Title: Lauluja ja ballaadeja
Author: Burns, Robert, 1759-1796
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja ja ballaadeja" ***


LAULUJA JA BALLAADEJA


Robert Burns


Suomentanut
Valter Juva


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Fundament 1918.



Robert Burnsin elämästä.


Skotlannin kansan lempirunoilija Robert Burns on maailmankirjallisuuden
suuria lyyrikoita. Hänen runoutensa perustuu Skotlannin moni-ilmeiseen,
rikkaaseen kansanrunouteen, jonka Burns kohotti korkeimpaan
täydellisyyteen, nuorentaen ja hedelmöittäen samalla Englannin
kansalliskirjallisuutta.

Burns on raikas luonnonrunoilija. Rousseausta riippumatta hän ihailee
luontoa, jonka keskellä itse elää ja johon on kiinni kasvautunut. Hänen
lemmenlaulujensa ja ballaadiensa takamona on aina kotiseutu,
suurenmoisen mahtava "Ylämaa" harmaine sammalevuorineen ja
hongikkorinteineen, tai viljava "Alamaa" Clyden ja Forthin rannoilla
sekä Ayr- ja Nith-virran viehkeissä laaksoissa.

Robert Burns syntyi 25 p:nä tammikuuta 1759 Allowayn kylässä Ayrshiren
piirikunnassa, Etelä-Skotlannin länsiosassa. Isä oli varaton
maanviljelijä, jolla oli maksettava raskas vero pahanpäiväisestä
vuokratilastaan. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta, hänen
kuitenkin onnistui antaa pojilleen ajan oloihin nähden verraten hyvä
koulukasvatus. Saamiaan alkeistietoja vanhin poika, Robert, sittemmin
kartutti ja laajensi kautta elämänsä iän. Etenkin hän harrasti
englanninkielistä runoutta. Oman maansa runoilijoista hän erittäin
rakasti kansanomaista Allan Ramsayta ja Fergusonia; mutta tämän ohella
hän tutustui perinpohjin Skotlannin kansanrunouteen, joka näihin
aikoihin oli kirjallisissa piireissä kohonnut suureen arvoon.

Jo varsin aikaisin täytyi Robertin olla isälleen avuliaana maatöissä.
Käsi auran kurjessa hän ensi nuoruudestaan alkaen sepitti
luonnonraikkaita, leikillisen vilkkaita runoja, joihin hän sai aiheita
omista sydänsytöistään, ympäröivästä luonnosta, havaitsemistaan
pikkutapauksista työssään tai kylillä ja mailla.

Lempi ja lemmenseikkailut ovat hänen laulujensa pääasiallisena
sisältönä. Robert Burnsilla on helposti syttyvä sydän; alinomaa hän on
rakastunut, välistä useaan tyttöön melkein yht'aikaa, ja jokaisesta hän
kirjoittaa hienon herkän runoelman. Burnsin nuoruudenaikoina oli tuskin
ainoaakaan neitoa koko paikkakunnalla, jolle hän ei olisi lemmenlaulua
omistanut. Lempensä esineitä hän ei koskaan unhottanut, mutta taas ja
taas hän ihastuu uusiin viehkeihin kasvoihin, ja jälleen on valmiina
uusi, entistä ehompi laulu.

Nämä nuoruuden lemmenjutut näkyvät kuitenkin olleen laatuaan varsin
viattomia. Robert Burns eli nyt onnellisinta aikaansa. Hänen herttainen,
hilpeä luonteensa oli puhjennut keväisen raittiina orastamaan, ja
nuorison kisoissa hän lumosi kaikki iloisella ystävällisyydellään ja
lämpimällä sydämellään.

Huikentelevasta mielestään huolimatta hän kiintyi syvemmin nuoreen
talontyttäreen, Ellison Begbie'hin, joka lopulta kuitenkin hylkäsi
varattoman ihailijansa. Murtunein mielin Burns muutti v. 1780 Irvine'iin
ja perusti siellä pellavarohtimon. Liike ei kannattanut, tulipalo tuhosi
laitoksen, ja seuraavana vuonna Robert oli jälleen isänsä kodissa
maanviljelystöissä.

Isän kuoltua v. 1784, Robert yhdessä erään veljensä kanssa vastaanotti
uuden vuokratilan Mossgielissä, Ayr-joen rannalla. Nyt alkoi Robert
Burnsin tuotteliain runoilukausi. Suuri osa hänen parhaista ja
tunnetuimmista lauluistaan on syntynyt vuosien 1784--1786 välillä.
Vuokratilaa hän viljeli uupumattomalla tarmolla, kokien saattaa sen
raastetut maat parempaan maanviljelyskuntoon. Mutta mikään ei auttanut.
Kuivuus ja kato tekivät kaikki toiveet tyhjiksi. Maanviljelys tuotti
tappiota.

Läheisessä Mauchlinen kaupungissa Burns oli saanut ystävikseen eräitä
kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä, ja vilkas seurustelu näiden
kanssa oli omansa monipuolisesti kehittämään Burnsia. Hänen henkensä
saavutti nyt itsetietoisen varmuuden, ja nyt hän pääsi tajuntaan
runoilijanlahjoistaan ja todellisesta kutsumuksestaan. Myöskin
paikkakunnan uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin taisteluihin hän näinä
vuosina otti osaa, vastustaen silloisen presbyterisen papiston
uskonkiihkoa, jyrkkyyttä ja suvaitsemattomuutta. Pian hän tuli
julkisesti tunnetuksi eräistä ivalauluistaan, mutta saavutti samalla
papiston vihan ja kerettiläisen maineen.

Mauchlinen kaupungissa oli tähän aikaan summa kuusi kaunotarta, jotka
kaikki Burns luettelee nimeltä eräässä runossaan. Mutta "kaikkien näiden
helmi" oli Johanna Armour. Tähän neitoon Robert Burns rakastui, joutuen
sittemmin läheisiin suhteisiin häneen. Ankara isä ei tahtonut tietää
vapaauskojasta vävykseen. Tyttären onnettomuudesta huolimatta hän
loukkaavalla tavalla sulki ovensa Burnsilta ja toimitti hänelle
hairauksestaan kirkonrangaistuksen tuomion.

Vihoissaan häväistyksestä, ja kun häntä lisäksi uhkasi taloudellinen
tuho Mossgielin vuokratilalla, päätti runoilija jättää kotimaansa ja
lähteä Länsi-Intiaan, Jamaikkaan, jossa hänellä oli istutusmaan
kirjanpitäjänpaikka tiedossa. Matkarahoja saadakseen hän nyt kokosi ja
järjesti runoelmansa ja julkaisi ne syrjäisessä Kilmarnockissa kesällä
v. 1786 kuudensadan kappaleen suuruisena painoksena. Näissä touhuissa
Robert Burns oli jo toukokuulla rakastunut uudestaan, -- ja syvemmin
kuin koskaan ennen! Johanna Armour näytti joka tapauksessa iäksi
menetetyltä, ja runoilijan herkän sydämen nyt kokonaan valtasi nuori
maitotyttö, vienon henkevä Meeri Campbell, jonka hän eräänä aamuna
kohtasi Montgomeryn linnan tiellä.

Kumpaisetkin olivat yhtä köyhät, kumpaisellakin oli miero edessä! Nuoret
kihlautuivat ja viettivät yhdessä muutamia runollisia viikkoja Ayrin
armaissa siimeistöissä. Kihlautuneiden yhteinen tuuma oli tämä: Robert
matkustaa Jamaikkaan vain lyhyeksi aikaa raha-ansioille, palaa
varakkaana miehenä takaisin, ja silloin solmitaan avioliitto. Tämän
väliajan viettää Meeri sukulaistensa luona Ylämaassa, jossa voi saada
työtä ja tilaisuutta omain myötäjäistensä valmistamiseen. Meeri lähtikin
jo edeltäkäsin matkaan mitä sydämellisimmän ja hellimmän eron jälkeen.

Vaikka kiirehdimme ajan edelle, on Meeri Campbellin tarina tässä
yhteydessä kerrottava loppuun.

Robert Burnsin ei tarvinnutkaan jättää kotimaataan. Hänen taloudellinen
asemansa oli lokakuulla muuttunut. Lempiväin oli määrä jälleen kohdata
toisensa; Meeri jätti sukulaisensa, mutta sairastui paluumatkalla
kuumeeseen ja kuoli äkkiarvaamatta Greenockin kaupungissa.

Lempi "Ylämaan-Meeriin" oli Robert Burnsin syvin tunne, ja häntä
runoilija muistaa elämänsä loppuun saakka. Tytön traagillinen kuolema
jätti runoilijan mieleen kaipuun, joka yhä uudestaan puhkeaa ilmi mitä
ihanimmin sävelin. Vielä niin myöhään kuin v. 1792 hän on Meerille
omistanut erään kauneimpia laulujaan.

Seikka, että runoilijan ulkomaamatka jäi viime tingassa sikseen, oli
riippuva siitä huomiosta, jonka hänen runokokoelmansa oli herättänyt.
Tilauskirjoituksella julkaistusta runovihkosta, joka oli tuottanut
Burnsille 20 puntaa, oli muutamia kappaleita eksynyt myöskin
pääkaupunkiin. Runoilija oli syyskuulla jo ostanut matkalipun Clydestä
Länsi-Intiaan lähtevään laivaan, kun kirje, jonka tri Blacklock oli
Edinburghista kirjoittanut Burnsin ystävälle, äkkiä muutti Robert
Burnsin kaikki aikaisemmat suunnitelmat. Kirjeessä annettiin suuri
tunnustus runokokoelmalle ja neuvottiin, miten uusi painos siitä
voitaisiin saada aikaan pääkaupungissa, niin että se tuottaisi
runoilijalle taloudellisia etuja.

Burns jätti matkansa sikseen ja lähti Edinburghiin syksyllä v. 1786. Nyt
hänen kohtalonsa äkkiä muuttui. Uuden painoksen tilauskirjoitus
avattiin; Burns oli kuuluisa runoilija, aikansa kirjallisuuden
merkkimiehiä, ja pääkaupungin kaikki seurapiirit olivat hänelle avoinna.
Hienosto kilpaili saadakseen saleissaan näytellä "Ayrshiren
kyntömiestä", joka osasi kirjoittaa niin kauniita lauluja, ja joka
esiintymisessään ja käytöksessään oli niin älykäs, vaikka oli pelkkä
moukka.

Runoilija kuitenkin oivalsi, että hienojen seurapiirien
kunnianosoitukset olivat pääasiallisesti uteliaisuuden aiheuttamia. Kun
ensi kiihko oli asettunut, kylmenivät välit, ja ylväs katkeruus jäi
runoilijan mieleen. Muutamia todellisia suosijoita onnistui Burns
kuitenkin saamaan, Glencairnin kreivin ja Gordonin herttuattaren.
Ystävyyden siteet koko elämänsä ajaksi hän sitoi m. m. Cunninghamin
veljesten ja William Nicolin, Edinburghin korkeakoulun opettajan kanssa.
Kuinka hyvänsä, pääkaupungissa Burns ei viihtynyt. Runokokoelman uusi,
melkoisesti laajennettu painos valmistui. kesällä v. 1787, tuottaen
Burnsille kokonaista 500 puntaa. Hän oli nyt taloudellisesti verraten
riippumaton mies.

Tällä välin oli Meeri Campbell runoilijan suruksi kuollut.

Tehtyään laajoja matkustuksia Skotlannin eri osiin, tutustuakseen
lähemmin kansaansa ja maansa luontoon, vanhempaan ja uudempaan
kansanrunouteen sekä kotimaisiin sävelmiin, ja huomattuaan, että hänellä
pääkaupungissa ei ollut ajan pitkään todellista kannatusta
odotettavissa, hän päätti lopullisesti jättää Edinburghin ja palata
takaisin maalaiselämän yksinäisyyteen. Jo matkoillaan hän oli käynyt
myöskin Mauchlinessä ja siellä uudistanut suhteensa aikaisempaan
lemmittyynsä Johanna Armouriin, jonka isällä ei enää ollut mitään
muistutettavaa kuuluisaa vävypoikaa vastaan.

Järjestettyään asiansa Edinburghissa, Burns vuokrasi keväällä v. 1788
kauniin Ellislandin maatilan Nith-virran rannalla Dumfriesin
piirikunnassa ja meni naimisiin Johanna Armourin kanssa.

Pari ensi vuotta, Ellislandin verraten itsenäisissä oloissa, perheen
keskuudessa oli onnen aikaa Robert Burnsille. Puoliso Johanna oli
herttainen, toimelias vaimo ja hellästi kiintynyt huikentelevaan
mieheensä, jonka elämäntapojen säännöttömyyksiä oleskelu pääkaupungissa
ei suinkaan ollut parantanut. Että kiintymys todellisuudessa ja loppujen
lopuksi oli molemminpuolinen, todistavat useat Burnsin runoelmat, m. m.
runo "Kaledonia", joka on kirjoitettu vuotta ennen runoilijan kuolemaa.

Mutta pian ilmaantui ulkonaisia vaikeuksia. Vuokraehdot olivat ylen
rasittavat, maatila oli kokonaan rappiolla, ja maanviljelys osoittautui
huonosti kannattavaksi. Perheen lisääntyessä, entiset säästöt pian
hupenivat, ja puute alkoi ahdistaa. Saadakseen lisätuloja, Burns
vastaanotti tullivartian toimen läheisessä Dumfriesin kaupungissa,
hoitaen sen ohella maanviljelystään yhä edelleen v. 1791 loppuun saakka.

Vaikka vastoinkäymiset ahdistivat, ja runoilijan itsetakeisuuden kaipuu
ja oman arvon tunto eivät näissä toimissa näkyneet voivan saada
tyydykettä, oli Ellislandin oloaika, vuosina 1788--1792, kuitenkin
runollisessa suhteessa varsin tuottelias. Yhä vielä Burnsin runosuoni
uhkui ehtymättömänä ja välittömän raikkaana. Herkkyydessä, syvässä
tuntemuksessa, käsittelyn hienoudessa ja muotovalmiudessa moni tämän
ajanjakson runo voittaa kaikki aikaisemmat. Tältä ajalta on m. m. runo
"Meerille taivaassa", Burnsin korkein runollinen ennätys.

Kun kävi mahdottomaksi hoitaa rinnan kahta ihan erilaista tointa, myi
Burns vuokraoikeutensa Ellislandiin, ja muutti v. 1792 vaihteessa
Dumfriesiin, Solway-lahden rannalle, antautuen yksinomaan tullin
palvelukseen. Tämä oli raskas ja Burnsille itselleen onneton askel,
mutta runoilijan terveys oli huonontunut ja hän tahtoi kuoleman varalta
turvata perheelleen valtioneläkkeen.

Runoilijan elämän viime jakso oli monessa suhteessa pettyneiden
toiveiden katkera aika, joka saattoi hänet joskus hakemaan lohdutusta
lasista. Sisäisesti hän oli tyytymätön, ja ulkonaisia selkkauksia
ilmaantui. Voimakkaassa itsetunnossaan ja halveksien luokkaeroitusten
rajoja, hän vilkkaalla myötätunnolla seurasi Ranskan vallankumouksen
tapahtumia, mutta joutui sen kautta valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin.
Lisäksi häntä rasitti murtunut terveys. Kuitenkin hän Dumfriesissakin
saavutti monta arvokasta ystävyyttä ja sai tilaisuuden nauttia
sivistyneiden naisten virkistävää seuraa. Loma-aikoinaan hän usein lähti
Dumfriesista matkoille ihailemaansa Ylämaahan ja sen raittiille
tuntureille. Kirjalliset harrastukset askarruttivat Burnsia yhä
edelleen, ja tuon tuostakin hänen henkensä kohosi yleviin runo-luomiin.
Tämän ohella hän ystävänsä George Thomsonin kanssa toimitti kokoelman
isänmaallisia kansanlauluja ja sävelmiä, josta työstä hän auliisti
kieltäytyi vastaanottamasta palkkiota.

Taloudellinen ahdinko, suru tyttären kuolemasta ja reumaattinen kuume
vihdoin mursivat Robert Burnsin heikontuneen ruumiinrakenteen. Runoilija
kuoli Dumfriesissa 37 vuoden ijässä 21 p:nä heinäkuuta 1796.

       *       *       *       *       *

Robert Burns käyttää runoelmissaan yleensä Skotlannin kansanmurretta ja
vain ani harvoin puhdasta englannin kirjakieltä. Hänen lemmenlaulunsa ja
ballaadinsa ovat aina laulettavia. Noissa lyhytsanaisissa, sointuvissa,
reippaasti iskevissä rytmeissä on omituinen viehätys, mikä Burnsia
vieraille kielille käännettäessä jää aina suureksi osaksi hukkaan.

Burnsin runot ovat sanan kauneimmassa merkityksessä kansanomaisia, ja
useat niistä ovat muuttuneet todellisiksi kansanlauluiksi. Kaikkialla,
missä englanninkieltä puhutaan, ne ovat käyneet rakkaiksi, ja on
sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa tuskin kuluu
hetkeäkään, ilman että jossakin paikassa brittiläistä aluetta jokin
Robert Burnsin laulu kajahtaisi. Hänen runoelmiaan on uudestaan ja yhä
uudestaan käännetty useimmille Euroopan kielille, ja hänen hedelmöittävä
vaikutuksensa eri maiden runoilijoihin on viime aikoihin saakka ollut
selvästi havaittavissa.

Robert Burns on Shakespearen ja Lord Byronin välisellä ajalla Englannin
alkuperäisin runoilija. Laulurunoilijana ei kukaan englantilainen häntä
voita, ja Eduard Engel lausuu, että täytyy vertaukseksi ottaa Goethe
nuoruudenrunoelmineen, jos mieli mainita toinen samanaikuinen _laulaja_
Burnsin rinnalla.

_V. J._



Lauluja ja ballaadeja.



Hyvästi, Ylämaa!


Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.
Jää hyvästi, Pohja ja vuoristovyö,
koti kunnon, miss' asuu tarmo ja työ!
Jos missä on tieni ja matkani pää,
Ylämaa ja sen kukkulat mieleeni jää.

Te hyvästi, tunturit, jäätikkömaat,
ja hyvästi, laaksot ja vihreät haat!
Te hyvästi, metsät ja aarniopuut,
ja te vaahtiset virrat ja vuonojen suut!
Ylämaahan ma kaihoon, ma aina sen nään,
Ylämaahan ma kaihoon metsästämään:
polut kauriin ma käyn läpi viidan ja maan,
Ylämaahan ma kaihoon, jos minne mä saan.



Roobin.


Tuli poika Kyless' ilmoihin,
mut päivä, Herran vuosikin
ois turha muistaa tarkemmin,
kun kyseessä on Roobin.

      Roobin oli reipas poika,
      reipas rento, reipas rento;
      Roobin oli reipas poika,
      reipas veijon-vento!

Kuu kului vuoden vaihtehen,
kuninkaan viimeist' eellisen:
kun puhkui tammipakkanen,
sai raittiin kehdon Roobin.

Kätilö kättä tarkastaa:
"Jos eloon jää, sen nähdä saa,
on pojass' aika veitikkaa, --
jos pannaan nimeks Roobin!

"Myös monet kohlut mailma suo,
mut sydän terve kestää nuo,
ja kunnian hän meille tuo.
On riemuks meille Roobin.

"Jos totta tietää uurteet nää
ja kaks ja kolme viideks jää,
on tyttöin mielitietty tää.
Sen kyllä näyttää Roobin!

"Kun missä liikkuu, -- turma vie! --
on neittä nuorta täynnä tie,
mut seikka tuo ei viaks lie.
Siis siunaus sulle, Roobin!"

      Roobin oli reipas poika,
      reipas rento, reipas rento;
      Roobin oli reipas poika,
      reipas veijon-vento!



Ruispientarella.


Sää leuto oli Uodin yön,
ja huumas rukiin tuokse.
Kuu loisti, luoden valovyön,
mä läksin Annin luokse.
Yö kului meiltä puolehen
vain hilpein piloin siellä;
mua saattoi hän nyt empien
ruispientarelle vielä.

Ol' ilma sees, yö äänetön,
kuu kulki taivaan tiellä.
Hän tähkäin taa jäi kätköhön
ruispientarella siellä.
Ma hehkuin, säikyin, sykähdin,
hän lempeään ei kiellä;
hänt' taas ja taas ma suutelin
ruispientarella siellä.

Mä häntä hain, hän hiipi luo,
hän värjyi hehkumiellä:
saa siunauksen hetki tuo
ruispientarella siellä!
Mut kautta kirkkaan kuudanvyön
ja aamun valon vielä:
hän puhtain riemuin muistaa yön
ruispientarella siellä!

Mun hurmoksiinhan useinkin,
sai veikkoin ilonvietteet;
kun menestyin, mä riemuitsin;
toi onnen uljaat mietteet:
mut innon, riemun ylimmän,
min tunsin elon tiellä,
toi onni ensi lemmen tän
ruispientarella siellä!


      Kuoro.

      Käy tähkäin taa, kun viljamaa
      luo yöhön sulo tuokseen!
      On onnenmies, ken kullan saa
      ruispientarelle luokseen!



Roobin leikkas ruista.


      Roobin leikkas ruista,
      ma rinnan riivin.
      Hui! pienen sirpin sain,
      mut jäljess' yhä hiivin.

Mä lähdin kauppalaan,
vein kankurille lointa.
Isänsä töllillä
on Roobin ilman tointa.

Ei ollut milläänkään, --
voi, mitä luulla mahtoi?
Jo keksi kepposet,
kun talontytärt' tahtoi!

Niin vannoi: "Pöydässäin
sua talvest' alkain ruokin!"
Hui! tyhjän isäntä
ja huippakenkä tuokin!

      Roobin leikkas ruista,
      ma rinnan riivin.
      Hui! pienen sirpin sain,
      mut jäljess' yhä hiivin.



Montgomeryn Kerttu.


Jos täytyis kankahalla nyt
mun vaipassani viettää yötä,
ma oisin onnenmies, jos vaan
Montgomeryn Kerttu oisi myötä.

Kun riehuis tuuli tunturin,
ja syysyön sade saavuttaisi,
niin vuorenrotkoss' sylissäin
Montgomeryn Kerttu suojan saisi.

Jos oisi mun nää linnan maat,
ja vaunut, ratsut, väki vakaa,
ois riemuni, kun saisin nuo
Montgomeryn Kertun kanssa jakaa.



Meeri Morison.


Oi, Meeri, tule ikkunaas,
yö uinuu, kiiltää kaste haan!
Sä silmäs suo mun nähdä taas,
ne voittaa kaikki helyt maan.
Sua ilomielin vuotan vaan
kuin orja aamunkoittohon,
jos ikionnen palkaks saan,
sun, armas Meeri Morison.

Kun eilen tanssisaliin sain,
ja valot välkkyi, soitot soi,
sun luonas olin aatteissain;
jäin kylmäks, muut kun karkeloi.
Siell' immet loisti, liehakoi
ja voitti kaikkein suosion.
Ma huokasin: "Ei noista, oi,
oo kenkään Meeri Morison."

Miks, Meeri, riistät rauhan sen,
mi eestäs kuoloon mennä vois?
Sa voitko murtaa sydämen,
mi sulle lempens' antoi pois?
Lemmestä lempi! Etkö sois
ees säälin sanaa, armoton?
En usko, että tyly ois
sun mieles, Meeri Morison!



Elli Dunbar.


Tule kanssani mailmaan,
sulo Elli Dunbar!
Tule kanssani mailmaan,
sulo Elli Dunbar!
Sano, ostanko ratsut
ja vaunutkin maar?
Vai käymmekö rinnan,
sulo Elli Dunbar?

En taattoas kaipaa,
en mantuja maan,
en heimoas neljää,
sua halaan ma vaan:
Tule tielle, mi väikkyy
kuin taivahankaar! --
Tule röijyssä tuossa,
sulo Elli Dunbar!



Afton-puro.


Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras,
solu hiljaa, ja soiva on lauluni harras;
oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo,
solu hiljaa ja vienoisen uinua suo!

Salon rastas, mi helkytät siimeissä ehtoon,
sä kyyhky, min ruikutus kaikuvi lehtoon,
puron kirkuva hyyppä, te vaientukaa, --
ei armahan unta nyt häiritä saa!

Niin uljahat, Afton, on tunturis laidat,
joit' uurtavat ourujen välkkyvät raidat!
Siell' astelen aamuin ja rinteiltä voin
ma karjani nähdä ja Meerini ko'in.

Niin vihreinä niittys ja vehmastos hymyy,
miss' esikko kukkii ja lehdoissa lymyy!
Siell' illoin, kun kasteen jo kiiltävän nään,
kera Meerin ma koivujen siimeihin jään.

Niin vienona, Afton, sa kastelet nientä,
solut kaartaen Meerini mökkiä pientä!
Sulo jalkoja äsken sä huuhtelit, oi,
kun uomahas astuin, hän lumpeita toi!

Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras,
solu hiljaa, ja sulle on lauluni harras;
oma Meerini nukkuu, -- sa loiskiva vuo,
solu hiljaa ja vienoisen uinua suo!



Meeri.


Taivaanvallat, joiden suojaa
kaino sydän aina saa,
muilla mailla viipyessäin,
Meeriä te varjelkaa!
Immen hempi, sulo ruumis,
puhdas niinkuin teidänkin,
Meerin armas mielenhyvyys
jääköön taivaan turvihin.

Leyhkät häntä liekutelkoot,
vienot, kuin hän itse on;
ilma, jota hengittää hän,
rintaan rauhaa tuokohon.
Enkelit! kun pois mun kauas
tieni vie, hänt' turvatkaa!
Immen sydän olkoon mulle
muilla mailla kotimaa!



Ayrin rannalla.


Jo ilta kolkko hämärtäy,
syystuulen puuskat viuhuin käy,
on sankka pilven sumuvyö,
ja vihmoin sade maahan lyö.
Olalla pyssy soilta saan,
siell' linnut jätin rauhaan vaan.
Jäähyväishetki tuskaa tuo,
kun rantaas astun, Ayrin vuo!

Syys sänkipeltoon kyynelöi,
miss' yrmyt säät ne isännöi;
sen sinitaivas rauhainen
jäi tieksi talvimyrskyjen.
Mun hyytyy veri suonissain:
ma aion pauhuun ulappain;
kun laivaa viskoo aaltoin vuo,
taas kaipaan armaan Ayrin luo.

Mut kuohut vyöryin käykööt vain,
en pelkää turmaa rantamain;
vaikk' kuolonuhka eessä ois,
ei kammottaa se kurjaa vois!
Mut kahlein kiinni kotiin jäin, --
oi, haavat polttaa sydäntäin!
Mua ahdistaa ja vaivaa nuo,
kun nyt sun jätän, Ayrin vuo!

Hyvästi, Coilan vuorimaat
ja laaksot, kankaat, viidat, haat,
miss' suru viipyy, saattaen
taas lemmen muistot mielehen.
Sees olkoon, ystävä, sun ties!
Myös sulle rauhaa, vihamies! --
Oi, kyynelveet ei hoivaa suo:
Hyvästi, armas Ayrin vuo!



Pois Intiaan tule, Meeri!

_Meeri Campbellille_.


Pois Intiaan tule, Meeri,
jätä kanssani Skotteinmaa!
Pois Intiaan tule, Meeri,
meren aukean tyrskyin taa!

Siell' oranssi, sitruuna kypsyy,
tuo terttuja ananas;
mut Intian ihmeet kaikki
on tyhjiä rinnallas.

Kautt' taivahan vannoin, Meeri:
"Sinut heitän kuolossa vain",
ja unhottakoon minut taivas,
jos unhotan lupaustain!

Sanas anna jo mulle, Meeri, --
otan liljakätöses näin!
Sanas anna jo mulle, Meeri,
kotirannasta lähteissäin!

Luja liittomme nyt on, Meeri,
sydän kummankin annettu pois.
Nyt koskaan emme me eroo!
Ei, hetki se kirottu ois!



Mun kultani on ruusunen.


Mun kultani on ruusunen,
kuin rusoruusu haan;
mun kultani kuin sävel on,
mi uhkuu sointujaan.

Niin kaunis kuin sa, tyttö, oot,
niin syvän lemmen luot;
sua lemmin, kulta, kunnes pois
ne virtaa meren vuot.

Niin, kunnes meri virtaa pois,
ja sulaa vuorten jää:
Sua lemmin vielä, armahin,
kun suljen silmät nää.

Ja hyvästi nyt, lemmittyin!
Hyvästi hetkeks vaan!
Taas tulen luokses, lemmittyin,
vaikk' äärest' ääreen maan.



Hän veitikka on pieno.


Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän hieno,
mun vieno armahain.

Vaikk' kaino, täynnä tulta!
Hän sydämen vei multa,
ja alta vainoin kulta
saa suojaa rinnoillain.

Hän veitikka on pieno,
niin veikeä ja vieno;
hän on niin hellän hieno,
mun vieno armahain.

Pois huolten lentää annan,
ja vaivat mailmanrannan
ma hänen kanssaan kannan;
nään onnen riemut vain.



Casslis-purolla.


Nyt rannat, rinteet vihannoi,
ja laulaa linnut, oksill' leijuin;
nyt tuoksuu kielot Girvan-vuon,
miss' suviöin käy kisat keijuin.
Suuss' illan Casslis-puron luo
vien rantain rauhaan immen kainon
ja sieluun kätken katsehet,
nuo silmäniskut Meerin ainon.

Ken kysyy kultaa, kunniaa,
vain hurjaa huolta saa hän kantaa.
Mut omaksein kun Meerin sain,
mit' enää onni voiskaan antaa!
Niin jään mä Casslis-puron luo,
kanss' immen heitän huolten painon;
ma sieluun kätken katsehet,
nuo silmäniskut Meerin ainon.



Ylämaan Meeri.


Te metsärinteet, versokaa
Montgomeryn linnan luona,
maat, kukkaan käykää, virran veet,
kohiskaa vaahtovuona!
Siell' ilo kevään kerkein on,
syyshohde haikein varmaan;
näet siellä viime kerran näin
Ylämaan Meerin armaan.

Ol' lehdet hennot koivuilla
ja kukat pihlajalla,
kun painoin immen povellein
puun valkolatvan alla.
Vait hiipi hetket kultaiset,
voin kuulla sykkeet parmaan;
näin valoks, innoks elämän
Ylämaan Meerin armaan.

Toi ero pitkät syleilyt
ja valat lujain liittoin;
taas yhteen tulla luvattiin,
jäähyväisiä viittoin.
Mut oi, jo ruusun äkkipäin
vei vilu kuolon karmaan! --
Nyt nurmi peittää, haudan yö
Ylämaan Meerin armaan!

Oi, kalvas nyt on rusosuu,
min hehkuun suukot painoin!
Ei säihky enää silmät nuo,
joiss' asui puhtaus kainoin!
Jäi tomuks sydän lemmekäs
ja kätköön paaden harmaan, --
mut säilyy muisto sielussain
Ylämaan Meerin armaan!



Meerille taivaassa.


Sä viime tähti, kalvas koi,
mi hymyin vilkut aamuin ain,
nyt sätees taas sen päivän toi,
mi Meerin riisti rinnoiltain.
Oi, Meeri, henki häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun, vaisun, voitko nähdä nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?

Kuink' unhottaisin päivän tuon
ja Ayrin armaat siimehet,
kun liiton teimme luona vuon:
oi, eronhetket kaihoiset!
Ei ikiaikain kulkuhun
nuo riemuin muistot häivy pois,
sun kuvas, viime suukkos sun! --
Ken viimeiseks sen luullut ois?

Ayr solui, hiekkaan loiskahtain,
sen kätki viidat metsämaan,
ja koivut, kukat pihlajain
loi sulo seutuun tuoksujaan.
Liversi linnut, lempi soi,
jäi kielot kainot patjoikses; --
oi, liian joutuin lännen koi
toi hetket illan mielehes!

Nuo maisemat ma aina nään,
visusti vaalin muiston tuon!
Oi mieleen yhä syvempään
se uurtuu vain, kuin uoma vuon!
Sä Meeri, henki häipynyt,
miss' asut tuolla väikkeessäs?
Mun vaisun, voitko nähdä nyt,
nää murheet kuulla ystäväs?



Ballochmylen maat.


Käy Catrine-metsä kellervään,
syyshohteen nurmet, kentät saa;
ei leivo laula niityillään
ja luonto hiljaa uinahtaa.
Syys-teiltä Meerin laulu raikas
se helkkyi, täyttäin lehdot, haat,
ja kaukometsä vastaan kaikas:
"Hyvästi, Ballochmylen maat!"

Taas kukat takaa talven jään
ne kentät, laaksot kirjavoi;
käy linnut esiin kätköistään,
ja ilmaan riemulaulut soi.
Mut pois jää multa laulupuistot
ja sulo siimeet kukikkaat;
hyvästi, Ayr, ja armaat muistot,
hyvästi, Ballochmylen maat!



Vaikk' kävis mistä tuulen tie.


Vaikk' kävis mistä tuulen tie,
sain rakkaaks länsituulen;
se saapuu luota lemmityn,
tuo viestit armaan huulen.
Veet välill' on, vyö hongikon
ja vuoret ilmanrannan;
mut aikaan työn ja uniss' yön
oon aina luona Hannan.

Sun nään, kun kukat tuoksuilee
ja hohtaa kasteess' aamun;
sun äänes lintuin lauluss' soi
ja ihastuksiin saa mun!
Jos missä vaan on kielo haan,
tai lilja puron-sannan,
jos pesällään mä kyyhkyn nään,
ne mieleeni tuo Hannan.

Ja Clyden rannall' liiveissään
on neidoill' lastikoita;
mut vaikka vaatteet hienot on,
ei Hannaani he voita.
Kun kauppalaan hän saapuu vaan,
on muita kaunihimpi;
sen joka mies ja poika ties,
vaikk' onkin röijyss' impi.

Et vartta nää niin viehkeää,
mut hymy saa sun taikaan,
ja silmät nuo ne säihkeen luo,
kuin kaste aamun aikaan!
Hän veikaroi, taas olla voi
luo äidin mieli keidon.
Mua lempii hän, -- vain seikan tän
voit väittää viaks neidon.

Oi, leyhki, länsi vienoinen,
kautt' alhoin, metsänrantain;
mailt' tuoksujen sä mettisten
suo tulla simaa kantain!
Sa pojan luo taas tyttö tuo,
luo kevätkoivun kannan!
Pois huolet jäis, kun hymyäis
taas sulo huulet Hannan.

Taas valat sois, ja siimeiss' ois
niin armaat meillä retket;
oi, minkä hurman kohtaus tois,
min kaihon eronhetket!
Sa Taivainen, vain tiedät sen,
kuink' kaikki hälle annan
ja ainiaks ma kalleimmaks
sain rakkaan sulo Hannan!



Hannalle.


En, Hanna, jää vain kasvojas
ja varttas ihannoimaan,
vaikk' ilmestyen sulossas,
saat veret kuumat soimaan.
Tuo hempi itse olennon
mua viehtää, hurmaa, impi;
sun muotos mulle kallis on,
sydämes kallihimpi.

Oi, iät päivät tuota vaan
ma hartain mielin soisin,
ett' onnekkaaksi ainiaan
mä tiesi tehdä voisin.
Sä hälle, taivas lempeä,
suo riemua vain seestä!
Kanss' armaan elää mielin mä,
käyn kuoloon armaan eestä.



Jos Parnassolle nousta voisin.


Jos Parnassolle nousta voisin,
tai runon hetteillä mä oisin,
niin sulokielin ilmi toisin,
kuink', armahin, sua lemmin.
Mut Corsincon vain siintää tuolla!
Runottareni Nithin vuolla
sä itse oot, kun Pohjan puolla
ma laulan, kuin sua lemmin.

Siis, runotar, suo soinnut mulle
ja innon sanat ihailulle,
kun suviaamuun laulan sulle,
kuink', ainoinen, sua lemmin.
Niin norjin liikkein haassa leijaat:
nään hoikan vartes, silmäs seijaat,
mun veikeänä luokses veijaat, --
kautt' taivasten, sua lemmin!

Öin, päivin, kentällä ja ko'issa
sua muistan, helkyt lauleloissa,
et aatoksistain ole poissa;
kuin henkeäin sua lemmin.
Vaikk' aavain taa veis tieni milloin,
pois maille, miss' on päivä illoin,
ma kuoloon saakka vielä silloin,
myös sielläkin sua lemmin.



John Anderson.


John Anderson, mun ystäväin,
kun vietettiin me häät,
sull' oli mustat hiukset
ja sorjat poskipäät.
Jo otsaas kurtut sait, John,
ja lunta hiuksiss' on;
mut siunaan valkohapsias,
mun ystäväni, John.

John Anderson, mun ystäväin,
kun noustiin kukkulaa,
sun kanssas monta päivää
mä vietin riemuisaa.
Nyt alas kulku käy, John,
mut tiemme yksi on;
ja rinnan laaksoon uinutaan,
mun ystäväni, John.



Tarhuri Jörö-Jaakko.


Kun kevät saapuvi kukkasin,
ja puut käy puistossa lehtihin,
niin touhut, touhut on sullakin,
sa tarhuri Jörö-Jaakko.
Vuot kaikki kuohuvat vaahtivöin,
taas rastas lempeä laulaa öin,
sa tunnet tuoksua lehvistöin,
voi, tarhuri Jörö-Jaakko!

Jänis aamukoissa kun jättää haat,
maas penkoo, popsien istukkaat,
läpi kasteheinikon hätään saat,
sa tarhuri Jörö-Jaakko.
Kun päivä painuvi läntehen
ja sulkee yöksi jo uutimen,
luo armaan lähdet sä rientäen,
myös tarhuri Jörö-Jaakko!



Tullut läpi viljan.


Viljast' tullut, pikku rukka,
läpi viljamaan;
on kosteana helma, sukka,
viljast' tullessaan.

      Jenni on kuin aurankukka
      viljass' ainiaan:
      on kosteana helma, sukka,
      viljast' tullessaan.

Jos sun, kukka, kohtas Jukka,
viljaan hiipien!
Soi ehkä Jukka suuta, kukka, --
nähnyt ken?

Jos sun, kukka, kohtas Jukka,
tullen läpi haan!
Soi ehkä Jukka suuta, kukka, --
käynkö kertomaan?

      Jenni on kuin aurankukka
      viljass' ainiaan:
      on kosteana helma, sukka,
      viljast' tullessaan.



Jaska, sa siellä!


Jaska, sa siellä,
tiedustas vielä,
suostunko kullaksesi
Jaska, sa siellä!

Jos kysyt kullakses,
ehkä en kiellä.
Pyydäskin kullakses
tässä nyt tiellä!

Lienetkö tullakses
suukoinkin vielä:
vaatinet kullakses,
ei sua niellä!

Jaska, sa siellä,
tiedustas vielä,
suostunko kullakses!
Jaska, sa siellä!



On kaihoin syynä mielitietty.


Ma kaihoan -- mut vaiti oon, --
on kaihoin syynä mielitietty!
Oi, yksin pitkät talviyöt
mun valvomaan saa mielitietty.
On tuskaks mielitietty!
On riemuks mielitietty!
Mun kiertämään vaikk' ääret maan
vois saada mielitietty!

Sä lemmen puhtaan valtias,
oi, ota turviis mielitietty!
Sä hymys hellä häneen luo,
tuo kaukaa kotiin mielitietty.
On tuskaks mielitietty!
On riemuks mielitietty!
Mun sais -- oi, mihin kaikkeen mun
vois saada mielitietty!



Viime suudelma nyt sulta.


Viime suudelma nyt sulta, --
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle, kyynelöiden
pyhitän mä kaipuut öiden.
Sit' en kurjaks sano vielä,
kelle toivo tuikkii tiellä:
Mulle ei näy lohdutusta,
tähdetön on yöni musta!

Houreen huumako mun sytti?
Ei sua vastustaa voi, tytti!
Näin sun vain, ja sydän kiehtyi,
sinuun vain se iäks viehtyi! --
Ei ois oltu lemmekkäitä,
lemmess' ei niin lyhytpäitä,
tultu yhteen, -- menty eriin,
sydän nyt ei sortuis veriin.

Hyvästi, sä viehkein, vienoin!
Hyvästi, sä hennoin, hienoin!
Sulle ilot, onni lauha,
toivo, lemmenriemu, rauha!
Viime suudelma nyt sulta, --
hyvästi, ja iäks, kulta!
Murhein sulle, kyynelöiden
pyhitän mä kaipuut öiden.



Jäi talven valta taa.


Jäi talven valta taa, ja vihdoin suvi saa,
taas laulelut pikkulintuin soi;
ilo täyttää keväthaan, mut murhe mun on vaan,
kun kulta mun hylkäsi, oi!

Haan ruusukukan luo, miss' soluu sinivuo,
nyt perhonen liihotella voi;
sydän pieni sykähtää, se lemmen lumoon jää,
mut kulta mun hylkäsi, oi!

Kuin aurinko, mi käy ja horjuvan ei näy,
mun lempeni on muuttumaton,
mut perhon on kuin kuu, mi aina uudistuu
ja jo käänteessä vaihtunut on.

Mun sääli on, kun mies, mi kylmäks tytön ties,
pois lempensä ainiaaksi soi!
Mä itsehän sen koin, kuink' on hän onnetoin:
-- ei kenkään häntä hoivata voi!



Mieleni on raskas.


Mieleni on raskas, mä itken yöt ja päivät;
aikaa sitten riemut ne vieraiks mulle jäivät:
mä hyljättynä yksin saan kuormaani kantaa,
ja säälin sulo hoivaa ei kenkään tahdo antaa.

Lemmellä on auvot, ma tunsin sen leimun,
lemmellä on murheet, ja tuskihin se vei mun;
mun vertyy sydän kuiviin, ma vuodosta haavan
jo herpoovan sen tunnen ja rauhaa pian saavan.

Onni olis tuolla, miss' istuimme rinnan
kirkkaan puron luona ja lehvistöissä linnan;
siell' ystäväni astuu, mua muistellen varmaan, --
oi, silmät pian pyyhkis hän ikävöivän armaan!



Niin vapaa olin, riemuinen.


Niin vapaa olin, riemuinen,
kun lauloin aamukoihin;
mut lännen poika, kankuri
toi tuskaa lauleloihin.

      Kun käytte, tytöt, kankuriin
      ja viette sinne työtä,
      niin taivaltaa te muistakaa
      taas kotiin ennen yötä!

Mun laittoi äiti kaupunkiin:
"Käy, kehi kankaas loimi!"
Mut kehinpuuta käyttäissäin,
toi sydänhuolta toimi.

Ja kaunis lännen kankuri
sai kuteelle jo kankaan;
kuin pauloin sitoi sydämein
hän joka niiden lankaan.

Vait istuin siinä kehien,
kun sukkula se ensi;
mut kaiteen joka iskuhun
mun veret poskiin lensi.

Kuu verkkaan vaipui läntehen,
loi yöhön kalvaan valon,
kun kaunis lännen kankuri
mua saattoi kautta salon.

Mit' toivottu ja tehty lie,
se salaan jäädä sietää;
mut oi! ma pelkään, kohta sen
jo kylät kaikki tietää.

      Kun käytte, tytöt, kankuriin
      ja viette sinne työtä,
      niin taivaltaa te muistakaa
      taas kotiin ennen yötä!



Gallan rannalla.


      Pojat sorjat on Gallan rannan,
      pojat sorjat on Gallan rannan!
      Puron poikki ma seuraan armastain
      ja kahlaten helmoja kannan.

"Yli otsas kutrit ne kaareutuu,
niin siintää silmäs, sä impi pieno;
niin hohtaa posket, ja hymyy suu,
joka suukosta rakkaammaks saan sun, vieno!"

Yli kangasmaan, yli kanervain,
yli hienon, huuhdotun sannan!
Puron poikki ma seuraan armastain
ja kahlaten helmoja kannan.

"Pois vaapukkaan läpi viitojen,
pois vaapukkaan, oma kulta vieno!
Hävis sukkanauhas silkkinen, --
nyt mättäällä istuu ja itkee pieno!"

      Pojat sorjat on Gallan rannan,
      pojat sorjat on Gallan rannan!
      Puron poikki ma seuraan armastain
      ja kahlaten helmoja kannan.



Meidän armas Perthin Maikki.


Dyen sillall', luona Darletin,
me vielä viivähdimme kaikin.
Hei, aamukoissa pikarin
me joimme kunniaksi Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin.
Kalle vaippans' antaa sai: --
sen maksoi suukko Maikin!

"Niin silmä sees, niin hoikka vyö,
ja suu --" Niin vai! sa ensin naikin!
Sai hehkuun meidät kutrein yö
ja raikkaat rusohuulet Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin.
Kalle vaippans' antaa sai: --
sen maksoi suukko Maikin!

Me iltaan jäimme karkeloon,
kun soittajat jo kylläns' saikin.
"Hei, Kalle kaikki maksakoon,
myös hän vei suukon suulta Maikin,
meidän armaan Perthin Maikin!"
Kalle vaippans' antaa sai: --
sen maksoi suukko Maikin!



Niin pitkä on ja kolkko yö.


Niin pitkä on ja kolkko yö,
kun kauas lähti kulta!
Yöt umpeen valvon vuoteellain,
jää uni vaivatulta.
Yöt umpeen valvon vuoteellain,
jää uni vaivatulta.

Kun onnen aikaa aattelen,
min vietin kanssas, kulta,
ja muilla mailla kuljet nyt,
on poissa rauha multa.
Kun muilla mailla kuljet nyt,
on poissa rauha multa.

Yön raskaat hetket hievahtaa
ei muista kaihoilulta.
Kuin vilahtain ne kiiti pois,
kun istuin kanssas, kulta.
Kuin vilahtain ne kiiti pois,
kun istuin kanssas, kulta.



Jo taatto kielsi, äiti kielsi.


Jo taatto kielsi, äiti kielsi,
ei kieltoa kuullut hän;
ei tyttö kuullut, ei liemen luullut
niin karvaaks kääntyvän.
Ja poikahuippari Hyppy-Heikki,
hän petti kaunoisen.
Oi, poikahuippari Hyppy-Heikki,
kun petti kaunoisen!

Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas, --
sata taatolla taskussaan!
Lisäks impi kaino ja torpan aino,
sulo, viehkeä katseeltaan!
Mut poikahuippari Hyppy-Heikki,
hän petti kaunoisen.
Oi, poikahuippari Hyppy-Heikki,
kun petti kaunoisen!



Myllärin Miska.


Hui hai, Myllärin Miska,
jauhomekko mies!
Pussiin markkoja pyytää,
penneiks jäävän ties.
Niin oli jauhossa mies,
jauhossa lakki ja niska,
jauhoinen oli suu,
jolla suuteli Miska.

Hei, sitä Myllärin Miskaa,
säkkein jauhajaa!
Siinä se virkamies on,
kokoo tavaraa;
jauhoja laariin saa,
markkoja arkkuun viskaa.
Sattuis, -- liivini sais
Myllärin Jauho-Miska!



Vekkuli-Ville.


Sa hurja Vekkuli-Ville! --
Hän markkinoille saa;
hän aikoo viulunsa myydä
ja ostaa rihkamaa.
Mut kun tuli luopua siitä,
suli silmät kyyneliin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no terve näkemiin!

Hei, Ville, myy sie viulus,
ei sillä sielua lie!
Hei, Ville, myy sie viulus,
ja osta viinaa sie! --
"Jos myin oman rakkaan viulun,
mua hurjaks he luulla vois:
niin monta riemun päivää
me yhdessä soitimme pois."

Mut kun tulin Taivalkylään,
kävin kievariss' äkkipäin
ja hurjan Vekkuli-Villen
jalat ristissä pöydällä näin;
hän kumppaniseurass' istui,
suli kaikki hurmoksiin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no, terve näkemiin!



Bruce sotajoukolleen ennen
Bannockburnin taistelua.


Pojat uljaan Wallace'in,
usein teitä johdatin:
voittoon nyt ja kuoloonkin
käykää klaaneittain!

Tää on päivä, hetki tää,
tuoss' on joukko tasapää;
Edvard uhkaa, -- jälkeen jää
kahleet, sorto lain.

Ken se oiskaan pelko-mies!
Keltä sortaa saadaan lies?
Kelle kelpaa orjan ies?
Pois hän joukostain!

Kenpä eestä kuninkaan
miekkaan käy ja lain ja maan?
Ken jää vapaaks kuollessaan?
Taistoon seurassain!

Nimeen sorron synkän yön,
nimeen lasten orjantyön:
viime hengenvetoon lyön,
puollan kotiain!

Mies ja mies te taistelkaa!
Iskut kohtaa sortajaa!
Joka isku vapauttaa! --
Voittoon, kuoloon vain!



Hyvästi, maine Skotlannin!


Hyvästi, maine Skotlannin
ja vanha voimas tunto!
Hyvästi Skottein nimikin
ja miehen mieli ja kunto!
Miss' soluu Tweed ja mereen saa,
miss' Sark käy Solwayta kohti,
nyt Englannill' on rajamaa, --
rutiruojat ne maatamme johti!

Mitä taistot kaikki ei tehnehet,
ei väkivalta ja kettuus,
sen aikaan nyt sai lahjukset
ja harvain kurjien pettuus.
Jäi Englannin miekka pilkaks vaan,
ja uljuus meissä hohti,
mut vieras kulta lannisti maan, --
rutiruojat ne maatamme johti!

Oi, miks sain nähdä päivät nää,
kun maan he möi ja osti!
Jos kuollut ma oisin, harmaapää,
kun Bruce ja Wallace kosti!
Mut uhkapäin mä huudan näin,
-- ja ken sit' eittää tohti --:
maan petos löi ja kultaan möi, --
rutiruojat ne maatamme johti!



Kuningatar Maria Stuartin valitus
kevään saapuessa.


Jo maa sai verhon vihreän,
puut lehteen käy ja kukkaan,
ja satakaunot kaistojaan
jo kutoo nurmen nukkaan.
Nyt päivä kirkas säteitään
luo sini-ilmain heloon;
mut valoa ei mikään luo
mun, kurjan vangin eloon.

Jo aamu-utuun ilmoilleen
saa leivo liitää laulain;
soi päiväll' ilot kerttujen
lymystä viidan vaulain;
yörastas saloon helkyttää
suuss' illan unelmoivan:
Vapaus, lempi niiden on, --
mist' onneton sais hoivan?

Nyt esikot ne täyttää haat
ja liljat puroin juoksut;
tuo tuuli lemut pihlajain
ja tuomistoiden tuoksut.
Maan halvin tyttö vapain tein
käy luonnoss' ihanassa;
mut kuningatar Skotlannin
vain kituu vankilassa.

Kun ruhtinatar Ranskanmaan
ma nuorna olin ennen,
niin liedoin mielin heräsin,
iloitsin maata mennen.
Oon kuningatar Skotlannin,
näin kurjaa kavallusta;
mua vieraat kahleet painaa nyt
ja ikimurhe musta.

Mut sulle, sisko, -- vihamies! --
mi turvaat salajuoniis,
jo kosto miekkaa teroittaa,
jok' iskee sydänsuoniis!
Et naisen rintaa tajunnut,
miss' säälintunteet palaa,
et hoivaa, jota haavahan
voi naisen kyynel valaa.

Sa poika! tielles suopeina
hymyilkööt tähdet taivaan,
jott' auvoks, loistoks valta ois,
mi äidin johti vaivaan!
Jää turviin vihamiehiltäin,
tai heidät itsees liitä;
mut äitis ystävän jos näät,
mua muistain, häntä kiitä.

Pian säteet kesäauringon
jää ristikostain kaihoon!
Ei enää lainehia luo
syystuulet kultalaihoon!
Kun synkkään kuolinkoppihin
säät talven vielä pauhaa,
niin ensi kevään kukkaset
koristaa haudan rauhaa!



Maanpakolainen.


"Vain turvaks lain ja kuninkaan
me Skotlannista lähtiin;
vain teillä lain ja kuninkaan
me Iirin-rannat nähtiin,
                    kulta,
me Iirin-rannat nähtiin.

"Min uljuus voi, se tehtihin,
mut turhaks kääntyi koitos.
Nyt lempi jää ja synnyinmaa,
taa merten lähden loitos,
                    kulta,
taa merten lähden loitos!"

Hän katseen Iirin-rantaan loi,
miss' salaa vuotti haaksi;
hän ratsuaan löi ohjaksin:
"Hyvästi ainiaaksi!
                    Kulta,
hyvästi ainiaaksi!"

Soturit palaa, merimies
taas kotiin purttaan johtaa;
mut iäks armaan kadotin,
en koskaan häntä kohtaa.
                    Kulta,
sua koskaan en mä kohtaa!

Kun hämärtyy, ja tyynnä maa
jo uneen vaipuu illoin,
hänt' aatellen, mi kauas läks,
mä yksin itken silloin.
                    Kulta,
sua yksin itken silloin!



Hatun keikkua anna!


Nuor Jehki kun kaupunkiin
tuli vuorilta vasta,
niin kurkisti tukka
lakin halkeamasta.
Nyt hattu ja sulka
on päähän panna. --
Sa uljas Jehkini, hei,
hatun keikkua anna!

Hatun keikkua anna vaan,
ja liehuta sulkaa!
Nyt taistohon, raukat,
rajan takaa te tulkaa!
Saa kyydin, ken miekkaa
ei kourassa kanna. --
Sa uljas Jehkini, hei,
hatun keikkua anna!



Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.


Suuss' illan, miss' ylpeän linnan ma nään,
soi laulelo vanhuksen harmajapään,
ja poskia laulajan kyynelet valaa:
"Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.

"Sota kirkkoa raasti ja vaimensi maan,
näät kiistoja, sortoa, vainoa vaan;
ei lausuta julki, mut huokaamme salaa:
ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa!

"Läks uljaina poikani, Jaakko kun huus;
miss' yksin nyt itken, on kumpua kuus.
Suru eukkoni mursi, hän hautaan jo halaa,
ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.

"Nyt taakaksi nään elon raskahan tän,
on lapseni poissa ja kruunuton hän;
mut kuolohan säilytän mieleni-alaa:
ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa!"



Ylämaan Heiska.


Ja Heiska huima, huolta vailla,
läks reippain rinnoin sotimaan;
nyt pattona on kaukomailla,
ja häntä en nää milloinkaan.
Oi, jos hän palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin, jos kotiin
Ylämaan Heiska palais vaan!

Kun muut käy maata uneen vaipuin,
mä lähden humuun öisen haan;
veet karvaat itken, -- sydän kaipuin
taas kotiin häntä halais vaan.
Oi, jos hän palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin, jos kotiin
Ylämaan Heiska palais vaan!

Jos moni kelmi palkkans' saisi,
ja roikkuis ruojat nuorassaan,
taas onnenpäivät sarastaisi,
ja Heiska pääsis palaamaan.
Oi, jos hän palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin, jos kotiin
Ylämaan Heiska palais vaan!



Invernessin impi.


Oi, Invernessin sulo impi
ei murheen hoivaa saada voi;
hän karvaat veet nyt itkee vaan
ja myöhään, varhain vaikeroi:
"Drumossien taisto, Drumossien päivä,
se raskaat tuskat mulle toi!
Se taaton rakkaan tempas pois,
se kolmen veikon haudan loi.

"Jäi käärinliinaks kunnaan heinä,
min punahurme purppuroi;
ja vieress' sorjin poika on,
jot' impi koskaan ihannoi!
Voi verikättäsi, julma herra,
sua hurjaa murhamiestä voi!
Sa monen mielen musersit,
mi rauhaa vain ja hyvää soi."



Macphersonin jäähyväiset.


"Hyvästi tyrmät, yö ja hyy,
ja kurjuus hornan suun!
Macpherson joutuin selviytyy
tuoss' alla hirsipuun!"

      Käy keikkaillen, niin seikkaillen,
      niin veikkaillen hän vaan.
      Hän hyppäs, -- kieppuin kierroksen,
      jäi hirteen roikkumaan.

"Mi kuollessain? Sua, surma, hain,
verikentät sadat näin:
en häikäillyt, ja tänään nyt
sun kohtaan pystypäin.

"Hei, siteet nää te päästäkää,
ja miekan tuokoon ken!
Ja miestäkään jos maassa nään, --
mut muistoks sananen:

"Ain eläissäin mä iskin päin,
tän kuolon petos toi!
Syän leimuaa: en jäädä saa
ja kostaa en mä voi.

"Hyvästi jo, sa aurinko,
sees ilma, kaikki maa!
Mies kunnoton vain raukka on,
ken pelkää kuolemaa!"

      Käy keikkaillen, niin seikkaillen,
      niin veikkaillen hän vaan.
      Hän hyppäs, -- kieppuin kierroksen,
      jäi hirteen roikkumaan.



John Otrapää.


Ja pyhät, kuulut kuninkaat,
nuo viisaat Itämaan,
he vannoivat: "John Otrapää
on syypää kuolemaan".

He sahrat sai ja syvään tuon
jo kynti multahan;
he vannoivat: "John Otrapää
sai julman kuoleman".

Mut kevät armas kerkeää
jo satein vienoisin;
John Otrapää, hän nousten taas
sai kaikki ihmeihin.

Ja saapui suvi helteinen,
nyt vahvaks varttui hän;
pää keihäin asestettu on:
"Pois tieltä urhon tän!"

Sai vakaa syys, ja silloin hän
käy kalvaaks, painuu pää;
kumara varsi ilmaisee:
jo vaivat väsyttää!

Ja yhä vaan hän kelmistyi
ja voipui vanhuuttaan;
taas hälle julmat vainoojat
voi näyttää raivoaan.

He käyrin asein polveen löi
ja poikki silpas sen;
he kytki hänet kärryihin:
"Mies kuolkoon hirtehen!"

He nosti hänet riippumaan,
kun syysyön myrsky soi;
he kaatoi hänet selälleen
ja löi ja mukkiloi.

He yli reunain vettä nyt
kaas suureen sammioon:
"Hei, alassuin John Otrapää,
hän uikoon, -- vajotkoon!"

Taas permannolle paiskattiin
hän uusiin piinoihin:
sai vatkailun, jos näytti vaan
viel' elonmerkinkin.

Niin yli liekin paahtoivat
he luut ja ytimet,
ja myllynkivi vihdoinkin
jo ruhjoi jättehet.

Mut sydänveret sarkoissa
he juhlaseuraan toi,
ja into nousi ilmoihin
ja riemu, kun he joi.

John Otrapää ol' uljas mies
ja sankareita maan;
siks rohkaistut, jos verta tuon
vain huulin kosketkaan.

Se mieles murheet häätää pois,
sun intoon, hehkuun saa!
Se viihtää lesken kyynelveet,
se syämet soinnuttaa.

Hei, onneks siis John Otrapään!
Hei, maljat pohjaan vaan!
Tuon suku suuri varttukoon
maass' Skottein ainiaan!



Pitkäst' aikaa.


Ei vanhat veikot unhoon jää
ja välit ystäväin!
Sa vanha veikko, terve, mies,
taas pitkäst' aikaa näin!

Taas pitkäst' aikaa tavattiin,
taas pitkäst' aikaa näin;
hei, muistoin malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!

Me kaksi kautta kukastoin
haat juostiin pilanpäin;
on liesuiss' oltu, siitä kuin
sun pitkäst' aikaa näin.

Me muinoin ruuhta melottiiin,
vuon vettä läiskyttäin:
veet tyrskyilleet on, siitä kuin
sun pitkäst' aikaa näin.

Sa viljo veikko, kättä lyö
ja kouraa kämmentäin;
ja reilu ryyppy otetaan
taas pitkäst' aikaa näin.

Kai täyden tuopin kestät, mies,
voin taata itseäin:
hei, muistoin malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!

Taas pitkäst' aikaa tavattiin,
taas pitkäst' aikaa näin;
hei, muistoin malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!



Ei ketään.


On mulla vaimo, lies,
en jakoon päästä ketään;
mua ei hae lautamies,
enk' käräjiin vie ketään.

Lie penni joutaviin,
mut siit' en kiitä ketään;
jos takuuseen en kelpaa, niin
en lainoin kiusaa ketään.

Ma herrasmies en lie,
mut pokkuroi en ketään;
on miekka, lempo vie! --
en liki laske ketään.

Vain vapaa, iloinen,
en koskaan sure ketään!
Jos ei mua kysy ken,
en myös mä kysy ketään.



Saa rengit vetää unta.


      Nyt aamuin unta vedetään,
      saa rengit vetää unta;
      jo valkovaippaan peittyi maa,
      ja lisää tulee lunta!

Kun puhkuu kylmä koillinen,
lyö pöytään vaikka punta:
se tuuli talvituiskuin on, --
saa rengit vetää unta!

Vait istuu, värjyin kätkössään,
tuo lintuin laulukunta;
yö ehtoost' aamuun pitkä on,
kun rengit vetää unta!

      Nyt aamuin unta vedetään,
      saa rengit vetää unta;
      jo valkovaippaan peittyi maa,
      ja lisää tulee lunta!



Ken luhdin oveen kolkuttaa?


Ken luhdin oveen kolkuttaa?
Kukas muu kuin Findlay.
Pois joutuin vaan, -- ei tulla saa!
Ois aikeet, sanoi Findlay.
Miks kopeloit kuin rosvo yön?
Kurki, sanoi Findlay.
Teet vielä vaikka minkä työn --
Sen takaan, sanoi Findlay.

Jos nousen nyt ja avannen, --
Avaa, sanoi Findlay;
mua valvotat kai kujeillen.
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos luhdiss' annan seistä sun, --
Anna, sanoi Findlay;
sä jäisit, pelkään, aamuhun. --
Sen takaan, sanoi Findlay.

Tän yön jos täällä viivyt nyt, --
Viivyn, sanoi Findlay;
teet toiste samat retkeilyt!
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos mitä luhdiss' sattuiskaan, --
Sattuu, sanoi Findlay;
kuin hiiri ole vaiti vaan!
Sen takaan, sanoi Findlay.



Ylämaan-naisen kehtolaulu.


Tuuti tuulan! armas Donald,
pieni, ilmeinen Clanronald;
tietää taattos, mistä saa
reiman rosvon Ylämaa.

Tyydyt vielä kehtos koriin,
suureks saat ja ryöstät oriin,
vuoret viistät, notkelmat,
kotiin lehmän talutat.

Puikkii poika miehen lailla
lannon laajan rajamailla:
heilan ryöstää, kiirein tuo
Ylämaahan äidin luo!



Piru ja tulliherra.


Piru soitellen nilkutti kaupunkiin,
pois tanssitti tulliherran.
Kaikk' eukot ne huus: "Kas Kehnoa vaan!
No onneksi kaappaus kerran!"

      Ja piru on pois, ja piru on pois,
      piru pois vei tulliherran;
      hän tanssi pois, hän tanssi pois,
      pois tanssitti tulliherran!

Nyt maltaita pannaan, ja olvet ne käy,
on tanssia, riemua kerran:
Rakas murjaani musta, kiitos, kun pois
sa tanssitit tulliherran!

Kakstahtiset näin, nelitahtiset näin,
hypyt, tanssit, jos minkäkin verran;
mut yks oli tanssi, ja sukkelin maan,
pirun tanssi ja tulliherran.

      Ja piru on pois, ja piru on pois,
      piru pois vei tulliherran;
      hän tanssi pois, hän tanssi pois,
      pois tanssitti tulliherran!



Surulaulu Nicolin Liisun kuolemasta.


Nicolin Liisu, tamma tuo,
sai virkun eleet vereen;
mut ohi Crainin nyt se ui
Nith-virran myötä mereen.

Nicolin Liisu, tamma tuo,
sai nähdä päivät pahat;
Nith-virtaa nyt se mereen ui,
ja poiss' on siltä nahat.

Nicolin Liisu papin luo
jäi ajojuhdaks ennen;
Nith-virtaa nyt se mereen ui,
pois turskain saaliiks mennen.

Nicolin Liisu, tamma tuo,
sai papin armot tietää;
hän piinas sitä, ruoski, löi,
mut koni paljon sietää!



Elämän talvi.


Oi, väike ehtoon viel' äsken lehtoon
loi loiston hehkeän;
yön sulo vihmeet toi ilmi ihmeet,
näin kukkain päilyvän.
Nyt talvi riemut vei,
on poissa vihannuus!
Mut kevät ehtii, ja puut ne lehtii,
taas uhkuu into uus.

Vaan hyytä parmaan ei enää varmaan
voi lientää kevätsäät!
Tää varsi taipuu, se maahan vaipuu,
kun riehuu tuulispäät.
Niin raskas päivä on,
yö vaivaks vanhuksen!
Oi, onnen päivät ne iäks jäivät,
jäi nuoruus kultainen!



Sä petyt, poika!


Sä petyt, poika! -- Nainen
jos lempimään sua taipuu,
näät virvatulta vainen,
mi harhaks pian haipuu.

Kas, tuuli liehuu ilvein,
ja läikkyy meren pinta,
käy ees-taas kulku pilvein: --
niin vaihtuu naisen rinta.

Voi, viitsit juosta teitä,
kun äkkäät keltahapset!
Jos olet mies, niin heitä
nuo turhat tyttölapset.

Hae oiva veikko, kaulaa
sa kasta viininmehuin;
kun enää et voi laulaa,
käy maata, päivääs kehuin.



Sulo Jenni.


Missä on onni, min tunsin ma aamuin,
  kun leivojen liverrys soi?
Missä on rauha, min äänetön metsä
  suuss' illan mun mieleeni toi?

Enää en, seuraten mutkia virran,
  nää viehkeitä kukkia haan,
etsi en jälkiä häipyvän riemun;
  käyn huolteni vallassa vaan.

Pois joko siis suvi laaksoista lähti?
  Syys synkkäkö saapunut lie?
Ei toki! Kilvanhan ruusujen kisaan
  säät seijahat mettiset vie.

Kätkeä tahtoisin tunteeni salaan,
  mut aikaa jo selville sain:
rintani kaikkien kaihojen syynä
  sulo Jenni on, Jenni on vain!

Vuodet ei voi ikimurhetta lientää,
  ja lohtua toivo ei tuo.
Niinpä nyt vaivaani vaalin, ja hoivaa
  sulo tuskien auvo se suo.



Craigie-Burnin metsä.


Yön rauhaan Craigie-Burn jo jää,
se aamun iloon herää,
mut mulle kevään loisto tää
vain murheen syitä kerää.

Nään kukkain, lehväin versovan,
yörastaan laulut soivat;
mut rinnan raskaan vaivahan,
oi, mistä saisin hoivat?

En tuskaa tätä tunnustaa
sais sulle, vaikka halaan;
mut sydän lempeen ratkeaa,
jos kauemmin sen salaan.

Jos kylmäks mua kohtaan jäät
ja lohtuas voit eittää,
niin haudallein jo syksysäät
varisseet lehdet heittää.



Oma armas Maikki.


Sun ma olen, lemmittyin,
oma armas Maikki;
sun on sykkeet sydämein,
aatokseni kaikki.

Painun vasten poveas,
sydän kaihoon vaipuu;
vaikka epätoivoon jäin,
huolet jälleen haipuu,

Pois jos käännät rusosuus
lohdukkaan ja raikkaan,
sulo silmäs pois jos luot,
kuolen siihen paikkaan.

Mit' on elo lemmetön?
Yö, mi johti vaivaan.
Lempi päivänpaiste on,
riemun tuoja taivaan.



Jo kevät riemuisa saapuu hymyin.


Jo kevät riemuisa saapuu hymyin,
ja kaikkoo talvi tuittupää;
sulo taivas siintää, ja pilvet poutii,
veet kirkkaat rinteiltä syöksähtää.
Säde vuorten huipuilla illoin valvoo,
meri päilyy hohteess' aamukoin;
koko luonto riemuiten päivää palvoo,
ma omaa Bellaani jumaloin.

Ja kevät kukkea kesään vaihtuu,
syys keltaan käy, ja riehuu säät;
jo silloin eessä on synkkä talvi,
kunis kevään riemuisan jälleen näät.
Noin aika kierii, vuodet vierii,
elo itse muuttuu ja vaihtuu noin;
Mut kuoloon asti ma intoisasti
vain omaa Bellaani jumaloin.



Oi, ylhät ikitunturit.


Oi, ylhät ikitunturit sammalevuorten,
emo-kantajat Clyde-joen ourujen nuorten,
mihin paimenpojat vuohensa soitellen vie,
ja riistalle riekon on linnustajan tie!
Mihin paimenpojat vuohensa soitellen vie,
ja riistalle riekon on linnustajan tie.

Ei Gowryn suvilaaksot, ei Forthin norot armaat
niin mieltäni viehdä kuin vuorenselät harmaat;
lymyss' siimeisen rotkon on kirkas sinivuo,
kaikk' aatokseni sinne käy lemmittyni luo.
Lymyss' siimeisen rotkon on kirkas sinivuo,
kaikk' aatokseni sinne käy lemmittyni luo.

Ikitunturille nousen ma rinteiden laitaa,
miss' ourut alas syöksyvät uomaansa kaitaa;
siell' immen sulo seuraan ma iltahan jään,
ja huomaamatta hetket ne kiitää kerkeään.
Siell' immen sulo seuraan ma iltahan jään,
ja huomaamatta hetket ne kiitää kerkeään.

Hän ei ole kaunein, vaikk' kaunis on mulle;
ei kasvatusta hienoa vuorilla tulle.
Hänen syntynsä on halpa, kuin ollakin voi,
mut lempensä kumpikin toisellensa soi.
Hänen syntynsä on halpa, kuin ollakin voi,
mut lempensä kumpikin toisellensa soi.

Saa hätään sinut kauneus, jousin ja nuolin,
punehduksin ja hymyin ja haaveilevin huolin!
Äly, hienostus jos nuolia singauttaa,
ne häikäisevät silmäs, kun haavan sydän saa.
Äly, hienostus jos nuolia singauttaa,
ne häikäisevät silmäs, kun haavan sydän saa.

Mut herttainen hyvyys ja silmän sulo kaipuu,
min säihkyissä safiiri himmeäksi haipuu,
syvä lempi, -- mun syliinsä vangittuaan,
on voittoisan impeni viehäkkeenä vaan.
Syvä lempi, -- mun syliinsä vangittuaan,
on voittoisan impeni viehäkkeenä vaan.



Allan-virralla.


Vei tieni Allan-virran luo,
kun länness' iltarusko nousi;
haan leyhkät liehui, vilkkui vuo,
ja kultalainein laiho sousi.
Siell' lemmenlaulun kuulla sain; --
mun tykki suonet tulisemmin,
kun rinteet raikui kajahtain:
"Sua sydämestäin, Anni, lemmin!

"En kuusainkätköön, sun ja mun,
yön peikkoin koskaan päästä sallis;
ja siunattu on hetki, kun
siell' liiton teimme, tyttö kallis!
Pääs painui vasten poveain,
ja kuiskees soi: 'Sun iäks, kulta!'
kun kesken kuumain suudelmain
sa valat ikuiset sait multa." --

On kevään riemuks esikot,
ja kesä viehtyy laidunmaihin;
syys väriloistoon vehmastot
luo tunnelmiinsa kaihokkaihin.
Mut kaipuutas ei viihdä nuo,
sua niin ei sykähdytä varmaan,
ei sitä onnen hurmaa tuo,
kuin silmäinluonti oman armaan!



Kaledonia.


Suven maat muka myrteistä ylpeillä voivat:
siell' uhkeita tuoksuja, lounainen, tuot!
Mua viehtävät rotkot ja rintehet loivat,
sanajalkain ja ginstien kätkemät vuot.
Mua viehtävät viidat ja pihlajat lehtoin,
miss' siimeissä mulla on mökki ja lies;
haan kielojen keskellä useinpa ehtoin
käen kukkuissa siellä on, Hanna, sun ties!

Jää lounahan leyhkissä raskaiksi rinnat,
Kaledoniass' siuhuvat raittihit säät!
Suven mailla on puistoissa ylvähät linnat:
vain sortoa siellä ja orjuutta näät!
Sulo tuoksujen huumat ja kiehtovat keimat,
ne hyljätä voit, Kaledonian mies;
kuin tunturin tuulten on retkesi reimat,
ja on ainoa kahlehes armahan ies!



Jos mikä lie!


Ken rehti-miesnä köyhyyttään
on häpeissään ja mitä lie,
se raukka jääköön nöyrtymään!
Ei, pystyyn pää, jos mikä lie!
Jos mikä lie ja mikä lie,
lie halpa työs, tai mitä lie!
Vain kullan leima sääty on,
mies kultaa on, jos mikä lie.

Viis siitä, syökö kontistaan,
on sarkainen, vai mikä lie!
On houkka houkka loistossaan,
mut mies on mies, jos miten lie!
Jos mikä lie ja mikä lie,
jos kiilloton ja mikä lie,
niin suora mies, vaikk' köyhäkin
on kuningas, jos mikä lie.

Kas pöyhkää, röyhkää nulikkaa,
-- ties, Loordiko, vai mikä lie! --
jos sadatkin tuo pelkoon saa,
hän nahjus on, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
jos helyt, tähdet mitä lie,
mies itsenäinen näkee nuo
ja naurahtaa, jos mikä lie.

Kuningas viittaa: valmis on
parooni, kreivi, -- mikä lie! --
mut kunnonmiehen tekohon
ei pysty hän, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
jos nimein sointu mikä lie,
niin kykys, tarmos tunto tyyn'
on ylempää, jos mikä lie.

Niin käyvän, oi, sa ihannoi,
-- ja käykin niin, jos mikä lie, --
ett' tunnontyös ja kuntos myös
vie valtaan sun, jos mikä lie.
Jos mikä lie ja mikä lie,
viel' aika saa, jos mikä lie,
kun mies ja mies ne kautta maan
on veljiä, jos mikä lie!



Jessy.


      Elon onnea sulle, pieno!
      Elon onnea sulle, pieno!
      Olet armas kuin kohtaus lempiväin,
      kuin jäähyväis-kyynel niin vieno, -- Jessy!

Vaikk' koskaan et ole mun,
ja jo toivokin turha ois,
en mailman riemuihin vaihtaa
sulo tuskani kaihoa vois, -- Jessy!

Sees päivä mun murheiseks saa,
kun ma, toivoton, hempesi nään;
mut terve, te yön unet armaat,
ma silloin sun kaulaas jään, -- Jessy!

Hymys enkelin-armaan suot,
sun katseessas lempeä on;
mut tunnustustas en pyydä:
ero meidän on auttamaton! -- Jessy!

      Elon onnea sulle, pieno!
      Elon onnea sulle, pieno!
      Olet armas kuin kohtaus lempiväin,
      kuin jäähyväis-kyynel niin vieno, -- Jessy!



Muistutuksia ja selityksiä.


                                                                    Siv
_Roobin_. Kuvailee runoilijan omaa syntymää 25 tammik, 1759. --
*Kyle* (myös *Coila*), kunta Ayrshiren piirikunnassa Ayr-virran
rannalla, oli Burnsin syntymäseutu. -- Kuninkaana oli Yrjö III,
vv. 1727--60. --Hyväntuulisen runon johdosta on Stothard tehnyt
hauskan taidekuvan...................................................16

_Ruispientarella_. Burnsin varhaisimpia runoja. Laulun sankaritar
lienee Annie Ronald, sittemmin rouva Paterson, "vaikka tämä itse
ei koskaan tahtonut sitä myöntää". Nuorena vuokralaisena
Mossgielissä v. 1784 Burns kävi ahkerasti hänen kodissaan ja oli
ukko Ronaldin hyvässä suosiossa. -- Kesäisin luhdit ja
ruispientaret näyttelevät tärkeätä osaa nuorison tuttavuuksien
teoissa Skotlannissa, samoin kuin Suomessakin! -- Runosta Eduard
Engel lausuu: "Saa kauan hakea, ennenkuin viime neljänkymmenen
vuoden aikuisessa Englannin kirjallisuudessa tapaa ainoankaan
laulun, missä ilmenee niin puhtaan-kainoa
aistillisuutta"......................................................18

_Roobin leikkas ruista_. Varhaisimpia Burnsin runoja. -- Roobin
on runoilija itse, -- tytön kannalta katsottuna......................20

_Montgomeryn Kerttu_. Alkukielessä "*Montgomery's Peggy*",
runoilijan kotiseudulla, Montgomeryn linnan läheisyydessä asuva
neiti *Ellison Begbie*. Peggy vastaa Margaretaa. Samalle neidolle
Burns on omistanut useita muita nuoruudenrunoja, käyttäen
nimityksiä "*Meeri Morison*", "*Peggy Alison*", "*Tibbie Dunbar*"
y. m. Runoilija kirjoittaa: "Hän (Ellison Begbie) oli kuuden tai
kahdeksan kuukauden ajan kokonaan minun jumalattarenani". Neiti
Begbie oli kasvanut verraten hienoissa elämänoloissa ja otti
mielellään vastaan runoilijan huomaavaisuudet, kunnes eräänä
päivänä ilmoitti hänelle menneensä kihloihin toisen kanssa, joka
nähtävästi voi tarjota varmemmat toimeentulon ehdot..................22

_Meeri Morison_ = Ellison Begbie. Kats. ylemp. muist.................23

_Elli Dunbar_ = Ellison Begbie. Alkukielen nimi *Tibbie Dunbar*
on vaihdettu suomalaisen korviin sulavampaan Elliin..................25

_Afton-puro._ Afton on pieni Nith-virran lisäjoki Ayrshiressä,
lähellä runoilijan myöhempää kotia Ellislandissa.....................26

_Meeri_. Meeri Campbell, runoilijan nuoruudenlemmitty, jolle
hänen sydämellisimmät ja hienoimmat runoelmansa ovat omistetut.
Runo on kirjoitettu Burnsin aikoessa jättää kotimaansa ja siirtyä
Länsi-Intiaan, Jamaikkaan............................................28

_Ayrin rannalla_. Burnsin jäähyväisruno syntymäseudulleen,
kirjoitettu vähää ennen aiottua maasta-muuttoa. *Coila* = Kyle,
kats. siv. 16........................................................29

_Pois Intiaan tule, Meeri_. Intialla Burns tarkoittaa
Länsi-Intiaa. Kats. muist. siv. 28...................................31

_Casslis-purolla._ *Casslis*- l. *Cassilis*-puron ja
*Girvan*-vuon rantamat Ayrshiressä ovat kuuluisat
luonnonihanuudestaan. Runo on omistettu Meeri Campbellille...........37

_Ylämaan Meeri_ = Meeri Campbell. Kihlatun morsiamensa
äkkikuolemaa runoilija muistelee kaihoin kautta elämänsä iän.
Meeri oli nuori tyttölapsi, joka aamuisin kantoi maitoa
Ayr-virran pohjoispuolella olevaan Montgomeryn linnaan. Lähimmät
sukulaiset asuivat Ylämaassa.........................................38

_Meerille taivaassa_. Kirjoitettu Meeri Campbellin kuoleman
kolmantena vuosipäivänä. Kohtaus, johon runoilija viittaa,
tapahtui toukokuulla Ayr-virran rannalla, missä lempivät olivat
koko päivän yhdessä. Meerin oli määrä seuraavana päivänä lähteä
sukulaistensa luo Ylämaan länsi-osaan, jäädäkseen toistaiseksi
sinne ja hankkiakseen itsellensä jonkinlaista vaatevarastoa
avioliiton solmiamista varten. Lempivät asettuivat kummallekin
puolen pientä puroa, pesivät kätensä ja vannoivat sormet
runoilijan lahjoittaman raamatun päällä toisilleen uskollisuutta,
niin kauan kuin Montgomeryn hongikkorinteet vihannoivat ja
purossa vesi virtasi. Paikkakunnan maalaisväestö osoittaa
vieläkin orapihlajaa, jonka alla lemmityt olivat istuneet.
Paluumatkallaan Ylämaasta lokakuulla Meeri sairastui kuumeeseen
ja kuoli äkkiarvaamatta Greenockissa v. 1786. Myöhemmin on
hänelle hautakivi pystytetty. Albert Träger lausuu: "Burns lempii
maitotyttöä ja kohottaa halpasäätyisen lemmittynsä Tasson
prinsessa Leonoran ja Byronin kreivitär Therese Quicciolin
rinnalle, ja ylväs, rikas Englanti pystyttää v. 1842 muistokiven
köyhän tytön haudalle"...............................................40

_Ballochmylen maat_. Ballochmyle on kaunis, upea aateliskartano
Ayr-virran rannalla lähellä Burnsin vuokratilaa Mossgielissä.
Runo on omistettu kartanonomistajan tyttärelle *Meeri
Whitefordille*, sittemmin naimisissa Cranstonin kanssa. *Catrine*
on kylä Ayrin rannalla...............................................42

_Vaikk' kävis mistä tuulen tie_. Kirjoitettu v. 1788 runoilijan
nuorelle vaimolle Johannalle, o. s. Armour. Runoon kuului
alkujaan vain kaksi ensimmäistä säkeistöä, joista Burns lausuu:
"Tämän laulun kirjoitin vaimoni kunniaksi. Huom.! Oli
lempiviikkojen aika". Vasta myöhemmin Burns jatkoi runoa, lisäten
siihen neljä uutta säkeistöä. Runon aiheutti seikka, että Burnsin
otettua haltuunsa Ellislandin vuokratilukset Nith-virran
rannalla, nuori vaimo jäi aluksi vielä vanhempainsa kotiin
Mauchlinéiin, kunnes asunto oli saatu vuokratilalla kuntoon. --
*Clyde*, Skotlannin suurin virta. -- Oikullinen sointujen kudonta
esiintyy jo alkuperäisessä runossa...................................43

_Hannalle_ = Johanna Armourille. Kats. edell. muist..................46

_Jos Parnassolle nousta voisin_. Runoilijan tuliaislaulu nuorelle
vaimolleen, hänen saapuessaan uuteen kotiinsa. Vrt. muist. siv.
43. --*Parnassos*, vuori Kreikassa, Apollon ja runotarten
tyyssija. --*Corsincon*, Nith-virran lähdevuori......................47

_On kaihoin syynä mielitietty_. Tämä laulu, joka on useille
kielille käännetty, on ajateltava *neidon* lausumaksi kaipuuksi......55

_Viime suudelma nyt sulta_. Runoelma lienee katsottava
romanssiksi. Alkukielessä esiintyy tekaistulle vivahtava neidon
nimi *Nancy*, vastaten sointuun *fancy*. (Suomennoksessa: tytti
-- sytti). Walter Scott lausuu runosta, että siinä on "tuhansien
romaanien sisällys"..................................................56

_Jäi talven valta taa_. Runoelman pohjana on kansanlaulu.............58

_Niin vapaa olin, riemuinen_. Burns kirjoittaa: "Laulun kuoro
(s. o. 2:nen ja 8:s säkeistö) on vanha, muu minun omaani". --
Ballaadi perustuu Skotlannin maalaisväestön vanhaan tapaan
kudottaa kankaansa omista langoistaan kaupungin ammattikutojilla.
Jotta työ tulisi halvemmaksi, oltiin itse avuliaina kangasta
kuteelle pantaessa...................................................61

_Gallan rannalla_. Runo on kirjoitettu kylärenkutuksen jatkoksi.
Kuoron (1:sen ja 5:nen säkeistön) on Burns saanut kansan suusta.
*Galla* on Pohjanmereen virtaavan Tweed-joen syrjäjoki...............63

_Meidän armas Perthin Maikki_. Poikaparven ihailema neito on
alkukielessä *Theniel Menzie*, joka nimi jää suomalaiselle
oudoksi. Olen valinnut nimen *Perthin Maikki*, koska *Dye*-joki
ja *Darletin* kauppala ovat Perthin piirikunnassa. Samaan tapaan
on Gustav Legerlotz saksannoksessaan käyttänyt tunnusnimeä
"*Allans* holdes Kind *Marie*". -- Runo kirjoitettiin Burnsin
ensimmäisellä matkalla Ylämaahan v. 1787, "jolloin runoilija,
tanssittuaan kaiken yötä Pohjan veikeiden tyttöjen kanssa,
aamulla malja kädessä tervehti päivää, sen noustessa yli
Ben-Lomondin jäätiköiden"............................................65

_Niin pitkä on ja kolkko yö_. Vanhaa laulua mukailemalla
kirjoitettu geeliläiseen kansansävelmään.............................67

_Bruce Bannockburnin taistelussa_. Kuningas Robert Bruce voitti
Bannockburnin taistelussa v. 1314 Englannin kuninkaan Edvard II:n
ja turvasi siten Skotlannin itsenäisyyden. -- Burns kirjoitti
tämän ballaadin v. 1787 ukkosenilmalla metsässä, käytyään
muinaista taistelukenttää katsomassa.................................73

_Hyvästi, maine Skotlannin!_ Tämän historiallisen ballaadin
tapahtuma-aika johtaa meidät David II:n (vv. 1329--71) ja Edvard
Baliolin välisiin taisteluihin ja on pantu vanhuksen suuhun, joka
on ottanut osaa Skotlannin kansallissankarien, William Wallacen
ja Robert Brucen vapaustaisteluun. Englannin kannattamana Edvard
Baliol sai kuningas David II:n väliaikaisesti vangiksi. --
Runoilija on kuitenkin näiden muinaisten aikain kehykseen
kätkenyt omia ajatuksiaan myöhempäin aikain tapahtumista ja oman
myötätuntonsa karkoitettua Stuartien hallitsijasukua kohtaan,
antaen runoelmalleen värityksen, joka viittaa Cullodenin
taistelun aikoihin. Mainitussa taistelussa (v. 1746) viimeinen
Stuart-suvun valtaanpyrkijä joutui tappiolle. -- *Tweed* ja
*Sark* ovat Skotlannin rajajokia Englantia vastaan...................75

_Kuningatar Maria Stuartin valitus_. Skotlannin kaunis,
kevytmielinen, onneton kuningatar Maria Stuart (vv. 1560--1568)
sai viettää lähes kaksikymmentä vuotta läheisen sukulaisensa,
Englannin kuningattaren Elisabetin vankeudessa, kunnes Elisabet
hänet mestautti v. 1587. --Maria Stuart oli ollut Ranskan
kuninkaan Frans II:n puoliso. Tämän kuoltua (v. 1560) hän otti
perintömaansa, Skotlannin, kruunun haltuunsa. -- Maria Stuartin
poika Jaakko nousi Elisabetin viime säädöksen mukaan yhdistetyn
Englannin, Skotlannin ja Irlannin valtaistuimelle ja hallitsi
Suurbritanniaa Jaakko I:n nimellä (vv. 1603--1625)...................77

_Maanpakolainen_. Ballaadin kuvaama aika on v. 1690, jolloin
karkoitettu Jaakko II Stuart Ranskan ja Skotlannin katolilaisten
avustamana oli noussut maihin Irlannissa, voittaakseen takaisin
kruununsa Wilhelm III:lta, mutta kärsi tappion Boyne-joen
taistelussa. Ballaadin sisällys kokonaisuudessaan on pantu
irlantilaisen neidon suuhun, jonka skotlantilainen ritari on
onnettoman taistelun jälkeen henkipattona lähtenyt maanpakoon.
Neito muistelee yksityiskohdittain ritarinsa lauseita ja viime
eleitä eronhetkenä...................................................80

_Hatun keikkua anna!_ Ylämaasta Alamaahan (Lawland) muuttanut
poika kulkee sotarivissä armaansa ikkunan ohi taisteluun
Stuart-suvun puolesta. Aika on vähää ennen Cullodenin taistelua
v. 1746. Vrt. muist. siv. 75.........................................82

_Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa_. Karkoitettu Jaakko II
Stuart on kärsinyt tappion Boyne-joella v. 1690. Kapinaan
nousseita Skotlannin katolilaisia kohtaa rangaistus ja vaino.
Vrt. muist. siv. 80..................................................83

_Ylämaan Heiska_ on lähtenyt Amerikkaan Cullodenin onnettoman
taistelun jälkeen v. 1746. Vrt. muist. siv. 75.......................85

_Invernessin impi_. Inverness on Skotlannin Ylämaan pääkaupunki,
Drumossie Cullodenin taistelukentällä oleva kangasmaa; Vrt.
muist. siv. 75. Cullodenin taistelussa v. 1746 joutui Stuartien
asia kerta kaikkiaan häviölle, ja Englannin käskynhaltija,
herttua Wilhelm toimeenpani heti sen jälkeen ankaran verioikeuden
ja koston Skotlannin Ylämaassa.......................................87

_Macphersonin jäähyväiset_. James Macpherson, suunnattomista
ruumiinvoimistaan ja rohkeudestaan kuuluisa sissi ja
klaanipäällikkö eli 1700-luvun alkupuolella. Hänet vangittiin
salakavalasti ja hirtettiin joko Invernessissä tai Bauchissa,
kertoo Walter Scott. Hirsipuun telineellä hän soitti rakkaalla
viulullaan viime sävelmänsä, joka hänestä on saanut nimensä, ja
tarjosi käsi ojossa viulunsa sille, joka ottaisi soittaakseen
samat sävelet yli hänen ruumiinsa. Kun läsnäolevan klaanin miehet
olivat vaiti, hän iski viulun teloittajan päähän ja teki
kuolonhyppäyksensä. Macphersonin kuuden jalan mittainen kalpa on
vieläkin nähtävänä Fifen kreivin asesalissa Duff-Housessa. --
Burns on muodostanut ballaadinsa "Macphersonin kerskaus"
nimisestä kansanlaulusta, jota hän on karsinut, jatkanut,
parannellut ja pyöristellyt..........................................88

_Ei ketään_. Tällä runolla Burns tervehti nuorta vaimoaan Hannaa,
hänen saapuessaan Ellislandin vuokratilalle ja astuessaan yli
tuvan kynnyksen. Vrt. muist. siv. 43. Runoilija lausui usein,
että hänen onnellisin aikansa oli ensimmäinen talvi Ellislandissa
(vv. 1788--89), jolloin hän sai elää perhe-elämää ensi kerran
oman kurkihirren alla. -- Runomitta ja kertaussana *ei ketään*
(naebody) on kansanlaulusta lainattu.................................96

_Saa rengit vetää unta_. Burns kirjoittaa: "Tämän laulun kuoro
(s. o. 1:nen ja 4:jäs säkeistö) on vanha, molemmat muut säkeistöt
ovat minun omani"....................................................98

_Ylämaan-naisen kehtolaulu_. Klaani-järjestelmän aikana oli
rosvous ja naisen ryöstö 1700-luvun alkupuolella vielä varsin
yleistä Ylämaassa. Rosvoretket tehtiin Alamaan laajoille
rannoille...........................................................102

_Piru ja tulliherra_. Kirjoitettu v. 1792, Burnsin yksin
vartioidessa eräänä myrskyisenä talviyönä salakuljetuslaivaa,
joka pääsi livahtamaan, kun hänen apulaisensa eivät ajoissa
saapuneet virkaansa hoitamaan. Runo on hauska todistus runoilijan
itseironiasta, mutta osoittanee myöskin, kuinka väärässä asemassa
hän tunsi olevansa tullivartijan toimessaan.........................103

_Nicolin Liisun kuolema_. Burns oli ystävältään, Edinburghin
korkeakoulun opettajalta *William Nicolilta* saanut Ellislandin
vuokratilalle lahjaksi jo vanhahkon hevosen, joka aikaisemmin oli
ollut presbyteriläisen papin oma. Hyvästä hoidosta huolimatta
hevonen sai taudin ja kuoli runoilijan suruksi. Katkeran mielensä
hän purki ivalauluun. -- *Crain* (myös Clouden), *Nith-virran*
syrjäjoki. Viimemainitun rannalla oli runoilijan koti...............105

_Sulo Jenni_. Burnsin myöhäisimpiä runoja. Omistettu Jane
Lorimerille, harvinaisen kauniille ja henkevälle rouvalle, joka
lyhyen avioliiton jälkeen oli eronnut miehestään, ja "oli Burnsin
viimeisinä elinvuosina hänen runottarensa"..........................110

_Craigie-Burn_. Dumfriesin lähellä oleva metsä, jossa runoilija
mielellään käveli ja missä hän ensin tutustui Jane Lorimeriin.......112

_Oma armas Maikki_. Burnsin loppu-iältä. Lempensä "esineet"
runoilija usein salasi tekaistujen nimien verhoon. Alkukielessä
on neidon nimenä epätavallinen *Nancy*, säkeen "ev'ry rovin'
fancy" vastineena. Kun nimellä sellaisenaan ei tässä ole
merkitystä, on se vaihdettu nimeen Maikki, joka etsimättä antaa
vastasäkeen "aatokseni kaikki"......................................114

_Jo kevät riemuisa saapuu hymyin_. Runoelma on viime aikoihin
saakka pysynyt nuorison lempilauluna Nith-virran laaksossa..........116

_Oi, ylhät ikitunturit_. Runoelma on muuttunut yleiseksi
kansanlauluksi. -- *Clyde* virtaa länttä kohden valtamereen,
*Forth* läpi *Gowryn* viljavain laaksojen Pohjanmereen..............117

_Allan-virralla._ *Allan* on Ylämaan sisäosissa Grampian-vuorten
alueella, minne runoilija teki retkeilyn kesällä v. 1793. Hän
istahti kesä-iltana orapihlajan alle ja kirjoitti siinä samassa
laulunsa alusta loppuun valmiiksi. Aiheen hän sai vanhasta,
arvottomasta renkutuksesta "My love Annie's very bonnie", jonka
tapahtumapaikka on Allan-virralla. Seuraavana aamuna hän
kirjoitti Edinburghiin ystävälleen, toimittaja G. Thomsonille:
"Sen minä sanon: tässä saat hyvän laulun!"..........................120

_Kaledonia_, Skotlannin vanha, runollinen nimitys. Runo
kirjoitettiin v. 1795. -- *Hannalla* runoilija tarkoittaa omaa
vaimoaan. -- Burnsin elämänkertoja, Allan Cunningham, lausuu:
"Oivallisessa Kaledonia-laulussa yhtyy puolison-rakkaus
isänmaan-rakkauteen, ja on laulu tavattoman laajalti levinnyt"......122

_Jos mikä lie!_ Kertaussanat ja sävelmä ovat peräisin vanhasta
skottilaisesta laulusta. Tämän jyhkeän miehekkään, itsetietoisen
ja kansanvaltaisen runoelman Burns kirjoitti v. 1795. Jos Burnsin
koko runollinen tuotanto häviäisi, niin että siitä säilyisivät
vain runot "Hyvästi, Ylämaa!", "Meerille taivaassa" ja "Jos mikä
lie", niin nämä yksistään riittäisivät tekemään Burnsin suureksi
lyyrikoksi..........................................................123

_Jessy_. Kirjoitettu Jessy Lewarsille, jonka hellä huolenpito
lievensi kuolevan runoilijan viimeisiä raskaita päiviä, "ja jos
laulussa saavutettu kuolemattomuus on katsottava palkinnoksi,
niin hän on palkinnon saanut", lausuu Allan Cunningham.
Kahdeksantoista-vuotias Jessy Lewars oli runoilijan ystävän ja
virkakumppanin sisar ja itse läheisissä ystävyyssuhteissa Burnsin
puolisoon...........................................................126



Sisällys:


                                             Siv.
_Robert Burnsin elämästä_.......................5
_Lauluja ja ballaadeja_........................13
Hyvästi, Ylämaa!...............................15
Roobin.........................................16
Ruispientarella................................18
Roobin leikkas ruista..........................20
Montgomeryn Kerttu.............................22
Meeri Morison..................................23
Elli Dunbar....................................25
Afton-puro.....................................26
Meeri..........................................28
Ayrin rannalla.................................29
Pois Intiaan tule, Meeri!......................31
Mun kultani on ruusunen........................33
Hän veitikka on pieno..........................35
Casslis-purolla................................37
Ylämaan Meeri..................................38
Meerille taivaassa.............................40
Ballochmylen maat..............................42
Vaikk' kävis mistä tuulen tie..................43
Hannalle.......................................46
Jos Parnassolle nousta voisin..................47
John Anderson..................................49
Tarhuri Jörö-Jaakko............................50
Tullut läpi viljan.............................51
Jaska, sa siellä!..............................53
On kaihoin syynä mielitietty...................55
Viime suudelma nyt sulta.......................56
Jäi talven valta taa...........................58
Mieleni on raskas..............................60
Niin vapaa olin, riemuinen.....................61
Gallan rannalla................................63
Meidän armas Perthin Maikki....................65
Niin pitkä on ja kolkko yö.....................67
Jo taatto kielsi, äiti kielsi..................69
Myllärin Miska.................................70
Vekkuli-Ville..................................71
Bruce Bannockburnin taistelussa................73
Hyvästi, maine Skotlannin!.....................75
Kuningatar Maria Stuartin valitus..............77
Maanpakolainen.................................80
Hatun keikkua anna!............................82
Ei voiteta rauhaa, jos Jaakko ei palaa.........83
Ylämaan Heiska.................................85
Invernessin impi...............................87
Macphersonin jäähyväiset.......................88
John Otrapää...................................90
Pitkäst' aikaa.................................94
Ei ketään......................................96
Saa rengit vetää unta..........................98
Ken luhdin oveen kolkuttaa?...................100
Ylämaan-naisen kehtolaulu.....................102
Piru ja tulliherra............................103
Nicolin Liisun kuolema........................105
Elämän talvi..................................107
Sä petyt, poika!..............................108
Sulo Jenni....................................110
Craigie-Burnin metsä..........................112
Oma armas Maikki..............................114
Jo kevät riemuisa saapuu hymyin...............116
Oi, ylhät ikitunturit.........................117
Allan-virralla................................120
Kaledonia.....................................122
Jos mikä lie!.................................123
Jessy.........................................126
_Muistutuksia ja selityksiä_..................129





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lauluja ja ballaadeja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.