieroskella hyvin kauan.

-- Kuka hän oli?

-- Vaateriekale, olen jo sanonut ... hento kuin harso ja nenän alta
hieno kuin mamselli.

-- Mitä hän sanoi?

-- Siitä en päässyt oikein selville, sillä hän houraili ja puhui jos
jotakin sekamelskaa ... mutta niin paljon minä ymmärsin, ettei hän
omasta tahdostaan ollut joutunut virtaan, vaan oli tuon itikkavaivaisen
joku lurjus sinne heittänyt ... siitä lyön vaikka vetoa.

-- Oletko sairas, Stark? -- kysyi hänen naapurinsa; -- sinä olet
kasvoiltasi keltainen kuin vanha kellotaulu.

-- Ryyppää pari kulausta vettä, niin pahoinvointi menee ohi, -- neuvoi
muuan lähelläistuja.

-- Vesi ei vahingoita koskaan, -- tuumasi eräs toinen -- paitsi jos ken
on sattumalta joutunut Norrströmin virtaan.

Mustalainen käänsi jääkylmät kasvonsa saliin päin, mutta heti kohtasivat
hänen katseensa ravintoloitsijan vakoilevat silmät, jolla oli se
vaikutus, että Brunon kalpeille kasvoille siinä silmänräpäyksessä nousi
tulinen puna.

-- Hitto, kun täällä on kuuma! -- puhkui hän, kääntyen naapurinsa
puoleen; -- juo, veli! Älä anna lasisi odottaa!

-- Kun sinä vain mainitset juomisesta, niin heti sinä paranet -- virkkoi
naapuri ja kilisti hänen kanssaan. -- Kippis! Nyt on minun vuoroni
tarjota.

-- No; minne tyttö sitten joutui? -- kysyi muuan kuulijoista.

-- Hän makasi koko yön minun kajuutassani, -- vastasi laivuri.

-- Pentele sinua, laivuri!

-- Huutia! -- murahti viimemainittu; -- näytti siltä kuin minulla olisi
ollut kajuutassa tusinanverran märkiä luutia, tai kuin olisi aallokko
lyönyt peräkannen yli.

-- Ha ha ... mutta sinä kai varoitit päästämästä aallokkoa virtaamaan
takaisin veteen.

-- Se raukka makasi koko yön tulisessa kuumeessa.

-- Ja houraili?

-- Houraili ja ... puhui murhasta ja palosta ja pahasta hengestä ja
äidistään ... teki oikein sydämeen pahaa sen poloisen yniseminen.

-- No, kun sitten valkeni aamu...

-- Minä annoin viedä hänet parmaajalle, missä hän lepäsi muutamia
tunteja.

-- Entä sitten?

-- Sieltä kuljetettiin hänet Serafimerlasarettiin.

-- Ja sen jälkeen ei laivuri ole kuullut hänestä mitään?

-- En.

-- Kun hän pääsee jälleen jaloilleen, saapuu hän tietysti kiittämään
laivuria viimeisestä.

-- Hän on tervetullut ... hitto soikoon, hän ei näyttänyt hullummalta
... ja kunhan hän saa hieman väriä poskiinsa, niin...

-- Aivan niin, -- lausui muuan vieras, -- ja sen päälle kippis tulevalle
mitalinkantajalle.

Vieraat kohottivat lasinsa ja kilistivät reippaan laivurin kanssa.

-- Veli Stark, -- virkkoi hänen pöytätoverinsa, -- etkö sinäkin tahdo
kilistää kunnon laivurimme kanssa?

-- Tietysti, tietysti, -- vastasi Bruno, tarttuen kiireesti lasiinsa; --
kippis, kippis, herra kapteeni!

Mutta hänen äänensä ja lasia pitelevä käsi vapisivat.

Sen jälkeen haki hänen katseensa tuota isoa nenää, joka hallitsi tiskin
toisella puolen. Sekä nenä että sen yläpuolella olevat silmät näkyivät
edelleen olevan kääntyneinä häneen päin.

Laivurimme, joka oli innostunut ajatellessaan mahdollisuutta saada
mitalin hengenpelastuksesta, vastasi maljaan iloisin sanoin.

-- On kunniakkaampaa kantaa sellaista mitalia, -- lausui hän puheensa
lopuksi, -- kuin käydä koristettuna nauhoilla ja tähdillä, joita
annetaan henkilöille, jotka eivät mitään ole tehneet.

Hilpeyden juuri ollessa korkeimmillaan avautui ovi ja »Kullatun
Sarvikuonon» ravintolaan astui kaksi uutta vierasta.

Ne olivat kivalteri Ek sekä muuan toinen poliisipalvelija, joiden
tarkastuspiiriin tämä kapakka kuului.

Kivalteri loi katseen yli salin, lähestyen sitten sitä pöytää, jonka
ääressä ystävämme laivuri vallitsi ja naureli.

-- Hyvää iltaa, Blom! -- tervehti kivalteri puristaen laivurin kättä; --
mitä kuuluu?

-- Kiitos kysymästä, arvoisa veli! -- vastasi laivuri; -- sinähän tulet
kuin kutsuttu ... paina puuta ... mitä sinä haluat? Ryypyn vai oluttako?

-- Viinuri, tuo minulle suuri ryyppy, -- oli kivalterin vastaus. -- Minä
muuten tuon sinulle terveisiä toissaöiseltä makuutoveriltasi.

-- Soo!... Miten hän jaksaa?

-- Lemmon hyvin!... No, missä se ryyppy viipyy?

-- Onko hän vielä lasaretissa?

-- Hän on vankil -- Otanko minä nyt ryypyn ilman painiketta! -- lisäsi
kivalteri, kääntyen viinurin puoleen; -- palanen makkaraa ja rinkilä...
Kiirehdi!

-- Sanoitko vankilassa? -- kysyi hämmästynyt laivuri.

-- Sinnepäin, veli Blom! -- vastasi kivalteri Ek; -- korean kalan sinä
ongitkin ... myrkynsekoittajan ja murhapolttajan!... No, oletko
tyytyväinen?... Viinuri, olutta, ... ei portteria ... mutta sitä lajia
göteborgilaista, jota ei valmisteta Tukholmassa.

-- Myrkynsekoittaja! Murhapolttaja! -- huudahti laivuri vallan
hämmästyneenä.

Kaikki vieraat, mustalaista lukuunottamatta, kerääntyivät kysyvinä ja
meluavina sen pöydän ympärille, jonka ääressä kivalteri illasti.

-- Niin on kuten sanoin, -- selitti kivalteri; -- juuri hän on
pysäyttänyt käynnistä Kronin muijan lörpötyskoneen ja toimeenpannut
toissaöisen ilotulituksen.

-- Entä Kron?... Kron?

-- Päässyt pois häkistä... Minulla oli juuri äsken ilo laskea hänet
ulos, samoin kuin minulla oli toissapäivänä ilo sulkea hänet sisään...
Oh! Portteri on sentään juomien parasta!... Kiitos portterista, isä
Pung!

Mustalainen kätki kasvonsa sanomalehden taa, jota hän oli lukevinaan.
Mutta ei hän erittäin ahkerasti lehteä silmäillyt, ja jos hän yleensä
mitään luki, hän tutki omaa sieluaan, tuota mustaa kirjaa, jonka
kirjaimet olivat veripunaiset.

Väliin hän vilkaisi oveen päin katsoakseen, oliko pakotie vapaa; hän
tahtoi kuitenkin jäädä kuulemaan lisää tuosta pelastetusta naisesta,
voidakseen sen mukaan määritellä menettelytapansa.

-- Arvasin sen etukäteen, kun Blom kertoi tuon naisen kohtalosta, --
vakuutti muuan vieraista.

-- Minäkin olin arvannut, että jotain yhteyttä hänellä on ollut Kronin
perheen tapahtuman kanssa, -- selitti eräs toinen.

Jälestäpäin on tavallisesti jokainen arvannut kaikki, ja kukin on täysin
varma asiasta.

-- Jumala tietää, miten käy hengenpelastusmitalin, -- ilkamoi joku,
irvistäen laivurille vasten naamaa.

Laivuri alkoi nyt vahvasti kiroilla, sillä hän rupesi täydellä syyllä
uskomaan, etteivät viranomaiset anna mitalia myrkynsekoittajan ja
murhapolttajan hengen pelastamisesta.

-- Saadaanpa nähdä, milloin tyttö saapuu laivurin luo kiittämään häntä
viimeisestä, -- kiusoitteli muuan koiranleuka.

-- Minä viskaan hänet sinne, mistä hänet onginkin, -- ärjäisi siihen
laivuri, iskien nyrkkinsä pöytään.

-- On hyvin ikävää, kun tarvitsee katua tekoa, joka on tehty puhtaasta
ihmisrakkaudesta.

-- Mutta tyttö ei ole kuitenkaan yksinään toimeenpannut noita kolttosia,
niin paljon minä sain häneltä puserretuksi ilmi, -- kertoi kivalteri
itsetietoisesti, mikä piirre yleensä on ominainen ylimielisille
luonteille; -- hänellä on ollut rikostoveri, se on varma.

-- Kukapahan se lienee?

-- Tyttö ei ole vielä tahtonut päästää kielensä kanniketta, mutta
vartokaa... Roomaa ei rakennettu päivässä ... minä kyllä otan selvän
asiasta.

-- Mahtaneeko hänen rikostoverinsa olla sama, joka sysäsi hänet veteen?
-- virkahti laivuri, jonka suuttumusta punssi alkoi vähitellen
vaimentaa.

-- Siitä olen varma, -- selitti kivalteri; -- toinen roisto tahtoo
päästä toisesta, saadakseen pitää yksinään saaliin, jolloin hänellä ei
myöskään ole mitään pelättävää... Päävahdissa vartiossa ollut
kaartilainen on kertonut samana yönä kuulleensa hätähuutoa rannasta ja
heti sen jälkeen nähneensä kookkaan miehen juoksevan sillalta päin torin
yli Hallituskadulle... Muuta minun ei tarvitsekaan tietää.

Mustalainen ei jaksanut enää kauvemmin kuunnella keskustelua, joka koski
häntä niin läheltä; hän nousi kiireesti ja meni tiskin luo maksaakseen,
mitä hänelle illan kuluessa oli tarjoiltu, aikoen sitten asianhaarain
vaatiessa pitää huolta turvallisuudestaan.

-- Mitä olen velkaa? -- kysyi hän, katsomatta kapakoitsijaa kasvoihin,
sillä illan kuluessa hän oli useat kerrat huomannut tämän vaanivat
silmäykset sekä tuntenut itsensä sen johdosta hyvin levottomaksi.

-- Lasken heti paikalla, -- vastasi ravintoloitsija; -- mutta minun
täytyy ensin antaa laivuri Blomille takaisin tästä setelistä ... lasken
heti ... tulen paikalla.

Tämän sanottuaan kapakoitsija lähti tiskinsä takaa ja lähestyi laivurin
pöytää.

Mustalainen jäi siihen seisomaan kaikkea muuta kuin rauhallisena, mutta
kun ukko Pung hänen mielestään vaihtoi rahaa kauvemmin kuin olisi ollut
tarpeellista, ja koska hänestä sitäpaitsi tuntui merkilliseltä, ettei
tällä ollut kädessään rahaa mennessään vaihtamaan, heitti hän
sivukatseen kyseessäolevaan pöytään.

Silloin hän näki suureksi pelästyksekseen, kuinka ravintoloitsijan
tavaton nenä kokonaan peitti kivalteri Ekin pään yläosan, samalla kun
hänen huulensa vilkkaasti liikkuivat poliisimiehen korvan tasalla.

Brunon säikähdys ei suinkaan vähentynyt siitäkään, että kivalterin vasen
silmä vähitellen kääntyi saliin päin, kunnes se lopulta kiintyi häneen,
joka seisoi tiskin vieressä.

Päällepäätteeksi mustalainen oli kuulevinaan tuolin liikkumisesta
aiheutunutta kolinaa, jonka jälkeen hän selvästi havaitsi kivalterin
aikovan nousta paikaltaan.

Nyt katsoi Bruno parhaaksi lähteä luikkimaan tiehensä. Mutta ollakseen
herättämättä huomiota hän antoi hattunsa jäädä tiskille, ja alkoi
sitten, osoittamatta kuitenkaan mitään kiirettä, hiljalleen lähestyä
pelastavaa ovea.

Näin liikkuessaan, vilkaisematta oikealle tai vasemmalle, hän tunsi
äkkiä itsensä pysäytetyksi, jonkun tarttuessa hänen takinhihaansa.

-- No, minne nyt? Miksi pidätte kiirettä, parahin herraseni? -- kuuli
hän sanottavan selkänsä takana.

Se oli kivalterin ääni.

-- Luulenpa herran aikovan poistua maksamatta -- kuului samassa
toinenkin ääni, äskeistä hieman käheämpi.

Se oli kapakoitsijan.

Sen sävy oli yhtä vähän lohduttava kuin edellisenkin.

Mustalainen tointui kuitenkin siinä määrin, että hän kääntyi päin ja
koetti antaa kasvoilleen ja liikkeelleen sellaisen ilmeen, mikä
parhaiten niille sopi näin kiusallisessa tilanteessa. Siinä hän
onnistuikin osaksi; mutta kasvojensa kalpeutta ja silmiensä levottomia
eleitä hän ei voinut niin äkkiä saada muuttumaan. Myöskin hänen
hengityksensä oli kiivaampaa kuin mitä saattoi odottaa niin lyhyen
matkan astumisesta kuin tiskin luota ovelle.

Selittäkäämme nyt lyhyesti, miten ravintolan isännän päähän oli
pälkähtänyt kuiskata kivalterin korvaan tällaisen vaikutuksen
aikaansaaneita sanoja.

Kapakoitsijan häviö, josta hänen nenänsä vieläkin oli hellä, oli
täyttänyt hänen sielunsa mitä rajuimmalla vihalla, ja koko ajan
istuessaan tiskin takana, kuunnellen äänekästä keskustelua salissa, hän
ei ollut ajatellut muuta kuin kostoa.

Väliin hän tuumasi sekoittaa vihtrilliöljyä punssiin, jota vietiin
tuolle kirotulle vieraalle, väliin taas hän aikoi tarttua tiskillä
olevaan suureen, terävään juustoveitseen, hiipiä salavihkaa sen pöydän
luo, jonka ääressä mustalainen istui ja yhdellä ainoalla hyvin
tähdätyllä valoksella leikata palan viimemainitun nenästä, nähtävästi
voidakseen saavuttaa vastauksen siihen sielutieteelliseen kysymykseen,
kumpi on valitettavampi olio, sekö, jolla on nenää liian vähän, vai se,
jolle sitä on siunautunut liikaa.

Mutta ajatuksen ja toiminnan väliin ilmestyi aina muuan peikko, joka
herpaannutti hänen kätensä ja sai hyvän tahdon horjumaan, nimittäin
vaara, johon hänen itsensä täytyi suunnitelmaansa toteuttaessaan
antautua.

Niinpä hän istui hiljaa ja miettiväisenä, kuitenkin korva teritettynä
kuulemaan jokaisen hänen vihollisensa lausuman sanan ja silmä huomaamaan
hänen pienimmänkin liikkeensä, ja kapakoitsija oli sydämessään
vakuutettu siitä, ettei maailmassa ollut sellaista onnettomuutta, jota
hän ei olisi toivonut tuolle »pitkälle murjaanille».

Senvuoksi, kun hän kuuli sanomalehdestä luettavan, että muuan henkilö
oli sinä päivänä viety mielisairaalaan, ei hän toivonut mitään
hartaammin, kuin että »herra hovimestari» olisi ollut mainittu sairas,
sillä hän tiesi, että hullut Danvikin mielisairaalassa saivat vähän
ruokaa, mutta runsaasti selkäänsä, sekä että heitä kohdeltiin huonommin
kuin järjettömiä luontokappaleita.

Kun hän edelleen kuuli erään henkilön olevan vankina, epäiltynä ja
syytettynä vaimonsa myrkyttämisestä, ei hänellä voinut olla hartaampaa
toivomusta kuin että mainittu henkilö olisi »hovimestari», hyvin
tietäen, ettei sellainen rikollinen ainoastaan saisi
kuolemanrangaistusta, vaan koska hän oli täydellisesti parantumaton ja
turmeltunut sielu, häntä odottaisi myöskin kadotettujen ikuinen
kärsimys.

Ja vielä, kun laivuri Blom kertoessaan tytöstä arveli jonkun lurjuksen
sysänneen hänet Norrströmin virtaan, ei kapakoitsijan mielestä sopinut
kenenkään niin hyvin kuin »pitkän murjaanin» olla tuollaisen rikoksen
tekijä; lopuksi, kun kivalteri Ek varmasti vakuutti »myrkynsekoittajalla
ja murhapolttajalla» olevan rikostoverin, jota sitä paitsi kuvattiin
kookkaaksi mieshenkilöksi, ajatteli ravintoloitsija ehdottomasti
verivihollisensa persoonaa.

Mainitut vihan pätsissä hehkuneet ajatukset ja toivomukset muodostuivat
vähitellen täydelliseksi varmuudeksi jonka kypsymistä osaltaan auttoivat
myöskin ne monet värivivahtelut, jotka hän vieraiden keskustelun aikana
oli ollut huomaavinaan mustalaisen kasvoilla. Viha ja kostonhimo olivat
tehneet muuten niin heikkonäköisestä kapakoitsijasta pöllön, joka
pimeässäkin havaitsi sellaista mitä tarkkanäköisinkään ihminen ei olisi
voinut huomata keskellä kirkasta päivää.

Senpä tähden ei kukaan, vaikka hänellä olisi ollut miten selvät
todistukset tahansa, olisi saattanut olla varmempi asiastaan kuin »setä
Pung» hiipiessään kivalterin luo ja kuiskatessaan hänelle, että kreivi
Lejonborgin metsästäjä oli juuri se suuri rikollinen, jota
kuninkaallinen poliisi etsiskeli.

Milloinkaan ei ollut sokeampi kana löytänyt jyvästä.

Mustalaisen kalpeat kasvot ja levottomat silmäykset hänen kääntyessään
odottamattomia vastustajiaan päin ollakseen valmiina puolustautumaan,
eivät jääneet huomaamatta ravintolan muiltakaan vierailta, jotka
nousivat paikoiltaan ja lähestyivät oven luona seisovaa merkillistä
ryhmää.

-- Näyttää siltä kuin herra tahtoisi ottaa koipensa selkäänsä, ettei
tärvelisi housujaan katuliassa, -- alkoi kivalteri, suupielissään hymy,
joka kuuluu yksinomaan poliisilaitoksen palvelushengille.

-- Herra aikoi lähteä maksamatta, luulenma, -- lausui kapakoitsija,
yläruumis eteenpäin kumarassa ja hieroen käsiään polvilumpioihin.

-- Aioinko? -- sanoi Bruno; -- suuri erehdys, hyvät herrat!... Olin
menossa ulos vain pieneksi hetkeksi ja todisteena siitä, ettei
tarkoitukseni ollut lähteä tieheni suorittamatta laskuani, on hattuni
tuolla tiskillä.

Samalla osoitti hän päähinettään, joka olikin koreasti rihvelitaulun
vieressä.

-- Hieno hattu, kallis hattu! -- huudahti kivalteri sen huomattuaan; --
mutta ... mutta jos on pakko valita hatun ja pään välillä, ollaan kyllä
valmiita jättämään hattu kun vaan saadaan pitää pää.

-- Sanokaa toki, paljonko olen velkaa! -- huusi Bruno
ravintoloitsijalle; -- kello on jo lyönyt kahdeksan, ja minun täytyy
lähteä kotiin.

-- Aivan oikein, kello on lyönyt, kello on lyönyt, -- vastasi
viimemainittu, pienimmälläkään ilmeellä osoittamatta haluavansa
noudattaa vieraansa kohtuullista pyyntöä.

-- No, mitä siinä seisotte! -- huudahti jälleen Bruno, joka nyt oli
täydelleen entisellään; -- kauanko aiotte minua pidättää? Mars tiskinne
viereen!

Senjälkeen hän tarttui ukon olkapäähän ja työnsi häntä kassalle päin.

-- Hiljaa, hiljaa, hieno herraseni! -- varoitti kivalteri; -- muistaako
herra, missä me viimeksi tapasimme?

-- Se ei kuulu minuun, -- vastasi Bruno, kääntyen selin kivalteriin.

-- Siunatkoon, eikö herra muista?... Sehän tapahtui talvilla pienessä
pelihuoneessa Kimstukadun varrella, -- selitti kivalteri; -- minähän
sinne saavuin muutamien ystävieni kanssa aivan odottamatta ja puhalsin
hiiteen koko ihanuuden... Ettekö todellakaan sitä muista?

-- Ei kuulu minuun sekään ... en ole muuten koskaan ollut huvitettu
poliiseista.

-- Mutta poliisi onkin sitä enemmän huvitettu teistä... Te olitte harras
peluri, herraseni, ja joko te voititte tai hävisitte, te olitte aina
yhtä hyvällä tuulella.

Bruno Stark oli todellakin ollut ammattipelaaja, ennenkuin hänestä tuli
Anna Jolantan sokea välikappale.

-- No, setä! -- lausui hän isännän puoleen kääntyen; -- minulla oli
ryyppy ja palanen ruokaa sekä kuusi lasia punssia... Rihveli esiin, isä
Pung, niin pääsette käyttämästä aivojanne!

Samalla hän veti povitaskustaan esiin lompakon; mutta tuskin oli hän
ehtinyt siihen silmätä, ennenkuin hän salaman nopeudella pisti sen
takaisin taskuunsa, ottaen sieltä sen sijaan toisen.

Mutta salamannopeuskaan ei ole silmäystä nopeampi, varsinkin kun on
kysymys vanhan poliisimiehen katseesta.

-- Kaksi lompakkoa, kaksi lompakkoa! -- huusi kivalteri; -- siinäpä
vasta on herra!

Mustalaisen posket lennähtivät tulipunaisiksi, ja hänen huuliltaan
kuului tukahutettu kirous.

On syytä ihmetellä tämän roiston hajamielisyyttä, jos voidaan siksi
sanoa hänen varomatonta välinpitämättömyyttään jälkiensä peittämisessä,
mikä luonteenominaisuus on niin usein ilmaantunut hänessä tämän
kertomuksen aikana, samoin kuin hänen kanssaan pidetyssä
oikeustutkinnossakin, mikäli pöytäkirjoista käy selville, ja
ihmettelemisen syytä on sitäkin enemmän, kun ottaa huomioon hänen
polveutuneen mustalaisista, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ovelimpia
lurjuksia, kuin myöskin hänen nuoremmalla iällään kehittyneet
taipumuksensa, sekä lisäksi sen kylmäverisyyden, jolla olemme nähneet
hänen suorittavan mitä hirveimpiä rikoksia ja kolttosia. Tuntuu
uskomattomalta, että hän ensiksikin oli vastaanottanut mustalaisnaiselta
lompakon, joka niin helposti saattoi ilmaista rikoksen ja rikollisen,
sekä toiseksi, että hän, tyydyttääkseen naisen äkillistä päähänpistoa,
oli suostunut pitämään sitä taskussaan; ja kuitenkin asia niin oli.
Mutta Bruno Stark oli tuota kauheata naista kohtaan leimuavan
intohimonsa sokaisema.

Kerran kyllä putosivat suomukset hänen silmistään, mutta liian myöhään.

-- Palvelija, jolla on kaksi lompakkoa! -- toisti kivalteri
kaksinverroin kuuluvammalla äänellä; -- vannonpa, että tällaisessa
tapauksessa ei isännällä ole lompakkoa ollenkaan.

-- Vaikka minulla olisi taskussani tusina lompakoita -- sanoi
mustalainen, huonosti peittäen hämmennystään, -- niin ei kenelläkään ole
siihen mitään sanomista.

-- Eipä olekaan, jos teillä on lompakoita kaupan, -- virkkoi kivalteri;
-- mutta koska te olette vain palvelija ettekä kauppias, haluan minä
ottaa lähemmän selvän asiasta ... toivoakseni ette pane sitä pahaksenne
... minä olen suora kuin muorin vastakäännetty päällysnuttu.

-- Kuinka te uskallatte puhua minulle noin! -- huudahti mustalainen,
saaden vähitellen takaisin hävyttömän muotonsa; -- kuinka uskallatte,
herra?... Otan teidät kaikki todistajiksi, miten epäkohteliaasti minua
on kohdeltu julkisella paikalla... Kuka te olette?... En tunne teitä!

-- Ellette usko minun rehellistä naamaani, -- vastasi kivalteri
levollisesti, -- saan luvan esittää teille tämän pikku koristuksen ...
varmaankaan ette näe sitä ensi kertaa ... senkin asian minä tiedän.

Samalla hän veti esiin laatan, jollainen siihen aikaan oli poliisin
virkamerkki. Tavallisen poliisipalvelijan laatta oli tinasta, mutta
kivalterin hopeasta.

-- Syytetäänkö minua jostakin? -- kysyi mustalainen; -- sepä olisi
hauska tietää.

-- Tänään on varastettu muuan lompakko, -- saneli kivalteri, -- ja minun
täytyy saada siitä selvä ... velvollisuuteni on siis tarkastaa jokainen,
jolla on lompakko enemmän kuin hän tarvitsee... Näyttäkää se nyt vain
minulle kiltisti, niin tulemme jälleen yhtä hyviksi ystäviksi kuin
olemme olleetkin.

-- No, mitä herran mielestä tässä on merkillistä? -- kysyi Bruno,
näyttäen kivalterille kädessään olevaa lompakkoa.

-- Siinäkö?... Ei yhtään mitään, -- vastasi kivalteri; -- mokomia saa
ostaa mistä kaupasta tahansa Tukholmassa ... mutta minä näin vilauksen
toisesta, jonka ympärillä oli mitä somin punos... Siellä mahtaa olla
isoja seteleitä, koska se on ollut niin suuren vaivan arvoinen.

-- Vai niin, sekö, -- virkkoi mustalainen, päästäen teennäisen,
väkinäisen naurahduksen; -- vai niin, sekö ... ha ha!

-- Ha ha ha! -- yhtyi häneen kivalteri; -- juuri se ... ha ha ha!

-- Tahdotte siis minun näyttävän sen teille! -- jatkoi Bruno yhtä
iloisesti kuin äskenkin.

-- Jos siinä on jotain hauskaa, niin sehän hyvä, -- huomautti kivalteri;
-- ja minä tulen yhä uteliaammaksi.

-- Ha ha ha!

-- Ha ha ha!

Tähän naurukuoroon yhtyivät ympärilläolijat.

-- Nauranpa itseni jo ihan kuoliaaksi, -- keskeytti kivalteri, muuttuen
totisemmaksi; -- mutta ennen kuolemaani haluan kuitenkin mielelläni
tietää, mille minä olen nauranut ... näyttäkää siis minulle nyt se
joutava esine, niin pääsemme kerta kaikkiaan selvyyteen tästä asiasta.

-- Kuulkaahan, parahin herra kivalte--, alkoi Stark tutunomaisesti
räpäyttäen silmiään.

-- En tahdo mitään kuulla, tahdon nähdä, -- vastasi taipumaton
kivalteri.

-- Eikö armollinen herra ole koskaan kuullut puhuttavan rakkaudesta? --
kysyi mustalainen, hymyillen tarkoitetun merkityksellisesti.

-- Rakkaudesta? -- matki kivalteri; -- jos herra tarkoittaa isällistä
rakkautta, niin voin vakuuttaa, ettei kellään ole kuritettavana niin
monta lasta kuin minulla ... varokaa joutumasta minun tottelemattomien
lasteni joukkoon.

-- Minulla olisi todellakin halu ruveta sellaiseksi lapseksi vain
saadakseni teidänlaisenne isän, -- lausui Bruno kohteliaasti.

-- Todellakin kelpo isä! -- hymähtivät vieraat virnistäen.

-- Todellakin kelpo lapsi! -- lisäsi kapakoitsija Pung, hänkin
virnistäen; -- hyvin kelpo lapsi!

-- Kas niin, tehkäämme jo loppu tästä leikistä! -- huusi kivalteri, jota
eivät kohteliaisuudet näyttäneet lainkaan miellyttävän; -- älkää siinä
juonitelko, vaan vetäkää esiin lompakko.

Kivalterin innostus ei pääasiallisesti kohdistunut lompakkoon, sillä
mustalaisen tuon tuostakin uudistuneista hämmennyskohtauksista oli hän
huomannut, ettei ravintoloitsijan kuiskaus ollut niinkään tuulesta
temmattu kuin hän aluksi oli luullut; mutta hän aavisti -- ja ketkään
eivät ole niin herkkiä aavistuksille kuin kuninkaallisen poliisin
palvelevat henget -- että lompakko, jonka esiinottaminen ja pikainen
piiloittaminen oli saattanut sen omistajan silminnähtävään pulaan, voisi
olla hänelle jonkunlaisena johtolankana.

-- No, minun täytyy siis sanoa suoraan, miten asia on, virkkoi Bruno,
edelleenkin näyttäen iloista naamaa; -- mutta paljoa ette
uteliaisuudestanne hyödy.

-- Siis viimeinkin ... se kuulostaa joltain ... mutta miksi niin paljon
kursailua tähän saakka?

-- Lompakko, jonka ensin otin, on täynnä rakkauskirjeitä.

-- Rakkauskirjeitäkö?

-- Niin, erään naisen kirjoittamia.

-- Naisen?

-- Niin, vieläpä ylhäisen ... yläluokan herttaiset naikkoset eivät ole
sellaisia Jumalan enkeleitä kuin luullaan.

-- Kuka pahus on koskaan kuvitellut heidän olevan enkeleitä! -- huudahti
muuan.

-- Enkeleitä, joilla on kangistetut hameet! -- lisäsi eräs toinen
nauraen.

-- Mutta missään tapauksessa, -- selitti mustalainen, -- ei kai kukaan
voi vaatia minua näyttämään yleisölle, mitä simasuut ovat minulle
töherrelleet.

-- Eipä tietystikään.

-- Mitä se kuuluu sivullisiin!

-- Olisipa se hävytön vaatimus!

-- Ja ajatelkaa, herrat, -- jatkoi Bruno, -- naimisissa olevia naisia
... rouvia, rouvia, hyvät herrat!

-- Tunnetaan, tiedetään ... semmoisia juuttaitahan ne ovat ... kelpo
enkeleitä!

-- Mutta kaikessa tapauksessa...

-- Niinpä niin, tietysti ... eihän voi senvuoksi...

-- Ei, Jumala varjelkoon ... se on ihmisten oma asia.

-- Selvä se ... parasta on sellaisten seikkain suhteen vaieta.

-- Niin minustakin, -- myönsi Stark; -- ja nyt minä ehdotan, että me sen
jutun lopuksi otamme ryypyt; tiskillähän on täytettyjä laseja ...
herrat, tehkää hyvin.

-- Kiitos, veli!

-- Kiitos ja kunnia, herra Stark! -- melusi joukko.

-- Olkaa hyvät, olkaa hyvät! Juokaa terveydeksenne, herra kivalteri!
Maistakaa, herra kellarimestari!

-- Ei mitään luikerteluja, herra Stark! -- huusi kivalteri, tarttuen
mustalaisen käsivarteen; -- luuletteko olevanne tekemisissä kakaran
kanssa?

-- Mitä te oikeastaan touhuatte, herra kivalteri? -- kysäisi muuan
vieraista, joka oli kutsuttu ryypylle.

-- Mitä tekemistä on kivalterilla toisten lompakkojen kanssa? --
tiedusteli eräs toinen.

-- Juokaa, herra kivalteri, ja antakaa naamanne loistaa ... tai muussa
tapauksessa väistykää syrjään!

Kivalteri kirosi ja puri huultaan. Ei tarvitse ihmetellä, jos Bakkusta
kunnioitetaan enemmän kuin kuninkaallista poliisia.

Kivalteri vetäytyi pois joukosta. Hän luultavasti pelkäsi riitaa niin
suuren joukon kanssa.

-- Lompakko esiin! -- ärjäisi ravintolanpitäjä korkealta paikaltaan.

-- So, nyt alkaa jo setäkin!

-- Setäkin tahtoo pistää nenänsä lompakkoon.

-- Sedän nenä lompakossa... Luuleeko setä, että se on kapsäkki?

-- Ha ha ha!

-- Venuksen ja Bakkuksen malja! -- huusi Stark; -- herrat kai osaavat
Bellmanin laulun Venuksesta ja Bakkuksesta?

-- Tietysti.

-- Kuka ei taitaisi Bellmanin lauluja?

-- Laulakaa!

-- Auttakaa siis minua! -- kehoitti Stark ja alkoi laulaa meluavan
joukon säestäessä:

      «Häät hauskat meillä kohta on,
      kas, Venus miehen saa
      nyt Bakkuksesta mainion,
      hei, veikot, hurratkaa!
      Bakkus sulho :,:
      jo odottaa,
      me häihin mennään myös,
      me häihin mennään myös :,:

Laulun aikana kivalteri hiipi ravintoloitsijan luo ja kuiskasi jotain
hänen korvaansa, minkä jälkeen tämä viittasi tarjoilijalle, joka
kivalterin supatettua hänelle muutaman sanan heti riensi ulos.

Lasi tyhjennettiin toisensa perään, ja sama säkeistö laulettiin yhä
uudelleen ja uudelleen.

Juomatoverit nostivat Brunon käsivarsilleen ja tältä korkealta
paikaltaan heitti mustalainen tutkivan katseen kivalteriin, joka
toisella puolen salia keskusteli hiljaa hänen mukanaan samalla kertaa
ravintolaan saapuneen toisen poliisimiehen kanssa; tämä ei siihen asti
ollut lausunut sanaakaan, mutta vastoin päällikköään ei hän ollut lyönyt
laimin käyttää hyväkseen mustalaisen vieraanvaraisuutta.

Korkeasta ja kunniakkaasta sijastaan huolimatta ei Bruno suinkaan
tuntenut itseään levolliseksi ja onnelliseksi. Hän olisi mieluummin
vaihtanut sen vaatimattomimpaan paikkaan ulkona kadulla. Hän pyysi
senvuoksi riemuitsevia ystäviään laskemaan hänet alas, johon nämä monien
vaikeuksien jälkeen vihdoin suostuivatkin.

Päästyään onnellisesti lattialle hän kiiruhti tiskin luo maksamaan.

-- Mainiota punssia! -- kiitteli hän, kopeloidessaan lompakosta sopivaa
seteliä maksaakseen laskunsa; -- herra kellarimestarin punssilla ei ole
Tukholmassa vertaa ... mutta älkää nyt Jumalan nimessä olko minulle enää
vihainen! Tottahan herra kellarimestari ymmärtää leikkiä!

-- Kaunista leikkiä! -- ajatteli kapakoitsija, jonka nenässä tuntui
vielä sekä ulko- että sisäpuolella tuon leikin jäljet.

Kuitenkin rupesi ukko piirtelemään rihvelillä kivitaululle numeroita,
joita hän sitten alkoi laskea yhteen, mutta kaiken tämän hän teki paljon
hitaammin kuin tavallisesti.

-- Ensin oli kaksi ryyppyä ja neljä voileipää, -- laski hän; -- niinhän?

-- Niin, herra kellarimestari!

-- Mutta eiköhän voileipiä sentään ollut kuusi -- kysyi ukko; -- muistan
varmaan niitä olleen kuusi.

-- Sama se ... kellarimestarihan ne paremmin muistaa kuin minä.

-- Tekevät siis kaksikymmentä killinkiä ... sitten pullo olutta ... vai
porteriako se oli?

-- Se oli ... no, sama sekin ... olkaa hyvä ja laskekaa nopeasti, sillä
kello on jo paljon.

-- Tekee siis neljäkymmentäneljä killinkiä .... ei saakeli, eihän se
ollutkaan portteria ... tekee siis vain kaksikymmentäkahdeksan.

-- Oh, se on aivan samantekevä!

-- Edelleen tarjoiltiin pöytäänne kahdeksan lasia punssia ... mutta
maksaako hovimestari ne kaikki?

-- Luonnollisesti ... kahdeksan lasia punssia kaksi riikintaalaria ...
kaksi ja kaksikymmentäkahdeksan ... edelleen...

-- Miten se voi tehdä kaksi riikintaalaria?... Lasi punssia maksaa minun
ravintolassani vain yhdeksän killinkiä ... minulla ei ole koskaan tapana
kiskoa ... tekee siis ainoastaan yksi ja kaksikymmentäviisi ... hitto
muistakoon, oliko niitä kahdeksan lasia ... eiköhän niitä ollutkin vain
viisi ... en käsitä, miten muistini on huono tänä iltana!

-- Maksan vaikka kahdestatoista, kun vain saan tietää, paljonko olen
velkaa! -- huusi mustalainen yhä levottomampana; -- lopuksi oli vielä
kolme pulloa punssia, jotka juotiin tässä tiskin ääressä.

-- Kolmeko pulloa ... ei kaksihan niitä oli ... mitä herra hovimestari
ajatteleekaan?... eihän minun tapoihini kuulu nylkeminen ... saakelin
rihveli!... se on tylsä kuin kärsä ... minnehän olen laskenut veitsen...
Kalle, haepa minulle veitsi!... Minun täytyy teroittaa rihveliä ... ei
ei, herra hovimestari, ei killinkiäkään enempää kuin olen saapa!

Harvoin näkee omantunnonmukaisempaa ravintoloitsijaa kuin setä Pung oli
sinä iltana; mutta harvoin myöskään anteliaampaa vierasta kuin »herra
hovimestari» tässä tilaisuudessa.

-- Veli Stark! Veli Stark! -- huusivat hänen juomatoverinsa, jotka
olivat istuutuneet erään pyöreän pöydän ympärille, -- tulepa ottamaan
vielä pieni naukku!... Pieni naukku, veli hyvä!

-- Olkaa hyvä ja kiirehtikää, herra kellarimestari! -- pyysi
mustalainen, jonka jälkeen hän vastenmielisesti noudatti kumppanien
kehoitusta.

Samassa ovi aukeni, ja viinuri palasi, mutta hänen seurassaan oli neljä
miestä, jotka olivat puetut n. s. »puoliherrasmiesten» tapaan, ja
kullakin heistä oli kädessä ryhmysauva.

Siinä hetkessä kirkastuivat kivalterin ja kapakoitsijan kasvot, kun taas
näiden viimeisten vieraiden saapuminen teki mustalaiseen aivan
päinvastaisen vaikutuksen. Hän oli juuri kohottanut pikarin, mutta
unohtikin viedä sen haulilleen. Hän nimittäin oli tuntenut nuo neljä
uutta tulokasta poliiseiksi.

Kivalteri antoi miehistölleen merkin, lähestyen sitten mustalaista.

-- Annahan jäädä se pikku ryyppy ottamatta ... minä tarjoan sen sijaan
neljä suurempaa ... eivätkö ne näytä maukkailta?

Vieraat katsoivat hämmästyneinä vuoroin toisiinsa, vuoroin ovella
seisovaan vartijaan. Mustalainen laski lasinsa pöydälle. Hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.

-- Sanoitte äsken, -- jatkoi kivalteri, -- teillä olevan lompakossanne
hienojen naisten teille lähettämiä kirjeitä... Paholaisen eukko kuuluu
myöskin parempiin rouviin ... minä tahdon nyt nähdä, onko teillä
rakkauskirjeitä häneltäkin ... ottakaa siis nopeasti esiin kalliit
aarteenne!

Mustalainen viivytti vastaustaan, osoittamatta ilmeelläkään aikovansa
totella kivalterin ystävällistä kehoitusta.

Sen sijaan hän napitti kiireesti takkinsa aina kaulaan saakka, astui
askeleen taaksepäin ja loi nopean silmäyksen yli salin.

-- No, mitä mietit, itsepäinen ihminen? -- huomautti kivalteri, laskien
kätensä Brunon olalle.

Vieraat nousivat säikähtyneinä paikoiltaan.

-- Mitä tämä merkitsee?... Mitä poliiseilla on täällä tekemistä? --
huusivat kaikki.

Syntyneen melun yli kuului pian kimakka valitushuuto. Pitkänään
lattialla makasi kivalteri, jota mustalainen oli iskenyt nyrkillään
rintaan.

Bruno hyppäsi kaatuneen yli tiskin luo ja tarttui siellä olevaan suureen
juustoveitseen.

Muutamat vieraista, joiden järkeä punssi oli hämmentänyt, asettuivat
vierasvaraisen mustalaisen puolelle, mutta useimmat, jotka olivat
kylliksi selviä käsittämään, ettei ole savua ilman tulta, ja joita
sitäpaitsi suututti Brunon hyökkääminen kivalterin kimppuun, yhtyivät
poliiseihin.

Tappelu muodostui hirveäksi.

Samassa paikassa, missä äsken olivat raikuneet Bellmanin iloiset laulut,
lasit kilisseet ja hurraahuudot kajahdelleet, kuului nyt kirouksia,
valitushuutoja ja iskujen läimäyksiä.

Kauan häilyi voitto puolelle ja toiselle.

Useat tappelijat vaipuivat verissään lattialle ja toiset ryömivät heidän
vieressään Bakkuksen näkymättömän käden lyöminä. Saattoiko tuo lempeä
jumala suvaita sitä ilkivaltaa, jota häikäilemättömästi harjoitettiin
hänen vallan toisille urheiluille pyhitetyssä temppelissään?

Lopulta asettui voiton jumalatar oikeuden puolelle, jota tällä kerta
edustivat poliisit.

Mustalaisen jättiläisvartalon ympärille oli ylhäältä alas saakka
kietoutunut tavattoman paljon käsivarsia, ja hänen kasvonsa ja kätensä
vuotivat verta.

Lähellään kuuli raivoisa mies kapakoitsijan käheän naurun, sillä tämä
oli lyöttäytynyt niihin, jotka kävivät mustalaisen kimppuun takaapäin.

Bruno tunsi oikeata poskeaan vastaan painuvan pehmeän, hikisen
ruumiinosan, ja hän vilkaisi siihen.

Mutta tällä erää, ensimmäisen kerran elämässään, ei hän nauranut »isolle
nenälle».

Mustalaisnaisen aikaisemmin päivällä lausumat jäähyväiset olivat nyt
siis saaneet selityksen. Stiina-muorilta oli hän jo sitä ennen kuullut,
että paenneeksi tai kuolleeksi luultu palvelustyttö olikin pelastettu
Norrströmin virrasta ja eli vielä. Anna Jolantan ei siis ollut vaikea
aavistaa rikostoverinsa kohtaloa.



XXIV

PUHUVA NUKKE


Ettemme enää väsyttäisi lukijan ehkä jo kovasti koeteltua
kärsivällisyyttä enemmillä kuvauksilla tämän rikosjutun kaikista
yksityisseikoista, siirrymme nyt kertomuksessamme vuoden eteenpäin.

Mustalainen Bruno Stark mestattiin syksyllä v. 1818. Häneltä tavatun
lompakon, jossa oli myrkkypullo, tunsi kivalteri Kron kuuluneen
vaimolleen tämän eläessä, ja tämä oli tietysti mustalaista vastaan hyvin
raskauttava seikka, mihin tuli vielä lisäksi hänen rikostoverinsa,
Katarina Linkin täysin totuudenmukainen tunnustus. Starkiin kohdistuneen
pitkäaikaisen oikeudenkäynnin aikana ei lausuttu sanaakaan, joka olisi
aiheuttanut vähänkään epäilyksiä, että Anna Bränner olisi ollut
osallinen Katarina Linkin Brunon yllytyksestä tekemään rikokseen. On
vaikea ratkaista, pitikö Stark Annalle tekemäänsä valaa sitovana, vai
antoiko mustalaisnainen, joka väliin kävi häntä vankilassa
tervehtimässä, hänelle toivoa armahduksesta, mutta luultavasti
vaikuttivat tässä molemmatkin seikat. Hänellä oli vieläkin silmillään
sama side, joka aikaisemminkin oli estänyt hänet näkemästä
rikostoverinsa sieluun. Rohkeasti kulki rikollinen tuon pitkän matkan
mestauspaikalle, mutta saavuttuaan vartioidun piirin sisäpuolelle, hän
loi levottomia silmäyksiä ympärilleen ja mutisi katkonaisia lauseita.

Mestauksen toimeenpanijan kertomuksen mukaan oli pahantekijä viimeisenä
hetkenään muiden muassa lausunut: »eikö minua armahdeta, eikö minua
armahdeta?» niinkuin hän olisi ollut täysin vakuutettu armon saamisesta,
arvatenkin sen suuren palveluksen vuoksi, jonka hän oli tehnyt
viranomaisille paljastamalla kreivi Lejonborgin petolliset puuhat, mihin
luuloon mustalaisnainen aivan varmaan oli hänet saattanut. Viimein
täytyi vartijain väkisin laahata hänet mestauspölkylle. Tämän
viivytyksen aikana kuultiin lähettyviltä naisäänen huutavan seuraavat
merkilliset sanat: »kuusi hyvää pyssynluotia, kuusi hyvää pyssynluotia!»
Silloin kuolemaantuomittu oli joutunut aivan vimmoihinsa ja päästänyt
huuliltaan hirveitä sadatuksia, huutaen monta kertaa nimeä »Anna!» sekä
jatkanut raivoamistaan siksi, kunnes häntä päänsä putosi maahan.

Mitä tulee kreivi Lejonborgiin, pidettiin häntä todellakin Danvikenin
mielisairaalassa kaksi kuukautta, jona aikana hänen luokseen pääsivät
ainoastaan ne, joilla sitä varten oli erityinen poliisin lupa. Sen
jälkeen siirrettiin hänet eräälle Tukholman lähellä olevalle maatilalle,
missä hänet pidettiin mitä ankarimman valvonnan alaisena. Miten hän
mukautui onnettomaan kohtaloonsa, sitä emme tiedä; yleinen mielipide oli
kuitenkin se, että hänen järkensä oli vialla. Eräänä päivänä, niin
kerrotaan, hänen istuessaan yksinäisessä huoneessaan maantielle antavan
avoimen akkunan ääressä, oli saapunut muuan tamineistaan päättäen nuori
matkustava herra, joka oli jättänyt vaununsa maantielle odottamaan,
tirkistänyt sisään akkunasta ja huutanut vanki-raukalle: »Kreivi
Lejonborg, muistakaa Odeliuksen velkakirjoja!» -- jonka jälkeen vieras
oli kadonnut. Silloin oli kreivi syöksynyt akkunalle ja pyrkinyt
vimmatulla kiihkolla siitä ulos, lähteäkseen ajamaan takaa vierasta,
jonka hän väitti olleen mieheksi pukeutuneen naisen, saman, joka oli
syypää hänen onnettomuuteensa; mutta hänen yrityksensä oli kuitenkin
estänyt paikalle kiiruhtanut vartija, joka ei ollut nähnyt vierasta ja
siksi ensin luullutkin kreivin saaneen vain uuden hulluudenkohtauksen.
Tosin kyllä pian tämän jälkeen toiset kertoivat ulkonäkönsä ja pukunsa
puolesta sellaisen henkilön kuin kreivi oli kuvannut ajaneen talon ohi,
mutta enempää huomiota ei ollut häneen kiinnitetty. Bastholman suurta
sukukartanoa hoiti kreivin serkku, ratsumestari, mutta jätämme
päättelemättä, rukoiliko hän Jumalaa suomaan sukulaiselleen takaisin
hänen terveytensä.

Mitä lopuksi tulee kivalteri Kroniin, oli tämä heti vankilasta päästyään
uudestaan ryhtynyt toimeensa, mutta suuresti surren vaimonsa ja
omaisuutensa menettämistä, ei hänestä enää koskaan tullut samaa miestä
kuin hän oli ollut. Vain vaivoin hän voi hoitaa virkaansa, hän oli
vaitelias ja itseensäsulkeutunut, eikä hän vielä aavistanut, mistäpäin
isku oli häneen kohdistettu. Poikaansa piti hän tosin koulussa, mutta ei
hänestä enää tuntunut mahdolliselta, että Albertista voisi tulla niin
suuri ja oppinut mies kuin hänen vaimonsa oli eläissään haaveillut ja
sen unelmansa toteutumiseksi kaikin voiminsa ahertanut.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamupäivänä lokakuussa 1818 palasi kivalterin poika koulusta
kulkien Nybron mäkeä, ja silloin hän kuuli nimeään mainittavan. Albert
kääntyi ja tunsi eräässä alikerran ikkunassa saman pikku tytön, jonka
hän kerran oli tavannut mamselli Vahlgrenin luona, missä hän ei enää
ollut käynyt vuoteen.

-- Olen nähnyt sinun useat kerrat kulkevan tästä ohi, -- virkkoi tyttö.

-- Mutta minä en ole huomannut sinua, -- vastasi poika.

-- Et sinä olekaan katsonut tänne akkunaan yhtään ainoata kertaa.

-- En ole tiennyt sinun asuvan täällä.

-- Miksi et enää ole käynyt mamselli Vahlgrenin luona?

-- Minulla, katsos, on ollut surua.

-- Olen kyllä huomannut, että olet käynyt surupuvussa ... ketä sinä
surit?

-- Äitiäni, -- vastasi Albert huoaten.

-- Olitko hyvin pahoillasi, kun äitisi kuoli?

Poika katsoi ihmetellen tuota yksinkertaista tyttöä, joka saattoi tehdä
sellaisen kysymyksen.

-- Onko sinulla vielä tallella se pieni risti? -- jatkoi tyttö.

-- Onpa tietysti.

-- Niin minullakin on omani.

-- Vai niin, se pieni tikari!

-- Minäpä muistan vielä sinun nimesi ... sinä olet Albert.

-- Ja sinä Julia.

-- Kuulehan, etkö tule tänne sisään?

-- Mitä minä siellä tekisin?

-- Äiti on poissa... Stiina-muorikin on poissa ... tule, niin minä
näytän sinulle kaikki leikkikaluni ... kiiruhda Albert, sinulle tulee
oikein hauskaa!

Nuorukaisen, olkoonpa hän miten pieni tahansa, ei ole helppo vastustaa
kauniin tytön pyyntöä.

Hetkisen Albert epäröi, mutta äkkiä hän teki päätöksensä ja tytön
suureksi riemuksi lähti sisään.

Löydämme sitten nuoren parin mustalaisnaisen salissa tuttavallisesti
rupattelemassa pienen pöydän ääressä, jolle pikku tyttö oli asettanut
joukon kauniita ja kalliita leikkikaluja.

Niiden joukossa oli myöskin kaksi nukkea, joista toinen oli uusi ja
toinen vanha.

-- Eikö olekin tämä minun nukkeni kaunis? -- kysyi Julia, näyttäen
hänelle sitä uutta.

-- On, se on hyvin kaunis.

-- Mutta tuo on ruma, -- jatkoi tyttö, osoittaen sormellaan vanhaa.

-- Niin, se on vanha ... mutta kyllä minusta vanhalla on kauniimpi hame
kuin uudella.

-- Niinkö sinusta?

-- Niin.

-- Tiedätkö mitä?

-- No?

-- Minun tekee mieleni riisua hame vanhalta nukelta ja pukea se uuden
nuken ylle.

Sen jälkeen alkoi Julia riisua vanhaa nukkea.

-- Kuule, minä en uskalla kertoa äidille sinun olleen täällä, -- virkkoi
Julia.

-- Etkö?... Miksikä?

-- Äiti on sinulle niin vihainen.

-- Onko hän vihainen minulle? Mitä pahaa minä olen tehnyt hänelle?

-- Kerran, siitä on jo kauan, sinä kuljit tästä ohi ... sinulla oli
silloin valkoista käsissä ja rinnassa.

-- Minä olin surupuvussa.

-- Minä huusin sinulle ... mutta äiti nipisti minua käsivarresta ja
uhkasi sinua kädellään, vaikk'et sinä sitä nähnyt.

-- Miksi hän teki niin?

-- Tiedätkö, äiti on kovin ankara ... koskaan en saa leikkiä kenenkään
toisen tytön tai pojan kanssa, enkä minä enää saa käydä tanssimassakaan
... mutta Stiina-muori on kiltti ... katso, nyt minä olen riisunut
hameen tältä rumalta nukelta.

-- Hänellepä jäikin nyt ylleen hauskannäköinen hame, -- huomautti
Albert.

-- Ahaa, sinä tarkoitat alushametta ... se on vain paperista, kuten näet
... minä riisun siltä senkin ... mutta ... mutta, -- lisäsi hän
kiireesti, niinkuin hän olisi muistanut jotain, -- sitä minä en uskalla
näyttää äidille.

-- Kuinka niin?

-- Siitä on jo pitkä aika, ja nukke oli silloin vielä uusi ja kaunis ...
minä tahdoin saada sille alushameen, mutta sellaisen kankean ja
kahisevan, jollaisia äitikin käyttää ... silloin oli tuo paperi, jonka
näet, lattialla ... minä otin sen ja ompelin siitä nukelle alushameen
... eikö se olekin hyvin ommeltu?

-- No, mitä vaarallista paperilapun ottamisessa sitten oli?

-- Kas, äiti oli sen hukannut ja kysyi, olinko minä sen ottanut.

-- Ja sinä?

-- Minä en uskaltanut sanoa, että olin sen ottanut.

-- Se oli pahasti tehty.

-- Mutta jos olisin sanonut, olisin saanut äidiltä vitsaa ... kuule, ota
sinä vanhalta nukelta pois se alushame sillä aikaa kun minä puen tämän
hameen uuden nuken ylle!

Albert noudatti pikku kaunottaren pyyntöä, ja riisui vanhalta nukelta
alushameen.

-- Tähän paperiin on jotain kirjoitettu, -- virkkoi Albert.

-- Osaatko sinä lukea kirjoitusta? -- kysyi Julia, ahkerasti puuhaten
nukkensa pukemisessa.

-- Osaanko minä lukea kirjoitusta? -- hymähti Albert hieman ylpeästi
sekä alkoi lukea.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt silmätä ensimmäisiä sanoja, kun hän
säpsähti ja alkoi tuijottaa pieneen emäntään.

Samassa kuului joku tulevan ylös portaita.

-- Äiti tulee! -- huusi tyttö pelästyneenä; -- mene nyt pian, äläkä sano
äidille olleesi täällä ... mene, mene!.. Hyvästi, hyvästi!

Albert kiiruhti ulos salista ja oli portaissa juosta kumoon erään vanhan
eukon. Hän jatkoi juoksuaan, eikä pysähtynyt ennenkuin kotona.

Kivalteri Kron, saapuessaan kuninkaallisesta poliisikamarista kotiin
päivälliselle, tapasi ovella poikansa, joka kalpeana ja levottomana
pisti hänen käteensä pienen paperilapun.

Kivalteri luki paperille kirjoitetut rivit, jonka jälkeen hän hypähti
kuin salama olisi iskenyt huoneeseen.

-- Poika, mistä olet saanut tämän? -- huusi hän, tarttuen Albertin
käsivarteen niin kovasti, että tämä äännähti kivusta.

Albert kertoi, mistä hän oli paperilapun saanut.

-- Tule kanssani! Tule kanssani! -- huusi Kron jälleen ja veti
pelästyneen pojan mukanaan alas portaita.

Tämän äkkinäisen hämmästyksen aiheutti puolittain tuhoutunut kirje,
jonka osoitteena oli »Neiti Anna Jolanta Bränner»; sen katkonainen ja
vaikeasti luettava sisältö oli seuraava:

»... ilmoitan sinulle, että Kronin vaimo, vaatteiden kaupitsija-muija,
on nyt saanut tarpeekseen ... lepää nenä taivasta kohti ... kivalteri on
kiinni ... löydettiin hänen taskustaan vangittaessa ... kävi kuin tanssi
... sytytin tuleen ... kaivoin lattian alta, kun ... 2,000 vanhassa
lompakossa ... illalla tulee kreivi, laita kellari kuntoon ... kylläpä
hölmistyy ... hauska näytelmä ... piru perii kohta kaikki sinun
vihollisesi ... saavun iltapäivällä luoksesi kertomaan loput.

                                                             Bruno.»

Näitä hajanaisia sanoja tosin ei ollut monta, mutta niitä oli enemmän
kuin tavallinen nukke osaa puhua.

Tällä ihmeellä oli kuitenkin luonnollinen seuraus, sillä kun
mustalaisnainen näki päivän syysauringon laskevan länteen, näki hän sen
Smedjegårdin vankilan ristikkojen takaa. Useana vuonna hän näki samasta
paikasta auringon nousevan ja laskevan, mutta ei yksikään sen säteistä
tunkeutunut hänen paatuneeseen sydämeensä.



XXV

LEHTIMAJA


Oli kesä v. 1828, eli noin kymmenen vuotta niiden tapahtumain jälkeen,
joihin loppuu edellinen luku.

Edsvik-lahden aallot vyöryivät läntiseltä rannalta itäiselle. Näytti
siltä kuin olisivat edellisen rannan kukat kateellisina jälkimmäistä
rantaa koristavien kukkien kauneudelle varta vasten pyytäneet
länsituulta kukistamaan nuo ylpeät kilpailijansa.

Ja laineet, tuulenjumalaa totellen, hyökyivät solisevina joukkueina itää
kohti, haudaten kasaamaansa hiekkaan mehiläisten ja perhojen suloiset
rakastajattaret.

Mutta eräässä paikassa rannassa kohtasivat aallot sellaista vastarintaa,
joka näytti kerrassaan uhmaavan niiden ponnistuksia. Pienen matkan
päässä Västervikin kartanosta, eräässä lahdenpoukamassa, jonka rannalla
kasvoi runsaasti puita ja pensaita, kohosi pieni, muutamia kyynäriä ulos
matalaan veteen pistäytyvä lehtimaja; se oli niin tiheä, että tuskin
auringon säteet jaksoivat tunkeutua sen minkään neljän seinämän läpi.

Kattoa ei lehtimajassa ollut, joten ei ollut salaisuus linnuille eikä
muille ilmailijoille, mitä siellä tapahtui.

Loitolla lahdella näkyi pieni vene, pyrkien läntiseltä rannalta
itäiselle. Veneessä oli kaksi henkilöä.

Toinen heistä, soutaja, oli ulkonäöltään kuin jonkun läheisen
herraskartanon renki, ja toinen, peränpitäjä, oli noin kahdenkymmenen
vuotias nuorukainen, reippaan, voimakkaan näköinen olento, jonka kasvot,
olematta aivan suoranaisesti kauniit, kuitenkin miellyttivät siitä
syystä, että ne todistivat kunnokkuutta ja pelottomuutta. Hän oli puettu
vihreäruutuiseen, hienoon pumpulipuseroon ja päässään hänellä oli
leveälierinen olkihattu. Veneen pohjalla oli lyhytpiippuinen pyssy.

-- Kuulkaahan, Lars Olsson, -- virkkoi nuorukainen, -- lähtiessämme minä
en ollenkaan huomannut tuota lehtimajaa, joka on Västervikslandin
poukamassa.

-- Kyllä se oli siellä aamullakin, herra konttoristi, -- vastasi
soutaja; -- mutta eilen sitä ei ollut.

-- Se on varmaan uimapaikka, -- arveli konttoristi.

-- Ja mainio uimaranta siinä onkin; hiekkapohja, kova ja tasainen kuin
pöytä... Västervikin herrat käyvät säännöllisesti siinä uimassa.

-- Eikö tuolla lennä haukka? -- kysyi konttoristi.

Soutaja kääntyi, katsoen perämiehen osoittamaan suuntaan.

-- Lentää, ja suuri sittenkin, -- vastasi hän; -- se kiertelee
lehtimajan yllä ja töllistelee sinne niinkuin se olisi kana-aitaus.

-- Olisipa se veijari ampumamatkan päässä, -- sanoi nuorukainen, -- niin
minä tekisin Västervikin kanoille suuren palveluksen.

-- Lyön vetoa, ettei välimatka ole kahtasataa kyynärää pitempi, ja tuo
kivääri kantaa hyvin kahdeksansataa ... se on mainioin rihlaluikku koko
Danderydin pitäjässä.

-- Heretkää soutamasta, Lars Olsson, -- käski konttoristi; -- minulla on
todellakin halu laskettaa luoti sen kylkeen.

Sen jälkeen hän tarttui pyssyyn ja viritti hanan.

-- Sepä otus ei näytä ollenkaan pelkäävän, -- huomautti renki; -- se
pysyttelee yhä edelleen lehtimajan kohdalla... Ehkä sinne on piiloutunut
sorsapoikue.

-- Siellä on nainen uimassa, -- virkkoi nuorukainen hymyillen; -- enkä
minä nyt lainkaan ihmettele; että haukka pytytteleikse sillä kohdalla,
varsinkin jos on totta että haukat ovat olleet aikoinaan aika
veijareita.

-- Eipä olisi hullumpaa olla nyt haukan sijassa -- arveli renki.

Lars Olsson ei tällä kertaa ollutkaan väärässä, sillä todellakin näki
haukka lehtimajassa kylpevän tytön, joka oli niin häikäisevän valkoinen,
että varmaan olisi itse lumme saattanut häntä kadehtia.

On vaikeata päättää, miksi haukka tyttöä luuli. No niin ... tehtyään
muutamia kauniita kierroksia lehtimajan yläpuolella, se syöksyi äkkiä
alas nuolen tavoin; mutta ehdittyään tuskin puoliväliin sitä korkeutta,
missä se oli ollut, pysähtyi se äkkiä. Se nimittäin huomasi kaksi
epäilyttävän näköistä ihmishahmoista olentoa tunkeutuvan lehtimajaan ja
kuuli samassa uivan tytön päästävän kimakan hätähuudon sekä sukeltavan
vedenpinnan alle.

-- Ahaa! -- ajatteli haukka, saaliinpyynnössä minä olen ihmisten
rinnalla pelkkä vaivainen kuhnuri, ja teen siis parhaiten, kun lähden
muille markkinoille, missä ei ole mokomia vaarallisia kilpailijoita.

Sanottu ja tehty. Nopein siivin haukka kiiti pois ja katosi,
aavistamatta ollenkaan, että tuo kirkaisu luultavasti pelasti sen
hengen, sillä veneessä nuorukainen jo tähtäsi sitä.

-- Mikä se oli? -- huudahti nuorukainen ja antoi pyssynsä vaipua; --
kuulin naisen äänen ... ehkä joku on hukkumaisillaan... Soutakaa,
soutakaa, Lars Olsson ... suoraan lehtimajaa kohti!

Lars Olsson ponnisti kaikki voimansa, ja pian kahahtivat majan
lehtioksat veneen keulaa ja soutajan selkää vasten.

-- Seis, seis! Älkää tulko sisään! -- kuului hätäinen, mutta ihmeellisen
ihana ääni huutavan.

-- Työntäkää ulos! -- käski perämies, -- ja ohjatkaa vene majan sivulle!

Lars Olsson totteli.

Lehtiseinämä oli niin tiheä, että oli mahdotonta nähdä, mitä majassa
tapahtui tai kuka siellä oli.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- sanoi nuorukainen, -- mutta me
kuulimme lehtimajasta huudon ja siksi kiiruhdimme tänne... Luulimme
jonkun olevan vaarassa.

-- Kaksi miestä on vienyt vaatteeni ja mennyt tiehensä! -- kuului
majasta.

-- Vieneet vaatteenne ja menneet! -- toisti nuorukainen; -- miten se on
mahdollista?

-- Se on hyvin mahdollista, koska itse olin vedessä ja olin jättänyt
vaatteeni kuivalle maalle, -- vastasi äskeinen, harvinaisen miellyttävä
ääni.

-- Ne olivat siis kaksi varasta... Pian maihin ja lähtekäämme ajamaan
heitä takaa! -- huudahti nuorukainen; -- nopeasti, Lars Olsson!

Lars Olsson hyppäsi maihin, ja konttoristi kiiruhti hänen jälkeensä.

-- Mutta, -- ja nuorukainen hillitsi itsensä, -- kun ajattelen asiaa
lähemmin, on ehkä sentään parasta, että toinen meistä jää tänne,
ollakseen avuksi, jos ehkä olisi tarpeen... Lars Olsson, ottakaa minun
pyssyni ja rientäkää varkaiden jälkeen... Jos saatte ne näkyviinne, niin
ampukaa pelotukseksi laukaus ilmaan, elleivät he pysähdy suosiolla ...
pahimmassa tapauksessa luoti niiden koipeen.

Lars Olsson otti pyssyn, kiiruhtaen metsään. Hänen seuralaisensa astui
takaisin veneeseen.

-- Hyvin ikävä tapaus! -- valitti nuori mies.

-- Niin on ... mutta ei sitä nyt enää voi auttaa.

-- Nyt ei ole varsin sopiva sää uimiseen.

-- Kuinka niin?

-- Tuuli on aika kylmä.

-- Minusta on hauska pulikoida vedessä aaltojen käydessä.

-- Se on naisen urheiluksi kerrassaan reipasta.

-- Niinkö teistä?

-- Niin.

-- Minusta se on hyvin vähäinen reippauden osoitus.

Nuorukaisessa hehkui uteliaisuus saada tietää kuka tuo näkymätön olento
oli, sillä majasta kuuluva ääni teki häneen kovin miellyttävän
vaikutuksen; mutta nuori mies oli tarpeeksi kohtelias olemaan
vaivaamatta vierasta sellaisella kysymyksellä. Äänestä päättäen täytyi
naisen olla sekä nuori että kaunis.

-- Kunhan ette vaan vilustuta itseänne! -- alkoi nuorukainen jälleen
puhua.

-- Oh, se ei ole vaarallista ... mutta kyllä minä olen ollut vedessä
hyvin kauan.

-- Te ette saa viipyä siellä enää pitemmälti.

-- No, mitä te sitten tahtoisitte minun tekevän? --... Enhän voi kutoa
itselleni leninkiä lehdistä ja oksista.

-- Tässä lähellä ei ole yhtään taloa, ja sitäpaitsi on kaikki väki tähän
aikaan päivästä töissä ulkona... Jos minä juoksisinkin hankkimaan teille
vaatteita, niin kestäisi kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin ehtisin
takaisin.

-- Sen kyllä ymmärrän.

-- Veivätkö ne lurjukset kaikki tyynni?

-- Veivät.

-- Saanko tehdä erään ehdotuksen?

-- Tehkää!

-- Uskaltaisinkohan tarjota teille omat vaatteeni siksi aikaa kuin
vartoomme teidän omianne... Mitä sanotte ehdotuksestani?

-- Olette hyvin kohtelias ... niin, enemmän kuin kohtelias ... mutta
entä te itse?

-- Kaikella muotoa, älkää olko levoton minun vuokseni... Minä olen
voimakas ja karaistunut.

-- Teidän tarjouksenne on ritarillinen, enkä saata kieltää, että minun
on hiukan kylmä.

-- Teidän on hyvin kylmä, siitä olen varma ... sen kuulen äänestäkin.

Sen jälkeen riisui nuorukainen yltään toisen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, niin että hän pian oli pelkillä alusvaatteillaan, ja hän
katseli paitaansa, joka oli hyvin hieno ja valkoinen.

-- Sanoitteko niiden vieneen teiltä kaikki? -- kysyi hän.

-- Sanoin, ihan kaikki.

-- Teillä siis ei ole ... yhtään mitään ... ei yhtään mitään...?

-- Tarkoitatte kai, ettei ole mitään päälläni? -- virkahti tuntematon
viattoman suoraan; -- ei, ei mitään muuta kuin vettä ja tuulta.

-- Merkillistä, kuinka kauan renki viipyy, -- virkkoi nuorukainen
itsekseen, ulkonäkönsä puolesta yhä enemmän läheten paratiisin aikuista
ihmistä.

Synnin mukana tulivat vaatteet ja vaatteiden mukana räätälit, jotka
viimemainitut ilmestykset eivät ole synninrangaistuksista tässä
maalimassa suinkaan pienimmät.

-- Saattaa viipyä kauan, ennenkuin renki palaa, -- huomautti näkymätön;
-- ehkä hän ajaa varkaita takaa maailman loppuun saakka.

-- Keitähän lurjuksia ne lienevät? -- virkkoi nuorukainen; -- siitä olen
vakuutettu, etteivät ne kuulu tämän seudun rahvaaseen ... varmaan on
elinkautisvankeja karannut...

Nuorukainen vaikeni, sillä hän kuuli lehtimajasta syvän huokauksen.

-- Jumalan tähden! -- jatkoi hän; -- kiiruhtakaa nyt pukeutumistanne
niinkuin olosuhteet sallivat... Te voitte sairastua, niin, sairastua
oikein vaarallisesti... Vaikeinta on saada teille sinne sisään tämä
eriskummallinen vaatevarasto. Mutta minä lupaan kunniasanallani sulkea
silmäni ojentaessani lehtien välitse teille nämä housut.

Sen jälkeen hän työnsi sisään lehtiseinämän lävitse vaatekappaleen
toisensa jälkeen, ja koska hän joka kerran kunnollisesti sulki silmänsä
saattoi hän vain tuntea, miten kulloinkin hänen oikeasta kädestään
otettiin käärö.

Tietysti olisi reipas nuorukaisemme vanhaan keskiajan tapaan paljon
mieluummin pannut henkensä alttiiksi tuntemattoman edestä, mikä olisikin
ollut suuressa määrin runollisempaa ja jännittävämpää kuin uhrata
puseronsa ja housunsa; mutta kun ei ollut tilaisuutta sellaisen
ritariurotyön tekemiseen, istuutui hän rauhallisesti veneeseen, päällään
ainoastaan alushousut, minkä seikan lukijatar varmaan antaa hänelle
anteeksi, huomioonottaen nuorukaisen hänen sukupuolelleen tekemän suuren
palveluksen.

Viimein rohkaisi nuori mies mielensä.

-- Miten minun vaatteeni sopivat? -- tiedusteli hän.

-- Mainiosti, mainiosti! -- vastattiin lehtimajasta; -- on hyvin hauska
pukeutua miehen vaateisiin.

-- Sangen imartelevaa minun sukupuolelleni... Vaivainen pukuni ei olisi
koskaan voinut uneksia itselleen sellaista onnea.

-- Mihin saan lähettää vaatteenne, kun olen tullut kotiin? -- tiedusti
näkymätön.

-- Suokaa minun saada tietää, missä asutte, niin saavun itse ne
noutamaan, -- vastasi nuorukainen.

-- Se on enemmän kuin voin suoda, -- vakuutti näkymätön.

-- Ettekö siis salli minulle onnea saada tavata teitä?

-- Mainitsemaanne onnea en tahdo teiltä kieltää enempää kuin itseltäni
iloa saada omakohtaisesti kiittää teitä kohteliaisuudestanne... Mutta
minä tarkoitan vaatteitanne, ja minun velvollisuuteni on lähettää ne
teille takaisin.

-- Olette hyvin ystävällinen... On hauska saada kerran tavata teidät...

-- Missä te asutte, herraseni? -- kysyi tuntematon.

-- Olen konttoristi Noran maatilalla, missä myöskin asustan.

-- Entä nimenne, ellette pane pahaksenne?

-- Kron.

-- Kron! -- toisti näkymätön kiireesti ja merkillisellä äänenpainolla.

-- Albert Kron, ja minä asun pehtoorinrakennuksessa, -- ilmoitti
nuorukainen.

-- Albert Kron! -- kuului lehtimajasta huudahdus, joka värähti suloisen
valittavasti kuin tuulikanteleen ensi soinnahdus.

Seurasi sitten hetkisen vaitiolo, jota Albert ei kyennyt keskeyttämään,
sillä hän tunsi sydämessään levotonta ahdistusta, jonka syytä hän ei
käsittänyt.

-- Minä olen jo pukeutunut, ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset, --
virkkoi näkymätön hieman vapisevalla äänellä; -- ojentakaa minulle tästä
lehtien välitse kätenne, saadakseni puristaa sitä kiitokseksi suuresta
palveluksesta, jonka olette minulle tehnyt, ja jota en koskaan unohda.

Albert nousi kiireesti veneestä, ja ollenkaan muistamatta omaa alastonta
olotilaansa hän riensi lehtiseinämän luo ja työnsi oikean kätensä sen
läpi.

Seinämä oli todellakin niin tiheä, ettei ollut mitään mahdollisuutta
nähdä majaan sisälle; mutta hän eroitti kuitenkin jotain lehtisuojan
lävitse loistavaa, jotain valkoista; hän tunsi vastaansa löyhyvän
lämpimän, tuoksuvan hengityksen, ja muutamien syrjään taivutettujen
oksien välistä hän luuli huomaavansa silmän, joka samalla kertaa leimusi
tulta ja oli kostea kyynelistä.

Nuorukainen uskalsi tuskin hengittää, sillä hän oli kuulevinaan
hengähdyksiä, jotka olivat syviä kuin kuohuihin järkytetyn meren
huokaukset.

Hän tunsi sametinhienojen käsien tarttuvan omaansa, ja kevyt huumaus
valtasi hänen sydämensä, purppuroiden hänen poskensa tulipunaisiksi.

Kun sitten vihdoin hänen kätensä päästettiin, ja hän veti sen takaisin,
huomasi hän pikkusormessaan pienen kultasormuksen, jota koristi
kallisarvoinen jalokivi.

Sen jälkeen hän kuuli rannalta lehtien kahinaa ja askeleita.
Kumartuneena veneessään hän tähysti siihen suuntaan, mistä äänet
kuuluivat.

Mutta mitä hän näki?

Hän näki metsän puiden välitse vilauksen omasta puserostaan ja syrjän
omasta olkihatustaan -- ja sitten nekin katosivat.



XXVI

METSÄTORPPA


-- Herra, missä hitossa te olette viipynyt näin kauan? -- huusi Noran
tilan pehtoori, kun konttoristi Lars Olssonin vaatteisiin pukeutuneena
tuntia myöhemmin samana aamupäivänä aikoi mennä sisään vaatimattomaan
pehtoorinrakennukseen; -- kreivi on käynyt täällä joka puolentunnin
päästä ja pitänyt senkin hemmetin elämää sen johdosta, että te ette ole
ollut saatavilla... Hän ei ole vieläkään lähtenyt, ja lempo teidät
perii, jos hän saa teidät käsiinsä.

-- Onko kreivi täällä, vaikka on näin kaunis ilma? -- kysyi konttoristi.

Edesmenneellä valtioneuvos ja kreivi Virsénillä, Djursholman, Noran
y. m. tilojen omistajalla, oli tapana yllättää pehtoorinsa ja muut
alustalaisensa huonon sään vallitessa, jolloin häntä kaikkein vähimmin
odotettiin.

-- Puolituntia sitten näin teidän ajavan ohi tilanvuokraajan kärryissä,
-- jatkoi pehtoori; -- ja minä huusin teille, mutta te ette suvainnut
kuulla.

-- Mikäli luulen, -- virkkoi konttoristi, -- ajoivat ohi ainoastaan
minun vaatteeni, koska minä nyt itse tulen suoraan vesiltä.

-- Mitä juttuja ne ovat?... Mutta mitä tämä merkitsee? Miksi te nyt noin
kummittelette!... Aikooko herra naamiohuveihin?

Konttoristi kertoi nyt seikkailunsa.

-- Sepä oli lystillistä! -- huudahti pehtoori, nauraen leppyneenä, sillä
pehtoori Ström piti paljon konttorististaan, ja hän oli sitäpaitsi
muutenkin sävyisä ja ymmärtäväinen mies.

Samassa lähestyi puhujia kaksi vanhahkoa miestä.

Toinen heistä oli kreivi Virsén, ja toinen muuan mies, joka oli näöltään
karskin ylpeä.

Kreivi Virsén lähestyi kiivaasti konttoristia.

-- Kello seitsemän aamulla lähetettiin teidät Rådaniin, ja nyt on kello
jo kaksitoista! -- huusi hän; -- onko teillä, tapana aina täyttää
velvollisuutenne yhtä täsmällisesti?

Albert aikoi kohteliaasti, mutta ei matelevasti, antaa isännälleen saman
selityksen kuin äsken pehtoorille, mutta hän ei saanut puhua loppuun.

-- Tiedättehän, -- keskeytti hänet kreivi; -- että minä tahdon pitää
ainoastaan kunnollista ja täsmällistä väkeä.. Mikään ei saa viivyttää
alaisiani heidän suorittaessaan tehtäviään, jos he haluavat pysyä
palveluksessani!

Kreivi Virsén, yksi Ruotsin huomatuimpia valtiomiehiä, oli kaiken
lisäksi mainio maanviljelijä, mutta myöskin ankara järjestyksen mies,
joka ei yleensä katsonut mitään sormiensa läpi.

Hänen parhaillaan siinä seisoessaan ja jokseenkin äänekkäästi
läksyttäessään nuorukaista, kiiti heidän ohitseen tulinen raudikko,
jonka selässä istui mitä uhkeimpaan ratsastuspukuun puettu kookas, hento
naisolento.

Muutaman kyynärän päässä miesryhmästä pysäytti ratsastajatar hevosensa,
antoi sen kääntyä ja lähetä sitten heitä verkkaisin askelin. Päästyään
heidän kohdalleen nainen nyökkäsi heille kohteliaasti.

-- Suokaa anteeksi, hyvät herrat! -- virkkoi ratsastajatar kuumana sekä
suuttumuksesta että kiivaasta ratsastuksesta; -- luulen kuulleeni tätä
nuorta herraa moitittavan... Minua pahoittaa, jos se tapahtuu minun
vuokseni, joka olen siihen ainoa syypää... Toivon kuitenkin, ettei hän
saa kovin paljon ikävyyksiä siitä, että hän on täyttänyt
velvollisuutensa ihmisenä ja naisen suojelijana.

Tämän sanottuaan nyökkäsi hän jälleen viehkeästi, napautti
ratsupiiskallaan hevosta kylkeen ja kiiti samassa pois salaman
nopeudella.

Nuo neljä herraa katsoivat kummastuneina hänen jälkeensä.

-- Kuka tuo neito oli? -- kysyi kreivi; -- hän oli uhkein nainen, mitä
koskaan olen nähnyt!

-- Oliko hän enkeli taivaasta? -- huokasi Albert hiljaa, hengittäen
intohimoisesti keuhkoihinsa hänen hevosensa kavioiden nostattamaa tomua.

-- Oliko se joku helvetillinen näky? -- mutisi kreivin seuralainen,
tuijottaen maantielle.

-- Kuka olisi uskonut tilanvuokraajan raudikkoa noin uljaaksi
juoksijaksi! -- huudahti pehtoori, joka piti suuresti kauniista
hevosista.

Kreivi Virsén nyökkäsi kohteliaasti pehtoorille ja konttoristille, jonka
jälkeen hän, sanomatta heille enää mitään, tarttui seuralaisensa
käsivarteen ja poistui hänen kanssaan.

-- Kovin merkillistä! -- mutisi viimemainittu.

-- Mikä nyt on niin merkillistä? -- kysyi valtioneuvos.

-- Ellei hänellä olisi ollut vaaleata tukkaa, -- jatkoi edellinen, -- ja
jollei siitä ajasta jo olisi kulunut kymmenen vuotta, ja ellei hän
istuisi siellä, missä hän istuu, niin minä uskoisin...

-- Mitä sitten?

-- Että se oli hän.

-- Kuka hän?

-- Mustalaisnainen!... Se kirottu mustalaisnainen ... myrkyttäjä ...
rikoksentekijä ja...

-- Ahaa, minä muistan, -- keskeytti hänet kreivi Virsén, -- hän, jonka
toimesta sinua luultiin kokonaisen vuoden mielisairaaksi, ja joka
aiheutti niin paljon päänvaivaa viisaalle ystävällemme kreivi V:lle sekä
loppujen lopuksi oli tuottaa serkullesi ratsumestarille sappitaudin sen
johdosta, että Bastholma meni häneltä ohi nenän... Kaiken sen minä
muistan... Vieläkö se petomainen nainen elää?

-- Kyllä, hän istuu Smedjegårdin vankilassa ... on istunut siellä jo
kymmenen vuotta tunnustusta tuumimassa niinkuin sanotaan... Kurjat lait,
jotka eivät myönnä oikeutta katkaista päätä sellaiselta paholaiselta
ilman todistuksia ja tunnustusta... Piru pitäköön huolta siitä ruojasta
siellä missä hän istuu.

-- Vaiti, Lejonborg... Älä kiroile tällä rauhallisella paikalla. Mitä
pidät minun polttimostani?... Entä mitä rakennuksesta? Ulkopuoli ei
kuitenkaan ole sisälaitosten arvoinen... Pannu, usko pois, on yhtä
raskas kuin valtakunnanpankin kuparimäärä.

Tämän jälkeen menivät molemmat kreivit sisään polttimoon.

Albert Kron sitävastoin lähti tilan vuokraajan vaimon luo.

-- Tänne on tuotu nyytti konttoristille, -- huusi viimemainittu hänelle
hänen astuessaan sisään.

-- Kuka sen on lähettänyt? -- kysyi Albert innokkaasti.

-- Sitä en tiedä.

-- Kuka nyytin toi?

-- Muuan tyttö Metsätorpasta.

-- Kuulkaahan, rouva Grönlund, kuka on se vieras nainen, joka ratsasti
tänään teidän hevosellanne?

-- En tiedä sitäkään... Metsätorpan Stiina-muori vain pyysi minulta
saada vuokrata päivittäin muutamiksi tunneiksi raudikkoamme eräälle
nuorelle tytölle.

-- Eikö Stiina-muori ole tänään viemässä maitoa kaupunkiin?

-- Ei, hän on lähettänyt toisen sijastaan.

-- Entä meneekö hän huomenna?

-- Ei huomennakaan ... hän on pyytänyt vapautusta toimestaan niin
kauaksi kuin hänen vieraansa viipyy.

-- Eikö rouva siis tiedä, kuka se tyttö on?

-- En, mutta hän on kaupungista, ja hän on hyvin rikas ja kaunis, on
Stiina-muori sanonut... Varokaa sydäntänne, herra Kron!

Nuori konttoristi punastui hiusmartoaan myöten, ja tahtomatta antaa
vettä rouva Grönlundin myllyyn hän käänsi tälle selkänsä ja lähti
tiehensä.

       *       *       *       *       *

Vasta myöhään illalla pääsi konttoristimme töistään, saaden nyt nauttia
vapaudestaan.

Hän päätti tehdä pitkän kävelymatkan ja suuntasi tiensä metsään pyssy
olalla.

Sankarimme on siis sen jälkeen, kun kertomuksemme edellisessä osassa
hänet tapasimme, varttunut voimakkaaksi ja soreaksi nuorukaiseksi. Tosin
ei ollut toiveita siitä, mitä hänen onneton äitinsä oli ennustanut ja
päättänytkin, että hänestä tulisi »suuri ja etevä mies», koska
pehtoorintoimi on kaikkein korkein aste, jota köyhän tilankonttoristin
kunnianhimo voi haluta: mutta hän oli kuitenkin valinnut itselleen
toisen uran kuin minkä hänen isänsä eläissään oli hänelle määrännyt.

Kivalteri Kronia, jonka kuolema oli tempaissut kolme vuotta sitten, oli
hänen taistellessaan köyhyyttä ja mielentylsyyttä vastaan auttanut
virantoimituksessa hänen poikansa, ja viimemainittua oli ainoastaan
hänen nuoruutensa estänyt jo kauan sitten olemasta hyvin toimeentuleva
poliisipalvelija. Albertilla ei ollut lainkaan halua ruveta sille
alalle, mutta koska hän oli ahkera ja kunnon poika sekä sitäpaitsi osasi
erinomaisen hyvin kirjoittaa, oli hän suuressa suosiossa
poliisilaitoksen herrojen keskuudessa, jotka antoivat hänelle niin
paljon puhtaaksikirjoitustyötä, ettei hän ainoastaan kyennyt
huolehtimaan omasta toimeentulostaan, vaan saattoi vielä elättää
isänsäkin tämän viimeisen, pitkän sairauden aikana.

Isän kuoleman jälkeen hän antoi palttua sekä poliisilaitokselle että
puhtaaksikirjoituksille ja päätti hakea jonkun rautatehtaan tai suuren
maatilan konttoristin tointa. Hän otti lähinnä saatavissa olevan paikan,
ja olikin nyt ollut kaksi vuotta Noran tilan ensimmäinen ja ainoa
konttoristi, saaden palkkaa sataviisikymmentä riikintaalaria ja vapaan
asunnon ynnä ruuan pehtoorin luona: vielä oli hänet luvattu nimittää
pehtoori Strömin seuraajaksi, sitten kun tämä pääsisi paremmille
tuloille jollekin suuremmalle tilalle, josta siirrosta oli jo kauan
ollut puhetta.

Vastoinkäymiset ja huolet, joita hän äitinsä kuoleman jälkeen oli saanut
lapsuudessaan kokea, olivat vaikuttaneet terveellisesti hänen sieluunsa,
ja hän olikin ainakin sen suhteen vanhentunut liian aikaisin, tahi
paremmin sanoen hän oli kahdenkymmenen vuotiaana saanut
kolmikymmenvuotiaan järjen. Hänen luontaiseen ahkeruuteensa ja
kunnokkuuteensa yhdistyi vakavuus, jollainen on harvinaista hänen
iällään. Myöskin rakastivat häntä sekä hänen esimiehensä että alaisensa.
Isäntänsä hänelle lausumat kovat sanat sisälsivät ensimmäisen moitteen,
minkä hän oli saanut niiltä, jotka olivat olleet hänen käskijöitään;
mutta hän ei ollut nytkään moitetta ansainnut, ja kreivi Virsén, jota ei
yleensä voida syyttää väärinteoista alaisiaan kohtaan, koettikin
jälkeenpäin useissa tilaisuuksissa hyvittää menettelyään nuorta
konttoristia kohtaan.

Seutu, missä nuori sankarimme nyt vaelsi, ei ollut siihen aikaan saman
näköinen kuin nykyään. Silloin oli vielä jäljellä metsä leveine, syvine
juurineen, ja Noran järvi, joka vuosien kuluessa on kutistunut, oli
silloin paljon suurempi.

Heinäkuun ilta oli peräti leppeä, ja järven rannalla näkyviltä reheviltä
ja korkeilta pensasaidoilta kuului lintujen iltaviserrystä, minkä
joukosta erottautui selvästi kurpan harvinainen ääni.

Järven pohjoispuolella kohousi loivarinteinen kukkula, jonka vierteillä,
samoinkuin koko seudulla, kasvoi runsaasti petäjiä ja koivuja; niiden
välissä rehoitti vihreä ruoho, jonka välitse puikkelehti kukkulalle
johtava, tuskin huomattava polku.

Sitä tietä päästiin Metsätorpalle, missä Stiina-muori asui, ja kukkulan
laella oli hänen pieni punainen tupansa, jota jättiläiskorkuiset hongat
ympäröivät.

Tämä eukko oli saapunut paikkakunnalle kahta vuotta aikaisemmin kuin
Albert Kron, ja seudun rahvas piti häntä suuressa arvossa.

Konttoristi kurkisti sisään tupaan, mutta ei havainnut siellä ketään
elävää olentoa. Sen sijan hän huomasi valmiiksi katetun pienen pöydän,
jolla oli kauniit hopeiset ruokailuvälineet yhtä henkeä varten. Pöydällä
oli sitäpaitsi kaksi mitä hienointa porsliinikulhoa, joista toinen oli
kukkurallaan ihania mansikoita ja toisessa oli paistettu kananpoika.

Noran tilalla siitettiin ja elätettiin lukemattomia kananpoikia, mutta
kaikki ne lensivät Tukholmaan, ja harvoin harhaantui niistä joku
konttoristin suuhun.

Mutta siitä huolimatta hän ei tuntenut tämän näyn kiihoittavan
ruokahaluaan, sillä hänen harrastuksensa kohdistui nyt johonkin vallan
muuhun. Sen vuoksi lähti hän tuvalta.

Albert kulki eteenpäin ja joutui kukkulan pohjoiselle vierteelle.

Hänen katseensa sattui alaspäin, ja hän näki ihanan näyn.

Kukkulan juurella seisoi puolittain ilta-auringon heijastuksessa pitkä
ja sorja naisolento, jonka katse oli kiinnitetty siihen paikkaan, missä
nuori mies oli seisahtunut kuin lumottuna.

Neito saattoi olla tuskin kahdeksaatoista kevättä vanha. Hänellä oli
yllään heleän värinen pusero, uumenilla musta sahviaanivyö. Vaikka
pusero, jota kaulan kohdalla koristi valkoinen harsopitsiröyhe, oli
runsaspoimuinen, ilmeni sen alta vartalon uhkea muoto.

Hän oli paljain päin, ja kullankeltaiset kiharat, joista osa oli
kiinnitetty niskaan, ja osa oli kiehkuroina valahtanut ohimoilta
korkealle povelle, muistuttivat auringolta lainattua sädekimppua.

Kasvot olivat klassillisen kauniit, mutta pehmeämmät ja sulavammat. Joka
kerta kun tummat, salamoivat silmät avautuivat, näytti kuin aamurusko
olisi levinnyt yli otsan ja poskien liljain. Niissä vaihtelivat
lakkaamatta lumenvalkoinen viattomuus ja hehkuva intohimo; mutta
kumpikaan ei tuntenut olemassaoloaan, eivätkä ne näyttäneet ymmärtävän
erilaisuuttaan. Voi, koskaan eivät taivas ja maa ole niin lähellä
toisiaan kuin viattoman naisen kasvonilmeissä!

Albert kumarsi nöyrästi majesteetilliselle tytölle kuin kuningattarelle,
mutta sen sijaan, että hän olisi katsonut alaspäin sinne, missä tyttö
seisoi, kohotti nuorukainen katseensa ylöspäin, ikäänkuin tuo kaunotar
olisi ollut häntä korkeammalla.

Nuoren miehen oli vaikea keksiä sopivia sanoja, joilla hän voisi alkaa
keskustelun. Verivirran äkkiä syöksyessä sydämeen, on älykkäinkin pää
tyhjä kuin kuolleen pääkallo.

-- Hyvää iltaa! -- huusi tyttö lempeästi ja rohkaisevasti, niin kuin hän
olisi ymmärtänyt nuoren konttoristin sisimmät tunteet.

-- Hyvää iltaa! -- sai tämä vihdoin vastatuksi.

-- Eikö teitä haluta tulla tänne alas? -- kysyi tyttö; -- täällä on
vehreätä, ja kukat ovat raikkaita, mutta siellä ylhäällä on aurinko
polttanut ne melkein kaikki.

Sellaista kutsua ei kukaan kuolevainen voi vastustaa. Parilla
harppauksella Albert olikin alhaalla laaksossa suloisen tytön vieressä.

-- Minua ilahuttaa saada vielä kerran kiittää teitä aamullisesta, --
virkkoi kaunotar, luoden häneen katseen, joka teki nuorukaisen melkein
sokeaksi.

-- Kiittääkö minua? -- sanoi nuorukainen, katsoen maahan; -- te
riistitte minulta kaiken sen ilon, minkä teille tekemäni mitätön
palvelus minulle tuotti, maksamalla sen niin kalliisti ... antaessanne
minulle tämän kallisarvoisen sormuksen...

-- Älkää olko minulle vihainen! -- keskeytti tyttö; -- minä en sitä
suinkaan antanut maksuna ... eihän sellaista palvelusta voi maksaa!...
Se oli minulta vain mielijohde, päähänpisto... Ellette tahdo sitä pitää,
niin heittäkää se pois ... tehkää sillä mitä haluatte ... mutta minä en
koskaan ota takaisin mitä kerran olen antanut.

Tyttö lausui nämä sanat loukatun ylpeyden sävyllä, mikä saattoi
sankarimme kokonaan hämmennyksiin.

-- Suokaa minulle anteeksi! -- sammalsi hän; -- tarkoitukseni ei
ollut...

-- Ettekö ole tänään huomannut, että teiltä on jotain poissa, herraseni?
-- keskeytti tyttö hänet jälleen, muuttaen puheensa takaisin iloiseen
äänilajiin.

Albert katsoi häneen kysyvästi.

-- Puseronne vyössä eli hihnassa oli tavattoman kaunis kiiltoteräksinen
solki.

-- Se on totta.

-- Ettekö ole sitä kaivannut?

-- En.

-- Ettekö tiedä, missä se nyt on?

-- En.

-- Katsokaa tänne, niin näette, -- kehoitti tyttö, osoittaen vyötään,
jossa välkkyi hyvin vaatimaton terässolki; -- minä otin sen muistoksi
tästä päivästä, ja mitä minä kerran olen ottanut, sitä minä en myöskään
koskaan anna takaisin... Nyt te siis jo tunnette kaksi minun
periaatteistani.

Nuori nainen, kaunis kuin enkeli ja ylpeä kuin prinsessa, jonka
vyötäisille on kiinnitetty köyhän tilankonttoristin vyönsolki! Se oli jo
todellakin liikaa! Niinpä saattoi hämmästynyt Albert ihastuksesta tuskin
pysyä jaloillaan.

-- Oletteko saanut minun tähteni mitään muuta ikävyyttä kuin minkä
todistajaksi jouduin itse, ratsastaessani päivällä Noran ohi? -- kysyi
tyttö.

-- En, ja teidän sitäpaitsi onnistui täydelleen hillitä myrsky, --
vastasi Albert.

-- Kuka oli se herra, joka teitä niin kovasti torui?

-- Hän oli Djursholman kreivi, isäntäni.

-- Jota rikkaampi ja ylhäisempi ihminen on, sitä oikeudentuntoisempi
pitäisi hänen myöskin olla... Kuulkaahan, minä en ollenkaan pidä
tuollaisista rikkaista ja hienoista herroista.

Miten köyhää konttoristia ilahuttikaan kuulla sellaisia sanoja!

-- Mutta, aivan oikein, -- virkahti Albert, -- olin kokonaan unohtaa
asiani.

-- Teillä on siis minulle asiaa?

-- On, -- kuinkapa muuten olisinkaan rohjennut vaivata teitä
käynnilläni!

-- Olenko minä sitten niin vaivaantuneen näköinen? -- kysyi tyttö,
sanojensa kaunistukseksi kohdistaen häneen jälleen sädesilmäyksen.

-- Ette ... mutta...

-- Mikä asianne on?

-- Meidän ei vielä, ikävä kyllä, ole onnistunut saada kiinni miehiä,
jotka varastivat vaatteenne... He ovat varmaankin ottaneet veneen ja
soutaneet toiselle rannalle... Olisi ehkä kuitenkin tarpeellista saada
varastetuista tavaroista luettelo, voidaksemme niitä kuuluttaa.

-- Oh, se ei maksa vaivaa!

-- Eikö?... Mutta vaikka te pidättekin vahinkoanne vähäpätöisenä, on
kuitenkin tärkeätä saada kuvaus vaatteista, jotta voitaisiin niiden
avulla päästä jäljille, sillä asianlaita on todellakin kuten aavistin.

-- Mitä te aavistitte?

-- Että varkaat olivat karanneita vankeja... Vähää ennen tänne lähtöäni
saapui nimismieheltä tieto, että joukon vankeja on eilen onnistunut
karata Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta.... Epäilemättä ovat
vaatteiden varkaat sitä joukkoa... Mutta, taivaan nimessä, mikä teitä
vaivaa?... Voitteko pahoin?

Kaunis tyttö oli ristinyt kätensä, nojasi päätänsä toista käsivarttaan
vasten, ja hänen kasvonsa olivat kauhean kalpeat.

Nuorukainen lähestyi tyttöä ja tarttui hänen käteensä.

-- Teidän kätenne on jääkylmä! -- huudahti hän, tavattomasti
huolestuneena ja pelästyneenä; -- te olette sairas ... siinä nyt seuraus
pitkäaikaisesta kylvystänne sopimattomalla säällä... Te ette saa enää
viipyä ulkona näin myöhään... Sallitteko minun saattaa teidät torppaan?

-- Luulen todellakin, etten voi oikein hyvin, -- vastasi tyttö; --
parasta on, että menen... Saanko nojata teidän käsivarteenne?

Tämä kysymys tehtiin niin vapisevalla ja rukoilevalla äänellä kuin olisi
ollut suurikin onni saada tarttua köyhän konttoristin käsivarteen.

-- Miten voittekaan kysyä sellaista? -- virkkoi Albert kummastuneesti;
-- ellette pitäisi sitä kauhean itsekkäänä, kiittäisin minä taivasta
teidän pahoinvointinne johdosta, koska se tuotti minulle kadehdittavan
onnen saattaa teitä näin ... näin tuttavallisesti.

-- Tuttavallisesti?! -- toisti tyttö kuiskaten ja syvään huoahtaen, ja
hänen jumalaisen ihanilla huulillaan väreili tuskallinen hymy.

Ylpeämpänä kuin kuningas valtaistuimellaan ja onnellisempana kuin
sulhanen morsiuskammion kynnyksellä, talutti Albert naistaan kukkulan
rinnettä ylös.

He pysähtyivät Stiina-muorin tuvan edustalle.

-- Olette jo varmaan hiukan terveempi, -- sanoi nuorukainen; -- ette ole
enää yhtä kalpea kuin äsken.

-- Voin todellakin jo paremmin.

-- Siitä minä kiitän Jumalaa!

-- Kiitos. Sydämellinen kiitos teille hyvyydestänne ... ja nyt hyvää
yötä!

Albert kumartui suudellakseen hänen kättään.

-- Ei, ei! -- huudahti tyttö, vetäen kiivaasti kätensä takaisin.

-- Minä ehkä loukkasin teitä! -- virkkoi Albert hämmentyneenä.

-- Voi, ette, ette! -- lausui tyttö, ja hänen katseensa kohosi ylös.

Silloin Albert näki, miten hänen kummastakin silmästään hiipi esiin
kyynel, helmeillen esiin pitkien, tuuheitten silmäripsien alta, kunnes
ne putosivat ruohikon kasteeseen -- putosivat ehkä jonkun hyönteisen
päälle, joka oli uinahtanut uskollinen kukka sylissään.

Kuta kauemmin Albert katseli tyttöä, sitä kummallisemmiksi muuttuivat
hänen sydämensä värähtelyt, ja hänestä alkoi tuntua kuin eivät tuon
lumottaren kasvonpiirteet olisi olleet hänelle aivan oudot; mutta
turhaan ponnistivat hänen aivonsa saadakseen esiin jonkunkaan muiston
kuluneen ajan yöstä.

-- Matkustatteko täältä pian? kysyi hän viimein.

-- Matkustan, pian ... hyvin pian.

-- Suotteko minun vielä käydä luonanne, ennenkuin matkustatte?...
Ainoastaan yhden kerran!...

Tyttö ei vastannut, mutta hänen päänsä liikkui hiukan.

Se liike saattoi merkitä sekä myöntymistä että kieltoa. Nuorukainen ei
rohjennut uudistaa kysymystään.

-- Tulen ainakin huomenna tiedustamaan vointianne, -- vakuutti
konttoristi vähän alakuloisena, mutta samalla kumartaen syvään.

-- Nukkukaa hyvin ... ja uneksikaa ... uneksikaa kauniita unia! --
virkkoi tyttö, painoi kädellään sydäntään ja katosi.

Albert lähti astumaan kukkulan rinnettä alas. Hänen unensa oli jo
alkanut.



XXVII

VIELÄKIN METSÄTORPASTA


Niin, Albert Kron lähti astumaan alas kukkulan eteläistä rinnettä, eli
samaa tietä, jota hän oli tullut ja joka johti Noraan, missä hänellä oli
kotinsa.

Hän kulki uneksien.

Nuoruudestaan huolimatta hän oli jo siksi paljon saanut taistella hätää
ja kurjuutta vastaan, ettei hänelle tähän mennessä ollut jäänyt aikaa
kiinnittää huomiotaan kauniimpaan sukupuoleen. Sen johdosta häntä ei ole
surkuteltava, sillä kuten tunnettua, ei kenelläkään miehellä ole
oikeutta rakastua naiseen tai täyttää luonnon ihaninta käskyä, ennenkuin
hän on hankkinut itselleen niin monen sadan riikintaalarin vuotuiset
tulot kuin tarvitaan kahden suuren suun sekä piankin ilmestyvien useiden
pienempien suiden tyydyttämiseksi, mitkä viimemainitut tavallisesti
seuraavat avionjumalaa, kuten kupidot lemmenjumalatarta.

Tänä päivänä oli hänelle alkanut uusi ajanjakso. Tänä päivänä oli häneen
luotu katse, joka oli, niinkuin runoilija sanoo: »silmäys, jot' eipä
vaan kuningaskuntaan vaihtaiskaan». Ne vasta olivat onnettomia, nuo
silmäykset! Menisi vielä mukiin, jos ne ainoastaan salamoisivat,
niinkuin kirjotekoinen tikari auringossa, mutta ne haavoittavat ja
tappavat kuten sekin, ja pahinta on, että asianomainen itse pitää kiinni
kahvasta ja sysää kaikin voimin terää sydäntään kohti.

Kuten sanottu, kulki Albert uneksien eli unissaan, mikä lienee melkein
samaa. Unissakävijän ei tarvitse muuta kuin törmätä tuolin selkänojaan,
niin hän herää. Samoin heräsi nyt Albertkin, puskiessaan otsansa päin
puuta.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei tuntenut seutua eikä tietä, jota hän
kulki. Aurinko oli jo laskenut, mutta sensijaan oli järvestä noussut
sumu, joka pimitti silmän ja levitti kaikkialle ympäristöön myrkyllistä
hallaa. Ei yksikään lintu livertänyt, ei yksikään lehti kahissut, kaikki
oli autiota ja kuollutta, kaikki oli kuin suuri yhteinen hauta.

Elävän olennon on kauheata olla yksinään haudassa varsinkin milloin hän,
kuten meidän sankarimme, ei löydä sieltä mitään ulospääsyä. Vaivoin hän
saattoi eroittaa niiden puiden rungot, jotka olivat lähinnä sitä
petäjää, joka äsken oli koetellut hänen otsaluunsa kovuutta.

Pitikö hänen kulkea eteenpäin vai kääntyäkö oikealle tai vasemmalle,
sitä hän nyt tuumiskeli nojatessaan puuta vasten.

Kauan hän oli seisonut siinä tietämättömänä, mikä päätös hänen olisi
tehtävä, kun hän äkkiä oli kuulevinaan ihmisääniä.

Äänet lähenivät, ja hän alkoi eroittaa sanoja. Hän painautui lähemmäs
runkoa ja kuunteli.

-- Kummullako, sanoit? -- kysyi miesääni.

-- Niin, varmaankin se on tuolla, -- vastasi toinen.

-- Kunhan emme vaan takertuisi uuteen suohon, -- virkkoi taas
ensimmäinen; -- siitä lajista jalkakylpyjä minä olen jo saanut
tarpeekseni.

-- Minä vakuutan, että siellä se on, -- intti toinen; -- pitäkää suunne
kiinni ja menkää eteenpäin!

-- Sopimuksemme mukaan, -- kuului nyt kolmas ääni, joka oli naisen, --
te ette tule mukana ylös ... minä menen sinne yksin.

-- Samantekevä, -- myöntyi ensimmäinen.

-- Mutta, -- huomautti toinen, -- jospa teillä onkin piruja mielessä ja
te aiotte livahtaa kokonaan tiehenne?

-- Niin juuri, hittoko sen tietää!

-- Sepä olisi hemmetin hienosti tehty, kuten sanotaan, sen jälkeen kun
me olemme nähneet hiivatinmoisen vaivan nuuskiessamme selville ämmän
asunnon ja varastaessamme teille sellaiset vaatteet, että te nyt olette
oikein ryökkinän näköinen... Kautta Kiesuksen, niinhän ne ovat kuin
teitä varten ommellut!

-- Älkää olko huolissanne! -- vastasi naisääni, -- minä tiedän, mitä
olen teille velkaa, enkä halua pitää teitä kauemmin velkojinani.

-- Selvä on, sanoi sepän emäntä, kun äijä kuoli, -- virkkoi ensimmäinen,
-- mamselli ehkä häpee seuraansa.

-- Se ei kuulu meihin, -- murahti toinen; -- kunhan me vaan saamme
saatavamme, niin menköön hän niin pitkälle kuin tietä riittää!

-- Oletteko varma siitä, että eukko tietää, minne te olette ne kaivanut?
-- kysyi mies.

-- Aivan varma, -- vastasi nainen.

-- Mutta näin pitkän ajan perästä, -- huomautti toinen miehistä; --
kymmenen vuotta, sanoitte ... akka on saattanut tuhlata ne jo kauan
sitten, ja silloin me saamme hänen sormiensa pituiset pitkät nenät.

-- Hänellä on ne jäljellä, sitä en ollenkaan epäile; hän on kätkenyt
minua varten ... minä tunnen hänet, minä ... olkaa rauhalliset.

-- Ja te ja'atte kristillisesti?... Ette vie itse suurinta osaa,
suloinen mamselli?

-- Minä pidän lupaukseni, ja sillä hyvä!

-- Jumala siunatkoon mamsellia ja kääsejä, joilla hän matkustaa!

-- Vaiti!

-- Meidän täytyy olla tiessämme täältä, ennenkuin aurinko pistää esiin
punaisen nenänsä.

-- Oli puhetta ajometsästyksestä huomiseksi.

-- Niin, meidän peräämme tietysti.

-- Ota minut sanoi kettu, kun metsästäjä meni nenälleen ja pyssy laukesi
suuhun.

-- Ha, ha, ha!

-- Hiljaa!

Äänet vaikenivat, mutta sen sijaan alkoi kuulua askelia, kun puhujat
raivasivat itselleen tietä puiden ja kivien välitse.

Albert tempasi pyssyn olaitaan, viritti sen hanan ja valmiina ampumaan
lähti sinnepäin, mistä äänet kuuluivat.

Näin hän tuli kulkeneeksi samaan suuntaan, josta hän äsken oli tullut.

Itsessään hyvinkin valoista keskiyötä, joskin se nyt oli usvan
samentama, virkistytti samassa raikas tuuli, joka alkoi hälventää sumua
metsän ahopaikoilta.

Saavuttuaan tiheämmästä metsiköstä tällaiselle aukiolle kävikin nuorelle
konttoristillemme mahdolliseksi eroittaa kolme edellä kävelevää
henkilöä, kaksi miestä ja yksi nainen, jonka viimeksimainitun puku oli
kuin sivistyneen neidin, kun sitävastoin edellisillä oli yllään
sellaiset vaaleanharmaat vaatteet, joita tavallisesti vangit käyttävät.

Albert tulikin sen vuoksi yhä enemmän vakuutetuksi, että nämä kolme
henkilöä olivat kruununmiesten etsimiä karkureita, ja että juuri he
olivat varastaneet nuoren tytön vaatteet hänen ollessaan uimassa.

Nuorukainen tuumi, pitikö hänen nyt suoraa päätä käydä heihin käsiksi,
vai oliko parasta hiipiä heidän jälessään ja sitten yllättää heidät itse
teosta. Myöskin mietti hän heidän keskustelunsa merkitystä ja sitä, mitä
yhteyttä heillä mahtoi olla Metsätorpan eukon kanssa, jolla tavallisesti
ei voitu tarkoittaa muuta kuin Stiina-muoria.

Hänelle ei kuitenkaan jäänyt paljoa ajattelemisen aikaa, sillä avoimelle
paikalle tultuaan hän ei ollut ehtinyt astua montakaan askelta,
ennenkuin epäilyttävät henkilöt äkkiä katsahtivat ympärilleen ja samassa
pysähtyivät.

He olivat kuulleet, että heitä seurattiin ja huomasivat nyt hänet.

-- Seis! Ei askeltakaan edemmäs tai minä ammun! -- huusi nuorukainen,
ojentaen pyssynsä heitä kohti.

Huutajan uhkaavasta liikkeestä pelästyneinä nuo kolme eivät
liikkuneetkaan paikaltaan, vaan katsoivat levottomasti toisiinsa.

-- Minä tiedän, mitä joukkiota te olette, -- jatkoi konttoristi; -- te
olette paenneet Smedjegårdin vankilasta Tukholmasta, ja tuon naisen
päällä olevat vaatteet te kaksi olette varastaneet aamulla järven
rannalta... Minulla on kaksi luotia pyssyssäni teitä kahta varten, ja
pyssynperästä saa kolmas, ellette antaudu hyvällä... Siis mars
oikealle!... Minä kyllä näytän teille tien, vaikka tulenkin perässä...
Mars!

Käsky ei kuitenkaan näkynyt tehonneen. Nainen ja miehet katselivat
vuoroin uhkaavaa pyssynpiippua, vuoroin toisiansa, mutta heillä ei ollut
halua lähteä oikealle eikä vasemmalle.

-- Eihän herran aikomus voi olla ampua meitä, -- virkkoi viimein yksi
miehistä.

-- Onpa niinkin, -- vastasi konttoristi; -- pienempiäkin lintuja olen
pudottanut, ja vieläpä koko lailla pitemmän matkan päästä.

-- Ettäkö ampuisitte aseettomia, turvattomia!

-- Aivan oikein, turvattomia, -- myönsi Albert; -- juuri sen vuoksi minä
aionkin jättää teidät kruununmiesten turviin... Totelkaa siis minua
silmänräpäyksessä... Tai onko teidän sitten keveämpi kävellä, kun olette
kumpikin saaneet kuulan koipeenne?... Mars oikealle, sanon minä!

-- Tottakai me tottelemme noin nuorta ja kaunista herraa, -- virkkoi nyt
nainen äänellä, joka teki nuorukaiseen kummallisen vaikutuksen, sillä se
kuulosti hänestä tutulta.

-- Minua ilahuttaa, -- sanoi Albert, -- että teidän joukossanne on edes
yksi järkevä... Älkää siis viivytelkö kauemmin, vaan lähtekää heti
oikealle!

-- Nuori, kaunis herra on päinvastoin hyvin kohtelias, kun tahtoo
näyttää meille tien täältä, sillä me olemme joutuneet eksyksiin sumussa,
-- jatkoi nainen, lausuen heti sen jälkeen miehille muutamia sanoja,
joita Albert pitkän välimatkan vuoksi ei tietystikään voinut kuulla.

Nämä sanat aiheuttivat pikaisen toiminnan.

Mutta sen sijaan, että he olisivat kääntyneet oikealle, niinkuin Albert
oli käskenyt, he erosivat nopeasti toisistaan ja hyökkäsivät sitten,
paljastetut puukot käsissä, eri tahoilta nuorukaista kohden.

Albert, joka oli huomannut heidän liikkeensä laukaisi pyssynsä.

Toinen roistoista vaipui sadatellen maahan, sillä luoti oli sattunut
hänen jalkaansa, ja toinen, joka oli saanut pyssynperästä iskun
päähänsä, tuupertui konttoristin jalkoihin juuri samalla hetkellä kun
hän oli aikonut syöstä puukon tämän rintaan.

Hyökkäys ja häviö oli tapahtunut nopeammin kuin olemme sen tässä
ehtineet kuvata.

Panematta enempää huomiota kumpaankaan ruohikolla verissä viruvaan
karkulaiseen konttoristi kiiruhti naisen jälkeen, joka tappelun aikana
oli lähtenyt pakosalle ja riensi nyt villikauriin nopeudella ylös
kukkulan rinnettä.

Albertin oli vaikea nähdä häntä sumun vuoksi, joka kävi sakeammaksi,
mitä korkeammalle hän ehti; mutta hän kuuli kivien rapinan, kun nämä
pakenijan kiivaista askelista liikehtimään lähteneinä tuiskuivat häntä
vastaan.

Innokkaasti ja nuorekkaalla vauhdilla hän jatkoi takaa-ajamista. Niinpä
vähenikin joka hetki hänen ja pakenijan välinen matka. Hän jo eroitti
sumun läpi kukkulalla olevan tuvan punaiset ääriviivat, jo ojensi hän
kätensä tarttuakseen pakenevaan naiseen, jota hän oli aivan lähellä --
kun tämä äkkiä katosi hänen silmiensä edestä, ja hän kuuli oven
paiskattavan kiinni ihan nenänsä edessä.

Albert ei ainoastaan ollut suuruksissaan siitä, että pakenija oli
päässyt hänen käsistään, vaan hän pelkäsi tuvassaolijain turvallisuutta,
jonka vuoksi hän survaisi voimakkaasti oven sisään ja ryntäsi
Stiina-muorin asuntoon.

Siellä hän näki näyn, joka samalla kertaa oli kaunis ja kamala.

Avaraa tupaa valaisi kaksi pöydällä olevaa kynttilää huoneen toisen
akkunan luona; kierrekaihtimet oli jo laskettu alas.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis, komea tyttö puolipukimissa, paljaat
käsivarret ristissä samoin paljaalla povella; hän oli kalpea,
liikkumaton, eikä osoittanut vähintäkään elonmerkkiä.

Sellaiselta olisi voinut näyttää Pygmalionin patsas, ennenkuin
marmorisuonet täytti punainen veri ja marmorin pintaa lämmitti elämän
ihanin tuli.

Hänen lähellään seisoi tuvan iäkäs emäntä, onneksi kyllä pukeissaan,
mutta muuten näöltään yhtä säikähtynyt kuin tyttökin.

Hämmästyneenä ja kykenemättä lausumaan sanaakaan Albert silmäili ympäri
huonetta, kunnes hänen katseensa kiintyi punaraitaisen verhon takana
olevaan vuoteeseen.

Hän kuuli rajusta hengityksestä syntynyttä läähätystä, joka tuntui
tulevan mainitun vuodeuutimen takaa.

-- Minä ... minä luulin, -- lausui hän viimein, -- luulin jonkun
juosseen tänne tupaan ... jonkun, jota minä ajoin takaa ... joka koettaa
paeta minua ja siksi riensi tänne turvaan.

-- Riensi tänne turvaan! -- toisti Stiina-muori, sanoja tavoitellen; --
se ei ole mahdollista, herra konttoristi... Kuka olisi voinut tulla
tänne näin myöhään illalla?

-- Muuan nainen, -- vastasi Albert, katsoen eukkoon terävästi, -- muuan
hyvin epäilyttävän näköinen nainen ... hän oli äsken kahden roiston
seurassa, joita minun onnistui kurittaa, ja vieläpä varsin vakavasti ...
mutta hän pakeni, ja minä näin varmasti hänen juoksevan tänne sisään ..
tuon naisen täytyy olla jossain suhteessa teihin, muori Stiina, ja te
koetatte sen vuoksi salata häntä ... mutta siinä te ette onnistu.

-- Minä vakuutan herra konttoristille, ettei täällä ole sitä, jota te
etsitte, -- jatkoi mökin emäntä, kalpeitten kasvojensa muuttuessa
tulipunaisiksi.

Konttoristin katse kääntyi jälleen vuodeverhoon.

-- Etsimänne henkilö on täällä, -- kuului nuoren tytön surullinen
hopea-ääni.

Tahtomatta lisätä tytön hämmennystä ei Albert ollut vaivannut häntä
katseillaan; mutta nyt hän kääntyi sinnepäin, mistä lumoava ääni kuului.

Kaunotar näyttäytyi nyt mustassa silkkikaavussa, jonka hän oli eukon ja
nuorukaisen lyhyen keskustelun aikana onnistunut heittämään ylleen, ja
pienet, somanmuotoiset jalat olivat kadonneet suuriin, kullalla
kirjailtuihin samettitohveleihin.

-- Niin, hän on täällä, -- toisti tyttö, -- tässä huoneessa ... tuolla
vuoteessa.

Säikähdyksestä suunniltaan tuijotti eukko puhujaan, ja vuodeverho alkoi
kiivaasti liikkua.

Albert vaikeni. Tuskallinen hämmästys oli kangistanut hänen kielensä.

Nuori tyttö viittasi hänelle merkityksellisesti ja astui sitten lattian
poikki ovelle.

Albert seurasi häntä.

Tyttö aukaisi oven ja meni ulos.

Molemmat seisoivat nyt tuon salaperäisen tuvan seinustalla, ja kylmä
sumu ympäröi heitä.

Tyttö katseli kauan ja syvästi tutkien nuorta miestä, joka
kärsivällisesti odotti hänen selitystään.

-- Te tunnette minua vielä vain vähän, -- aloitti tyttö heikolla
äänellä; -- voinko minä siis pyytää, että te osoittaisitte minua kohtaan
täyttä luottamusta!

-- Te voitte, -- vastasi Albert; -- minä en tiedä, mistä se johtuu,
mutta teidän vaikutuksenne minuun on kaikkivaltainen ... te käskette ja
minä tottelen.

-- Uskoisitteko, jos minä sanoisin, että te minun sijassani tekisitte
samoin kuin minä nyt?

-- Uskoisin.

-- Enkä minä sen vuoksi kadota sitä hyvää ajatusta, joka teillä
mahdollisesti on tähän saakka ollut minusta?

-- Ette koskaan.

-- Silloin minä pyydän, ett'ette enää etsi sitä naista, joka äskeisenä
vihollisenanne on paennut tähän tupaan.

-- Te siis tunnette hänet?

-- Tunnen, -- vastasi tyttö, katsoen pelokkaasti puoliavoimeen oveen.

-- Te siis tiedätte myöskin, että hän kuuluu siihen luokkaan ihmisiä,
joiden ilmisaamista vaatii yleinen turvallisuus?

-- Tiedän.

-- Ettekö pelkää, että tuo henkilö saattaa olla vaarallinen myöskin
teille itsellenne?

-- Vaarallinen kaikille muille, paitsi ei minulle, -- vastasi tyttö
melkein kuiskaten.

-- Sanoitte, että hän on vaarallinen kaikille muille ... enkö minä tee
rikosta antaessani sellaisen henkilön saada vapautensa, jota hän voi
milloin tahansa käyttää väärin?

-- En saata sitä kieltää, enkä tahdokaan, -- myönsi tyttö tavattoman
epätoivoisesti, -- menkää siis!... Täyttäkää velvollisuutenne...
Ihmisyys vaatii uhrin mutta se uhri olen minä!

-- Hyvä Jumala, mitä te sanotte!

-- Sillä aikaa kun jotkut teidän väestänne tulevat viemään häntä
kaupungin vankilaan, löytävät toiset tuolta järvestä minun elottoman
ruumiini.

-- Hän on vapaa... Kaiken minä jätän Jumalan käsiin ... hyvästi!

Albert kumarsi ja aikoi lähteä.

-- Ettekö siis kerro kenellekään, missä tuo onneton nyt oleskelee? --
kysyi tyttö.

-- En kerro sitä kenellekään, -- vastasi Albert, hänen rukoilevan
äänensä liikuttamana.

-- Ettekä mainitse kenellekään nähneennekään häntä?

-- Minä en ole häntä nähnyt ... mutta...

-- Mutta?

-- Jos hänen rikostoverinsa, jotka minä löin maahan, vielä elävät ...
jos he tunnustavat hänen olleen heidän seurassaan?

-- Silloin hän on päässyt teiltä karkuun, ettekä te tiedä minnepäin hän
lähti.

-- Mutta minun ei sovi salata teiltä, että kuulin heidän keskustelunsa,
ennenkuin näyttäydyin heille... Siitä keskustelusta pääsin selville,
että he ovat jossain suhteessa Stiina-muoriin... Mikä estää näitä
vankeja kertomasta siitä muille?

-- Niin, niin, te olette oikeassa!... Laupias taivas ... mitä minun
pitää tehdä?

Onneton tyttö väänteli tuskissaan käsiään.

-- Huomenaamulla tarkastetaan tupa, -- jatkoi Albert; -- myöskin
kuulustellaan siinä asuvaa mummoa.

-- Niin, niin, tietysti niin tehdään ... onhan selvä, että niin
tapahtuu.

Albert käveli, miettien edestakaisin.

-- Tiesikö Stiina-muori naisen saapuvan hänen luokseen tänä yönä? --
kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

-- Oi ei, sitä hän ei tiennyt!

-- Ettekö tekään?

-- Minä tiesin, että hän oli karannut vankilasta .... mutta välttääkseni
tapaamasta häntä minä matkustin tänne.

-- Tällä hetkellä te siis ette voi tehdä muuta kuin koettaa saada hänet
lähtemään tältä seudulta vielä ennen aamun valkenemista.

-- Niin, hänen täytyy lähteä täältä ... sen käsitän.

-- Minä puolestani järjestän niin, että nuo miehet, jos he vielä elävät,
pannaan sellaiseen säilöön, etteivät he saa tilaisuutta ennen
huomispäivää puhua kenenkään kanssa.

-- Jumala siunatkoon teitä, jalo nuori mies!

-- Voinko mitenkään muuten palvella teitä?

-- Ette ... palveluksen, jonka jo olette tehnyt, voi ainoastaan Jumala
palkita, jos hän säälii viattoman sydämen tuskaa.

-- Toivotan teille hyvää yötä, jos sellainen teille nyt on ollenkaan
mahdollinen.

-- Te siis lähdette, vaatimatta minulta lähempää selitystä?

-- Sitä en tarvitse ... teidän puhdas katseenne ja kirkkaat kyyneleenne
ovat varmasti viattoman sydämen todistuksia.

-- Kiitos niistä sanoistanne!... Oh, te ette voi koskaan kuvitellakaan,
miten runsaasti ne tällä hetkellä tuottavat minulle lohdutusta.

-- Niin nuori, ja kuitenkin jo niin onneton! -- lausui nuorukainen syvän
liikutuksen valtaamana.

-- Kuinka hyvä te olette! -- huudahti tyttö, -- ja niin jalo!... Te
olette parhain ja ylevin ihminen, mitä tähän saakka olen tavannut.

Samassa pisti esiin tumman kaavun aukosta pehmein ja valkoisin
käsivarsi, mitä kellään naisella koskaan on ollut, ja laskeutui keveästi
nuorukaisen olalle.

-- Mutta minä annan teille sen selityksen, jota teidän jalomielisyytenne
estää teitä vaatimasta minulta, -- kuiskasi hän; -- niin, minä annan sen
teille, vaikkakin sydämeni sillä hetkellä särkyisi... Minä pyydän teiltä
kohtausta.

-- Kohtausta! -- sammalsi nuorukainen, joutuen yhä suuremman
hämmästyksen valtaan.

-- Niin, kohtausta ... viimeistä...

-- Viimeistä!

-- Viimeistä ... surullisen luottamuksen ilmaisemiseksi ja ikuisiksi
jäähyväisiksi!

-- Milloin ja missä?

-- Samalla paikalla, missä ensi kerran kohtasimme ... rannassa.

-- Siis rannassa.

-- Huomenna aamupäivällä kello kymmenen.

-- Minä tulen.

-- Siihen saakka ajatelkaa minua osanotolla, niinkuin sellaista, joka ei
itse ole syypää onnettomuuteensa ... niin, minä kyllä tiedän sen
tekevänne ... olen nähnyt teitä vasta niin vähän, ja kuitenkin minusta
tuntuu, että minä tunnen teidät jo niin hyvin!

Tyttö painoi otsansa käsivarttaan vastaan, joka lepäsi Albertin
olkapäällä.

Sillä hetkellä nuorukainen unohti maan ja taivaan ja, tuskin tietäen,
mitä teki, hän kiersi käsivartensa tytön hennon vartalon ympäri ja
painoi hänet hiljaa rintaansa vasten.

Samassa kuului tuvasta kimakka pilkkanauru.

-- Huomenna, -- kuiskasi tyttö, irroittautuen Albertin syleilystä ja
kiirehtien sisään.

Viimemainittu viipyi muutamia minuutteja paikallaan liikkumattomana ja
tuijottaen suljettuun oveen.

Sitten hän lähti vitkalleen astumaan rinnettä alas. Kukaan ei tiedä,
mitä hän sillä hetkellä uneksi. Hän ei tiennyt sitä oikein itsekään.



XXVIII

RANNALLA


Sanakaan virkkamatta tervehti nuori konttoristimme sitten aamulla
Metsätorpan tyttöä, sillä nähdessään tytön itkettyneet kasvot hän piti
kokonaan sopimattomana lausua tälle »hyvää huomenta».

Ystävällisesti, mutta totisesti vastasi tämä hänen tervehdykseensä.

-- Tässä on jossain lähellä tuulen kaatama koivu, -- sanoi tyttö; --
luonnossa tapahtuneet hävitykset eivät ole kauniit katsella; -- mutta ne
voivat kuitenkin olla hiukan hyödyllisiäkin ... etsikäämme tuo kaatunut
koivu ja istuutukaamme sen rungolle.

Sen jälkeen hän lähti rantaa pitkin oikealle.

Albert meni hänen jälessään ja istui pian hänen rinnallaan varjossa
kaatuneen puun päällä, jonka kuolleen veljensä yli muutamat elävät
koivut surren kurkoittivat käsivarsiaan.

-- Pyytäessäni teitä tulemaan kohtaamaan minua voidakseni häiritsemättä
kertoa teille surkean salaisuuden, -- alkoi tyttö, -- tein sen siksi,
että tahdon vapautua niistä varjoista, joihin eilispäivän tapahtumat
varmaan minut verhosivat... Teidän hyvä käsityksenne minusta on minulle
suuren arvoinen monista syistä, enkä minä tahdo sitä menettää nytkään
kun eroamme.

-- En ole koskaan hetkeäkään epäillyt teidän mielenne puhtautta, --
lausui Albert. -- Minulla ei tosin ole vielä paljoa elämänkokemusta,
mutta ainakin niin paljon tiedän, että voi olla seikkoja, joiden vuoksi
viattominkin olento joutuu maailman silmissä huonoon ja epäilyttävään
valoon ... olen sen huomannut omasta elämästäni, joka sekään ei ole
kulunut merkillisyyksittä.

-- Minä tiedän sen, -- virkkoi tyttö, katsoen nuorukaiseen mitä
lämpimimmällä osanotolla.

-- Te tiedätte! -- huudahti viimemainittu hämmentyneenä.

-- Niin, mutta suokaa minun ensin puhua hiukan itsestäni ... monta sanaa
ei tarvita, sillä miten vähän puhunkin, on se kuitenkin tarpeeksi
vaikuttamaan surullisesti meihin molempiin... Te ette ole vielä kysynyt
nimeäni ... sanon itseäni Julia Palmiksi, ja siksi kutsuvat minua
muutkin.

-- Julia Palm! -- virkahti Albert; -- olen kuullut sen nimen monta
kertaa ennen.

Se olikin totta. Julia Palm oli nuori taiteilijatar, jonka
öljyvärimaalaukset ja akvarellit saivat osakseen suurta suosiota sen
ajan taidenäyttelyssä.

-- Olette luultavasti nähnyt nimeni sanomalehdissä, -- sanoi tyttö; --
jo varhaisesta nuoruudestani saakka olen harjoittanut taidemaalausta ...
se työ on ollut minun ainoa suojani monia surullisia muistoja vastaan...
Kuinka epätoivoinen lieneekään sellaisen ihmisen elämä, jolla
sukulaisten ja ystävien puutteessa ei ole tilaisuutta polvistua taiteen
alttarille saamaan lohdutusta ja suojaa maallisille kärsimyksilleen!

-- Teillä ei ole ystäviä? -- huudahti Albert -- te olette varmaan
kadottanut omaisenne; mutta kuinka ei teidän laisellanne tytöllä olisi
ystäviä ... tehän olette niin lahjakas, niin kaunis, niin...

-- Niin onneton, pitäisi teidän sanoa, -- keskeytti hänet tyttö; --
tietäkää, että minä olen onnettomampi kuin moni muu, joka on maailmassa
yksinään, sillä minä en edes uskalla etsiä ystävyyttä ja rakkautta.

-- Ette uskalla!

-- En ... pelosta, että ne, jotka minua rakastavat, voisivat kerran
hävetä minulle osoittamaansa ystävyyttä tai rakkautta.

-- Mahdotonta, elävän Jumalan kautta mahdotonta!

-- Varokaa, -- virkkoi tyttö, uhaten häntä sormellaan; -- varokaa,
ett'ette te, joka olette osoittanut minua kohtaan niin paljon
myötätuntoa ja nyt luulette minusta parhainta, ett'ette te seuraavassa
hetkessä pakene minua, niinkuin paetaan petoeläintä tai niiden
heimolaisia.

Albert tuijotti häneen säikähtyneesti.

-- Jo nyt te pelästytte, -- sanoi tyttö, hymyillen katkerasti; -- niin,
niin, se on aivan luonnollista.

-- Ette te minua pelästytä, -- vastusti Albert; -- ainoastaan teidän
sanojenne sävy ja kasvojenne ilme...

-- Ne saattavat teidät kauhistumaan, -- keskeytti tyttö; -- ja sen
mainitsette te sanalla _ainoastaan_!... Kun tuntee pöyristystä jotain
Salvator Rosan taulua katsellessaan, eivät sitä aiheuta värit, sillä
mitkään eivät ole viattomampia kuin ne, vaan se ilmaisumuoto eli henki,
mikä väreillä tehdään havaannolliseksi.

Nuorukainen näytti hämmästyneeltä, sillä Albert Kron tunsi yhtä vähän
Salvator Rosaa kuin Julia Palm tiesi Lars Olssonin olevan Noran tilan
parhaimman muonarengin.

-- Osaatteko piirtää tai ymmärrättekö arvostella piirustuksia? -- kysyi
taiteilijatar hetken hiljaisuuden jälkeen.

Konttoristi katsoi hölmistyneenä kauniiseen taiteilijaan, jonka kysymys
tuntui hänestä hyvin odottamattomalta ja kummalliselta.

Tyttö kuitenkin uudisti kysymyksensä.

-- Minä olen tietämätön ja sivistymätön ihminen, -- vastasi nuorukainen,
painaen katseensa maahan; -- en ole oppinut mitään. Tuskin täyttäneenä
kymmenen vuotta minut otettiin pois koulusta, sillä isäni oli hyvin
köyhä ja äitini oli silloin jo kuollut, -- lisäsi hän huoahtaen; -- olin
juuri alkanut käydä maalari-akatemiaa Tukholmassa ... mutta silloin tuli
kaikesta loppu... Sen perästä olen koettanut pyrkiä eteenpäin miten
parhaiten olen voinut.. Konttoristin toimelta Noran tilalla en jouda
harjoittamaan mitään hauskempaa työskentelyä ... mutta kyllä olen
kärsinyt siitä, etten ole kyennyt panemaan paperille -- en mitä pientä
ja vähäpätöistä olen ajatellut, vaan sitä suurta ja kaunista, jota olen
nähnyt.

Se yhteisilme osanottoa, levottomuutta ja tuskaa, mikä nuorukaisen
puhuessa näkyi Julia Palmin kasvoilla, olisi ansainnut tulla kuvatuksi
Julia Palmin omalla siveltimellä.

Albertin vaiettua veti tyttö kiihkeästi esiin samettisen salkun ja otti
sieltä kaksi paperilehteä, näyttäen nuorukaiselle ensin toista niistä.

-- Kuten huomaatte, on tämä vain luonnos, -- sanoi hän, pitäen
piirustusta konttoristin silmien edessä; -- mutta voitteko sanoa, mitä
se esittää?

-- Siinähän on joukko tanssivia lapsia, poikia ja tyttöjä, -- vastasi
Albert.

-- Niin ... mutta kukahan mahtaa olla tuo iäkkäämpi nainen heidän
seurassaan?

-- Tuoko suurempi olento?... Sitä on vaikea tietää ... mutta hän ei ole
minulle aivan outo.

-- Entä soittaja sitten ... mitä pidätte hänestä?

Nämä kysymykset tehtiin kiihkolla, mikä suorastaan hämmästytti
tutkittavaa.

-- Minusta tuntuu kuin tuntisin hänet, -- vastasi Albert; -- mutta missä
olen nähnyt hänet?... Tuo koukkunenä teräväkulmainen käsivarsi, joka
hallitsee käyrää...

-- Entä tyttö, joka pitää pitkää, mustasilmäistä naista kädestä ... ja
tuo sarkanuttuinen poika tuolla ... poika, jolla on hopearisti rinnassa?

-- Ah! -- huudahti Albert, lyöden nyrkillään otsaansa.

Hän oli päässyt kiinni erääseen lapsuutensa jo kauan sitten unohdetuista
muistoista ja tahtoi nyt yhdellä lyönnillä tarttua niihin kaikkiin.

Kummallinen taiteilija otti nyt esiin toisen piirroksen ja sijotti sen
edellisen päälle.

-- Tässäkin näette pojan ja tytön, -- lausui Julia Palm; -- ne ovat
samat kuin äskeisessäkin kuvassa ... mutta ken on tuo lasten yllä
leijaileva kolmas olento, joka samalla kertaa on elävä ja kuollut ...
eloton aine ja kuitenkin henki ... kasvot ja ruumis kuin nukella ...
vahakuvalla... Mutta sen päässä näemme kruunun, ja kruunusta pistää
esiin käsi ja kädessä on miekka ... mutta käsi elää ja miekka
välähtelee!... Nuorukainen, se on kohtalo ... kohtalo, joka nuken
hahmossa etsii syyllistä päätä ja samalla hävittää kahden viattoman
olennon paratiisin!... Te kalpenette, vapisette... Niin, kalvetkaa,
vaviskaa! Nämä ovat minun lapsuusmuistoni ... mutta ne kuuluvat myöskin
teidän lapsuusmuistoihinne ... ja nyt te tiedätte kuka minä olen!

Sen jälkeen hän nousi koivunrungolta ja kiiruhti rannalle, missä hän
seisahtui, jääden tuijottamaan selälle.

Albert oli myöskin ponnahtanut seisaalleen, mutta hän jäi koivun
viereen, peittäen käsillään kasvonsa.

Silloin hän kuuli rannalta aaltojen huohahtelujen välistä seuraavat
sanat:

-- Nuorukainen, minä olen hänen tyttärensä, joka poltti tuhaksi sinun
isäsi omaisuuden ... hänen tyttärensä, joka murhasi äitisi... Kerran
ehkä tulee mestaaja tietämään äitini nimen niinkuin hän tunsi isänikin
-- -- -- --



XXIX

VIELÄKIN RANNALLA


Hetket olivat kuluneet, mutta me näemme nyt noiden nuorten kulkevan
vierekkäin rannalla.

Kummankin sisimmässä oli myrsky vaimentunut. Nuoruuden ja terveyden väri
alkoi jälleen palata kalpeille kasvoille, niinkuin huomenkoi, vaikka
sillä ei ole ollut mitään osaa kuluneen yön raivosäässä, kuitenkin
valkenee sovittavana yli järkytetyn maan.

Mahtoivatko nämä kaksi mitään niille onnettomuuksille, jotka olivat
tehneet tuhojaan heidän omaistensa parissa? Onko se kukan vika, että
sen, rauhalliselta paikaltaan laaksossa irtitemmattuna, täytyy seurata
pyörretuulta, joka taittaa puiden rungot ja raastaa maamiehen talon maan
tasalle?

Siksi olivatkin nuoret jo lausuneet toisilleen monta rauhan ja
lohdutuksen tyynnyttävää sanaa.

-- Minä tiesin, että sillä onnettomalla oli tytär, -- virkkoi Albert, --
sekä että pari kertaa lapsuudessani olin ollut sen pikku tytön kanssa
yhdessä; mutta minä kuulin sitten, että hän olisi kuollut.

-- Stiina-muori vei minut erääseen Tukholmasta kaukana olevaan
pappilaan, -- vastasi Julia, -- missä minun ilmoitettiin olevan hänen
tyttärentyttärensä ja nimekseni sanottiin se, jota nytkin pidän...
Vaikkakaan en ollut kahdeksaa vuotta vanhempi, minä käsitin selvästi
äitini rikollisuuden suuruuden, ja tuo kiltti mummo teroitti nuoreen
mieleeni, miten välttämätöntä oli pitää koko menneisyys peitossa ja sen
sijaan näytellä sitä osaa, jonka hän oli opettanut minulle... Pappilassa
oleskelinkin neljänteentoista ikävuoteeni saakka.

-- Entä sitten?

-- Stiina-muori vei minut takaisin Tukholmaan rouva Nissonin tunnettuun
kasvatuskotiin, missä vietin kaksi vuotta, jona aikana sain saman
kasvatuksen ja sivistyksen kuin varakkaiden ja hienojen perheiden tytöt
tavallisesti saavat. Tietoisuuteni vanhempieni rikoksista ja
onnettomuuksista olivat aikaisin saattaneet minut tekemään päätöksen,
että aina osoittaisin ahkeruutta ja tekisin hyviätöitä ... luulin ehkä
siten voivani sovittaa kaikki vanhempieni erehdykset... Minusta tuli
kunnianhimoinen ... minä tahdoin antaa _lainatulle_ nimelleni monta
vertaa suuremman ja kantavamman loisteen kuin minkä toverini saattoivat
antaa _omalle_ nimelleen... Mutta naisen toimintapiiri on rajoitettu,
eikä hänen tarvitse ottaa montakaan askelta, ennenkuin häntä kohtaa
este... Ainoastaan taiteen portti on hänelle yhtä avoin kuin miehellekin
... minä etsin sen portin ja uran, jonne se johti.

-- Ja te olette onnistunut ... te olette, vaikka vielä olettekin niin
nuori, kuitenkin jo saavuttanut huomatun ja tunnustetun nimen.

-- Oh, tahto on toista kuin nero ... edellinen on ihmisen omaisuutta,
jälkimmäinen Jumalan, ja Hän suo lahjansa ainoastaan harvoille
valituille... Pelkäänpä, että olen jo saavuttanut kaiken, minkä voin
saavuttaa ... tällä tasollani minun on hyvine tahtoineni pysyttävä ja
turhaan saan rukoilla Jumalalta neron lahjaa... Minun maalauksiani
ylistetään ja niistä maksetaan kalliita hintoja, mutta minä en ole sokea
... ihmiset osoittavat kunnioitustaan ja maksavat kahdeksantoista
vuotiaalle tytölle, mutta hänen taulunsa ovat sivuseikka. Naisen
turhamaisuus on suuri, mutta se ei ole mitään taiteilijaparan samaan
luonteenlaatuun verrattuna!

-- Mutta miten teillä siihen aikaan riitti varoja sellaisen kasvatuksen
saamiseen? -- kysyi harkitseva konttoristi.

-- Äitini peri isoisältäni paljon rahaa, ja ne hän oli kätkenyt eri
paikkoihin, joista eivät tienneet muut kuin hän ja Stiina-muori ... tuo
rehellinen mummo otti rahat talteensa ja on sitten niillä runsain käsin
täyttänyt minun tarpeeni.

-- Eikö herättänyt huomiota, että eukolla, jonka itse täytyi työllään
ansaita elatuksensa, oli sellaisia summia käytettävänään teidän
hyväksenne?

-- Sanottiin tuntemattoman isäni vielä elävän ja luovuttavan vuosittain
jonkun rahasumman minun kasvatustani varten.

-- Vieläkö oleskelette rouva Nissonin kasvatuskodissa.

-- En, olen jo kaksi vuotta ollut täysihoidossa hovineuvos Ellin
perheessä, missä saan vapaasti harjoittaa taidettani, ja missä olisin
hyvin onnellinen, ellei ajatus onnettomasta äidistäni...

-- Tyttö raukka, -- keskeytti hänet Albert, -- näittekö sitten enää
äitiänne tai kuulitteko mitään hänestä?

-- En ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen... Hän ei ole vieläkään
tahtonut tunnustaa rikostaan, vaan häntä on pidetty yksinäisessä kopissa
kymmenen vuotta ... hänen luonaan ei saanut käydä muut kuin vankilan
saarnaaja ... mutta Stiina-muori kävi usein viimemainitun puheilla,
tuoden sitä tietä minulle tietoja surkuteltavasta äidistäni.

-- Kysyikö hän koskaan tytärtään?

-- Hän luuli minut kuolleeksi niinkun muutkin ... hyvä kasvatusäitini
oli levittänyt huhun kuolemastani, ajatellen tulevaisuuttani.

-- Miten vastaanotti äitinne sen tiedon?

-- Yhtä levollisesti kuin hän on kestänyt kaikki muutkin kärsimyksensä
kurjan vankeutensa aikana. Koko sinä pitkänä aikana ei ole kertaakaan
päässyt valitusta hänen huuliltaan.

-- Niin, teidän äiti-raukkanne on kärsinyt tavattomasti.

-- Tekin säälitte häntä ... te! -- huusi Julia.

-- Pian sen jälkeen kun hänet vangittiin, oikeudenkäynnin jatkuessa
häntä vastaan, seurasin kerran isääni raatihuoneelle, missä hän oli
vangittuna... Isäni, joka vain kuullessaan hänen äänensäkin joutui
raivon valtaan, tunsi nautintoa nähdessään häntä kidutettavan ja otti
usein itsekin siihen osaa... Muistan, kuinka minä polvillani rukoilin
isääni armahtamaan häntä ... enkä minä sen jälkeen enää koskaan mennyt
sinne.

-- Te rukoilitte hänen puolestansa, joka oli murhannut äitinne! --
virkahti Julia, luoden nuorukaiseen ihailevan katseen.

-- Miksi en olisi sitä tehnyt ... eihän äitini voinut herätä haudastaan
niistä lyönneistä, joista hänen murhaajansa menehtyi... Eihän kosto ole
suloinen tunne ... rukoilihan Vapahtajakin ristillä pahantekijöiden
puolesta!

-- Hän oli Jumala, hän, -- sanoi tyttö, -- mutta te ... te!... Albert
Kron, te olette enemmän kuin ihminen... Te olette enkeli!...

Puhjeten kyyneliin tyttö ojensi kauniit käsivartensa häntä kohti,
ikäänkuin hän olisi tahtonut vaipua hänen syliinsä.

Ihastuneena, tosin ei tytön hänelle antamasta kauniista nimityksestä,
vaan siitä, että hän näki edessään olennon, joka kyyneltensä
kirkkaudessa oli yli-inhimillisen ihana, katseli nuorukainen kauan
korkeavartaloista tyttöä ja ajatteli ainoastaan: kuinka saattoi
sellaisella äidillä olla tuollainen tytär?



XXX

ERO


-- Mutta miten nyt hänen onnettoman käy? -- kysyi Albert.

-- Niin, miten hänen käy? -- toisti Julia luoden katseensa maahan.

-- Minne hän on lähtenyt?

-- Hän on vielä täällä.

-- On täällä!

-- Niin ... rukoukseni olivat turhat ... hän ei tahtonut lähteä täältä
niin kauan kuin minä olen täällä.

-- Oli onnetonta, että hän löysi teidät.

-- Kuullessani toissapäivänä Tukholmassa, hänen ja muutamien muiden
vankien karanneen, pelästyin niin, että heti paikalla matkustin tänne
etsimään lohdutusta ja neuvoja hyvältä kasvatusäidiltäni.

-- Mutta mitä pelättävää teillä oli kaupungissa?... Eihän hän tiennyt
teidän elävän!

-- Niin, tein todellakin harkitsemattomasti matkustaessani tänne.

-- Mitä hän sanoi nähdessään teidät?... Saattoiko hän vielä niin pitkän
ajan jälkeen tuntea teidät?

-- Se oli kauhea hetki ... olin juuri nukahtanut, mutta heräsin äkkiä
meluun tuvassa ... minä hypähdin vuoteesta ja näin rajut, rumiksi
vääntyneet kasvot... »Se on hän! Se on Julia!» -- huusi vieras luoden
samalla raivokkaan katseen vapisevaan kasvatusäitiini... »Kätkekää
minut, minua ajetaan takaa!» huusi hän sen jälkeen heittäytyen
vuoteeseeni, jonka verhon hän nopeasti veti eteen. Silloin te tulitte
tupaan.

-- Mistä hän oli saanut tietää Stiina-muorin asuvan Norassa?

-- Sitä en tiedä.

-- Mitä hän tahtoi eukosta?... Ahaa, se on totta ... hän aikoi vaatia
häneltä takaisin rahoja, jotka hän oli piiloittanut ennen
vangitsemistaan ... muistan hänen puhelleen jotain sellaista.

-- Se on luultavaa ... mutta nyt!... Mikä kauhea yö minulla onkaan
ollut!... Hän on minua hyväillyt ja nuhdellut ... suudellut ja
sadatellut...

-- Ei ole hukattava hetkeäkään!... Teidän täytyy palata Tukholmaan hänen
tietämättään ... te ette saa enää häntä tavata!

-- Hyvä Jumala!

-- Hän on turmellut elämänsä ... mutta hänellä ei ole oikeutta turmella
teidän elämäänne ... ja teidän velvollisuutenanne on estää häntä sitä
tekemästä.

-- Mutta miten minä...

-- Jättäkää kaikki minun huolekseni ... kun te olette poissa täältä,
keksin minä kyllä jonkun keinon saadakseni hänet vetäytymään syrjään ...
tämän päivää hän voi vielä viipyä täällä, mutta ei enää huomista...
Onneksi minä haavoitin hänen seuralaisiaan, miehiä, niin pahasti, ettei
heitä voitu kuulustella tänään ... he ovat nyt viranomaisten huostassa
... mutta pian he kyllä ilmaisevat hänen olleen heidän seurassaan tällä
seudulla.

-- Mutta hän ei koskaan anna taivuttaa itseään...

-- Hänen täytyy ... minä puhuttelen häntä.

-- Tekö?

-- Niin, miksi en?

-- Hän tuntee teidät ... hän tietää kuka te olette, -- huusi tyttö,
osoittaen mitä syvintä levottomuutta.

-- Sitä parempi.

-- Sitä parempi, sanoitte... Hän surmaa teidät, -- sanoi tyttö
tuskallisesti, kiertäen kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan,
kuin siten tahtoen häntä suojella.

-- Ei ... ei! -- sammalsi Albert suloisen hämmennyksen valtaamana.

-- Hän tekee sen, hän tekee sen ... vankilankaan muurit eivät ole
tukahuttaneet hänessä koston paloa.

-- Minä en häntä pelkää ... ja onhan minua nyt varoitettu ... olkaa sen
vuoksi rauhallinen, jos minun puolestani pelkäätte!

-- Josko minä pelkään teidän puolestanne!... Voi, tällä hetkellä kuuluu
jokainen veripisara sydämessäni teille ... niin teille, teille, niin
kauan kuin hengitän!

-- Taivaan nimessä, säästäkää ihanaa sydäntänne!... Jumala ei ole luonut
teidän sydäntänne sellaiselle kuin minä.

-- Olette oikeassa, -- virkkoi tyttö, vetäytyen surullisena taapäin; --
hetken ihastuksen ja kiitollisuuden vastustamaton voima sai minut
valtaansa ... antakaa anteeksi!

-- Tiesinhän sen, -- sanoi Albert hiukan katkerasti; -- huomenna katuu
Julia Palm sitä hellyyttään, jota hän tänään tuhlasi köyhälle
konttoristille!

-- Albert! -- huudahti Julia, syöksyen maahan hänen jalkojensa juureen,
tarttuen hänen polviinsa ja kostuttaen niitä kyynelillään, -- minähän
olen setelinväärentäjän ja murhaajan tytär!

-- Eikö ruusu ole ihana, viaton ja kaunis, vaikka se on kukkinut
okaisessa oksassa? -- lausui nuorukainen; -- mutta ruusun paikka ei ole
minun jalkojeni juuressa... Jos joku nyt näkisi teidät, kadottaisitte te
paljon maailman silmissä.

-- Voi, kuinka paljon minä teitä rakastaisinkaan! -- virkkoi kaunis,
rukoileva tyttö haaveksien; -- miten paljon minun rakkauteni voisikaan
sovittaa!

Hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä paloivat. Kaikki jalot ja
uhrautuvat tunteet, jotka asustivat naisen sydämessä, viettivät sillä
hetkellä juhlaa kiitollisen, kahdeksantoista vuotiaan tytön sydämessä.

Sellaisena suloisen ja rajun huumauksen hetkenä voi nainen yhdessä
henkäyksessä uhrata kaikkensa -- ylpeytensä ja hyveensä, viattomuutensa
ja mielenrauhansa.

Voi sitä kurjaa, joka silloin käärmeen pistimellä koskettaa sellaista
sydäntä, joka on auringon puhtaimman säteen arvoinen.

-- Te ette ole mitään rikkonut, eikä teillä sen vuoksi ole mitään
sovitettavaa, -- lausui Albert, nostaen maasta polvistuneen tytön.

       *       *       *       *       *

Aurinko alkoi laskea. Maalaisväki oli jo päivätöistään palannut
majoihinsa, ja pienet kylä- ja talotiet luikertelivat autioina hiljaisen
metsän läpi.

Ainoastaan n. s. Västervikin tiellä näkyi kaksi hoikkaa, hyvinpuettua
naista seisovan metsänlaidassa tuuhean riippakoivun valkean rungon
vieressä.

Toinen heistä oli kuvankaunis tyttö, joka hienolla kynäveitsellä
piirteli jotain koivun kylkeen.

Toisella taas, joka tummilla, leimuavilla silmillään kiihkeästi seurasi
nuoren taiteilijattaren työtä, olivat laihat, keltaisenkelmeät,
jyrkkäpiirteiset kasvot, korpinmusta tukka ja kummassakin poskipäässä
taudinomainen punainen pilkku, mikä suureni ja pieneni hänen eri
mielentilojensa mukaan. Nämä kuvastuivat selvästi hänen kasvoillaan,
joissa hipiän nykyisestä näivetyksestä huolimatta kuitenkin huomasi
jälkiä kauneudesta.

-- Syvemmäs, syvemmäs! -- kehoitti vanhempi nainen; eikö
kahdeksantoistavuotiaan kädessä ole ollenkaan voimaa?

-- Se on valmis, -- vastasi nuorempi, jonka sanoissa ilmeni surullinen
alistuvaisuus.

Koivun kuoressa näkyi kuva hirsipuusta uhreineen.

-- Vai valmis, no niin ... mutta se on epäselvä, sitä tuskin huomaa ...
se kasvaa umpeen, ennenkuin ensi kesänä lehdet puhkeavat puuhun.

-- Hyvä olisi kun niin tapahtuisi!... Jos linnut käsittäisivät tekemäni
piirrokset, ne inhoisivat tätä puuta.

-- Linnutko?... Ei, sitä eivät tekisi korpit, haukat eivätkä
korppikotkat ... ne ovat ihmisen kaltaisia ... niillä on sama
käsityskyky ja sama maku kuin ihmisellä.

-- Noudattaakseni tahtoasi minä olen saastuttanut tämän ja toisetkin
paikat näillä kauheilla kuvilla, kysymättä tarkoitustasi, onneton äiti.

-- Kysyykö hirtetyn tytär hirtetyn morsiamelta, mitä nämä kuvat
tarkoittavat? -- huudahti vanhempi nainen niin terävällä äänellä, että
koivun latvassa jo uneen vaipuneet linnut heräsivät ja visersivät
muutamia murheellisia säveliä, ennenkuin ne uudestaan nukahtivat.

Tyttö vaikeni, mutta loi äitiinsä sellaista kärsimystä ilmaisevan
silmäyksen, jonka kuvaamiseen kynällä ei ole sanoja eikä siveltimellä
värejä.

-- Sinä olet piirtänyt isäsi viime hetken, -- jatkoi vanhempi nainen; --
tiedätkö, ketä hän saa siitä kiittää? Sitä miestä, jonka pojan minä
pelastin kuolemasta!

-- Ja siksi sinä murhasit pojan viattoman äidin, -- sanoi tyttö
väristen.

-- Nyt sinun täytyy leikata puuhun toisenlainen kuva, -- virkkoi jälleen
edellinen; -- sinun tulee piirtää kymmenvuotisia kahleita kantava
nainen... Tiedätkö, ketä hän saa kymmenvuotisista kahleistaan
kiittää?... Samaa poikaa, jonka elämän hän pelasti.

-- Etpä ... kiittää saat omaa tytärtäsi! -- huudahti tyttö tulisesti; --
oma tyttäresi takoi sinulle kahleesi ... tai paremmin sanoen se oli
oikeudenmukainen kohtalo, joka leluun kätki rangaistuksen nuolen.

-- Haa, Julia! -- huusi vanhempi nainen rajusti riemuiten; -- isäsi
murhaajan poika rakastaa sinua!

Julia säpsähti ja kalpeni.

-- Niin, hän rakastaa sinua! -- jatkoi raivotar; -- ei ole sitä naisen
synnyttämää, joka ei sinua rakastaisi... Sinä olet kaunis ... kauniimpi
kuin äitisi konsanaan, sillä sinulla on _hänen_ kiharansa ja _hänen_
lumivalkea hipiänsä!... Ruhtinaat ryömisivät kuin madot sinun
jaloissasi, ja pelkästä viittauksestasi olisivat valmiit teurastamaan
omat alamaisensa... Oh, liljalta olet varastanut kätesi, poppelilta
vartalosi, tuulelta käyntisi, ja silmäsi helvetistä, sillä niiden
läheisyydessä kaikki palaa, kaikki häviää ... haa, Julia!

Ja nainen kiersi käsivartensa vapisevan tytön vartalon ympäri, puristaen
häntä kovasti rintaansa vasten.

-- Tällaisesta syleilystä, -- huusi hän silloin, -- vannoisivat miehet
itsensä sieluineen ja ruumiineen helvettiin... Vielä se poika suutelee
sinun jalkojesi tomua ja kostuttaa kyyneleillään sitä maata, jota sinä
olet astellut!... Älä vapise, Julia! Hän rakastakoon sinua, hän saa
rakastaa sinua ... lapsi, lapsi! Hän saa äitisi suostumuksen.

Sen jälkeen hän päästi tytön, mutta katseli ahnaasti koko hänen
olentoaan.

Julia seisoi äitinsä edessä vaiti ja painunein päin.

-- Mutta sinä, -- jatkoi tämä edelleen, -- sinä et saa rakastaa häntä!
Sinä et voi häntä rakastaa, sillä kauheat pilvet leijailevat sinun ja
hänen välillä... Koivun kuoreen piirtämäsi kuva kasvaa ja alkaa
rehoittaa... Julia, Julia! Isän ja äidin kosto on tyttären kädessä!...
Niin, hänen pitää raivota, vaipua epätoivoon ja itkeä verta, sillä ei
ole pahempaa helvettiä kuin rakastettunsa kadottaminen... Lopuksi hän
epätoivoissaan hirttää itsensä ... hän on silloin samalla kertaa
hirttäjä ja uhri ... mikä soma näytelmä!... Ha ha ha!... Naura, Julia!
Eikö se ole hauskaa?

Samassa kuuluivat kevyet ajoneuvot tulevan tiellä, ja pian näkyivät
vanhanaikaiset kääsit, joissa istui kaksi henkilöä.

Toinen heistä oli Metsätorpan Stiina-muori ja toinen konttoristi Kron
Norasta.

Jälkimmäinen hyppäsi reippaasti kääseistä maahan, jättäen ohjakset
ajoneuvoihin jääneelle eukolle, jonka, jälkeen hän meni koivun luona
seisovien naisten luo.

Sekä kauniin tytön että vanhemman naisen kasvoilla pilkahti ilon säde;
mutta noilla ilmeillä oli yhtä suuri ero kuin arkkienkelillä ja
paholaisella.

-- Nyt on aika matkustaa! -- ilmoitti nuorukainen.

-- Matkustaa! Kuka matkustaa? -- huudahti Julian äiti.

-- Te molemmat, -- vastasi Albert, -- mutta ensin tämä nuori neiti.

-- Tyttärenikö matkustaa!... Lähtee pois minun luotani!

-- Niin juuri ... pois teidän luotanne.

-- Minne?

-- Se pidetään salassa teiltä.

-- Julia ... tahdotko siis jättää minut?

-- Tahdon, -- vastasi Julia, katsoen arasti äitiinsä.

-- Haa, te olette liittoutuneet minua vastaan! -- huusi viimemainittu,
syöksyen tyttärensä luo.

-- Sanokaa mitä tahansa, -- lausui Albert; -- mutta älkää enää pitentäkö
pahojen tekojenne mittaa koettamalla estää tytärtänne eroamasta teistä!

-- Kukaan maailmassa ei riistä minulta lastani, -- huusi rikollinen,
toisella kädellään tarttuen tyttäreensä ja toisella uhaten konttoristia.

-- Te olette itse katkaissut kaikki siteet, jotka ovat yhdistäneet
teidät tyttäreenne; te olette kulkenut rikosten tietä, joka johtaa
teidät takaisin vankilaan, jos kruununmiehet saavat teidät käsiinsä ...
teidän ja tyttärenne polut eivät koskaan yhdy... Olkaa järkevä!

-- Tiehesi, nulikka! -- kiljasi mustalaisnainen, -- tai tapan minä ensin
tyttäreni ja sitten sinut.

Hänen toisessa kädessään välkkyi paljastettu veitsi.

Tämän liikkeen hän oli tehnyt silmänräpäyksessä, mutta yhtä pian oli
Albert rynnännyt hänen kimppuunsa ja vääntänyt veitsen pois hänen
kädestään, ehtimättä kuitenkaan sitä ennen estää terää sattumasta
vasempaan käsivarteensa.

Tuskasta ja epätoivosta huudahtaen tyttö riistäytyi irti kauheasta
äidistään.

-- Neiti Julia, -- huusi nuorukainen, heittäen veitsen aidan yli, --
kiiruhtakaa kärryille ja lähtekää ... lähtekää! ... minä pitelen tätä
onnetonta niin kauan, kunnes olette ehtinyt tarpeeksi loitolle ...
kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!

Näitä sanoja lausuessaan hän tarttui mustalaisen molempiin käsivarsiin
ja painoi ne hänen kumpaakin kylkeään vasten; huolimatta hänen rajusta
vastarinnastaan ja raivokkaista ponnistuksistaan, Albert siten esti
hänet liikahtamasta paikaltaan.

-- Mutta jos te olette haavoittunut! -- vaikeroi Julia, käsiään
väännellen; -- jos te....

-- Joutavaa, sitä varten ei tarvita muuta lääkäriä kuin räätäli, --
vastasi Albert reippaasti; -- veitsi sattui vain takinhihaani ...
lähtekää nyt Jumalan nimessä!

-- Äiti! -- sanoi tyttö, kääntyen mustalaisnaisen puoleen, joka turhaan
raivoisi ja puri hampaitaan; -- jos minä rukoilisin Jumalaa, että hän
hellyttäisi sinun sydämesi ja valaisisi järkesi, niin sinä pilkkaisit
minua, sillä sinä et usko Häneen ... mutta oman itsesi tähden ja
välttääksesi veristä kuolemaa, joka ehkä aikaisemmin tai myöhemmin
kohtaa sinua, noudata tämän nuoren miehen neuvoa, sillä hän, jonka äidin
sinä olet murhannut, tahtoo sinut pelastaa.... Pakene jollekin seudulle,
missä sinua ei tunneta ... minä teen hyväksesi kaiken minkä _voin_ ja
minun _tulee_ tehdä, ja sinun ei tarvitse kärsiä mitään puutetta niin
kauan kuin minä elän... Eikö sinulla jo ole ollut tarpeeksi uhreja
kostollesi ... ja mitä sinä oikeastaan olet kostanut?... _Hänen_
kuolemansa, joka rikkomalla yhteiskunnan lakeja sai osakseen _niiden_
koston ... hän oli lain uhri, eikä minkään muun... Äiti, äiti, sääli
lastasi!... Sinä tahdot tulla minun perässäni ... eikö minulla ole
tarpeeksi jo sinun muistostasi, joka alati seuraa minua häiriten työtäni
päivällä ja untani yöllä! Olethan aina toivonut minun tulevan
onnelliseksi ... miksi sinä nyt haluaisit aiheuttaa minulle
onnettomuutta!... Minä kärsin enemmän kuin sinä ... sinä kärsit vihasta
ja minä surusta ... surusta hairahtuneen äitini vuoksi... Ikuinen
sallimus, niin sinä kostat lapsille heidän vanhempiensa vuoksi!

Puhjeten kyyneliin hän poistui pää painuksissa ja polvet notkahdellen
ajoneuvojen luo, joihin hän nousi ja istui levottomana odottavan eukon
viereen.

-- Albert Kron! -- pyysi Julia, Stiina-muorin ohjatessa hevosta
kärryineen kääntymään, -- olkaa häntä kohtaan sääliväinen ja lempeä ...
älkää unohtako, että hänellä onnettomalla on vielä onnettomampi tytär!

-- Olkaa levollinen, neiti Julia! -- vastasi Albert; -- olenhan jo
unohtanut, että hän on murhannut äitini.

Hevonen hoputettiin liikkeelle, ja ajoneuvot peittyivät tomupilveen.



XXXI

MAALAISKEIKARI


Hovioikeudenneuvos Ell asui perheineen Tukholmassa erään kadun varrella,
joka oli Norrmalmin leveimpiä ja valoisimpia. Hänen talossaan oli
lahjakkuudestaan ja kauneudestaan ylistetty Julia Palm oleskellut jo
kaksi vuotta; häntä pidettiin enemmän tämän yleisesti kunnioitetun
perheen rakastettuna jäsenenä kuin naisena, jonka nuoruutensa ja
turvattoman asemansa vuoksi elämässä oli täytynyt etsiä itselleen suojaa
vierasten ihmisten luona.

Oli Noran tiellä sattuneen tapauksen jälkeinen päivä.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti Therese, Ellin neitosista vanhempi, --
kylläpä meidän tulee ikävä sinun poissaollessasi!... Mutta sinun täytyy
lähettää meille kirje joka postissa, kuuletko, kiltti Julia!

-- Julialle tulee kovin hauska, -- virkkoi nuorempi tytär, jonka nimi
oli Laura; -- et voi kuvitellakaan, kuinka Gunilholmassa on kaunista, ja
miten kreivin perhe on kohteliasta kaikille.

-- Kukaan ei ole sinne niin tervetullut kuin sinä, -- arveli Therese; --
sinuahan on kutsuttu sinne niin monta kertaa, mutta sinä et ole tahtonut
lähteä... Kylläpä se nyt on heille yllätys!

-- Mutta kuinka sinä sait päähäsi matkustaa huomenna, kun et koko vuonna
ole maininnut siitä mitään?

-- Käynti Norassa antoi Julialle halua matkustamiseen.

-- Hyvät tytöt, -- virkkoi Julia, -- muistattehan minun viime viikolla
saaneen kirjeen kreivittäreltä Gunilholmasta.

-- Muistamme, ja siinä sinua kutsuttiin sinne ainakin sadannen kerran
... mutta sinä vastasit, ettei sinulla ollut aikaa tänä kesänä matkustaa
sinne.

-- Minä olen nyt kuitenkin muuttanut päätökseni, ja minä matkustan.

-- No, entä kuinka kauan siellä viivyt?

-- Niin kauan kuin minulla on hauskaa.

-- Silloin sinä et palaa koskaan ... siellä toimeenpannaan tanssiaisia,
illanviettoja, huvimatkoja maalla ja merellä, ja ne kaikki yksinomaan
sinun vuoksesi... Usko minua, kun he kerran saavat sinut sinne, niin he
eivät laske sinua pois koskaan ... sinä olet häijy, Julia, jättäessäsi
meidät!

-- Syystamineita ei ole tarvis panna matkalaukkuuni ... saavun takaisin
ajoissa.

-- Et voi uskoa, miten Gustaf tuli mielipahoilleen päivällä kuullessaan
sinun lähdöstäsi!

Gustaf oli hovioikeudenneuvoksen vanhin poika, toisen henkivartiokaartin
luutnantti.

-- Kuulehan, hän oikein menetti ryhtinsä, -- lisäsi toinen sisar.

-- Sotilasko menettää ryhtinsä! -- huomautti Julia nauraen.

-- Niinpä niin, ja useat muut menettävät myöskin, -- virkkoi Therese; --
minä jo edeltäpäin suren Gunilholman ja ympäristön maalaisherra-parkojen
tähden .... ensin he ihastuvat sinuun ja sitten kerrassaan hullaantuvat,
niinkuin tähän saakka kaikki muutkin... Voi, miten onnellinen on Julia,
jota kaikki niin paljon rakastavat!

Nämä ylistelyt todistavat, kuinka suuresti Juliasta pitivät hänen
ystävättärensä.

-- Mutta minusta sinä sentään olet hiukan häijy Gustafille, huomautti
Therese, -- ja tänään olet ollut häntä kohtaan oikein ilkeä ... hän
kertoi sen minulle.

-- Etkä myöskään voi kieltää, Julia, että Gustaf on muita upseereja
paljon kauniimpi ja kunnokkaampi!

-- Ellen minä olisi Gustafin sisar, niin minä en koskaan voisi rakastua
keneenkään muuhun kuin häneen, -- selitti toinen sisar.

-- Saako tulla sisään? -- kuului miehen ääni oven ulkopuolelta.

-- Se on Gustaf! -- huudahtivat molemmat sisarukset.

-- Ole nyt kiltti häntä kohtaan! -- pyysi Therese, suudellen Juliaa
toiselle poskelle.

-- Niin, voi, ole kultaseni! -- pyyteli Laurakin, painaen suudelman
hänen toiselle poskelleen.

-- Olkaa hyvä ja astukaa sisään, herra Gustaf, -- vastasi Julia
soinnukkaimmalla äänellään, antaen vastasuukot ystävättärilleen.

Ovi avautui, ja sisään astui nuori, komea upseeri. Laura-sisar ei
ollutkaan liioitellut hänen ulkomuotoaan. Herrat kaartinupseerit ovat
yleensä kauniita miehiä, joten siis voi kuvitella, millainen Adonis
luutnantti Ellin täytyi olla.

-- En olisi rohjennut vaivata ainoastaan oman hauskuuteni tähden, --
virkkoi luutnantti, -- mutta tuolla eteisessä on muuan nuori herra, joka
pyytää saada tavata neiti Juliaa ... oikea maalaiskeikari! -- lisäsi hän
nauraen.

-- Oh, se on hän, se on hän! -- huudahti Julia ja kiiruhti pois
makuuhuoneesta, kiitäen seuraavan huoneen läpi sellaisella vauhdilla,
että palvelijat ja palvelijattaret olivat vaarassa mennä nurin hänen
tiellään.

Luutnantti ja hänen sisarensa katsoivat kysyvinä toisiinsa; mutta vielä
suurempi oli heidän hämmästyksensä kun Julia hetken kuluttua palasi
johtaen kädestä sisään nuorta, heille aivan tuntematonta herraa.

-- Saan tässä esitellä, -- virkkoi Julia ilosta säihkyvin silmin, --
herra konttoristi Albert Kron Norasta, neidit Therese ja Laura Ell sekä
luutnantti Gustaf Ell, kaikki hyviä ystäviäni.

Konttoristi kumarsi useita kertoja. Neidit niiasivat, vaivoin pidättäen
nauruaan. Luutnantti kumarsi hiukan, rypistäen otsaansa erityisellä
ylevällä tavalla, johon yhtyi ivallinen hymy.

Kaartinupseerit näyttävät yleensä hyvin yleviltä, ja heillä on
varastossa runsaasti ivallista hymyä, mutta taivas tietäköön, mistä he
ovat niin ylväitä tai minkä vuoksi he ovat muille ihmisille niin
ivallisia, mutta keskenään peräti toverillisia!

Mutta Julia Palm ei nähnyt ystäviensä hauskoja nenännyrpistyksiä.

-- Ehkä läsnäolomme on haitaksi? -- kysyi luutnantti, hieman suuttuneena
siitä huomaavaisuudesta, jota Julia näytti osoittavan tuolle
äskensaapuneelle maalaiskeikarille.

-- Niin, hyvät ystävät, -- vastasi Julia, kääntyen luutnantin ja hänen
sisartensa puoleen, -- totta sanoen on minulla hyvin tärkeätä puhumista
tämän herran kanssa... Ehkä te senvuoksi....

-- Varmaankin joku malli! -- kuiskasi luutnantti hymyillen Julialle; --
malli, jonka suuri taitelijattaremme on hankkinut jostain maaseudulta.

Julia hätkähti, luoden pikaisen katseen ensin konttoristiin ja sitten
virnisteleviin ystävättäriinsä, kunnes se pysähtyi luutnantti Gustafiin;
mutta tällä kerta oli Julian katse salamoiva ja terävä kuin tikari.

-- Niin, -- vastasi hän kuiskaten, mutta ei hymyillen, -- hän on malli,
mutta ei ainoastaan taitelijalle, vaan ihmisille... Jos minulla tällä
hetkellä olisi sydäntä ilkamoida _jollekulle_, niin ei ainakaan
_hänelle_!

Kalveten tarttui luutnantti hattuunsa ja poistui. Sisaret seurasivat
häntä, levottomina värinvaihdoksesta, jonka näkivät veljensä kasvoilla.

Albert ja Julia jäivät kahden kesken.

-- Luulenpa heidän nauraneen minulle, -- huomautti konttoristi, katsoen
poistuvien jälkeen.

-- Pyh, teidän ei tarvitse välittää heistä, -- vastasi Julia,
sulkiessaan oven.

-- Enpä välitäkään, -- virkkoi Albert levollisesti; -- parempi on voida
ihmisille nauraa kuin täytyä itkeä heidän vuoksensa.

-- Istukaa, ystäväni! -- kehoitti Julia osoittaen hänelle paikan
sohvalla vieressään... Miten kärsimättömästi olenkaan teitä odottanut...
Sanoitte, että hän on siis lähtenyt?

-- Hän lähti viime yönä.

-- Ja hän oli rauhallinen, myöntyväinen ja ymmärtäväinen?

-- Niin oli, ihme kyllä... Tuskin olitte kadonnut näkyvistä, kun hän
kyynelsilmin pyysi anteeksi, että oli haavoittanut minua ja...

-- Te siis todellakin haavoituitte! -- huudahti Julia tuskallisesti,
tarttuen kiihkeästi hänen käteensä; -- miksi ette sanonut sitä minulle
heti?

-- Mitä se olisi hyödyttänyt? -- vastasi Albert; -- me työmiehet emme
yleensä ole arkaluontoisia.

Tuo ihmeen ihana tyttö nosti hänen kätensä sydämelleen, jota vasten hän
painoi sitä kovasti. Albert ei vetänyt kättään pois, vaikka hän tunsi,
että sormia poltti. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut maan päällä ja
toisella kädellään koskettanut aurinkoa.

-- Mutta aikomukseni ei ollut puhua siitä joutavuudesta -- aloitti
Albert jälleen; -- kuten sanottu, hän on lähtenyt... Minä hankin hänelle
miehen vaatteet, ja hän itse naamioi muotonsa sellaiseksi, että
epäilenpä kenenkään voivan häntä tuntea... Rahaa hän sai mukaansa
tarpeeksi... Stiina-muori noukki esiin seteleitä toisen pinkan toisensa
perään ... pelkkiä vanhoja riikinseteleitä, joita oli yhteensä niin
paljon, että hän niillä voisi ostaa kokonaisen verotilan... Lähtevälle
annettiin suurin osa, mutta jälellä oleva määrä annettiin minun
jätettäväkseni teille ... sekä hän että Stiina-muori pyysivät minua
toimittamaan summan perille.

-- Ei, ei, minä en tahdo niitä!... Piiloittakaa te ne häntä varten!

-- Kuten käskette ... mutta vastahakoisesti minäkin ne otan huostaani,
sillä jos havaitaan tilankonttoristin arkun pohjalla olevan niin paljon
rahoja, luullaan varmasti hänen ne varastaneen.

-- Minne hän lähti?

-- Minä neuvoin häntä matkustamaan ulkomaille, Kööpenhaminaan tai
jonnekin muualle, mistä olisi helppo saada hänestä tietoja... Hän päätti
lähteä Hampuriin, ja hyvähän sekin.

-- Mutta miten hän sai passin?... Eihän hän suinkaan voinut matkustaa
passitta?

-- Hän sai passin mukaansa, -- vastasi konttoristi punastuen.

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Minä matkustin viime vuonna Tanskassa ja Saksassa kreivi Virsénin
asioilla... Minulla oli tehtävänä ostaa muutamia kantalehmiä kreivin
maatiloille... Passini oli vielä jäljellä, ja minä annoin sen hänelle...
Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?

-- Voi hyvä Jumala, hän matkustaa siis teidän nimellänne! Se on
varomatonta!

-- Se oli kyllä väärä teko, -- virkkoi Albert otsa rypyssä, -- mutta
hätä ei lue lakia ... kun kerran oli alottanut, ei voinut enää pidättyä
... ei ollut muutakaan keinoa.

-- Mutta jos se tulee ilmi!

-- Siinä tapauksessa minä tietysti olen hukannut passin ... se on valhe,
se myönnettäköön ... mutta se on myöskin ensimäinen valheeni, jos siitä
kannattaa kerskata.

-- Albert, te olette harvinainen ihminen, -- lausui tyttö, katsoen häntä
suloisesti silmiin.

Oh, mitä onkaan tehty ja mitä voidaankaan tehdä sellaisesta
silmäyksestä!

-- Pahinta oli kieltäytyessäni ilmoittamasta hänelle sitä nimeä, jolla
te esiinnytte maailmalla, -- jatkoi Kron, mutta mehän olimme sopineet,
ettei sitä milloinkaan hänelle sanottaisi.

-- Niin, niin ... kuinka hän minua kiusasikaan saadakseen minun sen
hänelle ilmoittamaan!

-- Varovaisuus vaatii, että se häneltä aina salataan, sillä eihän voi
tietää, mitä tapahtuu... Siksi minä olin jyrkkä, ja samoin oli
Stiina-muorikin.

-- On hirveätä täytyä piiloitella omalta äidiltään! -- huokasi Julia.

-- Kunpa te aina vain pysyisittekin häneltä piilossa! -- sanoi Albert.
-- Lähdettekö siis huomenna? -- kysyi hän, katsellen ympärillä hujan
hajan olevia tavaroita.

-- Lähden... Siinäkin seuraan neuvoanne... Mutta ehkä se nyt onkin
tarpeetonta, kun hän on matkustanut, eikä hänen puoleltaan ole enää
mitään pelättävissä?

-- Eipä se ole vahingoksikaan ... sillä jos hän matkalla muuttaa
mieltään, niin hän ehkä tuleekin Tukholmaan teitä etsimään.

-- Olette oikeassa; minä matkustan.

-- Minä en siis saa nähdä teitä pitkään aikaan, -- virkkoi Albert
raskaasti; -- ehkä minä en saa nähdä teitä enää koskaan.

-- Teidän tulee kirjoittaa minulle ... kirjoittaa oikein usein, -- sanoi
tyttö.

-- Ehkä minäkin joskus saan teiltä muutaman rivin vastaukseksi?

-- Saatte ... usein, usein!

-- Silloin olen hyvin onnellinen! -- huudahti Albert, uskaltaen nyt
vasta puristaa kättä, joka lepäsi hänen omassaan.

-- Jalo ystävä, kuinka paljon te olettekaan tehnyt minun hyväkseni! --
lausui Julia kyynelsilmin.

-- Olenpa kyllä vähän ... olisi tyhmää teeskentelyä sitä kieltää, --
vastasi Albert.

-- Mutta mitä minä voin tehdä teidän hyväksenne ja millä voin teille
kaiken palkita?

-- Hm! -- jupisi nuorukainen, -- eikö siis voida tehdä mitään
palkkiotta?... Ja muuten olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt
saman... Tehän olette niin hyvä ... niin kaunis ... teidän kyyneleenne
voivat sulattaa vuoria.

-- Mutta jos olisin ollut ruma, olisitteko silloin tehnyt samoin? --
kysyi tyttö, painaen kasvonsa lähemmäs nuorukaisen kasvoja.

-- Olisin! -- vastasi Albert vilkkaasti; -- varmasti olisin tehnyt ...
tunnen sen syvästi ... se tietoisuus tekee minut iloiseksi, ja siinä
onkin palkkioni.

-- Albert! -- huudahti Julia innostuneesti, tarttuen molemmilla
käsillään hänen kasvoihinsa; -- Julia ei voi palkita ... mutta hän
tahtoo suudella sinua!

Köyhä konttoristi vavahti. Hän ei kuullut eikä nähnyt. Hänen ruumiinsa
oli kuin äkkiä huumaantunut, herpaantunut.

-- Niin, poika! -- jatkoi kiihtynyt tyttö; -- minä tahdon sinua suudella
... paljon ja kauan...

Ja hän suuteli Albertia paljon ja kauan.

Mutta usein kadehtii kohtalo ihmisen onnea. Ovi oli avautunut, ja
kynnyksellä seisoi kolme sisarusta, tytöt melkein kivettyneinä, ja
luutnantti hoipertaen ovenpieltä vasten kuin juopunut.

Hämmentyneenä ja säikähtyneenä Albert aikoi nousta sohvalta; mutta
Julia, tosin hämmästyneenä hänkin, mutta ei pelästyneenä, kiersi toisen
käsivartensa hänen kaulalleen ja piti häntä paikallaan, sillä voimakas
ihminen ei vähällä päästä onneaan.

-- Minä en tee salaa mitään sellaista, jota en voi tehdä julkisestikin!
-- huudahti Julia kummastuksesta jäykistyneille ystävilleen; -- Therese,
Laura, suokoon taivas teille kerran suudeltavaksi yhtä jalon suun kuin
on tämä!

Ja hän painoi uudelleen kuumeiset huulensa nuorukaisen huulia vasten.

Miten viisaasti onkaan kohtalo järjestänyt, kun ei ihminen, niin lihaa
ja verta kuin onkin, sentään pala ja muutu tuhaksi sellaisten liekkien
syleilystä! -- --

       *       *       *       *       *

Albert Kronin lähtiessä tunnin kuluttua Julia Palmin asunnosta
päihdyksissä ja huumeissaan, seisoi luutnantti Gustaf Ell veräjällä
katsoen poistuvan jälkeen.

-- Kirottu, naurettava maalaiskeikari! -- mutisi hän; -- ja kuitenkin
olisin antanut kaikkeni maailmassa, jos olisin saanut olla
silmänräpäyksenkin hänen vaatteissaan...



XXXII

KULTASANKAISET SILMÄLASIT


Eräänä aamupäivänä neljä päivää tämän jälkeen seisoi Noran maidonajaja,
Stiina-muori, Heinätorilla.

Tämä eukko, joka kertomuksessamme esiintyy sivuhenkilönä, kuuluu
kuitenkin niihin, joiden nimi oli esillä oikeusjutussa mustalaista Bruno
Starkia ja mustalaisnaista Anna Jolanta Bränneriä vastaan, mutta kävi
silloin selville, että hän oli vain ollut kaikessa emäntänsä uskollinen
palvelija, eikä hänellä ollut mitään osaa mustalaisnaisen tekemissä
rikoksissa.

Stiina-muori seisoi Heinätorilla maitokärryjensä vieressä, ja hän oli
seissyt siinä jo kymmenen vuotta; mutta jos hänellä olisi ollut
sellainen venyvä omatunto, jollaisia usein tapaa n. s. »suuressa
maailmassa», olisi hän voinut keinua omissa vaunuissa sen sijaan, että
hän nyt tärrytteli toisen maitokärryissä, ja varmaan olisi hänellä
myöskin ollut monta hienoa huonetta käsittävä asunto, sen sijaan että
hänelle nyt kuului vain Metsätorpan pienen tupasen epävarma omistus.

Suurta ihmetystä herätti sekä eukon tovereissa että hänessä itsessään se
seikka, että viime päivinä oli muuan nuori, kaikin puolin tavattoman
hieno herrasmies joka päivä saapunut mainitulle torille ja seisahtuen
vähän matkan päässä Stiina-muorin kärryistä melkein koko ajan katsellut
yksinomaan häntä. Lähtiessään torilta, joko palatakseen kotiin maidon
tehtyä hyvin kauppansa tahi mennäkseen ostoksille läheisiin
kauppapuoteihin, seurasi tuo hieno herrasmies aina hänen perässään,
kiirehtien askeleitaan sen mukaan kuin maitohevonenkin suvaitsi
lönköttää hieman tavallista nopeampaan.

Toiset maidonkuljettajat kiusottelivat Stiina-muoria kovasti tuosta
nuoresta upseerista, ja itsekin hän oli tavattomasti hämmästynyt tästä
nähtävästi vielä vanhoilla päivillään tekemästään valloituksesta.

Myöskin tänä aamupäivänä nähtiin tuo loistava herrasmies torilla, ja
hänen kultasankaiset silmälasinsa välähtelivät auringon paisteessa perin
houkuttelevasti.

Stiina-muori oli myynyt maitonsa ja nousi kärryilleen, jotka sen jälkeen
lähtivät liikkeelle, suunnaten matkansa Holländarkadulle, kääntyäkseen
sieltä jollekin Roslagin tulliin johtavalle sivukujalle, mistä oli
suorin tie kotiin.

Stiina-muori katseli ympärilleen. Merkillistä! Samainen herra juoksi
kärryjen perässä melkein gasellin ja siispä tietysti myöskin
maitohevosen nopeudella.

Niin sitä sitten kuljettiin, kunnes eukko ehti tullipuomin luo, missä
hän pysähtyi sekä juottaakseen hevostaan että tyydyttääkseen omaa
uteliaisuuttaan. Mutta katsahtaessaan taakseen näki muori vain
ihailijansa selän ja koivet, jotka marssivat takaisin kaupunkiin päin.

Eukko nousi taasen kärryilleen ja jatkoi matkaansa, syystäkin
kummastellen sellaista rakkautta, joka rajoittui tullipuomiin.

Koska olemme jo aikaisemmin olleet Norassa, eikä suinkaan ole hauska
istua kököttää maitokärryissäkään, seurana seitsemänkymmentä vuotta,
kärryjä ja hevosta lukuunottamatta, niin seuraamme me nyt sen sijaan
tuota merkillistä rakastajaa, joka astelee tietä pitkin etelään päin.

Hän kulkee laajan Norrmalmin katujen poikki ja sitten Norrbron sillan
yli aina yhtä väsymättömän tutkimisintoisena. Hän vaeltaa pitkin
Stadssmedjekatua ja kääntyy oikealle Storkyrkobrinkenille päin.

Hän katselee kaikkiin akkunoihin ja sattuu myös luomaan silmäyksen erään
kirjakaupan akkunaan.

Hän pysähtyy.

Myymälän akkunalla riippuu muutamia kivipainoksia huomattujen
henkilöiden, kuten Tegnerin, Franzénin, Berzeliuksen, Torsslowin y. m.
kuvista. Mutta kultasankaiset silmälasit eivät tarkastele niitä.
Akkunalla on myöskin joitakuita naisten kuvia, ja hänen huomionsa
kiintyy niihin. Hän ei siis välitä muista kuin naiskasvoista. Ruusu tai
lilja, paperi tai painomuste on hänelle samantekevä. Hänpä vasta on
naisihailija, hän!

Katselijamme kultasankaiset silmälasit siirtyvät lähemmäs hiottua
akkunalasia, ja hän nousee varpailleen.

Hänen silmänsä hakevat yhtä ainoata kuvaa: tyttöä, jolla on erinomaisen
kauniit ja jalot piirteet.

Kirjakauppias sisällä myymälässään ei ollenkaan kummastele, että
ohikulkijat katselevat etupäässä juuri sitä kivipiirrosta ja ostavatkin
sen, sillä hän on siihen jo tottunut, ja koska hän on sen jäljennöksen
kustantaja, on hän sen menekistä hyvin iloissaan. Toisetkaan muotokuvat
eivät näytä olevan tyytymättömiä siitä etusijasta, mikä mainitulle
jäljennökselle annetaan. Kuinka saattaisikaan kauneuden voitto
närkästyttää kauneuden ylpeitä sotilaita ja puolustajia.

Mainio naisliehittelijämme kultasankaisine silmälaseineen ei saa
irroitetuksi katsettaan tuosta ihanasta muotokuvasta. Hän hengittelee
niin kiihkeästi ikkunaruutua vasten, että hänen täytyy yhtä mittaa
takinhihallaan kuivata silmiensä ja esineen väliin syntyvää hiestystä.
Hänen ruumiinsa alkaa vavista kuin vilusta, huolimatta polttavasta
keskipäivän auringonpaisteesta, joka yhdessä kiivaan kävelyn kanssa on
pusertunut esiin hikipisaroita hänen otsaltaan.

Kultasankaiset silmälasit siirtyvät nyt itse kuvasta tarkastamaan sen
alareunassa olevaa, käsialajäljennöksellä painettua kirjoitusta.

Silloin -- silloin heltiävät hänen kielensä siteet, ja kaksi sanaa
pääsee syöksähtäen hänen huuliltaan.

Ne sanat ovat: »_Julia Palm!_»



XXXIII

MYÖHEMMIN PÄIVÄLLÄ


-- Vai niin, siinäkö kaikki? -- huudahti luutnantti Gustaf Ell samalla
kertaa surullisena ja vihaisena, heittäen komean vartalonsa pitkäkseen
sohvalle sisarusten huoneessa; -- vai siinä kaikki!

-- Niin, tervehdä veljeäsi, sanoo hän, -- ilmoitti Therese silmäillen
aukaistua kirjettä, joka oli kirjoitettu mitä kauneimmalla käsialalla
hyvin hienolle silopaperille.

-- Entä mitä on sinun kirjeessäsi? -- kysyi luutnantti, kääntyen toisen
sisaren puoleen, joka hänkin luki kirjettä; -- no, mitä hän kirjoittaa
sinulle?

-- Tervehdä veljeäsi, on tässäkin, -- ilmoitti puolestaan Laura.

-- Eikö muuta?

-- Ei, kiltti Gustaf!

-- Peijakas periköön kaikki naiset! -- ärähti luutnantti, hypähtäen ylös
sohvalta.

-- Hyi, kuinka sinä puhut! -- huudahti Therese.

-- Äiti sanoi, että Julia käyttäytyi hyvin sopimattomasti, -- huomautti
veli.

-- Nyt et puhu totta, Gustaf, -- väitti Laura vastaan; hän sanoi, että
mikä sopii Julialle, ei sovi muille tytöille, sillä Julia on suuri
taiteilijatar sekä sitäpaitsi tarpeeksi järkevä olemaan menemättä
pitemmälle kuin on sopivaa.

-- Minusta hän marssi jo kyllin pitkälle, -- jupisi luutnantti; -- minun
puolestani saakoon hänet lempo!

-- Hän ei saa Juliaa etkä sinäkään! -- virkkoi Therese.

-- Puhutko minun saamisestani, senkin tyhmyri? Luuletko, että minä
menisin naimisiin taiteilijattaren kanssa, joka maalaa tauluja?...
Luuletteko minua todellakin sellaiseksi pässinpääksi?

-- Tuomari Arenius ei ole pässinpää, mutta hän suree vielä tänäkin
päivänä Julialta viime vuonna saamiaan rukkasia, -- vakuutti Laura.

-- Arenius on kelpo mies, -- lisäsi Therese, -- ja hänellä on suurin
tuomiokunta koko maassa, on isä sanonut.

-- Eivät ne olleet ainoat rukkaset, jotka Julia on antanut, -- virkkoi
Laura.

-- Eivätkä liene viimeisetkään... Varo itseäsi Gustaf!

Uusi kirous huulillaan tarttui luutnantti hattuunsa ja ryntäsi ulos
sisarusten huoneesta.

Hän lähti portaita alas, mutta tapasi keskiportailla hienon herran, joka
oli sotilaallisen näköinen ja jolla oli kultasankaiset silmälasit.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi! -- lausui vieras, nostaen kohteliaasti
lakkiaan; -- neiti Julia Palm kai asuu täällä?

-- Kyllä hän asuu, -- vastasi luutnantti Gustaf, uteliaasti tarkastaen
vierasta.

Sotilaat käyttävät harvoin silmälaseja, ja vielä harvemmin
kultasankaisia.

-- Voiko häntä saada tavata tähän aikaan? -- kysyi jälleen tuntematon.

-- Hänet voidaan tavata minä vuorokauden aikana tahansa, -- vastasi
luutnantti, -- nimittäin kun hän on kotona.

-- Hän ei siis nyt ole kotona?

-- Ei.

-- Tuleeko hän pian?

-- Ei.

Luutnantti Ellin vastaukset olivat hiukan teräviä, sillä ensiksikin
suututti häntä Julian kirjeissä olleet niukat terveiset hänelle,
toiseksi hän oli vihainen sisariensa äskeisistä puheista ja kolmanneksi
kiukustutti häntä se, että kukaan muu upseeri kuin hän uskalsi kysyä
Julia Palmia. Siihen tuli vielä lisäksi, että vieras herra usein käänsi
kasvonsa pois, niinkuin hän olisi pelännyt tulevansa tunnetuksi, mikä
seikka herätti kaartinupseerissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta.

-- Vai niin, vai ei hän tule kotiin pian? -- virkkoi vieras jälleen
ilmeisesti pahoillaan.

-- Ei!

-- Hän kai sentään saapuu kotiin yöksi?

-- Ei!

-- Onko hän matkustanut jonnekin?

-- On.

-- Onko hän lähtenyt maalle?

-- On.

-- Sepä ikävää! -- huokasi silmälasi-herra.

-- Anteeksi, onko se muka ikävää että saa oleskella maalla tähän
vuodenaikaan?

-- Tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?

-- En ainakaan minä.

-- Ehkä hän on matkustanut...

-- Minne? -- kysyi luutnantti Ell entistä uteliaampana ja
mustasukkaisempana.

-- Ehkä hän on matkustanut Noraan? -- tiedusti tuntematon hiukan
vapisevalla äänellä.

-- Herra siis tietää, että neiti Palmilla on tapana käydä Norassa? --
kysäisi luutnantti.

-- Niin, minä olen kuullut...

-- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

-- Onko siis varma, että hän on matkustanut Noraan? -- jatkoi herra,
jolla oli kultasankaiset silmälasit.

-- On, -- valehteli luutnantti Ell, vain vaivoin hilliten suuttumustaan.

-- Pyydän anteeksi, että olen vaivannut herraa! -- virkkoi tuntematon,
kumartaen ja kääntyen mennäkseen.

-- Eikö saa tietää, keneltä voin sanoa terveisiä? -- kysyi luutnantti.

-- Kysymys on eräästä taulusta... Anteeksi, että olen teitä viivyttänyt!
-- vastasi vieras, jatkaen menoaan portaita alas.

-- Ei haittaa ... minä olen juuri lähdössä ulos... Olette varmaankin
matkustavainen? -- uteli Gustaf.

-- Niin, minä olen matkustavainen.

-- Nähdäkseni palvelette jossain rykmentissä... Olemme siis tavallaan
tovereita.

-- Luultavasti.

-- Nimeni on Ell, toisen henkivartiokaartin luutnantti.

-- Sangen mieluista!

-- Entä te, jos saan luvan...

-- Kreivi Cronhjelm ... luutnantti ... luutnantti Skoonen
rakuunarykmentissä.

-- Nöyrin palvelijanne... Onko kreivi ollut kauan tuttava neiti Palmin
kanssa?

-- Olen tuntenut hänet lapsesta saakka.

-- Hitto periköön kaikki lapsuuden ystävät! -- jupisi kaartinluutnantti
itsekseen; -- mutta, -- lisäsi hän ääneensä, -- neiti Palm on asunut
kaksi vuotta vanhempaini luona, eikä hän ole vielä koskaan maininnut,
että...

-- Vai niin, vai on hän asunut kaksi vuotta herran vanhempien luona? --
virkkoi kreivi silminnähtävästi lisääntyneellä mielenkiinnolla; -- mutta
... missä hän oleskeli sitä ennen?

-- Missäkö oleskeli sitä ennen? -- toisti kaartinluutnantti
kummastuneesti; -- ja sitä kysytte te, herra kreivi, joka olette hänen
lapsuudenystävänsä!

Samassa astuivat molemmat veräjästä ulos kadulle.

-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut! -- lausui kreivi,
-- ja minä kiitän kohteliaimmin saamistani tiedoista.

-- Tiedoista! -- huudahti luutnantti Gustaf; -- mistä tiedoista?

-- Että ... että...

-- Ettäkö hän ei ollut kotona?... Ei kiittämistä, herra kreivi!... On
kuitenkin hyvin ikävää, ettei...

-- Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne! -- lausui kreivi, poistuen
nopeasti.

Luutnantti Ell seisoi hetkisen hyvin ällistyneenä. Kreivin
käsittämättömät sanat ja hänen arkaileva käytöksensä olivat tehneet
kaartinluutnanttiin epämiellyttävän vaikutuksen. Vielä lisäksi kreivi
oli harvinaisen kaunis, oikea »sankariksi puettu Amor-jumala», mikä
etuisuus, kun sen kilpailija huomaa, vaikuttaa mustasukkaisuuteen kuin
paloöljy tuleen.

Raivoissaan luutnantti Ell puri hampaitaan ja päätti ottaa lähemmin
selkoa sekä kreivin persoonasta että hänen mahdollisesta suhteestaan
Julia Palmiin.

Sitä tarkoitusta varten hän lähti astumaan eteenpäin, aikoen seurata
tuota salaperäistä kreiviä.

-- En tee sitä itseni vuoksi, -- valehteli hän itselleen, --
kysymyksessä on kotini kunnia... Kuka tietää, vaikka Julia, jota kaikki
olemme niin rakastaneet ja hänestä pitäneet, olisikin salaperäinen ja
pettäisi meitä... Kotini arvo vaatii minua selvittämään vyyhden, ja minä
seuraankin lankoja vaikka maailman ääriin saakka.

Toteuttaakseen tämän kiitettävän aikeensa hän marssi toisen jos
toisenkin kadunmitan tuon pakoonkiitävän nykyaikaisen lentotähden
perässä, kunnes hän viimein näki hänen Brunkebergin torilla nousevan
ajoneuvoihin ja ajuri vieressään lähtevän ajamaan Malmin Erottajakatua
pitkin.

Luutnantti huomasi pian olevansa ajurien ympäröimä ja vaarassa tulla
yliajetuksi, sillä hän ei kuullut heidän varoitushuutojaan.

Hän hyppäsi lähinnä oleviin keltaisiin kääseihin, eikä ajurinrenki
suinkaan myöhästynyt seuraamasta häntä.

-- Minne armollinen parooni käskee ajaa? -- kysyi viimemainittu,
tarttuen ohjaksiin ja heiluttaen ruoskaa heidän kummankin pään yllä,
samalla kun hän näytti kieltään tovereilleen.

-- Seuraa tuota herraa, joka ajaa edellämme punaisissa kääseissä! --
käski luutnantti; -- häntä, joka juuri lähti tästä... Etkö näe
ajoneuvoja tuolla Malmin Erottajakadulla?



XXXIV

SAMAN PÄIVÄN ILTANA


Noran tilan ruokakello soi illalliselle. Laajoilla tiluksilla
työskentelevä väki ojenteli työssä koukistuneita jäseniään, pannen ne
sitten päivän hauskimpaan liikkeeseen, nimittäin matkaamaan kotiin.

Konttoristi Albert Kron, joka juuri oli saapunut kotiin työmaalta,
heittäytyi väsyneenä ja hikisenä konttoripöydän ääressä olevalle
puutuolille.

Pehtoori Ström astui sisään konttoriin.

-- Minulla on herralle kerrottavana hauska uutinen, -- virkkoi hän
Kronille.

-- No, herra pehtoori?

-- Minä lähden tästä talosta huomenna.

-- Ja sitä pehtoori sanoo hauskaksi uutiseksi!

-- Niin ... se on hauska minulle ja luullakseni teillekin.

-- Kuinka niin?

-- Minut on asianomaisesti nimitetty Djursholman pehtooriksi Stenmanin
jälkeen, joka on lähtenyt tiehensä, ja herra on määrätty toistaiseksi
minun seuraajakseni.

-- Onko se mahdollista? -- huudahti Kron, iloissaan unohtaen
väsymyksensä.

-- Ja jos kreivi edelleenkin on tyytyväinen herraan, -- lisäsi pehtoori,
-- niin koroitetaan herra suosiollisesti ennen vuoden loppua Noran
vakinaiseksi pehtooriksi... No, eikö kelpaa sellaiselle, jonka ei
tarvitse ajaa partaansa useammin kuin kerran viikossa?

-- Minäpä tunnen erään hyvin kunnollisen pehtoorin, joka ajaa partansa
vain kerran kolmessa viikossa, -- vastasi Albert, luoden katseen Strömin
partaiseen leukaan.

-- Niin, niin... Mutta olinpa unohtaa... Milloin herra on alkanut olla
kirjevaihdossa prinsessojen kanssa?

-- Prinsessojen! -- toisti Albert kummastuneena.

-- Niin, on saapunut kirje, joka...

-- Kirje! -- huudahti konttoristi, hypähtäen seisaalleen, sillä hän
aavisti, kuka prinsessa oli; -- kirje!... Voi, antakaa tänne, antakaa
tänne!

-- Se on sellainen paperi, että siitä voisi leikata itselleen
irtokauluksia, -- virkkoi Ström, kopeloiden taskujaan; -- siinä on
oikein kultareunukset ja sinettikin, hitto soikoon, ja käsiala on kuin
englantilaista kaavakirjoitusta.

-- Hyväinen aika, herra pehtoori, antakaa minulle se kirje! -- pyysi
Albert, ojentaen molemmat kätensä esimiestään kohti.

-- Mutta olipa se nyt vaikka kultakirjaimin täytettyä hopeapaperia, --
jatkoi pehtoori, kopeloiden toista taskua toisen perästä, -- niin minä
olen sen nyt joka tapauksessa unohtanut polttimoon.

-- Hyvä Jumala, miten voikaan sellaisen unohtaa polttimoon! -- huudahti
konttoristi, rientäen ulos huoneesta.

Korkealta sakka-astian päältä löytyi vihdoin »prinsessan» kirje, jota
Albert kiiruhti lukemaan portaille paloviinatynnörien ja -mittarien
väliin.

Hän luuli kuitenkin istuvansa pilvien välissä Jaakopin tikapuilla, ja
polttimon rengit, joiden täytyi päästäkseen ulos ja sisään kavuta hänen
ylitseen, olivat ylös ja alas kulkevia enkeleitä.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

»Hyvä, vilpitön ystävä!

On suloista saada lausua ne sanat, ja vielä suloisempaa on tietää teidän
kuulevan ne mielellänne. Voi, teitähän minun on kiittäminen siitä,
etteivät ilo ja vapaus ole enää minulle vieraita. Ennen olivat
ajatukseni kiintyneet vain hirveihin kuviin -- kuviin, joissa näkyi
isänne palava talo ja kuoleva äitinne, _minun_ isäni häpeällinen kuolema
ja _minun_ äitini pitkäaikainen vankeus, joka sulki luotaan katumuksen
ja sovituksen.

Silloin minä kohtasin teidät, jota minä olin lapsuudestani saakka
kuvitellut hengeksi, joka tahtoi ja jonka täytyi tyttäreltä vaatia
sovitusuhria hänen vanhempainsa rikosten tähden, sovitusuhria, joka
olisi yhtä kauhea kuin syykin; mutta tavattuani teidät ja katsahtaessani
teidän sydämeenne, kauheat kuvat särkyivät pirstaleiksi ja paloivat
liekeissä, joista nousi nuori, jalo olento, jonka katse oli vapaa ja
sydän valmis sovitukseen. Hänet nähdessäni minun sieluni tuli
onnelliseksi.

Minä kiitän teitä siitä näystä ja onnestani!

Kohdatessamme viime kerran te valititte, että olette tiedoissa ja
taidoissa minua paljon alempana. Voi, ystäväni, tieto ja taito
kohottavat ihmisen katseen pilviin; mutta viattomuus ja hyveet
kohottavat ihmisen itsensä paljon korkeammalle. Uskokaa minua, Albert
Kron leijuu valoisemmissa avaruuksissa kuin Julia Palm, sillä
vanhempainsa varjot tummentavat viimemainitun elonpäivät.

Eikö vieläkään ole saapunut mitään tietoja hänestä! -- Missä hän on?
Mikä turvapaikka lieneekään hänelle avautunut, ja ennen kaikkea onko
hänen sydämensä avautunut vastaanottamaan parempia ja jalompia tunteita
kuin tähän saakka? Eikö Jumala lapsen rukouksesta voi avata rakoa kovaan
muuriin, jotta aamun valo pääsisi lämmittämään ja aamun kaste
kostuttamaan kuivettunutta maata, saadakseen itämään joitakin niistä
siemenistä, jotka taivas on kylvänyt jokaisen ihmisen sydämeen?

Kiiruhtakaa pikaisesti ilmoittamaan minulle, mitä tiedätte hänestä;
älkää salatko minulta mitään. Vaaran hetkenä minä mieluummin valvon kuin
uneksin.

Ja nyt pari sanaa tulevaisuudesta. Muutamia päiviä ennen saapumistani
Gunilholmaan, missä nyt, sivumennen sanoen, elän paratiisin elämää
luonnon ja taivaan parissa, oli täkäläinen pehtoori kuollut. Tämä tapaus
sattui sitäkin sopimattomampaan aikaan, kun kreivi Gyllenstjerna oli
juuri päättänyt matkustaa ulkomaille muutamiksi kuukausiksi, eikä hän
nykyisin tiedä ketään luotettavaa henkilöä, jolle hän voisi uskoa
Gunilholman hoidon; tila on suuri ja siihen on sitäpaitsi yhdistetty
tehdaskin, joten tämä kaikki vaatii hyvin tarkkaa huolenpitoa, varsinkin
tähän aikaan vuodesta. Silloin minä äkkiä muistin teidän lausuneen, että
te kerran tahtoisitte päästä jonkun suuren tilan hoitajaksi --
kohtuullinen kunnianhimo, ystävä-parkani!

Minä maalasin heti teidän kuvanne ja lienenkin onnistunut siinä erittäin
hyvin, sillä yhtä innokkaasti kuin minä olin työskennellyt, yhtä
innokkaasti, 'rukoili' kreivi (käytän todellakin oikeata sanaa) minua
heti ensi postissa kirjoittamaan 'lapsuudenystävälleni' kysyäkseni,
suostuisiko hän ottamaan hoitoonsa Gunilholman siksi aikaa kuin kreivi
oleskelee ulkomailla. Te saisitte sitäpaitsi kreivin lupauksen, että jos
hän olisi tyytyväinen teihin ja te häneen, niin teistä tulisi vainajan
seuraaja.

Ystäväni, mitä te sanotte tästä ehdotuksesta? -- Kreivi ja kreivitär
edustavat ihan jaloimpia perheitä mitä tunnen, ja heidän alaisensa
kerrassaan jumaloivat heitä. Asian tuntijain lausunnoiden mukaan
Gunilholman pehtoorinpaikka on parhaimpia. Edellinen pehtoori oli
Gunilholmaan tullessaan köyhä, mutta hän jätti jälkeensä omaisuuden,
jolla leski ja lapset tulevat hyvin toimeen. Pehtoorinrakennus käsittää
useita kauniita huoneita, ja se on erään joen varrella, joka virtaa
tuuheitten lehdikkojen ja rehevien niittyjen keskitse. Minulla on tapana
usein pistäytyä siellä, sillä rakennus yhdessä puutarhan ja joen kanssa
muodostavat mitä somimman ihannepaikan maan päällä. Albert, te tulette
siellä viihtymään ja minä tiedän erään toisenkin, joka myöskin siellä
viihtyisi.

Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko heti lähteä nykyisestä paikastanne.
Oh, jospa te voisitte! Se tuottaisi onnea teille ja -- miksi sitä salata
-- myöskin minulle, ehkä eniten minulle. Olen luvannut kreiville, että
te heti vastaatte. Auttakaa minua pitämään sanani. Olen myös vakuuttanut
että vastaus tulee suotuisa. Auttakaa minua pitämään sekin lupaukseni!
Antakaa minulle anteeksi kärsimättömyyteni, hyvä, vilpitön ystävä!

Te kai käytte usein kasvatusäitini luona hänen yksinäisessä
metsätorpassaan. Tervehtikää häntä ja sanokaa, ettei ehkä enää ole
pitkälti siihen päivään, jolloin minä saan aina olla hänen lähellään ja
huolenpidollani korvata hänelle ainakin osan siitä hyvyydestä, jota hän
on minulle osoittanut. Hän on yksi henkilö siinä onnen ryhmässä, josta
minä jo olen tehnyt luonnoksen mielikuvituksen keveälle kankaalle, mutta
jonka muuttumista ja täydentymistä todellisuuden pohjalle minä rukoilen
Jumalalta illoin ja aamuin.

Miten ikävä, että minun nyt täytyy lopettaa! Linnan piha vilisee
täynnään vaunuja, ja minua odotetaan. Kaikki sanovat, että tänään tulee
hauskaa; mutta jos he tietäisivät, kuinka vähän iloa he tuottavat
minulle vetäessään minut pois kirjoituspöytäni äärestä, niin ei heillä
varmaan olisi sydäntä sitä tehdä, sillä kaikki ovat minulle niin hyviä
ja kohteliaita.

Jalo ystäväni, minä odotan levottomalla kaipuulla vastaustanne, jossa
saan tietoja teistä itsestänne sekä _hänestä_. Kunpa kaikki kävisi
niinkuin toivon! Ehkä se kuitenkin olisi liian paljon pyydetty! Mutta
kunhan ette ainakaan te saisi kärsiä uusia suruja ja huolia minun
tähteni! Vielä en ole korvannut teille niitä murheita, mitä jo olette
saanut kärsiä. Voi, Julia antaisi teille kaikkensa, ja kuitenkin hän
itkisi katkerasti, että hänellä olisi niin vähän antamista.

Albert, te olette minulle kallis -- minäkin tahtoisin olla kallis
teille.

                                                           Julia.»

Tämän kirjeen luki Albert Kron kymmenen kertaa, vaikkakin hän jo ensi
lukemisen jälkeen melkein osasi sen ulkoa.

       *       *       *       *       *

Kunnaalla olevan tuvan oven edustalla käveli muuan nuori mies
edestakaisin, kärsimättömyydestä hieroen käsiään.

Väliin hän astui toisella jalallaan tuvan portaalle, väliin taas veti
sen pois. Kärsimättömyyteen oli yhtynyt epäröiminen.

Näiden onnettomien mielentilojen uhri ei ollut kukaan muu kuin Gustaf
Ell, jonka mustasukkaisuuden henki oli iltapäivällä äkkiarvaamatta
johtanut kauniin luonnon helmaan pääkaupungin hälinästä.

Sisältä tuvasta kuului kiivasta sananvaihtoa, mikä sai luutnanttimme
vetäytymään piiloon tuvan nurkkauksen taakse.

Tirkistäessään piilopaikastaan hän näki kultasankaisia silmälaseja
käyttävän herran astuvan kunnaan rinnettä alaspäin.

Luutnantti hiipi hetimiten hänen jälkeensä, eikä ollenkaan huomannut
erästä eukkoa, joka seisoi tuvan portailla ristissäkäsin ja kasvoiltaan
kuolonkalpeana.

Vieras herra ja hänen seuraajansa olivat tuskin ehtineet tasaiselle
paikalle kunnaan juurella, kun ensinmainittu äkkiä kääntyi ja pysähtyi.

-- Herra! -- huusi kultasankaisia silmälaseja käyttävä tuntematon; --
miksi te hiivitte minun jälessäni?... Mikä on tarkoituksenne?... Mitä te
tahdotte?

-- Luulisinpä itselläni olevan oikeuden kulkea minne ja miten haluan, --
vastasi luutnantti.

-- Onko teillä oikeus seurata minua salaa kuin vakoilija?... Te olette
ajanut perässäni kaupungista saakka ... olette tullut jälessäni tuonne
tuvalle ... ja nyt te taas olette minun kintereilläni!... Vielä kerran
pyydän teitä jättämään minut rauhaan, tai muussa tapauksessa minun on
pakko käyttää väkivaltaa vapautuakseni teidän epämiellyttävästä
seurastanne.

-- Te uhkaatte, herra kreivi! No, sitä parempi... Teidän käytöksenne on
tuntunut minusta sangen merkilliseltä, ja minä vaadin teiltä selitystä!

-- Mikä teistä on näyttänyt merkilliseltä?... Mistä minun tulee antaa
teille selitys?

Luutnantti Ell hieman hämmästyi näistä kysymyksistä, joihin vastaaminen
ei ollutkaan yhtä helppoa kuin hän oli kuvitellut. Lähemmin tuumittuaan
hän ei huomannutkaan mitään merkillistä siinä, että joku henkilö etsii
Julia Palmia puhuakseen hänen kanssaan hänen tauluistaan ja sitten
lähtee sinne, missä sanotaan hänen olevan.

-- Te olette tungetteleva, sietämätön olento, -- jatkoi kultasankaisia
silmälaseja käyttävä herra; -- ja ellette nyt heti poistu, minä poltan
univormuhousujenne hopeanauhat!

-- Mitä suvaitsette sanoakaan, herra kreivi? -- huudahti luutnantti,
astuen häntä askeleen lähemmäs.

-- En puhu arvoituksia herra! -- huusi toinen, ojentaen samassa kahden
pistoolin suut hämmästynyttä kaartinluutnanttia kohti.

Gustaf Ell oli hyvinkin peloton nuori mies, vaikka olikin onnettomasti
rakastunut. Hän tosin astahti taapäin, mutta koetti kuitenkin kädellään
sitä kohtaa tamineissaan, jossa hän täydessä univormussa ollessaan
tapasi miekankahvansa. Valitettavasti hänellä nyt oli yllään
siviilinuttu, jonka vuoksi aseeseen tarttuminen jäi pelkäksi
vaistomaiseksi liikkeeksi.

-- Kuten sanottu, -- jatkoi asestettu henkilö, -- minä kärvennän
molemmat hopeanauhuksenne, jotta en tekisi itseäni syypääksi
puolueellisuuteen kummallekaan taholle.

-- Te kannatte murha-aseita taskussanne, hyvä herra! -- virkkoi
luutnantti. -- No, hyvä on, jos olette aatelismies ja sotilas, kuten
väitätte olevanne, niin antakaa minulle toinen pistooli ja menetelkäämme
niin kuin miesten tulee!

-- Te tahdotte kaksintaistelua?

-- Niin.

-- Minkä johdosta?

-- Se on minulle samantekevää. Antakaa tänne pistooli, ellette ole
pelkuri raukka!

-- Te olette kurja vakooja, -- vastasi kreivi. -- Sellaisen kanssa ei
ole tapana taistella ... mokoma mies yksinkertaisesti ammutaan ja
jätetään kentälle verissään kuin härkä.

-- Mitä, uskallatteko...?

-- Laittaa vetohaavaukset molempiin raajoihinne?... Tietysti.

Herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit, teki jo liikkeen
toteuttaakseen kyseenalaisen yksinkertaisen kirurgisen leikkauksen, kun
hän äkkiä tunsi kaksi rautaista kättä tarttuvan kumpaankin
käsivarteensa.

Nämä kädet olivat konttoristi Albert Kronin, joka oli rientänyt paikalle
lähellä olevasta pensaikosta, mistä hän oli joutunut kuulemaan ja
näkemään äskeisen kohtauksen.

-- Roisto, murhaaja! -- huusi luutnantti, lähestyen vastustajaansa
vihasta raivoten. -- Nyt se lurjus jo vapisee.

Se olikin totta, mutta vapisipa myöskin konttoristi, joka oli nähnyt
silmälasien takaa leimuavan katseen.

-- Hän ei ole mikään aatelismies eikä sotilas, -- jatkoi
kaartinluutnantti, laskien kätensä kreivin olkapäälle. -- Hän on
valepukuinen pahantekijä... Kuka te olette ja mistä tulette? Vastatkaa
tai muuten murjon teidät!

-- Vaiti, herra luutnantti! -- virkkoi konttoristi, joka syvään
hengähtäen jälleen oli päässyt tasapainoon. -- Vaiti!... varokaa,
sillä...

Samalla hän työnsi luutnantin käden pois valekreivin olkapäältä.

-- Mitä tarkoitatte? -- murahti luutnantti kummastuneena. -- Asetutteko
hänen puolelleen?

-- Tämä henkilö on, -- vastasi Albert, vääntäen pistoolit pois vangin
käsistä, -- hän on...

-- Mikä hän on?

-- Hän on mielipuoli, joka on karannut eräästä naapuritalosta, missä
häntä on tänä kesänä säilytetty.

-- Mielipuoliko! -- huudahti luutnantti, perääntyen pari askelta.

-- Niin, häntä on etsitty kaikkialta. Oli onni, että vihdoinkin saimme
hänet käsiimme. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen täällä alhaalla, herra
luutnantti, -- lisäsi hän iskien merkitsevästi silmää viimemainitulle.
-- Minä vien tämän onnettoman ensin tuolla kummulla olevaan mökkiin,
jonka jälkeen heti palaan herra luutnantin luokse.

Sitten hän tarttui kultasankaisia lasisilmiä pitävän herran käsivarteen,
lähtien hänen kanssaan astumaan ylös kunnasta.

Luutnantti Ell jäi seisomaan paikalleen. Kuta enemmän hän ajatteli illan
tapahtumaa, sitä enemmän hän varmistui siitä, että hän todellakin, kuten
konttoristi mainitsi, oli ollut tekemisissä mielipuolen kanssa. Hänen
täytyi myöskin myöntää olleensa aika hupsu lähtiessään suinpäin
Tukholmasta ja jättäessään häntä siellä odottavan illallisen,
juostakseen karanneen mielipuolen perässä kauas maalle tomussa ja
pölyssä.

Hän sadatteli itseään ja Julia Palmia, joka tietysti yksinään oli syypää
kaikkeen tähän kirottuun seikkailuun.

-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, että minun on täytynyt antaa herra
luutnantin odottaa näin kauan, -- virkkoi samassa Albert Kron hänen
vieressään, -- mutta ei ollut mikään helppo asia saada sairasta
nöyrtymään ja rauhoittumaan.

-- Hyvä herra, kuka se henkilö oikeastaan on? -- kysyi luutnantti.

-- Hän on muuan maisteri Upsalasta, -- vastasi Albert.

-- Joka tietysti on lukenut itsensä hourupäiseksi. Mutta sitä ei
kuitenkaan voisi päättää hänen ulkonäöstään. Hänen kasvojensa väri on
terve ja ryhtinsä kieltämättä kaunis. Tosiaankin hän näyttä sotilaalta.

-- Se on luultavasti seuraus hänen hulluudestaan, -- vastasi Albert
hajamielisesti.

-- Mitä sanotte! -- huudahti luutnantti, luoden tuiman katseen Kroniin.
-- Mitä oikeastaan merkitsee...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa, sillä hän huomasi, että nuoren
konttoristin tummanruskeat kasvot olivat muuttuneet kalmankalpeiksi.

-- Voitte varmaankin pahoin, -- huomautti luutnantti hämmästyneenä tästä
näystä.

-- Mielipuoli teki minuun niin ikävän vaikutuksen. -- On tavattoman
kauheata nähdä muuten terve ja voimakas ihminen vailla vähääkään järjen
rahtua.

-- Onpa kyllä, onpa kyllä, -- myönsi luutnantti olkapäitään kohauttaen.

Puhellessaan olivat herrat joutuneet Noraan johtavalle sivutielle, jota
he lähtivät astumaan edelleen.

-- Mikä johdatti herra luutnantin tuon maisteri-raukan seuraan? -- kysyi
konttoristi hetken vaitiolon jälkeen.

-- Se on peräti helposti selitettävissä, -- vastasi puhuteltu hetken
aikaa yskittyään. -- Minusta näytti heti, että tuo onneton oli jossain
suhteessa epäiltävä.

-- Missä herra luutnantti hänet tapasi?

-- Hm, hän tuli meidän luoksemme kotiin, kysyen neiti Palmia.

-- Vai niin, vai häntä hän kysyi, -- virkkoi Albert surullisesti.

-- Mutta koska hän ei ollut kotona, arveli mies itse hänen lähteneen
Noraan.

-- Hän ei siis tiedä neiti Palmin olevan Gunilholmassa kreivi
Gyllenstjernan luona? -- kysyi konttoristi, koettaen turhaan peittää
levottomuuttaan.

-- Ei, minä annoin hänen jäädä siihen luuloon, että hän on tullut tänne,
sillä, kuten sanottu, huomasin heti miehen ruuvien olevan hieman
höllässä.

-- On hyvä, ettei hän tiedä, missä neiti Palm on, -- virkkoi Kron
ikäänkuin raskas paino olisi pudonnut hänen hartioiltaan.

-- Ei ... mutta kuinka, hitto vie, tuo mielipuoli tuntee neiti Palmin?
-- kysyi luutnantti.

-- Neiti Palmin oleskellessa täällä joku aika takaperin, vastasi Albert,
-- kävi hän pari kertaa tuon sairaan miehen luona ... useat pitäjän
säätyhenkilöt pistäytyvät silloin tällöin maisteri-raukkaa katsomassa
... luultavasti hän silloin sai tietää neiti Palmin nimen ja olinpaikan.

-- Niinpä kai ... mutta puhukaamme mieluummin jostain muusta! Kukaan ei
viisastu hulluista eikä hullut viisastu mistään ... ha ha ha!

-- Herra luutnantti ansaitsee kiitoksen siitä, ettei jättänyt sairasta
ilman suojaa.

-- Miten muutenkaan olisin voinut menetellä ... huomasinhan heti ensi
silmäyksellä hänen olevan mielipuolen. Pelkäsin, että hän saattaisi
tehdä jotain vahinkoa, ja siksi nähkääs...

-- Niin, niin, menettelyllänne osoititte suurta ihmisrakkautta.

-- No, ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän... Tein ainoastaan
velvollisuuteni ... mutta puhuaksemme nyt jostain hauskemmasta asiasta
niin...

-- Se minua ainoastaan kummastutti, -- keskeytti hänet Albert, -- kun
tapasin hänet ja herra luutnantin melkein aikeissa ryhtyä
kaksintaisteluun.

Luutnantti punastui, mutta ei jäänyt kuitenkaan neuvottomaksi.

-- En voinut muutakaan, -- vastasi hän -- sillä mies veti esiin
pistoolinsa, uhaten ampua minut. Ikävässä leikissä on aina parasta
näyttää iloista naamaa, ajattelin minä, ja siksi olin ryhtyvinäni
kaksintaisteluun hänen kanssaan.

-- Niinpä niin, eipä siinä mukaan auta, -- virkkoi Albert luoden
luutnanttiin tutkivan katseen.

Luutnantti katsoi maahan, nyhtäen hämmentyneenä napin lievenutustaan.

-- Minä annan palttua koko hullulle! -- huudahti hän vihastuneena,
osaksi siitä, että tuo hävytön maalaiskeikari uskalsi tarkastella häntä,
osaksi siitä, että napin repäiseminen saattoi hänen jo ennestään pahasti
runnellun pukunsa yhä näkyvämpään epäjärjestykseen. -- Ellette pane
pahaksenne, hyvä herra, niin pyytäisin saada tehdä teille muutamia
omantunnonkysymyksiä.

-- Omantunnonkysymyksiä! -- toisti konttoristi kummastuneesti.

-- Kuulun niihin ihmisiin, -- aloitti luutnantti, -- jotka vihaavat
kiertoteitä ja siksi menen aina suoraan asiaan, maksakoon mitä maksaa,
ja samanlaista menettelyä vaadin kaikilta kunniallisilta ihmisiltä.

Nämä sanat olivat täydessä ristiriidassa niiden suunnitelmien kanssa,
jotka hän oli tehnyt, levätessään kunnaan juurella; mutta nähtävästi
olivat kaikki kietovat kysymykset häipyneet hänen muististaan.

-- Minäkin esiinnyn mielelläni avomielisesti ihmisiä kohtaan, -- mutta
eri asia on, voiko niin menetellä kaikkien suhteen, ja onko aina oikein
tehdä niin.

-- Epäilemättä, epäilemättä, -- sanoi luutnantti hieman ällistyneenä
tästä äkillisen suorasta puheesta.

-- Mitä herra luutnantti oikeastaan aikoi sanoa? -- kysyi konttoristi
tullen jälleen hajamieliseksi ja vilkaisten useasti taakseen.

-- Aion tehdä muutamia kysymyksiä neiti Palmin suhteen, -- virkkoi
edellämainittu. -- Tehän olette lapsuudenystävä hänen kanssaan?

-- Jos hän on niin sanonut, on se totta, -- myönsi Albert.

-- Miten tulitte hänen tuttavakseen?

-- Ellei neiti Palm ole sitä kertonut, todistaa se, ettei hän ole
tahtonut sitä seikkaa koskettaa.

-- Kyllä hän on siitä kertonut.

-- Koska hän on sen tehnyt, niin on väärin ja epäkohteliasta, herra
luutnantti, koettaa tiedustella toiselta henkilöltä, onko hän puhunut
totta.

Luutnantti Ell puri huultaan.

-- Myöntäkää, herra, että olette ihastunut häneen!

-- Ihastunutko?... En, minä jumaloin häntä! -- vastasi Albert, painaen
kädellään sydäntään.

Jos luutnantti olisi tiennyt, että tämän käden ja sydämen välillä oli
kirje Julia Palmilta, olisi hän varmasti saanut sappitaudin.

-- Ehkä aiotte kosiakin häntä, te mainio konttoristi? -- jatkoi sotilas,
voimatta enää hillitä mustasukkaisuuttaan.

Konttoristi mittasi luutnanttia kiireestä kantapäähän. Viimemainittu
punastui, sillä hän luuli konttoristin tarkastelevan hänen turmeltunutta
pukuaan, odottaen, että tämä hymyilisi hänelle halveksivasti.

Sitä hymyä ei sentään ilmestynytkään, mutta kuitenkin olisi luutnantti
raivostunut, jos hän olisi arvannut nuorukaisen ajatukset.

Ne olivat:

Tämä nuori, kaunis ja komea mies rakastaa Julia Palmia, mutta tyttö
asettaakin minut etusijalle hänestä... Voi, miten olenkaan onnellinen ja
miten onneton on tuo vieras herra!

-- Ja tietysti te vihdoin aiotte mennä hänen kanssaan naimisiinkin? --
kiljaisi luutnantti.

Voi miten ihminen joutuukaan pahaan verkkoon ollessaan mustasukkainen!

-- Minäkö menisin naimisiin hänen kanssaan? -- virkkoi Albert heikolla,
vapisevalla äänellä. -- Kuinka minä voisin ajatellakaan sellaista?

-- Se oli sangen ymmärtäväisesti sanottu, -- kiitteli luutnantti; --
todellakin erittäin ymmärtäväisesti!... Onhan käsitettävissä, että
tyttö, joka on saanut sellaisen kasvatuksen, nimen ja arvonannon kuin
neiti Palm ... sekä teidän asemassanne oleva nuorukainen... Jumala
varjelkoon minua koettamasta millään tavoin alentaa teidän arvoanne ...
mutta te ehkä tiedätte, että neiti Palm on kuin perheemme jäsen ... me
pidämme häntä tyttärenämme, sisarenamme ja...

-- Mihin herran nimessä ovat molemmat kääsit joutuneet? -- huudahti
konttoristi äkkiä luutnantin suureksi hämmästykseksi.

Kilpakumppanit olivat onnellisesti saapunet taloon, ja heidän edessään
aukeni selkeä näköala Noran polttimolle.

-- Ja missä ovat miehet sitten? -- jatkoi Albert, katsellen ympärilleen
kaikille suunnille. -- Kas, tuollahan ne makaavatkin maassa... Ylös,
senkin ryökäleet! -- huusi hän, pudistellen renkejä, jotka kuorsasivat
syvään ja raskaasti -- He ovat juoneet itsensä humalaan ... heihin on
mahdoton saada eloa.

Juopunutta ajorenkiä ei saisi liikkeelle, vaikka johtaisi häneen
sähkövirran.

Polttimon palvelija kertoi, että muutamat hänen toverinsa olivat
juottaneet ajomiehet humalaan, ottaneet heidän ajoneuvonsa ja lähteneet
kukin tyttöineen huviretkelle Djursholmaan, joka oli noin penikulman
päässä Norasta.

-- Mutta miten minä nyt pääsen takaisin kaupunkiin? -- huudahti
luutnantti epätoivoissaan. -- Enkö voi saada hevosta täältä talosta?

-- Mahdotonta, -- vastasi konttoristi, -- kaikki hevoset on jo päästetty
laitumelle, ja sitäpaitsi ei minulla eikä pehtoorillakaan ole oikeutta
lainata kenellekään tilan hevosia... Lähimpään kestikievariin on
penikulman matka ... joten, jos herra luutnantti ei suvaitse jäädä tänne
yöksi, niin...

-- Mahdotonta, hyvä herra, minulla on harjoitus Ladugårdsgärdetissä
huomenna kello kuusi, joten, vaikka minun pitäisikin lähteä kotiin
kävellen, niin... Kirottu matka!

Konttoristi ei sen enempää koettanut saada häntä jäämään; päinvastoin
hän toivoi vieraan menevän, joskaan ei juuri sinne, missä pippuri
kasvaa, niin ainakin Ladugårdsgärdetiin, jossa laakerit lehtivät.

-- On hyvin luultavaa, -- virkkoi hän lohduttavasti, -- että herra
luutnantti tapaa tiellä jonkun matkustajan, joka luovuttaa luutnantille
sijan ajoneuvoissaan... Pahoittelen, ettei minulla ole tilaisuutta
tarjota mitään virvokkeita, mutta täällä ovat jo kaikki menneet levolle
... maalla mennään aikaisin nukkumaan... Mutta jos herra luutnantti
haluaa lasin maitoa, niin...

-- Maitoa! Hyi hitto! -- virkahti luutnantti. -- Olin aika pässinpää
lähtiessäni tänne!

Konttoristilla ei ollut tähän mitään huomautettavaa, jonka jälkeen
soturimme, päätettyään lähteä jalan, sanoi jäähyväiset ja lähti
liikkeelle.

Mutta minkälainen kävelymatka siitä koituikaan! Joka kolmannella
askeleella hänen täytyi pysähtyä pudistamaan kengästään hiekanjyviä,
joita pääsi sinne tunkeutumaan pienestä reijästä jalkineessa. Hän ei
myöskään voinut kävellä ruohikolla, sillä oli alkanut rankasti sataa
mikä tietysti oli hyvin terveellistä maan mullalle ja virvoittavaa
vaeltajalle, mutta jolla oli tavanmukainen liottava ominaisuutensa.

Hän tapasi monta kärryillä ajavaa henkilöä ja hänellä olisi ollut
tilaisuus päästä heidän mukanaan mihin taloon tahansa tuolla
miellyttävällä maaseudulla; mutta kukaan ei suostunut kääntymään
takaisin kaupunkiin sellaisen sään vallitessa.

Läpimärkänä ja melkein avojaloin hän vihdoin saapui Stocksundiin. Siellä
kokoontui hänen ympärilleen väkeä, jotka nipistelivät häntä
poskiparrasta ja viiksistä, minkä jälkeen eräs herra, joka sanoi
olevansa nimismies, vei hänet innokkaasta vastarinnastaan ja jyrkistä
vastalauseistaan huolimatta lähellä olevaan kapakkaan. Siellä häntä
tutkittiin sen johdosta, että luultiin häntä erääksi elinkautiseen
vankeuteen tuomituksi, hempeämpään sukupuoleen kuuluvaksi valepukuiseksi
naiseksi.

Päästyään viimein vapaaksi hän sai jatkaa matkaansa, ja päivällisen
aikaan hän viimein saapui kotiin, tosin enemmän liikkuvan kattoräystään
kuin ihmisen näköisenä.

Hänen kärsimyksensä saivat seuraavana päivänä sotamiehet tuntea
nahoissaan. Nämä kyllä pian unohtivat luutnanttinsa kovakouraisuuden,
mutta viimemainitun mielessä säilyi aina hänen onneton retkensä
maaseudulle.



XXXV

HETKIÄ GUNILHOLMASSA


1. Kohtaus

Kahdeksan päivää tämän ikävän illan jälkeen pölähti keskipäivän aikaan
ilmoille paksu tomupilvi valtamaantiellä olevan ahteen ylimmältä
jyrkänteeltä noin neljännespenikulman päässä Guhilholman suuresta
sukukartanosta Västmanlandissa.

Tomupilvi laskeutui ja hälveni vähitellen ja pian saattoi eroittaa
täplikkään juoksijan, jonka selässä istui tummaan, liehuvaan
ratsastuspukuun puettu kevyt, solakka olento, päässään musta
silkkihuopahattu, johon kiinnitetty tiheä, viheriäinen harso leijui kuin
lippu tuulessa.

Mäeltä näkyivät tulevan suuret umpivaunut monine livreijoilla
koristettuine ajajineen ja palvelijoineen.

-- Skinnskattebergin vapaaherratar, -- virkkoi majesteetillinen
amatsooni hiljaa itsekseen, poiketen mäeltä metsään, jonne hän piiloutui
hevosineen, kunnes vaunut olivat ehtineet ahteen päälle, jatkaneet
matkaansa ja häipyneet näkyvistä.

Senjälkeen ratsasti nainen jälleen esiin tiheiköstä, asettuen entiseen
asentoonsa. Hetkisen odoteltuaan lähti hän kiitämään mäkeä alaspäin,
sillä hän oli huomannut eräät talonpoikaiskärryt, jotka kauempana
lähestyivät mäkeä. Täplikäs juoksija lähti nelistämään, kunnes se
saavutti äskenmainitut ajoneuvot.

-- Kaikkien hyvien enkelien nimessä tervetuloa! -- huusi ratsastajatar,
käännyttäen hevosensa ja pysähtyen.

Kärryissä istui tavallinen kyytipoika sekä muuan nuori, pölyiseen
matkapukuun puettu, auringon rusketuttama nuorukainen.

Iloisesta yllätyksestä huudahtaen hyppäsi matkustaja kärryiltä maahan,
lähestyen naista paljastetuin päin, käskettyään ensin kyytipojan jatkaa
matkaa mäen päälle.

-- Niin, tervetuloa! -- toisti ratsastajatar, tarttuen matkustajan
ojennettuun käteen, ja kumartui hänen puoleensa, painaen suudelman hänen
otsalleen.

-- Tämäpä iloinen kohtaus! -- huudahti nuorukainen ihastuneena. -- Minä
varmaan tulen hyvin onnelliseksi Gunilholmassa.

-- Poika parka, teidän kasvonnehan ovat aivan pölyn peittämä, -- virkkoi
nainen leyhytellen häntä valkoisella, pitsillä somistetulla
batistinenäliinallaan.

Ratsastajatar piti edelleen matkustajan kättä omassaan, hänen hevosensa
verkkaan astuessa mäkeä ylös. Hän katseli nuorukaista kauan sanaakaan
sanomatta ja hänen syvästä katseestaan ilmeni pelokas kysymys, jonka
nuorukainen ymmärsi.

-- Hän on poissa ja luultavasti varmassa tallessa, -- sanoi
viimemainittu melkein kuiskaten sekä tähystäen kummallekin puolelle
tietä, ikäänkuin hän olisi pelännyt jonkun kolmannen kuulleen hänen
vastauksensa.

Syvä kärsimyksen huoahdus puristui esiin solakan tytön ruusuisilta
huulilta, ja hänen äsken niin loistavat kasvonsa tummenivat, niinkuin
auringon sädekehä, kun pilven musta käsi sen pimentää.

-- Olin suuresti pahoillani, kun täytyi häiritä teidän rauhaanne, --
virkkoi nuorukainen. -- Kirjeeni varmaankin pahoin huolestutti teitä?

-- Huolestutti kyllä, -- vastasi tyttö, -- mutta sitä enemmän olen
teille kiitollinen... Minä olen nyt valmistautunut kaiken varalle...
Tietääkö hän minun oleskelevan täällä?

-- Sitä en luule... Muuten hän ei nyt näytä erittäin innokkaasti
haluavan tavata teitä... Syyksi siihen, miksi hän ei heti ensikerralla
sopimuksemme mukaan lähtenyt maasta, hän ilmoitti, että hän sitä ennen
halusi saada tietää teidän oikean nimenne ja paikan, missä te
tavallisesti oleskelette, voidakseen kirjoittaa teille. Nyt saatuaan
tietää kaiken tämän, selitti hän olevansa valmis matkustamaan, koskaan
enää tahtomatta nähdä teitä.

-- Hän seuraa minua niin kauan kuin hän ja minä elämme... Lähtihän hän
heti Noraankin minua etsimään, kun arveli minun olevan siellä.

-- Te siis luulette hänen kaikessa tapauksessa seuraavan teitä?

-- Luulen. Hän menee toisen kerran hovioikeudenneuvoksen asuntoon sekä
hankkii sieltä tietoonsa minun nykyisen olinpaikkani.

-- Hyvä Jumala, eikö siinä tapauksessa olisi ollut parasta jättää hänet
oikeuden kynsiin! -- huudahti Albert syvästi mielipahoissaan.

-- Se olisi kyllä ollut parasta minun turvallisuudelleni, mutta rauhaani
en sillä olisi saavuttanut... Täytyykö ja voiko tytär toimittaa äitinsä
vankilaan ja kuolemaan?

-- Sellainen äiti!

-- Tietäessäni, että minä itse jollain tavalla olisin avustanut hänen
vangitsemistaan sekä aiheuttanut sen johdosta hänelle uusia kärsimyksiä,
en milloinkaan saisi hetkenkään rauhaa.

-- Mutta jos hän joutuu kiinni ilman teidän myötävaikutustanne! --
huudahti nuorukainen kiihkeästi.

-- Mitä tarkoitatte, Albert? -- kysyi Julia, katsoen häneen terävästi.

-- Voisihan sattua, että hän kaikesta viekkaudestaan huolimatta
tunnetaan ja vangitaan. Silloinhan saisitte olla turvassa ja rauhassa.

-- Albert, minä luen sielunne ajatukset... Te siis saattaisitte pettää
sen onnettoman ... minun tähteni kyllä, sen tiedän ... mutta kaikessa
tapauksessa pettää hänet.

-- En kiellä, että sellainen ajatus minussa todellakin heräsi.

Julia päästi Albertin käden, kääntäen kapeat kasvonsa toisaalle.

Puhellessaan he olivat tulleet kyytipojan luo, joka jo oli ennättänyt
ahteen päälle ja jäänyt siinä heitä odottamaan.

-- Julia, antakaa minulle anteeksi! -- pyysi Albert pysähtyen. -- En
enää ajattele sellaista; olkaa armelias, älkää kääntäkö tuolla tavoin
kasvojanne pois minusta!

Julia ei vastannut, vaan antoi hevosensa verkkaan astua edelleen, joten
hän erkani yhä kauemmaksi nuorukaisesta, joka jäi seisomaan siihen,
mihin oli pysähtynyt.

-- Hyvästi, hyvästi! -- huudahti nuorukainen tuskallisesti hänelle,
nousten sen jälkeen takaisin kärryille.

-- Käännä ympäri! -- virkkoi hän kyytipojalle rajusti sykkivin sydämin.

Tämä katsoi matkustajaan kummastuneena.

Albert tempasi ohjakset pojan kädestä ja käänsi ajoneuvot.

Julian katseen mukana oli kadonnut hänen loistava tuulentupansa, eikä
odottavan pehtoorirakennnuksen todellisuus enää suonut hänen nähdäkseen
mitään korvausta.

-- Ei, ei! -- kuului hänen takanaan, juuri kun hän aikoi lähteä ajamaan
mäkeä alas, ääni, jonka sointu oli samalla kirkas ja valittava.

Nuorukainen katsoi taakseen, kohdaten Julian katseen samalla hetkellä,
kun tämä oli kääntänyt hevosensa ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

Tuulentupa kohoutui jälleen näkyviin, ja Albert juoksi nyt toisen kerran
tyttöä kohti.

-- Te aioitte siis todellakin lähteä takaisin! -- virkkoi hän hieman
katkerasti.

-- En kestänyt nähdä teidän olevan tyytymätön minuun.

-- Mutta sensijaan voimanne kyllä riittivät rikkomaan lupauksenne
kunnialliselle miehelle, joka luottamuksella on teitä odottanut ja
odottanut, -- virkkoi tyttö ankarasti.

-- Minä menettelin väärin, minä häpeän heikkouttani, -- vastasi Albert,
luoden katseensa maahan.

-- Olen huomannut, että monet, melkein kaikki ihmiset ovat heikkoja,
mutta teistä en olisi koskaan sellaista odottanut!

-- Te muserratte minut kokonaan! -- huokasi nuorukainen, uskaltamatta
katsoa häneen. -- Voi, -- virkkoi hän sitten hetken kuluttua, --
olisihan minun pitänyt muistaa, että jos tuo onneton joutuisi kiinni,
saisi maailma heti paikalla tietää teidän läheisen suhteenne häneen...
Olin sokea, kun en sitä käsittänyt!

-- Ystävä hyvä, vielä ette tunne minua! -- sanoi Julia. -- Mitä
pelkäämistä on minulla, joka olen viaton!... Jos ympäristö, tullen
tuntemaan minun suhteeni murhaajaan, sen vuoksi tuomitsisi ja halveksisi
minua, ei se saattaisi minua ollenkaan murheelliseksi... Maailma saisi
silloin puolestaan osakseen minun halveksumiseni!

Näitä sanoja lausuessa säihkyi ylpeys Julian tummista silmistä.

-- Jos hänet uudelleen suljettaisiin vankilaan, -- jatkoi hän hieman
hellemmin, -- paatuisi ja kovettuisi hänen sydämensä entistä enemmän,
sillä siellä, missä pakko levittää varjonsa, ei koskaan kasva lempeitä
ruusuja -- ne aukaisevat limppunsa ainoastaan vapauden auringon
paisteessa... Kuka tietää, vaikka hän vielä kerran, kun hänellä ei ole
enää mitään uhmattavaa, alkaisi tuntea katumusta ja sovituksen kaipuuta?

-- Mutta, -- virkkoi Albert, -- eikö hänen, voidakseen sovittaa
rikoksensa, täydy alistua lain kostoon?

-- Täytyy, -- vastasi Julia, painaen kädellään sydäntään ja katse
kohotettuna korkeuteen... Vasta silloin hän saavuttaisi sovituksen
maailman ja Jumalan edessä.


2. Pehtoori

Eräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Albert Kronin saapumisen jälkeen
Gunilholmaan astui tämä erääseen linnamaisen herraskartanon komeaan
huoneeseen.

Suurella leposohvalla, joka oli verhottu ruusullisella kankaalla sekä
varustettu kullatulla selkänojalla, istui kolme henkilöä, nimittäin
Gunilholman kreivi ja kreivitär ja Julia Palm.

Kuten jo kävi selville Julian kirjeestä Noran konttoristille, rakastivat
alustalaiset suuresti tätä kreivillistä pariskuntaa, jollainen suhde
yleensä ei ollut lainkaan epätavallinen vanhojen aatelisperheiden
omistamilla maatiloilla. Voidaan mielihyvällä unohtaa heidän ankaran
ylimyksellinen ja vanhoillinen ajatustapansa, kun muistetaan, miten
inhimillisen hyvin he yleensä kohtelevat alustalaisiaan ja niitä, jotka
ovat heistä riippuvaisia.

Gunilholman kreivillinen pariskunta oli myös tunnettu korkealle
kehittyneestä taiteentuntemuksestaan, mikä ominaisuus taas ei ollenkaan
ole tavallinen rikkaiden ja ylhäisten ihmisten keskuudessa. Kartanon eli
linnan muurien sisäpuolella oli kokoelma tunnettujen mestarien maalaamia
tauluja, joiden lukua lisättiin joka vuosi ostamalla kotimaisia
maalauksia, jolloin otettiin yhtä paljon huomioon taiteilijan
aineellinen avustaminen kuin taideteoksien arvo. Kreivitär itse oli
taitava piirustaja, ja linnan kauniiseen taidekokoelmaan kuuluikin
useita hänen mustalla liidulla tekemiään piirroksia. Kreiviä taas
kiitettiin hyvästä aististaan ja arvostelukyvystään kaunotaiteiden
alalla, ja mikä oli parasta, hän todellakin omasi sen, mistä häntä
ylistettiin.

Kreivin ja kreivittären talvisaikaan oleskellessa Tukholmassa oli Julia
Palm päivittäinen vieras heidän kodissaan, eikä omaa tytärtä olisi voitu
kohdella hellemmin ja rakkaammin kuin häntä. Kreivi ja kreivitär, joilla
ei ollut lapsia, olivat monasti tarjonneet tuolle kauniille ja
lahjakkaalle tytölle tyttären asemaa perheessä; mutta Julia Palm oli
aina kieltäytynyt sitä vastaanottamasta, joko ylpeydestä tai rakkaudesta
elämään, joka riippui hänen omasta kyvystään. Kuitenkin oli kreivi
tehnyt nuoren taiteilijattaren kanssa sopimuksen, jonka mukaan
viimemainittu sitoutui tarjoamaan hänelle kaikki valmistamansa
maalaukset, joista rikas ostaja kunnioituksesta hänen taidettaan kohtaan
maksoi sellaisen hinnan, että itse Rafael olisi sen johdosta joutunut
epätoivoon. Muuten arveltiin yleisesti, että kreivi ja kreivitär olivat
testamentissaan suurehkolla summalla muistaneet kauniin taiteilijattaren
vastaista toimeentuloa ja onnea.

-- Herra kreivi on suvainnut kutsua minua, -- virkkoi Kron,
kumartaessaan leposohvalla istujille.

-- Olen, ystäväni, -- vastasi kreivi. -- Haluan teille ilmoittaa, että
lähden ylihuomenna Tukholmaan, matkustaakseni sieltä Ranskaan, missä
luultavasti tulen oleskelemaan puolitoista kuukautta... Samalla tahdon
myös huomauttaa, että vaikka te vasta niin vähän aikaa olette hoitanut
pehtoorintointa Gunilholmassa, minä kuitenkin olen teihin siksi
tyytyväinen, että lähden matkaan vähääkään huolestumatta tilani
menestyksestä poissaoloni aikana.

Albert kumarsi uudelleen kunnioittavasti.

-- Pidän sovittuna, että te jäätte tänne, -- jatkoi kreivi. -- Hoitakaa
tehtävänne samalla tavalla kuin tähänkin saakka, osoittakaa samaa
vakavuutta, järjestystä ja ahkeruutta, katsomatta omaa hyötyänne, niin
saatte nähdä, että ette ole palvellut kiittämätöntä isäntää.

Suuresti ilostuneena kumarsi pehtoori jälleen. Kuinka ihanaa onkaan
kuulla itseään ylistettävän, varsinkin rakastettunsa läsnäollessa!

-- Haluaisin vastaisuudessa entistä varmemmin kiinnittää teidät
Gunilholmaan, -- jatkoi kreivi, -- mutta voidaksenne viihtyä täällä
tulee teiden mennä naimisiin... Niin, niin, tarkoitan täyttä totta, ja
ystävänänne kehoitan teitä ajattelemaan sitä asiaa.

Hämmästyneenä ja punastuen hypisteli pehtoori hattuaan.

-- Ehkä jo olettekin tehnyt valintanne? -- kysyi kreivi. -- Olen sentään
melkein varma, että niin ei ole asian laita, sillä vaikka olettekin
hyvin nuori, niin te mielestäni kuitenkin olette niin ajattelevainen ja
ymmärtäväinen, ettette ole tuuminut mennä naimisiin, ennenkuin olette
saanut sellaisen toimeentulon kuin on tarpeen vaimon ja perheen
elättämiseksi... Mutta nyt, kun tämä este on poistettu, niin...
Kuulkaahan, ystäväni mitä pidätte pappilan tytöistä?... Somia neitosia,
luulemma, ja minä vastaan siitä, että ette ainakaan saa rukkasia.

-- Rakkaani, sinähän saatat nuorukaisen aivan hämilleen, huomautti
kreivitär.

-- Kas, -- jatkoi kreivi, jatkaen leikinlaskuaan, -- tehän punastutte
kuin tyttö... Huomaan selvästi, että jo olette satimessa... Järjestäkää
asiat vain niin, että heti kotiinpalattuani saan olla häissänne isän
sijaisena!... Mutta seuratkaa nyt minua työhuoneeseen, saadaksemme
hieman keskustella rakkaasta Gunilholmastamme, jota te ette suinkaan saa
unohtaa pappilan tyttöjen vuoksi.

Senjälkeen kreivi nousi ja meni erääseen sisähuoneeseen, nolostuneen
pehtoorin häntä seuratessa.

-- Me panimme poikaparan pään vallan pyörälle, -- virkkoi kreivitär, --
huomasitko, rakas Julia, miten kauniit ruusut kohosivat hänen
poskilleen?

-- Huomasin, -- vastasi Julia, hypistellen ahkerasti kädessään olevaa
kultaista piirustuspuikkoa.

-- Mieheni ehdotus ei ollut niinkään hullu, -- jatkoi kreivitär. --
Rovastin tyttäret ovat aika miellyttäviä, Lotta on ehkä liian hento...
Minusta Maria sopisi hänelle parhaiten, vai miten sinun mielestäsi?...
Sinun täytyy auttaa kelpo pehtooriamme... Koska kerran olet toimittanut
hänet tänne Gunilholmaan, täytyy sinun myöskin hankkia hänelle Gunilla!

-- Nuori pehtoori näyttää pystyvän itsekin puhumaan puolestaan, --
huomautti Julia punastuen, vaikka hän kovasti koettikin sitä estää.

-- Mistä nyt niin äkkiä sait verta poskipäihisi, Julia Palm? -- kysyi
kreivitär, katsoen nuorta ystävätärtään kasvoihin. -- Näytät olevan
hieman liian hartaasti kiintynyt lapsuudenystävääsi... Ha, ha, ha!...
Ajattele, jos _sinusta_ tulisi Gunilholman pehtoorin rouva!... Ha, ha,
ha!

-- Mitä armollinen Clémentine tarkoittaa? -- kysyi Julia, kätkien hymyn
synnyttämään kuoppaan nolostuttavan punatäplän, joka ei ollut lainkaan
tervetullut.

Julia Palmia oli ankarasti kielletty kutsumasta kreivitärtä
»armolliseksi tädiksi», sillä neljäkymmenvuotias nainen ei koskaan ole
kolmeakymmentä vuotta vanhempi, ja kolmenkymmenen ikäinen taas on
niinkuin hän juuri olisi täyttänyt kaksikymmentä.

-- Tarkoitan, että olisi hyvin hauskaa nähdä Julia Palm kuorimassa
maitoa, riipimässä herneitä ja leikkaamassa paistia tilan
konttoristeille, -- vastasi kreivitär.

-- Sehän olisi hyvin kaunista ja kodikasta, -- selitti Julia.

-- Niin, olisihan silläkin puolensa, jollei muuten, niin ainakin siksi,
että saisimme pitää sinut täällä... Mutta onneksi käy se sentään päinsä
ilman epäsäätyistä avioliittoa.

-- No, millä tavalla?

-- Nyholmin ruukki on hyvin lähellä Gunilholmaa.

-- Entä sitten?

-- Nyholmin ruukinpatruunan rouva kävisi varmaan usein hyvän ystävänsä
Gunilholman kreivittären luona.

-- Epäilemättä ... mutta...

-- Sinä et ole käsittävinäsi ... ja kuitenkin tiedät, että
ruukinpatruuna Detlow koettaa päästä Julia Palmin suosioon.

-- Minä ymmärrän.

-- Ja sinä suotkin hänelle eniten huomiota ... vieläpä asetat hänet
etusijalle luutnantti Ellistä.

-- Sekin on totta.

-- No, mitä sitten tarvitaan muuta?

-- Ei mitään, armollinen Clémentine... Mutta jättäkäämme rauhaan sekä
ruukinpatruuna Detlow että luutnantti Ell, ja ajatelkaamme sensijaan
pehtooriparkaamme!


3. Kysymys ja vastaus

-- Neiti Julia, kuulitteko, mitä kreivi sanoi äsken? -- kysyi pehtoori
Kron neiti Palmilta, tavatessaan hänet tuntia myöhemmin.

-- Kuulin, herra Albert, -- vastasi tyttö.

-- No, antakaa siis minulle hyvä neuvo!... sanokaa, tuleeko minun kosia
jotakuta pappilan tytöistä!

-- Rakastatteko heistä ketään?

-- Ja sitä kysytte te, te, joka tiedätte... Mutta ettehän te enää
olekaan samanlainen kuin ennen... Te olette paljon muuttunut, neiti
Julia.

-- Millä tavoin?

-- Kyllähän minä tiedän sen olevan hulluutta ... mutta syy ei ole
yksinomaan minussa, sillä te itse olette saattanut minut toivomaan...
Kaikki liehakoivat teitä, kaikki teitä rakastavat ... ja kaikille teillä
on suoda hymyily ... ainoastaan minua kohtaan olette totinen...

-- Valitatte siis sitä, että minä hymyilen muille, paitsi teille?

-- Ruukinpatruuna Detlow...

-- Oh, te olette mustasukkainen, herraseni!

-- Niin olen.

-- Se ilahduttaa minua, hyvä ystävä.

-- Ilahduttaako se teitä?

-- Mustasukkaisuus on rakkauden narrimainen puoli, mutta kaikessa
tapauksessa yksi puoli siitä.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti Albert, tarttuen jalon tytön käteen. -- Te
ette siis tahdo, että minä kosisin ketään pappilan tytöistä?

-- En, sitä en tahdo! -- vastasi Julia, vetämättä kättään pois.


4. Pellavatukkainen

Päivä sen jälkeen kuin kreivi oli lähtenyt Gunilholmasta, riensi Julia
lehtokujaa pitkin, jonka puiden latvat kaartuivat linnaan johtavan tien
yli. Kiivaasta käynnistä ja hikipisaroista huolimatta olivat hänen
kasvonsa tavattoman kalpeat.

Äkkiä hän pysähtyi ja kääntyi, luoden sivulleen ylpeän ja päättäväisen
katseen.

Tämä katse kohdistui vaativasti erääseen rengin vaatteisiin puettuun
henkilöön, joka oli seurannut häntä lehtokujaa pitkin. Rengin silmät
olivat tummat ja säkenöivät, mutta sensijaan hänellä oli pitkä
pellavankeltainen tukka, joka riippui otsalla, osaksi peittäen sen.
Hänen harvinaisen laihojen kasvojensa hipiä oli hyvin ruskea, mutta
oliko tämän värin aikaansaamisessa auringolla osaa, sen jätämme
ratkaisematta.

-- Te olette siis täällä ... olette seurannut minua tännekin! --
huudahti Julia.

-- Olen, -- vastasi pellavatukkainen. -- Kahden päivän odotuksen jälkeen
saan vihdoin kunnian puhutella sinua.

-- Oletteko ollut täällä jo kaksi päivää!

-- Ja kaksi yötäkin... Minun silmissäni ei öillä ja päivillä ole eroa.

-- Missä te onneton, säälittävä ihminen, oleskelette?

-- Missäkö oleskelen?... Haa! Jos lapsi tahtoo käydä tervehtimässä
äitiään, tai jos hän tahtoo hänet pettää, niin ilmoitan, että minut voi
tavata sysimökissä metsälammen rannalla.

-- Minä aavistin, olin siitä varmakin, että te etsisitte minut käsiinne
täältäkin.

-- Vai aavistit sinä, vai olit sinä varmakin, ja kuitenkin pakenet,
niinkuin sinut olisi yllätetty... Pikku kyyhkyllä on joutuisat siivet,
mutta kyyhkyn äidillä on vielä joutuisammat.

-- Mitä te tahdotte?

-- Ja sitä kysyy tytär äidiltään!... Julia, etkö tunne äitisi kasvoja?

-- Äidin kasvoja peittää rikoksen musta harso.

-- Julia, minä olen kantanut sinua sydämeni alla.

-- Siksi minua usein kohtaloni vapisuttaakin.

-- Lapsi, minulla on sinulle jotain sanottavaa.

-- Sanokaa!

-- Albert Kron on myöskin Gunilholmassa.

-- Niin on.

-- Sinä olet toimittanut hänet tänne.

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Mikä oikeuttaa teidät utelemaan minun aikomuksiani?

-- Luonnon ääni.

-- Te olette tukahuttanut luonnon äänen... Niitä sanoja lausuessanne
taivaat ja maat vavahtavat.

-- Tyttö ... nuorukainen rakastaa sinua.

-- Niin rakastaa.

-- Kun täällä kartanossa eilen illalla oli vieraita, ja joukko miehiä
surisi sinun ympärilläsi kuin kärpäset kynttilän ympärillä, seisoi hän
kauempana yksinään, surullisena ja hiljaisena... Hän rakastaa sinua
paljon.

-- Toivon sitä.

-- Viime yönä hän seisoi puutarhassa akkunasi alla, katsellen alinomaa
ylös samaan kohtaan... Hän seisoi koko yön samalla paikalla... Lapsi,
hän rakastaa sinua tavattomasti.

-- Tiedän sen.

-- Entä sinä?

-- Minäkin rakastan häntä paljon ... rajattomasti!

-- Te onnettomat!

-- Ei, onnelliset!

-- Sinun tulee paeta häntä!

-- Ei, minä kietoudun häneen niinkuin köynnös runkoonsa... Onnen, jonka
te olette häneltä ryöstänyt, äidillisen hellyyden, jonka olette häneltä
riistänyt, kaiken sen minä annan hänelle takaisin... Kaiken ...
kaiken...

-- Mutta äitisi kirous...

-- Taivaan siunaus tekee sen tehottomaksi.

-- Julia!

-- Teidän tahtonne on paholaisen, ja paholainen ei saa koskaan voittaa!

-- Sinutko saisi omakseen isäsi murhaajan poika, hänkö, joka toimitti
oman äitisi monivuotiseen vankeuteen, omistaisi sinut, ihanimman
olennon, jota auringonsäteet koskaan ovat koskettaneet? -- raivosi
pellavatukkainen. -- Hänkö herkuttelisi sinun käsivarsiesi syleilyssä,
humaltuisi sinun huultesi hunajalla ja sulaisi sinun povesi lämmössä ...
hänkö, hänkö?... Ajatuskin siitä saattaa minut mielipuoleksi.

-- Minusta tulee hänen vaimonsa! -- huusi Julia kuuluvasti ja leimuavin
silmin.

-- No ... valitse sitten ... valitse!

-- Mitä?

-- Tahdotko erota elävästä olennosta vai kuolleestako?

-- Voisitteko te todellakin...?

-- Surmata hänet?... Voin.

-- Pieninkin ihmisyyden kipinä on siis tukehtunut teidän sydämessänne,
tai oikeammin sanoen teillä ei enää ole sydäntä lainkaan.

-- Minulla oli sydän, -- vastasi toinen, silmät rajusti välkähtäen, --
mutta se kiskottiin minun rinnastani ja ripustettiin petolintujen
ruuaksi... Sitten se kaivettiin maahan matojen syötäväksi.

-- Ja nyt tahdotte te itse, -- ehätti Julia, -- matojen ja petolintujen
tavoin kalvaa lapsen sydäntä ... vaikka tämä lapsi ei koskaan ole tehnyt
teille mitään pahaa!... Ei, ette te sentään saata olla niin säälimätön,
-- lisäsi hän samassa, lähestyen tuota hirvittävää ihmistä ja tarttuen
lempeästi hänen käteensä. -- Niin kauhea et voi olla, äiti.. Uusilla
rikoksilla et saavuta sovitusta ja armoa.

-- Ainoastaan nuoren Kronin kärsimykset voivat vapauttaa sydämeni
pimeyden mahtien vallasta! -- vastasi pellavatukkainen, mielipuolen ilme
kasvoillaan. -- Valitse, valitse, Julia! Joko ero elävästä tai
kuolleesta!

-- Minä varoitan häntä... Hän on varoillansa.

-- Ennenkuin hän ennättää kuulla varoituksen, iskee kuolema hänen
sydämeensä! -- huusi pellavatukkainen, suonenvedon tapaisesti puristaen
kätensä nyrkkiin.

Julia vapisi, mutta häntä ei peloittanut oma kohtalonsa, vaan
rakastettuansa uhkaava vaara.

-- Ja vaikka sinä ennättäisitkin häntä varoittaa, niin muista, ettei
varoitus ole haarniska, johon murhaava luoti pysähtyy.

-- Mutta jos eroan hänestä? -- kysyi Julia epätoivosta suunniltaan. --
Jos minä matkustan täältä pois...?

-- Silloin pelastat hänen henkensä, -- vastasi pellavatukkainen. --
Rakastettunsa menettäminen on katkerampaa kuin kymmenen kuolemaa... Mitä
minä olen kärsinyt, täytyy hänenkin kärsiä!

-- Ennen huomisiltaa olen poissa täältä! -- huusi Julia lähtien gasellin
nopeudella rientämään linnaan päin.

Seuraavana päivänä Julia Palm lähti Gunilholmasta. Kerrottiin, että hän
matkusti Etelä-Europaan kehittämään taiteellisia lahjojaan.


5. Sysitupa metsälammen rannalla

Saman päivän iltana kuin Julia Palm matkusti, asteli pellavatukkainen
yksinään ja miettien edestakaisin sysituvassa metsälammen rannalla, noin
neljännespenikulman päässä Gunilholman herraskartanosta.

Pöydällä tuossa kurjassa tuvassa, jossa paitsi mainittua huonekalua oli
ainoastaan vaivainen sänky ja pari vaapperaa tuolia, näkyi kaksi
pistoolia ja teräväksi hiottu veitsi.

Kuullessaan lukitun oven takaa kolinaa pellavatukkainen säpsähti ja
riensi kiireesti pöydän luo, tarttuen murha-aseisiin, jotka hän nopeasti
kätki taskuihinsa.

-- Ne eivät ole Ulf Larssonin askeleita, -- jupisi hän itsekseen.

Ulf Larsson oli tuvassa asuvan Gunilholman päiväläisen nimi. Hän kuului
mustalaisheimoon, ollen senvuoksi ympäristössään huonossa huudossa.

Kopinaa seurasi kolkutus ovelle.

-- Onko siellä sisällä ketään? -- kuului värähtelevä ääni ulkoa.

Pellavatukkainen hiipi varpaillaan oven luo kuuntelemaan.

-- Minä täällä olen, -- jatkoi vapiseva ääni, -- pehtoori Kron.

Pellavatukkainen työnsi salvan syrjään, astuen sen jälkeen muutaman
askeleen taapäin, kädet taskuissa ja katse herkeämättä kiinnitettynä
oveen, ikäänkuin sisääntulija olisi ollut joku kauhea vihollinen.

Lieneekö sitten hän, joka nyt näyttäytyi kynnyksellä, ollut vihamies,
mutta pelättävältä hän ei ainakaan näyttänyt. Tuo ennen niin voimakas
nuorukainen ei enää ollut kaltaisensa. Hänen silmänsä olivat puoleksi
ummessa, leuka oli painunut rintaa vasten ja käsivarret riippuivat
hervottomina sivuilla.

-- Te olette toimeenpanemalla murhapolton hävittänyt isäni omaisuuden ja
myrkyttämällä surmannut äitini, -- virkkoi Albert tuskin kuuluvasti. --
Nyt te olette murskannut minunkin sydämeni ikuisiksi ajoiksi... Oletteko
nyt tyytyväinen?

Pellavatukkaisen katse, joka alussa oli synkkänä ja läpitunkevana
tarkastellut nuorukaista, alkoi vähitellen kirkastua.

-- Te olette pakoittanut viattoman lapsenne matkustamaan pois maasta, --
jatkoi Albert, vaipuen läheiselle tuolille ja peittäen kädellään otsansa
ja silmänsä. -- Ja niin kauan kuin te elätte hän ei näe sitä maata,
jossa hän on syntynyt ... ehkä ei koskaan, sillä hän matkusti surma
sydämessään... Te olette turmellut tuon jalon tytön tulevaisuuden...
Oletteko tyytyväinen?

Pellavatukkainen painoi katseensa maahan, nähtävästi hieman
järkytettynä.

-- Ennen lähtöään pyysi hän minua käymään luonanne. Hän ei rukoile, että
te säälisitte ja armahtaisitte häntä, sillä mitä hyödyttääkään kyyhkyn
rukous silloin, kun hän jo verisenä riippuu petolinnun kynsissä, mutta
hän tahtoisi teitä muistamaan niitä tuskia ja kärsimyksiä, jotka kerran
tulevat katkeroittamaan viimeiset hetkenne sekä moninkertaisena kauhuna
seuraamaan teitä toiseen maailmaan.

Kron vaikeni. Näytti siltä kuin suru olisi kahlinnut hänen kielensä.

Pellavatukkainen katsoi edelleenkin lattiaan.

-- Ja kuitenkin te vieläkin voisitte paljon sovittaa tekemäänne pahaa,
-- aloitti Albert jälleen. -- Yksi ainoa sana teidän huuliltanne
saattaisi viattoman tyttärenne, jota rakastavat kaikki paitsi hänen oma
äitinsä, palaamaan vielä siihen onneen, jonka hän uskoo saavuttavansa
rehellisen miehen rinnalla. Ja tämä mies, jonka lapsuuden te olette
turmellut, yhtyisi rakastettunsa rukouksiin, anomaan teille taivaan
armoa!

-- Ei, ei, ei! -- huusi pellavatukkainen, kohottaen päänsä ja levittäen
kätensä kummallekin sivulle. -- Surkeutta ja kurjuutta kylvettiin ...
surkeutta ja kurjuutta siis myös niitettäköön... Tuntekaa, tuntekaa,
mitä minä olen saanut kestää, kärsiä ja kamppailla ... tuntekaa,
tuntekaa!

Pehtoori nousi tuolilta, lähestyen horjuvin askelin ovea.
Pellavatukkainen seurasi helvetillistä riemua säteilevin kasvoin kaikkia
nuorukaisen liikkeitä.

-- Tyttärenne lausui minulle muutaman sanan ennen lähtöään. Hän sanoi:
Älkää kostako onnettomalle, paatuneelle ihmiselle, älkää hylkikö häntä,
vaan muistakaa häntä hänen kurjuudessaan... Nämä olivat hänen viimeiset
sanansa... Voinko tehdä mitään hyväksenne?

-- Ette mitään.

-- Tarvitsetteko jotain?

-- En nykyisin! -- kuului vastaus, jonka jälkeen ohuille huulille
ilmestyi hirvittävä hymy.

Pehtoori huoahti syvään, lähtien tuvasta, jonka oven hän sulki takanaan.

Pellavatukkainen meni hänen perässään, aukaisi hiljaa oven ja katsoi
pehtoorin jälkeen, joka poistui horjuvin askelin, pää painuksissa.

Kerran hän kääntyi, ojentaen käsivartensa tupaa kohti, niinkuin hän
vielä olisi tahtonut vedota tuohon kivikovaan sydämeen.

-- Ei, ei, ei! -- parkaisi pellavatukkainen, läiskäyttäen oven kiinni,
niin että koko tupa vavahti.

-- Ha, ha! -- riemuitsi hän senjälkeen tuvassa. -- Päivisin on epätoivo
hänen seurakumppaninsa ja mielipuolisuus öisin hänen vuodetoverinsa!...
Vihdoinkin saan kostoni täytetyksi, vihdoinkin sinä lepyt, rakas kärsivä
varjo!

Äkkiä heittäytyi pellavatukkainen polvilleen, huutaen:

-- Julia, Julia, lapseni!... Pakene, pakene, mutta minä seuraan sinua
mihin maailmanääreen tahansa!... Hietajyväsen ja kastehelmen voit
pudistaa päältäsi, mutta et äitisi kyyneleitä... Ne eivät erkane
sinusta, vaan pakoittavat sinut lopuksi rakastamaan minua... Orjana
tahdon sinua palvella, minä imen sisääni myrkylliset tuulet, etteivät ne
pääse saastuttamaan sinun terveitä huuliasi!... Julia, Julia, pysähdy,
pysähdy!... Äitisi makaa sinun jälkeenjättämässäsi tomussa!

Ja tuo kauhea olento ryömi käsin ja jaloin pitkin permantoa, suudellen
karkeita lattiapalkkeja, ikäänkuin hän olisi kuvitellut Julian pienen
jalan niitä äsken koskettaneen.

Auringonsäde kimmelsi lammen mustilla aalloilla. Tällä hetkellä oli
murhaaja äiti.



XXXVI

MUUAN KUUTAMO-ILTA TAALAINMAASSA


Oltiin elokuun loppupuolella; oli kulunut noin neljä viikkoa äsken
kertomistamme hetkistä Gunilholmassa. Aurinko tavoitteli lännessä
metsäisten vaarojen lakea. Se näytti laskeutuvan hyvin vastenmielisesti,
sillä se säteili pohjolan köyhimmälle, mutta voimakkaimmalle väelle,
Ruotsin vapauttajien jälkeläisille, jotka kulkivat valkoisissa
sarkanutuissa ja taskussaan musta pettuleipä, se paistoi ihanan
Taalainmaan yli.

Apulaispappi ja nimismies ovat hengellisen ja maallisen mahdin
alhaisimmat temppelinkaitsijat. Heillä on eniten työtä, mutta pienimmät
tulot. Senvuoksi he myös tavallisesti ovat hyviä ystäviä, sillä kaikki
puutetta kärsivät ovat ystäviä keskenään.

-- Jumalan rauha, veli! -- tervehti apulainen nimismiestä.

-- Samoin, veli! -- vastasi nimismies.

Kaksi laihaa kättä tarttui toisiinsa rakkaasti kuin lempivä
hämähäkkipari.

-- Tiedätkö, että meillä pappilassa on tänään ylhäisiä vieraita!

-- Ylhäisiä vieraita?... Mitä veli puhuukaan! -- huudahti nimismies
kummastuneesti, ja syystä kylläkin, sillä Taalainmaassa on puute
»ylhäisestä väestä», joskin siellä on yllin kyllin ylpeähenkisiä
ihmisiä.

-- Ei enempää eikä vähempää kuin muuan kreivitär, veliseni.

-- Älä peijakas!

-- Niinpä niin. Siellä hänen armonsa istuu pappilassa silkissään,
kullassaan ja jalokivissään, jotka vastaavat arvoltaan kokonaista
pitäjää.

-- Oikein tottako?

-- Ihan varmaan.

-- Hän on siis Tukholmasta?

-- Ei, Gunilholmasta.

-- Vai niin, vai hänen armonsa Gunilholmasta!... Sitten siellä kai myös
on kreivikin?

-- Ei, hän lienee nykyisin jossain ulkomailla.

-- Soo, vai on hän ulkomailla!... Mutta kuulehan, hyvä veli, enköhän
silti voi päästä rovastin puheille?

-- Et ainakaan tuntiin, sillä kas, meillä on vielä jotain muutakin.

-- Mitä muuta?

-- Onpahan häät, veliseni.

-- Häät?... En minä huomannut tänne ajaessani veräjillä mitään
lehväköynnöksiä.

-- Katsohan, eivät ne olekaan tavalliset talonpoikaishäät.

-- Mutta onhan täällä tapana sitoa köynnöksiä, ovat häät millaiset
tahansa... Enkä minä myöskään ole nähnyt ketään häävieraita... Minusta
täällä on vaiti ja hiljaista kuin arkipäivinä kirkossa.

-- Niin on ... mutta...

-- Entä missä on katsojaväki?... Minä en näe missään edes kissan koipea.

-- Päätettiin vasta päivällä, että häät vietetään tänään.

-- Onko kuultu mokomaa!

-- Näillä häillä on oma erikoinen historiansa, -- virkkoi apulainen,
salaperäisesti räpäyttäen silmiään.

Salaperäiset silmänräpäytykset kuuluvat juuri nimismiehen ammattiin.

-- Mitä tarkoitat? -- kysyi nimismies tavattoman uteliaana ja räpäyttäen
silmiään takaisin.

-- Lähtekäämme hieman kävelemään tuonne alaspäin, -- ehdotti apulainen.

Hengellinen ja maallinen mahti tarttui toisensa käsivarteen, lähtien
astumaan eteisen rappusilta poispäin.

-- Oma erikoinen historiansa, sanoit!... Anna kuulua!

-- Eräänä maanantaina noin neljä viikkoa sitten, -- aloitti apulainen,
-- ajoivat suuret herrasvaunut pappilan pihaan.

-- No?

-- Vaunuissa istui nuori nainen, joka oli ihana kuin itse neitsyt
Maaria.

-- Hänellä oli varmaan kyyhkynen sylissään, ja kirvesmies Josef istui
vaunujen takapukilla.

-- Veli, älä leiki Jumalan sanalla!... Hänellä oli suosituskirje
rovastille Gunilholman kreivittäreltä.

-- Entä sitten?

-- Ymmärtänet, mikä kauhea hyörinä siitä syntyi... Vieraalle naiselle
järjestettiin heti kuntoon parhaat huoneet, ja siitä päivästä saakka on
pappilassa pidetty yhtämittasia pitoja aamuin ja illoin.

-- Ja sinä olet kuitenkin yhtä laiha ja kalpea kuin ennenkin... Tässä
maassa ei apulaispapeilla ole mitään siunausta.

-- Ajattele, veli, kaksi juotettua vasikkaa ja neljä lammasta,
lukuunottamatta kaikkia kanoja ja kananpoikia!...

-- So so! Älä ärsytä onnetonta ihmistä!... En ole maistanut palaakaan
sitten aamun.

-- Et voi kuvitella mitään ihanampaa ja suloisempaa, -- saneli apulainen
todella hurmaantuneena.

-- Ihminen, oletko hullu!... Etkö kuullut, että olen nälkäinen kuin
susi!

-- Mitään nerokkaampaa, -- jatkoi apulainen, katse luotuna
ilta-aurinkoon päin.

-- Mitä sinä höpiset?... Tiedän kyllä, että vasikat, lampaat ja kanat
ovat ihania ja suloisia, joskin minun kokemukseni siinä suhteessa on
varsin vähäinen; mutta niiden nerokkuus ei milloinkaan ole herättänyt
huomiotani.

-- Oh, minä puhun siitä vieraasta naisesta, -- huomautti apulainen
närkästyneesti.

-- Se on toinen asia.

-- Tiedätkö, hän on maalannut rovastin ja koko perheen muotokuvat sekä
minunkin kuvani.

-- Sinunkin!... Taisipa siihen mennä runsaasti lyijyväriä... Mutta mitä
tällä kaikella on tekemistä häiden kanssa?

-- Seuraavana sunnuntaina, -- kertoi apulainen huokaisten, --
kuulutettiin kirkossa avioliitoon neiti Julia Palm ja pehtoori Albert
Kron Gunilholmasta.

-- Vai senkö niminen on se Gunilholman uusi konttoristi!

-- Niin.

-- Ja vieraan naisen nimi on siis Julia Palm... Se kuulostaa minusta
hieman tutulta.

-- Hän on suuri taiteilijatar, veliseni... Sinun pitäisi nähdä hänen
öljyvärimaalauksensa ... mutta ei samalla kertaa kuin hänet itsensä,
sillä hän saattaa ne varjoon.

-- Sinä olet tänä iltana oikein lystikäs... Hän näyttää panneen sinut
aivan pyörälle... No, siihen ei vaadita paljoa... Tuliko sulhanen hänen
mukanaan pappilaan?

-- Ei, hän saapui tänne vasta eilen kreivittären kanssa... Hän on vielä
aivan nuori, mutta muuten hyvin hauska mies... Meistä tuli heti hyvät
ystävät ja veljet.

-- Hm, maistuuhan sekin joltain, kun saa olla edes sellaisen miehen
ystävä, jolla on kaunis vaimo!

-- Voi, miten hän tulee onnelliseksi! -- huokasi apulainen.

-- Öljyväritauluja maalaava pehtoorinrouva! -- virkahti nimismies.
Siitähän sukeutuu oivallinen taloudenpito!... No niin, ei perheeltä
ainakaan tule puuttumaan mausteistaan öljyä eikä kalustostaan
vernissattua pöytää... Kala se on tuokin, sanoi piru ankeriasta.

-- Kuinka saatat puhua noin?

-- Mutta miten on käsitettävissä, veliseni, että nuo nuoret ovat
mennäkseen naimisiin matkustaneet aina Taalainmaahan saakka, ikäänkuin
ei etelämpänä olisi kirkkoja ja pappeja?

-- Täytyy todellakin myöntää kaiken tämän olevan hyvin salaperäistä ja
selittämätöntä.

-- Voi sinua lammaspaimenta! -- huudahti nimismies nauraen. -- Arvoitus
näyttää menevän yli sinun ymmärryksesi... Minäpä autan sinua pääsemään
oikealle tolalle, sillä heti ensi hetkellä käsitin, miten tämän
hullunkurisen jutun laita oikeastaan on.

-- No, kerrohan!

-- Kuuntele siis, ukkoseni -- aloitti nimismies selityksensä, näyttäen
kasvoiltaan hyvin varmalta ja huolettomalta, kuten kruunun virkamiehet
yleensä. -- Gunilholman kreivi matkustaa ulkomaille ... kreivitär
lähettää kreivin ystävän erääseen pappilaan Taalainmaassa, antaen
kuuluttaa hänet kristilliseen avioliittoon Gunilholman pehtoorin
kanssa... Veliseni, onko sinulla nuhaa, kun et tunne poltetun sarven
hajua.

Nimismies oli samanlainen kuin monet muutkin kunnialliset ja
kunnioitetut ihmiset tässä maailmassa, että hän aina selitti asiat
mahdollisimman pahalta puolen. On muuten merkillistä, että on hauskempaa
ajatella lähimmäisistään pahaa kuin hyvää.

-- Kelvotonta puhetta! -- huudahti apulainen kiivaasti. -- Tuo nuori
nainen on puhdas kuin Herran enkeli!

Hän käänsi pahastuneena selkänsä nimismiehelle, aikoen poistua.

-- No no, veli maisteri, ymmärräthän toki leikkiä! -- virkkoi
viimemainittu, pidättäen ystäväänsä. -- Onko häihin kutsuttu montakin
vierasta?

-- Ainoastaan komministerin perhe.

-- Onko se ainoastaan?... Siis yhteensä kaksitoista henkeä, viimeistä
vauvaa lukuunottamatta... Haluan mielelläni tavata myöskin
komministeriä, sillä minulla on hänelle ulosmittauspäätös viimeisestä
huutokaupasta... Rovasti saa aina haalia rahaa kokoon ja komministerin
täytyy panna sitä menemään, sehän on niin tavallista.

-- Niin, niin, mutta...

-- Mutta apulainen pääsee tekemästä kumpaakaan... Kuulehan, luuletko
minun voivan mennä sisään tässä puvussa?

-- Varsin hyvin.

-- Luuletko, että minut ajetaan ulos, jos menen sisään?

-- Kuinka sellaista voit ajatellakaan?

-- Entä luuletko minun tarvitsevan lähteä täältä nälkäisenä ja
janoisena?

-- Onko sinun täytynyt ennen tehdä niin?

-- Ei, Jumalan kiitos, mutta en ole ollenkaan tyytyväinen, jos joku
kerta on ensimmäinen.

-- Käske viedä hevosesi suojaan. Minä sillä aikaa ilmoitan tulostasi
kirkkoherralle.

-- Mainiota!... Minulla ei muuten ole ollenkaan kiire kotiin, -- virkkoi
nimismies, -- sillä kuu paistaa varmasti koko illan ja yön.

       *       *       *       *       *

Ja kävikin niinkuin nimismies oli ennustanut: tuli mitä kaunein kuuvalo.

-- Ilma tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä, ja kuitenkin on jo kulunut
kaksi tuntia auringonlaskusta, -- kuului illan tyvenessä sointuva
naisenääni sanovan.

-- Niin, on todellakin lämmintä ja pehmeätä! -- yhtyi häneen nuorekas
miehenääni.

-- Katso, katso tuonne! Kuu on lainannut kuuselle ja petäjälle
hopeapoppelin lehdet... Näetkö, kuinka vaara on saanut hopeisen siteen
tummalle otsalleen... Entä joki, mistä se on saanut kaikki nuo miljoonat
kuvastimet, joita se tällä hetkellä pitää käännettyinä yön kirkasta
silmää vasten?

-- Ilta on niin ihana!

-- Ja rauhallinen. Joka puolella on hiljaista.

-- Kaikki ovat menneet levolle ... kaikki, paitsi me!

Näin puheli kaksi henkilöä, jotka istuivat vierekkäin puutarhan penkillä
pappilarakennuksen edustalla. Heidän edessään avautui näköala laaksoon
ja sen halki puikkelehtivalle joelle sekä vaaralle, joka etäällä
sulautui yhteen kuutamohohteisen taivaan kanssa.

Toinen heistä oli mustiin puettu nuorukainen ja toinen tummaan
samettikaapuun verhoutunut nuori nainen, jonka valkoinen,
silkkisarssinen ja pitseillä koristeltu hame välkkyi kuuvalossa kuin
hopeinen harso. Hänen vaaleat hiuksensa olivat paljaat sekä sidotut
tuuheille palmikoille, jotka kuitenkin olivat hieman epäjärjestyksessä,
luultavasti sen vuoksi, että niihin oli ollut kiinnitettynä joku
juhlakoristus, mikä vasta äsken oli niistä irroitettu.

-- Vaiti, kuulitko? -- kuiskasi samettikaapuinen nainen, nousten äkkiä
penkiltä. Tuolla etäällä liikkui joku!

-- Se oli vain pöllö, joka lähti lentoon lehmuksesta. -- Tuo ilkeä
yölintu ei uskaltanut viipyä sinun läheisyydessäsi.

-- Olen alkanut pelätä kuin pieni lapsi, -- virkkoi nainen istuutuen
jälleen. -- Olen alinomaa peloissani, että joku häiritsee meidän
onneamme.

Nuorukainen kumartui hänen kättensä puoleen, suudellen niitä kauan.

-- Onnettomien vanhempaimme sydämet olivat äärettömän kaukana
toisistaan, -- jatkoi ensinmainittu, -- mutta sitä hartaammin ovat
meidän sydämemme yhtyneet... Luonnon ja ihmisyyden järkytetty sopusuhde
on jälleen saatettu ennalleen, ja kuun lempeä valo loistaa sovituksen
sädekehänä sen yli... Pysykäämme toisillemme aina samanlaisina kuin
olemme nyt tänä onnellisena, valoisena yönä!

-- Tuskin vieläkään uskon mahdolliseksi kaikkea sitä, mitä on
tapahtunut, -- virkkoi nuorukainen... -- Tämä ihana, älykäs, kaikkien
kunnioittama olento kuuluu siis todellakin minulle ... minulle, joka
olen niin mitätön, niin taitamaton... Julia, Julia, mitä tulee minun
tehdä, voidakseni kartuttaa sinun onneasi, jotta sinä aina olisit
tyytyväinen minuun?

-- Pysy sellaisena kuin olet ollut tähänkin saakka ... yhtä suorana ja
vilpittömänä!... Mutta ei siinä kyllin, Albert, sinun täytyy myöskin
olla kärsivällinen ja suvaitsevainen... Perheenemännän velvollisuudet,
joita nyt rupean täyttämään, ovat minulle kokonaan vieraat...
Maalaisaskareet tunnen tuskin nimeltä, mutta sinun täytyy ohjata minua,
terävällä ymmärrykselläsi opastaa... Sinun pitää olla malttavainen
opettaja, niinkuin minäkin olen tarkkaavainen oppilas...

-- Julia, luuletko, että minä antaisin sinun rasittua sellaisissa
puuhissa, että erkaannuttaisin sinut taiteestasi ja opinnoistasi, joita
niin paljon rakastat, ja että...

-- Albert, -- keskeytti Julia hänet kiivaasti, nousten jälleen penkiltä,
-- enkö minä ole pehtoorin vaimo?... Tahdotko sanottavan, että sinun
kotiasi hoidetaan huonosti?... Tahdotko, että saan hävetä vertaisteni
joukossa?... Ei, sitä et tahdo, enkä minäkään... Nainen, joka ei älyä
asemaansa ja siihen kuuluvia velvollisuuksiaan, ei ansaitse naisen
nimeä, olkoonpa hän kuinka lahjakas tahansa!

-- Julia, suo anteeksi!...

-- Oi, niin mielelläni, mielelläni!... Vielä ilmestyy paljon
sellaistakin, jota minun tulee pyytää anteeksi sinulta, -- vastasi
Julia, istuen miehensä syliin ja kiertäen pyöreät käsivartensa hänen
kaulaansa.

-- Eikö ... eikö jo ole liian viileä istua ulkona? -- sammalsi sulhanen,
siitä huolimatta, ettei hän varmaan koskaan ennen ollut tuntenut itseään
niin lämpimäksi kuin nyt.

-- Menkäämme sisään! -- vastasi morsian, liukuen hiljaa pois hänen
polveltaan.

Käsi kädessä, lähekkäin toisiaan lähtivät nuorikot astumaan
pappilarakennuksen taitse puutarhan laitaa kohti.

Eräässä kohden, kolmen toisistaan hieman erillään olevan pensaan
välitse, näkyi rauhattomana kimalteleva joki.

Julia pysähtyi, osoittaen kädellään sinnepäin.

-- Katsohan, ystäväni, -- virkkoi hän, -- sitä mukaa kuin kuu etenee
taivaankannella katoavat vaaran synkät varjot joen pinnalta, päästäen
sijaansa rannan niittyjen ja kenttien hymyilevät kuvat!... Voi, missä
kiitääkään ja minne häipyy _hänen_ varjonsa, hänen, onnettoman,
sokaistun?... Ei, -- jatkoi hän hetken hiljaisuuden jälkeen, --
pitäisikö minun edistää pahan voittoa senvuoksi, että se esiintyi äidin
hahmossa!... Saatoinko minä uhrata pimeyden voimille kahden viattoman
olennon onnea?... Ei, sitä minun ei olisi täytynyt, enkä olisi sitä
voinutkaan tehdä!

-- Mutta kun hän kerran saa tietää yhtymisestämme, -- virkkoi Albert, --
ja kun hän alkaa käsittää, että kärsimykseni, jolle hän nauroi ja
riemuitsi meidän kahden viime kertaa tavatessamme, olikin vain
teeskentelyä ja näyttelemistä, herättääkseen hänessä sääliä ja
katumusta, tai jos meidän ei onnistu peittää jälkiämme hänen
kostonhaluisilta silmiltään ... kun hän saa tietää kaikki?...

-- Silloin hän raivoaa kostonsa raukeamisesta tyhjään, -- sanoi Julia.
-- Mutta ehkä hän senjälkeen kun havaitsee kaiken uhmansa ja
vaivannäkönsä olleen turhaa, huomaa, että korkeampi tahto on asettunut
häntä vastaan, ja ja että hyvä aina lopullisesti voittaa... Toivon hänen
kovan sydämensä silloin pehmenevän ja synkän levottomuuden hänen
sielussaan tyyntyvän... Kirkas, kaunis kuu, kulje _hänenkin_ ylitseen,
kuten kuljet joen yli tuolla kaukana!... Kulje niin, että mustat varjot
häipyvät, jättäen sijaa lempeille, hymyileville kuville!

Rakastavaiset olivat poistuneet puutarhasta.

Muuan akkuna, joka vielä äsken oli ollut auki, suljettiin ja
kierrekaihdin laskettiin alas. Mutta loistava kuu viipyi kauan
akkunaruudulla.

Oliko se vastaus Julian rukoukseen, vai oliko se kajastus rakkaudesta,
joka oli puhdas kuin kuun kulta?



XXXVII

RINTA


      Paratiisin kuutamoita,
      autuaitten vainioita,
      valoenkeleitä taivaan
      et sä nää, vaan vaivut vaivaan.

Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin
luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.

Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden
kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen
hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.

Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista
vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy,
huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä
rypyistä.

»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi
pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään
naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien
peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt
hehkuvilla hiilillä.

Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli
huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi
vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän
vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle
outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka
salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen
polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä
sanoja.

Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan
likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen
pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot
olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät
renkaat silmien ympärillä.

Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi:

-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes
maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun
ympäri.

-- Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? -- kysyi »hauska vanhus»,
lähestyen tyynenä kuten aina.

-- Älä tule tänne! Älä tule tänne! -- huusi nainen. Sinä vaivut haudan
ympärillä avautuvaan mereen!... Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita
aaltoja?... Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa
maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

-- Nepä vasta merkillisiä aaltoja, -- huomautti »hauska vanhus».

-- Niin, ne ovat merkillisiä!... Jokainen aalto on äidin rinta, johon on
kytketty käärme... Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt
tässä minun kädessäni.

-- Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, -- virkkoi »hauska
vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn
paperiin.

-- Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois...
Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.

»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin
edellisen päivän sanomalehti.

-- Minä tiesin hänen jäävän, -- sanoi nainen, tuijottaen vuoroin
paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. -- Äidin rinta on liian hyvä
hyljättäväksi ... on, on, on!

»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä
punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja
joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu
seuraavat rivit:

      »Vihittyjä maaseudulla:

Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin
pappilassa Taalainmaassa.»

»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat
enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana
koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän
sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.

-- Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? -- kysyi nainen. -- Sen pää on
kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa...
Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska... Voi!

Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän
taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää
multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.

-- Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes
maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!

»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.

-- Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun
piilukirvestäni, -- jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.

Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä
ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili,
oli kadonnut.



XXXVIII

VIHDOINKIN HYMYILY


Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.

Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja
leivot lauloivat korkeudessa.

Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut,
joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen
kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja
miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi
surevalta.

Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen
vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla
kirjoituksella varustettu puutaulu:

                             Vaeltaja
                              Täällä
                               Näet
                         Kuvan maailmasta
                               Missä
                     Vähäisin Hullu on viisas.
                                Jos
                        Kaikkia mielettömiä
                           Kohdeltaisiin
                          Samalla tavalla
                         Muodostuisi usein
                      Oppineen lukuhuoneesta
                       Hekumoitsijan salista
                       Kaunottaren kammiosta
                        Rikkaan aarreaitasta
                            Hulluinhuone.
                            Kurja ahneus
                          Onneton rakkaus
                  Ovat kasvattaneet nämä asukkaat.
                       Lukija, tunne itsesi!

Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla --
ollen siinä vielä tänä päivänä.

Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.

Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä
tulijalle.

-- Onneton olento tuokin, -- virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen
eteenpäin kimmoisin askelin.

-- Olipa hän kumman näköinen! -- jupisi kääpiö puolestaan. -- Ja miten
hullunkurisesti hän harppoo!

Ruma ihminen ei koskaan ihaile kauneutta eikä raajarikko ole siron
käytöksen ystävä. Melkein samaan tapaan arvostelee köyhä rikasta. Toinen
ei saanut mitään senvuoksi, että toinen sai kaikki. Alituista vääryyttä,
alituista sortoa toisen kustannuksella.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi nuori nainen itsekseen -- on hänellä ehkä
äiti, jota hän rakastaa, ja joka rakastaa häntä.

Rampa olisikin todella voinut kertoa niin olevan, sekä saada siitä
runsaasti lohduttavaa korvausta, jos hän olisi tiennyt, mitä vieraan
mielessä liikkui. Kuitenkin hän hymyili tyytyväisesti auringonsäteelle,
joka samassa erään rikkoutuneen pilven raosta paistoi hänen päähänsä.

Auringonsäde kosketti myöskin kaunista naista. Mutta hän ei hymyillyt,
sillä tällä hetkellä oli suru hänen sydämessään taivaan sädettä
voimakkaampi.

Vieras oli jo ehtinyt mielisairaalan kynnyksen sisäpuolelle, ihmisyyden
syvimmän kurjuuden kotiin.

Tätä kynnystä koskettaa usein yhdeksännentoista vuosisadan jalka, mutta
jälkiä yhdeksännentoista vuosisadan ihmisyydestä saa sieltä hakea
turhaan. Se näyttää kokonaan eksyneen vankilan muurien sisäpuolelle,
rikosten pakolliseen asuntoon, niinkuin ei säälivällä ihmisrakkaudella
olisi arvokkaampaa hoideltavaa kuin rikoksen mustasta lähteestä
pulppuava kärsimys.

On tosin kaunista koettaa tehdä lain rankaisemasta rikollisesta hyvää ja
hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä, mutta ihmisystävää ei halventaisi
sekään, jos hän muistaisi ajatella tai häneltä riittäisi tunnetta
sellaisiakin olentoja kohtaan, jotka turhaan painavat kuumeisia otsiaan
mielisairaalan kammion kylmää seinää vasten sekä hyödyttömästi huutavat
polttavia tuskiaan vankkojen muurien sisäpuolella. Monta heistä
voitaisiin lempeämmän ja huolellisemman käsittelyn avulla parantaa ja
antaa takaisin sille yhteiskunnalle, josta heidät on karkoittanut
useammin onnettomuus kuin oma syy.

Mutta tätä tarkoitusta varten ei vielä ole perustettu yhtään
»suojelusyhdistystä», eikä Tukholman kaupunki, sivistyksen ja
inhimillisyyden keskus, häpeä pitää vierellään niin huonosti
järjestettyä turvapaikkaa syyttömästi kurjuuteen joutuneille kuin
Danvikin mielisairaalan täydellä syyllä katsotaan olevan.

Yksityiskohtien valaiseminen ei voi tulla tässä kysymykseen, sitäkin
vähemmän, koska yleinen mielipide jo kauan sitten on pääpiirteissään
lausunut tuomionsa tästä asiasta. Mutta oikeuden nimessä täytyy
tunnustaa, että syy on vähemmän niissä, joiden huoleksi on uskottu
sairaiden erityinen valvominen, kuin itse laitoksen järjestyksessä sekä
siinä, että sille myönnetty määräraha on liian vähäinen. Tämän vuoksi
sellaisia sairaita, joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä heidän
hoitoaan avustamassa, voidaan useimmiten pitää turmioon joutuneina ja
menetettyinä.[1]

[1] Tarvinnee tuskin huomauttaa, että edellämainitut rivit, jotka on
kirjoitettu enemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ollen silloin täysin
oikeutetut, eivät onneksi nyt enää pidä paikkaansa.

Vieras nainen tapasi jo eteisessä johtajattaren, ja he tervehtivät
toisiaan siten kuin on tapana kahdella henkilöllä, jotka katsovat
olevansa jossain tekemisissä keskenään.

-- Olipa hyvä, että rouva tuli! -- huudahti johtajatar. -- Hän huutaa
alinomaa rouvaa, ja hänen hetkensä ovat luetut.

-- On siis totta, mitä kirjoititte? -- virkkoi vieras kiihkeästi. -- Hän
on huutanut minun nimeäni, hän tahtoo puhua kanssani!

-- Niin ... sitä mukaa kuin hänen ruumiinvoimansa ovat heikentyneet, on
myöskin hänen raivokkuutensa vähentynyt... Viime viikkojen aikana on hän
tavattomasti riutunut, mutta sen sijaan hänellä on ollut taajemmin
selviä ja valoisia hetkiä... Kirkkoherra on käynyt usein hänen luonaan,
ja luulen hänen nytkin parhaillaan olevan sisällä hänen huoneessaan.

-- Viekää minut sinne! Missä on hänen huoneensa? -- virkkoi nuori
nainen, tarttuen johtajattaren käsivarteen.

He menivät kerrosta ylemmäs.

-- Lääkäri käy häntä katsomassa monta kertaa päivässä -- sanoi
johtajatar. -- Tohtori Hjort on tavattoman herttainen ja osaaottava
lääkäri.

-- Jumala häntä siunatkoon!

-- Miten toisenlaista onkaan nyt kuin silloin, kun herrasväki kävi
täällä viime vuonna. -- Herra pehtoori ei taidakaan nyt olla mukana?

-- Hänelle sattui esteitä... Minun täytyi matkustaa Tukholmaan
yksinäni... Tämän pimeän käytävän varrellahan hänen huoneensa on?

-- Ei, meidän täytyy mennä vieläkin kerrosta ylemmäs... Täällä hän asui
ollessaan pahimmillaan... Se raukka on kärsinyt kauheasti... Sydämeni on
oikein haljeta sitä ajatellessani... Kas tässä, hyvä rouva!

Naiset olivat nyt tulleet toiseen käytävään, joka oli valoisampi kuin
alempana oleva.

Heistä hieman loitompana aukeni ovi, ja eräästä huoneesta tuli ulos
vanhahko pappi.

-- No, herra kirkkoherra? -- kysyi johtajatar.

-- Hän puhui kauan ja järkevästi, -- vastasi pappi, -- mutta se rasitti
tavattomasti hänen viimeisiä heikkoja voimiaan ... hänen kärsimyksensä
eivät enää kestä kauan... Hän on suuri syntinen, mutta ... katuvaisempaa
tunnustusta minulle ei ole koskaan tehty.

Nuori rouva syöksyi käytävää pitkin siihen huoneeseen, josta kirkkoherra
oli tullut.

Johtajatar seurasi häntä.

Kammio, johon he astuivat sisään, oli mahdollisimman valoisa ja siisti.
Perällä oli vuode, jonka pieluksella näkyivät riutuneet kasvot. Niiden
koko yläosa oli valkoisen siteen peitossa silmäripsiin saakka.

Nuori rouva osoitti sidettä, katsoen kysyvästi johtajattareen.

-- Viime jouluna, -- kertoi tämä, -- hän repi jokaisen hiuskarvan
päästään, ja siitä pitäen on hänen niskansa ollut yhtenä ainoana
haavana. Mutta tohtori arvelee sen vaikuttavan edullisesti hänen
sielunkykyihinsä... Haava on tuottanut hänelle kuvaamattomia tuskia.

Vieras kumartui kuolevan puoleen, joka makasi silmät ummessa.

-- Minä olen Julia, -- virkkoi hän puoliääneen aivan sairaan korvaan. --
Julia, Julia!

Kuoleva aukaisi hitaasti silmänsä, mutta ne tuijottivat lasimaisina ja
elottomina häntä lähellä oleviin kasvoihin.

Nuoren naisen silmästä putosi kyynel toiseen näistä kivettyneistä
silmistä. Se kyynel oli raskas, sillä siinä oli kätkettynä kärsivän
lapsen sydän. Kuolon kalvo ei voinut vastustaa tätä painoa, vaan se
heltyi hetkiseksi, niin että pakeneva elämä pysäytti kulkunsa. Ja
kuolemanenkeli, joka jo oli valmiina kääntämään soihdun, tunsi
ihmeekseen käsivarttaan pidätettävän, ja hän kohotti valoliekkiä,
ikäänkuin tahtoen päästä selville tästä odottamattomasta vastustuksesta.

Silloin alkoivat sammuvat silmät saada jälleen hohdetta, painuneet
kasvonpiirteet elostua, kylmenevä povi kohoilla, ja kaksi aaveellisen
läpikuultavaa kättä kohousi tavoittamaan kahta muuta kättä, jotka heti
kiirehtivät vastaan.

Kylmät kädet tarttuivat lämpimiin käsiin, nostaen ne jäähtyneille
huulilleen, joissa suutelemisen mielihalu värähteli kuin revontulen
loimu.

-- Äiti, äiti, -- kuiskasi Julia, painaen silmänsä niin lähelle kuolevan
silmiä, ettei hiekanjyvänenkään olisi mahtunut näiden kahden silmäparin
väliin. -- Albert antaa sinulle anteeksi ja rukoilee puolestasi!

Silloin Julia tunsi silmäluomellaan kosketuksen, joka ensin poltti,
mutta siinä samassa tuntui kylmältä ja jäiseltä. Hän käänsi kasvonsa
hieman syrjään ja koetti sormellaan toista luomea. Hän tunsi ylemmän
silmäkannen ripsissä helmen, jähmettyneen kyyneleen, joka oli kuolevan
viimeinen merkki elämälle. Sillä samassa käänsi kuolonenkeli soihtunsa,
ja tämä nainen, jolla oli yksi ainoa hyve, mutta monta rikosta, ei enää
hengittänyt...

Polvistuen kuolinvuoteen viereen Julia katseli kauan kuolleen kasvoja,
huomaten, että jota enemmän kylmät kasvonpiirteet kutistuivat kokoon,
sitä valoisammiksi ja lempeämmiksi ne muuttuivat. Äkkiä kuului hänen
huuliltaan kuvaamaton riemun huudahdus, ja ristien kätensä hän rukoili:

-- Minä kiitän sinua, ikuinen armahtaja! Tämä oli ensimmäinen hymy,
jonka olen nähnyt äitini kasvoilla!



XXXIX

PERHETAULU


Eräänä kesäpäivänä v. 1839, eli kymmenen vuotta mustalaisnaisen kuoleman
jälkeen, kaksi herraa asteli maantiellä lähellä Gunilholmaa, ja heitä
seurasi verkalleen pienen välimatkan päässä kyytihevosen vetämät kääsit,
joita ajoi vieressä kävelevä talonpoika.

Toinen herroista -- he näyttivät muuten samanikäisiltä -- oli
vartaloltaan hoikka, ja hänellä oli silmälasit nenällä sekä etupuolella
rinnan päällä matkalaukku, kun taas toinen oli lyhyenläntä, mutta
leveäharteinen, korkearintainen, ja hänen avoimia, eloisia kasvojansa
ympäröi tuuhea, kastanjanruskea tukka sekä tumma, komea poskiparta.

Ensinmainittu, joka nautinnokseen poltteli sikaaria, oli
matkatamineissa, puvun kuitenkaan olematta sitä vähemmän huoliteltu,
vaikuttipa se melkein hieman keikarimaiselta, jota vastoin hänen
seuralaisensa, jolla oli päässään tavallinen olkihattu, asteli
paitahihasillaan, kantaen kuitenkin toisella olkapäällään vaaleata
kesätakkia sekä kädessään merenvahapiippua.

-- Vaimoni tulee hyvin iloiseksi nähdessään sinut, -- virkkoi
paitahihasillaan oleva mies. -- Mutta vallanhan sinä olet ollut
merkillinen, kun et neljän vuoden aikana ole voinut tehdä ainuttakaan
huvimatkaa Gunilholmaan, missä kuitenkin tiedät saavasi mitä lämpimimmän
vastaanoton!

-- Tiedäthän, veli Kron, ettei lääkäri saa käyttää aikaansa niinkuin hän
itse tahtoo, -- vastasi hoikkavartaloinen herra. -- Olen nyt kuitenkin
iloinen nähdessäni teidät jälleen.

-- Laiminlyöntisi rangaistukseksi pidetään sinut nyt Gunilholmassa
vehnän tuleutumiseen saakka, sen lupaan itseni ja vaimoni puolesta.

-- Rangaistukseni kestän kärsivällisesti... Mutta kuulehan, oli vähällä,
ettei matkani Gunilholmaan jäänyt tälläkin kertaa.

-- Kuinka niin?

-- Tukholmassa kerrottiin sinun ostaneen maatilan Bergslagenista, jopa
jo muuttaneen sinne.

-- Siitä oli kyllä kysymys... Mutta lähemmin asiaa ajatellessamme en
minä eikä vaimonikaan tahtonut muuttaa pois Gunilholmasta niin kauan
kuin kreivitär elää... Tiedäthän, kuinka runsaasti me saimme nauttia
kreivi-vainajan hyvyyttä, joten olisimme kovin kiittämättömät, jos
jättäisimme tekemättä hänen jalolle leskelleen sen palveluksen, jota
meillä vielä on tilaisuus hänelle osoittaa, ja sitäpaitsi me viihdymme
täällä mainiosti. Muuten minä olen täällä yhtä kaikkivaltias kuin tämä
olisi minun taloni.

-- Sen arvaan... No, hyvä ystävä, vaimosi on varmaan yhtä suloinen ja
kaunis kuin nähdessäni hänet viimeksi?

-- Suloisempi ja kauniimpi, veliseni!

-- Se on jo enemmän kuin kohtuuden mukaan saattaa vaatia... Sinä olet
onnellinen mies, veli Kron, ja mikä vielä parempi, sinä sen onnen
ansaitset.

-- Hitto tietäköön, jos sen niin ansaitsenkaan, mutta se on ainakin
varma, että onneani en vaihtaisi mihinkään maailman aarteisiin ja
kalleuksiin!

-- Sinullahan on nyt viisi lasta, eikö niin?

-- Niin on, veliseni.

-- Kahta nuorimpaa ei ollut vielä käydessäni täällä viimeksi...
Luultavasti he kaikki ovat terveitä?

-- Varmasti ovat... Täällä minun kattoni alla et mitenkään saa
tilaisuutta lääkärin tehtäviin, rakas tohtori.

-- Sitä parempi... Ja he kaikki ovat kauniita lapsia?

-- Enkeleitä, veli!

-- Niinpä kai... Ehkä he ovat vielä kauniimpia kuin ne kuvat, jotka
vaimosi maalasi aikaisemmin?

-- Ne viisi kuvaa, joissa minullakin on osaa, ovat ainakin elävämpiä ja
puhuvampia, sen voin vakuuttaa.

-- Ja vaimosi on heittänyt pesään värilautasen ja siveltimen?

-- On, melkein kokonaan.

-- Se on kaikessa tapauksessa vahinko.

-- Niin on minustakin... Mutta siinä asiassa on vaimoni itsepäinen.

-- Taloustoimissaan hän kai on väsymätön?

-- Kunpa näkisitkin hänet hääräilemässä ruokakonttorissa ja keittiössä
ja...

-- Mutta miten on käynyt hänen valkoisten käsiensä, joita sinä niin
arastelit?

-- Minä tarkastan ne joka ilta, ja jos huomaan pienimmänkin punaisen
pilkun, silloin hän saa nuhteita, usko se!... Juliani kädet saavat
punastua ainoastaan minun suudelmistani.

-- Sinä lienet Ruotsissa ainoa pehtoori, joka suutelee rouvaansa
kädelle!

-- Niin, mutta kellään pehtoorinrouvalla ei myöskään ole niin kauniita
käsiä kuin minun vaimollani.

-- Asutte nähtävästi vielä pehtoorinrakennuksessa, koska käännymme
tästä.

-- Niin. Linnan toinen kylkirakennus olisi kyllä käytettävissämme, mutta
me viihdymme parhaiten täällä, missä kaikki on vaimoni maun mukaista...
No, vieläkö tunnet tätä paikkaa ... mitä pidät rakennuksen julkisivusta?
Katselehan sitä nyt tarkkaan sillä aikaa kun minä puen nutun ylleni!...
En uskalla näyttäytyä vaimolleni paitahihasillani, sillä silloin hän
luulee, että minä, muka pieni poika-parka, vilustun!

-- Rakennushan on kokonaan uusittu ja uudelleen maalattukin, --
huomautti lääkäri. -- Se on todellakin kaunis, aistikas, ihastuttava!...
Kautta sieluni, nuo koristukset tuolla ylhäällä olisivat paikallaan
somistamassa maalariakatemiaa Tukholmassa.

-- Ne ovat vaimoni tekoa... Ei auttanut mikään, hänen täytyi... Minä
pitelin tikapuita hänen seisoessaan ylhäällä maalaamassa. Ja minäpä en
päästänyt häntä maahan, ennenkuin työ oli valmis... Oli hauska nähdä
hänen siellä korokkeella sivelevän edes ja takaisin ... ja välisti hän
hipaisi väriä minunkin nenääni.

-- Sinun vaimosi koristaa kaikkialla, missä hän onkin!

-- Kiitän nöyrimmästi!... Kas, tuollahan se koristaja tuleekin alas
rappusia!... Kylläpä hänen silmänsä leviävät nähdessään sinut!... Julia,
Julia kultaseni!

Portailla köynnöskasvien ja monenlaisten kukkain keskellä näyttäytyi
solakka, uhkea naisolento.

Kuten vuodessa on syyspäiviä, joiden lämpöä ja loistoa voi verrata
keväisiin päiviin, niin nainenkin; kun hänen syksynsä on saapunut, on
useasti ulkomuodoltaan sellainen, ettei siitä näy puuttuvan mitään
nuoruuden suloutta. Tätä kutsutaan hänen toiseksi kevääkseen. Onhan
punastuva ruusu kaunis, mutta yhtä kaunis on kultainen hedelmä, joka
punertuu ja hehkuu taivaan auringon säteissä.

Pehtoorinrouvan yllä oli eräänlainen vaaleansininen, pumpulikankainen
nuttu, ja hän oli paljain päin. Kaksikymmenyhdeksän-vuotiaan suortuvat
olivat yhtä runsaat ja hohtavat kuin kahdeksantoista ikäisen. Uhkean
emännän sivulla riippui kullatussa renkaassa säteilevä nippu hienoiksi
kiilloitettuja avaimia.

-- Minun ei tietenkään tarvitse vakuuttaa teille, herra tohtori, miten
tervetullut olette, -- virkkoi hän, viehkeästi hymyillen.

Syvästi kunnioittaen suuteli lääkäri pehtoorinrouvan kättä.

-- Tällä hetkellä, -- jatkoi viimemainittu, -- minulla ei ole sydäntä
torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä
Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne.

-- Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? -- kysyi
lääkäri.

-- Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, -- sanoi kaunis emäntä.

-- Minunko kuvani? -- huudahti lääkäri. -- Jos minä tästä lähin tulen
itserakkaaksi ja ylpeäksi, niin älkää siitä, minua moittiko.

-- Emme!... Näen teidät vielä _hänen_ sairasvuoteensa vieressä... Olette
aikoja sitten sen jo unohtanut, tohtori Hjort, mutta _minä_ en koskaan
unohda sitä hellää hoitoa, jota te soitte yhdelle maailman
onnettomimmista ihmisistä.

-- Tohtori oli aivan ihastunut sinun rakennukseemme maalaamiisi
koristuksiin! -- huudahti Kron. -- Muuten ei hänkään, kuten en minäkään,
ole ollenkaan tyytyväinen sen johdosta, että olet hylännyt värilautasi
ja siveltimesi.

-- Minua todellakin kummastuttaa, -- virkkoi vieras, -- kuinka rouva
Kron, joka on rakastanut taidetta, on voinut...

-- Voi, herra tohtori, -- huomautti emäntä, -- tietysti minä rakastin
paljon taidettani ... mutta naisen mielihän vaihtelee... Katsokaahan,
minä sain itselleni uuden rakkauden, joka ei enää antanut tilaa
vanhalle, ja senjälkeen en tunne mitään kauniimpaa taulua kuin mieheni
iloiset kasvot, enkä somempaa ryhmää kuin leikkivät lapseni.

-- Eikö tosiaankin luulisi, kuullessaan hänen puhuvan, että hän on aina
oikeassa? -- huudahti Kron, nojautuen vaimonsa puoleen.

-- Olen iloinen saadessani näyttää teille lapseni, -- virkkoi rouva
Kron. -- Nyt he ovat kaikki ulkona vuorilla ja mäillä, mutta pian jo
koko rivi saapuu kotiin... Arvaatte kai, että Albert, Fredrik ja Gustaf
ovat kasvaneet... Konradia ja Clementineä ei ollut vielä neljä vuotta
sitten... Kuten kuulette, herra tohtori, on minulla tytärkin, oikein
herttainen tytön typykkä.

-- Mutta vaikkakaan he nyt eivät ole kotona, -- selitti pehtoori, --
niin saa tohtori kuitenkin nähdä heidät heti paikalla.

-- Onko sillä nyt niin kiire, Albert? -- sanoi rouva; -- ystäväsi on
varmaan sekä nälkäinen että janoinen!

-- Hänen täytyy nähdä, että sinä et sentään ole ollut aivan toimeton, --
intti pehtoori, työntäen heidät molemmat pieneen, mutta somaan
etuhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä riippui suuri öljymaalaus
kullatuissa puitteissa.

-- Perhetaulu, veli tohtori! -- huudahti pehtoori. -- Kuvittelehan minun
hämmästystäni! Eilen oli näet syntymäpäiväni ja minä tulen sisään tänne
huoneeseen... Mutta silmättyäni ympärilleni, mitä saankaan nähdä? Tämän
kauniin taulun, jonka Julia on maalannut minun vähintäkään siitä
tietämättä... Eikö se ole jumalallinen?

Lääkäri katseli maalausta tuntijan silmällä.

Siinä oli kuvattuna pehtoori, pehtoorinrouva ja heidän viisi lastaan,
joista kolme oli vanhempain oikealla ja kaksi vasemmalla sivulla.

-- Emmekö ole näköisiämme? -- kysyi Kron; -- emmekö ole siinä aivan
ilmielävinä?

-- Mainio maalaus! -- ylisti lääkäri, -- piirustus on varma, värit
ihailtavat, kaikki on pursunut yhtä aikaa kädestä ja sydämestä!...
Huomaa selvästi, että maalaaja ei ole ainoastaan taitelijatar, vaan
myöskin puoliso ja äiti... Mutta...

-- Mutta? -- huudahti pehtoori. -- Mistä hitosta sinä löydät siihen
»mutan»?

-- Se koskee ainoastaan ryhmitystä, -- selitti lääkäri. --
Päähenkilöiden, isän ja äidin asema keskellä on varsin oikea, jos
katselemme kuvaa pyramiidimaisen tekotavan kannalta... Mutta nyt on
kolme enkelinpäätä oikealla puolen ja vasemmalla ainoastaan kaksi...
Vasemmalle puolen ei tietysti voinut saada useampaa päätä, koska lapsia
ei ole viittä enempää.

-- Ei, sehän on päivänselvää, -- virkkoi pehtoori.

-- Mutta nyt, -- jatkoi arvostelija, -- eivät etäisyydet vasemmalla
puolen, niin lasten ja vanhempain välillä kuin myöskin edellisten
välillä keskenään ole suuremmat kuin oikeallakaan puolella, joten
vasemmalle jää tyhjä sija lähelle puitetta, mikä seikka ei ole eduksi
ryhmälle, joka nyt minun silmissäni näyttää hieman viistolta.

-- Onko hän oikeassa vai väärässäkö? -- kysyi pehtoori rouvaltaan.

-- Hän on oikeassa, -- vastasi viimemainittu, luoden katseensa maahan ja
voimakkaan punan lehahtaessa hänen poskilleen.

-- Jos ei ole tahdottu hylätä pyramiidimaista tekotapaa ja sijoittaa
päähenkilöltä kumpaakin puolelleen taulun sivuille sekä asettaa heidän
keskelleen viittä enkelinpäätä muodostumaan kauniiksi yhdyssiteeksi isän
ja äidin välillä, olisi voitu joko siirtää päähenkilöt hieman vasemmalle
tai myöskin laajentaa etäisyyttä molempain lasten ja vanhempain sekä
lasten välillä keskenään, joten olisi helposti tullut vältetyksi se
pikku virhe, josta olen rohjennut kohteliaimmin huomauttaa.

-- Epäilemättä, -- myönsi taitelijatar, kohottamatta katsettaan.

-- Mutta asia voidaan vielä auttaa, -- jatkoi arvostelija
itsetyytyväisin ilmein. -- Sovitetaan ainoastaan pieni vaalea pilvi
puitteen ja tuon pikku enkelin välille, niin siten tulee tyhjä tila
täytetyksi ja maalaus saavuttaa siten tasasuhtaisuuden.

-- Oh! -- huudahti pehtoori, ikäänkuin joku asia olisi yhtäkkiä hänelle
selvinnyt; -- olet erehtynyt, tohtori, suuresti erehtynyt! Sinä
arvostelet vaimoni taulua vain nykyoloja silmälläpitäen, mutta hän ...
hän ottaa huomioon tulevaisuuden. Tule, -- jatkoi hän voitollisen
iloisesti, -- tule tänne ensi vuoden alussa, niin näet silloin tyhjän
tilan taulussa täytetyksi, mutta siinä ei kuitenkaan ole vaaleata
pilveä, vaan uusi vaaleakiharainen enkeli. -- Niin, niin, Julia kyllä on
tiennyt, mitä on tehnyt... Kuka rohkenee väittää, ettei vaimoni tunne
suhdeoppia!

-- Albert! -- virkkoi viimemainittu nuhdellen sekä punehtuen entistä
enemmän.

Kron kiersi käsivartensa vaimonsa marmorivalkeaan kaulaan, suudellen
hänen runsaita, kultakiharaisia hiuksiaan.

Samassa huoneen ovi temmattiin auki, ja sisään ryntäsi suurella melulla
viisi perhetaulussa olevien enkeleitten elävää vastakuvaa, riuhtoen
toisella kädellä isää nutusta ja toisella äidin hametta.

Mutta isä ja äiti tuskin kuulivat tai näkivät näiden viiden lemmikkinsä
läsnäoloa, sillä molempien ajatukset ja tunteet olivat keskittyneet
siihen kuudenteen, jota uuden vuoden aurinko tulisi ensi kerran
valaisemaan.

Epäonnistunut arvostelija katseli vuoroin taulua seinässä, vuoroin
taulua lattialla.

Viimein himmensi hänen katsettaan kyynel.

Hän käänsi kasvonsa akkunaan päin, josta auringonsäteet levisivät sisään
huoneeseen.

Ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi ääni, joka lausui:

-- Niin, niin sen täytyy olla!... Ei ole sopusoinnussa Jumalan hyvyyden
ja oikeudentunnon kanssa se käsitys, että lapset saavat kärsiä
rangaistusta isäin pahoista teoista!...

_Loppu._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koston henki - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.