Title: Anna Liisa; Kotoa pois
Author: Canth, Minna, 1844-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anna Liisa; Kotoa pois" ***


ANNA LIISA; KOTOA POIS

Kirj.

Minna Canth


1920 (1895).



ANNA LIISA

Näytelmä kolmessa näytöksessä



HENKILÖT:

KORTESUO, tilallinen.
RIIKKA, hänen vaimonsa.
ANNA LIISA,  |  heidän tyttäriään.
PIRKKO,      |
JOHANNES KIVIMAA, Anna Liisan sulhanen.
MIKKO, tukkimies, Kortesuon entinen renki.
HUSSO, hänen äitinsä.
ROVASTI,   |
LÄÄKÄRI,   |  kirkonkylän herroja.
NIMISMIES, |
KAUPPIAS.  |
RISTOLAN EMÄNTÄ.
HEIMOSEN EMÄNTÄ.
KATAJAMÄEN ISÄNTÄ y.m. kyläläisiä.



(Tupa Kortesuon talossa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Etulavalla
vasempaan ristikkojalkainen pöytä, oikeaan korkeat luomapuut. Penkkiä
seinämillä ynnä pöydän ympäri. Vasemmalla seinällä kaksi ikkunaa,
oikealla yksi.

Anna Liisa luo kangasta. Hän on valkoverinen, solakka nainen,
surumieliset, suuret, siniset silmät, kaunis, mutta hiukan kalpea;
hänen vaaleat hiuksensa riippuvat paksulla palmikolla takana. Hetken
päästä tulee Johannes sisään.)

JOHANNES. Päivää, Anna Liisa.

ANNA LIISA. Johannes! Sepä hauskaa.

JOHANNES. Sattuipa hyvin, kun tapaan sinut täällä yksinäsi. Vieläkö sinä
nyt alotat kangasta?

ANNA LIISA. Vielä.

JOHANNES. Ja aijot saada sen valmiiksi myös?

ANNA LIISA. Täytyy. Tästä, näetkös, tulee vihkimäleninki.

JOHANNES. Elä? Vai vihkimäleninki! Mutta kylläpä sitten saat pitää
kiirettä. Sillä tiedätkös mitä minulla nyt on mielessä?

ANNA LIISA. Noo? Annahan kuulla.

JOHANNES. Ehei!--Ei sitä noin työtä tehdessä, se kun on niin ylen
tärkeätä. Käy istumaan tuonne pöydän luokse, niin kerron.

ANNA LIISA (säpsähtää) Ylen tärkeätä? Mitä se sitten onkaan?

JOHANNES. Ei mitään ikävää. Elä pelkää. Kovin sinä olet paha säikkymään.

ANNA LIISA (pyyhkäisee otsaansa, rauhoittuu). Niin, eikö se ole hupsua?
Turhanpäiväisestä kun aina veret sävähtävät.--Istu sinä penkille tuohon,
minä otan jakkaran.

JOHANNES (silittelee hänen hiuksiaan). Siihenkö sinä taas asetut alas?
Tulisit ennemmin tänne polvelleni.

ANNA LIISA. Ei, anna minun istua näin ikään. Tässä sinun jalkojesi
juuressa on niin hyvä olla.

JOHANNES. Mutta sylissäni olisi vielä parempi. Tulepas koettamaan.

ANNA LIISA. Ei, ei. En minä tule.

JOHANNES. Et tule? Miksi et tule?

ANNA LIISA. En nyt. Sitten toisen kerran.

JOHANNES. Sittenkö, kun olen kertonut asiani? Tuletko sitten?

ANNA LIISA. No, ehkäpä.

JOHANNES. Hyvä on. Minä pidän kiinni sanastasi.

ANNA LIISA. Mutta mitä sinulla nyt on sitten mielessäsi?

JOHANNES. Sitä vaan, että panemma kuulutuksiin ensi pyhänä. Ja kolmen
viikon päästä pidämme häät.

ANNA LIISA. Niinkö pian?

JOHANNES. Niin, mitäs niistä enää viivyttelee. Kuta likempänä se aika
on, sitä parempi. Vai kuinka sinusta?

ANNA LIISA. Minusta samoin. Mutta mitähän siitä arvelee isä ja äiti?

JOHANNES. Minä heiltä kysyn. Ovatko he kotosalla?

ANNA LIISA. Kyllä luulen. Eivätkö liene siellä jossain kartanolla.

JOHANNES. Sitten saamme heti kuulla. Mutta nyt syliini ensin.

ANNA LIISA. Elähän vielä. Meillä olisi niin paljon puhuttavaa, Johannes.

JOHANNES. Voimme sen tehdä, vaikka istut tässä polvellanikin.

ANNA LIISA. Ei siitä tule mitään. Tiedäthän sen ennestäänkin.

JOHANNES. No, puhutaan sitten pian.--hyvin pian.

ANNA LIISA. Minä vaan en tiedä, kuinka alkaisin.

JOHANNES. Ala lopusta.

ANNA LIISA. Ei, eläpäs laske leikkiä. Puhutaan ihan vakavasti.

JOHANNES. Puhu sinä, minä kuuntelen, enkä naura ensinkään.

ANNA LIISA. Ennenkuin mennään pappilaan, minä vielä kysyisin sinulta,
Johannes: oletko varma siitä ettet tätä koskaan kadu?

JOHANNES. Minkätähden katuisin, kun minä sinua rakastan?

ANNA LIISA. Niin, mutta rakastatko sillä rakkaudella, joka kaikki
kestää, kaikki kärsii, kaikki anteeksi antaa?

JOHANNES. Eikä koskaan sammu. Juuri sillä, tyttöseni. Ja nyt on minun
vuoroni puhua.

ANNA LIISA. Puhu.

JOHANNES. Minä sanon nyt ensinnäkin, että--?

ANNA LIISA. Että--?

JOHANNES. Että sinä olet niin--niin ihmeen kaunis, Anna Liisa.

ANNA LIISA. Sitäkö vaan?

JOHANNES. Ei, vielä minä sanon muutakin. Sanon senkin, ettei koko
maailmassa ole toista sinun vertaistasi tyttöä, ei missään suhteessa.

ANNA LIISA. Voi, Johannes, tuohan se minua juuri--

JOHANNES. Elä keskeytä, anna minun puhua loppuun.--Ei missään suhteessa,
niinkuin jo sanoin. Näes, nyt puhun minäkin vakavasti. Tiedätkös, Anna
Liisa, mikä se oli, joka sinussa miellytti minua vielä enemmän--paljon,
paljon enemmän kuin kauneutesi ja solakka vartalosi? Se oli juuri tuo
hiljainen, tasainen olentosi. Sinä olit minusta ihan toisenlainen kuin
muut nuoret. Paljon syvempi, paljon kehittyneempi. Niinkuin sinulla
olisi ollut enemmän tunteita ja enemmän ajatuksia kuin muilla kellään.
Ja niinkuin sinä olisit ollut paljon ylempänä meitä muita--

ANNA LIISA. Ei--ei! Johannes, lopeta jo.

JOHANNES. Niin, henkisesti ylempänä, tarkoitan, henkisesti ja
siveellisesti--

ANNA LIISA. Elä puhu noin. Sinä masennat minut.

JOHANNES. Mikä on totta, se on totta.

ANNA LIISA. Ei, se ei ole totta. Minä en ole muita parempi--huonompi,
päinvastoin. Se minua juuri kauhistuttaa, kun sinä luulet minusta niin
liian paljon hyvää.

JOHANNES. Kas nyt! Luuletkos, että olisin sinuun rakastunut, ellen olisi
uskonut sinusta hyvää?

ANNA LIISA. Sehän se on!

JOHANNES. Taikka että olisin sinuun näin yhä enemmän kiintynyt, jos
olisin tullut muuta kokemaan?

ANNA LIISA. Minä koetan olla hyvä, Johannes. Minä koetan tehdä
parastani.

JOHANNES. Sinun ei tarvitse koettaa. Sinä olet hyvä ilmankin. Sinä et
osaa olla muuta kuin hyvä. (Painaa hänen päätänsä taaksepäin, katsoo
häntä silmiin.) No, mitä nyt, Anna Liisa? Sinullahan on kyynelet
silmissäsi?

ANNA LIISA. Eikös mitä!

JOHANNES. Ihan selvästi. Elä väitä vastaan, näenhän minä.

ANNA LIISA. Nepä kuivuvat siihen paikkaan. Nyt niitä ei enää olekaan.
Onkosta?

JOHANNES. Ei. Enkä minä päästä niitä sen koomin tulemaan, en vaikka!
(Sieppaa hänet syliinsä.) Kas noin! Istu siinä nyt kauniisti, että saan
katsella sinua. Herran terttu, kuinka ihana sinä olet! Aivan tekisi
mieli pusertaa sinut--mäsäksi.

ANNA LIISA. No, no, Johannes--tyydyhän sentään vähempään.

JOHANNES. Kuulepas, Anna Liisa, kun kysyn sinulta jotain.

ANNA LIISA. No, mitähän tuo olisi?

JOHANNES. Pidätkö sinä minusta oikein, oikein paljon?

ANNA LIISA. Taas tuota samaa. Kuinka monasti sitä oletkaan jo kysynyt?

JOHANNES. En kysy enää kuin tämän kerran.

ANNA LIISA. Ja jos nyt vastaisin, että en pidä, niin mitä sitten?

JOHANNES. Niin minä en sinua uskoisi, kun silmistäsi luen toista.

ANNA LIISA. Miksi sitten aina kyselet, koska hyvin tiedät muutenkin.

JOHANNES. Kun niin mielelläni tahtoisin kuulla sen omasta suustasi
uudelleen ja yhä uudelleen.--Mutta oikeastaan minun pitikin kysyä nyt
vähän toisin. Minä, näes, olen niin usein miettinyt sitä, että oletkohan
sinä koskaan pitänyt muista kuin minusta? Vai olinko minä ensimmäinen
mies, johon sinä rakastuit?

ANNA LIISA. Oletko kuullut jotain semmoista?

JOHANNES. En ole kuullut, muuten minä vain.

ANNA LIISA. Muutenko sinä vain? Ilman mitään aihetta?

JOHANNES. Niin--eihän minulla ole aihetta vähääkään. Mutta sittenkin--!
Sittenkin olen utelias tietämään, kuinka sen asian laita oikeastaan on?
Minulla, näes, mahtaa olla vähän taipumusta mustasukkaisuuteen. En
soisi, että kukaan muu mies sinua miellyttäisi.

ANNA LIISA. Ei miellytäkään. Ei nyt, eikä edespäin, saat luottaa siihen.

JOHANNES. Mutta aikaisemmin? Ennen minua? Miellyttikö silloin?

ANNA LIISA. Silloin olin vaan lapsi. Ymmärtämätön lapsi. Vastahan minä
hiljan täytin kaksikymmentä vuotta.

JOHANNES. Niin, se on totta. Lapsi sinä olit silloin vielä. Hiljainen,
vakava, ajatteleva lapsi, et mikään tavallinen tyttöhuitukka, jonka
tunteet lehahtelevat sinne tänne. Minua sinä vaan olet rakastanut, et
ketään muuta! Se tieto tekee niin hyvää. Uskotko, että olen nyt kahta
vertaa onnellisempi?

ANNA LIISA (levottomana). Niin, Johannes--

JOHANNES. Mitä sinä kiemurtelet siinä? Uskotko, sano?

ANNA LIISA. Kyllä--mutta päästä minut jo pois, päästä, hyvä Johannes.

JOHANNES. Mihin sinulla on kiire?

ANNA LIISA. Kangasta luomaan. Eihän tule vihkimäleninki valmiiksi tällä
tavoin.

JOHANNES. Niin, vihkimäleninki! Ajatteles, että meillä kolmen viikon
perästä on häät! Kuuletko, kolmen viikon perästä, siihen ei ole
kuukauttakaan enää. Ei, ei, minä en laske sinua pois, ennenkuin kiedot
kätesi kaulaani ja puristat oikein kovasti. Sinä et koskaan minua
hyväile, Anna Liisa, mutta nyt sinun täytyy, ei auta muu.

ANNA LIISA. Johannes--voi, minkälainen sinä olet!

JOHANNES. Niin, niin, käsi kaulaan, et siitä vähemmällä pääse. Ja
toinenkin käsi, noin ikään. Ja purista nyt kovasti--muuten puristan minä
sinua niin että älähdät. Kolmen viikon perästä minä sinut vien omaan
kotiini--uskotko sen!

HUSSO (repäisee oven auki, seisahtuu kynnyksen taakse. Hän on vanha,
tummanverinen nainen huonoissa vaatteissa. Pienen huivirepaleen alta
näkyy paksu, musta, kampaamaton tukka). Voi, surma, sitä rakkautta!

ANNA LIISA (hypähtää säikähtyneenä ylös). Husso!

HUSSO. Niin, Hussohan minä olen.

JOHANNES. Mitä te siellä?

HUSSO. En muuta kuin katselen ja ihmettelen.

JOHANNES. Menkää tiehenne! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä.

HUSSO. Mistä sen tiedät?

JOHANNES. No--arvaanhan minä.

HUSSO. Erehdyt.--Minulla on tärkeätä puhuttavaa tälle nuorelle
morsiamelle.

ANNA LIISA. Minulle? Mitä sitten?

HUSSO. Semmoista vaan kahdenkeskistä.

JOHANNES. Voitte heittää toiseen kertaan. Anna Liisalle ei nyt sovellu.

HUSSO. Jospa kuitenkin soveltuisi? Niinkuin sanoin: minulla on tärkeätä
puhuttavaa.

JOHANNES (Anna Liisalle). Ajanko minä hänet ulos?

HUSSO. Minutko ulos?--Ehei!--Vai mitä sanoo siihen Anna Liisa?

JOHANNES. Minä sen teen!

ANNA LIISA. Elä, Johannes, elä. Voinhan ensin kuulla, mitä hänellä on
asiaa.

HUSSO. Siinä kuulit! Jopa minä tuon noin arvasin.

ANNA LIISA. Käykää sisään. Mitä seisotte siellä ovessa?

JOHANNES. Niinpä lähden minä sillä välin puhuttelemaan vanhempiasi.
Mutta laitakin, että tuo akka pian hupenee tiehensä.

HUSSO. Kuinka sanoit?

JOHANNES. Syrjään siitä! (Töyttää hänet tieltään ja menee.)

HUSSO. Elä ylpeile liiaksi. Vähissä musta sika syö sinulta eväät.

ANNA LIISA. Husso,--mitä tämä tietää?

HUSSO (lähenee häntä; viekkaasti). Minä tuon sinulle terveisiä.

ANNA LIISA. Keneltä?

HUSSO. Vielä häntä kysyy.--Mikolta tietysti.

ANNA LIISA. Ne terveiset olisitte huoletta voinut heittää toiseen
kertaan.

HUSSO. Odotahan, kun kuulet. Siinä on vielä muutakin.

ANNA LIISA. Mitä muuta?

HUSSO. Mikko palajaa tänne kotipuolelleen tuossa paikassa.

ANNA LIISA. Palajaako hän tänne? Ja tähän aikaan! Miksi juuri tähän
aikaan?

HUSSO. Niin, arvaappas miksi juuri tähän aikaan.

ANNA LIISA. Kaiketi vaan sattumalta. Eikös niin?

HUSSO. Ehei! Ei ensinkään sattumalta. Sinua hän tulee perimään,
ennenkuin muut ehtivät viedä.

ANNA LIISA. Minua perimään? Nytkö vasta!

HUSSO. Kun ei ole soveltunut ennemmin. Nytkin hän läksi sieltä kesken
parhaan tukkiliikkeen.

ANNA LIISA. Eikö hän tiedä, että olen menossa naimisiin toisen kanssa?

HUSSO. Tietää, tietää! Minähän siitä toimitin hänelle sanan. Sen vuoksi
hän juuri kiirehtiikin.

ANNA LIISA. Turhaa! Se on nyt liian myöhäistä.

HUSSO. Myöhäistä? Kuinka niin? Et sinä vielä ole vihillä ollut.

ANNA LIISA. Minäpä olen tehnyt lujan liiton Johanneksen kanssa. Eikä
sitä enää pureta.

HUSSO. Aikaisempi liitto sinulla oli Mikon kanssa. Ja sen laatuinen,
että sen pitäisi kestää läpi koko elämän. Tuskin lienetkään tässä
toisessa vielä niin pitkälle mennyt. Vai kuinka?

ANNA LIISA. Hiljaa! Jos teillä ei ole muuta sanottavaa, niin--(Kääntyy
harmistuneena pois.)

HUSSO. Minä vaan kysyn. Eihän sinun ole siihen pakko vastata, ellet
tahdo. Oli miten oli, mutta Mikko vaatii nyt omansa takaisin. Hän pitää
kiinni entisistä lupauksistasi.

ANNA LIISA. Joita annoin, kun olin täydellinen lapsi, ainoastaan
viidentoista vuotias. Mitä niistä enää puhuukaan.

HUSSO. Mikkopa ei ole sinua unhottanut. Pitää sinusta yhtä paljon kuin
ennenkin.

ANNA LIISA. Siitä pitämisestä ei kannata kehua.

HUSSO. Herra varjele, eikö kannata kehua? Mikko, joka oli rakastunut
sinuun yli silmien ja korvien. Muistat kai sen itsekin.

ANNA LIISA. Ja millä hän sen osoitti? Pakeni pois ja jätti minut yksin
oman onneni nojaan juuri silloin, kuin kipeästi kaipasin tukea. Ei
säälinyt nuoruuttani, eikä kokemattomuuttani--ooh, Herra Jumala, kuinka
armoton hän oli minua kohtaan!

HUSSO. Elä nyt siinä joutavia! Mikä hänellä, poika paralla, oli muu
edessä kuin pako? Isäsi ei millään ehdolla maailmassa olisi antanut
sinua rengilleen, sen hyvin tiedät. Ja jos olisi tullut ilmi, että
sinulle oli käynyt noin hullusti, niin hänen syykseen se kaikki olisi
pantu. Huutaneet olisivat yhteen suuhun, että hän sinut vietteli. Niin
olisivat tehneet, tietäähän sen.

ANNA LIISA. Ja sen vuoksi hän näki hyväksi pelastaa nahkansa. No niin!
Siinä hän teki viisaasti.

HUSSO. Eikä sinulla ollut mitään hätää täällä sillä aikaa. Minä Mikon
puolesta sinua autoin, minkä suinkin voin. Ei vielä tänäkään päivänä ole
kellään ei niin pienintä vihiä koko asiasta. Se on ja pysyy salassa
meidän kolmen välillä.

ANNA LIISA. Unohdetaan se pois mielestä mekin. Ollaan niinkuin ei mitään
semmoista olisi tapahtunutkaan.

HUSSO. Ei löytynyt sikiökään. Niin syvälle minä sen kaivoin maahan.

ANNA LIISA. Niin, niin! Ei nyt siitä sen enempää.

HUSSO. Painukoon vaan siihen minun puolestani. Mutta Mikolle sinun
täytyy mennä. Elä ajattelekaan muuta. Nyt kyllä isäsikin suostuu. Mikko
on ansainnut paljon rahoja siellä Saarijärvellä tukkitöissä. Isäsi käy
vanhaksi, ei jaksa enää yksinään hoitaa taloa, mielelläänkin hän nyt
ottaa kotivävyn. Ja mistä luulet, että paremman saa kuin Mikko on? Niin
rivakkaa työntekijää ei ole toista, sen takaan.

ANNA LIISA. Heretkää, elkää vaivatko itseänne turhaan. Ei siitä
kumminkaan tule mitään.

HUSSO. Tulee! Minä sanon että tulee!

ANNA LIISA. Ei tule. Vaikka suostuisikin isä, niin minä en suostu.

HUSSO. Sinä? Sinäkö et suostuisi? Sepä kumma!

ANNA LIISA. Kuinka voisin suostua, kun en hänestä enää vähääkään välitä.
Enkä ole sen koomin välittänyt.

HUSSO. Sitä et voi tietää. Neljään vuoteen et ole häntä nähnyt, tuskin
muistat enää, minkä näköinenkään hän on. Annahan olla, kun Mikko
ilmestyy eteesi, niin pian sydämesi lämpenee uudelleen. Ei vanha rakkaus
ruostu.

ANNA LIISA. Minä en ikinä ole häntä rakastanutkaan. Lapsellisuutta se
vaan oli ja ymmärtämättömyyttä. Niin--lapsellisuutta vaan--ei mitään
muuta.

HUSSO. No noh,--ei väitetä. Pian se nähdään. Pian nähdään, kuinka tytön
käy. Vai sinä muka luulet kylmenneesi Mikolle! Semmoiselle pulskalle
pojalle! Niin, vaikka olenkin oma äiti, niin uskallan sanoa, ettei tämä
toinen ole kuin joutavanpäiväinen kyhnys hänen rinnallaan. Niin juuri:
joutavanpäiväinen kyhnys--vanha tallukka! ja hänen tähtensä sinä sitten
hylkäisit oman kultasi, sorjan ja kauniin Mikko pojan? Ehei, tyttöseni,
elä luule luuta lihaksi. Kyllä sinut Mikko aina Johannekselta valtaa,
siitä ei puhettakaan. Ja vaikkapa niitä olisi kymmenen Johannesta, niin
pian hän ne täältä pois hätistää. Ei siihen paljoa tarvita.

ANNA LIISA. Ja minä sanon teille, ettei se tapahdu. Elköön tulkokaan
Mikko tänne sitä varten, elköön ryhtykö niihin puuhiin, minä kiellän
sen. Jos hän vaan matkaansaa Johannekselle ikävyyksiä, niin--

HUSSO. Niin, mitä sitten?

ANNA LIISA. Minä en ikinä anna hänelle sitä anteeksi.

HUSSO. Annat mielelläsikin. Mikko kun sinua vähän hyväilee, niin sulaa
harmisi siihen paikkaan.

ANNA LIISA. Hänkö hyväilee minua? Ei koskaan! Ei koskaan!! Kuuletteko:
ei koskaan!!!

HUSSO. Aijotko sinä sitten tosiaan olla noin itsepintainen?

ANNA LIISA. Aijon!

HUSSO. Anna Liisa--minä varoitan sinua. Ajattele ensin vähän suhteitasi
ja päätä sitten vasta mitä teet. Saattaisi muuten kaikki käydä päin
mäntyyn.

ANNA LIISA. Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?

HUSSO. Tarkoitan niitä entisiä seikkoja.

ANNA LIISA. Mihin te tahdotte oikeastaan tulla? Mitä ne tähän kuuluvat?

HUSSO. Hyvinkin paljon.--Etkös jo käsitä?

ANNA LIISA. En. En ollenkaan käsitä.

HUSSO. Jos salaiset asiat tulisivat ilmi?

ANNA LIISA. Ilmi--? Kuinka ne nyt enää tulisivat ilmi. Johan siitä on
kulunut niin pitkä aika--neljä vuotta!

HUSSO. Vaikka neljäkymmentä. Ei se siitä riipu.

ANNA LIISA. Mutta millä tavalla ne tulisivat ilmi? Kun niistä ei tiedä
muut kuin me kolme--te molemmat ja minä.

HUSSO. Siinähän sitä onkin.

ANNA LIISA. Ettäkö te--? Ei, sehän on mahdotonta.

HUSSO. Miksikä niin mahdotonta? Sillähän me ainakin saisimme naimisesi
estymään Johanneksen kanssa. Luuletko, että hän huolii sinusta sitten
enää, kun kuulee minkälaisissa väleissä sinä olet ollut rengin kanssa?
Niin ylpeäluontoinen mies kuin Kivimaan nuori isäntä on.

ANNA LIISA. Ja te saattaisitte sen tehdä? Te saattaisitte mennä hänelle
sitä kertomaan? Teillä olisi sydäntä särkeä minun onneni?

HUSSO. Toisen ja paremman onnen saat sijaan. Usko pois, Mikko pitää
sinua kuin kultaa kämmenellä. Eikä tarvitse sinun silloin pelätä
ilmitulemista eikä mitään. Siinäkin suhteessa saat olla ja elää rauhassa
koko ikäsi. Niin että mene sinä vaan Mikolle, ja tee se heti, niin
vältät ikävyyksiä.

ANNA LIISA. Minä en voi! Ymmärrättehän sen itsekin, että minä en voi,
kun minä kerran rakastan toista enkä häntä. Hyvä Husso, minkätähden
minua kiusaatte suotta? Ette te kumminkaan missään tapauksessa menisi
sitä ilmoittamaan enempää Johannekselle kuin muillekaan. Sehän olisi
hirveän ilkeästi tehty. Ettekä te sillä mitään voittaisi. Sillä jos
Johannes minut heittäisi, en menisi ikinä naimiseen kenenkään
kanssa.--Eikö totta, te vaan uhkailette ilman aikojanne, koetatte minua
sillä säikyttää? Voi teitä, vanha mummo, kylläpä luulitte olevanne
viisas. Mutta minua ette saa narratuksi.

HUSSO. En, jumaliste, minä narraa. Tulet sen kohta näkemään, ellet vaan
hyvällä taivu.

ANNA LIISA. Minä en usko teitä, en sittenkään. Mikkokaan ei anna teidän
sitä tehdä. Odottakaahan, kun hän tulee, niin saatte kuulla.

HUSSO. Mikko ei pane vastaan, siitä olen varma. Ja toisekseen, ei minun
tarvitse siihen Mikolta lupaa kysyä. Jos hän viivyttelee ja sinä täällä
kiirehdit naimistasi toisen kanssa, niin menettelen omin päin, sen
mukaan kuin asian haarat vaativat.

ANNA LIISA. Ja te uskaltaisitte? Entä, jos siitä tulee pahoja seurauksia
itsellennekin. Niin juuri--ajatelkaapa vähän sitäkin seikkaa.

HUSSO. Mitä pahoja seurauksia siitä minulle tulisi? Ja vaikkapa
tulisikin, niin--yks' hävinneen kaikki! Kurjuutta olen kärsinyt koko
ilmoisen ikäni, en minä muutaman vuoden vankeutta pelkää, jos niiksi
käy.

ANNA LIISA. Mutta kun te ette saa siitä mitään etua? Sillä minä vannon,
etten mene Mikolle kumminkaan. Ennen--, ennen vaikka lopetan itseni.

HUSSO. Vai lopetat itsesi! Uskottele muita, elä minua. Et sinä
lopettanut itseäsi pahemmassakaan pulassa ollessasi, etkä sitä tee
nytkään.

ANNA LIISA. Minulla ei ollut silloin rohkeutta. Olin liian nuori. Mutta
nyt minulla on.

HUSSO. Sepähän sitten nähdään.

ANNA LIISA. Te olette kauhea ihminen, teillä ei ole sydäntä eikä
omaatuntoa.

HUSSO. Sinäkö puhut sydämestä ja omastatunnosta? Sinä, joka olet
murhannut lapsesi ja nyt kumminkin tahdot käydä kunniallisesta naisesta.
Petät sulhasesi, petät koko maailman. Ja puhut sitten vielä sydämestä ja
omastatunnosta.--Ha, ha, ha! Oikein minua naurattaa. Entä jos minun
omatuntoni pakottaa minua ilmituomaan totuutta? Mitäs siihen sanot?

ANNA LIISA. Menkää! Tehkää kuin tahdotte. Te tiedätte päätökseni.

HUSSO. Ja sinä siinä muka pysyt?

ANNA LIISA. Pysyn.

PIRKKO (tulee juosten sisään, paljain jaloin. Hän on noin 12-vuotias,
terävä ja vilkas). Anna Liisa, onko se totta? Sano pian, onko se totta?

ANNA LIISA. Mikä niin?

PIRKKO. Että sinua kuulutetaan ensi pyhänä? Isä ja Johannes siitä
puhuvat tuolla ulkona.

HUSSO. Ohoo--vai ollaan sitä jo niin pitkällä! No, no! tänäpäivänä on
vasta perjantai. Vielä on matkaa pyhään. Hyvästi, Anna Liisa, hyvästi!
(Menee.)

PIRKKO. Sano nyt, sano! Onko se totta?

ANNA LIISA. Voih--! Enhän minä tiedä. (Menee luomapuille, pyörähyttää
niitä muutamia kertoja.)

PIRKKO. Tiedätpäs, elä narraa. Koska kuulin, kun Johannes sanoi, että
olette yhdessä tuumanneet.--Tuleeko tänne sitten paljon vieraita, Anna
Liisa? Tuleeko? Vastaa sinä!

ANNA LIISA. Anna minun olla rauhassa. Sinä rupatat aina niin kauheasti.
(Heittää luomapuut, menee ikkunaan oikealle.)

PIRKKO. Ka, mitä sinä olet niin pahalla tuulella? Riitelittekö te Husson
kanssa?

ANNA LIISA. Pirkko! Juoksepa katsomaan, minne päin Husso meni.--Ja
kuule--tuo minulle heti sana, jos näet, että hän puhelee Johanneksen
kanssa.

PIRKKO. Kyllä! (Juoksee ulos ja palajaa hetimmiten takaisin.)

ANNA LIISA. Noo--?

PIRKKO. Metsäpolkua tuo mennä touhutti omalle mökilleen.

ANNA LIISA. Eikä puhutellut Johannesta?

PIRKKO. Ei puhutellut. Johannes oli järkiään toisella puolen pihaa.

ANNA LIISA. Jumalan kiitos! (Menee takaisin luomapuille.)

PIRKKO. Olisiko se sitten ollut niin vaarallista? Mitä?

ANNA LIISA. Elä kysele kaikkia.

PIRKKO. Pelkäätkö että hän sotkisi teidän välinne? Että hän laittaisi
juoruja?

ANNA LIISA. Pelkään. Sitähän minä juuri pelkäänkin.

PIRKKO. Saat olla ihan huoletta. Kyllä minä pidän varalta, ettei hän
pääse Johannesta likellekään.

ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko, niin olen sinulle kiitollinen.

PIRKKO. Luota siihen. Minä sen mokoman akan kyörään täältä tiehensä, jos
hän tänne vielä ilmestyy ennen sunnuntakia.--Mutta kuulehan nyt, Anna
Liisa. Milloinka ne sitten vietetään häät? Hetikö kun on kolme kertaa
kuulutettu?

ANNA LIISA. Niin, heti sen jälkeen.

PIRKKO. Pidetäänköhän kuinka suuret häät? Ja tanssitaanko? Tietysti
tanssitaan, mitäs niistä häistä muuten olisi.--Minunkin täytyy opetella
siksi. Osaan minä jo jenkkaa, ja penkinpainajaista, ja vanhaa piikaa, ja
polskaa. Mutta niitä uusia en osaa, ranseessia, vai miksi sitä sanotaan?
Sitä en osaa enkä polkkaa--mutta opetathan sinä, eikö niin?

ANNA LIISA. Ajatteles, Pirkko, jos hän kääntyi takaisin? (Menee ovelle,
katsoo ulos.)

PIRKKO. Niin Hussoko? Vielä vain. Joka meni semmoista hamppua, ettei
jälelleen katsonut.

ANNA LIISA. Ei siellä näy ketään. Ei Johannestakaan eikä isää.

PIRKKO (polvillaan penkillä, aukaisee ikkunan ja kurkistaa ulos). Ne
olivat äsken alhaalla, aitan luona. Ja siellähän ne puhelevat vielä
nytkin. Eikä näy Hussoa, ei mailla eikä halmeilla. Saat olla ihan
rauhassa, kun minä olen luvannut pitää hänestä huolta. (Heiluttelee
jalkojaan ja kurottelee yhä ikkunasta ulos.)

ANNA LIISA (itsekseen). Perjantai--lauantai--sunnuntai! Kun vaan nämä
kaksi päivää menisivät onnellisesti ohi,--en sitten enää pelkäisi. Ei
hän sitten enää--kun kerran olen kuulutettu. Nämä päivät vaan--nämä
kaksi päivää!

PIRKKO (vetää ikkunan kiinni). Mitä sinä siellä löpiset?

ANNA LIISA. Ilman minä vaan--itsekseni. (Menee taaskin luomapuille.)

PIRKKO. Sinäpä soma, kun puhelet itseksesi. Minunkin pitäisi totutella.
Sinä kun menet pois, ei ole enää ketään, jolle saisin näin rupatella.
Voi, sentään! Kyllä minulle tulee sinua ikävä, Anna Liisa. Ihan jo
itkettää, kun ajattelen että sinä niin pian lähdet.

ANNA LIISA. Pirkko raukka, mitä iloa sinulla minusta on ollut?

PIRKKO. Sinä olet aina ollut minulle hyvä. Kuka tästä lähtein pitää
puoliani, kun isä ja äiti toruvat? Ja sitten--kun en enää saa sinua
nähdä, sehän se on pahinta.

ANNA LIISA. Käy sinä usein Kivimaalla. Käy joka päivä. Eihän tästä ole
pitkä matka.

PIRKKO (lohdutettuna). Kyllä minä käynkin, siitä saat olla varma. Ja
minä autan sinua siellä töissä. Ja kuule, sitten kun sinä saat lapsen,
niin minä sitä hoidan.

ANNA LIISA. Lapsen?--Voi, Pirkko, mistä sen vielä tietää, saanko lapsen
vai en.

PIRKKO. Kyllä sinä saat. Miksi et saisi? Saavathan kaikki muutkin, jotka
ovat naimisissa. Ajatteles, kun sinulla sitten olisi semmoinen pikkuinen
kuin Ristolan emännälläkin tässä tuonoin. Se ei ollut alussa kuin tuon
kokoinen. Eikä se jaksanut pitää päätäänkään pystyssä, noinikään se vaan
nyökytti, katsopas, noinikään, noin--noin. Mutta sitäpä varten ei pientä
lasta saa pitääkään ylöspäin, vaan aina pitkällään, näin käsivarrella.
Ja niskan alla pitää aina olla tukea. Voi, kyllä minä toki osaan hoitaa
semmoista pikkuista, etkö usko?

ANNA LIISA. Uskon.

PIRKKO. Otathan sinä sitten minut oikein vakituisesti sitä hoitamaan?

ANNA LIISA. Ei, Pirkko, jos lapsen saan, itse minä sen hoidan. En usko
kenellekään.

PIRKKO. Mutta sillä välin kumminkin? Et suinkaan sinä alituiseen voi
istua sen ääressä. Ja minä sitä kyllä hoitaisin yhtä hyvin kuin sinäkin,
ehkä vähän paremmin vielä, minä kun niin paljon pidän pikkuisista
lapsista. Mutta sinähän niitä et ole kärsinyt tähän saakka ollenkaan.

ANNA LIISA. Mistä sen tiedät?

PIRKKO. Siitä tiedän, kun sinä et tahdo pieniä lapsia nähdäkään. Et
mennyt katsomaan Ristolan Elsaakaan, vaikka emäntä niin monasti pyysi.
Ja kerran kun emäntä väkisen pani hänet syliisi, niin sinä ihan pelkäsit
ja olit vähällä pudottaa lapsen lattiaan, mutta emäntä arvon ehti
siepata hänet kiinni. Silloin juuri sanoivat, että saapas nähdä, jos
Jumala sille itselleen lapsia antaa, kuinka se niitä hoitaa.

ANNA LIISA. Niinkö sanoivat?

PIRKKO. Niin justiin sanoivat. Mutta minä ajattelin itsekseni, että
olkaahan huoletta, kyllä minä Anna Liisan lapset vaalin.--Se sitten on
somaa, kun ne oppivat puhumaan ja sanovat minua tädiksi. »Pirkko täti,
Pirkko täti, ota 'ylliin.» 'Ylliin' se sanoi Ristolan Elsakin, ei
osannut sanoa ässää.

ANNA LIISA. Etpä sinä pidäkään varalta siellä ikkunassa, Pirkko.
Katselet vaan tänne. Nyt jos Husso onkin puikahtanut ohitse, ettet ole
huomannutkaan.

PIRKKO. Eikä ole puikahtanut ohitse. Minä siitä vastaan.

ANNA LIISA. Mutta sieltä kuuluu puhetta.

PIRKKO (kurkistaa taaskin ikkunasta). Niin, kuuluuhan sieltä, kun isä ja
äiti ja Johannes tulevat.

ANNA LIISA. Nekö ne ovat? Minä jo niin säikähdin. Muistatko sitten pitää
huolessasi, Pirkko, ettei hän pääse tulemaan tänne tupaan, kun ne ovat
täällä?

PIRKKO. Muistan, muistan. Minä en hievahda tästä ikkunasta--taikka
sitten vahtaan häntä tuolla ulkona.

ANNA LIISA. Hyvä on. Mutta tee se niin, ettei kukaan huomaa.--Hiljaa! He
tulevat. (Kortesuo, Riikka ja Johannes tulevat.)

RIIKKA (kantaa vesiämpäriä ja asettaa padan tulelle). Vai niin te olette
tuumanneet, että ensi pyhänä kuuliaiset ja kolmen viikon perästä häät!
Kuinka tässä vaan jouduttanee valmiiksi. Tuossa on Anna Liisallakin
vasta kangas alulla.

KORTESUO. Kyllä te joudutte, kun kiirettä pidätte. Mikäs siinä on. Ja
ottakaa apua, ellette kerkiä itse kaikkea tekemään.

RIIKKA. Niin kait sitä täytyy. Istu nyt, Johannes, minä panen pannun
tulelle. Se kiehuu tässä yksin tein, kun keitän perunoitakin.

JOHANNES. Ei minua varten suinkaan.

KORTESUO. Keitä vaan kahvia. Hyvää se tekee meille muillekin.

JOHANNES. Huomenna sitten menemme pappilaan, vai kuinka?

KORTESUO. Niin kai, niin kai! Ja juomatavaraa pitää hankkia kaupungista.
Muut tarpeet kyllä saadaan omalta kauppiaalta.

RIIKKA. Vietetäänkö ne sitten kuinka suurellisesti?

KORTESUO. No niin suurellisesti kuin ikinä vaan osataan.

RIIKKA. Niinkö kuuliaisetkin?

KORTESUO. Kuuliaiset ensin ja sitten häät. Kun meiltä Anna Liisa
viedään, niin se tapahtuu kunnialla. Tiedä, Johannes, se tyttö on ollut
minun silmäteräni pienestä pitäen.

JOHANNES. Sen uskon. Eikähän tuo kumma olekaan.

KORTESUO. Ei ole, ei. Sillä niin isä kuin olenkin, niin voinpa
yhtäkaikki sanoa, että semmoista tyttöä saa hakea.

ANNA LIISA. Isä kulta.

KORTESUO. Niin, niin! Mikä on tosi, se on tosi.

JOHANNES. Elä ole milläsikään, Anna Liisa, sinä ne kiitokset hyvin
ansaitset. Ei pahat kieletkään ole koskaan löytäneet sinusta sanan
sijaa. Se tosiaan on merkillistä. Aina muista tytöistä kuulee milloin
mitäkin. Anna Liisasta ei koskaan muuta kuin hyvää.

RIIKKA. Kun hän ei anna pienintäkään syytä puheisiin. Toiset hänen
iällään huvittelevat ja lentävät tanssista toiseen, tämä ei milloinkaan,
ei vaikka käskisi.

KORTESUO. Anna Liisa on tavattoman vakava ja tasaluontoinen nuoreksi
ihmiseksi, sen täytyy jokaisen myöntää. Aina ahkera, aina työssä. Mutta
toista on tuo rasavilli tuolla.

JOHANNES. Niin Pirkkoko?

KORTESUO. Ei totta tosiaan luulisi noita molempia sisariksi. Semmoinen
ero heillä on.

PIRKKO. Nyt se alkaa taas. (Aikoo puikahtaa tiehensä.)

RIIKKA. Seis! Mihinkä matka?

PIRKKO. Hevosia menen viemään hakaan.

RIIKKA. Se on renkien tehtävä. Ota sinä sukanneule käteesi.

PIRKKO. Minäpä lupasin äsken Matille.

RIIKKA. Lupasit! Juuri kuin Matti olisi sinua pyytänyt.

PIRKKO. Kyllä minä sitten tulen.

KORTESUO. Tee niinkuin äitisi käskee, taikka minä sinua opetan.

PIRKKO (etsii pitkin penkkiä). Enhän tuota tiedä missä koko neule
onkaan. Kuka lienee vienyt.

RIIKKA. Kuka sen on vienyt. Omilla jäljilläsi. Hae vaan ylös heti
paikalla, muuten tulee tukkapöllyä.

PIRKKO (ryömyllään lattialla). Tuonnepahan ovat viskanneet penkin
alle.--Ja puikot on reväisty kaikki irti. Kissa, pakana--! Taikka
oliskohan Husso ilkeyksissään?

JOHANNES. Niin, en muistanut kysyäkään. Mitä asiaa sillä Hussolla sitten
oli?

ANNA LIISA. Ei mitään. Ilman hän vaan aikojaan--

KORTESUO. Joko se eukko taas kävi täällä? Mokomakin heittiö! Minä
en häntä voi suvaita, ajan pois joka kerran kun satun näkemään.
Mutta hänestä vaan ei pääse erilleen, kun nämä häntä täällä
suosittelevat.

RIIKKA. Minä en suosittele! Moneen aikaan en ole sanaa vaihtanut hänen
kanssaan.

KORTESUO. Kukas häntä sitten tänne vetää aina? Anna Liisako?

RIIKKA. Tokkopa se Anna Liisakaan. Eikö tuo päässe ilman kenenkään
vetämättäkin.

PIRKKO. Äskenkin kun olivat ihan riidassa Anna Liisan kanssa. Ja Anna
Liisa juuri pyysi minut kyöräämään hänet tiehensä, niin pian kuin näen
tulevaksi.

KORTESUO. Sen saat tehdäkin, sillä häntä ei täällä tarvita. Hän on niitä
maailman lopun ihmisiä.

PIRKKO. Niin, ja Anna Liisa pelkää--

ANNA LIISA. Pirkko--!

PIRKKO. Mitä se tekee? Saahan sen sanoa.--Anna Liisa pelkää, että Husso
vielä sotkee Johanneksen ja hänen välinsä.

JOHANNES (hymyillen). Oho? Vai semmoisia sinä pelkäät, Anna Liisa?
Siihen hän nyt ei kumminkaan ikinä maailmassa pysty. Ei, vaikka--!

KORTESUO. Ei tietystikään. (Mikko tulee sisään.)

RIIKKA. Siunaa ja varjele--Mikkohan se on!

MIKKO. Päivää!

KORTESUO. Päivää, päivää!

RIIKKA. Milloinkas Mikko on palannut kotipuoleen? Kun minä en ole
kuullut siitä mitään.

MIKKO. Nythän minä juuri tulen. Pistäännyin sivukulkiessani tervehtimään
entistä isäntäväkeäni.

KORTESUO. Siinä teit oikein. Terve, terve! Käy tänne istumaan, eukko
tarjoo meille kahvia. Siitä on pitkä aika, kun sinua on nähty näillä
tienoilla,

MIKKO. Neljä vuotta. Päivää, Pirkko! Kylläpä sinä olet kasvanut. Vieläkö
muistat renki-Mikkoa?

PIRKKO. Muistanhan minä. Sinä sitä opetit minua ensin hevosen selässä
ajamaan.

MIKKO. Eipäs ole Pirkko unohtanut.--No, ja mitäs tänne muuta kuuluu?

KORTESUO. Eipä kuulukaan.

MIKKO. Johanneksen naama on yhtä sileä kuin ennenkin. Eikö sinulle ala
vielä edes partaa kasvaa?

JOHANNES. Miksei kasva, jos kasvatetaan.

MIKKO. Antaisit, velikulta, tuon sitten nousta, että näyttäisit vähän
miehekkäämmältä.

JOHANNES. Mitäs se oikeastaan sinuun kuuluu?

KORTESUO. On siinä Johanneksessa miestä siltä, vaikkei ole partaa.--
Mutta kerropa meille nyt jotain retkistäsi, Mikko. Hyvinkö sinua
siellä veteli?

MIKKO. Hyvin vallan. Rahaa tuli kuin roskaa.

KORTESUO. Vai niin? Taidat olla jo rikas mies?

MIKKO. Onhan niitä kertynyt muutamia tuhansia.

JOHANNES. Ehkä tulitkin tänne talon ostoon?

MIKKO. Mitäs tahdot Kivimaasta?

JOHANNES. Ei sitä myydä.

MIKKO. Enkä minä sitä haluakaan. Suurempi se pitää olla, jos kerran
ostamaan rupean.

KORTESUO. Ohoh? Suurempiko kuin Kivimaa?

MIKKO. Suurempi ja parempi kaikin puolin. Eihän Kivimaassa ole kunnon
metsääkään.

JOHANNES. Talon tarpeiksi riittää.

MIKKO. Se on liian vähän. Mitä semmoisella talolla tekee, jossa ei
metsää ole muuta kuin talon tarpeeksi.

RIIKKA (tuo kahviverstaat pöydälle). Tehkää hyvin ja juokaa kahvia.
Anna Liisa, tule pitämään puoliasi, sinäkin.

MIKKO. Anna Liisako se siellä piiloitteleiksen luomapuitten takana? Näin
kyllä, että puut pyörivät, ja arvasin, että joku siellä mahtaa olla
niiden toisella puolen.

RIIKKA. Tule nyt, tule! Juomaan kahvia ja tervehtimään vanhoja tuttuja.

MIKKO (Mikko menee Anna Liisaa tervehtimään). Ei pidä ujostella.

JOHANNES. Sinuako hän ujostelisi?

MIKKO. Niin--ketäpäs hän tässä muitakaan?

JOHANNES. Entistä renkiään.

MIKKO (ottaa Anna Liisaa kädestä). Niinpä niin. Entistä renkiään, josta
nyt on tullut isäntämiehen veroinen.--Mitä kuuluu?

ANNA LIISA. Ei mitään erinomaista. (Hän tapaa Mikon katseen, vetää
kätensä pois.)

KORTESUO. Mutta tuskin sinä, Mikko, tältä seudulta mieleistäsi taloa
saat, koska sinulla tuntuu olevan noin suuret vaatimukset.

MIKKO (kääntyy takaisin pöydän luokse). Kukas on sanonut, että minä olen
täällä talon ostossa?

KORTESUO. No, niinhän minä luulin ymmärtäneeni.

MIKKO. Ei, minulla on vallan toiset meinat.

RIIKKA. Ehkä on Mikolla naimahommat?

MIKKO. Sinnepäin se pikemminkin kallistuu.

KORTESUO. Vai niin! Vai naimahommat. Joko se oli tyttö täällä valmiiksi
katsottu ennen lähtöä, neljä vuotta sitten?

MIKKO. Jo se oli.

RIIKKA. Kas vaan! Eihän siitä silloin mitään kuultu. Se on sitten asia
jo pantu alkuun?

MIKKO. Silloin se pantiin hyvään alkuun.

ANNA LIISA. Johannes--lähdemmekö kävelemään?

RIIKKA. Ei, anna Johannes juo kahvia ensin.

KORTESUO. Mitäs nyt kävelemään? Kuunnelkaahan tekin, kun Mikko tässä
kertoo tuumistaan.

JOHANNES. Niin, kuunnellaan häntä.

ANNA LIISA. Täällä on niin tukehuttavan kuuma.

KORTESUO. Täällä kuuma? Elä horise.

RIIKKA. Mutta sitä minä ihmettelen, että Mikko on jaksanut pitää tytön
mielessään näin kauvan. Kokonaista neljä vuotta. Lieneekö hän puolestaan
ollut yhtä uskollinen?

MIKKO. Siitäpä minä juuri tulin ottamaan selkoa.

KORTESUO. Sinä et sitä tiedä? Ohho! Sitten on asiasi hyvin epävarmalla
pohjalla.

RIIKKA. Entäpä kun hän jo on mennytkin toiselle? Mitäs sitten?

MIKKO. Hän saa purkaa.

KORTESUO. Vaikkako olisi jo vihittykin?

MIKKO. Vaikka.

KORTESUO. Mutta ellei hän tahdo?

MIKKO. Niin minä hänet siihen pakotan.

KORTESUO. Elä, elä? Käykö se laatuun?

MIKKO. Sitä minä en kysy, käykö laatuun vai ei. Mutta omani minä tahdon
takaisin.

ANNA LIISA. Johannes, lähtään! Johan sinä olet juonut kahvisi.

RIIKKA. Tuohan nyt on tuossa! Ei ensinkään saa Johannes mennä, ennenkuin
on juonut toisen kupin. Siinä on sinullekin. (Työntää täytetyn kupin
Anna Liisan eteen.)

KORTESUO. Kyllä kuulee, että Mikko on ollut tukkimiehenä. Ei täällä
meidän rauhallisessa maakylässä noin rajusti menetellä.

RIIKKA. Eikä ole pakko Mikonkaan tehdä, niinkuin uhkaa, jos tyttö
hyvinkin on pitänyt hänet mielessään.

MIKKO. Mitä luulette? Onko hän pysynyt minulle uskollisena?

KORTESUO. Meiltäkö sitä kysyt?

MIKKO. Niin, teiltä minä kysyn.

RIIKKA (hymyillen). Kun sanoisit tytön nimen edes, ehkä tuohon sitten
voisi vastata.

MIKKO. Eikö muuten voi?

KORTESUO. Mahdotontahan se on.

MIKKO. Eikö kukaan osaa muuten vastata? Eikö Anna Liisakaan?

JOHANNES. Anna Liisa? Miksi juuri Anna Liisa?

MIKKO. Hän jos sattuisi tietämään.

RIIKKA. Mitä? Tiedätkö sinä, ketä Mikko on ajatellut? Etkä ole siitä
minulle hiiskunut sanaakaan.

MIKKO. Mitäs Anna Liisa minulle vastaa?

RIIKKA. Niin,--antaapas kuulla.

ANNA LIISA. Tietäähän Mikko itsekin.--Ilman vaan kujeilee.

MIKKO. Sano suoraan. Elä kiertele. Luuletko, että se tyttö minua vielä
rakastaa?

ANNA LIISA. En luule.

MIKKO. Vai niin? Vai sinä et luule? No, mistähän syystä tuo ei minua
enää rakastaisi?

ANNA LIISA. Sinä et ole sitä ansainnut.

JOHANNES. Anna Liisa tuntuu olevan perillä asioista.

RIIKKA. Siltä kuuluu.

MIKKO. Enkö ole ansainnut? Vaikka neljä vuotta olen ollut hänelle
uskollinen ja nyt tulen häntä hakemaan. Enkö sittenkään ole ansainnut
hänen rakkauttaan?

ANNA LIISA. Et.

JOHANNES. Siinä sait kuulla totuuden.

MIKKO. Selitäpäs tarkemmin, Anna Liisa. Minä en vielä oikein käsittänyt.

ANNA LIISA. Sitten selitän--toisen kerran.

RIIKKA. Mutta emme me muut tästä puheesta ole tulleet hullua
hurskaammaksi.

KORTESUO. Parasta, Mikko, kun menet tyttösi luokse suoraan ja kysyt
häneltä. Mistäpä sen Anna Liisa niin tarkoin tietää. Kahden asia ja
kolmannen korvapuusti.

MIKKO. Sen teenkin. Kun pääsen puhuttelemaan häntä kahdenkesken, niin
uskon että hän minuun vielä taipuu.

RIIKKA. Miks'ei taipuisi. Noin pulska mies kuin Mikko on.

KORTESUO. Oletko sinä muuten kuullut, että Anna Liisa meiltä viedään?
(Anna Liisa menee luomapuilleen.)

MIKKO. Sen hyvin tietää kuulemattakin. Vai luulitteko hänen jäävän
vanhaksi piiaksi?

KORTESUO. Niin, niin, mutta minä tarkoitan, että hän viedään nyt jo.
Ensi pyhänä kuulutetaan.

MIKKO. Paljon mahdollista.

KORTESUO. Tähän Johannekseen, näes.

MIKKO. Johannekseen? Tähän parrattomaan Johannekseen? Sitä minä en usko.

JOHANNES. Eipähän se mikään uskonkappale lienekään, mutta voi se siltä
tapahtua.

MIKKO. Ei taivaan päivinä. Anna Liisako nyt menisi tuommoiselle
piimäsuulle?

JOHANNES. Mitähän sinä oikeastaan tarkoitat, mies? Minusta tuntuu, että
sinä kaiken aikaa olet tahtonut minua tässä ärsytellä.

KORTESUO. No, no--ei riidellä.--Mikko laskee vaan leikkiä.

MIKKO. En, jumaliste, minä laske leikkiä.

KORTESUO. Saat sitten nähdä ensi sunnuntaina. Tervetulemasta tänne
silloin kuulisiin.

MIKKO. Tästä on vielä aikaa sunnuntaihin.

RIIKKA. Ei tarvitse odottaakaan niin kauvan. Onhan Anna Liisa läsnä,
sanokoon itse, onko asia tosi vai ei.

JOHANNES. Niin, sano Anna Liisa.

ANNA LIISA (toiselta puolen luomapuita). Uskoneeko hän minuakaan?

MIKKO. Enpä paljon. Nuoren tytön mieli on kuin vesi kaukalossa, se
häilyy sinne ja tänne. Anna Liisankin ajatukset voivat muuttua vielä
toisaanne päin, ennenkuin hän tästä on niin pitkälle päässyt, että
kuulutetaan.

ANNA LIISA. Ei muutu. Ole varma siitä: minun ajatukseni eivät muutu.

JOHANNES. Mitäs sanot siihen?

MIKKO. Niin siihenkö? Sanon, että ellei Anna Liisan mieli muutu, niin--
muuttuu sinun mielesi.

JOHANNES. Sen valehtelet!

MIKKO. Minä valallani vannon: ellei muutu Anna Liisan mieli tästä
sunnuntaihin, niin muuttuu sinun mielesi.

RIIKKA. Elkää, hyvät ihmiset, kinailko suotta. Pianhan sen näkee.--
Antakaa kun kaadan teille kahvia vähän lisää. Vielä täältä pannusta
heruu.

PIRKKO (menee Anna Liisan luokse). Anna Liisa, kuules, kun minä en saa
näitä silmiä ylös.

ANNA LIISA. Toimita tuo mies täältä ulos, Pirkko. Keksi joku keino.

PIRKKO. Niin Mikkoko?

ANNA LIISA. Hän juuri. Toimita nyt heti.

PIRKKO. Kudotko sinä sitten minun sukkani valmiiksi?

ANNA LIISA. Kudon, kudon!

PIRKKO. Hyvä juttu! (Pistää sukankutimen Anna Liisan käteen,
puikkelehtii salavihkaa ovelle ja hiippasee ulos.)

KORTESUO. Niin,--minä sanon samaa kuin Riikkakin, mitä tuosta suotta
kinailette, pianhan se nähdään.

JOHANNES. Tässä on Mikolla jotain takana.

KORTESUO. Vielä vain! Mitä se voisi olla? Pientä pilaa vaan kaikki,
tai--korkeintaan joku tukkimiehen tapainen koiranjuoni.

RIIKKA. Niin, eihän siinä muuta voi olla. Neljä vuotta hän on ollut
poissa, tulee vasta tänne--ei, ilman se Mikko vaan moskaa, sinua
kiusottaakseen.

PIRKKO (repäisee oven auki). Mikko, hevonen karkasi!

MIKKO (hyppää ylös). Minunko hevoseni?

PIRKKO. Niin, sinun, sinun! Joudu sukkelasti!

MIKKO. Kuka hemmetissä sen päästi irti?

PIRKKO. Minähän ne ohjakset otin tikapuista,--ajattelin vaan pikkuisen
koetella sitä, mutta sillä kertaa se läksi. (Mikko ja Kortesuo rientävät
ulos.)

RIIKKA. Aina sinä olet pahan teossa. (Tukistaa Pirkkoa.) Kyllä minä
sinua opetan.--Äläjähän siinä vielä,--selkääsi saat. (Kiiruhtaa miesten
jälkeen.)

PIRKKO (huutaa täyttä kurkkua suu väärässä, tyyntyy sitten äkkiä). Mutta
muistakin, Anna Liisa, että neulot koko sukan valmiiksi. (Juoksee ulos.)

ANNA LIISA. Johannes--ethän ole minulle vihanen?

JOHANNES. En, herran tähden. Mistä syystä olisin sinulle vihanen?

ANNA LIISA. Minä vaan ajattelin--kun olet niin totisen näköinen.

JOHANNES. Mikko minua vähän harmitti--mokomakin reuhaaja.--Mutta ei se
mitään. Tulehan pois tänne. Sinä kun olet luona, niin väleen ne
semmoiset mielestä haihtuvat.

ANNA LIISA (tulee hänen luokseen). Yhtä minä sinulta pyytäisin,
Johannes. Voi, jos sen lupaisit!

JOHANNES. No, lupaan--lupaan jo edeltäpäin, ellei se mitään mahdotonta
ole.

ANNA LIISA. Ei ole mahdotonta. Minä vaan pyytäisin sinua--niin,
Johannes, minä niin hartaasti pyydän: vältä Mikkoa. Elä antaannu hänen
seuraansa, elä salli hänen tulla likellekään! Eläkä ole kuulevinasi, jos
hän sinulle jotakin sanoo, ja koeta, minkä suinkin voit, ettei hän
pääsisi sinua ollenkaan tapaamaan. Teetkö sen, Johannes? Rakas kulta,
teetkö sen, sano?

JOHANNES (hymyillen). Mutta Anna Liisa, sinähän olet kuin hengen
hädässä. Hän taisi sinut säikyttää pahanpäiväisesti?

ANNA LIISA. Hän on ilkeä ihminen. Voi, sinä et tiedäkään, kuinka ilkeä
hän on.

JOHANNES. Kyllä minä uskon, että hän on ilkeä. Mutta minkäpä hän
ilkeydellään meille voi?

ANNA LIISA. Eihän sitä tiedä. Ei tiedä, mikä hänen päähänsä pistää.
Mutta lupaathan pysyä hänestä erilläsi, Johannes?

JOHANNES. Pelkäätkö, että meille syntyisi riitaa--ja kenties
tappeluakin?

ANNA LIISA. Pelkään. Pelkään sitäkin.

JOHANNES. Ja luulet varmaan, että minä siinä tapauksessa joutuisin
alakynteen?

ANNA' LIISA. Saattaisi käydä niinkin. Mikko on väkevä, tarttuisi ehkä
puukkoon.

JOHANNES. Mikko ei ole väkevämpi kuin minäkään, vaikka hän minua haukkui
poikanulikaksi. No, no. Ei suuret sanat suuta halkaise.

ANNA LIISA. Parasta kumminkin häntä välttää, eikö niin, Johannes?
Huomaathan sen itsekin.

JOHANNES. Enpähän oikein tiedä.

ANNA LIISA. Sinä jo puoleksi lupasit. Ellei se ole mitään mahdotonta,
sanoit. Eikähän tämä ole mahdotonta, sen voit niin helposti tehdä,
jos vaan tahdot.

JOHANNES. Niin, niin. Mutta siinä on sentään eräs seikka. Hän saattaisi
pian luulla, että minä häntä pelkään.

ANNA LIISA. Antaa luulla, mitä se meitä liikuttaa. Emme välitä siitä.

JOHANNES. Ja tekisi minun, sitä pait', mieleni kurittaa häntä vähäisen
äskeisistä puheistaan. Sen hän hyvin sietäisi.

ANNA LIISA. Silloin olemme onnettomia! Voi Johannes, kun sinä et minua
usko--

JOHANNES. No, enhän minä muuta kuin näyttäisin, ettei minun kanssani ole
niin juuri leikkiminen.

ANNA LIISA. Ja sen vuoksi panet kaikki alttiiksi! Voi, Johannes, ensi
kerran minä sinulta jotain pyydän--etkä sinä tahdo tehdä minulle
mieliksi.

JOHANNES. Minusta sinä olet lapsellinen, kun panet sille niin suurta
merkitystä.

ANNA LIISA. Siitä riippuu koko meidän onnemme. Minä tiedän sen.

JOHANNES. Eikös mitä!--Mutta koska sinä sitä niin välttämättä tahdot,
niin voinhan minä pysyä hänestä erillänikin.

ANNA LIISA. Sinä lupaat?

JOHANNES. No, lupaan, lupaan. Sinulle mieliksi. Oletkos nyt tyytyväinen?

ANNA LIISA (lankee hänen kaulaansa). Olen. Kiitoksia, Johannes,--sydämen
pohjasta sinua kiitän!

JOHANNES. Oma kultani! Rakastatko sinä minua?

ANNA LIISA. Rakastan! Sinua rakastan yli kaiken.



TOINEN NÄYTÖS.


(Sama tupa, samassa asussa. Luomapuut ovat jo kuitenkin poissa.

Riikka keittää perheelle ruokaa, Anna Liisa katselee ikkunasta ulos
oikeaan. Kortesuo tulee sisään.)

KORTESUO. Terveisiä pappilasta! Nythän se Anna Liisa pantiin
kuulutuksiin.

RIIKKA. Vai jo pantiin. Mitä tuosta tuumi rovasti-ukko?

KORTESUO. Eipähän juuri mitään. Toivotti vaan onnea. Herttainen ukko se
meidän rovasti. Niitä ei löydy monta sellaista.

RIIKKA. Sanoiko kuulleensa näiden tuumista tätä ennen?

KORTESUO. Johan hän tuntui tietävän kaikki. Ja kovasti kiitteli Anna
Liisaa. Sanoi, että se tyttö on kunniaksi koko paikkakunnalle. Ja hyvänä
esimerkkinä muille. Rippikoulussakaan ei ole kukaan osannut niin hyvin
kuin Anna Liisa, ei ennen eikä jälkeen. Niin oli lasketellut kuin vettä
vaan, kysyi mistä paikasta katkismusta hyvänsä.

RIIKKA. Vai niin kiitteli.--Kuuletko sinä, Anna Liisa, mitä isä täällä
kertoo?

ANNA LIISA (kääntymättä ikkunasta). Kuulen.

RIIKKA. Etkä siitä sen enempää iloitse? Kumma tyttö!

KORTESUO. Hän on niin tottunut siihen, että häntä aina ylistellään.
Kyllä oli Johannes siihen sijaan mielissään.

RIIKKA. No, sen arvaa. Miksei hän muuten pistääntynyt tänne? Olisimme
juoneet kirjaanpanemis-kahvit?

KORTESUO. Ei sanonut joutavansa. Sitten lupasi tulla illemmällä.
Niin--rovastiahan minä sitten pyysin kuuliaisiin myöskin.

RIIKKA. Vai pyysit sinä? Mitä tuo vastasi?

KORTESUO. Kiitti hyvin nöyrästi ja uhkasi tulla. Ja arvatkaas, ketä
muita kävin käskemässä.

RIIKKA. Ehkä vallesmannia?

KORTESUO. Vallesmannia ja tohtoria.

ANNA LIISA. Mitä varten niin paljon vieraita? Olisitte kutsunut sitten
vasta häihin, isä.

KORTESUO. Häihin ne tietysti käsketään myöskin. Kaikki nämä, jotka
kuuliaisiinkin, ja paljon muita lisäksi.

RIIKKA. Mitäs niille sitten tarjotaan? Kun ei vielä ole mitään hommattu.

KORTESUO. Vai ei ole hommattu! Kun juomatavaratkin olen jo toimittanut
tulemaan kaupungista.

RIIKKA. Millä tavalla sinä ne--?

KORTESUO. Kauppiaan pyysin telehvoonaamaan, että laittaisivat
postimiehen mukana Liknellistä.

RIIKKA. Hyvä on. Muut tarpeet kyllä saadaan täältäki n.

KORTESUO. Luullakseni hän ne jo on tuonutkin sinne kauppiaalle. Olisi
sinulla nyt ruoka valmiina, niin söisin ensin ja läksisin sitten niitä
hakemaan. Muut ostokset tekisin samalla.

RIIKKA. Kohta tämä tästä joutuukin. Mutta kiire meitä tapaa vielä tänä
päivänä. Ala joutua, Anna Liisa, tupaa siistimään. Mitä sinä vahtaat
siellä ikkunassa alituiseen?

ANNA LIISA. Enhän minä mitään.

RIIKKA. Koko päivän hän on seisonut siellä. Ja eilenkin jo. Ei joudu
enää muuta tekemäänkään. Ja morsiuskiireet hänellä on olevinaan.

KORTESUO. Ei suinkaan hän siellä mitä vahtaa. Ilman vaan seisoo
aatoksissaan.

RIIKKA. Mikä sinua nyt sitten niin aatteluttaa? Sanoisit häntä
muillekin.

KORTESUO. Kysy sitä! Elämän muutos tietysti.

RIIKKA. Vast' aika sitä nyt harkita, kun asia niin pitkällä on, että
huomenna kuulutetaan.

KORTESUO. Eikä sinun tarvitse katua, Anna Liisa. Hyvän miehen saat
Johanneksesta.

RIIKKA. No, se nyt on varma. Siitä ei mies enää parane. Saat vaan
kiittää onneasi, tyttö.

ANNA LIISA. Hän on liiankin hyvä minulle.

KORTESUO. Sitä en tahdo sanoa. Mutta tyytyväisiä meidän sopii olla
kaikessa tapauksessa. Ja sen vuoksi meille tuleekin huomenna ilojuhla.

ANNA LIISA. Kuka sen tietää edeltäpäin. Minua niin pelottaa tuo
huomispäivä, kun isä käski Mikkoakin tänne. Hän jos vielä minkä tekee.

RIIKKA. Pelkäätkö että syntyy riitaa ja tappelua?

ANNA LIISA. Eihän sekään ole mahdotonta.

RIIKKA. Niin, ei siihen takeita ole. Kovin hän tuntui riidanhaluiselta
eilenkin.

KORTESUO. On käynyt vähän raakaluontoiseksi siellä tukkimiehenä
ollessaan. Mutta ei se mitään. Huomenna hän kyllä aisoissaan pysyy, kun
rovastikin on saapuvilla ja vallesmanni. Eikä miehet sitä pait' selvällä
päällä tappele, ja juomia taas ei niin paljoa tarjota, että humalaan
tulevat.

RIIKKA. Sehän, Mikko, muuten kävi eilen illalla taas täällä ja kysyi
sinua, Anna Liisa, mutta et sattunut olemaan kotosalla. Istui täällä
kotvan aikaa ja odottelikin. Läksi sitten viimein tiehensä, kun sinua ei
kuulunut.

KORTESUO. Mitä hän Anna Liisasta?

RIIKKA. Sanoi olevan jotain puhuttavaa.

ANNA LIISA. Uhkasiko tulla uudestaan?

RIIKKA. Kyllä arveli, että tänäpäivänä.

ANNA LIISA. Tulisiko vielä tänäpäivänä?

RIIKKA. Niin minä olin kuulevinani. Mutta jos hän nyt tulee, niin
silloin ne sattuvat yhteen Johanneksen kanssa ja syntyy ehkä taaskin
kina.

KORTESUO. Entäs tätä sitten! Kun kinaavat, niin kinaavat. Eihän tuosta
tuommoisesta pienestä sanasodasta kukaan pahene.--Eikö se keittos ole jo
kiehunut tarpeeksi?

RIIKKA. Jo on. Ala vaan mennä toiseen tupaan, minä tuon padan sinne.
(Kortesuo menee. Riikka seuraa häntä kantaen pataa.)

RIIKKA (mennessään). Lähde pois syömään sinäkin, Anna Liisa.

ANNA LIISA. Tulee vielä tänäpäivänä! Saattaa olla täällä tuossa
paikassa.--Herra Jumala, mikä minut pelastaa hänen käsistään?

PIRKKO (avaa hiljaa oven, puhuu kuiskaamalla). Anna Liisa, Anna Liisa--!

ANNA LIISA (säikähtäen.) Mikä on?

PIRKKO. Hän on täällä.

ANNA LIISA. Kuka niin?

PIRKKO. Mikko on, ja Husso on hänellä matkassa. Kysyivät sinua, ja minä
sanoin, että voivat lähteä matkaansa ja tulla toisen kerran, pyhän
jälestä, ettet sinä nyt ole kotona. Mutta Husso katsoi minua silmiin ja
sanoi: valehtelet. Uhkasi itse tulla katsomaan. Nyt, jos tahdot heitä
välttää, niin pakene pian uunille tuonne.

ANNA LIISA. Ei, antaa heidän tulla. Täytyy kait heitä puhutella, ei he
kumminkaan päästä minua vähemmällä.

PIRKKO. Käskenkö heidät sitten tupaan, tänne?

ANNA LIISA (vaipuu masentuneen penkille). Käske!

PIRKKO (tulee lähemmäksi). Mutta kuule--ellet sinä tahdo heitä nähdä,
niin minä heidät lähetän täältä tiehensä, vaikka millä konstilla.

ANNA LIISA. Ei, ei. Ei se pitkälle auta. He olisivat takaisin samaa
päätä. Tulkoot vaan heti, että ehtivät pois, siksi kuin Johannes on
täällä.

PIRKKO. Minä pidän varalta siellä ulkona, enkä päästä Johannesta sisään,
ennen kuin ovat menneet tiehensä.

ANNA LIISA. Tee se, hyvä Pirkko.

PIRKKO. Kyllä! (Aukaisee oven, lähteäkseen ulos.) Kas, täällähän se
Mikko jo vahtiikin oven takana. Käy vaan sisään, kotona näkyy olevan
Anna Liisa.

(Mikko tulee.)

MIKKO. Hyvää iltaa!

ANNA LIISA. Sinä olet käynyt minua hakemassa?

MIKKO. Kävinhän minä eilen iltapäivällä. Ja odottelin täällä hyvät
aikaa, mutta sinua ei vaan kuulunut kotiin. Arvelin jo, että tahallasi
minua välttelit.

ANNA LIISA. Mitä sinä minusta tahdot?

MIKKO. Kysymättäkin sen tiedät. Onhan äiti jo käynyt sinulle siitä
puhumassa.

ANNA LIISA. Sitten tiedät myöskin sinä, minkä vastauksen olen antanut.
Saamme jättää ne asiat sikseen, turhaa niitä enää jauhaa, kun kerran
olemme selvillä molemmin puolin.

MIKKO. Ja niinkö luulet pääseväsi minusta helpolla? Ohoh! Vähänpä sinä
minua tunnet.

ANNA LIISA. Mitä vaadit minulta enempää? Mitä olen sinulle velassa?

MIKKO. Sen vaadin, että pysyt entisessä liitossasi siinä, jonka teit
minun kanssani neljä, viis' vuotta sitten.

ANNA LIISA. Ja siihen sinä julkeat vedota? Hävytön! Etkö itse rikkonut
sitä liittoa, silloin kun läksit pois ja jätit minut yksinäni tänne
onnettomuuteen.

MIKKO. Minä en lähtenyt ijäksi, minä lupasin tulla takaisin. Ja nyt olen
täällä, niinkuin näet.

ANNA LIISA. Nytpä minä en sinusta enää välitä. Tiedät, että menen toisen
kanssa naimisiin.

MIKKO. Mutta sinä lupasit minua odottaa. Lupasit olla minulle
uskollinen.

ANNA LIISA. Lupasin kun olin houkkio.

MIKKO. Sanoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja
sen varmaan myöskin teit vaikka nyt olet kaikki unohtanut.

ANNA LIISA. Lapsellisuutta--pelkkää lapsellisuutta! Mitä tiesin minä
silloin vielä rakkaudesta tai muusta. Helppo sinun oli saada minut
ansoihisi ja vietellä minut.

MIKKO. Tarvittiinko siinä paljon viettelemistä? Muistelepas oikein!

ANNA LIISA. Sinä olit minua vanhempi, ymmärsit paremmin, mikä siitä
kaikesta seuraisi. Mutta sinä vaan käytit hyväksesi nuoruuttani ja
kokemattomuuttani.

MIKKO. Vai minun syykseni sinä sen nyt kaikki lykkäät? Kuka se oli, joka
iltasilla aina karkasi kammaristaaan, kun muut jo nukkuivat, ja tuli
luokseni tuonne niemen kärkeen? Ei tarvinnut minun kahdesti pyytää,
kerran vaan suihkasin korvaasi, silloin sinä heti lupasit. Niin, voitko
kieltää? Kyllä sinua oma halusi veti enemmän kuin minun houkutukseni,
jos tarkemmin ajattelet.

ANNA LIISA. Paha henki minua lienee riivannut!

MIKKO. Rakkaus se oli, Anna Liisa, eikä mikään paha henki.

ANNA LIISA. Ei, ei! Ei se ollut rakkautta, mitä lieneekään ollut. Kun
saisin elää uudelleen sen ajan, niin toisin menettelisin. Kun saisin sen
pois pyyhityksi, pestyksi niinkuin lian, ettei näkyisi jälkeäkään enää.
Mutta ei--minä en saa, en vaikka katuisin ja itkisin itseni sokeaksi.
Elämäni tahrana se on ja pysyy aina, ijän kaiken.

MIKKO. Eläkä tuossa höpise turhia! Mitä tahraa siinä oli? Hauskoja
aikoja ne olivat, ei niitä tarvitse katua. Sitten olimme typeriä
jäljestäpäin, kun emme suoraan sanoneet isällesi, että niin on asiat,
anna meidän mennä vihille, ei auta muu. Mutta sinäkin pelkäsit isääsi
kuin kuolemaa.

ANNA LIISA. Niin, pelkäsinhän minä. Sekä isää että äitiä--isää eniten.

MIKKO. Eikä ollut minullakaan silloin tarpeeksi rohkeutta. Tiesin hyvin,
mikä mellakka siitä syntyisi.

ANNA LIISA. Et olisi kumminkaan lähtenyt pois ja heittänyt minua yksin.
Ehk'ei olisi käynyt, niinkuin kävi, jos olisi ollut jokukaan, jolle
olisin voinut surujani valittaa. Mutta kun minulla ei ollut ketään--ei
ketään koko maan päällä.

MIKKO. Saatoinko aavistaa, että sinä tulisit semmoista tekemään. Arvelin
tulla takaisin sitten, kun kaikki oli ohitse, ja pyytää sinua isältäsi.
Hän ehkä silloin olisi myöntynytkin ja siihen se juttu olisi loppunut.
Mutta sinä kun turhanpäin niin hätäännyit, että otit lapsen hengiltä--
niin minkä minä sitten enää voin.

ANNA LIISA. En minä ollut järjessäni silloin, voi, en minä ollut
järjessäni. Huolesta ja surusta olin mennyt aivan sekaisin. Enkä minä
ajatellut ottaa häntä hengiltä--Jumala tietää, etten sitä ajatellut.
Oman elämäni kyllä olin tahtonut lopettaa. Monet kerrat seisoin jo
Huuhkainkalliolla heittäytyäkseni alas järveen. Mutta vesi oli niin
mustaa ja syvää, minä en hirvinnyt. Jätin aina tuonnemmaksi. Ja sitten
se oli jo liian myöhäistä.

MIKKO. Luojan lykky! Vai jo sinä sitäkin ajattelit. Kaiken näköisiä--!
Sehän nyt olisi ollut järin hullumpaa.

ANNA LIISA. En ymmärtänyt, että aika oli niin lähellä. Sen vuoksi se
tuli niin äkkiarvaamatta. Hädissäni en tiennyt mitään neuvoa. Koetin
päästä äitisi luokse, mökkiin tuolta metsän poikki. En ennättänyt sinne
saakka, vielä oli jonkun verran matkaa, kun se syntyi--voi, Herra
Jumala sitä hetkeä!

MIKKO. Ja se eli? Oletko varma, että se eli?

ANNA LIISA. Elihän se raukka. Liikutti käsiään ja jalkojaan ja huusi.
Silloin minä, voi, Jumala, Jumala, Jumala--

MIKKO. Minä arvaan lopun. Elä kerro enää.

ANNA LIISA. Painoin kädelläni suuta--en tiedä kuinka kauvan. Olin
puolipyörryksissä ja maailma musteni silmissäni, mutta yhä minä vaan
pidin kättäni siinä. Silloin--voi, hyvä Jumala--

MIKKO. Herkiä jo.--Kiusaat itseäsi suotta.

ANNA LIISA. Niin, silloin tunsin, kuinka tuo pieni ruumis nytkähti
käteni alla, ja sitten se oli hiljaa. Otin käteni pois,--ei se enää
äännähtänyt, henki oli mennyt. En muista enempää, heräsin tajuntaan
vasta siinä, kun putosin pitkälleni äitisi tuvan lattialle.

MIKKO. No, ja sitten sinulla ei enää ollut mitään hätää. Äitihän oli
pitänyt sinusta hyvän huolen.

ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin
kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta
kuoli ja metsään haudattiin.

MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi
olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda
olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa
järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut
mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään
kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.

ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!

MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua
hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.

ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä
sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin.
Etten tullut hulluksi tykkänään.

MIKKO. Hulluksi? Kuinka niin? Mitä se sitten oli?

ANNA LIISA. Minulla ei ollut yön lepoa, ei päivän rauhaa vuosikausiin
sen jälkeen. Elin alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Päivillä aina,
kun kuulin askeleita, tai kun ovi kävi, säpsähdin niin, että veret
seisahtuivat. Luulin aina vallesmannin tulevan minua kiinni ottamaan.
Tai kun näin, että joku ihminen hiljaa puhui jotain toiselle, pelkäsin
heti että hän oli saanut vihiä asiasta ja sitä kertoi. Semmoista se oli
minun rauhani siihen aikaan.

MIKKO. No niin,--tuohon oli vaan oma arkuutesi syynä. Tarvitsiko sinun
pelätä turhan takia.

ANNA LIISA. Yöt olivat vielä hirveämmät. Lapsi oli aina edessäni ja
minä pidin kättäni hänen suullaan aivan niinkuin silloinkin. Jos
unenhortoon menin, kaikui hänen huutonsa korviini ja minä vavahdin
samaa päätä ylös. Välistä se huuto kuului niin selvään, että luulin
hänen olevan vieressäni. Haroin kädelläni ympäri vuodetta, enkä uskonut
että se oli tyhjä, ennenkuin sieppasin tulen ja katsoin. Voi, mitä
olisinkaan antanut, jos olisin saanut hänet henkiin jälleen!

MIKKO. Olisin minä ollut täällä, kyllä piankin olisin saanut tuommoiset
harhanäyt pakenemaan. Uskotko sen?

ANNA LIISA. Nyt ne eivät pitkään aikaan ole minua enää vaivanneetkaan.
Ja pois minä olen karkoittanut kaikki nuo tukalat muistotkin. Mikä niitä
taas lienee johdattanut mieleen. Ei puhuta niistä enää.

MIKKO. Ei puhuta, ei. Ei ne puheesta kumminkaan parane. Me alotamme
uudelleen, Anna Liisa, eikös niin? Unohdamme pois kaikki ikävät asiat,
aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan, ja vietämme iloisia päiviä
yhdessä. Herran poika, ei sinulla ole hätäpäivää enää, minä sinua pidän
niin hyvänä, niin hyvänä, ettet voi ajatellakaan. Pistän vaikka
lasikaappiin, jos tahdot.

ANNA LIISA. Kuinka voit tuommoisia puhua? Tiedäthän sinä, että minua
huomenna jo kuulutetaan toiseen.

MIKKO. Ei se mitään. Rahalla siitä päästään.

ANNA LIISA. Minäpä kun en tahdo siitä päästä. Heitä pois nuo tuumat,
Mikko. En minä niihin kumminkaan ikinä suostu.

MIKKO. Ei sinun ensinkään tarvitse huolehtia Johanneksen eikä isäsi
takia, minä kyllä heidän kanssaan asiat selvitän, kun vaan tiedän, että
sinä olet puolellani.

ANNA LIISA. Hyvä Jumala--etkö sinä sitten lainkaan käsitä, että minä
rakastan Johannesta, enkä sinua. Enkä minä ikinä tahdo purkaa hänen
kanssaan, en sinun enkä kenenkään houkutuksista. Uskotko minua nyt
viimeinkin?

MIKKO. Minäpä rakastan sinua, Anna Liisa, ja tahdon saada sinut
takaisin, ja minä sinut otan neuvolla millä hyvänsä. Minä en anna sinua
toiselle, en jumaliste annakaan!

ANNA LIISA. Tuoko rakkautta!? Kaikkea muuta vaan ei rakkautta.

MIKKO. Se on rakkautta, tulisinta rakkautta, mitä maailmassa löytyy.
Kuule minua, Anna Liisa. Koko ajan sinä olet ollut mielessäni siellä
Saarijärvellä, ja vahvasti olin päättänyt, että vielä kerran tulisin
sinut perimään. Kun sitten kuulin, että Johannes täällä oli pistääntynyt
väliin, ja että sinä olit aikeessa mennä hänelle, niin jouduin
semmoiseen raivoon, etten tiennyt mitä tehdä. Jätin kaikki siihen
paikkaan ja läksin suoraa päätä tänne. Enkä lähde täältä, ennenkuin
asiat ovat selvillä. Sen toisen ajan tieltäni pois, vaikka surma minut
nielköön.

ANNA LIISA. Siihen ei ole sinulla valtaa. Hän rakastaa minua eikä hän
sinun tähtesi luovu minusta, ole siitä varma.

MIKKO. Rakastaa! Mokomakin maitosuu! Hänkö nyt osaisi rakastaa?

ANNA LIISA. Mitä se sinuun kuuluu, osaa tai ei. Minua se tyydyttää, ja
sillä hyvä.

MIKKO. Tyydyttää,--kun et tiedä paremmasta. Ja kun et enää muista
hauskoja puolia niistä entisistä ajoista.

ANNA LIISA. Sinä lupasit, ettet niistä enää puhuisi.

MIKKO. Ei, Anna Liisa, toista on, jos minulle tulet. Silloin sinä vasta
saat nähdä, minkälaista se oikea miehen rakkaus on. (Lähenee häntä ja
tavoittaa häntä kiinni.)

ANNA LIISA. Pysy erilläsi minusta! Pois, pois--!

MIKKO. Elä huuda! Kuulevat.

ANNA LIISA (viskaa hänet menemään). Peto! Luulitko sillä tavalla minut
valtaavasi? Mene! Suoriu tiehesi heti! Minä vihaan ja inhoon sinua.

MIKKO. Hiljaa, hiljaa! Kyllä minä sinut vielä lannistan. Ei tämä leikki
tähän lopu. Koska et hyvällä taivu, niin koetellaanpa toista keinoa.

ANNA LIISA. Koettele! Minä en sinua pelkää. Sinä et mahda minulle
mitään.

MIKKO. Enkö minä mahda? Ajattelepas tarkemmin. Enkö minä mahda?

ANNA LIISA. Et. Sinä et mahda minulle mitään.

MIKKO. Entäs se lapsenmurha?

ANNA LIISA. Sillä minua nyt tahdot säikyttää, samoin kuin äitisikin.
Turha vaiva! Se ei vaikuta mitään. Sinä et sitä ilmoita, tiedänhän minä,
koska itse olet siihen osallinen.

MIKKO. Minäkö osallinen? Lapsenmurhaan?

ANNA LIISA. Ellet suorastaan siihen, niin--

MIKKO. Mutta siitähän juuri on kysymys. Ei lapsen synnyttämisestä
kuritushuonetta anneta, tunnet kait sinä lakia sen verran?

(Anna Liisa vaikenee.)

MIKKO. Mutta murhasta annetaan.

ANNA LIISA. Sekö sitten on tarkoituksesi, että saatat minut
kuritushuoneesen? Täytyy sanoa--sinä olet tosiaan hyvin jalomielinen.

MIKKO. Ehk'ei tarvitse mennä niin pitkälle. Kenties jo riittää, jos
isäsi ja Johannes saavat tietää sinun salaiset asiasi.

(Anna Liisa vaikenee neuvottomana.)

MIKKO. Vai mitä luulet? Eiköhän tule teille silloin jo ero?

ANNA LIISA. Tulee. Kaiken varmaan meille silloin tulee ero.

MIKKO. Sitä minäkin. Johanneksen rakkaus sammuu sillä kertaa. Sillä ei
ole sen syvempiä juuria.

ANNA LIISA. Enkö minä sitten koskaan maailmassa saa toivoa onnea? Onhan
sitä kaikilla muilla ihmisillä, miksi ei milloinkaan minulla?

MIKKO. Siltä haaralta sitä et saa.

ANNA LIISA. Mikko, sääli minua, olenhan jo kärsinyt niin paljon.

MIKKO. Se on omassa vallassasi. Voit estää minua puhumasta, jos vaan
tahdot.

ANNA LIISA. Elä tee minua uudelleen onnettomaksi juuri nyt, kun minulle
parempi tulevaisuus olisi tarjonna. Mitäpä siitä kostut, jos säret minun
elämäni vielä kerran. Nuoruuteni turmelit, eikö siinä jo kylliksi. Ei
minulla ole ollut iloa, niinkuin muilla minun ikäisilläni, huolta vaan
ja murhetta alituiseen. Minä en jaksa kantaa enempää--en varmaankaan.

MIKKO. Sinulla ei ole mitään hätää, kun vaan teet, niinkuin olen
sanonut. Että eroot Johanneksesta ja yhdyt minuun.

ANNA LIISA. Minä en saata.

MIKKO. Sitten syytä itseäsi.

ANNA LIISA. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, että näin minua vainoot?
Sinulla ei ole omaatuntoa vähän vähääkään, peto sinä olet, vaan et
ihminen.

MIKKO. Kuule nyt, Anna Liisa, mitä sanon. Kuinka sinä voit ajatellakaan
mennä miehelle, joka ei tunne, minkälainen salaisuus sinulla on
peitettävänä? Minä hetkenä hyvänsä se voisi tulla ilmi--ja mitä seuraisi
silloin? Meille se salaisuus on yhteinen ja se meitä sitoo toisiimme
ikuisiksi ajoiksi--paljon varmemmin kuin mitä papin sanat sen tekevät.

ANNA LIISA. Sekö rikos? Ei, se meitä juuri eroittaa, jos mikään.
Kirousta se meille tuottaisi, ei siunausta, etkö sitä ymmärrä? Ja minäkö
voisin rakastaa sinua--sinua, jonka kanssa olen syntiä tehnyt ja jonka
tähden olen näin onnettomaksi tullut? En ikinä! Mahdotonta se on.
Sitoutua sinuun--hyvä Jumala--silloinhan sitoutuisin koko elämäkseni
noihin kauhistaviin muistoihin samalla. Ei--ei--minä en voi, tulkoon
vaikka mitä--

MIKKO. Ajattelehan vielä kerran pääsi ympäri, ennenkuin päätät.

ANNA LIISA. Jätä minut rauhaan, Mikko, anna minun mennä Johannekselle.
Hänen kanssaan voisin unohtaa kaikki ja elää vielä onnellisena.

MIKKO. En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä
tai pahalla--mutta minulle sinun pitää tulla!

ANNA LIISA. Hiljaa--! Taivaan tähden, siellä on joku oven takana.
Hiljaa--! (Pirkon ja Johanneksen äänet kuuluvat ulkoa.)

MIKKO. Niin, että nyt sen tiedät. Menettele sen mukaan. Jos tahdot
välttää pahoja seurauksia, niin tee pikainen loppu Johanneksen kanssa.
Ja tee se tällä hetkellä--muuten käy ohraisesti.

ANNA LIISA. Vaiti, kuulethan.

PIRKKO (vielä ulkona). Et saa mennä sisään, et saa, et saa, kun Anna
Liisa kielsi, sinäpä vasta.

JOHANNES (samoin). Pirkko sinä, mitä tuo tuommoinen on? Päästä minut
irti, menenhän minä kumminkin. Sinäkö muka minua estäisit, tuommoinen
tytön tylleröinen. Tule, lähdetään yhdessä. (Molemmat tulevat sisään.
Pirkko koettaa vieläkin vetää häntä takaisin käsivarresta.)

PIRKKO. Mokomakin, kun ei tottele. Ei se ollut minun syyni, Anna Liisa,
hän pääsi huomaamattani pujahtamaan ohitse, kun minä valjastin hevosta
isälle.

JOHANNES. Ja sitten, kun hän näki minut, karjasi hän niin, että luulin
puukon jo olevan hänen kurkussaan, ja hyppäsi käsivarteeni kiinni kuin
takkiainen. Eikö liene mustelmina kyntesi jäljet.

PIRKKO. Kunpa edes olisi! Ei se muuta kuin parahiksi, mitäs tulit tänne
väkisten.

ANNA LIISA. Pirkko--sinua vasta hupakko!

PIRKKO. Minäkö hupakko? Vai niin. Vai olen minä hupakko! Hyvä on. Mutta
enpä rupeakaan enää vast'edes sinun asioitasi toimittamaan. Vähättelen,
koska semmoiset kiitokset saan palkakseni.

ANNA LIISA. Ole nyt jo vaiti!

PIRKKO (äkkiä muuttuneena mielellä). Tiedätkös, mihin minä nyt lähden?
Etpäs arvaa.

JOHANNES. Isäsi kanssa kauppapuotiin ostamaan kuuliaistarpeita.

PIRKKO. Enhän minä sinulta kysynytkään, kun Anna Liisalta. Mitä sinä
menet sekaantumaan? Mitä jo vaan?

JOHANNES. Eikö sitä saanut sanoa, joka ensin arvasi?

PIRKKO. Arvasitko sinä? Kun kuulit tuolla ulkona.--Ei, nyt pitää lähteä.
Hyvästi siksi aikaa.

JOHANNES. Saatko sinä ohjaksetkin käteesi?

PIRKKO. Tietysti!

JOHANNES. Silloin sinä ajat nurin.

PIRKKO. Häpiä!

ANNA LIISA. Pirkko, sinä! Kuka tuolla tavalla puhuu.

PIRKKO. Mitäs hän vöhnii joutavia. Sanoo että minä ajan nurin.
Mokomakin! (Paiskaa oven kiinni ja poistuu.)

MIKKO (naurahtaen). Siinä sait!

JOHANNES. Ei se mitään meidän välillä. Hyvää pataa me silti olemme,
Pirkko ja minä.

MIKKO. Olisitkin sitten jäänyt sinne ulos leikkimään hänen kanssaan.--
Tulit tänne vähän pahaan aikaan.

JOHANNES. Onko niin, Anna Liisa?

ANNA LIISA. Voi, ei! Mikko vaan suotta--

JOHANNES. Luulin että Pirkko ilman aikojaan kujeili, kun ei tahtonut
päästää minua sisään. Mutta ymmärsin syyn, kun näin Mikon täällä.

MIKKO. Vai ymmärsit sinä? Mahtaa sinulla sitten ollakin hiukan parempi
järki, kuin voisi uskoa--noin naamastasi päättäen.

JOHANNES. Elä huoli olla levoton, Anna Liisa, hän saa pieksää suutaan
niin paljon kuin haluaa, minä en ole siitä millänikään.

ANNA LIISA. Etkö? Sepä hyvä! Elä ole kuulevinasikaan, vaikka hän mitä
puhuisi. Ethän?

JOHANNES (istuutuu selin Mikkoon). Saat olla ihan rauhassa. Minä en
häntä näe enkä kuule.

MIKKO. Sittenhän meidän sopii jatkaa tässä entistä keskustelua, Anna
Liisa. Ehkäpä hän sinunkin suhteesi herkiäisi kuuroksi ja sokeaksi.

ANNA LIISA. Mikko--lopeta! Minä pyydän sinua, lopeta!

JOHANNES. Eläkä häntä rukoile, ei siitä kumminkaan apua lähde.

MIKKO. Kyllä Anna Liisa tietää, mistä apu lähtee. Jahka hän vaan tahtoo
siihen keinoon tarttua! Hänestä se riippuu.

ANNA LIISA. Tänne on käsketty paljon vieraita, Johannes, huomiseksi.

JOHANNES. Niin kertoi isäsi äsken tuolla pihalla.

ANNA LIISA. Aikovat laittaa oikein hauskat pidot. Juomia on isä antanut
tuoda kaupungista.

JOHANNES. Senkin jo kuulin.

ANNA LIISA. Isä on niin hyväntahtoinen. Hän soisi kaikille iloa.

MIKKO. Soisikohan tuo minullekin?

ANNA LIISA. Tietysti sinullekin. Ottihan hän sinua eilen niin
ystävällisesti vastaan kuin suinkin voi.

MIKKO. Minäpä en tyydy niin vähään. Suurempaa iloa minä vaadin.

ANNA LIISA. Ja pyysi sinua kuuliaisiin heti samassa.

MIKKO. Sinä arvatenkin toivoisit, etten tulisi? Vai kuinka?

ANNA LIISA. Voi, kun vaan olisit ihmisiksi, et kiusottelisi alituiseen,
etkä tuottaisi minkäänlaista häiriötä, niin näkisin sinut mielelläni
täällä muiden joukossa.

MIKKO. Mutta et rinnallasi?

JOHANNES. Ohoh? Vai rinnalle pyrkisit?

MIKKO. Kah! Johan sinä sait kuulosi jälleen. Pianpa!

ANNA LIISA. Tuolla tavalla kun jatkat, turmelet ilon sekä itseltäsi että
muilta.

MIKKO. Minä kysyin, jos sallit minun olla rinnallasi huomenna.

JOHANNES. Se paikka on minulla, niinkuin tiedät.

MIKKO. Niin tätä nykyä. Mutta on se ollut aikoinaan muillakin.

JOHANNES. Mitä sanoit?

ANNA LIISA. Johannes, sinä lupasit olla välittämättä hänen puheistaan.

JOHANNES. Niinhän minä lupasin, mutta--

MIKKO. Se on vähän vaikeata, niinkö?

JOHANNES. Ei, puhu sinä vaan, kyllä minä kestän.

ANNA LIISA. Ei se ole sinulta kauniisti tehty, Mikko, että laitat
ikävyyksiä semmoiseen taloon, jossa sinua aina on kohdeltu hyvyydellä.
Täytyy sinun itsesikin se myöntää, jos tarkemmin ajattelet.

MIKKO. Sinäpä kun et kohtele minua samalla hyvyydellä kuin ennen.
Siinähän se on.

ANNA LIISA. Minä annan sinulle rauhan, tee sinä samoin minun suhteeni.

MIKKO. Viis' rauhasta! Rakkautta minä vaadin sinulta.

JOHANNES. Hävytön!--Jo minä sen arvasin. Sinne hän tähtää.

ANNA LIISA. Johannes!

JOHANNES. No, no, minä en suutu.--Niin, puhu sinä päälle vaan, minä en
uhallakaan suutu.

MIKKO. Suutut tai et. Se on minulle se ja sama. Mutta Anna Liisasta sinä
saat luopua. Ja parasta kun teet sen ajoissa.

JOHANNES. Sinunko käskystäsi?--Odotahan, vaan elä pitkästy.

ANNA LIISA (istuutuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä). Johannes,
hän tahtoo särkeä meidän välimme.

JOHANNES. Mutta siinä hän ei onnistu. Ei kuuna kullan valkeana.

ANNA LIISA. Kun vaan sinä pysyisit lujana, Johannes. Ettet hylkää minua,
tuli mitä tuli.

JOHANNES. Minäkö hylkäisin sinut? Ja Mikon juonien tähden? Jopa jo!

ANNA LIISA. Voi, jos uskaltaisin luottaa siihen, ettet sinä tee minusta
eroa! Ettet sinä missään tapauksessa tee minusta eroa!

JOHANNES. Mutta, herran nimessä, kuinka voit semmoista kysymykseenkään
panna. Tiedäthän, että minä rakastan sinua todenperään. Kuinka sitten
tekisin sinusta eroa.

ANNA LIISA. Johannes--oletko minulle tukena,--jos jotain oudon outoa
sattuisi?

JOHANNES. Luota siihen. Mutta mitäpä meille semmoista oudon outoa
sattuisikaan.

ANNA LIISA. Näes, minulla ei ole ketään muuta koko maailmassa, johon
voisin turvaantua.

JOHANNES. Rakas kulta! Niinhän sinä olet kuin pieni säikähtynyt
kananpoika.

MIKKO. Kuherrelkaahan siinä nyt hetkinen. Se onkin teidän
loppukuherruksenne.

JOHANNES. Sinä yhä vaan pelkäät häntä tuolla?

ANNA LIISA. Pelkään.

JOHANNES. Suotta vallan. Jos tahdot, minä hyvin pian hänet täältä
kuittaan.

ANNA LIISA. Ei, ei, elä nosta riitaa. Silloin olemme hukassa.

JOHANNES. En käsitä tuota arkuutta. Eikä se mihinkään auta. Hän siitä
vaan yltyy kahta pahemmin.

ANNA LIISA. Koetetaan saada hänet hyvällä talttumaan, Usko minuun,
se on ainoa keino.

MIKKO. Riittää jo.

JOHANNES. Mikä riittää?

MIKKO. Tuo jäähyväisten otto.

JOHANNES. Sinä erehdyt. Ei tässä jäähyväisiä oteta.

MIKKO. Sitten ne saavat jäädä ottamatta, sillä nyt sinun on lähdettävä
täältä tiehesi.

JOHANNES. Kuinka sanoit?

MIKKO. Että sinun nyt on lähdettävä täältä tiehesi.

JOHANNES. Minun? Sinäkö käsket minua lähtemään tieheni? Kuinka se on
ymmärrettävä?

MIKKO. Meillä on kahdenkeskistä puhuttavaa Anna Liisan kanssa. Sinä
äsken tulit meitä keskeyttämään.

JOHANNES. Tyhjää vouhkit! Mitä kahden keskistä teillä on--mitä jo vaan?

MIKKO. Anna Liisa, sinä laitat hänet nyt menemään, taikka tästä tulee
toinen kurssi.

JOHANNES. Oletko sinä hulluna, mies?

MIKKO. Kuulitkos, mitä minä sanoin?

ANNA LIISA. Tee hänelle mieliksi, Johannes. Mene vähäksi aikaa toiseen
tupaan.

JOHANNES. En ymmärrä sinua. Eikö minun pitänyt olla täällä sinulle
tukena?

ANNA LIISA. Ei, enhän minä sitä tarkoittanut.

JOHANNES. Vaan mitä sitten?

ANNA LIISA. Muuta se oli. Selitämmähän joskus toiste.

MIKKO. No, kuinka käy? Suoriutuuko hän täältä hyvällä, vai--?

JOHANNES. Ei, tämä menee tosiaan liian pitkälle.

ANNA LIISA. Mene, hyvä mies, mene!

JOHANNES. Sinä yhdyt häneen ja ajat minut pois?

ANNA LIISA. Enhän minä aja--pyydän vaan.

JOHANNES. Yhdentekevä. Sinä kumminkin tahdot jäädä hänen kanssaan
kahdenkesken. Ja sitä minä suuresti ihmettelen.

ANNA LIISA. Menisit vähäksi aikaa vaan. Että hän saa sanoa sanottavansa
Eikö niin, Mikko? Vähäksi aikaa--tyydythän siihen?

MIKKO. Viipyköön vaan yksin tein.

JOHANNES. Minä en lähde.

MIKKO. Etkö lähde?

JOHANNES. En.

ANNA LIISA. Johannes--!

JOHANNES. Elä pyydäkään. Minä en lähde. En hievahda paikaltani. Mikolla
ei ole sinulle semmoista puhuttavaa, jota en minä voisi kuulla.

ANNA LIISA. Heitä toiseen kertaan, Mikko. Ensi viikoksi--onhan
silloinkin vielä päiviä.

JOHANNES. Sinäkö estelet häntä puhumasta asiataan minun kuullen? En
totta totisesti kohta tiedä, mitä tästä pitää ajatteleman.

ANNA LIISA. Ei--enhän minä estä--. Arvelin vaan, ettei sillä niin
kiirettä olisi. Malta mieltäsi, Mikko, jätä tuonnemmaksi.

MIKKO. Ei sitä jätetä tuonnemmaksi. Minä tahdon selvyyttä aivan tänä
päivänä, tällä hetkellä.

JOHANNES. Selvyyttä mistä?

MIKKO. Siitä, onko tyttö sinun vai minun?

JOHANNES. Kuka tyttö?

MIKKO. Anna Liisa, tietysti. Ei suinkaan tässä nyt muista ole puhetta.

JOHANNES. Se sinulla mahtanee olla selvillä kysymättäkin.

ANNA LIISA. Elkää riidelkö! Voi, elkää riidelkö!

MIKKO. Ratkaise, kummalleko meistä tahdot kuulua?

JOHANNES. Sen hän jo on tehnyt. Mene kirkkoon huomenna, niin saat
kuulla.

MIKKO. Seuraukset tiedät. Ratkaise!

ANNA LIISA. Hyvä Jumala!

JOHANNES. Voithan sen hänelle sanoa, koska hän välttämättä niin tahtoo.

ANNA LIISA. Elkää kiusatko minua. Jättäkää minut rauhaan.

JOHANNES. Oma syysi. Olisit antanut minun tehdä mieleni mukaan, niin
aikoja sitten olisin ajanut tuon miehen ulos.

MIKKO. Ohoh? Sinäkö olisit ajanut minut ulos? Sinä, kiisken poika? Jopa
sinä sitten mies olisitkin.

JOHANNES. Nyt herkiä, taikka minä sinulle näytän.

ANNA LIISA. Elkää, hyvä miehet, elkää! Johannes, sinä lupasit--!

MIKKO. Tule koettamaan, jos uskallat. Minä sinut nutistan yhdellä
kertaa--ja sen teen oikein suurella halulla.

ANNA LIISA. Ei tappelua, ei, ei! Johannes, Mikko! (Hevonen pysähtyy
portaiden eteen, ääniä ja askeleita kuuluu ulkoa.) Kuulkaa--Jumalan
kiitos, isä tulee. (Kortesuo, Riikka ja Pirkko tulevat kantaen
juomatavaraa, sokuritoppia ynnä muuta. Pirkko hinaa selässään suurta
jauhopussia, jonka laskea tössähyttää penkille.)

PIRKKO. Ahhah! sanoi akka, kun hautaan laskettiin.

KORTESUO. Täällä sitä tuodaan muonaa huomiseksi.

PIRKKO. Ja vieläpä häiksi asti. Näetkös, Anna Liisa, näin paljon
vehnäjauhoja? Syntyy sinun leipoa niistä suuria rinkeliä ja jos mitä.

RIIKKA. Se meidän olisi pitänyt tehdä jo kuuliaisiakin varten. Nyt meni
vakaiset rahat leipuriin.

KORTESUO. Luuletkos, että ne vehnäjauhot sitten ilmaiseksi tulevat?--
Pitäisi kait näiden riittämän, vai mitä arvelette, miehet? Näiden
juomain, tarkoitan? Eipähän sitä nykyaikana enää ryypittäne niinkuin
ennen.

RIIKKA. Raittiuskestithän nuo kuuluvat olevan muodissa. Ei tarjota
väkijuomia minkäänlaisia.

KORTESUO. Olkoot vaan. Viis' niistä kaikista uusista muodeista. Meillä
on ja meillä tarjotaan. Muutamia ryyppyjä ainakin, että vieraat tulevat
iloiselle tuulelle. Pikkuinen humala ei se haittaa.

PIRKKO. Isä, saankos minä nyt riisua hevosen ja viedä hakaan?

KORTESUO. Saat.

PIRKKO. Ja saanko ajaa ensin hevosen selässä pikkusen maantiellä?

KORTESUO. No saat, koska mielesi tekee.

PIRKKO (kirkasee ja hyppii ilosta). Ai, ai, kuinka hauskaa! Nyt katsokaa
ikkunasta kaikki, kun minä annan ruunan mennä täyttä laukkaa. (Juoksee
ulos.)

RIIKKA. Et olisi antanut. Hän ei tasaannu ikinä tällä tavoin.

KORTESUO. No, tämän kerran jos hän nyt saakin vielä!

RIIKKA. Mikähän siitä tytöstä lopulta paneksen? Ihmistä hänestä vaan ei
tule milloinkaan maailmassa.

KORTESUO. No, miehet, mitäs te niin totisen näköisiä olette? Ettehän
vaan liene täällä kinailleet taaskin?

ANNA LIISA. Kuinkas sitten! Jumalan onni, että tulitte kotiin, isä. Ei
tiedä, mitä täällä muuten olisi tapahtunutkaan.

RIIKKA. Ettäkö yritti jo tappelu tulla?

ANNA LIISA. Ei paljonkaan puuttunut. Minä täällä jo olin pahemmassa kuin
pulassa heidän kanssaan. Niin,--ettekös ole nyt vähän hämillänne
molemmat koko jutusta?

KORTESUO. Vai tappelua hieroitte? Jopa te nyt vallan! Järkevät miehet.

ANNA LIISA. Kuuletteko, mitä isäkin sanoo. Järkevät miehet eivät sillä
tavoin menettele. Ja olettehan te järkeviä molemmat, ettekä mitään
tappelupukaria, eikös niin?

RIIKKA: Mistä ihmeeltä teille on tullut tuo viha väliin? Neljä vuotta on
Mikko ollut seutuvilta poissa--jos jotain vanhaa rettelöä on ollutkin,
niin johan sen olisi pitänyt unohtua.

MIKKO. Ei se mitään vanhaa vihaa ole, nyt se vasta on syntynyt.

KORTESUO. Vanhaa tai uutta, niin sopikaa pois. Suuttukaa ja leppykää,
elkääkä antako auringon laskea vihanne yli, sanoo apostoli Paavali.

JOHANNES. Minä puolestani en riitaa halua.

KORTESUO. Mikosta se lähtee, minä arvaan. Kuulepas, veli hopea, sinussa
taitaa olla vähän äitisi luontoa. Suo anteeksi, mutta minä tunnustan
suoraan, että sitä eukkoa minä en koskaan ole oikein kärsinyt. Siellä
hän muuten taaskin näkyi seisoskelevan kartanolla.

MIKKO. Mitä pahaa hän teille on tehnyt, kosk'ette voi häntä kärsiä?

KORTESUO. Ei mitään pahaa, eipä siltä, ei mitään pahaa.

MIKKO. Mutta hyvää.--Niin juuri, hyvää hän teille on tehnyt, mutta siitä
te ette edes tiedäkään.

KORTESUO. Enpä tosiaan tiedä, että hyvääkään.

MIKKO. Tahdotteko kuulla, niin kerron.

ANNA LIISA. Mikko--tiedätkös että täällä huomenna tanssitaankin?
Vieläkö osaat? Sinähän ennen olit siinä niin mainio. Me molemmat--
meidän täytyy koetella, käykö meiltä yhtä hyvin kuin silloin.

MIKKO. Sinä tahdot--? Ymmärränkö sinua oikein--?

ANNA LIISA. Niin--minä tahdon tanssia sinun kanssasi huomenna.

JOHANNES. Kuinka, Anna Liisa? Äskeisen kahakan jälkeen sinä tuommoisia
ehdottelet? Sitä en olisi uskonut.

ANNA LIISA. Nehän jo sovittiin, ne äskeiset kahakat. Sovittiin ja
unhotettiin. Eikös niin, Mikko? Eihän me nyt enää riidellä? Hyviä
ystäviä ollaan taas.

MIKKO. Niin sinäkö ja minä?

JOHANNES. Teillä ei ole mitään tekemistä toistenne kanssa. Ei tarvitse
olla vihassa--eikä ystävyydessä liioin.

ANNA LIISA. Ei, ei! Sovinnossa minä vaan tarkoitinkin. Sovinnossa,
niinkuin vanhat tutut ainakin. Ethän sinä sitä paheksu, Johannes? Vai
kuinka?

MIKKO. Sinä koetat mielistellä meitä molempia? Sillä et pitkälle pääse.
Toista taikka toista--mutta ei molempia.

JOHANNES. Pysy erilläsi hänestä, Anna Liisa, se on parasta.

ANNA LIISA. Huomenna vähän pyörähyttelen hänen kanssaan. Ei se ole sen
vaarallisempaa. Hän lupaa sitten olla ihmisiksi koko illan.

MIKKO. Ahaa--minä huomaan! Se oli vaan koukku. Kas, kuinka osasi olla
viisas. Mutta narraa sinä muita, elä minua. En ole minä niitä miehiä,
joita nenästä vedetään. Ja tästä muuten teen nyt lopun. Ei auta muu kuin
suora puhe.

ANNA LIISA. Mikko, ei vielä! Ei vielä--ylihuomenna vasta!

MIKKO. Sitä ei jätetä ylihuomiseen. Nyt se on tapahtuva.

ANNA LIISA. Mikko!

JOHANNES. Mikä sinun on, Anna Liisa? Mitä sinä pelkäät?

ANNA LIISA. En mitään--en mitään. Ole minulle tukena, Johannes. Nyt se
tulee--

KORTESUO. Minä en tästä, perhana ollen, ymmärrä, en hölyn pölyä. Mistä
sinä teet lopun? Ja mistä sinä puhut suoraan? Onko jotain salattu
minulta, niin ilmoita, ja ilmoita heti.

ANNA LIISA. Elä anna hänen puhua, Johannes, elä anna hänen puhua. Koeta
tukkia hänen suunsa.

JOHANNES. Mitä varten--? Selitä!

MIKKO. Asian laita on semmoinen, isäntä, että Anna Liisa oli minun
morsiameni noin neljä vuotta sitten. Minä tulin häntä nyt hakemaan.
Mutta tuo tuolla on sillä aikaa sotkenut meidän välimme.

KORTESUO. Anna Liisa sinun morsiameni? Sen sinä valehtelet.

RIIKKA. Herra tule ja siunaa! Kaikkea minun pitää kuullakin. Anna Liisa,
joka silloin oli vasta viidentoista vanha. Elä usko, Johannes, semmoisia.
Ei ne ole kuin joutavia lörpötyksiä. Minä takaan, ettei niissä ole mitään
perää. Sen olisi kyllä huomanneet muutkin, jos heidän välillään jotain
sentapaista olisi ollut.

MIKKO. Ettepäs huomanneet. Me osasimme sen niin hyvin peittää, ettei
ollut kellään ei aavistustakaan.

KORTESUO. Herkiä, Mikko, hyvällä, taikka minä suutun. Minunko tyttäreni
olisi ollut salaisissa suhteissa rengin kanssa? Hyi, häpeä! Häpeä
semmoisia valheita levitellessäsi. Ja olisi se sitten jostakusta muusta
tyttöhäiläkästä. Mutta Anna Liisasta, jonka kaikki ihmiset tietävät ja
tuntevat vakavimmaksi ja siivoimmaksi tytöksi koko tällä paikkakunnalla.
Että sinä ilkiätkin! Häpeä vähän, sanon vielä kerran.

MIKKO. Kysykää Anna Liisalta, olenko puhunut totta vai valhetta.

RIIKKA. Etkö sinä saa suutasi auki, tyttö? Tuolla tavalla annat itseäsi
herjata.

KORTESUO. Puolusta itseäsi, Anna Liisa.

JOHANNES. Sano, että hän valehtelee, ja minä uskon sinua.

ANNA LIISA. Voi, hyvä Jumala!

JOHANNES. Rohkeutta vaan. Elä pelkää, ei sinulla ole tässä mitään hätää.
Luota meihin.

KORTESUO. Ihme paikka! Vastaahan toki! Kenen morsian olet, Johanneksenko
vai hänen tuolla?

ANNA LIISA. Johanneksen. En ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta.
Silloin olin vaan lapsi--ymmärtämätön lapsi--vasta viisitoistavuotias.

RIIKKA. Siinä sen nyt kuulette.

ANNA LIISA. Elä hylkää minua, Johannes. Voi, elä hylkää!

JOHANNES. Ole rauhassa, kun sinulla ei ole mitään omallatunnollasi.

KORTESUO. Minä otin sinut vastaan täällä, Mikko, niinkuin vanhan
tuttavan ainakin, ja entisen palvelijan. Mutta tänlaisia juonia kun
rupeat pitämään, täytyy minun kieltää sinulta taloni. Sillä minä en
niitä siedä semmoisia.

MIKKO. Anna Liisa--jatkatko sinä, vai onko minun vuoroni puhua? Vielä
voit antaa asialle toisen käänteen, jos tahdot. Se on omassa vallassasi.

RIIKKA. Mitä, herran nimessä, ne tarkoittavat nuo uhkaukset? Et suinkaan
sinä häntä väkisen saa, sen mahtanet toki käsittää.

MIKKO. Minä en luovu Anna Liisasta. Minä en anna häntä toiselle, sillä
hän on niin hyvä kuin minun vaimoni--jos kohta ei olekaan vielä papin
edessä seisottu.

JOHANNES. Hänen vaimonsa? Anna Liisa onko se totta? Sano pian!

RIIKKA. Sinä hävytön mies!

KORTESUO. Ota takaisin nuo sanat heti paikalla. Taikka tässä ei
kunnian kukko laula. Ota takaisin nuo sanat, kuuletko sinä? Ja sitten
polvillesi! Maahan tuohon pyytämään anteeksi, Anna Liisalta ensin,
sitten meiltä.--muuten--muuten--

MIKKO. Joko nyt taivut, Anna Liisa? Vai ilmoitanko kaikki?

ANNA LIISA. Peto! Tapa minut yksin tein!

MIKKO. Eikö vieläkään? Niinkö sinulla on kova luonto? Sitten ei auta muu
kuin lyödä viimeinen valtti pöytään. Mutta syytäkin itseäsi! (Menee
ovelle.)

ANNA LIISA. Mitä aiot--?

MIKKO (aukaisee oven, huutaa ulos). Äiti--sisään!

RIIKKA. Hussoko? Häntä täällä vielä tarvittiin! Kuuluttaa ympäri kylän
kaikki, mitä tapahtuu, ja lisää kanssa.

ANNA LIISA. Nyt se on lopussa, Johannes.

JOHANNES. Mikä on lopussa?

ANNA LIISA. Kaikki, kaikki!

JOHANNES. Sinä et vastannut minulle. Oliko totta, mitä hän äsken sanoi?

ANNA LIISA. Voi, että maa minut nielisi!

JOHANNES. Anna Liisa.--vastaa, taikka minä tulen hulluksi.

MIKKO. Sisään, sisään!

HUSSO. Tulenhan minä, kun joudun. Joko täällä sitten ollaan selvillä?

MIKKO. Ei vielä. Mutta kohta. Saatte kertoa nyt, mitä tiedätte.

HUSSO. Siihenkö sitä tultiin kumminkin? Enkös minä jo sanonut. Ei se
anna hevillä perään.

KORTESUO. Hussolla ei minun tietääkseni ole täällä mitään tekemistä. Ja
minä puolestani näkisin kernaammin, että hän menisi tiehensä.

HUSSO. Siinä nyt kuulit, Mikko. Näin he meitä kohtelevat. Näin he ovat
minua koko ajan kohdelleet. Ei sisään käsketä, ei istumaan pyydetä.
Semmoinen on kiitos siitä, että olen heidän tyttärensä pelastanut
häpeästä ja kuritushuoneesta.

RIIKKA. Hyvä Jumala--ovatko he menettäneet järkensä, nuo molemmat!

KORTESUO. Punnitse sanojasi, eukko. Tämä juttu ei lopu tähän, sen
lupaan.

RIIKKA. He ovat panneet tuumansa tukkoon, äiti ja poika! No, ei kiitetä!
Antaapas olla, mitä tästä vielä tulee.

KORTESUO. Tämä juttu ei lopu tähän. Minä vedän heidät edesvastaukseen!

HUSSO. Vie oikeuteen, jos uskallat! Minä pysyn puheessani. Sanon siellä
niinkuin täälläkin, että Hämeenlinnassa istuisi tyttösi huomenna
tänäpäivänä ilman minua, niin totta kuin minä tässä seison. Minua
juuri,--minua, eukkopahaa, hän saa kiittää siitä, että on vapaalla
jalalla. Ja millä hän on minulle sen palkinnut? Ei millään.--ei
kerrassa millään. Joskus on jonkun vaaterepaleen antanut, siinä
kaikki. Uskokaa jos tahdotte, mutta niin on asiat!

KORTESUO. Sinä olet pelotellut häntä tuolla konnan koukulla ja kiskonut
häneltä lahjoja? Hyvä että tuli tiedokseni--

HUSSO. Jonkun vaaterepaleen, niinkuin sanoin, ei mitään muuta. Ja näin
kauvan, neljä vuotta, minä yhtäkaikki olen pitänyt sitä salassa, en
henkeä ole vetänyt koko jutusta yhdellekään ihmiselle. Anna Liisa on
saanut käydä kunniallisesta talontyttärestä, eikä hän ole
tietävinäänkään, vaikka lapsi, jonka hän hengiltä otti, makaa kuusen
alla metsässä, vähän matkaa täältä.

RIIKKA. Tuommoisia hän uskaltaa sanoa meille vasten silmiä!--Ajakaa
hänet ulos, miehet. Tarttukaa käsikynkistä kiinni ja viekää pellolle
mokoma heittiö.

MIKKO. Ei, niin kauvan kuin minä olen tässä.

HUSSO. Ajakaahan minut vaan ulos, ajakaahan! Silloin menen suoraa päätä
vallesmanniin ja ilmoitan hänelle paikan. Kaivettakoon ruumis ylös, niin
nähdään, olenko valehdellut.

RIIKKA. Jos sieltä lapsen ruumis löytyykin, niin on se jonkun muun, ei
Anna Liisan.

HUSSO. Siitä vallesmanni ja korkea oikeus kyllä ottaa selvän, ellei Anna
Liisa hyvällä tunnusta. Mutta eipä hän kykene tässäkään väittämään
vastaan. Siinä seisoo vaan kuin tuomittu. Niin, olisit uskonut minua ja
pysynyt kiinni Mikossa, ettet olisi ruvennut riiailemaan toisten
kanssa, niin et olisi tähän pulaan joutunut. Ei milloinkaan maailmassa
olisi mitään tullut ilmi.

JOHANNES. Sinä kuulet, mistä he sinua syyttävät, etkä virka sanaakaan.
Eihän siinä ole mitään perää--ei pienintä alkuakaan, eihän ole?

MIKKO. Nyt tiedätte, kuinka asian laita on. Antakaa Anna Liisa suosiolla
minulle, isäntä. Ei siinä muu tule neuvoksi kumminkaan. Silloin kaikki
vielä voi kääntyä hyvin päin.

ANNA LIISA. Hänelle? Ei ikinä! Ennen vaikka mitä--

RIIKKA. Mitä sinä sanoit, Anna Liisa? Puhu kovempaa, että muutkin
kuulevat. Elä pelkää, lapsikulta, elä ensinkään pelkää. Ei noita
valheita hullukaan usko.

KORTESUO. Sinä olet viaton, Anna Liisa, minä tiedän, että sinä olet
viaton. Tahdon vaan kuulla sen omasta suustasi, ennenkuin toimitan
heille ansaitun rangaistuksen. Sinä olet aivan viaton, eikö niin?

JOHANNES. Vastaa, Jumalan tähden, vastaa!

RIIKKA. Mitä tuota kysyykään. Kiusaatte häntä vaan suotta.
Puolipyörryksissä on raukka muutenkin, näettehän sen.

KORTESUO. Vaiti, ja anna minun puhua. Rohkaise mieltäsi, Anna Liisa, ei
saa noin hämmentyä. Tulet sinä vielä oikeuden edessäkin vastaamaan
puolestasi, saatikka nyt tässä.

ANNA LIISA. Voi, armollinen Jumala!

KORTESUO. Onhan se pelkkää valhetta kaikkityyni, alusta loppuun? Sano
vaan: on, en sinulta sen pitempiä selityksiä pyydä.

RIIKKA. Hyvä, rakas lapsi, etkö sinä kuule, mitä isä pyytää. »On
valhetta»--ne sanat kun vaan saisit esille.

JOHANNES (raskaasti). Hän ei saa niitä sanotuksi!

KORTESUO. Anna Liisa, mitä tämä on? Etkö kuule, vai etkö tajua?

ANNA LIISA. Isä--anteeksi, isä!

KORTESUO. Sinua ei syyttömästi tuomita, ole ihan huoleti. Ja
edesvastaukseen he tulevat.

ANNA LIISA (vaipua polvilleen). Äiti--isä--Johannes, armahtakaa!

KORTESUO. Armahtakaa? Mitä armahtakaa? Jos sinä kerran olet syytön,
niin.--(vaipuu vavisten penkille), mitäs minä ajattelinkaan sanoa?
Riikka--onhan hän syytön?

RIIKKA. Herra Jumala--elä sitä epäile!

KORTESUO. Tule tänne, lapseni, tänne! Elä ole siellä maassa. Ei se ole
sinun paikkasi. Et sinä ole semmoisia tehnyt. Meidän, vanhempiesi
silmien alla sinä olet elänyt. Tule tänne, tule! Elä pelkää noita. Minä
ajan heidät pois. (Nousee). Valehtelijat, roistot, ulos! Tuolla ovi,
ulos molemmat!

ANNA LIISA. Isä, isä--antakaa heidän olla. Ei he ole valehdelleet. Se on
kaikki totta.

KORTESUO. Totta? Mikä?

ANNA LIISA. Kaikki on totta, mitä he tässä ovat kertoneet.

RIIKKA. Sekinkö, että--että olet tappanut lapsesi?

ANNA LIISA. Niin, niin! Sekin on totta. Tehkää minulle nyt mitä
tahdotte.

RIIKKA. Herra hyvästi siunaa ja varjele.

JOHANNES. Sinä? Sinä, Anna Liisa?

KORTESUO. Kuinka hän sanoi? Minä varmaan olen sekaisin päästäni. Mitä
hän puhui? Sanoiko, että on--että hän on murhannut lapsensa?

ANNA LIISA. Isä--! kuulkaa minua, isä--

KORTESUO. Murhannut lapsensa?--Murhannut! Ja kaikki nämä vuodet
teeskennellyt edessäni. Pettänyt minut, pettänyt meidät kaikki!
Käärme! (Hapuilee kirvestä penkiltä.)

ANNA LIISA. Äiti--äiti!

KORTESUO. Käärme, minä tapan sinut!

RIIKKA. Isä--! Jumalan tähden, miehet, auttakaa!

MIKKO. No noh! Hillitkääpä mieltänne, isäntä! Kirves tänne!

KORTESUO. Minä tapan sinutkin. Molemmat minä tapan.

RIIKKA (tarttuu Anna Liisaan). Pois, onneton, pois, siksi kuin hänen
vihansa lauhtuu. Pois, pois! (Vie hänet ulos.)

MIKKO (vääntää kirveen hänen käsistään ja viskaa sen lattiaan). Te ette
tapa Anna Liisaa, ettekä minua liioin. Asia ei sillä parane.

(Kortesuo putoo penkille istumaan.)

JOHANNES. Ei parane enää millään. Kaikki on lopussa!

Esirippu alas.



KOLMAS NÄYTÖS.


(Sama tupa. Riikka seisoo ikkunassa oikeaan ja tähystelee ulos.)

RIIKKA. Niin istuu kuin kuvapatsas. Ei niin että kättä liikuttaisi.

KORTESUO (tulee sisään). Lähetin hakemaan sekä Johannesta että Mikkoa.
Jotain selvyyttä tästä pitää tuleman, illalla kun jäi kaikki kesken.

RIIKKA. Anna Liisa vaan ei paikaltaan hievahda. Koko yön hän nyt on
istunut tuolla rannalla yhtämittaa.

KORTESUO. Hae hänet sisään sieltä.

RIIKKA. Voi, kun olen käynyt houkuttelemassa monet kerrat, mutta enhän
tuota saa tulemaan.

KORTESUO. Mitä hän sanoo?

RIIKKA. Ei mitään. Katsoa tuijottaa vaan eteensä silmät levällään
eikä tajua, vaikka hänelle mitä puhelisi. Jotain hän siellä hautoo
mielessään.

KORTESUO. Mitä se olisi?

RIIKKA. Kun ei vaan hyppäisi järveen lopulta. Sitä tässä olen seisonut
ja vahtinut kaiken aikaa eilisestä saakka, niin etten ole silmiäni
ummistanut.

KORTESUO. Se se vielä puuttuisi! Itsemurhan kun tekisi onneton, kaiken
muun hyvän lisäksi.

RIIKKA. Sinäkin hänet säikytit niin pahasti illalla. Miltähän sinusta
tuntuu, jos tyttö raukka vielä menee sekaisin päästään.

KORTESUO. Kas niin! Minunko syykseni se nyt käännetään kaikki?

RIIKKA. Eipä niin sinunkaan syyksesi. Mutta olisit sinä saanut häntä
hiukan ihmisiksi kohdella yhtäkaikki. Oma lapsesi hän kumminkin on.

KORTESUO. Sen vuoksihan minun juuri tulee häntä kurittaa. Mitä
välittäisin minä hänen rikoksestaan, jos hän olisi ventovieras? Mitä jo
vaan!

RIIKKA. On hän, poloinen, mahtanut kärsiä tarpeeksi asti näinä vuosina.
Ei siinä sinun kuritustasi enää kaivata.

KORTESUO. Hänkö kärsiä? Kyllä kai! Olisiko hän silloin sitä niin
salannut ja peitellyt? Ja niin teeskennellyt? Saakeli soikoon, kun sitä
ajattelen--!

RIIKKA. Sinä et, ukko parka, niitä asioita ymmärrä.

KORTESUO. Ymmärrätkö sinä muka sitten paremmin? Sano!

RIIKKA. Luulenpa melkein.

KORTESUO. Sinä ehkä tiesit asiasta? Hän varmaankin oli sinulle kertonut?
Minua vaan vedettiin nenästä yksissä tuumin. Tunnustapa--tunnusta heti--
taikka minä--!

RIIKKA. No niin! Alahan nyt pauhata taas. Niinkuin ei tässä olisi ikävää
mieltä yltäkyllin jo muutenkin.

KORTESUO. Etkös tiennyt siitä? Sano!

RIIKKA. Enkä tiennyt, kah! En tiennyt enempää kuin sinäkään. Eläkä
tuossa nyt intoile turhanpäin.

KORTESUO. Mutta äitinä sinun olisi pitänyt tietää, millä jäljillä
tyttäresi on.

RIIKKA. Mistäpä minä osasin semmoista ajatellakaan.

KORTESUO. Huomaahan sitä, kun kerran on silmät päässä.

RIIKKA. Etpä tuota huomannut sinäkään. Yhden verran hän oli sinun
nähtävissäsi kuin minunkin.

KORTESUO. Mutta sinun asiasi oli pitää huolta tytöstä eikä minun.
Ymmärrätkös?

RIIKKA. Ymmärrän, ymmärrän! Ja lopeta nyt, hyvä ihminen. Ellet herkiä
kiukkuilemasta, niin ei tule parempaa selvyyttä nyt kuin eilenkään, sen
minä sanon. Suotta vaan laitoit hakemaan Johannesta ja Mikkoa.

KORTESUO. Kuka tässä kiukkuilee, sinä vai minä?

RIIKKA. Ei riidellä. Asia ei sillä parane kumminkaan.

KORTESUO. Millä se sitten paranee? Jos tiedät, niin sano.

RIIKKA. Vaiti nyt! Täällä tulee Johannes.

JOHANNES (tulee). Mitäs tänne kuuluu?

RIIKKA. Huonoa vaan, mitäs muuta. Ukko tuossa riitelee, ja Anna
Liisa--(pyyhkii kyyneleitään) taitaa olla ihan mennyttä kalua.

JOHANNES. Hän näkyi istuvan rannalla. Ei älynnyt minua, vaikka kuljin
siitä ohitse.

RIIKKA. Eihän se, poloinen, näe eikä kuule enää mitään. (Itkee ja
tähystelee ulos.)

KORTESUO. Kuinkas nyt teemme, Johannes? Sinä, tietystikin, tahdot purkaa
Anna Liisan kanssa?

JOHANNES (painuneella mielellä). Eihän siinä ole muu edessä. Hän ei ole
se ihminen, jona häntä pidin.

KORTESUO. Niin, niin! Hän tekeytyi toiseksi, kuin mitä hän oli. Petti
meidät kaikki.

JOHANNES. Senpä vuoksi juuri--senpä vuoksi tämä isku oli niin kova kun
uskoi hänen olevan parhaimman kaikista. Ja nyt yht'äkkiä tulee
tietämään, että onkin ihan päinvastoin. Että hän on huonoin ja että
pahin tyttöhäiläkkä on kuin enkeli hänen rinnallaan. Se se tahtoi viedä
minulta aivan järjen eilen illalla. Enkä tiedä, olenko vieläkään
täydessä tolkussani. Tuolla olen kävellyt metsässä kaiken yötä, pieksänyt
puita ja pieksänyt maata, jos kuka olisi nähnyt, niin hulluksi varmaan
olisi luullut.

KORTESUO. Onhan se koskenut sinuunkin, kyllä sen ymmärrän.--Vaikka--
toiselta puolen mikäs sinulla sentään on hätänä. Pääsethän sinä hänestä
erillesi, saat toisen ja paremman sijaan--

JOHANNES. En rupea minä niihin puuhiin enää tuon koomin. Tästä
ensimmäisestä yrityksestä sain jo kylläni.

KORTESUO. Rupeat hyvinkin. Annahan olla kun vähän aikaa kuluu, että tämä
alkaa haihtua mielestäsi.

JOHANNES. Ei se ikinä haihdu.

KORTESUO. Niin sinä nyt luulet, mutta kyllä minä tiedän. Ei, sanon
vieläkin, ei sinulla ole hätää. Toista meidän, vanhuksien, jotka tähän
saakka olemme eläneet rehellisinä ja kunniallisina ihmisinä, emmekä
suinkaan ole kenellekään vääryyttä tehneet. Ja nyt loppuiällä saamme
tämmöisen häpeän--arvaapas, miltä se tuntuu.

JOHANNES. Niin, mutta syyttömäthän te olette, sen jokainen tietää, joka
teidät tuntee.

KORTESUO. Syyttömät olemme, sen uskallan sanoa Jumalankin edessä. Emme
me kumpikaan ole häntä semmoiseen opettaneet. Mutta mitä se auttaa.
Maailma tuomitsee tapansa mukaan, ei se siihen katso.

JOHANNES. Mutta tarvitseeko maailman tätä tietää? Eihän se asiaa enää
paranna kumminkaan.

RIIKKA. Voi, jospa sen saisikin vielä siihen painumaan. Että pelastuisi
tuo onneton vankilasta edes.

JOHANNES. Minun kauttani ei mitään tule ilmi. Siihen saatte luottaa.

KORTESUO. Kiitos siitä lupauksesta! Minä tiedän, että sinä pidät sanasi.

RIIKKA. Mutta kuinkas tehdään tänäpäivänä?

KORTESUO. Niin, sitä vastenhan minä oikeastaan lähetin sinua hakemaan.
Meidän pitäisi kait mennä estämään kuulutuksia?

JOHANNES. Emme me nyt jaksa, isäntä. Antaa kuuluttaa. Puretaan sitten
jäljestäpäin kaikessa hiljaisuudessa.

RIIKKA. Entäs kun tänne tulee vieraita?

JOHANNES. Tulkoon. Emme ilmoita vielä mitään. Siitä vaan nousisi turhaa
hölyä. Kyseltäisiin, ihmeteltäisiin--ja juoruttaisiin loppumattomiin.

KORTESUO. Ja mitäpä ihmiset sillä tiedolla tekevät. Ennättävät he sen
kuulla sittenkin.

RIIKKA. Ehkei sentään niin pahasti käy kuin miltä ensin näytti. Koska
nyt Johanneskin meitä näin auttaa.

KORTESUO. Kun tulisi se Mikko, että saisimme tuumata hänenkin kanssaan.

JOHANNES. Mikkoako odotatte? Sitten lähden minä pois.

KORTESUO. Elä lähde. Täytyyhän sinun olla täällä, kun vieraat tulevat,
ettei mitään epäluuloa herää.

JOHANNES. Minä en siedä nähdä sitä miestä. Vihani rupeaa kiehumaan, kun
vaan ajattelenkin häntä.

KORTESUO. Jospa nyt kumminkin tekisit meille sen hyvän työn, Johannes.
Että yhden päivän vielä olisit saman katon alla hänen kanssaan.

JOHANNES. Ja kuuntelisin hänen ilkkumisiaan? Katselisin hänen
voitonriemuaan? En, vaikka mikä olkoon! Elkää pyytäkökään.

RIIKKA. Olkaas nyt--! Hän nousi ylös--. Pian, pian--hän menee järvelle
päin. Nyt olemme hukassa! (Juoksee ulos.)

JOHANNES. Anna Liisa--?

KORTESUO. Hän hukuttaa itsensä! Herra armahtakoon!--Voi.--jalkani
hervahtuivat--(Tahtoisi rientää ulos, vaan ei kykene, hervahtaa alas
polvilleen.)

JOHANNES. Elkää hätäilkö. Minä juoksen avuksi. (Juoksee ulos.)

KORTESUO. Juokse,--juokse kiiruusti! Ennättävätkö he? (Menee ikkunaan,
pui nyrkkiä.) Anna Liisa! Koetapas! Veneellä hän aikoo päästä
syvemmälle.--Juoskaa--ottakaa toinen vene!--No niin, niin! Hyvin käy,
Jumalan kiitos. (Mikko tulee.)

KORTESUO (yhä ikkunassa). Jumalan kiitos, he saivat hänet kiinni. Ei
hätää enää! (Kääntyy.) Mikko, johan sinä olet täällä.

MIKKO. Te laitoitte minua hakemaan?

KORTESUO. Laitoinhan minä. Minä, näes, ajattelin kysyä sinulta, vieläkö
pysyt eilisessä puheessasi? Että tahdot Anna Liisan vaimoksesi?

MIKKO. Tietysti. En suinkaan minä nyt tällä välin ole mieltäni
muuttanut, kun sitä en kerran neljässä vuodessa ehtinyt tehdä.

KORTESUO. Niinpä sinä nyt saat hänet.

MIKKO. No, joko viimeinkin!

KORTESUO. Emme pane enää vastaan, ei Johannes enemmän kuin minäkään.
Heti kun entinen kuulutus on purettu, saat mennä hänen kanssaan
pappilaan. Koetetaan pitää koko tuo onneton juttu salassa edeskinpäin,
jos mahdollista. Johanneskin lupasi olla siitä puhumatta.

MIKKO. Kas niin! No sittenhän on kaikki hyvin. Kävi juuri niinkuin minä
sanoin. Olisitte vaan heti uskoneet minua, niin vähemmällä ikävällä
olisi päästy. Mutta kaks' niistä. Pian ne unohtuvat, eikös niin?

KORTESUO. En luule, että unohtuvat. Hautaan tämä kolahdus minut vie, en
minä tästä enää toinnu, sen saatte nähdä. Kuinka sitä tänlaisessa
alituisessa pelossa jaksaisi elää?

MIKKO. Mitäs pelättävää teillä on? Johannes jos lörpöttelisikin, niin
kuka uskoo semmoisia juttuja? Ja millä hän ne näyttää toteen? Ei hänen
ole hyvä mennä niitä levittelemään. Selitetään, että hän vaan vihasta,
kun Anna Liisa antoi rukkaset.

KORTESUO. Se tietopa kumminkin painaa. Enhän minä tästä puolin enää voi
ihmisiä silmiin katsoa.

MIKKO. Joutavia! Tapahtunut, mik' on tapahtunut, mitä sillä mieltänsä
rasittaa. Ei se mihinkään hyödytä.

KORTESUO. Kun pääsisi edes tämän päivän ohi.

MIKKO. Miksi juuri tämän päivän? Niin--heitähän kuulutetaan ja tänne on
käsketty vieraita! (Viheltää.) Kuinkas siitä pulasta päästään?

KORTESUO. Ajateltiin, ettei virketä purkauksesta vielä mitään. Otetaan
vieraat vastaan ja ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Päästäisiin sillä tavoin vähemmällä hälinällä.

MIKKO. Helkkaria! Sehän on kaikkian parasta! Me vietämme kihlajaisia,
Anna Liisa ja minä, mutta sen pidämme omina tietoinamme. Emme henkeä
vedä muille koko asiasta. Uskokoot he vaan olevansa kuuliaisissa ja
pitäkööt Johannesta sulhasena. Tuusan jevlat! Syntyy heidän kanssaan
kujeilla tänä iltana.

KORTESUO. Mitä kujeilla? Siihen tässä vielä olisi halua.--Tuoltapa ne
tulevat. (Riikka ja Johannes tuovat Anna Liisaa väkisin sisään.)

ANNA LIISA. Antakaa minun olla! Antakaa--minä en tahdo tulla sisään.

RIIKKA. Sinun täytyy. Me emme jätä sinua enää sinne yksin.

ANNA LIISA. Miksi ette antanut minun mennä? Nyt olisin saanut hänet
syliini. Hän oli siellä kaukana järvellä ja itki--itki aivan kuin
silloinkin.

KORTESUO. Kuka oli järvellä? Kuka itki?

ANNA LIISA. Lapseni. Oma, pieni lapseni. Siellä hän itkee vielä nytkin.
Päästäkää, antakaa minun mennä hänen luokseen.

RIIKKA. Hyvä lapsi--usko minua, ei hän siellä ollut. Heikkoudesta vaan
tuli semmoinen kuva silmiisi, kun siellä syömättä olit valvonut koko
yön. Harhanäky, ei muuta mitään.

ANNA LIISA. Minä näin hänet niin selvään, mutta hän katosi veden alle,
kun te tulitte. Miksi ette antanut minun mennä? Mitä estitte minua?

RIIKKA. Kun sinä olisit heittäytynyt järveen, poloinen.

ANNA LIISA. Niin järveen, lapseni luokse järveen! Eikö minulle
sitäkään iloa sallita! (Itkee hiljaa.)

KORTESUO. Tyttö, tyttö! Sen surunko meille vielä tekisit.

ANNA LIISA. Minä tahtoisin kuolla. Antakaa minun kuolla. Antakaa minun
päästä sinne, missä lapsikin on.

RIIKKA. Ethän sinä lapsesi luokse pääsisi sillä tavalla.

KORTESUO. Heitä nuo tuommoiset tuumat pois mielestäsi, Anna Liisa.
Täällä alkaa kaikki kääntyä hyvin päin. Ei sinun tarvitse pelätä enää
mitään, ei vankeutta eikä muita. Saat olla ja elää ihan rauhassa.

MIKKO. Et sinä jouda kuolemaan, Anna Liisa. Hui, hai--et ensinkään
kuolemaan. Nythän meille vasta elämä alkaakin. Sinulle ja minulle. Tokko
sinä vielä tiedätkään, että meille tänään tulee kihlajaiset?

ANNA LIISA. Enkö olisi päässyt lapseni luokse? Mitä, äiti?

MIKKO. Et! Et varmaankaan.

ANNA LIISA. Mutta lepoon olisin kumminkin tullut. Siellä makaisin
rauhassa järven pohjassa. Kaikki olisi lopussa. Kaikki tuskat ja vaivat.
En tietäisi mitään enää.

RIIKKA. Entä minkälaiseen tilaan olisit joutunut tulevassa elämässä?
Herra varjele--etkö sinä sitä ollenkaan ajattele, lapsi kulta?

ANNA LIISA. Niin tulevassako elämässä? En tiedä--. Mutta pois täältä.
Pois, pois! Täällä olen tehnyt vaan syntiä. Olen häväissyt itseni ja
muut. Eikä minulla ole täällä enää jalansijaa. Kaikki hylkäävät, kaikki
vihaavat. Minä olen kuin kuivettunut oksa puussa, tai rikkaruoho
pellossa. Ei minusta ole iloa eikä hyötyä kenellekään. Voi, äiti, voi
että estitte minua hukkumasta. Nyt olisi kaikki ohi, ja te olisitte
minusta päässeet.

KORTESUO. Elä, elä puhu semmoisia. Ei sinua kukaan vihaa. Ei tarvitse
koko asiasta puhuakaan tuon koomin, kun vaan lupaat, ettet mene järveen
etkä muulla tavalla lopeta itseäsi.

MIKKO. Ilon päiviä me vielä vietämme yhdessä, Anna Liisa,--semmoisia,
ettei niitä monella olekaan. Minä kun vien sinut vihille ja pidän oikein
hyvänä, niin takaan, että kuoleman halu mielestä pakenee.

ANNA LIISA. Ei se pakene. Äiti, päästäkää minut pois, päästäkää. En minä
saata elää. Jos ihmiset antavatkin anteeksi, niin ei anna Jumala.

RIIKKA. Antaa! Ole varma siitä, että antaa. Vielähän sinä elät armon
ajassa.

ANNA LIISA. Mitä hän sitten minulta vaatii? Olen itkenyt ja rukoillut,
olen madellut hänen jalkojensa juuressa. Mutta yhtä ankara hän on
vihassaan. Mitä pitää minun tehdä, että syntini poistettaisiin? Sanokaa,
äiti!

RIIKKA. Rukoile, että Jumalan pyhä henki valaisee mieltäsi. En minä
osaa sinua neuvoa, lapsi raukka.

ANNA LIISA (hiljaa ja harvaan; katsoo ylös päin). Jumalan pyhä henki?

KORTESUO. Se ei suinkaan käske sinua itsemurhaa tekemään.

ANNA LIISA. Ei, ei! Ei käskekään.--Äiti, nyt lankesi taivaan valo
sieluuni! Nyt--tiedän, mitä minun tulee tehdä, että saan armoa ja
anteeksiantamista.

RIIKKA. Jumalan kiitos! Hän rauhoittuu.

ANNA LIISA. Niin, Jumalalle kiitos ja kunnia. Ja kiitos teille, äiti ja
Johannes, siitä, että estitte minua uudesta synnistä. Nyt tahdon elää:
minä olen löytänyt Jumalan. Kuulen hänen äänensä sielussani.

KORTESUO. Kaikki hyvin! Ei tarvitse meidän pelätä enää. Mutta nyt sinä
saat mennä aittaan pukeutumaan, Anna Liisa. Kirkonmeno loppuu tuossa
paikassa ja silloin ovat vieraat täällä.

RIIKKA. Pane parhain juhlapuku päällesi.

ANNA LIISA. Kyllä, äiti! Parhaimman juhlapuvun otan ylleni! Voi, kuinka
nyt elämä on autuasta. Ja näin äkkiä se muuttui! Tuli aivan kuin
päivännousu idästä.

KORTESUO. Niin, niin! Mutta mene nyt, että ehdit valmiiksi.

MIKKO. Yksi sana, Anna Liisa, ennenkuin lähdet.--Ethän sinä minua enää
vihaa, niinkuin eilen väitit?

ANNA LIISA. En. En sinua vihaa, Mikko. En sinua, enkä ketään.

MIKKO. Kuulittekos--? Mitä sanoin minä?

KORTESUO. Elä viivyttele enää, Anna Liisa, vaan mene ja tule pian
takaisin, juhlapuvussa ja iloisella mielellä.

ANNA LIISA. Niin tulenkin, isä. Juhlapuvussa ja iloisella mielellä.
Hyvästi siksi! (Menee.)

RIIKKA. Minäkin menen samalla ottamaan toiset vaatteet. (Menee.)

MIKKO. Hyvästi, hyvästi! Elä ole kauvan poissa.--Hän oli jo kuin toinen
ihminen. Näittekö kuinka hänen silmänsä loistivat?

JOHANNES. Niin--ei häntä suinkaan enää suru painanut.

MIKKO. Ennenkuin päivä on lopussa, saan minä hänestä viimeisetkin huolet
haihtumaan. Uskotteko sen?

JOHANNES (katkerasti). Paljon mahdollista. Eihän tässä enää tiedä, mitä
odottaa.

MIKKO. Sinä, Johannes, taidat olla minulle vielä nyreissäsi eilisestä?
Elä viitsi! Ei minullakaan enää ole mitään sinua vastaan, kun kerran
sain omani takaisin. Mutta Anna Liisasta en olisi luopunut, en millään
mahdilla.

JOHANNES. Sen kyllä osoitit!

MIKKO. Niin, niin! Te minut pakotitte menemään vähän liian pitkälle.
Mutta ei se mitään. Annetaan niiden unehtua ja painua. Ollaan iloisia
kaikin miehissä tänä iltana.

HUSSO (tulee sisään). Onko se totta, mitä Riikka suihkasi minulle
korvaan sivumennessään?

MIKKO. Ettäkö täällä on sulhasia vaihdettu? Totta on.

HUSSO. No, herra tule ja puserra! Ettäkö sinä sitten tulet Kortesuon
vävyksi? Siunaa ja varjele! Kuka olisi sitä uskonut ennen aikaan, kun
piennä poikana sait juosta täällä palasta pyytämässä. Ja pellolle
kyörättiin monet kerrat! Mutta nyt paisuukin kulkupojasta isäntä taloon.
Siunaa ja varjele, mä vieläkin sanon! Että minun kumminkin piti tämä
ilopäivä nähdä. Oikeinko nämä mielisuosiolla antoivat sinulle
tyttärensä?

MIKKO. Oikein ne antoivat mielisuosiolla.

HUSSO. Vai niin! Vai mielisuosiolla antoivat. No, pitääpä minunkin
kiittää. (Tulee Kortesuon luokse ja kättelee häntä.) Suurkiitosta,
isäntä, kost' Jumala! Nyt saatte haukkua minua tästä puolin niin paljon
kuin ikinä haluatte, en ole siitä millänikään. En virka en halaistua
sanaa. Vähät minusta, iänlopusta, kunhan vaan pojalleni hyvin käy.

MIKKO. No, no, en minä anna äitiäkään pahoin kohdella.

KORTESUO. Enkä minä sitä teekään. Muistathan vaan, ett'et vielä hiisku
tästä kenellekää mitään.

HUSSO. En hiisku, en. Mitä minä siitä ennen aikojaan. (Katselee Mikkoa
loistavin silmin.) Mutta mahtaa se Mikkokin nyt olla mielissään! Herra
tule ja puserra! Ja mitä se nyt sanoo Johannes?

JOHANNES. En mitään. Vapaaehtoisesti olen luopunut.

HUSSO. Vapaaehtoisesti? Vai vapaaehtoisesti! Tokkopa sentään niin
vapaaehtoisestikaan? En usko.

JOHANNES. Uskot tai et. Se on minulle se ja sama.

KORTESUO. Elkää alkako vaan riitaa, hyvät ihmiset.

HUSSO. Ei suinkaan, ei millään tavalla. Mitäpä se minua liikuttaakaan.
Pääasia, että Mikko sai Anna Liisan. En huoli muusta mistään.

PIRKKO (tulee kirkkopuvussa, virsikirja kädessä). Terveisiä kirkosta!
Nyt ne sieltä pudotettiin alas saarnastuolista että rumahti.

MIKKO. Vai oikein rumahti!

PIRKKO. Olisit ollut kuulemassa, Johannes. Kirkko oli, tiedättekös,
täpösen täynnä väkeä, ja niin hiljaa olivat kaikki, kun näiden nimiä
mainittiin, että olisi kuullut nuppineulan lattiaan kilahtavan.

MIKKO. Jo nyt lasket lipettiä.

PIRKKO. Pidä sinä suusi kiinni! Mitä sinä aina sotket toisen puhetta.

MIKKO. No, no! jatka, jatka. Nuppineulan olisi kuullut lattiaan
kilahtavan.

PIRKKO (kääntyy muihin). Tuntui niin somalta, minun oikein sydämeni
pamppaili, kun pappi luki, että: »nuorimies, talollinen Johannes Kivimaa
ja talontytär, siveä, nuori neiti»--siveä nuori neiti, se joltakin
kuuluu, se.

MIKKO. Kukas nyt keskeytti.

PIRKKO. Vaiti, sinä! Minä en puhu sinulle, minä puhun muille.--Niin;
»siveä nuori neiti Anna Liisa Kortesuo, joiden aijottu avioliitto nyt
ensi kerran kuulutetaan».

MIKKO. Anna Liisaako siellä kuulutettiinkin? Kun minä luulin koko ajan
että Pirkkoa.

PIRKKO (pyörähtää Mikkoa kohti kädet selän takana, irvistää ja matkii).
Äjäijäijäijäi--

KORTESUO. Pirkko, sinä--!

PIRKKO. Mitäs hän on niin ilkeä, mokoma.

MIKKO.(nauraen). Sitä on tyttöä!

PIRKKO. Missä äiti ja Anna Liisa? Kun eivät olekaan koristelleet tupaa
eivätkä panneet seppeleitä ylös. Tuolla näkyivät olevan kaikki porstuan
nurkassa, ja minä kun niitä niin uskoa laitoin viime yötä.

KORTESUO. Ennätät sinä ne vielä saada seinille, kun pidät kiirettä.

PIRKKO. Menkää sitten pois täältä joka kynsi, eikä saa tulla sisään,
ennenkuin käsketään.

HUSSO. Saanhan minä jäädä tänne avuksi?

PIRKKO. No, te jos jäätte. Mutta muut kaikki pois, ja väleen!

KORTESUO. Mennään minun kammariini siksi aikaa.

MIKKO. Elähän huoli, Pirkko, minä sinulle vielä näytän!

(Johannes, Mikko ja Kortesuo menevät.)

PIRKKO. Näytät sinä! Minkähän tuota näytät?--Nyt sukkelasti, Husso.
Nostetaan seppeleet sisään. (Kantavat porstuasta viheriöitä köynnöksiä,
puita ynnä muita koristeita sisään.)

PIRKKO (kipuaa ylös penkille). Ojentakaa minulle köynnöksiä te, minä
asetan niitä tänne ylös.

HUSSO. Kyllä.--Sinä taidat olla kovin mielissäsi tästä Anna Liisan
naimisesta, Pirkko?

PIRKKO. Tiettyä se. Niin iloinen kuin--kuin--kolmentuhannen markan
hevonen.

HUSSO. Hei, hei! Sitten sinä mahdat pitää kovasti tulevasta langostasi?

PIRKKO. Niinkö Johanneksesta? Kuinkas muuten. Toista niin hyvää miestä
ei ole koko maailmassa.

HUSSO. Et sinä ehkä antaisikaan Anna Liisaa kenellekään muulle?

PIRKKO. En. En totta totisesti antaisi häntä kenellekään muulle pait
Johannekselle.

HUSSO. Et Mikollekaan?

PIRKKO. Mikolle? Pyh! Hänelle nyt kaikkian vähimmän.

HUSSO. Minkätähden hänelle kaikkian vähimmän?

PIRKKO. Minkäkötähden?--Kaikkea te kysytte. Ymmärtäähän nyt tuon.

HUSSO. Kunko Mikolla ei ole taloa?

PIRKKO. Minä vähättelen talosta!

HUSSO. Mikäs hänellä sitten on vikana?

PIRKKO. Sekin on vikana, jos tietää tahdotte, ettei Anna Liisa voi häntä
kärsiä.

HUSSO. Ooho? Niinkö on hullusti, ettei Anna Liisa voikaan kärsiä Mikkoa?

PIRKKO. Niin se on.--Mikä teitä naurattaa?

HUSSO. Ilman minä tässä vaan aikojani.--Voi sun, taivaan tapernaakkeli!
Onpa tämä sentään hauska juttu.

PIRKKO. Mikä niin? Sanokaa minullekin.

HUSSO. Mitähän sinä virkkaisit, jos Anna Liisa vielä purkaisi
Johanneksen kanssa ja menisi Mikolle?

PIRKKO. Elkää vouhkiko tyhjää, vanha ihminen.

HUSSO. Mikkopa on paljon pulskempi mies kuin Johannes.

PIRKKO. Menkää suolle!

HUSSO. Etteikö ole sitten?

PIRKKO. Menkää suolle, minä sanon!

HUSSO. Eikä se Anna Liisa ole niinkään hanakkata Johannekselle menemään.
Hyvin kuuluu olleen ikävällä mielellä kaiket aamua, vaikka onkin
kuuliaispäivä.

PIRKKO. Nyt, jos ette vaikene, niin ajan teidät pellolle.

HUSSO. So, so! Olepas hiljaa. Vieraita ajaa pihaan. (Asettuu keskelle
ikkunaa, nojautuu molemmin käsin ikkunalautaan.) Monta monituista
hevosta, Ristolan, Heimosen, Katajamäen--

PIRKKO. Ja ketä muita? (Viskaa Husson syrjään.) Pois tieltä, että
minäkin näen. Siellähän on--hei, kaikki viis minun hevostani--siellähän
on jo pelimannit ja muut! (Juoksee ovelle.)

(Heimosen ja Ristolan emännät, Katajamäen isäntä, Kortesuo, Mikko,
Johannes ja Riikka tulevat sisään, heitä seuraa paljon muita vieraita,
nuoria sekä, vanhoja, ynnä pelimanni viulua soittaen.)

RIIKKA, Astukaa peremmälle, tehkää niin hyvin!

RISTOLAN EMÄNTÄ. Siinähän se on Pirkkokin. Hyvää päivää. Pitkäksipä sinä
olet venynyt sitten kun sinut viimeksi näin.

PIRKKO. Alkaahan minussa mittaa olla.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, ei vaan. Kohta täysikasvanut. Kun Anna Liisa
viedään, niin alkavat sulhaset käydä toisen tyttären luona.

MIKKO. Sittenkö vasta? Minä tässä jo muutamia päiviä olen parastani
koettanut.

PIRKKO. Elä valehtele!

RIIKKA. Lapsihan Pirkko vielä on. Ei hänestä ole niihin puuhiin. Käykää
istumaan, hyvät vieraat.

MIKKO. Niin, tehkää hyvin. Isännät tänne pöydän päähän, emännät
peräpenkille, ja tyttöhuitukat--ettekö pakene tuonne karsinaan. Siellä
se on teidän paikkanne.

PIRKKO. Sinäkö sen määräät? Entä kun emme menekään. Istumme tuonne
miesten penkkiin. Mitäs sanot siihen?

RIIKKA. Tyttö hoi, jos et sinä ole hiljaa siellä! Se se on niin suulas,
tuo elävä.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Tule sinä vaan tänne, Pirkko, tänne minun rinnalleni.
Täällä on sijaa.

PIRKKO. Joutuneeko tässä hyvin istumaan. Eiköhän se tanssi jo kohta
alkane?

RISTOLAN EMÄNTÄ. Ei suinkaan nyt ihan heti. Eihän vielä ole
morsiantakaan tervehditty.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin, missä Anna Liisa on, kun häntä ei näy?

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ajattelin juuri kysyä samaa.

RIIKKA. Hän tästä vast'ikään pistääntyi aittaan.

PIRKKO. Hyh--! Vai vast'ikään! Kun minä täällä olen koristellut tuvan,
olen riidellyt aika lailla Husson kanssa, olen tehnyt vaikka mitä, eikä
häntä koko aikana ole näkynyt, ei kuulunut.

RIIKKA. Tottapahan tulee, kun joutuu.

MIKKO. Mitä, jos hyvinkin pistetään polskaksi sillä välin? Minusta
näyttää, että tyttöjen varpaita jo kutkuttaa.

PIRKKO. Entä omiasi sitten? Eikö niitä muka ensinkään kutkuta?

MIKKO. No, niitä kutkuttaa niin hiton lailla.

KORTESUO. Mitäs sitten muuta, alkakaa vaan tanssia. Luulen että
Riikkakin odottaa herroja, ennenkuin tarjoo meille mitään suuhun
pantavaa.

RIIKKA. Niin, jos nuo hyvinkin tulisivat piakkoin.

MIKKO. Pirkko, tuletko sinä minun parikseni.

PIRKKO. Enkä tule. Minä tanssin Johanneksen kanssa.

MIKKO. Sitten täytyy minun ottaa toinen. (Tiirailee tyttöjä.) Kenenkähän
noista nyt valitseisin? Yks toistaan somempi. Tässä tulee mies aivan
ymmälle. Mieluummin ottaisin heidät kaikki.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Mikko taitaa olla täällä niinkuin puhemiehen virassa?

MIKKO. Niin, puhemieshän minä olen. Ei näistä ilman minua olisi mitään
tullutkaan. Johannes noin hiljainen mies, mitäs hän olisi uskaltanut
kosia.

KORTESUO. Niin no--alkakaahan pois.

MIKKO. Entäs isännät ja emännät? Tässä ei auta, joka ikisen pitää
tanssia tänäpäivänä.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Emmehän me vanhat vielä näin alkuillasta. Sitten vasta
lopussa.

MIKKO. Minun kanssani katrillia, emäntä? Niinkö? (Menee ja sieppaa yhden
tytöistä käsikynkkäänsä.)

RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin, niin!--Se on aika hulivili, tuo Mikko. Mutta
kyllä on sulhanen siihen sijaan vakava ja tasainen.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kerrassa kunnon mies. Hyvän vävyn te hänestä saatte.

RIIKKA (hiljaa ja surumielisesti). Kyllähän Johannes hyvä on--kaikin
puolin.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Ja semmoinen mainio talo kuin hänellä on. Kelpaa siinä
Anna Liisan emäntänä pyöriä.--

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Niin sitä on muutamilla iloa lapsistaan. Toisilla taas
ei kuin pelkkää surua.

(Riikka huokaa ja kääntyy pois. Nuoret tanssivat lyhyen polskan.)

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Noin sitä mekin ennen hypättiin. Mutta nyt ovat jalat
jo kangistuneet.

KORTESUO. Jalat kangistuneet ja mieli samoin.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Illemmällä me yhtäkaikki tanssimme mekin, eikös niin?

KORTESUO. Ei se minulta enää käy.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ei sitä tiedä, ennen kuin koettaa. Harjoitellaan
pois tänä iltana, että sitten osaamme häissä oikein hyvin. Joko ne
milloin pidetään muuten?

KORTESUO. Niinkö häät?

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niin, niin. Anna Liisan ja Johanneksen häät.

KORTESUO. Eipä niistä vielä ole tietoa.--Ketäs siellä nyt tulee? Rovasti
ja vallesmanni--

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Ja tohtori ja kauppias. Kaikki kirkonkylän herrat.
Kuuliaisetkin kun jo näin suurellisesti vietetään, niin mitä sitten
häät! (Rovasti, vallesmanni, tohtori ja kauppias tulevat. Tanssi
taukoaa.)

VALLESMANNI. Kas niin! Täällähän ilot jo ovat ylimmällään. Elkää
lopettako, jatkakaa vaan, jatkakaa!

ROVASTI. Meitäkö säikähditte?

MIKKO. Eipä me juuri säikähdettykään, mutta polska kun juuri sattui
päättymään.

ROVASTI. Päivää, isäntä! Toivotan onnea. Ja emännälle samoin.

KAUPPIAS. Tokko olitte edes kirkossa kuulemassa, kun tytärtänne
kuulutettiin?

KORTESUO. Eihän me.--

KAUPPIAS. Minäpä olin. Ja voin vakuuttaa, että kaikki kävi hyvässä
järjestyksessä. Nuorten miesten mieltä vaan kovasti kirveli.

MIKKO. Vai kirveli? Tuota minä jo ajattelin. Saanko luvan kysyä--ehkäpä
vihlasi kauppiaan omaakin sydäntä?

KAUPPIAS. No, ilmankos? Kun paikkakunnan sievin tyttö vietiin noin sivu
suun.

ROVASTI. Mutta missä morsiuspari?

VALLESMANNI. Sulhasen minä näen tuolla. Tulkaa esille, Kivimaa. Mitä te
siellä piileilette muiden takana!

MIKKO. Pelkää varmaan, että häntä kuritetaan, kun meille semmoiset
tepposet teki.

TOHTORI. Ei kanneta vihaa semmoisesta. Kunnia voittajalle.

KAUPPIAS. Niin, eihän sille mitä mahda. Onnea vaan toivotamme. Mutta
oivalliset häät sinun täytyy pitää, Johannes, siitä hyvästä. Muuten
katso eteesi!

MIKKO. Vähälläpä hän pääsee. Minä kun olisin kauppiaan sijassa, niin
laudalta hänet löisin pois.

ROVASTI. No, noh! Eihän nyt kumminkaan.

MIKKO. Etteikö käy laatuun, arvelee rovasti? Hyvin vallan. Maksaa vaan
pienet sakkorahat--ei siihen muuta tarvita.

JOHANNES. Mitä pieksät suutasi tyhjään.

MIKKO. Ahaa--hän käy jo levottomaksi.

ROVASTI. Mutta morsian--? Missä morsian?

VALLESMANNI. Niin, häntä emme vielä ole saaneet tervehtiäkään.

KORTESUO. Kyllä hän kohta tulee.

RIIKKA. Pirkko, menepä kiirehtimään! Käske tulemaan sukkelasti! Sano
että rovasti ja kaikki muutkin vieraat kaipaavat.

PIRKKO. Kyllä. (Pyörähtää pois.)

MIKKO. Ja me otamme hänet juhlallisesti vastaan, eikö niin? Asetumme
molemmin puolin tupaa,--naiset tuolle puolen, miehet tälle. Näinikään.
Sitten kun hän astuu sisään, niin huudamme »eläköön» yhteen ääneen.

KORTESUO. Mikko, mitä sinä taaskin vehkeilet siellä? Anna olla--

RIIKKA. Elä, herran tähden, semmoisia asettele. Hän säikähtää, ties
kuinka pahasti.

KAUPPIAS. Eikös mitä! Eikä se niin vaarallista, jos vähän säikähtääkin,
onpa täällä tohtori saapusalla.

TOHTORI. Kyllä minä vastaan säikähdyksen puolesta.

VALLESMANNI. Hyvä tuuma vallan. Rovasti jos sitten vielä pitää pienen
puheen--toivottaa onnea meidän kaikkien puolesta ja niin poispäin.

ROVASTI. Mielelläni.

KAUPPIAS. Kuulkaas vielä--kun sanon. Heti kun rovasti on lopettanut
puheensa, niin huudamme uudelleen »eläköön», ja sitten painamme hänet
tuoliin ja kannamme ympäri.

MIKKO. Ympäri tupaa ensin, sitten ympäri pihamaan ja taas takaisin
tupaan.--Hyvä juttu, sanoi Sumelli, kun selkäänsä sai!

RIIKKA. Voi, voi, minua pelottaa--

PIRKKO (juoksee sisään). Aitan ovi oli lukossa, mutta minä huusin
avaimen reiästä.

RIIKKA (hätäisesti). Ja mitä hän vastasi? Lupasiko tulla?

PIRKKO. Sanoi olevansa valmis.

HUSSO (ikkunassa). Tuollahan tuo tulee. Voi, kuinka hitaasti astuu!

MIKKO. No, nyt--olkaa hiljaa kaikki! Äiti, pitäkää varalta ja avatkaa
ovi. Mutta äkkiä ja selkiselälleen!

HUSSO. Hyvä, hyvä! Minä teen, niinkuin käsketään. (Seisovat hetken
hiljaa, Husso paiskaa oven auki, Anna Liisa ilmestyy, hänelle huudetaan
»eläköön».)

ANNA LIISA. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki!

RISTOLAN EMÄNTÄ. Mitä hän sanoi? Jumalan--?

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Jumalan pyhä henki.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Onko hän tullut uskovaiseksi?

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Kuunnellaanhan.--Rovasti puhuu.

ROVASTI. Aivan niin. Eläköön meissä Jumalan pyhä henki. Ja liha
kuolkoon, himoineen, haluineen. Siinä korkein päämäärä meille kaikille.
Ja nyt pyytäisin saada lausua morsiamelle pari sanaa sekä omasta että
läsnäolevain puolesta--

ANNA LIISA. Erehdytte, jos minua morsiameksi luulette. En ole morsian
kenenkään.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Eikö ole kenenkään morsian?

KORTESUO. Mitä nyt, Anna Liisa?

RIIKKA. Herra siunaa--! Mikä hänelle on pistänyt päähän?

MIKKO. Ujostelee tietysti.

ROVASTI (hymyillen). Mitäs te sitä kiellätte? Onhan teitä tänäpäivänä
kuulutettu, totta silloin olette morsian.

VALLESMANNI. Elkää suotta kainostelko.

KAUPPIAS. Taisitte käydä hämillenne, kun otimme teitä vähän
erikoistavalla vastaan. Mutta elkää olko millännekään--

TOHTORI. Kunniaa me vaan tahdoimme osoittaa.

MIKKO. Niin, kunniaahan me vaan, me kuuliaisvieraat--

ANNA LIISA. Minua tosin on kuulutettu tänään. Mutta en ole siltä
morsian. Kaikki on rauennut sikseen.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. No, nyt ei kiitetä! Ohhoh, tämäpä oli ikävää.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Sanopas muuta! Minun menee ihan pääni sekaisin--en
tajua kohta mitään.

KORTESUO. Mitä sinä ajattelet, Anna Liisa? Kun näin häiritset vieraiden
iloa.

RIIKKA. En ymmärrä häntä--(Katsoo avuttomasti Kortesuohon.) Mikä tässä
nyt tulee eteen?

ROVASTI. Te olette siis vakaasti päättänyt purkaa?

ANNA LIISA. Se on jo purettu. Se täytyi purkaa.

HUSSO. Siinä nyt kuulet, Pirkko. Mitä olen minä sanonut koko ajan? Anna
Liisa ei ole Johannesta rakastanutkaan. Mitä sitä niin hämmästytään.
Kerrankos semmoista tapahtuu. Olen minä nähnyt että vihiltäkin vielä
morsian peräytyy, saatikka sitten kuulutuksen jälkeen. Sano sinä vaan
totuus, Anna Liisa, elä yhtään ujostele.

ROVASTI. Mitä sulhanen tähän arvelee?

JOHANNES. Anna Liisa on oikeassa. Meidän välimme on jo rikottu.

PIRKKO (pudistelee Riikkaa hameesta). Äiti, äiti--eikö Anna Liisa sitten
menekään naimisiin? Eikö, äiti?

RIIKKA. Ole hiljaa, sinä.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Niinkö se sitten kävikin? Vähät muusta, mutta lyhyeen
loppui meiltä ilo. Surma kaikkiakin!

MIKKO. Elkäähän hätäilkö, isäntä. Me jatkamme pitoja. Jos onni oikein
on, niin saamme tästä kihlajaiset kuuliaisten sijaan. Vai kuinka, Anna
Liisa?

RISTOLAN EMÄNTÄ. Yhä kummempaa.

MIKKO. Niin, minä vaan arvelen, että hänellä mahtaa olla joku toinen
mielessä.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. No, sitten--!

ROVASTI. Niin,--minä puolestani en osaa tähän mitään sen enempää. Kun
molemmat tahtovat eroa--

ANNA LIISA. Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa.

MIKKO. Nyt saamme kuulla!

ROVASTI. Etteköhän jättäisi sitä toistaiseksi? Johan tässäkin oli
tarpeeksi tällä kertaa. Vai mitä arvelevat vanhemmat?

KORTESUO. Kyllä olen samaa mieltä kuin rovastikin. Tässä on jo
tarpeeksi. Jääköön toistaiseksi loppu.

ANNA LIISA. En voi sitä jättää enää. Omaatuntoani painaa. Se kun on
kitunut tuon syntikuorman alla jo liian kauvan, neljä pitkää vuotta.

KORTESUO. Tule pois nyt sieltä ja ole ihmisiksi. Etkö sinä kuullut, mitä
rovastikin sanoi?

ANNA LIISA. Elkää estäkö minua. Antakaa minun seurata pyhän hengen
ääntä.

RIIKKA. Voithan sen tehdä toisten--

MIKKO. Niin, sitten kun olet vielä ajatellut pääsi ympäri moneen kertaan
ja kun yhdessä olemme tuumailleet.

HUSSO (nykäisee Mikkoa). Mitä hän aikoo tehdä?

MIKKO. Ettekö sitä ymmärrä? Hän ilmoittaa kaikki.

HUSSO. Herra siunaa ja varjele! Onko hän hullu?

ROVASTI. Hänpä aikoo sanoakin jotain muuta, kuin mitä ensin luulin.
Jos omatunto teitä pakottaa puhumaan, niin minä en suinkaan siinä
tapauksessa tahdo kieltää.

ANNA LIISA. Eikä vanhempanikaan, kun he oikein ajattelevat. Eikö totta,
tekään ette tahdo minua kieltää?

RIIKKA. Minä pyydän vaan, että jätät toistaiseksi ja lähdet nyt aittaan
lepäämään. Vieraat sen kyllä suovat anteeksi. Hän kun on valvonut koko
yön, ei ole enää tolkussaan--

MIKKO. Niin, se on parasta. Viekää hänet, emäntä, aittaan levolle. Ja
tohtori jos tekisi hyvin ja kirjoittaisi hänelle jotain rauhoittavaa,
että hän pääsee uneen kiinni, niin minä juoksen apteekkiin.

ANNA LIISA. Ei, antakaa minun puhua. En minä tarvitse rohtoja, näettehän
että olen aivan levollinen ja täydessä tolkussani.

ROVASTI. Tahdotteko sitten tässä, kaikkien kuullen--?

ANNA LIISA. Tahdon. Vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan kasvojen
edessä.

HUSSO. Elä hiidessä, Anna Liisa! Pidä nyt ajoissa suusi kiinni, muuten
kadut. Mitä sinä turhan takeen menet lörpöttelemään.

ROVASTI. Hiljaa! Olkaa sekoittumatta tähän, te.--Jatkakaa, Anna Liisa,
jatkakaa vaan pelkäämättä,--vapaasti ja rehellisesti, niinkuin Jumalan
kasvojen edessä.

MIKKO. Jos rovasti sallii--minä häntä puhuttelisin ensin vähäisen.

ROVASTI. Voitte tehdä sen sitten,--jäljestäpäin.

MIKKO. Tule vilvoittelemaan ulos, Anna Liisa--pikipäin vaan--

ROVASTI (nousee, kiivastuu ja lyö nyrkkiä pöytään). Pois! Häntä ei saa
häiritä, minä sanon!--Nyt voitte alkaa!

ANNA LIISA. Olen tehnyt suuren synnin, jonka minun nyt täytyy tunnustaa.
Tähän saakka olen sen kavalasti peittänyt kaikilta ihmisiltä,
päästäkseni häpeästä ja rangaistuksesta vapaaksi. Mutta ei se
peittäminen ole minua onnelliseksi tehnyt.

ROVASTI. Ei varmaankaan. Sisällinen tuska oli sitä suurempi, eikö niin?

ANNA LIISA. Se oli niin suuri, että sitä tuskin jaksoin kantaa.
Omantunnon vaivat eivät antaneet minulle hetkeksikään lepoa.

ROVASTI. Rohkeutta vaan, lapseni! Mikä oli synti, jonka teit?

ANNA LIISA. Neljä vuotta sitten synnytin lapsen, metsässä tuolla, ja
minä, poloinen, tapoin hänet.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Herra Jumala!

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Anna Liisako?--Tappanut lapsensa?

MIKKO. Minusta on kummaa, että sairaan ihmisen houreita kuunnellaan ja
pidetään täytenä totena.

HUSSO. Elkää, hyvät ihmiset, uskoko häntä. Kyllä hän ottaa sanansa
takaisin jo huomenna, kun on saanut yönsä nukkua.

ANNA LIISA. Asia on niinkuin olen sanonut. Jos tahdotte, niin näytän
paikan, mihin hän on haudattu.

VALLESMANNI. Minun pitää virkani puolesta tehdä muutamia kysymyksiä.
Tiesivätkö vanhempanne mitään tästä kaikesta?

ANNA LIISA. Ei, he ovat viattomat. He uskoivat minusta pelkkää hyvää. Ei
heillä ollut pienintä aavistustakaan minun rikoksestani.

HUSSO. Lähtään pois, Mikko. Mitäs me täällä enää.

MIKKO. Kuunnellaanhan, kuinka tässä käy.

VALLESMANNI. Tämä tunnustus tuli sitten vallan odottamatta teille
vanhemmille?

KORTESUO. Tunnustus? Niin, tunnustus tuli odottamatta.

VALLESMANNI. Mutta rikoksesta tiesitte jo tätä ennen, niinkö?

KORTESUO. Eilen illalla vasta. Siitä saakka olemme olleet kuin
huumeessa. Emme ole tienneet paljon sinne eikä tänne.

RIIKKA. Emmehän me voineet ruveta ilmiantajiksi--oman lapsemme
ilmiantajiksi. Eihän voi lakikaan sitä vaatia.

KORTESUO. Varsinkin, kun niin pitkä aika oli kulunut.

ANNA LIISA. Minä yksin olen syyllinen. Elkää vanhempiani ahdistelko, he
eivät mitään tienneet. Olinhan sen salannut heiltä samoin kuin
muiltakin.

VALLESMANNI. Voitte olla rauhassa heidän suhteensa, jos asia on niinkuin
sanotte. Mutta teitä en saa jättää. Minun surullinen velvollisuuteni
vaatii minut panemaan teidät kiinni.

ANNA LIISA. Ja saattamaan minut ansaittuun rangaistukseen. Tehkää se,
herra vallesmanni, sitä juuri tahdonkin. Tehtyä en millään enää
tekemättömäksi saa--en, vaikka kuolemaan asti sitä surisin. Mutta
antakaa minun kärsiä--antakaa minun kärsiä kovimmat rangaistukset, että
edes jossain määrässä voisin rikokseni sovittaa. Tulkaa, minä ilolla
lähden vankeuteen--ja kuritushuoneesen--ja vaikkapa mestattavaksi,
kaikki, mitä ikinä oikeus minulle määrää, otan mielihyvällä vastaan.

RIIKKA. Lapsi, lapsi--ooh, rakas taivaallinen isä, vie pois tämä kalkki,
en kestä sitä juoda! (Vaipuu valittaen ja puoleksi pyörtyneenä alas.)

PIRKKO (itkien). Äiti--äiti.

KORTESUO (pyyhkii kyyneleitä silmistään). Että minun täytyi tätä nähdä!
Etten päässyt hautaan ennemmin!

ANNA LIISA. Isä ja äiti--elkää surko minun tähteni! Elkää surko! Ei
minulla ole mitään hätää. Näettehän, kuinka olen iloinen nyt! En koko
elämässäni ole tuntenut itseäni näin onnelliseksi.

JOHANNES (liikutettuna). Anna Liisa--!

KORTESUO. Etkö sinä välitä mitään siitä häpeästä, jolla meidän harmaat
hiuksemme olet tahrannut?

ANNA LIISA. Suokaa se minulle anteeksi! Voi, jos jollakin tavoin vielä
kerran voisin tehdä hyväksi, mitä teitä vastaan olen rikkonut.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Sääli vanhempia.

HEIMOSEN EMÄNTÄ. Tämä heidät musertaa tyyten.

RISTOLAN EMÄNTÄ. Voi sentään! Ei sitä ihminen tiedä, mitä surua
lapsistaan voi saada.

KATAJAMÄEN ISÄNTÄ. Kylläpä teille nyt kävi ohraisesti. Kävipä
tosiaankin.

MIKKO (hiljaa Hussolle). Tässä ei auta enää mikään. Täytyy antaa kaikki
mennä menojaan. Lähtään pois! (Menevät.)

KORTESUO. Hautaan kun pääsisi! En muuta enää toivo.

ROVASTI. Ei niin, hyvät ystävät, ei niin! Ei teillä ole syytä suruun
tällä hetkellä, vaan iloon ja riemuun. Jumalan henki on tehnyt työtä
tyttäressänne ja päässyt voitolle. Elkää maailman tavoin katselko tätä
asiaa, ottakaa se korkeammalta kannalta. Tähän asti on Anna Liisa
vaeltanut eksyksissä. Nyt hän on löytänyt oikean tien. Kiittäkäämme ja
ylistäkäämme taivaan Herraa!

RISTOLAN EMÄNTÄ. Niin--onhan se niinkin, kun oikein ajattelee. Lihalle
tämä on kuritus, mutta ei hengelle.

KORTESUO. Me olemme lyhytnäköisiä, me ihmiset. Emme aina ymmärrä
kaikkivaltiaan tarkoituksia.

RIIKKA. Ja meissä lihallinen mieli aina pyrkii valtaan.

ROVASTI. Sitä hartaammin koettakaamme edistyä hengen elämässä ja Jumalan
avulla me pääsemme voitolle samoin kuin Anna Liisakin. (Tarttuu Anna
Liisan käteen.) Niin, lähde rauhaan, lapseni. Lähde sinne, mihin
omatuntosi sinua vaatii menemään. Ja vahvistakoon sinua taivaan isä,
että loppuun asti lujana pysyisit. Äsken toivotimme sinulle onnea
pieneen maalliseen elämänkäänteesen. Mutta tuhat kertaa innokkaammin
toivotamme sinulle nyt onnea sisällisen muutoksen johdosta.

TOHTORI. Minä yhdyn rovastiin. Jääkää hyvästi!

ANNA LIISA (lankeaa ensin isänsä, sitten äitinsä kaulaan). Hyvästi, isä!
Hyvästi, äiti--ja Pirkko, hyvästi!--Hyvästi kaikki.

KAIKKI. Hyvästi! Ja onnea!

JOHANNES. Anna Liisa--etkö tahtoisi antaa minullekin kättä!

ANNA LIISA. Mielelläni! Hyvästi, Johannes, hyvästi!

JOHANNES. Herran haltuun, Anna Liisa! Yksi sana vielä: sinä olet
kumminkin se, joksi sinua alunpitäen luulinkin.

ANNA LIISA. Kiitos ystävällisyydestäsi!--Nyt, herra vallesmanni, olen
valmis.

VALLESMANNI. Niinpä lähdemme sitten! (Menevät.)

ROVASTI. Hän vaeltaa iankaikkisen elämän tietä. Onnellinen hän.

Esirippu alas.

[1895.]



KOTOA POIS

Yksinäytöksinen näytelmä



HENKILÖT:

PENTTINEN, kauppias.
ROUVA PENTTINEN.
FANNY, heidän tyttärensä.
RIIKKA, heidän palvelijansa.
BROBERG, tohtori.
ILMA AHOKAS, postinhoitaja Pöllismäellä.
AHLBOM, kauppias.
ROUVA AHLBOM.
LINDEMAN, kultaseppä.
ROUVA LINDEMAN.
RANK, maalari.
ROUVA RANK.
FELLMAN, tehtailija.



(Sali Penttisen asunnossa. Perällä ovet auki etehiseen; molemmin puolin
ovea ikkunat. Oikealla ovi sivuhuoneesen, vasemmalla samoin.

Rouva Penttinen laittelee uutimia ikkunoihin, sitoo niitä ylös helakan
punaisilla nauhoilla. Riikka luuttuelee ryömyllään lattiata.)

ROUVA PENTTINEN (poistuu jonkun verran ikkunasta, seisoo kädet puuskassa
ja katselee työtään kallistellen päätään oikeaan ja vasempaan). Katsopas
nyt sinäkin, Riikka, näitä kartiinia. Ja sano, mitä niistä tykkäät.

RIIKKA (kohottautuu, istuu jaloillaan). Kommeet ovat kerrassa.

ROUVA PENTTINEN. Valloovatko mielestäs hyvin?

RIIKKA. Valloovat. Valloovat ihmeen hyvin. Mitenkä se rouva on ne
soanunnahi nuin sievästi.

ROUVA PENTTINEN. Sitä kun, näes, on ihmisellä makua, niin saahan sitä.
Mutta ovatkohan nämä nyt yhtä kauniit, kuin kauppaneuvoksen kartiinit
tuolla kadun toisella puolen? Mitä luulet?

RIIKKA. Voi, ne tok' on paljon kauniimmat. Eihän niillä ook' tuommoisia
punasia silkkinauhojakaan. Ja nehän ne juur' tekkövät paljon assiaan.

ROUVA PENTTINEN (lähenee uudelleen ikkunaa, tähystelee ulos). Niin,
mitä niillä oikeastaan lienee siellä kiinnipitimenä? Kun sitä ei voi
nähdä ollenkaan.

RIIKKA. Ei kuin valkoista nyöriä! Minä varta vasten sitä katoin kerran,
kun kyökki-Mari näytti minulle huoneita herrasväen poissa ollessa. Ei
ollut kuin valkoista nyöriä! Oikein minä ihmettelin.

ROUVA PENTTINEN. Ooho! Vai valkoista nyöriä?

RIIKKA. Ja kun se oli vielä semmoista paksua pukelota. Ihan kuin tuo
minun etusormeni.

ROUVA PENTTINEN. Mutta mahtoi se olla rumaa?

RIIKKA. No, sen pit' olla niin rummoo, niin rummoo, ettei mihin panna.

ROUVA PENTTINEN. Sitä varten ne ne asettavatkin niin alas, ettei näkyisi
kadulle.

RIIKKA. Sitä varten, tietysti. Ja entäs kun sisässähi ol' pantuna niin
paljon kasvia etteen, ettei niitä ensinkään sieltä erottanut. Mutta
minäpä menin sinne taakse ja katoin. Sitten oikein Marille päivittelin,
että niinkö ne ovat tarkkoja teijän herrasväk', etteivät sen vertaa
roahi silkkinauhoo ostoo. Meillä tok' on joka ikkunassa, pihallehi päin.

ROUVA PENTTINEN. Mitäs Mari siihen?

RIIKKA. Mitä--eihän se kun nauroo virnutti.

ROUVA PENTTINEN. Kyllä minusta vaan tuo punainen silkkinauha koristaa
koko laitoksen. Miltä nyt näyttäisivät meidänkään kartiinit, ellei niitä
olisi? Ei kerrassa miltään, vaikka kyllä ovat uudet ja kalliit, kaksi
markkaa kun maksoivat meetri.

RIIKKA. Herra jesta--niinkö paljon? Kaksi markkaa!

ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta siitä et saa puhua mitään, ettei tule
kauppiaan korville. Hän luulee minun saaneeni ne markalla, en uskaltanut
sanoa hänelle oikeata hintaa, hän kun muutamissa kohdin on niin turhan
tarkka. Niin että muista vaan pitää suusi kiinni.

RIIKKA. Kyllä--kyllä tok'. Mitäpä sen kauppiaan tarvihtee sitä
tieteekään, rouvan asia kait se on.

ROUVA PENTTINEN. Minun, tietysti. Mutta ne herrat aina tahtovat pistää
nenänsä joka paikkaan.--Kas, tuollapa Vannykin jo tulee.

FANNY (heittää etehisessä pois päällysvaatteensa ja tulee kirjoja ja
vihkoja kädessä saliin). Hyvää päivää!

ROUVA PENTTINEN. Päivää, päivää! Mitäs jatkolle kuuluu?

FANNY. Eipä mitään erinomaista. Mutta mitäs te täällä puuhaatte?
Riikkakin oikein hikipäässä.

RIIKKA. Niin--nyt sitä pittää soaha puhasta, jos milloin.

ROUVA PENTTINEN. Te komma remman. Mykky remman.

FANNY. Soo! Vai tulee tänne vieraita? Ketä sitten?

ROUVA PENTTINEN. Arvaapas! Niin, koetapa tosiaankin arvata. Elä virka
mitään, Riikka.

RIIKKA. En tok'. Mutta ei se nyt arvoo, Vanny neiti. Ei vaikka mikä
oisi.

FANNY. Miksi en arvaisi. Tahdotteko, niin sanon heti?

ROUVA PENTTINEN. No, annapa kuulla?

FANNY. Ahlbomin--

ROUVA PENTTINEN. Niin, tuleehan ne Ahlpumminkin. Kauppias Ahlpummin.
Mutta entäs muita?

FANNY. Kultaseppä Lindemanin--

ROUVA PENTTINEN. Lintemanin--oikein! Ja sitten?

FANNY. Maalari Rankin--

ROUVA PENTTINEN. Sdrankin. Sano sinä Sdrankin--

FANNY. Hänenpä nimensä on Rank--

ROUVA PENTTINEN. Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank
Rank--? Hyi--sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla.

RIIKKA. Sr--Sran--Tran--Ei! Ei minun kielen' keäänny.

ROUVA PENTTINEN. No, ja vielä? Ketäs vielä tulee?

FANNY. Eivätkö ne siinä jo olleet kaikki?

ROUVA PENTTINEN. Eeii! Ei hetikään. Parhaat vielä jäljellä.

RIIKKA. Soapas nähä, arvaattako niitä viimeisiä.

FANNY. En minä nyt enää tiedä.

ROUVA PENTTINEN. Patruun Welmanin--ei sanota, Riikka, sitä kaikkian
raarimpaa.

RIIKKA. Ei sanota, ei. Kiusataan Vanny neitiä ensin vähäsen.

FANNY (naurahtaa). Voi, sitä Riikkaa. Luuletteko tosiaan, että olen niin
utelias? Juuri kuin minä niistä välittäisin, tulipa ketä tahansa.

RIIKKA. Välittäisittepä hyvinnii, jos tietäisitte.

ROUVA PENTTINEN. Kun tulee nuoria herrasmiehiä--

RIIKKA. Sulhasia--sulhasia! Varta vasten teitä kahtomaan.

FANNY. Olkaa nyt--!

ROUVA PENTTINEN. Ihan totta. Usko pois.

FANNY. Saattaa tulla nuoria herrasmiehiä, jos kerran on kutsuttu. Mutta
eiväthän ne nyt siltä tule minua katsomaan.

RIIKKA. No, ihan justiin, teitä kahtomaan.

ROUVA PENTTINEN. Yksi ainoa tänne sentään vaan tuleekin. Mutta se vastaa
kymmeniä. Sinä et arvaa, kuka se on, et vaikka ajattelisit pääsi ympäri
moneen kertaan.

FANNY. Lieneekö joku Lindemanin kisälleistä?

ROUVA PENTTINEN. Oho! Sitäkö varten me nyt tässä sitten niin
puuhaisimme! Ei--ylhäisempi se on--paljoa ylhäisempi--!

FANNY. Sitten se on Ahlbomin konttoristia tai puotilaisia--

ROUVA PENTTINEN. Ei--ei sinne päinkään!

RIIKKA. Tämä käyp' korkeassa hatussa ja hansikkaissa. Joko nyt arvaatta?

FANNY. Niitä on monta, jotka käyvät sylinterissä ja hansikkaissa.

RIIKKA. Muistattako kuka silloin kulki täältä ohit, kun te niin
punastuitte kerran?

FANNY (vähän säpsähtäen). Ooh--mitäs te nyt, Riikka--! Tänne ei tule
ketään, jonka tähden minä punastuisin.

ROUVA PENTTINEN. Vaikkako olisi tohtorismiehiä? Niin, jokos ällistyt?
Tohtori Spruuper tänne tulee.

FANNY. Tohtori Broberg? Narraatte!

ROUVA PENTTINEN. Enkä narraa, kah! Usko jos tahdot. Kohta sen näet.

RIIKKA. Teistä tehhään pian tohtorinna. Ajatelkoopas: tohtorinna! Ei
vähä mittään.

ROUVA PENTTINEN. Tohtorinna Spruuper! Se joltakin kuuluu, se. Voi, hyvä
isä, vieläkö häntä ihminen tuonkin ilopäivän näkisi!

FANNY. Kuinka hän tänne tulee? Kun on aivan outo. Mistä saitte sen
tietää?

ROUVA PENTTINEN. Mistäkö saimme tietää? Kun oli luvannut papalle eilen
illalla Wellmanissa.

FANNY. Ei suinkaan isä häntä kutsunut?

ROUVA PENTTINEN. Isä? Muista nyt kerrankin sanoa »pappa» eikä aina
»isä». Niin kutsunutko? Totta kait hän kutsui. Kutsututhan ne ovat
muutkin.

FANNY. Minkätähden? Voi, minkätähden?

ROUVA PENTTINEN. Ja sitä sinä kysyt? Käsketäänhän niitä vieraita
muuannekin, mikseikä sitten meille.

FANNY. Kun hän ei ole isän--kun hän ei ole papan kanssa tuttukaan.

ROUVA PENTTINEN. Miks'ei ole tuttu? Illalla kun juuri olivat yksissä
patruun Wellmanin luona.

FANNY. Niin, vaan sitäpä ennen eivät ole nähneetkään toisiaan.

ROUVA PENTTINEN. Entä sitten? Mitä se tekee?

FANNY. Eikä hän ole milloinkaan meillä käynyt. Itsestään hänen olisi
pitänyt tulla ensi kerran.

ROUVA PENTTINEN. Itsestään pitänyt tulla ensi kerran?! Ole vaiti. Kuka
on sanonut, että hän olisi tullut itsestään? Kyllä olisimme saaneet
odottaa.

FANNY. Olisi antanut olla tulematta sitten. Mitää hän nyt ajattelee
tästä! Voi sentään!

ROUVA PENTTINEN. Niin? Etköhän rupea itkemään kuin hyvästäkin asiasta.
Siinä sen näet, Riikka,--mitä minä jo sanoin! Eihän tämä taaskaan ole
hänelle mieleen. Kumma tyttö. Ei ymmärrä omaa etuaan.

RIIKKA. Hupsuhan työ ootta, Vanny neiti. Pappanno teille kosioita hommoo
ja työ siitä vaan pahottelette. Kiitteehän teijän tok' pitäisi.

FANNY. Mitä hän oli vastannut? Tiedättekö, äiti?

ROUVA PENTTINEN. Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä milloinkaan opi
sanomaan pappa ja mamma? Ihme ja kumma! Paremmissa ihmisissä ei kukaan
sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta et pääse, vaikka olet kauppiaan
tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan tytär, etkä minkään hampuusin.
Käynyt lisäksi koulut, vihon viimeisetkin ja lukenut ranskat,
saksat--niin pitäishän tuota nyt kielen kääntyä sen verran, että saisi
sanotuksi pappa ja mamma. Jos silloin ennen--kun oltiin köyhiä
vielä--mutta nyt! Kauppias Penttisen tytär ja sanoo: isä, äiti! Hyvät
ihmiset, johan sille harakatkin nauravat.--Niin mitäkö hän vastasi?
Kiittänyt oli vaan ja pokkuroinut ja ollut niin aarttia, että pois
tieltä.

RIIKKA. Sommoo nähä, mitenkä hän sitten illalla teille pokkailoo. Herra
jesta, jos vielä tänä kevännä soataisiin kihlajaiset ja heäät! Voi,
ihmettä!

FANNY. Heretkää nyt, Riikka--

ROUVA PENTTINEN. Se ei ole mitään mahdotonta. Vanny on kaunis tyttö--
minä luulen, että eiköhän liene Spruuper jo katsellutkin häntä niillä
silmin.

FANNY. Eikä ole! Voi, mamma hyvä--

ROUVA PENTTINEN. No, no saammehan sitten nähdä. Mutta niinpä oli
Wellmanikin sanonut, ettei ole koko kaupungissa niin sievää tyttöä kuin
meidän Vanny.

RIIKKA. Sitä on sanonna monj muu.

ROUVA PENTTINEN. Ja nyt kun panet sen uuden punaisen leningin päällesi--

FANNY. Enhän minä sitä näin kotona, mamma.

ROUVA PENTTINEN. Sen sinä juuri panet, sillä siinä sinä olet kaikkian
nätin.

FANNY. Sepä kun on niin hirveästi koristeltu ja laiteltu. Harmaa pukuni
olisi paljon sopivampi. Enkö minä saa panna sitä, mamma?

ROUVA PENTTINEN. Etkä saa, et ensinkään! Sen punaisen panet, niinkuin jo
sanoin, ja sillä hyvä. Koristeltu ja laiteltu? Mitä se tekee, jos onkin
koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan on ja komeampi. Paljon
enemmän siinä toki pitäisi olla särryttimiä, mutta silloinkin panit niin
vastaan, kun minä niitä olisin tahtonut.

RIIKKA. Elkee tok' harmaaseen ruvetko, siinä olisitta kuin mikähi piika
tollukka. Kauniiksihan teijän pittää laittoo ihtenne tänä iltana.

ROUVA PENTTINEN. Sanos muuta. Pappa tänne varta vasten pyytää nuoria
herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin tämä ei sen vertaa, että
viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja kultaketjut muista myöskin ottaa,
ja se uusi rossi.

RIIKKA. Ja hiuksenne piipatkee, se se teitä varsinnii kaunistaa.

ROUVA PENTTINEN. Niin, piippaa kaiken mokomin hiukset otalle. Mutta ala
sinä nyt joutua punkkinesi pois, Riikka, eläkä siellä kuhnaile enää.
Kahvikin pitää jo kiireimmiten panna tulelle.

RIIKKA. Jopa minä tästä jouankin.

ROUVA PENTTINEN. Minä menen tästä pukeutumaan, että olen valmis
vieraiden tulemaan. Tee sinä samoin, Vanny. (Menee vasempaan.)

RIIKKA. Ei, mutta kun teille nyt jo tulloo sulhaset! Voi tokkii!

FANNY. Oih, Riikka! Minä suutun, jos te vielä puhutte semmoisia.

RIIKKA. No, no, minä en virka mittään, pijän suuni kii'!--Mutta--mutta
on se lystiä yhtäkaikki, voi, sun Taavetti! (Menee punkkineen etehisen
kautta.)

ILMA (tulee häntä vastaan etehiseen). Päivää! Onkos täällä Fanny neiti
kotona?

RIIKKA. Tuolla on salissa, mänkee voan sissään.

FANNY. Kuka? Ooh, Ilma! Terve! Milloinka sinä olet tullut?

ILMA. Iisalmen laivassa tulin. Ja nyt on niin tulinen kiire, kun vielä
tänä iltana täytyy mennä takaisin.

FANNY. Minkätähden jo tänä iltana?--Käy istumaan.

ILMA. Kysy sitä minkätähden. Postinhoitaja, semmoinen tärkeä henkilö--

FANNY. Niin, niin,--mutta jonkun päivän nyt kumminkin voisit viipyä.

ILMA. En, en, en, en! En ainoatakaan. Mutta kuules nyt, minulla on
sinulle tähellistä asiaa.

FANNY. Minulle? Noo--?

ILMA. Lähdetkö meille kansakoulun opettajaksi?

FANNY. Kansakoulun opettajaksi!? Milloinka?

ILMA. Nyt heti paikalla. Minun matkassani.

FANNY. Mihinkä teiltä on entinen joutunut?

ILMA. Hän kuoli. Sairastui ja kuoli. Koulu on ollut suljettuna kaksi
viikkoa. Minä johtokunnalle puhuin sinusta ja he suostuivat sinut
ottamaan, mutta sillä ehdolla, että tulet aivan heti. Kuinka sinun
jatko-opistosi? Olethan sinä jo tenttinyt kaikki aineet?

FANNY. Olen. Kyllähän minä sieltä aina pääsisin, mutta--

ILMA. Mutta mitä?

FANNY. En tiedä, mitä vanhempani siihen sanoisivat.

ILMA. Suostuvat, tietysti. Ei niitä paikkoja ole joka aika saatavina. Ja
kuinka he voisivat panna vastaan, jos kerran itse tahdot. Onhan se oma
asiasi.

FANNY. Niin--onhan se. Mutta en minä nyt osaa vielä--

ILMA. Tule pois, niin teet viisaasti. Kahdeksan sataa markkaa palkkaa,
vapaa asunto, lämmin, valo. Niittyä yhdelle lehmälle, peltoa
perunamaaksi. Ja kaunis paikka järven rannalla, maantien varrella.

FANNY. Asutko sinä likellä?

ILMA. Kolmen kilomeetterin päässä. Ei se ole matka eikä mikään. Voisimme
olla yksissä joka päivä.

FANNY. Ja hyvinkö sinä olet siellä viihtynyt?

ILMA. Hyvin vallan. Ja tiedätkö vielä? Sinä, joka olet niin
ihanteellinen ja aina haaveilet tuommoista korkeata päämäärää,
kasvattamista ja sen semmoista--niin, sielläpä sinä vasta saisit
vaikutusalaa. Et usko kuinka kansa siellä on alkuperäisellä kannalla.
Oikein ne ihmiset ovat kuin viime vuosisadalta. Eivät tiedä maailman
menosta, ei niin mitään. Niitä kun sinä pääsisit sitten korottamaan--

FANNY. Se olisi kovasti hauskaa.

ILMA. Päätä että tulet!

FANNY. Pitääkö se päättää näin äkkiä?

ILMA. Pitää. Laiva lähtee kello kahdeksan ja siinä sinun pitää tulla,
jos mielit, yhtä matkaa minun kanssani.

FANNY. Hyvänen aika! Eihän siihen ole kuin kolme tuntia. Huomiseksi se
täytyisi jättää kaikessa tapauksessa.

ILMA. Ei huomiseksi. Minä lupasin tuoda sinut mukanani, niillä kun on
siellä niin armoton hätä. Arvaat sen, koulu jo kaksi viikkoa ollut
suljettuna--

FANNY. No, no. Minä mietin ja tuumaan vanhempieni kanssa.

ILMA. Mietit ja tuumaat! Mitä siinä on miettimistä, hyvä palkka, kaunis
paikka--entä sitten se korkea päämäärä. Vai ahaa, Fanny! Kun sinulla ei
vaan olisi joku salainen este?

FANNY. Ei--mitä sinä tarkoitat?

ILMA. Kuule--katsopa minua silmiin!

FANNY. Hupsu sinä olet.

ILMA. Jospa sinä olet pikiintynyt täällä johonkuhun?

FANNY. Oih, sinua!

ILMA. Sinä punastut? Kuule, kuule--! Eihän vaan se tohtori, josta
kirjoitit--mikä sen taas olikaan nimi?

FANNY. Jota en ole tavannutkaan sen koomin. Elä nyt joutavia.

ILMA. Mutta sanopas, mikä hänen nimensä oli. Bro--Bro--

FANNY. Broberg.

ILMA. Niin, niin: Broberg. Ja nyt sinä punastut vielä enemmän. Ai, ai,
ai--!

ROUVA PENTTINEN (tulee vasemmalta). Hyvät ihmiset--etkö sinä vielä ole
pukeutunut--?

ILMA. Hyvää iltaa? Mitäs rouvalle kuuluu? Olenko minä täällä estänyt
Fannya? Onko teillä jonnekin meno?

ROUVA PENTTINEN. Ei ole mihinkään meno, mutta tulee vieraita, Tohtori
Spruuper, vaprikööri Wellmanin ja--

ILMA (katsoo Fannyyn). Tohtori Broberg--? Soo--soo--! Sitten minä
ymmärrän.

FANNY. Etpäs ymmärrä. Ihan erehdyt, jos siitä vedät mitään
johtopäätöksiä.

ROUVA PENTTINEN. Ne saattavat olla täällä tuossa paikassa

ILMA. Minä menen pois, että Fanny pääsee pukeutumaan.

FANNY. Ei, elä mene, istu täällä niin kauvan, kyllä minä pian olen
valmis.

ILMA. En jouda, minulla on vielä paljon toimitettavaa. Mieti nyt ja
tuumaa. Ja tule sitten laivaan, jos päätät ottaa sen viran. Minä odotan
sinua siellä, Fanny, elä vaan jää pois, muista se. Ja hyvästi nyt siksi
aikaa! Hyvästi, rouva! (Menee.)

ROUVA PENTTINEN. Hyvästi, hyvästi!--Mitä puhetta se oli? Minkä viran
sinun pitäisi ottaa?

FANNY. Kansakoulun opettajattaren viran Pöllismäellä. Sinne olisi
lähdettävä heti paikalla, tänä iltana.

ROUVA PENTTINEN. Kansakoulun opettajattaren viran? Ja Pöllismäellä!
Onko hän hullu? Lopen hullu?

FANNY. Ei se olisi niin huono paikka, mamma.

ROUVA PENTTINEN. Ole vaiti, siitä nyt ei tule mitään. Sinua ei vaan
Pöllismäelle lähetetä, elä ajattelekaan semmoista. Sinäkö? Kauppias
Penttisen tytär ja jatko-opiston käynyt? Että he ilkiävätkin. Pyytäkööt
jotakuta seminaarilaista kansakouluunsa, siinä heille opettajatarta
kylläksi. (Penttinen tulee oikealta.)

ROUVA PENTTINEN. Kas, kas, kuinka se pappakin on putsannut itsensä ja
oikein on ruvennut mustiinsa.

PENTTINEN. Tottakai, totta kai! Ettei tyttären tarvitse hävetä isää
sulhasensa edessä.

ROUVA PENTTINEN. Niin, niin! Sitä vartenhan minäkin olen tässä parastani
koettanut huoneitten laittamisessa ja muussa.--Mutta ajattelepas, hyvä
ihminen, mitä tuo Ahokkaan tyttö on käynyt täällä ehdottelemassa.

PENTTINEN. Nooh?

ROUVA PENTTINEN. Että Vanny menisi Pöllismäelle kansakoulun
opettajattareksi. Oletko hassumpaa kuullut? Meidän Vanny Pöllismäelle!

PENTTINEN. Elkööt nuolasko ennenkuin tipahtaa.

FANNY. Mutta kyllä minun tekisi sinne vähän mieleni, pappa. Kuka tietää,
jos en sitten saakaan mitään virkaa.

PENTTINEN. Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä,
jaksan minä aina sinut elättää, jos niiks' tulee.

FANNY. Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona?

PENTTINEN. Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut
naitan tuota pikaa--

FANNY. Pappa--!

PENTTINEN. Niin, niin! Saatpa nähdä, kun sinä vaan koulusi lopetat,
niin täällä on sulhasia kuin kirjavia kissoja ympärillä, että on kait
vara valita--

ROUVA PENTTINEN. Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä.
Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla.

FANNY. Mitä minä niistä herroista--

ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa--vanhaksi piiaksiko sinä sitten aijot
jäädä? Kun hautaantuisit sinne sydänmaalle! Ei, Vanny, sinua ei vaan ole
sitä varten kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin. Ei
ensinkään, niin paljon kuin tiedät. Johan sille nauraisivat kaikki
ihmiset, ja Lintemanska kun pääsisi ilkkumaan.

FANNY. Opettajattarena voisi tuntea itsensä hyvin onnelliseksi.

ROUVA PENTTINEN. Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää.

PENTTINEN. Tokko se Vanny tietääkään, kuka tänne tulee tänä iltana?

ROUVA PENTTINEN. Johan minä kerroin. Mutta luuletkos, että se oli
hänelle mieleen? »Minkätähden, voi minkätähden käskettiin. Itsestään
hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.» Semmoiset kiitokset siitä sait.

PENTTINEN. Ulkopuolelta hampaiden. Niinhän ne tytöt aina. Sulhasista
eivät muka ole välittävinään, vaikk'eivät muuta ajattelekaan kuin niitä.
Ilman vaan ovat olevinaan. Ja sinäkin sitten otat kaikki todesta.

ROUVA PENTTINEN. Niin, kyllähän ne muut, mutta tämä meidän tyttö on ihan
eri sorttia. Kehen hänestä lienee semmoinen tullutkin.

PENTTINEN. Vähäpä sinä tiedät, mamma parka. Tohtori Ruuperin kanssakin
hän on ollut luistelemassa, vaikkei ole meille mitään puhunut.

ROUVA PENTTINEN. Ole nyt! Ihanko todella?

FANNY. Kuka kertoi?

PENTTINEN. Niin, ähä kutti, jokos tulit kiinni. Kukako kertoi? Ruuperi
itse, kukas muu. Minä kun käskin häntä meille ja sanoin, että meillä on
kaunis tytärkin, jota kannattaa käydä katsomassa--

FANNY. Herranen aika--niinkö pappa sanoi?

PENTTINEN. Niin hän siihen vastasi, että: kyllä tunnen neiti Penttisen,
olen tavannut häntä luistinjäällä. Vai niin, sanoin minä, vai minun
selkäni takana te riiailette--

FANNY. Voi, Jumala! Minä häpeän silmäni maalle!

PENTTINEN. Häpeät? Mitä pihkaa? Ei siinä häpeemistä ole.

FANNY. Mitä hän sanoi? Voi, mitä hän sanoi?

PENTTINEN. Meni vähän plantiksi, eikä osannut sanoa juuri sitä eikä
tätä.

FANNY. En minä ilkiä näyttääntyä hänelle enää milloinkaan maailmassa.
Enkä minä ilkiä tulla sisään tänä iltana, en vaikka!

ROUVA PENTTINEN. Et ilkiä tulla sisään? Se nyt vielä puuttuisi. Koetapas
vaan jäädä pois--

FANNY. Lupaakos pappa, ettei edes enää puhu semmoisia?

ROUVA PENTTINEN. Eikö sitä nyt saa vähän leikkiä laskea, eikö jo vaan?

FANNY. Ei semmoista leikkiä--ei millään tavalla semmoista leikkiä. Hyvä
pappa, minä olen ihan onneton--

PENTTINEN. Elä höpise. Minä sinulle koetan miestä hankkia ja sinä--

FANNY. En huoli miehestä. En mene naimisiin milloinkaan.

PENTTINEN. Menet kyllä Ruuperin kanssa.

FANNY. En mene, pappa, saatte uskoa--

PENTTINEN. Et mene? Eikö hän kelpaa, vaikka on tohtorismies? Kreiviäkö
sinä sitten odotat?

FANNY. En kreiviä, enkä ketään.

PENTTINEN. Sitten naitan minä sinut väkisen, ellei muu auta.

FANNY. Voi, antakaa minun olla rauhassa--ennätän minä vielä
tuonnempanakin niihin puuhiin. Tämä on minusta niin kauheata, ettei
kukaan voi aavistaa--(itkee).

ROUVA PENTTINEN. Koetapas nyt itkeä siinä silmäsi veriselle. Miltä sinä
sitten näytät? Ja mitä tässä turhia kinataan, mene pukemaan päällesi, ja
joutuun nyt, että olet valmis vieraiden tulemaan. Se punainen leninki
niinkuin sanoin ja rossi ja kultaketjut--niin, ja rannerengas, kaiken
mokomin rannerengas (Fanny menee oikeaan.)

PENTTINEN (naurattelee). Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin? Ei
huoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen
niinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin
pantiksi. Vai, mitä arvelet sinä, eukko?

ROUVA PENTTINEN (kävelee ja katselee ympärilleen). Olet ehkä oikeassa.
Mutta sanopas, miltä sinusta nyt näyttää täällä, ukko?

PENTTINEN (katselee ympärilleen hänkin). Onhan täällä niinkuin ihmisissä
ainakin.

ROUVA PENTTINEN. Sohvamatto meidän sietäisi saada uusi.

PENTTINEN. Uusi? Kuinkas kauvan siitä on, kuin tuo ostettiin? Tuskin
vuottakaan.

ROUVA PENTTINEN. Sepä kun oli alun alkain niin huono--hamppuinen vaan,
ei maksanut kuin kaksitoista markkaa. Näkisit minkälainen Ahlpummiin on
tullut. Se pitää olla niin kaunis, ettei mihin panna. Semmoinen, miksi
se sitä nyt sanoikaan--? Rössel matto--vai oliko se Sprössel matto, niin
Sprössel matto se oli. Ja ulkomaalta ne olivat sen tilanneet, sata
markkaa sanoi maksaneen. Katsopas sitä pilan päin ensi kerran kun käyt
Ahlpummissa.

PENTTINEN. Sata markkaa! Tuommoisesta vaan sohvanedusmatosta? Jota ei
paljon näekään, kun rouvat siinä helmoineen istuvat päällä.

ROUVA PENTTINEN. Kyllä se siltä näkyy, sisääntullessa varsinkin. Ja
paremmissa ihmisissä aina kuuluu olevan semmoiset Sprössel matot.

PENTTINEN. Minusta se on joutavaa. Tuo ajaa ihan saman asian.

ROUVA PENTTINEN. Herra jesta, kuinka sinä aina olet itsepäinen.
Ajatteles, jos tässä vielä saadaan niin hieno mies kuin tohtori Spruuper
vävypojaksi--ja meillä tuommoinen matto! Kunhan ei vaan säikähtyisi pois
heti, kun sen näkee. Luulee meitä vielä niin köyhiksi, ettemme jaksa
saada parempaa.

PENTTINEN. Ei hän sitä huomaakaan. Ja herrat viis' semmoisista kuin
matoista.

ROUVA PENTTINEN. Niin sinä luulet, sen vuoksi kun et itse koskaan mitään
huomaa. Mutta kyllä minä tiedän herroja, jotka panevat suuren arvon
kaikelle, mikä näyttää hienolta ja komealta. Ja sitten se niin pistää
silmään, kun kaikilla muilla on, eikä meillä.

PENTTINEN. Milloinkahan ne sinun tarpeesi loppuvat? Vastikään sait uudet
kartiinit, nyt tahdot jo uutta mattoa, ja niin pian kun sen saat,
ilmestyy taas jotain muuta. Konkurssi tässä tulee eteen, jos tätä menoa
pitkitetään.

ROUVA PENTTINEN. Kyllä minä sen maton hinnan säästän jossain muussa--

PENTTINEN. Niin sinä aina sanot, mutta ei se vaan ole tapahtunut tähän
päivään saakka. Joka kohdassa menot vaan suurenevat.

ROUVA PENTTINEN. Kuinka voit sanoa? Meidän huusholli ei maksa sinne
päinkään kuin muiden. Lintemanni on vaan kultaseppä ja siellä menee
kolmekymmentä kiloa voita kuukaudessa, meillä vaan kaksikymmentä.
Laskepa, kuinka paljon siinäkin tulee säästöä vuoden pitkään. Eikö saisi
silläkin rahalla jo vaikka kaksikin mattoa.

PENTTINEN. No, no, no, no! jätä minut nyt rauhaan. Luulen, että siellä
jo vieraatkin tulevat.

RIIKKA (tulee juosten vasemmalta). Jo tulloo, jo tulloo!

ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa! Onko täällä nyt kaikki reilassa? Tuohon
jätti Vannykin kirjansa, korjaa pois, Riikka, vie mennessäsi. Ei--elä
mene vielä. Katso ensin, onko myssyni suorassa.

RIIKKA. Ei ook' suorassa, vinossa on vasemmalle.

ROUVA PENTTINEN. Laita, hyvä ihminen. Mutta joutuun. Kun eivät ehtisi
sisään. Ketä kaikkia siellä tulee? Näitkös?

RIIKKA. Ahlpommin, Ss--Ssr--

ROUVA PENTTINEN. Sdrankin--?

RIIKKA. Niin, ne ja--Lintemannin. No, nythän tämä taitaa olla kohallaan.

ROUVA PENTTINEN. Sitten ei muuta kuin vieraita vastaan. Penttinen,
muista ettäs autat rouvien päältä.

PENTTINEN. Kyllä, kyllä. Riikka--viinakarahviini ja lasit, kaksi lasia
ja sokeri-astia--tuonne lahville.

RIIKKA. Pittää tuua. (Menee vasempaan, tulee heti takaisin
tarjottimineen, jonka asettaa määrätylle paikalle, kurkkii salavihkaa
vieraita, jotka sillä välin ovat tulleet etehiseen ja puikahtaa tiehensä
vasta sitten, kuin nämä astuvat saliin.)

ROUVA PENTTINEN (etehisestä). Joudu, joudu! Ne ovat jo porstuassa.

PENTTINEN (menee etehiseen). Tulenhan minä. (Ahlbom, Rank ja Lindeman
tulevat rouvineen. Tervehdyksiä molemmin puolin. »Hyvää iltaa», »Ko
afton, ko afton, hur smoka till?» »Tervetulemasta», »Mitäs kuuluu?»
»Kiitoksia, eipä erinäistä». »Saanko luvan auttaa?» »Ei herran tähden,
kyllähän minä--no, voi, voi, tuota kauppiasta kun on kohtelias»,
»Täytyyhän sitä rouvasväelle» j.n.e.)

ROUVA PENTTINEN. Vasso kuu, komma in! Rouva Sdrank--

ROUVA RANK. Eeieieiei! Kuinka minä nyt ensimmäiseksi! Rouva Lindeman,
tehkää niin hyvin!

ROUVA LINDEMAN. Ei suinkaan, ei millään muotoa, menkää vaan te, rouva
Rank.

ROUVA RANK. Hyvänen aika, minä pyydän!

ROUVA LINDEMAN. No, mutta--

ROUVA PENTTINEN. Entäs rouva Ahlpum--jos niinkuin säätyyn katsotaan.

ROUVA RANK. Niin--rouva Ahlbom--

ROUVA LINDEMAN. Olkaa niin hyvä.

ROUVA AHLBOM (pöyhkeässä puvussa, selkä suorana, tulee leveänä sisään).
Kruusaaminen on vanhanaikaista. Olisitte vaan menneet, kun kerran
seisoitte likempänä ovea. En minä sitä olisi paheksinut. (Rouvat Rank ja
Lindeman vielä hetken kursailevat keskenään, kunnes lopulta toinen
työntää toisen väkisen sisään. Kaikki muut tulevat perästä.)

(Rouva Ahlbom katselee kriitillisillä silmillä ympärilleen, pysähtyy
viimein ivallisella hymyllä tarkastelemaan sohvamattoa.)

ROUVA PENTTINEN. Olkaa hyvä ja istukaa sohvaan. Niin--meillä on
semmoinen huono pöydänalusmatto. Penttinen tilasi ulkomailta uuden,
mutta se ei vielä ole ehtinyt tulla.

ROUVA AHLBOM. Vai tilasi ulkomailta? Mistä sitten, jos saan luvan kysyä?

ROUVA PENTTINEN. Mistäs se nyt taas olikaan? Kas, kun olen unohtanut.

ROUVA AHLBOM. Oliko se Berliinistä tai Pariisista?

ROUVA PENTTINEN. Kyllä--kyllä se oli Pariisista.

ROUVA AHLBOM. Sitten hän aivan erehtyi. Eihän Brysseli-mattoja
milloinkaan Pariisista tuoda, Berliinistä ne ovat tilattavat.

ROUVA PENTTINEN. Vai jos hyvinkin lienee tilannut sen Perliinistä, en
minä tullut sitä niin tarkkaan kysyneeksi.

ROUVA AHLBOM. Leningit minä sitä vastaan aina tilaan Pariisista,
valmiiksi neulottuina.

ROUVA LINDEMAN. Valmiiksi neulottuina? Ooho! Kuinka ne osaavatkin?

ROUVA AHLBOM. Miks'eivät osaa, kun laittaa mitan.

ROUVA LINDEMAN. Vaan kumminkin! Ilman koettelematta? Kuinka ne saavat
istumaan?

ROUVA AHLBOM (nousee seisomaan ja näyttelee itseään sekä edestä että
takaa). Sopii katsoa. Tämän minä sieltä sain juuri viime viikolla. Näin
se on edestä--ja näin se on takaa.

ROUVA RANK. Nähkääs! Se on kuin valettu. Selästä varsinkin. Ei täällä
saa noin hyvästi istuvia, ei vaikka mitä maksaisi.

ROUVA LINDEMAN. Niin täällä? Ei puhettakaan. Tuskin Helsingissäkään.

ROUVA RANK. Jospa sentään Helsingissä. Magazin du Nordista?

ROUVA AHLBOM. En usko.

ROUVA PENTTINEN. Niin--mistä se olikaan tuo tilattu Parr--Parr--

ROUVA AHLBOM. Pariisista. Sieltä, josta teidän Bryssel-matto.

ROUVA PENTTINEN (jännitettynä). Ja paljonko maksoi?

ROUVA AHLBOM. Maksoihan se--toista sataa markkaa.

ROUVA PENTTINEN. Voi, voi,--vai toista sataa markkaa! Toista
sataa!--No--mutta mitä se tekee. Voihan sitä säästää jossain muussa.
Eikä se kauppiaan rahoissa paljon tunnu. Pitääpä minunkin käydä
Penttisen kimppuun.

ROUVA RANK. Kelpaahan niiden miekkoisten, joilla on varaa. Mutta ei
siihen kaikkien kukkarot riitä.

ROUVA AHLBOM. Minä vaan en enää ostaisi omasta kaupungista
leninkivaatetta, en vaikka mikä olisi. Tiedättekö, kuinka minulle
kerrankin kävi? Laitatin suomalaisen seuran vuosijuhlaan uuden
leningin paraimmasta ja kalliimmasta villakankaasta, mitä täällä oli
saatavana, ja luulin olevani niin varma siitä, ettei kukaan muu raskisi
semmoista ostaa--mutta elkääpäs huolia! Tulen teaatterihuoneen saliin ja
mitä näen! Siellä istua rehottaa vahtimestari Timosen armo ihka
samanlaisessa leningissä, ja iskee kohta silmänsä minuun niin
tyytyväisen näköisenä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: ähä kutti,
olenko minä sinua huonompi. Voitte arvata, kuinka minua harmitti. En
totisesti saattanut olla koko juhlassa, kuin siunaaman ajan, vaan läksin
kotiin niine hyvineni. Ihan piti itkeä sinä iltana, enkä saanut sitten
unta koko yönä. Ja heti toisena päivänä minä sakset käteeni ja ratkomaan
hametta. En olisi sen koomin pannut sitä päälleni, en vaikka! Täkin
päällisenä se nyt on ja siinä se menettelee. Mutta silloin minä lujasti
päätin, etten kuuna kullan valkeana minä enää täältä leninkivaatetta
osta, ei niin hyvää tule.

ROUVA LINDEMAN. Vai oli Timoskalla samanlainen! Millähän varoilla sekin
poloinen ostaa. Köyhiähän ne ovat, kuin mitähän.

ROUVA PENTTINEN. Velaksi ottaa, ei suinkaan se muuten.

ROUVA AHLBOM. Velkaahan ne semmoiset tekevät joka puotiin. Sitten kun
kiristetään maksua, niin lyödään vanttuut pöytään.

ROUVA PENTTINEN. Kyllä se on ihan hirveätä. Mutta siihen se vie, kun
huonommat ihmiset pyrkivät parempien rinnalle, niinkuin juuri
Timoskakin. Mikä hän luulee olevansa? Yks' vahtimestarin vaimo!

ROUVA AHLBOM. Toisesta toiseen. Missä Fanny on, kun häntä ei ollenkaan
näy?

ROUVA PENTTINEN. Missä se viivytellee. Ja' ska koo hemta.

ROUVA LINDEMAN. »Ja' ska koo hemta.» Sitä on! Ruotsiansa sen vaan pitää
lasketteleman, vaikka sitten kävisi kuinka hullusti.

ROUVA AHLBOM. Tässäkin talossa sitä konkurssia valmistetaan, muistakaa
minun sanoneeni.

ROUVA RANK. No, minähän sitä olen ennustanut aikoja sitten. Ei se
tänlainen rehenteleminen muuta merkitse.

ROUVA LINDEMAN. Ja niin turhamaisiksi kun ne ovat tulleet. Että mattokin
jo tilataan ulkoa. Niinkuin ei heille muka huonompikin kelpaisi.

ROUVA AHLBOM. Mitäs siitä. Ei he kumminkaan osaa järjestää eikä laittaa
huoneitaan niin että ne joltain näyttäisivät. Katsokaapa lystin vuoksi
noita kartiiniakin, millä tavalla ne ovat ylöspantuina? Oletteko
maailmassa vielä mokomaa nähnyt?

ROUVA LINDEMAN. Minä niitä olen ihmetellyt tässä kaiket aikaa. Moukka on
moukka, ja se pistää esille joka paikassa.

ROUVA RANK. Mutta miltähän se eukko näyttää Pariisi-leningissä? Syntyy
sitä siinä katsella, entistä piikaa. Niin, ei ole kovinkaan monta vuotta
siitä kun rouva oli piikana ja herra renkinä. Minä vielä vallan hyvin
muistan ne ajat.

ROUVA LINDEMAN. Muistan tok' minäkin. Makasiinirenkinä oli Penttinen
täällä kauppias Nuutisessa. Mutta sanokaas: millä tavalla ne ovat
päässeet näin hyvään alkuun?

ROUVA AHLBOM. Oikealla tavalla se ei ole tapahtunut, sen nyt tietää.
Oletteko kuullut mitä heistä kerrotaan?

ROUVA RANK. No, mitä, herran nimessä? Antakaas kuulla! (Rouvat
lähenevät toisiaan, rouva Ahlbom supattaa hiljaa toisille, kaikkien päät
mahdollisimman likellä toisiaan.)

RANK (kovalla äänellä). Se olisi suurinta vääryyttä. Kaikilla
kauppiailla pitää olla oikeus väkijuomain myyntiin. Mitä varten se etu
annetaan vain muutamille suurkauppiaille? Sitäkö varten, että rikkaudet
kokoontuisivat yksiin käsiin. Jolla on, sille annetaan. Rikkaita
kohotetaan, köyhiä poljetaan alas.

AHLBOM. Uuden asetuksen pakosta se tapahtuu. Pikkukauppiaat eivät
kumminkaan myy sitä tavaraa niin paljon, että heidän kannattaisi sitä
varten pitää eri puotia.

RANK. Perustettakoon sitten ennemmin yhtiö ja annettakoon voitto
vaivaishoidolle, niin tulee siitä koko kunnalle hyötyä.

LINDEMAN. Niin, sillä tavallahan verot vähenisivät meiltä kaikilta.

PENTTINEN (tarjoo viinaa). Terve, hyvät herrat, terve! Otetaan pienet
ryypyt tässä kahvia odottaessamme.

RANK. Mitäs Penttinen tuumaa asiasta?

PENTTINEN. Niin minäkö? Annettakoon vaan suurkauppiaille ne oikeudet,
sama se. Pikkukauppiaasta, näette, voi tuota pikaa kasvaa suurkauppias,
ja silloin hän pääsee nauttimaan samoja etuja, eikös niin?

AHLBOM. Jaa, minä katselen asiaa vallan toiselta kannalta. Niin kauvan
kuin nykyinen elinkeinolaki on vallalla, täytyy koettaa sen vaikutuksia
ehkäistä kaikilla mahdollisilla keinoilla.

RANK (yhä kovemmalla äänellä.) Siinäpä se on! Sitä sillä juuri
tarkoitetaan. Minä olen sen aikoja sitten ymmärtänyt. Suurkauppiain
etua se uusi asetus tulee ajamaan, mutta ei raittiutta, niinkuin on
tarkoitettu--

AHLBOM. Ja minä luulen, että valtuuskunta on juuri siitä syystä--

RANK. Tietysti! Juuri siitä syystä! Suurkauppiaat ja suurkauppiain
ystäväthän ne siellä istuvat. Ja tulevat istumaan niin kauvan kuin
rikkaat saavat äänestää kahdellakymmenellä viidellä äänellä. Mutta
antakaahan olla, jahka tullaan siihen, että kaikilla on vaan yksi
ääni--

AHLBOM. Varjele taivas! Silloin ollaan hukassa. Näkeehän jo, mitkä
seuraukset ovat vapaasta elinkeinolaistakin. Ammattitaito häviää--

LINDEMAN. Niin, se on totta: ammattitaito häviää.

AHLBOM. Ja kauppasääty sitten? Voimmeko siitä enää puhuakaan? Joukko
hampuusia täällä rehentelee kauppiaina, sivistymättömiä, raakoja,
semmoisia että totta tosiaan täytyy hävetä.

PENTTINEN. Niin, en minä vaan veljen maijaa joisi kaikkien kanssa, jotka
täällä kauppiaan nimeä kantavat. Skool!

AHLBOM. Skool, skool!

RANK. Et joisi veljen maijaa? Sinä Penttinen? Semmoiseksiko olet sinäkin
jo paisunut? Sinä--?

LINDEMAN. Ryypätään pois, ei riidellä.

(Rouva Penttinen ja Fanny tulevat.)

ROUVA PENTTINEN. Tässähän minä tätä nyt tuon vihdoin ja viimein. Se on
niin soma tämä meidän Vanny, että sitä ei tahdo millään saada panemaan
parempaa vaatetta päällensä, vaikka hänellä kyllä on leninkiä, jos
minkälaisia, toinen toistaan komeampia ja kalliimpia. Nytkin minun
täytyi aivan pakottamalla pakottaa, hän vaan soti vastaan ja milt'ei
itkua pusersi.

ROUVA AHLBOM. Minä en ole Fannya nähnyt pitkään aikaan. Sopisihan käydä
meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä. Mutta onhan sen
sijaan poikia, ja pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös
niin? No, tunnusta pois, eivätkös ole suolana rokassa?

ROUVA PENTTINEN. Eihän se Vanny välitä nuorista herroista, eikö tuo
meinanne vanhaksi piiaksi.

ROUVA RANK. Vai vanhaksi piiaksi! Ei ne herrat anna tuommoisen tytön
vanhaksi piiaksi jäädä. Hui, hai!

ROUVA PENTTINEN (mielissään). Sitähän minäkin olen sille sanonut. Mutta
sillä vaan pyörii se opettajatoimi päässä.

ROUVA LINDEMAN. Se on hulluutta koko tuo nykyajan koulutus. Ei niillä
ole nuorilla tytöillä halua naimisiin enää ollenkaan. Ei ne joudu sitä
ajattelemaankaan, kun niillä on niin paljon muuta mielessä.

AHLBOM (tervehtii Fannya). Mitä ne rouvat puhuvat? Etteikö tytöt enää
halua mennä naimisiin, kun niillä on niin paljon muuta mielessä?
(Puoleksi todella, puoleksi leikillä.) Ai, ai, ai, ai! Tässähän sitten
on menty vallan hulluun suuntaan. Pitääpä toimittaa ensi valtiopäiville
anomus, että kielletään naisilta pois kaikki virat, yliopistoon pääsy ja
muut semmoiset vapaudet. Mitä se on, että nerokkaammat kaikki pyrkivät
muille aloille, ja tyhmät heitetään vaan miesten varalle. Ei käy se
laatuun, muutos tässä täytyy tulla kiireemmän kautta.

ROUVA LINDEMAN. Minä olen aivan samaa mieltä, kuin kauppias Ahlbom. Mitä
tytöt tekevät liialla opilla? Ja millä viroilla sitten? Tulevat
semmoisiksi emanssipeeratuiksi, etteihän niitä kukaan uskalla kosiakaan
edes.

ROUVA AHLBOM. Niin, kuka niistä huolisi vaimokseen.

ROUVA PENTTINEN. Minä vaan en anna meidän Vannyn ottaa mitään virkaa.
Niihin on kyllin kyllä rumiakin tyttöjä, jotka eivät kumminkaan miestä
saa, hankkikoot ne leipänsä muulla tavalla.

PENTTINEN. Niin--ne ne joutavat mennä--vaikka Pöllismäelle!

ROUVA PENTTINEN. Ihme kumma, missä se tohtori Spruuper viipyy? Ja
Wellmannin herrasväki. Käskitkö sinä, pappa, niitä tulemaan kello
kuus'?

PENTTINEN. Kello kuus' käskin. Muistutin vielä moneen kertaan.

ROUVA PENTTINEN. Olisivatkohan saaneet esteitä?

ROUVA AHLBOM. Vai tulevat Fellmaninkin? En tiennytkään, että olette
kanssakäymisessä.

ROUVA LINDEMAN (nykäisee toisia, salatulla naurulla). Entäs tohtori
»Spruuper»? Milloinka hän on tehnyt visiittinsä?

ROUVA PENTTINEN. Voi, aikoja sitten! Hän on ollut meillä monet kerrat.

ROUVA LINDEMAN. Monet kerrat? Soo, soo! Aikooko hän vävypojaksi taloon,
vai kuinka se on ymmärrettävä?

FANNY. Ei, ei, muuten hän vaan, kun oli tutustunut isään--

ROUVA PENTTINEN. Elä narraa. Sinun tähtesi tulee, sano vaan suoraan.
Meidän kesken puhuen, hän jo on papalta pyytänyt tytärtä. (Fanny väistyy
kiusattuna perälle huonetta.)

ROUVA LINDEMAN. Ooho? Sitten teillä vietetäänkin kait kihlajaisia tänä
iltana?

ROUVA PENTTINEN. Ei--eihän sitä vielä tänä iltana. Kun Vanny ei vielä
ole antanut varmaa vastuuta.--No, viimeinkin! Tuollahan ne nyt tulevat!
(Menee etehiseen vastaan.)

(Fellman ja Broberg tulevat etehiseen.)

ROUVA LINDEMAN. Totta tosiaan, eikös tule sitten!

ROUVA RANK. No, ei minun päiviäni! Jokohan saavat tohtori Brobergin
vävykseen? Silloin ne eivät enää mahdu nahkoihinsakaan.

FANNY (erikseen Penttiselle). Pappa, kuulkaa, kun sanon. Mitä varten on
viinakarahviini esillä? Ettehän vaan tarjoa sitä vieraille?

PENTTINEN. Tarjoon tietystikin. Viinaa ensin, sitten kahvia, sen
jäljestä totia.

FANNY. Ei viinaa. Hyvä pappa, ei viinaa!

PENTTINEN. Miksikäs ei? Mielelläänpä ottivat--

FANNY. Ei se ole tavallista. Ei missään sivistyneissä--

PENTTINEN. Ole vait'--ja päästä minua tervehtimään.--(Menee etehiseen.)

(Broberg esittelee itsensä rouva Penttiselle.)

ROUVA PENTTINEN. Vellkommen, vellkommen, tohtori Spruuper! Vassakuu,
käykää sisään.

PENTTINEN. Terve, terve! Me täällä on jo pitkään odotettukin. No--mutta
mihinkäs rouva jäi?

ROUVA PENTTINEN. Esteitä kuuluu saaneen. Se nyt oli harmillista.

ROUVA AHLBOM (nykii toisia). Kuulitteko! Eipä rouva Fellman tullutkaan.
Mitäs hän näiden luona rupeisi visiittiä käymään. En minäkään olisi
tullut, mutta Ahlbom niin kiusasi, sanoi, että kun Penttinen nyt
kumminkin on olevinaan kauppias, niin ei sovi loukata--

(Broberg tervehtii Fannya.)

PENTTINEN (naurahtelee). Ei taida tarvita esitellä, vai kuinka?
(Salavihkaa toisille.) He ovat jo riiailleet salaa--minun selkäni
takana. No noh, ei se mitään, sillä tavalla sitä aina aljetaan. Niin,
hyvät vieraat, maistakaapa tätä. Terve, patruun Wellman. Tohtori Ruuper,
tulkaa tänne vähäisen. Kallistakaa lasia, tehkää hyvin. Skool!

BROBERG. Kiitoksia, ei minua varten. Minä en nauti viinaa.

PENTTINEN. Kas, kas, kuinka on olevinaan. Ottakaa pois, ei sitä Vanny
näe. Minä seison edessä. Kippis, vävypojan malja!

BROBERG. Ei, minä en tosiaankaan--

PENTTINEN. No--ottakaa te muut sitten! Tässä talossa ei saa pitää pitkiä
ryyppyväliä. Juoda teidän pitää juoda niin että kadut käyvät ahtaiksi
kotiin mennessä.

(Riikka tuo kahvia sisään.)

ROUVA PENTTINEN (Riikalle). Rouva Ahlpummille ensiksi, sitten rouva
Lintemanille ja viimeiseksi rouva Sdrankille, sillä maalari on
alempiarvoinen kuin kultaseppä--

PENTTINEN (nykäisee Brobergia). No,--sopii mennä sinne Vannyn kanssa
puhelemaan, en minä siitä pahaa tykkää.

FANNY (huomaa isän tarkoituksen, punastuu, aikoo lähteä pois; hiljaa,
tuskallisesti). Ah--pappa--!

PENTTINEN. Vanny, Vanny, mihinkä sinä menet? Tulepa vähän tänne--

FANNY. Ajattelin lähteä kammariini.

PENTTINEN. Mitä sinä siellä kammarissa? Tule vaan tänne. Niin, niin,
tänne. Elä ujostele suotta.

BROBERG. Elkää pakottako--

PENTTINEN. Mitä pakottako? Mieleistähän se sille on, vaikka ilman
teeskentelee. Kas niin, istu siihen nyt, ja tohtori Ruuper rinnalle.
Minä menen tänne kauvemmaksi, etten kuule mitään.

BROBERG (jää seisomaan, nojautuu tuolin karmiin). Isänne on--kovin
leikkisä.

FANNY. Niin, aivan liiaksi leikkisä. Tohtori Broberg--ettehän siitä
loukkaannu?

BROBERG. Ei, miksi siitä juuri loukkaantuisin? Minusta on vaan
ikävää.--näen, että se vaikuttaa teihin kiusallisesti--

FANNY. Sanomattoman kiusallisesti.

BROBERG. Hyvin ymmärrettävää, sillä se antaa aihetta tyhjänpäiväisiin
juoruihin--

FANNY. Eikä se ole ainoastaan sentähden, vaan muutenkin--

BROBERG. Niin, tietysti se on kaikin puolin ikävää.

FANNY. Ja teistä, tohtori teistäkin ikävää?

BROBERG. Totta puhuen, on. On hyvinkin ikävää.

FANNY. Minä arvasin sen.

BROBERG. Ikävää varsinkin siitä syystä, kun--saanko puhua suoraan?

FANNY. Pyydän, puhukaa vaan suoraan.

BROBERG. Ne ovat olleet viehättäviä hetkiä, joita olen saanut nauttia
teidän seurassanne, milloin olemme sattuneet yksiin. Ja nyt--

(Fanny vaikenee, hillitsee liikutustaan, katselee suoraan eteensä.)

BROBERG. Ja nyt ne ovat lopussa. Minulla ei ole oikeutta saattaa teitä
ikävyyksiin, niinkuin jo olen tänne tulollani tehnyt.

FANNY (kääntää aran katseen häneen; kyyneleet silmissä.) Elkää siitä
välittäkö, tohtori Broberg--

BROBERG. Enkö välittäisi, vaikka näen, mitä tukalia seurauksia siitä
teille tulee! Huomaatteko nytkin rouvien katseita? He ovat uskollisesti
meitä tarkastaneet kaiken aikaa.

FANNY. Semmoisia he ovat aina.

BROBERG. Semmoisia he ovat. Ja sen kautta he tekevät vapaan ja
luonnollisen seurustelun nuorten välillä mahdottomaksi. Kuinka paljon
pahaa he ovat mahtaneetkaan aikaan saada. Ei, tuo on tosiaankin
sietämätöntä. Jospa koettaisimme kääntää heidän huomiotaan toisaanne?
Ettekö tahtoisi tehdä hyvin ja soittaa vähäisen? Oli niin hauskaa kuulla
teitä viime iltamassa.

[Soiton asemesta voidaan ottaa myöskin lausuntoa.]

FANNY. Mielelläni. (Menee piaanon luokse, selailee nuottia.)

FELLMAN (lähenee Brobergia.) Noo--miksi olet niin totinen?

BROBERG. Kuule, veli--minä tahtoisin lähteä täältä pois mitä pikimmin.

FELLMAN. Sinua harmittaa ukon tyhmyydet?

BROBERG. Niin, ajattele kuinka tukalaan asemaan olen saattanut heidän
tyttärensä tänne tulollani.

FELLMAN. Noo--eikö hän liene siihen tottunut?

BROBERG. Ei, ei! Hän on hienotunteinen, ja kuta hienotunteisempi hän on,
sitä enemmän hän siitä kärsii. Pois minun täytyy lähteä--

FELLMAN. Mutta--sinullahan oli järkiään toiset tuumat?

BROBERG. Jos oli, niin ne raukesivat sikseen.

FELLMAN. Sääli tyttö raukkaa, ehkäpä hänelläkin--

BROBERG. St! Kuunnellaan soittoa.

(Fanny soittaa.)

ROUVA LINDEMAN (korottaa ääntänsä, kun soitto alkaa.) On minulla ollut
piikoja jos jonkinlaisia, kaksikymmentä vuotta, kun jo olen niitä
pitänyt. Mutta niin kehnoon, kuin tämä nykyinen, en vielä ikinä ole
yhtynyt. Ajatelkaas, että soppa-kastrullinkin niine hyvineen panee pois,
työntää johonkin nurkkaan vaan pesemättä.

ROUVA RANK. Pesemättä?

ROUVA LINDEMAN. Pesemättä niin. Ja kun ensi kerran tarvitaan--ota sieltä
sitten.

ROUVA AHLBOM (yhä kovemmalla äänellä.) Semmoisiksi ne ovat tulleet
nykyajan piiat. Huolimattomiksi ja laiskoiksi, ei ne välitä töistään, ei
mistään. Ja tiedättekö, mikä siihen on syynä?

ROUVA LINDEMAN. Miks'ei sitä tietäisi. Nykyajan harrastukset,
lauluseurat, raittiusseurat ja sen semmoiset. Nehän ne vievät työhalun
palvelijoilta. Huvitella nyt tahtovat kaikki, joka sunnuntai käydään
iltamissa ja viikon varrella ei muuta tehdä kuin niitä ajatellaan.

ROUVA PENTTINEN (yhä kiihkeämmin.) Mutta minäpä en laske meidän Riikkaa,
en iltamiin, enkä mihinkään. Kirkossa hän saa käydä joka toinen pyhä ja
siinä hänelle iloa kylliksi.

ROUVA RANK. Riikka kun on maalta, ei ole vielä oppinut kaupungin piikain
pahoja tapoja. Nämäkö tyytyisivät siihen, että joka toinen pyhä
kirkkoon? Oho? Jokainoa sunnuntai heidän toki pitää päästä ulos, muuten
eivät tule toimeen--

ROUVA AHLBOM. Minusta kaupungin rouvien pitäisi pitää kokous, jossa
yksissä neuvoin tuumaisivat, mihin keinoon on ryhdyttävä palvelusväen
suhteen, millä tavalla heitä olisi pidettävä aisoissa--

ROUVA LINDEMAN. Niin, niin kokous! Se oli hyvä ajatus. Kokous, jossa
päätettäisiin kerrassa kieltää pois lauluseurat ja iltamissa käynnit.
Siihen kun kaikki sitoutuisivat, niin pääsisi kuulemasta tuota:
lasketaanpa siitäkin talosta, ja siitä, ja siitä--(Keskustelu kiihtyy
kiihtymistään, lopulta puhuvat kaikki yhtaikaa.)

RANK (kovalla äänellä). Yksi ääni, ei muuta kuin yksi ääni jokaisella!
Se on oikeus ja kohtuus! Mitä varten kymmenen ääntä? Mitä varten
toisella pitää olla kymmenen kertaa enemmän sananvaltaa kuin toisella?
Millä oikeudella? Minä kysyn: millä oikeudella?

AHLBOM. Milläkö oikeudella? Eivätkö he maksa sata kertaa enemmän veroja?
Eivätkö he ole nerokkaampia, älykkäämpiä? Eivätkö he ymmärrä yleisiä
asioita paremmin?

RANK. Mitä ymmärtävät? Omaa etuaan he ymmärtävät, ei muuta. Kansan
tarpeista eivät tiedä hölyn pölyä. Eivätkä välitä--

AHLBOM. Enemmän aina kuin mitä kansa välittää porvarillisten tarpeista.
Edut meiltä kyllä otetaan pois, mutta otetaanko rasituksia? Otetaanko
veroja?

PENTTINEN. Eikös mitä! Niitä vaan lisätään. Ja senvuoksi on
kaksikymmentä viisi ääntä pysytettävä. Parempi, jos saataisiin
kohotetuksi.

AHLBOM. Kaksikymmentä viisi ääntä vähintään--(Fanny taukoaa soittamasta,
samassa herkiävät kaikki puhumasta, yleinen hiljaisuus.)

ROUVA LINDEMAN (ei ehdi hiljentää ääntänsä, kun soitto taukoaa ja kaikki
muut ovat herenneet puhumasta.) Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt
piikoina, elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi--(hämmästyy
omaa kiljuvaa ääntänsä, ja vaikenee; sävyisästi) kas, joko se herkesi
soittamasta?

ROUVA AHLBOM. Paljon kiitoksia, Fanny! Paljon kiitoksia. Se vaan loppui
niin lyhyeen. (Kaikki kiittävät.)

AHLBOM. Niin, kiitoksia vaan! Mutta emmekö saisi kuulla vähän enemmän?

ROUVA LINDEMAN. Enemmän, enemmän meidän pitää saada kuulla.

ROUVA PENTTINEN. Soita sitä kaunista polkkaa.

ROUVA AHLBOM. Tulehan ensin tänne likemmäksi kumminkin, että kysyn
sinulta jotain. Kuulehan--: joko hän kosasi?

ROUVA LINDEMAN. Niin, joko hän kosasi?

FANNY. Kuka?

ROUVA RANK. Tohtori Broberg tietysti, kukas muu?

ROUVA PENTTINEN. Sitäkö luulette, että hän sanoo. Ei meidän Vannylta
niitä asioita kesken saa tietää--ei oma mammakaan.

ROUVA LINDEMAN. Meille voit sanoa--

ROUVA RANK. Me lupaamme, ettemme virka kenellekään mitään.

ROUVA AHLBOM. Saat olla aivan huoletta.

ROUVA LINDEMAN. No, tunnusta pois. Hän kosasi, ja sinä myönnyit, eikö
niin? Niin on, näkyyhän se silmistäsikin. Toivotan onnea!

ROUVA RANK. Niin, onnea vaan, onnea, onnea!

ROUVA AHLBOM. Onnea saan toivottaa minäkin, sekä tyttärelle että
äidille.

ROUVA PENTTINEN (mielissään.) Kiitoksia, he, he, he, paljon kiitoksia.

FANNY (joka turhaan on koettanut saada suunvuoroa.) Ei, ei, minä
vakuutan, ei siinä ole mitään, ei alkuakaan--

ROUVA LINDEMAN. He eivät tahdo vielä julkaista--

ROUVA RANK. Salakihloissa ensin, sehän on tavallista--

(Broberg lähenee hattu kädessä.)

ROUVA AHLBOM. Hs, hs, hs!

ROUVA LINDEMAN. Hs, hs, hs!

ROUVA PENTTINEN. Tohtori Spruuper on hyvä ja istuu. Vanny, nosta tuoli!

BROBERG. Kiitoksia, ei minua varten, minun on jo lähteminen, pyydän vaan
sanoa jäähyväiset.

ROUVA PENTTINEN. Poisko nyt jo? Ei, herran tähden, ei millän muotoa.
Vastahan totikin tuotiin sisään. Tokko lienette vielä maistanutkaan.

BROBERG. Kiitoksia, minun täytyy tosiaankin mennä, on vielä töitäkin
tänä iltana.

ROUVA PENTTINEN. Mutta lupaattekos tulla uudestaan hyvin pian--vaikka
huomispäivän jo?

BROBERG. En osaa sanoa. Paljon kiitoksia! Hyvästi!

ROUVA PENTTINEN. Ilman teetä--sepä ikävää.

PENTTINEN. Poisko Ruuperi menee? Mitä hullua! Eihän tässä vielä ole
päästy kuvalleen alkamaankaan. No, no--ihanko se nyt tosissaan--?
(Penttinen ja rouva Penttinen seuraavat Brobergia etehiseen.)

ROUVA AHLBOM. Mitäs se tietää? Kun meni pois kesken kaikkea?

ROUVA LINDEMAN. Eikä luvannut tulla toiste. Huomasitteko, »en osaa
sanoa», hän vaan vastasi. Se oli yhtä kuin »en tule».

ROUVA RANK. Hän näki, mitä tarkoituksia näillä oli, ja vetääntyi pois.

ROUVA LINDEMAN (nauraen). Taisipa jäädä »Vanny» rukka vettä keittämään.
Ei päässytkään »tohtorinna Spruuperiksi». (Fanny, joka on kuullut
kaikki, lähtee pois oikeaan.)

ROUVA RANK. Herra jesta--hän varmaankin kuuli! No, nyt ei kiitetä!

ROUVA AHLBOM. Kaikkiakin! Kun emme häntä huomanneet ollenkaan. Seisoikin
siinä niin hiljaa ja äänettömänä--

ROUVA LINDEMAN. No, kan tänka! Kun kuuli, niin kuulkoon. Siitä minä
vähät. Uskallan sen sanoa heille vaikka vast'silmiä.

ROUVA RANK. Niin, tosi asiahan se on, ei siitä mihinkään pääse.

ROUVA LINDEMAN (syöden kahvileipiä, joita hänellä on suuri kasa
edessään). Mikä maku tässä sokerikaakussa on?

ROUVA AHLBOM (maistelee omasta kasastaan). Se ei ole kystä.

ROUVA RANK (samoin). Ei ole kystä ensinkään. Mutta on siinä vielä
muutenkin outo maku.

ROUVA LINDEMAN. Märännyt muna! Varmaan on taikinassa ollut märännyt
muna!

ROUVA AHLBOM. Ei ole tämä rinkelikään hyvää.

ROUVA RANK. Siitä puuttuu sokeri ja voi.

ROUVA LINDEMAN. Se on tehty pelkkään veteen. Uskotteko?

ROUVA PENTTINEN (tulee takaisin etehisestä). Mikä sille lienee tullut,
kun noin äkkiä läksi pois?

ROUVA LINDEMAN (nykii kyynärpäillään toisia). Olisikohan »Vanny» antanut
rukkaset?

ROUVA PENTTINEN. Sitähän minä juuri pelkään. Ei sen tytön ollenkaan ole
takeita. Jos sen hyvinkin pisti päähän (Fanny tulee sadenuttu päällä,
hattu päässä, laukku kädessä.)

ROUVA PENTTINEN. Mitä maailman päivinä? Mihinkä sinä olet menossa?

FANNY. Laivaan. Mamma, minä otan kuitenkin sen viran, jota Ilma kävi
tarjoamassa!

ROUVA PENTTINEN. Sen viran? Pöllismäellä? Ole hupattamatta. Kuulithan
sinä jo, ettei sinua sinne lasketa.

FANNY. Minä en voi jäädä tänne, mamma, minun täytyy päästä pois.

ROUVA PENTTINEN. Herra siunaa, mikä sinulle on tullut? Sano!

FANNY. Ei mikään, mutta antakaa minun mennä, muuten teette minut
onnettomaksi.

ROUVAT (yhteen suuhun). Mitä? Mitä se on?

ROUVA PENTTINEN. Hän vältä väkisten tahtoo mennä kansakoulun opettajaksi
Pöllismäelle.

ROUVAT (yhteen suuhun). Pöllismäelle!

ROUVA PENTTINEN. Pois hyvästä kodistaan!

ROUVA LINDEMAN. Elä Fanny kulta! Johan sinä olet päästä vialla.
Pöllismäelle? Sinne sydänmaalle--jossa ei ole ainoatakaan sivistynyttä
ihmistä, ei kuin pöllöjä--

ROUVA AHLBOM. Semmoiseen kuivaan, yksitoikkoiseen elämään! Jää toki
ennemmin tänne, onhan kaupungin elämä vallan toista. Saat käydä
tanssista tanssiin, huvista huviin niin paljon kuin ikinä haluat.

ROUVA RANK. Ja olla oikeiden ihmisten seurassa.

ROUVA PENTTINEN. Siinä nyt kuulet, mitä muutkin sanovat.

FANNY. Ei se auta. Minua ei pidätä mikään maailmassa. Hyvästi, mamma!
Antakaa anteeksi! On niin vaikeata tehdä vasten teidän mieltänne.
(Melkein itkussa.) Mutta minä en voi muuten. En voi!

ROUVA PENTTINEN. Herra Jumala--hän aikoo tosiaan mennä! Penttinen,
käännypäs vähän tännekin päin. Näetkös, Fanny tekee lähtöä.

PENTTINEN (hiukan humalassa). Mi-mi-mi-mihinkä?

ROUVA PENTTINEN. No, sinne Pöllismäelle, josta äsken oli puhe.

FANNY. Hyvästi, pappa! Hyvästi! Minulla on kiire. Laiva kohta lähtee.

ROUVA PENTTINEN. Etkö sinä estä häntä, hyvä ihminen? Annatko hänen
lähteä noin vaan?

PENTTINEN. Ääh--ei hän sinne mene! Sinua vaan narraa.

ROUVA PENTTINEN. Mutta näethän sinä!

PENTTINEN. Ääh--tulee takaisin--viiden minutin päästä saat hänet
syliisi.

FANNY. En minä tule takaisin, pappa. Elkää odottako turhaan. Hyvästi!
(Menee.)

ROUVA PENTTINEN. Kas niin, nyt hän meni! Etkä sinä ole milläsikään? Voi,
hyvä Jumala!

PENTTINEN. Elä hätäile. Hän tulee takaisin aika hamppua.

ROUVA PENTTINEN. Ei tule, ei! Minä tiedän ettei hän tule, jos kerran
pääsee. (Juoksee vasemmalle, tempaa oven auki.) Riikka, Riikka,
Riikka--etkö sinä kuule, Jumalan luoma!

RIIKKA (tulee juosten). Hyvä isä siunoo, mikä teäällä on hätänä?

ROUVA PENTTINEN. Pian, pian! Juokse rannalle ja tuo Vanny takaisin. Elä
anna hänen mennä laivaan. Sano,--sano, että minä täällä pyörryin--että
pappa meni lääkäriä hakemaan.

RIIKKA. Kyllä, kyllä! Että rouva pyörtyi että pappa--

ROUVA PENTTINEN. Pappako? Kauppias, sinä tolvana.

RIIKKA. Että kauppias pyörtyi--

ROUVA PENTTINEN. Että kauppias meni lääkäriä hakemaan. Ja ala lapata
nyt!

RIIKKA. Että rouva pyörtyy--(Juoksee pois.)

ROUVA PENTTINEN (huutaa hänen jälkeensä). Riikka, Riikka, kuule vielä--

RIIKKA (ulkoa). Hoi? Hoi?

ROUVA PENTTINEN. Huivin saat palkaksesi, jos tuot hänet takaisin.

ROUVA AHLBOM. Mikähän sille Fannylle oikeastaan tuli? Kun läksi noin
suinpäin--

ROUVA LINDEMAN. Ettekö arvaa? Minä toki hoksasin heti paikalla!

ROUVA RANK. Niin Broberginko tähden?

ROUVA LINDEMAN. Tietysti! Kun näki, ettei Broberg hänestä huoli.
Hs--hs--

ROUVA PENTTINEN (tulee heidän luokseen). Mutta jos ei se Riikka saa
häntä takaisin, niin mikä tulee eteen? Ihan minä silloin kuolen ikävään.
Mitä tästä elämästä on ilman Vannya! (Itkun vaiheilla.)

ROUVA AHLBOM. Se oli hyvin pahasti tehty Fannylta, että noin vasten
vanhempainsa tahtoa--Enpä minä olisi uskonut hänestä semmoista.

ROUVA LINDEMAN. Kyllä--jos hän olisi ollut minun tyttäreni, niin kyllä
olisin hänelle näyttänyt. Vanhemmat häntä kouluttaneet ja kasvattaneet.

ROUVA RANK. Ja mikä hänellä oli hätänä täällä kodissaan? Sai kaikkea
mitä vaan tahtoi--ja omista vanhemmista lähtien kaikki häntä palvelivat
kuin mitäkin fiiniä daamia.

ROUVA PENTTINEN (pyyhkien ja nenäänsä tyrskien). Niin, kyllä me häntä
olemme pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, ei häneltä kielletty mitään
milloinkaan. (Kellon soittoa kuuluu.)

ROUVA PENTTINEN (keskeyttää itkunsa). Nyt soittavat. Kuinkahan mones
kerta? Yks, kaks, kolme! Nyt se läksi laiva. Ukko, kuuletko, nyt se
läksi?

PENTTINEN. Ja kohta on Vanny täällä takaisin.

ROUVA PENTTINEN. Kunpa hän edes olisi! Niin, mitä minun pitikään sanoa?
Olen vallan sekaisin päästäni.

ROUVA LINDEMAN. Ettei Fannylta ole kielletty mitään milloinkaan--

ROUVA PENTTINEN. Niin, niin: ei ole kielletty mitään milloinkaan.
Silmäteräni olisin hänelle antanut, jos hän sitä olisi vaatinut. Ja nyt
hän yhtäkaikki meidät jätti--

PENTTINEN. Ei jättänyt, ei. Takaisin tulee--ja minä--minä annan hänelle
heti rahat uuteen leninkiin. Valmiiksi otan jo rahat kukkarostani.
Paljonko siihen tarvitaan?

ROUVA PENTTINEN (äkkiä lohdutettuna). Sata markkaa.

PENTTINEN. Tuossa on sata viisikymmentä.

ROUVAT. Sata viisikymmentä!

ROUVA PENTTINEN (pistää kiireesti rahat taskuunsa). Parriisista!
Parriisista se tilataan. Nyt, kun se tyttö vaan joutuisi--

RIIKKA (tulee läähättäen). Myöhäistä, myöhäistä! Ho, ho, siunaa ja
varjele! Juoksin niin että syömmeni halkijaa.

ROUVA PENTTINEN. Myöhäistä! Ettäkö et ennättänyt? (Puhkee äänekkääseen
itkuun.)

RIIKKA. En ennättänyt. Laiva olj' jo hyvän matkaa rannasta. Eivätkä
kuulleet, vaikka minä seisoin mäellä ja huusin minkä jaksoin: takais!
takais! mamma pyörtyi--

ROUVA PENTTINEN (äkkiä tauoten itkusta, kiukustuneena). Mamma?--Niinkö
sinä sanoit?

RIIKKA (hämillään). Niin--niinhän se taisi minulta mennä siinä
kiireessä--

ROUVA PENTTINEN. Pöllö! Sinä häpäset meidät!

PENTTINEN (ällistyneenä). Mitä? Menikö se Vanny sittenkin?

ROUVA PENTTINEN. Menihän se. (Puhkee taaskin itkuun.) Vanny jätti
meidät! Ei ole meillä Vannya enää!

PENTTINEN (Harvasteesen, korvallistaan raapien). Saakeli soikoon! Kuka
sitä olis uskonut?

(Esirippu alas.)

[1895].





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anna Liisa; Kotoa pois" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.