Title: Tristan ja Isolde
Author: Bédier, Joseph, 1864-1938
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tristan ja Isolde" ***


TRISTAN JA ISOLDE

Muinaiskelttiläinen tarina


JOSEPH BÉDIER'n toimittamasta ranskankielisestä laitoksesta
suomentanut L. ONERVA.


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.

Painettu Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiön Kirjapainossa
Tampereella 1917.



 SISÄLLYS:

     I. Tristanin lapsuuden-aika
    II. Irlannin Morholt
   III. Kauniin Kultakutrin etsintä
    IV. Lemmenkalkki
     V. Brangien annetaan orjien käsiin
    VI. Suuri petäjä
   VII. Kääpiö Frocin
  VIII. Hyppäys rukouskappelin korkeudesta
    IX. Morois'n metsä
     X. Erakko Ogrin
    XI. Surman Kaalamo
   XII. Tuli-koe
  XIII. Satakielen sävel
   XIV. Ihmeellinen kulkunen
    XV. Isolde Valkokäsi
   XVI. Kaherdin
  XVII. Dinas Lidanilainen
 XVIII. Tristan narrina
   XIX. Kuolema



I.

Tristanin lapsuuden-aika.


Arvon herrat, suvaitsetteko kuulla kauniin tarinan rakkaudesta ja
kuolemasta? Se on Tristanista ja Isolde-kuningattaresta. Kuulkaa siis,
kuinka he suuressa riemussa ja suuressa surussa rakastivat toinen
toistaan ja kuolivat samana päivänä toinen toisensa vuoksi.

Muinaisina aikoina hallitsi kuningas Mark Cornwallin maata. Saatuaan
tietää, että hänen vihollisensa ahdistivat häntä, lähti Rivalin,
Loonnois'n kuningas, viemään hänelle apua meren yli. Hän palveli häntä
mielellä ja miekalla, aivankuin joku vasalli, niin urhoollisesti, että
kuningas Mark palkinnoksi antoi hänelle kauniin Valkokukan, sisarensa,
jota kuningas Rivalia rakasti sanoin kertomattomalla rakkaudella.

Hän otti hänet vaimoksensa Tintagelin kappelissa. Mutta tuskin oli hän
nainut hänet, kun sanoma saapui, että hänen vanha vihollisensa herttua
Morgan oli hyökännyt Loonnois'n maahan ja hävitti siellä paraillaan
hänen linnojaan, peltojaan ja kaupunkejaan. Rivalin laittoi laivansa
kiireesti lähtökuntoon ja levitti purjeensa kaukaista kotimaataan
kohti, vieden mukanaan Valkokukan, joka oli raskaana. Hän laski maihin
Kanoel-nimisen linnansa luona ja uskoi kuningattaren marski Rohaltin
haltuun, jota yleensä hänen uskollisuutensa vuoksi nimitettiin Rohalt
Sanan-Pitäjäksi; sitten Rivalin, koottuaan parooninsa, lähti sotaan.

Valkokukka odotti häntä kauan. Voi poloista! Rivalin ei ollut koskaan
palaava. Eräänä päivänä kuningatar sai kuulla, että herttua Morgan oli
tappanut hänet kavaluudella. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään; ei
ainoata huutoa, ei valitusta päässyt hänen huuliltaan, mutta hänen
jäsenensä kävivät heikoiksi ja voimattomiksi; hänen sielunsa sai
kiihkeän halun irtautua ruumiista. Rohalt yritti lohduttaa häntä:

"Kuningatar", sanoi hän, "ei hyödytä mitään lisätä surua surun päälle;
eikö kaikkien, jotka syntyvät, ole kuoltava! Ottakoon Jumala haltuunsa
kuolleet ja varjelkoon eläviä!..."

Mutta Valkokukka ei tahtonut häntä kuunnella. Kolme päivää hän vielä
jaksoi olla yhtymättä rakastettuun herraansa. Neljäntenä hän synnytti
maailmaan pojan, ja nostaen hänet käsivarsilleen sanoi hän:

"Poika, kauan olen toivonut saada nähdä sinua; ja nyt näen edessäni
kauneimman olennon, mitä nainen koskaan on kantanut. Surussa saavuin
tänne, surussa synnytin sinut, surullinen on ensimäinen juhla, jonka
sinulle valmistan. Ja koska näin siis olet tullut maailmaan surun
kautta, niin olkoon nimesi Tristan." [Triste, surullinen (Suom.
huom.).]

Nämä sanat sanottuaan hän suuteli lasta, ja heti sen jälkeen heitti hän
henkensä.

Rohalt Sanan-Pitäjä otti orvon hoivaansa. Jo piirittivät herttua
Morganin miehet Kanoelin linnaakin; mahdotonta olisi ollut Rohaltin
kauan kestää. Sanotaanhan: "Uhkarohkeus ei ole sankaruutta". Rohaltin
täytyi antautua Morganin armoille. Mutta peläten, että Morgan surmaisi
Rivalinin pojan, antoi marski hänen käydä omasta lapsestaan sekä
kasvatti hänet omien poikiensa joukossa.

Kun Tristan oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa ja aika oli tullut
vieroittaa hänet naisten suojeluksesta, uskoi Rohalt hänet viisaan ja
hyvän knaapin, mestari Gorvenalin huostaan. Gorvenal perehdytti hänet
muutamassa vuodessa kaikkiin niihin taitoihin, jotka kuuluivat
paroonille. Hän opetti häntä käyttelemään keihästä, kalpaa, kilpeä ja
jousta, heittämään kivikiekkoa, ponnahtamaan yhdellä hyppäyksellä
leveimpienkin ojien yli; hän opetti häntä vihaamaan kaikkea valhetta ja
vilppiä, auttamaan heikkoja, pitämään sanansa; vielä lisäksi opetti
hän hänelle myös useita erilaisia laulutapoja, harpunsoittoa ja
metsästystaitoa; ja kun lapsi muiden nuorten knaappien kera lähti
ratsastamaan, istui hän ratsunsa selässä kuin valettu, niin että
hevonen, aseet ja hän itse muodostivat ikäänkuin vain yhden ainoan
ruumiin. Kaikki, jotka näkivät hänen jalon ryhtinsä ja ylevyytensä,
hänen leveät hartiansa ja hoikan vyötäryksensä, hänen väkevyytensä,
uskollisuutensa ja uljuutensa, ylistivät Rohaltia siitä, että hänellä
oli sellainen poika. Mutta Rohalt, joka muisteli Rivalinia ja
Valkokukkaa ja näki Tristanissa uudestaan ilmielävänä edessään heidän
nuoruutensa ja kauneutensa, rakasti häntä kuin omaa poikaansa ja
kunnioitti häntä salaa herranaan.

Mutta sitten tapahtui, että koko hänen ilonsa riistettiin häneltä pois,
kun norjalaiset kauppiaat, jotka olivat houkutelleet Tristanin
laivalleen, veivät hänet eräänä päivänä ryöstösaaliina mukanaan.
Turhaan rynnisteli Tristan pauloissaan kuin nuori, ansaan joutunut
susi, laivan täysin purjein kiidättäessä häntä tuntemattomia maita
kohti. Mutta tunnettu seikka on, ja kaikki merenkulkijat sen tietävät,
että meri ei mielellään kanna kavalia pursia eikä auta ryöstäjiä eikä
petoksenharjoittajia. Se yltyi raivoihinsa, peitti laivan kuohujensa
hämäriin ja piti sitä seitsemän päivää ja seitsemän yötä tuuliajolla.
Vihdoin näkivät merimiehet sumun halki häämöittävän edessään jyrkkinä
kallionseinäminä ja terävinä luotoina kohoavan rannan, jota vastaan
meri tahtoi musertaa heidän haahtensa. Silloin he katuivat: tietäen
että meren vihamielisyys heitä kohtaan johtui tuosta lapsesta, jonka he
onnettomuudekseen olivat kaapanneet, he päättivät vapauttaa hänet ja
laskivat veneen vesille päästääkseen hänet maihin. Heti asettuivatkin
tuulet ja aallot, taivas kirkastui, ja sill'aikaa kuin norjalaisten
laiva etääntyi ja katosi kaukaiselle taivaanrannalle, kantoivat
tyyntyneet ja hymyilevät laineet Tristanin venhon rannan hietikolle.

Suurella vaivalla hän kiipesi äyränteelle ja näki edessään autiona
kumpuilevan nummiseudun ja sen takana metsää silmänkantamattomiin.
Katkerasti valittaen hän siinä muisteli Gorvenalia, isäänsä Rohaltia ja
suloista Loonnois'n maata, kun äkkiä kaukainen jahtitorven törähdys ja
metsämiesten huudot saivat hänen sydämensä riemusta läikähtämään.
Kaunis hirvi syöksähti esiin metsän laidasta. Ja koiraparvi ja
metsästäjät ryntäsivät sen kintereillä torvien toitotuksen ja huutojen
kaikuessa. Mutta samassa olivatkin jo ajohurtat kiinni eläimessä, joka
muutaman askeleen päässä Tristanista horjahti ja kaatui. Eräs
metsästäjistä lopetti sen keihäällään. Riemutoitotusten kajahtaessa
metsämiehet kokoontuivat kehään saaliin ympärille, ja Tristan näki
hämmästyksekseen, miten ylin jahtimestari alkoi uurtaa leveää haavaa
hirven kaulaan, ikäänkuin hän olisi aikonut leikata sen poikki. Hän
huudahti:

"Mitä teettekään, jalo herra? Onko soveliasta, että noin uljas eläin
lohotaan palasiksi kuin teurastettu sika? Sellainenko on siis tämän
maan tapa?"

"Jalo veljeni", vastasi metsämies, "mikä mahtanee sinua minun
toimituksessani ihmetyttää? Onpa kyllä tapa tällainen, ensin leikkaan
irti hirven pään, sitten paloittelen sen ruumiin neljään osaan, jotka
me kiinnitämme satulankaariimme ja viemme kuningas Markille, meidän
herrallemme. Näin me teemme, ja näin ovat tehneet ammoisista ajoista
alkaen kaikki Cornwallin miehet. Jos kuitenkin osaat jonkun
kiitettävämmän tavan, niin näytä se meille; ota tämä jahtipuukko, jalo
veljeni; otamme kernaasti sinulta oppia."

Tristan laskeutui polvilleen ja nylki hirven ensin, ennenkuin hän
rupesi sitä silpomaan, sitten hän paloitteli eläimen; sitten hän
erotteli erinäiset pienemmät osat, turvan, kielen ja sydänvaltimon.

Ja metsästäjät ja koirien ohjaajat, jotka hänen ylitseen kumartuneina
seurasivat hänen toimitustaan, katselivat häntä ihaillen.

"Ystävä", sanoi hänelle ylin jahtimestari, "nämä tavat ovat todellakin
kauniit; missä maassa olet ne oppinut? Ilmoita meille maasi ja nimesi!"

"Jalo herra, minua nimitetään Tristaniksi, ja nämä tavat olen oppinut
kotiseudullani, Loonnois'n maassa."

"Tristan", sanoi metsästäjä, "palkitkoon Jumala isääsi siitä, että hän
on antanut sinulle noin ylevän kasvatuksen. Varmaankin on hän hyvin
rikas ja mahtava parooni?"

Mutta Tristan, joka osasi taidolla sekä puhua että vaieta, vastasi
viekkaasti:

"Ei, herra, isäni on kauppias. Lähdin salaa hänen talostaan karkuun
eräällä laivalla, jonka määrä oli kauppa-asioissa purjehtia kaukaisille
maille, sillä tahdoinpa tulla tietämään, miten vieraiden maiden ihmiset
käyttäytyvät. Mutta jos nyt otatte minut joukkoonne, niin seuraan teitä
mielelläni ja opetan teille, jalo herra, vielä muitakin metsästystaidon
temppuja."

"Jalo Tristan, minua ihmetyttää suuresti, että todellakin on olemassa
sellainen maa, jossa kauppiaan pojat osaavat sellaista, mistä muualla
ei edes ritarien pojilla ole tietoa. Mutta tule kanssamme, koska niin
tahdot, ja ollos tervetullut. Me viemme sinut kuningas Markin, meidän
herramme luo."

Tristan lopetti hirven jaoittelun. Hän antoi koirille sydämen,
kurkunpään ja sisälmykset, ja näytti myös metsänkävijöille, kuinka
ajokoirat oli ruokittava ja kokoon häivytettävä. Sitten hän pisti
hankoihin tarkasti erotellut osat ja uskoi ne eri metsästäjien haltuun;
joku sai pään, toinen reiden, kolmas suuret selkäpalat, muutamat
kuljettivat lapalihoja, toiset kinttuja, kolmannet erinäisiä
pikku-osia. Hän opetti heille vielä, kuinka heidän tuli asettua
kaksitellen riviin ratsastaakseen kauniissa järjestyksessä kukin sillä
paikalla, mikä hänelle kuului mukanaan tuomansa riistan arvon mukaan.

Sitten he lähtivät matkaan ja ratsastivat kauan hupaisesti haastellen,
kunnes vihdoin komea linna alkoi häämöittää. Sen ympärillä näkyi
niittyjä, hedelmätarhoja, vilppaita puroja, kalavesiä ja peltomaita.
Lukuisia laivoja lepäili satamassa. Linna kohosi aivan meren äyräällä,
korkeana ja ylväänä, hyvin suojattuna kaikkia vihollisen hyökkäyksiä ja
sodan juonia vastaan; ja sen päätorni, jonka jättiläiset muinoin olivat
tehneet, oli rakennettu suunnattoman suurista, kauniisti hakatuista
kivilohkareista.

Tristan kysyi linnan nimeä.

"Kaunis nuorukainen, sitä nimitetään Tintageliksi."

"Tintagel", huudahti Tristan, "siunattu ollos sinä ja siunatut kaikki
sinun asujamesi!"

Arvon herrat, samassa paikassa juuri oli hänen isänsä Rivalin menneinä
riemun päivinä nainut Valkokukan. Mutta Tristan parka ei sitä tiennyt.

Kun metsänkävijät kunniatoitotusten raikuessa saapuivat linnan
tornin juurelle, tulivat kaikki paroonit ja itse kuningas Mark'kin
portille heitä vastaan. Kun ylin jahtimestari oli kertonut hänelle
seikkailun menon, ihasteli Mark suuresti tämän ratsastusretken
kaunista järjestystä, hyvin jaoiteltua hirveä ja siinä ilmenevää
syvällistä metsästystaitoa. Mutta etenkin hän ihaili tuota kaunista
vierasmaalaista lasta, eivätkä hänen silmänsä voineet irroittua
hänestä. Mistä tuli heti tämä ensihellyys hänen sydämeensä? Kuningas
kyseli sitä itseltään eikä voinut sitä ymmärtää. Arvon herrat, hänen
oma verensä se oli, joka heltyi ja haastoi hänessä, sama rakkaus, jota
hän ennen oli tuntenut sisartaan Valkokukkaa kohtaan.

Illalla, kun ateria oli syöty, astui gallialainen laulaja, joka oli
mestari alallaan, kokoontuneiden paroonien piiriin ja esitti laulun
harpun säestyksellä. Tristan istui kuninkaan jalkojen juuressa ja kun
harpunsoittaja näppäili johdantosäveleitä uuteen lauluun, puhui Tristan
hänelle seuraavasti:

"Mestari, tämä laulu on kaikkein kauneimpia; sen ovat laatineet
muinaiset bretagnelaiset Graelentin lemmentarinan muistoksi ja
ylistykseksi. Sen sävel on suloinen ja suloiset ovat sen sanat.
Mestari, sinulla on oiva ääni, soita ja laula se hyvin!"

Gallialainen lauloi ja sitten vastasi:

"Lapsi, ymmärrätkö siis jotakin soittimien jalosta taidosta? Jos
Loonnois'n maan kauppiaat opettavat pojilleen myöskin harpun- ja
lyyransoittoa, niin nouse, tartu soittimeen ja näytä meille taitosi."

Tristan otti harpun ja lauloi niin kauniisti, että kaikki paroonit
tulivat liikutetuiksi sitä kuullessaan. Ja Mark ihaili suuresti tuota
harpunsoittajaa, joka oli kotoisin samasta Loonnois'n maasta, minne
Rivalin muinoin oli vienyt Valkokukan.

Laulun vaiettua ei kuningas pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.

"Poikani", sanoi hän vihdoin, "siunattu olkoon se mestari, joka sinua
on opettanut ja siunattu ollos sinä itse! Jumala rakastaa hyviä
laulajia. Heidän äänensä ja heidän harppunsa säveleet tunkevat ihmisten
sydämiin, herättävät heissä rakkaita muistoja ja saavat heidät
unohtamaan monen murheen ja monen pahantyön. Sinä olet tullut meidän
iloksemme tämän katon alle. Jää pitkäksi aikaa luokseni, ystävä!"

"Mielelläni olen palveleva teitä, sire", vastasi Tristan,
"harpunsoittajananne, metsämiehenänne ja vasallinanne."

Hän teki niinkuin oli sanonut ja heidän keskinäinen hellyytensä kasvoi
vain päivä päivältä kolmen vuoden aikana. Päivisin Tristan seurasi
Markia oikeudenkäyttöihin ja metsästysretkille, ja öisin hän,
nukkuessaan kuninkaallisessa huoneessa yhdessä hänen lähimpäin
suosikkiensa ja uskottujensa kanssa, viihdytti hänen mieltänsä
harpunsävelillä, silloin kun hän sattui olemaan surullinen. Paroonit
pitivät hänestä paljon ja etenkin oli hän vouti Dinas Lidanilaisen
sydäntä lähellä, niinkuin vast'edes kertomuksestamme tulemme
huomaamaan. Mutta hellemmin vielä kuin paroonit ja Dinas Lidanilainen
rakasti häntä kuningas itse. Heidän ystävyydestään huolimatta ei
Tristan kuitenkaan voinut olla kaipauksella muistelematta isäänsä
Rohaltia, mestari Gorvenalia ja suloista Loonnois'n maata.

Arvon herrat, ei sovi kertojan, joka tahtoo miellyttää kuulijoitaan,
ryhtyä liian pitkiin puheisiin. Tämän tarinan aihe on sitäpaitsi niin
kaunis ja moninainen, ettei se lisäyksiä kaipaa. Mainitsenpa siis vain
aivan lyhyesti, että Rohalt Sanan-Pitäjä kauan aikaa harhailtuaan maita
ja meriä vihdoinkin saapui Cornwallin maahan ja löysi Tristanin, ja
näyttäen kuninkaalle kallista muistokiveä, jonka tämä muinoin oli
antanut Valkokukalle häälahjaksi, hän puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, tämä on Tristan Loonnois'n maasta ja teidän sisarenne
poika, Valkokukan ja kuningas Rivalinin poika. Morganin herttua kantaa
vääryydellä valtikkaa hänen maassaan; on jo aika, että hän palaa
perintöoikeuksiinsa."

Mainitsenpa vielä lyhyesti, että Tristan, saatuaan enoltaan
ritarivarustukset, purjehti meren poikki Cornwallin laivoilla, teki
itsensä tunnetuksi isänsä vanhoille vasalleille, vaati taisteluun
Rivalinin murhaajan, surmasi hänet ja otti jälleen haltuunsa maan.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että kuningas Mark oli varmaankin
onneton ilman häntä, ja koska sydämen jalous aina oli määräävänä hänen
kaikissa edesottamisissaan, kutsui hän kokoon kreivinsä ja parooninsa
ia puhui heille seuraavasti:

"Loonnois'n ritarit, olen valloittanut takaisin tämän maan ja kostanut
kuningas Rivalinin kuoleman Jumalan ja teidän avullanne. Siten olen
antanut isälleni, mikä hänelle kuului. Mutta onpa vielä kaksi, Rohalt
ja kuningas Mark Cornwallin maasta, jotka ovat minua orpoa ja
harhailevaa lasta tukeneet ja joille minun myös tulee suoda isän nimi;
eikö minun siis myös heitä kohtaan tule täyttää pojan velvollisuudet?
Kaksi asiaa omistaa ylhäissäätyinen mies: maansa ja ruumiinsa. Siispä
luovutan Rohaltille, jonka näette tässä vierelläni, maani: isäni, se on
teidän ja teidän poikanne saakoon sen teidän jälkeenne. Kuningas
Markille luovutan ruumiini: jätän tämän maan, niin rakas kuin se
minulle onkin, ja lähden palvelemaan herraani Markia Cornwallin maahan.
Tällainen on tuumani; mutta te, Loonnois'n ritarit, olette uskottujani
ja neuvosmiehiäni, jos siis joku teistä tahtoo minua opastaa
toisenlaiseen päätökseen, niin nouskoon hän nyt ja puhukoon!"

Mutta kaikki paroonit ylistivät hänen päätöstään kyyneleet silmissä, ja
Tristan, ottaen ainoaksi matkatoverikseen Gorvenalin, hankkiutui
lähtemään kuningas Markin maahan.



II.

Irlannin Morholt.


Kun Tristan saapui sinne, olivat Mark ja kaikki hänen parooninsa
suuressa ahdistuksessa. Sillä Irlannin kuningas oli varustanut häntä
vastaan suuren laivaston, jonka määrä oli tyystin hävittää Cornwall,
siinä tapauksessa, että Mark edelleenkin kieltäytyisi, kuten hän jo
oli tehnyt viisitoista vuotta, suorittamasta sitä veroa, jonka hänen
esi-isänsä muinoin olivat maksaneet. Mutta tietäkää siis, että
muinaisten sopimusten mukaan irlantilaisilla oli oikeus kantaa
Cornwallin maasta ensimäisenä vuonna kolmesataa naulaa kuparia, toisena
vuonna kolmesataa naulaa hienoa hopeaa ja kolmantena vuonna kolmesataa
naulaa kultaa. Mutta kun tuli neljäs vuosi, piti hänen saada
lunnaakseen kolmesataa nuorta poikaa ja kolmesataa nuorta tyttöä,
kaikki viidentoista-vuotisia, jotka arvanheitolla piti valittaman
Cornwallin vanhimmista suvuista. Sinä vuonna oli Irlannin kuningas
lähettänyt Tintageliin sanansaattajakseen jättiläisritarin nimeltä
Morholt, jonka sisaren hän oli nainut ja jota ei vielä kukaan koskaan
ollut voittanut taistelussa. Mutta kuningas Mark oli suljetulla
sinetillä varustetulla kirjeellä antanut tästä tiedon ympäri maata ja
kutsunut kokoon hovin ja kaikki paroonit neuvotellakseen heidän
kanssaan asiasta.

Määräpäivänä, kun kaikki paroonit olivat kokoontuneet palatsin
holvisaliin ja kuningas Mark itse istuutunut korukatoksensa alle, puhui
heille Morholt seuraavasti:

"Kuningas Mark, kuule vielä viimeinen kerta Irlannin kuninkaan,
minun herrani, lähettämä sana. Hän pyytää sinua vihdoinkin maksamaan
sen veron, jonka olet hänelle velkaa. Ja koska olet niin kauan
niskoitellut, vaatii hän sinua vielä tänä päivänä luovuttamaan
minulle kolmesataa nuorta poikaa ja saman verran tyttöjä, kaikki
viidentoistavuotisia, jotka arvanheitolla pitää valittaman Cornwallin
suvuista. Laivani, jonka näette lepäävän tuolla Tintagelin satamassa
ankkuroituna, on kuljettava heidät, meidän luoksemme orjuuteen.
Kuitenkin, jos joku -- lukuunottamatta sinua itseäsi, kuningas Mark,
niinkuin hyvä tapa vaatii -- jos joku parooneistasi tahtoo taistelulla
osoittaa, että Irlannin kuningas kantaa tämän veron vastoin oikeutta,
niin otan vastaan hänen haasteensa. Kuka teistä, Cornwallin ritarit,
tahtoo kamppailla maansa vapauden puolesta?"

Paroonit silmäilivät salavihkaa toinen toisiaan ja painoivat päänsä
alas. Mikä ajatteli itsekseen näin: "Onneton poika, katso toki Irlannin
Morholtin vartta: hän on väkevämpi kuin neljä vahvaa miestä. Katso
hänen miekkaansa: etkö tiedä, että niinkuin noiduttu on se listinyt
urhojen päitä niinä vuosina, jolloin hän on valvonut kuninkaan saatavia
hänen vasallimaissaan? Kuolemaako siis etsit? Miksi kiusata Jumalaa?"
Mikä tuumi tähän tapaan: "Sitä vartenko siis olen kasvattanut teidät,
rakkaat poikani, että joutuisitte orjan tehtäviä toimittamaan, ja
teidät, rakkaat tyttäreni, että saisitte ilotytön kohtalon? Mutta
kuolemani ei teitä siitä pelastaisi." Ja kaikki vaikenivat.

Morholt jatkoi:

"Kuka teistä, Cornwallin ritarit, tahtoo ottaa vastaan
taisteluhaasteeni? Tarjoan hänelle erinomaisen kunniakkaan tilaisuuden.
Kolmen päivän merimatkan päässä täältä, Tintagelin selällä, on
Pyhän-Simsonin saari. Siellä kamppailkaamme kahden, teidän ritarinne ja
minä, ja joka sellaiseen taisteluun ryhtyy, niittää mainetta ja
ylistystä koko heimolleen."

He vaikenivat yhä ja Morholt oli niinkuin jahtihaukka, joka
pikkulintujen kanssa suljetaan samaan häkkiin: kaikki vaikenevat, kun
se työntyy sisään.

Kolmannen kerran vielä puhui Morholt:

"No niin, kauniit Cornwallin ritarit, olkoon menneeksi; koskapa
tämä menettelytapa teistä on kunniakkaampi: heittäkää siis arpaa
lapsistanne, jotta minä saan viedä heidät mukanani! Mutta enpä olisi
luullut, että tämä maa oli pelkkäin orjain asuma!"

Silloin Tristan polvistui kuningas Markin jalkojen juureen ja sanoi:

"Herra kuningas, jos suvaitsette lahjoittaa minulle tämän kunnian, niin
minä lähden taisteluun."

Turhaan koetti kuningas Mark käännyttää hänen mieltään. Hän oli vielä
niin nuori ritari; mitä hyödyttäisi hänen rohkeutensa? Mutta Tristan
antoi otteluvaatimuksen Morholtille ja Morholt suostui siihen.

Määräpäivänä antoi Tristan asestaa itsensä tuota suurta tapausta
varten. Hän pukeutui rautapaitaan ja välkkyväteräksiseen kypärään.
Kaikki paroonit itkivät, säälien urhoa ja häveten itseään. "Oi Tristan,
sinä parooneista uljain ja nuorisoparvesta kaunein, miksi en minä
mieluummin sinun sijastasi ryhtynyt tähän taisteluun?", ajattelivat he
itsekseen. "Minun kuolemani tuottaisi vähemmän surua tämän maan
päälle!..." Kellot soivat ja kaikki sekä aateliset että halpasäätyiset,
vanhukset, lapset ja vaimot saattoivat Tristania itkien ja rukoillen
rannalle. He toivoivat vielä, sillä toivo ihmissydämessä elää
heikostakin ravinnosta.

Tristan nousi yksin laivaan ja lähti purjehtimaan Pyhän-Simsonin saarta
kohti. Mutta Morholt oli levittänyt mastoonsa kauniin purppurapurjeen
ja hän saapui saarelle ensimäisenä. Hän sitoi laivansa kiinni rantaan,
jota vastoin Tristan päästyään vuorostaan maihin potkaisi omansa
takaisin merelle.

"Vasalli, mitä sinä teetkään?", sanoi Morholt, "ja minkätähden et ole
kiinnittänyt laivaasi touvilla, niinkuin minäkin?"

"Vasalli, mitä se hyödyttäisi?", vastasi Tristan. "Ainoastaan toinen
meistä palaa elävänä täältä; eikö yksi pursi riitä hänelle?"

Ja molemmat nousivat saarelle kiihottaen toisiaan taisteluun
loukkaavilla puheilla.

Kukaan ei nähnyt tuota tuimaa ottelua. Mutta kolmasti toi meren tuuli
ihmisten korviin ikäänkuin raivoisan huudon kajahduksen. Silloin
taputtivat kaikki naiset kuorossa käsiään syvän surun merkiksi ja
Morholtin toverit, jotka olivat kokoontuneet eri ryhmään telttansa
eteen, nauroivat. Vihdoin päivän neljännellä tunnilla nähtiin kaukana
merellä purppurainen purje; irlantilaisen pursi lähti liukumaan
saaresta ja tuskan ja valituksen huudot täyttivät ilman: "Morholt!
Morholt!" Mutta kun laivan hahmo vähitellen suurentui, niin nosti
aallon harja äkkiä taivaan rannalle kohossa seisovan ritarin kuvan;
molemmissa nyrkeissään puristi hän miekkaa; se oli Tristan. Urho riensi
rannalle ja hän huusi Morholtin tovereille äitien polvillaan
suudellessa hänen rauta-anturoitaan:

"Irlannin miehet, Morholt on uljaasti taistellut. Nähkääs: kalpani on
katkennut, kappale sen terää on jäänyt hänen pääkalloonsa. Viekää
mukananne tuo säilän tynkä, ritarit; siinä Cornwallin vero!"

Sitten hän lähti nousemaan Tintageliin. Kahden puolen tietä heiluttivat
vapautetut lapset suurilla riemuhuudoilla vihreitä oksia käsissään, ja
kaikista akkunoista riippui kirjavia liinoja. Ylistyslaulut, kellot,
torvet ja pasuunat pauhasivat niin, etteivät ne siten vielä koskaan
olleet Jumalan kunniaksi raikuneet. Mutta kun Tristan vihdoinkin saapui
linnaan, pyörtyi hän kuningas Markin käsivarsiin, ja veri pulppusi
esiin hänen haavoistaan.

Raskaan murheen vallassa palasivat Morholtin toverit takaisin
Irlantiin. Toista oli ennenaikaan, kun Morholt saapui Weisefortin
satamaan ja kansa otti hänet vastaan riemuhuudoilla, samoin hänen
sisarensa kuningatar ja sisarentyttärensä, Isolde Vaaleahius,
kultakutrinen, jonka kauneus jo loisti yli kaikkien muiden niinkuin
nouseva aamunkoi. Hellästi nämä molemmat naiset lausuivat hänet
tervetulleeksi, ja jos hän oli saanut jonkun haavan, paransivat he sen,
sillä he tunsivat salaiset yrtit ja taikajuomat, jotka herättävät
haavoittuneet melkeinpä kuolleista. Mutta mitä auttoi nyt koko heidän
loihtutaitonsa, kaikki otollisella hetkellä poimitut ruohot ja
lemmenkalkit! Hän lepäsi tuossa todellakin kuolleena, hirvenvuotaan
käärittynä ja kappale vihollisen säilää vieläkin kallossaan. Isolde
Vaaleahius vetäisi tuon katkenneen miekanterän irti ja kätki sen
norsunluiseen arkkuun, niinkuin kalliin pyhäinjäännöksen. Sitten he,
äiti ja tytär, polvistuivat suuren vainajan ruumiin ääreen ja alkoivat
vuoron perään esittää naisten valitusvirttä laulaen vainajan
yhtämittaista ylistystä ja singoten yhä uudestaan ja uudestaan saman
kirouksen murhaajaa vastaan. Siitä päivästä alkaen oppi Isolde
Vaaleahius vihaamaan Tristan Loonnois'laisen nimeä.

Mutta Tristan riutui Tintagelissa; myrkyllinen veri tihkui esiin
hänen haavoistaan. Lääkärit huomasivat, että Morholt oli pistänyt
häntä myrkytetyllä keihäällä, ja kun kaikki heidän juomansa ja
vastalääkkeensä olivat tehottomia, uskoivat he hänet Jumalan huomaan.
Hänen haavoistaan levisi niin inha haju, että kaikki hänen
läheisimmätkin ystävänsä pakenivat hänen luotaan, kaikki muut, paitsi
kuningas Mark, Gorvenal ja Dinas Lidanilainen. He olivat ainoat, jotka
vielä viipyivät hänen vuoteensa ääressä ja joiden rakkaus oli inhoa
voimakkaampi. Vihdoin antoi Tristan kuljettaa itsensä erääseen
yksinäiseen majaan meren rannalla; sinne aaltojen armoille jäi hän
makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Hän ajatteli: "Olette siis kaikki
minut hyljänneet, tekin, kuningas Mark, jonka valtakunnan kunnian olen
pelastanut. Ei, tiedänhän, jalo eno, että antaisitte vaikka oman
elämänne pelastaaksenne minun; mutta mitä hyödyttää hellyytenne, minun
on nyt kuoltava! Suloista on kuitenkin vielä katsella aurinkoa ja
sydämeni on rohkea vielä. Tahdonpa antautua meren seikkailevan
ajeltavaksi... Vieköön se minut jonnekin, kauas, yksin. Mihin maahan?
Samapa tuo, mutta ehkäpä sieltä löydän parantajani. Ja ehkäpä vielä
kerran tulee päivä, jalo eno, jolloin taas saan palvella teitä
harpunsoittajana, metsämiehenä ja hyvänä vasallina."

Hän pyysi pyytämistään päästä merille, kunnes kuningas Mark vihdoin
suostui hänen toivomukseensa. Hän saattoi hänet purteen, jossa ei ollut
airoja eikä purjeita; ainoastaan harppunsa tahtoi Tristan mukaansa
vierelleen. Mitäpä hän purjeilla, kun hänen käsivartensa eivät
kuitenkaan jaksaneet niitä nostaa? Mitäpä hän airoilla? Mitä miekalla?
Niinkuin merimies, joka pitkäaikaisella matkalla heittää laivan
kannelta mereen entisen toverinsa ruumiin, samoin Gorvenal vapisevin
käsin työnsi ulapalle purren, jossa virui hänen rakas poikansa, ja meri
vei hänet tietymättömille teille.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä ajelivat aallot häntä eteenpäin
leppoisasti. Aika ajoin tarttui Tristan harppuunsa ja näppäili sitä
lieventääkseen tuskiaan. Vihdoin laski meri hänen tietämättään hänet
rannikolle. Juuri samana yönä olivat eräät kalastajat lähteneet
heittämään verkkojaan meren selälle ja silloin toi veden viri
soutumiesten korviin ihmeellisen suloisen, helkkyvän ja sankarillisen
säveleen. He antoivat airojen levätä laineilla ja kuuntelivat sitä
liikkumattomassa hurmauksessa; aamun sarastaessa huomasivat he
aalloilla ajelehtivan purren. "Samanlainen yliluonnollinen soitto
kuului myös Pyhän Brendanin laivan ympäriltä, kun se lipui kohti
Autuaitten Saaria, pitkin maidonvalkeaa meren aaluvaa", sanoivat he. He
alkoivat soutaa purtta kohden: se oli tuuliajolla eikä ainoata elävää
olentoa näkynyt olevan siinä muuta kuin harpun helinä; mutta mitä
lähemmäksi he sitä tulivat, sitä heikommaksi kävi sävel, sitten se
vaikeni kokonaan, ja kun he saapuivat purren luo, olivat Tristanin
kädet vaipuneet hervottomina vielä väräjäville kielille. He ottivat
hänet mukaansa ja palasivat satamaan antaakseen haavoittuneen uroon
armorikkaan valtiattarensa huostaan, joka kenties osaisi vielä herättää
hänet henkiin.

Onneton sattuma! Tuo turvapaikka oli Weisefort, jossa Morholt lepäsi
kuolleena, ja heidän valtiattarensa oli Isolde Vaaleahius. Hän yksin,
taikajuomien taitava sekoittajatar, kykeni pelastamaan Tristanin; mutta
hän yksin, hän ainoa nainen koko maailmassa, toivoi Tristanin kuolemaa.
Kun Tristan, Isolden salaisten taitojen voimalla, jälleen virkosi
tajuihinsa, ymmärsi hän, että aallot olivat heittäneet hänet surman
suuhun. Mutta päättäen rohkeasti puolustaa henkeään keksi hän nopeasti
ja näppärästi kavalat ja kauniit puheet. Hän kertoi olevansa kiertävä
laulaja, joka oli lähtenyt purjehtimaan muutamalla kauppalaivalla; hän
oli matkalla Espanjaan oppiakseen lukemaan tähdistä; merirosvot olivat
anastaneet laivan; haavoittuneena oli hän paennut tällä venholla. Häntä
uskottiin: ei kenkään Morholtin tovereista enää tuntenut Pyhän-Simsonin
saaren kaunista ritaria, niin rumiksi oli myrkky syönyt hänen
piirteensä. Mutta kun neljänkymmenen päivän kuluttua Isolde Kultakutri
oli saanut hänet jo melkein kokonaan terveeksi ja kun hänen
norjistuneet jäsenensä jälleen alkoivat kukoistaa nuoruutta ja
kauneutta, ymmärsi hän, että oli aika paeta; hän karkasi ja ilmestyi
taas, monet vaarat kestettyään, eräänä kauniina päivänä kuningas Markin
eteen.



III.

Kauniin Kultakutrin etsintä.


Arvon herrat, kuningas Markin hovissa oli neljä paroonia, jotka olivat
maailman petollisimpia ihmisiä ja jotka vihasivat ilkimielisellä
vihalla Tristania hänen uljuutensa vuoksi ja myöskin senvuoksi, että
kuningas häntä niin hellästi rakasti. Ja voinpa hyvin mainita heidän
nimensäkin: Andret, Guenelon, Gondoine ja Denoalin, niin, ja herttua
Andret oli samoin kuin Tristankin kuninkaan sisarenpoika. Hyvin
tietäen, että kuningas aikoi vanheta lapsettomana, jättääkseen maansa
perinnöksi Tristanille, ei heidän kateudellaan ollut mitään rajoja, ja
kaikenlaisilla valheilla koettivat he yllyttää Cornwallin ritareja
Tristania vastaan.

"Hänen elämänsä on pelkkiä ihmeitä täynnä", sanoivat nuo petturit;
"mutta te olette, jalot herrat, viisaita miehiä ja osaatte sentähden
vetää siitä johtopäätöksen. Että hän on voittanut Morholtin, on jo
sinään tavaton urotyö, mutta minkä taian avulla on hän voinut melkein
kuolleena ja yksin matkata meriä? Kuka meistä, jalot herrat, voisi
ohjata laivaa purjeitta ja airoitta? Loihtijat voivat sellaista,
sanotaan. Ja mistä lumotusta maasta on hän käynyt hakemassa parannusta
haavoilleen? Varmasti on hän lumooja. Niinpä niin, hänen purtensa oli
haltiatar, samoin hänen miekkansakin, ja hänen harppunsa on lumottu ja
vuodattaa se joka päivä myrkkyä kuningas Markin sydämeen. Huomaatteko,
mihin määrin hän on jo saanut haltuunsa tuon sydämen noitakeinoillaan!
Hän pääsee vielä kuninkaaksi ja te ja teidän maanne joutuvat loihtijan
käsiin!"

He saivatkin useimmat paroonit puheillaan uskotetuiksi, sillä on
paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, että sankaruuden ja rakkauden
voimalla voi toimittaa tekoja yhtä suuria kuin konsanaan millään
loihduilla. Sentähden vaativat paroonit kiihkeästi kuningas Markia
ottamaan puolisokseen jonkun kuninkaantyttären, joka lahjoittaisi
hänelle rintaperillisiä; jos hän kieltäytyisi, vetäytyisivät he
kaikki linnavarustustensa taa ja alkaisivat sodan häntä vastaan.
Kuningas tenäsi vastaan, vannoen, että niinkauan kuin hänen rakas
sisarenpoikansa eli, ei ainoakaan kuninkaantytär pääsisi hänen
vuoteeseensa. Mutta sitten vuorostaan Tristankin, joka ei voinut sietää
sitä häpeällistä epäilystä, että hän rakasti enoaan vain omaksi
hyödykseen, alkoi uhata häntä: kuninkaan oli suostuttava paroonien
toivomukseen, ellei, niin jättäisi hänkin hovin ja lähtisi palvelemaan
rikasta Ganoie'n kuningasta. Silloin Mark vihdoin myöntyi sopimaan
määrätystä ratkaisun hetkestä: neljänkymmenen päivän kuluttua hän
antaisi lopullisen vastineensa.

Määräpäivänä odotti hän heidän tuloaan huoneessaan yksin ja
surullisissa mietteissä: "Mistä keksiä niin kaukainen ja saavuttamaton
kuninkaantytär, jota voisi teeskennellä haluavansa vaimoksi, mutta
ainoastaan teeskennellä?"

Samalla hetkellä pyrähti merellepäin avoimesta akkunasta sisään kaksi
kyyhkystä, jotka pesänrakennus-puuhissa hiukan torailivat; sitten ne
äkkiä säikähtäen jälleen katosivat. Mutta niiden nokasta oli pudonnut
pitkä naisen hius, hienompi kuin silkkikuitu ja välkkyvä kuin auringon
säde.

Mark otti sen, ja päästäen sisälle paroonit ja Tristanin hän sanoi:

"Tehdäkseni teille mieliksi, jalot herrat, olen ottava itselleni
puolison, jos tahdotte tuoda minulle sen, jonka olen valinnut."

"Tietenkin tahdomme tehdä sen, jalo herra; kuka on siis se, jonka
olette valinnut?"

"Olen valinnut sen, jolle tämä kultahius kuuluu, ja tietäkää, että
ketään muuta en ota vaimokseni."

"Ja mistä päin maailmaa, jalo herra, olette saanut tämän kultahiuksen?
Kuka on sen teille tuonut? Ja mistä maasta?"

"Olen saanut sen, jalot herrat, kauniilta Kultakutrilta; kaksi kyyhkyä
on sen minulle tuonut; ne tietävät, mistä maasta se on kotoisin."

Paroonit ymmärsivät nyt, että heitä oli vedetty nenästä ja petetty. He
katselivat kiukustuneina Tristania: sillä he epäilivät hänen neuvoneen
kuninkaalle tämän juonen. Mutta tarkastellessaan kultahiusta muisti
Tristan Isolde Vaaleahiuksen. Hän hymyili ja puhui seuraavasti:

"Kuningas Mark, te menettelette hyvin väärin; ettekö huomaa, että
näiden herrojen epäilyt ovat minulle häpeäksi? Mutta turhaan olette
keksinyt tämän salajuonen: minä olen etsivä kauniin Kultakutrin ja
tuova hänet teille. Tietkää, että tämä etsintä on vaarallinen ja että
minun on vielä vaikeampi palata hänen maastaan kuin saaresta, jossa
tapoin Morholtin; mutta vielä kerran olen teidän tähtenne, jalo eno,
paneva ruumiini ja henkeni alttiiksi. Ja jotta teidän parooninne
uskoisivat, että rakastan teitä vilpittömällä rakkaudella, annan siitä
takuuksi seuraavan valan: joko olen kuoleva tässä yrityksessä tai
sitten tuon tähän Tintagelin linnaan tuon vaaleakiharaisen
kuningattaren."

Hän varusti itselleen kauniin laivan, jonka hän sälytti juustolla,
viinillä, hunajalla ja kaikenlaisella herkullisella tavaralla.
Miehistökseen hän valitsi paitsi Gorvenalia sata ylhäissäätyistä
nuorukaista, jotka kuuluivat maan rohkeimpiin, ja puetti heidät
naurettavan paksuihin villamekkoihin ja karkeakarvaisiin kaapuihin,
joten he kaikki näyttivät kauppiailta; mutta laivan kannen alla oli
kätkössä komeita purppuraisia ja kultaompeleisia pukuja, jollaiset
sopivat mahtavan kuninkaan lähettiläille.

Kun laiva oli päässyt ulos satamasta, kysyi perämies:

"Jalo herra, mitä maata kohti käännämme purjeemme?"

"Ystäväiseni, purjehdi Irlantia kohti, suoraan Weisefortin satamaan."

Perämies vavahti. Eikö Tristan sitten tiennyt, että Morholtin kuoleman
jälkeen Irlannin kuningas vainosi merellä kaikkia cornwallilaisia
laivoja? Ja kaikki merimiehet, jotka saatiin kiinni, hirtettiin
seipäisiin. Perämies totteli kuitenkin, ja niin saavuttiin tuohon
vaaralliseen maahan.

Ensiksikin sai Tristan uskotetuksi Weisefortin miehille, että hänen
toverinsa olivat englantilaisia kauppiaita, jotka olivat rauhallisilla
tavaranvaihto-matkoilla. Mutta kun nämä oudonlaiset kauppiaat
kuluttivat päivänsä jaloissa leikeissä ja shakkipelissä ja näyttivät
osaavan paremmin käytellä noppasia kuin punnita juustoa, pelkäsi
Tristan tulevansa paljastetuksi, eikä tiennyt, miten ryhtyä
yritykseensä.

Eräänä päivänä kuuli hän aikaisessa aamunkoitteessa niin kauhistuttavan
karjunnan, että sitä olisi voinut luulla itse pääpaholaisen huudoksi.
Ei milloinkaan vielä ollut hän kuullut minkään eläimen ääntävän niin
hirvittävällä ja yliluonnollisella tavalla. Hän kutsui luokseen
ohikulkevan naisen:

"Sanokaa minulle, kaunis rouva", virkkoi hän, "mistä tämä äsken
kuulemani ääni johtuu? Älkää salatko sitä minulta."

"Sanonpa sen siis teille, sire, kaunistelematta. Sen saa aikaan eräs
eläin, joka on maailman väkevin ja peljättävin. Joka päivä tulee se
ulos luolastaan ja pysähtyy jollekin kaupungin portille. Ei kukaan voi
mennä siitä ulos, eikä kukaan tulla sisään, ennenkuin tuolle
hirmueläimelle on annettu syötiksi nuori tyttö; ja heti kun se on
saanut saaliin kynsiinsä, nielee se sen niin nopeasti, ettei siinä
ajassa ennätä lukea edes yhtä isämeitää."

"Rouvaseni", sanoi Tristan, "älkää tehkö minusta pilkkaa, mutta
sanokaa, olisiko mahdollista ihmiselle, äidistä syntyneelle, surmata se
taistelussa?"

"Kenpä sen tiennee, kaunis ja suloinen sire, niin varmaan. Mutta varmaa
ainakin on, että jo kaksikymmentä ritaria on yrittänyt tuota temppua;
sillä Irlannin kuningas on antanut airueiden kuuluuttaa, että hän
antaisi tyttärensä Isolde Vaaleahiuksen sille, joka tappaisi hirviön;
mutta hirviö on niellyt ne kaikki."

Tristan sanoi hyvästit naiselle ja palasi takaisin laivalleen. Hän
asestautui salaa, ja olisipa ollut kaunis näky nähdä niin komean
sotaherran ja ylpeän ritarin astuvan maihin kauppalaivasta. Mutta
satama oli autio, sillä aamu oli vasta sarastamassa, eikä kukaan ollut
näkemässä, miten urho ratsasti sille samaiselle portille, jonka nainen
oli hänelle osoittanut. Samassa syöksyi häntä vastaan viisi miestä,
jotka lyöden kannuksilla hevosiaan, suitset valloillaan pakenivat minkä
kavioista pääsi kaupunkia kohti. Tristan tarttui ohimennen erästä
heistä punaiseen tukkapalmikkoon niin tukevasti, että hän heilahti
nurin hevosen selästä, ja pitäen häntä täten pihdissään hän kysyi:

"Jumala olkoon kanssanne, jalo sire; mitä tietä tulee lohikäärme?"

Ja kun pakolainen oli viitannut suunnan, päästi Tristan hänet irti.

Hirviö lähestyi. Sillä oli karhun pää, silmät punaiset niinkuin
hehkuvat hiilet, kaksi sarvea päässä, pitkät karvaiset korvat,
jalopeuran kynnet, käärmeen pyrstö ja korppikotkan teräväsuomuksinen
ruumis.

Tristan käänsi ratsunsa niin suurella voimalla kohti hirviötä, että
hepo, vaikkakin kauhusta väristen, syöksyi petoa vastaan. Tristanin
keihäs kilpistyi pirstaleiksi sen suomuhaarniskaan. Heti kiskaisi urho
esiin kalpansa, kohotti sen ja suuntasi hirvittävän iskun lohikäärmeen
päähän, mutta ei edes naarmua tullut sen nahkaan. Kuitenkin hirviö jo
tunsi itseään ahdistettavan; se upotti kyntensä haarniskaan ja repi sen
auki. Rinta paljaana teki Tristan miekallaan vielä uuden hyökkäyksen ja
iski petoa kylkeen niin ankarasti, että ilmankansi jymähti. Turhaa
sekin: hirviötä oli mahdoton haavoittaa. Silloin lohikäärme syöksi
sieraimistaan ilmoille kaksinkertaisen patsaan myrkyllisiä liekkejä:
Tristanin rautapaita mustui ja raukeni niinkuin sammuva hiillos, hänen
hevosensa kaatui kuolleena maahan. Mutta kimmoten heti pystyyn Tristan
työnsi sankarillisen säilänsä hirviön kitaan: se upposi sinne kokonaan
ja halkaisi pedon sydämen kahtia. Vielä viimeisen kerran päästi
lohikäärme kurkustaan kamalan karjunnan ja kuoli sitten siihen
paikkaan.

Tristan leikkasi siltä kielen ja pisti sen poveensa. Sitten hän kirpeän
savun huumaamana lähti tavoittamaan itselleen juomista muutamasta
suolammesta, joka näkyi kimaltelevan jonkun matkan päässä. Mutta
lohikäärmeen kielestä kihoava myrkky kuumeni hänen ruumiinsa lämmöstä
ja sankari kadotti äkkiä tajuntansa jääden virumaan rämeen reunalla
kasvavaan korkeaan ruohistoon.

Mutta nyt oli asianlaita niin, että tuo pakolainen, jota Tristan oli
retuuttanut punaisesta tukkapalmikosta, olikin Irlannin kuninkaan
maavouti ja että hän tavoitteli Isolde Vaaleahiuksen kättä. Hän oli
suuri pelkuri, mutta niin suuri on rakkauden voima, että hänkin joka
aamu asestettuna väijyi hirviötä, joskin tuo uljas sankari aina pakeni
heti, kun vain kaukaakin kuului pedon karjunta. Tuona päivänä hän
neljän kumppanuksensa seuraamana uskalsi lähteä takaisin Tristanin
jälessä. Hän löysi tapetun hirviön, kuolleen hevosen ja murskatun
haarniskan ja oli varma siitä, että voittajakin virui jossakin
kuolleena. Hän leikkasi irti hirviön pään, vei sen kuninkaalle ja vaati
häneltä sitä kaunista palkintoa, mikä oli luvattu.

Kuningas ei lainkaan uskonut hänen sankaruuteensa; mutta tahtoen
kuitenkin tehdä hänelle oikeutta hän kutsutti kaikki vasallit suureen
juhlaan, joka kolmen päivän päästä piti vietettämän hovissa: silloin,
koko tämän kokoontuneen juhlaseurueen läsnäollessa oli maavouti saava
voittonsa lunnaan.

Kun Isolde Vaaleahius sai tietää, että hänet luovutettaisiin vaimoksi
tuolle pelkurille, purskahti hän ensin nauruun, sitten itkuun. Mutta
seuraavana päivänä hän, epäillen, että tässä piili joku kavala petos,
otti mukaansa vaaleaverisen palvelijansa, uskollisen Periniksen, ja
kamarineitseensä ja toverinsa, nuoren Brangienin, ja kaikki kolme
ratsastivat salaa lohikäärmeen luolalle päin. Jo matkalla huomasi
Isolde omituisenmuotoisia jälkiä tiellä: varmastikaan hevonen, joka
siitä oli kulkenut, ei ollut kengitetty tässä maassa. Sitten hän löysi
päättömän hirviön ja kuolleen hevosen; hevonen ei ollut satuloitu
Irlannin mallin mukaan. Varmastikin oli joku muukalainen tappanut
lohikäärmeen; mutta oliko hän enää elossa?

Isolde, Perinis ja Brangien etsivät häntä kauan; vihdoin näki Brangien
suoyrttien läpi urhon kypärän kiiltävän. Hän hengitti vielä. Perinis
nosti hänet hevosen selkään ja kantoi hänet salaa naisten huoneustoon.
Siellä Isolde kertoi seikkailun äidilleen sekä uskoi hänen huostaansa
muukalaisen. Kuningattaren irroitellessa hänen varustuksiaan putosi
lohikäärmeen myrkyllinen kieli ulos hänen poveltaan. Silloin Irlannin
kuningatar herätti haavoittuneen tehokkaiden ruohojen voimalla ja sanoi
hänelle:

"Muukalainen, minä tiedän, että sinä olet lohikäärmeen todellinen
voittaja. Mutta meidän voutimme, tuo petturi ja pelkuri, on leikannut
siltä pään ja vaatii tytärtäni Isolde Vaaleahiusta palkinnokseen.
Voisitko sinä jo kahden päivän kuluttua taistelulla todistaa hänen
puheensa mitättömäksi?"

"Kuningatar", sanoi Tristan, "määräpäivä on kovin lähellä, mutta
varmastikin osaatte parantaa minut kahdessa päivässä. Kun olen
voittanut Isolden jo kerran itselleni tappamalla lohikäärmeen, niin
ehkäpä voitan hänet vielä kerran voudinkin kustannuksella." Silloin
kuningatar sijoitti hänet kallisarvoiseen suojaan ja sekoitti häntä
varten kaikkein tehokkaimmat juomansa. Seuraavana päivänä Isolde
Vaaleahius valmisti hänelle kylvyn ja voiteli hellävaroin hänen
ruumiinsa balsamilla, jonka hänen äitinsä oli laittanut. Hänen
katseensa pysähtyivät haavoittuneen urhon kasvoihin, hän havaitsi ne
sangen kauniiksi ja ajatteli: "Jos hän on yhtä uljas kuin kaunis, niin
saapa kosijani hänestä ankaran kilpaveikon!" Mutta Tristan, jota jo
lämmin vesi ja yrttien voima alkoi elvyttää, katseli Isoldea ja
muistaessaan, että hän todellakin nyt oli voittanut itselleen
kuningatar Kultakutrin, alkoi hän hymyillä. Isolde huomasi sen ja tuumi
itsekseen: "Minkähäntähden tuo muukalainen noin hymyilee? Olenkohan
tehnyt jotakin sopimatonta? Olenkohan ehkä laiminlyönyt jonkun niistä
palveluksista, joita nuoren tytön on tehtävä vieraalleen? Tai ehkäpä
hän nauroi siksi, että olen unohtanut kirkastaa hänen myrkynhimmentämät
aseensa."

Hän lähestyy Tristanin varustuksia: "Tämä kypärä on hyvää terästä",
ajattelee hän, "eikä petä vaaran hetkellä. Ja tämä kilpi on luja ja
kevyt, todellakin sankarin arvoinen." Hän ottaa kalvan käteensä: "Jalo
on kalpakin, kuin tehty parooneista uljaimmalle." Hän vetää verisen
terän esille kallisarvoisesta huotrasta pyyhkiäkseen sen puhtaaksi.
Mutta hän näkee, että sen kärki on katkennut. Hän panee merkille
katkenneen kohdan uurrot: eikö tuo ollut juuri sama säilä, joka oli
katkennut Morholtin päähän? Hän epäilee, empii, tarkastaa sitä vielä,
tahtoo tulla vakuutetuksi epäilyksensä oikeudesta. Hän rientää
siihen huoneeseen, jossa hän säilytti Morholtin päästä vetämäänsä
teräskappaletta. Hän sovittaa kappaleen katkenneen terän loviin: siinä
saattoi tuskin erottaa pienintä sälöä.

Silloin hän kiiruhti takaisin Tristanin luo ja heiluttaen suurta
miekkaa haavoittuneen pään päällä hän huusi:

"Sinä olet Tristan Loonnois'lainen, Morholtin, minun rakkaan enoni
murhaaja. Kuole siis, sinä vuorostasi!"

Tristan yritti torjua hänen kättään; turhaan: hänen ruumiinsa oli
hervoton ja halpaantunut, mutta hänen henkensä oli yhä yhtä valpas kuin
ennenkin. Hän puhui siis, taitavasti sanansa asettaen, seuraavasti:

"Olkoon menneeksi, minä kuolen siis; mutta säästääksesi itseäsi
pitkiltä katumuksilta, kuuntele minua ensin. Kuninkaantytär, tiedä
siis, että sinulla ei ole ainoastaan valta, vaan myös oikeus tappaa
minut. Niin, sinulla on oikeus ottaa henkeni, koska kaksi kertaa olet
sen pelastanut ja lahjoittanut minulle takaisin. Ensimäisen kerran se
tapahtui tässä tuonoin: minä olin se haavoittunut laulaja, jonka sinä
pelastit karkoittamalla hänen ruumiistaan Morholtin myrkytetyn keihään
vihat. Älä punastu, neito, sitä, että paransit nuo haavat: enkö ollut
saanut niitä rehellisessä taistelussa? Tapoinko ehkä Morholtin
petoksella? Eikö hän ollut vaatinut minua taisteluun? Eikö minun
täytynyt puolustaa ruumistani? Toisen kerran pelastit minut, kun kävit
noutamassa minut pois suosta. Oi, neito, sinun vuoksesi lähdin
taistelemaan lohikäärmettä vastaan... Mutta jättäkäämme nämä asiat:
tahdoin vain todistaa sinulle, että koska kaksi kertaa olet vapahtanut
minut kuoleman kourista, sinulla on oikeus ottaa henkeni. Tapa minut
siis, jos luulet sillä saavuttavasi ylistystä ja kunniaa. Varmastikin
sinulle, levätessäsi uljaan voutisi sylissä, on mieluista muistella
haavoitettua vierastasi, joka oli pannut elämänsä alttiiksi
voittaakseen sinut ja jonka sinä suojattomana tapoit kylvyssä."

Isolde huudahti:

"Kuulenpa ihmeellisiä puheita. Minkätähden Morholtin murhaaja tahtoi
voittaa minut? Ah niin, epäilemättä siksi, että Morholt muinoin yritti
ryöstää laivalleen joukon Cornwallin tyttäriä ja sinä siis vuorostasi
vannoit kostoksi siitä vieväsi orjaksesi sen, joka Morholtille oli
rakkain neitojen joukossa..."

"Ei, kuninkaantytär, asian laita ei ole niin", sanoi Tristan. "Mutta
eräänä päivänä lensi kaksi kyyhkyä Tintageliin tuoden sinne yhden
kultaisista hiuksistasi. Luulin, että ne tulivat tuomaan minulle rauhan
ja rakkauden sanomaa. Sentähden uskalsin uhmata hirviötä ja sen
myrkkyhampaita. Näetkö, tässä on tuo hius vyöni kultalankojen väliin
punottuna; kultalankojen hohto on sammunut, mutta kultahius ei ole
himmennyt."

Isolde heitti pois suuren miekan ja otti käteensä Tristanin vyön. Hän
näki siinä kultahiuksen ja vaipui pitkäksi aikaa äänettömiin
mietteisiin; sitten hän suuteli vierastaan suulle rauhan merkiksi ja
puetti hänet komeisiin vaatteisiin.

Sinä päivänä, jolloin paroonien piti kokoontua, lähetti Tristan salaa
laivalleen Periniksen, Isolden palvelijan, pyytämään tovereitaan
lähtemään hoviin, ja sellaisissa puvuissa, jotka soveltuivat mahtavan
kuninkaan sanansaattajille. Gorvenal ja nuo sata ritaria, jotka jo
neljä päivää olivat olleet epätoivoissaan Tristanin katoamisesta,
ilostuivat suuresti tämän uutisen saatuaan.

He astuivat yksitellen sisälle saliin, jossa jo oli koolla lukematon
joukko Irlannin parooneja, ja istuutuivat pitkään jonoon samalle
riville, ja säteilevät jalokivikirjailut peittivät heidän komeat,
punasilkkiset ja purppuraiset pukunsa päästä kantapäähän. Irlantilaiset
sanoivat toinen toisilleen: "Keitä ovat nämä mahtavat ja ylhäiset
herrat? Kuka tuntee heidät? Katsokaa noita ylellisen-hienoja,
sopulinnahalla ja kultaompeluksella koristeltuja viittoja! Katsokaa,
miten miekkojen kahvoissa ja turkisten soljissa kimaltelee rubiineja,
vuoritimantteja, ametisteja ja paljon sellaisiakin jalokiviä, joiden
nimeä emme edes tiedä! Onko koskaan vielä nähty sellaista komeutta?
Mistä tulevatkaan nämä ritarit? Kenelle he kuuluvat?" Mutta nuo sata
ritaria vaikenivat, eivätkä liikahtaneet istuimiltaan ketään tulijaa
tervehtiäkseen.

Kun Irlannin kuningas oli istuutunut korukatoksensa alle, astui
maavouti esiin näyttääkseen toteen vierasmiesten avulla, että hän oli
tappanut hirviön ja että Isolde siis kuului hänelle. Silloin Isolde
kumarsi syvään isänsä edessä ja sanoi:

"Kuningas, täällä on eräs, joka väittää näyttävänsä toteen, että teidän
voutinne on valehtelija ja petturi. Tälle miehelle, joka on heti valmis
taistelulla todistamaan itsensä siksi, joka on vapauttanut maamme
lohikäärmeen hirmuvallasta, ja puolustamaan tytärtänne joutamasta
pelkurin puolisoksi, luvatkaa antaa anteeksi kaikki hänen entiset
rikoksensa, kuinka suuria ne sitten olivatkin, ja luvatkaa solmia hänen
kanssaan rauhan ja sovinnon liitto."

Kuningas jäi miettimään, viivytellen vastaustaan. Mutta paroonit
huusivat yhteen ääneen:

"Myöntykää, sire! Myöntykää!"

Kuningas sanoi:

"Minä myönnyn siihen!"

Mutta Isolde polvistui hänen jalkojensa juureen:

"Isä, antakaa minulle ensin rauhan ja rakkauden suudelma vakuudeksi ja
merkiksi siitä, että suotte sen myös sille miehelle, josta puhuin!"

Kun hän oli saanut suudelman, meni hän hakemaan Tristania ja johdatti
hänet kädestä kokoontuneiden keskelle. Hänet nähdessään nuo sata
ritaria nousivat kuin yksi mies seisomaan, tervehtivät häntä kädet
ristissä rinnan päällä ja järjestäytyivät kunniavahdiksi hänen
ympärilleen, ja irlantilaiset huomasivat siitä, että hän oli heidän
herransa. Mutta useat tunsivat hänet silloin ja nousi suuri huuto ja
hälinä:

"Hän on Tristan Loonnois'lainen, hän on Morholtin murhaaja!" Paljaat
säilät välähtivät ja raivoisat huudot toistivat toistamistaan: "Hän
kuolkoon! Hän kuolkoon!"

Mutta Isolde huudahti:

"Kuningas, suutele tätä miestä suulle, niinkuin olet luvannut!"

Kuningas suuteli häntä suulle ja äänet vaimentuivat.

Silloin Tristan näytti lohikäärmeen kielen sekä vaati voutia taisteluun
kanssaan, johon vaatimukseen tämä ei uskaltanut suostua, vaan tunnusti
rikoksensa. Sitten Tristan puhui seuraavasti:

"Jalot herrat, olen tappanut Morholtin, mutta olen tullut meren yli
tarjoamaan teille rauhaa ja sovitusta. Sovittaakseni tihutyöni olen
antautunut kuolemanvaaraan ja olen vapauttanut teidät hirviöstä ja
täten voittanut itselleni Isolde Vaaleahiuksen, ihanaisen. Koska kerran
olen hänet voittanut, olen vievä hänet mukanani laivallani. Mutta jotta
tästä lähin Irlannin ja Cornwallin maiden välillä vallitsisi rakkaus
eikä viha, niin, se tietkää, kuningas Mark, minun rakas herrani, on
naiva hänet. Näette tässä sata ylhäissäätyistä ritaria, jotka kaikki
ovat valmiit pyhimysten luiden kautta vannomaan, että kuningas Mark
anoo teiltä rauhaa ja rakkautta ja että hänen korkein toivonsa on saada
kunnioittaa Isoldea rakkaana puolisonaan ja että kaikki Cornwallin
miehet tulevat palvelemaan häntä valtarouvanaan ja kuningattarenaan."

Kuningas tarttui Isolden käteen ja kysyi Tristanilta, veisikö tämä
hänet uskollisesti herralleen. Sadan ritarinsa ja kaikkien Irlannin
paroonien kuullen Tristan vannoi sen. Isolde Vaaleahius värisi häpeästä
ja tuskasta. Näin siis Tristan, voitettuaan hänet, hylkäsi hänet; tuo
kaunis tarina kultaisesta hiuksesta oli ainoastaan valhetta ja hän oli
päättänyt luovuttaa hänet toiselle. Mutta kuningas laski Isolden oikean
käden Tristanin oikeaan käteen ja Tristan tarttui siihen merkiksi, että
hän otti hänet haltuunsa kuningas Markin nimiin.

Täten siis päättyi kultakutrisen kuningattaren etsintä, johon Tristan
oli ryhtynyt rakkaudesta kuningas Markiin ja jonka hän suoritti
voimalla ja kavaluudella.



IV.

Lemmenkalkki.


Kun lähestyi se aika, että Isolde oli luovutettava Cornwallin
ritareille, kokosi hänen äitinsä ruohoja, kukkia ja juuria, sekoitti ne
viiniin ja keitti niistä voimakkaan juoman. Tehostettuaan sen luvuilla
ja loihduilla, sanoi hän salaa Brangienille:

"Tyttö, sinun täytyy seurata Isoldea kuningas Markin maahan, ja minä
tiedän, että sinä rakastat häntä uskollisella rakkaudella. Ota siis
tämä pullo ja muista tarkoin, mitä sanon. Kätke se niin, ettei
ainoakaan silmä sitä näe eikä kenenkään huulet sitä lähesty. Mutta kun
tulee hääyö ja se hetki, jolloin aviopuolisot jätetään kahden, niin
kaada tämä yrttiviini maljakkoon ja tarjoa se kuningas Markille ja
tyttärelleni Isoldelle, jotta he tyhjentäisivät sen yhdessä. Pidä
huolta, tyttäreni, siitä, että he ja ainoastaan he saavat nauttia tätä
juomaa. Sillä sellainen on sen voima, että ne, jotka yhdessä juovat
siitä, tulevat rakastamaan toisiaan kaikilla aisteillaan, kaikella
sielullaan ja mielellään, aina ja ikuisesti, elämässä ja kuolemassa."

Ja Brangien lupasi tehdä niinkuin kuningatar oli hänen käskenyt.

Laiva kynti syvältä aaltoja kuljettaen Isoldea kohti kaukorantaa. Mutta
mitä enemmän hän etääntyi Irlannin maasta, sitä surullisemmin hän
huokaili ja itki. Istuen teltassaan kamarineitseensä Brangienin kanssa
hän muisteli synnyinmaataan ja itki. Minne kuljettivatkaan nuo
muukalaiset häntä? Kenen luo? Kohti millaista kohtaloa? Kun Tristan
lähestyi häntä ja tahtoi rauhoittaa häntä lempeillä sanoilla, suuttui
hän. ja työnsi hänet luotaan, ja viha kouristi hänen sydäntään. Hän,
ryöstäjä, Morholtin murhaaja, oli tullut, oli temmannut hänet
kavaluudella pois äidiltään ja synnyinmaaltaan; eikä ollut edes
suvainnut pitää häntä itse; ja nyt kuljetti hän häntä niinkuin saalista
yli aaltojen vihollisen maahan. "Minua onnetonta raukkaa", vaikeroi
hän, "kirottu olkoon meri, joka minua kantaa. Mieluummin olisin
tahtonut kuolla syntymämaassani, kuin elää siellä etäällä!..." Eräänä
päivänä tuulet tyyntyivät kokonaan ja purjeet riippuivat veltoissa
laskoksissa pitkin mastoja. Tristan antoi ankkuroida erään saaren
rantaan, ja kyllästyneinä ainaiseen meren näköön lähtivät nuo sata
Cornwallin ritaria ja merimiehet maihin jaloittelemaan. Ainoastaan
Isolde jäi laivaan pienen palvelijaneidon kanssa. Tristan tuli
kuningattaren luo ja koetti rauhoittaa hänen sydäntään. Kun aurinko
heloitti kuumasti ja heidän oli jano, pyysivät he juomista. Tyttönen
etsi kauan löytääkseen jotakin juomaa, kunnes hän vihdoin keksi sen
pullon, jonka Isolden äiti oli uskonut Brangienin haltuun. "Olen
löytänyt viiniä!" huusi hän heille. Ei, mitään viiniä se ei ollut: se
oli intohimoa, katkeran suloista riemua ja loputonta tuskaa, kuoleman
onnea. Tyttönen täytti suuren pikarin ja ojensi sen valtiattarelleen.
Hän joi pitkin siemauksin ja antoi sen sitten Tristanille, joka
tyhjensi sen.

Juuri tällä hetkellä astui Brangien sisään ja näki miten he äänettöminä
tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin lumottuina. Hän näki heidän edessään
melkein tyhjän ruukun ja pikarin. Hän otti viiniastian, riensi laivan
perään ja viskasi sen kauas aaltoihin valittaen:

"Voi minua onnetonta! Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin, ja kirottu
se päivä, jona nousin tälle laivalle! Isolde, rakas ystävä, ja te,
Tristan, olette juoneet itsellenne kuoleman!"

Uudelleen kiiti laiva levitetyin purjein kohti Tintagelia. Mutta
Tristanista tuntui, kuin olisi monivuotinen piikkiköynnös upottanut
juurensa hänen sydänvereensä; sen oat olivat tuskaisen-terävät, sen
kukat huumaavan-tuoksuvat, ja väkevällä syleilyllään se sitoi hänen
ruumiinsa ja kaikki hänen ajatuksensa ja himonsa Isolden ihanaan
ruumiiseen. Hän ajatteli: "Oi Andret, Denoalin, Guenelon ja Gondoine,
te kavalat konnat, jotka syytitte minua siitä, että muka tavoittelin
itselleni kuningas Markin maata, minä olen paljon kurjempi vielä, mutta
hänen maataan en himoitse! Oi armas eno, joka minua orpoa rakastit jo
ennenkuin edes tunsit minussa sisaresi Valkokukan veren, sinä, joka
niin hellästi itkit minua kantaissasi minua käsivarsillasi airottomaan
ja purjeettomaan purteen, armas eno, miksi et jo ensimäisenä päivänä
ajanut luotasi harhailevaa lasta, joka oli saapunut pettääkseen sinut!
Voi, mihin ajatukseni minut johtavatkaan? Isolde on puolisosi ja minä
poikasi. Isolde on puolisosi, eikä voi sinua rakastaa."

Isolde rakasti Tristania. Ja kuitenkin tahtoi hän vihata häntä: eikö
hän ollut halpamaisesti hyljännyt häntä? Hän tahtoi vihata häntä
eikä voinut, ja tämä hellyys hänen sydämessään oli hänelle vielä
tuskallisempi kuin viha.

Brangien piti heitä silmällä suurella sydämenahdistuksella; hän oli
vielä levottomampi, sillä hän yksin tiesi, minkä pahan hän oli
matkaansaattanut. Kaksi päivää hän heitä vartioi salaa: näki, miten he
työnsivät luotaan kaiken ruoan, kaiken juoman ja ravinnon, etsivät
toisiaan niinkuin sokeat, jotka hapuillen pyrkivät toisiaan kohti;
onnettomia olivat he, kun he yksin ikävissään riutuivat, ja vielä
onnettomampia, kun he olivat yhdessä pidätetyn tunnustuksen kauhusta
väristen.

Kolmantena päivänä, kun Tristan lähestyi sitä telttaa laivankannella,
jossa Isolde istui, ja Isolde näki hänen tulevan, pyysi hän nöyrästi:

"Astukaa sisään, herra."

"Kuningatar", sanoi Tristan, "minkätähden nimitätte minua herraksi?
Olenhan päinvastoin teidän läänitysmiehenne ja teidän vasallinne, jonka
tulee kunnioittaa, palvella ja rakastaa teitä kuningattarenaan ja
valtarouvanaan?"

Isolde vastasi:

"Ei niin, sinä tiedät, että sinä olet minun herrani ja mestarini. Sinä
tiedät, että sinun voimasi vallitsee minua ja että olen sinun orjasi.
Voi, miksi virvoittelinkaan eloon haavoittuneen laulajan! Miksi en
antanut hirviön tappajan menehtyä rämeikön ruohoihin! Miksi en
suunnannut hänen sydämeensä jo kohotetun miekkani iskua, kun hän
turvattomana kylvyssä virui! Voi minua raukkaa, en tiennyt silloin
sitä, mitä nyt tiedän!"

"Isolde, mitä tiedätte siis nyt? Mikä teitä siis vaivaa?"

"Oh, kaikki, mitä tiedän, vaivaa minua, ja kaikki, mitä näen. Taivas
vaivaa minua ja tämä meri ja oma ruumiini ja koko elämäni."

Hän laski kätensä Tristanin olkapäälle; kyyneleet himmensivät hänen
silmäinsä sädehtelyn, hänen huulensa vapisivat. Tristan kysyi
toistamiseen:

"Ystävä, mikä teitä siis vaivaa?"

Hän vastasi:

"Rakkauteni teihin." Silloin Tristan painoi huulensa hänen huulilleen.

Mutta heidän näin ensi kertaa nauttiessaan rakkauden riemua Brangien,
joka väijyi heitä, päästi suuren huudon ja käsivarret levällään, kasvot
kyynelissä kylpien heittäytyi heidän jalkoihinsa:

"Onnettomat, pysähtykää ja palatkaa tieltänne, jos vielä voitte! Mutta
ei! Sillä tiellä ei ole paluuta: jo vetää teitä puoleensa rakkauden
voima, eikä koskaan enää ole teillä oleva riemua ilman tuskaa.
Yrttiviini vaikuttaa teissä, rakkauden juoma, jonka äitinne, Isolde,
oli uskonut haltuuni. Ainoastaan kuningas Markin piti juoda siitä
yhdessä teidän kanssanne; mutta Vihollinen on pitänyt meitä kaikkia
kolmea pilkkanaan, ja te olettekin tyhjentäneet lumotun pikarin. Ystävä
Tristan ja ystävä Isolde, rangaistukseksi siitä huonosta huolenpidosta,
johon olen tehnyt itseni syypääksi, luovutan teille ruumiini ja
elämäni; sillä minun rikokseni vuoksi olette tyhjentäneet kirotun
kalkin ja juoneet siitä itsellenne rakkauden ja kuoleman!"

Rakastavaiset syleilivät toisiaan; heidän kauniit ruumiinsa värisivät
lemmenhimoa ja elämää. Tristan sanoi:

"Tulkoon siis kuolema!"

Ja iltahämärän laskiessa, keinuvan purren kantaessa heitä yhä
lähemmäksi kuningas Markin maata, he, ijäksi yhdistetyt, antautuivat
rakkauteen.



V.

Brangien annetaan orjien käsiin.


Kuningas Mark oli Isolde Vaaleahiusta rannalla vastassa. Tristan
tarttui hänen käteensä ja johdatti hänet kuninkaan eteen; kuningas
otti hänet haltuunsa antaen hänelle vuorostaan kätensä. Suurin
kunnianosoituksin kuletti hän Isolden Tintagelin linnaan, ja kun tämä
ilmestyi vasallien keskelle juhlasaliin, levitti hänen kauneutensa
sellaisen säteilyn ympärilleen, että kaikki linnan seinät alkoivat
hehkua niinkuin nousevan auringon ruskossa. Silloin kuningas Mark
ylisti kyyhkysiä, jotka niin kauniilla ja kohteliaalla tavalla olivat
tuoneet hänelle kultaisen hiuksen, hän ylisti myös Tristania ja niitä
sataa ritaria, jotka hauraalla ja seikkailevalla haahdella olivat
lähteneet hakemaan hänelle hänen sydämensä iloa ja silmiensä
päivänpaistetta. Voi surun surkeutta! Laiva toi teillekin, jalo
kuningas, vain katkeraa murhetta ja sieluntuskaa!

Kolmen viikon kuluttua kuningas kaikkien parooniensa läsnäollessa otti
vaimokseen Isolde Vaaleahiuksen. Mutta kun yö tuli, niin Brangien,
peittääkseen kuningattaren häpeän ja pelastaakseen hänet kuolemasta,
otti Isolden paikan häävuoteessa. Rangaistukseksi siitä, että hän niin
huonosti merellä oli hoitanut hänelle uskottua tointa ja myös
rakkaudesta ystävätärtään kohtaan hän uhrasi hänelle, tuo uskollinen,
ruumiinsa koskemattomuuden; yön pimeys peitti kuninkaalta hänen
petoksensa ja häpeänsä.

Toiset kertojat väittävät, että Brangien ei ollutkaan heittänyt mereen
yrttiviini-pulloa, johon rakastavien jäliltä vielä oli jäänyt vähän
juomaa, vaan että hän aamulla, kun hänen valtiattarensa jo vuorostaan
lepäsi kuningas Markin vuoteessa, kaasi maljaan loput lemmenjuomasta ja
ojensi sen puolisoille, ja että Mark joi siitä ahnein siemauksin, mutta
että Isolde heitti salaa oman osansa vuoteen alle. Mutta tietkää, arvon
herrat, että nämä kertojat ovat turmelleet ja väärentäneet tarinan. He
ovat keksineet tämän valheen siksi, että he eivät muuten ole voineet
selittää kuningas Markin rajatonta rakkautta kuningatarta kohtaan
kaikissa elon vaiheissa. Totta on, kuten pian tulette huomaamaan, että
ei milloinkaan, kaikista tuskista ja kärsimyksistä ja hirvittävistä
kostonpuuhista huolimatta, voinut Mark karkoittaa sydämestään Isoldea
yhtä vähän kuin Tristania, mutta tietkää, arvon herrat, hän ei
sittenkään ollut juonut yrttiviiniä. Ei myrkky eikä taika, vaan
ainoastaan hänen oman sydämensä jalomielinen hellyys ylläpiti hänessä
rakkautta.

Isolde on kuningatar ja näyttää elävän pelkässä onnessa ja riemussa.
Isolde on kuningatar ja elää surun vankina. Mark häntä hellii, paroonit
häntä kunnioittavat, ja kansa kaikki häntä rakastaa. Isolde viettää
päivät pitkät kauniisti maalatuissa ja kukin koristetuissa huoneissaan.
Isoldella on kalliita koristeita ja jalokiviä, purppuravaatteita ja
Thessaliasta asti tuotettuja verhoja ja mattoja. Harpunsoittajien
laulut häntä ympäröivät ja hänen vuoteensa uutimet ovat kirjaillut
täyteen leopardeja, papukaijoja ja kaikenlaisia merien ja metsien
otuksia. Isoldella on omat korukalansa, kauniit lemmenleikkinsä ja
Tristan vierellään, mikäli tilaisuus sallii, yötä ja päivää; sillä
ylhäissäätyisten ritarien tapaa noudattaen hän nukkuu kuninkaallisessa
huoneessa, lähimpien omaisten ja uskottujen kera. Kuitenkin Isolde
vapisee. Minkätähden vapisee hän? Eikö hänen rakkautensa ole kaikilta
salassa? Kuka epäilisi Tristania? Kuka epäilisi omaa poikaa? Kuka näkee
hänen läpitsensä? Kuka väijyy häntä? Onko todistajaa häntä vastaan? On,
on yksi todistaja, joka pitää häntä silmällä, Brangien: Brangien väijyy
häntä; Brangien yksin tietää hänen elämänsä; Brangienin armoilla hän
elää! Jumala! jos hän eräänä päivänä väsyisikin palvelijan asemaansa,
väsyisikin valmistamaan muille vuodetta, jossa hän itse on maannut
ensimäisenä, ja antaisi heidät ilmi kuninkaalle! Jos Tristan vielä
kuolee hänen kavaltamanaan!... Täten pelko kalvaa ja kauhistaa
kuningatarta. Mutta tätä tuskaa ei suinkaan aiheuta Brangien, tuo
uskollinen, vaan hänen oman sydämensä levottomuus. Kuulkaa siis, arvon
herrat, minkä petollisen juonen hän keksi, mutta Jumala laupias armahti
häntä, kuten pian tulette kuulemaan; olkaa siis tekin hänelle laupiaita
ja sääliväisiä!

Sinä päivänä olivat Tristan ja kuningas kaukana metsästysretkellä, eikä
Tristanilla ollut tietoa tästä rikoksesta. Isolde antoi tuoda eteensä
kaksi orjaa ja lupasi heille vapauden ja kuusikymmentä kultarahaa, jos
he vannoisivat tekevänsä sen, mitä hän heiltä pyysi. He vannoivat.

"Minä annan siis", sanoi hän, "teidän haltuunne erään nuoren tytön; te
viette hänet metsään, lähelle tai kauas, yhdentekevä, mutta sellaiseen
paikkaan, ettei kukaan koskaan saa tapauksesta pienintä vihiä; siellä
te tapatte hänet ja tuotte sitten minulle hänen kielensä. Pitäkää
tyystin mielessänne jokainen sana, jonka hän lausuu, jotta voitte ne
minulle kertoa. Menkää, ja palattuanne olette vapaita ja rikkaita
miehiä."

Sitten hän kutsutti luokseen Brangienin:

"Ystäväiseni, sinä näet, miten minun ruumiini kärsii ja riutuu: etkö
menisi metsään etsimään sellaisia yrttejä, jotka soveltuvat tähän
tautiin? Kaksi orjaa odottaa sinua, he opastavat sinua, he tietävät,
missä tehokkaita lääkeruohoja kasvaa. Seuraa siis heitä, armas sisar,
ja tiedä, että jos lähetän sinut metsään, niin tapahtuu se siksi, että
elämäni ja sielunrauhani on kysymyksessä!"

Orjat veivät hänet mukanaan. Metsään tultuaan hän tahtoi pysähtyä,
sillä terveysyrttejä kasvoi hänen ympärillään jo yllin kyllin. Mutta he
opastivat häntä vain yhä etemmäksi:

"Käy eteenpäin vain, neito, tämä ei ole sovelias paikka."

Toinen orjista kulki hänen edellään, toinen jälessään. Ei ollut
enää raivattua polkuakaan heidän edessään, ainoastaan villejä
sinivatukkapensaita, piikkejä ja yhteen kietoutuneita ohdakekimppuja.
Silloin se mies, joka asteli eellimmäisenä, sivalsi esiin miekkansa ja
kääntyi ympäri; Brangien riensi turvaa etsien toisen orjan puoleen;
hänkin seisoi paljastettu miekka kädessään ja sanoi:

"Neito, meidän täytyy tappaa sinut."

Brangien vaipui polvilleen ruohikkoon ja hänen käsivartensa kohosivat
torjuvina miekankärkiä kohti. Hän rukoili armoa niin säälittävällä ja
hellällä äänellä, että orjat ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan ja
sanoivat:

"Neito, jos kerran kuningatar Isolde, sinun valtiattaresi ja meidän,
tahtoo, että sinun pitää kuoleman, niin epäilemättä olet jollakin
tavoin suuresti rikkonut häntä vastaan."

Hän vastasi:

"En tiedä, ystävät, en muista kuin yhden ainoan rikkomuksen. Kun me
lähdimme Irlannista, oli meillä kummallakin matkassa, kalleimpana
korunamme, paita, valkea kuin lumi, hääyötämme varten. Merellä sattui
sitten sellainen onnettomuus, että Isolde repäisi rikki oman
hääpaitansa ja hänen hääyökseen lainasin minä hänelle omani. Ystävät,
siinä kaikki paha, minkä olen hänelle tehnyt. Mutta koska hän tahtoo,
että minun pitää kuolla, niin sanokaa hänelle, että lähetän hänelle
rakkaan tervehdyksen ja että kiitän häntä kaikesta siitä hyvästä, mitä
hän minulle on tehnyt, ja kaikesta siitä kunniasta, mitä hän minulle on
osoittanut lapsuudesta pitäin, siitä asti, kun minut merirosvot
ryöstösaaliina möivät hänen äidilleen ja siten jouduin hänen
palvelukseensa. Suojelkoon suuri Jumala hyvyydessään hänen kunniaansa,
ruumistaan ja elämäänsä! Veljet, iskekää nyt!"

Orjien kävi häntä sääliksi. He pitivät neuvoa keskenään, ja tullen
siihen johtopäätökseen, että kenties ei sellainen rikos kuitenkaan
ansainnut kuolemaa, he sitoivat hänet puuhun. Sitten he tappoivat
koiranpennun ja toinen heistä leikkasi siltä kielen ja pisti sen
reppuunsa ja niinpä molemmat täten varustettuina astuivat Isolden
eteen.

"Onko hän puhunut?" kysyi tämä levottomana.

"On kyllä, kuningatar, hän on puhunut. Hän sanoi, että yksi ainoa
rikkomus hänen puoleltaan oli syynä suuttumukseenne: te olitte
reväissyt merellä lumivalkean paitanne, jonka olitte tuonut mukananne
Irlannista, ja hän oli lainannut teille omansa hääyöksi. Se oli, niin
hän sanoi, hänen ainoa rikoksensa. Hän kiitti teitä kaikista niistä
hyvistä töistä, joita olitte hänelle tehnyt lapsuudesta pitäin, ja
rukoili Jumalaa suojelemaan teidän kunniaanne ja elämäänne. Hän
lähettää teille rakkaan tervehdyksen. Kuningatar, tässä tuomme sinulle
hänen kielensä."

"Murhaajat!", huudahti Isolde, "antakaa minulle takaisin Brangien,
minun rakas palvelijattareni! Ettekö siis tienneet, että hän oli ainoa
ystäväni? Murhaajat, antakaa hänet minulle takaisin!"

"Kuningatar, sanotaan täydellä syyllä: 'Nainen muuttuu joka hetki;
samalla kertaa hän nauraa, itkee, rakastaa, vihaa.' Me tapoimme hänet,
koska te niin käskitte!"

"Kuinka olisin minä voinut sellaista käskeä? Minkä vuoksi? Eikö hän
ollut minun rakas kasvinkumppalini, suloinen, iki-uskollinen,
ihanainen? Sen te tiesitte, murhaajat: lähetin hänet vain etsimään
lääkeyrttejä ja uskoin hänet teidän huostaanne, jotta te suojelisitte
häntä matkalla. Mutta nyt olette tappaneet hänet ja minä kärvennän
teidät hehkuvilla hiilillä."

"Kuningatar, tietkää siis, että hän elää ja että me tuomme hänet teille
takaisin elävänä ja terveenä."

Mutta hän ei uskonut heitä, vaan ikäänkuin poissa suunniltaan hän
vuoron perään sadatteli murhaajia ja itseään. Hän pidätti toisen
orjista luonaan ja toinen riensi sill'aikaa kiireimmän kautta sen puun
luo, johon Brangien oli sidottu:

"Kaunis neito, Jumala on armahtanut teitä, ja nyt kutsuu valtiattarenne
teitä luokseen takaisin!"

Kun Brangien astui Isolden eteen, polvistui hän, anoen anteeksi kaikkia
pahoja tekojaan; mutta kuningatar oli myöskin vaipunut polvilleen hänen
eteensä, ja molemmat lankesivat toinen toisensa kaulaan ja viipyivät
kauan hellässä syleilyssä.



VI.

Suuri petäjä.


Ei Brangieniä, uskollista, vaan omaa itseään tulee rakastavien pelätä.
Mutta miten voisivat heidän lemmenhuumeiset sydämensä olla varovaisia
ja valppaita? Rakkaus syöksee heitä eteenpäin, niinkuin jano ajaa
virtaa kohti uupunutta peuraa; tai on se niinkuin haukka, joka
nälkiintyneenä äkkiä ampuu alas saaliinsa kimppuun. Voi, rakkautta ei
voi salata! Tosin ei kukaan ole yllättänyt, kiitos olkoon Brangienin
varovaisuuden, kuningatarta ystävänsä sylissä; mutta joka hetki, joka
paikassa saattaa kuka hyvänsä nähdä, miten intohimo heidän mieliään
kuohuttaa, pusertaa heitä toisiinsa, tulvii yli kaikkien heidän
aistiensa niinkuin nuori viini pursuaa sammiosta.

Jo hiiviskelevät nuo hovin neljä konnaa, jotka vihasivat Tristania
hänen urhoollisuutensa vuoksi, kuningattaren ympärillä. Jo tietävät he
hänen lemmen-onnensa salaisuuden. He vallan vapisevat vihasta,
vahingonilosta ja -halusta. Nyt voivat he kieliä kuninkaalle uutisen:
he saavat nähdä, miten hänen hellyytensä muuttuu raivoksi, miten
Tristan häpeällisesti ajetaan pois tai tuomitaan kuolemaan ja miten
kuningatar joutuu tuskansa valtoihin. Kuitenkin he pelkäsivät Tristanin
vihaa; mutta vihdoin voitti heidän vihansa heidän pelkonsa; ja eräänä
päivänä kutsuivat nuo neljä paroonia kuningas Markin neuvossaliin ja
Andret puhui hänelle näin:

"Jalo kuningas, epäilemättä tulee sinun sydämesi suuttumuksesta
riehahtamaan ja kaikki me neljä olemme siitä suuresti pahoillamme;
mutta meidän täytyy sinulle paljastaa eräs asia, jonka olemme saaneet
ilmi. Sinä olet antanut sydämesi Tristanille ja Tristan tahtoo häväistä
sinut. Turhaan olemme sinua siitä jo ennen varoittaneet: rakkaudesta
tähän yhteen ainoaan ihmiseen olet sinä syrjäyttänyt muut sukulaisesi
ja koko paroonikunnan etkä ole kallistanut korvaasi kenenkään meidän
sanoillemme. Tiedä siis, että Tristan rakastaa kuningatarta: se on
todistettu asia, ja jo on siitä paljon puhetta liikkeellä."

Jalo kuningas horjahti ja vastasi: "Sinä halpa raukka, millaisen
kavalan juonen nyt olet keksinytkään! Totta on, että olen antanut
sydämeni Tristanille. Silloin kun Morholt haastoi teidät taisteluun,
painoitte kaikki päänne väristen alas ja vaikenitte kuin mykät. Tristan
yksin uskalsi nousta häntä vastaan tämän maan kunnian puolesta, ja hän
olisi voinut kuolla jokaisesta haavasta, minkä hän siinä taistelussa
sai. Sentähden te vihaatte ja minä rakastan häntä enemmän kuin sinua,
Andret, ja enemmän kuin teitä kaikkia, enemmän kuin ketään. Mutta mitä
siis väitätte keksineenne? Mitä olette nähneet, mitä kuulleet?"

"Ei todellakaan mitään, herra, jota eivät omat silmäsi voisi nähdä, ei
mitään, jota eivät omat korvasi voisi kuulla. Katsele, kuuntele, ylväs
sire, ehkäpä sinulle kylläkin tarjoutuu otollinen tilaisuus siihen."

Tämän sanottuaan he vetäytyivät pois jättäen myrkyn itsestään
vaikuttamaan.

Kuningas Mark ei voinut saada pois mielestään noita turmiollisia
sanoja. Nyt hän vuorostaan, vastoin tahtoaankin, salaa piti silmällä
sisarenpoikaansa ja Isoldea. Mutta Brangien huomasi sen ja turhaan
koetti kuningas eksyttää Isoldea salajuonillaan. Pianpa hän väsyikin
tähän kurjaan taisteluun, ja ymmärtäen, ettei hän enää voisi päästä
epäilystä vapaaksi, hän kutsutti luokseen Tristanin ja puhui hänelle
näin:

"Tristan, lähde pois tämän linnan alueelta, ja kun olet kerran sen
jättänyt, niin älä rohkenekaan enää astua sen rajojen sisälle. Petturit
syyttävät sinua suuresta petoksesta. Älä kysele mitään: en voisi kertoa
heidän puheitaan häpäisemättä meitä molempia. Älä etsi mielessäsi
rauhoittavia sanoja: tunnen, ettei niillä olisi mitään valtaa ylitseni.
Ja kuitenkaan en usko noita konnia; jos uskoisin heitä, niin enkö olisi
jo luovuttanut sinua häpeällisen kuoleman omaksi. Mutta heidän
sanojensa myrkky on levottuuttanut sydämeni ja ainoastaan sinun lähtösi
voi sen rauhoittaa. Lähde siis, epäilemättä kutsutaan sinut jo piankin
takaisin; lähde, armas poikani, jota rakastan ikuisella rakkaudella."

Kun konnat kuulivat uutisen:

"Hän on lähtenyt", sanoivat he keskenään, "hän on mennyt tiehensä, tuo
lumooja, ja halvan varkaan lailla on hänet poisajettu. Mitä voi hänestä
enää koitua tästä lähin? Varmaankin hän nyt purjehtii merien taa
etsiäkseen uusia seikkailuja ja tarjotakseen kavalaa palvelustaan taas
jollekin kaukaiselle kuninkaalle!"

Ei, Tristanilla ei ollut voimaa lähteä; kun hän oli sivuuttanut linnan
kaivos-ojat ja rajamerkit, tunsi hän, ettei hän voinut enää mennä sen
etemmä: hän jäi itse Tintagelin linnaan ja asettui Gorvenalin kanssa
erään porvarin taloon asumaan. Siinä hän riutui nyt kuumeen vaivaamana,
vielä tuskallisemmissa haavoissa kuin muinoin, jolloin Morholtin
keihään kärki oli myrkyttänyt hänen ruumiinsa. Silloin, kun hän virui
meren rannalle kyhätyssä majassaan ja kaikki pakenivat hänen haavojensa
löyhkää, oli kuitenkin kolme uskollista, jotka jäivät hänen luokseen:
Gorvenal, Dinas Lidanilainen ja kuningas Mark. Nyt olivat Gorvenal ja
Dinas jälleen hänen vuoteensa ääressä, mutta kuningas Mark oli poissa,
ja Tristan huokaili:

"Totta on, rakas eno, että ruumiini nyt levittää vielä inhoittavamman
myrkyn löyhkää kuin ennen, ei edes teidän rakkautenne voi enää voittaa
inhoanne."

Mutta yhä vain kuumehoureessakin kiidätti intohimo häntä niinkuin
pillastunut hevonen kohti niitä suljettuja torneja, joiden takana
kuningatar oli kätkössä; ratsu ja ratsastaja musertuivat kivisiä
muureja vasten; mutta yhä uudestaan karkasivat ne pystyyn tehden saman
hurjan rynnistyksen.

Suljettujen tornien takana istuu Isolde ikävöiden, vielä onnettomampana
kuin ystävänsä: sillä näiden outojen parissa, jotka vaanivat ja
väijyvät häntä, on hänen joka hetki teeskenneltävä iloisuutta; ja öisin
kun hän lepää kuningas Markin vierellä, on hänen liikkumattomana
hillittävä jäsentensä ikävöivä värinä ja kuumeiset nykähdykset.
Hän halajaa Tristanin luo. Hänestä tuntuu välistä, että hän jo
nousee, rientää ovelle mennäkseen; mutta pimeälle kynnykselle ovat
petturi-paroonit asettaneet suuria viikatteita, joiden terotetut ja
julmat terät leikkaavat poikki hänen hennot polvensa. Hänestä tuntuu,
että hän kaatuu ja hänen poikkisahautuneista polvistaan pursuaa
ilmoille kaksi punaista lähdettä.

Pian on kummallakin rakastavalla loppu käsissä, ellei apua tule. Ja
kukapa heitä auttaisi ellei Brangien. Henkensä uhalla hän hiipii siihen
taloon, jossa Tristan riutuu. Gorvenal avaa iloissaan hänelle oven, ja
pelastaakseen rakastavat neuvoo Brangien Tristanille salajuonen.

Ette koskaan vielä, arvon herrat, ole kuulleet kerrottavan mistään
ovelammasta rakkauden kepposesta.

Tintagelin linnan takana levisi laaja hedelmäpuutarha, jota joka
puolelta ympäröi tiheä pensas-aita. Siinä kasvoi lukemattomia kauniita
puita, joiden oksat nuokkuivat hedelmien, lintujen ja tuoksuvien
terttujen painosta. Sen kaukaisimmassa nurkkauksessa, aivan aidan
paalujen luona, kohosi korkea ja suora petäjä, jonka mahtava runko
kannatti leveää oksastoa. Sen juurella oli pulppuava lähde: vesi
muodosti ensin lavean lammen, kirkkaan ja tyynen kuvastimen
marmorikuistin keskelle, sitten se puristautui kahden ahtaan äyrään
väliin ja virtasi puutarhan halki tunkien aina linnan sisälle asti ja
vierien naisten asumusten läpi.

Niinpä siis Tristan joka ilta Brangienin neuvosta veisteli taidokkaasti
kaarnanpalasia ja leikkeli pieniä oksia. Hän kiipesi yli terävien
aitapaalutusten ja tultuaan suuren petäjän luo hän heitti lastut
lähteeseen. Keveinä kuin vaahto ne uivat pinnalla ja vierivät veden
mukana naisten asumuksiin. Isolde odotti niiden saapumista. Ja heti,
niinä iltoina, jolloin Brangienin oli onnistunut etäännyttää kuningas
Mark ja petturi-paroonit, hän riensi ystävänsä luo.

Hän rientää ystävänsä luo, keveänä ja pelokkaana, vaanien ja arastellen
joka askeleella petturi-parooneja, jotka mahdollisesti piileksivät
pensastoissa. Mutta heti kun Tristan näkee hänet, levittää hän sylinsä
hänelle. Ja yön vaippa suojelee heitä ja suuren petäjän ystävällinen
varjo.

"Tristan", sanoo kuningatar, "eivätkö merenkulkijat kerro aivan totena,
että Tintagelin linna on lumottu ja että se salaisen loihdun
vaikutuksesta kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja talvella, häviää ja
katoaa silmistä? Nyt se on hävinnyt. Emmekö ole paraillaan siinä
lumotarhassa, josta harpunsoittajain laulut kertovat: helkkyvä muuri
ympäröi sitä joka taholta, puut kukkivat, maa tuoksuu; vanhuus ei
saavuta siellä sankaria, kun hän ystävänsä sylissä lepää, eikä mikään
vihollinen voima voi murtaa sadun helkkyvää muuria!"

Mutta jo kajahtavat Tintagelin tornista vartiain torvet, jotka
ilmoittavat aamun koittoa.

"Ei", sanoo Tristan, "sadun helkkyvä muuri on jo murtunut, emmekä
olekaan lumotarhan asujamia. Mutta kerran, armas, kerran me vielä
yhdessä lähdemme Autuaitten Maahan, josta ei kukaan ole palannut.
Siellä kohoaa linna valkoisesta marmorista; linnassa on tuhat ikkunaa
ja jokaisessa loistaa sytytetty vahakynttilä; jokaisen kohdalla
lauluniekka soittaa ja laulaa iki-ihanaa ja loppumatonta säveltä;
aurinko ei siellä paista, eikä sentään kukaan kaipaa valoa: se on
sielujen onnela."

Mutta jo kultaa aamun nouseva koi Tintagelin tornien huiput ja linnan
valtavat, päällekkäin kasatut viheriät ja siniset kivirykelmät.

Isolde on saanut takaisin entisen ilomielensä: Markin epäluulot
hälvenevät, mutta konnat sitävastoin ymmärtävät, että Tristan on
jälleen tavannut kuningattaren. Mutta Brangien vartioi niin taitavasti,
että he turhaan väijyvät. Vihdoin sanoo herttua Andret, jota Jumalan
kosto kohdatkoon, näin tovereilleen:

"Arvon herrat, kysykäämme neuvoa Frocinilta, tuolta kyttyräselkäiseltä
kääpiöltä. Hän tuntee seitsemän taidetta, magian ja kaikki erilaiset
velhonvehkeet. Hän osaa lapsen syntyessä seitsemän planeetan asemasta
ja tähtien kulusta lukea edeltäpäin kaikki hänen elämänsä tapahtumat.
Hän saa ilmi Bugibuksen ja Noironin voimalla salatut asiat. Hän voi,
jos tahtoo, valkaista meille Isolde Vaaleahiuksen salajuonet."

Ja tuo ilkeä pikku-mies, joka oli kaiken kauneuden ja urhouden
vihollinen, piirusti heti ilmaan noitamerkkinsä, asetteli paikoilleen
lumot ja loihdut, tarkasteli Orionin ja Luciferin kulkua ja sanoi:

"Eläkää hyvässä toivossa, kauniit herrat, vielä tänä yönä voitte
yllättää heidät."

He veivät hänet kuninkaan eteen.

"Sire", sanoi poppamies, "antakaa käsky metsästäjillenne, että he
laittavat ajokoirat vitjoihin ja satuloivat hevoset; ilmoittakaa
sitten, että te tulette olemaan metsällä seitsemän päivää ja seitsemän
yötä, ja saatte hirttää minut ensimaiseen puunoksaan, ellette vielä
tänä yönä saa kuulla, millaisia puheita Tristan pitää kuningattarelle."

Kuningas teki niin, vaikkakin vastahakoisesti. Kun yö tuli, jätti hän
metsästäjät metsään, sieppasi kääpiön ratsunsa lautasille ja palasi
Tintageliin. Erään salakäytävän kautta, jonka yksin hän tunsi, hän
tunkeutui puutarhaan ja kääpiö johdatti hänet suuren petäjän luo.

"Jalo kuningas, on paras, että kiipeätte tämän puun oksien väliin.
Ottakaa mukaanne jousenne ja nuolenne; voitte ehkä tarvita niitä. Ja
pysytelkää hyvin hiljaa: teidän ei tarvitse kauan odottaa."

"Pois silmistäni, sinä Vihollisen hurtta", vastasi kuningas.

Ja kääpiö meni vieden mukanaan hevosen.

Hän oli puhunut totta; kuninkaan ei tarvinnut kauan odottaa. Oli kaunis
yö ja kuu loisti kirkkaasti. Oksien väliin piiloutuneena näki kuningas
sisarenpoikansa hyppäävän terävän aitauksen ylitse. Tristan tuli
lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän
kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi,
jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin
vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi.
Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne
kenties ja rientää ulos. Varjelkoon Jumala rakastavaisia!

Hän tulee; istuen liikkumattomana Tristan katsoo häneen ja puusta
kuulee hän nuolen pahaaennustavan kirinän, kun jousi jännittyy.

Isolde tulee kepeänä ja varovaisena, kuten tavallisesti. "Mikä nyt
on?", ajattelee hän. "Miksi ei riennä Tristan tänä iltana vastaani?
Olisikohan hän nähnyt jonkun vihollisen?"

Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä
kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen
kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei
lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:

"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se
armo, että saan puhua ensiksi!"

Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja
valmistaa ystäväänsä:

"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen
paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua
nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis?
Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen
velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"

"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."

Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa,
joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.

"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan:
ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut
noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa
minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu
osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka
sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon
hänen sydämensä luottaa?"

"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä
molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta
häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani
ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella
rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen,
niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut
rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen
kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä
rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että
olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani
kaikkiin ilman tuuliin!"

Tristan huokasi:

"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee
mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja
epäluulo?"

"Sire Tristan, mitä tarkoitatte? Ei, herrani ja kuninkaani ei ole itse
keksinyt tällaista konnuutta. Mutta tämän maan petturi-paroonit ovat
saaneet hänet uskomaan tuohon valheeseen, sillä on helppoa pettää
rehellisiä sydämiä. He rakastavat toisiaan, ovat he hänelle sanoneet,
ja ovat kääntäneet tämän puheen meille rikokseksi. Niin, te rakastitte
minua, Tristan, miksi kieltää sitä? Enkö ole enonne vaimo ja enkö ole
kaksi kertaa pelastanut teidät kuolemasta? Niin, ja minä rakastin myös
teitä: olittehan kuninkaalle läheistä sukua ja olinhan kuullut äitini
monesti sanovan, että vaimo ei rakasta herraansa ja miestäänkään, jos
ei hän samalla rakasta hänen sukulaisiaan. Rakkaudesta kuninkaaseen
rakastin teitäkin, Tristan; ja vielä nytkin ilo täyttäisi mieleni, jos
hän jälleen ottaisi teidät armoihinsa. Mutta koko olentoni värisee,
pelko tukahduttaa minut, minun täytyy lähteä, olen jo liian kauan
viipynyt."

Oksien välissä kuningas tunsi säälin sydämessään heräävän ja hän
hymyili lempeästi.

Isolde yrittää paeta pois, Tristan rukoilee häntä jäämään:

"Kuningatar, Vapahtajan nimessä, tulkaa avukseni, armahtakaa minua! Nuo
kurjat pelkurit tahtoivat vieroittaa kuninkaan kaikista niistä, jotka
häntä rakastavat; he ovat onnistuneet siinä ja pitävät nyt häntä
pilkkanaan. Samapa tuo; lähden siis pois tästä maasta, kauas
tuntemattomille teille, kurjana kulkijana, niinkuin tänne muinoin
tulinkin; mutta hankkikaa minulle kuninkaalta ainakin se
suosionosoitus, että hän entisten palvelusteni palkaksi luovuttaa
minulle niin paljon omaisuudestaan, että voin kulunkini maksaen
lunastaa takaisin hevoseni ja aseeni ja kunnialla ratsastaa ulos
maailmaan."

"Ei, Tristan, tällaisella pyynnöllä ei teidän olisi pitänyt kääntyä
puoleeni: Olen orpo ja yksin tässä maassa, yksinäinen palatsissa, jossa
ei kukaan minua rakasta, olen turvaton ja kokonaan kuninkaan armoilla.
Ettekö huomaa, että jos sanon sanankaan teidän puolestanne, olen
vaarassa joutua häpeällisen kuoleman omaksi? Jumala teitä suojelkoon,
ystäväni! Kuningas tekee kovin väärin vihatessaan teitä. Mutta
menittepä minne tahansa, on Jumala kuitenkin oleva muuttumaton
ystävänne."

Isolde kääntyy pois paeten kiireesti huoneeseensa, jossa Brangien
sulkee hänet värisevänä syliinsä; kuningatar kertoo tapauksen. Brangien
huudahtaa:

"Isolde, valtiattareni, Jumala on tehnyt teille suuren ihmetyön. Hän on
laupias eikä tahdo pahaa niille, jotka hän tietää viattomiksi."

Suuren petäjän alla marmorikuistiin nojaten Tristan valitti ääneensä:

"Olkoon Jumala minulle armollinen ja sovittakoon sen suuren vääryyden,
jota saan kärsiä rakkaan herrani puolelta!"

Kun hän oli kiivennyt puutarhan aitauksen toiselle puolen, sanoi
kuningas hänelle hymyillen:

"Jalo sisarenpoikani, siunattu olkoon tämä hetki! Nääpäs, tuo
kaukoratsastus, jota suunnittelit tänä aamuna, on jo päättynyt!"

Mutta etäämpänä metsä-aukealla seisoi kääpiö Frocin tarkastellen
tähtien kulkua; hän luki niistä, että kuninkaan puolelta häntä uhkasi
kuolema; hänen muotonsa musteni pelosta ja häpeästä, ja raivosta
halkeamaisillaan hän pakeni kiireesti Gallian maahan.



VII.

Kääpiö Frocin.


Kuningas Mark on tehnyt sovinnon Tristanin kanssa. Hän on antanut
hänelle luvan palata takaisin linnaan, ja niinkuin ennenkin nukkuu
Tristan jälleen kuninkaan huoneessa läheisimpien ja uskottujen parissa.
Hän saa tulla ja mennä milloin mielensä tekee: kuningas ei enää
kiinnitä siihen minkäänlaista huomiota. Mutta kukapa voisi kauan pitää
rakkauttaan salassa! Voi, rakkautta ei voi ihmisten silmiltä piilottaa!

Mark oli antanut anteeksi petturi-parooneille, ja kun Dinas
Lidanilainen muuanna päivänä kaukaisesta korvesta löysi
kyttyräselkäisen kääpiön kurjana ja kodittomana, vei hän hänet
kuninkaan luo, joka armahti häntä ja antoi anteeksi hänen tihutyönsä.

Mutta hänen hyvyytensä vain kiihoitti paroonien vihaa; ja kun he
uudelleen olivat yllättäneet yhdessä Tristanin ja kuningattaren,
liittoutuivat he, tehden seuraavan valan: Ellei kuningas karkoittaisi
sisarenpoikaansa maasta, vetäytyisivät he kaikki vankkojen linnojensa
suojaan ja alottaisivat sodan kuningasta vastaan. He kutsuivat
kuninkaan neuvotteluun:

"Herra, rakasta meitä tai vihaa meitä mielesi mukaan; mutta me
vaadimme, että karkoitat Tristanin maasta. Hän rakastaa kuningatarta,
sen näkee kuka tahansa; mutta me emme siedä sitä."

Kuningas kuulee heidän puheensa, huokaa, painaa päänsä alas ja
vaikenee.

"Niin, kuningas, me emme siedä sitä, sillä me tiedämme nyt, että tämä
uutinen, joka ennen oli sinulle yllätys, ei enää hämmästytä sinua ja
että sinä ehdoin tahdoin annat suostumuksesi heidän rikokselleen. Mitä
siis aiot tehdä? Tuumi asiaa ja ota hyvät neuvot varteen! Mitä meihin
tulee, niin me vetäydymme paroonikuntiimme ja viemme myös naapurimme
pois hovistasi, sillä me emme voi sietää sitä, että he jäävät sinne.
Sellaiset ovat ne vaaliehdot, jotka sinulle tarjoamme; valitse siis!"

"Jalot herrat, kerran uskoin niitä rumia puheita, joita esititte
Tristanista, ja kaduin sitä katkerasti. Mutta te olette vasallejani
enkä tahdo kadottaa miesteni alamaista palvelusta. Antakaa siis minulle
hyvä neuvo, otan sen teiltä vastaan ja te olette sen minulle velkaa.
Tiedätte hyvin, että kaikki liikaylpeys ja kohtuuttomuus on minulle
vierasta."

"Siispä, jalo herra, kutsuttakaa tänne kääpiö Frocin. Te ette luota
häneen tuon puutarha-seikkailun vuoksi. Eikö kuitenkin juuri hän ollut
lukenut tähdistä, että kuningatar tulisi sinä iltana petäjän
siimekseen? Hän tietää enemmän kuin yhden asian; kysykää neuvoa
häneltä."

Tuo kirottu kyttyräselkä riensi heti saapuville ja Denoalin syleili
häntä riemuissaan. Kuulkaa siis, minkä kavalan juonen hän neuvoi
kuninkaalle:

"Sire, käske sisarenpoikasi heti huomenna aamun koittaessa nelistää
kiireimmän kautta Cardueliin viemään kuningas Artturille
pergamenttikääry-sanomaa, joka on hyvin tarkasti sinetillä suljettu.
Kuningas, Tristan nukkuu aivan vuoteesi vieressä. Lähde huoneestasi
ulos juuri kun kaikki vaipuvat uneen, ja minä vannon sinulle
Jumalan nimen ja Rooman lain kautta, että jos hän rakastaa Isoldea
mielettömällä rakkaudella, niin tahtoo hän puhua hänen kanssaan ennen
lähtöään; mutta jos hän tekee sen minun tietämättäni tai sinun
näkemättäsi, niin saat tappaa minun. Muuten anna minun hoitaa tämä
tapaus mieleni mukaan, varo ainoastaan puhumasta Tristanille tästä
sanansaattajatoimesta mitään ennen maatapanoa."

"Olkoon kuten sanot", vastasi kuningas Mark.

Silloin kääpiö keksi ruman sala-ansan. Hän meni leipurin luo ja osti
neljällä kuparirahalla hienonhienoa jauhoa, jonka hän kätki mekkonsa
alle. Kylläpä piti ollakin ovela, keksiäkseen sellaisen tempun! Kun yö
tuli, kun kuningas oli syönyt ilta-ateriansa ja kaikki hänen miehensä
olivat käyneet makuulle viereiseen tilavaan saliin, tuli Tristankin,
kuten tavallisesti, kuningas Markin makuusuojaan.

"Armas sisarenpoikani, minulla on teille eräs tehtävä: te ratsastatte
Cardueliin kuningas Artturia tapaamaan ja viette hänen luettavakseen
tämän suljetun kirjelmän. Tervehtäkää häntä minun puolestani, älkääkä
viipykö hänen luonansa kauemmin kuin päivän."

"Kuningas, heti huomenna lähden matkaan."

"Niin, huomenna, mutta jo ennen päivän koittoa."

Tristanin sydän on kiihkeän levoton. Hänen vuoteensa ja kuningas Markin
vuoteen väliä oli ainakin keihään mitta. Hänessä syttyi hurja halu
saada puhua kuningattaren kanssa, ja hän teki mielessään sellaisen
päätöksen, että aamun koitossa, jos vain Mark nukkuisi, hän pyrkisi
tämän lähelle. Oi, Jumala, mikä mieletön ajatus!

Kääpiö nukkui myös tapansa mukaan kuninkaan huoneessa. Kun hän luuli
kaikkien jo nukkuvan, hän nousi ja ripotteli Tristanin ja kuningattaren
vuoteitten väliin tuota hienoa jauhoa: jos jompikumpi rakastavaisista
vain lähtisi toistaan tapaamaan, jäisi hänen jalkansa jälki jauhoon.
Mutta Tristan, joka ei nukkunut, näki, mitä kääpiö puuhasi.

"Mitä tämä tietää? Tuolla kääpiö-lurjuksella ei ole tapana toimia minun
edukseni. Mutta tällä kertaa hän pettyy: kuka hullu hänelle jättäisi
askeltensa jälkiä!"

Puolen yön aikaan kuningas nousi ja meni ulos ja samoin teki
kyttyräselkäinen kääpiö. Huoneessa oli pimeä: ei mikään vahakynttilä
tai lamppu valaissut sitä. Tristan nousi seisomaan vuoteessaan. Jumala,
miksi saikaan hän sellaisen mielijohteen! Hän liittää jalkansa yhteen,
arvioi välimatkan, tekee hypyn ja putoaa suoraan kuningattaren
vuoteeseen. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli edellisenä päivänä hänen
ollessaan metsällä suuren metsäsian torahammas haavoittanut häntä
jalkaan, ja, mikä vielä pahempi, haava ei ollut mitenkään sidottu. Tuon
ponnahduksen voimasta se repeytyy auki uudestaan ja alkaa vuotaa verta;
mutta Tristan ei huomaa verta, joka vuotaa siitä ja ryvettää hurstit
punaisiksi. Ja ulkona kuunvalossa loihtukeinojensa avulla kääpiö
huomasi, että rakastavaiset olivat yhtyneet. Riemusta väristen hän
sanoi kuninkaalle:

"Mene nyt katsomaan, ja ellet nyt löydä heitä yhdessä, niin saat
hirttää minut!"

He lähtevät siis kaikin kuninkaan huoneeseen, kuningas, kääpiö ja nuo
neljä konnaa. Mutta Tristan on kuullut heidän tulonsa: hän syöksyy
seisaalle, hyppää jälleen ja pääsee omaan vuoteeseensa ... mutta voi,
veri on sillä välin jo ehtinyt purskahtaa haavasta ja tahria jauhot.

Ja nyt astuvat sisään kuningas, paroonit ja kääpiö, joka näyttää valoa.
Tristan ja Isolde ovat nukkuvinaan; he ovat makuukammiossa aivan
kahden, paitsi Perenistä, joka nukkui Tristanin jaloissa eikä
hievahtanutkaan. Mutta kuningas huomasi heti, että hurstit vuoteella
olivat aivan punaiset ja että jauho lattialla oli tuoreen veren
tahrima.

Silloin nuo neljä paroonia, jotka vihasivat Tristania hänen urheutensa
vuoksi, tarttuvat kiinni häneen, samalla kun he uhkaavat ja pilkkaavat
ja pistelevät kuningatarta, toivottaen hänelle hyvää tuomiopäivää. He
keksivät myös vertavuotavan haavan.

"Tristan", sanoo kuningas, "nyt eivät mitkään vastatodistelut voi teitä
enää pelastaa: huomenna on teidän kuoltava."

Tämä huutaa:

"Armahda minua, jalo herra! Jumalanpojan tähden, joka kärsi meidän
edestämme, jalo herra, sääli meitä!"

"Ylevä ruhtinas, kosta häpeäsi!" vastaavat konnat.

"Armas eno, en itseni vuoksi rukoile teitä. Mitä merkitsee minulle
kuolema! Ellen pelkäisi teitä vihoittavani, saisivat nuo pelkurit heti
kalliisti maksaa sen loukkauksen, että ovat käyneet käsiksi minuun,
jota he muuten eivät koskaan olisi uskaltaneet tehdä ilman teidän
suojelustanne; mutta kunnioituksesta ja rakkaudesta teitä kohtaan
antaudun armoillenne, tehkää kanssani, miten haluatte. Tässä minä olen,
kuningas, mutta armoa kuningattarelle!"

Ja Tristan lankeaa nöyrästi polvilleen hänen jalkojensa juureen.

"Armoa kuningattarelle, sillä jos tässä linnassa on yksikin sellainen
mies, joka on kylliksi rohkea pysyäkseen edelleen siinä valheessa, että
olisin rakastanut häntä rikollisella rakkaudella, niin saa hän tehdä
välinsä selväksi kanssani kahdenkesken taistelukentällä. Sire, armoa
hänelle, Jumalan Kaikkivaltiaan nimessä!"

Mutta nuo kolme paroonia ovat jo sitoneet köysiin Tristanin ja
kuningattaren. Ah, jospa hän olisi tiennyt, ettei hän saisi todistaa
viattomuuttaan yksityisessä taistelussa, olisivat he mieluummin saaneet
vaikka silpoa hänet elävältä, ennenkuin hän olisi antanut sitoa itseään
kurjan uhrin tavoin!

Mutta hän pani uskalluksensa Jumalaan, hyvin tietäen, että
kaksintaistelussa ei kukaan uskaltaisi kohottaa asetta häntä vastaan.
Ja varmasti hän olikin oikeassa turvatessaan Jumalan apuun. Kun hän
vannoi, ettei hän milloinkaan ollut rakastanut kuningatarta
rikollisella rakkaudella, nauroivat konnat ilkeästi tälle hävyttömälle
valheelle. Mutta kutsun teidät todistajikseni, jalot herrat, jotka
tunnette totuuden ja merellä tyhjennetyn lemmenkalkin kohtalokkaan
lumon, valehteliko hän todellakin? Ei teko, vaan teon tuomio määrää
rikoksen. Ihminen näkee, mikä pinnalla on, mutta Jumala katsoo
sydämeen, ja hän yksin on oikea tuomari. Hän on säätänyt niin, että
jokainen syytetty saa puolustaa oikeuttaan taistelulla ja hän itse
taistelee silloin viattoman puolella. Sentähden Tristankin vetosi
oikeuteen ja taisteluun ja varoi millään tavoin loukkaamasta kuningas
Markia. Mutta jos hän olisi voinut aavistaa, mitkä tapaukset olivat
hänen edessään, olisi hän varmasti tappanut konnat. Ah, Jumala, miksi
ei hän tehnyt niin!



VIII.

Hyppäys rukouskappelin korkeudesta.


Yön pimeydessä leviää kuin kulovalkea kansan pariin uutinen: Tristan ja
kuningatar ovat vangitut; kuningas tahtoo heidät tappaa. Sekä rikkaat
porvarit että köyhä kansa, kaikki itkevät.

"Voi, eikö ole meillä syytä itkeä ja valittaa! Uljas parooni Tristan,
pitääkö teidän siis todella kuolla noin halpamaisen kavalluksen uhrina!
Ja teidänkin, kunnioitettu kuningatar, niin vailla vilppiä ja
viekastelua! Syntyneekö enää milloinkaan missään maassa toista yhtä
kaunista ja rakastettua kuninkaantytärtä! Ja tämä kaikki on siis sinun
velhontyötäsi, sinä kääpiö kyttyräselkä! Älköön se ihminen koskaan
nähkö Jumalan armon kasvoja, joka ei heti sinut kohdatessaan pistä
keihästä lävitsesi! Oi Tristan, rakas ja ylevä ystävämme, kun Morholt
tullessaan lapsiamme ryöstämään nousi tälle rannalle, niin eipä kukaan
parooneistamme uskaltanut kantaa aseita häntä vastaan, vaan kaikki
vaikenivat kuin mykät. Mutta te, Tristan, te taistelitte yksin meidän
kaikkien Cornwallin miesten puolesta ja surmasitte Morholtin, ja hän
haavoitti teitä keihäällään niin vaikeasti, että olitte vähällä kuolla
meidän tähtemme. Ja nytkö pitäisi meidän, näiden sankaritöiden
palkaksi, jättää sinut kuolemaan silmiemme edessä!"

Valitukset ja huudot kaikuvat kautta kaupungin; kaikki rientävät
palatsiin. Mutta niin hirvittävä on kuninkaan viha, ettei kenkään
parooneista saa kootuksi itselleen niin paljon rohkeutta ja voimaa,
että uskaltaisi ainoatakaan sanaa Tristanin puolesta.

Uusi päivä lähestyy, yö hälvenee. Jo ennen aamun koittoa ratsastaa Mark
ulos kaupungista, sille paikalle, missä oli tapana pitää käräjiä ja
langettaa tuomioita. Hän määrää, että maahan on kaivettava kuoppa, ja
siihen koottava mukuraisia ja pistäviä viinipuunoksia ja juurineen
temmattuja orjantappuroita.

Ensimäisen aamurukouksen aikana lähettää hän kuuluttajat ympäri maata
kutsumaan heti kokoon kaikki Cornwallin miehet. He saapuvat suurella
hälinällä ja melskeellä; eikä ole ainoatakaan, joka ei itkisi, paitsi
Tintagelin kääpiötä. Silloin puhuu kuningas heille seuraavasti:

"Jalot herrat, olen antanut laittaa tämän piikkirovion Tristanille ja
kuningattarelle, sillä he ovat syypäät törkeään rikokseen."

Mutta kaikki huusivat:

"Tuomio, tuomio ensin! Syytös ja puolustus! Surmata heidät
tuomitsematta on häpeä ja rikos. Kuningas, rangaistuksen lykkäystä ja
armoa pyydämme heille!"

Mark vastasi vihan valloissa:

"Ei, ei lykkäystä, ei armoa, ei puolustuspuheita, ei tuomiota! Sen
Herran kautta, joka loi maailman, vannon, että jos vielä joku rohkenee
anoa minulta jotakin sellaista, ovat hänen luunsa hiiltyvät
ensimäiseksi tällä roviolla!"

Hän käskee sytyttämään tulen ja tuomaan linnasta vangit, Tristanin
ensiksi.

Tappurat leimahtavat tuleen, kaikki ovat hiiren hiljaa, kuningas
odottaa.

Kuninkaan palvelijat ovat jo rientäneet hänen määräystään noudattamaan
ja saapuneet kammioon, missä rakastavaisia pidetään vankeina. He
raahaavat jälessään käsistään köysin sidottua Tristania. Jumalan
kautta, olipa halpamainen teko kulettaa häntä noin! Häpeän kyyneleet
puhkeavat hänen silmistään; mutta mitäpä ne häntä hyödyttävät!
Häpeällisesti he vetävät hänet ulos; ja kuningatar huudahtaa hulluna
tuskasta:

"Oi ystäväni, suurin iloni olisi kuolla, jos sillä voisin pelastaa
sinut!"

Vartijat ja Tristan astuvat alas kaupungin kukkulalta roviota kohden.
Mutta heidän kintereillään kiiruhtaa ratsumies, saavuttaa heidät ja
hyppää alas vielä nelistävän ratsunsa selästä: Dinas se on, tuo kunnon
maavouti. Saatuaan Lidanin linnaan tiedon tästä hirveästä tapahtumasta
on hän henkensä edestä kiiruhtanut paikalle, ja vaahto, hiki ja veri
pursuu hänen hevosensa kupeista.

"Poikani, olen rientänyt tänne ollakseni mukana kuninkaan
oikeudenkäytössä. Kenties Jumala suo minun keksiä jonkun sellaisen
käänteen, joka voi pelastaa teidät molemmat; nyt jo sallii hän minun
ainakin auttaa sinua pienellä kohteliaisuudella. Ystävät", sanoi hän
vartijoille, "tahdon, että kuljetatte häntä ilman näitä kammitsoita" --
ja Dinas katkaisi häpeälliset köydet; -- "jos hän yrittäisi paeta, niin
onhan teillä toki miekkanne!"

Hän suutelee Tristania suulle, nousee jälleen satulaan ja ratsastaa
eteenpäin.

Siispä kuulkaa, kuinka taivaan Jumala on täynnä armoa. Hän, joka
ei tahdo syntisen kuolemaa, kuuli armollisesti noiden kurjien
huokaukset ja kyyneleet, jotka rukoilivat häntä rääkättyjen ja
onnettomien rakastavien puolesta. Sen tien vierellä, josta Tristania
kuljetettiin, korkean vuoren harjalla kohosi päin pohjoista pienoinen
rukouskappeli, joka näkyi kauvas merelle. Kuorin muuri oli aivan
korkean äkkijyrkänteen äyräällä; kuorikuvun perällä oli pieni
lasiakkuna, jonkun pyhimyksen taitehikasta käsialaa. Tristan sanoo
saattajilleen:

"Hyvät herrat, te näette tuolla rukouskappelin; suokaa minun käydä
siellä. Kuolemani on aivan lähellä, tahdon rukoilla Jumalaa, että hän
armahtaisi minua, joka niin suuresti olen häntä vastaan rikkonut. Hyvät
herrat, kuten näette, ei kappelista ole muuta uloskäytävää kuin tämä
yksi; jokaisella teistä on miekkanne; tiedätte hyvin, etten voi poistua
muuta tietä kuin tämän oven kautta; ja kun olen rukoillut Jumalaa, olen
jälleen käsissänne!"

Eräs vartijoista sanoo:

"Voimme kyllä sallia sen hänelle."

He antavat hänen mennä kappeliin. Hän rientää sen läpi, tunkee kuoriin,
tulee lasi-ikkunan luo äkkijyrkänteen reunalla, tarttuu akkunaan, avaa
sen ja hyppää alas. -- -- -- Mieluummin kuolla näin kuin
polttoroviolla! Sellaisen ihmisjoukon ympäröimänä!

Mutta tietkää, arvon herrat, että Jumala oli hänelle armollinen: tuuli
tarttuu hänen vaatteisiinsa, kannattaa häntä ja laskee hänet
vahingoittumattomana eräälle laakealle kalliolle vuoren juurella.
Cornwallin kansa nimittää vieläkin tätä kiveä "Tristanin hyppyriksi."

Ja kirkon luona nuo toiset odottivat häntä yhä. Mutta turhaan, sillä
nyt on Jumala ottanut hänet suojelukseensa. Hän rientää pakoon: pehmeä
hiekka takertuu upottavana hänen askeleihinsa. Hän kaatuu, katsahtaa
taakseen, näkee kaukana rovion: tuli räiskähtelee, savu kohoaa korkeana
patsaana. Hän jatkaa pakoaan.

Miekka vyöllä ja täyttä neliä oli Gorvenalkin karauttanut ulos
kaupungista: hänet olisi kuningas hyvin voinut poltattaa hänen herransa
sijasta. Hän tavoitti Tristanin rannikolla ja Tristan huudahti:

"Mestari! Jumala on armahtanut minua. Voi minua kurjaa, miksi pitikin
niin käydä! Jos minulla ei ole Isoldea, ei mikään ole minkään arvoista!
Miksi en kuollut hyppäykseeni! Minä olen päässyt pakoon, oi Isolde, ja
sinut he polttavat. Hänet poltetaan minun tähteni; minäkin tahdon
kuolla hänen tähtensä."

Gorvenal sanoi hänelle:

"Jalo sire, nauttikaa jotakin vahvistavaa, älkääkä antako murheelle
valtaa. Näettehän tuolla tuon tiheän, leveän ojan ympäröimän pensaikon;
kätkeytykäämme sinne: tätä tietä kulkee paljon väkeä; heiltä saamme
kuulla asioiden kulusta ja, jos tosiaankin Isolde poltetaan, niin
vannon, poikani, Jumalan, Maarian pojan nimeen, ettei ainoakaan katto
pidä päätäni suojaaman siihen päivään asti, kunnes olemme kostetut."

"Jalo mestarini, minulla ei ole miekkaani."

"Tässä se on, toin sen sinulle."

"Hyvä on, mestarini, nyt en pelkää enää mitään, paitsi Jumalaa."

"Poikani, minulla on vielä viittani alla sinulle jotakin, joka on
ilahduttava sinua: kas, tässä sinulle tämä kevyt ja kestävä pantsari,
joka voi olla sinulle hyödyksi."

"Anna se siis minulle, jalo mestarini. Sen Jumalan nimeen, johon uskon,
lähden nyt heti vapauttamaan ystävääni."

"Äläpäs pidä mitään kiirettä", sanoi Gorvenal, "varmasti on Jumala
varaava sinulle vielä varmemman koston. Ajattelehan toki, että ei ole
sinun vallassasi lähestyä roviota; kaupungin asukkaat ovat keräytyneet
sen ympärille ja he pelkäävät kuningasta: se juuri, joka sisimmässä
mielessään eniten toivoo pelastustasi, on valmis ensimäisenä käymään
kimppuusi. Poikani, sanotaan: hulluus ei ole samaa kuin sankaruus.
Odota vielä..."

Sattuipa niin, että kun Tristan syöksyi alas äkki-jyrkänteeltä, oli
tämän tapauksen nähnyt muuan köyhä mies ja nähnyt myös, miten Tristan
nousi ja lähti pakoon. Hän oli rientänyt kiireimmän kaupalla
Tintageliin ja livahtanut salaa Isolden huoneeseen...

"Kuningatar, älkää itkekö enää. Teidän ystävänne on päässyt pakoon!"

"Jumala olkoon ylistetty!" sanoi hän. "Nyt on minulle yhdentekevää,
sitovatko minut vai päästävätkö vapaaksi, säästävätkö henkeni vai
tappavatko minut, en huolehdi siitä enää!"

Konnat olivat vetäneet köydet niin lujaan hänen käsiensä ympäri, että
veri tihkui esiin. Mutta hymyillen hän vain virkkoi:

"Jos itkisin tätä tuskaani silloin kun Jumala kaikkihyvyydessään on
pelastanut ystäväni konnien käsistä, niin totta tosiaan, enpä olisi
minkään arvoinen!"

Kun sanoma siitä, että Tristan oli karannut akkunan kautta, saapui
kuninkaan korviin, kalpeni hän vihastuksesta ja käski miestensä tuoda
hänen luokseen Isolden.

Hänet vedetään esiin. Hän ilmestyy salin ovesta kynnykselle; hän
ojentaa esiin hennot kätensä, joista tippuu verta. Pitkin katuja kasvaa
valituksen humu: "Oi Jumala, armoa hänelle. Vilpitön ja kunnioitettu
kuningatar, mikä paha sallima onkaan heittänyt maan pinnalle nuo
roistot, jotka teidät ovat langettaneet. Kirous heille!"

Jo on kuningatar raastettu tappura-rovion ääreen, jonka liekit
uhkaavasti leimahtelevat. Silloin Dinas, Lidanin herra, lankeaa
polvilleen kuninkaan jalkojen juureen:

"Sire, kuule minua; olen palvellut sinua kauan aikaa moitteettomasti ja
uskollisesti ilman pienintä omanvoiton pyyntiä; sillä eipä
piirikunnassani, jota koko elämäni ijän olen hoitanut, ole ainoatakaan
köyhää miestä tai orpoa tai ikäloppua vanhusta, jota en olisi
huoltanut. Palkinnoksi minulle, armahda kuningatarta! Tahdot polttaa
hänet kuulustelematta: se on väärin, koska hän ei tunnusta sitä
rikosta, josta häntä syytät. Ajattelehan tarkemmin asiaa. Jos poltat
hänet, ei maasi enää ole turvassa. Tristan on paennut; hän tuntee hyvin
laaksot, metsät, väijytyspaikat, solat ja tiet, ja hän on rohkea. Tosin
olet sinä hänen enonsa eikä hän ahdista sinua, mutta varmasti on hän
surmaava kaikki paroonisi ja vasallisi, jotka hän vain saa käsiinsä."

Nuo neljä petturia kalpenivat tämän kuullessaan: jo ovat he näkevinään
Tristanin väijyksissä, heitä ahdistamassa.

"Kuningas", jatkoi maavouti, "jos myönnät, että olen sinua hyvin
palvellut koko elämäni ijän, niin anna minun haltuuni Isolde; minä
vastaan hänestä, minä rupean hänen vartijakseen ja takuumiehekseen."

Mutta kuningas tarttui Dinasta käteen ja vannoi kaikkien pyhien
nimessä, että hän oli paneva tuomionsa täytäntöön heti.

Silloin Dinas nousi:

"Kuningas, palaan takaisin Lidaniin ja luovun palveluksestanne."

Isolde hymyilee hänelle surullisesti. Dinas nousee ratsunsa selkään ja
ratsastaa pois suuttuneena ja synkkänä, pää painuksissa.

Isolde seisoo tulisen pätsin edessä. Kansanjoukko ympärillä huutaa,
kiroaa kuningasta, kiroaa pettureita. Kyyneleet vierivät pitkin Isolden
kasvoja. Hän on puettu ahtaaseen, harmaaseen kaapuun, kapea kultalanka
vyötäisillä; kultalanka on myös kiedottu ympäri hänen pitkien
hiuksiensa, jotka putoavat maahan asti. Joka voisi nähdä hänet tuossa
edessään noin kauniina, säälimättä häntä, sillä olisi tosiaan konnan
sydän rinnassaan! Jumala, miten hänen käsivartensa ovatkin tiukasti
köytetyt!

Maassa oli sata spitaalista, jotka sauvojensa varassa ja kalkuttimiensa
kalinassa myös olivat rientäneet paikalle. Heidän muodottomat jäsenensä
olivat kokonaan valkean, taudin jäytämän lihan peitossa, ja siinä he
nyt tunkeilivat rovion ympärillä nautinnolla katsellen tulehtuneitten
luomiensa raosta tiirottavilla, verisillä silmillään tätä julmaa näkyä.

Ivain, inhoittavin sairaista, huusi kuninkaalle kimeällä äänellä:

"Sire, tahdot heittää vaimosi tuohon rovioon, se on soveliasta
oikeudenkäyttöä, mutta liian lyhyt rangaistus. Tuo suuri liekkimeri
nielee hänet pian, ja tuuli on pian hajoittava hänen tuhkansa. Ja kun
tuo tuli hiipuu ja sammuu vähän ajan perästä, ovat hänenkin tuskansa
lopussa. Tahdotko, että opetan sinulle erään paljon pahemman
rangaistuksen, sellaisen, että hän elää, mutta maan tasalle tallattuna
ja häväistynä ja joka hetki toivoen kuolemaa? Kuningas, tahdotko tulla
tietämään sellaisen keinon?"

Kuningas vastasi:

"Tahdon, jos hän todella sen kautta tulee elämään suuressa häpeässä,
pahemmassa kuin kuolema... Kuka osoittaa minulle sellaisen
kidutuskeinon? Mitä julmemman, sitä mieluisampi on hän minulle!"

"Sanonpa siis lyhyesti ajatukseni. Näet tuossa sata toveriani. Luovuta
Isolde meille ja olkoon hän meidän yhteistä omaisuuttamme! Tauti
kiihdyttää himojamme. Luovuta hänet valtakuntasi spitaalisille ja ei
milloinkaan vielä ole yhdelläkään naisella ollut kurjempaa loppua.
Näet, miten ryysymme ovat liimautuneet kiinni visvaisiin haavoihimme.
Kun hän, tuo nainen, joka sinun luonasi sai oleilla oravannahkalla
vuoratuissa vaipoissa, koruissa ja marmorisaleissa, nauttia hyviä
viinejä, kunniaa ja iloa, kun hän saa nähdä spitaalisten hovin, kun hän
on pakotettu astumaan meidän mataliin hökkeleihimme ja nukkumaan
kanssamme, niin silloin hän, tuo Isolde Ihanainen, Vaaleahius, tulee
tuntemaan rikollisuutensa suuruuden ja kaipaamaan tätä koreaa
tappuraroviota!"

Kuningas kuuntelee hänen esitystään, nousee ja seisoo kauan
hievahtamatta, mietteissään. Vihdoin astuu hän kuningattaren luo ja
tarttuu häntä käteen. Isolde huudahtaa:

"Armoa, armoa, sire, polttakaa minut mieluummin, polttakaa minut!"

Kuningas heittää hänet spitaalisille. Ivain käy häneen käsiksi ja
kaikki nuo sata sairasta tunkeilevat hänen ympärillään. Kuullessaan
heidän huutavan ja luskuttavan heltyvät kaikkien sydämet säälistä;
mutta Ivain riemuitsee; Isolde häviää pimeyteen, Ivain vie hänet
mukanaan. Ulos kaupungin portista vierii tuo surullinen kulkue.

He sattuvat kulkemaan juuri samaa tietä, jonka vierellä Tristan lymyy.
Gorvenal huudahtaa suureen ääneen:

"Poikani, mikä nyt neuvoksi? Tuolla on ystäväsi!"

Tristan kannustaa hevosensa ulos viidakosta:

"Ivain, olet jo tarpeeksi kauan pitänyt hänelle seuraa; nyt erkane
heti, jos elämäsi on sinulle kallis!"

Mutta Ivain napittaa auki mekkonsa taisteluvalmiina.

"Rohkeutta, kumppanit! Esiin sauvat! Esiin sakarat! Nyt on hetki
näyttää, mihin me kykenemme!"

Silloinpa tarjoutui katselijoille omituinen näky: spitaaliset heittävät
yltään kaapunsa, asettavat sairaat jalkansa kamppaus-asentoon,
huutavat, puhkuvat, heristelevät sauvoillaan; heidän joukostaan kuuluu
uhkauksia ja vihan murinaa. Tristania inhoitti iskeä heitä; toiset
tarinoijat väittävät, että Tristan surmasi Ivainin: se on väärä ja
halpamainen väite; hän oli liian ylväs tappaakseen sellaisia raatoja.
Mutta Gorvenal oli tempaissut itselleen jykevän tammenoksan ja sillä
sivalsi hän Ivainia kalloon, niin että veri purskahti esiin ja punasi
hänen muodottomat jäsenensä.

Tristan on jälleen kuningattaren luona: eikä tämä enää tunne kauhua
eikä pelkoa. Hän leikkaa poikki köydet hänen käsivarsistaan ja niin he
yhdessä pakenevat Morois'n metsään. Siellä suuren korven sylissä tuntee
Tristan itsensä yhtä turvalliseksi kuin vankkojen linnanmuurien takana.

Kun päivä laski, pysähtyivät he kaikin kolmisin erään vuoren juurelle;
kauhu oli uuvuttanut kuningattaren voimat; hän painoi päänsä Tristanin
rintaa vasten ja vaipui uneen.

Aamulla Gorvenal riisti salaa eräältä metsänvahdilta jousen ja pari
väkäistä ja hyvin sulitettua nuolta ja toi ne Tristanille, joka oli
hyvä jousimies ja joka heti ampui kauriin. Gorvenal kokosi kuivia oksia
kimppuun, ampui pyssystään tulenkipinän, sytytti suuren roihun ja alkoi
kypsentää riistaa; Tristan leikkeli puista oksia, rakensi niistä majan
ja peitti sen jälleen lehdillä; Isolde sisusti sen paksuilla lehvillä
ja koristi sen kukkasilla.

Ja siitä hetkestä lähtien alkoi pakolaisille villin erämaan helmassa
uusi karu elämä, jota kuitenkin rakkauden lempeä säteily lievensi.



IX.

Morois'n metsä.


Aarniometsän syvyydessä, niinkuin hätyytetyt eläimet, he puurtavat ja
harhailevat ja vain harvoin uskaltavat he iltaisin palata edellisen
päivän olinpaikoille. Heillä on ravintona pelkkä metsäeläinten liha ja
heitä hiukaisee suolan ja leivän puute. Heidän laihtuneet kasvonsa ovat
kelmeät ja näivettyneet, heidän terävien piikkien repimät vaatteensa
putoilevat riekaleina heidän yltään. Mutta he rakastavat, eivätkä tunne
tuskaa.

Eräänä päivänä kun he taas tapansa mukaan kuljeskelivat noilla suurilla
aarniosaloilla, joita ei koskaan mikään kirves ollut koskettanut,
saapuivat he sattumoisin Veli Ogrinin erakkomajalle.

Auringonpaisteessa keveän vaahteralehvikön alla kappelinsa edustalla
käveli pienin askelin vanha mies sauvaansa nojaten.

"Sire Tristan", huudahti hän, "tiedättekö, minkä ankaran valan kaikki
Cornwallin miehet ovat vannoneet? Kuningas on antanut tehdä tiettäväksi
kautta kaikkien kuntain seuraavan kuuluutuksen: Joka ottaa kiinni
teidät, saa sata kultarahaa palkinnoksi. Ja kaikki paroonit ovat
vannoneet tuoda teidät kuninkaalle takaisin elävänä tai kuolleena.
Katukaa, sire Tristan! Jumala antaa anteeksi jokaiselle syntiselle,
joka tulee hänen luokseen katuvaisella sydämellä."

"Minäkö katuisin, sire Ogrin? Ja mitä rikosta? Te, joka meitä
tuomitsette, tiedättekö te, minkälaisen kohtalokkaan maljan me olemme
tyhjentäneet merellä? Niin, tuo kalkki tulistaa vertamme yhä ja
mieluummin kerjäisin koko ikäni kaikilla teillä ja kujilla ja eläisin
ruohoista ja puiden juurista yhdessä Isolden kanssa kuin olisin
kuningas kauniissa valtakunnassa ilman häntä."

"Sire Tristan, Jumala auttakoon teitä, sillä te olette menettäneet sekä
tämän maailman onnen että tulevaisen autuutenne. Joka pettää herransa,
on ansainnut, että hänet revitään palasiksi villien hevosten välissä ja
että hänen ruumiinsa poltetaan roviolla, ja sillä paikalla, minne hänen
tuhkansa siroitetaan, ei ikinä enää kasva ruohoa eikä mikään työ siinä
menesty; puut ja kaikki vihannuus siinä kuivuu ja näivettyy. Tristan,
antakaa kuningatar takaisin hänelle, joka hänet on nainut Rooman lain
mukaan!"

"Kuningatar ei kuulu enää kuninkaalle; tämä on luovuttanut hänet
spitaalisilleen; ja minä olen valloittanut hänet pois spitaalisilta.
Tästä lähtien on hän minun; minä en voi erota hänestä, eikä hän
minusta."

Ogrin oli istuutunut; hänen jalkojensa juuressa itki Isolde, pää pyhän
miehen polvilla. Erakko toisti hänelle Pyhän Kirjan sanoja; mutta
nyyhkyttäin pudisti Isolde vain päätään, kieltäytyen niihin uskomasta.

"Mitä lohdutusta voi enää antaa kuolleille!" sanoi Ogrin. "Kadu
syntisi, Tristan, sillä se, joka elää synnissä eikä kadu, on kuollut."

"Ei, minä elän enkä kadu. Me palaamme takaisin metsään, joka meitä
suojelee ja turvaa. Tule, Isolde ystäväni!"

Isolde nousi; he tarttuivat toistensa käteen ja lähtivät samoamaan
korkean ruohon ja kanervikon peittämää kangasta; puut levittivät
tuuheat oksansa holviksi heidän ylleen ja he katosivat lehvikköjen
lomiin.

Nyt kerron teille, arvon herrat, ihmeellisen tapauksen. Tristan oli
kasvattanut itselleen kauniin, vilkkaan ja nopeajalkaisen jahtikoiran;
ei kuninkaalla eikä kreiveillä ollut sen vertaista avustajaa
jousimetsästyksessä. Sen nimi oli Äkähammas. Se oli täytynyt sulkea
torniin ja kammitsoida kiinni kaulastaan; sen jälkeen kun se ei enää
ollut nähnyt herraansa, ei se ollut huolinut mitään ruokaa, oli vain
kaapinut maata käpälillään, ulvonut ja valittanut. Kaikkien oli käynyt
sääliksi sitä.

"Äkähammas", sanoivat he, "ei mikään eläin ole koskaan niin rakastanut
kuin sinä; niin, Salomo on sanonut viisaasti: minun oikea ystäväni on
minun koirani." Ja kuningas Mark, muistellen menneitä aikoja, ajatteli
sydämessään: "Tämä koira on hyvin älykäs ikävöidessään herraansa, sillä
ei ole ainoatakaan ihmistä Cornwallin maassa, joka olisi Tristanin
vertainen."

Kolme paroonia tuli kuninkaan luo:

"Sire, päästäkää Äkähammas irti; silloin saamme tietää, sureeko se
todellakin herraansa; jos se ei sitä tee, on se heti irti päästyään
syöksyvä kita avoinna, kieli pitkällään ihmisten ja eläinten kimppuun."

Koira päästetään irti. Se hypähtää ulos ovesta ja juoksee siihen
huoneeseen, jossa Tristan muinoin asui. Se vinkuu ja valittaa, murisee,
nuuskii ja etsii ja löytää vihdoin herransa jäljet. Se seuraa askel
askeleelta samaa tietä, jota Tristan kerran kulki polttoroviota kohti.
Kaikki seuraavat sitä. Se haukkuu jälkiä ja kiipeää vuoren rinnettä.
Nyt on se jo kappelissa, ja nyt hyppää se alttarille; äkkiä se syöksyy
ulos ikkunasta, putoaa alas kalliolle, löytää jälleen jäljet rannalta,
pysähtyy hetkiseksi siihen pensastoon, johon Tristan oli piiloutunut,
sitten jälleen syöksyy metsään päin. Kaikki, jotka sen näkevät,
säälivät sitä.

"Jalo kuningas", sanovat silloin ritarit, "älkäämme seuratko sen jälkiä
enää, se voisi johtaa meidät sellaiseen paikkaan, josta takaisin pääsy
olisi tuiki tukala."

He eivät enää seuranneet koiraa, vaan palasivat takaisin. Metsässä
koira alkoi haukkua niin, että korpi kaikui. Kaukaa Tristan, kuningatar
ja Gorvenal kuulivat sen: "Sehän on Äkähammas!" He pelästyvät:
epäilemättä ajaa kuningas heitä takaa; ja he pakenevat niinkuin
ahdistetut otukset... He piiloutuvat viidakkoon. Metsän rajassa Tristan
kohottautuu jousi jännitettynä. Mutta kun Äkähammas oli nähnyt ja
tuntenut herransa, riensi se hänen luokseen, heilutti häntäänsä,
kyyristyi maahan ja kieriskeli ympäri ilosta. Onko koskaan nähty sen
suurempaa riemua? Sitten se riensi Isolde Vaaleahiuksen ja Gorvenalin
luo, vieläpä hevosellekin se suoritti tervetuliaishyppynsä. Tristanin
kävi sitä sääliksi:

"Voi, mikä kova onni onkaan saattanut sen meidän luoksemme! Mitä iloa
on meluavasta koirasta miehellä, joka piileksii karkulaisena! Metsien
ja laaksojen halki, kautta maan vainuaa kuningas jälkiämme: Äkähammas
kavaltaa meidät haukunnallaan. Luonteensa ylevyys ja rakkaus isäntäänsä
on johtanut sen kohti kuolemaa. Täytyyhän meidän suojata itseämme. Mitä
tehdä? Antakaa minulle hyvä neuvo!"

Isolde hyväili Äkähammasta kädellään ja sanoi:

"Sire, säästäkää sen henki! Olen kuullut kerrottavan eräästä
gallialaisesta metsänvartijasta, joka oli opettanut koiransa ajamaan
haavoittuneiden kauriiden verisiä jälkiä riistaa haukkumatta. Ystäväni
Tristan, miten hauskaa olisikaan, jos onnistuisimme opettamaan
Äkähampaalle saman taidon!"

Tristan mietti hetkisen. Koira nuoli Isolden kättä. Tristanin mieli
heltyi:

"Tahdonpa koettaa; olisi surku tappaa sitä."

Vähän ajan kuluttua Tristan menee metsälle, ajaa hirveä ja haavoittaa
sitä nuolellaan. Koira tahtoo heti syöksyä hirven jälille ja haukkuu
niin, että metsä raikaa. Tristan vaientaa sen lyömällä sitä; Äkähammas
nostaa päänsä, katsoen ihmetellen herraansa, eikä uskalla enää
äännähtää, vaan luopuu jäliltä; Tristan vetää sen luoksensa, lyö
saappaaseensa kastanjakepillään, niinkuin metsästäjät tekevät silloin,
kun he tahtovat yllyttää koiriaan; tämän merkin saatuaan Äkähammas
tahtoo jälleen haukahtaa ja Tristan hillitsee sen jälleen. Täten hän
vajaassa kuukaudessa kasvatti sen metsästämään äänettömästi: Kun
Tristanin nuoli oli haavoittanut jonkun kauriin tai hirven, niin
Äkähammas ääntä päästämättä ajoi sen jälkiä pitkin lunta, jäätä ja
ruohokenttää; jos se saavutti eläimen metsässä, osasi se merkitä paikan
kantamalla sinne oksia; jos se taaskin sai sen kiinni kankaalla, kokosi
se ruohoja saaliin yli ja palasi kertaakaan haukahtamatta herransa luo.

Näin kuluu kesä, talvi saapuu. Rakastavaiset elivät vuoren rotkoihin
piiloutuneina; ja pakkasen kovettamaan maahan valmisti jääpeite heille
vuoteen kuihtuneista lehdistä. Mutta heidän rakkautensa oli niin suuri,
ettei kumpikaan tuntenut kurjuutta.

Mutta kun jälleen saapui auringon aika, rakensivat he vihertyvistä
oksista itselleen majan suurten puitten suojaan. Tristan osasi matkia
metsälintujen laulua; hän jäljitteli huvikseen kuhankeittäjää, tiaista,
satakieltä ja kaikkia siivekkäitä laulajia; ja välistä hänen kutsuaan
seuraten metsän linnut saapuivat hänen majansa katolle vastaten
liverryksillään hänen kutsuunsa.

Rakastavaiset eivät enää paenneet paikasta toiseen metsässä: sillä ei
kukaan parooneista uskaltanut heitä vainota, tietäen hyvin, että
Tristan silloin olisi hirttänyt heidät puiden oksiin. Mutta eräänä
päivänä kuitenkin yksi noista neljästä petturista, Guenelon, johon
Jumalan tuli iskeköön, rohkeni tulla seikkailemaan Morois'n
läheisyyteen.

Tuona aamuna oli Gorvenal metsän laidassa laakson syväreessä riisunut
ratsultaan satulan ja päästänyt sen laitumelle nuorta ruohoa
pureksimaan; vähän kauempana, lehvien siimeksessä kukkaisvuoteella,
lepäsivät Tristan ja kuningatar sylityksin syvässä unessa.

Äkkiä kuuli Gorvenal jahtikoirien haukunnan: suurella vauhdilla ne
syöksyivät takaa-ajamansa hirven jälessä, joka kauhuissaan hyppäsi
vuoren rotkoon. Etäämpänä kankaalla näkyi metsästäjä; Gorvenal tunsi
hänet: se oli Guenelon, mies, jota hänen herransa eniten kammoksui
ihmisten joukossa. Yksin, ilman asemiestä, kannukset iskettyinä kiinni
ratsun vertavuotaviin kylkiin ja antaen ruoskan vinkua kahden puolin
sen kaulaa hän kiisi eteenpäin kuin vihuri. Piilossa puun takana
Gorvenal väijyi häntä: nopeasti hän saapuu, hitaampi lie hän palaamaan!

Hän ratsastaa ohi, Gorvenal ryntää esiin lymypaikastaan, tarttuu
suitsiin, ja muistaen samalla kaiken sen pahan, mitä tuo mies on saanut
aikaan, iskee hän hänet maahan, silpoo hänen jäsenensä ja rientää pois
vieden mukanaan hänen katkaistun päänsä.

Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin,
kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema
Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.

Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar
nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen,
hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.

Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään
hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka
puolelta kuin seppele.

Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti
häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen.
Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:

"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä
miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"

Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin
kaikista, Guenelon, oli lyöty.

Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen:
pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden
sen valtiaina.

Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen,
Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin
tahansa, ihmiseen tai eläimeen.

Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä,
juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset
livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan
astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan
ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi
suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka
niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran
hinnan rakkaudestaan!

Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden
rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä:

"Ystäväni, missä oletkaan viipynyt?"

"Hirven ajolla olen itseni väsyttänyt. Näet, miten hiki valuu virtana
ruumiistani, tahtoisin paneutua levolle ja nukkua."

Vihreiden oksien siimekseen tuoreelle ruohomatolle ojentautui Isolde
pitkäkseen. Tristan paneutui levolle hänen viereensä sekä asetti
paljaan miekkansa heidän väliinsä. Onneksi olivat täysissä pukimissaan.
Kuningattarella oli sormessaan kauniilla smaragdeilla koristettu
kultasormus, jonka kuningas Mark oli antanut hänelle heidän
hääpäivänään; hänen sormensa olivat käyneet niin hennoiksi ja
ohkaisiksi, että sormus enää töin tuskin pysyi sormessa. Näin he
nukkuivat; Tristanin toinen käsivarsi oli hänen ystävänsä kaulan alla,
toinen kiersi hänen kaunista varttaan; mutta heidän huulensa eivät
olleet yhtyneet suudelmaan. Ei tuulen henkäystäkään tunnu ilmassa, ei
lehti värähdä. Lehvikkokaton lomitse pilkoittava auringon-säde valaisee
nukkuvan Isolden kasvoja, jotka kirkastetussa kalpeudessaan kimaltavat
kuin jää.

Sattuipa sitten niin, että muuan metsänvahti keksi metsässä
ihmisjalkojen tallaaman ruoho-alan; edellisenä iltana olivat
rakastavaiset juuri nukkuneet siinä; hän alkoi seurata jälkiä ja saapui
siten heidän piilopirttiinsä. Hän näki, miten he siinä nukkuivat, tunsi
heidät ja kiiruhti pakoon, peljäten vihastuneen Tristanin heräämistä.
Hän riensi Tintageliin, joka oli kahden penikulman päässä, ja tunkihe
sisälle kuninkaalliseen saliin, jossa kuningas par'aikaa piti
neuvottelua kokoontuneiden vasalliensa kanssa.

"Mitä tahdot täältä, ja mistä tulet henki kurkussa? Luulisi, että olet
jahtikoirien paimen, joka olet saanut juosta kilpaa niiden kanssa.
Tuletko kenties valittamaan sinua kohdanneesta vääryydestä? Kuka sinut
on karkoittanut metsästäni?"

Metsänvartija vei kuninkaan syrjään ja kuiskasi hänelle hiljaa:

"Olen nähnyt kuningattaren ja Tristanin. He nukkuivat, he minut
peljästyttivät."

"Missä kohden metsää?"

"Morois'n korvessa muutamassa lehtimajassa. He nukkuivat sylityksin.
Kiirehdi, jos tahdot kostaa."

"Odota minua metsän rajassa, Punaisen-Ristin juurella. Älä virka
ainoallekaan ihmiselle, mitä olet nähnyt: annan sinulle kultaa ja
hopeaa niin paljon kuin vain ikinä tahdot."

Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu
vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema,
kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.

Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti
salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin
ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt
sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä
olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo
kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän
vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava
niille, jotka ovat hänet häväisseet...

Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:

"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."

Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa
vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta
kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala
yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin
metsänvartija kuiskaa:

"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."

Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista
viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja
äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.

Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa
ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan
tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa
heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa
hänelle merkin kääntyä takaisin.

Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa
aseensa... Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän
huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas
miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:

"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata
heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä
rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen
asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että
paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden
suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella
rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa
heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin
tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa,
puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän
vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he
herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole
tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."

Aurinko, joka tunkihe lehväkaton läpi, paistoi suoraan Isolden
kelmeille kasvoille; kuningas veti kädestään kärpännahalla koristetut
hansikkaansa: "Hän toi ne minulle muinoin Irlannista", muisti hän. Hän
ripusti ne oksastoon peittääkseen raon, josta päivänsäde kilotti,
sitten hän irroitti hiljaa pois kuningattaren sormesta sen
smaragdisormuksen, jonka hän muinoin oli lahjoittanut tälle; silloin
oli se vaivoin mennyt hänen sormeensa; nyt olivat hänen sormensa niin
ohuet, että sormus melkein itsestään solui pois; sen sijaan pujotti
kuningas hänen sormeensa oman sormuksensa, jonka hän muinoin oli saanut
Isoldelta. Sitten hän nosti rakastavien väliltä pois miekan, saman --
hän tunsi sen kyllä -- joka aikoinaan oli murtunut Morholtin kalloon,
asetti omansa sijaan, hiipi ulos majasta, hyppäsi satulaan ja huusi
metsänvartijalle:

"Nyt pakene pois silmistäni, poikaseni, jos henkesi on sinulle kallis!"

Mutta Isolde näki nukkuessaan tällaisen unen: hän oli olevinaan
komeassa teltassa keskellä suurta metsää. Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä
hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen... Hän huudahti
ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat
hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen
seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon
kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi. Ja
kuningatar keksi sormessaan Markin sormuksen. Hän huudahti:

"Sire, nyt on onnettomuus yllämme! Kuningas on nähnyt meidät!"

"Niin on", sanoi Tristan, "hän on ottanut minulta miekkani; hän oli
nähtävästi yksin, pelkäsi; nyt on hän lähtenyt hakemaan lisää voimia;
pian on hän täällä takaisin ja sitten poltattaa hän meidät kaiken
kansansa nähden. Paetkaamme!..."

Ja pitkiä päivämatkoja tehden he Gorvenalin kanssa pakenivat Gallian
maan puoleen, aina Morois'n metsän viimeisille rajoille. Millaisen
kärsimyksen lähde olikaan heille heidän rakkautensa!



X.

Erakko Ogrin.


Kolme päivää myöhemmin ajoi Tristan niin kauas haavoitettua hirveä,
että yö sulki hänet pimeän metsän helmaan. Silloin tuli hänen mieleensä
ajatuksia:

"Ei, ei pelosta säästänyt kuningas meitä. Hän otti miekkani, minä
nukuin, olin hänen armoillaan, hän olisi voinut iskeä. Miksi olisi hän
siihen tarvinnut apua? Kenties saadakseen minut elävänä käsiinsä? Jos
hän taas sitä olisi halunnut, miksi olisi hän jättänyt minulle oman
miekkansa? Oi, nyt tunnen sinut jälleen, isä: et pelosta, vaan
hellyydestä ja säälistä niin teit, tahdoit antaa meille anteeksi! Antaa
anteeksi? Kuka voisi nöyryytyksettä jättää silleen sellaista rikosta?
Ei, hän ei ole antanut anteeksi, mutta hän on ymmärtänyt. Hän on
huomannut, että polttoroviolla, kappelihyppäyksessä, taistellessa
spitaalisia vastaan, kaikessa olemme olleet suuren Jumalan suojeluksen
alla. Silloin on hän muistanut, miten lapsena muinoin soitin harppua
hänen jalkojensa juuressa, miten hylkäsin suloisen Loonnois'n maan
palvellakseni häntä, hän on muistanut Morholtin keihään ja kaiken hänen
kunniakseen vuotaneen veren. Hän on muistanut, että en koskaan
tunnustanut tehneeni rikosta, että turhaan vaadin tutkimusta asiassa,
oikeutta ja kaksintaistelua, ja hänen sydämensä jalous on taivuttanut
hänet ymmärtämään asioita, joita muut hänen ympärillään eivät ymmärrä;
eipä siltä, että hän koskaan voisi tulla tietämään meidän rakkautemme
salaisuutta, mutta hän epäilee jotakin, toivoo, tuntee, että en ole
sittenkään valehdellut, hän toivoo, että vielä voisin julkisen
tuomioistuimen edessä todistaa olevani oikeassa. Oi, armas eno, mikä
ilo olisi vielä kerran voittaa taistelussa Jumalan avulla, tehdä
sovinto kanssanne ja jälleen pukeutua kypärään ja sotisopaan
puolestanne!... Mihin ajatukseni minut johtavatkaan! Hänkö ottaisi
jälleen Isolden? Ja minäkö luovuttaisin hänet pois? Miksi ei hän
mieluummin surmannut minua nukkuissani? Ennen, kun hän vainosi meitä,
saatoin vihata häntä ja heittää hänet pois mielestäni; olihan hän
antanut Isolden sairaiden omaksi; hänellä ei ollut enää oikeutta
Isoldeen, hän oli minun! Mutta nyt hänen lempeytensä herättää
minussakin hellyyttä ja sillä hän myös voittaa takaisin kuningattaren
sydämen. Niin, kuningatar! Hän oli kuningatar Markin luona, ja täällä
metsässä saa hän elää kuin orja ikään. Mitä olen tehnyt hänen
nuoruudellaan ja ihanuudellaan? Silkkiverhoisten huoneiden asemasta on
minulla tarjottavana hänelle vain tämä synkkä korpi; kauniiden uutimien
sijasta tämä kurja maja; ja minun vuokseni on hän joutunut tälle
mierolaisen polulle. Oi Herra Jumala, maailman kuningas, rukoilen ja
huudan sinulta armoa, jotta antaisit minulle voimaa luovuttaa Isolde
takaisin kuningas Markille. Eikö hän ole kuninkaan puoliso, Rooman lain
mukaan naitu, julkisesti, kaikkien valtakunnan mahtavien nähden?"

Tristan nojaa jouseensa ja valittaa kauan ääneensä pimeässä yössä.

Piikkipensaiden varjostamassa rotkossa, jota he pitivät
turvapaikkanaan, Isolde Vaaleahius odotteli Tristanin paluuta. Kuun
valossa näki hän sormessaan kiiltelevän kultasormuksen, jonka Mark oli
siihen painanut. Hänen unelmoivat ajatuksensa kävivät tähän suuntaan:

"Se mies, joka minulle nyt sirolla kohteliaisuudella on antanut tämän
kultasormuksen, ei varmaankaan ole sama, joka kerran vihastuneena
hylkäsi minut spitaalisille; ei, nyt hän on taas tuo jalomielinen,
sääliväinen herra, joka otti minut hellään suojelukseensa sinä päivänä,
jona outona saavuin hänen maahansa. Kuinka hän Tristania rakasti! Mutta
minä tulin ja mitä polo teinkään! Eikö Tristanin paikka olisi kuninkaan
palatsissa sata aatelisknaappia ympärillään, jotka häntä palvellen
pyrkivät ritareiksi! Eikö hänen tulisen ratsunsa selässä tulisi
nelistää uljaana läpi paroonikuntien ja hovien, seikkailuja ja
sankaritöitä etsien! Mutta minun vuokseni on hän unohtanut
ritarisäätynsä, minun vuokseni on hänet karkoitettu hovista, tähän
metsään, tähän villi-ihmisen elämään!"

Hän kuuli silloin Tristanin askeleiden rasahtelevan kuivien oksien ja
lehtien yllä. Hän otti hänen kädestään Iki-Tarkan ja nuolet ja irroitti
miekan hänen vyöltään.

"Ystäväni", sanoi Tristan, "tämä on kuningas Markin miekka. Sen olisi
pitänyt surmata meidät ja se säästi meitä."

Isolde otti miekan, suuteli sen kultakahvaa; ja Tristan näki, että hän
itki,

"Ystäväni", sanoi hän, "kentiespä voisin vielä sopia kuningas Markin
kanssa! Kentiespä hän sallisi minun taistelulla todistaa, että en
koskaan, en sanoissa enkä teoissa, ole rakastanut teitä viallisella
rakkaudella; jokainen ritari Elin kuningaskunnasta Dureaumen
maahan saakka, joka vain väittäisi muuta, saisi todistaa sanansa
kaksintaistelulla kanssani. Sitten, jos kuningas suvaitsisi vielä pitää
minut luonaan, palvelisin häntä kunnialla niinkuin herraani ja isääni,
ja jos hän pitäisi parempana etäännyttää minut ja pitää luonaan
teidät, lähtisin Friisin maahan tai Bretagneen, Gorvenal ainoana
seuralaisenani. Mutta minne ikinä menisinkin, kuningatar, niin aina
olisin teidän omanne. Isolde, en muuten ajattelisi tätä eroa, ellen
olisi epätoivoissani nähdessäni teidän, ihanaisen ja armaan, minun
tähteni kärsivän tällaista hirveää kurjuutta tässä erämaassa."

"Tristan, muistattehan erakko Ogrinin. Kääntykäämme hänen puoleensa,
jotta löytäisimme armon taivaallisen kuninkaan edessä, Tristan,
ystäväni!"

He herättivät Gorvenalin. Isolde nousi hevosen selkään ja Tristan
talutti sitä suitsista. Täten he taivalsivat viimeisen kerran rakkaiden
metsiensä läpi. Koko yön he kulkivat sanaakaan sanomatta.

Aamulla he hieman levähtivät, sitten lähtivät taas vaeltamaan ja
saapuivat siten erakkomajalle. Jo kaukaa huomasi erakko heidät ja
haastoi heille lempeästi näin:

"Ystävät, miten rakkaus syöksee teidät kurjuudesta kurjuuteen!
Kuinka kauan kestää siis hulluutenne? Rohkaiskaa mielenne jaloon
ponnistukseen! Katukaa, katukaa!"

Tristan sanoi hänelle:

"Kuulkaa meitä, sire Ogrin! Auttakaa meitä pääsemään sovintoon
kuninkaan kanssa! Antaisin hänelle takaisin kuningattaren. Itse
lähtisin kauas pois, Bretagneen tai Friisin maahan; sitten kun hän
joskus jälleen voisi sietää minua silmiensä alla, palaisin ja
palvelisin häntä niinkuin kuuliaisen vasallin tulee."

Polvistuen erakon jalkoihin Isolde vuorostaan puhui nöyrällä
alistuvaisuudella:

"En jatka enää entistä elämääni. En sano, että katuisin sitä, että olen
rakastanut ja yhä vieläkin rakastan ja tulen aina rakastamaan
Tristania, mutta ruumiimme tulevat tästä lähin olemaan erossa."

Itkuun puhjeten alkoi erakko ylistää Jumalaa: "Jumala, kaikkivaltias
taivaan kuningas! Kiitän sinua siitä, että olet sallinut minun elää
kyllin kauan tullakseni avuksi näille kahdelle onnettomalle!" Hän
opasti ja neuvoi heitä viisaasti, sitten otti hän esiin mustetta ja
pergamenttia ja kyhäsi kokoon kirjelmän, jossa Tristan tarjosi sovinnon
kättä kuninkaalle. Kun hän oli kirjoittanut kaikki ne sanat, jotka
Tristan oli hänelle sanellut, sinetöitsi Tristan kirjelmän
sormuksellaan.

"Kuka vie tämän kirjeen perille?" kysyi erakko.

"Vien sen itse."

"Ei, sire Tristan, älkää uskaltako niin uhkarohkeaa yritystä! Minä vien
kirjeen teidän puolestanne, tunnen hyvin hovin asukkaat."

"Luopukaa tuosta tuumasta, sire Ogrin; kuningatar on jäävä teidän
suojelukseenne; yön tullessa lähden matkaan aseenkantajani kanssa, joka
pitää huolen hevosestani."

Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan
Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat
antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten
kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin,
yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet,
lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana
kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.

"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"

"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän
sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan
Punaisen-Ristin kohdalle."

"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"

Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!
Tristan! Tristan, poikani!"

Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti
ketterästi satulaan:

"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."

He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa
rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.



XI.

Surman Kaalamo.


Mark herätti hovipappinsa ja ojensi hänelle kirjeen. Pappi murti
sinetin ja tervehti aluksi kuningasta Tristanin nimessä; sitten,
taitavasti selvittäen kirjoitetut sanat, ilmoitti hänelle, mitä Tristan
pyysi. Mark kuunteli häntä mitään virkkamatta ja hänen mielensä
riemastui, sillä hän rakasti vielä kuningatarta.

Hän kutsui kokoon kaikkein arvokkaimmat parooninsa ja, kun nämä olivat
saapuneet, puhui kuningas yleisen hiljaisuuden vallitessa seuraavasti:

"Herrat, minä olen saanut tämän kirjeen. Olen teidän kuninkaanne ja te
olette minun vasallejani. Kuulkaa, mitkä asiat on saatettu tietooni;
sitten neuvokaa minua, pyydän sitä teiltä, koska olette velvoitetut
minua neuvoillanne opastamaan."

Pappi nousi, kääri auki kirjelmän ja lausui kuninkaan edessä
seuraavasti.

"Korkea-arvoiset herrat! Tristan lähettää kuninkaalle ja koko hänen
paroonikunnalleen suosiollisen tervehdyksensä. Kuningas, näin hän
jatkaa, kun voitin lohikäärmeen ja valloitin Irlannin kuninkaan
tyttären, niin annettiin hänet minulle. Minulla olisi ollut valta pitää
hänet itse, mutta en tahtonut; toin hänet teidän maahanne ja luovutin
hänet teille. Mutta tuskin olitte ottanut hänet vaimoksenne, kun jo
petturit pimittivät teidät valheillaan. Vihassanne, rakas enoni ja
valtaherrani, tahdoitte poltattaa meidät tuomitsematta. Mutta Jumala on
armahtanut meitä: olemme huutaneet häntä avuksemme, hän on pelastanut
kuningattaren oikeuden mukaisesti ja minäkin syöksyessäni alas
korkealta vuorelta pääsin pakoon Kaikkivaltiaan voimalla. Mitä olen
tehnyt senjälkeen, josta minua voitaisiin syyttää? Kuningatar
heitettiin spitaalisille, mutta minä ennätin hänen avukseen ja toimitin
hänet turvaan. Kuinka olisin voinut menetellä toisin häntä kohtaan,
joka minun vuokseni oli vähällä saada surmansa. Pakenin hänen kanssaan
metsien halki. Enhän saattanut tulla metsästä esiin tasangolle
antaakseni hänet teille takaisin. Olittehan antanut määräyksen ottaa
meidät kiinni elävinä tai kuolleina! Mutta nyt niinkuin silloinkin olen
valmis, jalo sire, antamaan kunniasanani ja taistelemaan ketä vastaan
hyvänsä sen puolesta, että ei koskaan ole kuningatar minua enkä minä
kuningatarta rakastanut tavalla, joka olisi teitä kohtaan solvaus.
Määrätkää taistelu, en jäävää ainoatakaan vastustajaa ja jos en voi
todistaa olevani oikeassa, niin saatte poltattaa minut kaiken kansan
nähden. Mutta jos voitan ja jos te suvaitsette ottaa jälleen omaksenne
Isolden valoisin kasvoin, niin ei ainoakaan teidän parooneistanne ole
palveleva teitä paremmin kuin minä; jos taaskin ette enää kaipaa
palveluksiani, purjehdin meren yli ja menen tarjoamaan itseäni Ganoie'n
tai Friisin maan kuninkaalle, ettekä sen jälkeen enää ole milloinkaan
kuuleva minusta puhuttavan. Sire, neuvotelkaa paroonienne kanssa, ja
jos ette voi minkäänlaisiin sovituksiin ryhtyä, vien Isolden takaisin
Irlantiin, josta hänet toinkin, ja hän on jälleen oleva kuningatar
omassa valtakunnassaan."

Kun cornwallilaiset paroonit kuulivat, että Tristan tahtoi ryhtyä
taisteluun heidän kanssaan, sanoivat he kuninkaalle kaikki, niin monta
kuin heitä olikin:

"Sire, ota takaisin kuningattaresi: mielettömät ihmiset ovat
panetelleet häntä sinulle. Mitä taas Tristaniin tulee, niin menköön
hän, niinkuin hän itse ehdottaa, sotimaan Ganoie'n maahan tai friisein
kuninkaan luo. Pyydä häntä tuomaan luoksesi Isolde johonkin määrättyyn
aikaan niin pian kuin suinkin."

Kuningas kysyi kolmasti:

"Eikö kukaan nouse siis syyttämään Tristania?"

Kaikki vaikenivat. Silloin hän sanoi hovipapilleen:

"Laatikaa siis kiireimmän kautta kokoon asetuskirjelmä; olette kuullut,
mitä siihen on pantava, kiiruhtakaa sitä kirjoittamaan: Isolde on
liiankin paljon saanut kärsiä näinä vuosina! Ja kiinnitettäköön
armahdusjulistus vielä ennen iltaa Punaiseen-Ristiin; nopeasti
toimeen!"

Hän jatkoi:

"Lisätkää siihen vielä, että minä lähetän heille kummallekin
vääjäämättömän vakuuden myötätunnostani ja rakkaudestani."

Puolen yön aikaan meni Tristan Valko-Nummen poikki kirjelmää
tavoittamaan, löysi sen ja toi sinetöitynä erakko Ogrinille. Erakko
luki kirjelmän sisällön: Mark myöntyi, kaikkien parooniensa
suostumuksella ottamaan takaisin Isolden, mutta kieltäytyi ottamasta
vastaan Tristanin alamaista palvelusta. Tristanin oli purjehdittava
meren yli, sen jälkeen kun hän kolmen päivän kuluttua oli jättänyt
kuningattaren Markin käsiin Surman Kaalamon luona.

"Jumalani!" sanoi Tristan, "miten julmaa kadottaa teidät, armas ystävä!
Kuitenkin täytyy sen tapahtua, koska minä sen kautta voin vapahtaa
teidät niistä kärsimyksistä, jotka olette saanut kestää minun tähteni.
Kun eron hetki koittaa, annan teille jonkun lahjan rakkauteni pantiksi.
Vieraasta maasta, jonne nyt lähden, lähetän teille sanansaattajan; hän
tuo minulle tiedon toivomuksistanne, kallis ystäväni, ja heti kun
kutsun saan, riennän luoksenne vieraasta maasta."

Isolde huokasi ja sanoi:

"Tristan, jätä minulle Äkähammas, koirasi. Eikä koskaan vielä mikään
jahtikoira ole saanut kunniakkaampaa kohtelua kuin mitä se on saava
minun luonani. Aina kun näen sen, muistan sinua, ja se lieventää
suruani. Ystävä, minulla on viheriä jaspis-sormus, ota se rakkauteni
merkiksi, ja kanna sitä sormessasi; jos joku sanansaattaja väittää
tulevansa sinun nimissäsi, en usko häntä, puhukoon tai tehköön hän mitä
tahansa, ennenkuin hän näyttää tämän sormuksen. Mutta niin pian kuin
olen sen nähnyt, ei mikään mahti maailmassa, ei edes kuninkaallinen
kielto, ole estävä minua täyttämästä pyyntöäsi, olkoon se sitten
järkevä tai mieletön."

"Ystäväni, annan teille Äkähampaan."

"Ystäväni, ottakaa tämä sormus palkinnoksi."

Ja he antoivat suuta toisilleen.

Sillä välin oli Ogrin jättänyt rakastavaiset erakkomajaan ja vaeltanut
itse sauvoineen Vuorikaupunkiin; sieltä hän osti oravannahkoja,
kärpännahkoja, silkki- ja purppurakankaita, tulipunaista verkaa ja
vaipan, joka oli valkeampi liljan kukkaa, lisäksi vielä kultasilaisen
ratsun, joka asteli jalosti ja juhlallisesti. Kaikki nauroivat
nähdessään erakon täten tuhlaavan kallisarvoisiin ja harvinaisiin
ostoksiin pitkän ajan kuluessa vaivalla kootun omaisuutensa; mutta
vanhus sälytti ratsun selkään kalliit kankaat ja matkasi takaisin
Isolden luo:

"Kuningatar, vaatteenne ovat riekaleina, suvaitkaa ottaa vastaan nämä
lahjat, jotta olisitte kaunis sinä päivänä, jolloin lähdette Surman
Kaalamolle; pelkään, etten ole osannut valita teille kyllin mieluisia:
olen tottumaton tällaisiin ostoksiin."

Mutta kuningas antoi kuuluuttaa halki koko Cornwallin, että kolmen
päivän kuluttua tulisi hän jälleen tekemään sovinnon kuningattaren
kanssa Surman Kaalamossa. Ylhäiset naiset ja ritarit lähtivät joukolla
tähän tilaisuuteen; kaikki rakastivat häntä, paitsi nuo kolme vielä
elossa olevaa petturia.

Mutta tällainen oli noiden kolmen kohtalo. Yksi oli kuoleva miekan, ja
toinen nuolen kautta, ja kolmas saava surmansa vedessä; ja mitä tulee
metsänvartijaan, tappoi hänet Perinis Vilpitön, vaaleakutri, kepin
iskuilla metsässä. Täten Jumala, joka vihaa kaikkea vilppiä, kosti
rakastavien puolesta kaikille heidän vihollisilleen!

Määräpäivänä kimalteli Surman Kaalamon keto jo kaukaa asti paroonien
kallisarvoisien telttojen kirjavuutta. Metsässä ratsasti Tristan
Isolden kanssa ja peläten väijytystä oli hän pukuriekaleittensa alle
kätkenyt haarniskan. Yht'äkkiä ilmestyivät he metsän rajasta kuningas
Markin ja hänen parooniensa näkyviin.

"Ystäväni", sanoi Tristan, "tuolla ovat kuningas ja hänen vasallinsa;
he tulevat meitä vastaan; hetken kuluttua emme enää voi puhua mitään
kahden kesken. Jumalan kaikkivaltiaan ja iankaikkisen nimessä vannotan
teitä: jos joskus lähetän teille sanansaattajan, niin tehkää silloin,
mitä pyydän teiltä."

"Ystäväni Tristan, heti kun olen nähnyt viheriän jaspissormuksen, ei
torni, ei muuri, ei lujin linna voi estää minua noudattamasta ystäväni
tahtoa."

"Isolde, Jumala sinua siitä palkitkoon!"

Heidän hevosensa astelivat vierekkäin: Tristan veti Isolden rinnalleen
ja sulki hänet syliinsä.

"Ystäväni", sanoi Isolde, "kuule minun viimeistä rukoustani: tulet
jättämään tämän maan; kuitenkin odota vielä muutamia päiviä, lymyä
jossakin siksi, kunnes saat tietää, miten kuningas minua kohtelee,
seuraako hän vihansa vaiko hyvyytensä ääntä!... Olen yksin: kuka nyt
minua puolustaa pettureita vastaan? Pelkään! Metsänvartija Orri on
piiloittava sinut luolaan; hiivi yöllä kellarin raunioiden luo: lähetän
sinne Periniksen kertomaan sinulle, tekeekö joku minulle pahaa."

"Ystäväni, ei kenkään ole uskaltava sitä. Lymyän Orrin asunnossa: jos
joku loukkaa sinua, niin silloin varokoon hän minua niinkuin sielun
Vihollista."

Molemmat joukot olivat jo niin lähellä toisiaan, että molemminpuoliset
tervehdykset vaihdettiin. Etummaisena, nuolen kantaman päässä muusta
parvestaan, ratsasti kuningas täyttä ravia ja hänen rinnallaan Dinas
Lidanilainen.

Kun muutkin paroonit olivat ehtineet paikalle, niin Tristan, taluttaen
suitsista Isolden ratsua, astui esiin, tervehti kuningasta ja sanoi:

"Kuningas, annan sinulle takaisin Isolde Vaaleahiuksen. Kaikkien näiden
valtakuntasi urhoollisten miesten edessä anon sinulta lupaa saada
puolustaa itseäni. Ei koskaan ole julkista tuomiota langetettu ylleni.
Salli minun taistelussa puoltaa oikeuttani: jos tulen voitetuksi, niin
polta minut tulikivipätsissä; jos taas voitan, ota minut palvelukseesi,
tai jos et tahdo minua pitää luonasi, lähden kauas vieraisiin maihin."

Ei kukaan ottanut vastaan Tristanin haastetta. Silloin Mark vuorostaan
tarttui Isolden ratsun suitsiin, antoi ne Dinaksen huostaan ja siirtyi
itse syrjemmälle neuvottelemaan.

Iloissaan koetti Dinas osoittaa kuningattarelle kaikella tavoin
kunniaa ja huomaavaisuutta. Hän riisui hänen yltään kallisarvoisen
purppuraviitan, niin että hänen jaloviivaisen ruumiinsa sirous pääsi
näkyviin hienon tunikan ja laajan silkkinutun alta. Ja kuningatar
hymyili muistaessaan vanhaa erakkoa, joka ei ollut säästänyt viimeisiä
kolikoitaan. Hänen pukunsa on upea, hänen jäsenensä hennon-soreat,
hänen silmänsä heleät, ja hänen hiuksensa välkähtelivät kuin auringon
säteet.

Kun petturit näkivät hänet taas kauniina ja kunniassa kuten ennen,
ratsastivat he suutuksissaan kuninkaan luo. Juuri sillä hetkellä koetti
eräs parooneista, André de Nicole, puhua Tristanin puolesta: "Sire",
sanoi hän, "pidä Tristan luonasi, niin sinua pelätään enemmän hänen
vuoksensa." Ja vähitellen hän jo hellytti puolelleen Markin sydämen.
Mutta silloin kiirehtivät konnat hänen luokseen ja sanoivat:

"Kuningas, kuule neuvoamme, jonka me annamme sinulle kaikessa
alamaisuudessa. Kuningatarta on paneteltu, väärin kyllä, sen myönnämme;
mutta jos nyt sekä Tristan että hän jälleen yhdessä tulevat hoviisi,
puhutaan heistä uudestaan pahaa. Anna pikemmin Tristanin joksikin aikaa
poistua lähettyviltäsi; joskus myöhemmin voit sitten kutsua hänet
takaisin."

Mark teki heidän neuvonsa mukaan: hän ilmoitti Tristanille parooniensa
kautta, että hänen oli viipymättä lähdettävä matkaan. Silloin Tristan
tuli kuningattaren luo ja sanoi hänelle hyvästi. He katsoivat
toisiinsa. Kuningatarta ujostutti suuri väenpaljous ja hän punastui.

Mutta kuninkaan sydän heltyi ja ensimäisen kerran kääntyen
sisarenpoikansa puoleen hän puhui tälle:

"Minne voit mennä tuollaisissa rääsyissä? Ota minun aarre-aitastani,
mitä tahdot, kultaa, hopeaa, oravan- ja kärpännahkoja."

"Kuningas", sanoi Tristan, "en huoli sieltä kolikkoakaan, en äyriäkään.
Vaan sellaisena kuin tässä olen riennän riemumielin tarjoamaan
palvelustani Friisin maan rikkaalle kuninkaalle."

Hän tempasi hevosta suitsista, käänsi sen ja alkoi ratsastaa merta
kohti. Isolde seurasi häntä katselemaan ja niin kauan, kuin hän suinkin
saattoi erottaa hänet etäisyydestä, ei hän irroittanut hänestä
silmiään.

Kun tieto levisi siitä, että sovinto oli tehty, riensivät kaikki,
suuret ja pienet, miehet, vaimot ja lapset joukoittain kaupungin portin
ulkopuolelle Isoldea vastaan; ja surren Tristanin maanpakolaisuutta
osoittivat he sitä suurempaa riemua kuningattarensa takaisin
saamisesta. Kellojen helistessä kulkivat kuningas, kreivit ja ruhtinaat
silkillä ja kukilla koristetuilla kaduilla pitkässä juhlasaatossa;
palatsin ovet olivat auki kaikille; rikkaat ja köyhät saivat istua
ilmaisten pitopöytien ääreen viettämään tätä suurta päivää ja Mark
vapautti sata orjaa sekä antoi miekan ja haarniskan kahdellekymmenelle
aseenkantajalle, jotka hän löi ritareiksi omalla kädellään.

Mutta kun yö saapui, hiipi Tristan, kuten hän kuningattarelle oli
luvannut, metsänvartija Orrin luo, joka piiloitti hänet kellarin
raunioihin. Olkoot konnat siis varuillaan!



XII.

Tuli-koe.


Pian luulivatkin Denoalin, Andret ja Gondoine jo olevansa hyvässä
turvassa: epäilemättä oli Tristan jo meren takana, liian etäällä
yltääkseen heihin. Niinpä siis muuanna päivänä, kun kuningas kuulostaen
jahtikoirainsa haukuntaa pysähdytti ratsunsa keskelle niittua, kaikki
kolme ratsastivat hänen luokseen ja sanoivat hänelle näin:

"Kuningas, kuule, mitä meillä on sinulle sanottavaa. Sinä tuomitsit
silloin kuningattaren ilman oikeudenkäyttöä ja tutkintoa ja se oli
pahasti tehty; nyt sinä taas vapautat hänet ilman oikeudenkäyttöä; eikö
sekin ole rikos? Ei koskaan ole hän julkisesti puhdistautunut
syytöksestä ja kaikki valtakuntasi paroonit moittivat siitä teitä
kumpaakin. Neuvo häntä kutsumaan Jumalan tuomiota avukseen. Jos hän on
viaton, niin mitä vaaraa on hänelle siitä, jos hän vannookin pyhimysten
luiden kautta, ettei hän millään ole rikkonut, ja jos hän syyttömin
käsin tarttuukin hehkuvaan rautaan? Tämä on tapa maassa ja tämän helpon
kokeen kautta ovat muinaiset epäluulot ainiaaksi hävinneet."

Mark vastasi vihastuneena:

"Iskeköön taivaan tuli teihin, te Cornwallin ritarit, jotka lakkaamatta
koetatte luoda ympärilleni häpeää! Teidän vuoksenne olen ajanut
maanpakoon sisarenpoikani; mitä vaaditte vielä? Sitäkö, että
karkoittaisin maasta myös Irlannin kuningattaren? Mitä uusia syytöksiä
olette taas keksineet? Entisiä vastaanhan Tristan oli valmis nostamaan
aseensa hänen puolestaan. Todistaakseen hänen viattomuutensa hän
haastoi teidät taisteluun, te kuulitte sen kaikki; miksi ette nousseet
häntä vastaan? Herrat ritarit, olette valittaneet vastoin kaikkea
oikeutta; varokaa siis, etten kutsu takaisin sitä miestä, jonka teidän
tähtenne olen karkoittanut!"

Silloin nuo pelkurit rupesivat vapisemaan; he olivat jo näkevinään
edessään Tristanin ja oman ruumiinsa hänen miekkansa kärjessä.

"Sire, me annoimme teille vain alamaisen neuvomme omaa kunniaanne
silmällä pitäen, niinkuin uskollisten vasallien tulee; mutta tästä
lähin pidämme suumme kiinni. Unohtakaa siis suuttumuksenne, ja ottakaa
meidät jälleen suosioonne!"

Mutta Mark nousi pystyyn satulassaan huutaen:

"Ulos maastani, te petturit! En koskaan enää tee kanssanne sovintoa.
Teidän vuoksenne karkoitin Tristanin; nyt on teidän vuoronne jättää
tämä maa!"

"Kuten suvaitsette, jalo sire, meidän linnamme ovat lujat, hyvin
paalutetut ja luoksepääsemättömillä kallioilla!"

Ja hyvästelemättä he käänsivät ratsunsa ympäri.

Odottamatta koiria ja metsästäjiä Mark ratsasti takaisin Tintageliin ja
astui kaikuvin askelin sisään linnan portista. Kuningatar tunsi hänen
nopeiden askeliensa äänen ja nousi ottamaan häntä vastaan.

Hän riisui tapansa mukaan kuninkaalta miekan ja kumarsi syvään hänen
edessään. Mark tarttui hänen käteensä ja kohotti hänet pystyyn tästä
alamaisesta asennosta. Silloin Isolde, luodessaan katseensa
kuninkaaseen, näki, miten hänen jalot piirteensä olivat vihan
vääristämät, samanlaiset kuin kerran ennen, kun hän raivosi
polttorovion vierellä.

"Voi", ajatteli hän, "ystäväni piilopaikka on keksitty; kuningas on
vanginnut hänet!"

Hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä hänen rinnassaan ja sanaakaan
sanomatta hän vaipui maahan kuninkaan jalkoihin. Kuningas nosti hänet
syliinsä ja suuteli häntä lempeästi; vähitellen hän jälleen tuli
tajuihinsa.

"Armahin ystävä, mikä teitä vaivaa?"

"Sire, minä pelkään; näin teidät niin vihastuneena."

"Niin palasin todellakin vihastuneena tuolta metsästysretkeltä."

"Oi, herra, jos teidän metsästäjänne ovatkin tuottaneet harmia
teille, niin sopiiko teidän nyt noin panna sydämellenne pieniä
jahti-ikävyyksiä?"

Mark hymyili tälle puheelle.

"Ei, ystäväiseni, metsämieheni eivät ole minua vihastuttaneet, vaan
kolme petturia, jotka jo pitemmän aikaa ovat meitä vihanneet; sinähän
kyllä tunnet heidät, ne ovat Andret, Denoalin ja Gondoine; ajoin heidät
pois maastani."

"Sire, mitä pahaa ovat he uskaltaneet puhua minusta?"

"Mitä sinä siitä välität? Olenhan jo karkoittanut heidät!"

"Sire, jokaisella on oikeus sanoa julki mielipiteensä. Mutta minulla on
myös oikeus saada tietää, mikä syytös minua vastaan on viskattu. Ja
keltä muulta voisin sen saada tietää, jollen teiltä? Olen yksin oudossa
maassa eikä minulla ole ketään muuta puolustajaa kuin te."

"Olkoon menneeksi. He väittivät siis kuuluvan asiaan, että sinun
pitäisi puhdistautua valan ja tulikokeen kautta. 'Luonnollisesti on
kuningattarelle itselleenkin', niin he sanoivat, 'tällainen
oikeudenkäyttö mieluinen. Nämä koetukset ovat helppoja sille, joka
tietää itsensä viattomaksi. Mitä vaaraa niistä olisi hänelle? Jumala on
oikea tuomari; hän haihduttaisi ikuisiksi ajoiksi muinaiset
epäluulot...' Näin he väittivät. Mutta unohtakaamme nämä asiat.
Sanoinhan jo, että olen ajanut heidät maanpakoon."

Isolde värisi; hän katsoi kuninkaaseen ja virkkoi:

"Sire, antakaa heille käsky saapua takaisin hoviinne. Olen
puhdistautuva valan kautta."

"Milloin?"

"Kymmenen päivän kuluttua."

"Tuo hetki on kovin lähellä, ystävä."

"Se on liiankin kaukana. Mutta pyydän, että sitä ennen lähetätte sanan
kuningas Artturille, että hän siksi päiväksi saapuisi Gauvainin,
Girflet'n, vouti Keen ja sadan muun ritarin kanssa maanne rajalla
olevalle Valko-Nummelle, virran luo, joka erottaa teidän molempain
valtakunnat toisistaan. Siellä, heidän läsnäollessaan, tahdon tehdä
valani enkä yksinomaan teidän omain paroonienne kuulten: sillä muuten
he voisivat, heti kun olen valani vannonut, pyytää teitä asettamaan
minulle taas uusia koetuksia eikä onnettomuutemme tulisi koskaan
loppumaan. Mutta he eivät uskalla enää hiiskua mitään, jos Arttur ja
hänen ritarinsa ovat valani todistajat."

Sillä välin kuin aseelliset airueet, kuningas Markin sanansaattajat,
riensivät Carduelia kohti kuningas Artturin luo, lähetti Isolde salaa
palvelijansa Perinis Vaaleakutrin, Uskollisen, Tristanin luo.

Perinis vaelsi metsien halki, karttaen kaikkia polkuja ja ihmisten
olosijoja ja pääsi siten vihdoin Orri-vartijan mökille, jossa Tristan
oli häntä jo monta päivää odotellut. Perinis kertoi hänelle, mitä oli
tapahtunut, ilmaisi petturien juonen ja hetken ja paikan, mikä
oikeudenkäyttöä varten oli määrätty.

"Sire, valtiattareni pyytää teitä, että olisitte tuona määräpäivänä
Valko-Nummella, mutta pyhiinvaeltajan puvussa ja niin hyvin
naamioituna, ett'ei kenkään voi teitä tuntea; hänen täytyy, päästäkseen
tuomiopaikalle, mennä veneellä virran yli toiselle rannalle, jossa
kuningas Artturin ritarit ovat; teidän tulee odottaa tätä hetkeä.
Epäilemättä voitte silloin olla hänelle joksikin avuksi. Valtiattareni
pelkää tätä tuomiopäivää: kuitenkin luottaa hän Jumalan armoon, joka on
jo ennenkin pelastanut hänet spitaalisten käsistä."

"Palaa kuningattaren luo, jalo, lempeä ystäväni Perinis, ja sano
hänelle, että teen, niinkuin hän tahtoo."

Mutta nyt tapahtui niin, arvon herrat, että kun Perinis palaili
Tintagelia kohti, huomasi hän muutamassa pensastossa saman
metsänvahdin, joka kerran aikaisemmin oli ilmiantanut metsässä nukkuvat
rakastavaiset kuninkaalle. Kerran päihtyneenä oli hän julkisesti
kerskunut tästä kavalluksestaan. Mies oli juuri kaivanut maahan syvän
reiän ja peitteli sitä par'aikaa taitavasti oksilla virittääkseen ansaa
susille ja metsäsioille. Hän huomasi, että kuningattaren palvelija oli
aikeissa hyökätä hänen kimppuunsa ja yritti paeta. Mutta Perinis
ahdisti hänet salakuopan reunalle huutaen:

"Vakoilija, joka olet myynyt kuningattaren, miksi pakenet? Pysy siinä
hautasi partaalla, jonka kaivamisesta itse olet pitänyt huolta!"

Hänen sauvansa vingahti ilmassa. Sauva ja pääkallo murskautuivat
samalla kertaa, ja Perinis Vaaleakutri, Uskollinen, potkaisi jalallaan
kuolleen ruumiin oksilla peitettyyn kuoppaan.

       *       *       *       *       *

Tuona päivänä, jona tuomio oli määrätty tapahtuvaksi, saapuivat Mark,
Isolde ja kaikki Cornwallin paroonit Valko-Nummelle ratsastaen
kauniissa järjestyksessä virran rantamalle, ja toiselle rannalle
taaskin olivat kuningas Artturin ritarit kokoontuneet, tervehtien
sieltä loistavilla lipuillaan.

Heidän edessään ranta-äyräällä istui kurjannäköinen pyhiinvaeltaja
kaapuunsa kietoutuneena ojentaen esiin puulautastaan ja rukoillen almua
kimeällä ja valittavalla äänellä.

Cornwallin soutu-alukset lähestyivät jo toista rantaa. Kun he jo olivat
aivan likellä kuivaa maata, sanoi Isolde häntä ympäröiville ritareille:

"Ritarit, kuinka voin päästä maihin tahraamatta pitkää pukuani loassa?
Jonkun jalkamiehen pitäisi auttaa minua."

Eräs ritareista huusi pyhiinvaeltajalle:

"Ystäväiseni, kääripäs ylös kaapusi, astu veteen ja kanna kuningatar
maihin, ellet pelkää, raihnaiselta kun näytät, uupuvasi kesken."

Mies otti kuningattaren syliinsä. Isolde kuiskasi tälle aivan hiljaa:
"Ystäväni!" Sitten vielä hiljempaa: "Päästä itsesi lankeamaan
hietikolle."

Rannalle tultuaan pyhiinvaeltaja horjahti ja kaatui, pitäen
kuningatarta koko ajan tiukasti sylissään. Aseenkantajat ja soutumiehet
karkasivat heti tuon raukan kimppuun heristellen hänelle sauvoimiaan ja
airojaan.

"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi kuningatar, "epäilemättä oli pitkä
pyhiinvaellusretki hänet uuvuttanut."

Ja hän irroitti vyöstään hienon kultasoljen ja heitti sen
pyhiinvaeltajalle.

Kuningas Artturin teltan eteen ruohikolle oli levitetty komea,
nikealaisesta silkistä tehty matto ja tälle matolle oli asetettu pyhät
esineet, jotka tätä tarkoitusta varten oli otettu esille lippaista ja
säiliö-arkuista. Ylväät ritarit Gauvain, Girflet ja maavouti Kee
vartioivat niitä.

Kuningatar, ensin rukoiltuaan Jumalaa, riisti koristukset kaulastaan
ja käsistään ja antoi ne kerjäläisille; sitten hän irroitti
purppuraviittansa ja kaulahuivinsa ja lahjotti nekin pois; hän antoi
myös pois vyönsä ja kalleilla kivillä somistetut jalkineensa. Hän jätti
ylleen vain hihattoman tunikan ja paljain käsivarsin ja jaloin hän
astui molempien kuninkaiden eteen. Ympärillä seisoivat kaikki paroonit
ääneti katsellen häntä ja itkien. Pyhäin jäännösten luona hehkui
hiillos. Vavisten ojensi hän oikean kätensä pyhien luita kohti ja
sanoi:

"Logres'n kuningas ja Cornwallin kuningas, sire Gauvain, sire Kee, sire
Girflet ja te kaikki, jotka olette todistajani, näiden pyhien kalujen
ja kaikkien pyhien luiden kautta, joita maailmassa on, minä vannon,
että ei milloinkaan kukaan mies, vaimosta syntynyt, ole pitänyt
minua sylissään, paitsi kuningas Mark, minun herrani, ja tuo
pyhiinvaeltaja-raukka, joka äsken vaipui maahan teidän silmienne
edessä. Kuningas Mark, oletteko tyytyväinen tähän valaan?"

"Olen, kuningatar, ja vahvistakoon Jumala tämän valasi oikeaksi!"

"Amen!" sanoi Isolde.

Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen
henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti
paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän
askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa
ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen
ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.

Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan
puoleen.



XIII.

Satakielen sävel.


Kun Tristan tultuaan takaisin metsänvartija Orrin majaan oli heittänyt
yltään pyhiinvaeltaja-sauvansa ja kaapunsa, tunsi hän selvästi
sydämessään, että nyt oli tullut hetki täyttää kuningas Markille
vannottu vala ja poistua Cornwallin maasta.

Mitä hän vielä viivytteli? Kuningattaren kunnia oli pelastettu,
kuningas rakasti häntä ja piti häntä arvossa. Artturkin tarpeen
vaatiessa ottaisi hänet suojelukseensa eikä mikään juonittelu enää
yltäisi häneen. Miksi siis enää harhailla Tintagelin lähistöllä? Hän
pani vain turhan tähden alttiiksi elämänsä ja metsänvartijankin elämän
ja lisäksi Isolden rauhan. Varmasti oli nyt lähdettävä, ja viimeisen
kerran oli hän pyhiinvaeltaja-puvussa Valko-Nummella tuntenut Isolden
kauniin ruumiin värisevän sylissään.

Kolme päivää vielä hän viivytteli voimatta irtautua maasta, jossa
kuningatar eli. Mutta kun saapui neljäs päivä, otti hän hyvästit
metsänvartijalta, joka oli häntä piilottanut luonaan, ja sanoi
Gorvenalille:

"Jalo mestarini, nyt on meillä pitkä matka edessämme, nyt on hetki
tullut lähteä Gallian maahan."

He lähtivät matkaan surumielin, keskellä yötä. Mutta heidän tiensä
kulki pitkin sen paalutetun puutarhan viertä, jonka luona Tristan
muinoin odotteli ystäväänsä. Yö oli kirkas. Tien käänteessä, ei kaukana
paalu-aidasta, näki hän kuunvalossa suuren petäjän mahtavan varjon.

"Jalo mestarini, odota minua läheisessä metsikössä; palaan tuossa
tuokiossa."

"Minne menet? Mieletön, tahdotko siis yhtämittaa etsiä kuolemaa?"

Mutta jo oli Tristan yhdellä hyppäyksellä paalu-aidan toisella puolen.
Hän meni suuren petäjän luo, marmoripengermälle. Mitä hyödyttäisi enää
heittää lähteeseen lastuviestejä? Isolde ei tulisi kuitenkaan enää!
Äänettömin ja kevein askelin hän lähestyi linnaa, kulkien samaa polkua,
jota muinoin kuningattaren jalat olivat kuluttaneet.

Huoneessaan, nukkuvan kuningas Markin sylissä, Isolde valvoi. Yht'äkkiä
tunki puoliavoimesta kuuvaloisesta akkunasta hänen korviinsa satakielen
sävel.

Isolde kuunteli tuota yössä helkkyvää, lumoavaa ääntä: se kohosi
ilmoille niin valittavana ja suloisena, ettei ole niin kovaa sydäntä,
ei edes murhamiehellä, jota se ei olisi liikuttanut. Kuningatar
miettii: "Mistä onkaan kotoisin tämä sävel?" Ja äkkiä hän ymmärsi: "Ah,
se on Tristan! Juuri samalla tavoin hän Morois'n metsässä minua
iloittaakseen matki lintujen laulua. Hän lähtee nyt, ja tämä on hänen
viimeinen jäähyväisensä. Kuinka hän valittaa! Juuri noin laulaa
satakieli, kun se suven lopulla virittää jäähyväis-säveliään syvän
surun vallassa. Ystäväni, en koskaan enää saa kuulla sinun ääntäsi!"

Sävel värisi yhä kiihkeämpänä.

"Oi, mitä vaadit? Ettäkö tulisin luoksesi? Ei, muista Ogrin-erakkoa ja
vannottuja valoja! Vaikene, kuolema vaanii meitä!... Mutta mitä
liikuttaa minua kuolema! Sinä kutsut minua, sinä tahdot minut luoksesi,
minä tulen."

Hän irroitti itsensä hiljaa kuninkaan käsivarsista ja heitti harmaan
nahkaviitan hartioilleen melkein alastoman ruumiinsa verhoksi. Hänen
täytyi mennä viereisen salin läpi, jossa joka yö kymmenen ritaria piti
vahtia valvoen vuoron perään; sillä välin kuin viisi nukkui, pitivät
nuo viisi muuta ase kädessä silmällä linnan ovia ja ikkunoita. Mutta
sattumalta olivatkin he kaikki nukahtaneet, viisi vuoteelleen, viisi
kivipermannolle. Isolde harppasi yli heidän ruumiittensa ja kohotti
varovaisesti oven salpaa. Rengas narahti, mutta kukaan ei herännyt.
Isolde ilmestyi kynnykselle ja laulaja vaikeni.

Puiden varjossa, sanaakaan sanomatta, sulki Tristan hänet syliinsä;
heidän käsivartensa kiertyivät toistensa kaulaan, ja aamunkoittoon asti
he täten pysyivät hellässä syleilyssä. Kuninkaan ja vaanijoiden
uhallakin he nauttivat rakkaudestaan.

Tämä yö huumasi uudelleen molemmat rakastavaiset: ja seuraavina
päivinä, kun kuningas oli lähtenyt Tintagelista pitääkseen käräjiä
Saint-Lubinissä, uskalsi Tristan, joka jälleen oli piiloutunut Orrin
majaan, joka aamu keskellä kirkasta päivää hiipiä hedelmäpuiston läpi
naisten asumukseen.

Muuan orja huomasi hänet kerran ja meni ilmoittamaan siitä Andret'lle,
Denoalinille ja Gondoinelle:

"Jalot herrat, peto, jonka luulette olevan kaukana, onkin palannut
takaisin pesäänsä."

"Kuka?"

"Tristan."

"Milloin olet nähnyt hänet?"

"Tänä aamuna, ja tunsinpa hänet hyvin. Ja voitte itsekin huomenna
aamunkoitossa nähdä hänen saapuvan tänne miekka vyöllä, jousi toisessa
kädessä ja kaksi nuolta toisessa."

"Mistä voisimme nähdä hänet?"

"Eräästä ikkunasta, jonka minä parhaiten tiedän. Mutta jos näytän hänet
teille, niin paljonko annatte siitä minulle?"

"Saat naulan hopeaa ja sinusta tulee rikas miekkoinen."

"Kuulkaa siis minua", sanoi orja. "Kuninkaan huoneeseen voi nähdä
eräästä hyvin pienestä ikkunasta, josta sinne on hyvä näköala, se kun
on korkealla muurissa. Mutta suuri verho, joka on pingoitettu huoneen
poikki, peittää parhaan osan asiaa. Menköön siis yksi teistä huomenna
hedelmäpuistoon ja leikatkoon itselleen puusta pitkän kepin ja
terottakoon sen pään; vivutkoon hän sitten itsensä tuon korkean ikkunan
kohdalle ja pistäköön kepin niinkuin vartaan verhon kankaan läpi; siten
voi hän kevyesti siirtää sen syrjään, ja saatte polttaa minut elävältä,
jalot herrat, jollei hän silloin esiripun takana näe sitä, mitä olen
teille sanonut."

Andret, Gondoine ja Denoalin kiistelivät kauan keskenään siitä, kuka
heistä ensimäiseksi saisi ilon nauttia tuosta näystä, ja päättivät
vihdoin myöntää tämän etuuden ensin Gondoinelle. Sitten he erosivat
toisistaan yhtyäkseen jälleen seuraavana aamuna auringonkoiton
hetkellä. Seuraavana aamuna auringonkoiton hetkellä saavat he varoa
Tristania!

Seuraavana aamuna varhain, kun vielä yön hämärä varjosi maan, lähti
Tristan liikkeelle metsänvartija Orrin majasta, hiipien kumarassa
linnaa kohti tiheiden pensastojen turvissa. Tullessaan viidakosta
aukean laitaan, katsahti hän ympärilleen ja näki silloin Gondoinen,
joka juuri oli astumassa alas asumuksestaan. Tristan piilottautui
jälleen pensastoihin ja kyyristyi väijymään.

"Jumalani, älä anna hänen huomata minua, ennenkuin otollinen hetki on
tullut!"

Miekka kädessä hän odotti häntä; mutta sattumalta lähtikin hän käymään
toista tietä, etääntyen Tristanista. Tristan astui silloin esiin oksien
lomista pettyneenä, jännitti jousensa ja tähtäsi, mutta valitettavasti
oli mies jo nuolen kantamaa kauempana.

Mutta samassa näkyikin toisella suunnalla Denoalin, joka ratsasti
hiljaista hölkkää pienen mustan hevosensa selässä kahden suuren
jahtikoiran seuraamana. Tristan alkoi väijyä häntä lymyten omenapuun
taakse. Hän näki hänen yllyttävän koiriaan metsäsian kimppuun. Mutta
ennenkuin koirat ehtivät saada metsäsian ulos pesästään, on heidän
herransa jo saanut sellaisen haavan, jota ei mikään lääkäri voi
parantaa. Kun Denoalin oli Tristanin kohdalla, heitti tämä yltään
viittansa ja suoristautui vihollisensa eteen. Petturi yritti paeta;
turhaan; tuskin ennätti hän huutaa: "Sinä tapat minut!" Hän kaatui
hevosensa selästä, Tristan katkaisi häneltä pään, leikkasi irti
palmikot ja pisti ne laukkuunsa; hän tahtoi näyttää niitä Isoldelle
ilahduttaakseen ystävänsä sydäntä. "Voi sentään", ajatteli hän, "että
Gondoine pääsi pakoon ja etten saanut maksaa hänelle samalla mitalla!"

Hän pyyhki miekkansa ja pisti sen tuppeen, raahasi kuolleen peitoksi
paksun puunrungon ja jätti verisen ruumiin siihen. Sitten hän tuota
pikaa kiiruhti ystävänsä luo.

Tintagelin linnassa oli jo Gondoine ennen häntä: jo oli hän kiivennyt
ikkunalle, pistänyt terävän oksasalkonsa verhon läpi ja kohottanut
keveästi kankaan liepeitä. Hän tuijotteli ja tirkisteli parhaansa
mukaan kukitettuun huoneeseen. Ensin ei hän nähnyt ketään muita kuin
Periniksen; sitten tuli näkyviin Brangien, joka juuri kammattuaan
kultahiuksista kuningatarta vielä piti kampaa kädessään.

Mutta sitten astui sisään Isolde ja hänen jälkeensä Tristan.
Tristanilla oli toisessa kädessään heisipuinen jousensa ja kaksi
nuolta, toisessa kaksi pitkää miehen palmikkoa.

Hän heitti yltään viittansa, niin että hänen komea vartalonsa tuli
näkyviin. Isolde Vaaleahius teki hänelle tervetuliaiskumarruksen ja kun
hän oikaisi itsensä nostaen silmänsä häneen, huomasi hän seinällä
Gondoinen pään varjon. Tristan sanoi hänelle:

"Katsopas näitä kauniita palmikoita. Ne ovat Denoalinin päästä. Sinä
olet kostettu. Ei milloinkaan enää ole hän myyvä tai ostava vaakunaa
tai keihästä!"

"Hyvä on, herrani; mutta pankaapa vireeseen tuo jousi, minä tahtoisin
nähdä, onko se kevyt jännittää."

Tristan viritti sen hämmästyneenä, kuitenkin puolittain arvaten asian.
Isolde otti toisen nuolista, pisti sen paikoilleen, tarkasti, oliko
jänne kunnossa, ja sanoi sitten nopealla ja hiljaisella äänellä:

"Näen jotakin, joka on minulle epämieluista. Tähtää hyvin, Tristan!"

Hän otti ampuma-asennon, kohotti päätään hiukan ja näki aivan verhon
ylälaidassa Gondoinen pään varjon. "Jumalani", rukoili hän, "ohjaa sinä
nyt tätä nuolta!" Tämän sanottuaan hän kääntyy seinään päin ja ampuu.
Pitkä nuoli suhahtaa ilmassa, nopeammin kuin haukka tai kyyhkynen
lentää, puhkaisee petturin silmän, lävistää aivot niinkuin omenan ja
naulautuu väristen pääkallon luuhun. Ääntä päästämättä Gondoine kaatui
ja putosi alas paalutukselle.

Silloin Isolde sanoi Tristanille:

"Nyt pakene, ystäväni! Näet, että konnat tiesivät lymypaikkasi! Andret
on vielä elossa, hän on valkaiseva asian kuninkaalle; et ole enää
turvassa metsänvartijan majassa! Pakene, ystävä! Perinis Uskollinen on
kätkevä tuon ruumiin metsään niin hyvin, että kuningas ei ole
milloinkaan saava siitä vähintäkään vihiä. Mutta sinä, pakene maasta,
oman ja minun onneni tähden."

Tristan sanoi:

"Miten voin elää ilman sinua?"

"Niin, ystävä Tristan, meidän elämämme ovat yhteen kiedotut ja kudotut.
Entä minä sitten, miten voin elää ilman sinua? Ruumiini jää tänne,
sinulla on minun sieluni."

"Isolde, ystävä, minä lähden siis, en tiedä, mihin maahan. Mutta jos
joskus sinulle tuodaan viheriä jaspis-sormus, niin teetkö silloin, mitä
pyydän sinulta?"

"Teen, senhän tiedät; jos näen jaspis-sormuksen, niin ei torni eikä
luja linna eikä edes kuninkaallinen kielto ole estävä minua täyttämästä
ystäväni toivomusta, oli se sitten hulluutta tai viisautta!"

"Ystävä, palkitkoon siitä sinua Jumala, Betlehemissä syntynyt!"

"Ystävä, Jumala sinua varjelkoon!"



XIV.

Ihmeellinen kulkunen.


Tristan pakeni Galliaan, jalon herttuan Gilainin maahan. Herttua oli
nuori, mahtava, vieraanvarainen; hän otti hänet vastaan tervetulleena
vieraana. Hän teki kaiken voitavansa osoittaakseen hänelle kunniaa ja
tuottaakseen hänelle iloa; mutta eivät seikkailut eivätkä juhlat
voineet lievittää Tristanin surua.

Eräänä päivänä, kun hän istui nuoren herttuan vieressä, oli hänen
sydämensä niin raskas, että häneltä aivan huomaamatta pääsi syvä
huokaus. Lieventääkseen hänen tuskaansa käski herttua tuoda
yksityiskammioonsa rakkaimman leikkikalunsa, joka lumollaan surullisina
hetkinä riemastutti hänen silmiään ja sydäntään. Punaisella
purppuravaatteella verhotulle pöydälle asetettiin hänen koiransa
Helu-Lelu. Se oli lumottu koira; herttua oli saanut sen Avallonin
saaresta; eräs haltiatar oli lähettänyt sen hänelle lemmen pantiksi. Ei
kenkään taida sanoin kuvata sen ulkonäköä ja kauneutta. Sen karvan
loiste oli niin ihmeellisistä vivahduksista kokoonpantu, että oli
mahdotonta määrätä sen väriä; sen kaulan-ympärystä hohti valkeampana
kuin lumi, sen rinta oli vihreämpi kuin apilanlehti, toinen sivu
purppuranpunainen, toinen safraninkeltainen, sen vatsa oli sininen kuin
lasurikivi, sen selkä ruusuinen; mutta kun katseli sitä kauemmin,
alkoivat kaikki nämä värit tanssia silmissä kareillen vuorotellen
valkeina, vihreinä, keltaisina, sinisinä, purppuraisina, tummina ja
kirkkaina. Sen kaulassa oli kultaiseen ketjuun kiinnitetty kulkunen,
joka helkkyi niin iloisesti, kirkkaasti ja suloisesti, että sitä
kuunnellessaan Tristanin sydän suli, tyyntyi ja hänen tuskansa vaimeni.
Hän unohti kaikki kuningattaren vuoksi kärsimänsä kovat kohtalot; sillä
sellainen taika oli kulkusessa, että jokainen sydän sen iloista,
kirkasta ja suloista helkettä kuunnellessaan unohti kaikki surunsa.
Ja kun Tristan tämän loihtukulkusen lumoissa hyväili tuota pientä
lumo-eläintä, joka haihdutti hänen huolensa ja jonka turkki tuntui
käsiin hienommalta kuin hienoin silkki, niin tuli hän ajatelleeksi,
että siinä olisi sopiva lahja Isoldelle. Mutta mitä tehdä! Herttua
Gilain rakasti Helu-Lelua yli kaiken; ei petoksella eikä rukouksella
olisi voinut saada häntä siitä luopumaan.

Eräänä päivänä sanoi Tristan herttualle:

"Sire, mitä antaisitte sille, joka vapauttaisi teidän maanne tuon
hirveän jättiläisen, Urgan Pitkäkarvan vallasta, joka rasittaa teitä
raskailla lunnailla?"

"Totta tosiaan, antaisinpa voittajan itsensä valita sen, mitä hän
suinkin arvokkaimpana pitää aarteitteni joukossa; mutta ei kenkään
rohkene käydä käsiksi jättiläiseen."

"Nuopa ovat merkillisiä puheita", sanoi Tristan. "Mutta ainoastaan
uhkarohkeiden seikkailujen hinnalla saavutetaan hyvinvointi maahan. Ja
vaikka saisin kaikki Milanon kullat, en luopuisi päätöksestäni koetella
voimiani jätin kanssa."

"Niinpä siis", sanoi herttua Gilain, "Betlehemin Jumala, Neitseestä
syntynyt, olkoon teidän kanssanne ja pelastakoon teidät kuolemasta!"

Tristan yllätti Urgan Pitkäkarvan luolassaan. Kauan he iskivät yhteen
vimman-villitysti. Vihdoin sai kuitenkin taito voiton voimasta ja
ketterä kalpa raskaasta nuijasta; Tristan katkaisi jättiläiseltä nyrkin
ja toi sen kuninkaalle.

"Sire, antakaa minulle palkinnoksi, lupauksenne mukaan, Helu-Lelu,
lumottu koiranne!"

"Ystävä, mitä anotkaan! Jätä se minulle ja ota mieluummin sisareni ja
puolet valtakuntaa."

"Sisarenne on kaunis ja kaunis on myös valtakuntanne; mutta taistelin
Urgan Pitkäkarvan kanssa ainoastaan saadakseni tuon lumo-eläimen.
Muistakaa lupaustanne!"

"Ota se siis; mutta tiedä myös, että olet samalla riistänyt minulta
silmieni ilon ja sydämeni päivänpaisteen!"

Tristan uskoi koiran muutaman viisaan ja viekkaan gallialaisen
ilvehtijän haltuun, joka puolestaan vei sen Cornwalliin. Hän saapui
Tintageliin ja antoi lahjansa salaisesti Brangienille. Kuningatar
iloitsi siitä suuresti ja antoi ilvehtijälle palkinnoksi kymmenen
naulaa kultaa ja sanoi kuninkaalle, että Irlannin kuningatar, hänen
äitinsä, oli lähettänyt hänelle tämän rakkaan lahjan. Isolde antoi
kultasepän kovertaa koiraa varten erityisen kullalla ja kalleilla
kivillä koristetun seinäkomeron ja jos hän jonnekin meni, otti hän aina
sen mukaansa ystävänsä muistoksi. Ja joka kerta kun hän katseli sitä,
haihtui suru, tuska ja kaipaus hänen sydämestään.

Ensin ei Isolde oikein käsittänyt koirassa piilevää lumoa. Että hän
niin suurella mielihyvällä sitä katseli, johtui varmaankin siitä, että
lahja tuli Tristanilta, niin hän ajatteli; ystävän ajatus varmaan
huojensi hänen huoltaan. Mutta eräänä päivänä tuli hän vakuutetuksi
siitä, että eläimessä oli taikaa ja että jo yksin kulkusen helinä
hurmasi hänen sydäntään.

"Oi", ajatteli hän, "sopiiko minun nauttia tästä huojennuksesta,
sill'aikaa kun Tristan on onneton? Hän olisi voinut pitää tuon
lumotun koiran itse ja unohtaa siten tuskansa; mutta hän on jalosta
myötätunnosta minua kohtaan katsonut paremmaksi lähettää sen minulle,
antaa minulle ilon ja pitää itse surun. Mutta näin ei saa olla;
Tristan, minä tahdon kärsiä yhtä kauan kuin sinäkin kärsit."

Isolde otti taikakulkusen, helisytti sitä vielä viimeisen kerran,
irroitti sen varovaisesti ja heitti sen sitten avonaisesta ikkunasta
meren syvyyteen.



XV.

Isolde Valkokäsi.


Rakastavaiset eivät voineet elää eivätkä kuolla ilman toisiaan. Kun he
olivat erossa, ei heillä ollut oikeaa elämää eikä kuolemaa, vaan elämä
ja kuolema yht'aikaa.

Monien merten, maiden ja mannerten halki matkasi Tristan koettaen
paeta onnettomuuttaan. Hän kävi myös Loonnois'n maassa, jossa Rohalt
Sanan-Pitäjä otti hänet vastaan riemunkyynelin; mutta kun Tristanin
mielentila ei antanut myöten asettua lepoon hänen maahansa, lähti hän
jälleen samoamaan herttua- ja kuningaskuntia etsien seikkailuja ja
unhoitusta. Vaeltaen Loonnois'n maasta Friisin maahan, Friisin maasta
Ganoie'han Saksasta Espanjaan, palveli hän monta herraa ja suoritti
monia urotöitä. Mutta kahteen vuoteen ei hän saanut mitään kuulumisia
Cornwallista, ei pienintä viestiä, ei merkkiä. Silloin hän tuli siihen
uskoon, että Isolden mieli oli kääntynyt pois hänestä ja että hän oli
unhoittanut ystävänsä.

Sattuipa sitten, että hän kerran ratsastaessaan kahden Gorvenalin
kanssa osui Bretagnen maan rajojen sisälle. He matkasivat hävitetyn
seudun halki: kaikkialla vain muurien raunioita, asumattomia kyliä,
tulen tuhoamia kenttiä, ja heidän hevosensa polkivat vain tuhkaa ja
soraa. Autiolla nummella tuli Tristan tällaisiin mietteisiin:

"Minä olen kyllästynyt ja väsynyt. Mitä hyödyttää tämä seikkaileminen?
Sydämeni nainen on kaukana, enkä enää koskaan saa häntä nähdä. Kahteen
vuoteen ei hän ole tarvinnut minua. Ei sanantuojaa häneltä.
Tintagelissa kuningas kunnioittaa ja palvelee häntä; hän elää ilossa.
Epäilemättä suoritti lumokoiran kulkunen hyvin tehtävänsä! Hän on
unohtanut minut ja vähät hän välittää enää muinaisista suruista ja
iloista; vähät hän välittää minusta kulkuriraukasta, joka täällä
harhailen hävitetyssä maassa. Mutta minä, minä en voi koskaan unhoittaa
häntä, joka minut on unhoittanut! En koskaan ole löytävä sitä, joka
parantaisi minun haavani!"

Kaksi päivää Tristan ja Gorvenal ratsastivat näin näkemättä ainoatakaan
ihmistä, kukkoa tai koiraa. Kolmantena päivänä iltarukouksen hetkellä
he saapuivat erään kukkulan luo, jonka huipulla kohosi vanha kappeli ja
aivan sen vieressä erakon maja. Erakolla ei ollut yllään kudottuja
vaatteita, vaan kauriin nahka ja joitakin villan riekaleita. Polvillaan
maassa, paljain säärin ja käsivarsin, hän rukoili Maria-Magdaleenaa
opettamaan itselleen oikean rukouksen taitoa. Hän toivotti vaeltajat
tervetulleiksi, ja sill'aikaa kun Gorvenal hoiteli hevosia, riisui hän
Tristanilta varustukset ja alkoi asetella esiin ruokaa. Hänellä ei
ollut suuria herkkuja tarjottavana, kuitenkin oli hänellä tuhkalla
sekotettua kauraleipää ja lähdevettä. Aterian jälkeen, kun yö jo oli
mailla ja kun he istuivat tulen ympärillä lämmittelemässä, kysyi
Tristan isännältään, mikä tämä raunioitunut maa oli.

"Jalo herra", sanoi erakko, "tämä on Bretagnen maa ja herttua Hoelin
hallinta-alaa. Tämä oli ennen kaunis maa täynnä niittyjä ja
viljelyksiä; kaikkialla oli myllyjä, omenapuita, taloja. Mutta
kreivi Riol de Nantes on käynyt täällä tuhoja tekemässä; hänen
muonankerääjänsä ovat ryöstäneet ja polttaneet seudun putipuhtaaksi.
Hänen miehillään on nyt tavaraa ja rikkautta pitkäksi aikaa; sellaista
on sota."

"Veljeni", sanoi Tristan, "minkätähden on kreivi Riol täten häväissyt
herraanne Hoelia?"

"Kerronpa siis teille, ylväs herra, sodan aiheen. Tietäkää siis, että
Riol oli herttua Hoelin vasalli. Mutta herttualla on tytär, kauniimpi
kuin kaikki maailman kuninkaantyttäret, ja kreivi Riol tahtoi naida
hänet. Mutta hänen isänsä kieltäytyi antamasta häntä vasallille ja
kreivi Riol yritti ryöstää hänet väkisin. Monta on menettänyt henkensä
tässä riidassa."

Tristan kysyi:

"Vieläkö herttua Hoel jaksaa tehdä vastarintaa?"

"Vaikeata se on, jalo herra. Kuitenkin hänen viimeinen linnansa,
Carhaix, pitää vielä puoliaan, sillä sen muurit ovat lujat ja luja on
myös herttua Hoelin pojan, tuon kunnon ritari Kaherdinin sydän. Mutta
vihollinen ahdistaa heitä ankarasti ja näännyttää heitä nälällä.
Tuskinpa he enää kauan kestävät!"

Tristan kysyi, kuinka kaukana oli Carhaixin linna.

"Sire, ainoastaan kahden peninkulman päässä."

He erosivat toisistaan ja paneutuivat levolle. Aamulla, sittenkun
erakko oli laulanut aamuvirtensä ja matkamiehet olivat jakaneet hänen
kanssaan tuhkansekaisen kauraleivän, lausui Tristan jäähyväiset tuolle
kunnon kuomalle ja lähti ratsastamaan kohti Carhaixia.

Kun hän pysähtyi suljettujen muurien eteen, näki hän vahtipaikalla
miesjoukon ja kysyi herttuaa. Hoel olikin itse poikansa Kaherdinin
kanssa samassa joukossa. Hän astui esiin ja Tristan puhui hänelle
seuraavasti:

"Minä olen Tristan, Loonnois'n kuningas, ja Mark, Cornwallin kuningas,
on enoni. Olen saanut kuulla, jalo herra, että teidän vasallinne ovat
tehneet teille vääryyttä ja olen tullut tarjoamaan teille apuani."

"Jatkakaa vain matkaanne, sire Tristan, ja Jumala teitä palkitkoon!
Kuinka voisimme ottaa teidät joukkoomme? Meillä ei ole enää
ravintoaineita, ei viljaa, ei enää mitään muuta kuin papuja ja
kauroja."

"Entä sitten!" sanoi Tristan. "Minä olen elänyt kaksi vuotta korvessa
pelkillä ruohoilla, puunjuurilla ja yrteillä, ja tietäkää, että olin
tuohon elämäntapaan tyytyväinen. Käskekää avaamaan minulle portit."

Silloin sanoi Kaherdin:

"Päästäkää hänet sisälle, isäni, koska hän kerran on niin rohkea, ja
sallikaa hänen jakaa kanssamme hyvät ja pahat päivät."

He ottivat hänet vastaan suurin kunnianosoituksin. Kaherdin näytti
vieraalleen linnoituksen lujat muurit ja paaluvarustuksella ympäröidyn
päätornin, jota jousimiehet vartioivat. Ampumareijistä hän osoitti
tasankoa, jonka reunassa kaukana näkyi herttua Riolin pystyttämät
teltat ja huippukatot. Kun he olivat päässeet itse linnan ovelle, sanoi
Kaherdin Tristanille:

"Nyt, jalo ystäväni, menemme saliin, jossa äitini ja sisareni
asustavat."

Käsi kädessä he astuivat naisten huoneeseen. Äiti ja tytär istuivat
par'aikaa ompelemassa kultakirjailua ja samalla he lauloivat hiljaista
kehruulaulua. Laulu esitti Kauniin Doetten tarinaa, miten tämä
orapihlajan varjossa istuen turhaan odottaa ja ikävöi ystäväänsä
Doonia. Tristan tervehti heitä ja he tekivät vastatervehdyksen, sitten
nuo molemmat ritarit istuutuivat heidän vierelleen. Kaherdin osoitti
messukaapua, jota hänen äitinsä kirjaili:

"Katsokaa", sanoi hän, "jalo ystäväni Tristan, miten taitava äitini
on sormistaan: ei kukaan osaa niin ihanasti koristaa messukaapuja
ja -kasukoita. Hän ompelee niitä lahjoittaakseen ne köyhille kirkoille.
Ja miten sulavasti kultalanka sisareni käsissä piirtyy tuolle valkealle
silkille! Tosiaankaan ei sinua, suloinen sisareni, turhan vuoksi
nimitetä Isolde Valkokädeksi!"

Kuultuaan, että hänen nimensä oli Isolde, Tristan hymyili ja katsoi
häneen ystävällisemmin.

Kreivi Riol oli pystyttänyt leirinsä kolmen peninkulman päähän
Carhaixista ja moneen päivään eivät herttua Hoelin miehet enää olleet
uskaltaneet jättää muurisuojuksiaan. Mutta seuraavana päivänä Tristan,
Kaherdin ja kaksitoista nuorta ritaria hyökkäsivät ulos Carhaixista
pantsarihaarniskassa ja kypärät päässä ja ratsastivat kuusimetsän
peitossa aivan vihollisten telttojen lähelle. Sitten syöksyen esiin
väijytyspaikastaan he anastivat väkivallalla kreivi Riolin kuormaston.
Siitä päivästä lähtien he monenlaisia juonia käyttäen ja sankaritöitä
suorittaen ahdistivat lakkaamatta hänen joukkoaan, haavoittivat ja
tappoivat hänen miehiään ja särkivät lopulta kokonaan hänen huonosti
varjellun leirinsä, eivätkä he koskaan palanneet Carhaixiin tuomatta
jotakin saalista mukanaan. Näillä retkillä Tristan ja Kaherdin
kiintyivät toisiinsa niin lujilla luottamuksen ja hellyyden siteillä,
että he ikuisiksi ajoiksi tekivät keskenään ystävyyden ja toveruuden
liiton. Eivätkä he milloinkaan tätä vannottua sanaansa rikkoneet, kuten
tarinastakin myöhemmin saamme nähdä.

Näiltä yhteisiltä retkeilyiltä palatessaan he haastelivat keskenään
kaikenlaisista ritari- ja hovielämää koskevista asioista, eikä Kaherdin
tällöin koskaan laiminlyönyt rakkaalle toverilleen ylistää sisartaan
Isolde Valkokättä, tuota vaatimatonta ja kaunista impeä.

Eräänä aamuna, juuri auringonnousun hetkellä, laskeutui muuan tähystäjä
kiireimmän kautta alas tornistaan huutaen:

"Herrat ritarit, olette liian kauan nukkuneet! Nouskaa, Riol on
hyökännyt kimppuumme!"

Ritarit ja kaikki muu kansa asestautuivat ja riensivät muureille: he
näkivät koko tasangon välkkyvän kypäreistä. Lippujen liehuessa koko
Riolin sotajoukko ratsasti linnaa kohti kauniissa järjestyksessä.
Herttua Hoel ja Kaherdin joutuivat jo porttien edessä otteluun. Jousen
kantaman päähän päästyään viholliset pysähdyttivät hevosensa ja nuolet
lankesivat heidän päälleen niinkuin huhtikuinen sade.

Mutta myöskin Tristan varustautui taisteluun, niiden kanssa, jotka
tähystäjä viimeiseksi oli herättänyt. Hän kiinnittää olkanauhat, pukee
ylleen nutun ja ihokkaat ja kultaiset kannustimet; hän vyöttää
vartalonsa rautapaitaan ja painaa kypärän päähänsä; sitten nousee hän
hevosen selkään, kannustaa sen kentälle ja kilpi koholla rintansa
edessä hän hyökkää esiin huutaen: "Carhaix!" Jo olikin aika hänen tulla
apuun, sillä jo alkoivat Hoelin miehet peräytyä. Kaunis oli nähdä tuota
taistelun tuoksinaa, kuinka siinä uupuneet hevoset ja haavoittuneet
vasallit ja nuoret ritarit hurjasti iskivät ja temmelsivät, niin että
ruoho värjäytyi verenpunaiseksi heidän allaan. Joukkonsa etunenässä oli
Kaherdin ylpeästi pysähtynyt nähdessään erään uljaan paroonin, kreivi
Riolin veljen, syöksyvän häntä vastaan. Molemmat ryntäsivät toisiaan
kohti keihäs ojolla. Nantesilainen katkaisi omansa voimatta tuottaa
mitään vahinkoa Kaherdinille, joka hyvin tähdätyllä iskulla löi syrjään
vastustajansa kilven ja syöksi kirkkaan keihäänsä vartta myöten hänen
kylkeensä. Ritari höltyy satulasta ja putoaa maahan.

Kuullessaan veljensä huudon herttua Riol lasketti täyttä ravia
Kaherdinia vastaan. Mutta Tristan tukkesi häneltä tien. Heidän
iskiessään yhteen Tristanin keihäs taittui ja Riolin keihäs tunkeutui
hevosen rintaan, niin että se kaatui kuoliaana maahan. Tristan, joka
heti oli hypähtänyt seisaalleen, huusi, kirkas säilä kädessään:

"Raukka, kurja kuolema sille, joka haavoittaa hevosen ja väistää itse
isäntää! Etpä hengissä pääse tästä pälkähästä."

"Senpä varsin valehtelet!" vastasi Riol kannustaen ratsunsa häntä
vastaan.

Mutta Tristan vältti taitavasti iskun ja kohottaen käsivartensa antoi
samassa hyvän kalpansa täydellä voimalla pudota Riolin kypärälle, jonka
kehys ja nenänsuojus särkyivät. Miekka soljahti ritarin olalta hevosen
kylkeen, hevonen horjahti ja kaatui vuorostaan. Riol pääsi kuitenkin
sen alta jälleen pystyyn. Nyt molemmat hyökkäävät toisiaan vastaan
jalkaisin, rikotuin kilvin, murtunein haarniskoin; lopulta sai Tristan
isketyksi Riolia kypärään niin ankarasti, että kehys kokonaan irtautui
ja parooni vaipui polviensa ja käsiensä varaan.

"Nousepas vielä, jos voit, vasalli", huusi hänelle Tristan, "onneton
oli se hetki, jona astuit tälle kedolle, sillä nyt on sinun kuoltava!"

Riol yritti vielä nousta seisaalleen, mutta Tristan kaatoi hänet vielä
kerran iskulla, joka kokonaan mursi kypärän. Riol rukoili armoa ja
Tristan otti hänen miekkansa.

Riol lupasi antautua herttua Hoelin vangiksi, vannoa hänelle uudelleen
uskollisuutta ja rakentaa ennalleen poltetut linnat ja kylät.

Kun voittajat olivat saapuneet takaisin Carhaixiin, sanoi Kaherdin
isälleen:

"Sire, pyytäkää Tristania jäämään luoksenne; ei ole olemassa ketään sen
parempaa ritaria ja teidän maanne tarvitsee hänen laistaan uljasta
paroonia."

Neuvoteltuaan miestensä kanssa herttua Hoel kutsui luokseen Tristanin:

"Ystäväni, en osaa tarpeeksi osoittaa teille ystävyyttäni,
sillä te olette pelastanut tämän maan. Tahdon siis maksaa velkani
teille. Tyttäreni Isolde Valkokäsi on herttuoiden, kuninkaiden ja
kuningattarien jälkeläinen. Ottakaa hänet, minä annan hänet teille."

"Sire, minä otan hänet", vastasi Tristan.

Oi, arvon herrat, miksi sanoikaan hän tuon sanan! Mutta sen sanan
vuoksi täytyi hänen kuolla.

       *       *       *       *       *

Päivä ja hetki on määrätty. Herttua saapuu paikalle ystävineen, samoin
Tristan. Hovipappi messuaa. Kaikkien läsnäollessa, kappelin ovella,
Pyhän Kirkon määräysten mukaan Tristan nai Isolde Valkokäden. Häät
olivat komeat ja suuret.

Mutta kun yö saapui ja Tristanin miehet riisuivat häneltä hääpuvun,
niin tapahtui, että vetäessään pois liian ahdasta hihaa he sattuivat
samalla irroittamaan ja pudottamaan hänen sormestaan Isolde
Vaaleahiuksen jaspis-sormuksen. Se kieri helisten lattiapaadelle.
Tristan näkee sen. Silloin hänen entinen rakkautensa taas herää ja hän
tuntee tehneensä rikoksen.

Hänen mieleensä muistui se päivä, jona Isolde Vaaleahius oli antanut
hänelle tuon sormuksen: metsässä, jossa Isolde hänen vuokseen oli
kärsinyt kaikkea puutetta. Ja nukkuessaan toisen Isolden vierellä
Tristan näki koko ajan mielessään Morois'n metsämajan. Mikä petollinen
mielle olikaan saanut hänen sydämensä syyttämään ystäväänsä petoksesta?
Isolde kärsi kaikki hänen vuokseen, ja hän yksin oli pettänyt hänet.
Mutta häntä säälitti myöskin vaimonsa Isolde, tuo vaatimaton ja
ihanainen. Molemmat Isoldet olivat rakastaneet häntä onnettomuudekseen.
Molemmat oli hän pettänyt.

Mutta Isolde Valkokäsi kummasteli sitä, että Tristan huokaili hänen
vierellään. Vihdoin sanoi hän hieman kainostellen:

"Rakas herrani, olenko jollakin tavoin loukannut teitä? Minkätähden
ette anna minulle yhtä ainukaista suudelmaa? Sanokaa siis minulle
vikani, jotta tietäisin sen ja voisin sen sovittaa, jos voin."

"Ystäväni", sanoi Tristan, "älkää vihastuko, mutta minulla on teille
muuan tunnustus tehtävänä. Muinoin eräässä toisessa maassa taistelin
lohikäärmettä vastaan ja olin vähällä joutua sen uhriksi, kun äkkiä
muistin turvata Jumalan Äitiin; lupasin hänelle, kun hän vapautti minut
hirviön vallasta, että, jos milloinkaan ottaisin itselleni vaimon, niin
kieltäytyisin yhden vuoden ajan häntä hyväilemästä ja syleilemästä."

"Siispä minä kestän kohtaloni nurisematta", sanoi Isolde Valkokäsi.

Mutta kun hänen kamarineitonsa seuraavana aamuna pukivat hänet naidun
naisen pukuun, niin hän hymyili surullisesti ajatellessaan; ettei
hänellä oikeastaan ollut oikeutta sellaisiin koristuksiin.



XVI.

Kaherdin.


Muutama päivä myöhemmin lähtivät herttua Hoel vouteineen ja
metsästäjineen sekä Tristan, Isolde Valkokäsi ja Kaherdin yhdessä
metsästämään. Eräällä ahtaalla tiellä Tristan ratsasti Kaherdinin
vasemmalla puolella ja Kaherdin ohjasi oikealla kädellään suitsista
Isolde Valkokäden ratsua. Hevonen hypähti syrjään ja astui
vesilätäkköön ja sen kaviot loiskahuttivat niin paljon vettä Isolden
vaatteille, että hän tuli läpimäräksi yläpuolelle polvien. Hän huudahti
ja opasti keveällä kannuksen iskulla ratsunsa oikealle tielle päästäen
samalla ilmoille niin heleän naurun, että Kaherdin kysyi:

"Armas sisar, mille sinä naurat?"

"Eräälle ajatukselle, joka juuri juolahti mieleeni, armas veli. Kun tuo
vesi läikähti polvelleni, sanoin sille mielessäni: 'Vesi, olet
rohkeampi kuin milloinkaan rohkea Tristan.' Sille minä nauroin. Mutta
jo olen liikoja puhunut, veljeni, ja minä kadun."

Hämmästyneenä ahdisteli Kaherdin häntä niin kauan kysymyksillään,
kunnes hän vihdoin sanoi totuuden ja ilmaisi hääyönsä salaisuuden.

Samassa sai Tristan heidät kiinni ja he ratsastivat kolmisin
äänettöminä metsästysmajalle. Siellä pyysi Kaherdin Tristania
puheilleen ja sanoi hänelle:

"Sire Tristan, sisareni on ilmaissut minulle hääyönsä salaisuuden.
Pidin teitä vertaisena ja toverina. Mutta te olette pettänyt
luottamuksen ja häväissyt sukulaissuhteemme. Jos ette siis vastakaan
tee minulle oikeutta, niin tietäkää, että haastan teidät taisteluun."

Tristan vastasi:

"Niin, olen saapunut keskuuteenne onnettomuudeksenne. Mutta tiedä siis
koko kurjuuteni, armas, lempeä ystävä, veli ja toveri, niin ehkä
sydämesi siitä heltyy. Tiedä, että minulla on toinen Isolde, kauniimpi
kuin kaikki maailman naiset, joka on paljon kärsinyt ja yhä vielä
kärsii tähteni. Totta on, että sisaresi rakastaa minua ja pitää minua
kunniassa, mutta rakkaudesta minuun tuo toinen Isolde pitää vielä
suuremmassa kunniassa kuin sisaresi minua erästä koiraa, jonka olen
hänelle antanut. Tule, lopettakaamme tähän tämä metsästys, seuraa minua
sinne, minne nyt sinut vien, ja saat tietää elämäni onnettomuuden."

Tristan käänsi hevosensa, Kaherdin ohjasi omansa samalle tielle.
Sanaakaan sanomatta he täten ratsastivat korven synkimpään kolkkaan.
Siellä paljasti Tristan elämänsä vaiheet Kaherdinille. Hän kertoi,
miten hän merellä muinoin oli tyhjentänyt rakkauden ja kuoleman kalkin
ja hän kertoi paroonien ja kääpiön kavalluksen, miten kuningatar
vietiin polttoroviolle, heitettiin spitaalisille ja miten he rakastivat
toisiaan autiossa korvessa, miten hän oli luovuttanut hänet takaisin
kuningas Markille ja miten hän lopuksi paettuaan häntä oli tahtonut
rakastaa Isolde Valkokättä, mutta miten hän kuitenkin nyt oli varma
siitä, ettei hän voinut elää eikä kuolla ilman kuningatarta.

Kaherdin vaikenee ja ihmettelee. Hän tuntee tahtomattaankin vihansa
lauhtuvan.

"Ystävä", sanoo hän vihdoin, "olenpa saanut kuulla ihmeellisiä sanoja
ja te olette liikuttanut minun sydämeni sääliin: sillä te olette
kestänyt sellaisia onnettomuuksia, joista Jumala meitä itsekutakin
varjelkoon! Palatkaamme Carhaixiin: kolmantena päivänä olen, jos voin,
sanova tästä asiasta teille mielipiteeni."

Huoneessaan Tintagelissa Isolde Vaaleahius huokaa ja ikävöi Tristania.
Ijäti rakastaa häntä, siinä hänen ainoa ajatuksensa ja toivonsa.
Tristanissa on koko hänen sielunsa kaipaus ja kahteen pitkään vuoteen
ei hän ole kuullut mitään hänestä. Missä hän on? Missä maassa? Elääkö
hän edes?

Huoneessaan istuu Isolde Vaaleahius ja laulaa surullista
rakkaudenlaulua. Siinä kerrottiin, miten Guron vangittiin ja surmattiin
sen naisen tähden, jota hän rakasti yli kaiken, ja kuinka kreivi sitten
kavalasti syötti Guronin sydämen vaimolleen ja kuinka tämä oli suruunsa
menehtyä.

Kuningatar laulaa hiljaa hyräillen ja säestää lauluaan harpulla. Hänen
kätensä ovat kauniit, laulu hyvä ja lempeä ja matala on hänen äänensä.

Silloin saapuu hänen luokseen Kariado, muuan rikas kreivi
kaukosaarilta. Hän oli tullut Tintageliin tarjoamaan kuningattarelle
palvelustaan ja Tristanin lähdettyä oli hän jo useamman kerran
yrittänyt mielistellä kuningatarta. Mutta kuningatar oli aina torjunut
hänen lähestymisensä. Hän oli kaunis ritari, ylpeä ja korskea, mutta
hän oli urheampi naisten huoneissa kuin taistelukentällä. Kun hän nyt
tapasi Isolden laulamassa surulauluaan, sanoi hän nauraen:

"Arvon rouva, teidän laulunne on surullinen kuin merikotkan valitus!
Sanotaan, että merikotkan laulu merkitsee kuolemaa. Varmaankin teidän
laulunne tietää minun kuolemaani: sillä minä kuolen rakkaudesta
teihin!"

"Olkoonpa vaikka niin", vastasi Isolde. "Toivoisin melkein, että
lauluni tietäisi teidän kuolemaanne, sillä koskaan ette ole saapunut
luokseni tuomatta jotakin murheen sanomaa. Merikotkan tai huuhkajan
tavoin olette huhuilleet pahaa Tristanista. Mikä huono uutinen on
teillä tänään minulle kerrottavana?"

Kariado vastasi:

"Kuningatar, olette suuttunut, en tiedä, mistä, mutta hullu olisin, jos
siitä välittäisin. Vaikkapa merikotkan laulu tietäisikin kuolemaani,
niin tällainen on se huono sanoma, jonka huuhkaja tällä kertaa huhuu:
Nyt olette, rouva Isolde, kadottanut ystävänne Tristanin. Hän on
ottanut itselleen vaimon vieraassa maassa. Vast'edes voitte katsoa
itsellenne muuta ystävää, sillä hän on hyljännyt rakkautenne. Hän on
suurella loistolla ja komeudella viettänyt häitä Isolde Valkokäden,
Bretagnen herttuan tyttären kanssa."

Kariado lähtee pois vihaisena. Isolde Vaaleahius painaa päänsä alas ja
itkee.

Kolmantena päivänä kutsui Kaherdin luokseen Tristanin.

"Ystäväni, olen kysynyt neuvoa sydämeltäni. Jos asia todellakin on,
kuten olette sanonut, niin elämä teille tässä maassa on pelkkää
vankeutta ja hulluutta, eikä siitä voi koitua mitään hyvää ei
itsellenne eikä sisarelleni Isolde Valkokädelle. Siispä kuulkaa minun
ehdotustani: Me purjehdimme yhdessä Tintageliin; te saatte nähdä
kuningattaren ja silloin myös saatte nähdä, kaipaako hän teitä vieläkin
ja onko hän teille uskollinen. Jos hän on teidät unhoittanut, niin
ehkäpä tekin silloin voitte tuntea hellempiä tunteita sisartani
Isoldea, tuota hiljaista ja ihanaista kohtaan."

"Veljeni", sanoi Tristan, "totta on, mitä sanotaan: miehen sydän on
kallisarvoisempi kuin kokonaisen valtakunnan aarteet."

Heti sen jälkeen Tristan ja Kaherdin tarttuivat sauvaan ja pukeutuivat
pyhiinvaeltajakaapuun, ikäänkuin he olisivat olleet lähdössä kaukaiseen
maahan pyhien haudoille. He ottivat jäähyväiset herttua Hoelilta.
Tristan otti mukaansa Gorvenalin ja Kaherdin yhden ainoan
aseenkantajan. Salaa he varustivat laivan lähtökuntoon ja purjehtivat
Cornwalliin.

Tuuli oli heille suopea ja myötäinen ja eräänä aamuna ennen
päivänkoittoa he laskivat maihin erään pienen aution lahdelman suojassa
lähellä Tintagelia. Lidanin linna oli myös siinä lähellä. Varmastikin
tuo kunnon vouti Dinas Lidanilainen oli suova heille asunnon ja salaava
kaikilta heiltä tulonsa.

Aamun koitossa nuo molemmat ystävykset lähtivät nousemaan Lidanin
linnaa kohti, mutta silloin näkivät he takanaan miehen, joka ratsasti
samaa tietä. He peittäytyivät metsän suojaan, ja mies ratsasti ohitse
heitä huomaamatta, sillä hän nuokkui puoli-unessa hevosen selässä.
Tristan tunsi hänet:

"Veljeni", sanoi hän hiljaa Kaherdinille, "tuo mies on Dinas
Lidanilainen itse. Hän nukkuu. Varmaankin tulee hän armaansa luota ja
uneksii vielä hänestä; ei olisi soveliasta nyt häntä herättää, mutta
seuraa minua kaukaa."

Tristan ehätti kiinni Dinaksen, tarttui hiljaa hänen hevosensa suitsiin
ja kulki sitten äänettömästi hänen vierellään. Vihdoin hevonen teki
pienen käännähdyksen ja nukkuva heräsi. Hän avaa silmänsä, näkee
Tristanin, ei usko silmiään:

"Sinäkö, Tristan, siinä! Jumala siunatkoon tätä hetkeä, jona jälleen
näen sinut: olen sinua niin odottanut."

"Ystäväni, Jumala olkoon kanssasi! Mitä uutisia on sinulla
kuningattaresta?"

"Voi, ystävä, raskaita uutisia. Kuningas rakastaa häntä ja tahtoo
juhlia häntä, mutta siitä asti, kun sinä lähdit maanpakoon, hän vain
riutuu ja ikävöi sinua. Voi miksi tuletkaan hänen näkyviinsä! Tahdotko
vieläkin etsiä hänen kuolemaansa ja omaasi? Tristan, sääli kuningatarta
ja jätä hänet rauhaan!"

"Ystävä", sanoi Tristan, "tee minulle yksi palvelus: kätke minut
linnaasi, lähetä hänelle tervehdykseni ja järjestä niin, että saan
nähdä hänet yhden ainoan kerran."

Dinas vastasi:

"Valtiattareni käy minulle sääliksi, en lähetä tervehdystäsi, ellen
tiedä varmaan, että hän yhä edelleen on sinulle rakkain kaikista
naisista maan päällä."

"Oi, sire, sanokaa hänelle, että hän yhä vielä on minulle rakkain
kaikista naisista maan päällä, ja se on totinen tosi."

"Siispä seuraa minua, Tristan, tahdon auttaa sinua edesottamisessasi."

Vouti majoitti Lidaniin Tristanin, Gorvenalin, Kaherdinin ja hänen
aseenkantajansa, ja kun Tristan oli hänelle yksityiskohtia myöten
kertonut elämänsä tarinan, lähti Dinas Tintageliin kuulemaan hovin
uutisia. Hän sai tietää, että kolmen päivän kuluttua kuningatar Isolde,
kuningas Mark ja kaikki hänen asemiehensä ja metsästäjänsä tulisivat
lähtemään Tintagelista Valko-Nummen linnaan, jossa valmistettiin
suuria metsästysjuhlia. Silloin Tristan uskoi voudille viheriän
jaspis-sormuksensa ja ne tervehdykset, jotka hänen tuli viedä
Tristanilta kuningattarelle.



XVII.

Dinas Lidanilainen.


Dinas palasi siis takaisin Tintageliin, nousi porraspenkereitä ylös ja
astui saliin. Siellä koruteltan alla kuningas Mark ja Isolde Vaaleahius
istuivat shakkia pelaamassa. Dinas istuutui jakkaralle kuningattaren
viereen ikäänkuin katsellakseen hänen peliään ja kaksi kertaa ikäänkuin
osoittaakseen nappuloita hän laski kätensä shakkilaudalle: toisella
kertaa Isolde huomasi hänen sormessaan jaspis-sormuksen. Samassa oli
hän saanut pelistä tarpeekseen. Hän tuuppasi keveästi Dinaksen
käsivartta, niin että useampia nappuloita kaatui sekaisin.

"Nähkääs nyt, vouti", sanoi hän, "olette sekoittanut pelini niin, etten
voi jatkaa."

Mark menee pois salista, Isolde vetäytyy omaan huoneeseensa ja viittaa
voutia seuraamaan.

"Ystävä, olette varmaan Tristanin sanansaattaja?"

"Olen, kuningatar, hän on Lidanissa, piilossa minun linnassani."

"Onko totta, että hän on ottanut itselleen vaimon Bretagnessa?"

"Kuningatar, teille on puhuttu totta. Mutta hän vakuuttaa, ettei hän
ole teitä pettänyt, ettei hänen elämässään ole yhtään hetkeä, jona hän
ei olisi rakastanut teitä enemmän kuin kaikkia muita naisia maan
päällä, että hän kuolee, ellei hän saa nähdä teitä edes yhden ainoan
kerran; hän rukoilee teitä antamaan siihen suostumuksenne sen lupauksen
nimessä, jonka annoitte hänelle silloin, kun viimeksi puhuitte
keskenänne."

Kuningatar vaikeni hetkisen muistaen tuota toista Isoldea. Vihdoin hän
vastasi:

"Niin, viimeksi kun hänet näin, sanoin hänelle: 'Jos joskus vain näen
jaspis-sormuksen, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä
minua täyttämästä ystäväni tahtoa, olkoon se sitten viisasta tai
mieletöntä...'"

"Kuningatar, kahden päivän päästä hovi jättää Tintagelin asettuakseen
Valko-Nummelle. Tristan pyytää ilmoittaa, että hän silloin on tien
varrella orjantappurapensaikossa lymyssä. Hän pyytää, että säälisitte
häntä."

"Ystävä, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua
täyttämästä ystäväni tahtoa."

Määräpäivänä, kun koko Markin hovi teki lähtöä Tintagelista, Tristan ja
Gorvenal, Kaherdin ja hänen aseenkantajansa pukeutuivat kypärään ja
rautapaitaan, ottivat miekkansa ja kilpensä ja lähtivät salaisia
polkuja myöten sovitulle paikalle. Kaksi tietä johti metsän läpi
Valko-Nummelle: toinen oli kaunis ja sileä, siitä oli määrä kulkea hovi
joukkueen, toinen oli kivinen ja hyljätty. Tristan ja Kaherdin
lähettivät tätä viimemainittua myöten molemmat aseenkantajansa: heidän
tuli odottaa hevosten ja kilpien kanssa määräpaikalla. Itse he
häipyivät lehvien väliin ja kätkeytyivät pensaikkoon, ja sen eteen
Tristan asetti kuusamakierteisen pähkinäpuun oksan.

Pian näkyikin tiellä kuninkaallinen kulkue. Ensin tuli kuningas Markin
saattue, marsalkat ja majoittajat, kokit ja juomanlaskijat, kotipapit
ja koiranvartijat, jotka viimeksimainitut kulettivat vintti- ja
ajokoiria, sitten haukankantajat, jotka pitivät lintuja vasemmassa
kädessään, sitten metsästäjät, sitten ritarit ja paroonit, kaikki mitä
kauneimmassa järjestyksessä. He käyvät kaksitellen, hitaasti ja
arvokkaasti ja upeat ovat he katsella kultakirjailluin samettiloimin
verhottujen hevostensa selässä. Sitten tuli kuningas Mark, ja Kaherdin
ihaili suuresti hänen lähimpiä seuralaisiaan, jotka kaikki olivat
puetut kulta- ja purppuravaatteisiin.

Sitten tulee esiin kuningattaren kulkue. Ensin tulevat pesurouvat ja
kamarineidot, sitten paroonien ja kreivien vaimot ja tyttäret. He
kulkevat yksitellen, kullakin nuori ritari saattajanaan. Vihdoin tulee
esiin ratsu, jonka selässä istuu nainen, jonka vertaa kauneudessa ei
Kaherdin vielä ikinä ole nähnyt. Hän on sekä kasvoiltaan että
vartaloltaan sorea. Hänen lantionsa ovat tyttömäiset, silmäkarvansa
hienopiirteiset, silmänsä hymyilevät, hampaansa pienet ja somat. Hän on
punaisessa puvussa ja kullasta ja jalokivistä tehty ripa kimaltelee
hänen hienolla otsallaan.

"Tuo on siis kuningatar", sanoo Kaherdin hiljaa.

"Kuningatar!" vastaa Tristan, "ei, se on Camille, palvelijanainen."

Sitten seuraa ruskean hevon selässä toinen neiti, valkoisempi kuin
helmikuun lumi, helottavampi kuin ruusu; hänen silmänsä tuikkivat
niinkuin tähden värinä lähteessä.

"Nyt näen kuningattaren", sanoo Kaherdin.

"Ei, tuo on Brangien Uskollinen", sanoo Tristan.

Mutta äkkiä valkeni tie, ikäänkuin aurinko olisi häikäisten puhkaissut
suurien puiden siimeksen, ja Isolde Vaaleahius ratsasti esiin. Herttua
Andret, jota Jumala rangaiskoon, ratsasti hänen oikealla sivullaan.

Tällä hetkellä kohosi pensaikosta ilmoille leivosten ja peipposten
liverrys, ja Tristan vuodatti näihin säveleihin koko sielunsa
hellyyden.

Kuningatar ymmärtää ystävänsä sanoman. Hän huomaa kuusaman kiertämän
pähkinäpuun oksan ja ajattelee sydämessään: "Niin on laitamme, ystävä,
et sinä ilman minua, enkä minä ilman sinua." Hän pysähdyttää ratsunsa,
astuu alas sen selästä, lähestyy erästä palvelijaneitoa, joka kantaa
kalliilla kivillä koristettua leposijaa; siinä purppuramatolla makaa
pieni Helu-Lelu. Hän ottaa sen syliinsä, hyväilee sitä, sivelee sitä
hermeliinihihallaan, hellittelee sitä kaikin tavoin. Sitten pantuaan
sen takaisin sijalleen hän kääntyy okaisen pensaikon puoleen ja sanoo
korkealla äänellä:

"Metsän linnut, jotka olette minua ilahduttaneet lauluillanne, minä
kiitän teitä. Silläaikaa kun herrani Mark ratsastaa Valko-Nummelle,
tahdon viettää tämän illan Saint-Lubinin linnassa. Seuratkaa minua,
linnut, sinne; tänä iltana olen palkitseva teitä ruhtinaallisesti,
kuten hyviä lemmenlaulajia ainakin."

Tristan kätki nämä sanat sydämeensä ja iloitsi niistä. Mutta jo Andret
epäili jotakin. Hän auttoi kuningattaren jälleen satulaan ja kulkue
vieri eteenpäin.

Kuulkaapa siis, miten onnettomasti kävi. Sill'aikaa kun kuninkaallinen
kulkue vaelsi toista tietä, sattui eräs asestettu ritari nimeltä
Bleheri matkaamaan tuota toista tietä, jonka varrella Gorvenal ja
Kaherdinin aseenkantaja vartioivat herrojensa hevosia. Hän tunsi jo
kaukaa Gorvenalin ja Tristanin kilven. "Mitä näenkään?" ajatteli hän,
"tuohan on Gorvenal ja tuo toinen on varmasti Tristan." Hän kannusti
hevosensa heitä kohti ja huusi: "Tristan!" Mutta jo olivat molemmat
aseenkantajat kääntäneet hevosensa ja pakenivat minkä kerkisivät.
Bleheri nelisti heidän jälessään huutaen:

"Tristan! pysähdy, vannotan sinua siihen sankaruutesi nimessä!"

Mutta aseenkantajat eivät kääntyneet. Silloin Bleheri huusi:

"Tristan! pysähdy, minä vannotan sinua Isolde Vaaleahiuksen nimessä!"

Kolme kertaa hän täten rukoili pakenevia pysähtymään Isolde
Vaaleahiuksen nimessä. Turhaan, he katosivat, eikä Bleheri saanut
kiinni kuin yhden heidän hevosistaan, jonka hän otti voittosaaliina
mukaansa. Hän tuli Saint-Lubinin linnaan juuri samoihin aikoihin kuin
kuningatarkin saapui sinne. Ja tavattuaan hänet yksin, sanoi hän:

"Kuningatar, Tristan on tässä maassa. Näin hänet tuonoin tiellä. Hän
lähti pakoon. Kolme kertaa vannotin häntä pysähtymään Isolde
Vaaleahiuksen nimessä; mutta hän pelästyi siitä, eikä uskaltanut
pysähtyä."

"Jalo sire, te puhutte mieletöntä valhetta; miten voisi Tristan olla
tässä maassa? Miten olisi hän paennut teitä? Miten ei hän olisi
pysähtynyt minun nimeeni vannotettuna?"

"Ja kuitenkin, jalo rouva, olen nähnyt hänet, olenpa ottanut hänen
hevosensakin, jonka tuntomerkit ovat täysin selvät. Katsokaa itse,
tuolla se on."

Mutta Bleheri huomasi, että Isolde oli suuttunut. Häntä suretti se,
sillä hän rakasti Tristania ja Isoldea. Hän meni pois pahoillaan siitä,
että oli ollenkaan sanonut mitään.

Silloin Isolde rupesi itkemään ja sanoi: "Minä onneton, olen liian
kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Tristan pilkkaa ja
häpäisee minua! Ennen aikaan hän minun nimeeni vannotettuna olisi
uhmannut mitä vihollista tahansa! Hän on luonnostaan rohkea; jos hän
siis nyt on paennut Bleheritä, jos hän ei ole suvainnut pysähtyä
ystävänsä nimen kuullessaan, niin johtunee se varmasti siitä, että
toinen Isolde pitää häntä valloissaan. Miksi onkaan hän palannut? Hän
oli pettänyt minut ja nyt tahtoi hän lisäksi vielä häväistä minua. Eikö
entisissä kärsimyksissäni jo ole hänelle kylliksi? Palatkoon hänkin
siis vuorostaan häväistynä Isolde Valkokäden luo!"

Hän kutsutti tykönsä Perinis Uskollisen ja kertoi hänelle ne uutiset,
jotka Bleheri oli tuonut, ja lisäsi:

"Ystävä, hae Tristan käsiisi siltä syrjäpolulta, joka vie Tintagelista
Saint-Lubiniin. Sano hänelle, että kiellän häneltä tervehdykseni ja
että hän varokoon lähestymästä minua, sillä jos hän sen tekee, annan
palvelijaini häpeällisesti ajaa hänet pois."

Perinis etsiskeli siksi kunnes hän löysi Tristanin ja Kaherdinin. Hän
esitti heille kuningattaren viestin.

"Veljeni!" huudahti Tristan, "mitä sanotkaan! Kuinka olisin minä
paennut Bleheritä, kun meillä ei ole, kuten itsekin näet, edes hevosia!
Gorvenalilla oli ne hallussaan, mutta emme ole tavanneetkaan häntä
sovitulla paikalla ja etsiskelemme häntä vieläkin."

Samassa saapuivatkin Gorvenal ja Kaherdinin aseenkantaja; he kertoivat
seikkailunsa.

"Perinis, jalo, armas ystäväni", sanoi Tristan, "kiiruhda nopeasti
valtiattaresi luo. Sano hänelle, että lähetän hänelle rakkaan
tervehdykseni, että en ole millään rikkonut sitä kunnioitusta vastaan,
jonka olen hänelle velkapää, että hän on minulle rakkaampi kaikkia
muita naisia maan pinnalla; sano hänelle, että hän lähettäisi sinut
tuomaan minulle suosion sanoman; odotan tässä, kunnes palaat."

Perinis palasi kuningattaren luo ja kertoi kaikki, mitä hän oli nähnyt
ja kuullut. Mutta Isolde ei uskonut häntä:

"Voi, Perinis, sinä olit ennen minulle uskollinen ja vilpitön ja isäsi
määräsi sinut jo lapsesta alkaen minun palvelukseeni. Mutta Tristan,
tuo lumooja, on sinutkin voittanut puolelleen valheillaan ja
lahjoillaan. Sinäkin olet minut pettänyt, mene pois!"

Perinis polvistui hänen eteensä:

"Valtiatar, kuulenpa kovia sanoja. En koskaan elämässäni ole tuntenut
niin suurta surua kuin nyt. Mutta vähät minusta. Suren teidän
vuoksenne, rouva, kun noin syyttömästi solvaatte herraani Tristania;
liian myöhään olette katuva sitä."

"Mene, en usko sinua! Sinäkin Perinis, Perinis Uskollinen, olet minut
pettänyt!"

Kauan odotti Tristan, että Perinis saapuisi tuomaan hänelle
kuningattaren anteeksiantoa. Perinis ei tullut ollenkaan.

Aamulla pukeutuu Tristan väljään, repaleiseen kaapuun. Hän maalaa
sieltä täältä kasvonsa punaisella ja pähkinänviheriällä, niin että hän
on aivan spitaalisairaan näköinen. Hän ottaa toiseen käteensä
puulautasen almujen keräilyä varten ja toiseen helistimen.

Hän kulkee pitkin Saint-Lubinin katuja ja anelee kaikilta
ohikulkijoilta almua särähtävällä äänellä. Jospa hän saisi edes nähdä
kuningattaren!

Vihdoin hän astuu ulos linnastaan; Brangien ja kamarineidot ja
palvelijat ja asemiehet seuraavat häntä. Hän kääntyy kirkkoon vievälle
tielle. Spitaalinen kulkee saattueen jälessä, helisyttää kulkustaan ja
rukoilee valittavalla äänellä:

"Kuningatar, tehkää laupeudesta minulle joku hyvätyö. Ette aavista,
miten olen sen tarpeessa!"

Hänen kauniista ruumiistaan ja ryhdistään on Isolde heti tuntenut
hänet. Hän värisee kuin haavan lehti, mutta ei suvaitse luoda häneen
edes katsettaan. Spitaalinen rukoilee häntä sydäntäsärkevästi, hän
laahautuu hänen jälessään:

"Kuningatar, älkää vihastuko minulle siitä, että näin rohkenen lähestyä
teitä; armahtakaa minua, olen hyvin sen ansainnut!"

Mutta kuningatar huutaa palvelijoilleen ja asemiehilleen:

"Ajakaa pois tuo haaska!"

Palvelijat työntävät hänet taammaksi ja lyövät häntä. Hän tekee
vastarintaa ja huutaa:

"Kuningatar, armahtakaa!"

Silloin Isolde purskahtaa nauruun. Hänen naurunsa kiiriskeli vielä
ilmassa hänen astuessaan kirkkoon. Kuultuaan hänen nauravan spitaalinen
lähti pois. Kuningatar astui vielä pari askelta kirkon keskilattialla,
sitten hänen jäsenensä horjahtivat ja hän vaipui polvilleen, kädet
ristissä rinnalla ja otsa vasten maata.

Samana päivänä sanoi Tristan jäähyväiset Dinakselle, ja niin surkeassa
mielentilassa, että pelättiin hänen menettäneen järkensä. Hänen
laivansa nosti jälleen purjeensa Bretagnea kohti.

Voi, pian myös kuningatar katui kovuuttaan. Kun hän Dinas
Lidanilaiselta sai kuulla, että Tristan oli lähtenyt niin surun
murtamana, rupesi hän vihdoin uskomaan, että Perinis oli puhunut totta,
että Tristan ei ollut paennut ja että hän oli ajanut hänet luotaan
syyttömästi.

"Voi minua", sanoi hän itselleen, "olen ajattanut luotani sinut,
Tristanin, ystäväni ainoan! Tästä lähin vihaat minua, enkä milloinkaan
enää saa nähdä sinua. Et milloinkaan ole edes tietävä minun
katumustani, etkä sitä rangaistusta, mihin tuomitsen itseni pieneksi
merkiksi katumuksestani."

Siitä päivästä lähtien, rangaistakseen itseään hairahduksestaan ja
mielettömyydestään, Isolde Vaaleahius käytti jouhipaitaa vasten ihoaan.



XVIII.

Tristan narrina.


Tristan oli jälleen Bretagnessa herttua Hoelin ja vaimonsa Isolde
Valkokäden luona. Kaikki ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan,
mutta Isolde Vaaleahius oli hänet ajattanut pois: ei mikään ollut
hänelle enää minkään arvoista. Hän riutui ikävään. Vihdoin eräänä
päivänä hän päätti, että hänen oli jälleen nähtävä Isolde, vaikkakin
tämä uudelleen ruoskittaisi hänet. Kaukana hänestä oli varma kuolema
hänen edessään, parempi sitten kuolla yhdellä kertaa kuin näin
hitaasti, päivä päivältä. Joka elää tuskassa, on melkein kuin kuollut.
Tristan toivookin kuolemaa, hän tahtoo kuolla, mutta saakoon kuningatar
ainakin tietää, että hän on kuollut rakkaudesta häneen; kun hän sen
tietää, on suloisempaa kuolla.

Tristan lähti Carhaixista kenenkään tietämättä. Hän ei ilmoittanut
siitä ei sukulaisilleen, ei ystävilleen, ei edes rakkaalle toverilleen
Kaherdinille. Hän lähti kurjissa pukimissa, jalkaisin, sillä kukaan ei
kiinnitä huomiota kurjiin kulkureihin valtamaanteillä. Hän käveli siksi
kunnes hän saapui meren rannalle.

Satamassa par'aikaa muuan suuri kauppalaiva hankkiutui lähtöön; jo
hinasivat merimiehet purjeita ja nostivat ankkuria laskeakseen
ulapalle.

"Jumala olkoon kanssanne, hyvät herrat, olkoon purjehduksenne suotuisa!
Mitä maata kohti lähdette?"

"Tintageliin purjehdimme!"

"Tintageliin! Voi, hyvät herrat, ottakaa minut mukaanne."

Tristan pääsee mukaan. Suotuisa tuuli paisuttaa purjeita ja laiva
kiitää laineilla. Viiden vuorokauden kuluttua laskee se ankkuriin
Tintagelin edustalla.

Linnaan johti vain yksi rautaportti ja kaksi asemiestä vartioi sitä
yötä ja päivää. Miten päästä sisään?

Tristan istuutui rannikolle. Hän kuuli eräältä ohikulkevalta, että Mark
oli linnassa.

"Mutta missä on kuningatar ja Brangien, hänen kaunis seuranaisensa?"

"He ovat myös Tintagelissa, äskettäin näin heidät: kuningatar Isolde
näytti surulliselta kuten tavallisesti."

Isolden nimen kuullessaan Tristan huokasi. Ei kavaluus eikä
urhoollisuus häntä nyt auttaisi. Kuningas Mark surmaisi hänet...

"Mutta samapa tuo, jos surmaakin! Miksi en kuolisi rakkaudesta teihin,
Isolde! Mutta ajattaisittekohan taas pois minut? Tahdonpa vielä yrittää
erästä juonta... Naamioin itseni hulluksi ja tämä hulluus on oleva
suurinta viisautta."

Muuan karkeaan villamekkoon puettu kalastaja sattui kulkemaan ohitse.

"Ystävä, vaihda vaatteita kanssani! Anna minulle mekkosi, se on kovin
mieleiseni!"

Kalastaja huomasi Tristanin vaatteet paremmiksi omiaan, kaappasi
ne heti ja suori nopeaan matkoihinsa mielissään edullisesta
vaihtokaupasta.

Silloin Tristan leikkasi pois kauniit vaaleat kiharansa
keriten päälakensa ristin muotoon. Hän voiteli kasvonsa eräällä
taikayrttinesteellä, jonka hän oli tuonut omasta maastaan ja joka heti
muutti hänen kasvonsa niin omituisesti, ettei kukaan saattanut niitä
tuntea. Hän tempasi maasta kastanjapuun vesan, teki siitä itselleen
nuijan sekä ripusti sen kaulaansa; paljain jaloin hän asteli suoraan
linnaa kohti.

Portinvartija luuli häntä narriksi ja sanoi:

"Käykää peremmälle, missä olettekaan viipynyt niin kauan?"

Narri vastasi:

"Montin apotin, hyvän ystäväni häissä. Hän on nainut erään apotissan,
paksun, hunnutetun naisen. Besangonista Montiin asti kaikki papit,
apotit, munkit ja klerkit ovat olleet näissä naittajaisissa ja kaikki
hyppivät, leikkivät ja tanssivat puiden siimeksessä. Mutta minun täytyi
jättää heidät tullakseni tänne: sillä minun on tänään palveltava
pöydässä kuningasta."

Portinvartija vastasi hänelle:

"Astukaa siis sisälle, arvon herra, Urgan Pitkäkarvan poika; te olette
suuri ja karvainen kuin hänkin ja muistutatte suuresti isäänne."

Kun hän astui sisään linnan portista nuijaansa heilutellen,
kokoontuivat kaikki palvelijat ja asemiehet hänen ympärilleen ajaen ja
usuttaen häntä niinkuin sutta.

"Nähkääs narria, hu hu huu huu!"

He heittelevät häntä kivillä ja ahdistavat häntä sauvoilla; mutta hän
pitää puoliaan hypellen edestakaisin: jos häntä ahdistetaan vasemmalta,
huitaisee hän oikealle.

Naurun ja huudon raikuessa hän vihdoin saapuu sen salin kynnykselle,
jossa kuningatar ja kuningas Mark istuvat korukatoksen alla. Hän
lähestyy ovea, ripustaa nuijan naulaan ja astuu sisään. Kuningas sanoi
hänet nähdessään:

"Tuossapa on hupainen seuraveikko; tuokaa hänet lähemmäksi."

Hänet tuodaan kuninkaan eteen.

"Ystävä, olkaa tervetullut. Mitä olette saapunut täältä etsimään?"

"Isoldea, jota niin suuresti rakastan. Minulla on sisar, jonka annan
teille, ihanainen Brunehaut. Kuningatar ikävystyttää teitä, koettakaapa
tuota toista. Vaihtakaamme, minä lahjoitan teille sisareni, työntäkää
te minulle Isolde, otan hänet ja palvelen teitä uskollisella
rakkaudella."

Kuningas nauroi näitä puheita ja sanoi narrille:

"Jos annan sinulle kuningattaren, niin mitä teet hänellä? Minne viet
hänet?"

"Tuonne ylhäälle, taivaan ja pilven väliin, kauniiseen lasikartanoon.
Auringonsäteet säihkyvät sen lävitse, eivätkä tuulet voi sitä
huojuttaa. Sinne vien hänet kristallikammioon, joka on täynnä ruusuja
ja aamuruskon välkettä."

Kuningas ja paroonit sanoivat toisilleen:

"Tämä on erinomainen narri, taitava sanoissaan!"

Hän istui matolla ja katseli hellästi Isoldea.

"Ystävä", sanoi Mark, miten voit toivoa, että valtiattareni
kiinnittäisi sydäntään sellaiseen iljettävään pöljäpäähän kuin sinä?"

"Sire, onpa oikeutta sellaiseen toivoon minulla, olen suorittanut hänen
vuokseen monta urotyötä ja hänen vuokseen olen tullut hulluksi."

"Kuka sinä siis olet?"

"Minä olen Tristan, tuo mies, joka niin suuresti on rakastanut
kuningatarta ja joka rakastaa häntä kuolemaansa asti."

Tämän nimen kuultuaan Isolde huokasi, väri vaihtui hänen kasvoillaan ja
vihastuneena hän sanoi:

"Mene tiehesi! Kuka sinut on päästänyt sisälle? Mene matkaasi typerine
leikinlaskuinesi!"

Narri huomasi kuningattaren vihastuksen ja sanoi:

"Kuningatar Isolde, ettekö muista päivää, jolloin, Morholtin myrkytetyn
miekan vaivoissa harppuineni merellä velloen, ajauduin teidän maanne
rannikolle? Te paransitte minut. Ettekö enää muista sitä, kuningatar?"

Isolde vastasi:

"Mene pois, narri; eivät kujeesi minua miellytä etkä sinä itse!"

Heti narri kääntyi paroonien puoleen, ajoi heidät ovelle huutaen:

"Hullut ihmiset, pois täältä! Antakaa minun pitää neuvoa Isolden
kanssa, sillä minä olen tullut tänne rakastaakseni häntä."

Kuningas naurahti, Isolde punastui.

"Sire, ajakaa pois tuo narri!"

"Kuningatar Isolde, ettekö muista sitä suurta lohikäärmettä, jonka
tapoin teidän maassanne? Kätkin sen kielen vyöhöni ja myrkyn polttamana
vaivuin hetteeseen. Silloin olin ihailtava ritari! Ja odotin kuolemaa,
kun te saavuitte avukseni."

Isolde vastaa:

"Vaikene, loukkaat ritareita, sillä sinä olet vain synnyntähouru.
Kirotut olkoot ne merimiehet, jotka toivat sinut tänne, sensijaan, että
olisivat paiskanneet sinut mereen!"

Narri purskahti nauruun ja jatkoi:

"Kuningatar Isolde, ettekö muista kylpyä, jossa tahdoitte surmata minut
omalla miekallani, ja satua kultahiuksesta, joka lauhdutti teidät, ja
miten puolustin teitä pelkuri-voutia vastaan?"

"Vaietkaa, huono tarinoitsija! Miksi juuri tänne tulette tarjoamaan
hourupäisiä kuvitelmianne? Olitte eilen varmaan päihdyksissä ja se on
johtanut mieleenne tällaisia unia."

"Se on totta. Olen päihtynyt ja sellaisesta juomasta, että tämä
päihtymys ei koskaan haihdu. Kuningatar Isolde, ettekö muista tuota
kaunista, kuumaa päivää avoimella merellä? Teillä oli jano, ettekö
muista sitä, kuninkaan tytär? Me joimme molemmat samasta pikarista.
Siitä asti olen ollut vaarallisesti päihdyksissä..."

Kun Isolde kuuli nämä sanat, jotka hän yksin saattoi ymmärtää, peitti
hän kasvonsa viitallaan ja nousi mennäkseen. Mutta kuningas pidätti
häntä:

"Odottakaahan vielä hetkinen, Isolde ystäväni, jotta kuulisimme kaikki
hänen hullutuksensa. Mihin ammattiin kykenet narri?"

"Olen palvellut kuninkaita ja kreivejä."

"Osaatko todellakin metsästää koirilla ja linnuilla?"

"Se on varma se, kun haluan metsästää, voin tavoittaa koirillani
kurjet, jotka liitelevät pilvissä, hurtillani saavutan joutsenet,
valkoiset hanhet ja villit kyyhkyset, jousellani kaikki haikarat ja
sukeltajat."

Kaikki nauroivat makeasti ja kuningas kysyi:

"Ja mitä silloin saat, veliseni, kun käyt pyytämään riistaa vesien
vieremältä?"

Narri vastasi nauraen:

"Kaikkea: haukoillani sieppaan korpien susia ja suuria karhuja,
metsäsikoja, kauriita ja hirviä, kettuja, jäniksiä. Ja kun palaan
ruokaherrani luo, osaan käyttää nuijaani, kylvää palavia kekäleitä
asemiesten päälaelle, virittää harppuni ja laulaa, rakastaa
kuningattarina ja heittää puroihin somasti veisteltyjä lastusia.
Todellakin, enkö ole hyvä lauluniekka ja lemmenritari? Tänään olette
nähneet, miten osaan käyttää sauvaa miekkanani."

Ja hän huitoo nuijallaan ympärilleen.

"Menkää tiehenne", huutaa hän, "Cornwallin herrat! Miksi viivytte
vielä? Ettekö jo ole syöneet? Ettekö jo ole kylläiset?"

Kun kuningas tarpeekseen oli iloillut narrin kanssa, pyysi hän ratsuaan
ja haukkojaan ja vei ritarit ja asemiehet metsästysretkelle.

"Sire", sanoi hänelle Isolde, "tunnen itseni väsyneeksi ja sairaaksi.
Sallikaa, että vetäydyn huoneeseeni lepäämään. En voi enää kuunnella
hänen hassutuksiaan."

Hän vetäytyi huoneeseensa mietteissään, istuutui vuoteensa laidalle ja
antoi surulle vallan:

"Minä kurja, miksi olen syntynyt? Sydämeni on raskas ja suruinen.
Brangien, rakas sisareni, elämäni on niin vaikea ja synkkä, että
parempi olisi kuolla! Tuolla on narri, risti päälaella, joka vielä on
sattunut tulemaan tänne onnettomuudekseni; tuo hullu, tuo ilveilijä on
lumooja tai tietäjä, sillä hän tietää joka kohdan minussa ja
elämässäni; hän tietää asioita, joita ei tiedä kukaan muu kuin te, minä
ja Tristan; hän tietää ne, tuo maankiertäjä, jonkun loihdun tai taian
avulla."

Brangien vastasi:

"Mutta jos hän olisikin Tristan itse."

"Ei, sillä Tristan on kaunis ja ritarien parhain; mutta tuo mies on
inhoittavan ruma ja muodoton. Jumala hänet kirotkoon, kirottu olkoon
hänen syntymähetkensä ja laiva, joka hänet tänne toi, sensijaan että
olisi haudannut hänet alle aaltojen syvien!"

"Rauhoittukaa toki, valtiatar", sanoi Brangien. "Te ette osaa enää
muuta kuin kirota ja sadatella. Mistä olette sellaisen taidon oppinut?
Ehkäpä tuo mies on Tristanin sanansaattaja?"

"En usko sitä. Mutta menkäähän häntä tapaamaan, jalo ystäväni,
puhutelkaa häntä, ehkäpä saatte hänestä selvän."

Brangien meni saliin, jossa narri istui penkillä yksinään. Tristan
tunsi hänet ja sanoi:

"Brangien, vilpitön Brangien, vannotan teitä Jumalan nimeen, säälikää
minua!"

"Kurja hourupää, piru itsekö teille on nimeni neuvonut?"

"Kaunokaiseni, jo kauan sitten olen sen oppinut. Pääni kautta, joka
ennen oli vaaleakutrinen, jos järki on siitä raukasta kaikonnut, niin
on se teidän syynne, kaunokainen. Eikö juuri teidän pitänyt varjella
sitä juomaa, jonka join avoimella merellä! Join sitä helteen tuskassa
hopeapikarista ja ojensin sen sitten Isoldelle. Te yksin sen tiesitte,
kaunokainen; ettekö muista sitä enää?"

"En!" vastasi Brangien, ja aivan kuohuksissaan hän riensi Isolden
huoneeseen ja narri kiirehti jälessä huutaen: "Armahtakaa!"

Hän astuu sisään, näkee Isolden, syöksyy häntä kohti käsivarret
levällään painaakseen hänet rintaansa vasten, mutta häpeissään, kauhun
hien noustessa hänen otsalleen Isolde väistyy, pakenee. Nähdessään,
että Isolde karttaa häntä Tristan vavahtaa häpeästä ja suuttumuksesta,
vetäytyy oven puoleen:

"Totisesti olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän,
jolloin Isolde työntää minut pois, kieltää minulta rakkautensa ja pitää
minua liian halpana! Ah, Isolde, joka paljon rakastaa, myöhään
unhoittaa! Isolde, kaunis ja kallisarvoinen asia on pulppuava lähde,
joka levein ja kirkkain aaltosin tulvehtii; mutta sinä päivänä, jolloin
se kuivuu, ei sillä tee enää mitään; sellainen on sammunut rakkauskin."

Isolde vastaa:

"Veljeni, katson teitä, epäilen, värisen, en tiedä, en tunne
Tristania..."

"Kuningatar Isolde, minä olen Tristan, sama mies, joka teitä niin
suuresti on rakastanut. Ettekö muista kääpiötä, joka siroitteli jauhoa
vuoteittemme väliin, ja hyppäystä, jonka tein, ja verta, joka vuoti
haavastani? Entä lahjaa, jonka teille lähetin, pientä Helu-Lelu-koiraa,
jolla oli lumottu kello kaulassaan? Ettekö muista niitä hienosti
veisteltyjä lastuja, jotka heitin puroon?"

Isolde katsoo häneen, huokaa, ei tiedä, mitä sanoa, mitä uskoa. Hän
näkee kyllä, että tämä mies tietää kaikki, mutta hulluutta olisi
tunnustaa hänet Tristaniksi; ja Tristan nähdessään, ettei hän voi
tuntea häntä, sanoo hänelle:

"Rouva kuningatar, tiedän kyllä, että olette ottanut rakkautenne pois
minulta ja syytänpä teitä sentähden petollisuudesta. Kuitenkin muistan
ajan, jolloin te rakastitte minua suuresti. Metsän aution helmassa,
lehtimajan varjossa! Muistatteko vielä sitä päivää, jolloin annoin
teille kunnon koirani Äkähampaan? Oi, se on uskollisesti rakastanut
minua aina ja minun vuokseni jättäisi se vieläkin Isolde Vaaleahiuksen.
Missä se on? Mitä olette sille tehneet? Se ainakin tuntisi minut."

"Sekö tuntisi teidät! Te puhutte mielettömyyksiä, sillä siitä asti kun
Tristan lähti, on se maannut tuolla alhaalla kopissaan äreänä ja
syössyt vihaisena jokaisen päälle, joka vain on yrittänyt sitä
lähestyä. Brangien, tuo se tänne!"

Brangien tuo koiran.

"Tule tänne, Äkähammas", sanoo Tristan, "olit minun palvelijani, otan
sinut takaisin."

Kun Äkähammas kuulee hänen äänensä, riistää se ketjut irti Brangienin
kädestä, juoksee nuolena isäntänsä luo, pyörittelee itseään hänen
jaloissaan, nuolee hänen käsiään, haukkuu riemusta.

Isolde nähdessään tämän ihmettelee suuresti, luulee hullua loihtijaksi.

Tristan huudahtaa:

"Siunattu olkoon, Äkähammas, vaiva, jonka käytin sinun kasvatukseesi!
Sinä olet ottanut minut paremmin vastaan kuin hän, jota minä yli kaiken
rakastin. Hän ei tahdo tuntea minua; mahtaako hän edes tuntea tätä
sormusta, jonka hän muinoin antoi minulle kyynelten ja suuteloiden
kera eropäivänämme? Tuo pieni jaspis-sormus on ollut uskollinen
seuralaiseni: usein olen kysynyt siltä neuvoa tuskissani, usein olen
kostuttanut tuota viheriää jaspiskiveä kyyneleilläni."

Silloin Isolde tunsi hänet Tristaniksi.

"Minä onneton", huudahti hän, "kuinka ei paha sydämeni halkea surusta,
kun en ole tuntenut häntä, joka niin paljon on tähteni kärsinyt!
Anteeksi, sire, ystäväni, minä kadun!..."

Hän vaipui pyörtyneenä ystävänsä rintaa vasten. Kun hän jälleen tuli
tajuihinsa, piti Tristan häntä sylissään ja suuteli hänen silmiään ja
kasvojaan. Hän vei hänet verhon taakse ja he vaipuivat syleilyyn.

Saadakseen enemmän hupia hullusta palvelijat asettivat hänet asumaan
salin portaiden alle, niinkuin minkäkin koiran koppiinsa. Hän kesti
kärsivällisesti heidän pilkkansa ja lyöntinsä, sillä tuon tuostakin hän
pujahti pahnoiltaan kuningattaren huoneeseen.

Mutta kun kului muutamia päiviä, alkoi kaksi kamarirouvaa epäillä
jotakin salajuonta; he ilmoittivat siitä Andret'lle, joka asetti
naisten huoneiden edustalle kolme hyvin varustettua asemiestä. Kun
Tristan juuri oli astumaisillaan kynnyksen yli, huusivat he:

"Takaisin, narri, palaa nukkumaan pahnoillesi!"

"Mitä, kauniit ritarit", sanoi narri, "enkö muka tänä iltana saisikaan
mennä syleilemään kuningatarta, joka rakastaa ja ikävöi minua?"

Tristan kohotti nuijaansa; he pelästyivät ja päästivät hänet sisälle.
Tristan sulki kuningattaren syliinsä:

"Ystävä, minun on jo paettava, sillä joudun pian ilmi. Minun täytyy
paeta, enkä koskaan enää luultavasti tule takaisin. Kuolemani on
lähellä; kaukana teistä kuolen rakkauden ikävääni."

"Ystävä, sulje minut niin lujasti syleilyysi, että tässä syleilyssä
meidän sydämemme särkyvät ja sielumme vapautuvat! Vie minut siihen
Autuaitten Maahan, josta muinoin puhuit, maahan, josta ei kenkään palaa
ja jossa suuret sävelniekat kaiuttavat loppumattomia säveliä. Vie minut
sinne!"

"Niin, ystävä, sinne vien sinut. Se hetki koittaa pian. Emmekö jo ole
tyhjentäneet loppuun kaiken maallisen murheen ja riemun pikaria? Kun
aika on täytetty, kutsun sinua, Isolde. Tuletko silloin?"

"Ystävä, tiedät, että tulen!"

"Ystävä, Jumala sinua siitä palkitkoon!"

Kun hän astui kynnyksen yli, syöksyivät vakoilijat hänen kimppuunsa.
Mutta narri rähähti nauramaan, heilautti nuijaansa ja sanoi:

"Ajatte minut pois, jalot herrat. Menen ajamattakin. Mitä tekisin enää
täällä, koska valtiattareni lähettää minut kauas pois valmistamaan sitä
kirkkaudenkartanoa, jonka olen hänelle luvannut, kristallilinnaa,
täynnä ruusuja ja aamuruskon välkehtivää värinää!"

"Mene siis, narri, niin pitkälle kuin tietä riittää!"

Palvelijat väistyivät ja narri lähti, kiirehtimättä, omia aikojaan
tanssahdellen.



XIX.

Kuolema.


Tuskin oli Tristan saapunut takaisin Carhaixiin, Vähään-Bretagneen, kun
hän jo riensi sotaan auttaakseen rakasta toveriaan Kaherdinia, jota
eräs Bedalis-niminen parooni ahdisti. Tristan joutui Bedaliksen
väijytyksen uhriksi. Hän surmasi Bedaliksen seitsemän veljeä, mutta
tässä kahakassa hänet haavoitettiin myrkytetyllä keihäällä.

Hän pääsi vaivoin Carhaixin linnaan. Lääkärejä saapui hänen luokseen
joukoittain, mutta kukaan ei osannut parantaa myrkyn vihoja, sillä he
eivät edes keksineet sitä. Turhaan he silppusivat juuria ja keittivät
ruohoja ja sekoittivat juomia. Tristan tuli vain huonommaksi. Myrkky
leveni koko ruumiiseen. Hän kalpeni ja hänen luunsa alkoivat pistää
esiin.

Hän tiesi, että hänen oli nyt kuoltava. Silloin hän tahtoi nähdä Isolde
Vaaleahiuksen. Mutta kuinka päästä hänen luokseen. Hän on niin heikko,
että hän kuolisi merellä. Ja jos hän pääsisikin Cornwalliin, niin miten
suoriutua vihollisista? Hän valittaa, myrkky jäytää häntä, hän odottaa
kuolemaa.

Hän kutsutti silloin salaa luokseen Kaherdinin ilmaistakseen hänelle
tuskansa, sillä molemmat rakastivat toisiaan uskollisella rakkaudella.
Hän pyysi, että kaikki muut poistuisivat huoneesta ja myös läheisistä
saleista. Isolde, hänen vaimonsa, ihmetteli suuresti tätä oudonlaista
toivomusta. Hän pelästyi ja halusi kuulla heidän keskustelunsa. Hän
nojautui ulos ikkunasta painaen päänsä sitä seinää vasten, jonka luona
Tristanin vuode sijaitsi. Hän kuuntelee; eräs uskottu pitää vahtia
ulkona.

Tristan kokoaa voimansa, kohottautuu istualleen ja nojaa seinään.
Kaherdin istuutuu hänen viereensä ja molemmat itkevät yhdessä. He
itkevät hyvää asetoveruuttaan, joka niin pian katkesi, hellää
ystävyyttään ja yhteisiä onnen hetkiä; ja molemmat säälivät toistaan.

"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa
minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä
ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde
Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa
minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen,
niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo
toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä
rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte
vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään
muuta maailmassa."

Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi
tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:

"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta
teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys
ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä
valmistun lähtemään."

Tristan vastasi:

"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä
sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen
maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle
silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän
silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne
kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni
tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa
hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria
surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita
hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä.
Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa,
jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin
häntä: olen pitänyt lupaukseni."

Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä
tainnoksiin.

"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette
enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni
Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että
menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta,
valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa
palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää
sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä
takaisin."

Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee
Tristania ja ottaa jäähyväiset.

Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat
mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä
silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia
jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden
lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein
kiitivät Cornwallia kohti.

Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä
enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten
rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja
heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat
hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi
oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut
Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi
sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti
onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin
ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui
Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen
mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli
hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin
piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa...
Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.

Kaherdin ankkuroi vihdoin Tintagelin satamaan. Hän otti käteensä
suuren haukan, harvinaisen värisen kankaan ja sievästi uurretun
maljakon; ne hän lahjoitti kuningas Markille pyytäen kohteliaasti hänen
suojelustaan ja suostumustaan vapaasti harjoittaa kauppaa hänen
maassaan tarvitsematta pelätä mitään korkeita herroja. Ja kuningas
lupasi sen hänelle kaikkien linnan asujainten edessä.

Silloin Kaherdin alkoi tarjotella kuningattarelle hienosta kullasta
silattua solkea:

"Kuningatar", sanoi hän, "tämä kulta on arvokasta", ja vetäen
sormestaan Tristanin sormuksen hän asetti sen koristeen rinnalle.
"Katsokaa, kuningatar, kulta tässä soljessa on uhkeampaa ja kuitenkin
on tämänkin sormuksen kulta erittäin suuri-arvoista."

Kun Isolde tunsi viheriäisen jaspis-sormuksen, vavahti hänen sydämensä
ja hänen kasvojensa väri vaihtui. Peläten sanantuojan uutisia hän veti
Kaherdinin syrjemmälle ristikko-ikkunan komeroon ikäänkuin paremmin
nähdäkseen kauppiaan koruja. Kaherdin sanoi hänelle nopeasti:

"Valtiatar, Tristania on haavoitettu myrkytetyllä säilällä, ja hän on
kuolemaisillaan. Hän lähettää teille sanan, että te yksin voitte tuoda
hänelle lievitystä. Hän pyytää teitä muistamaan niitä suuria tuskia ja
kärsimyksiä, joita yhdessä olette kestäneet. Pitäkää tämä sormus, hän
antaa sen teille."

Isolde vastasi valjuna vavisten:

"Ystävä, minä seuraan teitä. Huomen-aamulla olkoon laivanne
lähtökunnossa."

Seuraavana aamuna kuningatar sanoi tahtovansa lähteä
haukkametsästykselle ja kutsutti esiin koiransa ja lintunsa. Mutta
herttua Andret, joka aina väjyi häntä, lähti mukaan. Kun he olivat
kedolla, lähellä merta, nousi muuan fasaani lentoon. Andret päästi
haukan irti sen jälkeen, mutta ilma oli kirkas ja kaunis, ja haukka
ponnahti nuolena ylös ja katosi.

"Katsokaa, sire Andret", sanoi kuningatar, "haukka on istahtanut tuonne
satamaan erään tuntemattoman laivan mastoon. Kenenkä laiva se mahtaa
olla?"

"Jalo rouva", sanoi Andret, "se on tuon bretagnelaisen kauppiaan laiva,
joka eilen tarjotteli teille kultasolkea. Menkäämme sinne tavoittamaan
haukkaanne."

Kaherdin oli heittänyt laudan sillaksi laivalta maihin. Hän tuli
kuningatarta vastaan:

"Valtiatar, suvaitsette kenties tulla laivalleni, näyttäisin teille
kauniita kauppatavaroitani."

"Mielelläni, sir", sanoi kuningatar.

Hän astuu alas hevosen selästä suoraan siltalaudalle ja siitä laivaan.
Andret tahtoo seurata häntä ja alkaa hänkin kävellä lautaa pitkin.
Mutta silloin Kaherdin, joka seisoo ylhäällä laivasillalla huitaisee
häntä airolla; Andret horjahtaa ja putoaa mereen. Hän pyrkii ylös,
Kaherdin iskee häntä uudestaan airolla ja upottaa hänet veteen huutaen:

"Kuole, petturi! Siinä on sinulle palkka kaikesta pahasta, mitä olet
tehnyt Tristanille ja kuningatar Isoldelle."

Täten Jumala kosti rakastavien puolesta noille pettureille, jotka
olivat heitä niin suuresti vihanneet! Kaikki neljä olivat nyt kuolleet:
Guenelon, Gondoine, Denoalin, Andret.

Ankkuri nostettiin ja laiva lasketti täysin purjein ulos satamasta.

       *       *       *       *       *

Carhaixissa Tristan riutuu. Hän odottaa kipeällä kaipuulla Isolden
tuloa. Ei mikään vahvista häntä enää, hän elää enää vain siksi, että
hän odottaa Isoldea. Joka päivä lähettää hän tähystäjät rannalle
katsomaan, joko laiva näkyisi ja minkä värisin purjein; mitään muuta
ajatusta ei hänellä enää ole. Vihdoin antaa hän kantaa itsensä
Penmarchin rannalle ja auringonlaskuun asti tuijottaa hän herkeämättä
ulapalle.

Kuulkaa siis, jalot herrat, mikä surullinen tapaus sattui, tapaus,
jonka täytyy liikuttaa kaikkien rakastavien sydäntä. Jo oli Isolde
lähellä, jo siinsi kaukaa Penmarchin rannikko ja laiva kiiti iloisesti
eteenpäin. Mutta äkkiä nousi kova myrsky. Raju vihuri tempoo purjeita
ja kääntää laivan ylösalaisin. Tuuli mylvii, aallot kuohuvat
syväreissä, meri mustuu, sade lankeaa rankkana. Laiva rutisee, touvit
ja purjenuorat katkeavat, merimiehet laskevat purjeet ja luovivat
aaltojen ja tuulen mukaan. He olivat onnettomuudeksi unohtaneet vivuta
kannelle perään kiinnitetyn veneen, joka kulki laivan vanavedessä.
Suuri aalto murskasi sen ja tempasi mukaansa.

Isolde huutaa:

"Minä kurja! Jumala ei salli minun elää niin kauan, että näkisin
Tristanin, ystäväni, vielä yhden kerran, viimeisen kerran; hän tahtoo
hukuttaa minut. Tristan, jos olisin saanut puhua kanssasi edes yhden
kerran vielä, en välittäisi kuolemasta. Ystävä, jos en pääse luoksesi,
tapahtuu se siksi, että Jumala ei salli sitä, ja se on suurin murheeni.
Kuolema ei merkitse minulle mitään; koska Jumala niin tahtoo, otan sen
nöyrällä mielellä vastaan; mutta, ystäväni, kun sinä saat sen tietää,
sinäkin kuolet, minä tiedän sen. Sellainen on rakkautemme loihtu, että
sinä et voi kuolla ilman minua, enkä minä ilman sinua. Näen sinun
kuolemasi silmieni edessä samalla kertaa kuin omani. Oi ystävä, ei
täyty toivoni saada kuolla sinun sylissäsi, tulla haudatuksi samaan
arkkuun. Kuolen yksin, ilman sinua, häviän meren syvyyteen. Ehket saa
ollenkaan tietää kuolemastani, ehkä elät edelleen, odottaen yhä tuloani
Jos Jumala sallii, niin ehkä parannutkin vielä ... ah, ehkä minun
jälkeeni voit vielä rakastaa toista naista, Isolde Valkokättä! En
tiedä, miten on sinun laitasi: minä puolestani, jos tietäisin sinut
kuolleeksi, en voisi elää senjälkeen enää hetkeäkään! Suokoon Jumala,
ystäväni, että saan sinut parantaa tai että saamme kuolla molemmat
samaan kärsimykseen!"

Näin huokailee kuningatar koko ajan, minkä myrsky kestää. Mutta viiden
päivän kuluttua rajuilma tyyntyi. Korkeimpaan mastoon hinasi Kaherdin
ilomielin valkoisen purjeen, jotta Tristan jo kaukaa huomaisi sen
värin. Jo näkee Kaherdin Bretagnen. Mutta voi, heti myrskyn jälkeen
vaipui tuuli kokonaan, meri lepäsi rasvatyynenä, purjeet riippuivat
velttoina ja turhaan koettivat merimiehet luovia edestakaisin. Kaukana
häämöitti jo ranta, mutta kun myrsky oli vienyt heidän veneensä, eivät
he päässeet maihin. Kolmantena yönä Isolde näki sellaisen unen, että
hän piteli helmassaan suuren metsäsian päätä, joka tahrasi verellä
hänen pukunsa. Siitä hän arvasi, ettei hän enää tapaisi elossa
ystäväänsä.

Tristan oli jo liian heikko valvoakseen Penmarchin rannalla. Kammioonsa
kahlehdittuna hän itki Isoldea, jota ei kuulunut. Heikkona ja valjuna
hän valittaa, huokaa, heittelehtii tuskissaan. Kaiho on tappaa hänet.

Vihdoin tuuli virisi ja valkoinen purje tuli näkyviin. Silloin Isolde
Valkokäsi kosti.

Hän tulee Tristanin vuoteen ääreen ja sanoo:

"Ystävä, Kaherdin palaa. Olen nähnyt hänen purtensa merellä: se saapuu
hitaasti, kuitenkin tunsin sen heti; tuokoon se teille parantajan!"

Tristan säpsähtää:

"Ystävä ihanainen, onko se varmasti hänen laivansa? Minkälainen on
siinä purje?"

"Erotin sen vallan hyvin, he ovat hilanneet sen hyvin korkealle, kun
tuuli on niin heikko. Se on aivan musta."

Tristan kääntyi seinään päin ja sanoi: "En jaksa elää enää kauemmin!"
Kolme kertaa hän huokasi: "Isolde, ystäväni!" Neljännellä hän heitti
henkensä.

Silloin kaikki Tristanin toverit ja ritarit puhkesivat äänekkääseen
itkuun, joka kaikui läpi talon. He nostivat hänet vuoteestaan,
asettivat hänet komealle matolle ja peittivät hänen ruumiinsa
käärinliinaan.

Merellä tuuli taas yltyi ja päästi laivan hyvää vauhtia rantaan. Isolde
Vaaleahius astui maihin. Hän kuuli suuria valitushuutoja kadulta, ja
kellonsoittoa kaikista kirkoista ja kappeleista. Hän kyseli maan
asukkailta, mistä johtui tämä hälinä ja nämä kyyneleet.

Eräs vanhus vastasi: "Rouva, meitä on kohdannut suuri suru. Tristan,
tuo jalo ja uljas sankari, on kuollut. Hän oli antelias köyhille, hellä
kärsiville. Tämä on raskain onnettomuus, mikä koskaan on kohdannut tätä
maata."

Isolde kuulee kaiken tämän, eikä voi sanoa sanaakaan. Hän lähtee
linnaan päin. Hän kiiruhtaa irti hulmuavin hunnuin pitkin katuja.
Bretagnelaiset katselevat häntä ihmeissään; koskaan vielä eivät he
olleet nähneet niin kaunista naista. Kuka hän on? Ja mistä?

Tristanin ruumiin luona Isolde Valkokäsi, mielettömänä tuottamansa
turman tähden, huutaa ja valittaa. Toinen Isolde astuu sisään ja sanoo
hänelle:

"Jalo rouva, nouskaa ja päästäkää minut hänen viereensä. Minulla on
suurempi oikeus surra häntä, uskokaa minua. Minä olen enemmän häntä
rakastanut."

Hän kääntyi itään päin ja rukoili Jumalaa. Sitten hän kohotti peitettä,
laskeutui pitkälleen ystävänsä viereen, suuteli hänen suutaan ja
kasvojaan ja pusersi häntä rintaansa vasten. Syli syliä, huuli huulta
vasten hän heittää henkensä ja surun morsiona kuolee siihen ystävänsä
viereen.

Kun kuningas Mark sai tietää rakastavien kuolemasta, purjehti hän meren
yli, ja tultuaan Bretagneen hän teetti kaksi arkkua, toisen kauniista
kalcedonista Isoldelle ja toisen puhtaasta beryllistä Tristanille. Hän
kuletti laivallaan Tintageliin molemmat rakkaat vainajat. Hän hautasi
heidät kahteen hautaan, joista toinen oli oikealla, toinen vasemmalla
puolen kappelin kuoria. Mutta yöllä versoi Tristanin haudasta esiin
viheriöivä, väkeväoksainen ja tuoksuvakukkainen pensas, joka kiertäen
kappelin katon yli kaartui Isolden hautaan. Kolme kertaa leikattiin
pensas poikki, mutta seuraavana päivänä oli se jälleen yhtä viheriä,
yhtä kukoistava ja elinvoimainen. Tämä ihme kerrottiin kuningas
Markille: kuningas kielsi vast'edes enää katkaisemasta köynnöstä.

Arvon herrat, muinais-ajan suuret laulajat, Beroul, Thomas
Bretagnelainen ja herra Eilhart sekä mestari Gottfried ovat kertoneet
tämän tarinan kaikille niille, jotka rakastavat, ei muille. He
lähettävät teille minun kauttani tervehdyksen. He tervehtävät niitä,
jotka ovat raskasmielisiä, ja niitä, jotka ovat onnellisia, kaikkia
tyytymättömiä ja kaihoavia, niitä, jotka iloitsevat, ja niitä, jotka
kärsivät, kaikkia rakastavia. Löytäkööt he tästä tarinasta lohtua
epävakaisuuden, vääryyden, vihamielisyyden, tuskan ja kaikkien
rakkauden kärsimysten varalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tristan ja Isolde" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.