Title: Lyhyitä kertomuksia
Author: Canth, Minna, 1844-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lyhyitä kertomuksia" ***


LYHYITÄ KERTOMUKSIA

Kirj.

Minna Canth


1917-19 (1877-1895)



SISÄLLYS:

Hemmo
Ensimmäiset markkinat
Äiti ja poika
Päivä koittaa
Vanhan taaton tarinoita
   I. Pikku Heikin merkillinen matka
  II. Pellervoinen
Kuoleva lapsi
Lapsenpiika
Kauppias Roller
Ystävykset
Eräänä sunnuntaina
Lain mukaan
Kasvinkumppanit
Mutta mitäs tapahtui
Epäluulo
Eräs Puijolla käynti
"Vanha piika"
Kodista pois
Ompelija
Kahtalainen onni
Laulaja
Missä onni



HEMMO.


Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat
ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää,
jot'ei sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka
saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden
latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten
kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta.
Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.

Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka
poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi.
Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli Anna
rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon
virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä
sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.

Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua
luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan
päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire.
Päivät pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen
myötäjäisiään. Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin
liittyivät, mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten
sievästi liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla
löytyi.

Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,--huuto, kamala ja kauhea, joka nuolta
nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä pohjoiseen. Se
huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se kaikui
vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja salon
hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!--tämä oli huuto, joka sai miesten
sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset vaikeroimaan.--
»Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin siihenkin kylään,
missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa kasvaa ja juurtua.
Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa kuului jo uhkaavan
myrskyn kumina.

Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen
silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä
puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri
vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo
ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen
rinnastaan ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti
jo ylös.

»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana
virua, kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani
puolustamaan!»

Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas
huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu alas
maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää vasten
kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.

»Mene!» lausui isä selkeästi;--»mene!» kuului äidinki väriseviltä
huulilta, ja--»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli
sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.

Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi
pois sotaan ja taisteluun.

       *       *       *       *       *

Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä
neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta
verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat,
ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos
kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan,
keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja--nyt
selveni miehelle heidän julma aikomuksensa--eläviltä tahtoivat he
polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain
surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato
ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!--turhaan hän voimiaan ponnisteli;
--siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies
kangistui kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota
hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain
valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta--eikö kuulunut
myös hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä
tekikin, ja, kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa
kuoleman iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan,
tuli vaan pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu
ystävän ääni hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase
painettiin hänen kouraansa.

Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja
kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan,
löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja
pelastivat äidin lapsineen liekkien vallasta.

Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa ympärilleen,
niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti vei hän
heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan turvaan. Mutta
hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen jälkiä tiedustelemaan.

Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa
laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt
selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki
maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät
miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä
eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä
kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi
rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja
miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin
ja uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran
suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen
auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima
maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit
täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman
poikansa sydän-verta.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön
ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi
vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset
vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin
hiljaa kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa
lehti ei liiku eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle
mennyt. Lieneekö hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan
syvyyteen, jonne niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?

Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen
paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta
tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän
lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli;--
nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja
rakkaus hehkui,--nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia,
vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt
olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut
kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan
mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä,
jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman siniselle
taivaalle.

["Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.]



ENSIMMÄISET MARKKINAT.


Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.

Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.

Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului
outo rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin
vahva ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa
hymyillen vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat
tunteita, niin suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon
viimeiset jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen
olleet.

--Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa
etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.

--No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti
Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen
veitikkamaisuus.

--Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.

Elsan otsa pimentyi.

--Matin kanssa----sanoi hän--elä sitä te'e Antti--elä ainakaan Matin
seurassa mene markkinoille.

--Ja miks'ei?

--Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.--

--Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se
kumminkin sekä sielua että ruumista.

--Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla
käynyt?

--Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
markkinoilla.

--Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja
ruumiin puolesta?

--Mitä tyhjiä viisastelet!

--Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri
samana päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.

Antti jo kiivastui.

--Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski,--et tunne etkä salli
mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä
paranee, sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös.
Se on kerrassa sanottu.

Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt
alakuloiseksi. Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi
visan, jolla vuoron sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä
ja hiljaisena kävi Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin
edustalle, jossa Elsan vanhemmat asuivat.

Antti seisahtui.

--Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen
kättä.

Antin sydän jo heltyi.

--Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet
välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
kulkee markkinoilla,--noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
on, jos minäkin sinne joskus menen?

--Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja
vilpittömänä, kuin sinne menetkin.

--Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita.

--Onnellista matkaa, Antti!

--Jumalan haltuun, Elsa!

       *       *       *       *       *

Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto ja
kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä
myhäillen, pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan.
Kolme, neljä, joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin
hevosessa. Ruoskat heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät
eteenpäin. Metsä kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.

--Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan
laa, Oltta, viinaa juoda saan.--

Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia».

Matin hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
levoton--Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.

--Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett'et vielä ole
oppinut markkina-iloa tuntemaan.

--Tämmöinen ilo ei mitään maksa.

--Eikö maksa?

    Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa,
    Tyttö on punaposkinen, joka istuu polvellansa.

Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon
suuta, niin saat parempaa ryhtiä----no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa,
se on Koivuniemen Jussin parasta viinaa.----Ell'et nyt hyvällä ota
naukkua, niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon.----Kas niin
vaan----hih!--kallista paremmin,--no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan
Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.

    Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo,
    Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin juo.
    Ota sitt' itselles toinen akka,
    Eläkä sentähden juomasta lakkaa,
    Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa--ja juo!

--Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.

--Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
vörmyntärikseni, sano!

--Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.

--Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni
tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas kun
sen teen kiusallasikin.

    Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna,
    Joko lienee sammunut, taikka tielle puonna.

No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä vähän
löylyttämään.

--Oletkos hulluna, Matti?

Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi
kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten
välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa
oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit
unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia
vastaan. Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua
katsonut, sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri
turskahti esiin; eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla
seipäällä.

--»Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti
Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.

--Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään aseekseen.
Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta ennättipä
kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan kupeesensa.

--Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat
eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani.
Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!

--Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.

--»Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta
minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut,
mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni
maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.

--Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!

--Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä
kaupungissa ollaan.

--Sen mä tiesin.

Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille
kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja
Antti eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli
täällä mies yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja
sitten erästä miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi
lauloi Paavo Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä
rakkauden laulua:

    "Pää sinä kultani rakas luonto,
    Sinulle on annettu suloinen muoto,
    Ole sinä aina iloinen,
    Elä sinä kiukussa kiroile.

    Sinusta en koskaan eritä taida,
    Muut likat ei mielestän mitä maita,
    Sä olet se kaikista ainova,
    Jolle nuoren luontoni lahjoitan.

    Nyt minä lasken käteni kaulaan,
    Sillä minä näin suloisesti laulan,
    Kun en voi muuten selittää,
    Kuin perääsi on on niin ikävä."

Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi eräs
kuuntelijoista.

--Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on
päätön.

--Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe,
lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
oikein aika »pässin pää».

Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat;
mutta ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa
ja silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan
sileästi kokoonkierretyllä niistinliinallaan.

Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja
ostivat.--Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän
pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty
torin varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle
tulijaisiksi ja erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin--
sulhaspuvukseen muka--kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa älysi
hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää.

Antti meni sinne.

--Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo
hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et
paremba mistääh sah.--

Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
mutta--»jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa»--arveli
hän ja aikoi lähteä eteenpäin.

Juutalainen innostui.

--Osta veli, huusi hän, tarttuen Antin käsivarteen--osta, mine anda se
sulle viisikolmatta markka. Katso kuinga se passah'!

Ennenkuin Antti tiesi asiastakaan, oli vanha takki pois hänen päältään
ja verkanen sijassa. Olipa hän sentään mielestään niinkuin vähän
pulskempi tässä asussa ja totta Elsankin silmissä poika toiselta
näyttäisi näin mahtavassa nutussa, kuin tuommoisessa karkeassa ja
vanhassa retkaleessa.

--Mitähän tuo olisi, jos kahdellakymmenellä annatte, niin joutais olla.

--No sama se on, maksa pois raha,--sanoi juutalainen ja kauppa oli
tehty.

Kun Antti oli maksanut suostutun hinnan, aikoi hän ottaa vanhan
nuttunsa pöydältä, mutta--ihme ja kumma--se olikin kadonnut. Turhaan
haki hän pöydältä ja maasta, turhaan katseli hän ihmisiä ympärillään,--
nuttua ei näkynyt eikä kuulunut. Juutalainen häilyi jo kaupassa muitten
kanssa eikä joutunut häntä enää kuulemaankaan. Tässä ei auttanut muu,
kuin pitää vahinko hyvänään. Voi harmia!

Lisäksi alkoi vielä sataa hänen uudelle nutulleen ja outo kun oli, ei
Antti tiennyt, mihin poiketa sateen suojaa etsimään. Kävellessään
katua, näki hän niin sanotun »onnen pyörän», joka ihmisille ilmoittaa
tulevaisuuden salatut asiat. Hinta 25 penniä. Se tieto nyt kumminkin
täytyi ostaa. Antille annettiin »onnen lippu», joka lupasi hänelle
paljon hyvää ja vähän pahaa. Rikkautta, rakkautta, monta ystävää,
muutamia vihamiehiä, kaunis puoliso ja paljon lapsia on suotu hänen
osakseen. Tuo kuitenkin taas teki mielen keveämmäksi. »Vähät siitä»,
arveli Antti, »jos kohta nuttu menikin ja korvarenkaat ja simsetti ja
kaulahuivi, jotka olivat taskussa. Koskapas sitä ihminen vahingon
veräjälle pääsee. Ja olihan onni sekin, että kukkaroni sattui olemaan
liivin taskussa.----Hm----rikkautta ja kaunis puoliso--Elsa onkin
kauniin tyttö koko maailmassa--»

Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin
ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri
huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka
muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti
onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli
kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli
vahinko,--mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla
hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti
läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva
oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.

--Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen
korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä.--Käy mukaan,
minulla on täällä muutamia hyviä tovereita.

Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan
uutta nuttuansa, ja--pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu--
uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen
kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt
vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.

--Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta
takkiani!

--Hm--»kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi».

--Mitä sinä tästä arvelet?

--Arvelen, että juutalainen sinut petti.

--Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän
häpeällistä.

--Kyllähän se niin on, on kai.

--Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?

--Niin, sitä asiaa sietää harkita.

Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään,
mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan--kapakkaan.

       *       *       *       *       *

Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen,
hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän?
Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla,
makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat
korkealla permannosta ja--rautahäkit edessä.

--Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin
silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta
kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?

--Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme
joutuneet----Matti----Matti----etkö jo herää----

Hän tarttui Matin käteen----oi suuri Luoja----se oli kylmä! Antti nosti
hänen päätään, lattialla oli verta,----veri oli myös hyytynyt ruumiin
huulille ja sieramiin.----Matti oli kuollut,--kuollut,--ja missä
tilassa!

Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi
käsillään päätään.--»Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin
esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli
juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin
poliisia, vihellettiin ja--enempää ei hän muistanut----

--Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä!

Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät
kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä
osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään.
Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin
ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.

Antti oli vaipunut synkkiin ajatuksiin. Jumalan vanhurskas käsi oli
lopettanut jumalattoman menon. Matti oli irstaisesta markkinaelämästä
äkkiarvaamatta kutsuttu taivaallisen tuomarin eteen. Hänellä, Antilla,
vielä oli armon aikaa, hän vielä voi kääntyä kadotuksen tieltä, jolla
ensimmäisen askeleensa jo oli ottanut. Varoittavana, kauhistavana
esimerkkinä lepäsi Matti tuossa hänen edessään. Antin silmät aukenivat
ja hän päätti kääntyä siltä tieltä, joka viheliäisyyteen ja kadotukseen
vie.

--Ja Elsa,--tuo ihana, puhdas tyttö,--hän varmaankin hylkää langenneen
nuorukaisen----

Tuo ajatus kipeästi poltti Antin sydäntä ja kun hän, juoppouden lakkoon
langetettuna, pääsi vapauteen, ei rohjennut hän mennä sinne, mihin
hänen halunsa ja toivonsa paloivat, vaan astui raskailla, epävakaisilla
askeleilla kohden kolkkoa kotoansa.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta oli kulunut. Järven rannalla oli talo, tosin pieni,
mutta hauska ja siisti. Pellolla aaltoili ruis, kauniina ja lähes
tuleentuneena. Ikkunat välkkyivät ilta-auringon valossa. Nuori, ihana
vaimo seisoi etehisen ovella, varjosi kädellä silmiään ja tähysteli
polkua, joka niityltä toi pellon aitovartta pitkin talolle. Tuvasta
juoksi kolme pienokaista hänen luokseen, ja nuorin, kaksivuotias Antti,
tarttui syleillen hänen hameesensa.

--Äiti, saammeko juosta isää vastaan?--kysyi vanhin, sievä,
seitsenvuotias Anna.

--Menkää, lapseni, tuolla hän jo tuleekin.--

Ja siellä tosiaankin tuli vanha tuttavamme, Antti, viikate olalla. Hän
astui rivakkaasti ja kasvojaan kaunisti lempeä iloinen hymy, sillä hän
jo oli huomannut armaan vaimonsa ja rakkaat pienokaisensa. Vanhemmat
lapset riemuten juoksivat isää vastaan ja pikku kaksivuotias koki
tallustella jälessä. Vaan eipä hän pitkältä ennättänyt, ennenkuin isä
jo tuli Annan ja Villen seurassa hänen vastaansa.

Pikkuinen kurotti käsiään ja rukoili: »Isä ota 'yliin!» Ja isä laski
heti viikatteen aidalle ja nosti lemmittynsä käsivarrelleen.

Näin he lähestyivät Elsaa, joka hymysuin ja lempeillä silmäyksillä
tervehti miestään.

--Tule, Antti, illallista syömään, ennenkuin puuro jäähtyy--sanoi hän.

--Tulen, ja sua kiitän Elsani--vastasi Antti, syleillen vapaalla
käsivarrella vaimoaan--kiitän tästä ja kiitän siitäkin illasta, jolloin
juuri nyt kymmenen vuotta sitten ainoan kerran neuvosi ylenkatsoin.--

--Unhota se jo!--

--Ei niin, mun armas vaimoni, vaan muistelkaamme sitä ilolla, sillä se
kuitenkin perusti onnemme. Kun ensimmäinen askeleeni pahalla tiellä
heti kohtasi kovan rangaistuksen, se minut, niinkuin toivon, ainaiseksi
siltä karkoitti. Eikö siis syytä sitä ilolla muistella?--

--On niinkin, Anttiseni. Ja menemmekö huomenna niinkuin ennenkin
yhdessä markkinoille myymään voitamme ja muita tavaroitamme?--

--Sen teemme, Elsa, ja ostamme sieltä samalla pikku Annalle ensimmäisen
lukukirjan.

Pikku Anna hypähti ilosta. Äiti toi puurovadin pöydälle, Antti luki
ruokaluvun ja tyytyväinen perhe istui illallispöytään.

[1877. "Päijänne" 1878, n:ot 34, 35. Novelleja ja kertomuksia I, 1878.
Novelleja I, 1892.]



ÄITI JA POIKA.


Useassa kohden Päijänteen rannoilla kasvaa suoria, ikivanhoja honkia.
Ne seisovat juhlallisina ja komeina; juuret ovat kiinnitetyt maan
tomuun, mutta latvat osoittavat ylös taivaan siintävään korkeuteen,--
mykkinäkin ihmiselle muistuttaen maallisen vaelluksen ylhäistä
päämäärää. Vaan kun vieno tuulen humina metsän hiljaisuuden tauottaa,
silloin salainen humina kuuluu petäjiköstä, silloin mykät ovat
puhevoiman saavuttaneet. Kuunnelkaamme! He kertovat tapahtumia, joita
vuosisadan kuluessa joko itse ovat nähneet, tai Päijänteen aallot
rannalla heille kuiskaelivat.

Oli kolkko, syksyinen päivä. Myrsky pauhasi ja aallot kuohuivat
korkeina, vaahtopäisinä Päijänteen helmassa. Taivaalla ajoivat sysi
mustat pilvet kiivaalla nopeudella toisiaan, niiden näkö oli uhkaava,
peloittava.

Ristiselällä kamppaili pienoinen venhe vihaisten aaltojen ajelemana, ja
venheessä istui nainen, kalman vaaleana, puristaen vakaista lasta
rintaansa vasten. Valtavasti sykki äidin sydän ja hänen silmänsä
tuijottivat tuskallisina kohden synkkää taivasta. Mies, joka istui
etupäässä, koki ainoalla airolla, mikä hänellä vielä oli jälellä,
ohjata venheen kulkua, vaikka selvään näki sen turhaa olevan. Vakaana
istui hän siinä, yhteen puristetuilla huulilla ja rypistetyllä otsalla,
viimeisillä voimillaan taistellen Ristiselän kuohuvan kidan kanssa.
Kauhistuksella oivalsi hän takanapäin hirmuisen aallon vyörivän heidän
jälessään. Se saavutti venheen,--löi sisään ja kasteli vanhemmat. Tuli
toinen--kävi samoin. Tuli kolmas, entisiä valtavampi, saavutti venheen
ja--löi sen pirstaksi luotoon.

Ainoa huuto kuului, ja syvyyteen vajosi mies, lapsen isä. Mutta sama
aalto, joka isän hautaan painoi, kantoi äidin lapsineen turvaan, saaren
ruohoiseen rantaan. Äiti kun tointui, heittäytyi surkealla valituksella
lapsensa yli, kostutti kyyneleillään hentoisen kalveita kasvoja ja
suuteli hänen kylmiä huuliaan ja umpeen vaipuneita silmiään.

--Oi taivaan suuri Luoja, huokasi hän ahdistetulla sydämmellä, elä
salli mun lapseni kuolemaan nukkua, ennenkuin kasteen liiton olet hänen
kanssaan tehnyt! Kuule huutoni, o Isä laupias!

Ja taivaan ovi aukeni,--äidin rukous oli löytänyt tien Kaikkivaltiaan
istuimen eteen. Syvä huokaus nousi lapsen rinnasta ja hänen suloiset
silmänsä hymyilivät kiitolliselle äidille.

       *       *       *       *       *

Hetket kuluivat, päivät päättyivät. Kaksikymmentä oli jo vuotta
vierinyt ajan hautaan, kun taas sama äiti ja sama poika kulkivat
Päijänteen vesiä. Nyt oli ihana, kesäinen ilta. Taivas kaarsi selkeänä
ja puhtaana ylähällä, ei pieninkään pilven hattara himmentänyt sen
sinervää loistoa. Auringon kirkas valo valui hempeänä alas länteisen
taivaan rannalta ja kullan hohtavina kimaltelivat säteet veden tyynessä
kalvossa.

Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan tuo iloinen hääjoukko, joka soitolla
ja riemulla kulki Ristiselän poikki. Etummaisena souti morsiusparin
koivuilla ja kukkaseppeleillä kaunistettu pursi ja heti jälessä tulivat
muut seuraan kuuluvat venheet vilkkaassa kilpailussa. Iloiset
leikkipuheet ja soiton säveleet kaikuivat loitolle ympäri.

Mutta hiljaisena autuaassa onnellisuudessaan istui morsiuspari
ensimmäisen venheen keskellä. Sulhanen, kahdenkymmenen vuotias, rehevä
nuorukainen, katseli säihkyvin silmin rinnallaan istuvata morsiantaan.
Kuinka viehättävän suloinen olikaan komeassa juhlapuvussaan tuo puhdas,
lemmitty neitonen, jonka hän nyt oli omakseen saanut!

--Mun armaani, kuiskasi nuorukainen, hellästi puristaen morsiamensa
kättä, ole tervetullut sinä, mun sydämmeni rakastettu, uuteen kotiisi!
Suokoon sulle taivas sen onnen ja siunauksen, jota rakkauteni toivoo!

Kainosti loi morsian loistavat silmänsä alas, huulensa hymyilivät ja
ujouden puna kajasti hänen hempeillä poskillaan.

Morsiusparia vastapäätä istui sulhasen äiti, sama äiti, joka
kaksikymmentä vuotta sitten oli aallon ajamana lapsineen pelastunut
rantaan. Tuossa edessään oli nyt hänen poikansa, onnellisena ja
pulskana nuoruuden terveydessään. Äiti painoi kätensä ristiin, ja
kiitollinen huokaus nousi hänen rinnastaan ylös taivasta kohden, mutta
silmiään ei hän voinut kääntää jalosta morsiusparista. Ja vaikka
näyttikin poikansa nuoren puolison rinnalla hetkeksi unhottaneen vanhan
äitinsä, ei kateus kuitenkaan sijaa löytänyt äidin rakkautta sykkivässä
sydämmessä.

       *       *       *       *       *

Taaskin oli muutamia vuosia mennyt, ja sama venhe nähtiin jälleen
kiitävän Päijänteellä. Mutta soitot ja huilut eivät nyt mukana olleet,
eikä riemuhuudot ympäristölle kajahtaneet. Vakaina, juhlallisessa
hiljaisuudessa jatkoivat soutajat taukoamatta yksitoikkoista työtään,
vakaana ohjasi perämieskin venheen kulkua. Musta ruumis-arkku oli
keskellä venhettä ja vanha, ijäkäs vaimo istui arkun rinnalla. Vaimon
sydän oli särjetty, kasvonsa murheen murtamat ja väsyneenä nojasi hän
päätään ruumis-arkkuun. Kyyneleet valuivat tulvana alas hänen ryppyisiä
poskiaan pitkin, mutta somina heiluivat hopeanharmaat hiukset arkun
mustalla kannella. Siinä lepäsi hän, jota myrsky-iltana oli povelleen
sulkenut, jota sittemmin oli sulhona ihaellut, siinä lepäsi elämänsä
ilo ja toivo, siinä vanhojen päiviensä turva.

--Oi Jumalani, huokasi surun kalvaama äidin sydän, miksi katkaisit
hänen elämänsä langan liian varhain, miksi tempasit minulta poikani
miehuutensa parhaimmassa voimassa? Oi taivaan Isä, miksi loit Sä
ihmisen niin kurjaksi ja mitättömäksi, miksi eksytit hänet tänne,
maallisen elämän turhuuteen ja katoovaisuuteen? Sä rakkauden Jumala,
miksi olet niin kova ja armahtamaton!

Nureksivalla epätoivolla silmäili vaimo syksyn harmaata taivasta.
Kyynel, joka vieri hänen poskelleen, putosi alas ja tapasi hennon
lapsen kasvoja, ja lapsi, joka makeata unta oli nukkunut vaimon
sylissä, heräsi sen kyynelen koskennasta.

Tällä surullisella retkellä oli kaksi tarkoitusta. Samalla kun isä
saatettiin viimeiseen lepokammioonsa maan poveen, vietiin hänen
viikkokauden vanhaa lastaan kasteen liittoa tekemään Herran kanssa.

Vanhus ei huomannut lapsen heräämistä, ennenkuin pienoinen käsi
irtautui kapalon siteistä ja kohosi ylös, ikäänkuin taivaasen
osoittaen. Silloin vaimo säpsähti ja katsoi vakaasti lapseen. Nurkuva
epätoivo katosi vähitellen hänen sielustaan ja suloinen rauha tuli
sijaan.

--Sinäkö sydänkäpyseni, saneli hän hiljaa lapselle, sinäkö vanhalle
muistutat ihmiselämän korkeata päämäärää? Taivaasen osoitat,--niin
siellä,--siellä taistelu on loppunut ja henki katoovaisuuden kahleista
vapaa, sinne on isäsi päässyt edellämme, sinne pyrimme mekin hänen
jälessään, maailman rantaa polkiessamme. Oi minua! Herran eteen aijon
sinua viedä, aijon rukoilla häntä ottamaan sinuakin taivaan
perilliseksi, ja kuitenkin, kurja, nureksin siitä, että armonsa jo
isällesi osoitti ja valtakuntansa autuuden hänelle lahjoitti.
Kiittämätön vaivanen mikä olinkin!

Ja korottaen silmänsä ylös taivasta kohden lausui hän kovemmalla
äänellä:

--Ylistetty olkoon Herran nimi nyt ja ijankaikkisesti, amen! Kiitetty
olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän päällemme, mutta
hän myös auttaa meitä, Sela. Meillä on Jumala, Jumala, joka meitä
auttaa ja Herra, Herra, joka meitä kuolemasta vapahtaa. Halleluja!

[1877. "Päijänne" 1878, n:o 37. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I. "Uusi Kuvalehti" 1891.]



PÄIVÄ KOITTAA.



I.

Rauhalan ja Ristolan torppien maat olivat vieretysten. Rauhala oli
vähäisellä mäen törmällä likellä lahtea, jota outo olisi helposti
voinut luulla lammeksi, sillä salmi, joka vei Kallaveden väljille
vesille, peittyi tykkänään lehtipuitten suojaan. Saman lahden
pohjukasta näkyi Ristolan torppa. Tyven ja ihana oli tämä lahdelma.
Koivut, jotka suorina ja tuuheina kasvoivat rannoilla, kuvastuivat sen
välkkyvässä vedessä; olipa aivan kuin samasta juuresta aina kaksi
koivua olisi lähtenyt, toinen ylös, taivaan siintävää korkeutta kohden,
ja toinen alas, järven syvyyteen pyrkien, missä toinen taivas
kilvoitteli loistavassa kauneudessa korkeuden taivaan kanssa. Maa oli
alankoa; ainoastaan Rauhalaa vastaisella rannalla kohosi jyrkkä,
yksinäinen kallio, jonka kaljua kylkeä lahden kirkas vesi väsymättä
suuteli. Kun mainitusta salmesta, joka oli pitkä ja kapea, soudettiin
ulos Kallavedelle, nähtiin vasemmalla kädellä, noin kivenheitto matkaa
salmen suusta, Koiviston uhkea talo, jonka alueesen sekä Rauhalan että
Ristolan torpat kuuluivat. Laveat viljavainiot ympäröivät tätä taloa,
joka muuten rakennuksiensakin puolesta todisti asujainten toimesta ja
varallisuudesta.

Eräänä helteisenä kesäpäivänä oleskeli kaksi lasta, poika ja tyttö,
Koiviston aaltoilevan ruispellon pientarella. Poika, joka näytti olevan
vähän vanhempi toveriaan, loikuili selällään nurmikolla ja varjosi
käsivarsillaan silmiään taivaan huikaisevalta valolta. Tyttö istui
hänestä vähän matkan päässä ja sitoi uskoa kiehkurata ruiskukista,
joita hän kosolta oli kerännyt helmaansa. Hetken olivat he näin
äänettöminä olleet, kun seuraava kiista syntyi heidän välillään:

--Kuule Niilo!

--Hoi?

--Sinä olet laiskin poika tässä maailmassa.

--Niinkö luulet, Katri?

--Siitä olen varma.

--Vai niin, vai olet varma! Päätät sen kaiketi siitä, kun näin
mukavasti tässä oikoilen, enkä edes keräile sinulle kukkia tuohon
kiehkuraasi?

--Ei sinun sitä tarvitsekaan tehdä, johan minulla on tarpeeksi asti
kukkia.

--Millä nyt sitten näyttäisin sinulle virkeyttäni?--Niilo kavahti
istumaan tätä kysyessään ja katsoi tutkistellen tyttöön, joka juuri oli
saamaisillaan kiehkuransa valmiiksi.

--Minkätähden sinä aina oleskelet noin unisena ja hiljaisena, silloin
kuin sinulla olisi valta oikein keikkua ja hyppiä, niinkuin muutkin
lapset tekevät?

--Hm--etkö sinä sitä ymmärrä? Tietysti sentähden, kun minua paremmin
haluttaa olla niinkuin olen.

Katrin kiehkura oli nyt valmis. Hän katseli sitä ihastuksella ja näytti
jo unhottaneen koko kiistan. Sitten painoi hän sen kultakutriseen
päähänsä.

--Katso, Niilo, kuinka se on kaunis! lausui hän ilosta loistavin
silmin.

--Kyllä--Niilon silmät luiskahtivat kiehkurasta alas Katrin sinisiin
silmiin ja hohtaviin poskiin,--kyllä on hyvin kaunis, virkkoi hän
harvaan ja painavasti, mutta epäiltävää on, tarkoittiko hän kiehkuraa
tai jotakin muuta.

Katri katsoi Niiloon.

--No, joko tottakin jaksoit nousta istumaan? kysyi hän pilkallisella
hymyllä.

Niilo punastui ja hyppäsi ylös nurmelta.

--Maltas, sanoi hän, kyllä näytän, onko velttous kangistuttanut
jäseniäni.

Ennenkuin Katri aavistikaan hänen aikomustansa, oli Niilo siepannut
hänet käsivarrelleen ja juoksi, kantaen tyttöä sylissään, pitkin pellon
pientaretta; hyppäsipä vielä ojan toisellekin puolen ja sieltä taas
takaisin, uudistaen saman tempun tavan takaa, eikä välittänyt lainkaan
Katrin kirkumisesta. Turhaan tämä tepasteli ja ponnisteli voimiaan,
Niilo vaan nauroi ja puristi häntä rintaansa vasten. Viimein he
joutuivat alas rantaan. Täällä Niilo pysähtyi läähättäen ja laski
kannettavansa maahan.

--Vieläkö moitit minua laiskaksi? kysyi hän, seisahtuen Katrin eteen.

Mutta nyt oli Katri närkästynyt eikä virkkanut sanaakaan; peitti vaan
kasvojaan käsiinsä ja itkeä tihutti. Niilo jo tuli levottomaksi. Hän
alkoi tyttöä lepytellä, laskeutui alas hänen jalkainsa juureen ja koki
väkisen irroittaa hänen pieniä käsiään, jotka säälimättä puristivat
noita armaita sinisilmiä.

--Katri kulta, puhui hän, miksi sinä noin vähästä suutut? Elä itke, en
minä enää koskaan semmoista tee. Tule leikkimään tuonne rantaan, minä
opetan sinua voileipiä viskaamaan.

Katri tirkisteli sormiensa välistä Niiloon, tutkiakseen, oliko tämä
täyttä totta, taikka oliko se ainoastaan viekas juoni, jolla Niilo
tahtoi häntä houkutella itkusta lakkaamaan. Mutta Niilo tapasi hänen
silmäyksensä ja ihastui, otti tyttöä kädestä ja vei häntä lähemmäksi
rantaa.

Siellä hän etsi sopivia kiviä, joista antoi parhaimmat Katrille ja
jätti itselleen huonoimmat. Kyyneleet tytön silmissä olivat jo
kuivuneet.

--Katsos nyt, Katri!

Niilo viskasi kiven niin taitavalla kädellä järvelle, että se kuudesti
kosketti veden pintaa ja vasta seitsemännellä kerralla vajosi
syvyyteen.

--Hei, Niilo, sinäpä vasta olet oikein aika mies! huusi Katri ihastuen.

--Pyh! onko tuo nyt sitten mikään konsti? kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. Niilon ikäinen poika oli tullut rantaan ja heidän
huomaamattansa katsellut Niilon mestaritemppua.

--Ei se sinulta, Yrjö, ainakaan synny, lausui Katri.

--No, sepä kumma, ett'ei se minulta syntyisi!

Uhkamielisellä rohkeudella etsi Yrjö mieleistään kiveä ja kun oli
semmoisen saanut, sylkäsi hän siihen kolmasti, heilutti sitä monta
kertaa kädellään ja sinkahutti niin viimein ulos järvelle. Kivi lensi
kauvas, putosi viimein alas ja--ploks!--vajosi heti syvyyteen.

Katri nauroi.

--Ethän saanut ainoatakaan voileipää, ilkkui hän.

Tuo Yrjöä kovin harmitti.

--Kunpa olisi minulla pallo mukanani, niin näyttäisin, että voisin sen
heittää korkeammalle ilmaan, kuin kumpikaan teistä, sanoi hän.

--Saat heittää minun palloani, lausui Katri ja otti taskustaan samalla
kauniin pallon, jonka antoi Yrjölle.

Tämä keräsi viimeisetkin voimansa ja heitti sen ylös ilmaan. Korkealle
pallo todella kohosikin, mutta takaisin tullessaan meni se syrjään ja--
voi onnettomuutta--putosi suoraan järveen. Katri hyrähti itkuun ja Yrjö
koki häntä lohduttaa, lupasi pyytää isältään rahaa ja ostaa hänelle
paljoa kauniimman pallon sijaan. Mutta Niilo oli heti juossut veteen ja
sukelsi järven pohjaan, juuri sille kohdalle, mihin pallo oli pudonnut.
Silmiään rävähtämättä, tuskin hengittäenkään katseli Katri tyynettä
veden pintaa, kunnes Niilon pää taas tuli esiin ja hän, pudistellen
keltaisia hiuksiaan ja näyttäen palloa kädessään, ui rotevasti rantaan.
Riemusta huutaen juoksi Katri häntä vastaan ja otti herttaisella
kiitollisuudella pallonsa Niilolta.

Lapset, jotka näin leikkivät, olivat kaikki likeisistä kylistä. Yrjö
oli rikkaan Koiviston ainoa poika; Niilon äiti, joka kymmenen vuotta
oli jo miehestään leskenä ollut, omisti Ristolan mökin ja Katrin
vanhemmilla taas oli Rauhala hallussaan. Niilo ja Yrjö olivat noin
kaksitoista vuotisia, terveitä, punaposkisia poikia. Pienempinä, kun
eivät vielä työhön kyenneet, olivat he päivät päätään olleet yksissä,
ja silloin oli pikku, sinisilmä Katri aina kolmantena joukossa.
Talvella he luistelivat, olivat lumisilla, tai istuivat Koiviston
tuvassa ja kokivat kilvassa saada katekismoa päähänsä. Siinä toimessa
oli Niilo aina etevin, niinkuin hän muutoinkin oli tovereitaan
kehittyneempi. Mutta kesälläpä kirjat makasivat pölyssä hyllyllä ja
lapset aamusta iltaan leikkiä löivät ulkona kedolla tai järven
hiekkaisella rannalla. Oi ilon ja viattomuuden päiviä! Ne olivat
sittemmin Katrin rakkaimmat ja kalleimmat muistot.



II.

Ajat kuluivat, vuodet vierivät. Katrista oli tullut ihana, punaposkinen
neitonen, ja Niilo ja Yrjö olivat raikkaita, pulskia nuorukaisia.
Lapsellinen ystävyys oli Niilon ja Katrin välillä muuttunut
rakkaudeksi, ja puoli vuotta oli Katri jo ollut Niilon kihlattu
morsian. Mitä Yrjö tästä ajatteli, sitä ei kukaan tiennyt, mutta aina
siitä ajasta oli hän muuttunut umpimieliseksi ja hänen muotonsa oli
käynyt synkeäksi. Olisiko rikkaan Koiviston ainoa poika rakastanut
köyhän mökin tytärtä?

Niilo oli vakaa ja harvapuheinen nuorukainen, joka ei hevillä toiselle
ilmoittanut, mitä sydämmen pohjalla liikkui. Mutta selkeyttä, syvyyttä
ja puhtautta eivät hänen ajatuksensa puuttuneet. Katri taas oli
luonnoltaan aivan toisenlainen ja kenties olikin se juuri siitä syystä,
kuin hän niin erinomaisesti Niiloa viehätti. Hänen hilpeä, iloinen
olentonsa, hänen suloiset, tuntehikkaat kasvonsa sekä vilkkaasti
liikkuva kielensä, jotka kaikki hetken herättämät tunteet ilmaisivat,
ne vaikuttivat elävästi tuohon vakaasen ja syvämieliseen nuorukaiseen.
Kun Niilo kiskoi päreitä tai veisti jotakin tarviskalua ja Katri
liverrellen istui hänen rinnalleen, laski molemmat kätensä hänen
olkapäälleen ja kertoi tuhansia hupaisia juttuja, ei Niilo useinkaan
monta sanaa virkkanut eikä liioin työtään keskeyttänyt; ja kun Katri
silloin nykäsi häntä tukasta, saadakseen »Niiloa oikein valveille»,
niinkuin sanoi, niin tämä vaan myhäili ja katsoi lempeästi
kiusaajaansa. Usein Niilon vakavuus nyt, niinkuin ennen heidän
lapsuudessaankin, Katria harmitti ja silloin väitti hän Niilon olevan
Kallaveden jäätä kylmemmän ja tyyneemmän viilipyttyjä maitoaitassa. Ei
Niilo sitäkään vastaanajanut; mutta kun hänen äitinsä sattui semmoista
kuulemaan, koki hän aina poikaansa puolustaa ja sanoi tyyneessä vedessä
suurimpain kalain uiskentelevan.

Juhannuspäivänä menivät Ristolan ja Rauhalan perheet samalla veneellä
likeiseen Kuopion kaupunkiin kirkkoon. Kirkonmäellä täytyi heidän
hetkeksi pysähtyä odottamaan, sillä ovet olivat vielä suljetut. Siellä
seisoi paljon kansaa pienemmissä ja suuremmissa parvissa, mitkä hiljaa
keskustellen, mitkä toisia katsellen. Kaikki olivat savolaisten tavan
mukaan puetut tummansinisiin vaatteihin; naisilla oli toisessa kädessä
virsikirja, toisessa niistinliina, ell'ei tämä tasaisissa käänteissä
ollut virsikirjan ympärille käärittynä.

Niilo seisoi likellä portaita ja nojautui kirkon kiviseinään.

--Elä siihen vielä nukuttele, ilkkui Katri, odota toki siksi, kun
kirkon penkkiin pääset.

--Katso vaan, ett'et itse torku saarnan ajalla, pikku sääski, vastasi
Niilo.

Katri jäi seisomaan silmät levällään, niin kummaa hänestä oli, kun
Niilo kerrankin vastasi hänen ivapuheesensa.

--Hei, Niilo, sanoi hän viimein, johan nyt kummia kuullaan, kun
sinunkin suustasi noin monta sanaa yhtä aikaa lähtee.

Nauraen keikahutti hän samalla kantapäällään ympäri, mutta joutui
hämilleen, kun huomasi Yrjön seisovan takanaan ja hymyillen häntä
katselevan. Katri vetäytyi syrjään ja Yrjö lähestyi Niiloa, jota hän
kättelemällä tervehti. Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei Katri
tiennyt; mutta joka kerran, kun hän yritti nostaa silmiään maasta,
tapasi hän Yrjön tuliset katseet, ja vaikka Katri aina kiireesti loi
silmänsä toisaalle, tunsi hän kumminkin tuskallisella ahdistuksella,
kuinka ne yhä olivat häneen kiinnitetyt. Hän ymmärsi ja oli sen jo
monasti ennenkin aavistanut, että Yrjö häntä rakasti, mutta miksi teki
se hänet levottomaksi, miksi tuntui, ikäänkuin kamala aavistus olisi
herännyt hänen sydämmessään?

Vihdoin viimein aukaistiin kirkon ovet ja kansaa tulvasi sisään. Kun
Katri äitinsä rinnalla nousi kirkon portaita ylös, pudotettiin äkkiä
pikkuinen muistikukkanen virsikirjalle, jota hän kantoi kädessään.
Katri katsahti ylös ja huomasi Yrjön rientävän ohitse. Hän punastui,
pudotti kukan portaalle ja astui jalallaan sen päälle. Samassa katsahti
Yrjökin taaksensa ja outo leimaus välähti hänen silmissään, mutta sitä
ei Katri nähnyt.

Paluumatkalla souti Katri isänsä kanssa etuhangassa; Niilo piti perää
ja emännät istuivat joutilaina, hiljaa puhellen keskenään.
Puheenaineena oli heillä ensin papin saarna, sitten tuttavat, joita
olivat nähneet kirkkomatkalla, ja viimein poikkesi keskustelu heidän
jokapäiväisten toimintojensa alalle. Rauhalan emännällä oli kangas
kuteilla; kaksi hame-vaatetta oli jo kudottuna ja nyt olisi hän
tahtonut rannuttaa vähän toiseen malliin. Siitä he kauvan neuvottelivat
Ristolan emännän kanssa, kunnes viimein tulivat asiasta selville. Mutta
puhe vähitellen taukosi; joutilaana oleminen, johon kumpikin olivat
tottumattomat, alkoi tuntua työläältä--ja silmäluometkin kävivät niin
kummallisen raskaiksi.

--Merkillistä, kuinka minua painaa, sanoi Rauhalan emäntä haukotellen.

--Niinpä minuakin, vastasi Ristolan emäntä, sormellaan hieroen kankeita
silmiään,--eikö vaan liene ukkonen ilmassa, koska niin rasittaa.

Ja hänkin haukotteli pitkään.

Veneet, joita suuri parvi oli yhtä aikaa lähtenyt rannasta, erosivat
vähitellen toisistaan Kallaveden suurella selällä ja menivät kukin
omalle haaralleen. Ilma oli tyyni, päivä kuuma ja vedenpinta
huikaisevan kirkas. Kaikki vaan liittyi väsymystä lisäämään, yksin
airojenkin yksitoikkoinen kolke ja veneen tasainen nytkähteleminen.
Emännät vetivät huivinsa alas silmille, nojasivat poskea käteen ja
kyynäspäätä polveen, ja ennen pitkää ilmoittivat syvät pään keikaukset
heidän turhaan taistelleen uniukon kanssa.

Katrikin oli tavallista hiljaisempi. Huivi oli pudonnut hänen päästään
ja auringon säteet löivät leikkiä hänen kultakutrisilla hiuksillaan.
Mutta vaikka kasvoissa ilmaantuikin outo hajamielisyys, näkyi kumminkin
selvään, ettei uni hänen silmiään painanut. Niilo katsoi häneen
pitkään, ihmetellen, olipa juuri kuin joku kysymys olisi hänen
huulillaan pyörinyt; mutta jos niin olikin, eivät sitä kumminkaan sanat
ilmituoneet. Näin hiljaisina siis matkaa jatkettiin aina kotoiseen
rantaan saakka.



III.

Ei monta viikkoa kulunut tästä Juhannuspäivästä, ennenkuin Niilon äiti
kääntyi kuumetautiin ja, ainoastaan muutamia vuorokausia
sairastettuaan, jätti maallisen elämän. Niilo oli lämpimän sydämmensä
koko hellyydellä rakastanut äitiään ja kunnioittanut hänen vakaata ja
hurskasta mielialaansa. Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut
kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta
taistella,--nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut.
Mutta Niilo jäi yksin maailmaan,--ei toki aivan yksin, sillä tuolta
toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke
valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan. Ja
vaikka Niilo oli käynyt entistä vieläkin vakavammaksi, vaikka suru
hänen sydäntään ahdisti, ei murhe häntä kuitenkaan masentanut, teki
vaan mielen pehmeäksi. Mitä ihanaa, ylevää ja hyvää maailmassa oli,
sitä oli hän jo ennenkin rakastanut; mutta tästälähtein ne häneen yhä
syvemmin vaikuttivat. Ruohot, kukkaset, kummut, kunnahat, jylhät vuoret
ja hymyilevät laaksot, kaikki ne hänelle puhuivat kieltä, joka, samalla
kuin se oli outoa ja salaperäistä, valtavasti viehätti hänen mieltänsä
ja herätti hänessä aavistuksen siitä voimasta, joka kaikessa kätkettynä
vaikuttaa, johon verraten ihmisnero käy mitättömäksi kuin maassa
mateleva mato.

Eräänä päivänä oli Niilo aamusta varhain uutterasti häilynyt kirveineen
metsässä, kasken hakkuussa. Työ oli rivakkaasti edistynyt hänen
käsissään. Iltapuoleen hän hetkeksi jätti kirveensä puun juureen ja
istautui mättäälle levähtämään. Auringon säteet lämpimästi hyväilivät
hänen poskiaan, linnut oksilla virsiään virittelivät ja metsän
kukkaiset levittivät ympäristöön suloista tuoksuaan. Niilo kuunteli
puitten hiljaista suhinaa ja tuulen hengähdystä lehdikossa. Hänestä
tuntui ikäänkuin olisi hän käyskennellyt kaukaisilla mailla, vallan
oudossa tienoossa, kunnes hän viimein saapui korkealle vuorelle, jonka
alla, eteläänpäin, uhkea kivilinna näkyi. Kuusi kultaista ikkunata
välkkyi linnan jokaisella seinällä ja ympärillä kukoisti metsä upeassa
rikkaudessa. Niilo astui linnaa kohden. Portti oli auki ja hän meni
sisään. Kuinka ihmeellisen ihanata täällä olikaan! Seinät loistivat
kullalta ja suojissa oli katetuita pöytiä, joissa oli kultaisia
astioita täynnä simaa, mansikoita, mesimarjoja, pähkinöitä ja
kaikenlaisia hedelmiä. »Varmaankin olen nyt Metsolan kartanossa»,
arveli Niilo, ja kulki uteliaana suojasta suojaan. Viimein hän saapui
suureen saliin, jossa Mielikki, Tapion ihana puoliso, kehräsi kultaista
lankaa, ja lapset leikkiä löivät ilosammaleisella lattialla. Mielikki
oli juhlapuvussaan. Hänen kaulansa oli koristettu kauniilla helmillä,
käsivartensa kultaisilla rannerenkailla, sormensa kultasormuksilla ja
hivuksensa palmikoittu kultaisilla suortuvilla. Jaloissa oli hänellä
siniset sukat ja kengät, kiinnitetyt punaisilla pauloilla.

Tämä lienee ollut linnan juhlasali, sillä sen vertaista komeudessa ei
toista ollut. Siellä ihanimmat kukkaset kukoistivat, siellä tuhannet
linnut visertelivät, ja kaikki, sekä kukkaset että linnut, puhuivat
kieltä, jota Niilokin hyvin ymmärsi. Monta vanhaa tuttavata näki hän
tässä loistavassa parvessa. Eikö tuo hohtava ruusu ollut juuri sama,
joka kukoisti Katrin ikkunalla ja tuo vaalea vanamo, eikö ollut se
hänen vanha ystävänsä kotoisesta metsästä? Tuon surumielisen orvon-
kukan, samoin kuin sen rinnalla kukoistavan lemmikin oli hän varmaan
myöskin ennen nähnyt. Linnuista tunsi hän leivon, pääskyn, peipposen
ynnä monta muuta.

--Mistä olet, nuorukainen? kysyi häneltä Mielikki.

--Suomesta olen, vastasi Niilo.

Kukkasten ja lintujen välillä nousi vilkas keskustelu.

--Suomesta, hän on Suomesta, pakisivat he toisilleen ja ruusunen
vienolla äänellä jatkoi:

--Maassasi olen ollut, nuorukainen. Siellä keväisen auringon suutelo
mun eloon herätti, siellä taivaan kaste mua illoin tervehteli ja
kesäinen, lämmin sade voimiani virkistytti. Muistanpa, kun kerran
heiluin Suomen immen kultaisissa kiharoissa; ja vaikka kauneuden
ruhtinattareksi mua sanotaan, himmeni kuitenkin kauneuteni hänen
suloutensa rinnalla. Otsallaan asui liljan puhtaus, silmistään loisti
muistikukan hempeys ja poskiensa hohde oli ihana kuin iltarusko
taivaalla. Hänen purppurahuuliltaan vaan yleviä ajatuksia sanojen
muodossa valui ulos maailmaan. Näinpä nuorukaisen, jonka kirkkaat
silmäykset impeäni seurasivat. »Oi ihana neiti», saneli nuorukainen,
»sinä olet mun sydämmeni valloittanut: sano, miten voisin sun
rakkautesi voittaa?» Ja neiti vastasi: »todistakoon elämäsi, että
kalliimpana minua, kalliimpana kaikkea, pidät synnyinmaasi ja taivaan:
palvele uskollisesti totuutta ja isäisi maata, ja mun rakkauteni hellä
on ijäti oleva sun omasi.» Säihkyvin silmin lupasi nuorukainen tämän
ehdon täyttää ja lemmen taivas kuvautui impeni ihanassa muodossa.

Näin puhui ruusunen; mutta hänen vaiettuaan korotti peipponen äänensä
ja viserteli:

»Kallis on mulle tuhatjärvinen Suomi, jossa synnyin, kasvoin. Siellä
aamuauringon herätessä virsiäni virittelin, siellä tyyneenä kesäiltana
ystäväni löysin. Istuin kerran tuuhean koivun oksalla ja sen koivun
juurella lepäsi jäntevä nuorukainen. Hän silmäili edessään aukenevaa
kivistä ja kaitaista tienpolkua. Huomasin silloin ilkeän noidan, joka
pukeutui ihanan naisen haamuun ja, kantaen kädessään kultaista pikaria,
täynnä heloittavaa nestettä, lähestyi hän hymyhuulin viatonta
nuorukaista. »Kaunis nuorukainen», puhui hän viettelevällä äänellä,
»tule mun seuraani! Yltäkyllältä tarjoan sulle iloa ja elämän
nautintoa. Kostuta huuliasi tällä virvoittavalla nesteellä ja veri
sukkelammin virtaa sun suonissasi, suloiset tunteet täyttävät sydämmesi
ja sinä saavutat verrattoman autuuden jo täällä maan päällä.»
Nuorukainen katseli naista, ihmetteli hänen ihanuuttaan ja kuunteli
hänen hurmaavaa puhettaan. Sydämmeni vapisi ja minä varoittelin häntä
tuskallisella äänellä, vaan en tiedä, lieneekö hän kieltäni ymmärtänyt.
Hetken kuluttua hän kuitenkin käänsi silmänsä jälleen kaitaiseen
polkuun ja saneli naiselle: »En joudu seuraasi, ihana nainen, sillä
katso, tuolle polulle on minun rientäminen, siellä helmi on
etsittävänä, jonka nimi on Suomen onni.» »Elä hulluttele, nuorukainen»,
puhui nainen, »jätä se toimi muiden huostaan, sillä sitä helmeä et
kuitenkaan voi löytää; suotta vaan kuluttaisit ihanan elämäsi tuskissa
ja vaivoissa. Tuolla polulla sä kompastut teräviin kiviin,
orjantappurat ja ohdakkeet sun jalkasi haavoittavat ja risut piirtävät
verisiin naarmuihin sun kauniit kasvosi. Heitä tyhjät tuumat ja tule
mun seuraani! Katso, ruusut ja kukkaset heloittavat sillä tiellä, jolle
sua saatan.» Mutta nuorukainen katsoi vakaasti naiseen ja vastasi
jyrkällä äänellä: »Luovu minusta, viekas nainen; sillä huomaanpa jo
valheen huulillasi asuvan.» Näin sanottuaan, nousi hän ylös ja astui
kaitaista polkua kohden. Samassa ilmestyi tälle polulle impi, suloinen
kuin metsän vaalea vanamo, nuori ja raitis kuin keväinen kukka. Tämä
impi oli Suometar. Hän loi kirkkaat silmänsä nuorukaiseen ja toivon
säde välkkyi niissä, kun hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle, lausui:
»elä epäile jalo nuorukainen, vaan ole uskollinen ja vakaa, niin
jalkasi ei horjahda eikä voimasi uuvu!» Ja Suomettaren turvissa astui
nuorukainen urheasti katalata polkua. Mutta noita-akka vihan vimmassa
viritti joutsensa ja tähtäsi heidän jälkeensä, vaan myrkylliset nuolet
eivät enää nuorukaista saavuttaneet. Silloin minä riemuitsin ja
sävelsin ilovirren, enkä muistanut sinä yönä levollekaan mennä.»

Kaikki, sekä kukkaset että linnut, yhtyivät nyt peipposen viserrykseen
ja lauloivat: »Eläköön ja vaurastukoon ihana Suomi! Sen jalo luonto
herättäköön eloon jaloja tunteita ihmisten povissa!»------

Kokonainen kukkais-sade putosi äkkiä Niilon kasvoille. Hän aukasi
silmänsä ja kavahti ylös, eikä tiennyt vielä oliko hän nukahtanut
taikka oliko hän todellakin ollut Tapiolassa. Mutta kaksi pientä kättä
laskettiin takaapäin hänen silmilleen ja tuttu ääni kuiskasi:

--Arvaa, Niilo, ken sun herätti!

--Eihän tuo liene vaikea arvata, lausui Niilo, samalla kun tarttui
kiinni noihin käsiin ja veti niiden omistajan rinnalleen istumaan.

--Hiljaa mies, torui Katri, luuletko minulla olevan aikaa täällä
joutilaana oleskelemaan.

--Mihinkäs sinulla on kiire?

--Täytyy mennä lehmiä hakemaan. Isä käski vaan sanomaan sinulle, että
meidän tänä iltana olisi mentävä nuotalle.

--Sitä olen minäkin vähän arvellut. Tulethan sinä minun venheeseni?

--Ei ole tietoa. Olethan käynyt niin vakaaksi ja totiseksi, että sua
vähitellen rupee ihminen pelkäämään.

--Katri!

--Niilo!

--Tuo oli sinulta leikkiä vaan.

--Ei ollutkaan se leikkiä, vaan aivan täyttä totta. Mutta elä viivytä
minua, kun on muutenkin kiire. Hyvästi nyt! Tule hyvissä ajoin!

--Hyvästi Katri! Kyllä tulen!

Katri katosi puiden ja pensaiden taakse ja kohta sen jälkeen kuuli
Niilo hänen heleän äänensä kaikuvan metsässä.

--Ptrui lehmäni, ptrui piikani, ptrui Mansikki, ptrui Mustikki, ptru--
ptru--u u--ui! Ptrui kotiin, ptrui syömään, ptrui juomaan, ptru--ptru--
u--u--ui.

Lehmän kello kuului loitompaa ja Katri meni siihen suuntaan, vähän
väliä kutsumushuudollaan lehmiä houkutellen. Nämä pian tulivatkin häntä
vastaan, kellokki edessä, muut jälessä. Mansikki, joka kelloa kantoi
kaulassaan, oli Katrin nimikko. Sitä hän ensimmäiseksi silitteli ja
taputteli, siitä hän myöskin ensimmäiseksi koivun vihdakkeella kaikki
kärpäset pakosalle ajoi. Hänen tätä tehdessään, käänsi lehmä hitaasti
päätänsä, katsoi suurilla tummilla silmillään vakaasti nuoreen
hoitajaansa ja sanoi »möö--öh», joka sen kielellä tarkoitti samaa kuin
»suuri kiitos!»

Nuotta oli jo vedetty, raskas työ oli päättynyt ja saalis, suuri joukko
kiiltäviä, pieniä muikkuja, oli veneen pohjalla. Niilo ja Katri olivat
kahden toisessa veneessä; toisessa taas oli Katrin isä erään
palvelustytön kanssa. Paluumatkalla tahtoi Katri soutaa, pysyäkseen
lämpöisenä, sillä hän oli nuottaa tarpoessaan kastunut. Niilo
asettautui sentähden perään.

Yö oli jo tullut. Se oli noita juhlallisia, lumoavia kuutamo-öitä
Elokuun loppupuolella. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei
hiiskahdustakaan kuulunut, ei läheltä eikä loittoa, muuta kuin airojen
tahdinmukainen kolke. Saarissa ja niemekkeissä ei pienin liikahdus, ei
lehdenkään väräys häirinnyt metsän asujainten rauhallista yöunta.
Tummansinisellä taivaalla kumotti ystävällinen täysikuu, ja muutamia
keveitä, valkoisia pilven hattaroita uiskenteli verkalleen yläilmoissa.
Niiden välistä näkyi ääretön avaruus, jonka synkeyttä tuikkivat tähdet
vaan vähäisen valaisivat. Mutta järvi välkkyi niin kirkkaana
hopeanhohtavassa valossa--olipa aivan kuin jonkun Vellamon neitosen
hääjuhlaa olisi tuolla alhaalla, Ahtolan kartanossa vietetty. Suloiset
tunteet täyttivät Niilon sydämmen, kun hän tätä suurta ja ylevää
ihanuutta katseli. Mutta tavallisuuden mukaan kätki hän ne omaan
poveensa eikä ainoallakaan sanalla niitä ilmituonut. Katria hänen
puhumattomuutensa harmitti ja hän päätti pienellä kiusanteolla kostaa
sulholleen tuon luulotellun kylmäkiskoisuuden. Ei Katri vielä
täydelleen tuntenut sen sydämmen jaloutta ja lemmen-syvyyttä, jonka hän
oli omakseen saanut. Käsittäneekö hän sen, ennenkuin se liian myöhäistä
on?

Katri taukosi hetkeksi soutamasta, pyyhki hiukset silmiltään huivin
alle, jonka solmua hän veti tiukempaan, korjasi vähän tuhtoa, ja--niin,
nyt oli kostontuuma valmis!

--Kuule Niilo!

--Kyllä kuulen.

--En vielä heti aijokaan mennä vihille kanssasi.

--Kuinka niin? Olethan jo luvannut Köyrin aikaan tulla pappilaan.

--Vaikka olen luvannut; mutta en tule sittekään.

--No mikä ihme sinun nyt on päähäsi pistänyt?

--Se vaan, ett'ei minua haluta vielä mennä miehelään.

--Et sitä tähän asti ole vastaan pannut.

--Mutta nyt panen. Enhän tietäisi nuorena olleenikaan, jos
kahdeksantoista vuotiaana jo naimiseen menisin.

--Eihän sinun siltä tarvitse vanhaksi tulla--ole sinä vaan ijäti yhtä
iloinen ja hilpeä luonnoltasi, kuin nytkin olet.

Niilo antoi Katrille lämpimän silmäyksen, mutta Katri päätti nyt
vuorostaan olla muka jäykkä.

--Kyllä on hyvä sanoa »ole», vastasi hän, mutta etkö luule minun
näkeväni, kuinka kaikki naiset kuihtuvat ja vanhentuvat heti, kun
naimisiin joutuvat. Tottapa ei heillä silloin mahda olla varsin hyvä
oltava.

--Niin--lienet siinä osaksi oikeassakin; vakuutusta vastaan puhuisin,
jos toista väittäisin. Varmaankin mahtanee naimisessa olevalla naisella
olla paljoa enemmän huolta ja kärsimystä kuin naimattomalla, niinkuin
hänellä myöskin on suuremmat ja vaikeammat velvollisuudet täytettävänä.
Mutta koska Jumala sen kerran niin on säätänyt, niin luulen myöskin,
että hän ne voi hyvin kestää, jos häneltä vaan ei tahtoa puutu. Ja
varmasti luotan siihen, että siunaus aina tulee olemaan sitä suurempi,
kuta raskaampi ja vaikeampi tehtävämme on ollut.

--Miten lienee tulevaisessa maailmassa, mutta ei se tässä elämässä
kumminkaan aina niin ole.

--Kyllä se totuus paikkansa pitää jo tässäkin elämässä. Ken ensin
rehellisesti kärsii työn kirouksen, joka juuri on vaiva ja rasitus, hän
saa myös tuntea työn siunauksen, joka, lukuunottamatta aineellista
hyötyä, on tunnon rauha ja kaikkien hyvien avujen kehittyminen.

--Tuota en ymmärrä.

--Etkö ymmärrä? Otetaan esimerkiksi kaksi miestä, jotka kumpikin ovat
saaneet periä yhtä hyvät tilat. Toinen heistä tekee kovasti työtä
talonsa päälle ja saa tietysti monta vuotta kestää ruumiillista vaivaa
ja rasitusta, ennenkuin mitään hedelmiä työstään näkee. Mutta siinä
säilyttää hän mielensä virkeänä ja puhtaana, tottuu säästäväisyyteen,
ahkeruuteen ja raittiuteen, ja saavuttaa sisällisen rauhan ja
tyytyväisyyden. Toinen taas ei huoli voimiaan uuvuttaa työn teolla,
vaan viettää aikaansa ilossa ja hupaisuudessa. Siinä hänelle kasvaa
nautintohimo senlainen, ett'ei hän siitä ikänä omin voimin vapaaksi
pääse. Hän tulee viimein työhön kykenemättömäksi, ruumiilliset ja
hengelliset voimat tylsistyvät ja yltyneet himot eivät anna hänelle
hetkeksikään lepoa. Siihen tulevat lisäksi tunnon vaivat ja köyhyys,
sillä tietysti hän piankin talonsa menettää, kuin sitä vastaan
edellisen talo yhä hyötyy ja voimistuu.

--Nyt ymmärrän, mitä tarkoitit työn kirouksella ja työn siunauksella.
Mutta--Katri muisti, ett'ei hän vielä ollut kostonsa perille päässyt--
mutta enhän minä siltä aijo laiskana virua, vaikka en vielä halua
naimiseen mennä.

--Siinä kohden, rakas Katri, saat tehdä juuri mielesi mukaan. Kyllä
sinua odotan niinkauvan, kuin vaan tahdot; toivossa on hyvä elää.

Katri veti niin kiivaasti airoilla, että toinen luiskahti vedestä ja
kasteli Niilon.

--Enkö millään saa tuota tyyneyttä häirityksi, arveli hän itsekseen.

--Mutta elä paheksi, sanoi hän, hetken mietittyään, elä paheksi, jos
sillä välin sattuisin saamaan jonkun mieluisemman ja silloin sinut
heitän.

--Katri, miksi puhut noin kevytmielisesti?--Nyt oli Niilon ääni
tavallista kiivaampi.

--Ahaa, ajatteli Katri, hyvä juttu! Mutta kovaa sanoi hän:

--Niin, näet ajattelin vaan------

--Mitä ajattelit?

--Ajattelin vaan----, no hyvänen aika, pitäisikö sinulle kaikki
ajatuksensakin ilmoittaa?

--Katri, mihinkä luottaisin maailmassa, ellen sinuun?

Niilon ääni hiukan vapisi. Katri käänsi päänsä järvelle päin, sillä hän
oli niin hyvillään, ettei tahtonut voida nauramatta olla. Ei hän
kuitenkaan enää hennonnut Niiloa kiusata. Mutta kun hän hetken kuluttua
jälleen katsoi Niiloon, näyttivät tämän kasvot hänestä niin kummallisen
kalpeilta.

--Niilo, sinulla varmaankin on kylmä, lausui Katri, ota minun
sarkanuttuni hartioillesi, soutaessa pysyn kyllä lämpöisenä sitäkin
paitse.

--Kiitoksia, mutta pidä se vaan itse, eihän minulla kylmä ole.

--Eikö ole? Vapiseehan äänesi ja kasvosi ovat kalpeat kuin kuolleen.

--Sinusta vaan näyttää siltä näin kuuvalossa. Jos jaksat, niin souda
vähän paremmin, että päästään pois.

--Kyllä.

Katri olikin tähän saakka soutanut niin huonosti, että toinen vene jo
aikoja sitten oli heidät jättänyt. Mutta nyt hän veti sitä kiivaammin,
ja matka kului joutuisasti. Kohta he jo kääntyivät Koivuniemen ympäri
ja tulivat Rauhalahden salmeen. Musta varjo teki salmen synkeäksi ja
Katri katsoi kammoksuen sivulle, pimeään metsään.

--Kuulitko? kysäsi hän äkkiä, tuolla koivukossa risahti.

--Lienee ollut lintu tai muu elävä, jonka yöunta häiritsimme.

Tuskin oli Niilo tämän saanut sanotuksi, ennenkuin noin nyrkin kokoinen
kivi tuli metsästä ja lensi hänen päänsä ohitse. Katri huudahti
säikähdyksestä ja hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta Niilo koki häntä
rauhoittaa ja päätti jonkun satunnaisesti viskanneen kiven. Mielessään
hän kuitenkin toista ajatteli.



IV.

Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Vinhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeistä
kuolintanssia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.

Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niilon, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa toden perään ollutkaan estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan oli
sillä tahtonut häntä kiusata. Vieläkin Katri hymyili muistellessaan,
kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo levottomaksi. »Kyllä
hän minusta sentään pitää», ajatteli hän ja tunsi itsensä niin
sanomattoman onnelliseksi.

Nyt kuului jalan kopse porstuasta,--ovi aukeni ja sisään astui
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.

--Hyvää iltaa, Katri! sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.

Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.

--Terveisiä kaupungista! lausui taaskin Yrjö, tiedätkö, mitä sinulle
sieltä toin tuomisiksi? Hän veti taskustaan esiin kauniin, mustan
silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.

Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkkanut mitään.

--Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun, sanoi Yrjö.------Katri----
yhden ainoan vaan, lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla äänellä, kun
Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä.--Katri, rakas Katri,
anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!

Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengähdyksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen, ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia
suuteloita.

Samassa kamala ääni, aivan kuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalpeat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.

--Mikä se oli? huusi Katri kauhistuen.

--Se oli vaan tuuli, joka vinkuu nurkissa--Katri, mitä tyhjää
pelästyt?----Elä katso noin kamalasti Katri------Katri, miksi kalpenet
suotta?

Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.

--Sinä olet kehno mies, Yrjö, lausui hän vihaisesti. Niilo ei koskaan
olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä minulle.

--Mutta minäpä rakastan sinua, Katri--rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.

Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja ääni oli
lähes tukahtunut rajuista himoista.

--Mene pois, kelvoton, lausui Katri, mene ja vie huivisi ja kaikki, en
tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.

Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.

Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa, mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä häntä ei oltu nähty,
enemmän kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle
jonkun onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana
turhanpäin kuleksia ja viipyä kotoa poissa. Katrin sanottiin
säikähdyksestä makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetönnä näitä
uutisia ja pani tupakkaa piippuun. Käsi toki hieman vapisi, mutta sitä
ei kukaan huomannut.

       *       *       *       *       *

Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa kuumetaudissa huonona, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätön ja toivoton, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä--ei
siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja elämän
riemusta.

Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta--Yrjö sai vahvat liittolaiset
Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran luvannut
antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään kuuluisi
takaisin. Hän lupasi--sillä hän luuli silloin jo makaavansa rauhassa
turpeen alla. »Elämäni lanka katkeaa», ajatteli hän, »kun viimeinen
toivon kipinä Niilostani sammuu». Mutta Yrjö riemuitsi sydämmessään,
sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.

Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat,--mutta Niilo ei takaisin tullut.
Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin ja
puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä syys
oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta, jolloin
Niilo katosi. Ei Katrin sydämmen salaisimmassakaan sopukassa enään
ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää odottanut.

Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjoili kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja--hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
likiseudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär
kadehti tuota suloista ja kalpeata morsianta, ja päätti hänen
varmaankin noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän
sydämmen.



V.

Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella korskalla
ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani satamarkkaset
liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa seisovan kapakan
ääressä sillä välin, kun hän itse sisällä löi korttia ja joi vuoroin
viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo kahdeksan
vuoden sisään oli tyyten hävittänyt suuren rikkautensa. Katri istui
kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja rukoili,--mutta
turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa sisällistä taloutta,
mutta mahdotonta oli hänen torjua köyhyyttä, kun miehensä vaan hävitti,
sen kuin ennätti.

Oli myöhäinen ilta Heinäkuun loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies,
silmät tumman siniset, parta ruskea, kasvot päivettyneet. Olentonsa
herätti kunnioitusta ja luottamusta ja isäntä, joka sitä paitse kohta
huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi, kiiruhti kohteliaasti
riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei talliin yöksi. Sillä
välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa heti pyysi
valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän jätti pienen
matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui sikeään uneen.

Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeasti takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan lähellä
ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja viskasivat
hänet hervattomana lattiaan. Vavisten käänsi rosvo harmaat kasvonsa
vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla kumpaisenkin
huulilta.

--Yrjö!

--Niilo!

Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.

--Onneton, näinkö sinut jälleen tapaan? puhkesi viimein Niilo puhumaan.

Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.

--Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?

Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.

--Mitä kysyt, sanoi hän, mene häntä katsomaan, viimeistä yötä viettää
hän Koivistossa.

--Mitä tarkoitat?

--Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.

--Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydestä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.

--Haa, sinä konna! mutisi Yrjö, tulitko tänne Katria lohduttamaan?
Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten käsiin ja
ryöstät sitten minulta vaimoni. Mutt' Jumal' aut'--sitä ennen olet sinä
laudoissa ja minä raudoissa------

Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitteli puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.

--Kelvoton, mikä oletkin, lausui hän. Vaimosi luo todella lähdenkin
heti, mutta sinut vien sinne mukanani.

Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän muisti tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto olivat juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaset tien
ohessa kallistivat päätään, ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa
oli kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa,
rakennukset rappiolta,--joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota.
Eräässä pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet.
Kolme lasta makasi lattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana
vuoteella, jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa
käänsi hän kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden
ja silmänsä jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.

--Niilo! kuiskasivat hänen värisevät huulensa, Niilo, mun Niiloni!
riemuitsi hänen sydämmensä, ja pitkästä unesta heräsivät valtavat,
autuaalliset tunteet. Sydämmen kuihtuneet kukkaset saivat kauvan
kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen. Unhotetut
olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki kurjuus
ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan tiesi ja
tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja rajuinen
riemu täytti hänen sydämmensä.

Ja Niilo?

Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: »sinä, kurja, olet hänet noin onnettomaksi
tehnyt!»

Niilo läheni polvillaan olevaa vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.

--Katri, mun armas ystäväni, lausui hän, sydämmeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun auttaa? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi laillisen eron
kunnottomasta miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi
tarvitse kurjuutta nähdä.

Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
johdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetönnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta hän,
joka sydämmet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja--voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkain silmin hän
katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä, joka
yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana. Viimeiseksi hän
katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.

--En hylkää puolisoani, Niilo, kuului päätös hänen huuliltaan.--Mitä
jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.

Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

--Jumala siunatkoon sinua, Katri, nyyhkytti hän, ei taivaan enkeli voi
olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?

--En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.

--Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!

--Amen! kuiskasi Katri.

Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.

--Päivä koittaa! lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamuilma virtasi sisään.

Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätessään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut
visertelivät ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja
liverteli korkeudessa riemuisen aamuvirren.

Katrin silmissä välkkyi kyynel.--ei enää murheen eikä huolien tuottama,
vaan ilon ja kiitollisuuden.

       *       *       *       *       *

Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmaantuu.

["Päijänne" 1878, n:ot 42, 44, 46, 48. Novelleja ja kertomuksia I.
Novelleja I.]



VANHAN TAATON TARINOITA.



I. PIKKU HEIKIN MERKILLINEN MATKA.

Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset
silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat,
jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika,
tuo pikku Heikki.

Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan
kappaleesta. Tulipa siitä oikein komea laiva, jonka vertaa tuskin
löytyikään;--»ei ainakaan näillä seuduilla», arveli Heikki. Sisusta
tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ettei siinä
silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle
laivaa pystytti suuren mastopuun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen
valkoisen tuohen palasen lipuksi.

Kas nyt oli laiva valmis!

»Loiskis, loiskis», pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki
laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle
ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä
nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata
selkää kohden.

Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja
katui, ettei hän itsekin lähtenyt matkaan. »Voi kuitenkin», huokasi
hän, »nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä
olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan
rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!»

Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun
ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena
kaukana laineiden harjalla.

Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa
hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi,
lehdikossa lauloivat linnut: »tiirili, tirili, tirili tii--ii--», ja
»loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis», puhelivat järven laineet
keskenään.

Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään
ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja
rinnalla riippui pitkä ruohoinen parta.

Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.

»Kuka sinä olet?» kysyi hän viimein.

»Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija», vastasi ukko ja
hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina
kovalla tuulella.

»Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun
nousevan?» kysyi taaskin Heikki.

    "Tuolla Ahtola asuvi,
    Ve'en isäntä venyvi,
    Nenässä utuisen niemen,
    Päässä saaren terhenisen,
    Lohisessa louhikossa,
    Kalaisessa kartanossa,
    Alla aaltojen syvien,
    Päällä mustien mutien."

Näin saneli Ahti-kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen
puhettaan.

»Etkös, armollinen kuningas», rukoili hän, »etkö veisi minuakin
näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos
mailmaan.»

»Ellet pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin
tule tänne käsivarrelleni!» vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi
Heikki määrätylle paikalleen.

Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä
vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään
ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota
pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä,
niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän
seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia,
jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa
järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla;
välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän
ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös,
pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään.
Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät
Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen
taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti
istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki
hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka
lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.

Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan
alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla
käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona;
sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä
vaahtoeli vesi heidän edessään.

Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata,
viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun
verhosta.

»Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon», arveli Heikki.

Eikä hän väärin arvannutkaan.

Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä
sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast'aikaa suorivat
pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden
pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän,
pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa
veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.

»Terve Ahti! terve kuningas!» kaikui täältä jo kauas matkaseurueellemme
vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti
sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät
poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan
käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein
silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja
lähestyi häntä avoimin sylin.

»Tule luokseni, poikanen», puhui hän, »tule luokseni, että saan sinut
sulkea ruokoista rintaani kohden.»

Mutta kuningas esti häntä siitä.

»En anna, Vellamo, poikasta sinulle», sanoi hän, »sillä et varmaankaan
hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin
näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.»

Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle,
joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja
irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli
näkyviin.

Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä
kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa
toisistaan eroitettuina.

»Katso täällä», puhui Ahti Heikille, »tuon paksun paaen kainalossa on
hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa
taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni
huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat
Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa
soittaessaan.»

»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa
kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään.

»Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo-
kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.»

Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa
niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa
liikkuivat.

Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät,
rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä
kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle»
jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta
Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan
tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo,--ilo, josta
surumielinen halajaminen hehkui.

Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeenä
kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon
kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän
oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen asti ja vyöllä
riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.

Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon
kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään
matkaa jatkamaan.

Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä, ja puhutteli häntä
lempeästi.

»Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme, ennenkuin lähdet,
poikaseni», sanoi hän, »sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni.
Silmäele ympärillesi ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää
omasi oleman.»

Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja
muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan
senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen
silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta,
jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän
unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:

»Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!»

Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä, joka haaralta
kuului tyytymätön napiseminen.

»Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme», sanoivat he; »vaan sitä et
kuitenkaan salline, armas emäntä!»

Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja
silmäili mieli-suosiolla Heikkiä.

»Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!» kertoi väki uudestaankin
ympäröiden Vellamoa.

Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:

»Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.»

»Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi antivaimoksi», lisäsi pikku
mies.

Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan
Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen
kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää
miettiväisyyttä.

»Kantele on poikasen oma», vastasi hän viimein, »mutta hän saakoon sen
vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä
salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän
säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata
taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja
poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.»

Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa
kauas pois.

Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan
jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.

»Maltas», sanoi hän, »enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre-
aittani komeutta».

»Sitä emme nyt joudu ihailemaan», vastasi Ahti; »sillä yö on pitkälle
joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee leposijaltaan».

Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa
ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon
neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.

Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti
kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen
alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää
mannermaata kohden.

Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo
rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti
laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas
meren syvyyteen ja--katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla.
Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas,
toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki
siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun
hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna-
laivansa.

»Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!» huusi Heikki iloisena
ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.

Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli,
vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja
koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ... vaipui ...
vaipui...

       *       *       *       *       *

»Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso kuinka märkänä jo
olet sateesta!»

Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi
silmänsä ja--oi ilmainen ihme--hän makasi todellakin kotoisella
rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli
alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin
oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä
Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!

»Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta», kiirehti häntä äiti vieläkin
ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.

Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi
merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti
puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti
suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti
hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan
nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.

Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli
Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän
oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja
piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.

Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä
äidiltäsi,--ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän,
kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.

["Päijänne" 1879, n:ot 48, 49.]



II. PELLERVOINEN.


Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää.
Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ
oli hänelle iloista huvitusta vaan.

Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan
toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori
neitonen metsään ja istautui puun kannolle likelle nuorukaista. Kauan
silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan
juureen.

»Väkevä olet, nuorukainen», puhkesi neitonen viimein puhumaan, »mutta
tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi».

»Kukahan tuo olisi?» kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.

»Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää
tahdot», vastasi neito.

»Sinäkö?» kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensi
kerran loi silmänsä tyttöön.

»Epäiletkö?»

»Hm ... tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan»,
arveli Sampsa poika.

»No tuopa kumma olisi», huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin.
Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata
koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin
voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä
kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.

»Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi», pilkkasi häntä Pellervoinen.

Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi,
koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas
mättäälle.

Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu
kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.

»Anna minulle tuo kirveesi», rukoili hän, »minä sinulle siivet annan,
joilla lentää voit».

»En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat», vastasi Pellervoinen.

»Jaloillasipa et voi ilmassa lentää», väitti Tuulen tytär, »et voi
käydä auringossa, etkä kuussa, etkä tähtitarhassa taivaan alla».

»Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.»

Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.

»Vaihda pois», virkkoi hän, »minä Turjan tytin, hallahelman, karkoitan
takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.»

Pellervoinen jo myöntyi.

»Olkoon menneeksi!» lausui hän. »Saattaisi sinusta joskus olla apuakin,
vaikka väliin olet kovin unelias.»

Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä
vastaan.

Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen
kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi-
konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua
poispäin--ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.

Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille
viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja
vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman
käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä;
ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus-
virttään.

Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.

»Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?» kuului ääni hänen takanaan.

Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.

»Sinäkö se olet, Maan emo?» kysyi hän--»Oi kuules! Tuosta mulle pitkät
tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno
hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla
vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki
turmelee.»

»Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä
hallahelman jalat poikki», neuvoi Maan emo.

»Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa», valitti
Pellervoinen, »siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja,--miekkoja, joita
ainoastaan ilman ihanat impyet omivat».

»Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on
linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania
impiä puhuttelemaan.»

»Siivet--niin tottakin.» Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen.
Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös
ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen.
Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena
sinisellä taivaalla.

Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. »Kuinka
raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa», ajatteli
hän, »ja täällä kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!» Vielä
kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina
kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli
päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti
kaikki, ikään kuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.

Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin
pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset
kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti
hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos
nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän
lensi alemma,--sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä
ja takana, joka haaralla oli sumua ja yhä sumua. Jo pellon poika
suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi
sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä
paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihanvimmassa
ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus
jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi
nyt neidon, joka parast'aikaa seuloi usvaa ilmaan.

»Malta sinä, Terhenitär», lausui Pellervoinen, »luuletko minua usvalla
peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ettei ole minulla asetta mukanani.»

Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.

»Suotta taistelisit mun kanssani», lausui Terhenitär, »sillä jos
oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä
kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna
minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän
sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.»

Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo
olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja
sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.

»Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin, kun huomaat hänen
aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.»

Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti
koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni
laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan
muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen
ympärillä.

Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa, ennenkuin
hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka
tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät
loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista
miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon
poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai
Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen
otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja
liitämään.

Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa
avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan.
Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin,
jota Kuutar parast'aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi.
Ujostellen jäi Pellervoinen ovensuuhun ja toimitti sieltä asiansa
ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen
Pellervoisen puhetta nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten
kyynärpäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden.
Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja
hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:

»Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin,
sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys-
öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa
valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka
väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän
taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut
vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan
viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.»

Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli
vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin
mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:

»Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja
varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.»

Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä
edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio
yksinäisyys, jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki
tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne
ympäristössä, tai venyivät rusoreunaisten pilvein helmassa. Kaikki he
olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia
näöltään.

Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.

»Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären», arveli hän, ja
päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja
harjasi pellavia.

»Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, niissä Päivän ruhtinatar asustaa?»
kysyi hän neidolta.

»En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi»,
vastasi impi. »Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen
pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.»

Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven,
oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä
selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa
suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui
tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut
kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka
katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä
kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista
tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?

Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti
keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäeli oudoksuen nuorukaista.
Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja
työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi
viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa
ja työn turhaksi tekee.

Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista
auttamaan.

»Pellava-kuontaloni on suuri», lausui hän, »ne täytyy mun jättää tänne
Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään
siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo
Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun
Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.»

Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui
itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa.
Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat
pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan,
tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.

Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina
Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin,
kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein
Pohjolan pimeästä tuvasta, ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli
vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii
turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat
toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat
valveilla olemaan, ei hänen onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa,
sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät
hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.

["Päijänne" 1879, n:ot 50, 51.]



KUOLEVA LAPSI.


Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu
ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa
alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi
metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka
taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui ja ihmiset, luonnon
nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elon merkkiä missään. Lepoon oli
pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella
puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta
katsoen ulottui ylös aina taivaasen saakka.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut
metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi
loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa vuorien
suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti peltoja
syleilivät ja tuo vanha yksinäinen tupa Savilahden länteisellä rannalla
pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen kallelleen väänsivät.
Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona oli kaikki hiljaa, ja
niin oli sisällä myös.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt
enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan
tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat
ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut.
Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle
vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.
Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauvas kuin muisto
ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä
katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina
syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi. Eikä
tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi.

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä ilmestynyt
yhtä ainoata tähteä korkeudessa. Sysimusta pimeys peitti joka kohdan
sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan nurkat natisivat
ja seinät uhkasivat pudota alas. Kivut silloin yltyivät suuriksi, joka
hetki oli täynnä tuskaa ja kuitenkin hän kauheasti pelkäsi, että
huojuva tupa römähtäisi kumoon ja lopettaisi elämän heiltä kaikilta.
Vähän väliä ruskahtelivat seinät, jok'ainoan kerran veret sävähtivät
hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat kasvoivat. Hän odotti aamua
ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut olivat valloillaan ja poltteen
liekit riutunutta ruumista repivät. Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä
unta, hän yksin valvoi. Äiti välistä heräsi, muutti kuivia riepuja
hänen haavoihinsa ja kysyi, kuinka hänen laitansa oli.

--Kolottaa, hän kuiskasi.

--Voi, raukkain, voi.

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle. Sielläkin
kolotti; hän huokasi kipeästi.

--Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauvan viivytät apuasi?

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui uudelleen
ja unohti surunsa sen aikaa kuin unta kesti.

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät seljällään pimeätä, kuunteli tuulen
raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän oli niin
pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli kuivettunut,
ruskea nahka oli kurtussa kävertyneiden ja ohkaisten luiden päällä.
Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla, ennemmin
koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsan pohjassa kasvoivat
matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos. Alituisesti ne
vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman huoneessa.

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon ja siitä oli
tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse, oli
lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja tarvitse,
kyllä kuolema pian lopun tekee.

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet
kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti
istui vieressä päiväkaudet--muutti kuivia riepuja tavan takaa ja
huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten
vähitellen kyyneleet loppuivat.

Nyt hän huokasi vaan, raskaita ja kipeitä huokauksia, jotka tulivat
sydämen pohjalta, syvältä.

--Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala. Kuinka kauvan--?

He olivat köyhiä. Isä vaivaloinen ja kykenemätön, toisen päivän kun oli
työssä, toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun juuri pystynytkään
kuin puunhakkuusen metsässä. Kun vanhin poika, Aatu, joka myöskin oli
vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat he yhteensä parhaimpina
päivinä kuusikymmentä penniä, mutta tavallisina vaan neljä- tai
viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen, kymmenvuotias, oli kivulias,
hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä,
Johanna ja Serafia, molemmat Eeviä nuoremmat, olivat terveitä ja
kukoistavia. Olivat punaposkiset ja kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka
vastuksen heistäkin pani, kun yhtämittaa kiristivät kakkua, jota usein
ei ollut heille käteen antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa
vaaterepaletta heille hankkia, vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla
säällä, etenkin kun heitä ei millään ehdolla saanut pysymään sängyssä
peitteiden alla. Kylmällä lattialla riehuivat, pistäyntyivätpä vielä
uloskin vähän väliä pelkällä paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten
sattui. Pakkanen heidät tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sitten
kun oli purrut ihon sekä siniseksi että punaiseksi.

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään ja
suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa. Lieneekö tuo
ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta vatsan pohjassa
vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys vaatinut höystettä.
Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä ei yksikään Eevin
luona käynyt. Varmaa vaan oli, että enemmän hän söi kuin muut lapset.

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät varat
riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt siten, että
ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat silloin mukanaan
milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin rieska- tai pullapalan.
Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo maistuivat, mutta seurauksena
oli, että hän oppi niitä kaipaamaan. Parempi hänelle ettei olisi
tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän niin
vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen
ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet kuin että se kaikki
mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märjäksi, mikä terveillä lihaa ja
verta lisäsi.

--Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee, sanoivat he sitten. Ei luulisi
hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.

--Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,
lausui äiti, mutta siinäpähän vaan elää yhtäkaikki.

--Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan.--
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,
kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä ja
monta kertaa päivässä, senvuoksi hän ei siihen enää jaksanut vastata.
Äiti sen teki hänen puolestaan.

--Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja
nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi ettei hän
uskalla olla kirkkomaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä on
niin paljon ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina
pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vaan puhuu taivaasta ja kuinka
siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, että milloin häntä tullaan
sinne hakemaan.

--Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kait
teillekin kauhean suureksi rasitukseksi.

--Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut.

--Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä ole
paljon muuta kuin luut ja nahka.

--Tässä kun saa istua päivät päätään ja katsella noita tuskia... Eikä
voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat
vaivaloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin edes
hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun
näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vaan surua, ei surun
lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin
loppuneen.

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä
äänellä he sitten jatkoivat vielä.

--Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin paljon
huolta ja ristiä kannettavaksi. Toinen taas pääsee helpommalla
maailmansa läpi.

--En tiedä. Mutta on sitä vaan minun osakseni tullut ihan tarpeeksi
asti.

--Vaikeahan on luojan töitä tutkia.--Kuka sitäkään osaa selittää, miksi
hän tuota lapsiraukkaa niin kovasti kurittaa.

--Minä aina pelkään että jos lienee meidän vanhempain syntein tähden.
Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka olemme sen
ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi itse vaikka
minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.

--Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu meille
kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.

--Ehkä niinkin.

--Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi
taivaassa sitä suurempaan iloon.

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella juuri
lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä
rauhoittaa.

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.
Mennessään he yhä päivittelivät vasta näkemäänsä surkeutta.

--Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa, sanoi Elviira, eräs nuori
vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan
jok'ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon. Niin
vajoo kuin kaivoon ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli antamatta.

Mutta kotiin tultua hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä vadillisen
pikku Eeville. Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta
yötä. Eevi oli hapiasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut
ruoka niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen
suuhunsa. Elviira seisoi kätkyen jalkopäassä ja katseli tyytyväisenä,
kuinka paljon hän jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin
tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän
senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos
hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista
sijaan.

Eevi oli nukkunut senjälestä sikeään uneen, jota kesti koko iltapäivän.
Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin vähän nukkui, ja
uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille. Nyt makasi hillaa ja
rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia, varoituksista huolimatta,
yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi, ettei hänessä ehkä henkeä
enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä ja kallisti korvaansa
sieramien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja hengitys tasainen niinkuin
nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä iltana keveämmällä mielellä
kuin ennen moneen aikaan.

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,
vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka
koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä
tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni kun
kerran oli karkoittunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin
saanut.

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit tähdet
taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat! Tuo
varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauvemmin kun
katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja muut
tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa jälkeen,
mutta sitten alkoivat kilvalla kiitää alas, ja yhä uusia ja uusia
sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut katsellakaan.
Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä hän jo muistikin
unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa. Itse hän oli yksi
heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki nuo lukemattomat
hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä kipua. Yhdessä
heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata laulua ja itsekin
ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu oli kerran puhunut
hänelle kirkon uruista, mutta ei ne varmaankaan mahtaneet niin
kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala itse ja katseli
heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän oli niin rakkaan
näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle. Jumala avasi sylinsä
ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos
olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli niin
keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...? Ylös ...
ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta
tähtein takana taivaan portit olivat selkiseljällään. Huikaisevaa valoa
sieltä virtasi alas ja valon keskeltä pienet enkelit ystävällisesti
hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.

--En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen luokseen
ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis soitto ja
valtavat, kauvas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä lauloivat:

--Halleluja, halleluja...!

       *       *       *       *       *

--Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin sai
kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat
tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli hymyssä.
Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta elonmerkkiä
ei enää huomannut.

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin
haavanlehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vaan.
Sitten taas löi, että haljeta oli.

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei
löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä juohtunut mieleen entisiä.
Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi että haljeta oli.

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi hän
oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eikä tuskasta kertoelleet
himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde otsalle laskeutui
kuutamon kirkkaassa valossa.

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle aina
taivaasen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä pohjalla
ja etäisen metsän latvoilla revontulten leimut soilehtivat. Hiljainen
ja kirkas oli yö...

[Kuopiossa 1887. "Savo-Karjala" 1888, n:ot 15, 16, 19, 20 ja 22.
Novelleja I.]



LAPSENPIIKA


--Nouse ylös, kah, Emmi, etkö sinä kuule, kun rouva soittaa. Emmi, voi,
voi tuota tyttöä, kuinka raskaasti nukkuu. Emmi, Emmi!

Viimeinkin sai Silja häneen hiukan henkeä. Emmi nousi istumaan, murisi
ja hieroi silmiään. Nukutti vielä kauheasti.

--Mitä nyt on kello?

--Viidettä käy.

Viidettä? Kolme tuntia hän oli maannut; puoli kaksi hän vasta oli
saanut astiat pyyhityksi, heillä kun edellisenä iltana oli ollut
vieraita, niinkuin useimmiten muulloinkin ja sitä ennen hän pari yötä
oli saanut valvoa Lillin tähden, kun rouva oli ollut häissä, eikä lapsi
tahtonut tyytyä sokerituttoon. Oliko kumma jos nukutti?

Hän oli vasta neljännellätoista. Ja hänen jalkojaan kolotti aina
aamusilla, että ensimmältä oli kovin vaikea niille astua. Silja, joka
makasi hänen kanssaan samassa sängyssä, sanoi sen olevan kasvamisen
takia. Niitä pitäisi kassata, arveli Silja, mutta Emmi pelkäsi
koskevan. Ja laihathan nuo olivat ilmankin, vieläkö niistä nyt sitten
verta otettaisiin. Nukkuessa niitä ei milloinkaan kolottanut; mutta
heti kun hän vaan oli päässyt valveille, ne alkoivat. Jos hän sitten
sai vielä nukkua jälleen, ne samassa taas herkesivät.

Nytkin hänen siinä vuoteella istuessaan niitä jomotti polvesta aina
kantapäähän saakka. Ja päätä painoi takaisin vuoteelle, painoi niin
raskaasti, että oli mahdotonta päästä ylös. Olisiko hän milloinkaan
maailmassa niin onnellinen että saisi yhtenäkään aamuna nukkua
tarpeeksi asti?

Emmi hiveli jalkojaan. Pää kallistui niin alas, että leuka kosketti
rintaan ja silmät menivät kiinni. Kädet jäivät liikkumattomiksi, hän
hengitti syvään ja harvaan. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän jo vaipui
takaisin tilalleen.

Kello kilisi uudelleen. Silja survasi häntä kyynäspäällä kylkeen.

--Kumma paikka, ettei pidä saaman tuota lunttua tottelemaan. Ylös
siitä.

Hän survasi vielä kerran terävällä kyynäspäällään ja se sattui niin
kipeästi rintaan että Emmiltä pääsi huuto.

--Mitäs sinua saa ajella kymmenen kertaa, ennenkuin nouset.

Emmi hoippuroitsi ylös; päätä huumasi, hän oli vähällä kaatua.

--Valele silmiäsi kylmällä vedellä, niin selviät paremmin, neuvoi
Silja.

Mutta Emmi ei joutunut sitä tekemään, sillä kellon ääni taaskin kuului.
Hän oli saanut hameet päälleen, silitti kahden käden hiuksiaan, hieroi
silmiä tuon tuostakin ja kiirehti sisään.

--Minä olen kolme kertaa soittanut, sanoi rouva.

Emmi ei puhunut mitään, otti vaan Lillin hänen vierestään syliinsä.

--Pane sille kuivaa ympärille ja vie kätkyeen; ei se kumminkaan enää
viereen nuku.

Rouva kääntyi toiselle kyljelleen ja ummisti silmänsä. Kätkyt oli
viereisessä huoneessa; sinne läksi nyt Emmi lapsen kanssa. Kiedottuaan
sen kuiviin kääreihin alkoi hän tuudittaa ja laulaa. Joku ajatus aina
välillä heräsi, ei suuri eikä mutkainen, vaikka sai se laulun
keskeytymään yhtäkaikki.

--Hs hss s. Aa aa aa a.--Nuku pois, lapseni, nuku. Tuutuu tupakkarulla.
Kuka sun käski tänne tulla--voi, herra, kuinka nukuttaa.--Tulin pitkin
Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Silja miekkonen vetää vielä
unta.--Tulin pitkin Turun tietä, Porin tietä pötköttelin.--Hs hss hss
s. Aa aa aa aa a--.

Lilli nukkui ja silloin kallistui Emmikin lattialle pitkäkseen kätkyen
viereen. Käsivarren pani päänsä alle ja ennen pitkää hän oli sikeässä
unessa. Ei tiennyt mitään, vaikka Lilli melkein samaa päätä heräsi,
hieroi nenäänsä ja katsoi kummastuen ympärilleen kun ei ketään ollut
hänen luonaan. Hän pyrki nousemaan, vaan ei jaksanut; siihen sijaan hän
pääsi syrjälleen ja sai päänsä kätkyen laidalle. Nyt hän älysi Emmin,
ihastui ja koetti jokeltaen tarttua häneen kiinni. Silloin kallistui
kätkyt. Hän vierähti alas ja löi otsansa kätkyen jalkaan.

Kipeä parkahdus sai äkkiä kaikki hereille.

--Jesus siunatkoon!

Emmi kävi kalman karvaiseksi, nähdessään lapsen lattialla vieressään.
Hän sieppasi sen syliinsä, hyssytteli, näytteli valkeata ja keikutteli
käsivarrellaan. Rouva kuuli, sitä hän koko ajan kauhulla ajatteli. Ja
hädissään hän unohti ottaa selkoa oliko lapseen sattunut, vai
säikähdyksestäkö se vaan itki.

Rouva aukaisi ovea. Emmi luuli pyörtyvänsä, koko maailma musteni hänen
silmissään.

--Mikä sille tuli?

--Ei mikään.

Emmi ei tiennyt, mitä hän vastasi. Vaistomaisesti hän töyttäsi ulos
sanoja, joista toivoi pelastusta, jos mahdollista.

--Mitä varten se noin itkee sitten? Kaiketi siihen jokin syy on?

Emmi koetti turhaan kaikkia keinoja saadakseen lasta rauhoitetuksi.

--Anna minulle, sanoi rouva. Voi lasta, oma kultani, mikä sinua vaivaa?
Herra jumala, mustelmahan sillä on otsassa.

Hän katsoi Emmiin, joka seisoi neuvottomana.

--Kuinka se on tullut, sano? Mykkäkö sinä olet?

--En minä tiedä

--Varmaan olet sen pudottanut. Ehkä kätkyestä?

Emmi vaikeni ja katsoi maahan.

--Niin, nyt et kykene enää kieltämään. Mikä kelvoton ja huolimaton
kapine sinä olet. Ensin pudotat lapsen ja sitten valehtelet vielä
lisäksi. Minua onnetonta, kun olen sinua ottanutkaan. Mutta nyt tiedät
myöskin, ettei sinua ensi vuonna täällä pidetä. Hanki itsellesi paikka
muualta, mistä saat. Minä vaan en sinusta huoli, vaikken ikinä piikaa
saisi... Tyst, kultani, tyst, mamman oma lapsi. Kyllä mamma hankkii
sinulle paremman hoitajan ensi vuonna, elä itke, elä.

Lilli taukosi, kun sai rinnan suuhunsa, ja vähän ajan päästä hän jo
hymyili tyytyväisenä, vaikka kyynelhelmet vielä silmissä välkkyivät.

--Niin, kultani, niin, joko sinä naurat mammalle? Oma lapseni, kuinka
kiltti se on. Tuommoinen ruma mustelma nyt on otsassa.

Lilli ei sen koommin itkenyt sinä päivänä, iloinen hän oli niinkuin
ennen, ehkä vielä hiukan iloisempikin. Nauroi Emmille, pisti sormen
hänen suuhunsa ja repi hänen tukkaansa. Emmi pyyhki hänen hienolla
kädellään poskiaan, sillä karpalon suuruiset vesihelmet niitä pitkin
päivää kastelivat. Ja kun hän muisti, ettei hän kuuden viikon päästä
enää saisi tuota pehmeätä, herttaista lasta sylissään pitää, eikä
ikkunasta, kun hän kurjana hylkiönä käveli katua siitä ohitse, niin
tätä kun hän ajatteli, taikka tunsi enemmän kuin ajatteli, silloin
ajoivat vesihelmet toisiaan niin nopeasti, että yhtyivät ja saivat
pienen lätäkön syntymään pöydälle.

--Katopa tuota, katopa tuota, sanoi hän Lillille, joka heti alkoikin
sitä kämmenellään leipoa.

Edellä puolen päivää tuli rouvalle vieraita, tohtorinna Vinter ja
rehtorska Sivén, hienoja ja yleviä molemmat, vaikkei sentään hetikään
niin hienoja kuin meidän rouva, sanoi Silja ja samoin arveli Emmikin
itsekseen.

Kun Silja vei kahvia sisään, lähetti rouva hänen mukanaan Emmille
käskyn tuoda Lilliä vieraiden nähtäväksi. Emmi muutti hänelle kaikkein
kauniimman myssyn päähän ja pani ihka uuden, vasta neulotun rintalapun
eteen. Ne molemmat niin kaunistivat lasta, että Emmin täytyi kutsua
Siljaakin katsomaan, ennenkuin vei häntä sisään.

Kuinka ne rouvat ihastuivat, kohta kun he vaan ovelle ilmestyivät!

--O, så söt!

Ja sitten he kilvalla ottivat Lilliä syliin, suutelivat ja puristelivat
ja nauroivat.

--Så söt, så söt!

Emmi seisoi taempana ja myhäili. Ei hän oikein tiennyt mitä se oli tuo
»så söt, så söt», päätti kuitenkin kaikesta, että se mahtoi merkitä
jotain erinomaisen hyvää.

Mutta äkkiä he kävivät totisiksi. Rouva kertoi, mitä lienee kertonut.
Emmi ei ymmärtänyt, kun se kävi ruotsiksi. Hän kuitenkin aavisti, kun
näki kauhistuksen heidän kasvoillaan.

--Herre gud, herre gud, nej, men tänk, stackars barn.

Kuusi silmää kääntyi yht'aikaa ensin suurimmalla säälillä mustelmaan
Lillin otsassa, ja sitten kammoksuen Emmiin.

--Ett sådant stycke!

Emmi katseli mattoa lattialla ja odotti, että katosta jotain putoaisi
hänen päähänsä, joka yhdellä kertaa löisi hänet murskaksi tai paiskaisi
hänet syvälle maan alle. Sillä toista niin rikoksellista ei maailmassa
varmaankaan ollut kuin hän, poloinen. Ei hän uskaltanut luoda silmiään
ylös, mutta hän tiesi ja tunsi sen sormiensa ja varpaittensa
nenissäkin, että ne yhä häneen katsoivat. Nuo hienot, ylevät rouvat,
jotka itse eivät milloinkaan erehtyneet. Kuinka se olisi ollut
mahdollistakaan, he kun olivat niin ylen viisaita ja niin paljon
korkeammalla muita tavallisia ihmisiä.

--Saat viedä Lillin pois, kuului hänen korviinsa rouvan ääni.

Emmin kädet olivat äkkiä käyneet niin hervottomiksi, että hän pelkäsi
pudottavansa lapsen, jos sen nyt syliinsä ottaisi.

--Kuuletko sinä?

--Där ser ni nu, hurudan hon är.

Emmi huojui eteenpäin ja sai kun saikin otetuksi nuo muutamat askeleet
rouvan tuolin luokse. Toivo päästä heidän näkyvistään pois lasten
kammariin jälleen, antoi hänelle voimia sen verran kuin tarvitsikin.
Vai lieneekö vanha tapa tuon vaikuttanut, että käsivarret taas
tottelivat ja tehtävänsä täyttivät niinkuin ennenkin.

Hän laski Lillin kätkyeen; istui itse pallille viereen ja näytteli
sille leikkikalua. Mutta Lilli oli nostanut molemmat jalkansa pystyyn
ja tarttunut käsillään niihin kiinni. Se hänestä oli niin hauskaa
leikkiä, että ääneen nauroi. Emmikin olisi nauranut, jos paha mieli ja
kurkun tukahduttava ahdinko olisivat sen sallineet.

Ihmetteli hän siinä istuissaan, ettei tänä aamuna ollenkaan muistanut
sitä keinoa, jota ennen usein oli käyttänyt unta vastaan. Että
nimittäin neulalla olisi pistellyt ja raapinut käsivarsiaan. Siitä
johtui koko suuri, auttamaton onnettomuus, joka nyt särki koko hänen
elämänsä.

Illalla myöhään, kun kaikki jo olivat levolla, läksi Emmi ulos pihaan.
Harmaan hämärää siellä oli ja hiljaista, mutta ylhäällä oli taivas
tähdessä. Hän istui alimmalle portaalle ajattelemaan nykyistä ja
tulevaista kohtaansa. Vaikka eihän se siitä ajattelemalla selvinnyt,
yhtä harmaa ja hämärä oli kuin iltayö hänen ympärillään.

Sikseen hän sitten jättikin omat huolensa, ja katseli ylös siintävään
korkeuteen, jossa taivaan kynttilät kirkkaasti paloivat. Ketkä
onnelliset siellä mahtoivat olla niiden luona? Ja ketkä nykyisistä
ihmisistä sinne pääsivät? Tokkohan piioista yksikään? Mutta herrasväki
varmaan kaikki. Tiettyähän se, ne kun olivat niin verrattomasti paljon
parempia jo täälläkin. Hän mietti vielä, kumpaisetko mahtoivat noita
kynttilöitä aina iltaisin sytyttää, enkelitkö vai ihmiset? Taikka
muuttuivatko ihmiset siellä enkeleiksi? Ja pienet lapset, jotka varhain
kuolivat? Ketkähän niitä tuudittivat ja hoitivat? Vai eivätköhän ne
taivaassa hoitoa tarvinneetkaan?

Silja aukaisi ovea ja kiirehti häntä pois.

--Hittoako sinä siellä kylmässä istut?

--Kuule, Silja, puhui Emmi riisuessaan, minkähäntähden me olemme niin
pahoja, me piiat?

--Etkö sinä tiedä?

--En.

--Sentähden, että meidän täytyy valvoa niin paljon. Ennätämme tehdä
puolta enemmän syntiä. Katsos herrasväki kun nukkuu pitkään aamusilla
tuonne yhdeksään ja kymmeneen, niin jää vainen moni paha työ tekemättä.

Niin kait se oli. Jos hänkin olisi saanut kauvemmin nukkua aamulla, ei
Lilli olisi hänen tähtensä kätkyestä pudonnut.

Seuraava pyhä oli kolmas pestaus-sunnuntai. Emmille annettiin
päästökirja käteen ja käskettiin menemään kirkonmäelle.

Siellä oli kauheasti väkeä; pestin antajia ja pestin ottajia. Suurissa
pulkissa seisoivat, kaikkialla näytti olevan tuttuja ja ystäviä, joiden
kanssa olivat kuin liitossa.

Emmi tunsi itsensä hyljätyksi ja yksinäiseksi. Kuka hänestä
palvelukseensa huolisi, pieni ja häiveröinen kuin hän oli?

Hän seisoi kirkon seinämällä päästökirjoineen ja odotti. Isäntiä ja
emäntiä kulki ristiin rastiin ohitse, vaan eiväthän ne häneen
katsoneetkaan.

Nuoria miehiä istui siinä lähellä kirkon portailla.

--Tyttö hoi, tules tänne, sanoi heistä muudan.

Toiset nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.

--Tule, tule, kah, mitä sinä arvelet. Rinnalle istumaan tänne.

Emmi punastui ja väistyi loitommaksi. Sattui samassa herra ja rouva
hänelle vastaan. Lienevätkö nuo sentään oikeata herrasväkeä olleet,
koskapa oli rouvalla huivi päässä ja herran vaatteet kovin kuluneet.

--Entä tuo, sanoi herra, osoittaen kepillään Emmiä. Hänellä ei ainakaan
mahtaisi olla suuria vaatimuksia palkan suhteen. Vai kuinka?

--Minkä herrasväki vaan tahtoisi antaa. Minä siihen tyydyn, vastasi
Emmi hiljaa.

Arka toivo heräsi hänen povessaan.

--Mitä tuolla tekee? Jaksaneeko edes vesikorvoa kantaa?

--Kyllä minä toki jaksan.

--Ja osaat sinä pyykkiä pestä?

--Olen minä sitäkin jo tehnyt.

--Otetaan pois; hän näyttää siivolta ja hiljaiselta, sanoi herra.

Mutta rouva vielä epäili.

--Eikö liene kivulias, koska on niin laiha.

Emmi muisti jalkojaan; mutta ei hän uskaltanut niistä puhua, silloin
heti olisivat hänet hyljänneet.

--Oletko sinä kivulias? kysyi herra katsellen päästökirjaa, jonka hän
oli siepannut Emmin kädestä.

--En, kuiskasi Emmi.

Itsekseen hän päätti, ettei koskaan valittaisi, kolotti jalkoja kuinka
kovasti hyvänsä.

Herra pisti päästökirjan taskuunsa: antoi hänelle pari markkaa pestiä
ja niin oli asia ratkaistu.

--Tulet köyri-iltana Karvosen taloon ja kysyt Hartosen herrasväkeä,
sanoi rouva. Mutta köyri-iltana joi!

Emmi läksi kotiin.

--Huonoon paikkaan jouduit, sanoi Silja, joka tunsi tuon herrasväen,
köyhää ja kurjaa elanto ja rouva semmoinen heittiö, ettei sillä
milloinkaan palvelijat pysy vuottakaan. Ei kuulu edes ruokaa annettavan
muuta kuin määrältä ja hyvin niukasti.

Emmi sävähti punaiseksi. Mutta tointui samalla ja vastasi:

--Mistä niitä parhaita paikkoja kaikille riittää. Muutamat saavat
tyytyä huonompiin ja kiittää onneaan, etteivät mieron tielle joutuneet.

Hän otti Lillin syliinsä ja painoi kasvojaan lapsen lämpimää rintaa
vasten. Lilli tarttui molemmin käsin hänen hiuksiinsa ja jokelsi: »tä,
tä, tä».

[Kuopiossa 1887. "Keski-Suomi" 1887, n:o 96 A ja 96 B. Novelleja I.]



KAUPPIAS ROLLER.


Oli syksy. Satoi joka päivä ja tuuli. Taivas oli harmaa, järvi musta,
maa märkä ja lokainen. Puut olivat pudottaneet lehtensä, paljaat oksat
harroittivat rumina rungon ympärillä ja pieksivät vihapäissään
toisiaan. Koirat olivat kuin uitetut; haisivat pahalle ja pyrkivät
sisään. Ne raaputtivat ovea ja ulvoivat. Sisästä äreä ääni huusi:
»tiehesi siitä!» Koirat eivät ääntä totelleet; raaputtivat vaan yhä ja
ulvoivat. Ja kun sitten joku kävi ovessa, ottivat he tilaisuudesta
vaarin ja puikahtivat edeltä lämpimään huoneesen. Olivat mielissään ja
heiluttivat märkää häntäänsä. Ja vetisellä kuonollaan he tervehdykseksi
nykäisivät sisällä olijoita. Mutta, voi! Siitä olikin pahat seuraukset.
Heitä potkaistiin, ovi avattiin jälleen selki seljälleen; tiuskattiin
»huut!» ja poljettiin jalkaa kovasti maahan. Ei auttanut muuta kuin
lähteä. Ulos taas sateesen, tuuleen, lokaan ja märkään. Harminsa he
purkivat sydämmestään haukkumalla ohitsekulkevia. Ja hiukan tuo
lohdutti, kun sai jonkun lapsen tai naisen kiljaisemaan säikähdyksestä.

Kauppias Roller venyi sohvallaan ja katseli viimeisiä sanomalehtiä.
Kuivia ne olivat ja ikäviä. Täynnä tyhjää; taikka asioita, joista hän
ei vähääkään välittänyt. Ylipäätään hän ei juuri mistään maailmassa
välittänytkään. Hänellä oli kaikki, mitä suinkin saattoi toivoa. Hyviin
varoihin hän oli päässyt; kauppa kävi itsestään, hän tilasi tavarat,
otti vastaan rahat ja suoritti maksut. Puotilaiset möivät; tavan vuoksi
hän vaan silloin tällöin kävi puotiaan katsomassa. Toimeentulo oli
riittävä; ei huolta eikä murhetta.

Entä perheelliset olot sitten! Nuori, kaksikymmenvuotias poikansa
ensimmäisestä naimisesta hoiti kauppakirjat ja kirjevaihdon. Hänen
toinen rouvansa, vielä varsin nuori hänkin, oli iloinen ja sievän
näköinen. Laittoi, taikka antoi laittaa hyvää ruokaa, hankki somia
huonekaluja ja katsoi että piiat moitteettomasti siistivät ja
järjestivät joka paikan. Hän oli aina muodikkaasti puettu, kävi usein
kyläilemässä ja otti usein vieraita vastaan.

Lyhyesti: kaikki oli juuri niinkuin tulikin olla. Kauppias Roller oli
päässyt harrastustensa perille; sinne, mihin koko nuoruutensa ja
ensimmäisen miehuutensa ajan oli pyrkinyt. Hän oli arvossa pidetty,
kunniallinen ja luotettava. Moni kadehti hänen onneaan. Ei kukaan, eikä
hän itsekään, olisi voinut keksiä siinä puutetta minkäänlaista, taikka
semmoisen toivon sijaa, joka ei heti olisi tullut täytetyksi.

Ja nyt hän venyi sohvallaan sanomalehtiä katsellen. Niistä toinen sai
toisensa jälkeen luistaa alas lattiaan. Viimeinen meni samaa tietä. Hän
oikaisi itseään ja haukotteli. Tuntui kuin olisi nukuttanut, vaikka hän
hyvästi oli maannut yönsä eikä sinä päivähä vielä voimiaan millään
väsyttänyt. Mutta mikäpä häntä esti nukkumasta, jos uni maittoi kerran.

Hän ummisti silmänsä ja herkesi liikkumattomaksi kuin kuollut. Mitä,
kun vaipuisikin näin ikuiseen uneen! Ettei enää tietäisi mitään, ei
tuntisi, ei ajattelisi. Miksei? Einar kyllä jo pystyisi yksinäänkin
hoitamaan kauppaa. Elina hiukan itkisi ensin, lohduttaisi itsensä
sitten ja menisi ehkä uuteen naimiseen. Pian hänen muistonsa haihtuisi,
elämän aallot huuhtoisivat hänen jälkensä nopeasti pois. Maailma menisi
menojaan ilman häntä, kaikki olisi niinkuin ennen. Jälkeenjääneiden
mielestä hän katoisi; ja haudassa luut vähitellen mätänisivät. Koko
hänen olemuksensa häviäisi, kourallinen multaa maan povessa ainoa, mikä
jäi.

Ei tullut uni, vaikka nukutti. Hän aukaisi silmänsä jälleen; kuunteli
kuinka tuuli vinkui ulkona ja kuinka sade pieksi ikkunanruutuja. Hän
kiinnitti katseensa yhteen kohti, tapetin erääsen kuvioon vastaisella
seinällä.

Sisässä oli hiljaista, pysähtynyttä. Se oli painavan raskasta tuo
hiljaisuus, laskeutui tukahduttavana joka paikkaan. Korvat menivät
lukkoon, veri seisahtui ja aivot seisahtuivat myös. Halvauksenko
enteitä? Hän kääntyi kyljelleen. Ja nyt hänen silmänsä sattuivat
koreaan kukkaan matossa. Siihen jäivät.

Yhä kesti tuo lamaava hiljaisuus ympärillä. Ei ollut ainoatakaan
kärpästä edes huoneessa, joka olisi surissut. Eikä tomun hiukale
sijaansa muuttanut. Kaikki vaipui liikkumattomuuteen ja lepoon.

Ei tämä hauskaa ollut. Jos hän olisi kiskaissut itsensä irti tuosta
vetelyydestä. Mutta millä? Voimistelulla?

Vuosikausia oli hänen voimistelusauvansa ollut pystyssä kaapin
perimmässä nurkassa, ilman että hän oli sitä nyäissyt. Ennen aikaan hän
sitä ahkerasti käytti, joka päivä melkein. Vaan nyt olivat jäsenet
kangistuneet. Ja koko ruumis oli raukea. Mitä varten hän itseään
vaivaisi suotta? Mitä varten juuri tänä päivänä? Joskus muulloin, kun
oli kauniimpi ilma ja häntä vähemmän väsytti. Joskus muulloin! Sillä
tänlaisesta tilasta hänen kuitenkin täytyi päästä. Hän oli käynyt
voimattomaksi ja saamattomaksi. Tuiki kykenemättömäksi jokaiseen
toimeen.

Herättäjää hän olisi tarvinnut. Joku halu, toivo tai intohimo, joka
olisi saanut sielun liikkeelle. Mutta kun hänellä oli kaikki, mitä
suinkin ajatella voi. Tuskin halu oli herännyt, ennenkuin se jo tuli
täytetyksi. Nyt hänellä ei enää mitään halua ollut. Eikä häntä mikään
miellyttänyt. Kyllästytti vaan ja iletti.

Hyvä asema, huoleton elämä, riittävä aineellinen toimeentulo ja oma
koti! Kuinka hän ennen oli niitä halunnut ja toivonut. Kuinka
onnellinen hän kuvitteli olevansa, kun nämä toiveet vihdoin
toteutuisivat. Hän oli ne saavuttanut, omisti ne parast'aikaa. Mutta ne
olivat viehätyksensä menettäneet.

Hän kääntyi taaskin seljälleen, haukotteli ja loi katseensa ylös
läheiseen ikkunaan. Näki palasen sakeata taivasta. Ei ollut edes
pilveä. Yhtä paksua, harmaata vaan. Sumua ja usvaa. Uuh!

Jos olisi mennä perheen puolelle? Katsomaan--? Mutta kannattiko?
Vanhaa, ennen nähtyä, tunnettua, jokapäiväistä, tympeätä, ikävää. Eih!
Ei maksanut vaivaa sen takia nousta.

Kuuluihan sieltä askeleita nyt. Sipsuttavia, keveitä.

Hänen rouvansa, Elina, se tietysti oli. Hänen nuori, kaunis rouvansa,
niin kuin ihmiset tavallisesti sanoivat.

--Herman, laiskuri, makaatko sinä?

--Niin mikä sitten?

--Kahvia juomaan. Ah, kuinka uneliaalta sinä näytät. Ylös nyt!

--Anna minun olla.

--Jörö! Sopiiko noin kohdella rouvaansa. Varro, varro, minä sinua
opetan.

Hän alkoi kutitella.

--Elina, pois. Minä en ollenkaan ole sillä tuulella.

--Kiukkuiseksiko rupeat?

Hän nauroi ja suuteli häntä. Roller käänsi päänsä syrjään ja teki
happamen naaman.

--Hyi, kuinka epäkohtelias sinä olet. Rangaistukseksi sinua nyt
suutelen kymmenen kertaa. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, kuus,
seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen ja kerta kaupan päälle. Noin.
Ja jää sitten herran rauhaan.

Ovella hän vielä pysähtyi.

--Etkö tosiaan huoli kahvista?

--En.

--Ole ilman, ole ilman.

Hän lehahti tiehensä.

Roller pyyhki huuliaan.

--Pitäisi olla laissa kielletty, ettei vaimo saa koskaan miestä
suudella. Heidän itsensä tähden. Sillä se herättää vastenmielisyyttä.
Ja muutenkinn heihin tahtoo kyllästyä.

Näin hän ajatteli itsekseen.

Eikä hän voinut käsittää, että neljä vuotta takaperin oli saattanut
Elinaan niin ihastua. Ja pitää häntä kauniina, ihan niinkuin muut
nytkin vielä. Seitsemännessä taivaassa hän luuli olevansa, kun ensi
kerran oli häntä rintaansa likistänyt. Nyt? Uh! Teki mieli viskata
hänet menemään, kun vaan lähelle tuli.

--Ei, mutta tämä ei käy laatuun! hän mutisi ääneen ja nousi istumaan.
Minä en mahda olla oikein terve.

Hän katsoi peiliin. Lihava hän oli ja pulska, ei sairauden merkkiä
missään, vaikka kuinka olisi tarkastellut.

--Lähden kävelemään koetteeksi. Onpa herennyt satamastakin.

Nuttu päälle, kalossit, hattu ja keppi. Hän astui portaille. Siellä
ulkona ilman rumuuden vasta oikein selvästi näki ja tunsi. Teki mieli
kääntyä takaisin; mutta ei häntä sentään viitsinyt, kun kerran oli
lähtenyt. Astui sitten etemmäksi, astui, astui ja astui. »Löttis!» pani
maa joka kerran, kuin jalka sitä polki.

Kirkon luokse hän oli tullut. Hiljaisena ja mykkänä se siinä seisoi.
Mitä varten? Kuusi päivää viikossa kiinni, seitsemäntenä auki. Ja
silloin sinne kokoontui penkit täyteen väkeä. Pappi oli alttarilla
koreassa paidassa, käänsi vuoron kasvonsa, vuoron selkänsä muita kohti,
messusi ja luki samalla tavalla kuin kaikki muutkin papit nyt ja tätä
ennen pitkän pitkät ajat taaksepäin. Seurakunta kuunteli; luuli
olevansa harras ja odotti että Jumala siitä hyvästä olisi sille
erityisesti suosiollinen. Samoin kuin siitäkin, että ylipäätään olivat
kirkkoon tulleet. Sillä sekin jo oli suuri uskollisuuden osoitus
tänlaisena epäuskon aikana.

Lapset, naiset ja talonpojat, ne kirkkoa vielä tarvitsivat. Ja joutihan
tuo niitä varten olla pystyssä. Varsinkin kun oli tehnyt hiljaisen
sopimuksen herrojen kanssa, ettei niiltä mitään sanottavaa vaatinut.
Kunhan joskus näön vuoksi kävivät ripillä, noin edes kymmenen vuoden
päästä, ja kunhan eivät liian julkista pilkkaa laskeneet uskonnon
asioista, niin siinä heidän osaltaan oli kristillisyyttä yltäkyllin.

Roller oli näitä miettiessään joutunut kirjakaupan kohdalle ja kun hän
muisti, että postimerkit olivat loppuneet kotoa, meni hän sisään.
Siellä oli kirjoja hyllyt täynnä lattiasta kattoon saakka. Ketkähän
niitä jaksoi lukea. Ja mitä luulivat niistä hyötyvänsä. Entäs ne
raukat, jotka niitä kirjoittelivat! Tekivätkö sen siinä suloisessa
uskossa, että veivät maailmaa sen kautta eteenpäin. Narrit! Taikka
kunniaako luulivat saavuttavansa? Pöyhkeilivätkö siitä, että heidän
nimensä tuli kuuluksi? Narrit, kahdenkertaiset narrit!

--Uusia kirjoja, herra Roller, sanoi nuori, toimelias kirjakauppias ja
toi hänelle muutamia eteen. Tässä on aivan hiljan Ruotsista tulleita.
Tarkoitusperäistä kirjallisuutta tai psykoloogisia romaaneja, mitä vaan
haluttaa.

--En välitä toisesta enkä toisesta. Nykyajan tarkoitukset ovat niin
pieniä ja mitättömiä; parsimis- ja paikkaustöitä vaan! Ja nuo
psykoloogiset romaanit mitä ne ovat! Kuinka paljon ne psykologiaa itse
tuntevat? Osaavatko sanoa edes mitä sielu on? Mistä se tulee ja mihin
se menee. Taikka kuinka se täällä syntyy, kehittyy, kuihtuu ja kuolee?
Tietävätkö ne, mitä aineksia ja mahdollisuuksia siellä löytyy? Ja
kuinka sitä luonnonmukaisesti tulisi hoitaa, että se pysyisi tervennä?
Ei mitään! Kerrassa ne ovat tyhmiä kuin pölkyt siinä suhteessa.
Psykoloogisia romaaneja! En mä viitsi kuulla.

--No, mutta jotain muuta kirjaa sitten?

--Tuokaa semmoinen, jossa olisi joku älykäs sana, jota ei tuhannen
kertaa ennen ole maailmassa sanottu.

--Ehkä tieteellinen teos?

--Olisinkohan paljoakin viisaampi kaikki nuo paksut foliantit
läpiluettuani? Pieniä seikkoja ne tutkistelevat ja luulevat ehkä
pitkällekin päässeensä, vaikkeivät pääasiassa ole hullua hurskaampia.
Taikka, osaako heistä yksikään sanoa, mikä tarkoitus tällä elämällä
oikeastaan on. Ja onko sillä ylipäätään mitään tarkoitusta.
Saavutetaanko kaikella puuhalla muuta kuin ääretöntä tyhjyyttä?
Todistaako kukaan, että tätä elämää kannattaa elää? Että se vie onneen
ja täydellisyyteen? Voivatko näyttää tietä onneen ja täydellisyyteen?
Voivatko edes sanoa, mitä onni ja täydellisyys on? Ehkä osoittavat
jonkun virvatulen ja saavat jonkun herkkäuskoisen hyppäämään sen
jäljestä, kunnes huomaa, poloinen, ettei se mitään ollut. Ei, hyvä
ystävä, kaikki on turhuutta, ei mikään maailmassa ole muuta kuin
turhuutta. Ilot, riemut, huolet, murheet, työt, pyrinnöt. Turhuutta,
turhuutta!

--Nyt en tiedä enää tarjota muuta kuin uskonnollisia kirjoja. Tässä
esimerkiksi uudempia, Bäckin kristillisiä puheita----.

--Toisitte ennemmin jonkun vanhan siltä alalta, Arndtin tai Kempin,
niissä jotain kelvollista vielä löytää. Nykyaikaisissa ei.
Pysähtynyttä, taantunutta kaikki.

Kirjakauppias naurahti. Hän ei osannut enää tarjota mitään. Roller
pisti postimerkit taskuunsa ja läksi pois jäähyväisiä sanomatta.

Sillä välin oli taaskin ruvennut satamaan. Tuli lumiräntää ja vettä
sekaisin. Mutta Roller ei vielä viitsinyt kääntyä kotiin. Kun kerran
oli lähtenyt ulos, niin käveli häntä enemmän yksin tein. Ehkä
jäykistynyt ruumis siitä hiukan vertyisi.

Rautatien rakennukselle hän saapui. Syvää hautaa siellä kaivettiin; hän
käveli reunaa pitkin ja katseli alas haudan pohjaan, jossa monet
kymmenet työmiehet lapioitsivat multaa ja soraa. He näyttivät
onnettoman pieniltä siellä missä seisoivat harmaissa ryysyissään
alhaalla multaseinien välissä, saviliejua ja ruskeata lätäkköä
puolisääreen saakka.

Roller seisahtui hetkeksi ja seurasi silmillään heidän työtään. Noin
raatavat nuo ikänsä ja aikansa leivän tähden, hän ajatteli. Hirteen kun
menisivät, niin pääsisivät vähemmällä vaivalla.

Mitä kauvemmin hän katseli, sen surkeammiksi ne hänen silmissään
kävivät. Eivätpä ne suuresti juuri elukoista eronneet näin ylhäältä
katsellen. Hän kuvitteli, miltä hän itse näyttäisi, jos kohtisuoraan
pilvien toiselta puolen joku tällä haavaa katselisi alas. Huomaisiko,
että hänellä oli paremmat vaatteet kuin noilla tuolla alhaalla? Vai
säälisikö ehkä yhtä paljon hänen kuin heidänkin viheliäisyyttään.

Onnettomia olivat kaikki ihmiset. Onnettomia ne, joiden leivän tähden
täytyi kovaa työtä tehdä, ja kahta vertaa onnettomampia ne, joiden ei
toimeentulostaan ollenkaan tarvinnut huolehtia.

Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin
kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden,
voittamattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.

Eikö ennemmin vihasta?

Ja ilkkuakseen meitä oli luonto istuttanut meihin kaksi valtavaa
vaistoa, joiden kautta sai meitä itseämme apulaisikseen, pitkittämään
olemuksen kiusaa: sukuvietin ja kuolemankauhun.

Rankka sade keskeytti tässä Rollerin mietteet. Hän läksi kotiin.

Elina juoksi etehiseen häntä vastaan.

--No, viimeinkin, sinä pahanilkinen! Täällä päivällinen jo on odottanut
tunnin varmaankin. Joudu, joudu!

Roller meni sanaakaan puhumatta ruokasaliin ja istui pöytään.

--Minäpä saan tänään vieraita, kertoi Elina.

--Se ei mitään tavatonta.

--Mutta arvaapas keitä kaikkia?

--Kai heidät sitten näkee.

--Anna ja Aina ja Elvira ja Betty ja Emma ja Hilma ja--tokkopa
muistankaan kaikkia. Hilma tuo nuottia mukanaan.

--Pianoa aijotaan, tiedämmä, klinkuttaa koko ilta.

--Klinkuttaa! Hyi, kuinka sinä sanot. Hilma, joka soittaa niin hyvin.
Niin erinomaisen hyvin. Paremmin kuin kukaan tässä kaupungissa.

--Soittakoon hyvin tai huonoin, minä en aijo jäädä häntä kuuntelemaan.
Menen ennemmin Karsteniin vistiä pelaamaan.

--Mene, mene; sitten saammekin olla täällä omin valloin.

Karstenissa oli sinä iltana paitsi niitä, jotka pelissä olivat
osallisia, eräs vanha, vanha herra, jota Rollerille esitettiin översti
Olsoniksi. Hän istui sohvalla, Rolleria vastapäätä ja seurasi peliä,
tai ainakin hän koetti seurata.

Rollerin silmät menivät korttien ylitse vähän väliä häneen. Ja lopulta
hän ei enää tiennyt kortistaan eikä pelin juoksusta mitään, sillä
edessä oli hänellä vaan nuo vanhat, rypistyneet kasvot, tutiseva leuka,
himmeät, elottomat, kalvon peittämät silmät ja avonainen, hampaaton
suu, jota hervottomat lihakset eivät enää jaksaneet kiinni saada.
Harvaan ja kovalla äänellä hänelle täytyi puhua, ennenkuin hän
osapuillekaan mitään tajusi. Mutta suuret kasat hän kokosi leivoksia
eteensä, kun teetä tarjottiin, ja oikein iletti nähdä, kuinka hapeasti
hän niitä ahmi suuhunsa.

--Tuossa minulle läheisen tulevaisuuden perspektiivi, ajatteli Roller
itsekseen.

Hän laski, kuinka monta vuotta saattoi kestää, ennenkuin hän
tuommoisena rauniona olisi. Viisitoista, parikymmentä korkeintaan. Ja
tästä alkaen jo hänen elämänsä olisi hiljaista yhtämittaista
sammumista. Luonto riistäisi vuosi vuodelta antimensa pois. Eikä
ainoastaan sen, mitä oli antanut, mutta samalla myöskin kaikki, minkä
hän itse oli omakseen hankkinut: tiedot, taidot ja kyvyt.

Hän joi mollansa ja pelasi huonosti. Suutuksissaan laittoi hän toisen
lasin totia ja sen väkevämpää kuin tavallisesti. Mutta siitä hänen
päänsä kävi yhä raskaammaksi. Kortit alkoivat häntä vaivata niin, että
hänen viimein täytyi nousta ja syyttäen pahoinvointia lähteä kesken
pois.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.
Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut
hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui
sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin
raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi.

Kotona oli vieraita vielä. Ikkunoista loisti tuli ja salista kuului
soittoa ja naurua ja puheen hälinää.

Roller meni etehisestä hiljaa omaan kammariinsa, riisui ja laskeusi
vuoteelle. Hän tahtoi nukkua pois kaikesta.

Mutta silloin vasta ilo yleni viereisessä salissa. Ei Roller vielä
elämässään ollut mokomaa kitkatusta kuullut. Ja taukoamatta ne sen
ohessa pompottivat pianoa.

Roller tällä hetkellä vihasi noita naisia niin, että olisi halunnut
heitä lyödä. Hän puri hammasta, nousi istumaan ja pudisti molempia
nyrkkiä saliin päin.

Ei nauru lakannut. Yltyi vaan, juuri kuin kiusalla.

Hän sieppasi saappaansa lattialta ja heitti sen täyttä voimaa ovea
kohti. Ovi jymähti. Parkahdus kuului salista, sitten hiljeni kaikki.
Muutamaan minuuttiin ei kuulunut hengen hievahdusta.

Roller ojentui jälleen tilalleen ja veti peitteen päälleen.

Samassa siellä jo alkoi taas hiljaista liikuntoa ja sipsutusta. Ja
vähitellen se koveni, että eroitti jo yksityisiä sanoja.

--Aaveita--huuh--ei mennä, ei mennä--kynttilöitä--lamppuja ja aseita--
peloittaa, huuh--yhdessä--kaikki yhtaikaa.

Ovet lensivät auki, kauhea huuto päästettiin ja yhdeksän tai kymmenen
naista seisoi kynnyksellä, suut seljällään, kynttilät toisessa kädessä,
toisessa hiilihangot.

Roller heitti peitteen päältään ja kirosi saimeasti.

Silloin syntyi parvessa hämmennys.

--Jesus, jumala, herra iiihme, minä pyörryn, pois, pois!

Ovi paiskattiin kiinni jälleen, ja samassa tuokiossa venyivät naiset
pitkin sohvia, noja- ja lepotuolia ja nauroivat niin, että koko huone
tärisi: »Ha ha ha ha. Hi hi hi hi, ho ho ho ho, he he he he--.»

Roller puristi kahden käden päätään, ryntäsi sitten äkkiä
kirjoituspöytänsä luokse, jonka laatikosta hän veti jotakin esille.

--Pöytä on katettu, kuului ääni salista ja naurava lauma siirtyi hiukan
hiljempänä ruokahuoneesen.

--Kuinka minä säikähdin, ha, ha, ha.

--Entäs minä, hi, hi, hi.

--Semmoinen karhu.

--Ja me kun luulimme piruksi.

--Hyi, Emma, kuinka uskallat sen nimeä mainita.

--Ajatteles, jos ilmestyisi tuonne ikkunaan äkkiä.

--Uuh! Uuh! Uuh!

--Miksi te puhutte niin kamalia. Nyt en uskalla nukkua tänä yönä.

--Enkä minä.

--Enkä minä.

--Ai, kuinka hyvää! Maistakaa, tytöt, tätä gelétä. Elina, saammeko
syödä kaikki?

--Kaikki, kaikki.

--Pois, Hilma, vadin äärestä. Sinä et meille jätä mitään.

--Ha, ha, ha, ha.

--Hi, hi, hi, hi.

Kello kävi kolmatta, ennenkuin he malttoivat lähteä. Etehisessä,
Rollerin kammarin ovea nähdessään, he taas muistivat äskeisen
kummitusjutun ja purskua täytyi, ei auttanut mikään.

--Hiljaa, hiljaa, ettei hän herää.

--Ehkä toruu sinua, Elina, huomenna meidän tähden.

--Tschih, tschih, tschih!

--Elkää naurako, elkää naurako. Hän taas meitä kiroo.

Mutta hän ei kironnut enää, eikä torunut, eikä herännyt.

Hiljaista oli Rollerin huoneessa ja pimeätä.

Kun uuden päivän valo tunki sisään, ei se enää eloa saanut tuohon
kylmään ruumiisen, joka oli vuoteella.

Hyytynyt veri punasi valkeat lakanat; pistuoli oli pudonnut alas
matolle, kauniimman ruusun kohdalle.

[Kuopiossa v. 1887. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]



YSTÄVYKSET.


Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat
istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä
selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet,
tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot.
jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan
heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi
tuli käyttää.

Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta
silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli,
kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se
lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin
ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi
ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.

Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja
Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin
hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun
eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli
niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat
koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet
aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja
vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan
tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti
kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin
huomiota herättävällä tavalla.

Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen
vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä
sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä
heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin
oikein selville tulivat.

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja
tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta
edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta
vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan
olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi
kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.

Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman
Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei.
Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen
ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään
jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta
antanut.

He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi
kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja
lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä
ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.

Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä
mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan
puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään
ijankaikkisuuteen asti.

Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat
taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin
kammarissa.

--Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään
naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?

Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui
hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen
katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.

--Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.

--Niin ... luultavasti en minäkään...

--Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän
ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka
suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten
kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.

Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi
nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.

--Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?

Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni
vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä.
Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja
oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään,
sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan
odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen
silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut
niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään
huomannut.

--Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi
aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan
ollenkaan.

Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet
riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle
nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen
kauniisti täytyi väistyä.

Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.

--Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.

--Sanni kulta, lähtään jo pois.

--Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?

--Ei.

--Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette
saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut
minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.

Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi
ilostuneet silmänsä häneen.

--Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin
nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut
tanssia?

Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen
sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.

--Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.

--Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.

Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä.
Mutta Sanni tarttui häneen kiinni.

--Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?

--En; kuinka niin?

--Oletpa. Ihan varmaan olet.

--Vaiti nyt, ja päästä minut.

--Mihinkä menet?

--Omalle paikalleni, tuonne.

Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja
sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin
kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.

Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia,
eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi,
kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin
maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita
kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä
ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima,
joka loi kajastuksen ympärilleen.

Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä,
kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa
heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun
eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.

Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa
hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi
innostua?

Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko
pitkänä iltana.

Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.

--Kas, Siiri, tässähän sinä olet.

Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.

--Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen
pohjasta.

--Sen kyllä huomaa.

--Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?

--Siitä taidat välittää viis.

--Siiri!

--Että viitsit teeskennellä noin.

Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen.
Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä
ajattelevan.

Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä
niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin
oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli
sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt
harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen
rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!

Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka
vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi
tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä
lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä
kumma!

Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä
kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten
johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä
kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän
ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.

--Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.

Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri
kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.

--Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?

Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui
suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä
merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa.
Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian
Sannin huomion kokonaan puoleensa.

--Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto
sana. Kysykää ennemmin, miksi--se hurmaa.

--Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te
miehet.

--Ei julmempia kuin naisetkaan.

--Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.

--Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.

Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen.
Hänen täytyi luoda silmänsä alas.

--Eikö totta? kysyi Körner.

--Ei, kuului hiljainen kuiske.

Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi
vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.

Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren
merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...

Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni
likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri
aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.

--Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme
olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.

Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko
ehdotusta.

Körner samassa pyysi häntä valssiin.

--Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.

Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja
laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.

Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan
sanonut, että hän oli tehnyt pahasti.

Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat
eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli
tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.

Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi
vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä
välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli
luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut
häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä
hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli
puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.

Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan
mustetta, kynää ja paperia.

Ja sitten hän kirjoitti:

--Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden
kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat
toisillemme.    Siiri.

Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.

--Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.

Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin
Liisu läksi huoneesta.

Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.

Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt.

Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään,
ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.

Mitä hän oli tehnyt?

Oliko Liisu jo ennättänyt perille?

Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...

Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen
nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka
muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...

Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli
viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...

Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja
muistaisi häntä sitten elämän ikänsä...

Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?

Mitä hän; oli tehnyt?

Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...

Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan
Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.

Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?

Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.

Mutta tuossapa hän viimeinkin oli.

--Nooh--?

--Mitä niin?

--Vastausta?

--Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä
Sanni neitiä tavannutkaan.

Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.

--Kuka kirjeen otti vastaan?

--Mikä--Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.

--Ja hän ... vei sisään?

--Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.

Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.

Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?

Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi
nuhtelevan katseen hänen silmistään.

Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka
pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui.
Sanni, Sanni!

Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan
hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi
kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja
nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä
niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen
pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.

Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi
portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi
iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.

Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja
ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.

Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä
häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule;
selvään sen näki.

Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi
näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä
välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut
koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä
ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.

--Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!

Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä
jos hän nyt olisi saanut häntä...!

Ei, ei, ei!

Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.

Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea.
Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän
takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa.
Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.

Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään
muutosta tullut.

Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki
katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.

Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja
laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt,
kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen
helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti
päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni.

Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi
eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.

Mutta sydän löi, että oli haljeta...

Hän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta!

Siiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei
hän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat
poskia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois,
oli toisia jo sijassa.

He eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä,
erinomaisen hyvä!

Miksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä,
kun ei hänkään heistä.

Päästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle.
Se oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä,
metsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman
kesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen
ranta.

Luonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä,
kunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru
sydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat
häntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen.

Täällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä
kukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun
kyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas
vuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden
murheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai.

Siiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista
pöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen.

Se oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä.
Ainaiseksi...!

Kuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui
elottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat--kaikki olivat
viehätyksensä kadottaneet.

Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat
lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta
koko elämä!

Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan
ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka
toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin
arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan
kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.

Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta
voinut ollakaan?

Ellei vihaa ja ylenkatsetta?

Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna
pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti.
Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.

Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän
käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä
hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.

Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että
Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi
mielen vielä kerran.

Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.

Siis kumminkin...!

No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä
epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea
luopua.

Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.

Sanni kihloissa!

Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi
eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin...

Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot
soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat
jumalanpalvelukseen.

Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että
saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät
loistivat ja urkuin humina kuului.

--Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä
tahto!

Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa
vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ...
heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta
pahasta.

Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin...

Mitä kello? Vastako viis'.

No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä.
Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa
kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada
leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka
ei tarkkaan katsonut.

Jalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin,
sitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös
ja--!

Sanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä
kirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin
kaulaan.

--Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä
kurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ...
minulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi...

--Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen...

--Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet?

--Kun odotin sinua...

--Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta
kohoksi ja sano, että hän on lapsi...

--Ei, ei, ei...

Siiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään
ylhäällä.

--Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette
pääse.

--Lupaan, lupaan...

--Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa?

--Saa, saa ... hyi, herra Körner...

--Sano: Villiam!

--Hyi, Villiam!

--Joko päästän?

--No, päästähän.

--Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti--.

--Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola--ai,
nyt hän taas minut musertaa...

[Kuopiossa 1888. "Vapaita aatteita" 1890. Novelleja I.]



ERÄÄNÄ SUNNUNTAINA.


Aamulla kun heräsin oli pääni raskas ja mieleni sairas. Enpä halunnut
noustakaan, nukkunut olisin ennemmin, nukkunut--vaikkapa ijankaikkiseen
uneen.

Mutta aivoissa alkoi tuo vaiva, jonka vanhastaan hyvin tunsin. Ei se
ollut »päänkivistystä» eikä muuta ruumiillista särkyä. Sielussa se
tuska oli, syvässä siellä, ytimessä saakka. Ajatuksia ja tunteita se
tukehduttavalla painolla rasitti. Ponnistin tahtoni voimaa, päästäkseni
siitä painosta vapaaksi, mutta turhaan... Kärsivällisyyttä vaan,
kärsivällisyyttä! Se kyllä helpoittaa, kun aikansa on kestänyt.

Koetin asettaa lepoon sekä ajatukset että tunteet. Koetin pakoittaa
sieluni liikkeitä hiljenemään. Koetin pilkata ja nuhdella itseäni.

--Tämä nyt varmaankin on sitä melankoliaa, »Weltschmerziä». Senkö annat
valloittaa itsesi, lamauttaa voimasi ja katkeroittaa elämäsi? Ylös
heti! Repäise itsesi irti tuosta. Tee työtä ja aja mokomat huolet
sinne, missä pippuri kasvaa. Sepä kumma, ettei ihminen voisi hallita
itseään.

Nousin siis, panin vaatteet päälleni, pesin, kampasin. Lapset hälisivät
ympärilläni; kova sana tahtoi väkisenkin tunkeutua huulilleni, mutta
minä painoin sen takaisin. Antaa heidän kirkua ja telmiä niin paljon
kuin jaksavat, terveellistä se vaan on, sanoin itselleni.

Mutta kylläpä peuhasivatkin! Tuolit kumoon, matot kasaan ja pöydät
paikoiltaan. Entä sitä huutoa ja pauketta! Hermoni olivat tulisessa
tuskassa ja korvani lukossa. Koetin kestää, purin huultani ja
kiirehdin.

Vapisevin sormin painoin viimeiset hiusneulat tukkaani ja nyt pääsin
arvon pois toiseen huoneesen salin taakse. Suljin ovet jälkeeni ja
vedin helpoittavan henkäyksen.

Täällä olin hiljaisuudessa ja rauhassa. Katselin kirjojani; aukaisin
yhtä, aukaisin toista, kääntelin lehtiä, luinkin muutamin paikoin. En
käsittänyt mitään. Kirjaimet olivat kuolleita silmissäni, sanat
vieraita ja kuivia. Viimein putosi kirja helmaani. Nojasin päätäni
taakse tuolin karmiin ja ummistin silmäni.

--Nuku, sieluni, nuku! Vaivu ijankaikkiseen uneen! Unessa et kipua
tunne, et surua etkä levottomuutta. Unessa et kaipaa mitään, et toivo
etkä ikävöitse.

En jaksanut enää taistella tuota melankolian hirviötä vastaan. Se
laskeutui raskaana kuin myllynkivi päälleni. Nuo vanhat ja aina uudet
kysymykset tunkivat väkivallalla mieleeni.

--Mitä varten me elämme? Mihin pyrimme? Miksi hyödyksi tuo alituinen
työ ja homma? Turhuutta kaikki! Ihmisen ikä on lyhyt. Rehkäiseminen
sitä ei pitennä. Toimeen tulee vähemmälläkin.

--Mutta mitä varten me elämme? Olemisen suloisuuttako nauttiaksemme?
Onneako etsiäksemme? Mikä on onni? Missä olemisen suloisuus?

--Tai onko nykyinen elämämme vaan pieni osa ijankaikkisesta olemuksen
jaksosta? Jos meissä ikuisuuden voima asuu, miksi olemme sitten niin
rajoitettuja, niin puutteellisia? Minkätähden vanhuudessa tuo koko
olemukseen ulottuva, hiljainen kuolema, joka viimeisenkin toivon
sammuttaa, ja armottomana näyttää meille lopun välttämättömyyden.

Äkkiä jähmettyivät tässä ajatukseni. Eikä ajatukseni ainoastaan, mutta
tunteeni, tietoni, käsityskykyni, koko sisällinen elämäni taukosi.
Mutta syvällä jossain, sieluni vielä selittämättömillä aloilla oli
ääretöntä, jylhää tuskaa. Kuinka minä vääntelin ja kiertelin sen alla!
Luulin menehtyväni, luulin järkeni valon himmentyvän, luulin lopun
lähestyvän.

Äänettömässä hiljaisuudessa seisoivat huonekalut ympärilläni, uutimet
ikkunoissa, seinät, kasvit, taulut kaikki. Ne ikäänkuin katselivat
minua, mutta auttaa ne eivät voineet.

Silloin pamahtivat kirkon kellot soimaan. Ääniväreet täyttivät huoneen
ja pakoittivat korviani kuulemaan niiden kaikua. Näin myöskin
ikkunasta, kuinka ihmiset vakavina kulkivat ohitse, kirkkoa kohti.

Kirkkoon--?

Niin, sinne päätin minäkin mennä. Hullu, kun en tullut sitä ennen
ajatelleeksi. En ymmärtänyt omaa vaivaani. Siksi en ymmärtänyt apuakaan
etsiä.

Mutta nyt se minulle äkkiä selveni. Nyt tiesin, että syvällä sielun
pohjalla asuu voima, joka kaipaa ravintoa, ja sen ravinnon puutetta
nykyajan henki sairastaa.

Elämän lähde on hyljätty, unhotettu. Sielu janoo eikä löydä vettä, joka
sen janon sammuttaisi. Ei etsi sitä sieltä, josta se etsittävä on--
uskonnosta.

Kuumeen tapaisella kiireellä etsin virsikirjan hyllyltä, sieppasin
päällysvaatteet ylleni ja läksin astumaan.

Aamu oli raikas, päivä paistoi. Kirkon valkoiset seinät hohtivat
kirkkaina vastaani.

Urut soivat, virsi oli aljettu.

--Yks päivä parempi, Huoneessa herrani, Kuin kaikk' maailman ilot,
Jotk' nopeast' poijes kimmoo...

Sydämmeni värisi liikutuksesta, hartaudesta ja riemusta. Painuin
penkkiin alas.

Nyt oli otollinen hetki. Koko sieluni vartoili...

Pappi luki alttarilla synnintunnustuksen. Kädet ristissä seurasin sitä
sanasta sanaan. Ihmettelin sen rukouksen mahtavaa voimaa ja
teeskentelemätöntä, korkeata ihanuutta. Se oli lähtenyt syvästi
tuntevasta hengestä. Jok'ainoa sana tunki sydämmeeni ja valtasi sen.

Olin niin onnellinen, niin altis totuudelle, jota odotin, jota
himoitsin.

Sitten nousi pappi saarnastuoliin. Hän puhui Adamista ja Evasta
paradiisissa, kuinka he ensin olivat täydellisiä, vaan kuinka sitten
lankesivat syntiin...

Tuo minua kiusasi. Alkoi tuntua tuskalliselta. Miksi hän nyt kertoo
noita vanhoja satuja, jotka varmaan itsekin tietää vääriksi, ajattelin
siinä istuissani. Mutta hänen täytyi, perustaakseen niihin dogmejaan
lunastustyöstä.

En kuitenkaan välittänyt siitä, etten voinut noita kaikkia oikeiksi
hyväksyä. »Ne ovat muotoja vaan», sanoin itsekseni, »jos opin ydin on
terve ja puhdas, ei noista tarvitse loukkaantua».

Odotin ja kuuntelin. Sanat menivät »korvasta sisään, toisesta ulos». En
voinut niitä itselleni omistaa. Odotin parempaa.

Saarnan tekstinä oli Kristuksen tulemisen päivä. Luin epistolasta:
»...Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen jumala antakoon teille että
te keskenänne yksimieliset olisitte Jesuksen Kristuksen perään. Että te
yksimielisesti yhdestä suusta kiittäisitte Jumalaa, ja meidän Herran
Jesuksen Kristuksen Isää. Sentähden korjatkaa toinen toistanne,
niinkuin Kristuskin on meitä jumalan kunniaksi korjannut... Mutta
toivon Jumala täyttäköön teitä kaikella riemulla ja rauhalla, uskossa,
että teillä Pyhän Hengen voiman kautta yltäkylläinen toivo olisi.»

Niissä sanoissa asui rauhan, sovinnon ja veljellisyyden henki.

Toisin papin saarnassa.

--Herra tulee pian, silloin valitut saavat autuuden ja nuo »maailman
herrat», jotka nyt ylvästelevät, heitetään ijankaikkiseen tuleen, jossa
on itku ja hammasten kiristys. Nyt he nauttivat lyhyttä riemuaan, mutta
silloin alkaa heille loppumattomat tuskat ja vaikeroimiset. Eikä auta
heitä enää katumuksen kyyneleet; armon aika on ohitse mennyt. Mutta
varokaamme visusti, ettemme mekin eksyisi, välttäkäämme heitä, etteivät
meitä saastuttaisi ja rukoilkaamme, että Herra pian tulisi meitä
lunastamaan...

En tarkemmin muista, miten sanat sattuivat, mutta tämä oli ajatus.

Hartauteni katosi; lämmin toivoni sammui. Jähmettyneenä kuuntelin vielä
hetken. Mutta pian nousi rinnassani myrsky semmoinen, etten tahtonut
voida sitä hillitä. Vastustamaton halu pakoitti minua nousemaan ylös ja
panemaan jyrkkää vastalausetta tänlaiseen kristinopin väärentämiseen.
Näin olisin käskenyt hänen sanomaan:

--Herra, viivytä tulemisesi päivää, että meidän eksyneet veljemme ja
sisaremmekin totuuden tuntoon ehtisivät. Armahda heitä, elä anna heidän
kadotukseen joutua.

Ja seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden
olivat löytäneet:

Menkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää
kadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä
herran viinamäessä.

Mutta--mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua
luulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi
sakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan
ja sanoneet: »tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen».

Kenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja
rauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa.
Tyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa,
varmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista »valituista», joita
taivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön.

En eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani
papin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta
nuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä.

Puristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin
levottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi
aivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko
olemukseni kuin tulessa?

Mitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki!
Viisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja
onnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan.

Mutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin
tuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja
ääretön tyhjyys.

Sen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin
lähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö
sitä mistään?

Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin,
itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka
lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun.

--Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin.
Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa
sopivista elämän tavoista.

Mutta sitten nousi viha.

--Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän
tunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä
te uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän
surunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me
kuulumme--jättäkää minut rauhaan.

Yhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi
kiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken
saarnan, kesken kirkonmenon.

Tulin kadulle ja tunsin olevani--yksin.

Yksin, yksin! Voi, kuinka yksin!

Sieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois,
autioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan
rauhaa?

Ihmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita!
Rintaani pöyristi, minä pakenin.

Suunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille
kalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle
huipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt!

Mutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas.

Luonnon rauhallinen ihanuus aukeni eteeni. Jää kimalteli jalkojeni
juuressa olevan järven pinnalla, tummana puitteena kohosivat korkeat,
metsäiset rannat ylt'ympäri. Siellä täällä, järven toisella puolen
näkyi missä asuinrakennus, missä riihi, missä tuulimylly. Puijon
mahtava vuori nosti kaukana oikeaan synkän siintävää selkäänsä. Mutta
tuolla järven lounaisen pohjukan takaa pilkoitti vanhan aution
herraskartanon yläkerta huuruisten puiden keskeltä ja sieltäpäin
myöskin aurinko kirkkaasti säteili, luoden valoa ja suloa koko
maisemaan.

Vähän aikaa tätä kaikkea katseltuani, lieveni surun katkeruus
povessani. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt luonnon sanatonta kieltä.

Näin se puhui:

--Jumalan valtakunta on suuri. Se ulottuu yli koko äärettömän
avaruuden, käsittää kaikki nuo lukemattomat taivaan kappaleet ja kestää
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Mitä siitä, jos pienellä maapallolla
yksi erehdys toistaan takaa ajaa, jos ihmis-suku hitaasti ja vaikeasti
astuu päämaaliansa kohden, jos järjen ja rakkauden valo useasti näyttää
sammuvan pahuuden ja tyhmyyden yöhön. Totuus ei siltä huku:--se
lähettää säteitään yhtä uskollisesti hengen maailmaan kuin aurinkokin
aineelliseen. Eikä ole yö niin pitkä, ettei aamu vihdoin koita.

Niinkuin lapsi haikean itkun jälkeen rauhoittuneena nukkuu äidin
rintaan, niin asettui minunkin sieluni suloiseen lepoon luonnon
lempeässä helmassa. Pois haihtui tuska, viha, suru ja katkeruus.
Kärsimätön kaiho hälveni ikuisen kärsivällisyyden läheisyydessä.

Täällä oli tuhat vuotta kuin yksi päivä, ja yksi päivä kuin tuhat
vuotta. Hetki lyhyt, mutta ihana!

Ääniä kuului korviini; minä heräsin. Käännyin katsomaan taakseni.
Kaupunki siellä oli rakennuksineen, katuineen, kartanoineen, ja
sivuillani molemmin puolin oli sairashuoneita. Sumuinen oli taivas
kaupungin yllä ja harmaa, mutta alhaalla maassa ilmestyi eteeni
ihmiselämän koko kirjavuus. Eräässä läheisessä talossa laulettiin
virsiä, toisesta kaikui hurjaa loilotusta. Kallioni juuressa humalaiset
räyhäsivät, mutta syrjempänä hiukan oli parvi iloisia lapsia, jotka
huolettomina siinä peuhasivat. Kadun kulmassa seisoi joukko naisia päät
yhdessä, sormet nenällä. He olivat touhussa, sen kohta näki.
Supsattelivat enimmiten, kiivastuivat välistä innossaan lujempaan
ääneen, mutta sen hoksattuaan taas äkkiä hiljenivät entiseen
kuiskuttelemiseen. Mahtoi siinä kaikki maailman asiat pienimmästä
pienimpään tulla tyystin kerrotuiksi.

Mutta huudolla ja pauhinalla ajoi nyt katua pitkin poikia hevosen
seljässä, alas rantaan päin.

Pois tieltä!

--Herra siunaa! huusivat naiset ja väistyivät syrjään. Muutamia
haukkumasanoja he vielä viskasivat poikain jälkeen, vaan nämä eivät
niitä kuulleet, eivätkä varmaan olisi niistä välittäneet, jos
kuulleetkin olisivat. Niin riemua täynnä, niin täydellisesti onnellisia
he näyttivät olevan hytkytellessään siellä ylhäällä. Olipa heillä
kerran maailmassa »korkea asema», eikä mitään esteitä tiellä, vaan
saivat mielin määrin kiitää eteenpäin.

Toisin nuo poloiset, jotka läänin sairashuoneen portaita kömpivät alas.
Oli siinä keski-ikäinen mies; hän laahasi itseään käsivarsillaan ensin
kynnyksen ylitse ja laskeutui sitten samalla tapaa kadulle, jossa
kumminkin toinen ehätti vastaan häntä auttamaan. Hän voihki ja oli
kalpea kuin kuolema. Vaivaloisesti sai mies hänet nostetuksi kärryihin;
ajoi sitten hiljaa pois.

Vähän väliä tuli ovesta uusia sairaita; lapsia, joita äidit kantoivat
käsivarrellaan, kasvavia, keski-ikäisiä ja vanhoja. Toisia hevoset
odottivat, toiset läksivät jalan astumaan. Oudonnäköinen oli eräs
vaimo, jonka kasvot olivat aivan valkoisiksi maalatut. Varmaan oli se
hänen miehensä tuo, joka hiljaa ja varoen kuljetti häntä eteenpäin.
Lapset taukosivat leikistään heidän ohi käydessään. Naiset
kadunkulmassa unohtivat hetkeksi tärkeät juttunsa ja kääntyivät kaikki
sitä kummaa katsomaan.

--Herra Jumala, tuon verran ihminen tietää, puhui itsekseen eräs vaimo,
joka nousi kalliota ylös. Viikko takaperin vielä terve ja ihana kuin
kukka. Nyt tuommoisena!

Minäkin seurasin sairasta silmilläni, kunnes hän katosi erään talon
pihaan. Sitten käännyin jälleen katselemaan tuota pitkää
kaksinkertaista kivirakennusta, jonka sisässä niin paljon kipua ja
tuskaa asui, jossa elämä ja kuolema lakkaamatta toistensa kanssa
taistelivat. Enhän nähnyt kuitenkaan muuta, kuin kaksi pitkää riviä
ikkunoita, joista valkoiset kierreuutimet peittivät ylimmäiset ruudut.

Kadultakin olivat jo sairaat kaikki hävinneet. Sen sijaan astui nyt
lääkäri itse ovesta ulos portaille, seisahtui siinä hetkeksi ja katseli
ympärilleen. Mitä lienee hän ajatellut, tai ajatteliko mitään?
Hengittikö vaan raitista ilmaa, huoahtiko hiukkasen vaivaloisen työn
jälkeen?

Hän, ruumiin lääkäri, ei sairaita kammonnut eikä tuominnut. Hän etsi
heitä, meni heidän luokseen, hoiti, auttoi, paransi. Teki elämän kanssa
liiton ja taisteli voimainsa takaa kuolemaa ja hävitystä vastaan. Eikä
taistelusta herjennyt, ei hyljännyt kärsivää, ennenkuin ikuinen loppu
riisti hänet saaliikseen.

Missä ovat meidän aikamme sieluin lääkärit? Ne, jotka kadonneita
etsivät, jotka apua ja parannusta tarjoavat? Onko terveyden lähde
heiltä kuivunut vai onko lika, multa sen tukehuttanut? Miksi eivät sitä
puhdista?

Sairaita on paljon. Maailma on täynnä kipua tuskaa, valituksia,
huokauksia.

Missä ovat lääkärit? Niin, missä, missä, missä he ovat?

[Kuopiossa 1888. "Excelsior" kalenteri 1889. Novelleja I.]



LAIN MUKAAN.



I.

Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin
kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta.
Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus
sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä
pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille
kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti
kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma
Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli
hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen
luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria
melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin
hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan
mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman
hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua
niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi
hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä
kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki
pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin.
Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään
mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä
tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.

Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä
kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta
ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli
kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.

Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä
kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään
tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät
katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia
läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se
aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa
nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että
sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo
seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös
Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas,
pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin.
Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet.
Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja
aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä
tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi
ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti
ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa
ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui
olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.

Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi
intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä
se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai
hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä»,
niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli,
kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja
kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin
ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä,
hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi
vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.

Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei
tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi
saanutkaan niin suurta palkkaa.

Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein
riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat
hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen
viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään
ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin.
Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo
miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.

Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen
ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei
tiennyt nuorena olleensaksan.

Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja
Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen
uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin.
Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin
ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti
vielä toistekin heitä tapaisivat.

Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin
keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin
lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä
tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi.
Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista.
Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen,
ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä,
korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei
uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan
vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei
kumminkaan sen pitemmälle menty!

Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi
tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani
tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti
ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi
käydä yhä kiihkeämmäksi.

--Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin
katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.

--Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.

--Me olemme onnettomia.

--Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.

--Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.

--Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin
osaat luokse.

--Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te
minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.

--Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen
miestä.

--Voi, suuri luoja!

--Katsos, hän vilkaisi ympärilleen, tässä annan sinulle aluksi--

Kymmenen markan seteli putosi Marian helmaan.

--Siunaa ja varjele! En minä huoli, ottakaa pois, voi--nyt näkevät,
näkevät--

Hän kumartui alas ja oli uutterasti poimivinaan perunoita.

--Ottakaa pois, patruuni, minä lasken sen maahan, tähän viereeni.
Ottakaa niin, etteivät huomaa.

--Jääköön siihen, ellet siitä välitä.

--Noin suuri raha. Mitä ajattelette, hyvä patruuni?

--Sinua ajattelen.

--Noin suuri raha. Elkää heittäkö siihen.

--Semmoisia saat, jos olet minulle hyvä, monta monituista vastedes.
Tämä oli vaan ensimmäinen.

--Kuka ajaa--? Herra taivaan, rouvanne! Nyt olemme hukassa.

--Muista, kello kahdeksan.

Hän kääntyi levollisena ja astui ikäänkuin rehellisin mies maailmassa
rouvansa ja täysikasvaneen tyttärensä luokse, jotka veräjän kohdalla
parhaallaan nousivat isvosikan troskista alas.

--Pappa, etpäs arvaa, kun me tuomme teille kahvia tänne, huusi hänelle
tyttärensä jo kaukaa.

--Eikö ollut hauska tuuma, pappa? Minä sen keksin, mamma ei olisi
tullut sen päälle. Vai kuinka mamma, sanokaapas?

Rouva vaan hymyili ja tarttui käsivarteen, jota patruuni hänelle
kohteliaasti tarjosi. Nauraen ja puhellen he sitten astuivat pellon
pientaretta. Niin hellästi hoiti patruuni rouvaansa, ojan ylitse
melkein nosti. Olisipa luullut heitä onnellisimmiksi ihmisiksi
maailmassa.

--Voi, katala, mikä olet! arveli Maria itsekseen. Hänen silmänsä
kiintyivät seteliin, joka oli siinä vieressä mullalla. Sieppasi sen ja
pisti taskuunsa.

--Eihän sitä nyt siihenkään voi heittää, hän mutisi.

Mutta kumma, kuinka oudolle mielelle hän samassa kävi. Tuli aivan kuin
vieraaksi omalle itselleen. Kaikenmoisia ajatuksia tai oikeammin kuvia
risteili hänen päässään. Noita kymmenmarkkasia hänellä oli aina
edessään, jos minne katsoi. Ja sitten hänen ajatuksensa lensivät
metsään, tuonne Puijon rinteelle, ruutikellarin kohdalle. Oli pimeätä
ympärillä, mutta hän kuuli vihellyksen, puut risahtivat ja--

--Hyi, herra hyvästi varjele! hän lausui ääneen.

Maria pelkäsi itseään, teki riivatusti työtä ja koetti ajaa pakosalle
tuonlaiset ajatukset. Mutta ne pyrkivät esille aina uudelleen; hän
heitti silmänsä vähän väliä metsän rinteesen, jossa patruuni istui
rouvineen ja tyttärineen. Hienoissa vaatteissa nuo naiset olivat, ja
kauniita kuin enkelit.

--Minkähän näköinen olisin minä tuommoisessa puvussa? arveli Maria, ja
päätä huumasi yhä enemmän.

Samalla muistui kumminkin mieleen koti, mies ja lapset. Hän siunasi
taas ja päätti kertoa Villelle kaikki. Sen jälestä oli kohta helpompi
olla. Hän saattoi nyt vallan tyyneesti katsella, kuinka joivat kahvia
siellä metsänrinteessä. Työväellekin annettiin, mutta Maria kieltäytyi
puolestaan, sillä häntä ei haluttanut mennä heidän läheisyyteensä.

Mutta illalla, kun Ville sai kuulla asiasta, joutui hän semmoiseen
vimmaan, ettei ottanut mistään talttuakseen. Haukkui patruunin
pahanpäiväiseksi ja antoi Mariallekin aika läksyn.

--Olisit sylässyt häntä vasten silmiä. Että saatoit olla sellainen
vätys. Ruveta nyt kuuntelemaan tuommoista puhetta. Hyi!

--Herra jumala, minkä minä sille taisin. Enhän siitä voinut pakoonkaan
juosta, työstäni.

--Mahdoit sylästä silmille, johan sen sanoin. Mutta sinulle on kaikki
mieleistä. Ehkä siihen ei paljon houkutuksia tarvittaisi, ennenkuin
myöntyisit.

--Ville!

Maria kääntyi pois, silmäin ympärille ja otsaan nousi puna. Häntä ei
naurattanut nyt niinkuin ennen, eikä hän voinut kääntää tätä juttua
leikiksi. Harmitti päinvastoin ja suututti; toista kertaa hän ei enää
kertoisikaan Villelle kaikkia, koska viitsi olla noin hävytön. Sillä
tavallako palkitsi hänen rehellisyytensä? Mitä, jos todenperästä olisi
mennyt? Tehnyt tikusta asiaa kaupungille ja lipannutkin metsään. Ettäkö
olisi Ville aavistanut mitään?

--Sinä et huomenna enää mene sen miehen perunamaalle.

--Kotonako sitten istun?

--Kotona.

--Entäpä, kun patruuni lähettää hakemaan?--

--Ei lähetä, kyllä pidän siitä huolen. Tänne se kymmenmarkkanen.

--Mitä sillä teet?

--Huoli siitä.

--Ville, sinä aijot lähteä sinne intoilemaan? Tästä mahtaa syntyä
kaunis juttu. Voi, minä onneton, kun menin sinulle ilmoittamaan koko
roskaa. Mutta minä en uskonut sinua noin hupakoksi, en totta tosiaan
uskonutkaan.

Maria herähti itkemään siinä lasta imettäissään ja Villen sydän alkoi
pehmetä. Oli hetken vaiti, veti muutamia savuja piipustaan ja mietti.

--Sinä et ole saanut vielä palkkaasi? hän sitten kysyi, vaikka sen
kysymättäkin hyvin kyllä tiesi, ettei hän vielä ollut sitä saanut.

--En.

--Kolme päivää sinä siellä nyt olit?

--Kolme.

--Tulee neljättä markkaa päivälle. Mutta syyttäköön itseään. Jospa ne
nyt sitten kuittaa vastakkain, niin vähemmällä päästään molemmin
puolin.

Maria ei virkkanut mitään, mutta mieli keveni kohta, kun Villen viha
lauhtui. Lapsi oli nukkunut rintaan, hän laski sen hiljaa kätkyeen.
Sitten syötti muunkin joukkonsa ja laittoi vuoteet. Heitti aina väliin
syrjäkatseen Villeen, joka istui pöydän luona ja imeskeli ruoan jälkeen
taaskin piippunysäänsä. Silmät tuijottivat yhteen kohti ja toimessaan
hän yhä näytti olevan. Maria riisui ja pani maata. Ei huolinut mennä
lepyttelemään.

--Kyllä se hänen mielestään pian haihtuu, arveli.

Hän ummisti silmänsä ja alkoi noin ilman aikojaan vaan mietiskellä,
mitä kaikkia hän olisi ostellut jos--jos--, niin jos kymmenmarkkasia
olisi tipahdellut tuolla tavoin joka päivä. Kyllä hän sen hyvin tiesi,
ettei niitä enää tipahtelisi, mutta mietiskeli kumminkin lystin vuoksi.

Siihen juttu päättyi. Marraskuun lopussa sitä tuskin enää
muistivatkaan; mutta silloin se erityisestä syystä uudelleen juohtui
mieleen.



II.

Oli lauvantai-ilta. Maria pesi kammarin lattiata, vanhemmat lapset,
neljännellä vuodella oleva Liisa ja Mikko, joka ei vielä ollut täyteen
kahtakaan, houkuttelivat pikku Yrjöä. Mutta se vaan juonitteli eikä
tahtonut ottaa talttuakseen. Maria ovensuussa hankasi lattiaa että hiki
nousi päähän ja torui Yrjöä aina väliin.

--Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle
tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.

--En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.

--Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!

Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan.
Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään,
hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei
korviaan pitänyt.

Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui
silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.

Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.

--Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään
ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.

--Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että--

Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi
hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?

--En kuule.--Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun
kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?

--Että jos miehenne tulisi käymään hänen puheillaan.

--Sepä on työssä nyt.

--Tulkoon sitten illalla työstä päästyään.

--Kyllä sanon.

Poika meni. Maria lopetti luuttuamisen ja otti Yrjön syliinsä. Lapsen
rievut jäivät pesemättä, pölyt pyyhkimättä. Häneltä katosi työinto,
eikä hän voinut muuta kuin miettiä ja yhä uudelleen miettiä: »mitä
herran nimessä patruuni Villestä tahtoi». Eikä hän päässyt selville
siitä, hyvääkö tuo merkitsi vai pahaa.

Niin pian kuin Ville ovea aukasi iltahämärässä työstä palattuaan, huusi
Maria hänelle jo vastaan:

--Kuules, hyvä ihminen, kun patruuni laittoi sinua hakemaan luokseen.

--Kuka patruuni?

--Oppman, herra jesta.

--Vai niin. Mitä hän minusta?

Ville laski levollisena hattunsa naulaan.

--No, en tiedä. Sitähän tässä kaiken aikaa olen ihmetellyt.

--Etkös kysynyt sanan tuojalta?

--En hoksannut. Kun minun vaan pisti päähäni, että sitä kymmenmarkkasta
kait se nyt tahtoo periä.

--Jopa--! Vaikka eihän peijakkaan tiedä. On se ehkä harmittanut sitä
vanhaa saituria, kun pani vakaisen rahan menemään.

Villeä nauratti vieläkin sitä muistellessaan.

--Mutta että hän juuri sinua tahtoo.

--Niin, tosiaankin--! Eikä, hiidessä, ei hän sitä kymmenmarkkasta peri.
Jotain muuta hänellä mahtaa olla mielessä.

--Ehkä pyytää työhön.

--Sitä ennemmin.--No, tuleppa nyt sitten tänne isän syliin. Tule, tule!

Sen sanoi Yrjölle, joka kädet ojona pyrki hänelle äidin polvelta.

--Mene vaan. Kyllä oletkin ollut niin paha poika taas, ettei mihin
panna. Elä, jumalan luoma, anna sille piippua suuhun, kipeäksi tulee.
Niin, nauratko sinä nyt, junkkari? puhui äiti.

Toisetkin lapset keikkuivat isän ympärillä. Mikko tahtoi, että isä
häntä hypittäisi jalallaan.

--Sinuako, suurta poikaa? sanoi isä. Jopa jo! Hypi sinä vaan omilla
jaloillasi.

Liisankin olisi vielä tehnyt mieli isän syliin, mutta ei hän sentään
pyytänyt, kun ymmärsi sen mahdottomaksi. Yrjölla oli etuoikeus ja
Mikolla hänen jälkeensä. »Aika tyttö!» sanoi äiti aina, kun hän vaan
mielitekojaan toi ilmi. Ja niin oli Liisa ruvennu pitämään itseään jo
vallan vanhana, semmoisena, jonka tuli vaan hoitaa noita nuorempia ja
vastata niistä.

--Otappas tämä nyt taas minulta, niin saan mennä Oppmaniin kuulemaan,
sanoi Ville, samalla kun laski Yrjön Marian syliin ja otti hattunsa.

--Elä viivy kauvan, huusi vaimo hänen jälkeensä



III.

Villellä oli koko pitkä matka kuljettavaa, uudelta kaupungilta
satamatorille saakka, jossa patruuni asui. Siinä astuissaan hän
ajatteli yhtä ja toista.

--En mene sille miehelle työhön, ennenkuin viimeisessä tingassa, sitten
kun en muualta mistään enää työtä saa. Semmoinen nylkyri kuuluu olevan
... ja tunnoton ... keksii jos minkä koukun, että vaan pääsee maksusta
vapaaksi... Vaivainen, joka sen kanssa joutuu tekemisiin, sanoi Kekkos-
vainaja. Ja niin sanovat kaikki, jotka hänet tuntevat... Koron
kiskomisella kun on rikastunut, niin arvaa sen jo siitäkin minkälainen
mies on... Ja viimeiseen penniin kuuluu tinkivän aina jos mitä teettää
... eikä sitäkään vähää saa ulos muuta kuin suurella riidalla... Kyllä
en työhön rupea, vaikka pyytäisikin. Ennen hakkaan puita...

Eipä sillä että hän minua nenästä vetäisi kesken, olkoon kuinka kavala
hyvänsä ... pitäisin silmäni auki. Eikä hän uskaltaisi maksun kanssa
vikuroida. Kun teen kunnollisen työn, niin täysi palkka, jumal' aut',
siitä tulla pitää, sen näyttäisin herralle. Ja kun ojentaisin ruumiini
oikein suoraksi, sanoisin jyrkän sanan ja teroittaisin häneen semmoiset
silmät, ettei hän mokomia vielä ikinä ole nähnyt, niin varmaan hänen
täytyisi vavista edessäni. Onpa jumala antanut vahvan nyrkin... Mutta
ne ovat miehetkin semmoisia vätyksiä monet, ettei tarvitse kuin vähän
ärjäsee, niin jo säikähtävät. Hyvähän tuommoisten herrain sitten on
menetellä heidän kanssaan aivan oman mielensä mukaan. Mutta tulkoonpas
koettamaan tänne ... tulkoonpas, sanon minä! Kyllä minä opetan...

Istuu siellä vaan ja lihoo. Elää koroillaan kuin hyvä kuningas. Ja
raiskaa naisia, hyi! Ei kuulu rouva uskaltavan nuorta piikaakaan pitää,
kun herra sen kohta viettelee. Hyi, kolmasti, hyi! Ja noita sitä
yhtäkaikki kumarrellaan ja kunnioitetaan. Rehellinen työmies ei ole
ihminenkään tuommoisen pohatan rinnalla. Ja mikä kumma siinä lienee,
että vaikka ne eläisivät kuin siat, ja vaikka viekkaudella ja kujeilla
itselleen kokoovat rikkauksia, niin ei ne siltä kiinni joudu... »Laki
on niinkuin laki luetaan», sanoo sananlasku.

Mutta annahan olla! jos minä sittenkin menisin hänelle työhön. Lystin
vuoksi, yhden hullun kerran. Sepä kumma ettei rehellinen mies saisi
puoliaan pidetyksi... Kun tiedän että minulla on oikeus, niin silloin
panen kovalle, eikä siinä auta, ei laupiaat silmätkään...

Hän seisoi kyökissä ennenkuin näistä ajatuksistaan selvisi. Aivan niin!
Vanhoja, äkäisen näköisiä rumia naisia siellä vaan hääri askareissa.

--Nuo nyt varmaankin säilyvät patruunilta, arveli Ville itsekseen ja
hänen täytyi vetää suutansa nauruun.

Näkyivät tietävän, että häntä oli käsketty puheille.

--Menkää toisesta ovesta sinne suoraan patruunin kammariin, eteisestä
vasemmalle, neuvoivat. Kyllä hän on kotona.

Kun Villen piti astua noita leveitä ja komeita sisäportaita ylös,
huomasi hän saappaansa olevan lumiset ja kovin kömpelömäisesti raskaat.
Ja vaatteetkin, vanhat sarkahousut ja harmaa nuttu, muuttuivat hänen
silmissään äkkiä peräti huonoiksi. Mutta vasta häneltä eteisessä tahtoi
rohkeus tyyten kadota, kun avonaisesta salin ovesta loisti semmoinen
valo ja hienous ja prameus vastaan, että pää kerrassa meni pyörälle.
Kruunussa paloi lamppuja ja kynttilöitä, seinämillä seisoi korkeita,
viheriöitä kasveja, huone oli kuin yrttitarha tai paratiisi. Ja nuo
onnelliset, jotka istuivat pöytien ympärillä, ylpeitä rouvia, nuoria,
ihania neitosia kauniissa puvuissa,--niin olivat kuin enkeleitä...
Pianon luona istui eräs ja soitti, toiset puhelivat ja nauroivat.

Ville unohti itsensä ovensuuhun seisomaan eikä osannut muuta kuin
katsoa töllistellä. Talon neiti kait se oli, tuo, joka hänet ensin
huomasi, koska kiiruhti eteiseen.

--Mitäs asiaa? Patruuniako haette? hän kysyi silmiään siristellen.

Vaan ennenkuin Ville ehti saada sanaakaan suustaan, hän jatkoi:

--Menkää tuosta ovesta!

Ville nosti varoitellen suuria jalkojaan, ikäänkuin olisi hän pelännyt
tuon kiiltävän lattian särkyvän niiden alla. Koko hänen ruumiinsa oli
lamaantunut, hän tunsi itsensä vieraaksi ja oudoksi tässä ympäristössä.
Äskeinen uhkaylpeys pakeni kuin tuhka tuulessa.

Patruuni käveli edestakaisin kammarissaan, ja eräs nuorempi herra,
lieneekö ollut hänen poikansa, istui sohvalla, suuri sanomalehti
edessä. Sen takaa hän kerran vain vilkaisi Villeen, sitten ei pitänyt
hänestä enää lukua.

--Te olette Toikka? kysyi patruuni.

--Niin olen.

--Osaatteko hoitaa hevosta?

--Kyllä.

--Olen ajatellut lähettää teitä viemään kuormaa Kajaanin markkinoille.

Hän oli selin Villeen ja selaili paperia pöydällä.

--Patruuninko omalla hevosella?

--Niin.

--Joko sinne pitäisi milloin lähteä?

--Maanantai-aamuna.--Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi
sitten taas papereihinsa.--Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi.
maksun suhteen ... antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä
reissusta.

Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:

--Ä de inte för mycky?

Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa
eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.

Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän
koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja
pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän
sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä
huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten
tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.

Patruuni kääntyi nyt päin.

--No, mitä sanotte? Suostutteko, vai--?

--Saatanhan minä lähteä.

--No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne
kuormaa laittamaan.

Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä
harmitti.

--Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne
ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin
minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin
neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen
tallukka!

--Noh ... mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee
päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,--ja onhan sentään toista kun pääsee
liikkumaan...

Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian
laittamaan kalakukkoa evääksi.

--Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.

Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla.
Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei
koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt
mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi
hommaamaan evästä kiireimmän takeen.



IV.

Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät
kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta
ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja
turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja
Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.

Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei
ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti
hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto
nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille
milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville
tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.

Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää
vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi
olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili;
maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita,
jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän
vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin
rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen
katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden
tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään,
vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan
rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin
enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä
mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja
nähdä maailmaa. Toista vallan!

Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi
mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti
eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän
heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin,
toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla,
polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä,
hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.

Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan;
kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen
ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen
alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie.
Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa
päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia
kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.

Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.

--Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte.
Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä
kuormat että hevoset.

Toiset vaan nauroivat.

--Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia
käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen
tuntee, milloin vaara pyörii.

Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri
päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja
saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi,
töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.

Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse;
hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin.
Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa,
jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa
mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.

Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja
vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui.
Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento
pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen
ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat
häntäkin takaisin.

--Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun
Ville jo oli puolitiessä kujaa.

Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä
kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää
kyntensä matkamiesten kuormista erillään.

Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä
paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää
heidät rauhaan.

Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin
aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.

Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli
revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että
sokuritoppa siitä oli viety.

Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei
joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei
muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia
vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä
löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen,
lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät,
ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä,
jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse
takaa-ajajaa vastaan.

Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja
parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta,
iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi
korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti
puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan,
ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin
maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa
humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä,
etenivät sitten ja katosivat.

--Jokohan kuolen?

Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui
pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.

Sillä välin mustilaiset kiireesti pakenivat. Sokuritopan jättivät
jälkeensä, ettei heitä ajettaisi takaa eikä tunnettaisi samoiksi, jos
kiinnikin saataisiin. He vainusivat jo liikettä talosta.

Eivätkä he siinä pettyneet. Kahakka oli kuulunut tupaan, Korhonen ja
Räsänen arvasivat Villen olevan hädässä.

--Sitäkös hän sinne meni. Sitäkö jo vaan! kiukkuili Räsänen, joka juuri
parahiksi oli heittäytynyt vuoteelleen.

Nousi kumminkin ylös ja veti saappaat jalkaansa.

--Avuksi täytyy lähteä. Kiireimmän takeen. Vähissä tappavat vielä!
sanoi Korhonen ja suti päälleen vaatteita minkä ennätti.

Pystyssä oli pian talon omakin väki, lapset vaan vetivät rauhassa
untaan ja muutamat vaimot käänsivät siunaillen kylkeänsä eivätkä
välittäneet nousta, kun näitä tämmöisiä jumalattomia menoja tavantakaa
sattui siinä tienposkessa.

Miehet hyökkäsivät pihalle, mutta silloin oli melu jo hälvennyt. He
pysähtyivät kuuntelemaan, luulivat ensin rusahtelevan vielä kauvempana
tiellä, vaan sitten oli kaikki hiljaa.

He menivät kumminkin sinnepäin, löysivät Villen tiepuolesta
hengettömänä ja vähän etempänä sokuritopan; muuten ei kuulunut eikä
näkynyt enää niin mitään.

Ville oli vielä lämmin; he kantoivat hänet tupaan penkille ja kaatoivat
viinaa suuhun. Alas se meni. Sitten hän jo alkoi huokuakin ja aukaisi
silmiään. Mutta tajussaan hän ei ollut, sen kohta huomasi, ja selvää
oli myöskin, ettei hän seuraavana aamuna matkalle kykenisi.

Kuorma oli toimitettava ajoissa perille, siitä tunsivat toisetkin
olevansa vähän niinkuin edesvastauksessa, kun olivat kerran yhtä matkaa
kulkeneet. Läheisestä mökistä saatiin mies, ja ennen päivän valjettua
he taas läksivät taipaleelle. Ville ei vielä silloinkaan tiennyt
maailmasta mitään. Hän vaan pyörtyi pyörtymistään, yhä uudelleen. Vähän
aina saivat virkoamaan välillä, kun panivat milloin viinaa, milloin
Hokmannia suuhun, mutta hetken päästä kun katsoivat, oli hän jälleen
tainnuksissa.

Veri oli lakannut vuotamasta, sillä vaimoväki oli tuonut riepuja,
joilla sidottiin haavat kiinni. Niistä oli yksi pahin; se oli vasemman
olkaluun alapuolella ja näytti menevän hirvittävän syvälle.
Pulppuamalla siitä alussa tuli verta ja kauan sieti hautoa kylmällä
vedellä ennenkuin saivat sen verran taukoamaan, että voivat panna
siteen päälle.

Kun Korhonen ja Räsänen olivat valjastaneet ja laittaneet kuormansa
taas kuntoon menomatkalle, tulivat he vielä kerran sisään Villeä
katsomaan. Seisoivat siinä kotvan aikaa penkin luona ja odottivat, että
hän avaisi silmänsä. Mutta ei hän avannut. Kalpeana vaan makasi ja
hiljaa huokui.

--Tuskin hänestä enää kalua tulee, arveli Räsänen.

Molemmat antoivat markan omista rahoistaan talon väelle, pyysivät
hoitamaan ja lupasivat palatessaan tulla katsomaan.



V.

Siinä kun Maria evästi Villeä matkalle, heräsi hänen mielessään hauska
tuuma. Mutta ei hän virkkanut siitä Villelle mitään; arveli, että
sittenpähän saa suuret silmät, kun kotiin tulee.

Hän, näet, aikoi laittaa kankaan Villen poissa ollessa, lankoja hänelle
kyllä annettaisiin velaksi rouva Mikkolan lankakaupasta, kun siellä oli
tuttu puotilainen. Sitten hän talvimarkkinoissa sen möisi, saisi hyvät
voitot, maksaisi velkansa, ottaisi uutta ja kutoisi yhä pitemmän
kankaan kevätmarkkinoiksi.

Sillä tavoin hän ansaitsisi rahaa oikein hyvästi ja hoitaisi lapset
samalla, kun ei tarvinnut mennä kotoa pois. Peränurkkaan hän raivaisi
tilaa kangastuolille, siirtäisi sängyn paremmin oven suuhun ja pöydän
ikkunan alta syrjempään. Kaikki hän sen jo sunnuntaina mittaili
silmillään valmiiksi ja toivoi vaan, että maanantai-aamu valkenisi,
Ville lähtisi matkalla la hän pääsisi tuumiaan toteuttamaan.

Ei Ville huomannut mitään, vaikka hän koko ajan oli tavattomasti
ajatuksissaan. Lieneekö ollut niin kiinni omissa asioissaan, taikka
luuli ehkä Marian vain hänen lähtöään surevan. Kaiketi se olisikin
häntä huoletuttanut muussa tapauksessa ja yksin jääminen tuntunut
ikävältä, kun ei ollut siihen vielä tottunut, mutta nyt kangashomma
pyöri mielessä niin, ettei joutunut muuta ajattelemaankaan.

Tuskin oli Ville ehtinyt ajaa portista ulos, ennenkuin Maria jo juoksi
pihalta takaisin kammariin, sieppasi nutun päälleen, sitoi kengän-
nauhat kiinteämmälle ja varoitti lapsia olemaan siivolla sillä aikaa
kuin hän käväseisi kaupungilla.

Kadulla tuli häntä ensimmäiseksi vastaan eräs ilkeä, vanha eukko-
rutale, jota sanottiin »maailman äidiksi», povari muuten viraltaan ja
suuri rolli.

--Pahuus! arveli Maria, enköhän käänny takaisin?

Sillä hän muisti tuon vanhan taian, että pahaa se tietää, kun
naisihminen ensin vastaan tulee. Ei hän sentään malttanut kääntyä, vaan
jatkoi matkaansa, kun kerran tiellä oli. Mutta ilkeän vaikutuksen
häneen tuo tapaus teki, eikä hän enää ollut varma lainkaan hyvästä
menestyksestään, kun astui puodin ovesta sisään.

Anna--se oli puotilaisen nimi--tervehti häntä iloisesti niinkuin
ennenkin, ja Marian mieli kävi taaskin rohkeamniaksi. Hän selitti
asiansa. Mutta silloin muuttui Anna totiseksi, pudisti päätä ja alkoi
panna tiskillä olevia vaatepakkoja kokoon.

Hän ei uskaltanut, rouva oli kieltänyt velaksi annon.

--Eikö panttiakaan vastaan?

Maria ajatteli vihkimäsormustaan.

--Ei, senkin oli rouva kieltänyt. Niistä oli vaan vastusta, usein
jäivät vuosikausiksi lunastamatta.

--Kyllä minä varmaan--vakuutti Maria.

--Niin, kaikki antavat kauniita lupauksia ottaessaan, mutta harvat
pitävät maksusta huolen.

Marian täytyi lähteä pois sinä hyvänään. Hänen mielensä oli niin paha,
että tahtoi melkein itkettää. Hitaasti hän astui pitkin matkaa
kotiapäin ja mietti mikä keino häntä nyt auttaisi. Sillä hän ei millään
tavalla voinut luopua tuosta kankaan tuumasta, kun hän sen kerran oli
saanut päähänsä.

Ajatteli, että jos hän muualta pyytäisi rahaa lainaksi sormuksellaan.
Mutta kalliin koron ottaisivat eivätkä antaisi kuin puolen arvoa. Sen
vertaisella ei päässyt yrittämäänkään.

Tutuilta? Hän muisteli jokaista erikseen, mietti moneen kertaan päänsä
ympäri, vaan siihen päätökseen hän lopulta tuli, ettei ollut toivoa
kenestäkään.

Tuli kotiin ja koetti saada koko asian mielestään pois. Olipa hänellä
työtä muutakin, lasten vaatteita sieti paikata, sukkia parsia ja ruokaa
hommata; varmaan ne raukat jo olivatkin nälissään, kun hän ei malttanut
heitä syöttää ennenkuin läksi.

Hän laittoi uuniin tulen, pesi padan ja pani perunoita kiehumaan.

Lapset leikkivät perällä huonetta, Yrjö oli kätkyessä, Liisa taputteli
käsiään hänen vieressään ja puheli:

--Kato, kato, äiti keittää ponnaa. Ai, makeata, ai, Yrjökin saa, kun on
kiltti, saa, lapsi, saa, saa!

He sanoivat näet perunoita ponniksi.

Kun Maria. oli laittanut perunat tulelle, jäi hän siihen uunin viereen
istumaan. Katseli valkeata, kuinka se paloi ja perunoita, jotka
kuulsivat pyöreinä ja puhtaina veden alta. Hän oli ostanut ne
syysmarkkinoilta ja saanut huokealla. Sillä kymmenmarkkasella, jonka--

Hän puhalteli uuniin, että se paremmin syttyisi.

Ei hän nyt missään tapauksessa kääntyisi patruuniin, jätti ennemmin
sikseen koko kangaspuuhan. Olipa hänellä työtä muutakin, lasten
vaatteet ja sukat...

Tuli leimahteli korkealle padan ympärillä ja vesi porisi.

Kyllä patruuni ne hänelle varmaan mielellään lainaisi, mitäs se hänen
rahoissaan tuntuisi. Eipä hän entisestäkään vihaa kantanut, koska otti
Villen työhön. Hyvä mies hän mahtoi olla yhtäkaikki, vaikka häntä
moitittiin. Mutta ei häneen sentään sopinut kääntyä, Villekin
pahastuisi. Kuinka hän uskaltaisi sitä hänelle tunnustaakaan?

--Äiti, anna ponnaa.

Mikko seisoi takana ja repi häntä nutusta.

--Odota, jahka kiehuu.

Mutta lapsella oli nälkä, hän ei enää talttunut, vaan alkoi vänistä.

--Tuossa kakkua, hekä, syö sitä ensi hätään.

Mikko istui lattialle äidin viereen, haukkasi kannikkata ja kaivoi aina
välillä pehmeätä paikkaa sormellaan. Yrjö kitisi, Liisa liverteli.
Maria istui yhä samassa asemassa. Perunat halkeilivat, hän ei sitä
huomannut. Mutta Liisa sen älysi kätkyen luota, sillä hänen silmänsä
kääntyivät tavantakaa Yrjöstä porisevaan pataan.

Hän muuttui hiljemmäksi ja odotti eikö äiti jo nostaisi sitä tulelta
pois. Vaan äiti kun ei hievahtanut, hän viimein muistutti:

--Äiti, ne jo halkeilevat.

Maria heräsi kuin unesta, huokasi syvään ja suoristi itseään.

--Jopa tosiaan, hän sanoi. Nyt lapset saavat ponnaa.

--Ponnaa, ponnaa, huusi Mikko, nousi kiireesti ylös lattialta ja
hyppeli ilosta.

Kun Maria oli syöttänyt lapset ja nukuttanut Yrjön, haki hän
paikattavat vaatteet esille. Katseli niitä ja kävi pahoilleen, sillä ne
olivat kovin kuluneita. Jos yhteen kohtaan pani paikan, niin toinen jo
menisi rikki tuotapikaa.

Hän huokasi. Kädet vaipuivat syliin ja vaate putosi lattiaan. Siitä
kankaasta hän olisi saanut lapsillekin vaatteita. Muutamia kyynäriä--ei
se olisi mihinkään tuntunut. Olisi ottanut sen verran enemmän voittoa
markkinoissa.

Kangaspuita hänellä ei ollut itsellään. Soinisen emännältä oli aikonut
ottaa lainaksi, hänellä kun tiesi olevan kahdet.

Olisikohan tuo antanut? hän arveli nyt. Tekisipä mieleni mennä
kysymään.--Soma kuulla, olisinko onnistunut edes niitäkään saamaan.

Soiniska asui siinä lähellä, hän käski Liisan tulla hakemaan, jos
heille mikä hätä sillaikaa tulisi. Mikkoa varoitti olemaan hiljaa,
ettei Yrjö heräisi.

--Olkaa nyt kilttiä, en minä kauvan viivy, hän vakuutti vielä ovessa
mennessään.

Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja
pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia
juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa
eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska
aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.

Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.

--Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.

Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo
toisena säikeenä.

Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista
mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi
Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä
sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä
valkovaltainen.

Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt
myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.

--No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat
joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet
ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi
tahtonut.

--Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän
huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka
mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.

--Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.

--Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta
niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä
ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.

Mutta eihän sitä niin helposti saanut karkoitetuksi. Aina syvemmälle se
vain tunki, mitä enemmän hän koetti sitä vastaan taistella.

Kotimatkalla hän tarkasti katseli katukiviä, että jos sattuisi sieltä
löytämään jonkun kultarahan taikka setelin. Onni jos olisi sen hänelle
potkaissut, useinhan niitä pudotettiin. Herrasväkeä kun tuli vastaan,
hän arveli: »noilla varmaankin olisi taskussaan mutta otapas sieltä».

Mihin hänen silmänsä vaan tarttuivat kotonakin, täytyi hänen kohta
mielessään laskea sen kapineen arvoa rahassa. Eihän niitä paljon
ollutkaan, huonekaluja muutamia ja pitovaatteita. Ei niitä voinut edes
panttiin viedä, ne kun olivat kaikki tarpeellisia. Vihkimäsormus oli
ainoa, mutta se taas ei yksin mihinkään riittänyt. Neljä markkaa
olisivat ehkä antaneet korkeintaan,--mitä lankoja hän sen vertaisella
sai?

Lapset olivat tuskaisia, hän torui heitä. Mikkoa hän lyödä nässäytti
pari kertaa sormillekin ja tiuskaamalla hän vaati Yrjöä olemaan vaiti.
Mutta ei se raukka siitä mitään ymmärtänyt, näkihän vaan että äiti oli
hänelle vihainen, ja tuli pahalle mielelle. Suu hömmäili, vesi tuli
silmiin ja hän parahti itkemään.

Marian kävi sääliksi, hän unohti hetkeksi markat ja kankaat, otti
lapsen syliinsä ja alkoi viihdytellä.

Viidettä käydessä hän tavallisuuden mukaan laittoi ne jo nukkumaan
yöuntaan. Eikä hän sitten oikein tiennyt, mihin työhön ryhtyisi;
katseli vielä kerran noita vaatteitakin, mutta viskasi ne harmissaan
kohta jälleen pois. Niinhän ne olivat rikki, ettei ollut kuin työn
hukka, jos niitä rupesi korjaamaan.

--Parasta kun menen maata, hän ajatteli, ettei pala öljy turhaan.

Hän nousi vuodettaan pöyhimään ja aukaisi oven ottaakseen avaimen
suulta pois, kun kuuli jonkun sieltä hiljaa tulevan pimeästä. Hän
säikähti ja yritti huutamaan. Näki sitten, että se oli mies, ja
peljästyi vielä enemmän.

--Hyi, herra siunaa, kuka siellä? Mitä te tahdotte? Mitä asiaa?

Vastauksen asemesta tukeva käsi työnsi hänet kynnykseltä takaisin
sisään.

Patruuni Oppman seisoi ovella, loi tarkastavan silmäyksen huoneesen,
koetteli lukkoa ulkopuolelta, huomasi avaimen jo olevan poissa ja näki
sen Marian kädessä. Hän hymyili ja veti oven kiinni.

Maria vapisi.

--Mitä patruuni tänne tulee, mitä varten,--mitä teillä on mielessä?

--Ole hiljaa, ettei lapset herää. Mitäkö tulin? Sinua katsomaan,
tietysti, en muuta.

Hän vaan naurahteli ja meni istumaan.

--Menkää pois, hyvä patruuni, menkää pois.

--Kas, kas, vai pois sinä minut ajaisit? Etpä ole varsin kohtelias
vieraallesi.

--Teillä mikä lieneekään aikomus. Voi hyvä jumala--

--Mitä sinä pelkäät suotta, enhän minä pahaa tee. Vai luuletko minua
semmoiseksi hirviöksi?

--Kun tulette näin myöhällä.

--Mikä myöhäinen, kello tuskin kuutta. Istuhan nyt ja ole ihan
rauhallinen. En minä kun tulin katsomaan, jos sinulla on hyvin ikävä
täällä yksinäsi.

Maria asettui pallille istumaan ja koetti tyyntyä.

--Kerro nyt, mitä olet tehnyt tänä päivänä.

Hän puhui levollisesti ja oli tosiaankin vaarattoman näköinen.

--Enpähän minä juuri mitään--

Hän keskeytti. Kangas juohtui mieleen, mutta viitsikö hän ruveta sitä
selvittämään?

--Sano pois. Sinä jotain ajattelit?

--Niin--ajattelinhan minä--ja miksikäs en sitä voisi kertoakin.

Hän puhui tuumansa alusta alkaen, kuinka hän sitä oli miettinyt kaiken
yötä ja toivonut sen onnistuvan, mutta kuinka se sitten raukesi
tyhjään, kun ei saanutkaan lankoja.

Siinä kertoessaan hän kaiken aikaa salaisesti toivoi, että patruuni
ehkä tarjoutuisi auttamaan. Hänellä kyllä oli rahaa, ei sen vertainen
summa hänen kukkarossaan mihinkään tuntuisi. Pelko katosi. Patruuni
kuunteli häntä ystävällisenä ja lempeänä. Viimein hän otti taskustaan
esille rahakukkaron, laski siitä setelirahan pöydälle ja hymyili.

--Katsopa tuota! Mitä sanot, jos antaisin sinulle?

--Voi, hyvä patruuni!

Maria vapisi. Hän ei voinut silmiään kääntää setelistä. Patruuni väisti
tuoliaan lähemmäksi.

--Riippuu vaan sinusta itsestäsi. Kun rupeat minulle ystäväksi, niin
kyllä rahaa saat. Minä en ole itara tämmöisissä kohdin.

Hän tarttui kiinni ja veti Mariaa luokseen, huolimatta hänen
vastustelemisestaan.

--Elkää, hyvä patruuni, päästäkää, päästäkää--hän mutisi ja koetti
irtautua. Mutta kun hän, väänsi päätään syrjään, sattuivat silmät
taaskin seteliin. Sydän löi, posket hohtivat, ja laimeammin hän
vältteli patruunin hyväilyjä. Katse kiinni pöydällä olevassa rahassa
hän vaan puolella voimallaan enää pyrki erilleen.

--Voi päästäkää, hän kuiskaili, en minä uskalla, en--ihmisiä asuu
seinän toisella puolella--kuulevat--

--Mitäs sitten vääntelet suotta. Ole hiljaa.

Patruuni nykäisi lamppua ja puhalsi. He jäivät pimeään.



VI.

Pitkään meni seuraavana aamuna huoneen siivoaminen. Maria istui
pesemättömänä ja kampaamattomana pöydän päässä, nojasi kyynäsvarsia
pöytään ja kasvoja käsiin. Hamekin reksotti viistossa päällä ja nuttu
oli edestä auki. Lapset eivät päästäneet, sillä hän oli antanut heille
sokuripalasia kädet täyteen, että olisivat hiljaa. Niitä he imeskelivät
ja nakertelivat. Yrjön suu ja posket olivat kaikki niljaisina ja
märkinä, mutta hän nuoleskeli yhä sokurista nyrkkiään ja oli
tyytyväinen. Kahviverstaat olivat pöydällä Marian edessä. Hän oli
juonut monta kuppia, siksi ettei pannusta enää herunut kuin paljasta
poroa. Mutta ei hän sittenkään tahtonut virkistyä eikä päästä
entiselleen. Liikkumattomana hän siinä oli istunut kauan aikaa.
Hartioita vaan välistä puistatti, ikäänkuin olisi vilustunut.

--Ei tästä ole, hän viimein puhkesi sanomaan ja veti kädet kasvoiltaan
pois. Silmät hapuilivat ympäri harmaina ja irtonaisina.

--Ei tästä ole, hän taaskin uudisti, kiskaisi itsensä pystyyn ja
korjaili hamettaan.

Liisa toi luudan ulkoa; hän laittoi vuoteet ja lakaisi lattian. Pyyhki
pöydän ja pani astiat paikoilleen. Sitten hän vilkaisi peiliin,
säikähti halsistunutta näköään, harmaankarvaisia poskiaan ja elottomia
silmiään. Kiireimmän kautta hän alkoi kammata hiuksiaan, pestä
kasvojaan ja muutenkin siistiä itseään.

Kun tuo kaikki oli tehty, aukaisi hän pöytälaatikon. Siellä oli seteli
paikoillaan, kaunis kymmenen markan seteli. Hän otti sen käteensä,
silitteli nurkat ja katseli sitä tarkkaan kummaltakin puolen. Tällä hän
nyt saisi lankoja jos kuin!

Eikä Villen tarvinnut mitään tietää. Kankaasta tulleiksi voitoiksi hän
selittäisi kaikki rahan saannit. Hänelle ei mitään epäilyksiä syntyisi.
Parempaa ruokaa hän saisi kuin ennen, viljemmältä olisi rahaa
vaatteeksi ja muuksi tarpeeksi, vähemmän huolta, miksi hän sitten
välittäisi? Oikein jos ymmärtäisi, niin--.

Mariaa kumminkin pöyristytti, kun ajatteli, mitä Ville sanoisi, jos
vähääkään aavistaisi. Pieksäisi varmaankin, eikä antaisi anteeksi, vaan
vihaisi leppymättömästi kuolemaan saakka. Minkälaiseksi muuttuisi
heidän elämänsä?

Ei hän uskaltanut sitä pitemmälle ajatella, vaan karkoitti kaikki
kuvittelut mielestään pois, pisti rahan taskuunsa ja läksi langan
ostoon.

Ylpeänä hän nyt meni uudelleen samaan, rouva Mikkolan puotiin. Niinkö
luulivat, että hän tänäkin päivänä tuli heiltä velaksi tavaraa
rukoilemaan. Taikka että hän missään suhteessa heidän armostaan
riippui? Töin tuskin hän hyvän päivän sanoi, kun ovesta sisään astui,
ja itsekseen hän päätti moittia heidän lankojaan ja uhata ostaa
muualta.

Sattuipa kumminkin niin, ettei hän päässyt heti kauppoja tekemään,
sillä kaksi maalaistyttöä ostivat siinä parast'aikaa villakangasta
itselleen leningiksi. Kaunista, kirkasväristä, sinipunervan kiuhtavaa
se kangas oli. Maria sitä katseli ja ihaili. Kun puoti-Anna oli heille
neljätoista kyynärää mitannut ja kääriessään vei vaatteen kauvemmaksi,
oli se sieltä yhä kauniimpaa. Maria ei vielä ikänään ollut tuommoista
leninkiä pitänyt. Alkoi tehdä mieli. Hän katsoi tarkempaan, otti
hyppysten väliin ja nosti päivää vasten. Harvaa se tosin oli, melkein
kuin harsoa. Mutta eihän sitä pitoleningiksi kukaan ottanutkaan.
Parhaimmaksi vaan. Ja hänellä semmoinen varsinkin oli tarpeen. Tuli
arpajaiset, illanvietot, häät tai muut kestit, niin tuskin oli leninkiä
päälle pantavaa. Tuosta kun laittoi, niin moneksi vuodeksi kestäisi
hyvällä pidolla.

Hän kysyi hintaa. »Kuusikymmentä penniä», vastattiin.--Ei kuin
kuusikymmentä penniä!

»Neljätoista kyynärää.» Hän koetti laskea itsekseen, mutta ei saanut
selvää, sillä ajatus ei juossut.

--Mitenkäs paljon meneekään neljästätoista kyynärästä?

--Kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä, vastasi Anna.

Marian sydän sykähti.

--Entä sitten vuoria lisäksi, kolme kyynärää?

--Yhdeksänkymmentä penniä. Yhteensä yhdeksän markkaa kolmekymmentä
penniä.

--Annattekos rihmarullan kaupantekijäisiksi?

--No, yhdentekevä. Voitte sen saada.

--Niinpä mitatkaa!

Anna alkoi puhetta, ilmasta vai mistä lienee ollut, ei sitä Maria
oikein tajunnut. Vastasi hän siihen kumminkin parilla sanalla, huomasi
itsekin, että ne olivat päin mäntyyn ja koetti korjata, mutta
sotkeentui eikä huolinut enää selvitellä, vaan jätti kaiken sikseen.

Anna nauroi.

--Kovinpa olitte nyt aatoksissanne.

--Minun niin kivistää päätäni, hän vastasi vaikka siinä ei ollut perää
vähääkään.

Seltsemänkymmentä penniä hän sai takaisin. Hän sieppasi pakettinsa ja
läksi.

Seitsemänkymmentä penniä! Niillä jos ostaisi vehnästä, ja kutsuisi
Soiniskaa kahville? Että saisi näyttää leninkikangastaan ja kysyä, mitä
hän siitä arveli; oliko kaunista hänen mielestään ja huokeata?

Mutta miksi juuri Soiniskaa? Hän kohta rupeisi utelemaan, millä
rahoilla se oli ostettu.--Ennemmin sittenkin Katria, joka asui samassa
talossa eikä tiennyt mitään hänen eilisestä rahapulastaan. Hän oli aina
niin kateellinen, jos Maria milloin sai uuden huivin tai jotain
semmoista. Mitä hän nyt tästä sanoisikaan. Hauskaa olisi nähdä, kuinka
hänen sydäntään kaivelisi.

Hän pistäytyi ohimennen leipurissa, laittoi kotiin tultua kahvin
tulelle ja pani Liisan hakemaan Katria.

--Terveisiä ja kiitoksia, kyllä tulee ihan paikalla, kertoi Liisa
palatessaan.

Samassa kiireet, tassuttelevat askeleet jo kuuluivatkin porstuasta ja
sisään touhutti lyhytläntäinen, lihava eukko, silmät tiirallaan.

--No, ei minun päiviäni, vai kahvin juontiin! Mikä ihme sinun nyt
päähäsi pisti? huusi hän jo ovessa.

--Ilman minä vaan, kun tässä sattui olemaan hyvää aikaa. Kävin tuolla
rouva Mikkolan puodissa ostamassa leninkikangasta, niin sieppasin
sivumennen leipurista vehnästä.

--Vai ostit leninkikankaan? Näytä, veikkonen, minullekin. Vai ostit
uuden taas. Eihän siitä ole kauvan kun laitoit itsellesi--tuon juuri
joka on päälläsi.

--Minäpä, kun tarvitsin semmoista parempaa,

--Herra siunaa--villakangasta totta tosiaan!--No, mitä tuo maksoikaan
kyynärä?

Katrin ääni oikein värisi. Hän nieleskeli, kävi hieman kalpeaksi ja
suupieliin ilmestyi syvät juovat. Selvään näki hänen kasvoistaan,
kuinka kipeästi häneen tuo leninki koski.

Maria nautti hänen tuskastaan ja koetti sitä yllyttää yhä suuremmaksi.

--Markka kaksikymmentä, oliko kallista?

--Onpa sillä hintaa. Markka kaksikymmentä? Montako kyynärää?
Neljätoista! Voi ihmettä! Tuleehan se leninki maksamaan kappaleen
toista kymmentä markkaa!

Hän vihelteli ja heilutti päätään.

--Ja mitä tekee työmiehen vaimo tuommoisella? En ihmeeksi ilkiäisi
päälleni panna. En vaikka. Luulisivat vielä miksi hyvänsä.

--Sepä kuuma! Vai et ilkiäisi panna päällesi.--Kyllä minä panen. En
häpeä ollenkaan.

--Etkö pelkää pahoja puheita?

--Mitä tarkoitat?

--Niin, näes, ihmiset ovat aina valmiit selittämään asiat pahoin päin,
tiedäthän sen. Ja kun sinä yht'äkkiä rupeat noin koreilemaan, niin
voivat arvella yhtä toista.

--Ooho! Mitä ne siitä osaisivat arvella?

Maria punastui ja kumartui alas ottamaan jotain pöytäkaapista.

--Näkyvät ne osaavan, kun vähänkään vaan saavat syytä. Ja tässä
kohden--niin, täytyyhän itsesikin myöntää--

--Mitä sitten? tiuskasi Maria suuttuneena, kun ei toinen tahtonut
jatkaa.

--Että kummalta tämä näyttää. Ei työmiehen vaimolla tavallisesti riitä
varoja tuommoiseen koreilemiseen, eikä sitä juuri kaikki viitsikään,
sitä kun tavallisesti pidetään huonona merkkinä. Mutta tee kuin tahdot,
en kiellä enkä käske.

--Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi--ruveta
kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan
uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään,
kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.

--Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.

--Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.

--Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?

Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.

--Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni
panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta
kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa
itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.

Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa.
Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton
kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan
minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita
heillä olikin runsas varasto.

Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja
oli koko ajan hiljaa kuin muuri.

--Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria
lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.

--Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!

Katri touhutti pihan poikki omaan asuntoonsa ja säpätti kuin palava
kataja pitkin tietä mennessään. Pysähtyi pari kertaa ja huusi taakseen
karkeimman sanan, minkä keksiä voi, mutta Maria ei sitä enää kuullut,
hän kun oli jo paiskannut ovensa kiinni.

--Sen siitä nyt sain! Vehnäskahvit juotin heittiölle vielä. Kyllä en
vastakertana--porisi Maria itsekseen ja oli äissään. Mutta mitähän
juttuja se minusta laittaa tämän perästä?

Hän alkoi vähitellen katua kiukkuaan, sillä Katri oli noita
pahasisuisia ihmisiä, joita on vaarallista pitää vihamiehinä.
Semmoisten kanssa tuli aina olla mielin kielin, muuten heitti heistä
vastuksen. Maria päätti jo huomissa päivänä lepytellä Katria jollakin
keinoin, laittaa esimerkiksi pannurieskaa ja viedä hänelle siitä
palanen eikä olla niinä miehinäkään, että he muka riidassa olisivat
keskenään.

Vaan sinä iltana vielä sattui semmoista, joka teki tuuman tyhjäksi. Oli
myöhäinen yö, kun hän hiljaa aukaisi oven ja laski patruunin menemään.
Ulkona pilkkoisten pimeätä; hän katsasti ovenraosta, kun patruuni
laskeutui portaita alas. Silloin sujahti nurkan takaa äkkiä ihminen
esiin, repäisi nuttunsa alta palavan lyhdyn, valaisi sillä patruunin
kasvot ja räjähti nauruun.

Se oli Katrin ääni! Marian löi jalat hervottomaksi, hän veti kiireimmän
takeen oven kiinni ja paiskaantui suulleen sänkyyn. Niin hän vapisi
kuin lankavyyhti eikä kyennyt kotvaan aikaan ajattelemaan mitään,
huokui vaan ja voivotteli, kierteli itseään toiselta syrjältä toiseen.

--Ville saa sen tietää, ei auta mikään, hänelle sen ilmoittavat heti
ensimmäiseksi! Voi onnetonta minua!

Ei hän saanut unta koko pitkään yöhön. Ja seuraavana päivänä hän
ei uskaltanut liikkua paikaltaan. Liisan antoi tuoda puita ja
kantaa roskat ja tunkiot pois, muuta ei hänellä ollut ulkona
toimitettavaakaan, sillä aamulla pimeän aikaan hän jo oli hakenut
kaivolta veden siksi päiväksi.

Hiljaisena ja puhumattomana hän hoiti lapset ja teki välttämättömimmät
askareet. Tavattoman äänettömiä he sinä päivänä olivat kaikki. Lapset
oudoksuivat, kun ei äiti heille pakissut niinkuin ennen, ei torunut
eikä houkutellut liioin. Heiltäkin meni iloisuus ja rohkeus, eivät
pienemmätkään uskaltaneet ääntä päästää, mutta Liisan silmät kääntyivät
tuon tuostakin äitiin. Iltapuoleen kun Maria heittäytyi sänkyyn
pitkälleen, kasvot seinään päin, huomasi Liisa vallan hyvin, ettei hän
nukkunut, vaikka oli unessa olevinaan. Eikä se ollut yskää tuo--

Hän väistyi hiljaa likemmäksi ja kurottui jalkopuolelta laidan takaa
katsomaan häntä silmiin. Turvoksissa ne olivat ja punaisina. Liisa
palasi kätkyen luokse, antoi kauniin nukkensa Yrjölle käteen ja
kuiskasi Mikolle korvaan, että tämä saisi hänen sokeriosansa huomis-
aamuna, jos nyt olisi oikein kilttinä poikana. Taaskin hän vilkaisi
äitiin ja kun näki tämän yhä nyyhkyttävän, täyttivät vedet hänelläkin
silmiin. Poskille valuivat alas, hän pyyhki niitä tavantakaa
kämmenillään, että mustat rannut pitkin kasvoja vaan jäivät merkiksi.
Niistä hän itse ei tiennyt mitään eikä niitä äitikään huomannut, kun
taas illemmällä nousi ylös, sillä hän ei tullut Liisaan päin
katsoneeksi.

Kelloa Maria siihen sijaan piti ahkerasti silmällä, ja sen mukaan kuin
viisari siirtyi, hän alkoi niinkuin odottaa ja toivoa jotakin.

Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin
patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.

Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu
keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.

--Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.

Hän auttoi nuttua patruunin päältä.

--Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.

--Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa
tuskassa.

--Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin
lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.

--Mutta Ville saa sen tietää ja silloin--hän väänteli käsiään eikä
uskaltanut ääneen puhua--silloin on kaikki mennyttä.--Minä olen
hukassa.

--Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut
mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri
sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.

--Villekö--jäänyt tielle--?

Maria putosi istualleen ja tuijotti jäykästi ikäänkuin tajuttomana
patruuniin.

--Entä sitten? Sinulle ei tule hätää, vaikka leskeksikin jäisit.

Marialle lensi päähän se ajatus, että tämä oli jumalan rangaistus hänen
synnistään; pelko ja kauhistus tahtoivat vallata hänet. Patruunin
luokse hän ryömi ja tarttui kiinni hänen polviinsa.

--Elkää heittäkö minua, hyvä patruuni, elkää heittäkö minua, tehkää
minulle mitä tahdotte, mutta elkää heittäkö!



VII.

Maria koetteli uutta leninkiään, joka oli tehty oikein muotilehden
mukaan, päällyshameen ja körttien kanssa. Taakse oli pantu vanteita,
että seisoi melkein yhtä korkealla kuin herrasnaistenkin. Hän katseli
toiselle ja toiselle kupeelle. Hyvin oli nätti hänen mielestään. Tämän
hän nyt pitäisi päällään patruunin tulemaan asti. Ei sinne pitkältä
enää ollutkaan. Maria silmäili kelloa--tunnin päästä hänen tavallinen
aikansa oli.

Hän sieppasi peilin käteensä ja tarkasti siinä kasvojaan. Patruuni
kehui häntä joka kerta niin kauniiksi--eikä suotta! Nuo silmäkulmat
olisivat vaan saaneet olla mustemmat. Hän otti hiilen uunista ja nokesi
niitä koetteeksi vähäisen. Vähäisen vaan aluksi, ettei patruuni
huomaisi.

Ei hänellä tulisi hätää olemaan niin kauvan kuin kauneus pysyisi. Ja
miksei se pysyisi--? Nuo lapset hän toimittaisi maalle, jos Ville
kuolisi. Patruuna luuli varmasti, ettei hän enää sieltä hengissä
palaisi. Ei hätäpäivää nyt--!

Mutta mikä neuvo olisi häntä auttanut, ellei patruuni olisi tullut?
Puutetta hän olisi kärsinyt jo parast'aikaa ja sitten--leskenä kolmen
pienen lapsen kanssa! Köyhäinhoitoon olisi täytynyt turvautua, eihän
siinä muu olisi auttanut. Häntä puistatti.

Maria otti kaapista viinipullon, jonka patruuni edellisenä iltana oli
tuonut, ja asetti sen ynnä lasit valmiiksi pöydälle. Hyvää viiniä, he
eilen siitä joivat jo puolet. Vähän enemmänkin--? Hän piteli pulloa
tulta vasten ja mittaili silmillään.

Astuntaa kuului,--aikaiseenpa patruuni tänä iltana tulikin. Ovi aukeni,
Maria kääntyi päin.

--Ville--!

Ei hän huutanut, hiljaa hän sen nimen vaan mainitsi. Mutta käsi, jolla
hän nojasi pöytään, vapisi, ruumis hiukan horjui, mutta ei kumminkaan
kaatunut.

Lyhyt, hiljainen hetki seurasi; olisi kuullut nuppineulan putoavan.

Ville se oli, joka seisoi ovella, Ville itse ihka elävänä, vaikka
kalpeampana entistään.

--Hyv'iltaa! hän sanoi, ei enempää.

Hän jäi seisomaan kuin naulattu oven suuhun, ikäänkuin epäillen omia
silmiään. Sitten otti hän päästään kiinni, arveliko kenties hourivansa
vielä?

Ja uudelleen hapuili katse Mariaa. Siinä katseessa oli kysymystä,
epäilystä, tajuttomuutta ja vihdoin myöskin jotain pelottavaa.

Maria pääsi lopulta ääneen. Kurkku oli kuiva, sanat tulivat kähisten
suusta.

--Kuinka säikähdin! Milloinka sinä, mitenkä--sanoivat sinun makaavan
kipeänä siellä--.

Hän hämmentyi ja vaikeni; jatkoi sitten, hiljemmin:

--Käy peremmälle, mitä siellä niin kauvan seisottelet--

Väkinäisesti naurahtaen hän meni lähemmäksi, ja aikoi tarjota kättä.
Mutta Villen katse pani hänet pysähtymään; jalat löivät taaskin
hervottomiksi. Mikä neuvo häntä auttaisi?

--Sinä tätä pukua ihmettelet? Luulet kai omakseni?

Hän taaskin nauroi tuota kummallista naurua, sillaikaa kuin etsi
sopivaa valhe-juttua.

Ville jäi odottamaan.

--Soinisen tytön leninki. Oli saanut reiän helmaan ja pyysi minua
korjaamaan. Koettelin ilman lystikseni, miltä tuo näyttäisi minun
päälläni.

Ville huomattavasti rauhoittui, vaikkei kyennyt vielä mitään puhumaan.
Maria jo alkoi hengittää helpommin. Hän pyrki panemaan leikkiäkin
entiseen tapaansa:

--Annahan edes kättä. Kumma, kun ei tervehdikään, vaikka on niin kauvan
ollut kotoa poissa.

Ville laski nuttunsa ovensuuhun naulaan ja meni peremmälle huonetta.
Katseli lapsia, jotka kaikki nukkuivat makeata yöuntaan, Yrjö kätkyessä
ja vanhemmat vierekkäin lattialla nurkassa.

--Eivätkö ne vilustu, poloiset, kun niillä on noin huono peite? hän
kysyi.

--Liisan oma syy, sanoi Maria, olenhan minä aina käskenyt ottamaan
tuota vanhaa sarkatakkia lisäksi.

Hän heitti sen heidän päälleen. Kun hän jälleen kääntyi, oli Ville
siirtynyt pöydän luokse.

Maria jähmettyi. Viinipullo ja lasit--! Nyt hän oli hukassa!

Ville istui äänettömänä tuolille, pöydän viereen. Ehkei hän niitä
huomannut? Hän oli laihtunut ja vanhentunut, kasvoissa oli syviä
poimuja, silmät olivat painuneet kuoppiin ja posket muuttuneet
harmaankarvaisiksi. Vakava hän oli, alas lattiaan katsoi, luomet
rävähtelivät tiheään, muuten ei hän jäsentäkään hievahuttanut. Maria
koetti tunkea hänen lävitsensä saadakseen tietää, mitä hän nyt
ajatteli. Miksi oli hän noin puhumaton? Jos epäili jotain, miksei
suuttunut ja pauhannut niinkuin ennen?

--Tahdotko ruokaa? hän kysyi viimein.

--En, kuului lyhyt vastaus.

Ville nousi ja otti lakkinsa,--ei aikonut kaupungille, koska otti vaan
lakkinsa eikä nuttua.

Maria jäi huoneesen. Hän katsoi kelloa--patruuni saattoi tulla millä
hetkellä hyvänsä! Raoitti ovea,--siellä ei ollut vielä ketään. Jos hän
juoksisi kadulle vastaan? Leninki vaan ensin pois ja toinen sijaan. Hän
riisui ja vei sen konttuorin naulaan, näkyvistä pois. Sieppasi toisen
päälleen, mutta kiireessä pani hän liivin väärään nappiin, ja kun
rupesi purkamaan, kuului ulkoa huuto, joka sai hampaat kalisemaan hänen
suussaan.

Hän hyppäsi ulos, näki patruunin seljällään maassa ja Villen hänen
päällään, toinen käsi puristi kurkkua, toinen hapuili puukkoa vyöltä.
Maria sai sen siepatuksi pois.

--Anna tänne, minä tapan teidät molemmat, karjui Ville ja painoi
toisellakin kädellään kurkkua.

Maria huusi, hän luuli patruunin jo kuolleeksi. Katri seisoi ovellaan
ja päivitteli. Mutta talon puolelta tuli miehiä hätään, he eroittivat
Villen uhristaan ja veivät poliisikammariin. Maria toi patruunille
vettä. Hän nousi ylös, joi ja läksi liikkeelle.



VIII.

Raastuvassa oli oikeuden istunto. Villen asia otettiin esille. Patruuni
oli itse saapuvilla ja seisoi lähellä viskaalia, joka oli yleisenä
syyttäjänä ja luki poliisitutkinnon pöytäkirjaa.

Ville seisoi heitä vastapäätä, tuon pitkän pöydän alapuolella,
vanginvaatteissa ja raudoissa. Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt
patruuniin, tämä koetti niitä välttää ja katsoi syrjään, milloin
oikeaan, milloin vasempaan, mutta sivuutessaan hän aina tapasi samat
tiuhat, lävistävät silmät.

Murhayrityksestä Villeä syytettiin. Ellei vaimo ja talon väki olisi
päässeet apuun, hän varmaan olisi onnistunutkin aikeessaan. Kurkusta
oli hän jo puristanut kantajaa niin, että lääkärin todistuksen mukaan
tämä niistä vammoista saisi kärsiä vähintäkin kuukauden. Ja syyttäjä
vaati rikokselliselle kolmen vuoden kuritushuonetta.

Patruuni katsoi asianhaarain vaativan kovempaa rangaistusta. Hän oli
antanut vastaajalle raha-ansiota lähettämällä hänet Kajaanin
markkinoille kuorman vientiin, oli hyväntahtoisuudesta käynyt
katsomassa hänen perhettään, kun vastaaja jäi matkalle sairastamaan, ja
auttanut sitä niin runsaasti, ettei tarvinnut äidin eikä lasten sillä
välin nälkää nähdä. Kiittämättömyys teki rikoksen kahta vertaa
mustemmaksi, tuomion tuli siihen nähden myöskin olla kahta vertaa
ankarampi.

Ville nauroi lyhyesti, mutta puri sen jälkeen hammasta ja vapisi.

--Mitä vastaajalla on tähän sanomista? kysyi tuomari.

Hän ei virkkanut mitään, lieneekö kuullut koko kysymystä. Vasta sitten
kun tuomari sen uudisti, hän yksitoikkoisesti vastasi:

--Ei mitään.

Hiukkasen aikaa varrottuaan tuomari taas kysyi:

--Eikö ole vastaajalla minkäänlaista selitystä annettavana?

+--Ei.

--Syy, minkätähden--

--Ei.

--Taikka muita mahdollisesti lieventäviä seikkoja?

Vangittu painoi huulet lujasti toisiinsa kiinni ja oli ääneti. Tuomari
jäi odottamaan, arveli hänen miettivän vastausta. Mutta kun ei sieltä
mitään kuulunut, kysyi hän taaskin:

--Eikö teillä ole mitään toivomustakaan esiintuotavana?

Patruuni murisi ja kohautti olkapäitään; hänestä tuomarin
hyväntahtoisuus meni liian pitkälle.

--Kun saisin vaan pikaisen tuomion, sanoi syytetty.

Kantaja uudisti edellisen väitteensä, samoin yleinen syyttäjä
rangaistusvaatimuksensa. Sitten saivat kaikki asianomaiset astua ulos
siksi kuin tuomio julistettiin, jonka mukaan Ville määrättiin
kuritushuoneesen kolmeksi vuodeksi.

       *       *       *       *       *

Kun patruuni sen päivän iltana meni Marian luokse, oli hänen povellaan
pullo parempaa viiniä kuin koskaan ennen.

[Kansan ääniä I.]



KASVINKUMPPANIT.


Yrjö oli lehtolapsi. Isästään hän ei tiennyt mitään ja äiti oli kuollut
jo hänen piennä ollessaan. Ei Yrjö enää häntäkään paljon muistanut.
Hämärästi oli kumminkin mielessä, että hän kerran erään vieraan tuvan
nurkassa repi jotakin vaimoa ja itki, kun ei se hänelle mitään
vastannut eikä paikaltaan hievahtanut. Väkisen olivat sitten
taluttaneet hänet siitä nurkasta pois.

Hänet oli pantu huudolle ja rikas Ulpasmäen isäntä otti hänet Kalle
pojalleen leikkitoveriksi. Ihmiset kiittivät hänen onneaan, kun pääsi
niin hyvään taloon, ettei suinkaan tarvinnut leivän puutetta kärsiä.

Mutta emännästä se ei ollenkaan ollut mieleistä. Kohta kun isäntä ajaa
karahutti pihaan ja käsivarsillaan kantoi pojan kärryistä hänen
eteensä, se jo niin pisti hänen vihakseen, että ärjäsi:

--Mitä hittoa tuolla tehdään? Kallelle leikkitoveriksi? Kaiken
näköisiä! Vastusta siitä on, ei muuta.

Ja sen jälkeen hän aina Yrjöä moittiessaan lisäsi:

--Johan minä sen sanoin alun pitäin, ettei siitä pojasta ole muuta kuin
kiusaa ja vastusta. Mutta minua ei uskottu silloin. Nyt kyllä huomaa
itsekin.

Isäntää, näet, tarkoitti.

Jotkut sanoivat, että Yrjö oli Ulpasmäen isännän oma poika. Ja varma
oli, että hänen äitinsä Ulpasmäellä palveli siinä vähää ennen,
kuin siihen nykyinen emäntä tuotiin. Muita takeita ei huhun
todenperäisyydestä ollut, kun tuo nainen ei itse mitään selvää antanut,
vaikka häntä kuinka olisi houkuteltu.

Huomasi sen muuten jok'ikinen, niin talon väki kuin vieraatkin, ettei
Yrjöstä iloa ollut. Ja kaikki he koettivat poikaa parantaa; mikä
nuhteli, mikä tukisti, mikä neuvoi ja varoitteli:

--Nöyrä sinun pitää olla ja tottelevainen, kun olet päässyt hyviin
ihmisiin. Etkö sinä laps' parka ymmärrä omaa etuasi?

Taikka sitten näin:

--Hyi, hunsvotti! vielä sinä ilkiät juonitella. Mikä luulet olevasi? Ei
sinun kannata ääntä pitää, jos oikein tietäisit.

Kallen tähden hän tavallisesti nämä torat sai, sillä hän ei tahtonut
oppia käsittämään, että Kalle oli hänen isäntänsä ja että Kallella siis
oli lupa häntä pieksää ja komentaa. Ensimmältä hän löi takaisin, niin
että tuntui. Mutta siitä Kalle parahti itkemään, ja Yrjölle annettiin
selkäsauna semmoinen, ettei hän sitä kesken unohtanut. Luvattiinpa
vielä kahta kauheampi, jos hän toisen kerran uskaltaisi Kallea
nykäistä.

Ei hän sitä tehnytkään, mutta sen sijaan itki ja huusi samoin kuin
Kalle ennen; arveli, että nyt tulisi Kallelle selkäsauna vuorostaan.
Mutta pahasti siinä erehtyi.

--Ole nyt huutamatta. Kalleko sinua löi? No, se muka sitte niin koski.
Ähmissään vaan parkuu. Hiljaa siinä, taikka saat toden perästä.

Emäntä sillä tavoin haasteli. Kääntyi sitten joukon puoleen ja jatkoi:

--Eihän tuosta pojasta ole Kallelle leikkitoveriksi, kun se on niin
ilkeä ja pahankurinen. Itsekseen tulisi lapsi paljoa paremmin toimeen.

--Kiljupas siinä, tiuskasi yksi piioista, Riikka niminen, ja tuuppasi
poikaa niin, että se meni kyljelleen.

Yrjö parkaisi vielä kovemmin, silloin taas Riikka tukkaan ja pöllyytti
aika tavalla.

--Elä huoli kurittaa, sanoi emäntä, ihmiset vielä sanovat, että sitä
pahasti pidetään.

--Sanokoot! mutisi Riikka. Mutta kerran minä sille annan niin, että
lähtee kait' juonet.

Yrjö päätti nyt mielessään, ettei hän leikkisi enää Kallen kanssa. Kun
Kalle huusi häntä luokseen, hän piiloutui nurkan taakse ja oli siellä
äänettömänä kuin hiiri. Mutta Kalle silloin kanteli äidille. Miehissä
haettiin Yrjöä ja kun löydettiin, niin niskasta vietiin hiekkakasalle,
jossa Kalle häntä odotti.

--Ähä kutti, täytyipäs tulla, hän huusi vastaan.

Kun isäntä tai emäntä kävi kaupungissa, he aina toivat mukanaan suuria
vehnäspullia Kallelle, joka sitten söi ahmi niitä posket pullollaan.
Isä ja äiti oikein nauttivat sitä katsellessaan.

--Syö, poikani, että kasvat, sanoi äiti. Noin se haukkaa kuin mies
ainakin!

Äiti taputti poikaansa ja meni mielihyvästä myhäillen taas omille
teilleen.

Kun hän oli ehtinyt tarpeeksi kauvas, sanoi Yrjö hiljaa Kallelle:

--Annas minunkin maistaa!

--Enkä anna, sinua ei saa opettaa makeille, ärjäsi Kalle.

--Pikkuisen vaan. En minä kun kerran haukkaan tuosta.

--Äiti, se taas narraa minulta vehnästä, huusi Kalle vänisten äidin
jälkeen.

Mutta äiti oli onneksi ehtinyt jo sisään, ettei hän sitä kuullut. Yrjö
irvisti Kallelle ja viskasi hiekkaa hänen vehnäseensä. Ja siitä taas
seurasi itku ja kanteet ja torat, niinkuin ennenkin.

Vieraita tuli, niille näytettiin hiekkainen vehnänen. He siunasivat ja
ihmettelivät. Niin häijyä poikaa tuskin toista tiedettiin, kuin Yrjö
oli. Mutta UIpasmäen isäntäväkeä ei kyllin voinut kiitellä. Semmoista
pahankurista jaksoivat kärsiä, niin jo niillä oli hyvä sydän!

Oli silloinkin kahakka, kun Kalle ensi kerran sai housut jalkaansa. Hän
kohta juoksi tupaan, Yrjön eteen. Seisoi siinä ylpeänä, vatsa pystyssä
ja katsoa muljotti tyytyväisenä toiseen, joka siinä paitasillaan istui
lattialla.

--Näissä on taskutkin, hän sanoi, kun Yrjö ei aluksi mitään virkkanut.

Hän vielä näytti niitä varmuuden vuoksi.

Ei Yrjö sittenkään ääntä päästänyt, katselihan vaan pitkään mustilla,
terävillä silmillään.

--Eipäs anneta sinulle housuja, äiti sanoi, ettei anneta milloinkaan.

--Valehtelet, ärjäsi Yrjö.

Ja hän sävähti punaiseksi korvia myöten.

--Hame kuulutaan laitettavan Riikan vanhasta.

--Valehtelet! ärjäsi Yrjö uudestaan ja karkasi päälle, kiukusta
puhisten.

Mutta ihmisiä oli saapuvilla, he juoksivat väliin. Kalle pääsi Riikan
turviin ja tuvassa alkoi joukko taas päivitellä, kuinka pahasisuinen ja
kateellinen tuo poika parka oli. Hänellä nyt muka pitäisi olla yhtä
hyvästi kaikki kuin talon omallakin pojalla. Vaikk'ei ollut muuta kuin
huutolainen ja äpärälapsi. Mutta se oli perinyt tuon luontonsa
äidiltään, juuri semmoinen oli hänkin poloinen ollut.

Näitä puheita kuunnellessa asettui Yrjön viha; hän muisteli vaimoa,
jota hän siellä tuvan nurkassa repi, ja mieli kävi niin ikäväksi, että
vedet valuivat alas poskille.

--Nyt se vielä itkee ähmissään, sanoi Riikka ja silitteli Kallen
tukkaa.

Jotenkin samaan aikaan heille ruvettiin aakkosia neuvomaan. Aapelus
annettiin Kallen käteen, mutta Yrjö sai katsoa siihen myöskin, että
Kallea paremmin haluttaisi, sillä häntä siinä oikeastaan neuvottiin.
Mutta Yrjöllä oli terävämpi pää, hän oppi tuota pikaa ensin aakkoset ja
sitten suoraa päätä lukemaan. Kalle jankkasi vielä tavaamista, kun Yrjö
jo sai selvän mistä kirjasta hyvänsä.

Emäntää harmitti.

--Kallen kiusalla se vaan, hän sanoi. Mutta ei hän sillä pitkälle
pääse, siihen se jää, kun Kalle kouluun pannaan.

Niin kävikin. Kalle lähetettiin kouluun lukujaan jatkamaan. Yrjö taas
samana syksynä sai ruveta paimentamaan. Sen jälkeen pojat vähemmän
olivat yksissä, Kalle oleskeli lupa-ajat kotona, sillä koulu oli
etäällä, ja Yrjön annettiin mennä renkien mukana työhön. milloin ei
paimenessa ollut.

Vähitellen he vieraantuivat toisistaan, varsinkin sitten kun Kalle
muutamain vuosien perästä tuli lyseoon. Hänestä, näet, aijottiin tehdä
pappia.

--Siitä ehkä tulee vielä rovasti, taikka hyvästä lykystä piispa, sanoi
emäntä. On semmoisia kummia ennenkin nähty.

Hän kuvaili jo mielessään, kuinka suurella kunnioituksella häntä
otettaisiin vastaan pappilassa rovastin äitinä, ja kuinka kaikki herrat
ja rouvat tungettelisivat katsomaan ja tervehtimään häntä, joka
semmoisen pojan oli kasvattanut.

Ei kumma, että tulevalle rovastille koetettiin laittaa kaikki niin
hyvin kuin suinkin voitiin, sekä ruuan että muun puolesta. Paras
kammari annettiin hänen haltuunsa, ikkunaan pantiin valkoiset verhot ja
uusia huonekaluja teetettiin. Niin oli sitten komea, kuin herraskammari
ainakin.

Kesäluvalle häntä silloin odotettiin. Hän oli päässyt viidennelle
luokalle ja emäntä laski, ettei siihen olisi kuin seitsemän vuotta
korkeintaan, kun Kallea papiksi vihittäisiin.

--Herra jumala, huudahti Riikka, vieläköhän tuo silloin muistaa, että
minä häntä ennen sylissäni kannoin.

Isäntä oli itse häntä hakemassa kaupungista. Kello kuuden aikaan
illalla he ajoivat pihaan.

Yrjö oli lastualla, aidan kupeella halkoja hakkaamassa. Hän vetääntyi
puupinon taakse, josta heitä sopi hyvin katsella, tulematta itse
huomatuksi.

Kylläpä olikin hienon näköinen! Samettilakki päässä, lyhyt muotitukka
ja vaatteet kaikki herraskuosiin. Kun hän hyppäsi alas kärryistä ja
katseli ympärilleen, oli hänen koko olennossaan niin paljon uutta ja
vierasta, ettei häntä mitenkään enää olisi entiseksi Kalleksi tuntenut.
Ja hän toi kaupungin ilmaa mukanaan talon täyteen.

Yrjöä se enin vaivasi, muut sitä eivät niin huomanneetkaan. He
seisoskelivat siellä Kallen ympärillä, mielissään, jos hän suvaitsi
antaa heille sanan tai pari. Riikka se varsinkin oli kuin taivaassa,
silmät kiilsivät ja vanhat poskipäät vielä melkein hehkuivat. Eikä
huulien takana herneet varmaankaan olisi tänä iltana säilyneet.

Yrjö pysyi halkopinon luona kaiken iltaa ja löi puita niin, että lastut
lensivät. Kahdesti saivat huutaa häntä illalliselle.

--Onko se siellä? hän kysyi siltä piikatytöltä, joka viimeksi huusi.

--Kuka se? Kalle herrako?

--Niin juuri.

--Eikä ole. Pistäytyi äsken, mutta meni takaisin kammariinsa.

Yrjö iski kirveensä halkoon kiinni ja läksi tupaan.

Hän istui vielä penkin päässä ja söi, kun Kalle tuli ovesta sisään.

--No, täällähän se nyt on. Hyv' iltaa, Yrjö! Tokko sinä minua enää
muistatkaan?

Yrjö punastui.

--Mehän opettelimme lukemaan ennen yhdessä. Ja sinä pääsit minusta
edelle. Mutta tulepas nyt katsomaan kirjojani. Niistä tuskin saat
tolkkua.

Hän vei Yrjön kammariinsa ja antoi hänelle yhden vieraskielisen kirjan
toisensa perästä käteen.

--Luepas! hän nauraen sanoi.

--Enhän minä osaa. Lieneekö latinaa?

--Latinaa se on. Ja tuo on kreikan kieltä. Täällä sitten vielä ranskaa,
saksaa, venättä--

Yrjö hämmästyi sitä opin paljoutta ja kiirehti panemaan kirjoja
takaisin pöydälle;

--Elä mene vielä, minä tarjoon tupakan.

--Kiitoksia, en välitä.

Pois hänen täytyi päästä; ei jaksanut kärsiä, että Kalle ilkkui ja
ylvästeli tiedoistaan,

Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin
tallukka. Ja se harmitti,--sekä harmitti että painoi.

Jälelle hän oli jäänyt peräti. Eikä ollut toivoa yhyttämisestä
milloinkaan, kun se tie oli hänen kohdaltaan kerrassaan tukossa.

Hän istui tallin kynnykselle, pureskeli varpua ja katseli maahan.
Rengit vetivät sikeätä unta vinnillä, hän yhä valvoi.

Tulevaisuutta hän siinä koetti hiukan ajatella, mutta tänä iltana se
hänen mielestään oli iloton ja harmaa. Mieli kävi raskaaksi; tuntui
siltä, ettei hän välittänyt mistään koko maailmassa.

Siihen nukkui viimein seinän viereen nurmikolle; ei huolinut kiivetä
ylös toisten luokse tavalliselle yösijalleen. Kosteata oli ja kylmää,
mutta siitä hän viis.

Vinha tuuli hänet seuraavana aamuna herätti. Vilu oli niin, että
hampaat suussa kalisivat. Mutta sille hän kyllä neuvon tiesi. Valjasti
hevosen auran eteen ja meni kyntämään. Siellä kun oikein voimiaan
ponnisteli, niin tuli kait' lämmin. Semmoisella innolla hän ei koskaan
ennen auraa multaan painanut kuin nyt.

Tahtoivat nuo illalliset synkät ajatukset aina vähän päästä nousta
uudestaan mieleen, mutta kun silloin tarttui järin kovemmasti auran
kurkeen, niin äkin ne haihtuivat.

Eikä hän tästä talosta kesken poiskaan lähtisi, vaikka harmissaan oli
joskus sitä miettinyt. Ja päässyt hän kyllä olisi, sillä pitäjä ei enää
moneen vuoteen ollut hänen edestään mitään maksanut. Nyt hän palveli
ruuan ja vaatteen edestä, muualta ehkä olisi saanut vähän palkkaakin.

Mutta nuo pellot ja pientaret, nurmet ja kivet, nurkat, pielet, kaikki
oli rakasta, vanhaa tuttua pienuudesta saakka. Hän oli kasvanut niihin
kiinni, sydä-juuretkin katkeaisi, jos niitä ero tulisi.

Eihän muut talot taloja ollutkaan hänen mielestään; hän ihmetteli, kun
vaon päässä levähti ja katseli ympärilleen, eikö tämä kaikkien mielestä
ollut vallan toista kuin mikään muu talo maailmassa. Vai hänenkö
silmissään ainoastaan se oli niin verraton?

Ja sitten tuo ruuna, jota hän oli ruokkinut varsasta asti, ja joka
hänet tunsi, eikä totellut ketään niinkuin häntä. Kuinka hän siitäkään
voisi luopua? Ei millään mahdilla.

Yrjö silitteli hevostaan ja puhui sille semmoisia lempeitä sanoja,
joita ei kenellekään ihmiselle ollut vielä elämässään puhunut.

Koko päivän hän kynti. Iltapuoleen sateli, mutta hän ei siitäkään
välittänyt, kynti vaan.

Kun sitten viimein vei hevosen hakaan, tunsi hän paluumatkalla, että
oli tehnyt sen päivän kovaa työtä. Väsynyt hän oli ja viluinen; sataa
alkoi yhä rankemmin ja hänen ohuet vaatteensa kastuivat läpimäriksi. Ei
auttanut muu kuin ottaa juoksuun.

Kepeästi jalat sentään liikkuivat vielä. Hän ryntäsi läähättäen
lämpöiseen tupaan.

--Tuossa tulee juuri paraiksi, huusi Riikka vastaan. Saat juosta yksin
tein kauppapuotiin ostamaan pullon punssia ja puntin papyrossia. Kalle
herralle tuli vieras.

--Kolme virstaa tuulessa ja sateessa edes takaisin! Kyll'en lähde.
Menköön joku muu, minä tänä päivänä olen tehnyt osaltani ihan
tarpeeksi.

--Että sinä ilkiät! Nuori poika, huviksesihan tuon teet. Kalle herra
antaa papyrossin palkaksesi.

--Pitäkää papyrossinne, minä en lähde.

Hän seisoi uunin luona ja lämmitteli käsiään:

--Nähdäänpäs, etkö lähde. Vai sinä tässä--

Riikka meni kantelemaan emännälle, emäntä isännälle ja yhdessä tulivat
kaikki kolme takaisin tupaan. Isäntä edellä, emäntä ja Riikka voitoista
tyytyväisinä jäljessä.

--Sinä tottelematon lurjus! Muistatkos neljättä käskyä? ärjäsi isäntä
ja katsoi häneen tuikeasti, laskiessaan rahan ja tyhjän pullon hänen
käteensä.

Saarnaa seurasi pitemmältäkin, mutta Yrjö ei ruvennut sitä
kuuntelemaan. Hän painoi lakin päähänsä ja läksi ovesta ulos.

Veri kiehui suonissa semmoisella ilveellä, ettei hän enää vilua paljon
tuntemat. Satoi niin paljon kuin taivaasta alas mahtui. Mutta hän astui
vaan verkalleen ja antoi uhalla vaatteensa kastua niin, että vesi
niistä juoksi virtanaan.

Eikö liene papyrossipunttikin kastunut, vaikka oli tosin paksun paperin
sisässä.

--Minkäpä minä sille mahdan, hän mutisi sitä katsellessaan.

Mutta huulilla näkyi pilkallinen hymy.

Kalle herra tuli portaille häntä vastaan. Silmät säkenöivät kiukusta.

--Missä sinä niin kauvan viivyit? hän tiuskasi.

Samalla sai Yrjö semmoisen korvapuustin, että maailma musteni edessä ja
korvat alkoivat humista. Hän ei ennättänyt vastata, ennen kuin Kalle
herra antoi vielä toisen ja kolmannenkin iskun.

--Olet, ruoja, antanut sen vielä kastua! hän huusi hammasta purren.

Yrjö tunsi, että oli hän kyntänyt sen päivän. Jos hän olisi
tavallisessa kunnossaan ollut, niin takaisin totta vie, olisi Kalle
herra saanut runsaalla mitalla. Mutta nyt hän rupesi vaan vapisemaan ja
kyynelet täyttivät silmiin. Eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Sen
verran juuri kykeni, että pakoon ehätti tallin vinnille, ennen kuin
neljäs korvapuusti tuli.

Siellä renki Aaro jo oli makuulla. Hän oli vanhan puoleinen, herännyt
mies. Valvoi vielä, kun Yrjö tulla puukkasi ylös ja alkoi purkaa
mielensä katkeruutta.

--Mokoma syöttiläs ... vasta kertana saa mennä itse ... minä vähättelen
... kun koko päivän olen ollut työssä ... hän laiskotellut ... syö ja
juo eikä tee mitään muuta...

--Elä ole milläsikään, Yrjö! sanoi Aaro. Kyllä tulee aika, jolloin
taivaan herra maksaa itsekullekin töittensä jälkeen. Muista rikasta
miestä ja Latsarusta... Mitä siitä, jos me nyt täällä lyhyen aikaa
kärsimme, kun sitten pääsemme taivaalliseen iloon, jota ijankaikkisesti
kestää. Mutta Kalle herra saa, silloin vuorostaan kärsiä helvetin
loppumatonta tuskaa ja vaivaa... Siellä pitää oleman itku ja hammasten
kiristys, sanotaan sanassa...

Yrjö herkesi nyyhkyttämästä ja kuunteli. Hänen mielikuvituksensa oli
vireillä; elävästi näki hän edessään Kallen tulisten liekkien keskellä,
hän valitti ja huusi, kasvot vääntyivät tuskasta, hän nosti kättään
ylös heitä kohti, siellä missä he Aaron kanssa rauhassa lepäsivät
Aaprahamin helmassa, ja hän huusi ja rukoili, että he armahtaisivat.

Yrjölle tuli paha olla.

--En minä sitä jaksaisi nähdä... Ei semmoista rangaistusta sentään
muutamain korvapuustien tähden ... varjele Luoja! En minä sitä tahdo...
Kärsiköön hän vähemmän vaivaa tulevassa elämässä ... minä vähemmän
tässä, parempi sillä tavalla.

--Sinä jumalaton! Menetkö sinä Kaikkivaltiaalle määräyksiä antamaan?

--Enkä mene. Mutta minä jos täällä opetan oikeutta Kallelle, niin
pääsee, poloinen, helpommalla sitten ijankaikkisuudessa.

--Tuki suusi, syntinen. Sinua paha henki villitsee ... varjele korviani
kevytmielisiä puheita kuulemasta!

Ei hänen niitä enää tarvinnutkaan kuunnella, sillä Yrjön silmäluomet jo
painuivat kiinni ja unen helmaan uupuivat hänen sekä ajatuksensa että
katkerat tunteensa kaikki.

Eikä nuo synkät mietteet kovinkaan kauvan hänen mieltänsä rasittaneet.
Kesäloman kuluttua meni Kalle taas pois kirjoineen, kampsuineen ja Yrjö
alkoi jälleen entistä varmemmin tuntea, että mies oli hänkin
kohdallansa. Nuoruutta, voimaa ja elämän iloa uhkui suonissa, työ oli
kuin huvitusta vaan; jos uupui pahasti jonkun kerran, niin kahta
paremmin jaksoi seuraavalla.

Hän se oli, sen jo isäntä ja emäntäkin myönsivät, rotevin työssä ja
ahkerin kaikista.

--Talon paras turva, oli isännän tapana sanoa, hukassa olisimme ilman
Yrjöä, minäkin kun tässä alan väsyä ja vanhentua.

Semmoiset puheet aina antoivat Yrjölle uutta intoa. Hän tunsi sen
itsekin, ettei hän ollut mikään tarpeeton ihminen maailmassa, ja se
hänen mieltänsä rohkaisi, jos tahtoikin vielä joskus painua, kun
muisteli noita Kallen paksuja kirjoja, joiden sisällyksestä hän ei
mitään tiennyt.

Sinä kesänä, jolloin hän täytti kaksikymmentä vuotta, nousi hänen
povessaan semmoinen valtaava ilo ja elämän halu, ettei hän tiennyt mitä
tehdä. Laulaa hän olisi tahtonut, soittaa, lentää kotkan siivillä ylös
siintävään korkeuteen ja kauvas pois maailmaa katselemaan, suuria
kaupunkeja ja aavoja meriä. Toisen vuoron hän olisi halunnut syleillä
jotakin, puristaa sitä vasten rintaansa niin vahvasti, ettei se olisi
koskaan irti päässyt. Ja sitten saattoi taas äkkiä mieli lauhtua niin
suloisen pehmeäksi, tuntui aivan kuin olisi ikävöinyt ja kaivannut
jotakuta, vaikkei itsekään tiennyt ketä. Mutta sinä kesänä hänestä
kaikki oli kauniimpaa ja viehkeämpää kuin ennen, lintujen laulu, metsän
tuoksu, kukkain loiste, taivaan rusko ja päivän lämmin kirkkaus.

Eräänä aamuna juhannuksen jälkeen hän oli salolla aidan panossa. Ilma
oli ihana, mieli kevyt ja hyvästi sujui työ. Läheiseltä aholta oli
kauvan aikaa kuulunut heleä ääni. Se välistä taukosi hetkeksi, sitten
alkoi taas.

Yrjö hyvin arvasi, ken siellä lauloi. Noin kirkasta ääntä ei ollut
kellään muulla kuin Koivumökin Sannalla. Hän kuunteli ja toivoi, että
tyttö tulisi sinne päin. Ilosta sydän hyppi, kun äänestä kuuli, että
hän toden perään lähestyikin.

Hän tuli näkyviin, marjatuohinen kädessä. Yrjö teki hyvän päivän. Olisi
tahtonut jatkaa puhetta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Veri
kuohahti, silmissä säkenöitsi ja kädet vapisivat.

Pikipäin hän vaan oli luonut katseensa tyttöön; mutta nyt jos silmänsä
minne käänsi, olivat nuo punaiset posket, ja kainot, siniset silmät,
nuo hymyilevät huulet ja povi, joka nousi ja laski, hänellä aina
edessä.

Hän herkesi heti Yrjön nähtyään laulamasta ja astui hidastellen, ikään
kuin puhuttelua odottaen, eteenpäin. Oli vähällä kadota taas
pensastoon, kun Yrjö hädissään sai mainituksi hänen nimensä.

Sanna kääntyi ja koetti katsoa häneen. Ei voinut; loi silmänsä alas ja
hymyili, pää hiukan kallellaan. Tuo herttainen, kaunis pää, vaaleine
hiuksineen!

--Eikö sopisi levätä tässä vähän aikaa?

Sanna punastui yhä enemmän, kumartui alas ja raaputti ison varpaan
kynnellä maata.

--Eipä minua väsytä, hän kuiskasi.

Valkoiset hampaat hohtivat kuin helmet huulien välissä.

--Tuolla kivellä olisi mukava istua, pitkitti Yrjö. Sanat olivat
tavalliset, kuivat ja levolliset; ääni vaan hiukan värähteli. Mutta
sisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa
itseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut.

Tuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana
kuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas
ahkerasti kaiverti hiekkaa.

Yrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen.

Lapsiko vai täysikasvanut?--Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin
alkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja
vavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta
loi syrjään, Yrjöä kohti.

--Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen.

--Seitsemäntoista täytän kohta.

--Vuoden päästä ehkä--

Sanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys.

--Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut.

--Menet jo miehelle.

--Oho! hyi!

Hän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä.
Kyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi.

Yrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä
silmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen
pois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen,
kun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä
ilmestyi heidän eteensä.

--Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä
ulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä--pettävätkö silmäni?
Koivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi
sinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä--katso silmiin kanssa--
no-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua
muuten.--Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä.

Hän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi.
Mutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui.

--Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä?
Annatko markalla?

--Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi.

--Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä
jo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet
ota, niin pistän minä suuhusi.

Yrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri
pakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä
kirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin
vielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi
rikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai
hyötyä.

--Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle
vieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen
ja koetti vetää likemmäksi.

Sanna ponnisti vastaan.

--No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan.

Yrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi
välkkyvänä.

Mutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti
pakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen.
Marjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt'ympäri.
Yrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun
näki, ettei Kalle häntä tavoittanut.

Ei Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa
vilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt
puheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että
rinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna
jo poissa.

Tavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta
nyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa.

Kun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin
autiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän
likimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille
seuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä
ympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä,
kuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi.

Myöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä,
pensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä
oli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan
polkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän
säpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle
sanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle.

Tupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin
ennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan
luokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että
se sisäpuolelta oli säpissä.

Mutta hän jyskytti--jyskytti kuin henkensä edestä, kunnes heidän
viimein täytyi avata.

--Sinäkö se olet; tiehesi paikalla, sinulla ei ole täällä mitään
tekemistä, tiuskasi Kalle, töyttäsi häntä rintaan ja paiskasi oven
jälleen kiinni.

Yrjö raivostui ja koetti repiä sitä auki, vaan ei saanut. Hän löi
siihen nyrkillään ja huusi heille karkeita sanoja, täynnä vihaa ja
hurjinta kiukkua. Pilkkaa, naurua ja uhkauksia antoi Kalle sisästä
hänelle vastaan. Kun Yrjö viimein oli viskannut Sannalle ilkeimmän
häväistysnimen, minkä tietää voi, herkesi hän ovea takomasta ja meni
hoiperrellen pois.

Jonkun matkan päässä oli Hakolan Lotan tupa. Hän möi viinaa ja huonoa
elämää hänen luonaan usein pidettiin. Sinne eksyi Yrjö tänä iltana.

--Mihinkäs nyt risti pannaan? huusi Lotta ja siristi pieniä, poskien
sisään painuneita silmiään, kun Yrjö astui huoneesen.

--Viinaa!

Hän vaipui penkille.

--Saamas pitää!

Hän joi sen päivää ja seuraavan samoin. Mutta kolmannen päivän aamuna
yhytti hänet Aaro pihamaalla. Käsikynkkään tarttui ja kotiin vei. Eikä
ollut Yrjössä vastustajaa. Sanattomana seurasi hän mukana; laihtunut
hän oli ja kalpean harmaa kasvoiltaan, ruumis vetelä ja käynti
ryhditön.

Aaro saarnasi pitkin tietä häntä kulettaessaan, puhui saatanan
viettelyksestä ja helvetin tulesta. Yrjö kuunteli; ei hän paljoa
tajunnut, ei monta sanaa mieleen tarttunut, mutta hän kuunteli
kuitenkin tavattoman sävyisänä.

Vasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro
sivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois
eikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään.

Sen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään
henkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin
eikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni.

Ei hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin
ennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt
pienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän
enemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö
työtä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä
tahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin.

Koivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin
erehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun
Sannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan.

Yhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten
kesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina
siinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin
edes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään:

--Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin
turmeltunut.

Yrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut
välttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni.
Kummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten
näkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja
itki.

Sen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö
raukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki
mieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä
metsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä
tähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään
saakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää
käynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä
tuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä
päin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän
vahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään.

Eräänä iltana--oltiin jo kevät-talvessa--parjattiin häntä tuvassa
tavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta,
eikä miehetkään niitä suuresti säästäneet.

Yrjön pisti vihaksi.

--Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti
heihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin
tuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä.

Mutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät
vihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet
silmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen
päätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla
kukaan muu kuin Yrjö.

Tämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat
he mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä
hän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen.

Mikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui?
Ja miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten
ylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen
melkein uskalsi luottaa.

Palmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin.
Ja sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli,
kuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt.

Kun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan
Lotta läähättäen vastaan.

--Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä.

--Kuka?

--Sanna, Sanna!--Synnytystuskiin.

--Rohtojako menet hakemaan?

--Enkä, kun kupparia.

--Pane joutuun!

Juoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö
seuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän
raoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän
molemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää
oli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa
oveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän
parkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois!

Äiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin.

--Ei saa tulla! hän mutisi.

Yrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä.
Pölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta
odotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta,
milloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi
aina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä
näkynyt kupparia!

Mutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli.

--Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen.

Sarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja
painoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin
voihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin.

Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.

Lotta sieltä noin puolen tunnin kuluttua ensin ilmestyi.

--Noh? kysyi Yrjö ja teroitti silmänsä hänen harmaankarvaisiin
kasvoihinsa.

--Terveisiä. Hän on lopettanut.

--Kuollut?

--Kuollut on niin.--Ei ollut hänellä pitkää elon aikaa.

Kuollut! Sanna kuollut!--Hän näki tytön edessään, niinkuin hän keväällä
istui kivellä, hymyillen, punastuen ja varpaallaan kaivaen maata.

Nytkö kuollut? Kuollut! Ijäksi sammuneet nuo ujostelevat, hempeät
silmät!--Kylmänä, jäykkänä kasvot, kädet, varpaat, koko tuo hoikka,
notkea ruumis?--

Yrjö astui kuin unessa kotiinpäin. Ei hänellä ollut selvää ajatusta
tällä hetkellä; outoa, pysähtynyttä oli kaikki ja tuntuipa melkein kuin
raukeisi hänenkin elämänsä ikipäiviksi siihen.



MUTTA MITÄS TAPAHTUI

["Purjeita kuivaamassa" nimisen kertomuksen johdosta Juhani Ahon
"Lastuissa".]


Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat
purjeita kuivaamassa?

Heille olimme juuri menneet marjoja poimimaan ja oli meillä molemmilla
sitä varten pieni tuohinen kädessä. Pysyttelimme lähellä toisiamme,
että saatoimme sen ohessa puhella myöskin.

--Kuulehan, Aina, sanoi ystäväni, mikä siihen on syynä, että miehet
usein näyttävät niinkuin kyllästyvän kotiinsa ja ... ja, ja ...
rouviinsa. En minä tietysti tarkoita Eeroa, hän ei sitä milloinkaan ole
osoittanut, eikä minun hänen suhteensa tarvitse semmoista peljätä,
mutta monesta muusta olen luullut huomaavani.

--Minä myös. Olen siitä usein puhunut Volmarillekin, mutta hän väittää,
ettei se muka ole totta. Hän ei itsessään ole tuntenut semmoisia
oireita, ja sen vuoksi hän päättää niitä mahdottomiksi muissakin.

--Tiedätkös, mitä minulle pälkähti päähän nyt juuri tässä marjoja
poimiessani?

--No, mitä?

Me seisahduimme. Hän pisti kätensä minun kainalooni.

--Että se on tuo alinomainen varmuus, joka saattaa heidät kyllästymään.
Rouvat käyvät heille jokapäiväisiksi, tavallisiksi, he eivät osaa panna
heille enää mitään arvoa. Mitä nautintoa olisi ihmisellä ruuasta, jos
hän yhtämittaa istuisi katetun pöydän ääressä? Mutta kun hän siitä on
jonkun aikaa poissa, tulee nälkä, ja kas silloin--

--Tosiaankin! Sinä olet oikeassa.

Asia oli päivän selvä. Ihme ja kumma, etten ollut sitä ennemmin
huomannut.

--Nyt siis viivymme täällä metsässä. Annamme heidän odottaa, että
näemme, minkä vaikutuksen se tekee, eikö niin? Kas, minä arvelen, että
on viisainta ajoissa jo välttää vaaraa. Vaikka en minä Volmarin suhteen
ollenkaan pelkää--

--Niin, en minäkään Eeron suhteen. Mutta voisimmehan kumminkin, noin
vaan ilman aikojamme, vaihtelevaisuuden vuoksi.

Me kävelimme käsi kädessä eteen päin, tuohiset kun jo olivat melkein
täynnä mansikoita, ja nauraen koettelimme molemmat arvata, mitä
tuumaisivat mieskullat siellä verannalla istuessaan, kun ei meitä ala
näkyä.

--Ehkä luulevat, että olemme eksyneet ja tulevat levottomiksi?

En oikein ymmärtänyt, kuinka kauvan siinä tapauksessa voisimme
viivytellä. Mutta Emmi ei pitänyt sitä vähääkään vaarallisena.

--Antaa heidän vaan olla siinä pelvossa jonkun hetken, ei se haittaa.
Sitä suurempi heidän on ilonsa sitten, kun saavat meidät jälleen.

Saavuimme äkkiarvaamatta maantielle, joka tällä kohdalla oli suora ja
tasainen. Paksu pölypilvi näkyi etäällä. Siitä alkoi vähitellen vaunut
tulla esille. Ne lähenivät, saatoimme jo eroittaa hevosetkin.

--Veijolan vaunut. Sanni palaa Rautalammilta lankonsa kanssa, sanoi
Emmi.

--Ovatko he olleet Rautalammilla? Ottokin?

--Etkö sitä ole tiennyt? Johan he menivät viikko sitten.

--Vai niin!

--Te taidatte harvoin olla yksissä nykyaikana. Ennen olitte niin hyviä
ystäviä.

--Kyllähän me vieläkin ... vaan Volmar ja Otto kun eivät oikein viihdy
toistensa seurassa--

--Sepä merkillistä. Eero taas pitää hyvin paljon herra Veijolasta.

Vaunut sillä välin meitä lähenivät. He älysivät meidät, ja
seisahuttivat. Otto hyppäsi alas.

--Aina! Kerran saa vielä sinuakin nähdä.

Hän pudisteli kättäni vapaasti ja iloisesti niinkuin ennenkin.
Olimmehan vanhat lapsuuden ja nuoruuden toverit, vaikka naimiseen
jouduttuni vähän niinkuin vieraannuimme, en oikein tiedä mistä syystä.

Taikka, totta puhuen, kyllä sen tiedän, jos sanoa tahdon: Volmar on
mustasukkainen eikä sietänyt nähdä meitä yhdessä, Ottoa ja minua, siinä
koko juttu. Minä en Volmarin läsnä ollessa milloinkaan saattanut olla
vapaa enkä luonnollinen Ottoa kohtaan, hänen tarkastelevat silmänsä
vaivasivat minua. Mutta nyt siihen sijaan tervehdin häntä
tuttavallisesti kuin vanhaa, hyvää ystävää ainakin. Tahdoin näyttää,
etten suinkaan ollut unohtanut entistä toveriani.

--Mihinkä te olette menossa? kysyi Sanni vaunuistaan.

--Emme mihinkään. Marjoja vaan poimimme tuolla metsässä. Saako tarjota?

--Nouskaa ylös tänne ja lähtekää mukaan, niin kerromme teille uutisia
Rautalammilta.

--Lähtekää! kehoitti Ottokin ja hänen silmissään näin tuon saman
herttaisen katseen, jonka niin hyvin tunsin entisiltä ajoilta.

--Mutta mitä sanovat Eero ja Volmar?

Minä katsoin Emmiin. Hän hiukan epäili hänkin.

--Tulkoot he jäljessä, sanoi Sanni, Heikki saa viedä heille sanan, Otto
pannaan ohjaksiin.

--No niin, no.--Vai, mitä arvelet, Emmi?

--Mennään!

Otto auttoi meidät ylös vaunuihin ja nousi itse kuskipenkille. Heikki
jätettiin tielle.

--Sanokaa, Heikki, että tuovat meille sadenutut mukaan, illalla tulee
ehkä kylmä, huusin hänelle vielä jälkeen.

Ja sitten mennä huristettiin eteenpäin. Puut vilahtivat ohitsemme,
pellot ja niityt pyörähtivät taakse, uusia näkö-aloja aukeni eteen.
Otto oli taitava ajaja, hyvässä turvassa istui, kun hän oli ohjaksissa.
Siinä oli tarmoa ja väkevyyttä tuossa suorassa, hoikassa vartalossa.
Hänellä tosiaankin oli parempi vartalo kuin Volmarilla, joka alkoi olla
liian lihava. Päätin kieltää Volmaria juomasta syödessään, sillä sehän
se kuului paisuttavan ihmisiä.

Tultiin ylämäkeen. Otto antoi hevosten astua käyden.

--Muistatko, Aina--hän kääntyi ja katsoi minuun, muistatko kun olimme
kerran heinäladossa tuolla sadetta pitämässä?

--Niin, miksi en sitä muistaisi. Silloin olimme vallattomia kuin pienet
lapset.

--Ja iloisia! Sinäkin uskalsit--

--No, ole vaiti.

--Kertokaa, kertokaa--mitä hän uskalsi? huusi Emmi.

--Otto, et saa kertoa. Minä kiellän.

--Mutta eihän se ole mitään vaarallista.

--Vaikka--

--Aina, oletko lapsellinen?

--Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai
kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.

--Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.

--Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun
siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin--

--Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että--

--Hyvä Aina, oletko lapsellinen!

He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se
vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille
kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.

Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme
päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka
molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen
ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai
houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin,
jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim.
eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja
joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin
näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä
tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto,
veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille,
kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa
salaisuudessa lähetti perille.

Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko
monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille
toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin
Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin--
olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar
luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei--sitä en toki voi uskoa, minussa tuo
ennemmin mahtoi vika olla.

Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen
syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta
pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo
minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju
katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin
kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa,
en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä.
Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa
auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti
häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi
mieli tehnyt.

Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen
tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle
usein tuli kyynelet silmiin.

Siinä soitellessa luiskahtivat tunnit niin nopeasti, etten muistanut
kysyäkään, oliko Heikki jo tullut takaisin ja mitä olivat herrat
sanoneet. Sanni viimein alkoi päivitellä, että mies oli jäänyt sille
tielle. Eikä kuulunut Eeroa ja Volmariakaan. Olisi heidän pitänyt jo
ennättää--

Mutta samassa näimme Heikin tulevaksi ja juoksimme vastaan.

Herrat eivät olleet kotona, hän kertoi, olivat menneet purjehtimaan.
Hän oli jättänyt sanan palvelijalle, että lähtisivät tänne heti ja
toisivat rouville sadenutut muassaan.

Olivat menneet purjehtimaan?

Eivätkä ottaneet meitä mukaan? Eivät malttaneet odottaa meitä takaisin
metsästä, vaan läksivät kahden ja jättivät meidät yksiksemme. Olipa se
yhtä kaikki vähän--

Me toki laitoimme heille sanan, ja vaadimme heitä tulemaan heti
jäljessä. Muuten emme olisi lähteneetkään. Mutta he--! Kiirehtivät
päinvastoin menemään juuri sillä hetkellä, kuin satuimme olemaan
poissa, aivan kuin mielissään siitä, että meistä pääsivät.

Katsoimme pikimältään toisiimme, Emmi ja minä. Luulen, että meissä
molemmissa liikkui samat ajatukset. Ja minulle juohtui mieleen, mitä
äsken olimme puhelleet metsässä. Niin olimme kumpikin noloja, ettemme
ensi hetkessä osanneet virkkaa niin mitään. Läksimme takaisin saliin ja
istuimme äänettöminä sohvaan. Sanni ja Otto koettivat saada meitä
hyvälle tuulelle jälleen.

--He eivät viivy kauvan, koska läksivät teidän tietämättänne. Ehkä ovat
tuossa paikassa jo täällä, sanoi Otto.

--Kaikessa tapauksessa me heitä odotamme. Juomme teetä sillä aikaa ja
syömme illallisen vasta myöhempään, arveli Sanni.

Siihen kaikki suostuimme. Otto käänsi puheen toisaanne. Kysyi olinko
lukenut Ibsenin uusinta teosta, Hedda Gableria. Minua hävetti. Enhän
tiennyt, että semmoinen oli ilmestynytkään. Volmar tavallisesti lähetti
sanomalehdet niin sukkelasti pois, ne kun olivat hänellä yhteiset Eeron
kanssa, etten ehtinyt minä niitä vilkaistakaan. Eihän niissä mitään
ollut, hän sitten minulle sanoi jok'ainoan kerran. Itse hän taas ei
välittänyt kaunokirjallisuudesta tuon taivaallista. Hänen mielestään se
kaikki oli vaan naisia ja nuorisoa varten. Täysi ikäisillä miehillä oli
työtä tosissakin, ei heillä ollut aikaa semmoisiin joutaviin, hän
sanoi.

--Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa
kirjallisuutta, minä kerran muistutin.

--Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen--

Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja
kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan,
mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja
Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia
semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi
luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella
hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä,
siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme.
Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli
utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän
ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika
oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta
mestaria enää ollenkaan.

Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa
ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona
kaikessa hiljaisuudessa.

Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin
laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja
lauloimmekin kaikki yhteen ääneen.

Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja
kuiskasi hänelle jotain korvaan.

--Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa
kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.

Otto katsoi kelloaan.

--Se on jo kaksitoista.

--He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei
ole sadenuttuja eikä hevosia.

--Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.

Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme
lähtemään.

--Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.

Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat
portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta
puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin
kaipasi Eeroansa.

Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me
virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä
varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen,
joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä,
minkä kerkesi.

Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.

Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu,
ajattelin.

Ei--mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään,
vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun
Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle.

--No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita
kuivaamassa.

--Hyvä ju--!

En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me
juoksimme rantaan kaikki kolme.

Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät,
raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä;
airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä
naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet
nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.

--Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska
Veijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne
illallisen iltaa--

--Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt
meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme--

--Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.

Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat
venettään.

Raukat--he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten,
kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat
ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana--enpä ollut
Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.

--Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.

--Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.

Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin
jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.

--Sinuapa vasta mörökölli!

[Kuopiossa v. 1890. "Uusi Kuvalehti" 1891. Novelleja II.]



EPÄLUULO.


Ellin mies oli kauppias. Viisi vuotta he olivat olleet naimisissa ja
heidän onnensa oli vaan kasvanut päivä päivältä. Kaksi tervettä,
iloista poikaa heillä oli, vanhempi, Herman, isän kaima, nuorempaa,
joka vasta oli täyttänyt kaksi vuotta, sanottiin Pojuksi, vaikka
Vilhelmiksi hän oikeastaan oli ristitty.

Isä Herman oli kaunis, komea mies. Kasvot vilkkaat, vartalo ja ryhti
senlainen, ettei monella moista. Hänessä oli sekä voimaa että tarmoa,
ja häntä pidettiinkin yleensä toimeliaana ja yrittelevänä miehenä,
jolla sitä paitse oli tavallista enemmän kykyä. Sillä hän oli
sukkelatuumainen ja uskalias, ja suoriutui ihmeteltävän helposti
pahimmistakin vaikeuksista, joihin hänen liiallinen toimintahalunsa
usein kyllä hänet saattoi.

Ei voinut ajatella hellempää isää ja aviomiestä kuin mitä Herman oli.
Kesken kiireimpiä töitään hän saattoi tulla peuhaamaan poikainsa
kanssa, kantoi pikku Hermania olallaan ja keikutteli Pojua ylös ja alas
semmoista vauhtia, että tämä kirkui ja nauroi, vaikka päätä huimasi ja
välistä vähän pelottikin.

Leikki loppui tavallisesti siihen, että hän äkkiä heitti pojat ja sulki
Ellin syliinsä. Suuteli ja hyväili aina rajusti, eikä pitänyt lukua,
jos toinen vaikeroitsikin hänen käsissään.

--Se on vaan lemmen myrskyä, hän sanoi.

Kun hän vihdoinkin heitti hänet irti, täytyi Ellin aina kammata
hiuksiaan ja korjata pukuaan, sillä Hermanin lemmen myrsky sai ne joka
kerran epäkuntoon.

--Kas nyt taas, minkälaiseksi minut laitoit, hän oli riitelevinään
siellä peilin edessä. Ihme ja kumma, milloinkahan sinä tasaannut!

Mutta Herman kyllä tiesi, ettei Elli sitä tasaantumista ollenkaan
toivonut. Tämä se juuri oli hänen onneaan, sen näki jo silmienkin
säihkeestä ja kasvojen hohteesta. Ja suu oli hymyssä, vaikka hän koetti
nuhdella ja oli olevinaan niin verrattoman rauhallinen.

Sitten Herman meni takaisin konttuoriinsa.

Kun Elli istui käsityön ääreen, tunsi hän itsensä todella niin
täydellisesti onnelliseksi, ettei tiennyt enää mitään enempää
toivovansa. Mutta tämä hänessä usein herätti kummallista, aavistavaa
pelkoa. Kuinka kauvan tätä kestäisi? Eikö joku salaperäinen, kamala
onnettomuus väijynyt jossakin läheisyydessä? Saattaisihan tapahtua,
että kuolema äkkiä tempaisi Hermanin hänen luotaan?

Tuo viimeinen ajatus oli niin tuskallinen, että hän torjui sen pois
kuin pahan vihollisen ikään. Mutta uhalla se yhä koetti tunkeutua hänen
mieleensä ja vaikkei hän sitä koskaan loppuun asti ajatellut, sai se
kumminkin kyyneleet hänen silmiinsä.

--Hupsu, mikä olen, hän kiivasteli itselleen, pyyhki kyyneleet ja
päätti olla semmoisia kuvittelematta.

Ei aikaakaan, hän löysi itsensä taas niissä kiinni.

Semmoisista lapsellisuuksista hän ei milloinkaan Hermanille puhunut.
Jos tämä sattui tulemaan sisään, katseli hän alas työhönsä ja tekeytyi
iloiseksi, ettei kosteat silmät herättäisi mitään epäluuloa. Kaiketi
Herman olisi hänelle aika lailla nauranut, jos olisi tietänyt, kuinka
hän suri onnettomuutta, joka ei vielä ollut tapahtunut. Ja tavallisesti
ne aina haihtuivatkin heti, kun Herman terveyttä ja voimaa uhkuvana
tuli sisään. Ei totta tosiaan ollut mitään järjellistä syytä pelätä
hänen kuolemataan.

Välistä kuitenkin sattui, että Herman oli hieman hajamielinen. Silloin
häneltä sai kysyä monet kerrat samaa asiaa, ennenkuin hän tajusi, eikä
häntä lapsetkaan semmoisina hetkinä voineet houkutella telmimään
kanssaan, vaikka millä tavalla olisivat koettaneet. Hän vaan katseli
epämääräisesti eteensä ja torjui heitä sivumennen luotaan. Jos hän
seisahtui tai istui, jäi hän merkillisen liikkumattomaksi, ikäänkuin
olisi vaipunut johonkin syvään miettimiseen. Pari syvää ryppyä ilmestyi
semmoisina hetkinä usein hänen silmäkulmiinsa.

Elli arvasi, että häntä silloin vaivasi joku huoli kauppa-asiain
tähden. Ja hän tuli levottomaksi, varsinkin kun ei tiennyt, mitä se
oikeastaan oli. Ensimmältä hän koetti kysyä, mutta Herman ei
antaantunut selityksiin. Sanoi vaan joko: eihän minua mikään vaivaa,
taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä
seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Elli herkesi kyselemästä, tarkkasi vaan hänen olentoaan ja koetti sen
mukaan arvata millä kannalla asiat olivat. Ei hän oikeastaan köyhyyttä
peljännyt eikä konkurssia, sillä hän luotti täydellisesti Hermanin
hyvään älyyn. Mutta tuo epätieto vaivasi häntä. Sitä tavallisesti
kuitenkin kesti vain muutamia päiviä, korkeintaan viikon tai pari.
Sitten oli Herman vapaa ja avosydäminen taas niinkuin ennenkin. Eikä
Ellikään sen pitemmältä muistellut koko asiaa.

Mutta tänä syksynä oli Herman tavallista levottomampi. Hän käveli
edestakaisin, meni alas konttoriin, joka oli puotirakennuksessa, pihan
toisella puolen, tuli samaa päätä takaisin, pyyhki otsaansa, seisahtui
ikkunan eteen ja vaipui ajatuksiin. Eikä hän enää ollenkaan ruvennut
leikkimään lasten kanssa. Jos joskus tarttuikin heihin kiinni ja aikoi
ikäänkuin nostaa heitä syliinsä, näytti jotain taas juohtuvan hänen
mieleensä ja silloin hän samaa päätä työnsi heidät takaisin.

Toisen vuoron hän hajamielisenä saattoi heittääntyä sohvaan Ellin
viereen, ei kuullut eikä tajunnut, kun Elli hänelle jotain puhui, ja
vastasi useimmiten päin mäntyyn, jos ylipään ollenkaan vastasi.

Eihän tämä ollut mitään niin tavatonta, eikä Elli ensi alussa siitä
ollut millänsäkään. Ajatteli vaan, että kaiketi se menee ohitse
niinkuin ennenkin, ja sitten hän on taas kahta iloisempi.

Mutta sepä ei nyt mennytkään yhtä pian ohitse. Hänen rauhattomuutensa
vaan lisääntyi päivä päivältä. Öisin hän heitteli itseään vuoteella,
valitti kuumuutta eikä nukkunut ennenkuin aamupuoleen.

--Mikä sinua huolettaa? kysyi Elli taaskin kerran. Hän ei malttanut
enää vaieta.

--Ei mikään. Kuinka niin?

--Jokin sinua vaivaa, kuin olet niin levoton.

Ei vastausta. Herman kohautti vaan olkapäitään ja läksi tiehensä.

Elli koetti toista keinoa.

--Ei se minusta olisi niin kauheata, jos kohta sinun täytyisi tehdä
konkurssikin, hän sanoi eräänä päivänä.

Herman kavahti ylös.

--Mitä sinä puhut?

--Niin, minä vaan ajattelin, että sitä sinä ehkä pelkäät, kun olet niin
mietteissäsi alinomaa.

--Elä ennustele semmoisia.

--Enhän minä ennustele. Sanon vaan, ettei se niin kauheata olisi, jos
siksi kävisikin. Onhan se tapahtunut muillekin--

--Ole jo vaiti, minä en kärsi kuulla enempää.

Hän oli kiivas, Elli tuskin uskalsi puhua enää mitään.

--Pidätkö sitä niin suurena häpeänä, hän kuitenkin sopersi epäillen.

--Kuule, mitä sanon: minä en tee konkurssia. Ennemmin vaikka--

--Vaikka mitä?

Elli pelkäsi vastausta.

Mutta sitä ei tullut. Hän otti lakkinsa ja läksi ulos huoneesta. Ellin
rintaa pikkuisen ahdisti, vaikkei hän tätä vielä voinut niin
vaarallisena pitää.

Seuraavana yönä Herman taaskin väänteli ja käänteli itseään sängyssä.

--Etkö saa unta?

--Täällä on kuuma.

--Ei ole kuin kahdeksantoista pykälää.

--Nukuhan sinä. Minä menen ulos kävelemään ja sitten heittäyn omaan
kammariini sohvalle.

--Et sinä minua häiritse, vaikka tulet tännekin.

Pari tuntia hän viipyi ulkona. Elli valvoi koko ajan ja katsoi kelloa
vähän väliä. Pojat nukkuivat makeasti samassa huoneessa, eivät
tietäneet murheesta mitään.

Sitten sattui monasti, että Herman keskellä yötä nousi vuoteeltaan ja
läksi ulos kävelemään. Elli ei silloin silmiään ummistanut. Yöt olivat
niin pimeät, koko talo nukkui, ympärillä oli kaikki hiljaista. Hän vaan
valvoi ja kuunteli, milloin Herman astuisi portaita ylös. Kuvitteli
kaikenmoisia mahdollisia ja mahdottomia asioita, nousi joskus ylöskin,
kävi ikkunasta ikkunaan ja katseli pimeään yöhön. Ruumista värisytti
pelosta, tuskasta ja vilusta. Välistä taas hänen aivojaan merkillisesti
painoi ja silloin hän kesken odotustaan vaipui niin raskaaseen uneen,
ettei tiennyt, milloin Herman oli palannut. Vasta aamulla heräsi ja
näki hänet ilokseen vuoteella nukkuneena.

Oli myöhäinen lokakuun ilta. Lapset olivat jo levolla, Elli lopetteli
pöytäliinan ompelusta. Herman astui edes takaisin lattialla.

--Emmekö lähde makuulle mekin? hän ehdotteli.

Elli ei oikein olisi malttanut, hän oli ajatellut saada työnsä sinä
iltana valmiiksi. Mutta hän laski sen nyt kuitenkin pois kädestään.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan Hermanin vuoteelta ja Elli siitä
mielissään nukkui tuota pikaa. Puolen yön aikaan hän havahti äkkiä.

Joku seisoi huoneessa.

--Rouva, rouva, nouskaa ylös! kuului säikähtynyt ääni hänen korvissaan.
Ja samassa pamahtivat kellot soimaan.

--Missä se on?

--Puoti palaa!

--Hyvä Jumala! Herman!

Ei vastausta.

--Herman, Herman!

Oliko hän jo noussut ja lähtenyt hätään? Heitä herättämättä, vaikka
tuli oli juuri heillä irti?

--Pankaa lasten päälle!

Hän sieppasi kynttilän ja läksi salin kautta miehensä huonetta kohti.

Siellä hän olikin omassa kamarissaan. Tuli ovella vastaan.

Kynttilästä lankesi valo hänen kasvoilleen. Ne olivat harmaan kalvakat
ja oudot. Häntä tuskin olisi voinut tuntea.

Ne painuivat semmoisina Ellin mieleen.

--Herman, puoti palaa!

--Vie lapset pois.

Muuta hän ei sanonut, vaan meni hänen ohitsensa ulos. Ulkona humisi
tuli. Pihaan ajettiin vesitiinuja; komentosarjoja, huutoa ja räiskettä
kuului. Lapset itkivät, palvelijat siunailivat ja juoksivat äänettöminä
ympäri. Vieraita ihmisiä töyttäsi sisään, sohistivat kiiruusti
vaatteita lasten päälle, sieppasivat ne syliinsä ja lennättivät pois.
Elli seurasi heitä, melkein tajuttomana.

       *       *       *       *       *

Porona oli puotirakennus, pari hiiltynyttä seinää seisoi vaan enää
pystyssä. Kirjat, varastot, kaikki olivat palaneet. Kitkerä katko
levisi ympärille.

Elli itki, kun seuraavana aamuna katseli hävityksen surkeutta. Mutta
asuinrakennus oli säilynyt.

Sieltä hän löysi Hermanin, joka toimitteli huonekaluja takaisin
paikoilleen.

--Voi, Herman, Herman!

Hän kietoi käsivarsiaan Hermanin kaulaan.

--Eläs nyt, minä en jouda.

Herman sysäsi hänet hiljaa luotaan; kaappia kannettiin huoneesen ja
Elli väistyi syrjään tieltä. Odotti, että Herman kääntyisi häneen, kun
olivat saaneet sen sijoilleen.

Mutta silloin jo tuotiin pöytiä, tuolia ja muita tavaroita. Hän seisoi
siinä neuvottomana, ei osannut käydä käsiksi mihinkään, joutui vaan
aina muiden tielle.

--Etköhän menisi sinne lasten luokse siksi kun saamme täällä
järjestykseen, sanoi Herman.

Ja hänen täytyi lähteä ilman että sai Hermania sen enempää puhutella.

Kadulla hänen edellään käveli miehiä. He tuntuivat keskustelevan
tulipalosta.

--Kuinka lienee päässyt irti?

--Tietymätöntä.

--Kuuluu olleen korkeasta vakuutettu.

--Varasto sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta.

Nuo lauseet hän kuuli ohimennessään.

Äkkiä muistui hänelle mieleen Hermanin oudot, harmaan kalvakat kasvot
viime yöstä. Ja samalla nousi joku epäselvä, tuskallinen tunne hänen
poveensa.

--Ei, varjele taivas!

Hän kiirehti askeleitaan ikäänkuin pakoon päästäkseen. Tuli ystäviensä
luokse, sai lapset syliinsä, hyväili ja suuteli heitä, ja rauhoittui.

--Kaikkea voi mieleen juohtuakin!

Hän soimasi itseään ja pyysi sydämmestään Hermanilta anteeksi.

Parin tunnin kuluttua tuli Herman hakemaan heitä kotiin. Siellä oli jo
kaikki entisessä järjestyksessä, hänen tietensä ei ollut mitään
vikaantunut eikä kadonnut. Mutta kiire hänellä vaan oli.

--Lähtekää nyt vaan heti, että pääsen toimittamaan asioita.

Pojat olivat ihmeissään, kun näkivät puodin kohdalla mustat, hiiltyneet
hirret. Herman tahtoi jäädä sinne katselemaan ja Poju, jota isä kantoi
käsivarrellaan, alkoi huutaa, kun vietiin sisään, eikä tauonnut
ennenkuin Herman tuotiin jälestä ja äiti asetti heidät molemmat
ruokasalin ikkunaan, joka oli pihan puolella.

Ellinkin silmät kiintyivät tuohon surkeaan häviöön. Kuinka oli tuli
päässyt irti? Puodistako, vai liiteristä, joka oli puodin vieressä?

Hän kääntyi Hermaniin, joka juuri seisahtui heidän taakseen. Ajatteli
tiedustella, mitä hän siitä arveli. Mutta kun hän katsoi Hermania
kasvoihin, alkoi sydän sykkiä niin rajusti, ettei hän saanutkaan
kysytyksi. Ei hän uskaltanut, sillä ääni olisi vavissut ja hänen
silmänsä olisivat ilmaisseet sen kauhean epäluulon, joka taas väkisen
tahtoi hänet vallata.

Päästäkseen siitä erilleen, ja haihduttaakseen pois kaikki semmoiset
ajatukset mielestään, meni hän kyökkiin toimittamaan ruokaa joukolle.
Hellassa paloi jo tuli.

Se teki häneen pahaa, ei hän voinut sitä katsoa, täytyi kääntyä pois.
Mutta humina kuului hänen korviinsa ja ne siitä vaivaantuivat.

Jospa hän vaan olisi tietänyt, että Herman oli syytön!

Palvelijat kantoivat vesikorvoa sisään.

--Sinne tuli viskaali, sanoi heistä toinen.

--Viskaali? Mitä hän täällä?

Ellin polvet vapisivat. Hän putosi tuolille istumaan. Silmät
tuijottivat kyökkipiikaan. Niissä oli kauhua ja pelkoa.

Mutta sitä eivät palvelijat huomanneet.

--Eikö lie tullut pitämään poliisitutkintoa.

--Poliisitutkintoa? Ei suinkaan. Eihän se ollut sytytetty.

--Pidetään se yhtä kaikki aina tulipalon jälkeen, tiesi lapsenpiika
kertoa.

--Pitäkööt minun puolestani, sanoi kyökkipiika. Ei ole minun kauttani
päässyt tuli irti, vaikka valalle vietäisiin.

Hänen puheensa kuului kuin jostain etäältä. Elli ei sitä tajunnut, eikä
hän välittänytkään tajuta. Mitä ne siinä häärivät hänen ympärillään?
Olisivat menneet pois ja jättäneet hänet rauhaan.

Mitäkö laittaisivat ruuaksi. Sama se. Mitä hyvänsä. Ei hänellä ollut
nälkä. Eikä suinkaan muillakaan.

--Täytyy kai sitä syödä. Ei suinkaan tässä auta suremaan ruveta. Ei se
siitä kumminkaan parane, tuumaili kyökkipiika ammentaessaan vettä
kattilaan.

--Jos lihasoppaa?

Hän katsoi kysyväisesti Elliin.

--Jumala--hän tulee tänne.

--Kuka?

--Viskaali.

--Ei se ole kuin kauppias.

Herman aukaisi ovea.

--Tulkaa kaikki tänne!

Elli otti pöydän laidasta kiinni ja veti itsensä seisoalleen.

--Joutuun, joutuun, kiirehti Herman. Hän oli jo menossa.

Elli seurasi. Hervottomana, mutta pystyssä kuitenkin.

Kyökkipiika pyyhki käsiään, korjasi esiliinaansa ja meni yhtä rintaa
toisen palvelijan kanssa sisään aina saliin asti.

Viskaali oli noussut tervehtimään Elliä. Kohteliaasti, niinkuin
ennenkin. Ja samalla katseella kuin ennenkin. Antoi kättä, kysyi mitä
kuului.

Huomasiko hän, että käsi oli kylmän kostea? Ja tekikö hän siitä mitään
johtopäätöstä.

Mitä liikkui Hermanin mielessä?

Tuossa hän seisoi suorana ja ryhdikkäänä, kasvoissa terveyttä ja
eloisuutta. Mutta mitä liikkui hänellä mielessä?

Mitä, jos täytyisi nähdä hänet vanginvaatteissa ja raudoissa? Nuoko
kädet raudoissa, ja nuo jalat?

--Etkö kuule, mitä viskaali sanoo?

Herman katsoi häneen hymyillen.

Elli säpsähti.

--En kuullut--

Josko pahasti oli säikähtänyt.

--Ei niin varsin pahasti--

Hänen tuli kait näyttäytyä levollisena.

--En minä pahasti säikähtänyt.

--Olette niin huonon näköinen.

Siinä se nyt oli. Kasvot sen ilmaisivat.

--Kun olen sairas. Päätä kivistää.

--Onko pääsi kipeä? Etkä ole mitään puhunut.

Herman katsoi häneen kummastellen.

Kuinka hänen äänensä oli levollinen. Ja kuinka lämmintä osanottoa hänen
silmissään ilmestyi.

Jospa hän kuitenkin oli syytön. Jos tämä kauhea epäluulo oli perätöntä
vallan, ja hän turhanpäin, syyttä aikojaan tätä tuskaa kärsi?

Mistä se onneton ajatus oli hänen päähänsä tullutkaan? Herman oli
ylhäällä silloin yöllä. Mutta niinpä; hän oli ollut monena muunakin
yönä. Eikä sitä liioin voinut ihmetellä, että hän oli ollut niin
kamalan näköinen. Säikähdys sen saattoi vaikuttaa.

Hän oli vaan kuvitellut turhia. Niin, sen hän varmaankin oli tehnyt.
Nyt hän ei enää sitä uskoisi,--ei, ennenkuin Herman itse hänelle sen
sanoisi.

Salaman tavoin risteilivät nämä ajatukset hänen päässään. Mieli muuttui
äkkiä melkein kevyeksi; nyt hänen oli oikein hyvä olla. Hän oli päässyt
raskaan taakan painosta.

Palvelijoita kuulusteltiin.

--Minä tosin tyhjensin eilen porot hellasta. Mutta minä ne panin
rautaiseen poroastiaan, niinkuin ennenkin, sen voi palvelustoveritkin
todistaa, ja liiteriin kun vein, panin vielä kannenkin päälle ja siitä
ei tuli mihinkään mennyt--, toimitti kyökkipiika. Ja toinen
kysymättäkin vakuutti hänen sanojaan todeksi. Oli omin silmin nähnyt
porot rautaisessa astiassa.

Muuta he eivät tienneet kumpikaan.

--Eivätkö epäilleet murhapolttoa?

Elli kiinnitti silmänsä Hermaniin.

Ei muun tähden, mutta päästäkseen kaikesta epäilyksen varjostakin
ainaisesti vapaaksi.

Hän teroitti katseensa, koetti tunkea lävitse tuon kuulean otsan,
noiden verevien, levollisten kasvojen.

Hän huomasi pienimmätkin liikkeet. Näki että käsi hiukan vavahti ja
hartiat nytkähtivät, vaikka muodossa ei mitään muutosta ilmestynyt.
Ryppy silmäkulmien välissä kumminkin syventyi ja luomet rävähtivät pari
kertaa. Merkillisesti hän myöskin kiirehti vastaamaan.

--Minulla ei ole mitään syytä semmoiseen luuloon.

Niin hän sanoi.

Levolliset, tyyneet sanat. Mutta ääni oli outo ja kumea. Vai pettivätkö
hänen korvansa?

Eikö viskaali mitään huomannut?

Ei, koska kääntyi palvelijoihin.

Josko olivat nähneet yöllä jonkun liikkuvan kartanolla? Eikö
edellisinäkään öinä?

--Niin--kyökkipiika katsoi epäillen Hermaniin.

Nytkö se tulisi ilmi! Elli puristi koko voimallaan nojatuolin karmia.

--Sanokaa pois! Elkää epäilkö. Sanokaa kaikki mitä tiedätte!

Elli ei enää hengittänyt. Käsi vaan puristi tuolin karmia.

Lyhyt, hiljainen hetki seurasi, syvä kuin ijankaikkisuus.

Tyttö ei oikein tiennyt, puhuisiko, vai ei.

--Mitä se oli, jota äsken yrititte sanomaan?

--Niin--että--hän hymyili ja katsoi taaskin Hermaniin--kauppias itse on
jolloinkulloin kävellyt ulkona.

--Olenhan minä--

--Etkö ole silloin mitään erinomaisempaa huomannut?

--En mitään.

Elli pyyhki kylmää hikeä otsaltaan. Viskaali kumartui alas ja kirjoitti
jotain muistiinpanoa paperiin. Kaikki olivat äänettöminä. Kynä vaan
rapisi yhtämittaa.

Mitä kaikkea hän sinne kirjoittikaan?

Tytöt seisoivat rinnan ovensuussa ja näyttivät vaivaantuneilta.
Punaiset, turpeat kädet riippuivat toisella pitkin kupeita, toinen taas
katsoi sopivaksi pitää niitä yhdessä vyötäisten kohdalla.

Herman vaan luonnollisen levollisena nojautui tuolin karmiin ja
odotteli, milloin viskaali lopettaisi kirjoituksensa.

Olisiko hän sittenkin syytön? Hän ei edes sävähtänyt, kun kerrottiin,
että öisin oli liikkunut ulkona. Voisiko hän siihen määrään
teeskennellä?

Mitä piileili tuon rehellisen muodon takana?

Ja onnistuisiko tämä salaaminen?

Viskaali ei näyttänyt vielä mitään epäilevän. Hän taukosi
kirjoittamasta, pisti kynän taskuunsa ja kokosi paperinsa. Ellille hän
sanoi jäähyväiset ja kääntyi sitten Hermaniin.

--Mennäänpä me katselemaan sinne--

He poistuivat yhdessä. Tytöt pääsivät lähtemään takaisin kyökkiin.

--Eipähän ruvennut viskaali ollenkaan epäilemäänkään, etten olisi
pannut poroja rauta-astiaan, niinkuin sanoin, kerskaili kyökkipiika
mennessään.

Yksin oli Elli nyt huoneessa. Tuossa samassa huoneessa, jossa hän
lasten ja Hermanin kanssa oli niin monet hauskat hetket viettänyt.
Huonekalut olivat samat, seinät samat, ikkunat, ovet, matot, uutimet,
taulut, kaikki, mitä hän ympärillään näki, oli muuttumatta entisellä
paikallaan. Ja eilen illalla hän vielä istui tuossa sohvan nurkassa
niin rauhallisena ja neuloi pöytäliinaa. Ei aavistanut silloin, mitä
tapahtuisi.

Epäilikö heistä kukaan murhapolttoa, oli viskaali kysynyt.

Siihen muut kaikki vastasivat kieltävästi, hän ei virkkanut mitään.
Mutta viskaali ei sitä nimenomaan häneltä kysynytkään. Eihän hänen
silloin tarvinnut ruveta puhumaan.

Vai olisiko hänen kumminkin pitänyt? Vaikkei hän mitään varmasti
tiennyt?

--Epäilikö--, niin hän vaan oli kysynytkin. Varmaa tietoa hän ei
tahtonut, kysyi vaan, jos joku epäili murhapolttoa.

Mutta, hyvä Jumala, saattoiko hän omaa miestään kohtaan tehdä semmoista
syytöstä? Eihän kukaan ihminen voinut sitä häneltä vaatia. Eikä hyvä,
armollinen Jumalakaan, joka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta,
ettei hän voinut.

--Joka rikoksen salaa, on samaan rikokseen velkapää.

Missä hän oli kuullut tuon lauseen? Vai oliko hän sen lukenut
raamatusta?

Oliko hän sitten myöskin murhapolttoon syyllinen?

Ei, ei! Eihän hän uskonut Hermania murhapolttajaksi. Ei epäillytkään
semmoista, ei vähääkään!

Hän katsoi ylös taivasta kohti, ikäänkuin vakuuttaakseen Jumalaakin
siitä, ettei hän todenperään mitään epäillyt. Hän oli tänä päivänä
heikko ja säikähdyksestä sekaisin, huomenna olisi kaikki toisin,
huomenna hän nauraisi tänpäiväiselle tuskalleen ja ihmettelisi, että
oli voinut olla niin lapsellinen.

Ja sitten hän kentiesi voisi kertoa sen jo Hermanillekin ja yhdessä
sitten kummastelisivat, kuinka voi semmoista päähän iskeä, ilman syytä,
aivan kuin tuulesta.

Olihan Herman tosin ollut levoton viime aikoina, oli kärsinyt
unettomuutta, usein noussut ylös keskellä yötä ja lähtenyt ulos
kävelemään. Mutta eihän siitä vielä voinut semmoista kauheata tekoa
päättää. Ei ollut järjellistä syytä epäilykseen.

Viskaali olisi varmaan luullut häntä hulluksi, jos hän olisi ruvennut
semmoista puhumaan. Ja kaupungille olisi levinnyt kummallisia huhuja.

Onni vaan, ettei hän sanonut sanaakaan.

Ei hän ollut murhapolttoon syyllinen. Ei ollut mitään salannut, sillä
ei hän mitään epäillytkään. Sairaudesta ne ajatukset olivat tulleet,
hänen päätänsä todellakin kivisti ja näkipä hänen kasvoistaankin, ettei
hän terve ollut. Tuo valvominen ja tuo rauhattomuus--ne sen olivat
vaikuttaneet.

Hän katsoi peiliin, joka oli salin seinällä. Silmät olivat kuopalla,
mustat renkaat ympärillä, posket harmaat, piirteet hervottomat. Se
ikäänkuin lohdutti häntä. Tiesihän sen Jumalakin, ettei hän oikeastaan
epäillyt Hermania murhapoltosta, ei voinut vaatia, että hän heikkouden
synnyttämiä ajatuksia ilmitoisi.

Hän puristi molemmin käsin ohauksiaan.

--Kun voisin olla ajattelematta, hyvä, rakas Jumala, kun voisin olla
ajattelematta, hän kuiskaamalla puheli itsekseen.

Työhön hän päätti ryhtyä. Muisti, että liinavaatteet olivat vakoissa
vielä yölliseltä. Ne olivat järjestettävät kaappiin.

Hän meni sänkykamariin, jossa vaatteet olivat. Ruokasalista juoksi
pikku Herman häntä vastaan avosylin. Viatonta iloa loisti hänen
kasvoistaan. Lapsiraukka!

--Elä tule, elä tule! huusi Elli ja koetti karttaa että hän ottaisi
hänestä kiinni.

Hermanin kädet putosivat alas, suuret silmät katsoivat äitiin ja suu
rupesi hömmäilemään.--Mistä syystä oli äiti hänelle vihainen?

--Elä itke, lapsi, elä. Mene Liisan luokse, Liisa ottaa sinut syliin.
Sano, että äiti käski. Liisa on niin hyvä ja rehellinen ihminen.
Hänestä ei tartu lapseen mitään pahaa. Mene sinne. Äidillä on toimia,
mene.

Ja hän itse syöksyi pois pakoon.

Heittääntyi sänkyyn suulleen, painoi kahdella nyrkillä otsaansa ja
puhkesi itkuun. Raivosaan itkuun, joka pani koko ruumiin vavahtelemaan,

--Mutta olenko minä hassu, olenko minä ihan, ihan hassu? Mitä minä
itken oikeastaan?

Hän painoi vielä enemmän nyrkillä otsaansa. Painoi niin paljon kuin
jaksoi. Ja sitten päälakea.

Siellähän tuska enimmin tuntuikin.

Ei auttanut. Itkeä hänen täytyi. Yhä kovemmin ja herkeämättä.

Hän kierteli itseään sängyssä, laidasta toiseen käsivarret alkoivat
piekseä tyynyä ja täkkiä, hän ei voinut niitä estää, ja ääneen hän
voivotteli.

--Murhapolttaja isä, äiti salaliitossa hänen kanssaan. Niin juuri,
niin. Salaliitossa. Voi, lapsiraukkojani. Voi, viattomia lapsiani.

Vaikeroiminen yleni huudoksi ja kuului toisiin huoneisiin.

Hilma, sisäpiika, aukaisi ovea, kuulusteli, astui lattian poikki ja
kohotti uutimia.

--Herra jumala, mikä rouvaa vaivaa?

Ei vastausta. Valitus kuitenkin kävi hiljaisemmaksi ja käsien
piekseminen taukosi.

--Mikä teille on tullut? Oletteko kipeä?

--Olen--kovasti kipeä.

--Hyvänen aika--mitä minä osaisin antaa? Jos konjakkia?

Hän tyhjensi yhdellä nielauksella pienen lasin.

--Ehkä se auttaa.

--Ehkä.

--Koettakaa nukkua. Minä tuon viltin ja peitän teidät hyvästi.

Kuinka hän oli ystävällinen. Olisiko hoitanut häntä näin, jos olisi
tietänyt, mikä hän oikeastaan oli. Murhapolttajan vaimo--joka tiesi
miehensä rikoksen ja koetti sitä salata...

--Ei, ei. Ei se ole totta. Varjele Jumala järkeäni!

Hänelle tuli lämmin vilttien alla. Eikä häntä enää niin pahasti
puistuttanut. Kyyneleet vielä vierivät silmistä, noin vaan niinkuin
itsestään, valuivat alas ja kastelivat tyynyn märäksi. Hän kohotti
päätään kuivemmalle paikalle. Aivoissa niin kummasti pihisi ja esineet
ympärillä näyttivät oudoilta. Hän katsoi tarkempaan. Sänkykamarissa hän
oli, omassa huoneessaan. Hilma seisoi vuoteen alipäässä ja katseli
häntä.

--Tuntuuko paremmalta?

--Tuntuu.

--Sitten minä menen pois, että rouva pääsee nukkumaan.

Hän astui hiljaa varpaillaan toiseen huoneesen ja painoi oven kiinni.

Hiljaista oli, mutta se hiljaisuus pihisi. Jäsenissä tuntui raukeutta,
vuode hänestä heilui. Välistä hän luuli putoavansa. Mutta ei hän sitä
pelännyt. Ei hän pelännyt mitään muuta kuin kamalia, pahoja ajatuksia.
Niistä jos hän vaan pääsisi lepoon!

Koettaisiko hän nukkua? Sitten kun heräisi, ne ehkä olisivat poissa
ainaiseksi.

Hän ummisti silmänsä.

Hiljaa vaan. Pois ajatukset, pois, pois, että uni tulisi...

Kauvanpa viipyi Herman siellä ulkona. Katselivatko tulen jälkiä? Vai--?

Eihän vaan liene viskaali sittenkin huomannut, kuinka asian laita oli
ja sentähden vienyt häntä erilleen tutkittavaksi.

Elli unohti päätöksensä. Hän viskasi peitteet pois. Silmät olivat
seljällään, uni haihtui äkkiä kauvas.

Hän sieppasi päällyshuivin hartioilleen ja syöksi ulos.

Eipä näkynyt ketään pihan puolella ainakaan. Oliko viskaali vienyt
hänet poliisikammariin, taikka linnaan suorastaan?

Hän seisoi portailla ja tähysteli. Tuuli viuhtoi hänen päällyshuiviaan
ja hameen helmoja. Hermania ei näkynyt ei kuulunut.

Kyllä kaiketi hänet oli viety poliisikammariin. Viskaali ei hänen
tähtensä ollut mitään epäilevinään tuonoin sisässä, kutsui vaan
Hermania mukaansa, katselemaan muka palaneita paikkoja. Ettei hän jo
silloin huomannut, mikä oikeastaan oli tarkoituksena!

Portilta sopi nähdä pitkän matkan poliisikammarille päin. Hän juoksi
sinne, niin kiireesti, kuin heikot voimat myonsivät.

Herman puheli viskaalin kanssa porttikäytävässä, kun Elli äkkiä
ilmestyi heidän eteensä, hätääntyneenä, kalpeana.

--Mikäs nyt? kysyi Herman ja Elli luuli ymmärtävänsä, ettei hänen
millään lailla pitäisi osottaa minkäänlaista levottomuutta.

--Lapsia minä--pelkäsin että jos Herman on mennyt kadulle.

--Herman? Eikö hän ole sisässä?

--Ei--en luule--

--On kaiketikin. Katsoitko kaikista huoneista?

--Enhän minä ihan kaikista.

--Siinäpä se. Kyllä hän on siellä jossain. Ei hän karkuun ole mennyt.

Viskaali katseli häntä. Olisiko huomannut, että hän valehteli, ja että
hän peitteli hirveätä, salaista rikosta? Jos hänessä nyt vasta
syntyikin epäluulo? Täytyi koettaa sitä haihduttaa...

--Minä olen vallan sekaisin. Mutta eihän se kumma, semmoinen
säikähdys...

Viskaali vaan katsoi häneen.

--Säikähtäähän tulipaloa muutenkin, mitä sitten kun se on omassa
talossa. Olin aivan pyörtyä, kun niin peljästyin. En ole siitä
tointunut vieläkään.

--Menisit nyt levolle että rauhoittuisit, sanoi Herman. Taikka
menisinkö hakemaan lääkäriä?

--Ei lääkäriä, ei millään lailla! Elä hae lääkäriä.

Elli tiesi, että lääkärillä on tarkka silmä huomaamaan erityiset
mielenliikkeet.

--Olenhan minä ihan terve, mitä minä lääkärillä.

--Mutta ellet saa unta, kun näytät olevan niin levoton.

--Minäkö levoton? Suuri erehdys. Minä päinvastoin en ole vähääkään
levoton.

--Mene nyt kumminkin sisään, sinä täällä tuulessa kylmetyt.

Viskaali yhä tarkasteli häntä. Ei kääntänyt hetkeksikään silmiään
muuanne. Elli ei voinut lähteä, viskaalin katse häntä kauhistutti ja
kiinnitti samalla.

--Ei minulla ole kylmä ensinkään. Ei ensinkään.

--Vaikka ihan väriset. Tottele, nyt, Elli, ja mene sisään.

Herman varmaan pelkäsi, että viskaali rupeisi häntä tutkimaan. Mutta
hän kyllä osaisi asettaa sanansa. Ja ennen kaikkea oli viskaalista
saatava pois epäluulo, jos se hänessä jo oli herännyt.

--Eikö viskaalikin tahtoisi tulla sisään? Tarjoisin lasin viiniä--

Voi, montakin lasia hän tarjoisi. Ja parasta sherryä, mitä kellarissa
olisi. Kumma ettei Herman huomannut sitä tehdä.

--Tulkaa, olkaa niin hyvä. Lasi viiniä, se lämmittäisi teitä.

Hän ei tiennyt, millä parhaiten olisi häntä hyvittänyt. Mutta viskaali
kiitti ja sanoi, ettei hänellä tällä kertaa olisi aikaa. Otti
jäähyväiset ja meni.

--Lähde, lähde sisään aika kyytiä, sanoi Herman, vielä kerran.

He menivät yhdessä, Herman huoneesensa ja hän omalle puolelleen.

Sänkykammarissa ei ollut ketään. Hän avasi kaapin ovet, veti esiin
vaatevakat. Kun hän ensin väsyttäisi itsensä työllä, saisi hän ehken
paremmin untakin.

Vaikka väsynyt hän kyllä oli nytkin. Jalat olivat niin hervottomat,
ettei tahtonut jaksaa tuolille nousta ylettääkseen ylemmille hyllyille.
Pää tuntui heikolta, maailma musteni silmissä, ja koko ruumista
viepotti niin, että hän pelkäsi putoavansa. Hän tarttui molemmin käsin
hyllyyn kiinni ja nojautui kaappia vasten. Kun hän vähän aikaa oli
sillä tavoin seisonut, meni kohtaus ohitse.

Hän alkoi järjestää vaatteita kaappiin. Nyt ei auttanut ajatella
mitään, tehdä työtä vaan, työtä, niin kauvan kuin pystyssä pysyisi.

Pyöreissä kääreissä olevat lakanat hän lateli ylimmälle hyllylle
niinkuin ennenkin, toiselle pöytäliinat.

Kuinka hän ennen tätä työtä tehdessään oli nauttinut. Niiden
järjestämisestä ensiksikin ja sitten katsellessaan noita valkoisia,
tasaisia liinavaate-riviä, joissa aina itsekussakin pakassa oli täydet
tusinat yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia sekä täsmälleen samalla tavalla
taitetuita kappaleita lajiaan.

Miksi ei hän nyt nauttinut? Kädet ikäänkuin tottumuksesta laittelivat
kääreet entisille paikoille, mutta sielu ei ottanut osaa työhön
ollenkaan. Hän oli kuin laiva, joka entisestä voimasta vielä jatkoi
kulkuaan, vaikka kone oli herennyt käymästä.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?

Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli
sieluton elämä?

Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin?

Jos lähtisi kävelemään ulos, raittiisen ilmaan, ehkä hän siellä
virkistyisi ja tulisi entiselleen.

Hän mättäsi vaatteet alemmille hyllyille, ei välittänyt enää
järjestyksestä, kun vaan sai vakat tyhjennetyiksi.

Ja sitten ulos! Nopeasti, ettei kukaan näkisi. Ei saisi kukaan huomata,
ettei hänellä ollut sielua.

Hän puki päälleen etehisessä ja pääsi ketään tapaamatta kadulle. Alas
rantaan päin kääntyi. Katuvierustalla tuli pieni, ryysyinen poika
avojaloin häntä vastaan. Hän puhalteli punaisia käsiään ja värisi
vilusta. Mutta Elli kadehti häntä. Hänellä oli sielu, mitä siitä, jos
ruumista palelsi. Kuinka mielellään hän olisi vaihtanut elämää tuon
pojan kanssa!

Rannalla lastasivat työmiehet tavaroita laivaan. Siellä oli liikettä ja
tointa. Tervettä, reipasta väkeä. Miekkoiset! Heillä oli kaikilla sielu
mukanaan työssä. Eivät tienneet, kuinka onneton hän oli, joka
silkkiturkissa hiivelteli heidän ohitsensa. Mitäs hän täällä tekikään
ihmisten ilmoilla! Pois puistoon hänen oli meneminen, siellä oli
hiljaista ja yksinäistä.

Hän poikkesi syrjäkadulle, joka vei niemelle päin. Se oli hänelle
vallan outo, ei muistanut sitä koskaan ennen kulkeneensa. Mäkinen,
epätasainen katu, ilman katuvierustaa, ja tavattoman paljon lokaa.
Koira haukkui erään talon portilla. Häntäkö? Ei, poliisi siellä käveli,
koira läksi hänen jäljessään ja haukkui yhä raivokkaammin.

Kun ei vaan kääntyisi katsomaan taakseen ja älyäisi häntä. Elli
hiljensi askeleitaan, kunnes poliisi kääntyi poikkikadulle.

Puiston penkille hän vajosi istumaan. Olipa hän tosiaankin väsynyt! Hän
antoi päänsä kallistua taaksepäin selkäkarmin laidalle ja ummisti
silmänsä.

Tuuli pieksi puiden paljaita oksia. Aallot kohosivat ja paiskasivat
vaahtoista vettä ylös kiviseen rantaan. Kellastuneet lehdet lentelivät
hänen ympärillään.

Täällä oli hiljaista ja yksinäistä, kunpa olisi saanut kuolla tähän.
Vaipua ikuiseen uneen, eikä enää koskaan, koskaan aukaista silmiään!

Mitäpä hänellä enää oli maailmassa tehtävää! Sillä hänestä ei enää
olisi äidiksi eikä vaimoksi. Lapsiraukat! Ja Herman?

Hän näki Hermanin edessään voimakkaana, tarmokkaana ja iloisena
niinkuin ennen. Kuinka voi olla mahdollista, että sama Herman olisi
saattanut sytyttää puotinsa tuleen?

Hänen asiansa olivat sotkuiset, hän pelkäsi käyvän hullusti, siitä kait
se onneton ajatus hänessä heräsi. Se ei antanut hänelle rauhaa, siksi
hän niin useasti viime aikoina nousi ylös keskellä yötä ja lähti ulos.
Kierteli kaiketi puodin ympärillä ja hautoi kamalaa aikomustaan, kunnes
viimein sen teki. Ja onnistui niin hyvin, ettei kenessäkään mitään
epäluuloa herännyt, ei kenessäkään muussa paitsi hänessä. Ja hänen
suunsa oli lukittu. Ei hän voinut antaa ilmi omaa miestään.--Ei--vaikka
Jumalan ja ihmisten edessä sen kautta tulisikin osalliseksi samaan
rikokseen.

Entä jos heidät molemmat vietäisiin vankeuteen jonakuna päivänä?
Mihinkä joutuisivat lapsiraukat, heidän pienet, viattomat lapsensa,
jotka eivät vielä edes ymmärtäisi, minkätähden isä ja äiti on pantu
linnaan? Kuka pitäisi heistä huolta, murhapolttajien lapsista?
Lohduttaisiko heitä kukaan, kun itkivät ikävissään?

Ja sitten, kun he kasvavat suuriksi ja saavat tietää, että heillä on
rikolliset vanhemmat?

Ooh, kuinka pahasti se ajatus kouristi hänen sydäntään! Hänen täytyi
nostaa päänsä pystyyn, nähdäkseen, oliko tuonoinen poliisi
lähitienoilla.

Eipä ollut, ei näkynyt eikä kuulunut ketään.

Tuuli vaan humisi, puut ja oksat heiluivat, varisseet lehdet lentelivät
pitkin tietä. Ja järvi paisui mustana ja kohisi, vesi räiskähteli
rannan kiviin. Se oli luonnon musiikkia. Eivätkö laineet kutsuneet
häntä luokseen ja luvanneet lepoa?

Varjele taivas--itsemurhanko hän tekisi? Pois semmoiset mietteet, pois!

Hänen päänsä vaipui taaskin selkälaudalle, jospa armias kuolema hänet
muutenkin tapaisi, kun hän hiljaa sitä tässä odotteleisi...

Miksi hän juuri pelkäsi vankeutta? Ei viskaali vielä mitään epäillyt.
Hän puhui salissa murhapoltosta, mutta Hermania hän ei aavistanut
syylliseksi. Eikä suinkaan hän sen jälkeenkään--

Mutta kuinkas olikaan? Eikö hän puhunut ristiin? Eikö hän portilla
puhunut vallan toista kuin sisässä sitä ennen?

Hänelle välähti mieleen äkkiä jok'ainoa sana. Salissa hän oli
valittanut kipeyttään, portilla taas vakuuttanut olevansa aivan terve.
Ja salissa hän sanoi, ettei hän mainittavasti ollut tulipaloa
säikähtänyt, portilla ihan päinvastoin.

Senpä vuoksi viskaali häneen niin kummasti katsoikin. Ja sen vuoksi hän
niin kiireesti läksi. Luultavasti huomasi--niin, tietysti hän huomasi
ja meni ehkä antamaan käskyn poliisille, että tulisi panemaan hänet
kiinni.

Kuinkas olikaan--? Taas hän nosti päänsä pystyyn. Pantiinko ihmisiä
kiinni heti? Eikö heitä ensin tutkittu?

Hän muisti nähneensä markkinoilla kerran, kun kaksi poliisia kuljetti
erästä miestä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään varastanut. Eivätkä
ne päästäneet häntä irti, veivät vaan väkisin.

Ehkä olivat jo siellä kotona häntä hakemassa. Ja ehkä oli kuitenkin tuo
äskeinen poliisi hänet älynnyt ja neuvoi nyt toisille, mihin hän oli
mennyt.

Askeleita kadulla? Ei--se oli vaan työmies, joka käveli siellä
rautakanki olalla. Ei tullut tänne päin.

Mutta saattoihan minä hetkenä hyvänsä joukko poliisia ilmestyä kadun
kulmaan ja silloin he varmaan paikalla älyäisivät hänet täältä
penkiltä. Niillä oli silmät kuin havukoilla--

Hän hyppäsi ylös ja pakeni pois suorinta tietä niemen kaukaisimpaan ja
yksinäisimpään kärkeen. Astui kiireesti, ja ehätti ennen pitkää sinne,
josta tiesi, etteivät häntä hevillä löytäisi, ei varsinkaan, jos hän
vielä piiloutuisi tuon huvihuoneen taakse. Hän livahti nurkan toiselle
puolelle ja kyyristyi alas maahan. Sieltä hänen sopi salaa aina
vilkaista tielle, jos kuuli askeleita, ilman että häntä älyäisivät. Nyt
ei siellä ketään näkynyt, ei koko tiellä. Hän sai rauhassa levähtää
hiukan. Olikin niin väsynyt juoksussaan, että värisi. Hän nojasi
kämmentään kylmään, hiekkaiseen maahan ja selkää huvihuoneen seinään.

Pää jymisi ja sydän paukutti, ja kaikki suonet paukuttivat. Ei hän
saattanut edes kuunnella, jos tiellä ilmestyisi mitään epäiltävää.
Täytyi väijyä silmillään ja varoa, ettei pää pistäisi liiaksi esille
nurkan takaa.

Kuinka oli hän näin peräti onnettomaksi joutunu! Eilen vielä oli kaikki
toisin. Mutta hän ei enää ollut sama ihminen. Epäluulo oli hänet
vallannut. Hän ei ollut enää oma herransa, ei hallinnut omia
ajatuksiaan. Ne risteilivät omavaltaisesti hänen aivoissaan, ne
jymisivät hänen päässään, tempoivat ja kiskoivat ja veivät voiton. Ei
se ollut hän itse, joka epäili Hermania, joku vieras, outo henki oli
tunkenut hänen sisäänsä ja karkoittanut pois hänen oman sielunsa.

--Herman, Herman, pelasta minut, hän vaikeroitsi.

Tuliko siellä nyt joku? Kuuluihan kolinaa? Hän teroitti silmiään ja
koetti katsoa tien viimeiseen kolkkaan. Eihän siellä näkynyt ketään.
Mutta mistä kuului kolina?

Hän vilkasi taakseen. Sieltä se oli järveltä. Suuri proomu kulki
ohitse, jonkun matkan päässä, ja perässä oli kaksi miestä. Ne varmaan
olivat älynneet hänet siellä lymyilevänä, ja arvanneet hänet
pahantekijäksi. Tuota pikaa he joutuisivat kaupungin rantaan ja silloin
hän oli hukassa. He arvatenkin heti ilmoittaisivat hänet poliisille.

Pois tästä paikasta, pois! Toiselle puolelle niemeä, etteivät proomusta
voisi häntä kauvemmin nähdä. Hän ei kävellyt enää, hän juoksi.
Läähättävänä hän pääsi toiselle puolelle niemeä, sinne missä jyrkkä
kallio laskeusi rantaan.

Proomua ei hän enää eroittanut, airojen jyskekin eteni.

Mutta järvi kohisi hänen edessään mustana ja mahtavana. Aallot vyörivät
kaukaa häntä kohden toinen toistaan ajaen. Ja toinen toisensa jälkeen
paiskautuivat ne kallion seinään ja viskasivat vaahtoista harjaansa
ylös ikäänkuin häntä tavottaakseen.

Ne hänen tuskansa lopettaisivat pian.

Kuinka voimakkaina ne vyörivät. Laskivat syvälle alas, kohosivat
jälleen ylös lähempänä, yhä lähempänä.

Lakkaamaton vyöryvä liike pani kaikki aaltoilemaan hänen silmissään.
Metsä aaltoili järven toisella puolella, taivas aaltoili ja kalliokin
hänen allaan nousi ja laski samaan tapaan.

Eikä tauonnut humina hänen korvissaan.

Mitäpä hän suri! Tuolla alhaalla oli lepoa.

Hän kohotti käsivartensa pään yli, kumartui eteenpäin ja heittäytyi
alas.

Valahti vielä kerran hänen eteensä lempeä näky: Herman miehekkäänä ja
terveenä, ja lapset salin lattialla iloisesti leikkivinä.

Siihen loppui kaikki. Kylmä aalto loiskahti ja särkyi, silkkinen turkki
heilahti auki, mutta painui sitten mukana alas. Toinen aalto seurasi ja
vyöri eheänä sen kohdan ylitse.

Ja tuuli humisi yhä, pilvet raskaasti ajelehtivat taivaalla, järvi
kohisi mustanpuhuvana ja lakastuneet lehdet lentelivät sihisten
ilmassa. Ei näkynyt elävää olentoa missään.

[Kuopiossa v. 1891. "Valvoja" 1891. Novelleja II.]



ERÄS PUIJOLLA KÄYNTI.


Aina sai jo talvella vanhemmiltaan luvan kutsua Hilman luokseen kesää
viettämään. Ja hän oli siitä äärettömästi iloinen, sillä nyt he olivat
koko vuoden olleet toisistaan erillään, aina siitä, kun keväällä
koulunsa lopettivat. He, jotka niin hirveästi pitivät toisistaan ja
jotka pienestä pitäen olivat joka päivä olleet yksissä.

Tosin he tällä ajalla ahkerasti lähettivät kirjeitä toisilleen,
vähintäinkin kerran viikossa. Ja olihan siinäkin oma viehätyksensä,
mutta ei se sentään samaa ollut kuin yksissä olo, ei likimainkaan!
Sillä kirjeessä ei kumminkaan voinut niin tarkalleen kaikkea kertoa,
siitä olisi venynyt kauhean pitkät luntat. Sitten vielä sekin peloitti,
että jos postissa aukaisevat, taikka jos sattuisi joutumaan hukkaan,
tai jollain tavalla muiden ihmisten käsiin. Silloin tulisivat kaikki
heidän salaisuutensa ilmi! Taivas kuinka se ajatus pöyristytti!

Kesäkuun viides päivä valkeni, silloin oli Hilma odotettavissa. Aina
oli jo edellisellä viikolla siistinyt ja järjestänyt kammarinsa niin
sieväksi, ettei sitä vielä koskaan oltu niin sievänä nähty. Muun muassa
hän oli saanut uudet valkoiset uutimet ikkunaan ja sitten sattui vielä
semmoinenkin onni, että hänen kellertävä ruusunsa juuri siihen aikaan
oli täydessä kukassa. Sen hän asetti pöydälle, sohvan eteen. Sillä
sohvassa he tietysti enimmiten istuisivat. Siinä oli niin mukava olla
selkä kenossa, toinen toisessa nurkassa, toinen toisessa, saattoivat
katsoa toisiaan silmiin ja puhella hiljaa, ettei kuuluisi mitään
viereiseen lasten kammariin.

Mitähän kaikkea mahtoi Hilmalla olla kerrottavaa? Ainalla sitä
riittäisi koko kesäksi. Kyllä nyt puhuisivat asiat puhki ja halki.

Hän oli jo mielessään moneen kertaan käynyt ne läpi, ettei mitään vain
unohtuisi. Ja sitten hän myöskin oli päättänyt, mitkä ensin olivat
kerrottavat ja mitkä hän jättäisi tuonnemmaksi. Paljon tällä ajalla
olikin tapahtunut, kun sitä oikein ajatteli; mitä Hilma sanoneekin, kun
kuulee. Mahtaa hän ihmetellä!

Voi, sitä riemua kun juna tulla puhkusi asemalle ja Hilman iloiset
kasvot ilmestyivät ensin ikkunassa ja sitten koko persoona vaunun
ovella. Aina hihkasi, Hilma nauroi ääneen ja sillä kertaa he
tupsahtivat toistensa syliin. Eivät osanneet pitkään aikaan puhua,
nauroivat vaan, antoivat muiden hommata kapsäkit ja muut tavarat
kotiin, ja läksivät itse käsikynkässä astumaan kaupunkia kohden. He
oikein välttivät, ettei kukaan lyöttääntyisi heidän seuraansa, he
tahtoivat olla kahden kesken, varsinkin nämä ensi hetket.

Kuinka he nauttivat, kun pääsivät asettumaan rinnan sohvaan ja saivat
ruveta kertomaan oikein alusta alkaen kaikki asiat. Ainan pikku veljet
tekivät vähän kiusaa, raoittelivat ovea ja kurkistelivat. Aina tiuskasi
heille monet kerrat, ja sulki oven. Ei auttanut, vähän päästä he taas
uudelleen olivat siinä. Eivätkä he välittäneet rukouksistakaan. Mutta
sitten keksi Aina keinon. Kun heille tuotiin kahvia, otti hän
tarjottimelta sokuripalasia ja peparkaakkuja, meni lastenkammariin,
näytti mitä hänellä oli kädessä ja kysyi, jos lupaisivat olla siivolla,
niin saisivat. Se vihdoinkin vaikutti. Läksivät kuin läksivätkin pois
ovelta ja antoivat heidän olla koko sen illan ihan rauhassa.

Seuraavana päivänä he menivät käymään Tyyran luona, joka myöskin oli
heidän entisiä toveriaan ja hyvä ystävä sitä paitse. Vaikka he
ylipäätään eivät ihan hyvin tulleet hänen kanssaan toimeen, sillä Tyyra
heidän suhteensa tavallisesti esiintyi niin kovin järkevänä ja miltei
guvernanttimaisena. Hän se aina selitti, mikä oli sopivata, mikä ei,
tiesi täsmälleen, mitä ihmiset mistäkin asiasta sanoisivat, ja pani
sille äärettömän suuren merkityksen. Se hänellä oli mittakeppinä aina
asioita arvostellessa.

Eivätkä he kumpikaan, ei Hilma eikä Aina kyenneet häntä siinä
vastustamaan. Yleinen mielipide, olihan se tietysti kumoamaton tuomio,
jonka suhteen varsinkin naisen tuli ehdottomasti alistua.

Mutta, herra varjele, se oli välistä hirveän vaikeata. Heillä juuri
molemmilla oli useasti kiihkeä halu tehdä semmoista, jota tiesivät,
ettei yleinen mielipide ensinkään hyväksynyt. Ja kun he onnistuivat
tehdä sitä salaa, ettei se tullut tiedoksi, niin siinäkös vasta
viehätys! Semmoiset työt ne heitä parhaiten toisiinsa sitoivatkin.

--Muistatkos?

--Niin, muistatkos? Sitä juuri, sitä kertaa!

--Mitä, jos joku tietäisi!

Näin he jo koulussa ollessaan viittailivat semmoiseen asiaan, josta
vain he molemmat tiesivät. Toverit olivat harmiinsa haljeta.

--Nuo kun ovat olevinaan. Tietysti se ei ole yhtään mitään, koettavat
vaan saada meitä uteliaiksi.

--Luuletko, että välitämme teidän salaisuuksistanne? Pyh, on meillä
itsellämme paljon suurempia ja tärkeämpiä.

Niin he tavallisesti purkivat vihaansa sanoissa, nyrpistivät nenäänsä
eivätkä olleet enää kuulevinaankaan, vaikka korvat olivat terhallaan,
että jos kuitenkin jotain ilmaisisivat.

Niitä kyllä oli hauska niin kiusoitella. Mutta Tyyran suhteen he
menettelivät toisella lailla. Joko he sitten koettivat täydellisesti
peittää häneltä koko juttua, taikka jos pelkäsivät, että hän kuitenkin
saisi siitä jotain vihiä, niin ehättivät jo edeltäpäin hänelle
kertomaan, voidakseen antaa asialle niin edullisen värityksen kuin
suinkin.

Hilma oli noin viikon päivät ollut Kuopiossa, kun he Ainan kanssa
päättivät lähteä Puijolle. Mutta kahden vaan, sillä se oli paljon
hauskempata. Eivät virkkaneet Tyyrallekaan tuumasta mitikkään. Ja salaa
he lähtivät kotoa, ei pyytänyt Aina lupaa mammaltaankaan. Sillä he
olivat nyt aikuisia, seitsemäntoista vuoden vanhoja, ja he olivat
tulleet siihen päätökseen, että heitä pidettiin ihan liian lapsina
vielä, ja että se oli heille alentavaista pyytää lupaa joka paikkaan.
Mikä siinä lienee ollutkaan, että heitä tyttöjä niin kovalla pidettiin?
Herman, vaikka oli vasta kahdentoista vanha, sai jo liikkua jotenkin
vapaasti. Oli usein tuntimäärät kotoa poissa, ja jos mamma sitten
kysyikin: »missä sinä olit?» sai hän useimmiten vastaukseksi vaan
lyhyen: »olinpahan».

Niin, mikseivät he voisi tehdä samalla lailla? He, jotka olivat viisi
vuotta Hermania vanhempia, melkein täysi-ikäisiä jo. Ei nyt ihan, mutta
melkein, ei siinä paljoakaan uupunut.

Päätetty siis!

Tornin kello näytti hiukan kuudetta, kun he portilta läksivät. Hyvissä
ajoin he vielä ennättäisivät takaisin illalla.

Ainan sydän hiukan pamppaili--hän ei vielä tätä ennen ollut koskaan
mennyt kaupungillekaan kävelemään lupaa pyytämättä ja nyt--! Nyt he,
kaksi nuorta tyttöä, menisivät yksinään ja ominpäin Puijolle saakka. Se
oli ihan kauheata,--mutta se kauheus, se se juuri veti puoleensa.
Uskallusta siihen vaadittiin, mutta sitä heillä oli toki riittämään
asti.

Möllykkä-Kaisa ehätti koppelistaan ulos aukaisemaan heille raskasta
tulliporttia. Levitti sen selki seljälleen ja sulki sitten verkalleen
heidän jälkeensä.

Kas, nyt he olivat kaupungin ulkopuolella!--Ylt'ympäri näkyi vaan
peltoa, niittyä ja metsää. Vasemmalle oli ylänköjä ja alankoja, mutta
vähän etempänä kohosi oikeaan Puijon mahtava mäki, kuopiolaisten
ylpeys.

Sinne vei kaksi tietä, leveä ajotie, joka heti siinä aidan takana
kääntyi oikeaan, ja polkutie, johon poikettiin vasta tuonnempana
Julkulan haaralta. Sen he tietysti valitsivat.

Päivä paistoi, ilma oli kirkas, mieli kevyt ja jalat nopeat. Pian
haihtui heiltä viimeinenkin pelko, sillä oli sitä sentään pikkuruisen
piileillyt siellä sydämmen pohjalla, vaikkeivät tahtoneet tunnustaa.
Mutta nyt he unohtivat Tyyrat ja mammat ja kodit ja koko maailman.
Tunsivat povessaan jotain semmoista, jota linnun pojat mahtavat tuntea,
kun ensi kerran pääsevät lentoon.

Eivät he osanneet edes puhuakaan, huudahtelivat vaan innoissaan:

--Eikö tämä ole hauskaa, Hilma, sano!

--On, niin äärettömästi!

--Minulla ei vielä elämässä ole ollut näin ihmeesti hauskaa.

--Eikä minulla.

--Mutta kuule--!

Aina seisahtui, hänelle iski merkillinen ajatus päähän.

--Kuule, Hilma!

--Kuulenhan minä.

--Emmekö riisu kenkiä ja sukkia jaloistamme?

--Taivas--mitä sinä ajattelet?

--Että menisimme avojaloin ylös torniin?

Hilma kuunteli ihmeissään, ei tahtonut oikein vielä tajuta.

--Avojaloin ylös torniin?

--No niin, niin!

--Entä sukat ja kengät? Kantaisimmeko niitä käsissämme?

--Emmekä kantaisi. Piilottaisimme tänne johonkin pensaasen, ei niitä
sieltä kukaan keksi, ja sitten tullessa otamme jalkaan taas.

--Olisihan se jotakin--mutta uskallammeko? jos sattuisi tornissa
olemaan ihmisiä?

--Vielä mitä. Eipä täällä näy ketään.

Aina istui jo kivellä ja veti kenkää jalastaan.

--Ettäkö todellakin aijot?

--Minä en ainoastaan aijo, minä sen teen.--Entä sinä?

--Minä myös. Tietysti, kuinkas muuten.

Herranen aika--! Kuinka se hiekka pisteli jalkoihin! Koski niin, että
täytyi parkaista vähän väliä, nauraa, ja taas parkaista. Mutta sekös
vasta oli riemua! Että saattoi olla maailmassa niin suuren suurta
riemua!

He menivät polkutien juuresta vähän matkaa metsään, löysivät siellä
suuren kiven ja sen vieressä pensaan. Niiden väliin he kantoivat sukat
ja kengät siksi aikaa. Eikä niitä sieltä kukaan voinut löytää,
liiatenkin kun ei tiennyt etsiä. Varmuuden vuoksi he vielä kurkkivat
joka haaralle ympärilleen, mutta ei näkynyt kristittyä sielua missään.
Eikä liioin kuulunut mitään epäiltävää. Lintu viserteli läheisessä
puussa, toinen vastasi loitompaa ja kaukana jossain haukkui koira.
Muuten oli kaikki hiljaista.

He alkoivat astua polkua ylös. Arastellen ja iloisesti valittaen.

--Ai, ai, ai, Hilma kulta! Koskee, koskee.

--Minuunkin koskee hirveästi. Herra juu--!

--Mikä tuli?

--Eiköhän ollut lasi?

--Eihän toki? Tuleeko verta?

--Ei tule.--Mutta ajatteles, jos täällä on käärmeitä.

--Pysytään keskellä polkua, siinä me ne ainakin näemme.

--Emme me pelkää.

--Emme lainkaan. Hui, hai!

Ja sitten he jo ottivat rohkeampia askeleita ylös. Hyppäsivät kiveltä
kivelle, missä niitä vain löytyi, sillä hiekka pisteli jalkopohjia,
mutta kivi tuntui sileältä ja hyvältä.

--Mutta ajatteles, Hilma, mitähän sanoisivat tytöt, jos tietäisivät?

--Tokkohan kerromme kenellekään?

--Emme kerro, emme tietystikään, vaikka kuinka uteleisivat. Päätetään,
ettemme milloinkaan maailmassa kerro tätä yhdellekään ihmiselle. Taikka
kertoisimmeko sitten kun olemme viidenkymmenen ikäisiä mummoja?

--Niin, silloin jo kyllä voimme kertoa. Ei sitten enää ole vaaraa.

--Tämä tulee olemaan meidän suurin salaisuutemme elämässä. Etkö usko?

--Uskon minä. Sillä tämä on niin kummaa, ettei voi kummempaa tapahtua.

--Eikä ketkään tytöistä olisi uskaltaneet tätä tehdä, paitsi me kaksi.
Vai luuletko?

--Eivät toki olisi uskaltaneet, ei vaikka--! Kuka niistä olisi tullut
ajatelleeksikaan mitään tämmöistä?

--Se oli minun tuumani, Hilma, alkuaan.

--Myönnän, myönnän.

--Kuule, oles hiljaa, siellä risahti metsässä.

--Taivas--jos siellä on humalaisia?--Taikka voroja?

--Taikka, ajatteles, jos joku hulluista on päässyt karkuun
Niuvanniemeltä.

--Aina, rakas, me olemme onnettomia.

--Kuunnellaanpas!

He puhuivat kuiskaamalla, tarttuivat toisiaan käsiin ja puristivat.
Seisoivat liikkumattomina ja hiljaa, tuskinpa hengittivätkään.

--Ei siellä sentään tainnut olla mitään, kuiskasi vihdoin Aina.

--Ei mitään. Me ihan tyhjää säikähdimme, sanoi Hilma jo kovemmalla
äänellä.

Ja sitte he nauroivat omalle pelolleen ja läksivät taas rohkeasti
eteenpäin.

Linnut visertelivät, päivä paistoi, metsä oli raikas. Kuuset ja petäjät
kohosivat taivaan korkuisina heidän ympärillään, he olivat niin
pikkuisia, niin järin pikkuisia niiden rinnalla. Tuuli humisi ja
heilutti latvoja siellä ylhäällä, mutta metsässä oli aivan tyyni.

Jyrkkää mäkeä noustessaan he hiukan hengästyivät. Istuivat sen vuoksi
penkille, joka oli siinä tien vieressä.

Ja nyt he vasta oikein pääsivät katselemaan ja ihastelemaan luontoa.

Polku kierteli ylös jyrkänteen reunaa ja kääntyi jonkun matkan päässä
taas metsän sisään. Valot ja varjot loivat vaihtelevia värityksiä
vihantaan nurmeen. Missä oli kirkkaampia aukeita, missä taas synkkiä,
salaperäisiä solukoita.

Lehdet värähtelivät ja auringon säteet värähtelivät yhtä mukaa.

Tytöt istuivat penkillä, ihmettelivät ja nauttivat. Ja mikä
merkillisintä, he istuivat kotvan aikaa sanattomina. Siellä kotona ei
kieli pysynyt liikkumattomana siunaamahetkeäkään, kun he vaan yhdessä
olivat, mutta täällä olivat vaikutukset niin valtavat, niin
epämääräiset ja oudot, ettei niitä osannut heti sanoiksi pukea. Ja
eriskummalliset tunteet nousivat ja täyttivät poven, aavistavaiset,
riemulliset, elämänhaluiset ja sentään peräti epäselvät, ensikertaiset
tunteet.

Hetken verran he siinä istuivat äänettöminä, käsi kädessä. Rinta
kohoili, silmät loistivat, posket hehkuivat, huulet olivat hymyssä.
Käsi puristi kättä vaistomaisesti, tietämättä.

--Hilma--

--Mitä?

--Eikös elämä ole sentään äärettömästi ihanaa?

--On, on!

--Minkähänlaista se taivaassa lieneekään, kun se jo täällä maan päällä
voi olla näin hurmaavaa.

--Kuule, minusta on täällä metsässä semmoinen kummallinen, semmoinen
autuus ilmassa.

--Niin minustakin.

--Katsopas nyt taivasta esimerkiksi, se on niin onnellisen näköinen,
että oikein hehkuu iloa.

--Tosiaankin! Ja etkö luule, että nuo puutkin nauttivat elämästä? Mitä
ne sanovat, ettei kasveilla olisi tunteita? Mistä he sen tietävät?
Minusta ihan näyttää, että ne ymmärtävätkin. Eivätköhän nytkin
kuuntele, mitä me puhumme?

--Minusta taas, että nekin puhuvat meille.

--Ole?

--Tuo suuri petäjä esimerkiksi. Katsopas, kuinka sen latva heiluu. Usko
pois, se sanoo: Tytöt, tytöt, kuinkas te olette uskaltaneet tulla
itseksenne tänne metsään?

--Mutta nuo koivut tuolla, ne vaan vilkuttelevat ja meinaavat että:
oikein teitte, mitä te siellä kammarissa aina istutte, täällä on paljon
hauskempaa.

--Ja nuo mansikkakukat sanovat: tulkaa vastakin, tulkaa vastakin.

--Hilma kulta,--voih--!

--Mikä sinun on?

--Minä olen niin onnellinen, niin onnellinen, etten tiedä, mitä teen.
Tahtoisin itkeä.

--Naura ennemmin.

--No niin! Nauretaan yhdessä. Ha, ha, ha, ha!

--Ha, ha, ha, ha!

--Ha, ha, ha, ha, ha, ha--!

Lapsuus voitti taas. Haaveilut haihtuivat iloiseen vallattomuuteen.

--Jatketaan matkaa!

--Juostaan!

--Ylöskö asti?

--Ylös tietysti!

Eipä aikaakaan ennenkuin he jo keikkuivat korkealla tornin huipussa ja
sihersivät siellä kuin pienet västäräkit ikään. Kääntelivät päätä
oikeaan ja vasempaan, katsoivat eteen ja katsoivat taakse; katsoivat
joka ilman suuntaan. Oli nyt maailmaa ympärillä! Niin pitkältä kuin
silmä kannatti näkyi joka haaralle vesiä ja saaria, salmia ja
niemekkeitä. Ja ilmaa oli niin paljon, ja niin puhdasta ja niin
kevyttä. He vetivät sitä keuhkot täyteen, huokuivat ulos ja vetivät
sisään taas.

--Kun olisi siivet, niin lentäisimme tuonne kauvas, sanoi Aina.

--Niin, voi, kun olisi siivet! Lentäisimme koko maapallon ympäri.
Ajatteles, kuinka saisimme nähdä paljon ihmeitä!

--Ja sitten me kohoisimme ylös tuonne pilviin saakka.

--Ja visertelisimme siellä! Aina rakas, voi, ettei meillä ole siipiä!

--Minkätähden ei Jumala luonut ihmiselle siipiä?

--Sanos muuta. Minkätähden ei luonut.

--Mutta katsopas tuonne päin, tuonne pohjoiseen, kuinka siellä on
kaunista!

Siellä tosiaankin oli erinomainen näky. Laskeuvan auringon säteet
heijastuivat järveen, joka välkkyi kullan karvaisena. Pienet,
lehtimetsäiset saaret uiskentelivat kuin viheriäiset, pyöreät pallot
kultameressä. Ja idän puolella hohti taivas purppurassa.

--Hilma, nyt meidän täytyy laulaa.

--Mitä laulaisimme?

--Kesäisen illan kullasta--

--No niin, otetaan se!

Aina antoi äänen. Kauniisti se sointui. Lauloivat sen jälkeen vielä
toisenkin laulun. »On mulle Suomi suloisia», ja yrittivät juuri ottaa
kolmatta, kun Aina sattui vilkaisemaan taakseen. Huudahti samalla ja
nipisti Hilmaa käsivarresta.

--Katsos, Hilma, ylioppilaita! Herra ihme, mitä nyt teemme? Me
poloiset, kun olemme paljain jaloin.

Hilma jäi tuijottamaan. Ei saanut sanaakaan sanotuksi, sydän ihan
puristui kokoon.

Siellä tuli leveätä maantietä pitkin neljä valkolakkista. He katsoivat
ylös nyt, he jo älysivät heidät tornista.

Aina ensiksi tointui.

--Kuule! Mennään alakertaan ja istutaan penkille, sillä tavalla, että
jalat peittyvät helmojen taakse.

--Entäs sitten?

--Sitten kun ovat menneet ohitse, livistämme tiehemme.

Ylioppilaat lähenivät, ei auttanut hukata silmänräpäystäkään. He
juoksivat alas, asettuivat hengästyneinä rinnakkain penkille istumaan
ja levittivät hameiden helmat ympärilleen. Varmuuden vuoksi nostivat
vielä jalkansa ylös penkin pohjaa kohden. Sitten vetääntyivät niin liki
toisiaan kuin suinkin pääsivät, että oli turvallisempi olla, ja
kietoivat käsivarret yhteen.

Nyt joutivat tulla!

Ja ne tulivatkin, että portaat jymisivät. Ensin ilmestyi valkolakkinen
pää ja utelias naama, josta kaksi pyöreätä silmää heti kohta iski
heihin kiinni. Mutta sävyisästi mies kuitenkin kääntyi, meni ohitse
toisia portaita kohden, ja hävisi. Toinen, kolmas ja neljäs seurasi
samoja jälkiä.

Jumalan kiitos, he olivat pelastetut!

--Tunsitko? kuiskasi Hilma.

--En yhtä ainoata, vastasi Aina vapaammasti hengittäen.

--Ei ne olleet Kuopiosta, mitä lienevät, matkustavaisia.

--Nyt kotiin!

--Aika kyytiä!

Kun he tulivat ulos, selveni heille uusi, hämmästyttävä seikka.

--He näkevät meidät tornista ja älyävät että olemme avojaloin.

--Tosiaankin!--Mutta ehkeivät katsele tänne päin. Ehkä katselevat
pohjoiseen, jossa on kauniimpata?

Pääsivät vähän etemmäksi tornin juurelta ja vilkaisivat ylös. Eikös
mitä! Siellähän ne seisoivat kaikki neljä, tällä reunalla juuri. Jo
kääntyi yhden kiikari suoraan heitä kohti.

--Auta taivas! Mitä teemme, Hilma?

--Juostaan, että pääsemme tuonne metsän taakse.

--Mutta silloinhan ne näkevät meidän paljaat jalkamme?

--Minkä sille voi? Näkevät ne kumminkin.

Eivät he joutuneet enää vilkkumaan taakseen, kun ottivat semmoista
livettiä mäkeä alas päin, että humisi helmat. Metsä oli heidät aikoja
sitten peittänyt, mutta yhä he juoksivat. Vasta pitkän matkan päässä he
uskalsivat pysähtyä. Katsoivat ensiksikin taakseen ja rauhoittuivat,
kun ei tornia enää näkynyt.

Mutta samassa huomasivat pienen erehdyksen: he olivat lähteneet
ajotietä paluu-matkalle, vaikka sukat ja kengät olivat polkutien
varrella. Sitä eivät enää voineet auttaa, sillä päästäkseen polkutielle
olisi heidän täytynyt palata takaisin tornin näköpiiriin. Ennemmin
menisivät sitten ajotietä alas ja poikkeisivat sieltä Julkulan haaralle
hakemaan jalkineitaan.

Kivellä he istuivat ja päättivät asian, ja olivat mielissään, etteivät
nuo ylioppilaat heitä tunteneet. Mitä siitä, jos näkivätkin heidän
olleen avojaloin, kun eivät kumminkaan tienneet, ketä he olivat.

--Pyh, väliäpä tällä! sanoi Aina.

Mutta samassa--hast du mir gesehen! Tytöt olivat vähällä pyörtyä.

Siinähän ne olivat kaikki neljä! Pujahtivat yhtäkkiä esille metsän
takaa, ihan läheltä. Eivät tahtoneet tytöt oikein päästä tajuunsa,
ennenkuin ylioppilaat jo astuivat heidän ohitsensa. Ja, niin viattoman
näköisiä he olivat, mokomat! Eivät ottaneet tietääkseenkään, että
heillä pahoja juonia oli mielessä.

Mutta tytöt sen hyvin ymmärsivät. Nuo kelvottomat tahtoivat saattaa
heidät vielä enemmän hämille, sen vuoksi läksivät heidän jäljessään.

--Luultavasti pysähtyvät siellä jossain meitä odottamaan, sanoi Aina.
Mutta eläpäs huoli, nyt lähdemmekin polkutielle. Saavat pitkän nenän.

Ja sen kepposen he tekivät. Palasivat takaisin sille kohdalle, josta
polkutie erosi, ja siitä sujahtivat metsään.

--Odottakaa siellä, vaan elkää pitkästykö! huusi Aina.

--Elä Jumalan luoma niin kovaan, jos kuulevat, varoitti Hilma.

--Johan nyt kuulivat. Mutta ajatteles, kuinka hävyttömiä olivat nuo--
nuo--miksi heitä sanoisin? En löydä niin rumaa nimeä heille, kuin
ansaitseisivat.

--Ruojat.

--Ruojat, niin juuri, ruojat! Luulivat ne olevansa sukkelia, mokomat!
Vaan tuo ei ollut muuta kuin sivistymättömyyttä ja raakuutta, jos
oikein ymmärtäisivät--mutta mitä ne--! Ihmisiä ne silloin olisivatkin--

--Aina kulta--ketä istuu tuolla penkillä--

--Taivasten tekijä--siellähän ne taas ovat!

Tytöt seisahtuivat.

--Entäs nyt?

--Ne ilkiöt tulivat metsän poikki ja pääsivät sillä tavoin edellemme.
Huomasivat, tietysti, aikeemme.

--Ja jos käännymme takaisin, tekevät he samalla tavalla ja ovat siellä
taas edessämme. Mitä nyt teemme, Aina?

--Niin, mitä ihmettä nyt teemme? Jos sen tietäisin. Uskaltaisimmeko
kiertää tuon penkin kohdan ja kulkea metsän kautta?

--Paljain jaloin? Risuthan repisivät ne aivan veriselle. Entä käärmeet
ja sammakot sitten--muistapas niitäkin.

--Niin, tosiaankin--käärmeet ja sammakot! Emme me uskalla. Ennemmin
kuljemme heidän ohitsensa tuosta, emmekä ole millämmekään. Mitä me
huolimme, koska kerran ovat niin hävyttömiä.

Ylioppilaat ottivat taaskin viattoman muodon, katsoivat ylös puiden
latvoihin ja kaikkianne muuanne paitsi ei sinne päin, missä tytöt
olivat, hyräilivät ja puhelivat kovalla äänellä kauniista ilmasta.

Tytöt olivat niin vihaisia että puhisivat, eivätkä kuitenkaan voineet
noille kiusantekijöille mitään.

--Lähtään, sanoi viimein Aina, eihän meidän auta seisoa tässä koko
yötä. Tuhmaa, että ollenkaan pysähdyimme. Emme olisi antaneet mokomille
sitä iloa, että näkivät meidän säikähtävän.

--Aina kulta, minua niin hirveästi ilettää.

--Niin minuakin, mutta minkä sille taidamme.

--Kun nuo hameet ovat vielä niin lyhyet.

--Tule pois. Emme välitä heistä, koska kerran ovat niin epähienoja.
Katsotaan heihin oikein halveksivasti ohi mennessä.

Eivät he sitä sentään tehneet; eivät saaneet silmiään maasta
nostetuksi, vaikka mikä olisi ollut. Ja niin jäykistyi koko ruumis,
että tuskin voivat jalkojaan liikutella. Rintaakin ahdisti ja oli niin
tukala olla, että mieli teki painua syvälle maan alle.

Sittenkin vielä, kun jo olivat päässeet ohitse, astuivat he kuitenkin
yhtä vakavina, peräkkäin pitkän matkaa, sanaakaan virkkamatta. Sillä
molemmat he tunsivat, että vaara pyöri heidän kintereillään. Vasta mäen
alla uskalsivat he pysähtyä ja hiljaa tuumailla keskenään.

Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta pian ne sieltä luultavasti
tulisivat, jos tässä rupeisivat jalkaansa panemaan. Sillä nyt he olivat
sen kiven kohdalla, jonka alle mennessä kätkivät sukkansa ja kenkänsä.
Ne olivat toki säilyneet. Luojan lykky!

He menivät syvemmälle metsään ja sutivat siellä kaikessa hiljaisuudessa
jalkoihinsa.

Eipä aikaakaan, niin jo kuului läheneviä ääniä ja jalkojen töminää.
Ylioppilaat siellä tulivat juosten.

Tytöt painuivat alas pensaan taakse ja olivat hiljaa kuin hiiret. Ja
siinä he kuulivat, mitä nuo herrat ohi mennessään sanoivat toisilleen.

--Kuinkahan kauvas ne jo ennättivät?

--Kyllä me ne maantiellä yhytämme viimeistään.

Rientämällä he riensivät eteenpäin, kääntyivät maantielle ja katosivat.

Tytöt nauraa tirskuivat.

--Ähä kutti, kutti paraiksi.

--Saatte meitä odottaa. Istutaan tässä kauaa aikaa, että ennättävät
kaupunkiin.

--Mistäpä sitten osaavat meitä hakea?

--On toki hyvä, etteivät meitä tunne. Nyt pysyttelemme kotona monta
päivää, etteivät pääse meitä näkemään.

--Mahtavat ne olla tuskassa, kun eivät saa tietää, ketä me olemme.

He olivat niin mielissään, että entinen harmi melkein tykkänään
haihtui.

--Mutta onpa tämä seikkailu! Tämmöistä ei vielä ikinä ole tapahtunut
yhdellekään tytölle. Vai uskotko?

--Ei toki olekaan. Emmekä me hiisku sanaakaan koko Puijolla käynnistä,
etteivät arvaa meiksi, jos tästä höly nousee.

--Emmekä hiisku. Ihmettelemme vaan, ett ketähän ne ovat olleet?

Näitä he tuumivat vielä maantietäkin kulkeissaan. Ja päättivät,
etteivät menisi suuria katuja kotiin, vaan kiertelisivät yksinäisiä
syrjäteitä, sillä tavoin kun arvelivat paremmin välttävänsä noita
kiusan tekijöitä.

Jopa jo! Liian aikainen oli heidän ilonsa. Tuollahan ne ilkiöt
seisoivat taas tulliportilla! Olivat nähtävästi saaneet Möllykkä-
Kaisalta tietää, etteivät he vielä olleet siitä kulkeneet.

Kaukaa tytöt heidät jo eroittivat, mutta huomasivat, että ylioppilaat
vielä sitäkin ennen olivat heidät älynneet. Sillä he parastaikaa siinä
tähystelivät heitä, ja herkesivät sitten huolettomiksi. Mutta
paikaltaan he eivät hievahtaneet, vaikka tytöt koettelivat viivytellä
ja astua niin hitaasti kuin suinkin voivat.

Täytyi taaskin karaista luontoansa ja astua topakasti ohitse. Eihän
siinä mikä auttanut.

Mutta luulivatko, mokomat, että kovinkaan voittivat tuolla kujeellaan?
Eivät sittenkään saisi tietää heidän nimiään, siitä he kyllä huolen
pitäisivät.

Ylioppilaat alkoivat astua heidän jäljessään, niin pian kuin olivat
päässeet sivu.

--Astukoot vaan! Pöllöt! Luulevat, että me nyt suoraa päätä menemme
kotia ja he sitten saavat kuulostella, ketä siinä talossa asuu. Mutta
erehdyttepä, hyvät herrat, pikkuisen. Me kun vedämme teitä nenästä ja
eksytämme teidät.

Kohta kaupunkiin tultua he kääntyivät vallan toiselle haaralle.
Ylioppilaat kääntyivät jäljessä.

Siitä menivät poikki-kadulle. Nämä samoin.

Jo alkoi käydä tuskaksi. He kulkivat katua ylös, toista alas, ristiin,
rastiin, poikki ja pitkin. Ei apua. Ylioppilaat eivät hellittäneet.
Itsepäisiä olivat kuin mitkähän.

Edes tunnin he näin kiertelivät kaupunkia ympäri. Ja nyt he olivat niin
väsyneitä, että tuskin jaksoivat enää jalkoja maasta nostaa. Väsyneitä
olivat, ja hermostuneita, ja onnettomia. Eivät enää pitkään aikaan
olleet kyenneet sanaa vaihtamaan toistensa kanssa.

Kotia kohden he viimein pakostakin käänsivät askeleensa.
Vapaaehtoisesti täytyi antaa ilmi asuntonsa. Ei tullut muu neuvoksi.
Sillä jalat eivät kannattaneet enää. Ja muutenkin olivat niin lävitse
uupuneita, levottomia ja hätääntyneitä, etteivät enää tietäneet mitä
tehdä.

He pujahtivat portista sisään ja menivät suoraa päätä omaan
kammariinsa.

Tyyra istui siellä ja selaili albumia.

--Missä herran nimessä te näin kauvan olette viipyneet? Täti pyysi
minua odottamaan,--olen istunut täällä edes kuinka kauvan.

--Tyyra kulta, et usko, mitä meille on tapahtunut!

Heidän täytyi kertoa, sillä tulisihan se nyt kumminkin tiedoksi. Ja
sydäntä sitä paitse niin ahdisti, ettei voinut vaieta. Ehkä Tyyra heitä
rauhoittaisi, ehkei se sentään ollut niin vaarallista?

Turha toivo! Tyyran kasvot oikein jäykistyivät kauhistuksesta.

--Mitä te ajattelitte! Kaksi nuorta tyttöä--ja menette yksinänne
Puijolle, joka on julkinen paikka, melkein kuin ravintola? Ettekö te
tienneet, kuinka hirveästi sopimatonta jo sekin on?

--Emme tulleet sitä ajatelleeksi, vaikeroitsi Aina, sydän kourassa.

He katsoivat rukoillen Tyyraan. Mutta tämä ei armahtanut.

--Ja sitten riisutte itsenne vielä avojaloin.

Hän pudisteli päätään, katseessa oli ankara tuomio.

--Luuletko--Aina ei enää tahtonut päästä ääneen--luuletko, että meitä
tästä hyvin moititaan?

--Siitä voitte olla varmat.

Ei ollut Ainalla eikä Hilmalla enää mitään puhumista: he olivat tyyten
masentuneita.

Vanhurskaassa vihassa läksi Tyyra pois, jättäen heidät tarkemmin
miettimään tekoaan.

Siinä he nyt istuivat kahden äänettöminä, raskas paino sydämmellä.
Eivät voineet kumpikaan rohkaista omaa mieltään, eikä lohduttaa toista.

Heitä käskettiin ruualle.

--Ei minulla ole nälkä, kuiskasi Hilma.

--Ei minulla liioin, toisti Aina.

Hiljaa, mitään puhumatta he alkoivat riisua päältään ja kiiruhtivat
kumpikin vuoteesensa. Sinne kääriytyivät huppuun peitteen alle. Ja heti
alkoi molemmilla pidätetyt kyyneleet vieriä silmistä, Ei niistä
tahtonut loppua tulla. Tyynyt kastuivat märiksi ja kuuma oli, että
vallan tukehutti.

Aina viskasi pois peitteen ja lakanan kasvoiltaan. Kuuli silloin
nyyhkytyksiä Hilman tilalta. Hän, raukka, siellä oli yhtä murheellinen.
Jospa kuitenkin koettaisi vaihtaa pari sanaa.

--Hilma--vieläkö sinä--valvot?

--Vielä.

--Mitä--arvelet? Emmekö ole hirveästi--onnettomia?

--Olemme. Lieneekö yhtään ihmistä maailmassa, joka olisi--yhyy--joka
olisi--yh, yh--näin, näin kauheasti onneton.

--Me--meidän mai-maineemme--

--Ja meidän ku-kunniamme--!

--Ei--ei kukaan ta-tahdo enää me-meidän kanssamme olla--yhyy--!

--Yh--yh--yh--yhhyy--!

Pitkään aikaan ei taaskaan kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä. Mutta
sitten alkoi Hilma puhetta.

--Kuule, Aina?

--Mitä?

--Minun täytyy lähteä kotiin huomenna. Minulla on niin hirveästi ikävä
mammaa.

--Etkö voi viipyä?

--En voi.

--Pitihän sinun olla koko kesä.

--Vaikka.

Uusi itkun puuska molemmissa vuoteissa. Ja sitä kesti aina siksi kuin
vihdoin viimein, toinen sekä toinen, vaipui uneen. Nukuttuaankin he
vielä vähän väliä nyyhkyttelivät.

       *       *       *       *       *

Päivä oli korkealla, kun Aina avasi silmänsä. Ei hän ensin muistanut
mitään, vaan kun katsoi ympärilleen, huomasi hän Hilman tyhjän vuoteen
ja nousi istumaan. Siellä oli Hilma toisella puolen huonetta täydessä
touhussa matkalaukkunsa kanssa. Äkkiä selveni Ainalle illallinen tapaus
ja koko surkeus.

Nyt läksi Hilma pois! Siinä oli ja meni tämän kesän ilo, jota hän niin
oli odottanut ja toivonut talvesta saakka! Yksinään hän sai jäädä tänne
kantamaan surua ja häpeätä.

Hän istui siinä kädet ristissä, hiukset pörrössä ja kyynelten jäljet
poskilla. Mutta ei hän enää itkenyt, sillä vesi oli vuotanut kuiviin
silmistä. Ei huokaillutkaan, katseli vaan, kuinka Hilma laitteli
vaatteitaan laukkuun. Katseli, ja oli toivoton.

[Kuopiossa v. 1891. Novelleja II.]



"VANHA PIIKA"


Häntä kutsuttiin »hurjaksi neidiksi» ja hän asui kaukana kaupungin
syrjässä, aina Seilaisen mäellä, vanhan hautausmaan takana. Siellä
olivat hyyryt huokeammat, sen vuoksi hän sinne alkuaan oli muuttanut.
Täytyi elää säästävästi, sillä hänellä ei ollut paljon tuloja, ei kun
kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa eläkerahaa ja sen lisäksi ne
pienet ansiot, joita hän silloin tällöin käsitöillään sai. Yhdestä
huoneesta laskettiin kaupungilla vuokraa tavallisesti kymmenen markkaa
kuussa, mutta hän maksoi pienestä kammaristaan vaan seitsemän markkaa.
Tosin se oli ränstynyt ja huono, uuni hajanainen, seinät mustat ja
ikkuna hatara. Ovikin puhalsi kylmää talven aikana, ettei tiennyt missä
istua, kun veto kävi joka paikkaan. Mutta toimeenhan siinä tuli
yhtäkaikki, eikä hän nyt enää halunnut muuttaa, sillä kymmenkunta
vuotta hän oli jo asunut tässä samassa huoneessa; se tuntui melkein
omalta, nuo muuttuneet seinät, tuo rosopintainen, muuraria kaipaava
uuni, karkeat lattiapalkit ja kaikille sateenkaaren värille vivahtavat,
pienet ikkunaruudut olivat vähitellen tulleet hänelle rakkaiksi, ne
ikäänkuin ottivat osaa hänen yksinäisen elämänsä iloon ja suruun. Ei
hänellä ollut ketään, jolle olisi sydämmensä avannut tai kertonut, mitä
mielessä milloinkin liikkui; mutta kun hän istui siellä kammarissaan,
omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja katse kiintyi yhteen kohti, joko
sitten seinään, uuniin, kattoon tai lattiaan, niin alkoi se paikka heti
kohta elää hänen silmissään, se ymmärsi häntä, puhui hänelle sanatonta
kieltä ja rauhoitti häntä. Ei hän enää muuta puhetoveria kaivannutkaan.
Ja niin hän oli kammarissaan kuin ainoan uskollisen ystävänsä turvissa,
eikä hän sieltä mielellään liikkeelle lähtenyt, ainoastaan silloin kuin
asiat välttämättä vaativat. Mutta heti, kun ne olivatkin toimitetut,
hän kiirein askelin palasi takaisin ja sulki nopsasti oven jälkeensä,
aivan kuin olisi peljännyt jonkun vihollisen ajavan häntä perästä.

Ei hän muuttaa tahtonut, ei luopua ystävästään, vaikka kohta kylmä
viima tunki sisään ja pakkanen pääsi kiristämään joskus. Suojeli se
häntä niin hyvin kuin voi, mutta minkä mahtoi, raukka, vanhalla
ijällään enää tuulen tuimille iskuille ja talven koville kourille.
Kestämistä siinä oli itselläänkin.

Ei häntä aina oltu sanottu »hurjaksi neidiksi». Oli aika, jolloin hän
tunnettiin omalla nimellään: Saara Salin. Ja oli semmoinenkin aika,
jolloin se nimi sai sydämmet sykkimään ja mielet innostumaan. Mutta
siitä oli jo kauvan. Monen talven lumet olivat sen jälkeen peittäneet
maan, monen kesän helle uutta eloa luonut. Hän oli nyt laiha, kuihtunut
»vanha piika». Lapset, jotka leikkivät kadulla, säikähtivät häntä
nähdessään, mutta kun hän oli päässyt sivu, huusivat he hänen
jälkeensä: »hurja neiti, hurja neiti!» Herrat kulkivat ylpeästi ohitse
häntä näkemättä, ja rouvat, joille hän ompeli korutöitä, antoivat hänen
seisoa ovensuussa ja nyökkäsivät armollisesti päätään, kun hän palkan
saatuaan syvään notkisti heille polviaan. Kuka muisti enää hänen ihanaa
kukoistus-aikaansa, kuka ajatteli sitä, että hänkin oli kerran
maailmassa ollut nuori ja kaunis? Ei kukaan! Sillä harvoja enää löytyi
niistä, jotka hänet silloin tunsivat, ja nämäkin harvat olivat sen
elämän hyörinässä aikoja sitten unhottaneet.

Mutta itse hän sen kyllä muisti. Ja hänellä oli vanhan kuluneen
piironkinsa laatikossa todistuskappaleita muistonsa varmuudesta. Siellä
ensinnäkin oli hänen kuvansa niiltä ajoilta, nuojainen ja haalistunut,
että kasvonpiirteitä tuskin eroitti. Mutta näki siitä kumminkin vielä,
minkälainen hän silloin oli ollut valkoisessa, komeassa
tanssipuvussaan, pitkine kiharoineen, paljaine käsivarsineen ja
atlassi-liivi syvään uurrettuna rinnalta.

Tuon puvun hän uudisti kerran elämänsä merkillisimpänä,
voittoriemuisimpana päivänä. Hän oli silloin Haminassa äitinsä kanssa.
Keisarillinen laiva purjehteli samaan aikaan Suomen lahdella, Haminan
läheisyydessä, ja eräänä aamuna se laski ankkurin Hattarin saaren
kohdalla. Kerrottiin nuoren suuriruhtinaan olevan laivalla ja aikovan
nousta maalle korkean seurueensa kanssa. Haminassa syntyi hälinää.
Kaupunkia kaunistettiin lipuilla, köynnöksillä ja kukilla. Ja illaksi
valmistettiin tanssiaiset raastuvan saliin.

Niissä tanssiaisissa tapahtui Saaralle suuri, ikimuistettava kunnia:
nuori suuriruhtinas kiinnitti huomionsa häneen ja tanssi hänen
kanssaan! Yhden tanssin hän ainoastaan tanssi ja sen hänen kanssaan; ei
kenenkään muun kanssa askeltakaan.

Sen illan ihanuutta ei sanoin voinut kertoa. Vielä nytkin, kun Saara
tätä kuvaansa katseli, hän tunsi heijastuksen silloisesta onnestaan.
Ensin hän oli kuin huumaantunut, ei tahtonut käsittää mitään. Mutta kun
suuriruhtinas pian sen jälkeen poistui pidoista ja kaikki riensivät
häntä onnittelemaan, silloin täyttyi hänen rintansa ilolla ja
ylpeydellä.

Häntä liehiteltiin, häntä sanottiin illan ruhtinattareksi, ja hänen
ympärillään seisoi aina koko liuta herroja, jotka kilvoittelivat hänen
pienimmästäkin suosion osoituksestaan.

Sen kesän jälkeen hän varsinkin hallitsi miesten sydämmet. Eräs
luutnantti tuli hulluksi hänen tähtensä, eräs maisteri heittäytyi
Imatraan ja muuan runoilija ampui itsensä, molemmat, niinkuin
sanottiin, onnettomasta rakkaudesta häneen.

Siellä oli hänen muistojensa seassa myöskin suuri pakka vanhoja
kirjeitä, punaisella villalangalla yhteensidottuna. Ne olivat kaikki
hänen entisiltä ihailijoiltaan ja sisälsivät, mitkä ujompia, mitkä
rohkeampia rakkauden tunnustuksia. Käänteistä oli paperi useimmissa jo
kulunut rikki ja muste oli käynyt keltaiseksi, paikoittain vaalennut
aivan näkymättömäksi, että töin tuskin hän enää olisi niistä selkoa
saanut, ellei olisi osannut niitä ulkoa.

Siihen aikaan hän näille kirjeille ei suurta arvoa antanut, pani ne
kumminkin säilyyn voittojensa merkiksi. Ei yksikään näistä voinut hänen
sydäntään lämmittää, ei tuntenut hän edes sääliä heitä kohtaan.

--Mitä sinä oikeastaan ajattelet? sanoi usein hänen äitinsä, tee jo
vihdoinkin vaalisi.

Mutta Saara muisti suuriruhtinasta ja ajatteli: onhan vielä aikaa. Hän
ei saanut sitä päästään, ettei hän olisi tehnyt syvempää vaikutusta
suuriruhtinaasen. Mitä varten hän olisi tanssinut ainoastaan hänen
kanssaan eikä kenenkään muun? Kuka voi taata, ettei suuriruhtinas vielä
ilmestyisi jonakuna kauniina päivänä ja vaatisi häntä omakseen?
Semmoisia ihmeitä oli tapahtunut ennenkin. Millä ylpeydellä hän, Saara,
silloin kertoisi uskollisesta rakkaudestaan, ja antaisi hänen lukea
kaikki nuo ihailijansa kirjeet, näyttääkseen, kuinka paljon kiusauksia
hänellä oli ollut torjuttavana.

Vuosi vuodelta kului, mutta suuriruhtinas ei vaan tullut. Saara luki
»Monte Kriston kreiviä», »Pariisin mysterioita», »Vaeltavaa
juutalaista» ja muita jännittäviä ranskalaisia romaania, luki ja
odotteli kärsivällisesti. Hän oli melkein varma siitä, että
suuriruhtinas kyllä olisi tullut, jos olisi vaan saanut seurata omaa
mieltään. Mutta häntä tahdottiin tietystikin estää, sen vuoksi hän
viipyi.

Eikä Saara ollut millänsäkään, vaikka äiti jo alkoi käydä
kärsimättömäksi. Äiti ei tietänyt, mitä suuria toiveita hän povessaan
hautoi. Sitä iloisemmaksi hän kävisi, jahka tulisi näkemään niiden
toteutuvan.

Kerran kuitenkin äiti sanoi jotakin, joka tunki kuin tikarin pisto
sydämmeen. Hän oli silloin juuri antanut rukkaset eräälle hyvin
rikkaalle ja arvossa pidetylle tukkukauppiaalle, josta äiti oli kovin
harmissaan.

--Saadaanpas nähdä, hän sanoi, sinä jäät vielä ilman miestä.

Ensin hän noille sanoille nauroi ylenkatseellisesti, mutta sitten ne
häntä harmittivat ja lopulta hän tunsi, että ne tekivät kipeätä. Sillä
hänelle juohtui samalla mieleen, etteivät herrat viime aikoina enää
yksinomaan seisoneet hänen ympärillään. Sinne oli ilmestynyt muutamia
tyttöhuitukoita, joita sanottiin sievän näköisiksi, mutta jotka hänen
mielestään eivät olleet, ei kerrassa mitään. Kehittymättömiä,
puolikasvaneita präisköjä vaan, ilman ryhtiä, ilman käytöstapaa. Ja
heitäkö nyt todella pidettiin sievinä? Ei voinut ymmärtää senlaista
makua.

Mahdotonta se oli, kun sitä tarkemmin ajatteli. Pilkoillaan varmaan
herrat heitä liehittelivät, vaikka tytöt tyhmyydessään ottivat sen
täydeksi todeksi. Ei hänellä ainakaan ollut mitään pelättävää heidän
suhteensa, sehän olisi ollut naurettavaa.

Hän päätti ottaa siitä loistavan todistuksen seuraavissa tanssiaisissa.
Siinä tarkoituksessa hän toimitti itselleen uuden, viimeisten
muotilehtien mukaan tehdyn puvun valkoisesta silkkiharsosta, ilman
hihoja ja liivi leikattu syvälle alas edestä ja takaa, että hänen
täyteläinen rintansa, pyöreät käsivartensa ja hohtavan valkoiset
hartiansa hyvin tulivat näkyviin.

Tyytyväisellä mielellä ja voitosta varmana hän astui lattian poikki
valoisassa salissa. Vieläkö uskaltaisivat pienet tyttörievut hänen
rinnalleen pyrkiä? Eikös mitä! Siellä ne pysyttelivät salin
kaukaisimmassa nurkassa. Kuiskuttelivat keskenään, heittivät häneen
syrjäkatseita ja nauraa tirskuivat salavihkaa kämmenensä takana,
niinkuin semmoisten seuraelämään tottumattomain tapa on. Saattoiko
ajatella, että noista yksikään pystyisi sydämmiä valloittamaan? Ei
ikipäivinä, niin kauvan kuin hän mailla oli!

Heidän naurunsa pisti häntä vihaksi, hänen teki mielensä hiukan
näsäyttää heitä, jo illan alussa hän sai siihen tilaisuutta, kun
valssin jäljestä meni toaletti-huoneesen korjaamaan otsakiharoitaan.
Parhaiksi juuri sattuivat hekin olemaan siellä kikattamassa. Hän astui
suoraan pöydän luokse ja sanoi käskevästi:

--Pois, pikku tytöt, peilin edestä!

Ei heitä mikään niin harmittanut, kuin tuo »pikku tytöt», sen hän hyvin
tiesi. Mutta minkäpä he voivat, täytyi väistyä vaan kiltisti ja antaa
sijaa.

Peilistä hän saattoi nähdä, kuinka he nyrpistivät huuliaan ja katsoivat
häneen vihaisesti. Siitä hän ei välittänyt, mutta hän näki siellä
jotain muuta, joka pahasti vihlasi hänen sydäntään. Näki kellertävän
kutripään, siniset, sulavat silmät ja nuorekkaat kasvot--tuo mahtoi
olla se, jota erityisesti oli huomioon otettu. Saara kääntyi,
tarkastaakseen häntä lähemmin. Ja toden totta--hän ei ollut hullumpi.--
Siinä saattoi sittenkin kasvaa hänelle vaarallinen kilpailija, hänellä
kun oli, mitä Saara ei enää milloinkaan maailmassa takaisin saanut:
ensimmäisen nuoruuden hempeyttä. Tuskallinen tunne tahtoi hänet
vallata, hän ei kärsinyt katsella noita kasvoja kauvemmin. Mitä ne
seisoskelivat siellä oven suussa, miksi eivät jättäneet häntä rauhaan.
Vai täytyikö heitä muistuttaa?

--Tämä huone on oikeastaan täysikasvaneita varten, hän sanoi ja käänsi
heille selkänsä.

Tytöt ymmärsivät ja aukasivat oven lähteäkseen pois. Mutta he mutisivat
jotain mennessään ja Saaran korviin sattuivat nämä sanat:

--Tuo se vasta on olevinaan! Mokomakin »vanha piika».

Kuin salama hän iski heihin kiinni. Ja ennenkuin hän tiesi asiastakaan,
oli hän sivaltanut tuota keltakutrista korvalle, että lämähti.
Hämmästyksen huuto kuului samassa toisesta huoneesta, jossa oli koko
joukko naisia koolla.

Keltakutrinen hyrähti itkuun. Hän työnsi hänet kynnyksen toiselle
puolelle ja sulki oven.

--»Vanha piika!» He olivat uskaltaneet sanoa häntä »vanhaksi piiaksi»!

Veri kuohahti ylös aivoihin, jänteret jäykkenivät, kädet kouristuivat
suonenvedon tapaisesti nyrkkiin. Sydän survi, valtasuonet ja ohaukset
takoivat. Ei hänellä ollut käsitystä mistään, ei saanut selvää ajatusta
päähänsä. Mutta korvissa kaikui yhäti nuo onnettomat sanat: »vanha
piika».

Koneellisesti hän palasi takaisin peilin ääreen.

Voi kauhistus, minkä näköinen hän oli! Kasvot harmaan kalvakat, silmät
pyöreät, katse raivo, niska tumman punertavana. Tuo näky sai hänet
jälleen tajuntaan. Semmoisena hän ei voinut mennä salonkiin.

Hän koetti rauhoittua; joi vettä ja käveli edes takaisin huoneessa.
Soittoa kuului musiikkilehteriltä.

--»Vanha piika»? Sitä nimeä eivät hänelle toista kertaa antaisi.

Olipa hänen viimeinen kosijansa, tukkukauppias saapuvilla. Hän teki
äkkiä päätöksensä. Joi vielä kerran vettä, tarkasti kuvaansa peilissä,
ja kun näki että kasvot alkoivat olla entisellään, sieppasi hän
viuhkansa pöydältä ja lähti kiirein askelin suoraa päätä salonkiin.
Sillä nyt soitettiin juuri franseesiin eikä häntä oltu vielä pyydetty.

Hän seisahtui salongin ovelle ja antoi katseensa luisua yli huoneen.
Tuolla seisoi tukkukauppias. Saara viittasi häntä luokseen.

--Tahtoisin tanssia tämän franseesin kanssanne, ellei teillä ole mitään
sitä vastaan?

Hän hymyili, varmana siitä, että nuo sanat tekisivät ihastuttavan
vaikutuksen. Siinä hän kumminkin suuresti pettyi.

Tukkukauppias kumarsi kohteliaasti, mutta kylmänä kuin jää:

--Valitettavasti minun täytyy kieltää. Olen ehtinyt jo pyytää toista.

Ja tukkukauppias vetääntyi pois.

Parit asettuivat riviin. Moni herra näytti vielä olevan daamia vailla,
mutta häntä ei lähestynyt kukaan. Mitä se merkitsi?

Pahaa aavistaen hän katsoi ympärilleen. Ja totta tosiaan, nyt hän sen
huomasi! Rouvat mittailivat häntä silmillään ja supattelivat
toisilleen. Äskeinen tapaus toalettihuoneessa heillä selvästi oli
puheen aineena.

Mutta olisiko se jo tullut herrojenkin korville? Hän tunsi jotain
kuristavaa kurkussaan.

Merkki annettiin, franseesi alkoi.

Hän jäi seisomaan.

Tuska täytti hänen povensa. Oliko se mahdollista? Hänkö pyytämättömänä
jäi franseesista pois? Tämmöistä ei hänelle vielä koskaan ollut
tapahtunut.

Kaikki himmeni hänen silmissään, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä. Eri
tunteet hänessä taistelivat: loukattu ylpeys, harmi, suru, häpeä, ja
viimein aavistava pelko viehätysvoimansa ainaisesta menettämisestä. Ja
kaikki nämä eri tunteet yhtyivät yhdeksi ainoaksi suureksi
ahdistukseksi. Hän oli pakahtua.

Kun parit huimaavassa menossa kiidättivät hänen ohitsensa, kävi hän
äkkiä niin voimattomaksi, että pelkäsi kaatuvansa. Rouvien luona oli
tyhjä tuoli. Hän yritti sinne, mutta tapasi samassa heidän
vahingoniloiset silmänsä ja ilkkuilevan hymynsä. Kavahti ja kääntyi
eteisen ovea kohti. Pois hänen täytyi päästä, pois, ulos raittiisen
ilmaan.

Hän oli saanut päällysvaatteet yllensä, oli kävellyt koko pitkän matkan
kotiin, ei tiennyt miten. Omassa kammarissaan hän vasta tointui sen
verran, että kykeni hiukkasen selvittämään ajatuksiaan.

Mitä hän nyt oli tehnyt sitten? Hiukan kurittanut nenäkästä tyttöä--ei
muuta. Olivathan he olleet hänelle ensin hävyttömiä, mutta sitä
tietysti eivät kenellekään kertoneet.

Miksi uskoivat kaikki heitä? Miksi ei kukaan tullut kysymään häneltä
asian oikeata laitaa? Ooh, ihmiset olivat niin pahoja, niin hirveän
pahoja.

Hän puhkesi itkuun ja tunsi helpoitusta.

Vieläkin hän näki selvästi edessään noiden rouvien inhottavat kasvot.
He olivat kaiken aikaa häntä kadehtineet, sen vuoksi nyt riemuitsivat.
Mutta eikö hänellä sitten ollut yhtään ystävää? Eikö ketään, joka olisi
hänen puoliaan pitänyt?

Missä olivat hänen ihailijansa, hänen entiset ritarinsa kaikki? Missä
ne, jotka olivat häneen silmittömästi rakastuneet, jotka hänen
pienimpiä oikkujaan aina palvelivat? Ooh, ne olivat katalia pettureita
joka ikinen. Ei yhtä ainoata rehellistä sielua heissä löytynyt.

Mutta hän kostaisi heille. Ei menisi enää milloinkaan mihinkään
tilaisuuksiin, välttäisi heitä, ei katsoisi heihin päinkään, jos
kadulla sattuisivat vastaan tulemaan. Vielä he muistaisivat tämän
illan.

Saara riisui silkkiharso-leningin pois päältään ja viskasi sen
sohvalle. Sieltä jouti palvelija korjaamaan huomeispäivänä. Hän ei sitä
tuon koomin enää käyttäisi, ei kärsinyt nähdäkään mokomata, joka niin
huonon onnen hänelle toi.

Hän pysytteli uskollisesti kotona pitkät ajat sen jälkeen. Monet
tanssiaiset olivat menneet sivu; joka kerran hän odotti kuulevansa,
että siellä olisi kaivattu häntä, mutta turhaan. Ei tullut kukaan
käymään hänen luonaan, ja jos sattui milloin tapaamaan entisiä
tuttujaan, kohtelivat he häntä huomattavan välttelevästi ja vieraasti.
Eikä hänkään puolestaan lähennellyt ketään.

Mutta hän tunsi itsensä onnettomaksi ja yksinäiseksi. Hän kärsi, eikä
tiennyt, millä lieventää sydämmensä kipua. Äiti puuhaili päivät päätään
taloudessa; siihen ei Saara voinut yhtyä, se oli hänestä kuivaa,
jokapäiväistä, proosallista. Ennemmin hän istui kammarissaan yksikseen
ja antaantui omille mielikuvilleen ja haaveiluilleen.

Ainoa, mikä ajoittain sai hänet unohtamaan elämän tukaluudet ja
rumuudet, oli jännittävien, seikkailuilla täytettyjen romaanien luku.
Silloin hän vielä sai uskoa ja varmaa toivoa tulevaisuudestaan. Ellei
suuriruhtinas häntä enää muistaisikaan, ilmestyisi paikkakunnalle
joskus kenties joku rikas, mahtava matkustelija, joka sattumalta näkisi
hänet ja heti silmänräpäyksessä häneen rakastuisi. He vihittäisiin
tuota pikaa ja tuo rikas herra veisi hänet kauvas pois. Eivätköhän
silloin oman kaupungin herrat kuitenkin hieman nolostuisi?

Heidän kesä-asuntonsa lähellä oli eräs kallioinen niemeke, jonka ohitse
laivat etelästäpäin kulkivat. Sinne hän meni joka päivä valkoisessa
puvussa, hiukset pitkillä kiharoilla, pieni sirokas kesähattu päässä.
Kalliolle hän asettui, puoleksi pitkälleen, kyynäspäänsä nojaan. Hame
laskeutui runsaissa poimuissa hänen ympärilleen, kiharat valuivat
kiemuroissa alas hartioille ja käsi, joka poskea tukesi, oli kuulean
valkoinen. Jonkun kirjan hän pani levälleen eteensä, mutta silmät eivät
siihen kiintyneet, ne haaveillen häälyivät kauvas vetten yli, ulapalle
päin.

Näin hän odotteli rikasta, mahtavaa sulhoaan, unelmiensa esinettä. Jos
hän vaan laivalla oli, täytyi hänen huomata hänet täältä kalliolta.
Huomata ja ihastua samalla, ja rientää hänen luokseen, niin pian kuin
suinkin ennätti.

Laivoja kulki ohitse yhtä mittaa, joka päivä. Kiikarit käännettiin
häntä kohti, mutta hän piti asentonsa, eikä uskaltanut silmiään paljon
sinne päin kääntää, ne kuin haaveillen häälyivät ulapalle, kauvas
vetten yli.

Täsmälleen hän sentään tiesi, minkälaista väkeä milloinkin laivassa
oli, ja herrojen suhteen hän varsinkin oli selvillä. Sillä niiden
seasta hän joka kerran etsi sitä ikävöittyä, aavistettua, sitä
tuntematonta, jota hän koko elämänsä oli rakastanut, jumaloinut,
odottanut.

Päivä meni, toinen tuli. Yhä kiihkeämmäksi hänen kaihonsa kasvoi, yhä
uskollisemmasti hän kalliolla odotteli. Viikot vierivät, kesä kului,
syksy läheni. Hän ei enää loikonut, hän istui, kädet ristissä. Silmät
eivät enää vesiä mittailleet, ne tähystelivät sitä ilmanrantaa, josta
laiva oli tulossa. Ja kun se ilmestyi, seurasi hän sitä toivolla ja
pelvolla, kunnes se kohdalle saapui. Tuskallinen oli katse, jolla hän
tarkasteli jok'ainoata outoa herraa, jonka hän laivalla älysi: Eikö hän
jo vihdoinkin ilmestyisi?

Turha toivo! Hän ei ilmestynyt. He muuttivat takaisin kaupunkiin. Uusi
huvikausi alkoi, tuo aika, jota hän ennen aina riemulla oli
vastaanottanut ja joka yhäti oli tuottanut hänelle uusia voittoja,
uusia laakeria, ja valloitettuja sydämmiä tukuttain. Nyt, mikä eroitus!
Nyt hän katseli sen elämää syrjästä, katkeralla mielellä. Hän ei enää
kuulunut kaupungin seurapiiriin, häntä ei kaivattu, ei huolittu mukaan.
Eikä hän voinut työntääntyä, ei voinut eikä tahtonut--ei millään
ehdolla! Sillä hän luuli huomaavansa jok'ainoan vieraan ihmisen
silmissä salaista ivaa ja suupielissä hillityn naurun nytkähdyksiä.
Maailma oli niin paha, ja ihmiset niin katalia!

Hän karttoi heitä, minkä suinkin voi, ja sulkeutui omaan hiljaiseen
elämäänsä. Vanhan, yksinäisen naisen ilottomat päivät olivat hänen
edessään, ei auttanut mikään. Se oli totuus, joka päivä päivältä kävi
yhä selvemmäksi. Miesten kylmässä, huolimattomassa tervehdyksessä,
naisten halveksivassa katseessa hän luki nimen: »vanha piika». Ja se
vaikutti häneen joka kerran kuin käärmeen pisto.

Vuodet, jotka seurasivat, muodostivat vaan yhden ainoan lakastuneiden
toiveiden historian. Hänen elämänsä oli väritöntä, hiljaista, harmaata.
Ei mikään tapaus luonut vaihtelua sen yksitoikkoisuuteen, eikä mikään
iloisempi vaikutus virkistänyt mieltä. Alussa vielä pettymykset ajoivat
toisiansa takaa, lopulta hän ei enää pettynyt missään, sillä hän ei
enää mitään toivonut.

Ja kuitenkin oli hänellä vielä säästössä kovan onnen viimeinen isku.
Hänen äitinsä kuoli. Pois temmattiin häneltä ainoa tuki ja ystävä. Nyt
hän oli viskattu ypö yksin kylmän maailman hartioille. Ei ollut hänellä
ketään, jolle olisi edes suruaan vuodattanut, ei yksikään ihminen
hänestä välittänyt, ei kukaan kysynyt, oliko häntä vai ei.

Hän itki ja huusi. Ei huolinut ruokaa eikä juomaa. Hän kirosi maailmaa,
joka häntä vihasi ja vainosi, hän soimasi Jumalaa, jolla oli armoa
kaikille muille, paitsi hänelle ei. Mutta äiti makasi kylmänä ja
kankeana, silmät sammuneina, suu sinisenä ja kalman karva kasvoilla. Ei
vironnut eloon hänen hyväilyistään eikä kuullut hänen valituksiaan. Ei
niitä kukaan kuullut, ei kuullut eikä huolinut lohduttamaan tulla.
Hyljättynä ja onnettomana hän sai itkeä kyynelensä kuiviin ja tyhjentää
surujensa maljan sakkoja myöten.

Voimat viimein raukenivat. Ei hän jaksanut enää tuntea, ei murhetta
eikä huolta. Tyhjyys täytti poven, pimeätä tyhjyyttä ammotti
tulevaisuus hänelle vastaan ja tyhjäksi oli myrsky lakaissut hänen
aivonsa.

Tunnottomana hän istui ja katseli eteensä. Ei pitänyt lukua siitä, että
velkojat tulivat ja möivät häneltä huonekalut ja vaatteet. Tapahtui
ympärillä mitä hyvänsä, ei se hänen huomiotaan herättänyt eikä mieltä
kirvelemään saanut. Autioksi hänen huoneensa pantiin, ja sekin oli
hänestä yhden tekevää. Mutta sitten sanottiin, että hänen tuli muuttaa
pois. Hän ei sitä ensin tajunnut. Sanottiin toinen ja kolmas kerta.
Silloin hän räjähti nauramaan. Herkesi äkkiä, katsoi heihin, ja nauroi
uudelleen.

Siitä asti häntä sanottiin »hurjaksi neidiksi». Ja siitä asti lapset
häntä pelkäsivät.

Hänelle toimitettiin asunto ensin rännikadun varrelle. Sinne nostettiin
hänelle sänky ja pöytä ja vanha piironki, jonka laatikkoon oli jätetty
rutistuneita vaatekukkia, nauhasolmukkeita, konvehtideviisiä, tuo kuva
nuoruuden ajoilta ja kirjeet, jotka hän sitten aikojen perästä kokosi
ja sitoi yhteen. Ne tavarat hän otti mukaansa, kun muutti tänne
Seilaisen mäelle. Niitä katsellessaan hän eli elämänsä lyhyen ilon
silloin tällöin vielä uudelleen, unohtaen hetkeksi, että hän nyt oli
»vanha piika» ja »hurja neiti».

Kuopiossa v. 1891. ["Nuori Suomi" 1891. Novelleja II.]



KODISTA POIS.


Fanny tuli kotiin jatko-opistolta. Laski kirjansa ja pari vihkoa
etehisen pöydälle kädestään. Sillä välin kuin heitti päällysvaatteet
yltään.

Salia siistittiin. Äiti siellä puuhaili yhdessä palvelustytön kanssa.
Avonaisesta ovesta Fanny sinne katsahti pikipäin ja ihmetteli
itsekseen, miksi tuohon työhön juuri näin puolisten aikaan oli
ryhdytty. Mahtoi olla joku erikoisempi syy.

Hän ei välittänyt sitä tiedustella, vaan otti kirjansa ja aikoi juuri
mennä omaan pieneen suojaansa vasemmalla etehisestä, kun äiti hänet
samalla älysi.

--Kuule, Wanny--!

Fanny seisahtui.

--Etpäs usko, no, tulehan tänne likemmäksi, eläkä seiso siellä virstan
päässä, kuka sinne saakka jaksaa huutaa. Niin, etpäs usko, ketä
vieraita meille tänäpäivänä tulee. Koeta arvata.

--Enhän minä voi.

--Ajattele pääsi ympäri.

--»Sulhasia teille tulee», sanoi Riikka ja nauroi.

Fanny loi häneen vaivaantuneen katseen.

--Niin, niin!

Äidin silmät loistivat ylpeydestä.

--Niin, niin, kah, mitä sinä haikailet. Sulhasiahan tänne tulee tänä
iltana ja oikein tohtoris-miehiä. Etkös nytkään vielä arvaa? No,
sinuapa vasta--! Tohtori Sprooper tänne tulee.

--Tohtori Broberg! huudahti Fanny hämmästyneenä. Kuinka hän--? Mistä
äiti sen tietää?

--Äiti ja äiti! Aina vaan äiti. Etkö sinä jo opi sanomaan mammaksi?
Paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi, mutta sinä siitä tavasta
et pääse, vaikka olet kauppiaan tytär. Niin juuri: oikean kauppiaan
tytär, eikä minkään hampuusin. Käynyt lisäksi koulut vihon
viimeisetkin, ja lukenut ranskat, saksat--niin pitäisihän tuota nyt
kielen kääntymän sen verran, että mamman saisi sanotuksi. Jos silloin
ennen, kun oltiin köyhiä vielä.--Niin, mistäkö sen tiedän? hän
keskeytti oman puheensa ja väistyi jonkun verran matkaa ikkunasta,
nähdäkseen oliko hän onnistunut asettamaan uutimet samanlaisiin
laskoksiin, kuin kauppaneuvoksen ikkunoissakin olivat, kadun toisella
puolen.

--Niin, mistäkö sen tiedän? Kun papalle oli luvannut eilen illalla
Wellmannissa.

Fannyn sydän puristui kokoon.

--Kutsuiko pappa häntä sitten tulemaan?

--No, totta kai.

--Mutta minkätähden? Voi, minkätähden?

--Ja sitä vielä kysyt? Käsketäänhän vieraita muuannekin, niin miksikä
ei sitten meille?

--Hänpä kun ei ole lainkaan tuttu. Eikä ole meillä milloinkaan käynyt.

--Entä sitten? Kerta ensimmäinen. Ja illallahan pappa häneen juuri
tutustui.

--Itsestään hänen olisi pitänyt tulla ensi kerran.

--Itsestään? Ole vaiti! Kuka sen on sanonut, että hän itsestään olisi
tullut sitten? Siinä nyt näet, Riikka,--mitä minä jo sanoin? Eihän tämä
taaskaan ole sille mieleen. Kumma tyttö! Ei ymmärrä omaa etuaan.

--Hupsuhan te olette, Wanny neiti, sanoi Riikka ja nauroi sieltä uunin
nurkasta, jossa ryömyllään lattiata pyyhki. Pappanne teille kosijoita
hommaa ja te--

Fanny ei kuullut enempää, sillä hän kiiruhti pois kammariinsa.

Ei tahtonut luku luistaa sinä päivänä. Kolmeen neljään kertaan hän meni
läpi saman sivun, eikä tiennyt sittenkään, mitä se sisälsi.

Lopulta hän pudotti kirjan helmaansa ja antoi katseen siirtyä ikkunasta
ulos. Tavaroita vedettiin pihaan, isä seisoi makasiinin ovella ja otti
niitä vastaan. Miehet köyristyivät syvälle raskaita jauhosäkkiä
kantaessaan.

Fanny tunsi poltteen rinnassaan, tuon saman, jonka tuskissa hän
lapsuudesta saakka oli yhtä mittaa kiemuroillut aivan kuin liero
ongenkoukussa. Koulun ensi luokalla jo, silloin kun huomasi toverien
salaa tirskuvan sille, että äiti sanoi häntä »Wannyksi» taikka
pilkkaavan hänen naurettavasti pyntättyjä vaatteitaan.

Äiti tuli sisään, kovasta touhusta hikisenä.

--Kello on kuus. Ala pukeutua. Pane se vaaleanpunainen mekkosi.

--Enhän minä sitä näin kotona, mamma.

--Ja miks ei, jos saan luvan kysyä?

--Semmoista pukua käytetään vaan tanssiaisissa taikka muissa
suuremmissa tilaisuuksissa.

--Ihme paikka! Jos minä mitä tahdon, sinä aina olet vastaan. Oikein se
pistää vihaksi.

--Hyvä mamma--

--Tanssiaisissa, suuremmissa tilaisuuksissa! Eikö nämä kestit vielä ole
mielestäsi tarpeeksi suuret? Vaprikööri Wellmaninkin tänne tulee, en
tainnut sitä vielä mainitakaan. Ja kauppias Ahlholmin herrasväkeä
lähetin myöskin käskemään. Ja sitä paitsi ne kaikki, jotka sinulle
ruokapöydässä jo luettelin: maalari Saksmanin, kultaseppä Lintemanin.

--Niin, kyllähän minä ne muistan, keskeytti Fanny. Mutta harmaa pukuni
olisi sopivampi, se kun ei ole niin koristeltu eikä laiteltu.

--Mitä se tekee, jos onkin koristeltu ja laiteltu? Sitä pulskempi vaan
ja komeampi. Ei haittaisi vaikka olisi vielä enemmän särryttimiä.--
Eläkä nyt sitä vastaan, ei se siitä parane kumminkaan. Vaaleanpunaisen
panet päällesi, niinkuin jo sanoin, ja sillä hyvä. Kun pappa tänne
varta vasten pyytää nuoria herroja, että saisi näyttää tytärtään, niin
tämä ei sen vertaa, että viitsisi kuvalleen pukeutua edes. Ja
kultaketjut muista myöskin ottaa, ja se uusi rossi. Eläkä nyt enää
kuhnaile, saattavat olla täällä tuossa paikassa.

Hän sulki oven ja meni yhtä kiireesti pois kuin oli tullutkin.

Syvä huokaus nousi Fannyn rinnasta. Hän painoi päänsä käsivartta vasten
pöydän nojaan ja puhkesi itkuun.

Mutta se ei ollut viisasta ollenkaan. Asia ei siitä parantunut, silmät
vaan turposivat ja alkoivat veristää. Ja samalla hän kauhistuksekseen
kuuli vieraita tulevan etehiseen. Kiireesti hän juoksi pesuvadin
luokse, valeli kasvojaan kylmällä vedellä ja muutti sitten pukua,
niinkuin äiti oli määrännyt.

Salissa oli koko joukko vieraita koolla, kun hän sisään astui. Rouva
Ahlholm istui leveänä sohvassa täydessä tällingissään: päässä valkoinen
myssy, josta leveät silkkinauhat riippuivat alas hartioille, ja
korvissa kultarenkaat ja niissä pitkät helluttimet, jotka somasti
pyörivät ja keikkuivat kaulalla, joka kerran kuin hän päätään
käännähti. Se muuten tapahtuikin tihka tiheään, arvattavasti siitä
syystä, että hän tahtoi niitä pitää alituisessa liikkeessä, sillä
muuten eivät kenties olisi tulleet niin huomatuiksi.

Rouva Ahlholm ehdottomasti oli seuran etevin henkilö, sen heti ensi
silmäykseltä saattoi nähdä siitä vaateliaisuudesta ja tyytyväisestä
itsetietoisuudesta, jolla hän katseli ympärilleen. Ja yhtä kerskailevaa
oli kaikki, mikä hänelle kuului. Esimerkiksi hänen harmaa,
silkinsekaisesta villakankaasta tehty leninkinsä ja tuo musta harso
hänen olkapäillään, kuinka nekin rehentelivät ja levittelivät itseään,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: katsokaa meitä. Mitä te muut olette
meidän rinnallamme.

Hän oli lihava, pullea nainen, lyhyenläntä, noin puolivälissä
viidettäkymmentä, ei ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan. Hiviö
oli nyt vanhemmiten ruskean kehnäinen, mutta nuorena hän ehkä oli ollut
valkoisen verevä, koska hiukset vieläkin olivat liinankarvaiset, ja
samaa väriä nuo harvat pystyssä seisovat silmäripsien tyngätkin
näyttivät olevan, sen verran kuin niitä saattoi erottaa. Ulostuvat
pyöreät, haalakan siniset silmät loistivat itsetietoisuudesta ja suu
oli alituisessa mielihyvän hymyssä, joten pienet hampaat sieltä sisästä
kiiluivat ja ikenetkin jonkun verran tulivat esille, sivuilta
varsinkin. Toisessa poskessa oli luoma tai käsnä, jonka päässä oli
muutamia pitkiä karvoja, ja se sattui olemaan juuri sillä kohdalla,
joka suun nauruun vetääntyessä pullistui ulos. Muuten, niinkuin
sanottu, hän ei ollut ruma eikä kaunis, tavallisen näköinen vaan.

Rouva Saksman, maalarin vaimo, kelmeä ja laiha, istui häntä lähinnä,
hypisteli alituiseen toisen käden etusormella huuliaan ja kuunteli
kumarahartioisena kunnioittavalla tarkkuudella rouva Ahlholmin puhetta,
johon hän vähän väliä myöttelevästi äännähti. Poikkeavaa ajatusta hän
ei ihmeenkään vuoksi milloinkaan lausunut, eikä hän ylipäätään
uskaltanut monta sanaa kerrallaan suustaan päästääkään.

Siihen sijaan toinen, nuorempi nainen, joka istui pöydän toisella
puolen, sohvaa vastapäätä, tuon tuostakin pyrki valloittamaan
puhevuoroa, vaikka rouva Ahlholm ne yritykset teki turhaksi,
korottamalla äänensä vieläkin leveämmäksi, ja lisäämällä sanoihinsa
yhäkin suurempaa painoa. Se oli rouva Lindeman, jota yleisesti
takanapäin nimitettiin kalenteriksi, syystä että hän tarkkaan tiesi
kaikkien ihmisten kaikki asiat, niin, tarkempaan paljon kuin he ne itse
tiesivätkään. Hänellä oli mahdottoman terävä pää. Täsmälleen hän muisti
kuinka monta leninkiä, hattua, nuttua ja muuta vaatekappaletta oli
itsekullakin hänen tuttavistaan, tuntemattomain vaatevarastosta hän ei
niin selvillä ollut. Ja sitten hän vielä osasi pennin päälle sanoa,
kuinka paljon ne olivat maksaneet, tiesi milloin ne olivat tehdyt, ja
kuka ompelija ne oli neulonut, mistä puolista vaate oli ostettu ynnä
senkin seitsemän seikkaa, jotka kaikki olivat tämän tärkeän asian
kanssa jossain yhteydessä.

Yhtä tarkalla huomiolla hän myöskin keksi ihmisten pienimmätkin
heikkoudet, veti ne esiin, suurensi ja väritti ne semmoisella taidolla,
ettei siitä poloisesta, joka kulloinkin sattui esineenä olemaan, jäänyt
näkyviin enää mitään muuta kuin nämä hänen huonot puolensa.

Eikä tuntenut kukaan kaupungin roska-juttuja niin hyvin kuin rouva
Lindeman, joka oikein nautti, kun pääsi niitä kertomaan. Ja kuuntelijat
nauttivat myöskin, tiettyä se. Mikäs meistä, maan matosista, hauskempaa
on, kuin kuulla parjauksia ja häpäiseviä juttuja toisistamme?

Rouva Ahlholm oli siinä vähää ennen Fannyn sisääntuloa kerskaillut
pojastaan, joka suurella vaivalla, istuttuaan kaksi vuotta kullakin
luokalla, oli kavunnut ylös aina neljännelle lyseossa.

Kuvernöörin pojan kanssa ne ovat niin tavattoman hyviä ystäviä, aivan
joka päivä kuvernöörin poika käy siellä Alfredin luona.

--Oletteko kuullut, mitä kuvernöörska on sanonut--koetti rouva Lindeman
keskeyttää.

Mutta rouva Ahlholm korotti äänensä.

--Ja tässä tuonoin kun oli kipeänä, niin kohta laittoi hakemaan
Alfredia sinne leikkimään kanssaan, Plewnaa, vai mitä he pelanneet--

--Mitä kuvernöörska on sanonut--pisti taaskin rouva Lindeman väliin.

Routa Ahlholm korotti ääntään vielä enemmän:

--Ja siellä piti pojan sitten olla koko päivä, iltaan saakka, syödäkin
sai samassa pöydässä, kuin kuvernööri itse, kuvernöörska hänet oli
esitellyt ja sitten hänet oli pantu kuvernöörin viereen istumaan.

Rouva Lindeman vetäisi äkäpäissään tuolinsa syrjään, lähemmäksi muita
rouvia, ja alkoi niille supattaa:

--Siltä ei vaan pidä saaman suunvuoroa milloinkaan.--Fellmanin
pidoista, tiedättekö, kun kuvernöörska oli sanonut, ettei siellä ollut
hienoa ollenkaan, tavattoman paljon ruokia, mutta kaikki huonosti
laitettuna. Sisäpiika kävi siellä meillä ja kertoi.--Kas niin, tuossapa
tulee Fanny.--Hän hiljensi äänensä.--Kylläpä on tällätty ja laitettu.
Ukko Penttinen kuuluu kutsuneen tänne tohtori Brobergin--taikka
Sprooperkin niinkuin tämän talon emäntä sanoo, hi, hi, hi, toivoo näet
vävyä hänestä. Mutta minä luulen, että se on turhaa.--Hyvää iltaa,
hyvää iltaa, neiti Fanny! Te vaan kaunistutte päivä päivältä.

--Minä en ole nähnyt Fannya pitkään aikaan, sanoi rouva Ahlholm,
sopisihan käydä meilläkin joskus, vaikka meillä ei olekaan tyttäriä,
mutta onhan siihen sijaan poikia ja pojathan ne kumminkin ovat suolana
rokassa, eikös niin? No, tunnustapa vaan pois, eivätkös ole suolana
rokassa?

Hän nauroi leveästi, muutkin tirskuivat ja syntyi siten yleinen
naurukööri, johon pappa ja mammakin yhtyivät.

Fanny vetääntyi ujostellen nurkkaan.

--Eihän se tämä meijän Wanny, alkoi rouva Penttinen kertoa, Fannyn
rukoilevista silmistä välittämättä, eihän se tämä meijän Wanny välitä
nuorista herroista, eikö tuo meinanne vanhaksi piiaksi!

--Vai vanhaksi piiaksi, huusivat vieraat yhteen suuhun. Ei ne herrat
anna tuommoisen tytön vanhaksi piiaksi jäädä.

Äiti siihen myhäili; tuota vastaväitettä hän juuri oli pyytänytkin.
Mutta Fanny huomasi, kuinka rouva Lindeman kyynäspäällään nykäisi
naapuriaan ja kumartui hänelle supattamaan. Naapuri sille nauroi,
kertoi samat sanat vierustoverilleen ja sitä kallistuivat kuuntelemaan
muutkin, jotka istuivat lähellä. Yleinen kitkatus syntyi ja niistä
vähän arkamaisista silmäyksistä, joita he aina välillä heittivät
äitiin, tiesi Fanny varsin hyvin, että tämä ilo kävi hänen
kustannuksellaan.

Äiti ei pahaksi onneksi mitään aavistanut.

--Ihme kumma, ettei kuulu vielä Wellmannin herrskaapia tulevaksi eikä
tohtori Sprooperkiä--

Nauru yltyi siellä rouva Lindemanin ympärillä. Mutta äiti katsoi heihin
vaan viattomasti ja jatkoi:

--Tässä saamme nyt istua kuivin suin niin kauvan.

--Elkää nyt suinkaan siitä välittäkö, rouva Penttinen. Jaksammehan me
toki odottaa siksi kuin tohtori Sprooperki tulee.

Rouva Lindeman lausui tämän hyvin totisena, muut vaan eivät tahtoneet
voida pidättää nauruaan.

Klaffin päällä huomasi Fanny kauhukseen viinakarahviinin ja kaksi
lasia. Aikovatko taaskin alkaa kestit tarjoomalla viinaryyppyjä--?

Hän ajatteli mennä isälle siitä hiljaa puhumaan, mutta samalla juuri
tulivat, sekä Fellmanin että tohtori Broberg etehiseen ja vanhemmat
riensivät molemmat heitä vastaanottamaan.

Sydän kourassa odotti Fanny siksi, että nämä uudet tulokkaat olivat
tervehtineet. Sitten pujahti hän isän luokse ja tarttui hänen
käsivarteensa.

--Pappa, hyvä pappa, ei viinaa. Ei sitä missään tarjota, ei missään
herrasväessä. Hyvä pappa, elkää tekään--

Hänellä oli kyyneleet silmissä ja kädet aivan vapisivat.

Mutta Penttinen katsahti mielihyvällä tyttäreensä, joka seisoi siinä
hänen rinnallaan, hempeänä ja ihanana kuin ruusun kukka.

--Ole vai, niinkuin minä en sitä ymmärtäisi.

--Uskokaa minua, pappa--

--No niin, eihän sitä tietysti sinulle tarjota eikä muillekaan nuorille
naisille, sen kyllä arvaan.

--Ei herroille liioin, hyvä, rakas pappa, elkää tarjotko--

--Mene nyt tiehesi siitä, ja anna minun hoitaa näitä asioita.

Penttinen otti tarjottimen ja kaasi molemmat lasit täyteen
karahviinista. Fanny siirtyi takaisin tuolilleen.

Sieltä nurkasta hän sitten katseli, kuinka isä tarjottimineen meni
jokaisen luokse vuoron perään, vaati ja pakoitti heitä maistamaan ja
jos mahdollista ryyppäämään pohjaan asti.

--Ei pidä kenenkään päästä sanomaan että meillä on pitkät ryypyn välit,
hän puheli, taikka ettemme raski vieraitamme juottaa, silloin kuin
olemme heitä kestiin pyytäneet.

Nyt hän läheni tohtori Brobergia. Fanny tuskin uskalsi häntä enää
seurata. Seurasi kuitenkin, kuunteli ja katseli hengittämättä, mitä
siellä puheltiin ja tehtiin.

Broberg hymyili, hypisteli huulipartaansa ja pudisteli päätään.

--Ottakaa nyt vaan, ottakaa pois, ei sitä Wanny näe, ja jos näkeekin,
niin eihän tuo sen vaarallisempaa ole. Ryypätään yhdessä, minä otan
toisesta lasista. No niin, no kippis, vävypojan malja!

--Ei, ei, kiitoksia paljon, minä en nauti viinaa, intti Broberg ja
väistyi taaksepäin.

--No mitä sitä nyt tyhjää kursastelee--

--Ei, kiitoksia, minä en tosiaankaan.

Ja siihen täytyi Penttisen hänet viimeinkin jättää.

Mutta hän tuli takaisin niin pian kuin oli saanut ryypyt annetuiksi
kaikille muille, iski silmää salaperäisesti ja nykäisi sormellaan
Brobergiä rintapielestä.

--Menkää vaan pois tänne Wannyn viereen istumaan; se käy hyvin laatuun.

Fanny sen kuuli. Hän ei kestänyt enää, vaan nousi ylös ja aikoi lähteä
kammariinsa.

--Wanny, Wanny, mihinkä sinä menet, huusi Penttinen. Tulepas tänne
ensin.

Fannyn täytyi pysähtyä.

--Tänne, tänne--

Isä otti häntä kädestä ja veti likemmäksi.

--Puhelemaan tänne tohtori Rooperin kanssa.

Fanny ei kyennyt vastustamaan. Hän olisi mieluummin paennut pois,
kadulle ja sitten maantielle ulos kaupungista, niin kauvaksi kotoa,
kuin mahdollista, ettei enää koko iltana olisi tarvinnut näyttää
silmiään yhdellekään ihmiselle. Mutta hän ei kyennyt. Hän oli hervoton,
oli kuin kuolemaan tuomittu, joka ei enää mitään pelastusta toivo.
Kuolemakin olisi ollut helppoa verraten tähän häpeään.

--Kas nyt, kuinka ujostelee; jatkoi Penttinen. Niinkuin se ei muka
olisi mieleistä. Mutta semmoisia ne ovet, ne tytöt.

Hän nauroi viekkaasti, jätti heidät kahden ja kääntyi muihin.

Tiedottomana ja tahdottomana oli Fanny vaipunut tuolille istumaan.
Broberg seisoi hänen edessään, hymyili hiukan hämillään ja hypisteli
huulipartaansa. Fanny ei uskaltanut nostaa silmiään maasta. Brobergin
saappaan kärkeen hänen katseensa osui ja siihen se piintyi kiinni,
vaikkei siinä mitään tarkattavaa oikeastaan ollut. Tavallinen,
kiilloitettu saappaan kärki se oli, hiukan suippeampi vaan kuin isän,
kiiltävämpi kenties myöskin.

--Neiti Penttinen käy täällä jatko-opistoa, vai kuinka? virkkoi Broberg
puheen aluksi.

--Käyn, kuiskasi Fanny niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli, ja painoi
päänsä vieläkin alemmaksi.

--Siellä mahtaa olla paljon oppilaita?

--On.

--Te ehkä jo lopetatte tänä kevännä?

--Jo minä lopetan.

--Juuri siihen kuin minä tulen sinne opettajaksi.

Fanny unhotti itsensä ja katsoi äkkiä ylös. Tulisiko tohtori Broberg
jatkolle ensi vuodesta? Tuota hän ei ollut kuullutkaan.

--Nimittäin historiassa ja maantieteessä.

Juuri hänen aineissaan! Fannyn pää painui taaskin alas ja silmä etsi
jälleen saappaankärkeä.

Miksi ei hän jo tänä vuonna ollut heillä? Silloin varmaankin olisi
saanut hänestä toisen ajatuksen kuin nyt. Fanny tiesi, että opettajat
hänestä pitivät. Ahkeruudellaan ja kyvyllään hän jatko-opistossa oli
voittanut kaikkien suosion. Ja siellä hän aina oli vapaa ja virkeä, kun
ei tarvinnut mitään hävetä eikä alituisesti vavista semmoisten asiain
tähden, joihin hän oli syytön. Ja joita hän ei voinut auttaa, ei,
parhaimmalla tahdollaankaan!

--Te varmaankin soitatte, neiti, koska täällä on piaano?

--Kyllä.

--Ettekö tahtoisi antaa meidän kuulla jotain?

Fanny nousi ja meni salin toiselle puolelle pianon luokse.

Kahta suunnattoman suurta tarjotinta kuljetettiin ympäri, toisessa oli
kahvia, toisessa leivoksia, viimemainittuja vähintäin viittä, kuutta
eri lajia.

--Kahvia vielä tähän aikaan illasta, suihkasi rouva Lindeman
vieruskumppanilleen. Ei se Penttiskä tunne ihmisten tapoja enemmän kuin
miehensäkään. Kaikista niitä nykyaikana kauppiaita tehdäänkin. Renkinä
oli Penttinen alkuaan, kun tähän kaupunkiin tuli, sen minä vallan hyvin
muistan, ja rouva oli piikana, vaikka nyt ovat paisuneet niin, että
tuskin nahkoihinsa sopivat. Mutta se on vanha totuus: kun kissasta
tulee karhu, niin se vasta pöppö onkin.

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tarjotinta juuri tuotiin hänen
luoksensa. Siinä oli täysi työ, ennenkuin hän oli saanut selvän
kaikista leivoksista, ettei vaan erehdyksestä olisi joku laji jäänyt
ottamatta. Syliinsä hän niitä keräsi toisella kädellään, toisessa kuin
oli täysinäinen kahvikuppi, ja suuri kasa niitä siihen karttuikin.
Mutta yhtäkaikki hän loi himokkaan silmäyksen tarjottimen jälkeen, kun
se vietiin pois, epävarmana siitä, oliko tosiaan saanut joka lajia
otetuksi, vai jäikö kenties sittenkin jokin ottamatta.

--Kyllä ne taas kerran pöyhistelisivät, jos saisivat Fannyn naitetuksi
tohtori Brobergille. Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon.
Uskallanpa lyödä vaikka vetoa. Mitä hän rupeisi sukulaisiksi
tuommoisten sivistymättömäin kanssa. Kauppiasarvostaan he mahtailevat,
ja luulevat, ettei täällä nyt kukaan ole heidän veroisensa. Pyh, yks
kauppias, onpa tämä koko herra! Konkurssin tekee ennen tai myöhemmin
joka ikinen heistä. Siinä se arvo sitten on.

Hän keskeytti, kun pisti suurenlaista kupissa lionnutta vehnäspalasta
suuhunsa. Sitä ei vielä ehtinyt kunnolleen niellä, ennenkuin jo jatkoi.

--Eikä minusta tuo Fanny mitään erinomaista ole, eihän se milloinkaan
saa edes sanaa suustansa. Ja kotona ei kuulu toimittavan tuon
taivaallista. Kirja kädessä vaan istuu--hyh, mitä semmoisella tekee? Ei
suinkaan häntä kukaan vaimokseen huoli, joka vaan oikein ymmärtää.

Siihen tapaan sitä riitti. Ei tarvinnut toisen muuta kuin kuunnella ja
myötellä.

--Soittamaanko se Fanny aikoo ruveta? myhäili rouva Ahlholm, minä
ihmettelin että mihinkä se niin kiireellä läksi tohtori Brobergin
luota.

--Niin, miksei hän siellä nyt puhellut Spooperkin kanssa, sanoi rouva
Penttinen, myöhemmälläkin kyllä vielä olisi ehtinyt soittaa.

--Fanny tulepas tänne vähän, huusi rouva Ahlholm, meillä on mammasi
kanssa sinulle jotain sanomista.

Fanny tuli. Rouva Ahlholm kumartui pöydän yli, ja supatti niin, että
kaikki sen kuulivat:

--Jätä soitto sikseen ja mene takaisin puhelemaan tohtori Brobergin
kanssa. Et tiedä, koska häntä taas toisen kerran tapaat.

Hän vetääntyi takaisin, nauroi ja iski viekkaasti silmää. Muut rouvat
myhäilivät ja heidän kasvoistaan näkyi, että he kyllä ymmärsivät, mitä
rouva Ahlholm tarkoitti ja että täydestä sydämestään siihen yhtyivät.

Mutta Fanny punastui ja kävi hämilleen, eikä tiennyt, mitä tehdä.

--Niin, samaa minä sanon, puuttui äitikin puheesen. Pidä sinä vaan
seuraa tohtori Sprooperkille tänä iltana, sinun tähtesi hän tänne
kumminkin on tullut.

--Hänpä juuri pyysi minua soittamaan, sai Fanny sanotuksi.

--Hänkö pyysi? No, se on eri asia. Mene sitten joutuun--ja soita oikein
kauniisti, huusi äiti vielä jälkeen.

Hän soitti ulkomuistilta muutamia pienempiä kappaleita, joita ei kukaan
kuunnellut. Tohtori Broberg sitä alussa koetti tehdä, mutta hänkin
herkesi, kun näki sen mahdottomaksi, sillä puhe kävi koko ajan yhtenä
porinana, joka soiton kestäessä yltyi niin kovaääniseksi, että vei
siltä täydelleen ylivoiton.

Sitten vasta, kun soitto taukosi, hiljeni porinakin hetkeksi ja kaikki
kääntyivät Fannya kiittämään.

Rouva Ahlholm viittasi häntä luokseen.

--Katsos nyt--herrat ovat jo totipöydän ympärillä, eikä ne sieltä
kesken malta lähteä. Mitä minä sanoin äsken? Olisit Fanny rukka uskonut
hyvällä.

Fanny hymyili väkinäisesti. Tämä tietysti oli olevinaan leikkiä,
täytyihän sille hymyillä. Ja sillä keinoin pääsi vastaamasta.

Hän aikoi vetääntyä syrjään, mutta rouva Ahlholm häntä pidätti.

--Istu tänne, elä mene pois. Voivathan nuoret vanhainkin parissa joskus
olla--varsinkin kun ei muita nuoria ole saapuvilla.

Ja siihen täytyi Fannyn istua kuuntelemaan heidän puhettaan. Hän tunsi,
että hänenkin velvollisuutensa olisi vaatinut ottamaan osaa
keskusteluun, mutta ei hän keksinyt mitään sanottavaa, vaikka kyllä
koetti päätänsä vaivata.

Eikä hän kauvan jaksanut seuratakaan pakinaa ympärillään, vaan vaipui
omiin ajatuksiinsa.

Hän oli kerran nähnyt tohtori Brobergin luistinjäällä. Heidät oli
esitetty toisilleen ja he olivat vähän aikaa luistelleet yhdessä.
Silloin oli Fanny tuntenut itsensä vapaammaksi ja iloisemmaksi kuin
koskaan ennen. Ja jälestäkinpäin hän aina näihin saakka oli mielellään
muistellut sitä hetkeä. Mutta nyt, tästä lähtein--?

Ooh, jospa hän vaan voisi unhottaa kaikki, hautaantua lukuihinsa, eikä
välittää mistään mitään!

Sen enempää he eivät tohtori Brobergin kanssa sinä iltana
seurustelleet. Mutta kun vieraat läksivät, vakuutti isä häntä käymään
talossa, ja kehotusta vahvisti salaperäinen silmänisku. Fanny seisoi
siinä lähellä, kuuli ja huomasi sen kaikki, vaikka ei silmiään maasta
nostanut.

Itsekseen hän päätti pitää huolta siitä, ettei tohtori Broberg enää
kuuna päivänä häntä tapaisi, ei edes kadullakaan, hän osaisi kyllä
vältellä satunnaiset kohtaamiset.

Viikko tuskin oli kulunut, kun Penttinen jo kertoi uudelleen
kutsuneensa tohtori Brobergia heille. Mutta hän ei tullut, teki
esteitä.

Fanny ymmärsi, mikä siihen oikeastaan oli syynä, ja rukoili isää, ettei
hän enää milloinkaan pyytäisi tohtori Brobergia heille.

--Minä en tule sisään, pappa, silloin kuin meillä on nuoria herroja, en
varmaankaan tule. Minua niin hirveästi hävettää, kun pappa aina
semmoisia puhuu.

--Niin, kas tätä nyt! Minäkö en saisi hankkia tyttärelleni miestä.

--En huoli miehestä. En mene naimiseen milloinkaan.

--Minäpä naitan sinut väkisen, siinä tapauksessa.--Vai et muka mene
naimiseen! Kaikkia minun pitää kuullakin. Mutta niinhän ne tytöt aina
sanovat. Ja mieli sentään tekee.

--Ei sinua vaan vanhaksi piiaksikaan jätetä, sen minä sanon, intti
äiti.

--Kun pappa edes lupaisi, ettei enää milloinkaan kutsu tohtori
Brobergia tänne. Lupaako pappa?

--Enkä lupaa.

--Hyvä pappa--! Eihän siitä kumminkaan lähde mitään hyötyä. Hän ei
välitä minusta enkä minä hänestä.

--Hän välittää, saatpas nähdä. Ja sinäkö et välittäisi hänestä?
Tohtorismiehestä? Kreiviäkö sinä sitten odotat?

--Niin, samaa minä sanon, puuttui äiti puheesen, kreiviäkö sinä sitten
odotat?

--En odota kreiviä, enkä ketään. Jaksan minä itsekin elättää itseäni,
kunhan jatko-opistosta pääsen. Rupean opettajattareksi.

--Ja jäät vanhaksi piiaksi!--Ei, Wanny rukka, siitä ei tule mitään,
niin kauvan kuin minulla on tässä jotain sanomista, väitti äiti. Sitä
varten sinua ei ole kouluutettu, että sinusta vanha piika tehtäisiin.
Johan sille harakatkin nauraisivat.

Ei siinä Fannyn rukoukset eikä itkutkaan auttaneet mihinkään. Jos
Penttinen milloin tapasi tohtori Brobergia, hän aina pyysi tätä käymään
heillä. »Wanny niin kaipaa ja ikävöitsee», hän muutamasti vielä lisäsi
pyyntöönsä.

Mutta sen kun hän kertoi kotona, oli kummat tulla. Fanny itki joka
päivä kokonaisen viikon ja herkesi sekä syömättömäksi että
puhumattomaksi.

--Jopa sinä olet aika hupsu, sanoi äiti.

Fanny ei vastannut sanaakaan, yltyi vaan kahta pahemmin itkemään. Rouva
Penttinen alkoi jo tuskastua, pelkäsi kuinka tytön viimein kävisi, kun
ei osannut siitä rauhoittua.

--Et tuota olisi tuolle kertonutkaan, hän torui miestään. Mitä hän
sillä tiedolla teki. Suree vaan niin, että pian menee päästään vialle.
Vastakertana elä toki virka mitään koko tytölle, jos olet mitä
semmoista puhunutkin.

Loppuivathan Fannylta viimein kyyneleet, ja kun hän muutenkin näytti
tyyneeltä ja hiljaiselta, luulivat vanhemmat hänen jo unohtaneen koko
asian. He eivät huomanneet sitä lujaa päättäväisyyttä, joka oli
ilmestynyt katseeseen entisen arkuuden sijaan.

Mutta he tulivat sen ennen pitkää kokemaan.

Kevätlukukausi oli päättymäisillään, kun Fanny eräänä päivänä kertoi
ottaneensa kansakoulun-opettajattaren paikan Pöllismäellä, kaukana
pohjoisessa. Jatko-opistolla oli opettaja kysynyt, jos kokelaista kuka
haluaisi sinne. Palkka oli pieni, kuusisataa markkaa ainoastaan, ja
sitä paitse tämä koulu oli useita peninkulmia kirkonkylästä, pitäjän
koillisessa nurkassa, jonka vuoksi siellä arvattavasti tulisi olemaan
jotenkin yksinäistä ja ikävää.

Fanny ei sitä pelännyt. Yksinäisyys oli vapautta; ja erämaasta kangasti
hänelle eteen metsää ja järveä, kukkivia ahoja, päivänpaistetta ja
lintujen laulua, sinne hän juuri halusikin. Ja hän ilmoitti itsensä
virkaan.

Toverit hämmästyivät.

--Mitä sinä ajattelet? Fanny? Ilmestyy niitä vielä parempiakin
paikkoja. Kuka nyt nuorella ijällään korpeen hautaantuu? Hupsuhan sinä
olet.

Mutta Fanny piti päänsä, ja virka annettiin hänelle.

Vasta sitten kun asia oli valmiiksi päätetty, hän sen kertoi kotonaan.
Äiti löi käsiään yhteen ja putosi istualleen. Isä ällistyi eikä osannut
aluksi mitään sanoa, katsoa tuijotti vaan äitiin.

--Kansakoulun opettajattareksi Pöllismäelle! Aivanko sinä sitä puhut
tosissasi? huusi äiti viimein.

--Aivan niin.

--Luuletko sinä meitä niin köyhiksi ettemme jaksa sinua kotona pitää?
kysyi isä, kun vähän toipui ensi hämmästyksestään.

--Enpä minä sentähden.

--Mutta minkätähden?

Fanny ei aivan heti vastannut.

--Sano, minkätähden?

--Kun minä tahtoisin opettajattareksi.

--Saat kai niitä paikkoja täällä omassa kaupungissakin, kun maltat
odottaa. Onhan täällä niin paljon kouluja.

--En minä tänne. Maalle ennemmin, tahi johonkin muuanne.

--Hän tahtoo pois kotoa, sanoi äiti ja katsoi isään.

--Eikö sinulla ole hyvä olla täällä vanhempiesi luona? kysyi isä.
Liiankin hyvä. Saat kaikkea, mitä ikinä mielesi tekee. Vai onko
valittamisen syytä? Puuttuuko sinulta jotain?

Fanny loi silmänsä alas, hiveli kirjaa, joka oli hänellä kädessä eikä
virkkanut mitään.

--Sano pois, sano! Puuttuuko sinulta jotain?

--Ei, kuiskasi Fanny ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

--No niin? No, mitä varten sitten pyrit muuanne? Ja hyväänkin paikkaan,
kun sydänmaalle, korpeen!

Eihän Fanny osannut sanoa mitä varten. Pois hän vaan halusi, eikä siinä
auttanut riidat eikä torat, eipä uhkauksetkaan.

--Luuletko tulevasi toimeen kuudella sadalla markalla? kysyi isä
kerran. Riittääkö se sinulla ruokaankaan, saati sitten vaatteisiin?
Minulta et saa, et penniäkään, ole siitä varma. Kotiin jos jäät, niin
ostan sinulle vaaleanharmaata silkkiä leningiksi tästä vastapäätä,
kauppaneuvoksesta. Hiljan tullutta, oikein kaunista. Oletko sitä
nähnyt?

--En ole, mutta en minä siitä välitäkään.

--Ellet siitä välitä, niin ota muuta, joka on mieleistäsi. Minä annan
rahat paikalla käteesi, jos vaan lupaat heittää nuo hullut tuumasi ja
jäät kotiin. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen työtä tehdä, jaksan minä
sinut aina elättää. Lystäillä saat niin paljon kuin ikinä tahdot. Käydä
paalista paaliin, tanssia ja leijailla, eikä huolehtia mistään. Menet
sitten naimisiin muutamien vuosien perästä, takaan että sinulla on
täällä vara valita sulhasiakin. Mutta siellä--?

--Siellä et saa miestä ikinä, puuttui äiti puheesen. Tuskin lienee
ainoatakaan herrasmiestä koko seudulla. Mitä vielä!

--En heitä kaipaakaan.

Eikä se siitä parantunut. Hiljaisella, säyseällä tavallaan oli Fanny
luja päätöksessään. Ei voinut isä eikä äiti hänelle mitään.

He kävivät surullisiksi. Äiti oikein itki monet kerrat, ja aina kun
Fanny sen huomasi, kävi hänen mielensä tuskalliseksi. Melkeinpä ettei
omatunto häntä pahasti soimannut. Mutta ei hän sittenkään voinut
ajatella kotiin jäämistä. Koko hänen olemuksensa nousi jyrkästi sitä
vastaan.

--Menisit ennemmin Helsinkiin, Fanny, sanoi rouva Ahlholm, jolle äiti
kerran oli huoltaan valittanut.--Sehän olisi vallan toista. Saisit
käydä teaatterissa ja sirkuksessa ja muotimakasiinissa, voi, voi,
sentään, ihan sinä olet hupsu, kun et pyri Helsinkiin. Sinne varmaan
pappasikin sinut laskisi mielellään.

--No, varmaan, sanoi äiti.

--Katsopas nyt! Ja sieltä sinä palaisit niin fiininä daamina tänne,
että pois tieltä. Lähde minun kanssani yhdessä, minä kun aijon
syyspuoleen siellä käydä.

--Hyvänen aika, Wanny, minä ihan paikalla menen puhumaan papalle
asiasta.

--Ei, elkää menkö äit--tuota mamma, elkää menkö, ei minua haluta
Helsinkiin.

--Omaa haluasiko sinä vain seuraatkin? huudahti rouva Ahlholm ja
suuttui niin, että puna kohosi aina korviin saakka. Minä luulin, että
Fanny olisi saanut sen verran sivistystä, että ymmärtäisi totella
vanhempiaan ja seuraisi etupäässä heidän tahtoaan. Mutta nyt näen, että
olen sinusta suuresti erehtynyt. Tuommoista uppiniskaisuutta en ole
vielä koskaan nähnyt.

--En minä liioin, sanoi rouva Saksman, joka myöskin oli läsnä.

Rouva Ahlholm suoristi selkäänsä ja loi vihaisen katseen Fannyyn. Rouva
Saksman taas heilutteli päätään oikealta vasempaan ja vasemmalta
oikeaan, eikä voinut kylläksi päivitellä sitä kummaa, että nuori tyttö
saattoi noin kohdella vanhempiaan.

Rouva Penttinen puhkesi itkuun.

--Me olemme häntä pitäneet kuin kukkaa kämmenellä, puhui hän sillä
välin kuin vuoron silmiään pyyhki, vuoron nenäänsä tyrski, Ei häneltä
ole kielletty mitään milloinkaan, ja parhaimman mukaan häntä on
koetettu hoitaa. Mutta ei hän sittenkään ole ollut tyytyväinen, monasti
se kyllä huomattiin--

--Mamma, elkää puhuko sillä tavalla.

--Niin se on, sinä et ole ollut tyytyväinen sittenkään. En tiedä mitä
olisitkaan vaatinut.

--Fanny on kiittämätön lapsi, lausui rouva Ahlholm jalosti
harmistuneena, kiittämätön lapsi, joka ei välitä vanhemmistaan
ollenkaan.

--Hoi, oi, oi, ei välitä vanhemmistaan ollenkaan, säesti rouva Saksman,
ja nyt heilui koko hänen ruumiinsa oikealta vasempaan ja vasemmalta
oikeaan.

--Siinä kuulet, mitä muutkin ihmiset sanovat.

Ja koska muutkin ihmiset niin sanoivat, oli äiti sitä syvemmin
vakuutettu Fannyn suuresta syyllisyydestä vanhempiaan kohtaan. Hän itki
sen vuoksi kahta kauheammin ja katsoi kärsivänsä semmoista vääryyttä,
jonka vertaa maailmassa tuskin milloinkaan ennen oli nähty tai kuultu.

Fanny istui siinä kuin vaivainen syntinen, kädet ristissä. Tuskin hän
uskalsi luoda silmiään ylös, niin pahana ja kelvottomana hän itseään
piti.

Vähältä ettei hän jo ruvennut horjumaan. Saattoiko hän tosiaan jättää
vanhempansa näin suremaan ja ikävöimään? Rintaa ahdisti ja poltti tuo
ajatus.

Mutta hänelle kuvastui mieleen, minkälaiseksi elämä muodostuisi kotona.
Häntä pyntättäsiin ja laiteltaisiin enemmän kuin ennen. Hänestä
kerskailtaisiin kaikille ihmisille, häntä näyteltäisiin ja
tarjoiltaisiin nuorille miehille--

Ei koskaan! Hän ei voisi sitä kestää. Ennen vaikka mitä!

Ja hän nosti päänsä. Ei virkkanut sanaakaan, katsoi vaan vakavasti
eteensä. Syvä pystysuora ryppy oli ilmestynyt otsaan ja huulet
puristuivat kiinteästi yhteen. Lujaa, järkähtämätöntä päätöstä ne
osottivat.

Lähtöpäivä tuli. Kotoa ei häntä kukaan saattanut laivalle. Riikka olisi
tullut, mutta isä ja äiti kielsivät. Töin tuskin sanoivat hänelle
vanhemmat jäähyväisiäkään. Raskaalla mielellä astui Fanny yksin katua
alas.

Mutta aamuaurinko paistoi kirkkaasti, ihmiset hyörivät virkeinä
rannalla, laineet loiskivat iloisesti laivan kupeilla ja järvi siinti
aavana edessä, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Matka alkoi, huolet
haihtuivat, jäivät taaksepäin, sillä perältä kaukaa kangasti eteen
uusi, toivorikas tulevaisuus.

["Valvoja" 1893.]



OMPELIJA.


Kauppaneuvos Römerin perhe oli muuttanut kauniille kesähuvilalleen,
Alavalle, lähellä tuon surullisesti kuuluisan Valkeisen järveä, jossa
kansantarun mukaan julma Vedenemo asuskeli ja vuosittain saaliikseen
houkutteli jonkun nuoren, kauniin ja terveen ihmislapsen. Ei tosiaan
mennytkään sitä kesäkautta, ettei joku Valkeisen syvään mutahautaan
uponnut, ja ken sinne kerran luiskahti, ei hän sieltä elävänä enää
takaisin tullut.

Niin lempeän ja viattoman näköinen tuo järvi kuitenkin oli korkeiden
rantojensa ympäröimänä. Sen kirkasta pintaa harvoin myrskyt ja
tuuliaispää pääsivät vellomaan, ne ryntäsivät ylitse kukkulalta
kukkulalle, mutta alhaalla metsäisten rinteiden suojassa lepäsi
Valkeinen liikkumattomana, rauhallisena, vaikkakin hiukan synkempänä
tavallistaan.

Valoisat, tyyneet kesäillat--ne ne olivat Valkeisen juhlahetkiä.
Silloin kokoontui sen ympäristöön ryhmittäin nuorta, iloista kansaa,
laulu ja riemu kajahteli rannalta toiseen ja leikkipuheet sinkoilivat
keveästi ristiin ja rastiin. Sillä akustiikka oli täällä parempi kuin
missään konserttisalissa; vaikka järvi oli jotenkin laaja, ei tarvinnut
ääntänsä kovinkaan paljon korottaa, ennenkuin mäkirinteeltä sai
puheensa kuuluksi sen vastaiselle puolen, toiselle rinteelle.
Semmoisina iltoina järvi loisti smaragdivihreänä ja kullankarvaisena,
eikä muistanut moni, sitä ihastuksella katsellessaan, että elämää
himoitseva Vedenemo sen helmassa väijyi.

Pari kivenheittoa Valkeisen länteisestä pohjukasta oli Alavan puutarha,
ja takaa, korkeakasvuisten kuusien ja koivujen ylitse kohosi huvilan
valkoiseksi maalattu, kahdenkertainen puurakennus. Autiona se oli
seisonut kaiken talvea, mutta nyt liehui lippu sinisessä ja valkoisessa
värissä katolla, merkkinä siitä, että omistajan perhe oli saapunut
paikalle.

Edellisenä iltana he olivat tulleet ja seuraavana aamuna heti noustuaan
kiirehti Aili, talon nuori tytär, katselemaan lempipaikkojaan alhaalla
puutarhassa. Hän pysähtyi vähän väliä, milloin tuon, milloin tämän
penkereen luona, katseli kukkaispensaita ja hentoja, vastanousneita
kasvitaimia, mittaili silmillään puiden korkeutta ja ihmetteli, eivätkö
olleet kasvaneet taas koko joukon viime syksystä.

Tuttua, rakasta kaikki, joka nurkka, joka kolkka, joka käytävä. Ja
tuntui kuin olisivat nekin iloisesti hymyillen häntä tervehtineet
kaivattuna, takaisin tulleena ystävänä.

Lienevätkö tietäneet, mitä tärkeitä hänelle oli tapahtunut tällä välin?
Että hän oli kihloissa, ja oli niin onnellinen, niin onnellinen, ettei
varmaan yksikään ihminen maan päällä ollut niin onnellinen kuin hän.
Nimittäin Ossi ja hän. He olivat, näet, yhdessä sen suuren, suuren
onnen saavuttaneet.

Syksyllä, täältä lähteissään hän ei vielä Ossia tuntenutkaan. Joulun
aikaan heidät vasta tilaisuudessa esitettiin toisilleen.

Kuinka hyvin hän muisti sen illan! Näki edessään Ossin semmoisena, kuin
hän siinä seisoi ja loi häneen katseen, jossa selvästi huomasi suurta
ihailua. Sitten kumarsi keveästi ja pyysi tanssiin. Tarttui tukevasti
kiinni ja kiidätti lennossa yli lattian. Ja musiikki soi, ja sydän
sykki iloa ja elämänhalua. Siinä oli nautintoa siinä tanssissa!

Tuo nuori, solakka varatuomari miellytti Ailia jo ensi hetkestä. Mutta
ei hän toki silloin vielä aavistanut mitään niistä suhteista, joihin he
ennen pitkää joutuisivat. Ei silloin eikä vielä sen jälkeenkään, vaikka
he kyllä usein tapasivat toisiaan, milloin Ailin kotona, milloin
muualla, kävelyllä, luistinradalla, iltamissa, ja milloin missäkin.
Sattuma, vai mikä heitä lieneekin aina yksiin johdattanut.

--Sattuma--hm, myhäili Aili itsekseen ja istahti lehtimajan penkille,
siinä oikein rauhassa vaipuakseen näihin iloisiin muistelmiinsa.--Ossi
kaiketi sen aina osasi niin asettaa. Ja entäs minä itse sitten?
Tuskinpa olisin niin ahkerasti käynyt luistinradalla, ellen tiennyt
tapaavani häntä siellä. Olin vaan niin hupsu, etten ymmärtänyt omia
tunteitani.

Ne selvisivät hänelle vasta kolme viikkoa sitten, silloin kun hän
ilmoitti rakkautensa. Voi, sitä hetkeä! Se ei milloinkaan maailmassa
menisi hänen mielestään!

He tapasivat toisiaan Lehtiniemen puistossa, jossa musiikki sinä iltana
soitti. Heitä oli suuri seura, mutta huomaamattaan he Ossin kanssa
erosivat toisista ja eksyivät kahden eräälle yksinäiselle penkille,
joka oli puiden varjossa rannalla.

Ja siellä se tapahtui!

Mitä hän oikeastaan sanoi? Aili tuskin erotti mitään, Ossin puhe ja
kaukainen soitto vaan humisivat hänen korvissaan. Ja kuitenkin hän
niiden merkityksen tajusi,--tajusi koko olennollaan. Sydän sykki niin
rajusti, ja kaikki suonet sykkivät, ja posket paloivat kuin tulessa,
eikä hän nähnyt mitään, eikä kuullut mitään, eikä tiennyt, mitä
vastasi, tai vastasiko ollenkaan mitään. Koko maailma ikäänkuin hävisi
kauvas pois, syvällä sielun pohjassa oli vaan tunne siitä, että Ossi
häntä rakasti, ja että hän parastaikaa istui siinä hänen rinnallaan ja
pyysi häntä omakseen. Ja sitten--sitten! Niin--sitten kun Ossin huulet
koskettivat hänen huuliaan--taivaan herra! Veri syöksi semmoisella
vauhdilla hänelle päähän, että ihan hän luuli pyörtyvänsä siihen
paikkaan! Mutta silloin se puhkesikin täyteen kukoistukseensa tuo hänen
suuri rakkautensa Ossiin. Ja hänet valtasi senlainen riemastus, jota
hän ei vielä elämässään ollut tuntenut. Eikä ainoastaan hänet, vaan
koko maailman--niin, se kuului kummalta, mutta oli aivan totta. Luonto
muuttui samassa hetkessä monta vertaa ihanammaksi ja musiikki soi
kauniimmin kuin koskaan ennen.

Aika meni kuin siivillä! Kuinka kauvan he lienevät siinä istuneet käsi
kädessä--Ailin mielestä se oli vaan lyhyt hetkinen, mutta Ossi sanoi,
etteivät uskaltaisi enää viipyä, sillä se herättäisi huomiota, ja niin
he sitten lähtivät yhtymään muihin.

--Kas, tuollahan ne viimeinkin ovat, huusivat toiset jo kaukaa heidät
nähdessään.

--Jospa tietäisitte, jospa tietäisitte, ajatteli Aili itsekseen ja
vilkaisi salavihkaa Ossiin.

Tuo heidän yhteinen salaisuutensa, kuinka se oli suloinen! Tietämättään
hän tarttui Olgan käteen--Olga, näet, oli hänen paras ystävänsä--ja hän
puristi sitä, puristi niin paljon, kuin ikinä jaksoi. Olga äännähti.

--Aili, sinä, hyvä ihme, kun puristaa käteni ihan mäsäksi, hän valitti.
Mutta sitten iski hänelle joku epäluulo päähän.

--Mitä se on, Aili? hän kuiskasi.

--Ei mitään, ei mitään, soperteli Aili vastaan. Mutta mielessään hän
jatkoi: jos tietäisit,--voi, jos tietäisit!

Oli niin kumman kummaa tuo, että hänellä nyt oli ikäänkuin oma
maailmansa, josta ei muilla ollut aavistustakaan. Ja että se oli
yhteinen Ossin kanssa--niin sehän siinä juuri olikin niin sanomattoman
viehättävää.

Isä ja äiti heidän kihlauksestaan sittemmin tiesivät, ei kukaan muu.
Vasta nyt pari päivää sitten hän sen kertoi Olgalle. Kertoi oikein
juurta jaksaen koko heidän rakkautensa historian, kuinka se ensin alkoi
ja kuinka se kehittyi, kasvoi kerta kerralta kun he toisiaan tapasivat
ja sitten myöskin sen hetken siellä Lehtiniemen penkillä. Olga oli
kuunnellut niin hartaasti ja niin jännitettynä, että oli aivan kuin
olisi itse elänyt mukana. Tuntimäärät he sitten olivat puhelleet siitä
samasta asiasta ja Ailista oli niin ihmeen hauskaa kertoa hänelle
onnestaan.

Olga oli luvannut usein käydä heitä tervehtimässä täällä maalla,
kenties tulisi hän jo heti tänä päivänä. Ja Ossi tulisi myöskin, hän
tulisi jo edellä puolen päivän ja viipyisi huomiseen tai ylihuomiseen.

Sitä ajatellessa loistivat Ailin silmät, kasvot hehkuivat ja huulet
vetääntyivät hymyyn.

--Ossi, hän kuiskasi,--Ossi, Ossi!

Mikä ääretön nautinto saada mainita hänen nimeään! Se olikin kaunein
nimi maailmassa.

--Ossi, Ossi, Ossi--.

Mutta siinäpä hänen unelmansa keskeytettiinkin. Äiti huusi häntä
ikkunasta.

--Täällä olen, äiti, täällä, vastasi Aili.

--Tule ylös, ompelija on tullut.

Kalpea, hiljainen nainen seisoi huoneessa, mittanauha kädessä, häntä
odottamassa. Martha Rainio--Aili tunsi hänet ennestään, monta pukua oli
sama ompelija hänelle jo tehnyt.

--Ette saa nyt ottaa työtä mihinkään muuanne, varoitti rouva Römer
Marthaa, meillä tulee sitä riittämään teille syksyyn asti. Mielellänne
kai te olettekin kesäajan täällä maalla, vai kuinka?

--Kyllähän minä saatan olla, vastasi Martha.

Hänen kasvonsa pysyivät kuitenkin yhtä liikkumattomina ja totisina, ei
pieninkään väre osoittanut, tekikö ehdotus häneen suotuisan vaikutuksen
vai ei.

--Täällä tulee ommeltavaksi kaikenmoista, sekä liinavaatteita että
leninkiä. Niin--parasta kun sanon sen yksintein, teiltä sitä ei
kumminkaan auta salata: tyttäreni myötäjäiset antaisin teidän
huostaanne. En tiedä ketään, joka tekee niin hyvää työtä kuin Martha,
sen vuoksi päätinkin heti kääntyä teihin.

Marthan kasvot hiukan vilkastuivat, ei hän kumminkaan mitään virkkanut,
loi vaan kysyvän silmäyksen Ailiin, joka vastasi siihen onnellisella
hymyllä.

--Mutta Martha ei saa puhua siitä vielä, jatkoi rouva Römer, kihlaus
julaistaan juhannuspäivänä, tänne kutsutaan silloin koko meidän
tuttavapiirimme kaupungista ja siihen saakka ei kenenkään pitäisi saada
vihiä asiasta. Tekee sitten niin hyvän vaikutuksen, hän hymyili ja
silitti Ailin kellertäviä hiuksia, kun pappa äkkiarvaamatta esittää
teidän maljanne.--Niin, kihlajaisleningillä nyt olisi kiirein. Minä
olen täällä valinnut mallin muotilehdistä.--Aili, mitä pidät tuosta?

Ailin silmät luisuivat lehden ylitse, hän ei niin paljon semmoisesta
välittänyt, oli tottunut jättämään ne äidin huostaan. Tietysti se oli
hyvä, äitihän sen parhaiten ymmärsi.

--Niin, minä luulen, että tästä tulee sievä. Tässä on kangas.

Hän otti pöydältä vaalean sinisen hienon musliinikankaan ja levitti
sitä Ailin eteen.

--Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän
mielihyvän ilme kasvoissa.

Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen
hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan.

Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja
läksi muihin toimiinsa.

Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.

--Jäättekö sitten ihan varmaan tänne koko kesäksi, Martha? kysyi Aili.
Se olisi niin hauskaa. Me ompelisimme yhdessä päivät päätään.

--Malttaisittekohan? hymyili Martha.

--Kyllä, tietystikin. Paitsi en niinä aikoina, kun Ossi on täällä.

--Onko teidän sulhasenne nimi Ossi?

--On. Niin kyllähän muut sanovat häntä Oskariksi, mutta Ossi on minusta
paljon somempi nimi. Eikös teistäkin?

--Kyllä.

Martha kumartui alas ottamaan hameen mittaa. Aili ihmetteli hänen
kaunista mustaa palmikkoaan, joka oli kierretty päälaelle hopeisen
nuolen ympäri.

--Ja hän on muutenkin niin kaunis. Pitkä ja solakka. Ja luonteeltaan
erinomaisen rakastettava, sen sanovat kaikki.

--Hän tietysti pitää teistä äärettömästi?

--En tiedä.

--Ettekö tiedä?

--Tiedän vainenkin. Hän--ei, en minä ilkiä sanoa.

--Sanokaa pois. Eihän teidän tarvitse minua ujostella.

--Hän väittää ihan ensi hetkestä kiintyneensä minuun.

--Sen kyllä uskon, vastasi Martha katsellen hänen lapsellisen viattomia
kasvojaan ja siroa vartaloaan.

Martha oli lopettanut mittailemisen, hän levitti kankaan pöydälle ja
alkoi sitä leikellä. Aili pääsi vapaaksi, hän istui kiikkutuoliin ja
pani sen iloiseen liikkeeseen.

--Jos tietäisitte, Martha, kuinka hauskaa on olla kihloissa.

--Kuka teidän sulhasenne oikeastaan on?

--Koettakaa arvata. Ei se toki olekaan vaikeata, kun kerran tiedätte,
että hänen nimensä on Ossi ja että hän on solakkavartaloinen, kaunis
mies.

--Niitä on niin paljon solakkavartaloisia. Ja mistäpä minä heidän
ristimänimiään olisin tuntemaan oppinut.

--No, mutta koettakaahan nyt kumminkin.

--Tohtori Evers?

--Eih! Onko hän nyt kaunis?

--Maisteri Kessler?

--Uh! Joka on niin jäykkä ja ikävä, etten tiedä toista. Ossi on kovasti
vilkas ja iloinen.

--Jospa minä en häntä tunnekaan?

--Kyllä varmaan--Sh!

Aili pysähdytti kiikkutuolin ja kuunteli.

--Eiköhän tule--?

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi nuori komea herra vaaleassa
kesäpuvussa. Se oli varatuomari Oskar Holm.

Ailille kohosi puna aina ylös ohauksiin.

--Ossi, hän huudahti ja riensi ovelle vastaan. Tervetuloa!

Mutta Holm oli älynnyt, että vieras oli huoneessa. Hänen kasvonsa
muuttuivat jäykiksi ja vieraiksi.

--Onko kauppaneuvos kotona? hän kysyi.

Aili nauroi.

--Ossi, kuinka sinä teeskentelet? Ei se ole ollenkaan tarpeellista.
Neiti Rainio tietää kaikki. Äiti hänelle juurikään kertoi. Neiti
Rainio, katsos, on täällä ompelemassa minulle myötäjäisiä. Ja
tuommoinen minulle tulee leninki kihlajaisiin. Onko kaunista? Sinä et
saa nähdä minua siinä ennenkuin sitten vasta.--Jalanko sinä tulit?

--Jalan.

--Koko matkan? Kaupungista saakka?

--Niin.

--Voi sitten sinua varmaan väsyttää. Käy istumaan tänne.

Holm vaipui alas sohvan nurkkaan. Hän oli tosiaan kalpea ja rauenneen
näköinen. Ei hän puhunut mitään eikä katsonut Ailia silmiin, niinkuin
tavallisesti, otti vaan nenäliinan taskustaan ja pyyhki otsaansa. Aili
istui pienelle tuolille hänen eteensä, onnea ja hellyyttä kuvastui
hänen kasvoissaan. He olivat siellä niin rauhassa toisella puolella
huonetta. Martha seisoi selin heihin, kumartuneena tuon vaalean sinisen
kankaan yli, sakset narisivat pöytää vasten, kun hän siinä leikkaili
liiviä kihlajaisleninkiin.

--Sinulle tuli kuuma astuessasi, sanoi Aili hetkisen vaitiolon jälkeen.
Menenkö toimittamaan selttersiä ylös kellarista?

Hän ei odottanut vastausta, vaan läksi samassa kyökin puolelle,
rakennuksen toisessa päässä.

He jäivät kahden, Holm ja ompelija.

Sakset herkesivät narisemasta. Uhkaavat silmät kääntyivät sille puolen
huonetta, missä Holm istui.

Holm tapasi katseen.

--Martha, mikä onneton sattuma sinut toi tänne? Ajattelin vähitellen
sinua valmistaa, ja nyt se tuli näin äkkiarvaamatta.

--Sinä et ole uskaltanut ilmoittaa tätä minulle. Olet vaan vältellyt
minua, et ole päästänyt puheillesikaan. Kelvoton!

Hän seisoi suorana ja jäykkänä, hänen katse leimahti ja hänen äänensä
vavahti.

Holm nähtävästi hätääntyi. Veret sävähtelivät hänen kasvoillaan ja
kädet nyppivät hermostuneesti sohvan karmia. Hän koetti kumminkin
karaista itseään ja asettua taistelukannalle hänkin.

--Ja mitä sinä nyt oikeastaan aijot sitten? hän kysyi.

--Aijon ilmaista heille kaikki.

--Sillä et voita mitään.

--Niinkö luulet?--Kuulee, kuinka vähän sinä aavistat, millä kannalla
asiat ovat.

--Mitä tarkoitat?

--Että sinä pian tulet isäksi, hän lausui ja pani painoa jok'ainoalle
sanalle.

Se isku kohtasi. Holm kavahti ylös, jähmettyi, ja pääsi vasta hetken
kuluttua ääneen:

--Valehtelet.

--Sen tulet näkemään syyskesästä.

Marthan viha vähän lauhtui, kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen
sanansa tekivät. Hänessä heräsi pieni toivon kipinä, joka sulatti
sydäntä. Olihan heillä yhteinen huoli, se heidät sitoi toisiinsa: Oskar
ei voisi häntä jättää tähän tilaan, tuo uusi rakkaus haihtuisi, entiset
tunteet palajaisivat. Sillä olihan hän häntäkin rakastanut. Muisto
siitä ajasta yhä enemmän lauhdutti hänen mieltään.

--Oskar, elä hylkää minua. Jaksaisin minä kantaa häpeän ja ylenkatseen,
en välittäisi ihmisistä mitään, jos sinä pysyt minulle uskollisena ja
rakastat minua niinkuin ennen.

Holm hengitti syvään, hän ei kyennyt heti vastaamaan, katsoi vaan alas,
oli hervahtunut ja harmaankalpea. Jännitettyinä riippuivat Marthan
silmät hänessä kiinni.

--Miksi et sanonut minulle tätä ennen? kysyi Holm viimein matalalla,
soinnuttomalla äänellä.

--Enhän sitä itsekään tiennyt, en tahtonut uskoa ennenkuin nyt vasta
muutamia viikkoja sitten. Sen jälkeen en ole saanut sinua tavata.

Martha katsoi häneen rukoilevasti, aivan kuin olisi elämä ja kuolema
riippunut siitä päätöksestä, minkä Holm nyt teki.

Muutama silmänräpäys kului. He seisoivat siinä vastakkain, äänettöminä
molemmat. Holmin silmät häilyivät epäröivinä sinne tänne, mutta Martha
tuijotti häneen rävähtämättä. Odotus kävi hänelle yhä tuskallisemmaksi.
Saattoihan Aili tulla takaisin minä hetkenä hyvänsä, ja milloinka hän
sitten saisi sen tietää?

Samassa kuuluikin jo oven käynti viereisestä huoneesta.

--Puhutaan toinen kerta, kuiskasi Holm hätäisesti.

--Milloinka?

--Milloin tahansa.--Illalla, jos sopii.

Hän painui jälleen paikoilleen sohvan nurkkaan, sieppasi muotilehtiä,
joita oli siinä vieressä levällään, käteensä ja hautasi silmänsä niihin
Ailin tulemaan. Marthakin otti entisen asemansa ja seisoi taas selin.
Sakset narisivat niinkuin ennenkin.

Aili asetti tarjottimen sohvapöydälle ja kaatoi lasiin.

--No, Ossi?

--Anteeksi!

Holm havahti, heitti lehdet pois kädestään ja tyhjensi lasin yhdellä
siemauksella. Aili täytti sen uudelleen ja hän joi vielä senkin pohjaan
saakka.

--Kylläpä sinulla olikin kova jano, ihmetteli Aili mielissään, kun oli
sen niin hyvin arvannut.--Menemmekö nyt alas ryytimaahan? Siellä on
niin vilpoista. Ja minä näytän sinulle siellä omenapuun, jonka minä
kahdeksan vuotta sitten istutin. Ajatteles, että se nyt kukkii ensi
kerran, tänä aamuna juuri löysin siinä kolme kaunista nuppua.

Näin liverrellen vei Aili sulhastaan käsipuolesta ulos verannalle ja
sieltä ryytimaahan suurta käytävää pitkin, joka meni alas lehtimajaan.

Martha katsoi heidän jälkeensä. Kipeästi vihlasi hänen sydäntään, kun
Aili verannan portaita laskeutuessaan nojautui sulhastaan kohti ja
katsoi häntä suloisesti ylös silmiin. Mitä lienee silloin hänelle
sanonut, Martha ei voinut sitä kuulla, mutta jotain hellän hellää se
mahtoi olla.

Martha puri hammasta; hänelle tuli yhtäkkiä halu repiä tukasta tuota
hinteloa olentoa, joka ryösti häneltä rakastajan. Kuinka sulavasti hän
astui siellä Oskarin rinnalla, ja kuinka hän oli nuori, ihana ja hempeä
punasessa, keveässä kesäleningissään. Martha tunsi jäävänsä takapajulle
hänen rinnallaan, polte kiihtyi hänen povessaan ja veri syöksi hänelle
päähän. Hän musersi hänet katseellaan, hänet tuolla, jonka heleä nauru
juuri nyt kaikui ylös tänne saakka, ikäänkuin ilkkuen hänen avutonta
vihaansa.

Vasta sitten kun heitä ei enää näkynyt, tarttui Martha jälleen
työhönsä. Hän asetteli kiihkeästi leikatuita kappaleita yhteen ja
roklaili niitä kiinni toisiinsa, että joutuisi liivi koeteltavaksi.
Sillä hänen täytyi päästä erottamaan heitä, hän ei sietänyt sitä
ajatusta, että he olivat siellä yksissä, että Oskar ehkä nyt
parastaikaa hyväili toista...

Jonkun tunnin kuluttua toi palvelija hänelle kahvia. Silloin hän juuri
vetäisi viimeiset pistämät.

--Nythän tämä olisi koeteltava, hän sanoi, samalla kun hampaillaan puri
langan poikki.

--Menenkö kutsumaan Aili neitiä? kysyi Liisa, joka kahvitarjottimineen
seisoi siinä hänen edessään.

--Ei, minä menen itse--että saan vähän jaloitella.--Tuollakohan ne
vielä ovat lehtimajassa?

--Niin, eivätköhän ne siellä liene.

Martha katseli kahvia juodessaan koko ajan lehtimajaan päin. Ei sieltä
näkynyt eikä kuulunut mitään; mutta he olivat siellä, puiden takana,
hän oli varma siitä.

Hiljaa, kuulumattomin askelin hän pujotteli sivukäytäviä alas ja tuli
niin äkkiä lehtimajan sivulle, ettei sisällä olijat mitään huomanneet,
ennenkuin hän seisoi heidän edessään. He säpsähtivät, Aili vetääntyi
erilleen Ossista, jonka olkapäähän hän oli nojannut hehkuvaa poskeaan
ja Ossi irroitti käsivartensa hänen vyötäisiltään.

Aili kävi hämilleen, mutta Ossin otsaan ilmestyi ryppy ja Marthaa
kohtasi tyytymätön katse. Mutta Martha ei siitä välittänyt.

--Neiti on hyvä ja tulee koettelemaan liiviä.--Äänessä, jolla hän sen
sanoi, oli jotain kovaa ja käskevää.

Ennen kuin hän kääntyi menemään Ailin jäljestä, heitti hän pitkän,
vihasta leimuavan silmäyksen Holmiin, joka jäi istumaan paikoilleen.

Ryppy Holmin otsassa syventyi. Hän sytytti papyrossin, poltteli sitä
verkalleen ja mietti. Kun se oli palanut loppuun, nousi hän ylös,
oikaisi itseään, läksi ulos lehtimajasta ja alkoi astuskella edes
takaisin käytävällä. Hänen käyntinsä oli varmaa ja notkeata, ryhti
osoitti rohkeutta, pään pystyinen asento lujuutta. Hän oli tullut
selville asioistaan ja tehnyt päätöksen, jossa ei aikonut horjua.

Martha istui kaiken päivää ompeluksiensa ääressä lähellä
verannanpuoleista ikkunaa. Hän kuuli heidän iloiset äänensä ensin
ulkoa, sitten ruokasalista, jossa söivät päivällistä, hän näki heidän
liikkuvan edes takaisin, vapaina ja huolettomina, onnen helmalapsina.

Oskar, hänen entinen Oskarinsa, näytti olevan jo täydellisesti
perehtynyt tässä kodissa. Häntä kohdeltiin kuin perheen jäsentä ainakin
eikä siunaaman hetkeksikään hän väistynyt Ailin rinnalta.

Marthan sielussa riehui sekavat, ristiriitaiset tunteet. Välistä
valtasi hänet raivokas viha, hän olisi halunnut tappaa heidät molemmat,
paiskata heidät maahan, polkea heidät jaloillaan, lyödä, hakata heidät
kuoliaaksi. Ja iltapäivällä, kun koko perhe ikäänkuin hänen uhallaan
kokoontui verannalle, tuohon hänen silmiensä eteen, kahvia juomaan: ja
siinä sitten tuntimäärät istuivat kaikki keveässä hauskassa puheessa,
silloin teki hänen mielensä syöksyä heidän keskeensä, osoittaa
sormellaan tuota heidän suosikkiaan, tuota hienoa, komeata, rakastettua
sulhasta, paljastaa hänet, kertoa raa'asti, juurta jaksain, missä
suhteessa he molemmat olivat toisiinsa olleet ja tunnustaa julkisesti
oma häpeänsä. Riemulla hän ajatteli sitä häiriötä, minkä hän
matkaansaisi, kuinka hän yhdellä iskulla tekisi lopun tuosta iloisesta,
perheellisestä sopusointuisuudesta ja kukistaisi tuon vihatun, joka oli
hänet hyljännyt, joka oli hänet näin onnettomaksi saattanut.

Työ oli pudonnut hänen helmaansa, hän jäi katselemaan heitä siellä,
missä he istuivat rauhallisessa mukavuudessa, mitään aavistamatta siitä
vihasta, mikä heitä kohtaan uhkui.

Kauppaneuvoksella oli sanomalehti kädessä, hän oli muhkea mies, varman
ja hallitsevan näköinen. Rouva, pyöreä ja hyvänvoipa hänkin, virkkaili,
mutta Aililla ei ollut muuta tointa kuin nauttia onnestaan ja olla
viehättävä.

Ja Oskar--kuinka tyytyväisen näköisenä hän siellä poltteli papyrossiaan
ja laski leikkiä Ailin kanssa. Ei nähtävästi muistanut häntä enää
lainkaan, eikä välittänyt hänen tuskistaan. Niin vieraalle hän nyt
tuntui Marthastakin. Katsellessaan tuota hienoa, sivistynyttä herraa,
ei hän voinut ymmärtää, että tosiaan olivat olleet semmoisissa
läheisissä suhteissa toisiinsa--hän, halpa ompelija ja tuo nuori, ylpeä
varatuomari, neiti Römerin sulhanen.

Martha tunsi, että syvä, ylipääsemätön juopa oli ilmestynyt heidän
väliinsä. Varatuomari Holm oli hänelle vieras, hän oli uusissa
olosuhteissaan kylmentynyt entiselle rakastajattarelleen, ei tahtonut
häntä enää tuntea eikä tunnustaa olleensa missään tekemisessä hänen
kanssaan, Se oli kaikki ollutta ja mennyttä!

Vihan puuska oli ohitse: yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne tuli
sijaan. Häpeä häntä odotti ja ihmisten tuomio, puute ja avuttomuus.
Eikä yhtään ainoata ystävää, joka olisi säälinyt ja lohduttanut!

Kun hän taaskin kumartui työnsä yli, putosi muutamia täyteläisiä
kyyneliä kihlaleningille hänen poskiltaan. Hän säikähti ja hankasi ne
pois nenäliinallaan. Eiväthän ne kumminkaan mitään pilkkuja jättäneet
kankaaseen.

Vasta myöhemmällä saapui Ailin odotettu ystävä Alavalle. Hän aikoi
viipyä huomiseen hän, niinkuin Ossikin.

Aililla ja Olgalla oli vähän puhumista toisilleen, semmoista, jota ei
Ossi saanut kuulla. Ossin syntymäpäivä oli näet noin kuukauden perästä
ja Aili oli yksissä tuumin Olgan kanssa päättänyt ommella hänelle
matkalaukun syntymäpäivälahjaksi. Olga oli ottanut toimekseen valita
mallia koruompeluun ja niitä hän oli tuonut muutamia mukanaan. Kahden
kesken heidän nyt piti saada niitä katsella ja, kun Ossi vakuutti,
ettei hän ollut lainkaan utelias tietämään heidän salaisuuksiaan,
menivät he yliskammariin »viideksi minuutiksi», ja jättivät Ossin siksi
aikaa itsekseen ryytimaahan.

Martha oli silloin jo lopettanut työnsä. Hän huomasi ikkunasta tyttöjen
poistumisen ja sydän alkoi takoa niin, että hän melkein kuuli sen
lyönnit. Olihan Oskar luvannut puhutella häntä illalla myöhemmin? Nyt
siihen kenties oli otollinen hetki?

Hän astui verkalleen alas ryytimaahan. Kierteli käytäviä, katseli
pensaita ja vilkaisi aina väliin ylös ikkunoihin, jos siellä kukaan
häntä tarkastelisi. Ja viimein hän pujahti sille käytävälle, jossa
Oskar istui. Hän pureskeli koivun varpua, jonka oli taittanut käteensä
ja hiljakseen eteenpäin kävellen hän ohimennessään loi aran, kysyvän
silmäyksen Oskariin.

--Mene metsään tuonne, minä tulen rantatietä jäljessä, mumisi Oskar.

Veret leimahtivat ylös Marthan poskille, hän nyökäytti hiukan päätään,
kiirehti askeleitaan porttia kohden ja katosi metsään.

Kun Holm vähän sen jälkeen meni rannalle, näki hän Marthan ylempänä,
Valkeiseen viettävän kallion reunalla istumassa.

Hän nousi sinne myöskin. Seisahtui Marthan eteen.

--Sinun täytyy lähteä täältä pois, Martha, sanoi hän matalalla, mutta
päättävällä äänellä, hypistellen huulipartaansa ja kiinnittäen käskevät
silmänsä tiukasti Marthan värähteleviin kasvoihin.--Välttämättä, niin
pian kuin mahdollista. Keksi joku syy, sano itsesi sairaaksi, tai
jotain muuta semmoista.

--Mitä varten? kysyi Martha pelokkaasti. Hän jäi istumaan kädet
ristissä polven ympäri ja katsoi ylös häneen melkein rukoilevasti.

--Mitäkö varten? Etkö sinä ymmärrä, ettei tämä käy laatuun. Minun on
kiusallista tietää sinun olevan täällä.

Martha oli murtunut. Vaihtelevat mielen liikkeet olivat kaiken päivää
häntä raastaneet. Nyt ei hänellä enää ollut voimia mihinkään, hän oli
kuin maahan lyöty ja nöyrtyi kohtalonsa alle. Ei hän kyennyt mitään
vastaamaan, kuumat kyyneleet herahtivat alas hänen poskilleen.

--Ota asia järkevästi, jatkoi Holm hiukan lauhkeammin. Sille ei
kumminkaan enää mitään voi. Ja tiesithän sinä kaiken aikaa, ettei sitä
ikuisesti kestäisi. Ennemmin tai myöhemmin siitä kumminkin oli loppu
tuleva. En sinua siinä suhteessa pettänyt turhilla lupauksilla.

Eihän hän pettänyt, totta se oli, itseään sai Martha syyttää. Hän oli
hetkellisen onnen tähden uhrannut tulevaisuutensa, koko elämänsä. Mitä
auttoi nyt katumus ja kaihoinen mieli? Tehtyä ei enää tekemättömäksi
saanut.

Yhä nopeammin valuivat vedet alas hänen poskiaan pitkin. Ne saivat
tippua alas helmaan, hän ei välittänyt niitä pyyhkiäkään. Silmät
suurina hän katseli taivaan rantaa Valkeisen toisella puolen, eikä
äännähtänyt, vaikka Holm seisoi siinä vieressä vastausta odotellen.
Hiljaisuuden katkaisi vaan nyyhkäykset, jotka silloin tällöin nousivat
hänen povestaan.

Tuskin hän mitään näki, vaikka rävähtämättä tuijotti eteensä, tuonne
kauvas, jossa taivas ja maa yhtyivät; sillä katse oli omituisesti
sisäänpäin kääntynyt ja eloton. Mielenliikkeet olivat asettuneet,
maininkina ne kyyneleet vaan juoksivat hänen silmistään. Elämä oli
vetääntynyt syvälle sielun sisimpään, niinkuin useimmiten tapahtuu,
silloin kun suru ja tuska ovat yli äyräiden kohonneet.

--Niin, jatkoi Holm viimein, minä en voi viipyä täällä kauvemmin.
Täytyy palata takaisin, ehkä siellä jo kaipaavat minua, Yhtä vaan
pyytäisin: elä käy enää luonani, eläkä pyri minua tapaamaan.
Ymmärräthän, ettei meillä enää sovi olla mitään yhteyttä. Rahaa minä
sinulle lähetän siksi, kun se vaikea aika tulee--ettei sinun tarvitse
puutetta nähdä. Siinä suhteessa saat olla vallan huoletta. Hyvästi nyt
sitten. Ja muista, että lähdet tästä talosta. Parasta, jos tekisit sen
jo tänä iltana.

Hän läksi. Martha ei hievahtanut, hän jäi istumaan paikoilleen
liikkumattomana, kädet ristissä polven ympäri ja silmät suurina
harrottaen epämääräiseen kaukaisuuteen.

Mutta Holm oli arvannut oikein. Aili ja Olga häntä jo etsivät
kaikkialta ja juoksivat riemastuneina häntä vastaan, kun älysivät hänen
tulevaksi.

He olivat tuumanneet lähteä soutelemaan, ellei Ossilla olisi mitään
sitä vastaan. Ossi tietysti suostui, ja niin sitä lähdettiin pienellä
valkeaksi maalatulla venheellä, joka varta vasten oli tehty tämmöisiä
retkiä varten.

Syntyi pieni väittely siitä, kuka pitäisi perää, kuka soutaisi. Ossi
tarttui airoihin, hänen mielestään ei muu tullut kysymykseenkään, mutta
tytöt olivat itsepäisiä, heidän täytyi saada istua rinnakkain kokassa
ja soutaa toinen toisella airolla, toinen toisella. Ossi antoi viimein
myöten, kun muu ei auttanut. Hän työnsi venheen ulos rannasta ja nyt
alkoivat tytöt pienillä valkoisilla käsillään vetää airojaan, minkä
jaksoivat. Alussa tekivät sitä niin hartaasti, etteivät malttaneet edes
puhellakaan, mutta pian olivat voimat lopussa, ja silloin he
huomasivat, ettei heillä mihinkään ollut kiirettä, ei oikeastaan
tarvinnut soutaa ollenkaan, jos Ossi vaan hiljakseen meloi, niin
pääsivät sen verran eteenpäin, kuin tarvitsikin. Kunhan saivat vaan
olla siellä järvellä, ei heillä muuta tarkoitusta ollutkaan.

Ilta oli lämmin ja tyyni. Taivas ruskotti luoteisessa, aurinko oli
mailleen menemässä. Valkeinen välkkyi kirkkaana kuin kuvastin,
hiljaisessa, vartoilevassa levossa.

--Oletteko kuulleet tarun tästä järvestä? kysyi Aili. Ja odottamatta
heidän vastaustaan hän jatkoi: tuolla syvyydessä, näettekös, väijyy
Vedenemo nuoria, kauniita ihmisiä saaliikseen. Keskikohdalla sanotaan
järven olevan aivan pohjattoman ja jos se vaan ehtii sinne asti raahata
hukkuneen, ei sitä enää koskaan löydetä. Monta on jäänyt sillä tavalla
ijäksi päiviksi järveen.

Olgaa pöyristytti.

--Huuh, kuinka hirveätä, jos se nytkin meitä tähystelee tuolta
alhaalta.

Hän kallistui varovasti venheen laidan ylitse ja katsoi alas. Mustat
terhakkaat silmät ja eloisat kasvot sieltä hymyilivät hänelle vastaan.
Se oli hänen oma kuvansa ja mielihyvällä antoi hän katseensa siinä
viipyä hetkisen, kunnes venheen tekemät väreet sen hävittivät. Antoi
sitten silmänsä väistyä kauvemmas veden pintaa.

--Ei tuolla näy muuta kuin sininen taivas ja valkoisia
pilvenhattaroita.

--Luuletkos, että hän näyttääntyy? huomautti Aili. Ei hän niin tyhmä
ole. Silloinhan ihmiset tietäisivät olla varuillaan.

Ossi ehdotti, että he laulaisivat jotain. Siihen tytöt suostuivat ja
pian kaikui kaunis sävel kuuleassa ilmassa kauvas ympäristöön:

    "Kesäisen illan kullasta
    Tuo joutsen tultuaan
    Joen lahelle laskihe
    Ja loihe laulamaan.
    Suloa Suomen lauloi hän,
    Kesiä Pohjolan,
    Kuin halki öisin aurinko
    Valaisee maailman."

Kun laulu oli loppunut, tuli syvä hiljaisuus. Mutta äkkiä huudahti
Olga, hätäisesti ja tarttui molemmin käsin Ailin käsivarteen.

--Jumala, tuolla putosi joku järveen!

--Missä?

--Tuolla, tuolla!--Hän osoitti kalliota, jonka reunalla Martha oli
istunut.

--Etteköhän erehtynyt? kysyi Ossi. Mutta hän kalpeni, paha aavistus
lensi hänen aivoihinsa.

--En, en, minä näin sen aivan selvään.

--Vedenemo, kuiskasi Aili vavisten. Lähtään pois.

--Päästäkää minua soutamaan, niin joudumme pikemmin, sanoi Ossi.

Tytöt väistyivät venheen keskeen ja Ossi tarttui airoihin. Tuota pikaa
he olivat rannassa.

Ylhäällä kartanossa ei kukaan tiennyt vielä mitään tapauksesta. Mutta
ompelija oli nähty sinnepäin menevän ja kun häntä ei löydetty talosta,
epäiltiin, että hän mahdollisesti olisi jyrkältä kalliolta luiskahtanut
alas.

Palvelustytöt hajaantuivat metsään eri haaroille häntä etsimään, mutta
Ossi otti miehiä mukaansa ja kiiruhti verkkojen ja seipäiden kanssa
haromaan järveä, ja Olga, joka oli rohkealuontoinen, pirteä tyttö, meni
rannalle katsomaan heidän työtään.

Aili siihen sijaan oli menehtyä säikähdyksestä; äiti koetti rauhoitella
häntä, asetti hänet sohvalle lepäämään, hautoi kylmillä kääreillä hänen
päätään ja lähetti noutamaan lääkäriä kaupungista.

Ei ollut sattunut tätä ennen, että heidän Alavalla asuessaan olisi
kukaan Valkeiseen hukkunut, se oli tapahtunut joko aikaisempaan
keväällä, taikka sitten syksyllä heikkojen jäiden aikana. Ja nuo
tapaturmaan joutuneet olivat aina olleet Ailille tuiki tuntemattomia.
Sen vuoksi ei se häneen niin kovin kauhistuttavaa vaikutusta tehnyt,
kun hän siitä jäljestäpäin kuuli puhuttavan. Mutta nyt onnettomuus
tapahtui hänen läheisyydessään, melkein hänen silmiensä edessä ja
hukkunut oli lisäksi vielä hänen oma ompelijansa, jonka hän pari tuntia
sitten oli vielä nähnyt terveenä ja elävänä, mitään pahaa aavistamatta.
Häntä kammotti asua täällä enää päivääkään ja äidin täytyi luvata, että
heti muuttaisivat takaisin kaupunkiin.

Marthan ruumis saatiin ylös parin tunnin päästä ja toimitettiin heti
pois paarihuoneeseen. Ailille ei siitä aijottu kertoa ollenkaan, mutta
hän ei antanut heille rauhaa, ennenkuin sai sen tietää. Ja silloin hän
puhkesi valtaavaan itkuun.

Mutta Ossi joudutti hänen luokseen, otti hänet syliinsä, suuteli pois
kyynelet hänen poskiltaan ja puhui hänelle helliä, rauhoittavia sanoja.
Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli
tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja
kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui
yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka.

Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä
mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta. Ei puhunut siitä
kukaan liioin sanaakaan, mutta hauska uutinen hänelle siihen sijaan
kerrottiin:--Ossi ja Olga jäisivät Alavalle muutamiksi viikoiksi,
kenties koko kesäksi. Se sai Ailin iloiselle mielelle, aivan niinkuin
äiti oli arvannutkin, hän ei enää virkkanut mitään poismuutosta, tuskin
muisti sitä tahtoneensakaan.

Ja niin vähitellen unohtui onneton ompelija. Kun tapauksesta joskus
puhuttiin, oli se kansantarun yhteydessä, ja saattoi Ailikin sitä jo
levollisesti kuunnella. Ei se enää kammoa herättänyt, korotti vaan
seudun omituista, salaperäistä viehätysvoimaa.

Kihlajaisissa, viikkokausi sen jälkeen, oli ilo ylimmillään,
innostuneita, kauniita puheita pidettiin morsiusparin kunniaksi,
tanssia kesti myöhään yöhön, ja aamupuoleen syötiin komea illallinen.
Morsian oli suloinen, sulhanen hieno ja ylevä. Kaikki heitä ihailivat
ja ylistelivät, ja monet monituiset maljat heidän onnekseen sinä iltana
tyhjennettiin.

["Suomen Kuvalehti" 1894.]



KAHTALAINEN ONNI.



I. Lesken luona.

Hän asui rannalla, Satamakadun päässä, pienessä matalassa
rakennuksessa, jossa oli vaan vähäinen puoti, kammari ja kyökki. Pihan
toisessa päässä hänellä oli värjäyshuone, jossa vanha, uskottu Elias
johti työtä aina siitä kuin hänen miehensä neljä vuotta sitten kuoli.

Toinenkin hyvä ja uskollinen palvelija hänellä oli, nimittäin Anna,
kyökkipiika. Nämä molemmat kuuluivat aivan kuin perheeseen, sillä
herran eläessä he jo monta vuotta olivat taloa palvelleet ja hänen
kuoltuaan he hoitivat kaikki asiat melkein omin neuvoin, Eevi kun itse
makasi kuukausmäärät sen jälkeen huonona sairaana.

Ne olivat kovia aikoja ne. Suru oli hänet murtaa ja tulevaisuus oli
synkkä kuin syys-yö hänen edessään. Ei tiennyt ensimmältä millä neuvoin
veisi kolmea pientä lastaan eteenpäin, kun turva ja leivän hankkija
laskettiin maan poveen. Ne olivat kaikki niin pieniä vielä silloin,
Antti neljän vuoden, Saimi kahden ja Helmi vasta parin kuukauden
ijässä. Mutta Eliaan ja Annan avulla hän kumminkin kesti kaikki
vaikeudet. Anna hoiti sekä häntä että lapsia, Elias piti hyvää huolta
värjäyksistä ja niin he sitten pääsivät sen ajan ohitse. Nyt ei enää
ollut mitään hätää, sillä vaikka tuntuvaa haittaa tekikin Vidkopp, tuo
rikas naapuri kadun toisella puolen, jolla oli suurenmoinen
värjäyslaitos, saattoivat he kumminkin huolettomasti jatkaa liikettään
hekin, ja toimeen he sillä tulivat. Vanhat tuttavat toivat sentään
uskollisesti heille värjäyksensä.

--Onhan meidän yhtä hyvä antaa tännekin ne ansiot, paremmin ne ovat
täällä tarpeesen kuin tuolla vastapäätä, heillä oli tapana sanoa.

Ylen komeaksi oli Vidkopp tänä kesänä laittanutkin puotinsa.
Ikkunaruudut olivat yhdestä ainoasta paksusta lasista, että näkyi yli
kadun aina tänne heille asti koko puodin sisusta ja myyjät, jotka
häärivät siellä edes takaisin, sekä ostajat.

Annaa tuo naapurin suurenmoinen menestys joskus huolestutti.

--Kovinpa ne Vidkopin alkavat ylvästellä, hän kerran sanoi, astioita
pestessään kyökin pöydällä, oikeinpa minua vaivaa tuo komeus.

--Ei pidä Annan katsoa sinne päin, hymyili Eevi.

--Mihinkäs minä silmäni panen, kun se on aina tuossa edessäni, jos
tässä pöydällä mitä teen.

--Pannaan verhot ikkunaan.

--Niin,--se vielä puuttuisi! Hyvin tässä on valoisata muutenkaan.

--Sitten minä tiedän toisen ja paremman neuvon.

--No, antaapas kuulla.

--Ettei salli semmoisten asiain painaa mieltä.

--Niin, mutta kun minä en ymmärrä, minkätähden Jumala suo heille niin
suurta menestystä, tuommoisille rahan himoisille kuin nuo ovat, jotka
eivät suinkaan säälisi toista, vaikka nylkisivät puille paljaille.

--No, mitä siihen tulee, Anna hyvä, niin emme me ihmisraukat täällä
kykene toisiamme moittimaan. Yhdellä on yksi vika, toisella toinen,
syntisiä ja puuttuvaisia olemme kaikki.

--Mitäs varten sitten toisella pitää oleman suurempaa menestystä kuin
toisellakaan.

--Jumala rakastaa meitä kaikkia ja antaa yhtä lajia hyvyyttä yhdelle,
toista toiselle, sen mukaan kuin aina parhaaksi näkee.

Samassa Antin pää pisti esille kammarin ovelta.

--Tuleeko äiti minua nyt luettamaan? hän kysyi.

--Luettaako äiti Antille satukirjaa, että mekin saamme kuulla,
ehdotteli Saimi Antin takaa.

--Satua, satua, jokelteli pikku valkotukkainen Henni ja tunkeutui Antin
sivu kyökkiin.

--Herran terttu, huudahti Anna, jonka silmät loistivat hänen
lemmikkiään vastaan. Vai pitäisi hänenkin jo kuunnella satua.

Eevi otti hymyillen Hennin käsivarrelleen.

Antti oli jo avannut kirjan valmiiksi pöydälle.

--Vai niin. Tuhkimus tähkimys kiukaan päässä, sitäkö nyt luetaan?

--Sitä, sanoi Antti.

Eevi istui tuolille, Henni sylissä, Saimi asettui polvilleen toiselle
tuolille, kyynäspäät pöydälle ja leuka käsien varaan, ja Antti seisoi
kirjansa ääressä, jotakuinkin itsetietoisena, sillä häntähän tässä nyt
piti kuunneltaman.

Kovalla äänellä hän alkoi ja hartaasti häntä seurasivat Saimi ja Henni,
silloin tällöin äiti hiukan oikaisi, muuten luku kävi kuin vettä,
vaikka hän vuosi sitten vasta aakkosia opetteli.

--Niinhän se Antti lukee kuin paras pappi vaan, sanoi Anna, joka käväsi
kammarissa ja sivumennen pysähtyi kuuntelemaan hänkin. Pianpa se
oppikin.

Antti ei tauonnut, korotti vaan ääntään ja jatkoi, mutta Eevi myhähti
ja nyökkäsi päätään Annalle myönnytykseksi.

--Täälläpä ahkeria ollaan, kuului miehen ääni ovelta.

Elias sinne oli ilmestynyt, ja Eevi näki heti ensi silmäyksellä, että
hänellä oli jotain tärkeätä puhuttavaa.

--Niinhän täällä, vastasi Eevi. Tulkaa istumaan, Elias. Herkiä nyt,
Antti, vähäksi aikaa.

--Hyvinpä sinä jo osaatkin, alkoi Elias. Taitaa tulla sinusta lukumies?

--Tohtori minusta tulee, päätti Antti.

--Ohoh, ohoh, ihmetteli Eevi. Ei vähä mitään. Paljon täytyy lukea
ennenkuin tohtoriksi pääsee.

--Minäpä luenkin paljon, selitti Antti.

Elias rykäsi.

--Minulla muuten olisi vähän tuumittavaa rouvan kanssa.

--Näin sen jo heti kasvoistanne.

--Niin, minä olen tässä arvellut, että teidän pitäisi panna enemmän
rahaa liikkeeseen, ottaa värit suoraan ulkoa ja järjestää koko homma
vähän toisin. Enemmän ajanmukaisesti, tarkoitan. Tuo naapurimme tuolla
vetää muuten kaikki puolelleen.

--No, sitähän minä olen sanonut, puuttui Anna puheesen kyökin ovelta,
jossa hän oli kuunnellut Eliaan puhetta. Sitähän minä olen sanonut
aikoja sitten.

--Niin, mutta--

Eevi näytti vähän huolestuneelta.

--Mistäkö saadaan rahoja?

--Niin, sitä minä juuri ajattelin sanoa.

--Jos rouva luottaisi minuun. En luule, että meillä tulisi hätää
olemaan. Minulla on vähin säästöjä palkastani.

--Niihin ette saa koskea, Elias.

--Miksikäs ei, jos tarvis vaatii. Mutta tuskinpa se vaatiikaan. Otetaan
vähemmin kerrassaan. Ollaan varovaisia. Kyllä minä otan vastuulleni.

--Se on oikein, Elias, se on oikein, sanoi Anna. Ja minullakin on
parisataa pankissa. Tässä talossa ne on ansaittuja ja tämän talon
hyväksi niitä saa käyttää. Eihän niillä pitkälle juosta, sen kyllä
tiedän, mutta lisänähän ovat yhtä kaikki.

--Niin että jos rouva vaan uskaltaa heittää mun huostaani--jatkoi
Elias.

Eevi oli liikutettu.

--Uskaltaisin, tietysti. Mutta en tahtoisi.

Hän ei voinut enää pidättää kyyneleitään, ne herahtivat alas hänen
poskilleen.

--En tahtoisi, että teidän säästöihinne koskettaisiin. Jospa kumminkin
sattuisi käymään onnettomasti.

--Siitä ei pelkoa, sanoi Elias iloisesti.

--Ei ensinkään, toisti Annakin. Suostukaa vain pois, rouva, ihan ilman
epäilyksiä.

Eevi puristi heidän käsiään.

--Tulkaa lapsetkin kiittämään Eliasta ja Annaa, hän kehoitti.

--Mitäs joutavia, sanoi Elias.

Mutta Henni kipusi jo hänen polvilleen ja kietoi molemmat kätensä hänen
kaulaansa. Ja Antti antoi heille molemmille kättä ja kumarsi. Saimi
samoin.

--Antti kouluutetaan tohtoriksi, sanoi Anna.

Eevi ei kyennyt virkkamaan mitään. Silmät uiskentelivat vielä
kyynelissä, mutta kun hän ne loi molempiin herttaisiin apulaisiinsa ja
pienokaisiinsa, jotka aivan kuin pienet sääsket nyt häärivät siinä
heidän ympärillään, loisti kyynelten läpi sulaa rakkautta, iloa ja
onnea.

--Ja mikäs tästä Saimista sitten tehdään, kysyi Anna, joka oli nostanut
hänen käsivarrelleen.

--Minä tahdon piiaksi, että saan pestä pyykkiä, sanoi Saimi.

--Ole nyt--!

He räjähtivät kaikki makeaan nauruun, johon lapsetkin yhtyivät,
vaikkeivät ensinkään tajunneet, mille siinä oikeastaan naurettiin.



II. Kadun toisella puolen.

Huoneet olivat valaistut. Lamput paloivat kirkkaina, kruunut ja
kandelaabrit olivat sytytetyt, kaikki oli siistiä, pulskaa, komeata.

Rouva Vidkopp käveli vielä viimeistä kertaa huoneesta huoneesen
uudessa, havannaruunisessa leningissään ja tarkasteli, jos kaikki oli
kohdallaan. Eikä hänen mielestään siinä pitänyt missään olla moitteen
sijaa. Siellä, täällä hän vaan siirti jonkun tuolin suorempaan asemaan,
muutti jonkun kukkavaasin toiseen kohtaan ja järjesteli tupakka-aineet
eri pöydille herrojen puolella. Tänään oli näet tärkeä päivä. Ensi
kerran heillä oli kestit sen jälkeen kuin huoneet olivat korjatut ja
laitetut uuteen kuntoon. Kaupungin pormestari, joka ei vielä
milloinkaan tätä ennen ollut heillä käynyt, oli myöskin kutsuttu,
samoin viskaali ja monta muuta harvinaista vierasta.

Salissa hän viimein seisahtui ja jäi katselemaan ympärilleen. Katseli
noita uusia plyyssipäällisiä mööpeliä, jotka juuri ikään olivat tulleet
Pietarista, uutta sohvamattoa, joka oli ostettu muotimakasiinista ja
maksanut sata markkaa, katseli sitten ikkunoita uusine uutimineen ja
seiniä, jotka paistoivat kullasta. Semmoisia tapettia tuskin oli
kenelläkään koko kaupungissa kuin heillä. Mutta ne olivatkin tulleet
koko lailla kalliiksi, viisi markkaa rulla ja neljäkymmentä rullaa oli
mennyt saliin, joten pelkät tapetit siihen maksoivat ummelleen kaksi
sataa. Paljon oli tullut kustantamaan huoneiden korjaukset muutenkin.
Pari kolme tuhatta oli luiskahtanut niinkuin ei mitään. He näet
tahtoivat laittaa kaikki kunnollisesti, kun kerran laittoivat, maksoi
sitten mitä maksoi. Ja kun huoneet tulivat näin komeiksi, täytyi saada
uudet, komeat huonekalut myöskin, muutenhan ne eivät olisi miltään
näyttäneet. Sehän se sitten nosti kustannuksia niin kamalasti.

No niin,--mitäpä siitä! Olipa heillä varaa, kannattihan heidän!
Rikkaitahan he olivat, ja niin laveissa asioissa, ettei muutamat
tuhannet tuntunee niin mihinkään. Ja olipa tästä kaikesta taas toiselta
puolen suurta hyötyäkin. Tästä puolin he katsottaisiin kuuluvan
korkeampaan porvaristoon, saisivat enemmän arvoa ja luottamusta,
tulisivat enemmän huomatuiksi. Ehkäpä pääsisivät tuttavuuteen kaupungin
hienoimpain kanssa. Saattoi niitä sitten kutsua luokseen, kun oli näin
pulskaa ja komeata heilläkin.

Suu meni onnelliseen hymyyn näitä ajatellessa. Kuka olisi voinut uskoa
siihen aikaan, kun hän köyhänä ompelijana sai käydä talosta taloon,
että hänestä vielä kerran maailmassa tulisi kaupungin mahtavimpia
rouvia.

Monet niistä, joiden luona hän ennen oli käynyt ompelemassa kahdeksasta
kymmenestä pennistä päivältä, kumarsivat hänelle nyt syvään ja
kunnioittavasti, kun kadulla vastaan tulivat. Hän ihan uhallakin
vastasi heidän tervehdykseensä vaan arvokkaalla pään nyökkäyksellä.
Sillä heidän ei tarvinnut luulla, että hän oli sama vaatimaton ja nöyrä
ihminen kuin ennen.

Niin, hänellä oli tosiaan ollut menestystä maailmassa, enemmän
menestystä kuin hän koskaan unissaankaan olisi saattanut toivoa. Eikä
voinut arvata, missä määrässä he vielä tulevaisuudessa voisivat
edistyä, kun kerran olivat näin hyvälle pohjalle päässeet. Hildegard,
heidän vanhimpansa, oli sievä tyttö, aikaa voittaen hänestä ehkä tulisi
kaunotar, ja hän osasi jo nytkin niin mukavasti keinutella ruumistaan
tuolla ulkona, kouluun astuissaan, ja pitää päätään niin mukavasti
kekollaan, että sitä oli oikein soma katsella. Kuuden tai seitsemän
vuoden perästä hän oli täysikasvanut ja silloin häntä varmaan jo
kilvalla kosittaisiin. Saattoi vaikka itse kauppaneuvos Renvallin poika
häneen rakastua ja silloin tulisi heidän Hildegardistaan miljonäärin
rouva!

Näin huimaavaa onnea ajatellessa häntä melkein pelotti. Oliko tosiaan
mahdollista, että hän vielä kerran maailmassa tulisi niin läheiseen
sukulaisuuteen paikkakunnan suurimman raharuhtinaan kanssa! Silloin
olisi hän menestyksen kukkuloilla, ei osaisi enää mitään toivoa.

Siinä hänen tuumansa keskeytyivät. Eikö ääntänyt hänen miehensä
sivuhuoneessa?

--Mamma, onko mamma siellä?

Aivan oikein, miehensä häntä siellä huuteli.

--Mikä on?

--Tulepas auttamaan vähän. En saa kiinni tätä kaulahuiviani.

--Eikö sinulla vielä ole päälläsikään? Koita nyt, pappa kulta, joutua,
vieraat saattavat olla täällä tuossa paikassa.

--Olenhan minä tässä jo melkein valmis. Kai me sitten saamme hyvän
illallisen, kuule?

--Se on tietty. Porsas-daubia, kinkkua, omelettia, linnunpaistia ja
mitä kaikkia se Mari Soininen siellä laittaneekaan.

--Onko hän hyvin tottunut ruokia laittamaan tuo Mari?

--Kysy sitä! Joka kuvernöörissäkin aina on ruuan laittajana silloin
kuin siellä suuria kestiä pidetään.

--Soo, soo, kyllä hän sitten mahtaa osata.

--Illallisen jälkeen tarjotaan kahvia ja likööriä. Niinkö sitä
ruukataan?

--Niin kuuluvat tekevän kaikissa paremmissa taloissa.

--Vai niin, tietysti sitten meilläkin.

--Kun vaan juomat olisivat hyviä.

--Pitäisi niiden olla. Niin ainakin vakuuttivat Lindissä.

--Antaapas olla,--eivätköhän vieraat lähde meiltä tyytyväisinä tänä
iltana.

--Niin tuota luulisi.

--Vielä se pormestari tulee meille toisenkin kerran, saatpa nähdä. On
meillä sentään ollut onnea, pappa kulta, kun ajattelee taaksepäin
kuinka vähästä me alotimme.

--Kuule--eikös, siellä ajanut hevonen pihaan?

Rouva teroitti korviaan. Totta tosiaan, kuuluihan sieltä jalan kopsetta
jo portailta.

--Siellä niitä jo tulee.

Ja he kiiruhtivat molemmat hymysuin etehiseen vieraitaan
vastaanottamaan.

["Nuori Suomi" 1894.]



LAULAJA.


--Äiti, oletko valveilla? kysyi Kirsti, joka istui ikkunan luona ja
luki sanomalehteä.

--Valveilla olen, vastasi heikko ääni vuoteelta, perällä huonetta.

--Jaksatteko kuulla? Täällä on Albertin konsertista.

--Lue, hyvä lapsi, lue!

Äiti kohottautui kyynäspäälleen ja nojautui Kirstiin päin paremmin
kuullakseen.

Kirsti luki ylistävän arvostelun eilispäivän konsertista. Loistava
menestys. Yleisön mieltymys tavaton. Myrskyiset hyvähuudot ja aploodit.
Huone täpösen täynnä. Huomenna--siis tänä iltana, muistutti Kirsti, ja
heitti silmäyksen äitiin päin,--saadaan vielä kuulla arvoisaa laulajaa
taiteilijaseuran arpajaisissa, joissa hän hyväntahtoisesti on luvannut
myötävaikuttaa. Sen jälkeen aikoo herra Ilopuro käydä muutamissa
maaseutukaupungeissa antamassa konsertteja, ennenkuin jälleen matkustaa
ulkomaille opintojaan jatkamaan. Lopulta lehti ennusti hänelle suurta
tulevaisuutta ja toivoi, että hän maineensa kautta vielä tuottaisi
isänmaallekin kunniaa.

--Siinä nyt näet, Kirsti, sanoi äiti vaipuen takaisin tyynylle. Eikö
käynyt, niinkuin minä jo aikoja sitten sanoin. Jotain erinomaista
hänestä piti tulla, sen hänestä jo kasvavanakin voi päättää. Ei hän
ollut niinkuin muut pojat, ei ensinkään niinkuin muut.

--Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja
heitti sanomalehden kädestään pöydälle.

--No niin,--mitä sinä sanot--laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään.

--Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos
minkälaista kiusaa ja pahantekoa.

--Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää.

--Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka
hän olisi ollut kuinka ilkeä.

--Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin
sanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja
vielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka
siinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin?
Ajatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä
otin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja
kasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas,
kuinka monta vuotta siitä nyt onkaan?

--Kahdeksan...

--Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea
onnen lapsi, se täytyy sanoa.

Kirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti
kääntäneen koko huomionsa siihen.

Hetken vaiettua äiti taas jatkoi:

--Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa
kevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan?

--Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen
suuruus. Tietysti hänellä on muita parempia.

--Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin
arvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä.

Kirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina
sotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli
tottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy
silmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen
mieltään.

Alkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin.

--Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan.

--Ei--ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen
odottavan katseen oveen.

Samassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti
voimaa ja terveyttä.

--Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä.
Tulitpa sinä kumminkin!

Hän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen
poskipäihinsä.

--Voi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

--Oletteko sairaana, täti? En tiennytkään, en ole siitä kuullut mitään.
Keuhkotautiako? Vai niin, sepä ikävää. Joko kauankin?

--Kohta vuosi.

--Ooh, vai niin kauan. Mutta ehkäpä se menee ohitse vielä. Mitä lääkäri
sanoo?

--Ei mitään. Antaa rohtoja vaan.

--Kyllä te varmaan vielä paranette, jahka pääsette kesään, eikö niin?
Mitä sinä arvelet, Kirsti?--Kas, mikä lehti sinulla on siellä? Onko se
tämän päivän? Oletko lukenut minun konsertistani? Se onnistui niin
mainiosti. Kaikki sanomalehdet kiittävät kilvan, ja yleisö oli vallan
hurmaantunut. Entä sitten vielä--arvatkaapa, mistä nyt tulen? Näettekö,
minähän olen frakissa. Vai luuletteko, että teitä varten pukeusin näin?
Mitä?

Hän nauroi niin iloista raikasta naurua, että äidin täytyi siihen yhtyä
ja väkisin meni Kirstinkin suu vähän hymyyn.

--Niin, enhän minä toki--mutta antakaapa kun kerron. Minä olen,
tiedättekö, käynyt ylhäisten herrojen luona, senaattorien ja sen
moisten. Rahaa tarvitaan, rahaa, rahaa, ja aina vaan rahaa. Toivon
tietysti valtioapua. Ja he lupasivatkin kaikki, aivan varmasti.
Kolmetuhatta. Tänä vuonna kolmetuhatta ja ensi vuonna kolmetuhatta.
Nätti summa, eikö niin? Konserteilla ansaitsen muutamia tuhansia
lisää.--Jotain kuusi tuhatta minulta menee vuodessa siellä ulkona
vähintäin. Se täytyy minun nyt laulaa kokoon itselleni. Ja sitten ulos
taas, ulos maailmaan, Pariisiin, Italiaan--

--Mutta kyllä se yhtä kaikki oli ikävää, että te olette kipeänä, täti.
Olisitte eilen tullut minua muuten kuulemaan, eikö niin? Ja Kirsti--
voi, kun en muistanut lähettää sinulle vapaalippua.

--Ooh, se olisi ollut vallan liikaa huomaavaisuutta, virkkoi Kirsti
hiukan ivallisesti.

--Eikös mitä, eikös mitä, vakuutteli Albert, vetäessään
paperossikoteloa taskustaan. Sallitteko? Vaivaakohan tätiä, jos poltan?

--Ei, ei ollenkaan. Polta sinä vaan, hyvä Albert.

--Niin, mutta--jos äitiä aikaa ryvittää?

--Eikös mitä. Anna nyt Albertin polttaa rauhassa. Ja ottaisit
viinipullon esille, Kirsti, niin tarjoomme Albertilla lasin. Meillä,
näetkös, on hyvää viiniä, Madeiraa.

--Ohoo? Oikeinko Madeiraa?

--Jota lääkäri on määrännyt äidille.

Kirsti ei näyttänyt olevan vallan halukas sitä noutamaan. Äidin täytyi
vielä kerran pyytää, ennenkuin hän toi pullon ja kaatoi Albertille
lasiin ja sitten myöskin äidille.

--Sepä on tosiaan hyvää, sanoi Albert. Maljanne, täti. Sinä et juo,
Kirsti?

--En.

--Kuulutko raittiusseuraan? No, te tulette hyvin toimeen, niinkuin
näyttää? Tädillä on eläkerahansa--kuinka suuri se taas onkaan?

--Kuusisataa.

--Niin, kuusisataa! Hyvä raha, kun tulee noin vaan ilman mitään.

--Kirsti siihen ansaitsee lisää, käsitöillä ja puhtaaksikirjoittamalla
--nousee sekin noin kuuteen sataan vuodessa.

--Vai niin, yhteensä tuhatkaksisataa siis! Ja se teille riittää vallan
hyvin, niin pienet kuin teillä on elämäntarpeet. Naiset ylipään tulevat
vähällä toimeen.

--Kyllä--kyllä se riittää, vakuutteli äiti, sillä hän pelkäsi, että
Albert mahdollisesti katsoisi velvollisuudekseen auttaa heitä jollakin
tavoin.

Mielessään hän kumminkin ajatteli, että Kirsti raukka sietäisi saada
vähän helpotusta. Kovin hän oli rasittunut viime aikoina.

--Kannattaapa panna hiukan ylellisyyksiinkin, hymyili Albert, niinkö?
Madeiraan ja sen semmoisiin. No, täti, kippis!

--Kippis, kippis!

Äitikin hymyili iloisesti. Ei koko sairauden aikana muistanut Kirsti
nähneensä häntä näin elpyneenä kuin nyt.

--Kaada, Kirsti, Albertille toinen lasi.

--Vieläkö toinenkin? kysyi Albert.

--Tietysti

Hän aikoi jatkaa, mutta ei voinut, yskä keskeytti.

--Tupakan savu alkoi Kirsti syytöstään.

--Ei--ei--intti äiti rykimisten lomasta. Ei se--ei se mitään. Anna
Albertin polttaa--

--Ehkä on parasta, että panen pois? arveli Albert ja loi kysyvän
katseen äitiin.

--Se meni jo--ohitse. Polta vaan! Polta, polta!

--No, koska täti niin tahtoo. Oikeastaan minun pitäisi heittää tämä
polttaminen vähemmälle.--ja olen minä sitä koettanut tehdäkin, se,
näettekös, voi vahingoittaa ääntä. Mutta vielähän teitä ryvittää. Jospa
tämä kumminkin vaivaa, sanokaa suoraan.

--Tietysti vaivaa, näkeehän sen, sanoi Kirsti nyrpeästi.

--Ei vaivaa, ei, ei. Ryvittäähän minua muutenkin. Mitä sinä, Kirsti--

--Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi
sekä tädin lasiin että omaansa.

--Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona,
koska se sinulle maistuu.

--Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen.

Äitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan.
Levollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen
Albertia.

--Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista
raitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin
hiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä,
minä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista--aamusta iltaan, ei
milloinkaan mitään muutosta.

--Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti
huolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja
vaivaantuneelta.

--Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa
paperossiaan.

--Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä.

--Minäpä en juuri joutaisi enää--hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää
laulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy
vielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä.

--Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä.

--Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti.

Mutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa.

--Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin
sisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona
niin kauan kuin elän.

Albert taaskin vilkaisi kelloaan.

--Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti.

Hän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten
jäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä.

--Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen
hänen kättään.

--Tietysti, hän nauroi.

--Milloinka?

--Vuoden päästä tai kahden.

--Sinne on pitkä aika, huokasi täti, päästäen hänen kätensä irti.

--Sanomalehdistä saatte aina lukea minusta sillä välin. Hyvästi, hyvää
yötä.

--Hyvästi, hyvästi.

Hän oli poissa. Huone jäi hiljaiseksi ja autioksi. Elottomuus oli kahta
vertaa tuntuvampi kuin ennen.

Äiti ryki yhtämittaa.

Kirsti antoi hänelle rohtoja ja teki tulen uuniin, että tupakan savu
menisi pois.

Sitten hän auttoi äitiä sohvalle, pöyhi sillä välin hänen tilaansa ja
laitteli kaikki valmiiksi yön varalle.

Opiumi teki vaikutuksensa. Äiti makasi nyt hiljaa, silmät ummessa.
Väsymyksestäkö, vai oliko mennyt unen hortoon? Sitä ei Kirsti tiennyt,
mutta hiljan hiljaa hän astui takaisin tuolilleen ja otti ompeluksensa.

Lamppu paloi pöydällä hänen edessään, varjostin riippui äitiin päin.
Työnsä äärestä Kirsti väliin tähysteli äitiä, joka makasi siellä
liikkumattomana, äänettömänä, mutta niin pelottavan kalpeana.

Kirstin sydäntä kouristi pahasti. Noin heikon näköinen ei äiti ollut
hänen mielestään milloinkaan ennen ollut.

--Mutta kenties hän aamulla taas on entisellään, lohdutteli hän
itseään, jahka hän saisi hyvin nukkua yönsä.

Pari tuntia kului. Äiti nukkui yhä. Muutamia kertoja hän oli rykinyt,
ei kumminkaan siihen herännyt, tai jos heräsi, vaipui hän heti takaisin
uneen.

Kirstikin rauhoittui. Hän kääri työnsä kokoon, sammutti lampun ja meni
levolle.

Tuntui niin hyvälle oikaista väsyneitä jäseniään siellä lämpimän
peitteen alla. Ei häntä vielä nukuttanut; ajatukset lensivät,
risteilivät sinne tänne.

Jos voisimme muuttaa maalle äidin kanssa kesäksi--johonkin
kuivaluontoiseen paikkaan, jossa olisi petäjämetsää. Se olisi aivan
välttämätöntä, sillä äidin voimat ovat menneet kovin alas nyt talven
ajalla.

Eikä näytä rohdoista olevan apua--enemmän kuin Madeirastakaan...

Kumman raikas henki tuo Albert. Ei hänelle voi olla vihainen, vaikka
kyllä sietäisi. Niin naivin itsekäs ja muista väliäpitämätön. Äiti
rakastan häntä kuin silmäteräänsä...

Kuinka hän oli voimakas ja terve! Ja kuinka hän menestyi elämässä...

Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä
milloinkaan miestä tulevan...

Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä...

Minulla sitävastoin aina parhaat numerot...

Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu
poissa...

Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei,--kuka
silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!

Niin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät,
hienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan--tuumitella
yhdessä kaikista asioista--voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea,--en
kaipaa mitään muuta...

Mutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan--?

Sitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä
uudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja
kun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen
silmistään.

Niinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän
jo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään
pimeyteen.

Äiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti
tuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta
hengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus
ollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut.

Kunhan vaan pääsisivät kesään...

Kirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen.

Yön valvomisesta lopen uupuneena hän nukkui niin sikeästi, ettei
kuullut, kun äiti kohta sen jälkeen heräsi ja alkoi yskiä.

--Kirsti ... Kirsti, koetti äiti yskän lomasta saada äännetyksi.

Mutta Kirsti hengitti vaan syvään--ja makasi liikkumattomana.

Äidin yskä kiihtyi, voimat uupuivat, hän vajosi alas tyynylle. Silmät
kääntyivät avuttomina Kirstin sänkyyn päin.

Silloin Kirsti äkkiä vavahti unestaan ja hyppäsi ylös. Ei tajunnut
vielä mitään. Seisahtui vuoteensa ääreen ja hieroi silmiään. Päätä
viepotti niin, että oli vähällä kaatua. Mutta nyt hän jo kuuli--

Oli samassa täysin valveilla ja syöksi äidin sängyn luokse.

Äidin suusta pulppusi veri. Se valui punaisena tyynylle, lakanalle ja
yltympäri pitkin vuodetta.

--Äiti, äiti--!

Sammuva katse häntä enää kohtasi. Äiti suoristi itsensä, silmät
painuivat umpeen. Veri taukosi vuotamasta, kaikki oli hiljaa.

Kirsti hoipertui alas lattiaan sängyn viereen.

Päivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan
asemalle.

Albert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta
elämän halua.

Kirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja
heilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti
vastasi hänen tervehdykseensä.

Kaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä
pois,--hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta.

Ajuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät
kirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille,
sillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa
asemalle päin.

["Uusi Kuvalehti" 1895.]



MISSÄ ONNI?


Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä
talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen aikaan
ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen
kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.

Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeata lunta oli viimeisen sateen jälkeen
vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja
raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan
kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja
huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut herroja
kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä
reenperässä, nahkaisten sisässä.

Muistelin ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla Tampereella,
ja juohtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius, joka noin
kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin eräälle
rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan hyvin
niiltä ajoilta, kuin hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan
apulaisena taloudessa ja lasten hoitajattarena.

Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä ei
suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai valvoa
lasten kanssa ja päivillä alituisesti olla varpaillaan emäntänsä
käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen, milloin hänet
pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan, huoneita
siivoomaan, tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti käsitöitä
loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon vaatetta.
Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan ei
vuorokauden kahdestakymmenestä neljästä tunnista ollut yhtä ainoata,
jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.

Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut kunnolleen
vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä moneen kertaan,
ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja tuumia, mikä
huokeinta, kannattiko ostaa, vai täytyisikö koettaa vielä ilman tulla
toimeen.

Mutta, kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtä kaikki ja hyvä
toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai
työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa
kengissä, eikä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin aikoihin,
lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien odotuksella.

--Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin
kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.

--Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä kerran,
kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.

--En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy. Minä
en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada ihan
kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas sulhanen
on ainoa neuvo.

--Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vaan on rikas?

--Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas,
niin ottaisin sittenkin.

--Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?

--Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia turhuuksia
ottaa lukuun. Kun hän vaan auttaa minut paremmille päiville, niin olen
hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy rakkaudesta.

Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se vaan
todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt. Nuhteet,
joita ensi hetkensä ajattelin tuoda esiin, kuolivat huulilleni, tunsin
niin suurta sääliä häntä kohtaan.

--Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin vaan
hyvin sävyisästi.

--Missä se olisi, ellei siinä, hän vastasi. Hyvänen aika, kun ihminen
saa, mitä ikänä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä työtä sen
verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin mieleisekseen,
mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan ymmärrä.

Minä hymyilin.

--No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi
tulisitte?

--Niin, minäkö?

Hänen silmänsä vilkastuivat.

--Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan. Ja
sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset ehtisivät
rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.

--No, senkö verran--

--Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin
itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia,
parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksellä, sitten
tohvelipalttoita ja jaquetteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja ja
kepsiä kesää varten--hattuja, jos jonkinlaisia--

--Jopa, jopa--! Entä sitten vielä!

--Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyysipäälliset huonekaluihin,
brysselimatot lattiaan--

--Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.

Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.

--Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella,
milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin
ulkomailla.

Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän
lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu oli
onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen
käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.

Pari vuotta liene kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun pappilan
vanhempia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma sai mennä
mukaan talouden hoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä otaksuin
varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille päiville... Mutta
sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä suurta elämän
käännettä kohti.

Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin
Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on kihloissa
erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.

Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.

--Onkohan tuo kauppias »musta kuin muriaani ja tyhmä kuin saapas»,
mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä
harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.

Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli keski-ikäinen,
pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä, Tampereen etevimpiä
miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan Savonlinnassa,
tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa talossa, rakastunut
ja kosinut. Häät vietettäisiin Savonlinnassa kiireemmän takeen, eikä
Hilma tulisi enää Tuusniemellä käymäänkään.

Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle
lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja--
revonnahkaturkin.

Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.
Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.

Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli siksi
kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän liioin
kirjoittanut tuttavilleen Tuusniemellä.

No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhottaa orjuutensa
ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.

Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unehtua mielestäni pois. Kerran olin
vaan sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut
villankehruutehtaan Tampereella, mutta Hilmasta itsestään ei
silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä senvuoksi
moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla
hänen kotikaupunkiinsa.

Päätin kuin päätinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen utelias
näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja oli
muodostunut rikkaassa naimisessaan. Minkälaiseksi oli hän laittanut
kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin, että hän oli
seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties kestistä kestiin,
huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi komeita päivällisiä ja
illanviettoja luonaan, sanalla sanoen, nautti kaikenmoisia iloja sitä
runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut niistä tyyten kieltäytyä.

Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljon toimia, etten ensi
päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutunut menemään Hilman luokse.
Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa
ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa kaikissa
oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä, korkeita
kasvia. Hienolta näytti kaikki uloskinpäin, sisässä varmaan oli yhä
komeampaa.

Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni ja
halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.

Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin
jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni ja
laittauduin aijotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei
sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla
kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin
saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.

Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset
olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa
joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikasi. Kookkaan
verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti somille
poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja portaat
näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan tervetultua.

Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi
minulle oven.

--Onko rouva kotona? kysyin.

Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.

--Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman katseen
ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.

--Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä
päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että
vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti
ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, josko tuntee. Olisikohan
pitänyt lähettää visiittikorttini samalla--tai ilmoittaa tytölle
nimeni? Mitä vielä? Antaa Hilman olla utelias.

Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin
pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei
ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!
Silkkiplyyssiähän ne olivat.

Ovet olivat auki vasempaan ja sieltäpäin kuului toisesta tai
kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,
kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minun nähdessään.

Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi--ei, se ei ollutkaan Hilma,
joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo nainen.

Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.

--Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.

Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin
oli tullutkin.

Katselin taaskin ympärilleni.

Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään
lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet--?

Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi
ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut
kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.

--Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.

--Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän ei
siedä kylmää.

Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet--miksi ei hän
sitten näissä tarennut olla?

Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven eteen.

Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän
vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.

--Ettehän vaan liene kylmä?

--En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki
päällä.

Hän avasi oven ja laski minut sisään.

Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut
niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun
teroitin silmäni sinne päin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin
tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saarlien ja
vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti ja nyt huomasin jo
kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.

Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.

--Tervetultua, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.

--Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,
tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.

Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän
nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.

--Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun vaan
luulettelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin
hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät ole
koko aikana ymmärtäneet.

--Joko tätä on kestänyt kauvankin?

--Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissa oloaikani. Se
alkoi heti--muutamien kuukausien perästä.

--Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?

--Ei paremmaksi--pahemmaksi vaan. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän
makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä
ja välinpitämättömyyttä.

--Jospa minä olen vaan rasitukseksi?

--Ei, istukaa nyt sentään vähän aikaa. Ellette ikävysty?

--En suinkaan.

Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut välittää
muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt mitään
entisistä tuttavistaan Tuusniemellä. En tosin ollut minäkään heitä
tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa hänelle
yhtä toista heidän elämän vaiheistaan.

Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan ollut
paljon luuletteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen umpinainen
ilma, tuo hautautuminen saarlien ja vilttien alle--eikö se kaikki häntä
juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinne päin. Mutta sitä minun
ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui niin että lensi
vallan punaiseksi.

--Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää tai
ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin voisin
liikkua ja olla ylhäällä.

--Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti sen
parhaiten voitte päättää.

--Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin. Kun
vaan pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn ja
tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä valoa
ensinkään.

--Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin minä
itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle mitään
virkkanut.

Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa
toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut enää
jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan rouvan
apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä, vastapäätä
olevaan seinään, eikä näyttänyt paljon välittävän minun läsnäolostani.
Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi valtasi, oli mennyt ohi,
ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö lienee ollut hänen tavallinen
mielentilansa?

Oloon alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,
raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän
loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen
luonaan.

--Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä jo
väsynyt?

--Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtä mittaa
seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.

Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

--Odottakaa vähän.

Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.

--Menkää saattamaan rouvaa.

Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon
ikävännäköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä
turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.

Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.

--En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat
korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän »seurustelua», täytyi minun
hymähtää itsekseni.

Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta ja
yltäkylläisyyttä ympärilläni.

Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän hän
kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän raatoi
yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen sijaan uhkui
terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa tulevaisuudesta?

Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,
etten sitä hevillä unhottanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät ajatukseni
tuon tuostakin takaisin häneen ja minä näin hänet yhä uudelleen
edessäni, semmoisen kuin hän siellä komean kotinsa viimeisessä
komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena, sammuvana.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdissä, että tehtailija
Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,
velkoja lähes yhdeksänsataa.

Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko
hän viime aikoina kärsinyt suurempia vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta
siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kun hänen
luonaan kävin, tiennyt että asiat olivat olleet huonot, sillä ei hänen
ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan päässeet pyörimään
vaan hänen oman sairautensa ympäri.

--Voi raukka, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa olla
täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla elämän
tavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan? Miksi
oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun?

En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta
tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle ja silloin
päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.

Niin,--jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt maailman
vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.

Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään
kaikin puolin, palvelijat olivat vaan muuttuneet. Satuin vielä
pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,
tutunomaista vaikutusta.

Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen, saadakseni
tietoja Hilmasta.

--Jos rouva Grålund elää? Kyllä maar hän elää, selitti minulle tyttö
hämäläismurteellaan.

--Mitenkä he tulevat toimeen?

--Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole, ruokavieraita
hän pitää.

--Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?

--Eipä se kuulu terve olevan.

--Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?

--Mitäs, kun täytyy.

--Eikö miehellä ole mitään ansiota?

--Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.

--Ooho! Vai on hän kuollut!

»Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä.» Tuo sananparsi
juohtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraa päätä
Hilman luokse.

Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella puolen
koskea se oli.

Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,
vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin
tyyntyä, joku tuli poikki pihan puusylys käsivarrella. Sehän näytti
tutulta,--katsoin tarkempaan.

--Hyvänen aika! Hilma?

--Tervetultua! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin. Täältä
meidän täytyy mennä kyökin kautta.

Hän vei minut pieneen kammariin, kyökin takana. Lisäsi sivumennen pari
puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli sitten ja istui minua
vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.

--No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi kiehuu,
hän hymyili.

--Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein iloiselta,
huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.

Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harastuneet, kasvot
ryppyiset, liikkeet vaivaloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,
päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta
loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,
huolimatta jalkojensa kankeudesta.

--Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin
milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt, mutta
se on kaikki ollut hyväksi.

--Niin, mutta--?

Olin kuin elävä kysymysmerkki. Hän naurahti.

--Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että
ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.
Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta eikä minua
moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure kumpaakaan--
elämäni on nyt sittenkin vallan toista.

--Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä riittää voimia?

--No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla
täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattui olemaan ulkona
asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruuan laitan
aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta. Syövät tuolla
ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri sisäänkäytävä, mutta
en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä vielä istuu muutamia
päivällisen jälkeen.

--Eikö se kumminkin anna paljon huolta tänlainen toimi?

--Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun täytyy
antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä jättävät
maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se mitään.
Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi kun tavattiin,
ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka surkeassa tilassa
silloin olin.

--Niin, te kun sairastitte--

--Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin sairastinhan minä semmoista
itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen
todenperään kipeä. Katsokaas näitä.

Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat
paksuina mukuloina.

--Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,
että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan
muuta ajatellutkaan. Sitten kun täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua
työhön, olin niin arka etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti
minuun tarttui.

Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.

--Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan
äärestä, kun vaan sielu on terve.

--Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin jatkaa
puhetta. Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla niin
raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut hirveästi
kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai kuinka?

--Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öisillä, niin
etten saa unta.

--Eikö se ole kumminkin vaikeata?

--Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella
kahviverstaat kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla--että
minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa, enkä
saa unta.

Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste silmissä.

--Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. Niin oudolta
kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan tavallaan
kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa päivillä ajatella
ijankaikkisuutta, ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos soisivat minulle
rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.

--Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja
mielen rauha.

Hän nyökäytti päätään.

--Niin, öisillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän tosi
elämää, tämä päivä-elämä, joka kuluu maallisissa töissä ja hommissa, se
ei ole kuin unen näköä, siihen ottaa osaa vaan tämä matoinen kuori
minusta itsestäni--noo, ehkäpä jonkun verran sielukin, ulkonaisesti,
ohimenevästi, ei sen enempää.

Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän pieneksi
hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin pukujamme!
Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja suora,
yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista
villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut
valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä
kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä
ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus
meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen eli
ja mitä toinen.

Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon
turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut
helut nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen
aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä
opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.

Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä,
itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.

Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.

--Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.

--Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljon kovaa minun täytyi
kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea työ
muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?

["Nuori Suomi" 1895.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lyhyitä kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.