Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sylvi; Kovan onnen lapsia
Author: Canth, Minna, 1844-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sylvi; Kovan onnen lapsia" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SYLVI; KOVAN ONNEN LAPSIA

Kirj.

Minna Canth


1920 (1888-1893).



SYLVI

Näytelmä neljässä näytöksessä



HENKILÖT:

AKSEL VAHL, notario.
SYLVI, hänen vaimonsa.
VIKTOR HOVING, arkkitehti.
ALMA HOVING, hänen sisarensa.
KARIN LÖFBERG,  |
ANNI VIDGREN,   | Sylvin entisiä koulutoveria.
ELIN GRÖNKVIST, |
ROUVA HAKE, naisvankien hoitaja.
VANKILAN TIREHTÖÖRI.
SOHLMAN, pastori.
SANDELL, metsäherra.
HARLIN,  |
IDESTAM, | luutnantteja.
TUNEBERG, lääkäri.
BRUN, tullinhoitaja.
MARI, palvelustyttö.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Suuri, hyvin sisustettu huone. Takana kaksi ovea, joista
oikeanpuolinen, raskailla, avatuilla esiripuilla varustettu, vie
eteiseen, ja toinen, jonka esiriput ovat alhaalla, makuuhuoneesen. Ovien
välissä on alkoovi, jonka uutimet myöskin ovat alhaalla. Vasemmalla
sivuseinällä ovi ruokasaliin, oikealla seinällä suuri peili. Etehisessä
näkyy oikealla ovi, joka vie ulos porstuaan, sekä perällä ikkuna, jossa
on valkoiset uutimet ja jonka edessä on ruukkukasveja.

Etualalla on pyöreä pöytä, ympärillä tuolia sekä kiikkutuoli vasemmalla.
Nurkassa oikeaan on suuri kirjoituspöytä. Vastaisessa nurkassa sohva ja
pieni pyöreä pöytä.)

AKSEL (istuu kirjoituspöydän ääressä ja kirjoittaa).

SYLVI (pistää päänsä makuuhuoneen oviverhojen välistä).

AKSEL. Kuka siellä?

SYLVI. Arvaapas!

AKSEL (keskeyttämättä työtään). Eihän se vaan liene minun pikku
kissimirrini?

SYLVI. Se se on.

AKSEL. Katsos vaan! Mitähän kissimirri sitten tahtoisi?

SYLVI. Saako tulla sisään?

AKSEL. Ei millään ehdolla. Ei ole aikaa.

SYLVI. Pikkuruisen vaan. Hiukan verran, Aksel. Minulla olisi vähän
asiaa.

AKSEL. Mitä asiaa? Jotakin hirveän tärkeätä, varmaan.

SYLVI. Hirveän tärkeätä.

AKSEL. Ihanko todella? (Kääntyy.) No, pitänee hänet nyt sitten päästää
silmänräpäykseksi. Ei--odotapas. Lupaako pulmunen olla kiltti?

SYLVI. Kyllä, hyvin, hyvin kiltti.

AKSEL. Lupaako hän myöskin mennä tiehensä kahden minuutin kuluttua?

SYLVI. Ihan varmaan.

AKSEL. Ehkäpä hän sitten saa tulla. Ei, ei,--seis! Katsotaan ensin
kelloa. No--jahka minä nyt luen kolmeen, sitten vasta saat juosta
sisään. Yks'!----ei vielä----kaks'----pysy paikoillasi, kuule----no,
no, ei askeltakaan, sanon minä----kolme!

SYLVI (juoksee hänen syliinsä).

AKSEL. Vai niin! Vai on minun pikku lintusellani niin tärkeätä
sanottavaa? No, annapas kuulla! Mitähän tuo lienee?

SYLVI. Sinun pitäisi luvata minulle yksi asia, Aksel.

AKSEL. Yksikö vaan? Eikö mitä, se on kovin vähän. Minä lupaan sinulle
seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa.

SYLVI. Hyvä! Mutta pidäkin sanasi.

AKSEL. Tietysti.

SYLVI. Kunniasi kautta?

AKSEL. Kunniani kautta.

SYLVI (heiluttelee jalkojansa ja heittäytyy taaksepäin). Voi, kuinka
ihanata--kuinka sanomattoman ihanata!

AKSEL. Varo, varo, kissimirri, sinä putoat.

SYLVI. Voi herra, kuinka hauskaa! Nyt sinä olet helisemässä,
holhoja-setä.

AKSEL. Joko taas--!

SYLVI. Anna anteeksi--oma puoliskoni, minä tarkoitin. Nyt saan siis
pyytää sinulta seitsemänkymmentä ja seitsemän asiata. Ajatteles--
ennenkuin olen ne kaikki keksinyt.

AKSEL. Mutta yksi ehto minun kumminkin täytyy siihen panna.

SYLVI. Ei mitään ehtoja! Rakkahin Aksel, ei mitään ehtoja!

AKSEL. No, totta kai! Yksi ainoa pieni ehto sinun toki pitää täyttää.

SYLVI. No sanopa sitten, mikä se ehto olisi?

AKSEL. Pieni, joutava vaan--

SYLVI. Sano pian!

AKSEL. Ei ole kiirettä kirkkoon.

SYLVI. Ala joutua, holhoja-setä, taikka--minä nipistän sinua korvasta.

AKSEL. Vai niin, vai rupeet sinä häijyksi, pikku pulmunen. Entäpä jos
saatkin mennä tiehesi.

SYLVI. Ei toki, eihän? Ehto? Rakas, kulta Aksel, muista, että minulla on
vaan kaksi minuuttia.

AKSEL. Niin, se on totta, se.

SYLVI. Ellet sinä pitentäisi aikaa?

AKSEL. Ei--kuule--

SYLVI. Elä sitten edes vitkastele niin kauheasti, Aksel. No, mikä se
ehto oli?

AKSEL. Se vaan, että minä ensin saan tutkia kaikki nuo seitsemänkymmentä
ja seitsemän asiaa, ennenkuin hyväksyn.

SYLVI. Ehei, kas siihenpä minä en suostu.

AKSEL. Kuule mokomaa! Vai et sinä suostu siihen?

SYLVI. En.

AKSEL. Onko se täyttä totta?

SYLVI. Täyttä totta.

AKSEL. Tjah--sitten sitä ei voi auttaa. Minun täytyy ottaa sanani
takaisin.

SYLVI. Ei, Aksel--anna nyt myöten. Minä lupaan olla kiltti. En pyydä
mitään mahdottomia, paljaita pikku asioita vaan.

AKSEL. Siinä tapauksessa minä ne kyllä hyväksyn, eikähän minun ehdostani
silloin ole sinulle mitään haittaa.

SYLVI. Niin--mutta kuitenkin, Aksel! Olisi niin paljon, niin äärettömän
paljon hauskempaa, jos minä ihan vapaasti saisin ajatella kaikki nuo
seitsemänkymmentä ja seitsemän asiaa, enkä tarvitseisi pelätä kieltoa.
Rakas pikku Aksel!

AKSEL. Rakas pikku Sylvi, minä pysyn sanassani.

SYLVI. Niin, semmoinen sinä olet, holhoja-setä. Minä en sano sinua enää
koskaan muuksi, sillä se sinä olet aina ollut ja siksi sinä jäät
ikipäiviksi.

AKSEL. Kas niin, nuo kaksi minuuttia ovat tuossa paikassa kuluneet.
Annapa nyt kuulla ensimmäinen pyyntösi.

SYLVI. Enkä anna. En pyydä enää mitään.

AKSEL. Siinä ollaan! Nyt on pikku sirkku taas allapäin, pahoilla mielin.

SYLVI. Olisit sinä nyt yhden ainoan kerran saattanut tehdä minulle
mieliksi, Aksel.

AKSEL. Kultaseni--tuohan kuuluu ihan siltä, kuin en milloinkaan ennen
olisi sitä tehnyt.

SYLVI. Et olekaan. Tahdotko, että luettelen, mitä kaikkia sinä olet
minulta kieltänyt, vai?

AKSEL. Niin, kun sinä pyydät pelkkiä mahdottomia, hyvä lapsi.

SYLVI. Kuinka saatat sanoa--

AKSEL. No, esimerkiksi, että minun pitäisi istua ja leikkiä sinun
kanssasi.

SYLVI. Leikkiä! Koska olen pyytänyt sinua leikkimään?

AKSEL. Istua ja lellitellä sinua sitten.

SYLVI. Sanotko sinä sitä leikkimiseksi?

AKSEL. Melkein.

SYLVI. Ja se on sinun mielestäsi mahdotonta. Niin, sitten en suinkaan
tahdo enää vaivata. (Liukuu alas, kääntyy selin Akseliin ja hypistelee
pöydällä olevia kapineita.)

AKSEL. Ei, pikku lemmikkini, et sinä saa suuttua. Enhän minä sitä
tarkoittanut. Sitä vaan, että kaikella pitää olla rajansa, ymmärrätkös.
Sylvi, muruseni, tule nyt taas tänne polvelleni.

SYLVI. Eivätköhän nuo kaksi minuuttia jo olekin lopussa?

AKSEL. Aikoja sitten, mutta se ei tee mitään. Minä en päästä sinua,
ennenkuin tulet hyvälle mielelle taas, sirkkuseni.

SYLVI. Aksel--mitä sinulla tässä on,--tässä laatikossa, kuules?

AKSEL. Ai, elä koske siihen. Se on hyvin vaarallista.

SYLVI. Vaarallista? Mitä se sitten on?

AKSEL. Ketunmyrkkyä. Strykniiniä. Anna tänne, et saa koskea.

SYLVI. Ei, minä vaan vähän katson. Kapseleissa? Kuoleeko kettu
tuommoisesta pienestä kapselista?

AKSEL. Kuolee.

SYLVI. Mutta ihmistä se ei mahtaisi tappaa?

AKSEL. Tappaisi kyllä.

SYLVI. Tuommoinen pieni kapseli? Sepä vasta kummaa. Jos minä nyt
nielisin yhden--

AKSEL.--Niin kuolisit kuin kärpänen.--Kas niin, nyt panemme sen pois.
(Panee sen pöytälaatikkoon.) No, pikku kissimirri,--jos minä nyt
kumminkin tämän yhden kerran--

SYLVI. Mitä niin, Aksel?

AKSEL. Suostuisin pyyntöösi, ilman että tutkin sitä edeltäpäin.

SYLVI. Tee se, niin olet kiltti.

AKSEL. Olkoon menneeksi.--No, anna kuulla. Mitä pikku pulmunen aikoi
minulta pyytää?

SYLVI. Niin, Aksel, se oli vaan sitä, että sinä jättäisit kaikki työsi
yhdeksi viikoksi.

AKSEL. Mutta rakkahin Sylvi!

SYLVI. Yhdeksi ainoaksi viikoksi, Aksel!

AKSEL. No, mutta ole toki järkevä, hyvä lapsi. Enhän minä voi
laiminlyödä virkaani.

SYLVI. Joku toinen voisi hoitaa sitä sen aikaa.

AKSEL. Mitä sanot,--ei, sinä olet tosiaankin kovin lapsellinen, Sylvi
kulta. Minun pitäisi yks' kaksi jättää kaikki tyyni ja istua kädet
ristissä--tehdäkseni pikku vaimolleni mieliksi. Ei, se ei käy päinsä,
lapseni.

SYLVI. Menethän sinä usein metsästämään, esimerkiksi, ja viivyt siellä
päiväkausia.

AKSEL. No niin, sehän on ihan toista, tiedämmä. Enkähän minä kovin usein
ole sielläkään ollut.

SYLVI. Sinä et siis aijo pysyä sanassasi?

AKSEL. Maltapas--jos sovittelisimme muulla tavalla vai mitä arvelet?
Ensi kesänä voisin ehkä ottaa virkavapautta viikoksi tai pariksi.

SYLVI (nyreissään). Kesään on niin pitkä aika.

AKSEL. Mutta, rakas pikku Sylvi, minkätähden minun sitten pitäisi
heittää työni?

SYLVI. Kyllähän sinä sen tiedät. Siksi että minulla on niin ikävä olla
yksin, kun sinä alituisesti joko olet ulkona taikka istut
kirjoituspöytäsi ääressä.

AKSEL. Entä kun me nyt keksisimme jotain oikein hauskaa pikku
kissimirrille, suostuisitko sitten siirtämään tuon laiskuriviikon ensi
kesään?

SYLVI. Niin no--ehkäpä. Jos sinä tosiaankin keksit jotain erinomaisen
hauskaa.

AKSEL. Annapas kun ajattelen--. Kuules nyt. Minä menen kirjakauppaan ja
etsin sinulle sieltä jonkun hyvin huvittavan kirjan.

SYLVI. Ush--ei! Minä olen ihan kyllästynyt kirjoihin.

AKSEL. Joitakuita uusia soittokappaleita sitten?

SYLVI. En minä välitä soitostakaan.

AKSEL. Nytpä minä tiedän. Sinä lähetät kutsumaan vieraita.

SYLVI. Niin--mutta ketä?

AKSEL. Ketä vaan itse tahdot. Anni Vidgreniä, esimerkiksi.

SYLVI. Huh--häntä! Joka on ikävin olento koko tässä maailmassa.
(Jäljittelee.) _Minä_ en hyväksy semmoista, sillä _minusta_ se ei
ole sopivata, _minä_ teen aina omien periaatteideni mukaan.--Ei,
kiitoksia, pysyköön Anni Vidgren täältä seitsemän peninkulman päässä.

AKSEL. No, entä Elin Grönkvist, mitäs hänestä sanot?

SYLVI. Hän taas on niin kauhean tyhmä. Hyväluontoinen, mutta tyhmä. Ei
kelpaa.

AKSEL. Mutta Karin Löfberg sitten?

SYLVI. Hän--paras! Joka on niin koketti ja inhoittava, että häntä tuskin
viitsii katsoa. Ei, häntä minä toki suvaitsen kaikkian vähimmän.

AKSEL. No, sano sitten itse.

SYLVI. Kyllä minä tiedän yhden, josta pidän enemmän kuin kestään muusta.
Mutta se on eräs herra.

AKSEL. Herra--?

SYLVI. Viktor Hoving, arkkitehti. Kyllä sinä hänet tunnet.

AKSEL. Enpä oikein. Hän kun vasta nykyjään on tullut paikkakunnalle.
Mutta olen minä hänet nähnyt yhtä kaikki.

SYLVI. Se kelvoton kapine ei vieläkään ole käynyt täällä. Ja me kun
olimme niin hirveän hyviä ystäviä lapsina.

AKSEL. Olettehan te hyviä ystäviä hänen sisarensa, Almankin kanssa.

SYLVI. Ooja, mukiin menee. Kauhean hurskas ja siveellinen,--mutta hän on
kumminkin Viktorin sisar, ja minä pidän hänestä aika paljon.

AKSEL. No, mitäs muuta. Sinä kutsut heitä telefoonilla tänne molempia.

SYLVI. Nytkö heti?

AKSEL. Miten vaan tahdot.

SYLVI. Mutta jos me sitten häiritsemme sinua?

AKSEL. Ei hätää mitään. Kohtahan kello on yksitoista. Minun täytyy
tuossa paikassa mennä virastoon.

SYLVI. Se on totta, se! Kuinka sinä kumminkin olet kiltti,
holhooja-setä. Nyt saat kernaasti lykätä laiskuri-viikkosi ensi kesään.
(juoksee telefoonin luo.)

AKSEL. Kiitoksia! (Kumartuu kirjoittamaan.)

SYLVI (soittaa). Olkaa hyvä ja yhdistäkää Hovingin kanssa. Kiitos!
(Soittaa taas.) Onko se Alma?--Hyvä. Arvaatko, kuka minä olen?--Vai
niin, vai tunsit sinä heti äänestä. Kuule, Alma hyvä, onko veljesi
kotona?--Mitäkö minä hänestä? Niin, minä aijoin pyytää teitä molempia
tänne, kun minulla on niin ikävä.--Mitä sanot?--Kyllä, kyllä Aksel on
kotona, mutta hän istuu ja kirjoittaa. Ei hänellä ole aikaa minun
kanssani. Ja kohta hän menee pois. Ota työtä mukaasi, muuten sinä et
varmaankaan malta viipyä. Mitä?----Etkö jouda vielä? Miks'et?--Vai
niin.--Vai pitää sinun kirjoittaa kirjeitä? Entäs Viktor?--Ei,
mutta--mitä ihmettä, nukkuu vielä! Se laiskajaakko. Aja hänet ylös heti
paikalla ja käske tänne.

AKSEL. Mutta lopeta nyt jo, rakas Sylvi. Minä en voi pitää ajatuksiani
koossa.

SYLVI. Silmänräpäys vaan, Aksel. Minä vähän kiusaan häntä ensin.--Hyvää
huomenta, unikeko. Tiedätkös, mitä kello on? Nyt nukuit ohi aamiaisen,
poloinen. Vai luuletko saavasi ruokaa vielä? Eikös mitä--Alma ei anna
leivän muruakaan.----Mitä? Kaksi tuntia? Kyllä kai! Sitä ei usko kukaan
ihminen. Vai näit unta? Mitä sitten? Kerropas.

AKSEL. Minun on ihan mahdoton kirjoittaa.

SYLVI. Ole vaiti, sinä siellä--!----Ei, mutta sehän oli hassua.----Entä
sitten? Eikö mitään muuta?--Mitähän se merkitsee?----Niin, jotakin
hyvin, hyvin kummallista, niin minäkin luulen.

AKSEL. Ettekö te koskaan saa kylliksenne tuosta lörpöttelemisestä? Nyt
olen kahdesti kirjoittanut päin honkaan teidän tähtenne.

SYLVI. Ush, mikä jöröjaakko sinä olet. Kuule, Viktor, meidän täytyy
lopettaa. Herra puoliskoni kirjoittaa päin honkaan meidän tähtemme.
Tulethan sinä sitten tänne? Ihan tuossa tuokiossa?--Äsh, jätä sinä Alma
sinne kirjoittamaan kirjeitään niin kauvaksi.--Ja ala joutua. Elä
viivyttele. Hyvästi, hyvästi. (Soittaa.) Ajattelepas, Aksel, hän oli
nähnyt unta--

AKSEL. Minä vähät hänen unistaan.

SYLVI (järjestelee huonetta). Hyi, kuinka sinä olet epäkohtelias. Ethän
sinä siitä pahene, vaikka kuuntelisitkin. Hän oli nähnyt unta, että me
leikimme yhdessä sokkosilla, hän ja minä, jota me muuten teimmekin
alituisesti, kun olimme lapsia. Mutta että hänen juuri nyt piti uneksia
sitä, nyt, vähää ennen kuin heräsi. Eikö se ollut omituista?

AKSEL. Hyvin omituista.

SYLVI. Se tulee käymään toteen hyvin pian. Jos se muuten ollenkaan käy
toteen. Vai mitä sinä arvelet, Aksel?

AKSEL (kokoo paperinsa). En osaa sanoa. En ole oikein perehtynyt niihin
asioihin.

SYLVI. Joko sinä nyt menet, Aksel?

AKSEL. Täytyy.

SYLVI. Sinä taidat olla vähän pahalla päällä, vai kuinka? Juuri kun minä
rupean hiukan virkistymään.

AKSEL (kietoo kätensä hänen vyötäisilleen). Ei, pikku kissimirrini, en
minä ole pahalla päällä. Päinvastoin minä kernaasti suon sinulle hauskan
aamupäivän.

SYLVI. Niin, sitähän minä aina olen sanonut! Sinä olet sittenkin
kaikkein paras, oivallisin holhooja-setä, mitä ajatella saattaa. Ja
tiedätkös mitä? Nyt saat varsin hyvin viipyä poissa vaikka koko päivän,
jos tahdot.

AKSEL. Vai niin? Sinä et siis kaipaisi minua?

SYLVI. En vähääkään. Minä pitäisin heidät siinä tapauksessa täällä
päivällisillä.

AKSEL. Totta tosiaan! Vai sen verran sinä minusta välitätkin? Sitäpä en
olisi uskonut.

SYLVI. Hyvä, rakas holhooja-setä, enhän minä sitä tarkoittanut. Anna
kaikin mokomin anteeksi. Suutuitko sinä minuun, mitä?

AKSEL. Ei, pikku pulmunen, ole huoleti. En minä turhista suutu.
Hyvästi nyt niin kauvaksi. Kyllä minä kuitenkin tulen kotiin
päivälliselle.

SYLVI. Niin, tee se. Hyvästi, hyvästi!

AKSEL (etehisestä). Etkö sinä tulekaan saattamaan minua portaille
niinkuin tavallisesti?

SYLVI (puuhailee ympäri huonetta). Ei, tiedätkös, nyt minä en jouda.
Täytyy vähän siistiä ja järjestää, ne saattavat olla täällä tuossa
paikassa.

AKSEL. Hyvästi sitten! (Menee etehisestä oikealle.)

SYLVI. Hyvästi, holhooja-setä! (Hyräilee, menee kirjoituspöydän luo,
järjestää kirjoja ja paperia. Avaa pöytälaatikon. Saa käsiinsä
strykniinilaatikon ja lakkaa äkkiä hyräilemästä. Ottaa yhden kapselin ja
katselee sitä kauvan, vie sen suuhunsa, panee sitten nopeasti pois,
heittää laatikon paikoilleen ja työntää pöytälaatikon kiinni. Sitten hän
taas hyräilee, järjestää vielä jotakin pöydällä, kävelee ympäri huonetta
ja pysähtyy viimein peilin eteen, nauraa kuvalleen, vehkeilee, kumartaa
ja viittailee käsillään.)

VIKTOR (tulee oikealta etehiseen).

SYLVI (säpsähtää). Taivas, kuinka sinä säikytit minua!

VIKTOR. Elä? Minähän tulin niin hiljaa.

SYLVI. Siksipä juuri. Näitkö, mitä minä tein?

VIKTOR. En, pahaksi onneksi.

SYLVI. Sepä toki hyvä.--Käy sisään nyt, ja ole tervetullut!

VIKTOR. Kiitos! Mutta saako tietää, mitä sinä sitten teit? Tulin
uteliaaksi.

SYLVI.. Ahaa,--luuletko minua niin tyhmäksi, että sanon?

VIKTOR. Sano pois! Minä pyydän niin kauniisti.

SYLVI. Kuinka kauniisti?

VIKTOR. Pitääkö minun langeta polvilleni?

SYLVI. Hyi, ei! Se ei olisi ollenkaan sinun tapaistasi. Niin et tehnyt
ennenkään.

VIKTOR. Eipä minun ennen tarvinnutkaan pyytää mitään kahta kertaa.

SYLVI. Etkä tarvitse nytkään. Istuhan ensin, tuonne keinutuoliin, tai
mihin tahdot, niin minä heti paikalla--

VIKTOR (istuu). No--?

SYLVI. Maltahan nyt,--pitää minunkin saada istua. (Istuu lattialle.)

VIKTOR. Mitä maailmassa? Yhäkö sinulla vielä on vanhat tapasi?

SYLVI. Niinkuin näet.

VIKTOR. Vaikka jo olet aikaihminen?

SYLVI. Aikaihminen? Kapas tätä,--kahdeksantoista vuotias vasta!

VIKTOR. Mutta rouva kumminkin.

SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran
huvittaa, niin--

VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla
tuo salaisuus.

SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani
kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään.

VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin
olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.

SYLVI (hyppää ylös). Ah, kuinka minä olen tyhmä. Tahdotko tupakkaa,
mitä?

VIKTOR. Jos suvaitset?

SYLVI. Kyllä, kyllä minä suvaitsen. (Tuo papyrosseja ja tulitikkuja
kirjoituspöydältä.) Ole niin hyvä! Ei, anna minun sytyttää. Kas noin.--
Ja nyt pidämme oikein hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ennen aikaan, kuusi
vuotta takaperin. Muistatko?

VIKTOR. Tottahan nyt.

SYLVI. Kun leikimme sokkosilla välistä koko päivän. Jestapoo, kuinka
meillä saattoi olla hauska!

VIKTOR. Olihan niitä muitakin leikkiä. Viides pyörä vaunun alla, vedä
verkaa, ja mitä ne kaikki lienevät olleet.

SYLVI. Ja pallosilla ja muorinpataa ja piilosilla. Tuskinpa vaan muilla
lapsilla olikaan niin hauskaa kuin meillä.

VIKTOR. Varsinkin pyhinä ja lupapäivinä.

SYLVI. Entäs loma-aikoina sitten?

VIKTOR. Niin, loma-aikoina!

SYLVI. Mutta sitten sinä matkustit pois ja kaikki sai surkean lopun.
Mikä lieneekin pistänyt vanhempiesi päähän--mennä ja muuttaa Viipuriin
juuri silloin!

VIKTOR. Isä sai siellä paremman paikan joksikin aikaa. Ja minun taas
täytyi mennä polyteknikoon.

SYLVI. Et usko, kuinka minulla oli ikävä ensimmältä. Sinua minä
varsinkin kaipasin; tiedätkös, minä olin pitkät ajat ihan kuin kipeä.

VIKTOR. Oho,--oikeinko totta?

SYLVI. Luulin jo, ett'en koskaan voisi sinua unhottaa.

VIKTOR. Mutta sen kumminkin teit, Sylvi?

SYLVI. Niin, sitten vihdoin ja viimein, vuosikausien perästä. Ei, en
minä silloinkaan unhottanut sinua, mutta sitten tuli niin paljon muita
huolia. Vanhempani kuolivat--

VIKTOR. Niin, Sylvi raukka, minä muistan sen.

SYLVI. Isä ja äiti kuolivat melkein yht'aikaa. Minä jäin ihan yksin
maailmaan ja tunsin itseni niin sanomattoman turvattomaksi. Ne olivat
surullisia aikoja, sen saat uskoa.

VIKTOR. Kuinka sinä, pikkuinen, jaksoit ne kestää?

SYLVI. Minä sain Akselin holhoojakseni ja hän oli minulle kovasti
hyvä,--aivan kuin toinen isä. Hän otti minut sitten elämän ijäksi
huostaansa.

VIKTOR. Miehesi mahtaa olla sinua paljon vanhempi?

SYLVI. Kahdeksantoista vuotta. Senpätähden hän onkin kauhean viisas ja
järkevä. Mutta kuule nyt, Viktor, miks'et sinä koskaan kirjoittanut
minulle, vaikka lupasit niin varmaan?

VIKTOR. Niin, tiedätkös, eihän minulta tullut kirjoitetuksi. Kyllä minä
aina ajattelin,--silloinkin, kun kuulin vanhempiesi kuolemasta, mutta
siihen se vaan jäi.

SYLVI. Kelvoton! Et suinkaan sinä koskaan ikävöinytkään minua?

VIKTOR. Ikävöin kyllä, välistä. Mutta minä tulin outoon paikkaan,
näetkös, sain uusia toveria ja niin pois päin--

SYLVI. Etkä silloin enää huolinut muistella vanhoja. Minä raukka kuljin
täällä sillä aikaa ja ajattelin sinua niin uskollisesti.

VIKTOR. Vai teit sinä niin, Sylvi?

SYLVI. Ihan totta. Sinähän olit minun paras ystäväni. Mutta sinä et
varmaan ole koskaan pitänyt niin paljon minusta kuin minä sinusta.

VIKTOR. Kyllä, tiedätkös, kyllä minä kummiakin pidin sinusta.

SYLVI. Ei, elä koeta pettää minua. Sinä olit niin kylmä minua kohtaan
viimeinkin, kun tavattiin Löfbergissä. Puhuit kokoillan vaan Karin
Löfbergin kanssa etkä ollut minua näkevinäsikään.

VIKTOR. Kuinka saatat sanoa.--Tervehdinhän minä sinua ja--

SYLVI. Hädin tuskin. Hirveällä kiireellä riensit heti takaisin Karin
kaunottaren luo.

VIKTOR. Rakas Sylvi kulta, minähän olin enemmän tuttu hänen kanssaan, me
kun tapasimme toisiamme niin usein viime aikoina Helsingissä. Mutta
sinua en ollut nähnyt kuuteen, seitsemään vuoteen. Olihan ihan
luonnollista, että tunsin itseni vähän vieraaksi ja että olin hiukan
hämilläni ensi alussa. Muistin sinut pienenä tyttönä lyhyissä hameissa
ja nyt sinä olit täysikasvuinen nainen. Naimisissa vielä kaiken lisäksi.

SYLVI. Niin, se todistaa vaan kaikki, kuinka vähän sinä olet minua
kaivannut. Kokonaisen viikon olet sitäpaitsi ollut kaupungissa, ilman
että olet tullut minua tervehtimään. Ei, sinä et ole enää sama kuin
ennen.

VIKTOR. Ihan sama!

SYLVI. Elä väitäkään. Minä _tiedän_ ettet sinä ole sama.

VIKTOR. Ja minä _tiedän_, että olen juuri sama.

SYLVI. Entä kun näytän sinulle heti paikalla--. Lyömmekö vetoa?
(Ojentaa kätensä.)

VIKTOR. Lyödään vaan.

SYLVI. Minkä päältä?

VIKTOR. Konvehti-naulan.

SYLVI. Topp! (Erottaa toisella kädellään.) Nyt panen sinut koetukselle!
(Ottaa juhlallisen asennon.) Ylös, Viktor Hoving, me rupeamme
sokkosille.

VIKTOR. Mutta--mitä sinä ajattelet?

SYLVI. No?--Oletko sinä ihan sama kuin ennen, vai etkö ole?

VIKTOR. Sylvi kulta, onko tuo nyt täyttä totta?

SYLVI. Tietysti. Kas niin, Viktor, joudu, joudu! Elä anna minun odottaa.
Naula konvehtia--muista!

VIKTOR. Sinä olet mieletön.--Ajattele, jos joku sattuisi tulemaan.

SYLVI. Mitä se tekee? Ja voimmehan vaikka lukita ovet. (Lukitsee
vasemmanpuolisen oven sekä sen, joka vie etehisestä portaille.) Kas
niin. Nyt voit olla huoleti siitä asiasta. (Ottaa huivin etehisestä.)
Tule tänne nyt! Kuka meistä ensin rupeaa sokoksi? Minäkö?

VIKTOR. Kernaasti minun puolestani.

SYLVI. No, sido sitten huivi, ole niin hyvä!

VIKTOR. Vedänkö liian kovaan?

SYLVI. Eikös, vain! Luuletko, että minä näen, vai--?

VIKTOR. Jahka koetetaan. Onko sormi suorassa vai väärässä?

SYLVI. Suorassa.

VIKTOR. Eipäs ollutkaan.--Onko sormi suorassa vai väärässä?

SYLVI. Väärässä.

VIKTOR. Jo riittää! Kyllä uskon jo.

SYLVI. Pyöritä minua nyt niin paljon kuin tahdot.

VIKTOR. Heti paikalla. No--eiköhän jo riitä?

SYLVI. Kyllä, minä olen ihan pyörryksissä.

VIKTOR. Elä vaan satuta itseäsi!

SYLVI. Pakene, taikka olet heti kiinni.

VIKTOR. Polttaa, polttaa.

SYLVI. Elä pelkää.

VIKTOR (hiipii hiljaa hänen taaksensa ja lyö häntä selkään).

SYLVI. Ahaa, veijari! Äännäpäs!

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Niin ja sitten sinä heti juokset tiehesi.

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Maltapas, mokoma käen-poika!

VIKTOR. Huh--huu!

SYLVI. Sepä nyt on merkillistä. Enkö minä saa sinua kiinni? (Jatkavat
leikkiä nauraen ja riemuiten. Innostuvat yhä enemmän, kunnes Sylvi
viimein saa hänet kiinni.)

SYLVI (pitää hänestä kiinni ja vetää huivin silmiltään, hengästyneenä).
Sainpas--viimeinkin.--Oletpa sinä koko mestari juoksemaan. Mutta
maltahan nyt on minun vuoroni.

VIKTOR. Vieläkö jatkamme?

SYLVI. Tietysti. Eikö tämä sitten ole hauskaa?

VIKTOR. Kyllä--mutta--

SYLVI. Ei mitään »muttaa». Kas niin, anna minun nyt sitoa huivi
silmillesi. Taivuta vähän polviasi, että yletän. Kas noin. Näetköhän
sinä nyt myöskin, vai--?

VIKTOR. En pikkuistakaan.

SYLVI. Kuulepas, veitikka, sinä näet ihan varmaan tuolta alta?

VIKTOR. Minä vakuutan.

SYLVI. Vedetään kuitenkin huivia alemma varmuuden vuoksi. No--ja nyt
pyöritään vähän.

VIKTOR. Tehdään niin. (Tarttuu molemmin käsin hänen vyötäisiinsä ja
pyörii ympäri.)

SYLVI. Jo riittää--ei enää--Viktor, kuuletko--päästä minut irti!

VIKTOR. Ei vielä!

SYLVI. Herra varjele,--Viktor, mitä sinä ajattelet?

VIKTOR. Tanssitaanko polkkaa?

SYLVI. Osaatko sinä viedä minua huivi silmillä?

VIKTOR. Koetetaan. Laulapas vähän.

SYLVI. Trall-lall-lalala, trall-lalla, trall-lall-laa--Ei, tiedätkös
Viktor, näin hauskaa ei minulla ole ollut vielä elämässäni.--Taivas,
nyt sinä olit vähällä kaataa pöydän nurin.--Trall-la-la-lall-lall-laa--

(Etehisessä soitetaan.)

SYLVI. Herra jumala!

VIKTOR (tempaa huivin silmiltään). Miehesi--?

SYLVI. Istu keinutuoliin--pian! (Suorii pöytäliinaa, järjestää kiireesti
tuolia.) (Soitetaan toinen kerta.)

SYLVI. Minä tulen--minä tulen!

VIKTOR. Sinähän olet ihan hengästynyt.

SYLVI. Entäs itse. Kas tuossa, ota tupakkaa. (Soitetaan kolmas kerta.)

VIKTOR. Avaa, herran nimessä!

SYLVI (juoksee etehiseen ja avaa oven). Oh, Viktor, ei mitään hätää, se
on vaan Alma!

ALMA (tulee sisään). Niin, kukas sitten?

SYLVI. Luulimme sinua Akseliksi. Istu, Alma kulta. Ja ota työ
esille.--Taivas, kuinka sydämmeni läpättää. Säikähdin niin--että--

ALMA (ottaa käsityön laukustaan). Mitä sinä sitten säikähdit?

SYLVI. Oh, en mitään, en kerrassaan mitään. (Nykäsee salaa Viktoria ja
istuu tuolille häntä lähelle.) Kaunis ilma tänäin.

ALMA. Päinvastoin, siellähän sataa lunta.

SYLVI. Vai niin--? Sitä minä en tiennytkään.--Mutta eilen ainakin oli
kaunis ilma.

ALMA. Niin, eilen kyllä oli kaunis ilma.

SYLVI. Ja huomenna on luultavasti myöskin. Baromeetteri nousee!

ALMA. Nouseeko se?

SYLVI. Niin, en minä tiedä, jos se nousee, minä vaan niin arvelen.

ALMA. No, joko te olette uudistaneet tuttavuuttanne Viktorin kanssa?

VIKTOR. Luonnollisesti, koska kerran istun täällä.

ALMA. Minä tarkoitan noin--lähemmin. Vanhan ystävyyden nojalla,
lapsuuden ajoilta.

SYLVI. Arkkitehti Hoving ei näy niitä enää muistavan.

ALMA. »Arkkitehti Hoving»?--Minusta sinä äsken sanoit häntä Viktoriksi.

SYLVI (nauraen). Sanoinko? Siinä oli! Niin minulle aina käy, kun koetan
teeskennellä.

ALMA. Minkätähden sinä teeskentelisit, Sylvi?

SYLVI. Niin, sanopa muuta! Minkätähden sitä tekisin!--Asia on, näetkös,
semmoinen, että minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin taas kahdentoista
vanha. Ja kun hän tuossa olisi kuudentoista.

ALMA. Kuinka se on mahdollista?

SYLVI. Niin, sitä en itsekään ymmärrä. Mutta nyt esimerkiksi en
mitenkään voi istua hiljaa ja puhella säädyllisesti, niinkuin
täysikäisillä on tapana tehdä. Minun oikein sormiani kutkuttaa, kun näen
Viktorin istuvan tuossa noin joutilaana. Kuule, (vetää tuolinsa
vastapäätä Viktorin tuolia) vieläkö sinä osaat taputusleikkiä, mitä?
Pane kätesi noin ikään,--joudu, ja sitten: yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
kaks'--ei, sinähän vasta olet kömpelö.--Aletaanpa alusta, no yks'
kaks'--yks'--

ALMA. Minä en tosiaankaan käsitä, kuinka aikuiset ihmiset voivat olla
tuommoisesta huvitetut.

SYLVI. Yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks' yks' kaks'--yks' kaks'--yks'
kaks'--koettaisitpa sinäkin, Alma, yks' kaks'--yks' kaks'--yks' kaks'.

ALMA. Ja Viktorkin--aika mies--

VIKTOR. Lopetetaan nyt jo. (Lopettaa leikin.)

SYLVI. Ei hyi!--kas vaan. Alma tuntuu olevan sinun holhoojasi, niinkuin
Aksel minun.

VIKTOR. Minun holhoojani?

ALMA. Jos Viktor luottaa minun arvostelukykyyni ja mielellään seuraa
minun neuvojani, jota hänen ei vielä koskaan ole tarvinnut katua--

SYLVI. Ei--kukas sitä tahtoo väittää? Sinähän aina olet niin viisas ja
järkevä, että oikein tuntuu kamalalta.

ALMA (hymyillen). Elä keskeytä minua. Jos Viktor niinkuin sanoin,
vanhasta kokemuksesta luottaa minuun, niin pitääkö minua siltä
sanottaman hänen holhoojakseen?

SYLVI. Sama se on, sanotaanko sinua siksi tai ei, se sinä kumminkin
olet; sillä sinä olet yksi noita täydellisiä, vanhurskaita ja siveitä
ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy, eivät koskaan tee mitään
tyhmyyksiä, ja jotka eivät milloinkaan maailmassa ole olleet lapsina--

VIKTOR. No--no--

SYLVI. Ei, sillä he ovat syntymästään saakka ymmärtäväisiä ja vakavia ja
mallikelpoisia kaikessa, ja Jumala on varmaankin luonut heidät varta
vasten holhoojiksi meille syntisparoille.

ALMA. Toisin sanoen, meidän tehtävämme on vartioida teitä ja estää teitä
tekemästä tyhmyyksiä.

SYLVI. Niin, jos me vaan _annamme_ teidän alituisesti komentaa
itseämme. Mutta minäpä sanon, että se välistä saattaa ärsyttää minua
niin, että joudun ihan raivoon--ja olisin valmis tekemään mitä
tahansa--kun vaan pääsisin tuosta kauheasta vartioimisesta,--vaikka
suurimman hurjuuden, jos niiksi tulee.

ALMA. Sylvi kulta, aina sinä kiivastut niin kauheasti.

SYLVI. Ja sinä sinä et kiivastu koskaan!

VIKTOR. No, no, ei riidellä. Puhutaan ennen jostakin muusta.--Tuletko
sinä tanssiaisiin tänä iltana, Sylvi?

SYLVI (allapäin). En suinkaan.

VIKTOR. Miksi et?

SYLVI. Aksel ei varmaankaan anna itselleen aikaa. Eikä häntä
luultavasti halutakaan.

VIKTOR. Mutta: voisithan sinä siltä tulla?

SYLVI. Menettekö te sinne?

VIKTOR. Kyllä. Me menemme molemmat, sekä Alma että minä. Tule nyt
mukaan, minä pyydän sinut ensimmäiseen franseessiin.

SYLVI. Kyllähän. se olisi kovasti hauskaa, mutta--

VIKTOR. Jos sinä nimi vain tahdot tanssia kanssani.

SYLVI. Oh,--kaikkein ennemmin sinun kanssasi, tietysti.

VIKTOR. Ja minä kyllä saatan sinut kotiin, jos niin ettei miehesi tule.

SYLVI. Ja Alma varmaankin--Alma kulta, suutuitko sinä minuun? Anna
anteeksi, enhän minä niin pahaa tarkoittanut.

ALMA (hymyillen). Mitäpä se hyödyttäisi, jos sinuun suuttuisikin? Sinä
olet nyt kerran semmoinen--kuin olet.

SYLVI. Niin, siinä olet oikeassa. Minä olen juuri semmoinen kuin olen.
Niin ett'ei maksa vaivaa välittää pikku asioista.--No niin--(Rukoillen.)
Ottaisithan sinäkin pitääksesi huolta minusta, Alma kulta, että Aksel
voisi olla rauhoitettu siinä suhteessa?

ALMA. Mielelläni.

SYLVI. Kiitoksia, Alma rakas.--(Hyppää ylös ja puristaa häntä kaulasta.)
Niin, sinä olet kumminkin aina hyvä ja kiltti.--Topp, Viktor? Me
tanssimme yhdessä ensimmäisen franseessin tänä iltana?

VIKTOR. Sen teemme!

SYLVI. Ja muita tanssia vähän väliä. Sinun pitää hakata minua hirveästi,
kuules!

VIKTOR. Ahkeruus on ilomme, herra katteini!

SYLVI. Oi, kuinka siellä tulee hauska! Niin jumalattoman hauska!--Minä
otan morsiuspukuni--niin, tiedätkös, morsiuspukuni--se kuuluu sopivan
minulle erinomattain.--Hyvä, rakas Viktor, näin iloinen en minä ole
ollut sitten kun sinä viimeksi olit täällä, kuusi vuotta takaperin.
Uskotko?

VIKTOR. Enpä oikein.

SYLVI. Maltapas--kyllä minä opetan sinut epäilemään.

(Aksel tulee etehiseen.)

SYLVI. Kas, tuolla on Aksel--sinä tulet kuin kutsuttu, holhooja-setä.

AKSEL (tervehtii vieraita). Sepä hauskaa.--Mitä kuuluu, neiti?

SYLVI. Niin, tiedätkös, mistä täällä on kysymys?

AKSEL (hymyillen). Ei, minulla ei ole aavistustakaan.

SYLVI. Että me menemme tänä iltana tanssiaisiin.

AKSEL (laskee paperit kädestään pöydälle).

SYLVI. Mitäs sinä siitä sanot, Aksel?

AKSEL. Vai niin, vai »menemme me tanssiaisiin?» Ketkä me?

SYLVI. Me kaikki tyyni. Sinä myöskin.

AKSEL. Jopa jo! Mitä minä siellä tekisin! Enhän minä edes tanssi.

SYLVI. Sinä katselet. Ja sitten sinä puhelet vanhempien herrojen kanssa,
ja viet minua puhvettiin tanssien välillä.

AKSEL. Hyvä ystävä--

SYLVI. Aksel kulta, elä nyt kiellä! Minulla kun on niin kova halu.

AKSEL. Mutta minullapa ei siihen ole halua ollenkaan, pikku kissimirri.
Ja sitä paitsi--minä en mitenkään jouda.

SYLVI. Niin, sitten en tiedä muuta neuvoa, kuin että annat minun mennä
Alman ja Viktorin kanssa. Sillä täytyy minun kumminkin päästä sinne.
Ajatteles, enhän ole vielä milloinkaan ollut kunnollisissa
tanssiaisissa.

AKSEL. Mitä niissä oikeastaan tehdään, noissa tilaisuuksissa? Tuskin
muuta kuin tanssitaan, vai kuinka?

ALMA. Eipä juuri.--Joskus tarjotaan vähän laulua ja soittoa.

AKSEL. Jos siellä edes tapaisi tuttaviaan. Mutta arvaan, ettei sinne
vanhempia herroja tule ketään.

ALMA. Kyllä minä kumminkin olen nähnyt muutamia joka kerta. Kuuluvatpa
pelaavan vistiäkin jossain siellä herrojen puolella.

VIKTOR. Niin minäkin olen kuullut kerrottavan.

AKSEL. Se on muuten yhdentekevä. Minä puolestani en juuri erittäin
välitä korttipelistäkään. Mutta jos tuota nyt kerran kumminkin tekisi
pikku vaimolleen mieliksi ja menisi sinne.

SYLVI. Niin, tiedätkös, niin minäkin arvelen. Kerran kumminkin täytyy
tehdä pikku vaimolleen mieliksi.

AKSEL. Sillä muuten hän arvattavasti on nyrpeillään--

SYLVI. Siitä saat olla varma.

AKSEL. No niin, mikäpä siinä sitten auttaa. Täytyy antaa vaan kauniisti
myöten.

SYLVI. Näettekös, kuinka kiltti hän on yhtä kaikki, tuo minun rakas
herrani ja mieheni! Aina hän ensin mutisee vastaan, mutta kun kaikki
ympäri käy, pääsen minä kumminkin lopulta tahtoni perille.

AKSEL. Elähän siinä kovin kerskaile, pikku sirkkunen. Saattaa helposti
tapahtua, että rupean vastakynteen.

SYLVI. Sen jätät kauniisti tekemättä, holhooja-setä.

AKSEL. Jaa, jaa. Ei ole takeita.--Kuinkas muuten on,--antaako emäntämme
meille kahvia tänäin?

SYLVI. Kyllä--heti paikalla. Saatte oikein hyvää kahvia ja pieniä
leivoksia senkin seitsemää lajia. (Juoksee vasemmanpuoliselle ovelle ja
koettaa työntää sitä auki.) Ei, mutta mikäs ovella on? Ah--niin, hyvänen
aika, sehän on lukossa. En muistanutkaan. (Katsoo Viktoriin, hymyilee ja
pudistaa päätään.) Viktor!

AKSEL. Minkätähden se oli lukossa?

SYLVI. Kysy Viktorilta?

VIKTOR. Minultako?

SYLVI. Kuinka hän näyttää viattomalta! (Uhkaa sormellaan.) Voi, sinua
veitikka! (Menee vasemmalle.)

VIKTOR. Sylvi laskee leikkiä.

AKSEL. Hän on aika hulivili toisinaan.

ALMA. Semmoinen hän on ollut kaiken ikänsä. Koulussa olivat opettajat
usein pahemmassa kuin pulassa eivätkä tienneet, mitä hänelle tekisivät.
Ei kukaan ollut niin vallaton kuin Sylvi.

VIKTOR. Eikä kukaan niin viehättävä kuin hän.

ALMA. Nyt puhut itsesi pussiin, Viktor. Niin, herra Vahl--ei auta muu
kuin tunnustaa totuus. Veljeni tässä oli siihen aikaan kovasti ihastunut
Sylviin.

AKSEL. Sen kyllä uskon.

VIKTOR. Oh--mitäs niistä. Mehän olimme silloin lapsia vielä.

AKSEL. No niin--.

SYLVI (tulee vasemmalta). Hyvät naiset ja herrat, kahvipöytä odottaa.
Tarjoo käsivartesi Almalle, Aksel.

AKSEL. Saanko luvan, neiti? (Menevät ruokasaliin vasemmalle.)

SYLVI (työntää ruokasalin oven kiinni). Viktor, oletko sinä nyt vihainen?

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Sietäisipä melkein olla.

SYLVI. Mutta et henno kumminkaan, vai mitä?

VIKTOR. En--en minä henno!

SYLVI. Kuinka herttaisen hyvä sinä olet! Minä pidän sinusta niin
kovasti.

VIKTOR. Pidätkö tosiaankin, Sylvi? Onko se ihan täyttä totta?

SYLVI. Tietysti! Mutta sinä, paha poika, et taida välittää minusta tuon
taivaallista?

VIKTOR. Mistä sen tiedät?

SYLVI. Noo--minä vaan arvaan.

VIKTOR. Toisen käsityksen sinulle antaisin, jos vaan uskaltaisin.

SYLVI. Uskaltaisit? Minkätähden sinä et uskaltaisi?

VIKTOR. Sylvi--pahoin pelkään, että--

SYLVI. Että mitä--? Sinähän vasta olet soma--

VIKTOR. Että olen kohta yhtä pikiintynyt sinuun, kuin ennen pikku
poikana.

SYLVI. Oho--nyt narraat.

VIKTOR. Vielä pahemmin--kymmentä vertaa pahemmin.

SYLVI. Narraat--ihan varmaan.--Voitko katsoa minua suoraan silmiin?

VIKTOR. Voin kyllä.

SYLVI (katsoo vähän aikaa häntä silmiin, peräytyy vavisten,
punastuu,--hämillään. Kätkee kasvonsa toiseen käsivarteensa, kuiskaa).
Viktor--minkä tähden sinä--Viktor--!

VIKTOR. Mitä niin, Sylvi?

SYLVI. Minkätähden sinä katsoit minuun sillä tavalla--?

VIKTOR. Sylvi--vieläkö epäilet? Mitä--?

SYLVI. En.

VIKTOR (matalalla äänellä.) Sylvi--?

SYLVI (kääntyy pois yhä käsivarsi silmillä). Ole vaiti--!

VIKTOR. Sylvi--suutuitko sinä?

SYLVI. En. (Ojentaa hänelle toisen kätensä.)

VIKTOR (suutelee sitä). Sylvi'

AKSEL (ruokasalista). Minnekä te jäitte? Kahvi jäähtyy.

VIKTOR. Sylvi--taivaan nimessä--sinä olet niin tulipunainen ja
kiihtynyt--

SYLVI (läähättäen). Tuntui niin--kummalta katsoa sinua silmiin, Viktor.

AKSEL (niinkuin ennen). Kuuletteko siellä?

VIKTOR. Kyllä. Me tulemme tuossa paikassa.--Sylvi, joudu--!

SYLVI. Mene edeltä.--Minä tulen sitten vähän ajan päästä.

VIKTOR (tekeytyy tyyneksi, välinpitämättömäksi, menee sisään).

SYLVI. Hän pitää minusta! Hän pitää minusta!--Oi, kuinka minä olen
äärettömän onnellinen!

VIKTOR (ruokasalin ovelta). Sylvi! Sylvi! Kahvi on jo kaadettu kuppiin.

SYLVI (rientää loistavan iloisena häntä vastaan). Minä tulen,
minä tulen!

(Esirippu laskee.)



TOINEN NÄYTÖS.


(Tanssiaiset. Näyttämö kuvaa sivuhuonetta, jonka peräovet ovat auki
tanssisaliin, missä parhaillaan tanssitaan franseessia. Vasemmalla ovi
virvoitushuoneesen. Sohvia, lepotuolia, istuimia, pöytiä sekä korkeita
kasvia huoneen sivuilla. Oikealla sisäänkäytävä etehisestä.

Metsäherra Sandell sekä luutnantit Harlin ja Idestam seisovat muutamien
muiden herrojen kanssa ja katsovat tanssia.)

HARLIN. Suloinen! Viehättävä!

IDESTAM. Ken on hän? En muista koskaan nähneeni häntä ennen.

HARLIN. Vasta puhjennut ruusun-nuppu. Lyön veikkaa, että hän on
ensimmäisissä tanssiaisissaan.

IDESTAM. Sandell, tulepas vähän tänne.--Sinä varmaankin tunnet tuon
naisen tuolla, vaikeassa harsopuvussa?

SANDELL. Kyllä.--Mitä hänestä?

IDESTAM. Toveri tässä on tulessa ja liekissä.

HARLIN. Uusi tähti taivaalla, joka loistollaan voittaa kaikki muut.

SANDELL. Jäähdytä mieltäsi, veli hyvä. Se tähti on liian korkealla.
Ei sinun auta häntä tavotella.

HARLIN. Saanenhan kumminkin tietää hänen nimensä?

SANDELL. Saat kernaasti. Voinpa vaikka esitellä sinut hänen
miehelleenkin, joka istuu tuolla virvoitushuoneessa, jos niin tahdot.

HARLIN. Mitä sanot? Onko hän naimisissa?

SANDELL. Pahaksi onneksi!

IDESTAM. Ei, kuule, tuota sinä et voi meihin puijata. Mutta sinulla on
ehkä itselläsi aikeita tytön suhteen, jos oikein arvaan.

SANDELL. Johan nyt oli!--Kysykää muilta, ellette minua usko.

HARLIN. Tai ehk'et tiedä, ketä me tarkoitamme--

SANDELL. Tiedän kyllä, eihän siellä ole ketään muuta valkoisessa
harsopuvussa, kuin rouva Vahl.

IDESTAM. Hän, joka nyt menee tuolla oikealla!

SANDELL. Juuri sama.

HARLIN. Ja rouva jo! Perhana! Kuinka se on mahdollista? Hän näyttää
vielä niin nuorelta. On aivan kuin pieni koulutyttö.

SANDELL. Niin, ei hän vielä ollut lapsenkenkiään kuluttanut, kun meni
naimisiin holhoojansa kanssa.

HARLIN. Vai niin, vai holhooja se hänet kaappasi itselleen, ennenkuin
muut vielä tiesivät hänestä mitään. Mokoma kettu.

IDESTAM. Häntä sietäisi vähän rangaista, eikö totta?

HARLIN. Me hakkaamme hirveästi hänen kaunista rouvaansa tänä iltana.
Kiusallakin!

SANDELL. Sh--! Hän tulee. (Tohtori Tuneberg, tullinhoitaja Brun ja Aksel
tulevat virvoitushuoneesta.)

BRUN. Olet aivan oikeassa, hyvä veli. Piru näissä iloissa kulkekoon.
Mutta minkäs sille tekee? Isänä ja aviomiehenä täytyy vaan olla mukana,
joko sitten tahtoo, tai on tahtomatta.

TUNEBERG. Miksi mennä naimisiin? Miksei pysyä ennemmin vanhana poikana
niinkuin minä, ja säilyttää kultainen vapautensa?

AKSEL. Mutta tulethan sinäkin tanssiaisiin tuon »kultaisen vapautesi»
kanssa, vaikka et tanssi. Vai onko sinusta niin hauska katsoa muiden
iloa?

TUNEBERG. Ei, hiisi vieköön, olekaan. Mutta jossakin sitä täytyy
iltaansa kuluttaa.

BRUN. Puhu sitten vielä »kultaisesta vapaudesta»! Sinulla on ikävä--
et tiedä miten iltaasi kuluttaisit. Ei, toista on sittenkin olla
perheenisänä.

SANDELL. Aksel, tulepas katsomaan, kuinka nuoret herrat täällä hakkaavat
sinun kaunista rouvaasi.

AKSEL. Anna sinä heidän hakata. Ei se minua haittaa.

SANDELL. Hoving varsinkin näkyy olevan pahasti pikiintynyt.

AKSEL. Hupaista kuulla.

SANDELL. Elä, helkkarissa? Onko se sinusta hupaista kuulla? Etkö ole
ollenkaan mustasukkainen?

AKSEL. En tunne mitään oireita.

TUNEBERG. Ohoo,--sinä vaan teeskentelet. Niinkö luulet, ettei sitä
huomata?

BRUN. Tunnusta pataa, velikulta. Lääkärin terävä silmä on jo huomannut
vaivasi.

AKSEL. Olkaa löpisemättä! Mitä se minuun koskee, vaikka koko maailma
olisi rakastunut vaimooni, kun hän vaan pysyy uskollisena.

SANDELL. Mutta entäpä jos hän nyt sattuisi ihastumaan johonkuhun noista
ihailijoistaan?

AKSEL. Ei hätää mitään. Siihen hän on liian lapsellinen ja viaton.

TUNEBERG. Hoh--hoo, veli hyvä! Luuletko sinä että lapsellisuus ja
viattomuus voivat varjella ihmistä intohimoista? Suuri erehdys! Senkö
verran sinä tunnet ihmisluontoa?

AKSEL. Ainakaan ne eivät yllytä niitä.

TUNEBERG. Siitä voi olla eri mieltä. Nuoruus on vaikutuksille altis, ja
viattomuus puuttuu kokemusta, muistapas se.

BRUN. Jo riittää filosofiia, hyvät herrat. Franseessi on lopussa,
naiset tulvaavat kohta tänne vilvoittelemaan. Parasta kun korjaamme
ajoissa luumme heidän tieltänsä.

TUNEBERG. Pitänee sitten mennä takaisin tuonne tupakansavuun.

BRUN. Minäpä taidan antaa hyvän päivän koko ilolle ja karata tiehen.

AKSEL. Ja minä kysyn Sylviltä, eikö hän jo ole saanut tarpeekseen tästä
huvista.

SANDELL. Ei, kuule, et suinkaan sinä vielä vie rouvaasi pois? Täällä on
kaksi nuorta luutnanttia, jotka joutuisivat epätoivoon. Ikään juuri
pyysivät, että esittäisin heidät hänelle ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa.

AKSEL. Erittäin suuri kunnia. Mutta minulla ei ole hituistakaan halua
kiusata itseäni kuoliaaksi luutnanttien tähden.

SANDELL. Kyllä rouvasikin haluaa jäädä, sen näkee. Hän huvittelee oikein
sydämmensä pohjasta, katsopa tuonne. Olisihan sääli häiritä hänen
iloansa.

TUNEBERG. Sääli on Akseliakin. Toiset liehakoivat hänen kaunista
rouvaansa, itse saa hän kävellä täällä nolona, miesparka--ymmärrättehän,
ettei se voi olla kovinkaan hauskaa.

AKSEL. Vähät siitä. Mutta minun täytyy nousta aikaisin ylös
huomisaamuna. Minulla on työtä--

TUNEBERG. Syytä sinä työtä.

BRUN. Ole kärsivällinen, veli kulta, ja jää siivosti tänne. Minun täytyy
tehdä samoin--kun kaikki ympäri käy. Tule, niin otamme pullon viiniä
tuolla!

(Brun, Tuneberg ja Aksel menevät vasempaan. Soitto laukoo salissa.
Seuraavan kohtauksen aikana kulkee naisia ja herroja edestakaisin
huoneessa.

Karin Löfberg, Anni Vidgren, Elin Grönkvist ja Alma Hoving tulevat
sisään.)

ANNI. Emmekö istu tänne vähäksi aikaa?

ALMA. Istutaan vaan. Täällähän on viileätä.

KARIN. Uh, kuinka minusta on ikävää tänä iltana.

ANNI. Ikävää? Kuinka niin? Minusta täällä päinvastoin on aika vilkasta.

ELIN. Sinähän olet myötäänsä lattialla, Karin. Saat tanssia niin paljon
kuin ikinä tahdot. Miekkonen! Olisinpa minä sinun sijassasi--!

ANNI. Sylvi on tavattoman sievä valkoisessa harsossaan, eikös ole?

KARIN. Sievä? Kaikkea muuta!

ALMA. On kyllä, Karin. Minä en ole vielä koskaan nähnyt häntä niin
kauniina. Tuo morsiuspuku sopii hänelle mainiosti.

KARIN. Päinvastoin! Se ei sovi hänelle ollenkaan. Ja kauhean ruma on
hänen pukunsa sitäpaitsi, se täytyy teidän myöntää.

ANNI. Minusta se on erinomaisen hieno ja komea.

ELIN. Karinin pukuun sitä ei kumminkaan voi verrata, ei likimainkaan.
Eikä hän muutenkaan ole niin kaunis kuin Karin.

KARIN. Ja oletteko huomanneet, kuinka hän käyttäytyy tänä iltana?

ANNI. Niin, hän näkyy olevan kovasti ihastunut sinun veljeesi, Alma.

KARIN. Oikein se hävettää. Kaikki ihmiset katsoivat heihin viime
franseessissa.

ANNI. Minä en ole koskaan hyväksynyt sitä tapaa, jolla Sylvi kohtelee
nuoria herroja. Hän on liian vapaa ja tuttavallinen heidän suhteensa.
Eikä se sovi nuorelle rouvalle. Minun mielestäni heidän varsinkin
pitäisi olla arkoja arvostaan. Ei koskaan alentua liehakoimisiin, eikä
antaa mielistellä itseään. Semmoisesta helposti saattaisi syntyä pahoja
puheita.

ALMA. Niin, kyllä sinä olet oikeassa, Anni. Mutta voiko nyt sanoa, että
Sylvi--

KARIN. Minä vaan ihmettelen sinun veljeäsi, Alma. Hän, joka on niin
vakava ja järkevä--kuinka hän voi olla huvitettu semmoisen harakan
seurasta, kuin Sylvi on? Eikö hän huomaa sitä pintapuolista ja
turhamaista luonnetta, joka hänessä niin selvästi pistää esille? Minä
luulin tosiaankin, että herra Hovingilla olisi enemmän arvostelukykyä.

ANNI. Herrat ihastuvat aina pintapuolisiin ja turhamaisiin naisiin.
Sehän on tunnettu asia.

ALMA. Elä sano. Viktor ainakaan ei välitä semmoisista, sen tiedän. Mutta
he ovat vanhoja lapsuudenystäviä Sylvin kanssa; pieninä jo leikkivät
yhdessä joka päivä--

ANNI. Entä sitten? Vanha lapsuudenystävä hän on minunkin kanssani.
Mutta emme me siltä ole noin hirveän hyvää.

ALMA. Niin, sinä kun pidät kaikki herrat niin kaukana luotasi kuin
mahdollista.

ANNI. Muu ei sovellu nuorelle naiselle. Semmoinen on minun ajatukseni.

ALMA. En minä suinkaan tahdo puolustaa Sylviä, mutta kyllä te kumminkin
tuomitsette häntä liian ankarasti. Hän on oikeastaan vaan lapsi vielä.

KARIN. Kyllä kai! Keikailija hän on, ei muuta mitään.--Ja noin
tuttavallinen suhde vanhan ystävyyden nojalla saattaa vielä helposti
kehittyä joksikin muuksi. Sylvi ja herra Hoving saisivat olla
varuillaan--

ALMA. Ei, hyvä Karin! Kuinka voit tuonlaista ajatellakaan!

KARIN. On sitä nähty ennenkin.

ALMA. Viktor rakastuisi toisen miehen vaimoon? Ei ikinä! Luulin toki,
että tuntisit hänet paremmin.

KARIN. Oletko tarkastanut häntä tänä iltana?

ELIN. Sinuunhan herra Hoving on rakastunut, Karin. Etkö muka tiedä?

ANNI. Sh--! Elkää puhuko niin kovaa. (Sylvi ja Viktor tulevat käsi
kädessä salista.)

VIKTOR. Säästät siis kotiljongin minulle, Sylvi?

SYLVI. Sekä sen että kaikki franseessit lisäksi, jos niin tahdot.
(Heittäytyy nojatuoliin vasemmalle.)

VIKTOR. Oi, kuinka mielelläni minä tahtoisin! Mutta pahaksi onneksi se
ei käy päinsä.

SYLVI. Minkätähden ei?

VIKTOR. Sylvi kulta, ihmiset moittisivat meitä siitä.

SYLVI. Ja mitä he sitten osaisivat sanoa? Että me molemmat tanssimme
kernaimmin yhdessä? Sehän olisi vaan puhdas totuus, tiedämmä.

VIKTOR. Niin, mutta sitä pidettäisiin pahana, hyvä ystävä.

SYLVI. Mistä syystä?

VIKTOR. Siitä syystä, että se olisi vastoin yleistä tapaa. Eihän kukaan
tanssi koko iltaa saman henkilön kanssa.

SYLVI. Ei, sillä kaikki tahtovat kernaammin vaihtaa tanssitoveria. Niin
olen minäkin tehnyt ennen. Mutta tästä lähtein minä tahdon tanssia vaan
sinun kanssasi--enkä kenenkään muun.

VIKTOR. Sylvi, Sanonkohan sinulle nyt jotain?

SYLVI. Sano!

VIKTOR. Sinä olet niin viehättävän kaunis tänä iltana.

SYLVI. Elä? Oikeinko totta?

VIKTOR. Oikein totta.

SYLVI. Mutta sinä sanot muille samaa. Karin Löfbergille esimerkiksi?

VIKTOR. En, kuolemani kautta. Häntä ei voi likimainkaan verrata sinuun.
Ei häntä eikä ketään muuta. Sinä lyöt heidät kaikki laudalta.

SYLVI. Voi--sinä olet kovasti hyvä, kun pidät minusta. Minäkin pidän
sinusta niin--niin--niin--äärettömästi. Enemmän kuin kenestäkään muusta
ihmisestä maan päällä.

VIKTOR. Sylvi,--ole varuillasi--sinä teet minut ihan hulluksi. Etkö jo
huomaa, kuinka minun on laitani?

SYLVI. Kuinka sinun on laitasi?

VIKTOR. Elä leiki tulen kanssa!

SYLVI. Mitä sinä tarkoitat? En totisesti ymmärrä, en luotua sanaa.

VIKTOR. Etkö ymmärrä? No hyvä! En minäkään tahdo häiritä sinun rauhaasi.
Taivas varjelkoon!

SYLVI. Vai niin! Sinä aijot ruveta tässä salaperäiseksi!

VIKTOR. Ei, ei,--ei se ollut mitään. Ei kerrassa mitään. Minä--minä
tahdoin vaan tehdä sinut uteliaaksi.

SYLVI. Eläpäs valhettele, kuule! Sinä ihan varmaan tarkoitit jotain.

VIKTOR. Minä vakuutan--

SYLVI. Tunnusta vaan pois. Ja tee se heti paikalla. Muuten en lepy
sinuun ikinä--

VIKTOR. Ei, Sylvi, minä vaikenen, niin kauvan kuin minulla vielä on
vähänkään järkeä jäljellä.

SYLVI. Vai niin! Hyvä juttu! Tiedätkös mikä siitä seuraa?

VIKTOR. En--?

SYLVI. Ett'en tanssi enää askeltakaan sinun kanssasi tänä iltana. Niin
että menettele nyt sen mukaan.

VIKTOR. Se ehkä olisikin parasta.--Ankarasti sinä rankaiset minua,
Sylvi, mutta minä koetan tyytyä kohtalooni ja olla luja.

SYLVI. Ei, Viktor, leikkiä se vaan oli. Päinvastoin--minä en tanssi
kenenkään muun kanssa, kuin sinun. Niinkuin äsken jo sanoin.

VIKTOR. Mutta sehän se juuri on vaarallista, Sylvi.

SYLVI. Sinähän vasta olet--. Mitä vaaraa siinä olisi?

VIKTOR. Elä kysy enää mitään.

SYLVI. Viktor,--minkätähden sinä olet noin paha? Ennen kerroimme ihan
kaikki toisillemme--miksi emme nyt voisi tehdä samoin?

VIKTOR. Ei, ei--!

SYLVI. Hyvä, rakas Viktor--!

VIKTOR. Sylvi--elä katso minuun tuolla lailla. Muuten--menetän kohta
kaiken malttini.

SYLVI. Kuinka kauvan sinä kiusaat minua?

VIKTOR. Oh--mikä heikko raukka minä olen. Minun pitäisi paeta tieheni
eikä koskaan enää näyttää sinulle silmiäni.

SYLVI. Kas sepä olisi kaunista!

VIKTOR. Enhän minä sitä voikaan. Ei, minä en voi!--Oo Sylvi, kuinka
hurmaavan kaunis sinä olet!

SYLVI. Sinä et vastaa mitään kysymykseeni, Viktor.

VIKTOR. No, olkoon menneeksi! Minä tunnustan sinulle kaikki suoraan.--
Mutta ei nyt--toisen kerran, kun olemme kahdenkesken.

SYLVI. Ei kukaan kuule. Näetkös, he puhelevat kaikki keskenään.

VIKTOR. Joku voisi kumminkin tarkastaa meitä.

SYLVI. Se on totta se. Alman silmät ovat juuri nyt tänne päin.

ALMA. Minkätähden te istutte siellä niin kaukana? Ettekö tahdo tulla
tänne meidän luoksemme? Kyllä täällä on sijaa.

SYLVI. Ei kiitoksia, meillä on niin hyvä täällä.

KARIN. Elä häiritse heitä, Alma. Näethän, että he tahtovat olla
kahdenkesken, erillään muista.

VIKTOR. Mitä sillä tarkoitatte, neiti Löfberg? Selittäkää, minä pyydän.

KARIN. Ettekö ymmärrä yksinkertaisia, selviä sanoja?

VIKTOR. Olin huomaavinani, että niillä oli erityinen merkitys. Mutta
samapa se.--Sylvi, näytämmekö neiti Löfbergille, että hän erehtyy?

SYLVI. Kun luulee, että me kernaimmin tahdomme olla kahdenkesken? Ei, ei
suinkaan se mikään erehdys ole.

KARIN (nauraa pakollisesti). Sylvi on toki rehellinen.

ANNI. Ja sen hän sanoo kaikkien kuullen. Hyvänen aika sitä Sylviä,
kuinka hän on hirveästi varomaton! Siitähän voi syntyä vaikka
minkälaisia juttuja!

ALMA (levottomana). Viktorissa ei ollut syytä. Hän kyllä olisi tullut
mielellään, kuulittehan sen.

KARIN. Oh, eipä hänellä näytä olevan ikävä siellä Sylvinkään luona.

ELIN. Oletko sinä mustasukkainen, Karin?

KARIN. Ush, kuinka sinä olet tyhmä, Elin. Minä mustasukkainen!

ELIN. No, johan minä ajattelinkin!

SYLVI. Kas niin, nyt soitetaan polkkaa. Emmekö tanssi taas vähän?

VIKTOR. Niinkuin tahdot. (Menevät käsikädessä saliin.)

KARIN. Näettekö, kuinka hempeästi he nojaantuvat toisiinsa? Aivan kuin
joku vasta kihlattu pari.

ALMA. Sinä liioittelet, Karin. Tuohan on ihan tavallinen asento, kun
käydään käsikädessä.

ANNI. Herra Vahl saattaisi juuri pitää parempaa huolta rouvastaan eikä
jättää häntä noin omille hoteilleen, kosk'ei hän kumminkaan osaa
käyttäytyä niinkuin pitäisi.

ALMA. Hän onkin oikeastaan vasta ensi kertaa tänlaisissa tanssiaisissa.
Muistattehan, että hän kantoi surua vanhempiensa jälkeen aina siitä
saakka, kun tuli täysikasvuiseksi.

ANNI. Se on totta se. Ja siitä syystä häntä ehkä pitäisikin varoittaa
ja oikaista. Sinun tehtäväsi se on etupäässä, Alma, varsinkin kun asia
koskee veljeäsi myös.

ALMA. Niin, minä lupaan puhutella heitä molempia, ja Viktor malttaa
kyllä mielensä, sen saatte nähdä.

KARIN. Olisin suuresti erehtynyt hänen suhteensa, ellei hän sitä tekisi.

(Useita herroja tulee sisään ja pyytävät naisia tanssiin. Näyttämö
tyhjenee, ainoastaan salin ovelle jää muutamia herroja katsomaan tanssia.

Sylvi ja Viktor tulevat sisään.)

VIKTOR. Sinä tanssit kuin enkeli.

SYLVI. Ja sinä viet kuin jumala.--Viktor, katso, kaikki ovat menneet
tiehensä. Nyt saamme olla melkein kahdenkesken.--Mitä jos istuisimme
tuonne kasvien taakse?

VIKTOR. Mainiota! Täällähän olemme suojassa syrjäisten silmiltä.

SYLVI. Istu sinä tähän.

VIKTOR. Niin lähelle? Uskallanko?

SYLVI. Uskallat, tietysti.

VIKTOR (tarttuu hänen käteensä). Sinulla on niin pieni, sievä käsi.
(Suutelee sitä.)

SYLVI (tempaa sen sukkelasti pois, punastuen ja hämillään). Minkätähden
sinä teet noin, tuolla tavalla?

VIKTOR. Kun en malttanut olla sitä tekemättä.--Sylvi--oliko se sitten
niin väärin?

SYLVI. Ei--en minä tiedä.

VIKTOR. Niinpä anna minun suudella sitä vielä kerran.

SYLVI. Viktor--nyt sinulla taas on tuo sama katse.

VIKTOR. Mikä katse, Sylvi?

SYLVI. Tuo, joka on niin kummallinen. Joka polttaa kuin tuli, ja panee
minut vapisemaan.

VIKTOR. Minkätähden käännät pääsi pois? Peloittaako se sinua?

SYLVI. Peloittaa, ja tekee onnelliseksi samalla.

VIKTOR. Sylvi, saanko suudella sinun kättäsi? Ei kukaan näe.

SYLVI. Minkätähden tahdot sitä suudella?

VIKTOR. Sentähden, että minä--rakastan sinua.--Siinä nyt on tuo
salaisuus, jota äsken tahdoit tietää. Minä rakastan sinua niin
kiihkeästi, niin tulisesti, ett'en enää voi itseäni hillitä.--Elä
tuomitse minua liian ankarasti, Sylvi.

SYLVI. Oh--Viktor--!

VIKTOR. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt vaieta. Ei ilmaista
tunteitani, vaan tukahduttaa ne väkipakolla. Mutta minä en voinut--ne
saivat minusta vallan.--Sylvi--nyt tiedät, kuinka minun on laitani. Tee
minulle, mitä tahdot. Määrää mikä rangaistus tahansa,--minä alistun
kaikkeen. Tahdotko että matkustan pois--ehkä jo huomispäivänä, sano?

SYLVI. Matkustat pois? Ei, Viktor, sitä et saa tehdä.--Et saa lähteä
pois, minä surisin itseni kuoliaaksi.

VIKTOR. Sylvi--! Uskallanko ajatellakaan? Sinä--?

SYLVI. Nyt putoo kuin suomukset silmistäni. Olenhan minä rakastanut
sinua aina lapsuudesta saakka, Viktor.

VIKTOR. Ilman että olet sitä tiennyt?

SYLVI. Ilman että koskaan olen sitä tiennyt. Ajattele, kuinka hirmuisen
tyhmä minä olin. Itkin sinua pitkät ajat, kannoin valokuvaasi povellani,
suutelin sitä päiväkaudet, ja kun nukuin illalla, jäi se käteeni--enkä
sittenkään ymmärtänyt, että tuo kaikki oli rakkautta. Kylläpä olin koko
hupakko! Totta tosiaan!

VIKTOR. Jos silloin jäin tänne, olisimme nyt varmaankin naimisissa--tai
ainakin kihloissa. Ja sinä olisit minun--minun ikiomani! Ihan huimaa
päätäni sitä ajatellessa! Nyt siihen sijaan--kuolema ja kirous--

SYLVI. Mitä nyt--?

VIKTOR. Nyt toinen saa puristaa sinua syliinsä, suudella ja hyväillä
sinua--ja omistaa sinut kokonaan, eikä minulla ole mitään oikeuksia.
Sinä olet toisen oma--

SYLVI. Ei, Viktor, tästä päivästä alkaen olen ainoastaan sinun omasi.

VIKTOR. Elä laske leikkiä. Tiedänhän varsin hyvin, ettei minulla ole
mitään toivoa.

SYLVI. Minäpä tahdon olla sinun. Kuule, Viktor, kunnian kautta lupaan,
ett'ei tästä lähtein kukaan muu saa suudella eikä hyväillä minua.

VIKTOR. Rakas, pikku Sylvi--sinä olet toisen miehen vaimo.--Sinä et ole
enää vapaa.

SYLVI. Mutta minä en rakasta Akselia, minä rakastan ainoastaan sinua. En
tiennyt mitä rakkaus oli, kun menin naimisiin hänen kanssansa. Ja sen
ilmoitan hänelle vielä tänä päivänä, heti paikalla--

VIKTOR. Ei, Sylvi, Jumalan tähden, sitä et saa tehdä. Et ainakaan
vielä--

SYLVI. Miks'en?

VIKTOR. Hän erottaisi meidät ijäksi päiviksi, emme saisi enää koskaan
tavata toisiamme.

SYLVI. Emme koskaan edes tavata toisiamme? Hän estäisi--? Ei, Viktor,
sinä erehdyt, sinä et tunne Akselia--

VIKTOR. Aksel on siinä suhteessa niinkuin muutkin miehet. Hän nostaisi
metelin, kieltäisi minun käymästä talossaan ja sulkisi sinut lukon
taakse.

SYLVI. Mitäs sitten teemme, Viktor?

VIKTOR. Meidän täytyy olla varuillamme ensi aluksi. Ei antaa kenenkään
aavistaa mitään.

SYLVI. Entä sitten--?

VIKTOR. Miettiä ja tuumailla. Ehkä keksimme jonkun keinon--

SYLVI. Oh, tiedätkös, toivotaan parasta! Kyllä kaikki pian selviää.

VIKTOR. Kenties selviää. Mutta vielä en ainakaan tiedä, millä tavalla--

SYLVI. En minäkään. Mutta täytyyhän meidän jollakin lailla päästä siitä
pulasta. Emme huoli surra suotta, ennen aikojaan.

VIKTOR. Oikein puhuttu! Täksi illaksi unohdamme kaikki ikävät asiat. Ja
nautimme vaan. Olemme onnellisia ja iloisia. Minä kuvittelen, että sinä
olet minun morsiameni,--minun suloinen morsiameni--minun kaunis,
loistava morsiamen.

SYLVI. Oh, Viktor, kuinka elämä kumminkin on ihanaa! Luuletko, että
enkeleillä taivaassa on niin suurta iloa kuin meillä? En usko, en
vaikka!

VIKTOR. Sinä rakastat minua? Sano se vielä kerran.

SYLVI. Minä rakastan sinua! Viktor,--minä rakastan sinua!

VIKTOR. Mun armas morsiameni! Oma Sylvini! Ajattele, jos tämä olisi
meidän hääiltamme. Ja minä saisin viedä sinut kotiini--meidän uuteen,
yhteiseen kotiimme. Ja sinne jäisimme sitten kahden--minä saisin ottaa
sinut syliini--ja suudella noita mansikkahuuliasi, noita hempeitä
poskiasi ja tuota hohtavan valkoista kaulaasi,--ja sinä olisit minun--
minun ikiomani! Oi,--mikä autuus se olisi.--Sylvi--sano, seuraisitko
minua mielelläsi?

SYLVI. Sitä kysyt!--Armas, vie minut minne tahdot! Minä seuraan sinua
heti paikalla. Oh--olenhan minä sinun--ainoastaan sinun omasi tämän
jälkeen.

VIKTOR. Kunpa ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä, kuin sinä ja minä!

SYLVI. Milloin se kaikki toteutuu, Viktor? Milloin sinä viet minut pois
morsiamenasi? Sano!

VIKTOR. Niin milloin,--milloin? Jos sen vain tietäisin!

SYLVI. Eihän siihen ole pitkältä, eihän? Et usko, kuinka palavalla
halulla sitä aikaa odotan.

VIKTOR. Entäs minä sitten--? Sylvi--luuletko että minun haluni on
vähemmän palava? Olisin valmis ryöstämään sinut tällä hetkellä--

SYLVI. Tee se, Viktor, tee se!

VIKTOR (tarttuu päähänsä). Ei, ei, Sylvi, se olisi sulaa hulluutta.
Meidän tulee malttaa mieltämme vielä. Emme saa hätäillä--

SYLVI. Mutta olenhan minä sinun omasi kumminkin? Eikö niin, Viktor?

VIKTOR. Olet, sinä olet minun omani. Minä otan sinut väkisin, ellei
muu auta.

SYLVI. Kuinka tämä tuntuu suloiselta, Viktor. Ja kuinka äärettömän
onnellisiksi me tulemme! Kokonaan sinun omanasi--sinun luonasi, uudessa
yhteisessä kodissa--oh, minua ihan huimaa, kun sitä kuvittelen.

VIKTOR. Mitä sitten, kun nämä kuvitukset muuttuvat todellisuudeksi,
Sylvi?--Kestämmeköhän niin suurta onnea, sano?

SYLVI. Kestämme, sen lupaan.

ALMA (tulee salista). Täällähän teidät vihdoinkin löydän! Olen etsinyt
teitä joka paikasta.

VIKTOR. Mitä nyt?--Minkätähden olet meitä etsinyt?

ALMA. Kuinka te pysyttelette erillänne kaikista muista koko illan? Ja
sitten istutte vielä täällä kätkössä, ettei teitä kukaan näe.

VIKTOR. Entä sitten? Meillä on luullakseni valta tehdä niinkuin
tahdomme.

ALMA. Te tanssitte vaan toistenne kanssa, ette kenenkään muun, ja
tanssien välillä te kuiskailette ja puhelette niin tuttavallisesti, että
kaikki ihmiset sen huomaavat. Mitä te ajattelette? Tällä tavoin tulette
yleiseksi puheenaineeksi kaupungissa.

VIKTOR. Oh--lieneekö tuo niin vaarallista sentään! Mitä he sitäpaitsi
osaavat sanoa? Että me, vanhat lapsuuden ystävät, olemme seurustelleet
yhdessä tämän iltaa--kun pitkästä ajasta taas kerran saimme tavata
toisiamme. Kas tätä nyt! Onko se sinusta niin kauheata--?

ALMA. Viktor, minä tahtoisin puhua sinulle pari sanaa.

VIKTOR. Sen voit tehdä kotona sitten. Huomenna tai ylihuomenna.

ALMA. Ei, nyt heti. Tule vähän tänne syrjään.

VIKTOR. Mitä siellä? Minä sanon sinulle, Alma, että--

ALMA. Että--?

VIKTOR. Että minä en enää tarvitse hoitajaa. Olen nyt vihdoin ja viimein
siksi vanha, että voin tulla omin neuvoin toimeen.

ALMA (lempeästi nuhdellen). Viktor--! Noin et ole vielä koskaan
puhutellut minua.

VIKTOR. Anna anteeksi, Alma. Mutta minä pyydän, mene pois. Minkätähden
sinä häiritset meitä, vaikka näet, että mieluummin olemme täällä kahden?

ALMA. Oikein todella, Viktor, se ei käy laatuun. Kaikki sitä jo
paheksivat, ja useat ovat pyytäneet minua varoittamaan teitä molempia.

VIKTOR. Vai niin--? Vaikka mitäpä sitä ihmettelen.--Ihmiset ovat
samanlaisia joka paikassa. Aina valmiit juoruamaan, kun vaan saavat
vähänkään aihetta.

SYLVI. Emme välitä heistä, Viktor.

ALMA. Sylvi kulta, se saattaisi tulla Akselin korville. Ja hän varmaan
siitä närkästyisi.--Enkä minä sitäpaitsi ihmisten tähden ainoastaan
tahdo teitä eroittaa, ymmärrättehän sen--

VIKTOR. Vaan minkätähden sitten?

ALMA. Viktor--tule nyt tänne vähäisen.

SYLVI. Enkö minä saa sitä kuulla?

ALMA. Kyllä sanon sen sinullekin, Sylvi, sitten toisen kerran. Ei
vielä--. (Vie Viktorin syrjään.) Ole varuillasi, Viktor! Hän on nuori
ja kokematon ja pitää sinusta ehkä enemmän kuin hänelle toisen miehen
vaimona olisi luvallista. Eikä hän ole tottunut hillitsemään tunteitaan,
sen sinä tiedät vanhastaan. Sinun tulee olla järkevä teidän molempien
puolesta.

VIKTOR. Elä pelkää kyllä minä vastaan töistäni.

ALMA. Olen koko illan ollut niin levoton teidän tähtenne. Herkiä ajoissa
tästä, Viktor, minä pyydän sinua vielä kerran. Ennenkuin tiedät
asiastakaan, on teidän suhteenne saattanut muodostua semmoiseksi, joksi
et nyt voi sitä ajatellakaan. Vetäänny erillesi! Sitä et kadu. Usko
minua.

VIKTOR. Alma kulta--sinä näet aaveita keskellä kirkasta päivää.

ALMA. Elä koeta kierrellä, Viktor. Huomasinhan äsken selvään, että
teillä jo oli jotakin välillänne.

VIKTOR. Loruja! Mitä se olisi ollut?

ALMA. Jotakin, jota sinä tahdoit peittää. Viktor, Viktor, sinulla on
paha omatunto--

VIKTOR. Vielä vain! Mutta sinä olet aina niin turhantarkka. Teet
kissasta karhun ja säikähdytät itsesi aivan hukkaan, tyhjänpäiten. Mitä
nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Sylvi ja minä olemme puhelleet
toistemme kanssa--siinä kaikki.

ALMA. Sinä olet sanonut hänelle asioita, joista et voi vastata. Ja
tiedät kumminkin varsin hyvin, että Sylvi on vaan kokematon lapsi.
Sentähden sinä oletkin kaksinkertaisesti moitittava. Ja jos sinä viet
hänet harhateille, Viktor, niin sanon minä--että sinä olet tunnoton
mies, ilman rehellisyyttä, ilman kunniantuntoa--

VIKTOR. Alma--!

ALMA.--kevytmielinen hupakko, jolla ei ole järkeä rahtuisen vertaa.

VIKTOR. Lopeta!

ALMA. Etkö ymmärrä, että tällä tavoin syökset sekä hänet että itsesi
turmioon! Ohimenevää, rikoksellista nautintoa sinä haluat ja panet koko
tulevaisuutesi alttiiksi. Ja ajattele, minkä surun se tuottaisi
vanhemmillekin ja meille kaikille--

VIKTOR. Taidat olla oikeassa, Alma,--saattaisi ehkä niin käydä--

ALMA. Usko minua, Viktor, helpointa on heti alussa kääntyä takaisin
huonolta tieltä.

VIKTOR. Niin, niin, sinä olet oikeassa. Oikeassa nyt niinkuin aina
ennenkin.--Kiitos, Alma, kiitos varoituksesta, se tuli kreivin aikaan.

ALMA. Kiitos itsellesi! Nyt tunnen sinut taas omaksi veljekseni. Ja nyt
hengitän taas helpommin.

VIKTOR. Lähdemmekö pois?

ALMA. Voinhan luottaa sinuun? Lupaatko tehdä asiat selväksi ja saattaa
kaikki oikealle tolalle jälleen?

VIKTOR. Mutta mitä sanoo Sylvi?

ALMA. Tulevaisuudessa hän sinua siitä kiittää. Ja pitää sinua
rehellisenä ja kelpo miehenä. Hänelle on parempi tuntea muutaman
päivän tuskaa, kuin tulla ijäti onnettomaksi.

VIKTOR. Saattaa niin olla.--Alma, minä tahtoisin kernaimmin mennä täältä
tieheni nyt.

ALMA. Ei, jää tänne ihmisten tähden. Ajattele Sylvin mainetta. Heittäydy
iloiseksi--tanssi ja huvittele. Se on välttämätöntä.

VIKTOR. Niinkö arvelet? No hyvä--tahdon koettaa! Olkoon menneeksi--

ALMA. Kas niin, Sylvi, nyt meillä on kaikki selvillä.

SYLVI. Viimeinkin. Minä jo luulin, ettei teidän keskustelustanne
loppua tulisikaan.

ALMA. Niin, näetkös, asia oli tärkeätä laatua.

SYLVI. Koskiko se minua?

ALMA. Osaksi sinuakin.

SYLVI. Mitä se oli, Alma? Sano minulle kaikki, sano nyt heti.

ALMA. Ei, ei vielä tänä iltana. Mutta minä tulen luoksesi jonakin
päivänä. Ehkä jo huomenna.

SYLVI. Istu tänne, Viktor, entiselle paikallesi.

VIKTOR. Sylvi elä pyydä.

SYLVI. Sinä näytät niin masentuneelta. Viktor, mikä sinun on? Mitä Alma
sanoi? Te salaatte jotain.

VIKTOR. Ole huoletta, Sylvi, sinä saat tietää kaikki. Huomenna tulen
luoksesi, aamusta päivin, kello yksitoista. Mutta nyt--niin, nyt emme
uskalla enää olla yhdessä tänä iltana, koska kuuluvat pitävän meitä
silmällä täällä.

SYLVI. Emmekö uskalla?

ALMA. Ette mitenkään. Te olette jo herättäneet liian suurta huomiota.

SYLVI. Eihän se meitä haittaa vähääkään. Viktor, tule pois istumaan.
Minä olen niin levoton. Almakin ihan peloittaa minua, hän näyttää niin
vakavalta.

ALMA. Peloittaa? Rakas, pikku Sylvi--. (Istuu hänen viereensä.)
Pyysithän itse tänäin aamupäivällä, että pitäisin sinusta huolta,
etkö muista?

SYLVI. Kyllä, mutta--

ALMA. Ja minä lupasin sen tehdä. Mutta sinun pitää myöskin luottaa
minuun. Eikö totta?--Kas niin, elä ole milläsikään. Niinhän sinä olet
allapäin, pahoilla mielin, kuin siipeen ammuttu pikku lintu.

SYLVI. Viktor, sinä et virka sanaakaan?

VIKTOR. En voi sille mitään, Sylvi. Meidän täytyy mukaantua.--Sielua
kirvelee,--mutta--rohkaise mieltäsi kumminkin. Pure hammasta, niinkuin
minä. Meidän täytyy heittäytyä iloisiksi, sanoo Alma. Kumpikin omalla
tahollaan, tietysti.

ALMA. Pyydä Karin Löfbergiä tanssiin, Viktor. Sinä et ole lähestynyt
häntä koko iltana. Hän varmaankin tuntee itsensä hyvin loukatuksi.

VIKTOR. Taivasten tekijä! Hän, kaunotar? Jonka ympärillä koko joukko
palvelevia kavaljeeria häärii tuolla salissa. Kaipaisiko hän minua?

ALMA. Niin luulen. Voithan siitä muuten itse ottaa selvää.

VIKTOR. Sen tietysti teen. Heti paikalla!

SYLVI. Elä mene, Viktor. Jää tänne vielä vähäksi aikaa.

VIKTOR. Pure hammasta ja heittäydy iloiseksi. Koetetaan, kumpi meistä
onnistuu paremmin.--Hei vaan--nyt huimasti riemutaan! Me olemme
tanssiaisissa, Sylvi--

ALMA. Joudu, ennenkuin soitto loppuu.

VIKTOR. Ahaa! Vai niin! Sanoitko, että neiti Löfberg on kaivannut minua?
Niinpä lähden häntä nyt oikein liehakoimaan. Sitten mahtavat ihmisetkin
rauhoittua. (Menee saliin.)

SYLVI. Viktor--!

ALMA. Anna hänen mennä, Sylvi. Usko minua, se on parasta.

SYLVI. Sydäntäni pakottaa niin hirmuisesti. Voi, jos saisin itkeä.
Viskautua suulleni tuohon lattialle ja huutaa ja valittaa ja itkeä!

ALMA. Rakas, pikku Sylvi, mitä se hyödyttäisi.

SYLVI. Sillä tavoin tein usein isän ja äidin kuoltua. Varsinkin iltasin.
Ja kun olin itkenyt itseni nukuksiin, tuntui minusta ikäänkuin
helpommalta sitten seuraavana aamuna.--Mutta ehkäpä siitäkään ei olisi
apua tässä surussa.

ALMA. Mitä surua sinulla olisi, pikku Sylvi? Tänäin aamupäivällä olit
vielä iloinen kuin taivaan lintu.

SYLVI. Tänäin aamupäivällä? Ah niin--siitä ei ole sen kauvempaa. En
tahtoisi uskoa itseäni samaksi ihmiseksi enää. Niin on kaikki
muuttunutta.

ALMA. Oh, hyvä ystävä, se on vaan paljasta kuvittelua. Huomenna, kun
olet maannut yösi rauhassa, naurat koko jutulle. Näin myöhään illalla on
mielikuvitus kiihtynyt ja silloin näkee usein asiat ja olot ihan
väärässä valossa. Kaikki muuttunutta, sanot? Päinvastoin! Kaikki on
aivan entisellään. Sinä olet naimisissa, sinulla on kunnollisin,
oivallisin mies maailmassa, mies, joka pitää sinusta, joka sanalla
sanoen kantaa sinua käsillään. Ei olekaan monella elämä niin hyvällä
kannalla kuin sinulla. Ja kovin olisit kiittämätön, ellet tuntisi
itseäsi onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

SYLVI. Aksel pitää minusta, sanot? Mutta kun jostakin ihmisestä pitää,
niin tahtoo myöskin tehdä hänelle mieliksi. Semmoista en voi toivoakaan
Akselin suhteen. Tiedän varmaan, että--vaikka polvillani rukoilisin
häneltä sitä, jota nyt haluan, ei hän ikipäivinä siihen suostuisi. Oi,
ei, hän voi olla kivikova välistä, sen olen jo tarpeeksi asti saanut
kokea.

ALMA. Niin, silloin ehkä, kun pyydät häneltä jotain järjetöntä. Ehkä se,
jota nyt haluat, juuri on senlaatuista.

SYLVI. Järjellistä tai järjetöntä--sama se, kun elämäni onni siitä
riippuu.

ALMA. Tuota minä en usko, Sylvi kulta? Mutta emme huoli väitellä niistä
asioista. Jätämme nuo kaikki huomiseen. Tänä iltana tanssimme vaan ja
huvittelemme. Emme välitä mistään muusta. Kas niin, tule pois nyt. Tästä
lehtimajasta ei meitä löydä kukaan.

SYLVI. Mene sinä, ei minulla ole halua.

ALMA. Maltapas, tuolla tulee kumminkin joitakuita.

(Luutnantti Harlin ja metsäherra Sandell tulevat salista.)

ALMA. Ketä etsitte, hyvät herrat? Rouva Vahlia varmaan?--Siinä
tapauksessa voin kaikessa hiljaisuudessa kertoa teille, että hän on
piiloutunut tuonne kasvien taakse.

HARLIN. Kiitoksia! Olen tosiaankin koko illan halunnut tilaisuutta--

ALMA. Näettekö, kuinka hyvä minä olen arvaamaan asioita. (Menee.)

SANDELL. Rouva Vahl--saanko kunnian esitellä teille luutnantti
Harlinin? (Vetäytyy takaisin.)

HARLIN. Erittäin hauskaa, että viimeinkin saan tutustua teihin, rouva
Vahl. Olette aina tähän asti ollut niin kiinni, ett'en ole uskaltanut
lähestyä. Ja saanko kysyä, miksi olette niin uskollisesti pysytellyt
salista poissa tänä iltana? Ettehän toki ole mennyt tanssia pakoon?

SYLVI. Osaksi sitäkin.

HARLIN. Onko mahdollista? Te niinmuodoin ette pidä tanssista, rouva
Vahl?

SYLVI. En nyt. En tänä iltana. Muuten kyllä.

HARLIN. Mutta suonettehan minulle kuitenkin edes yhden ainoan tanssin?
Tekisitte minut sen kautta sanomattoman onnelliseksi, rouva Vahl.

SYLVI. Ellette pane pahaksenne, olen kernaammin tanssimatta tänä iltana.

HARLIN. Lupaatteko sitten vastedes--ensi tilaisuudessa--? Ettehän riistä
minulta sitä toivoa?

SYLVI. Niin--vastedes--ehkä.

HARLIN. Siis ensi huvi-iltamassa, tai tanssiaisissa--?

SYLVI. Ei, ei, en minä enää koskaan tule tanssiaisiin.

HARLIN. Rouva Vahl--! Tekö ette tulisi enää koskaan tanssiaisiin? Kuinka
voitte semmoista ajatellakaan? Siinä tekisitte suorastaan väärin.

SYLVI. Väärin? Lieneehän toki vapaassa tahdossani tulla tai olla
tulematta. (Viktor ja Karin tulevat sisään. Sylvi kuuntelee levottomana
heidän keskusteluaan.)

HARLIN. Vapaassa tahdossanne tosin, mutta kahdenkertaisesti tekisitte
kuitenkin väärin, ellette tulisi, rouva Vahl. Väärin ensiksikin
seuraelämää kohtaan, jota teidän läsnäolonne sulostuttaa ja kaunistaa.
ja--väärin toiseksi teitä itseänne kohtaan, koska sen kautta tulisitte
viettämään ikävää ja yksitoikkoista elämää.--Ja tekö hautaisitte
nuoruutenne ja kauneutenne omien suojienne kätköön, te, joka
suloudellanne voisitte hurmata koko maailman? Ei, teidän kutsumuksenne
on vallan toinen ja suuresti erehtyisin, ellette sydämmessänne haluaisi
iloa ja onnea, tekin--ellette tuntisi itsessänne halua ja voimaa täysin
määrin nauttimaan elämästä--

KARIN. Ah, kuinka te osaatte valhetella, herra Hoving! Teillä olisi
muka ollut aikaa tarkastaa minua ja minun ihailijoitani, kun koko illan
olette niin uskollisesti pysytellyt kiinni vallan toisella taholla--

VIKTOR. Ettekö tiedä, että usein on olevinaan toisaalla kiinni vaan
sentähden, että paremmin voisi tarkastaa sitä, johon mieli todellisesti
hehkuu ja palaa.

KARIN. Vai niin--? Vai semmoinen poliitikko te olette, herra Hoving?
Kuka olisi voinut aavistaa!--Teidän pitäisi välttämättä muuttaa uraa,
ja ruveta juristiksi, koska teillä näyttää olevan niin mainion
valtioviisaita taipumuksia.

VIKTOR. Sanonko teille vielä yhden asian?

KARIN. Sanokaa kaiken mokomin.

VIKTOR. Kun olen oikein ihastunut johonkin naiseen, niin sattuu usein,
että juuri silloin hakkaan hurjasti jotakin toista--

KARIN. Voi, mikä kavaltaja!--Entäpä jos nyt kielisin tuon eräälle
nuorelle rouvalle--niin, silloinpa joutuisitte pahempaan kuin pulaan.

SYLVI. Oo, kuinka hän on inhottava!

HARLIN. Myöntäkää, rouva Vahl, että olen oikeassa.

SYLVI. Suokaa anteeksi, minä en kuullut.

HARLIN. Kysyin, ettekö kaipaa iloa ja onnea, te niinkuin muutkin, ettekö
tunne sydämmessänne halua ja voimaa täysin määrin nauttimaan elämästä?
Vai tahdotteko tosiaan vapaaehtoisesti uhrata nuoruutenne--ja tuomita
itsenne ikävään ja yksitoikkoiseen elämään?

SYLVI. En ikinä. Minä tahdon tulla onnelliseksi ja minä tahdon--

HARLIN. Sanokaa suoraan!--Mitä te tahdotte?

SYLVI. Minä tahdon rakastaa ja olla rakastettu.

HARLIN. Oi, mikä herttainen avomielisyys! Te olette ensimmäinen nainen,
jolla on uskallusta tehdä suora tunnustus. Minä ihailen teitä
sanomattomasti. Polvillani haluaisin kiittää teitä siitä vastauksesta.
Niin, teitä tullaan rakastamaan ja jumaloimaan enemmän kuin ketään
muuta. Onnellinen hän, joka teidän suosionne voittaa. Tai--sallikaa
minun kysyä--kenties ei sydämmenne enää olekaan vapaa, kenties olette jo
valinnut--?

SYLVI (tarkastaa Viktoria ja Karinia, ei kuule häntä).

VIKTOR. Saatte kernaasti panna minua koetukselle. En pyydä parempaa.
Halusta olen koko illan teidän nöyrin palvelijanne, ja pidän itseäni
onnellisena, jos suvaitsette antaa minulle käskyjä. Mitä ruhtinattareni
siis määrää ensi tehtäväkseni?

KARIN. Että tanssitte kotiljongin minun kanssani tänä iltana.

VIKTOR. Kotiljongin--?

KARIN. Te epäilette? Ehkä olette jo pyytänyt toista?

VIKTOR. En,--en suinkaan.

SYLVI. Luutnantti Harlin--tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?

HARLIN. Oi, niin mielelläni! Sanokaa, mitä haluatte, rouva. Minä
menehdyn halusta saada osoittaa teille ihailuani.

SYLVI. Pyytäkää neiti Löfbergiä polkkaan, tanssittakaa häntä kauvan,--
jääkää sitten salin toiselle puolelle ja pidättäkää häntä siellä.

HARLIN. Te lähetätte minut pois?

SYLVI. Minä rukoilen teitä, luutnantti Harlin. Ja lupaan olla teille
niin erinomaisen kiitollinen.

HARLIN. Jos tietäisitte, kuinka tämä on vaikeata. Mutta--minä tottelen
teitä! (Kumartaa Karinille ja vie hänet saliin.)

SYLVI. Viktor--mitä kuulen? Sinä tanssit kotiljongin hänen kanssansa?

VIKTOR. Kun en saa tanssia sitä sinun kanssasi, Sylvi!

SYLVI. Mutta minkätähden otat juuri hänet minun sijaani? Ota ennemmin
joku toinen. Anni Vidgren esimerkiksi? Ja sitten sinä olet niin
iloinen--

VIKTOR. Minä iloinen?--Sylvi, meidänhän täytyy heittää heille sumua
silmiin.

SYLVI. Ei, sinä pidät hänestä, näenhän sen selvään. Ja sitten,--mitä
kaikkea puhuitkaan hänelle. Voi, Viktor, minä kuulin joka sanan!

VIKTOR. Sylvi kulta--sehän oli paljasta liehakoimista, tyhjää
korupuhetta, joka ei merkitse yhtään mitään. Jos olisit enemmän ollut
ulkona maailmassa, ja jos olisit vanhempi, niin kyllä tietäisit, mistä
arvosta tuo kaikki on. Tavallista seurapuhetta, ei muuta mitään. Elä ole
siitä milläsikään--ei maksa vaivaa olla pahoillaan mokomasta roskasta.

SYLVI. Voi, minulla on niin pahoja aavistuksia. Tunnen sydämmessäni,
että hän tahtoo sinut riistää minulta pois. Sekä hän, että Alma--ja
kaikki muut myöskin.--Rakas Viktor--tanssi kotiljongi minun tai jonkun
muun kanssa, mutta ei hänen.

VIKTOR. Sylvi, pikkuinen, ei se käy laatuun, kun me jo sovimme siitä.

SYLVI. Mutta mehän olimme sopineet siitä vielä ennemmin.

VIKTOR. Ole nyt järkevä, rakas Sylvi, meidän täytyy kumminkin mukaantua
kohtaloomme. Ei auta potkia tutkainta vastaan.

SYLVI. Ei kukaan ihminen voi estää meitä tanssimasta yhdessä.

VIKTOR. Se antaisi uutta aihetta juoruttelijoille.--Kärsivällisyyttä,
pikku Sylvi! Huomenna, kello yksitoista, kun Aksel on mennyt virastoon,
tulen minä luoksesi. Siellä saamme olla rauhassa, kahdenkesken. Minulla
on niin paljon puhumista sinulle, meidän täytyy saada kaikki
selväksi.--Ole iloinen ja huvittele sydämmesi pohjasta niin kauvan.
Nämähän ovat sinun ensimmäiset tanssiaisesi. Mihin tuo äskeinen
luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Jos vaan voisin olla varma siitä, ettet sinä rupea pitämään
Karinista enemmän kuin minusta.

VIKTOR. Sylvi--! Etkö sinä sitten tiedä, kuinka mieleni kuohuu, kun
täytyy--Ei, ei, nyt unohdan taaskin itseni.--Ole iloinen, Sylvi, hurjan
iloinen. Mihin tuo luutnanttisi hävisi?

SYLVI. Ei,--minun täytyy päästä pois--en voi enää olla täällä. En
katsoa, kun sinä tanssit hänen kanssansa.

VIKTOR. Elä anna surulle valtaa, Sylvi. Nämähän ovat sinun ensimmäiset
tanssiaisesi. Huvittele tänä iltana mielin määrin. Huolet kyllä tulevat
aikanaan.

SYLVI. Ei minua haluta jäädä. Minä olen väsynyt ja tahdon kotiin.

VIKTOR. Oletko väsynyt?--Se on toinen asia.

SYLVI. Mene sanomaan Akselille--ole niin hyvä. (Viktor menee vasemmalle.
Karin, Alma, Anni Vidgren ja Elin Grönkvist tulevat sisään.)

ANNI. Erinomaisen hauska ilta!

ELIN. Taivas, kuinka tuo Sandell osaa olla miellyttävä. Hän tanssi
ainakin viisi kertaa minun kanssani viime polkassa.

ANNI. Se ei oikeastaan ole _comme il faut_. Osoittaa suurta
hienouden puutetta.

ELIN. Eikö mitä!

ALMA. Sinä olet täällä yksinäsi, Sylvi!

ANNI. Mihin tuo uskollinen ritari on kadonnut?

KARIN. Elä sano häntä uskolliseksi, koska hän kerran on hyljännyt
hallitsijattarensa.

ELIN. Hoving, niin? Senhän saattoi arvata jo edeltäpäin. Mitäs hän
jaksaisi koko iltaa hakata Sylviä, kun hän kumminkin on pikiintynyt
Kariniin.

SYLVI. Se on valhe! Hän ei ole »pikiintynyt» Kariniin.

ALMA. Sylvi kulta, Elin laskee vaan leikkiä

KARIN. Elä ilmaise itseäsi, Sylvi. Ja pidä kaikin mokomin mielessäsi,
että olet rouva Vahl.

SYLVI. Mitä tarkoitat?

KARIN. Saat itse arvata.

SYLVI. Jotain ilkeätä,--sen tiedän, sen näen jo silmistäsikin. Sinulla
ei ole mikään hyvä sydän, niin kaunis ja komea kuin oletkin. Etkö luule,
että tänäkin iltana olen huomannut, mitä sinulla on mielessä? Ja mitä
vehkeitä sinä pidät--

ALMA. Sylvi, rauhoitu, taivaan tähden--

SYLVI. En virkakaan enää mitään. Kylläpähän itse tietää aikomuksena.
Mutta sinä et onnistu, sen sanon. Ei, sinä et onnistu!

ALMA. Tule minun kanssani, Sylvi. Lähdetään miehesi luokse--

SYLVI. Ei, minä en tule sinun kanssasi. Et sinäkään ole minun ystäväni,
sinä olet minua vastaan, sinä myös--ja te kaikki, te suotte minulle vaan
pahaa.--Hyvästi--minä en kärsi nähdä teitä enää, (Menee kiivaasti
oikealle.)

ALMA. Minne nyt? Sylvi, kuule mitä sinä ajattelet--? (Rientää hänen
jälkeensä.)

KARIN. Oh, Herra siunaa ja varjele! Tämähän alkaa tulla oikein
jännittäväksi.

ANNI. Minä olen mykkänä sulasta hämmästyksestä. Onni, ettei ketään
sattunut tulemaan. Tämähän on suorastaan häpeällistä.

ELIN. Mikä hänelle tuli?

KARIN. Etkö ymmärtänyt? Hänhän oikein kiehui mustasukkaisuudesta.

ELIN. Eikö mitä? Hyi, nyt suotta panettelette Sylviä. (Aksel ja Viktor
tulevat vasemmalta.)

AKSEL. Missä hän sitten on?

VIKTOR. En tiedä. Tänne minä hänet jätin.

KARIN. Sylviäkö etsitte? Hän karkasi tiehensä.

ALMA (tulee oikealta). Häntä ei voinut millään ehdolla pidättää.

ANNI. Menikö hän yksinään ulos pimeään yöhön?

AKSEL. Mitä sanotte? Sylvikö kotiin? Eikä odottanut minua.

ALMA. Joutukaa jälkeen. Ehkä saatte hänet vielä kiinni.

AKSEL. Kuinka hän on ajattelematon.--(Rientää oikealle.)

(Soitetaan valssia.)

ELIN. Kotiljongi alkaa. Kenen kanssa sinä tanssit, Karin?

KARIN. Herra Hovingin.

VIKTOR (tarjoo hänelle käsivartensa). Saanko luvan?

KARIN. Te näytätte niin hämmästyneeltä, herra Hoving.

VIKTOR. Minäkö? En suinkaan! (Menevät käsikädessä saliin.)

(Esirippu laskee.)



KOLMAS NÄYTÖS.


(Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aksel istuu ja kirjoittaa.
Sylvi tulee hiljaa sisään, kalpeana, arkana, hermostuneena. Kuljeskelee
hiljaa ympäri, koettaen hillitä levottomuuttaan, seisahtuu välistä,
heittää aran, epävarman katseen Akseliin päin ja asettuu viimein erään
tuolin taakse, jonka karmiin hän nojautuu käsillään.)

SYLVI. Aksel, minä tahtoisin kysyä sinulta jotakin.

AKSEL (kääntämättä päätänsä). Tee se, pikku sirkkuseni.

SYLVI (etsii turhaan sanoja).

AKSEL. No, mitä koskee asia?

SYLVI (epäröiden). Ottavathan naineet ihmiset välistä avioeron?

AKSEL. Sattuuhan sitä semmoista. Hyvin harvoin meillä, kaikeksi onneksi.

SYLVI (miettiväisenä, hetken kuluttua). Laki sallii sen siis?

AKSEL (kirjoittaa yhä). Sallii joskus.--Kun asianhaarat niin vaativat.

SYLVI. Esimerkiksi?

AKSEL. Esimerkiksi, kun toinen puolisoista on tehnyt itsensä syylliseksi
uskottomuuteen.

SYLVI (vilkkaammin). Eikö siihen enempää tarvita?

AKSEL. Ja kun viaton puoliso semmoisessa tapauksessa pyytää eroa.

SYLVI (seisoo vähän aikaa äänettömänä, epäröivänä. Menee toiselle
puolelle huonetta, tulee takaisin, seisahtuu samalle paikalle).
Pyytäisitkö sinä eroa, jos minä olisin sinulle uskoton?

AKSEL (nauraen). Mitä hullua? Sinä uskoton? Ei, kissimirri, siitä ei
pelkoa.

SYLVI. Vaan jospa minä--rakastaisin toista?

AKSEL (hymyillen). Jos senlaisia juonia pistää päähäsi, niin--otan minä
ne sieltä pois, ilman muita mutkia.--Ja sillä välin pidän huolta siitä,
että sinä kumminkin pysyt minulle uskollisena.

SYLVI. Mutta voisinhan minä yhtäkaikki--sinun poissa ollessasi--

AKSEL. Olla minulle uskoton?--Sylvi, pikkuinen, kuinka voit leikilläkään
puhua tuommoista?

SYLVI. Mitä silloin tekisit?

AKSEL. Mitäkö tekisin? No, jos välttämättä tahdot sen tietää,
niin--Tjah! Mitäpä minä muuta voisin, kuin rangaista sinua oikein
kovasti. Ja viettelijääsi vieläkin kovemmin. Ja sitten erottaisin
teidät, tietysti.

SYLVI. Mutta vapaaksi et minua päästäisi?

AKSEL. En suinkaan. Päinvastoin. Silloinhan vasta sulkisinkin pikku
sirkkuni oikein häkkiin. Kas niin, ole nyt vaiti, kissimirri, ja anna
minun kirjoittaa.

SYLVI (on vaiti, vaipuu ajatuksiinsa).

AKSEL (lopettaa vähän ajan kuluttua, panee pois kynänsä, sytyttää
papyrossin). Jaha--nyt saat kernaasti jatkaa, kun et vaan puhele
tuonlaisia tyhmyyksiä, sillä niitä en totisesti tahdo kuunnella.

SYLVI (on vaiti).

AKSEL. No--? (Katselee häntä tarkemmin). Mikä sinulla on, Sylvi?
Eilisestä illasta saakka olet ollut niin kummallinen--Avioero? Kaikkea
sinulle pistääkin päähäsi--Mistä nämä ajatukset nyt tulivat?--Vai
tanssiko on pannut aivosi pyörälle?--Sinä et vastaa? Totta tosiaan,
enhän minä enää tunne sinua entiseksi Sylvikseni...

Tjah! Tuommoiset tanssiaiset eivät näy olevan sinulle terveellisiä.
Mitäs muuta--ei mennä niihin enää.

Ja koska me nyt kerran puhumme oikein vakavasti, niin sanon samalla
jotakin, joka jo kauvan on pyörinyt kielelläni...

Saisit mielestäni alkaa vähitellen ryhtyä talouden toimiin. Opetella
laittamaan ruokia, leipomaan, panemaan kaljaa ja niin poispäin. Silloin
ei aika käy sinulle pitkäksi. Ja minun pikku kissimirristäni tulisi oiva
emäntä. Eikös olisi hauskaa, vai mitä?...

No, sirkkuseni, yhäkö sinä vaan jörötät? Elä ole milläsikään. Tämmöiset
pienet kahakat eivät merkitse mitään. Emmehän me siltä ole pahassa
sovussa. Enkähän minä ankara ole sinua kohtaan, vaikka välistä saattaa
siltä näyttää. Jos ei aina käykään mieltäsi myöten, niin on se sinulle
vaan hyväksi. Sen kyllä opit aikaa myöten ymmärtämään.

Kas niin, Sylvi, elä nyt nökötä enää. Aika rientää. Tule istumaan tänne
syliini, tule, tule, pikku pulmunen, että saan hyväillä sinua ja
suudella pois tuon happaman näön kasvoiltasi. No? Joudupas nyt
välehen!...

Vai niin, sinä et tahdo? Eroammeko sitten näin pahassa sovussa? Sillä
nyt minun täytyy lähteä, kello on yksitoista...

No niin,--sitä ei näy voivan auttaa... Hyvästi sitten!--Mieti nyt täällä
käytöstäsi sillä aikaa, niin huomaat, luulen, kumpi meistä on ollut
väärässä. Ja sitten varmaankin olet kiltti ja ystävällinen taas, kun
tulen takaisin. (Menee etehiseen.) (Soitetaan. Aksel avaa oven.
Alma tulee.)

AKSEL. Ahaa, neiti Hoving! Sehän sopi oikein hyvin. Tervetultua,
tervetultua! (Leikillisesti.) Niin, tiedättekö, neiti, tanssi ei ollut
ollenkaan terveellistä meidän pikku Sylvillemme. Hän on kovin pahalla
päällä tänäin. Saatte itse nähdä. Niin, niin, neiti Hoving,--te häntä
sinne houkuttelitte--yksissä tuumin veljenne kanssa--laittakaa nyt
myöskin, että kaikki tulee taas entiselleen. Teille se saattaa onnistua
paremmin. Te olette nainen ja ymmärrätte paremmin muita naisia. Ja sitä
paitse te vielä olette niin »kauhean viisas ja järkevä», niinkuin Sylvi
sanoo.

ALMA (hymyillen). Niin, kyllähän Sylvi minua aina moittii niistä
ominaisuuksista--syystäkö sitten tai syyttä, sitä en mene päättämään.

AKSEL. Jätän nyt kumminkin täydellä luottamuksella pienen pulmuseni
teidän huostaanne niin kauvaksi.

ALMA. Kiitoksia! Lupaan koettaa parastani. (Aksel menee.)

ALMA (tulee sisään). Hyvää päivää, Sylvi! Minä pidän sanani, niinkuin
näet.

SYLVI. Minne Viktor jäi? Eikö hän tulekaan?

ALMA. Tulee kyllä. Vähän ajan päästä.

SYLVI. Hän lupasi olla täällä heti yhdeltätoista.

ALMA. Viktor pyysi, että minä ensin puhuisin kanssasi.

SYLVI. Sinä? Pyysikö hän, että sinä puhuisit minun kanssani? Mistä
asiasta?

ALMA. Emmekö istu nyt ensi aluksi?--Sitten sinun täytyy malttaa
mieltäsi, Sylvi hyvä, että voimme jutella oikein levossa ja rauhassa.

SYLVI. Niin, istu sinä vaan. Tuonne sohvaan, tai mihin tahdot. Minä
seison ennemmin.--Ja anna sitten kuulla, mitä sinulla on sanottavaa.

ALMA. Koettaisit ensin vähän rauhoittua, Sylvi. Muuten emme pääse sen
pitemmälle.

SYLVI. Aloita vaan. Kyllä kuulen.

ALMA. Ei pelkkä kuuleminen riitä, rakas Sylvi. Sinun täytyy myöskin
punnita ja tarkkaan miettiä sanojani, ja siihen vaaditaan, että kokoot
ajatuksesi.

SYLVI. Sano suoraan. Ei mitään esipuheita. Mitä varten hän lähetti sinut
tänne?

ALMA (katsoo häneen pitkään ja vakavasti). Sylvi--!

SYLVI. No, niin?

ALMA. Minä tulin sen johdosta, mitä eilen illalla tapahtui teidän
välillänne.

SYLVI. Johan sen arvasin.--Jatka!

ALMA. Niinkuin näit, vaihdoimme jo tanssiaisissa muutamia vakavia sanoja
keskenämme, Viktor ja minä.

SYLVI. Niin, näinhän minä.

ALMA. Sitten kun tulimme kotiin, istuimme vielä hyvän aikaa ylhäällä ja
puhelimme samasta asiasta. Viktor myönsi viimein, että minä olin
oikeassa--

SYLVI (ivallisesti). Tietysti! Mitäs hän muuta olisi voinut. Sinähän
olet aina oikeassa.

ALMA.--ja sitten hän pyysi, että minä tulisin ja selittäisin sinullekin
ajatukseni.

SYLVI. Aivan kernaasti! Mutta sen sanon jo edeltäpäin: Minua et taivuta
yhtä helposti, sillä minä olen hiukan kovempaa ainesta kuin Viktor.
Jaha, jatka nyt!

ALMA. Viktor oli ajattelemattomuudessaan sanonut sinulle eilen semmoisia
asioita, joita hänen ei koskaan olisi pitänyt päästää huuliltaan.

SYLVI. Niin--hän sanoi, että hän rakastaa minua.

ALMA. Siinä juuri hän teki kovin kevytmielisesti. Hän käsittää sen nyt,
ja katuu sitä.

SYLVI. Toisin sanoen: sinä olet saanut hänet siihen.

ALMA. Elä keskeytä minua.--Viktor ei tanssin huumeessa muistanut
seurauksia, vaan antoi hetken vaikutuksille vallan. Ja nyt hän pyytää,
että sinä unohtaisit kaikki ja soisit hänelle anteeksi.

SYLVI. Unohtaisin, että hän rakastaa minua! En ikinä!

ALMA. Ohimenevä, haihtuva tunne. Elä pane sille kovin suurta arvoa.

SYLVI. Ohimenevä, haihtuva tunne! Se ei ole totta! Se ei ole ohimenevä
eikä haihtuva. Näinhän sen hänen katseestaankin. Hänen lämpimästä,
hehkuvasta katseestaan--oi, se hurmaa minua vieläkin. Kun vaan ummistan
silmäni, näen sen kohta edessäni, tunnen sen vaikutuksen koko
olennossani.

ALMA. Voi, sitä Viktoria! Sinun olisi pitänyt nuhdella häntä ankarasti,
Sylvi. Niin, se sinun olisi pitänyt tehdä.

SYLVI. Nuhdella? Siitäkö, että hän teki minut onnelliseksi? Ei, Alma, se
ei tapahdu koskaan. Ei, vaikka koko maailma tahtoisi minua pakoittaa. Me
rakastamme toisiamme ja tulemme vast'edes aina rakastamaan toisiamme.
Siinä ei auta mikään, minun päätökseni pysyy lujana. Minä tahdon olla
hänen, eilisestä asti olen ainoastaan hänen omansa, enkä kenenkään muun.

ALMA. Hyvä Jumala, kuinka sinä puhut! Unohdatko sitten kokonaan, että
olet naimisissa, että sinulla on velvollisuuksia miestäsi kohtaan?

SYLVI. Viktoria olen rakastanut aina lapsesta saakka. En ole koskaan
rakastanut Akselia, vaikka ymmärtämättömyydessäni menin hänelle
vaimoksi. Ja siinä juuri tein väärin, näetkös,--kauheasti väärin. Mutta
tottahan sen jollakin tavalla voi korjata. Sillä korjata se täytyy.

ALMA. Ja minä sanon sinulle: sitä ei voi korjata! Avioliitto on pyhä
liitto, joka kestää läpi koko elämän. Sitä ei saa purkaa noin vaan
mieltä myöten. Viktor sen kyllä tietää. Hän ei rakenna mitään
tuulentupia siinä suhteessa. Minä pyydän sinua, Sylvi,--itsesi tähden,
ole järkevä ja jätä kaikki semmoiset ajatukset. Minä vakuutan sinulle,
ne vievät sulaan onnettomuuteen. Ajattele miestäsikin, joka on niin
hellä ja hyvä sinulle, voisitko niin pahasti palkita hänen rakkautensa?

SYLVI. Jos hän on hyvä ja hellä minulle, niin osoittakoon sen myöskin.
Antakoon hän minun nauttia elämästäni ja päästäköön minut vapaaksi.
Mutta kas, sitäpä hän ei tee.

ALMA. Ei, sillä se olisi suurinta hulluutta. Ja ymmärräthän, Sylvi
kulta, ettei sitä lakikaan sallisi.

SYLVI. Siinä tapauksessa sanon minä, että laki on päin mäntyyn.
Mutta--oletko myöskin ihan varma asiasta?

ALMA. Aivan varma. Kun teidät kerran on vihitty yhteen, ei voi muu kuin
kuolema teitä eroittaa.

SYLVI.. Kuolema--?

ALMA. Niin, Sylvi, kuolema ainoastaan.--Miehesi oma sinä olet niin
kauvan kuin elät, häntä sinun tulee rakastaa, ja hänelle pysyä
uskollisena. Sinun tunteesi Viktoria kohtaan on luvaton, sinun täytyy se
tukahuttaa. Viktor puolestaan on jo täydellisesti kylmennyt.

SYLVI. Se ei ole totta. Viktor ei ole kylmennyt minua kohtaan. Sinä
valhettelet.

ALMA. Saat kuulla sen häneltä itseltään. Viktor ottaa asian järkevästi.
Hän ei ole enää mikään lapsi. Hän tuntee elämää ja tietää, ett'ei
tuommoisiin hetkellisiin mielialoihin ole luottamista. Ne katoovat pian
ja jättävät jälkeensä pelkkää inhoa ja katumusta.

SYLVI. Oi, kuinka sinä olet viisas!

ALMA. Aviollinen yhdyselämä uskollisuudessa ja rakkaudessa on ainoa
terve ja luonnollinen suhde miehen ja naisen välillä. Kaikki muunlaiset
yhteydet tuottavat vaan harmia ja häpeätä. Viktor tahtoo pysyä
rehellisenä miehenä, Sylvi, miehenä, joka suoraan ja vapaasti uskaltaa
katsoa muita ihmisiä silmiin. Hän ei tule koskaan pitämään luvatonta
yhteyttä toisen miehen vaimon kanssa. (Nousee.)

SYLVI. Oh, jatka pois vaan. Ethän sinä vielä kaikkia sanonut.

ALMA. Mitä luulet, että minulla vielä olisi lisättävää?

SYLVI. Vai niin, sinä et ole sitä tietävinäsi. Pitääkö minun ehkä
selvittää ajatuksiasi?--No hyvä, kuule sitten? Viktor ei saa rakastaa
minua, hänen pitää rakastaa toista. Hänen pitää mennä naimisiin. Ja
elää »aviollista yhdyselämää uskollisuudessa ja rakkaudessa»--Karin
Löfbergin kanssa. Niinkö luulet, etten ymmärrä. Siihen sinä pyrit
kaikessa siveydessäsi ja täydellisyydessäsi. Karin Löfberg on vapaa,
hän on rikas, hyvästä perheestä,--erinomaisen »sopiva» aviosiippa
nuorelle miehelle.--Oh, sinä olet niin viisas, niin järkevä ja
erehtymätön, että voisin--vihata sinua.

ALMA. Ja sinä taas olet nyt niin ärtynyt, ettet tiedä mitä sanot.

SYLVI. Kyllä olitte valmiiksi tuumanneet kaikki jo eilen illalla. Karin
Löfberg ja Anni Vidgren ja sinä. Te olette jokaikinen liitossa minua
vastaan. Ja Viktor, Viktor--! Oi kuinka minä olen äärettömän onneton!
(Itkee.)

ALMA. Näin ensi alussa se tuntuu katkeralta. Mutta usko minua, Sylvi:
kaikki kääntyy vielä hyväksesi. Tämä suru haihtuu pian, ja sitten kyllä
huomaat, että koko juttu oli vaan lapsellista hulluutta. Ei muuta
mitään.

SYLVI. Ole vaiti! Minä en kärsi kuulla enää yhtä sanaa.

VIKTOR (tulee etehiseen).

SYLVI. Viimeinkin!--Viktor, kuinka sinä saatoit--! Minkätähden lähetit
Alman? Miks'et tullut itse, niinkuin lupasit? Musertunut olin jo
tarpeeksi asti ennestään ja nyt--! Oi, kuinka te kaikki olette pahoja
minulle!

VIKTOR. Sylvi kulta,--elä itke!--Alma, saanko pyytää sinua--

ALMA. Jättämään teidät? Niin, sen juuri aijoin tehdäkin.--Viktor,
voinhan luottaa sinuun!

VIKTOR. Olen antanut sinulle sanani.

ALMA. Niin, olet kyllä. Mutta jos--?

VIKTOR. Mitä minusta ajattelet?

ALMA. No niin,--minä menen sitten. Hyvästi, Sylvi! Anna anteeksi, jos
olen pahoittanut mielesi. Sitä ei voinut välttää. Ehkä kuitenkin
tulevaisuudessa vielä kiität minua siitä.

SYLVI. En koskaan! (Alma menee.)

SYLVI. Ja nyt minä katson, ett'ei kukaan meitä häiritse. (Lukitsee
etehisen oven.)

VIKTOR (seisoo ajatuksiin vaipuneena).

SYLVI. Viktor, eihän se ole totta--eihän? Eihän se ole totta, Viktor,
sano?

VIKTOR. Mikä niin?

SYLVI. Että sinä jo olet kylmennyt minulle? Että se vaati oli haihtuva,
ohimenevä tunne? Sano, Viktor, eihän se ole totta? Alma koetti vaan
uskotella minua. Olethan sinä pitänyt minusta yhtä kauvan kuin minäkin
olen pitänyt sinusta. Etkö muista? Jo kouluajoista asti. Kuinka se
sitten voisi mennä ohitse? Ja jättää katumusta ja inhoa jälkeensä,
niinkuin Alma väittää. Viktor, kuule! Minkätähden sinä et vastaa?
Viktor, mitävarten seisot siinä niin hirveän vakavana?

VIKTOR. Tulin niin alakuloiseksi, kun näin sinun itkevän, Sylvi.

SYLVI. Mutta enhän minä enää itkekään. Jos sinä vaan olet kiltti ja
ystävällinen minulle niinkuin eilen, niin saat kohta nähdä minut oikein
iloisena taas. Ja olethan sinä, Viktor, vai mitä? Tietysti sinä olet,
kuinkas muuten--Viktor, et saa koskaan enää lähettää Almaa luokseni, hän
oli niin kovin, kovin häijy--. Et usko, kuinka häijy hän oli.--Mutta
jääköön se kaikki mielestä pois nyt,--en tahdo kantaa hänelle vihaa,
sillä hän on kumminkin sinun sisaresi. Ja minä pidän sinusta niin, minä
pidän sinusta niin äärettömän, äärettömän paljon.

VIKTOR. Ole vaiti, Sylvi, ole vaiti,--elä puhu semmoisia--

SYLVI. Miksi ei?

VIKTOR. Kyllä selitän kohta--(Vaipua tuolille istumaan.)

SYLVI. Oletko sairas, Viktor,--sinä näytät niin kalpealta.

VIKTOR. Kuule, mitä sanon, Sylvi! Sinä olit ennen uljas ja rohkea pikku
tyttö.

SYLVI (istuu lattialle, häntä lähelle). Vai muistat sinä sen?

VIKTOR. Kerran heitin vahingossa sinua kivellä, ja se koski kovasti,
mutta sinä et itkenyt.

SYLVI. En,--minä vaan nielin ja nielin.

VIKTOR. Oletko vieläkin yhtä uljas?

SYLVI. Olen kyllä! Tahdotko koettaa?

VIKTOR (katselee häntä hellästi ja surullisesti). Pikku Sylvi raukka!

SYLVI. No, Viktor,--aijotko heittää minua kivellä?

VIKTOR. Kivellä? Ei, sitä en tee.

SYLVI. Mihinkä sinä sitten vaadit minulta rohkeutta?

VIKTOR. Kokonaan toiseen asiaan.

SYLVI (nostaa käsivartensa hänen polvilleen). Jopa arvaan!--Sinä tahdot
tietää, uskallanko rakastaa sinua ja tulla sinun omaksesi.

VIKTOR. Ei, ei, kuinka voit semmoisia ajatellakaan? Emmehän me saa
rakastaa toisiamme.

SYLVI. Saa? Oletpa taaskin soma. Luuletko, että siihen koskaan kysytään
lupaa?--Hyi, Viktor, kuinka saatat antaa Alman säikyttää itseäsi noin
tyhmästi.

VIKTOR. Alma ei olisi voinut mitään, ellei järki ja oikeudentunto
puhuisi minulle samaa kieltä. Sylvi kulta, näytä nyt, että olet yhtä
uljas ja rohkea kuin ennen. Ett'et vuodata kyyneltäkään, vaikka meidän
täytyy erota.

SYLVI. Joutavia! Ei meidän ollenkaan tarvitse erota. Se on vaan Alman
keksintöjä. Ja mitä puhut järjestä ja oikeudentunnosta? Mokomia ikäviä
sanoja. Ne sinä olet myöskin saanut Almalta. Anna sinä hänen pitää
järkensä ja oikeudentuntonsa itsellään, mitä ne meihin kuuluvat. Alma ei
käsitä tuon taivaallista meidän tunteistamme, hän kun ei milloinkaan
maailmassa vielä ole ketään rakastanut. Hyvä hänen on puhua järjestä ja
oikeudentunnosta ja sen semmoisesta. Viktor, elä ajattele häntä, elä
anna hänen vaikuttaa itseesi. Hän vaan häiritsee meidän onneamme ja
meidän rakkauttamme--

VIKTOR. Sehän meidän kumminkin täytyy tukahuttaa. Unohtaa kaikki tyyni
ja olla niinkuin ei mitään sentapaista olisi koskaan ollut välillämme.

SYLVI (käy yhä levottomämmaksi.) Täytyy, täytyy! Aina sinä sanot:
täytyy. Mitä varten täytyy?

VIKTOR. Olosuhteet pakoittavat meitä. Emme voi sille mitään.

SYLVI. Oh, kuinka me voimme! Luota minuun, Viktor, kyllä keksin jonkun
neuvon. Me emme _anna_ pakoittaa itseämme, emme olojen emmekä ihmisten
emmekä minkään voiman maailmassa. Me voitamme kaikki esteet.--Viktor,
minä en pelkää mitään. Nyt kun sinä olet luonani, tunnen itseni
reippaaksi taas. Niin reippaaksi, että voisin vastustaa koko maailmaa,
jos niiksi tulee.

VIKTOR. Rakas--etkö pelkää? Sinähän ihan vapiset.

SYLVI. Niin, sentähden vaan, että olet noin vastahakoinen. En minkään
muun tähden.

VIKTOR. Ei, Sylvi, jätä nyt nuo ajatukset mielestäsi. Ole järkevä. Usko
minua, se on välttämätöntä.

SYLVI. Se ei ole ollenkaan välttämätöntä. Voimme tällä hetkellä olla
onnellisia ja rakastaa toisiamme niinkuin eilen tanssiaisissa, siitä ei
kukaan ihminen meitä estä. Viktor, etkö muista, kuinka suloista ja
ihanaa meillä oli illalla silloin, ennenkuin Alma tuli meitä
häiritsemään. Kun kuvittelimme, että vietettiin meidän häitämme, että
sinä sitten myöhempään veisit minut morsiamenasi meidän yhteiseen
kotiimme, ja--sinä ottaisit minut syliisi--

VIKTOR. Vaiti, Sylvi, vaiti, taivaan nimessä!--Elä puhu enää sanaakaan
niistä! Minä kurja--kun herätin sinussa tunteita, jotka--Sylvi, minä
pyydän vakavasti, lopeta! Unohda kaikki. Anna minulle anteeksi, eläkä
muistele niitä enää. Onhan tämä jo muutenkin kyllin katkeraa, elä tee
sitä enää katkerammaksi--

SYLVI.--sinä ottaisit minut syliisi ja painaisit minua rintaasi vasten
ja suutelisit minua--ja minä olisin kokonaan sinun omasi elämän loppuun
saakka--

VIKTOR (tahtoo nousta). Jos vielä jatkat, niin lähden pois. Minä en
kestä enää--

SYLVI (tarttuu häneen). Ei, Viktor, sinä et saa mennä, sinä et saa
jättää minua. Kuinka sinulla voi olla sydäntä työntää minua luotasi?
Viktor, minä rakastan sinua ja minä olen sinun omasi. Mitä tulee minun
tehdä, sano? Minä tottelen sinua kaikessa, mutta unohtaa sinua, unohtaa
meidän rakkauttamme, sitä en voi. Viktor, etkö näe, että se on
mahdotonta. Minä en voi elää ilman sinua. Minä tahdon olla sinun, minä
riipun sinussa kiinni, enkä päästä sinua--minä seuraan sinua vaikka
kadotukseen, jos niin on. Viktor, elä ole kova--rakastathan sinä minua?

VIKTOR. Laske minut irti--sinä olet toisen vaimo.

SYLVI. Sinun vaimosi minä olen, sinun, enkä kenenkään muun. Viktor,
sano, rakastathan sinä minua, tahdothan sinä ottaa minut omaksesi?

VIKTOR. Ajattele toki--sinä et tiedä, mitä teet. Sylvi, elä kiusaa
minua. Minä olen pyhästi päättänyt pysyä rehellisenä miehenä. Minä en
tahdo vietellä sinua, en houkutella sinua aviorikokseen--en tehdä sinua
onnettomaksi.

SYLVI. Viktor, minkätähden noin kylmä ja kova? Katso minuun taas samalla
hehkuvalla, polttavalla katseella kuin eilenkin. Ja vastaa viimeinkin
kysymykseeni. Viktor, vielä kerran: rakastatko sinä minua?

VIKTOR (vaikeasti). En.

SYLVI. Et--? (Päästää hänet irti, nousee seisomaan.) Et--?

VIKTOR. Se oli vaan haihtuva, ohimenevä--huumaus--

SYLVI. Alma oli siis oikeassa?

VIKTOR. Hän oli oikeassa.

SYLVI. Ah,--nyt minulle valkenee!--Sinä tanssit kotiljongin hänen--Karin
Löfbergin kanssa--sen jälkeen kun minä olin lähtenyt. Hän heitti
verkkonsa sinun eteesi--ja sinä tartuit ansaan. Olit heti valmis
pettämään minut.

VIKTOR. Hyvästi, Sylvi--! Minun täytyy lähteä nyt.

SYLVI. Eikö sinulla ole mitään muuta minulle sanottavaa?

VIKTOR. Ei. nyt. Sitten--kun kumpikin olemme levollisempia.--Ei, ei,
sittenkään, ei niin sanaa milloinkaan tästä (Menee etehiseen.)

SYLVI. Niin--sitten minäkin tiedän, mikä minulla on edessä. (Menee
kirjoituspöydän luo, ottaa strykniinilaatikon ja aikoo panna yhden
kapselin suuhunsa.)

VIKTOR. Mitä teet, Sylvi? Mitä siinä kapselissa on?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR (juoksee esiin). Strykniiniä? Oletko järjeltäsi?

SYLVI. Rakastatko minua, vai etkö rakasta?

VIKTOR. Anna pois tuo, Sylvi! (Ottaa häneltä kapselin.) Kas noin--. Tule
nyt tänne,--ja katso että jätät kaikki tuommoiset tuumat mielestäsi
vastedes.

SYLVI. Tällä kertaa voit minua siitä estää. Mutta ei se pitkältä auta.
Minä kumminkin murhaan itseni--koska sinä minut hylkäät.

VIKTOR. Pikku hupakko, mikä oletkin! Herra antakoon minulle anteeksi,
mutta nyt ovat voimani lopussa. En voi enää vastustaa. Ei, minä en voi!
(Syleilee häntä ja katsoo häneen hellästi.)

SYLVI. Viktor--?

VIKTOR. Tietysti minä sinua rakastan, sinä armas, ajattelematon lapsi,
tietysti minä sinua rakastan--rakastan aina hulluuteen asti. Koetin
vastustaa tunteitani, koetin ne tukahduttaa--mutta se ei onnistunut.
Turha vaiva! Sinä olet voittanut, Sylvi! Minä antaannun,--ja otan
sinut omakseni. (Suutelee häntä.)

SYLVI. Näetkös, näetkös! Tiesinhän sen. Mutta mitä varten rupeat sitten
häijyksi ja puhut semmoisia--sinä paha, paha poika!

VIKTOR. Anna anteeksi! Annathan? En tee sitä koskaan enää. Tule
syliini--istutaan tähän.--Kuinka suloinen sinä olet,--eilen vielä lapsi,
tänäin hempeä, rakastava nainen--

SYLVI. Vieläkö nyt karkaat minulta, sano?

VIKTOR. En, en--! Elä pelkää! En minä karkaa--

SYLVI. Mahtaisi ollakin vähän vaikeata, sillä, näes, nyt minä pidän
sinusta kiinni ja kiedon käsivarteni niin kovaan sinun kaulaasi, ett'et
pääse ikinä irti.

VIKTOR. Tee se! Tee se, rakkaani, oma Sylvini... Mun morsiameni, mun
suloinen, ihana morsiameni.--(Suutelee ja syleilee häntä tulisesti.)
Minun sinä olet, minun ... tässä elämässä ja tulevaisessa... Tämmöinen
hetki kuin tämä,--on enemmän kuin kaikki taivaan ihanuus... Oletko sinä
nyt onnellinen, Sylvini?

SYLVI. Oi, olen, olen, olen--! Sanomattoman onnellinen!

VIKTOR. Rakkaani--minä olisin valmis pusertamaan ja tukahduttamaan sinut
kuoliaaksi suuteloillani... Olethan sinä minun? Minun omani?... Eikö
niin?

SYLVI (kuiskaa). Sinun--sinun iki omasi, Viktor! (Viktor pusertaa häntä
rintaansa vasten, suutelee häntä yhä kiihkeämmin ja kuiskaa hänelle
puoleksi tukahdutettuja hyväilysanoja. Sylvi lepää melkein tiedotonna
hänen sylissään, kun etehisen kello äkkiä soi.)

SYLVI (vavahtaa). Mikä se oli?

VIKTOR. Joku tulee.--Aksel?

SYLVI. Ei,--ei se ollut hänen soittoaan.

VIKTOR. Kai meidän täytyy avata?

SYLVI. Eikö mitä. (Soitetaan uudestaan.)

SYLVI. Antaa soittaa muutamia kertoja. Tottapahan viimein menee
tiehensä.

VIKTOR. Kukahan se lienee?

SYLVI. Odota, minä katson avaimen reijästä. (Juoksee etehiseen.)

VIKTOR. Varo, ett'eivät kuule askeleitasi.

SYLVI (seisoo vähän aikaa ja kuuntelee). Kuule--siellä on Karin Löfberg
ja Elin Grönkvist. Tunnen heidät äänestä. Ja nyt he aikovat tulla
kyökin kautta. Mitä teemme? Lukitsemmeko oven sielläkin?

VIKTOR. Ei millään ehdolla. Palvelusväki rupeisi epäilemään.

SYLVI. Kuinkas sitten?

VIKTOR. Minä menen pois ja sinä otat heidät vastaan. Keksi joku
syy--sinä nukuit, et kuullut soittoa, tai jotain muuta sen tapaista.--
Hyvästi, armaani! Yksi suutelo vielä! (Syleilee häntä taas ja painaa
pitkän suutelon hänen huulilleen.)

Kuule,--minä tulen takaisin tunnin päästä, koeta saada heidät tiehensä
siksi. Onhan meillä sitten vielä aikaa, vai kuinka? Ei suinkaan hän
tule kotiin virastosta, ennenkuin kolmelta?

SYLVI. Ei ennenkuin kolmelta.--Tule takaisin, tule, rakas!

VIKTOR. Sen teen. Täsmälleen tunnin päästä. Hyvästi, rakas, oma Sylvini!
(Suutelee häntä vielä useita kertoja ja rientää pois.)

SYLVI (seisoo huokuvin rinnoin ja hohtavin poskin). Hän tulee takaisin!
Tunnin päästä on hän täällä taas. Oi, kuinka minä häntä rakastan! (Karin
Löfberg ja Elin Grönkvist tulevat vasemmalta.)

KARIN. Katsos nyt, täällä hän vaan kävelee kaikessa rauhassa.
Minkätähden et avannut ovea äsken, kun soitimme?

SYLVI. Minä--en kuullut.

KARIN. Etkö kuullut? Sepä kummallista. Mehän soitimme kuin hurjat.

SYLVI. Niin--mutta minä nukuin.

KARIN. No--sittenpä sen voi käsittää. Olit ehkä väsyksissä eilisen
tanssin jälkeen ja nukuit sentähden raskaasti.

ELIN. En minäkään tahtonut jaksaa nousta ylös tänä aamuna. Mamman
täytyi vähän päästä tulla minua pudistelemaan.

KARIN. Ja Sylvi varmaan ei saanut unta koko yönä, vai kuinka?

SYLVI. En saanutkaan. Mutta mistä sinä sen tiesit?

KARIN. No--arvasin siitä, kun olit niin suuttunut sieltä lähtiessäsi.
Juoksit ulos pimeään yöhön, etkä malttanut edes odottaa miestäsi.

ELIN. Niin, kuule, siitä syntyi hirmuinen melu. Kaikki ihmiset puhuivat
sinusta ja muutamat luulivat,--mutta elä vaan pahastu--

SYLVI. Mitä ne luulivat? Vaikka samapa se! Luulkoot mitä tahansa.

ELIN. Minä kyllä koetin puolustaa sinua, sillä minä en sitä uskonut.
Hyi, minä en voisi koskaan uskoa sinusta niin pahaa.

KARIN. Oikeastaan tulimmekin tänne juuri sen johdosta. Minä en, näes,
voi ymmärtää, mistä sinä niin raivostuit minuun eilen. Mitä olin sinulle
tehnyt? Tahdotko olla hyvä ja selittää?

SYLVI. Oh, eihän se ollut mitään. Ei kerrassa mitään.

KARIN. Mutta kuinka voi ilman syytä hyökätä ihmisiä vastaan sillä
lailla? Ja käyttää vielä niin loukkaavia sanoja? Muistat kai itsekin,
kuinka hirveästi minua sätit siellä kaikkein kuullen.

SYLVI. Joutavia! En minä enää ole sinulle vihainen. En sinulle enkä
Almalle enkä kenellekään.

KARIN. Mutta minulla on oikeus vaatia selitystä. Sen mahdat toki
ymmärtää.

SYLVI. Elä vaivaa itseäsi suotta. Et sinä kumminkaan mitään selitystä
saa. Minä en sano yhtään sanaa. Paitsi sitä--kyllähän sen itsekin
tiedät.

KARIN. No, Elin, mitäs arvelet? Nyt sen kuulet. Sylvi ei uskalla
tunnustaa suoraan, mistä syystä hän sillä tavalla käyttääntyi.

SYLVI. Uskalla? Kuka on sanonut, ett'en minä uskalla?

ELIN. Tekisit sen sitten, Sylvi. Välttämättä! Muuten he saavat vettä
myllyynsä. Sillä, näetkös, minä sanon sen kumminkin, että tiedät olla
varuillasi--kerrotaan, että sinä olisit kovasti rakastunut arkkitehti
Hovingiin.

SYLVI. Kas, kuinka ovat tarkkanäköisiä!

ELIN. Ja että sinä pelkästä mustasukkaisuudesta kiivastuit Karinia
kohtaan.

SYLVI. Rauhoittukoot, sillä nyt en ole enää vähääkään mustasukkainen.

ELIN. Olitko sitä sitten eilen?

SYLVI. Mahdollista kyllä.

ELIN. Mitä hullua!

KARIN. Jos eilen olit minulle mustasukkainen, niin olet varmaan
tänäinkin vielä.

SYLVI. Enpäs olekaan!--Sillä tänäin minä tiedän, että

KARIN. Sano pois vaan! Mitä sinä tänäin tiedät?

SYLVI. Sama se! Eihän minun tarvitse ilmoittaa kenellekään, mitä tiedän.

KARIN. Jatkanko minä--? Sinä tiedät, ett'ei tässä mustasukkaisuus
mihinkään auta. Sentähden käännät takkisi tuulta myöten ja tyydyt
koreasti kohtaloosi. Ja siinä todella teetkin viisaimmin.

SYLVI (hermostuneesti). Ohoh! Suuri erehdys! Ei, minä tarkoitin kokonaan
toista. Ja koska sen niin välttämättä tahdot tietää, niin à la bonheur!
Voinhan sen sanoakin. Minä tiedän nyt ett'ei Viktor olekaan rakastunut
sinuun.

ELIN. Voi, voi, Sylvi, olisitpa nähnyt, kuinka ihastunut hän oli
Kariniin, sitten kuin sinä läksit. Ja tiedätkös mitä?--Saanhan kertoa
sen Sylville, Karin?

KARIN. Ei, elä viitsi!

ELIN. Kyllä minä kumminkin kerron. Ei Sylvi sitä etemmäksi vie.--
Tiedätkös, hän melkein teki rakkauden tunnustuksen Karinille, siinä
kun he kotiljongia tanssivat.

SYLVI: Loruja!

ELIN. Ei, ihan totta--saat uskoa minua. Hän teki Karinille rakkauden
tunnustuksen. Ei aivan täydellisesti vielä, mutta jotakuinkin selvään
yhtäkaikki.

SYLVI. Karin on ymmärtänyt hänet kokonaan väärin. Se oli tietysti
pelkkää liehakoimista, tyhjää korupuhetta, jolla ei ole minkäänlaista
merkitystä. Tavallista seurakeskustelua, ei mitään muuta. Suuressa
maailmassa pidetään semmoista ihan luonnollisena. Ihmettä, ett'et sinä
sitä tiedä, Karin?

KARIN. Saanko luvan kysyä: kuka sinulle nuo tiedot on antanut?

SYLVI. Viktor itse.--Eilen illalla jo.

KARIN. Suo anteeksi! Sinä menit pois ennen kotiljongia.

SYLVI. Niin, mutta tänäin hän taas puhui samaan suuntaan.

ELIN. Joko sinä olet tavannut häntä tänäin?

SYLVI (epäröi ensin vähän). Jo.

ELIN. Onko hän sitten ollut täällä?

SYLVI. Onpa saattanut olla.

ELIN. Koska sitten?

SYLVI. Sitä en sano.

KARIN. Vai niin--? Vai et sano? Sitten kai saa itse arvata lopun.--Hän
oli täällä äsken, kun me soitimme, eikö niin? Vai aijotko kieltää?

SYLVI. Entä sitten? Mitä se tekee, jos olikin? Ja mitä se teitä
liikuttaa?

KARIN. Jos sinä, naimisissa oleva nainen, salaa seurustelet nuorten
miesten kanssa? Ei, luonnollisesti ei se asia meitä liikuta. Sillä
minkäpä sille voi, että on ollut koulutoveri--kaikenlaisten ihmisten
kanssa. Mutta nyt, Elin, saammekin laittaa itsemme täältä pois, mitä
pikimmin. Meidän ei sovi käydä semmoisten rouvien luona, jotka
ihailevat muita miehiä. No Elin--?

ELIN. Kyllä, odota, minä tulen heti. Ei, mutta kuinka voi tätä ymmärtää?
Kun hän kumminkin oli niin silmiä ja korvia myöten rakastunut Kariniin!

KARIN (etehisestä). Eihän se estä Sylviä olemasta silmiä ja korvia
myöten rakastunut häneen. Joudu nyt, Elin!

ELIN. Hyvästi, Sylvi! Tämä oli hirmuisen ikävää. (Menee etehiseen.)

KARIN (avaa etehisen oven oikealla). Näetkös--nyt se ei ole lukossa.

ELIN. Eipä tosiaan.--Voi, voi, kuka olisi voinut uskoa! (Menevät
molemmat.)

SYLVI. Rakastunut Kariniin?--Te valhettelette! Niin, kautta taivaan,
te valhettelette! (Menee toiselle puolelle huonetta.) »Silmiä ja korvia
myöten rakastunut Kariniin»? Ei, ei miksi pelkään suotta...

AKSEL (tulee etehiseen).

SYLVI (vavahtaa ilosta, rientää vilkkaasti yli lattian etehiseen päin).
Jumalan kiitos! Johan sinä tulit takaisin?

AKSEL. Jo tulin, pikku kissimirri! (Tulee sisään sanomalehtiä kädessä.)
No, mitä sinulle nyt kuuluu? Joko olet hyvällä tuulella taas?

SYLVI. Sinä? Sinäkö se olet?

AKSEL. Tietysti. Kukas minä sitten olisin?

SYLVI. Kuinka sinä tulit näin aikaiseen?

AKSEL. Olin niin väsyksissä ja pujahdin sieltä tieheni.--Ei tuo yön
valvominen sovi sille, jonka pitää tehdä työtä. (Heittäytyy sohvan
nurkkaan.) Sitten on päivällä niin uninen ja väsynyt, ettei kelpaa
mihinkään. (Haukoittelee, levittää sanomalehden ja silmäilee sitä.)
Pikku sirkku, sinä olet niin hiljainen. Mikä sinua vaivaa? Tulepas vähän
likemmäksi, niin saan sinua katsella. No--?

SYLVI (epäröi, ottaa pari askelta, pysähtyy).

AKSEL. Joudu, joudu! Onko sirkkunen kadottanut siipensä?

SYLVI. Mitä tahdot?

AKSEL. Mitäkö tahdon? Hyväillä sinua vähän. En muuta mitään. Enhän ole
saanut sinulta yhtä ainoata suukkosta koko päivänä. Ajatteles, en yhtä
ainoata! Enkä eilen illallakaan. Sinä olit niin läpi väsynyt, etten
raskinut sinua häiritä. Mutta tänäinpä minä vaadinkin vahingon
korvausta. (Katsoo häneen.) Oma pikku vaimoni! Tiedätkös,--sinä olit
niin ihmeen suloinen eilen tanssiaisissa. Eipä kumma, että herrat
tulivat vähän päästä pyörälle. Tuneberg ja Brun koettivat saada minua
mustasukkaiseksi, mutta kas, siinäpä he eivät onnistuneet--ei vähän
vähääkään. Antaa heidän liehakoida, arvelin minä, mitäs se minua
liikuttaa. Ihailkoot vaan minun pikku sirkkustani niin paljon kuin
tahtovat, minun hän on kumminkin ja minun omanani hän pysyy kaikissa
tapauksissa.

Mutta on se yhtäkaikki vähän hauskaa, tiedätkös, kun on saanut
tuommoisen suloisen pikku vaimon, josta muutkin pitävät. Ja jota nuoret
herrat kadehtivat, kun eivät saa omakseen. Tuo tieto juuri, että sinä
kuulut ainoastaan minulle, ettei kellään muulla ole vähintäkään oikeutta
sinuun, huokailkoot sitten vaikka kuinka--niin kissa vieköön--se se
juuri tekee ihmisen ylpeäksi ja tyytyväiseksi... Pikku Sylvi! Suloinen
sinä olet, sen tiedän vaan. Helkkarin suloinen! Kas niin, kissimirri,
hyppää nyt tänne polvelleni, niin saan sinua hieman puristaa. Sitten
menen vielä vähäisen nukkumaan ennen päivällistä. No--?

SYLVI (vetäytyy takaisin). En tule.

AKSEL. Mitä ihmettä? Et tule? Kuinka se on selitettävä? Minkätähden et
tule?

SYLVI. Sentähden että--että ... minä en tule.

AKSEL. Ihanko todella?--Sinä et tule?

SYLVI. En.

AKSEL. Ahaa--minä jo ymmärrän. Sirkkunen ei ole vielä unohtanut meidän
aamullista pientä kiistaamme. Sinä taidat olla äkeissäsi yhä, vai
kuinka? Oikein suuttunut, ehkä? Niin, niin--kyllä huomaan nyt--

Enköstä siis peri perältäkään saa suukkosta, vai--?

SYLVI. Et!

AKSEL. Suloinen pikku hallitsijattareni, ole armollinen, anna vihasi
lauhtua. Yksi ainoa pieni suukkonen! Minä pyydän niin kauniisti. Yksi
ainoa vaan. Ethän sinä toki voi olla niin kova, että hennot sen minulta
kieltää?

Kas niin, pikku sirkku. Elä oikkuile enää suotta. Kärsivällisyyteni
kohtsillään loppuu. Tule nyt kauniisti suutelemaan minua,--no, pian,
pian--en jaksa odottaa enää. Juokse tänne, juokse!

SYLVI. Anna minun olla. Minä en kumminkaan suutele sinua enää koskaan.

AKSEL. Et koskaan? Kuulinko oikein? Vai uhkaatko sinä tosiaankin, ett'et
enää koskaan suutele minua?

Tästähän näyttää tulevan pahempi jupakka kuin luulinkaan.

No, Sylvi pikkuinen, nyt tämä leikki jo alkaa riittää. Tuletko sinä, vai
etkö tule?

SYLVI. En tule, en! Johan sen kuulit. Kuinka monta kertaa sinulle pitää
sanoa samaa asiaa? Minä en suutele sinua enää koskaan. Saat olla varma
siitä. En koskaan.

AKSEL. Vai niin,--vai on sinulla niin jäykkä luonto? Sitä en olisi
uskonut. No,--mitäs muuta,--se täytyy taivuttaa ajoissa. Kova kovaa
vastaan, jos niiksi tulee. Muistatko, pikku ystävä, kuinka äkäpussi
kesytetään? Varo itseäsi--! Minä ehkä tulen käyttämään samaa keinoa,
ellei muu auta...

Ei ei, elä pelästy, sirkkuseni. Niinhän sinä seisot siinä, kuin
säikytetty pikku kyyhkynen. En minä niin äkkiä ankaraksi rupea, vaikka
suotta peloittelen. Minä päinvastoin olen heti valmis sovintoon, kun
vaan teet niinkuin pyydän. Näytä nyt, että osaat olla kiltti.

SYLVI. Elä kiusaa minua. Minä pysyn siinä, mitä olen sanonut.

AKSEL. Vai niin?--Mutta kuule sitten myöskin, mitä minä sanon. Ellet
sinä hyvällä anna minulle suukkosta, niin otan sen väkisen. Ja silloin
en tyydykään yhteen enkä kahteen, vaan suutelen sinua siksi, että tulet
lauhkeaksi kuin lammas.

SYLVI (vetäytyy taakse päin). Uskallapas vaan--

AKSEL. Kyllä--olenpa tosiaankin niin rohkea, että uskallan suudella
vaimoani ... ja teen sen ilman muita mutkia... Kas niin, Sylvi, herkiä
pois nyt kiusaamasta minua--eihän se auta, minä suutelen sinua
kumminkin. (Syleilee ja suutelee häntä useita kertoja.)

SYLVI. Aksel pois--minä en tahdo. Kuuletko--minä en tahdo!

AKSEL. Elä huuda--Mari kuulee kyökkiin ja luulee vielä, että minä
toden teolla teen sinulle pahaa--(Suutelee häntä yhä.)

SYLVI. Se on hävytöntä--

AKSEL. Hävytöntä? Sekö, että suutelen vaimoani? Että pidän hänestä?

SYLVI (tempautuu irti, vavisten vihasta). Mutta kun minä en tahdo,
kuuletko. Minä en ole sinun vaimosi enää, minä en rakasta sinua, enkä
ole koskaan rakastanut.

AKSEL. No, mutta Sylvi, oletko sinä hullu? Kuinka voit käyttäytyä tuolla
lailla?

SYLVI. Minä en tahdo olla sinun vaimosi, minä rakastan Viktoria enkä
sinua, ja hänen omansa minä olen--

AKSEL. Nyt riittää! Ei sanaakaan enää! Onneton--! Aivanhan sinä olet
järkesi menettänyt! Varo itseäsi, jos vielä kerran puhut tuommoisia
typeryyksiä. Se tulee sinulle kalliiksi, kuuletko. Sillä nyt on
kärsivällisyyteni tykkänään lopussa. Minä varoitan sinua ajoissa. Elä
ärsytä minua enää. Siitä saattaa olla pahempia seurauksia, kuin voit
aavistaakaan. Vai niin--! Se junkkari kulkee täällä ja panee mokomia
hullutuksia sinun päähäsi. Kyllä minä hänet opetan--! Hän tulee
tietämään, mitä hänen rauhaansa sopii, sen lupaan.

Kuule, Sylvi! Arkkitehti Hoving ei avaa enää meidän oviamme. Etkä sinä
liioin käy heidän luonaan. Se seurustelu on nyt lopussa. Minä tulen
sen ilmoittamaan heille. Ja sinä sillä välin noudatat minun tahtoani
tarkalleen kaikessa. Pane se mieleesi.

SYLVI. Mutta minä en suostu. Minä tahdon eroa, minä--

AKSEL. Vait'!--Sinun täytyy. Ja sillä hyvä. (Kävelee muutamia kertoja
edestakaisin huoneessa.)

Huh, kuinka ihminen saattaa hermostua!... Mutta eihän tuo kumma olekaan.
Ensin yön valvominen, ja sitten--tämä juttu. Vähemmästäkin jo voi
tuskastua... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle.) Mari! Onko Mari siellä?

MARI (ruokasalista). Täällä on.

AKSEL. Olkaa hyvä ja tuokaa juomavettä... Ja sitten menen tunniksi maata
tuonne alkooviin. Siksi sinä toivoakseni olet tullut järkeesi taas. Minä
puolestani koetan myöskin rauhoittua. (Menee alkooviin.)

(Sylvi on mielenliikutuksesta puoleksi tajuttomana; silmät harhailevat
ympäri ja pysähtyvät viimein strykniinilaatikkoon. Vaistomaisesti
tarttuu hän siihen.

Mari tuo juomavettä, panee tarjottimen kirjoituspöydälle ja menee. Sylvi
pusertaa kaksi kapselia lasiin ja täyttää sen sitten vedellä.)

AKSEL. Toiko hän vettä? (Tulee alkoovista.)

SYLVI (ojentaa hänelle lasin).

AKSEL (tyhjentää sen). Kiitos! Herätätkö minut noin puolen tunnin
päästä?

SYLVI. Herätän.

AKSEL. Sitten teemme kaikki hyväksi jälleen. Jos sinä olet yhtä mieltä
minun kanssani, niin emme puhu enää sanaakaan koko jutusta, vaan
unohdamme pois kaikki tyyni, ijäksi päiviksi. Ja nyt hyvästi niin
kauvaksi!

SYLVI (seuraa häntä jäykästi silmillään. Jää tuijottamaan hänen
jälkeensä). Hyvästi!

(Aksel menee takaisin alkooviin. Vähän aikaa on kaikki hiljaa. Sitten
kuuluu hiljainen valitus, joka vähitellen kovenee. Eroitetaan sanat:
Sylvi--auta--. Sylvi pakenee huoneen etäisimpään osaan, painautuu
seinään, katse kauhusta jähmettyneenä kiintyy alkooviin. Valitushuudot
lakkaavat. Viktor tulee etehisen kautta, pysähtyy, katsoo ympärilleen ja
huomaa Sylvin.)

VIKTOR. Sylvi--! Mikä sinulla on? Mitä sinä siellä makaat?

SYLVI. Sh--!... Ole hiljaa!...

VIKTOR. Nouse ylös ja sano, mitä on tapahtunut?

SYLVI. Hän--hyvä jumala----Aksel----Viktor, auta!

VIKTOR. Oletko sairas? (Aikoo nostaa hänet ylös.)

SYLVI. Ei, ei--! Kuule--! (Tuijottaa alkooviin arkana, pelästyneenä,
vavisten.) Kuulitko--?

VIKTOR. Onko siellä joku alkoovissa?

SYLVI. On--

VIKTOR (hiljaa). Kuka sitten? Sinä olet niin pelästynyt. Kuka siellä on?

SYLVI. Hän--Aksel--Jumala, Jumala, anna minun kuolla--minun myöskin.

VIKTOR. Aksel?... Minä en ymmärrä yhtään mitään.

SYLVI. Hän on kuollut!

VIKTOR. Kuollut--? Aksel--? Sinä hourit. (Menee alkoovin luo,
nostaa verhoa.)

(Aksel makaa hengettömänä, kasvot vääntyneinä sohvalla.)

SYLVI (laahaa itseään polvillaan eteenpäin, kunnes näkee Akselin,
jolloin hän puoleksi tukahdetulla huudolla vaipuu alas).

VIKTOR. Ei--eihän se voi olla mahdollista? (Syöksee sisään, tulee
takaisin.) Sylvi, nouse ylös! Rauhoitu! Minä juoksen hakemaan lääkäriä.

SYLVI. Elä jätä minua ... minä niin pelkään ... Jumalan tähden,--elä
jätä minua.

VIKTOR. Niin äkkiä! Kuinka se tapahtui? Selitä!

SYLVI. Elä kysy... (Valittaa hiljaa.) Ei, elä kysy...

VIKTOR. Sielläkö hän sairastui? Virastossa?

SYLVI. Ei, ei...

VIKTOR. Täällä kotona siis?

SYLVI. Minä ... annoin hänelle ... voi Jumala!

VIKTOR. Sano, sano!

SYLVI. Minä en voi... Ei, ei, minä en voi...

VIKTOR. Sano pois, Sylvi. Mitä sinä annoit hänelle?

SYLVI. Strykniiniä.

VIKTOR. Myrkkyä!? Herra armahtakoon myrkkyä!? (Syöksee pöydän luo,
tarttuu strykniinilaatikkoon.) Onneton mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Viktor vie minut pois täältä!

VIKTOR. Herra taivaassa!--mitä olet sinä tehnyt?

SYLVI. Armahda! Vie minut pois!

VIKTOR. Jos voisi hänet vielä pelastaa--! (Pistää laatikon povitaskuunsa
ja rientää ulos etehiseen.) Minä haen lääkäriä. (Menee ulos.)

SYLVI. Viktor--elä jätä minua yksin Viktor! (Vaipuu lattialle.)

(Esirippu laskee.)



NELJÄS NÄYTÖS.


(Tilava seurusteluhuone vankilassa. Takana iso ristikko-ovi, jonka läpi
näkyy porraskäytävä. Oikeanpuolisella seinällä yksinkertainen
puusohva, vasemmalla suuri ikkuna, jonka alla on pöytä. Muutamia tuolia
siellä täällä.

Sylvi tulee sisään. Hän on vangin puvussa ja hyvin väsynyt. Rouva Hake
tukee häntä ja vie hänet tuolin luo, jolle hän vaipuu puoleksi makaavaan
asentoon.)

ROUVA HAKE. Kas niin, nyt on kaikki ohitse. Ei hätäpäivää enää. Saatte
olla ihan rauhassa, Tutkinto on päättynyt, eikä teitä enää milloinkaan
viedä oikeuteen.

SYLVI. Poltetaan roviolla? He sanoivat, että minut poltetaan roviolla?

ROUVA HAKE. Eihän toki. Ei tule kysymykseenkään. Sataan vuoteen ei tässä
maassa ole poltettu yhtään ihmistä roviolla. Tuomitsevathan ne useinkin
milloin poltettavaksi, milloin mestattavaksi, mutta ei siitä ole lukua
ensinkään. Molemmat muutetaan heti kohta elinkautiseksi vankeudeksi.
Niin ett'ei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, ei välittää hölyn pölyä
koko tuomiosta. Eikä tiedä, tuleeko siitä elinkautista vankeuttakaan.
Hovissa ja senaatissa tavallisesti lievennetään koko lailla näitten
alempien oikeuksien määräämiä rangaistuksia. Mutta emme nyt huoli
ajatella ensinkään niitä asioita, emme hiisi vieköön huolikaan, koska
meillä kerran on parempiakin tuumittavana. Niinkuin esimerkiksi tämä
koppi. Sanokaas, eikö tämä ole hauska ja mukava, vai mitä? Sitten kun
jaksatte, niin tulette tänne ikkunaan katsomaan näköalaa. Ihmettä,
kuinka kauvaksi tästä näkeekin jäälle! Ei sille ole mittaa eikä määrää!
--Oli se tirehtööri kuitenkin hyväluontoinen, kun antoi teidän muuttaa
tänne päiviksi, eikös ollut sitten? Ja näettekös vielä--kääntäkääpä
silmiänne tännekin päin. Näettekös--oven läpi voitte milloin tahansa
kurkkia tuonne käytävään, jossa myötäänsä liikkuu ihmisiä. Vahti ainakin
seisoo alituisesti jossain lähellä. Niin ett'ei teidän enää tarvitse
pelätä näkyjä eikä muuta semmoista joutavan. Ei totisesti! Huutakaa vaan
paikalla apua, jos ne heittiöt vielä uskaltavat tulla hätyyttämään.

SYLVI. Hän oli siellä--hänkin.

ROUVA HAKE. Kuka niin?

SYLVI. Hän--Viktor.

ROUVA HAKE. Jaa, niin--oikeudessa, näet. Herra Hoving oli siellä
vieraanamiehenä.

SYLVI. Hän käänsi aina päänsä pois. Ei katsonut minuun, ei kertaakaan.

ROUVA HAKE. Eikö katsonut!

SYLVI. Ei kertaakaan koko aikana. Ei yhtä ainoata kertaa.

ROUVA HAKE. Ei voinut, arvaamma. Teidän onnettomuutenne on mahtanut
pahasti koskea häneen.

SYLVI. Olisin niin mielelläni tahtonut katsoa häntä silmiin. Noihin
herttaisiin silmiin!... Ja sitten luulin, että hän odottaisi minua
kadulla... Mutta ei hän tehnyt sitäkään--

ROUVA HAKE. Ei--ei häntä näkynyt. Mutta kyllä minä kumminkin uskon, että
hän on kovasti kärsinyt teidän tähtenne näinä aikoina.

SYLVI. Miksi hän ei sitten tule luokseni?

ROUVA HAKE. Niin, nähkääs, sitä nyt on vaikea sanoa, kun ei tiedä.

SYLVI. Jos vain saisin tavata häntä jonakin päivänä... Voi, rouva Hake,
jos hän kumminkin tulisi kohta.

ROUVA HAKE. Kyllä kai hän tuleekin.

SYLVI. Luuletteko?--Luuletteko, että hän tulee jo tänäin? Luuletteko
ihan varmaan?

ROUVA HAKE. Ehkäpä jo tänäinkin. Toivotaan häntä.

SYLVI. Silloin minä unohtaisin kaikki, kaikki pahat. Sekä oikeudet
että--muut kauheat asiat.

ROUVA HAKE. Ettäkö tosiaan unohtaisitte?

SYLVI. Unohtaisin, tietysti! En välittäisi enää mistään. Kaikki
muuttuisi hyväksi, kun vaan saisin häntä nähdä.

ROUVA HAKE. No, totisesti, me toimitamme hänet tänne. Tavalla tai
toisella. Antakaahan olla, jahka tästä vaan joudun, niin tuumaillaanpa
asiaa.

SYLVI. Minkätähden hän ei ole vastannut mitään kirjeisiini? Ei
kirjoittanut yhtä riviä, ei lähettänyt edes terveisiä: Ja minkätähden
hän äsken niin vältti katsoa minua silmiin!

ROUVA HAKE. Eihän sitä tiedä. Hänellä mahtaa olla omat syynsä.

SYLVI. Entä kun hän ei ole niitä saanutkaan! Kirjeitä, tarkoitan?

ROUVA HAKE. Tietysti hän ne on saanut. Kuinkas muuten.

SYLVI. Jospa viejä on ne hävittänyt? Tai jättänyt vääriin käsiin? Niin,
voi, ajatelkaapas tosiaan! Jos viejä on jättänyt ne vääriin käsiin?

ROUVA HAKE. Ei, en minä sitä luulisi.

SYLVI. Mutta voisihan se kumminkin olla mahdollista. Oh--minä uskon ihan
varmaan, ett'ei hän ole saanut ainoatakaan kirjettä. Sillä muuten hän
olisi heti, siinä paikassa rientänyt tänne.

ROUVA HAKE. Ikävöittekö te häntä niin kauheasti?

SYLVI. Hyvä rouva Hake--vieläkö epäilette? Enhän voi muuta ajatellakaan.
Hän on alituisesti mielessäni, yöllä ja päivällä. Hän, ja--niin
tiedättehän tuo hirveä kummitus. Ja minä kerron teille jotain, rouva
Hake, minä kerron teille...

ROUVA HAKE. Mitä sitten, hyvä ystävä? Nyt olette taas niin levoton.
(Silittää hänen päätänsä.) Levätkää te vaan rauhassa. Melkeinpä
tahtoisin tuoda teille oman nojatuolini, jos tarkastaja vaan sallii--

SYLVI. Minä kerron teille jotain, rouva Hake--

ROUVA HAKE. No, kertokaa sitten, kertokaa,--niin saamme kuulla, eikö tuo
taaskin ole pelkkää hourailua.

SYLVI. Ell'ei Viktor tule--ell'ei hän enää koskaan tule luokseni,--
silloin vie kummitus minut mukanaan.

ROUVA HAKE. Kaikkia vielä! Pelkkää hourailua, johan sen näin
silmistännekin. Ei, lapsi kulta, siitä saatte olla ihan huoleti. Ei
teitä anneta kummituksille eikä muille. Ei, kissa vie, annetakaan. Kas
niin, olkaa nyt rauhassa, elkää ajatelko enää koko moskaa.

SYLVI. Kyllä hän vie. Saattepa nähdä. Ei, minä en kestä tätä enää. En
jaksa ponnistella vastaan--minun täytyy antautua sen valtaan--voimani
ovat lopussa.

ROUVA HAKE. Luuletteko sitten, että olisi helpoitukseksi teille, jos
saisitte tavata herra Hovingia? Eiköhän se vaan tuntuisi kahta
vaikeammalta sitten jäljestä päin, kun hän taas on mennyt pois?

SYLVI. Ei, ei--minä elän sitten siitä, siksi kuin hän tulee takaisin. Ja
kirjeitä hän saa lähettää minulle, niin lohduttelen itseäni niilläkin
sen aikaa kuin hän on poissa.

ROUVA HAKE. Ajattelin tässä--mutta en oikein tiedä, kävisikö tuo
laatuun--

SYLVI. Mitä ajattelitte? Hyvä rouva Hake, sanokaa, mitä ajattelitte?

ROUVA HAKE. Ajattelin vaan, että jos menisin itse häntä puhuttelemaan--

SYLVI. Voi, jos sen tekisitte? Hyvä, rakas rouva Hake, minä kiittäisin
teitä polvillani. Voi, jos sen tekisitte!

ROUVA HAKE. No, totta maar! Minä menen ihan varmaan.

SYLVI. Kuinka hyvä te olette! Ja kuinka minä pidän teistä! Kiitoksia,
rakas, rakas rouva Hake! (Suutelee hänen käsiään.) Kiitoksia, tuhansia
kiitoksia!

ROUVA HAKE. Ei, herra siunaa, mitä te nyt--? Minun karkeita, ryppyisiä
käsiäni--no, eipä totta vie, tuota ihmettä ole minulle vielä elämässäni
tapahtunut.

SYLVI. Menettekö nyt heti, sanokaa? Ja tuotteko hänet jo mukananne,
mitä?

ROUVA HAKE. Eikö olisi parasta, että lepäisitte ensin pikkuisen aikaa?
Voisin mennä sitten illalla tai ehkä paremmin huomenna heti aamiaisen
jälkeen--

SYLVI. Ei, hyvä, rakas rouva Hake, menkää nyt jo. Minä en voi nukkua
hetkeäkään sitä ennen. Menkää nyt--!

ROUVA HAKE. Odottakaa--ääniä kuuluu tuolta alhaalta--. Ehkä siellä on
joku, joka aikoo tänne?

SYLVI. Viktor--?

ROUVA HAKE. Ei--tarkastaja ja kaksi naista--en voi vielä nähdä heidän
kasvojaan. Nousevat parast'aikaa portaita ylös. Nyt kääntyvät tänne
päin. Oikein! Samat naiset, jotka oikeussalissa istuivat vastapäätä
teitä, kuulijain joukossa. (Vetäytyy ovelta pois.)

(Tarkastaja avaa oven Almalle ja Karinille.)

TARKASTAJA. Jaha--rouva Hake näkyy olevan täällä. Sitten saan ehkä
jättää herrasväen ja vetäytyä takaisin.

ALMA. Suokaa anteeksi, että olemme vaivanneet teitä.

TARKASTAJA. Ei se mitään. (Kumartaa jäähyväisiksi ja menee.)

ALMA. Hyvää päivää, Sylvi. Tulimme sinua tervehtimään, kun kuulimme,
että olet kaivannut vanhoja tuttavia.

SYLVI. Minäkö?--Ei, se on erehdys. En minä ole kaivannut vanhoja
tuttavia. Viktoria vaan--en ketään muuta, en niin kertaakaan ketään
muuta.

KARIN. Sallithan meidän kumminkin tulla luoksesi, vai--täytyykö lähteä
pois heti?

SYLVI. Ei, kyllä saatte olla vähän aikaa, jos tahdotte minun puolestani.

ALMA. Me, näetkös, ajattelimme, että se ehkä vähäisen virkistäisi sinua.

SYLVI. Niinkö ajattelitte? Ja senkötähden--? Voi, sittenhän te olettekin
oikein ystävällisiä. Ja sinä myös, Karin? Senkötähden sinäkin tulit?

KARIN. Niin. Ja oli minulla vielä toinenkin asia.--Tulin lausuneeksi
sinulle kovia sanoja viimein. Voisitko antaa ne anteeksi, ja unohtaa
pois kaikki?

SYLVI. Oi, niin mielelläni! Niin kovin mielelläni. En niitä ole
muistanutkaan sen koomin. Minullahan nykyään on ollut niin paljon muuta
ajateltavaa.

ALMA. Sylvi raukka, sinä olet niin laihtunut näinä aikoina.

SYLVI. Olenko?--En ole kaukaan aikaan katsonut peiliin. En tiedä
ollenkaan, minkä näköinen nyt olen.

ALMA. Kuinka olet muuten voinut? Oletko ollut tervennä?

SYLVI. Kiitos, kyllä olen.--Kuule, miksi ei Viktor ole käynyt minua
katsomassa?--Eikö hän ole saanut kirjeitäni?

ALMA. Kyllä,--kyllä hän on ne saanut. Mutta näetkös,--me arvelimme
siellä kaikki, ett'ei hänen pitäisi tulla,--ett'ei se olisi hyvä
sinullekaan.

SYLVI. Minulle? Oi, kuinka te erehdytte!

ALMA. Ei, Sylvi kulta, emme me erehdy. Se vaikuttaisi sinussa
mielenliikutusta, ja semmoista sinulla on muutenkin ollut tarpeeksi
asti. Ja sitä paitsi--on siihen vielä muitakin syitä. Voinet kai arvata
että kaupungilla on liikkunut kaikenlaisia huhuja--ne tietysti sen
kautta saisivat uutta yllykettä ja Viktor menettäisi helposti koko
tulevaisuutensa. Sitä et soisi sinäkään, siitä olen varma.

SYLVI. Mutta tietäväthän kaikki, että hän on viaton--ett'ei hänellä
ollut aavistustakaan--

ALMA. Tietävät kyllä. Mutta häntä on kumminkin tahdottu sekoittaa tähän
juttuun toisella tavalla. Ei, Sylvi,--kaikin puolin on parasta,
ett'ette tapaa toisianne vielä pitkiin aikoihin. Sitten vast'edes
joskus--

SYLVI. Minä en voi elää, ellen saa häntä tavata. Usko minua, Alma, minä
en voi elää.--Rakas Alma, toimita niin, että Viktor tulee. Se riippuu
kokonaan sinusta, hän kyllä tulee, jos sinä vaan häntä kehoitat siihen.
Minä tiedän sen, hän seuraa sinun neuvojasi kaikessa,--varsinkin nyt.
Alma, elä ole kova minulle, anna hänen tulla. Minä rukoilemalla rukoilee
sinua: anna hänen tulla!

ALMA. Sylvi kulta ... sinä et olisi noin itsepäinen, jos tietäisit--

SYLVI. Tietäisin--mitä?

ALMA.--tarkoitan--jos sinulla olisi teidän molempien asema selvillä. Ei,
silloin et olisi itsepäinen, vaan kiittäisit ennemmin Jumalaa, ett'et
tarvitse häntä tavata.

SYLVI. Sinä et ymmärrä minun tuskiani sinä, sillä sinä et koskaan ole
rakastanut. Et tiedä, kuinka olen menehtymäisilläni pelkästä ikävästä ja
kaihosta--sen vuoksi hennot olla noin kova. Alma,--minä ehkä pian kuolen
tai sorrun muulla tavalla--silloin sinun on myöhäistä katua, ettet
suonut minulle ajoissa lohdutusta. Tee minulle mieliksi, Alma, tämä
ainoa kerta. Pyydä häntä tulemaan, salli minulle se ilo--olenhan saanut
kärsiä niin paljon näinä aikoina. Alma kulta, anna sydämmesi heltyä!

ALMA. Sinä et aavista, kuinka vaikeata tämä on. Lohdutusta ja iloa
sinulle kyllä soisin kaikesta sydämmestäni, mutta--. Ei, minä en voi
ottaa sitä omalletunnolleni.--Usko minua, Sylvi, sinä tulisit taaskin
petetyksi toiveissasi. Surua sinulle tuottaisi Viktorin tapaaminen--ei
iloa.

SYLVI. Ellet tahdo kehoittaa häntä, niin lupaa sitten ainakin, ett'et
estä, kun rouva Hake tulee häntä hakemaan.

ALMA. Rouva Hake? Aikooko rouva Hake tulla hakemaan veljeäni tänne?

ROUVA RAKE. Niin--nähkääs, minun täytyi viimein myöntyä, kun hän
alituisesti niin ahdisteli. Ja--pahemmaksi ei missään tapauksessa voi
asiat kääntyä, kuin mitä ne ovat olleet. (Syrjään Almalle.) Tiedättekö,
neiti, täällä jo pelättiin, että hän menettäisi järkensä, niin huonosti
hänen oli laitansa. Sen tähden hänet muutettiinkin tähän valoisaan ja
hauskaan koppiin joksikin aikaa. Semmoiset vangit, jotka tulevat
synkkämielisiksi, saavat välistä olla täällä päivillä, sillä, nähkääs,
he eivät muuten kestäisi.

ALMA. Minä ymmärrän. Niin,--sitten en enää tiedä, mitä sanoa. Kuinka
arvelet, Karin? Uskaltaisimmeko--?

KARIN. Viktor voisi mielestäni tehdä niinkuin hän itse parhaaksi näkee.

SYLVI. Niin minustakin. Lupaa vaan, ettet sano yhtään sanaa, et myötä
etkä vastaan. Lupaatko sen Alma?

ALMA. No niin, sen voin luvata. Vaikka minua kovin peloittaa.

SYLVI. Kiitoksia, Alma kulta. Nyt olen rauhassa, sillä nyt tiedän, että
hän tulee.

ALMA. Ei hän kumminkaan saa viipyä kovin kauvan--

SYLVI. Ei, enhän minä sitä vaadikaan. Minä tyydyn niin vähään. Kunhan
vaan saan nähdä häntä ja puhua hänen kanssaan hetken verran--oi, en
pyydä sen enempää. Kuinka kovasti hyviä te olette minulle. Sinäkin,
Karin. Kiitos siitä, kiitos, kiitos! Ette voi uskoa, kuinka pelkkä toivo
jo tekee minut onnelliseksi.

ALMA. Lepää nyt vähän aikaa, sinä näytät niin väsyneeltä.

ROUVA HAKE. Hän on, raukka, käynyt niin kalpeaksi ja laihaksi, kun ei
hänellä ole yhtään ruokahalua, eikä hän juuri saa untakaan öisin--

SYLVI. Niin--se on kaikki ollut kovin surkeata. Mutta jahka saan tavata
Viktoria,--niin sitten, kyllä voin sekä syödä että nukkua, ja sitten
varmaan tulee taas punaakin poskilleni. Oi, silloin kaikki muuttuu
hyväksi jälleen.

KARIN. Voisimmeko muuten tehdä jotain sinun hyväksesi, Sylvi? Jos
lähettäisimme sinulle kirjoja?

SYLVI. Ei, kiitos, en niitä jaksa lukea kumminkaan.--Sinulla on niin
ihmeen kaunis puku, Karin. Ja, mitä näen--? Onhan sinulla sormuskin?

KARIN. No kaikki sinä huomaat.

SYLVI. Ja sitten sinä olet niin terveen ja pulskan näköinen. Kauniimpi
kuin koskaan ennen. Enköhän minä siihen sijaan ole rumennut, sanokaapas?
Ja tämä vanginpuku,--niin, sekin minut varmaan tekee epämiellyttäväksi,
eikö totta? Ehkä olikin sentähden, kun Viktor käänsi silmänsä pois
minusta siellä oikeudessa.

ALMA. Vielä vain. Sentähden hän sitä ei tehnyt.--elä luulekaan. Toiset
syyt hänellä oli. Mutta--eiköhän meidän jo pidä lähteä, Karin? Sylvi
tarvitsee hiljaisuutta arvatenkin--

KARIN. Niin, jätetään hänet nyt rauhaan. Hyvästi, Sylvi! Tahdotko, että
tulemme toisenkin kerran sinua tervehtimään?

SYLVI. Tulkaa vaan.

ALMA. Hyvästi! Jumala antakoon sinulle terveyttä ja voimia.

SYLVI. Hyvästi, hyvästi! Ja kiitos siitä, että olitte niin ystävällisiä.
--Minä olen usein ollut ilkeä teille. Sinulle varsinkin, Karin. Mutta
elä siitä välitä. Unohdetaan pois kaikki pahat! Alma,--sinä pidät
lupauksesi--eikö niin? (Alma ja Karin menevät.)

SYLVI. Kunhan minä en vaan olisi ruma ja vastenmielinen--?

ROUVA HAKE. Eikö mitä! Vai ruma ja vastenmielinen! Johan nyt. Olkaa sen
puolesta ihan rauhassa.

SYLVI. Mutta tämä vanginpuku? Eikö se ole kauhea?

ROUVA HAKE. Ei ainakaan minun mielestäni.

SYLVI. Karin oli niin hieno ja kaunis.--Näettekös, rouva Hake, enhän
siitä, tietysti, muuten välittäisi, mutta peloittaa, että Viktor ehkä
kylmenee minulle, kun olen ruma.

ROUVA HAKE. Elkää nyt hätäilkö suotta. Ei hän toki voi olla niin
sydämmetön.

SYLVI. Niinkö luulette?--Ei, en minäkään usko, että hän voi olla niin
sydämmetön. Turhia vaan pelkään. Jos hän istuisi vankina ja olisi kalpea
ja laihtunut--oi, minä rakastaisin häntä vaan sitä innokkaammin. Rakas
rouva Hake--milloin te menette?

ROUVA HAKE. Vaikka paikalla. Mutta lupaatteko myöskin olla oikein kiltti
sillä aikaa? Istukaa tuonne ikkunan ääreen katselemaan näköalaa. En minä
kauvan viivy.

SYLVI. Tuottehan hänet sitten varmaan mukananne? (Istuu ikkunan ääreen.)

ROUVA HAKE. Ihan varmaan. Hyvästi nyt siksi! (Menee, mutta tulee heti
takaisin.) Sepä sattui hyvästi. Pastori on täällä ja pyytää päästä
puheillenne. Teidän ei tarvitsekaan jäädä tänne yksinänne.

SYLVI. Pastori? Olihan hän täällä aivan hiljan. Minkätähden hän nyt taas
tulee?

ROUVA HAKE. Pastori tahtoo teitä lohduttaa ja rauhoittaa. Hän pitää
teistä aina niin hyvää huolta. Saanhan päästää hänet sisään, vai kuinka?

SYLVI. Mutta meneekö hän sitten pois, ennenkuin Viktor tulee?

ROUVA HAKE. Sh--herran nimessä! Hän seisoo tuolla ja kuulee.--Antakaa
hänen tulla sisään kaiken mokomin--hän kun on teille niin ystävällinen.

SYLVI. Niin, tiedän kyllä, että hän on ystävällinen ja suo minulle
hyvää. Mutta nyt en tahtoisi häntä tänne--en tällä hetkellä--

ROUVA HAKE. Sitä ei voi estää millään tavalla--kun hän kerran on tullut.

SYLVI. No niin, käskekää hänet sitten sisään.

ROUVA HAKE. Pastori on niin hyvä! (Menee.)

PASTORI (ojentaa Sylville kättä). Teillä on ollut vaikea päivä tänäin,
lapsi parka. Kuinka voitte nyt?

SYLVI. Kiitoksia, hyvin.--Minä toivon, että kaikki kohta muuttuu
parempaan päin.

PASTORI. Todellakin? Sepä hauskaa. Erinomaisen hauskaa. Huomaatteko jo
itsekin, että Herra kyllä auttaa aikanaan. Hän ei ijankaikkisesti vihaa.
Herran rankaiseva käsi on teitä ankarasti ruoskinut, mutta hän on sillä
tarkoittanut ainoastaan teidän todellista hyväänne.

SYLVI. Tahtoisin niin mielelläni uskoa teitä, vaikka on niin vaikea sitä
käsittää.--Nuo kamalat näyt, esimerkiksi--mitä ne hyödyttävät--mitä
todellista hyvää minulla niistä on?!

PASTORI. Yhäkö ne teitä vaivaavat, lapsikulta?

SYLVI. Voi, pastori Sohlman, ette voi aavistaa, kuinka kauheita öitä
minulla taas on ollut. Joudun vielä päivilläkin aivan suunniltani pois,
kun niitä ajattelen.

PASTORI. Ei puhuta niistä sitten ollenkaan.

SYLVI. Minne vaan silmäni käänsin, oli hän--tiedätte kai ketä tarkoitan?
niin, hän oli aina edessäni semmoisena, kuin hän silloin makasi
sohvalla--kasvot kamalasti vääntyneinä. Oh--kuinka minä kärsin, kuinka
minä huusin tuskissani ja viskelin itseäni! Pakenin välistä sänkyynkin,
tyynyn ja matrassin alle mutta silloin tunsin, kuinka hän koko
painollaan heittäytyi ylitseni. Oh--Herra Jumala taivaassa--että voin
vielä olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä olen saanut kokea.

PASTORI. Ettekö kääntynyt vapahtajanne Herran Jesuksen puoleen, ja
rukoillut häntä avuksenne?

SYLVI. En rukoillut. Sillä luulin varmasti, että hän oli minut hyljännyt
--hän, niinkuin kaikki muutkin. Ja paitsi sitä eihän minulla ollut
ainoata selvää ajatusta niinä öinä.

PASTORI. Lapsi raukka! Kovat koetukset on teidän täytynyt kestää näinä
aikoina.

SYLVI. En voi mitenkään ymmärtää, että Jumala semmoisilla
hirmuisuuksilla tarkoittaisi minun todellista hyvääni, niinkuin te
sanotte, pastori Sohlman.

PASTORI. Ja sen hän kumminkin tekee, ystäväni, olkaa varma siitä. Hän
näyttää teille niiden kautta, kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli--

SYLVI. Mutta senhän jo käsitin itsekin, heti kohta kun olin sen tehnyt.

PASTORI.--kuinka kauhistava teidän rikoksenne oli, saattaakseen teitä
katumukseen ja synnin suruun. Kun sitten nöyränä ja murtuneena vaivutte
hänen jalkojensa juureen, avaa hän teille isänsylin ja antaa armonsa
auringon jälleen paistaa.

SYLVI. Nöyränä ja murtuneena? Enkö ole jo ollut kylläksi nöyrä ja
murtunut? Voiko enää olla enemmän? Ja--hänen jalkojensa juuressa olen
myöskin maannut. Monta monituista kertaa olen langennut polvilleni
tuolla kopissa ja kerjännyt häneltä armoa.

PASTORI. Vahvasti uskoen, että hän sekä voi että tahtoo auttaa teitä?

SYLVI. Pastori Sohlman--olettehan sanonut, että Jumala kuulee
rukouksemme ja antaa kaikkea, mitä häneltä pyydämme, kun vaan uskomme
ja luotamme häneen?

PASTORI. »Mitä ikänä te anotte isältä minun nimeeni, sen hän antaa
teille», seisoo raamatussa.

SYLVI. Se se juuri on herättänyt minussa niin hyvää toivoa.
Kertoisinkohan teille jotain, pastori Sohlman?

PASTORI. Kertokaa vaan, jos haluatte.

SYLVI. Tiedätte kai, että minä koko ajan täällä vankeudessa olen niin
sanomattomasti kaivannut Viktor Hovingia?

PASTORI. Niin, olettehan usein puhunut siitä.

SYLVI. Ja että minä tuon tuostakin olen lähettänyt hänelle kirjeitä, ja
pyytänyt häntä luokseni, mutta kaikki turhaan.

PASTORI. Senkin olette sanonut.

SYLVI. Eikä kumminkaan juohtunut minulle mieleen, että Jumala ehkä voisi
auttaa minua, ennenkuin vasta tänä aamuna. Ajatelkaa, vasta tänä aamuna!
Vaikka te niin usein olette kehoittanut minua huutamaan häntä avukseni
kaikessa.

PASTORI. Rakas ystäväni, en tarkoittanut tämmöisiä asioita--

SYLVI. »Heittäkää kaikki huolenne Herran päälle», ne olivat sananne. Ja
sitä neuvoa nyt viimeinkin seurasin. Miksi en sitä tehnyt aikoja ennen!

PASTORI. Lapsi raukka, te olette joutunut suureen erehdykseen.
Semmoisilla rukouksilla ei teidän koskaan pidä lähestyä Kaikkivaltiasta.

SYLVI. Minäpä sen jo tein.--Ja tahdotteko kuulla? Hän tulee luokseni--
tuossa paikassa. Rouva Hake on parast'aikaa häntä hakemassa. Siitä
syystähän minä olen niin iloinen ja onnellinen tällä hetkellä. Ja niin
täynnä toivoa--sillä eihän minulla nyt enää ole mitään hätää, kun näen,
että Jumala minua auttaa.

PASTORI. Ei, rakas ystävä, elkää antako virvatulien houkutella
itseänne. Ne pian katoovat ja silloin harhailette taas yhtä pimeässä
kuin ennenkin.

SYLVI. Mitä tarkoitatte, pastori Sohlman? Te säikytätte minua.

PASTORI. Ei, minä vaan varoitan. Sillä se on juuri tuo onneton
mieltymyksenne Hovingiin, joka sulkee sydämmenne Herralta ja pitää
teidät kaukana hänestä. Teidän täytyy päästä siitä, temmata se pois
juurineen.

SYLVI. Rakkauteni Viktoriin?--Mahdotonta!

PASTORI. Se pois--jos tahdotte saada armoa Herran edessä.

SYLVI. Ja sentähden minun täytyisi luopua Viktorista? Ei--pastori
Sohlman--sitä en ikinä tee. Ennemmin luovun armosta--

PASTORI. Herra varjelkoon, teidän syntistä puhettanne! Nyt näen yhä
selvemmin, että teidän mielenne vielä kokonaan riippuu kiinni
maallisissa asioissa. Te polvistutte Kaikkivaltiaan eteen ainoastaan
senvuoksi, että toivotte hänen kauttaan saavanne maalliset halunne
tyydytetyiksi.

SYLVI. Elkää olko ankara, pastori Sohlman, te saatte minut taaskin
pelkäämään ja vapisemaan.

PASTORI. Minun täytyy ilmoittaa teille totuus. Ei Jumala anna itseään
pilkata. Hän on järkähtämätön vanhurskaudessaan ja yhä edelleen hän on
tyhjentävä vihansa maljat ylitsenne, sillä ei teidän mielenne ole vielä
läheskään parannukseen valmistunut.

SYLVI. Millä tavalla voisin sen sitten valmistaa? Pastori Sohlman,
sanokaa. Mitä tulee minun tehdä, että mieleni valmistuisi parannukselle?
Neuvokaa minua.

PASTORI. Teidän tulee ensiksikin tukahduttaa syntiset tunteenne
arkkitehti Hovingiin.

SYLVI. Minä en voi. Se on vallan mahdotonta.

PASTORI. Sanokaa ennemmin: te ette tahdo.

SYLVI. Ei, en minä tahdokaan. Sillä silloin ei minulle jäisi mitään.--
Ei niin mitään koko avarassa maailmassa!--Ja minkätähden minun yksin
pitäisi luopua kaikesta? Enkö minä saisi nauttia hiukan onnea, minä,
niinkuin muutkin? Eihän ole synti, että muut ihmiset rakastavat ja että
heitä rakastetaan,--minkätähden se sitten tulisi synniksi minulle? Ja
minä kun kumminkin tyydyn niin vähään,--niin tuiki vähään. Kun vaan
jonkun kerran saan nähdä ja puhutella häntä, enempää en pyydäkään. Eihän
se toki liene liikaa. Vankeudessa täytyy minun istua koko elämänikäni,
ilman kotia ja ilman ystäviä, eikä sittenkään minulle suotaisi sitä
ainoata lohdutusta, jota kerjään ja rukoilen.

PASTORI. Minä sanon vaan: jos tahdotte tulla pelastetuksi, niin täytyy
teidän ehdottomasti irroittaa sydämmenne maallisista asioista,
voidaksenne antautua kokonaan Herran omaksi.

SYLVI. Mutta kun minä en voi enkä tahdo--?! Kun minä en tee sitä, en
millään ehdolla!

PASTORI. Niinpä on Herra kurittava teitä vielä kovemmin, siksi kuin tuo
vastahakoinen mielenne vihdoinkin taipuu.

SYLVI. Jumala on paha ja ilkeä--ei hän ole lempeä, eikä rakkautta
täynnä--ei mikään armahtavainen isä minua kohtaan vaikka te niin
väitätte--

PASTORI. Lopettakaa! Minä lähden nyt. En tahdo enää kuunnella teidän
herjaavia sanojanne.

SYLVI. Pastori Sohlman--oletteko minulle vihainen?

PASTORI. En vihainen, syvästi vaan surettaa ja huolettaa minua teidän
paatunut tilanne. (Menee.)

SYLVI (seisoo vähän aikaa liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena.)
Olenko minä sitten niin huono?--Hyvä Jumala taivaassa olenko minä sitten
niin kauhean huono?... (Viktor ja Rouva Hake näkyvät ristikon takana
perällä. Rouva Hake avaa oven Viktorille, jonka jälkeen hän katoo.)

SYLVI (aikoo juosta hänen syliinsä). Viktor!

VIKTOR. Ei niin, Sylvi--ei niin.

SYLVI. Tulitpa sentään vihdoin ja viimein! Et voi uskoa, kuinka kipeästi
olen sinua kaivannut. Miksi et tullut ennen, sinä paha, ilkiö, ei sinä
ijäti rakastettu, miksi et tullut ennen? Tiedätkös, minä olin jo vähällä
kuolla suruun ja ikävään. Kuinka sinulla oli sydäntä viipyä niin kauvan
poissa, sano!

VIKTOR. Kysy ennemmin, kuinka minulla oli voimaa tulla nyt jo.--Tämä on
ollut kauhea aika meille molemmille, Sylvi.

SYLVI. Sinullekin, Viktor?

VIKTOR. Minulle myöskin. Siitä hetkestä saakka en ole saanut lepoa enkä
rauhaa. Ilman Almaa en tiedä kuinka olisi käynyt.

SYLVI. Ja se on kaikki minun syyni!

VIKTOR. No niin--olethan saanut itsekin kärsiä--kauheasti vallan. Ja kun
ajattelen, että sinun kaiken lisäksi täytyy istua vankina koko
elämänikäsi. Se se juuri saattaa minut aivan epätoivoon.

SYLVI. Elä sure minun tähteni, Viktor. Tiedätkös, minä kyllä siihen
totun. Nyt kun sinä olet luonani, ei se minusta tunnu enää miltään.

VIKTOR. Elä sano! Koko pitkä ikä ilman vapautta, kuolettavassa
yksitoikkoisuudessa--oh, voiko enää ajatella tuskallisempaa! Kuinka
voit, pikku raukka, sitä kestää?

SYLVI. Ei se peloita minua ollenkaan, kun vaan tiedän, että sinä olet
minulle hyvä. Ja olethan sinä, Viktor? Ethän minua unohda, vaikka
istunkin täällä vankeudessa?

VIKTOR. En minä sinua ikänäni unohda--en sinua enkä sinun kovaa
kohtaloasi. Se tulee tästä lähtein aina painamaan minua. Enkä luule,
että koskaan tulen tuntemaan itseäni onnelliseksi minäkään, muodostukoon
sitten tulevaisuus kuinka edulliseksi tahansa. Niin syvästi on tämä
minuun käynyt.

SYLVI. Rakas, armas Viktor sinä pidät minusta vielä? Voitko aavistaa,
kuinka tuo on suloista kuulla. Sain täällä jo kaikenlaisia kummia
ajatuksia. Ei, miksi seisomme suotta? Tule istumaan tuohon tuolille.
Kas noin ja minä rupean tähän lattialle, sinun jalkojesi juureen.

VIKTOR. Ei, Sylvi hyvä--ei siihen. Istu oikein tuolille sinäkin.

SYLVI. Minkätähden? Ei meitä kukaan tarkasta. Voimme huoleti luottaa
rouva Hakeen.

VIKTOR. Mutta kumminkin.

SYLVI. Anna minun olla näin vähän aikaa edes. Se niin muistuttaa
menneitä aikoja.

VIKTOR. No niin no, jospahan sitten istuisit hetken verran. Mutta ei
kauvan--

SYLVI. Sinä olet semmoinen pelkuri, Viktor. Semmoinen suuri pelkuri.
Minkätähden tahdot pakoittaa minua istumaan jäykkänä ja suorana
tuolilla, kun minulla on paljon parempi tässä?--Nyt olen niin tyyni ja
rauhallinen, ja niin sanomattoman onnellinen. Oi, jos saisin istua näin
koko ikäni--ja katsella sinua,--ei muuta kuin katsella sinua, ja painaa
välistä pääni tuohon polvellesi--noinikään!

VIKTOR. Sylvi, kuule--tämä ei totisesti käy päinsä.

SYLVI. Joutavia! Luuletko, että kukaan tulee meitä kieltämään?

VIKTOR (levottomana). Nouse ylös--nouse tuolille istumaan, niin puhumme
järkevästi.

SYLVI. Rakas--puhu sinä, minä kuuntelen. Annan äänesi hyväillä
korviani,--mutta en takaa, että ymmärrän ainoatakaan sanaa.

VIKTOR. Tee niinkuin pyydän, Sylvi,--nouse ylös.

SYLVI. Enpäs.

VIKTOR. Minä pyydän.--Sylvi, ei meidän nyt sovi leikitellä.

SYLVI. Tahdotko, että kapuan syliisi, vai? Siihen olen heti valmis.

VIKTOR. Ei, Sylvi, ei!--Taivaan nimessä, mitä sinä ajattelet?

SYLVI. Viktor--! Ethän sinä ole suudellut minua vielä kertaakaan--? Etkä
hyväillyt etkä puristanut minua syliisi. Mikä sinua vaivaa, sano? Vai
pelkäätkö tuota ristikko-ovea tuolla? Saat olla ihan rauhassa. Ei meitä
kukaan näe. Ja jos joku tuleekin tännepäin, niin sen kyllä kuulemme.
No--sinä jääpalikka--mitä arvelet?

VIKTOR. Lopeta, Sylvi. Minä pyydän sinua vielä kerran--ja oikein
vakavasti.

SYLVI (rukoillen). Viktor--kuinka hennot olla noin kylmä ja
välinpitämätön--?

VIKTOR. Sinä et tiedä, Sylvi, kuinka tämä minua kiusaa...

SYLVI. Kiusaa?--Armas, mikä sinua kiusaa?

VIKTOR. Etkö sitten ymmärrä, että me nyt--ja vast'edes aina olemme
kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen?

SYLVI. Ei, sitä en tosiaankaan ymmärrä.--Enhän ole enää toisen vaimo--en
edes nimeksi.

VIKTOR. Ja kumminkin on meidän mahdoton yhtyä tästä lähtein vaikka
pääsisit vapaaksikin muutamien vuosien kuluttua--.

SYLVI. Mahdoton yhtyä--? Avioliitossa tarkoitat? No niin, antaa olla.
Meitä ei vihitä--mutta minä olen sinun omasi kumminkin. Me rakastamme
toisiamme, sinä rakastat minua ja minä sinua, ja sinä käyt minun luonani
täällä vankilassa.

VIKTOR. Ei, Sylvi, ei! Semmoista suhdetta ei voi--ei saa olla meidän
välillämme. Jokainoa sana rakkaudesta kutsuisi Akselin haamun esiin--

SYLVI. Sh!--Elä puhu siitä! Elä mainitse sitä nimeä milloinkaan.--Sinä
et tiedä, Viktor, kuinka se on minua vainonnut--

Ei, se ei ole totta! Niin kauvan kuin sinä olet luonani, ei se uskalla
tulla esiin. Ja kun lähdet pois--

Viktor, minä tiedän! Anna minulle joku esine, sormus tai mikä tahansa,
jonka voin ripustaa kaulaani ja kantaa povellani taikakaluna--

VIKTOR. Mitä sillä tekisit, Sylvi hyvä?

SYLVI. Se jättää minut sitten rauhaan silloinkin, kun sinä olet poissa.
Sinun antamasi muisto varmaankin auttaisi minua kaikesta pahasta.
Kummitukset pysyisivät etäällä, eivät uskaltaisi tulla.

VIKTOR. Ei, ei! Sinulla ei saa olla mitään, joka muistuttaa minusta.
Sinun täytyy unohtaa minut, Sylvi, taikka ajatella minua kuin vierasta
ainakin.

SYLVI. Unohtaa? Sinä tahdot, että unohtaisin sinut--ajattelisin sinua
kuin vierasta? Ei, tuo ei voi olla täyttä totta, Viktor.

VIKTOR. On. Sylvi, täyttä totta se on. Unohda minut, unohda rakkautesi,
--onhan se jo tuottanut sinulle yltäkyllin onnettomuutta.

SYLVI. Armas--eihän meidän rakkautemme ollut syynä onnettomuuteen--
kuinka voit semmoista sanoa? Päinvastoin. Rakkaus sinuun auttaa minua
juuri kantamaan kaikki kärsimykset, se on ainoa lohdutukseni--ainoa
iloni--elä luule, että siitä koskaan luovun. Innokkaammaksi se vaan on
käynyt näinä aikoina.

VIKTOR. Minuun on tämä kaikki vaikuttanut vallan toisella tavalla.

SYLVI. Kuinka sitten? Selitä!

VIKTOR. Onko se niin välttämätöntä, Sylvi? Emmekö ennemmin jättäisi nämä
asiat sikseen?

SYLVI. Ei, minä tahdon tietää kaikki. Sinä et saa salata mitään. Mitä on
tämä kaikki sinuun vaikuttanut? Sano?

VIKTOR. Se on niin vaikeata.--Minä tulen loukkaamaan sinua.

SYLVI. Elä huoli siitä. Viktor--mitä olet sinä tuntenut?

VIKTOR.--En minä voi.--Sylvi, anna minun mennä!

SYLVI (nousee, nojautuu tuolin selkään). Ei, ennenkuin olet sen minulle
selittänyt.

VIKTOR. Sinä vaadit?

SYLVI. Vaadin.

VIKTOR. Jos sinä edes voisit minua ymmärtää, Sylvi. Jos voisit asettua
minun sijaani--

SYLVI. Minä koetan.--Ala nyt.

VIKTOR. Niin--sitä ei voine välttää.

SYLVI. Ei, sitä ei voi välttää. Tahdon tietää kaikki.

VIKTOR. Näetkös--tämä onneton tapaus vaikutti minuun kuin ukkosen
isku. Tunteissani tapahtui täydellinen muutos--

SYLVI. Jatka.

VIKTOR. Ehkä ihmisten puheetkin tekivät tehtävänsä--ja Alman
paheksuminen--

SYLVI (hengittää vaikeasti). Niin, jatka vaan.

VIKTOR. Mutta enin siihen kumminkin vaikutti omat, ankarat tunnonvaivat.
Minusta tuntui melkein siltä, kuin olisin yksin ollut syynä
onnettomuuteen.--

SYLVI. No niin--?

VIKTOR. Niin--meidän suhteemme tuntui minusta siitä hetkestä alkain
inhottavalta. Intohimoni oli kokonaan sammunut, tuskin saatoin sitä
ajatella enää. Halusin päästä vapaaksi kaikesta--niin pian kuin
mahdollista--ja sitten--

SYLVI. Sitten--?

VIKTOR. Sitten tein nopean päätöksen ja--(hiljaa ja vakavasti) Niin,
Sylvi, minä menin kihloihin Karinin kanssa.

SYLVI (huokuu raskaasti, ojentaa itsensä suoraksi ja menee vastaiselle
puolelle huonetta. Pysähtyy ja seisoo liikkumattomana).

VIKTOR. Elä ota sitä noin vaikeasti, Sylvi... Täytyihän niin käydä--
ennemmin tai myöhemmin--sen itsekin huomaat--Meidän välillämme oli
kaikki lopussa--muu ei ollut mahdollista. Akselin ruumiin ylitse
emme koskaan olisi voineet ojentaa kättä toisillemme--

SYLVI (on vaiti; väristys käy läpi hänen ruumiinsa).

VIKTOR. Kyllähän minä vieläkin pidän sinusta..., vaikka en sillä
tavalla. Mutta ystävyyttäni ja osanottoani ei tarvitse sinun koskaan
epäillä... Jos voisin jollain lailla helpoittaa sinun kärsimyksiäsi,
niin olisin valmis mihin uhrauksiin hyvänsä... Sylvi, sano jotain...
Minkätähden seisot siinä noin mykkänä--? Sääli minua,--tämä on niin
kauhean vaikeata--. Sylvi, elä rankaise minua näin kovasti... (Menee
hänen luoksensa.) Sylvi, anna minulle anteeksi!

SYLVI. Pois!

VIKTOR. Sylvi--elä ole leppymätön!.. Sylvi, minä en voi mennä, ennenkuin
olet antanut minulle anteeksi.

SYLVI. Pois!

VIKTOR. Tämä on kenties viimeinen kerta... Anna minulle edes kättä
jäähyväisiksi... Vai pitääkö meidän erota näin?

SYLVI. Pois!

VIKTOR. No--koska niin tahdot--(Menee ovelle, pysähtyy, katsoo
taakseen.) Sylvi--?

SYLVI (hiljaa, kiiltävin, tuijottavin silmin). Odota, Aksel--minä se
olen--pikku kissimirri, etkö tunne...

ROUVA HAKE (tulee sisään, ottaa muutamia askeleita Sylviä kohti,
pysähtyy hämmästyneenä.)

VIKTOR (nojautuu masentuneena oveen).

SYLVI (kovemmalla äänellä). Holhooja-setä--ota pikku sirkkunen
syliin. Ja varo,--varo, varo, ettei hän putoo! (Kiihkeämmin.) Aksel,
holhooja-setä, etkö kuule--minä se olen, pikku kissimirri--Aksel,
ota sirkkunen syliin! (Putoo tiedottomana maahan.)

(Esirippu laskee.)

[1893.]



KOVAN ONNEN LAPSIA

Näytelmä kolmessa näytöksessä



HENKILÖT:

ANTTI VAARANEN, työmies.
SILJA, hänen vaimonsa.
MAIJU,   |  heidän lapsiaan.
VILLE,   |
MATLENA MEHTOLA, nuori nainen.
MIKKO MEHTOLA, hänen veljensä, työmies.
TOPRA-HEIKKI, työmies Pohjanmaalta.
KUNNARI,   |  työmiehiä.
JAARA,     |
OTTO, noin 14-vuotias poika.
HEIKURA,     |  poliiseja.
TIRKKONEN,   |
VALLESMANNI.
SILTAVOUTI.
JAHTIVOUTI.
KAKSI RENKIÄ.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Vaarasen tupa. Perällä ovi; siitä oikeaan uuni. Toisella seinällä
ikkuna, jonka alla penkki ja hiukan etempänä pöytä. Suuren, kauvas
lattialle ulottuvan uunin kupeella vuode, sivulla penkki ja
etunäyttämöllä vasempaan kätkyt.)

(Silja tuudittaa lasta; Maiju istuu kyyrysillään uunin luona, Ville
voihkaa sängyssä.)

SILJA (hyräelee). Hs-ss-ss-ss. Aa-aa-aa-aa, hs-aa-aa-aa.--Käypä Maiju
katsomassa, eikö isää jo näy.--Hs-ss-ss-ss, hss-ss-ss-ss. »Nuku, nuku,
nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki, Tee pellolle pesäsi, Kalliolle
kartanosi.»

MAIJU (käytyään ulkona). Eihän siellä näy mitään, kun on pilkkoisten
pimeä.

SILJA. Olisit huutanut.--Hs-ss-ss-ss. Hs-ss-ss-ss.--Koskeeko sinuun,
Ville?

VILLE. Koskee.--Oi, oi, oi--

SILJA. Voi, raukkani. Hs-ss-ss-ss.

MAIJU (ulkona). Isä hooi! I-sää!

SILJA. »Nuku, nuku, nurmilintu, Väsy, väsy, västäräkki--»

MAIJU (palajaa). Ei kuulu vastausta.

SILJA. Hyvä Jumala, missähän se viipyy näin kauvan? Ja tuo Ville raukka,
kun taas on semmoisessa tuskassa. Tulepa sinä soudattamaan, että pääsen
sitä hieromaan edes. Heiluta vaan tasaisesti, noinikään, kyllä se nukkuu
siihen.--Näytäpäs, lapseni, mistä sinua nyt ottaa? Tuostako sydänalasta?

VILLE. Eikä, kun päästä.

SILJA. Kuinka se on tulinen! Ihan kättä polttaa. Käänny vähän enemmän
kyljellesi, minä koetteeksi hieron noita valtasuonia. Ehkä siitä olisi
apua.

VILLE. Elkää kovasti.

SILJA. Ei kovasti. Hiljaa vaan, ettei tee kipeätä. Näin, tällä tavalla.
Tuntuuko hyvältä?

VILLE. Tuntuu.

MAIJU. Äiti, minä näin Villestä unta äsken, kun nukuin tuolla penkillä.

SILJA. Vai näit sinä. Minkälaista sitten?

MAIJU. Niin somaa. Kun se oli olevinaan enkelinä kirkon alttaritaulussa,
ja minä huutamaan, että; »Ville, mitä sinä siellä, tule pois
kotiin».--Mutta tämä vaan nauraa eikä ole millänsäkään.--Eikös ollut
kummallinen uni, äiti?

SILJA. Oli tosiaankin.

MAIJU. Mitä tuo tietänee?

SILJA. Eihän unista ole taikaa.

MAIJU. Miks'ei ole? Useinpa käyvät toteen teidänkin unet.

SILJA. Sattuu nyt joskus.

MAIJU. Hyväksiköhän se olisi vai pahaksi? Sanokaas, äiti.

SILJA. Kukapa tuon arvannee. Kirkko on lohdutukseksi minun unissani.

MAIJU. Äiti! Ville ehkä paranee!

SILJA. Suokoon Jumala!--Mikä sinun on, lapseni?

VILLE. Janottaa.

SILJA. Janottaako taas? Eikä ole edes maitopisaraa antaa. Ei muuta kuin
tuota ikuista raakaa vettä, joka ihan turmelee sen poloisen sisukset.
Voi, yhtäkaikki tätä elämää.--Juohan nyt sitten, mutta vähän vaan, siksi
että suusi kastuu.

VILLE (vaipuu juotuaan takaisin vuoteelle). Kun isä tulisi!

SILJA. Mitä sinä tahtoisit isästä, lapseni?

VILLE. Rohtoja eikös sen pitänyt tuoda?

SILJA. Niin, lupasihan isä tuoda sinulle rohtoja. Ja kyllä se niitä
tuokin. Tuo varmaan. Sitten meidän poikamme paranee taas. Pääsee
juoksemaan tuonne ulos, ja lukemaan, ja tekemään jos mitä. Eikös ole
hauskaa?

VILLE. On.

SILJA. Vieläkö kivistää päätä?

VILLE. Vielä.

SILJA. Ihme kumma, ettei jo herkiä, vaikka minä niin uskoa hieron.

VILLE. Ja muutenkin on niin vaikeata.

SILJA. Koeta nukkua. Paina silmät kiinni.

MAIJU. Nyt kuuluu askeleita ulkoa.

SILJA. Onko Antti? Ei, Matlena. Näin myöhään?

MATLENA. Sanos muuta! (Pudistelee vaatteitaan.) Sitä Jumalan ilmaa,
kun siellä on. Tuulee ja sataa. Hyvää iltaa, mitäs tänne kuuluu?

SILJA. Vanhaa huonoutta vaan. Hyvää iltaa.

MATLENA. Eikö Ville ole yhtään parempi?

SILJA. Ei se parempi ole.

MATLENA. Poika parka, kun saa kärsiä niin kauvan.

SILJA. Käy istumaan!

MATLENA. Jahka ensin kuivaan vaatteitani täällä uunin edessä. Tokko
Antti vielä onkaan kotona?

SILJA. Eihän sitä ole kuulunut, kumma kyllä.

MATLENA. Olisin kysynyt, jos hän tietää mitään Mikosta.--Uh, uh, kun
kastuin aivan läpimäräksi!

SILJA. Odota vähän aikaa. Kai hän tulee pian.

MATLENA. Kunpa tulisi. Kunpa, kunpa tulisi.

SILJA. Onko jotain tapahtunut?

MATLENA. Rautatiellä sanotaan olleen kovia kahakoita työmiesten ja
herrain välillä.

SILJA. Nyt taas. Voi sentään, etteivät koeta malttaa mieltänsä nekään
miehet. Mitä niistä lähtee, noista alituisista vihanpurkauksista.

MATLENA. Mitäs muuta kuin ikävyyttä. Ei suinkaan iloa eikä hyötyä, se on
varma. Mutta sitäkö ne kysyvät.

SILJA. Kunhan ei Antti vaan olisi mukana.

MATLENA. Antti! Joka on niin tasaluontoinen ja rauhallinen aina.--Ei
hän semmoisiin sekaannu.

SILJA. Elä sano. Tyyneessä vedessä kalat kutevat. Antti kun pääsee
suuttumaan, niin herra varjele! Silloin on leikki kaukana.

MATLENA. Oikeinko totta? Sitä nyt ei kukaan uskoisi.

SILJA. Eikä hän anna perään, vaikka kuolisi siihen paikkaan. Jäyhempää
ihmistä en tiedä toista.

MATLENA. Sitten ovat ehkä kaikki yhdessä myllyssä.

SILJA. Pahaa pelkään.

MATLENA. Topra-Heikki tietysti etupäässä. Kuinkas muuten. Ja Mikko taas
seuraa häntä vaikka tuleen.

SILJA. Sinä Mikon sijassa tekisit juuri samoin.

MATLENA (naurahtaen). Niinkö luulet? Mahdollista kyllä.

MAIJU. Äiti.

SILJA. Mikä on? Tuudi, tuudi!

MAIJU. Se jo nukkuu.

SILJA. Mutta herää ehkä, kun tässä puhutaan.

MAIJU. Äiti, minua niin pelottaa.

SILJA. Mikä sinua pelottaa?

MAIJU. Että jos ne ovat tappaneet isän.

SILJA. Herra siunaa, mistä sinä semmoisia päähäsi saat?

MATLENA. Elä hupsuttele joutavia.

MAIJU. Koskapa ovat olleet kahakassa.

SILJA. Ketkä?

MAIJU. Rautatiellä. Kertoihan Matlena.

MATLENA. Kerroin minä tyhjää. Noiden kuullen ei pitäisi suutansa avata.

SILJA. Eihän Matlena isästä mitään puhunut.

MAIJU. Mutta missä isä sitten viipyy?

SILJA. Missä hyvänsä. Sattuuhan esteitä.

MATLENA. Eikä siinä henkeä sentään niin pian oteta, kun herrain kanssa
riita syntyy. Ennemmin sitten--

MAIJU. Mitä ennemmin?

MATLENA. Ei mitään.

SILJA. Mene sinä maata, eläkä utele kaikkia.

MATLENA. Niin, mene maata, laps'raukka, kyllä minä liikutan kätkyttä.
Oletko jo syönyt illallisen?

SILJA. Elä, hyvä ihminen, edes muistuta. Meillä ei tällä haavaa ole
leivänmuruakaan kotona.

MATLENA. Oho? Tuon kun olisin tiennyt lähteissäni.

SILJA. Antin piti tuoman meille evästä tänä iltana tullessaan. Mutta
taitaapa saada odottaa. Niin, rupea vaan sinne penkille, Maiju,
pitkällesi, ehkäpä se nälkä haihtuu, kun ei ajattele.

MAIJU. Herätättekös sitten, kun isä tulee?

MATLENA. Kyllä herätämme, makaa huoletta.

SILJA. Niin--mitä sinä ajattelit sanoa äsken? Että ennemmin--?

MATLENA. Että ennemmin joutuu linnaan.

SILJA. Taikka pannaan ainakii työstä pois. Hyvä isä, sentään! Sitten
vasta tietäisi elävänsä.

MATLENA. Topra-Heikki ja Mikko, ne ne vielä istuvat raudoissa jonakin
kauniina päivänä, saadaanpas nähdä.

SILJA. Elä, Matlena kulta, semmoisia ennustele. Minulle jo oikein tekee
pahaa. No, mikä nyt?

MATLENA. Hss--!

SILJA. Kuuluuko jotain?

MATLENA. Hätähuutoa. Aivan selvään.

SILJA. Kumma, kun ei minun korviini ota.

MATLENA. Hss-hss!

SILJA. Yhäkö sitä jatkuu?

MATLENA. Nyt lakkasi. Herra ihme, kuinka rupesi sydäntäni takomaan.--
Mikähän se oli?

SILJA. Kun hirviäisi mennä katsomaan.

MATLENA. Ei mennä, ei mennä.

SILJA. Mutta jos siellä on joku vaarassa?

MATLENA. Mitä vielä! Ei nuo ihmisääniä olleet. Aaveet näin myöhällä
liikkuvat, kun jotain pahaa on tulossa. Hyi, kuinka kamottaa.

SILJA. Hirveä on tämä yö; mutta turvataan Jumalaan, eikä hätäillä ennen
aikojaan.

MATLENA. Ehkä oli Villen kuolemaksi tuo huuto.--Kovin hän onkin käynyt
huonon-näköiseksi siitä, kun viimeksi täällä kävin, vaikka ei ole monta
päivää kulunut. Nyt sen vasta huomaan.

SILJA. Sairaat ovat aina iltasilla heikompia.

MATLENA. Mutta hän on laihtunut ja käynyt niin kalmankarvaiseksi. Kuule,
ei tuo poika enää elämään virkoa.

SILJA. Niinkö luulet? Voi, en minä antaisi hänen kuolla. En millään
ehdolla. Ville, joka on ollut meidän silmäterämme. Josta olemme
toivoneet vanhanpäivän varaa, ja tukea meille kaikille. Ei Jumala voi
olla niin kova, että ottaisi meiltä pois ainoan ilomme.

MATLENA. No, elähän sure vielä. Ehk'ei otakaan. Ehkä ennustivat aaveet
vaan muuta onnettomuutta. Eihän sitä tiedä.

MAIJU. Äiti, en minä saa unta.

SILJA. Koeta kumminkin. Pane kädet ristiin ja siunaa.

MAIJU. Olen jo moneen kertaan lukenut »Isä-meidän» ja »Herra siunaa
meit' ja auta».

SILJA. Vedä sitten peite korviesi yli ja makaa hiljaa, niin uni kyllä
tulee. Näes, kun Villekin jo nukkuu.

MAIJU. Enkö minä mahtuisi sinne Villen sänkyyn? Jalkopäähän?

SILJA. Ethän sinä, hyvä lapsi, tähän mitenkään mahdu. Herättäisit vielä
tuon kipeän raukan.

MAIJU. Sinne karsinapenkille sitten; että olisin teitä lähempänä.

MATLENA. Ja kuuntelisit meidän puheitamme. Sittenhän sinä et nukkuisi
semminkään.

SILJA. Pysy siellä vaan, eläkä puhele enää. Muuten et pääse uneen koko
yönä.

MATLENA. Nyt talee joku. No, luojan lykky, tuossahan se Antti viimeinkin
on.

MAIJU (juoksee ylös ja tarttuu isään kiinni). Isä, isä! Hyvää iltaa,
isä. Voi, kuinka viivyitte kauvan.

ANTTI (panee lakkinsa naulaan). Iltaa, iltaa!

SILJA. Me kun olemme sinua odottaneet täällä. Aivan kuin auringon
nousua.

MAIJU. Ja ikävöineet, isä! Niin hirveästi!

ANTTI. Kyllä sen arvaan. Mutta päästäpäs irti nyt.

MATLENA. Mihin toiset jäivät?

ANTTI. Niinkö Mikko ja Topra-Heikki? Ne tuossa paikassa tulevat.

MATLENA. Poikkesivat vissiinkin Mäki-Mattiin?

ANTTI (antaa nyytin Siljalle). Siinä on.

SILJA. Leipää, Jumalan kiitos. Maiju, tule saamaan.

ANTTI. Niin, Mäki-Mattiin ne poikkesivat Kunnarin ja Jaaran kanssa.
Mutta pikipäin vaan. Heti kohta ne jo ovat täällä.

MATLENA. Mitä uutta muuten rautatielle? Onhan siellä ollut kovia
riitoja herrojen ja työmiesten välillä?

ANTTI. Kuinka te sen jo tiedätte?

MATLENA. Ainahan niitä kuulee. Herroissa kaiketi syy taaskin? Eikös
niin?

ANTTI. Mitenkä on Villen laita?

SILJA. Nukkuu tuo nyt, kun olen tässä hiljaa hieroellut päätä.--Kävitkö
sinä lääkärissä?

ANTTI. Kävin.

SILJA. Nooh--? Ja hän sanoi--?

ANTTI. Tuossa on resetti. Markka siitä meni.

SILJA (katselee reseptiä). Mutta--? Rohtojahan tällä olisi pitänyt
ottaa.

ANTTI. Milläs niitä otti. Kun olisivat maksaneet kuudetta markkaa.

SILJA. Sinä kysyit apteikissa?

ANTTI. Kysyin.

SILJA (katselee reseptiä yhä). Hyvänen aika, vai kuudetta markkaa. Eihän
niitä sitten mikään jaksa lunastaa.

ANTTI. Jos tuo nyt paranisi ilmankin. Kuinka luulet?

SILJA. En ymmärrä.--Ville raukka, kun niin toivoi saavansa rohtoja. Mitä
se nyt sanookaan aamulla, jahka herää!

ANTTI. On tietysti pahoillaan. Saakeli sentään, ettei sekään tohtori
voinut huokeampia kirjoittaa. Milloinka työmiehen kukkarossa on viittä,
kuutta markkaa yhtaikaa; olisi hänen tuo pitänyt tietää.

MATLENA. Kertokaas nyt, Antti. Ketkä ne alkoivat riidan, työmiehet vai
herrat?

ANTTI. Kuinka tahtoo selittää. Yhden mielestä työmiehet, toisen mielestä
herrat.

MATLENA. Ja millä tavalla se päättyi?

ANTTI. Lieneekö tuo vielä lopullisesti päättynytkään.

SILJA. Antti, sinulle on käynyt pahasti. Näen sen päältäsi.

ANTTI. Ei pahemmin kuin muillekaan. Kaikkia meitä kohtasi sama isku.

SILJA. Mikä isku? Sano pois, täytyy sen tulla ilmi kuitenkin.

ANTTI. Työt lakkautettiin ja miehet jäivät joutilaiksi.

SILJA (painaa kätensä ristiin). Herra siunaa!

MATLENA. Lakkautettiin. Ihanko tykkänään?

ANTTI. Talven ajaksi kumminkin.

MATLENA. Mutta, hyvä Jumala, millä ihmiset elävät talven yli? Nälkäänhän
ne kuolevat.

ANTTI. Kukas siitä välittää. Syntyypä toisia sijaan.

MATLENA. Ja minkätähden näin äkkiä? Juuri syksyllä myöhään, ettei enää
saa työtä maallakaan. Silja, sinä et virka mitään?

SILJA. Minulla ei tällä haavaa ole selvää ajatusta. Pääni menee vallan
ympäri ja maailma mustenee silmissä.

MATLENA. Vähemmästäkin. Tuossa se nyt oli! Tuota ne aaveet ennustivat.
Herra ihme yhtäkaikki. Ei kumma, että miehet suuttuivat. Olisivat
nostaneet semmoisen kahakan, että kyllä.

ANTTI. Nostivathan ne. Vimmassa olivat jok'ikinen ja Topra-Heikki
varsinkin. Otti insinyöriä niskasta ja paiskasi lattiaan, että jymähti.

MATLENA. Ähä, kutti! Se oli paraiksi.

ANTTI. Mutta siinä yritti käymään hullusti.

MATLENA. Noo? Antaapas kuulla!

ANTTI. Poliisit, peevelit, tulivat hätään, ja kaappasivat Topra-Heikin
kiinni!

MATLENA. Jumaliste! Entä sitten?

ANTTI. Olihan siinä miehiä, ei kahta poliisia pahasti säikähdetty.
Siepattiin vaan Topra kynsistä pois, ja lähdettiin karkuun.

MATLENA. Kas, niin vaan! Mutta entä kun nyt ajavat teitä jäljestä?

ANTTI. Tokkohan sentään? Tänne asti eivät ainakaan löydä.

MATLENA. Vaanpa Mäki-Mattiin? Jossa ruununmiehet tuon tuostakin käyvät
nuuskimassa. Voi, että menivätkään sinne--Kun uskaltaisi lähteä
hakemaan.

ANTTI. Tämmöisellä ilmalla? Kylläpä käskisi. Tulevat ne sieltä
muutenkin.--Silja!--Mitä sinä mietit?

SILJA (herää, pyyhkii hiukset otsalta ylös). En mitään.

ANTTI. Sano nyt! Jotain sinä kumminkin mielessäsi haudot.

SILJA. Puhumisestako se paranee?

MATLENA. Paranee, tai ei, mutta anna kuulla nyt! Ja paikalla.

SILJA. En minä osaa muuta ajatella, kuin että Jumala on mahtanut meidät
hyljätä tykkänään.

MATLENA. Jumalako hyljännyt? Vielä vain. Herrat ne meitä hylkivät ja
ahdistelevat, ei Jumala.

SILJA. Sepä tapahtuu hänen tahdostaan. Ei putoisi hiuskarvaa päästämme,
ellei hän sallisi.

MATLENA. Elä joutavia! Mitä varten Jumala meitä vihaisi enemmän kuin
muitakaan. Ollaanko me suurimpia syntisiä, ollaanko vaan?

MAIJU. Kuulkaapas, äiti!

SILJA. Leipääkö tahdot?

MAIJU. Ei, mutta kuulkaahan, kun sanon.--Jos ottaisivat minut
käskyläistytöksi Yrjölään ja antaisivat pestiä ensin ja sitten palkkaa
ja juomarahaa aina väliin, kun oikein vikkelästi toimitan asioita.

SILJA. Ole vaiti, Maiju rukka, ei ne sinusta kumminkaan huoli.

MAIJU. Elleivät huoli, niin tiedänpä minä vielä toisenkin keinon.
Kuljettaisin kaupunkiin kataita ja havuja. Sitten toisin joka ilta
kotiin pussillisen leipää ja makuluuta, että syntyy meidän vain elää.

SILJA. Mene sinä maata, lapseni, ja anna meidän tuumailla. Rupea vaikka
karsina-penkille tuohon, jos siinä mielestäsi on parempi.

MAIJU (laskeutuu pitkälleen). Jopa minua alkaa nukuttaakin.

MATLENA. Ei, kyllä minä lähden tästä Mäki-Mattiin, muuten en saa rauhaa.

ANTTI. Yksinäsikö pimeässä? Ja sinne saakka.

MATLENA. Eihän tuolla sudet kumminkaan syöne.

ANTTI. Odota nyt edes vähän aikaa vielä.

MATLENA (istuu takaisin ja huokaa). Käy niin pitkäksi tämä odottaminen.
Kuka tietää, kuinka kauvan siellä viivyttelevät.

MAIJU (nousee istumaan). Matlena, muistatteko sitä satua, kun tyttö
kävelee metsässä, niin kaikki tähdet putoavat alas taivaalta ja sitten
ne taas kohoavat ylös, ja kun tyttö katselee ympärilleen, on koko metsä
täynnä hopea- ja kultarahoja.--Muistatteko?

MATLENA. Semmoista tapahtuu vaan saduissa.

MAIJU. Niin, vaan minäpä olen lukenut sen oikein kirjasta.

MATLENA. Tosiako ne sitten kaikki ovat, mitä kirjoissa luetaan.--Eikä
kuulu niitä miehiä. Hyvä Jumala, kuinka tämä alkaa jo harmittaa. Tuskin
ne tulevatkaan.

ANTTI. Tulevat, tulevat, ihan varmaan. Ja ellen pety, niin ovat jo
porstuassa (aukaisee ovea). Aivan oikein.

MATLENA. No viimeinkin.

TOPRA-HEIKKI (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman, jelu, jelu, Pulieli
luk, luk, hosmak lui. Kluhman, jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli
luk, luk, hosmak lui!

MATLENA. Hiljaa, herran tähden, ettei lapset herää.

TOPRA-HEIKKI. Hospodipomiloi! Täällähän se on hempukkakin.

MATLENA. Taas on teidän tähtenne saanut istua sydän kurkussa.

MIKKO. Kuka käski?

MATLENA. Niin, kuka käski. Kysy vielä. Kuka käskee teitä aina
tappelemaan.

MIKKO. Sen verran! Siitä ei kannata puhua. Vai kuinka, Topra?

TOPRA-HEIKKI. Vasta se oli alku tanssiin. Mutta semmoiseksi hyvä. Oletko
jo kuullut tarkemmin?

MATLENA. Eihän tuota Antti vielä oikein kertonut.

TOPRA-HEIKKI. No, minä sen teen, ja heti paikalla. Vai--heitetäänkö
tuonnemmaksi?

MATLENA. Ei, ei! Kerro nyt jo.

TOPRA-HEIKKI. Kuulkaahan sitten! Kun alkaa miesten kesken tänaamuna
levitä huhu, että parin viikon päästä työt lakkautetaan. »Mitä hullua»,
minä sanoin, »lähtäänpäs konttuorille». Mestari riitelemään, että ei saa
keskeyttää työtä.

MIKKO. »Sakkoa saatte ja työstä pois», huusi mestari.

TOPRA-HEIKKI. »Suus kiinni, taikka korvalle tulee», ärjäsin minä, eikä
auttanut mestarin mitään. Ja sitten me lähdettiin. Noin parikymmentä
potraa poikaa liittyi matkaan.

MIKKO. Minä etupäässä ja Kunnari. Antti se arveli ensin ja kynsi
korvallistaan.

SILJA. Mutta seurasi yhtäkaikki?

MIKKO. Tiettyä se! Kun minä sieppasin nutunliepeestä ja vedin vähän
matkaa perässäni.

MATLENA. Entä sitten?

TOPRA-HEIKKI. Niin, sitten tultiin konttuorille. Ovi paiskattiin auki ja
sisään mentiin, eikä lupaa kysytty.

MIKKO. Kies' avita sitä hetkeä. Insinyöri vaaleni kuin palttina. Arvasi
kait, että nyt ei ole hyvä merrassa.

TOPRA-HEIKKI. »Onko totta, että työt lakkautetaan?» minä kysyin. »Vasta
kahden viikon päästä», vastasi insinyöri. »Milläs me sitten elämme?»
minä taas kysyin. »Keväällä ne taas alkavat», hän soperteli. »Ja
hirteenkö menemme siksi aikaa? Tekö meihin hengen puhallatte, sitten kun
meitä taas tarvitsette?»

MATLENA. Ähä, se oli oikein. Mitäs osasi insinyöri siihen sanoa?

TOPRA-HEIKKI. Rupesi viekastelemaan. »Hyvä ystävä, emmehän me siihen
mitä voi. Ymmärräthän sen itsekin, rahat ovat loppuneet, täytyy
odottaa siksi kuin saadaan.»--»Vai niin», minä taas vastaan, »eikös
herroillekaan nyt talven-aikana sitten palkkoja makseta?»

MATLENA. Jumaliste, tuota Topraa, mutta äijän se uskaltaakin.

MIKKO. Ei tämä vielä mitään. Odotahan, saat kuulla!

MATLENA. Noo, Topra! Jatka, jatka!

TOPRA-HEIKKI. Insinyöri koettaa olla mahtava. »Pois paikalla, koska
olette noin hävyttömiä», hän ärjyy. »Ei mennä», vastaan minä ja astun
lähemmäksi. Insinyöri hyppää piironkinsa luokse. »Täytyykö minun ottaa
revolveri?» hän kysyy ja avaa laatikkoa »Sopiihan koettaa», tuumailen
minä.

MIKKO. Mutta silloin ne jo pakenivat pellolle muut. Kunnari ja Antti ja
minä vaan jäimme.

MATLENA. Elä keskeytä, anna Topran kertoa.

TOPRA-HEIKKI. Insinyöri työntää laatikkonsa kiinni taas. »Nooh?» ilkuin
minä, »eipäs siellä tainnut revolveria ollakaan».

MIKKO. Ja me kaikki nauramaan siellä takana, täyttä suuta.

TOPRA-HEIKKI. Mutta sitten, se peeveli, viskasi ikkunan auki ja alkoi
huutaa kadulle: »Poliis, poliis!»--»Nyt herkiä hyvällä», minä varoitin.
Vaan ei pahuus totellut. Silloin minä sieppaan miestä niskasta, ja
kerrassa se meni permannolle, että jymähti. Vasara sattui olemaan
kädessäni, eikä siinä olisi arveltu, ennenkuin olisi kuoliaaksi
paiskattu. Mutta nämä toki ajoissa tarttuivat minuun kiinni.

MIKKO. Kyllä olit julman-näköinen sillä hetkellä. Muistatkos, Antti?
Silmät punaiset ja hiukset pystyssä. Jo minua kamotti.

MATLENA. Kuinkas sitten kävi?

TOPRA-HEIKKI. No, minä hänet heitin irti. Mutta kovasti miehen housut
tutisivat vielä jälkeenkin päin, kun oli kömpinyt siitä ylös.

MIKKO. Sitten poliisit ryntäsivät kimppuun ja olivat ne vähällä viedä
Topran putkaan.

TOPRA-HEIKKI. Oho! Ei toki milloinkaan.

MIKKO. Pääsit erillesi, kun me tulimme avuksi.

TOPRA-HEIKKI. Minä niistä olisin suoriutunut yksinkin. Vaikka hyvähän
tuo oli että pysyitte luona, ettekä heittäneet minua yksin. Siitä teitä
kiitän.

MATLENA. Entäs nyt, Topra?

TOPRA-HEIKKI. Niin nytkö?--Nyt ollaan työstä pois. Paria viikkoa ennen
tai jälkeen, sama se.

MATLENA. Mutta mikä teille tulee eteen, kun ei ole työtä, eikä ruokaa?

MIKKO. Siinäpä se on. Kyllähän me yksinäiset aina jonkun neuvon
keksimme, vaan joukollisten on hankalampi. Anttia minun varsinkin käy
sääli.

MATLENA. Sanos muuta! Tuossa makaa Ville sairaana, Silja istuu resetti
kädessä, eikä rahaa sen verran että saisi sillä apteikista rohtoja. Ja
sitten vielä nuo toiset raukat ympärillä nälkäänsä valittamassa. Jo se
on kauheata.

SILJA (itkien). Ei suinkaan meillä ole tässä muu kuin kuolema edessä,
joka-ikisellä.

TOPRA-HEIKKI. Elkäähän itkekö, Silja, elkää itkekö! Kuuletteko: ei saa
itkeä eikä herjetä epätoivoon. Herran tähden, onhan meitä tässä miehiä,
terveitä ja jykeviä. Ei suinkaan voimia puutu, vaikka pantakoon vuoria
lohkomaan. Ja mekö antaisimme teidän puutetta nähdä? Tämmöiset
käsivarret kun meillä on! Ei kuuna päivänä!

ANTTI. Mutta mitä taivaan nimessä me näillä käsivarsilla teemme? Sano!
Työtä ei saa, vaikka polvillaan rukoilisi.

TOPRA-HEIKKI. Kuule sinä, Antti! Nämä miehet eivät polviaan ryvetä
kenenkään edessä, ei, Jumal'aut'! Käy kuinka hyvänsä, mutta polvea ei
notkisteta, eikä päätä kumarreta, muista se!

ANTTI. Kun vaan olisi muuta neuvoa.

TOPRA-HEIKKI. Olkoon tai ei, mutta sitä keinoa emme käytä, vaikka
henki menköön. Sillä tavoin ne juuri ovat oppineet, herrat,
menettelemään köyhän kanssa aivan kuin itse tahtovat. Vaan nytpäs
näytetään, ettei se enää käy. Sanotaan: topp! entinen leikki on lopussa
ja toinen leikki alkaa!--Antaahan olla, ajan kulua! Tässä ehkä viimeiset
tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Niin on käynyt
maailmassa ennenkin.

MIKKO. Sitä on Topra! Nyt kuulet, Matlena, olenko minä suotta kehunut
miestä.

MATLENA. Enhän minä veikkonen sitä väitäkään.

TOPRA-HEIKKI. Mitä varten tekivät meille semmoista vääryyttä! Kaiken
kesää tuolla pusersimme hikeä maata harratessa, kiveä kolkuttaessa. Ja
kun tuli syksy, niin työstä pois. Eikä armoa ollenkaan, vaikka nälkään
nääntyisi joka kynsi. Onko se oikeata tekoa, semmoinen? Minä kysyn, että
onko se oikeata tekoa, semmoinen.

ANTTI. Ei olekaan. Mutta sanopas se heille, niin kummat tulee. Äskenhän
juuri näimme.

TOPRA-HEIKKI. Emme sitä vielä säikähdä. Ei se ollut muuta kuin tulta
tappuroihin. Kauvan olemme kestäneet, nyt emme hellitäkään, ennenkuin
herrojen pää on tuolla meidän polviemme tasalla. Saavat ne kohta
huhailla toisiaan ja kysyä, että onko meitä monta.

SILJA. Ei vihaa eikä vainoa, Topra! Siitä ei hyvä seuraa!

TOPRA-HEIKKI. Mikä on vihaa ja vainoa? Sekö, että pidämme puoliamme?
Ettemme anna pakottaa itseämme hirteen? Että tahdomme elää? Eikö se ole
joka ihmisen oikeus? Ja emmekö me ole ihmisiä? Mitä?

SILJA. Tottakai. Kukas sen kieltää. Mutta väkivallalla ei mitään
voiteta. Joka miekkaan rupee, se miekkaan sortuu.

TOPRA-HEIKKI. Kun sortuu, niin sortukoon. Parempi kuolema kuin kituva
elämä. »Emme mitään voita», päättää Silja? Olkoon! Yks' hävinneen kaikki.
Jos menetämme, niin sanokaapa, mitä menetämme.

ANTTI. Vapautemme, hyvästä lykystä. Ei paljon tarvita ennenkuin pannaan
rautoihin ja paiskataan linnaan.

TOPRA-HEIKKI. Niin, se on totta! Sen ne pakanat vielä voivat tehdä.
Eipähän niitä lemmon sikiöitä omatunto haittaa.--Mutta pankoot! Viis'
siitä! Kunhan saamme heitä kurittaa hiukan, muusta en välitä. Sillä
loppu tästä kurjuudesta tuleman pitää, tavalla tai toisella, niin totta
kuin nimeni on Topra-Heikki.

MATLENA. Ethän kumminkaan nouse lakia ja yleistä järjestystä vastaan,
Topra?

TOPRA-HEIKKI. Semmoinen laki ja semmoinen järjestys! Rikkaita nostetaan,
köyhiä poljetaan, laitetaan pauloja eteen joka haaralle. Rikkaita laki
suojelee, mutta meitä se vainoo. Ja meidän pitäisi vaan olla nöyriä ja
totella. Ei, aikansa sitä kestää, mutta viimein mieli kumminkin myrtyy.

ANTTI. Kyllä se niin on kuin Topra sanoo.

SILJA. Mutta, hyvät ystävät, ettekö te Jumalaan enää ollenkaan luota?
Niin kauvan kun häneen uskomme ja turvaamme, ei meidän tarvitse peljätä
kuolemaa eikä mitään vaaraa, vaan jos hänestä luovumme, mistä silloin
avun löydämme? Omin voimin emme pitkälle pääse.

TOPRA-HEIKKI. Jos ristissä käsin istumme, niin Jumala ei leipäpalaa
suuhun pistä, se on varma. Eikä hän liioin tuota paperilappua kädessänne
rohdoiksi muuta, rukoilla saatte, vaikka yötä päivää.

SILJA. Jumala välistä peittää kasvonsa, koetellakseen uskoamme. Mutta
meidän tulee kärsivällisinä odottaa, kunnes armo jälleen palajaa, eikä
langeta epätoivoon, niinkuin minä äsken, ensi hetken heikkoudesta tein.

TOPRA-HEIKKI. Entä kun armo viipyy? Entä kun kurki kuolee, ennenkuin suo
sulaa?

SILJA. Se on silloin niin sallittu. Minä tyydyn Jumalan tahtoon, ja otan
kiitollisuudella vastaan hänen kädestään niin surun kuin ilonkin.

TOPRA-HEIKKI. Mutta ehkä nyt onkin Jumalan tahto, että köyhä väki nousee
rikkaita vastaan? Ehkä heidän mittansa on täysi ja rangaistuksen hetki
tullut? Ehkä Jumala aikoo jo lopettaa heidän hekumallisen elämänsä ja
kostaa heille kaikki vääryydet. Mitä siihen sanotte, Silja?

SILJA. Voi näitä aikoja, näitä aikoja!

ANTTI. Sinulta ei puutu älyä, eikä rohkeutta Topra.

MIKKO. Senhän tiedämme entuudeltakin.

TOPRA-HEIKKI. No, Matlena! Mikä sinut niin totiseksi teki?--Sano jotakin!
Sano, sano, eläkä arvele.

MATLENA. Minua pelottaa.

TOPRA-HEIKKI (laskee kätensä hänen kaulalleen). Pelottaa? Vaikka minä
olen tässä?

MATLENA (nousee). Elä, Topra! Ei minua haluta leikki tällä hetkellä.

TOPRA-HEIKKI. Miks' ei haluta?

MATLENA (väistyy). Kun olen niin levoton. Sinä syökset itsesi
onnettomuuteen, Topra, ja viet nuo toiset mukanasi--

TOPRA-HEIKKI. Sitäkö sinä hätäilet? Ooh, mitä vielä! Ei tässä vaaraa
ole, tuskin tuleekaan. Pakenetko sinä minua? Kuule, tyttö! Jos sinä
kauvan vehkeilet, niin sieppaan sinut syliini.

MATLENA. Mene pois! Kuinka voit ruveta ilveilemään heti samassa kuin
puhut niin tärkeistä asioista. Mene, ja anna minun olla.

TOPRA-HEIKKI. Eikös tämä sitten ole tärkeätä? Aivan yhtä tärkeätä, ei,
luojan nimessä, vielä tärkeämpääkin. Tärkeintä kaikesta, mitä maailmassa
on.--Jumaliste, kuinka kaunis sinä olet, Matlena. Niin kaunis, että
oikein päätä huimaa.

MATLENA. Kaikki tytöthän sinun mielestäsi kauniita ovat.

TOPRA-HEIKKI. Ei ne kaikki sentään, ei likimainkaan kaikki. Eikä kukaan
niinkuin sinä.

MATLENA. No, ei vaan. Olet hulluna aina siihen, jonka viimeksi näet.--
No, Topra, suonutko tiehesi. Topra, lapset heräävät, hyi, sinua, Topra!

TOPRA-HEIKKI (nostaa ja pitää häntä käsiensä varassa korkealla). Hoikka
ja kevyt kuin linnun poika (laulaa). Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu,
jelu, Pulieli luk, luk, hosmak lui. Kluhman jelu, jelu...

MATLENA. Laske alas, Topra, taikka minä suutun.

TOPRA-HEIKKI. Kluhman jelu, jelu, Kluhman jelu, jelu, Pulieli luk, luk,
hosmak lui. Etpäs suutu! Etpäs, etpäs.

MATLENA. Suutun, totta. Saat nähdä että suutun. Enkä lepy ikänä.

TOPRA-HEIKKI. Jos suutut, niin pidän sinut sylissäni koko yön. Ja
halailen aamuun saakka.

MATLENA. Mikko, tule avuksi!

MIKKO. En sekaannu! Kahden asia, kolmannen korvapuusti.

OTTO (juoksee sisään). Poliisit, poliisit!

MIKKO. Missä?

ANTTI. Tulevatko tänne?

TOPRA-HEIKKI (laskee Matlenan alas). Perhana!

OTTO. Ajoivat kartanolle jo. Nyt olette helisemässä.

TOPRA-HEIKKI. Porstuaan vastaan! Paiskataan maahan.

OTTO. Niillä on revolverit mukana ja sapelit.

TOPRA-HEIKKI. Ja meillä vaan puukot. Saakuri!

ANTTI. Mitä tehdään? Sano pian.

MATLENA. Uunille nouskaa. Uunille, heti!

TOPRA-HEIKKI. Se on paras neuvo.

OTTO. Topraa ne vaan kysyivät ja Mikkoa.

ANTTI. Eikö minua?

OTTO. Eivät kuulu teistä välittävän.

TOPRA-HEIKKI. No, hyvä! Sitten jäät sinä Antti heitä puhuttelemaan.
Vedä, peijakkaita, nenästä, minkä kerkiät (kiipee uunille).

ANTTI. Koetan parastani.

MIKKO (Topran jäljessä). Kun nuo naiset vaan osaisivat pitää suunsa.
Etteivät tuhmuudessaan antaisi meitä ilmi.

MATLENA. Ole huoletta!

ANTTI. Punnitse sanojasi, Silja.

SILJA. Valehtelemaan en rupea.

ANTTI. Ei tarvitsekaan. Kunhan olet vaiti.

OTTO (katsoo oven raosta). Tulevat! Voi, taivasten tekijä (sulkee oven
ja pitelee siitä kiinni). Avuksi tänne. Ei päästetä sisään.

ANTTI. Joko olette valmiina siellä ylhäällä?

MIKKO (vetää tikapuut jäljessään ylös). Jo!

ANTTI. Pois, Otto, ovesta! (Tirkkonen ja Heikura tulevat sisään.)

TIRKKONEN. Hyv' iltaa.

ANTTI. Iltaa, iltaa, vaikka yö tuo piammastaan lieneekin. Mitäs vieraat
näin myöhään hakevat?

TIRKKONEN. Kahta roistoa ajamme takaa.--Olisiko noita näkynyt täällä?

ANTTI. Vai roistoja ajatte takaa. Oho! Näin yösydännä sateessa ja
tuulessa. Ei mahda olla hauskaa.

HEIKURA. Sano vaan lyhyesti, missä ovat. Ei tässä auta mutkisteleminen.

ANTTI. Niin, että missäkö ovat? Jospa sen tietäisin, niin sanoisin
heti.--Ja saisin varmaan tupakat palkakseni, ehkä juomarahaa vielä
lisäksi, vai kuinka?

TIRKKONEN. Kuule, toveri, elä sinä kovin viisastele. Muistatko, mikä
edesvastaus siitä on, jos pahantekijöitä hyysäät? Tunnet kaiketi lakia
sen verran?

ANTTI. Kyllä, herra poliisi.

TIRKKONEN. Niinpä anna ilmi, eläkä laita itseäsi suotta välikäteen.
Täällä ne kumminkin ovat nurkissasi, tiedetäänhän me.

ANTTI. Tiedättekö? Vai niin! No, tehkää sitten hyvin ja etsikää, herra
poliisi.

OTTO. Sängyn alta, esimerkiksi, ja sitten tuolta uunin päältä.
Eivätköhän, paholaiset, vaan olekin kiivenneet sinne?

HEIKURA. Tuon pojan minä varmaan näin äsken Mäki-Matissa.

OTTO. Minut? Taisipa tulla nyt pieni erehdys. Mäki-Matissa en ole käynyt
moneen päivään. Olenkos sitten, sanokaa muutkin.

MATLENA. Kukapa sinun retkiäsi aina tietää, hunsvotti. Missä milloinkin
kuljeksit.

HEIKURA. Ulkoa sinä kumminkin hiljan olet tullut, koska vaatteesi ovat
märät.

OTTO. Ka, hiidessä, märät ne tosiaankin ovat.

HEIKURA. Tunnusta pois hyvällä: sinä olit Mäki-Matissa äsken?

OTTO. No, olinhan minä, olin, olin. Koska välttämättä niin tahdotte.
Yhtaikaa läksimme pihasta, ettekö sitä nähnyt? Mutta huono teillä on
hevonen, kun minä jalkapatikassa pääsin ennemmin perille.

HEIKURA. Tänne on vissiinkin oikotie sieltä?--Eikös ole?

ANTTI. En suinkaan tiedä.

TIRKKONEN. Et tiedä, et tiedä! Sinä et tiedä mitään. Mutta jospa
me sinua opetamme tietämään, lurjus. Annan sinulle kohta tästä
sapelistani--

MAIJU (puhuu ja kävelee unissaan). Putosivat alas ... putosivat ... nyt
kohosivat ... ja rahoja, kultarahoja, hopearahoja ... voi, kuinka paljon
... kun ... pääsisin luokse...

SILJA. Maiju, Maiju, mihin menet? Pois maata!

MAIJU. En yhytä kiinni ... ne pakenevat ... auttakaa ... ne pakenevat...

MATLENA. Mitkä pakenevat?

MAIJU. Rahat, rahat ... voi, voi ... ne ovat niin kaukana jo...

MATLENA. Se näkee unta, raukka, äskeisestä sadustaan (ottaa häntä
kädestä ja vie takaisin penkille). Anna rahojen olla, lapsi, ja nuku
rauhassa.

MAIJU (pyrkii vielä ylös). Äidille ... rahoja...

MATLENA. Ei, elä nouse. Niistä rahoista ei äitisi kumminkaan kostu.

HEIKURA. Mistä se on tuo tyttö?

MATLENA. Minäkö?

HEIKURA. Niin, ettehän te, tiedämmä, tähän joukkoon kuulu?

MATLENA. Ei, tuolta minä olen Muonan mökiltä, Kehvon sahalle päin.

HEIKURA. Näytätte niin rehelliseltä. Teiltä varmaan saa oikeita
vastauksia kysymyksiinsä. Tunnetteko erästä miestä, jota sanotaan
Topra-Heikiksi, ja toista, jonka nimi on Mehtola, Mikko Mehtola?

MATLENA. Tunnen molemmat, vallan hyviä.

HEIKURA. Ette ole niitä nähnyt tän'iltana?

MATLENA. Kaksi miestä kulki minun ohitseni äsken, kun tulin tänne.
Olisivatko hyvinkin olleet niitä, en osaa sanoa. Kukapa heitä pimeässä
tunsi. Pelkäsin ja poikkesin tienviereen, etteivät minua älyäisi. Ja
humalassa nuo lienevät olleetkin, koska pitivät niin suurta ääntä.

HEIKURA. Kuulitteko, mitä he puhuivat?

MATLENA. Toinen kehui, että oli ottanut jotakuta kauluksesta kiinni ja
paiskannut lattiaan.

TIRKKONEN. Ne ne olivat.

HEIKURA. Mihinkä suuntaan menivät?

MATLENA. Sinne Kehvon sahalle päin, jossa ne enimmiten aina
oleskelevatkin, tuommoiset ihmiset.

HEIKURA. Nyt hyvää kyytiä jäljessä.

TIRKKONEN. Odotahan, yhtäkaikki.

HEIKURA. Mitä varten? Hullua, että teimmekään tämän kierroksen.

TIRKKONEN. Elähän vielä hätäile. Saisimmekos tuota lyhtyä vähän
lainaksi?

ANTTI. Kyllä.

HEIKURA. Sinä aiot--?

TIRKKONEN. Syynätä paikkoja, ennenkuin tästä lähden. Varmuuden vuoksi.

OTTO. Niin, tehkää se kaikin mokomin. Tuo uunin päällystä varsinkin.
Mutta varokaa, Jumalan nimessä, ettei hyppää sieltä mörkö silmillenne.

TIRKKONEN. Suus' kiinni, nulikka!

OTTO (nostaa kaksi sormea lakilleen). Käskynne mukaan, herra poliis!

TIRKKONEN. Onhan teillä navetta tuolla pihanpäässä?

ANTTI. Navetta siellä on vanhoista ajoista, vaikka me sitä olemme
käyttäneet liiterin tapaisena, meillä kun, näet, ei ole lehmää eikä
muuta elukkata.

TIRKKONEN. Ja sen takana on sauna?

ANTTI. Aivan oikein. Mutta suotta te kulutatte aikaanne.--

TIRKKONEN. Huoli siitä. Tule Heikura!

OTTO. Jos minä saisin luvan kulkea edellä lyhdyn kanssa ja näyttää
herroille tietä.

TIRKKONEN. Ei tarvitse. (Menevät.)

OTTO. No, sitten juoksen jäljessä, sillä mukana minun olla pitää.
Missäs harakka ellei sian tappajaisissa (kääntyy ovessa). Ajöös nu,
ajöös nu, solänge. Kuuletteko, te möröt, siellä uunilla! Ajöös, ajöös!

ANTTI. Poika sinä, nyt ala lipata.

OTTO. Kommer straks. (Menee, kurkistaa vielä oven raosta.) Hyvää yötä,
möröt! Makeata unta!

MATLENA. Entäs nyt? Mitä tehdä?

ANTTI. Ei mitään, ymmärtääkseni.

MATLENA. Nepä tulevat ja syynäävät uuninpäällystän.

(Mikko ja Topra-Heikki tulevat alas.)

TOPRA-HEIKKI. Sukkelaan, sanoi Rusiini, kun sauna paloi.

ANTTI. Mitä, mitä? Oletteko hulluna? Palaavathan ne takaisin tuossa
paikassa.

MATLENA. Pysykää, herran tähden, siellä.

TOPRA-HEIKKI. Heitäkö odottamassa? Kylläpä käskisi. Me sieppaamme sillä
välin hevosen ja lähdemme lietsuun.

MATLENA. Siunaa ja varjele! Heidän hevosensa?

ANTTI. Liiaksi uskallettua.

MIKKO. Kun huomaisi Otto pönkittää heidät saunaan.

TOPRA-HEIKKI. Kiitos, Matlena, sinä puhuit kuin enkeli.

ANTTI. Jos lähteä aiotte, niin elkää viivytelkö.

MIKKO (katsoo ikkunasta). Topra, hemmetissä, ne jo palaavat saunasta.

TOPRA-HEIKKI. Matlena, lähde mukaan!

MATLENA. Mihinkä?

TOPRA-HEIKKI. Maa suur' ja avara. Totta siellä jonkun kolkan löydämme.

MATLENA. Ja poliisein hevosella. En, en vaikka!

TOPRA-HEIKKI. Hyvästi sitten!

MATLENA. Topra! Mikko, veljeni! Missä ja milloin teitä ensi kertan näen.

MIKKO. Se on tietymätöntä. Ehkä hirsipuussa.

TOPRA-HEIKKI. Mitä höpiset? Hirsipuussa? Kissa siellä keikkukoon, ei
mies.--Hyvästi, Silja! Jumalan haltuun! Villelle toimitan rohtoja,
vaikka pääni menköön. Hyvästi! (Ryntäävät ulos.)

SILJA. Voi, hyvä Topra, jos sen tekisitte! Kiittäisin ikäni ja aikani.

MATLENA. Mutta mikä siitä seuraa, kun he vievät poliisein hevosen? Herra
Jumala! (Juoksee ovelle.) Mikko, Topra, elkää menkö! Tulkaa takaisin!

ANTTI. Hiljaa, Matlena, hiiden kattilassa. Paikoillesi pian, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut.

MATLENA (polvilleen Siljan eteen). Silja kulta, Silja kulta! He joutuvat
kiinni. He tulevat onnettomiksi.

ANTTI (ikkunassa). Eivät aavista vielä mitään. Hiljakseen vaan astuvat
ylös saunalta. Mutta nyt? Ka, ka, jopa tuli kiire. Juoksevat jäljestä.
Kyllähän niitä tavoitatte enää. Peijakkaat, kuinka huutavat. Ehkä täytyy
tästä minunkin lähteä katsomaan, mikä siellä on hätänä.

OTTO (hyppää sisään, nauraa, huhtoo käsillään). No, nyt se vasta hyvin
kävi, ha, ha, ha! Ei tässä maailmassa! Saivat ne kerran pitkän nenän.

ANTTI. Hs, poika, elä naura ennen aikojaan (Menee ulos, huutaa.) Mikä
tuli? Karkasiko hevonen?

Esirippu alas.



TOINEN NÄYTÖS.


(Metsäinen seutu. Oikeaan kallio; perällä, puiden takana, järvi. Mikko
ja Kunnari lyövät korttia valkean ääressä. Jaara venyy pitkällään
syrjässä.)

KUNNARI (laulaa).

    »Mamma se läksi maanantaina, maanantaina, maanantaina.
    Koko viikon reisulle,
    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
    Riti rati, riti rati rallallalalilai,
    Rallallalalilali rallallaa.

    Varoitteli tyttöänsä, tyttöänsä, tyttöänsä,
    Ettei ne koijarit narrata saa.
    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
    Riti rati, riti rati, rallallalalilai,
    Rallallalalilai rallallaa.»

Pata valttia ja tuossa sotamies!

MIKKO. Sen kuningas kaataa.

KUNNARI. Perhana, kun en muistanut koko kuningasta. Luulin sen jo
menneeksi.

MIKKO. Vielähän tässä on risti-akkakin.

KUNNARI. Pieni kuin potatti.

MIKKO. Mutta veipä sinulta ässän.

KUNNARI. Soromnoo! (Laulaa.)

    »Tiistaiaamuna kello kuus', kello kuus' ja kello kuus'.
    Tiistaiaamuna kello kuus',
    Olin minä ovensa takana.
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Rallallalilali, rallallaa.

    Se oli Annille vallan uus', vallan uus' ja vallan uus',
    Se oli oli Annille vallan uus',
    Rakkauden sattuma.
    Riti rati, riti rati, rallallalilai,
    Riti rati, riti rati rallallalilai,
    Rallallalilali, rallallaa.»

MIKKO. Myrkky!

KUNNARI. Tappasitko taas? Hva saaja? Ethän sinä minua voita.

MIKKO. Kun tulee niin huonot kortit aina.

KUNNARI. Sep'senon. Pannaanpas uudestaan.

MIKKO. Eikä panna. Kylmä on ja nälkä.

KUNNARI. Niinpä otetaan ryyppy, totta lämpenee (sieppaa pullon
takaansa). Hoo, se on vielä puolillaan (ryyppää ja tarjoo Mikolle).
Ska de vara? Anna Jaaralle myös. Mitä se mies siellä mököttää taas
itsekseen?

MIKKO. Unia näkee.

KUNNARI. Eikä ole kuulevinaan, vaikka hänestä puhutaan.--Jaara!

JAARA. Mitä te minusta? Antakaa mun olla rauhassa.

KUNNARI. Ota ryyppy!

JAARA. En huoli.

KUNNARI. Mikä sinua vaivaa mies? Sano meillekin. Puhu suusi puhtaaksi.

JAARA. Te vaan nauratte ja pilkkaatte, jos puhun.

KUNNARI. Paljon mahdollista, mutta elä siitä välitä. Puhu sentään. Noo,
joutuun, joutuun!

JAARA (nousee istualleen). Tämä meidän elämämme alkaa minua niin
arveluttaa.

KUNNARI. Mitä varten? Eikö tämä ole iloista ja hauskaa? Emmekö ole
vapaita kuin taivaan linnut? Saamme tulla ja mennä milloin tahdomme,
mihin tahdomme. Maata kun nukuttaa, valvoa kun haluttaa. Lyödä korttia,
ryypätä viinaa, hei vaan näitä metsäpoikain päiviä! Kuningas
kultalinnassaan ei ole onnellisempi.--Nälkä tosin välistä kiusaa ja
välistä vilu,--mutta kaks' niistä, ei ne haittaa. Jos tinka tulee,
menemme kyliin, soitamme; laulamme, tanssimme ja juttelemme kaskuja.
Mielellään antavat meille silloin ruokaa ja suojaa; evästävät ja
saunoittavat että kyllä kestämme taas joitakuita aikoja. Eikös niin,
Mikko, toista tämä, kuin työjuhtain elämä.

MIKKO. Rautatiellä kun olimme, niin kärsimmehän silloinkin vilua ja
nälkää. Rasitusta sitten vielä lisäksi.

JAARA. Mutta elimme ja olimme kumminkin muitten ihmisten tapaan.

KUNNARI. Vaan nyt elämme omalla tavallamme, siinä koko ero. Pahempia
emme siltä ole lainkaan. Juomme kun sattuu, mutta sen tekevät kaikki.
Tänne pullo. Tänne omaan käteeni! Kas noin. Noin! Noin minä kastelen
kaulaa, että voin teille taasenkin laulaa.--Kuulkaahan:

    »Jos tahdot iloa nauttia, niin juo!
    Jos tahdot välttää tautia, niin juo!
    Sill' viinapa iloiseks' tekee sun mieles,
    Niin kauvan kun liikkuu suussa sun kieles,
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Jos olet isältäs talon saanut, niin juo!
    Jos naapurit ovat sen taanneet, niin juo,
    Sill' viinan vilja kun pellosta kasvaa.
    Niin viinasta ei tarvitse rahoja maksaa,
    Vaan juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Sill' pappi se uskosta saarnaa ja juo.
    Saaliins' hän pitäjältä kokoo ja juo.
    Juustot ja pellavat rouvalleen kantaa,
    Sielun autuuden sairaille antaa
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!

    Vallesmann' rästiä kantaa ja juo.
    Lehmäin korvia leikkaa ja juo.
    Välistä antaa hän viikon aikaa,
    Sitten hän laittaa ett' vasarat paukkaa.
    Niin juo ja laula, ja juo ja laula, niin juo ja laula ja juo!»

JAARA. Elä tuossa edes loilottele alituiseen, eläkä huuda.

KUNNARI. Kuka estää? Maailmassa tuolla saa ääntää vaan veroäyrin mukaan,
mutta täällä sopii huutaa niin paljon kuin jaksaa. Ei kiellä laki eikä
asetus.

MIKKO. Missä hiidessä se Topra viipyy? Evästä sanoi lähtevänsä
hankkimaan, mutta jo tuota nyt olisi ennättänyt tuoda sen seitsemän
lertaa.

KUNNARI. Tottapa hän tulee kun joutuu. Odotetaan, ei hätäillä. Ties mitä
hyvää se sieltä tuo mukanaan.

JAARA (nousee taas istualleen). Lähtään pois.

KUNNARI. Mihinkä pois?

JAARA. Mihin tahansa. Kun vaan pääsemme pois täältä metsästä.

MIKKO. Pelottaako sinua?

JAARA. Pelottaa. Pelottaa niin kamalasti.

KUNNARI. Ha, ha, ha! Ole nyt. Pelottaa,--aika miestä? Ota, velikulta,
ryyppy.

JAARA. Elä naura. Minä viime yönä näin semmoisen näyn, että pöyristää
teitäkin, jos vaan kerron.

MIKKO. No, miksi et ole sitä jo tehnyt?

JAARA. Kun koetin unohtaa. Saada mielestäni tykkänään karkoitetuksi
koko asian. Mutta se ei lähde. Ei vaikka kummia tekisi. Piintyy vaan
ja kasvaa ja menee syvemmälle. Olen aivan onneton.

KUNNARI. Kuule, peikkojako sinä näit?

JAARA. Ei, ei! Ne olivat ihan ilmeisiä piruja. Tuosta tulivat kallion
juuresta, hyppivät ja keikkuivat meidän ympärillämme ja ilkkuivat
toisilleen, että, »ähä, nuo ne ovat meidän poikia». Hyi! Kuka sen
tietää, vaikka tällä hetkellä meitä kietoilisivat pauloihinsa.
Kuolevaiset silmämme eivät vaan kykene niitä näkemään. Lienee ollut
erinomainen Jumalan varoitus minulle viime yönä, että hän hetkeksi ne
avasi, ja antoi nähdä semmoista, jota muut eivät näe.

MIKKO. Nyt sinä herkiä, Jaara! Iltahämärässä, yötä vasten ei noita
puheita mikään kuuntele. Aamulla olisit kertonut, taikka jättänyt
järkiään kertomatta, mokomat näyt. Mitä niistä kostuu? Saat meidät vaan
kaikki pahalle päälle.--Voi, kun Topra jo tulisi.

JAARA. Varoitus se oli minulle. Että kääntyisin pahalta tieltä, niin
kauvan kuin vielä armon aika on.

KUNNARI. Kuka osaa sanoa, onko susi suorassa vaiko karhu väärässä. Jos
me vaellamme sitä leveätä tietä, joka kadotukseen vie, niin samaa
vaeltavat muutkin. Rikkaat, esimerkiksi, jotka elävät hekumassa ja
nautinnoissa, luuletkos heidän olevan kaitaisemmalla polulla?

MIKKO. Niin kyllä! Ja olemmeko sitä paitsi omasta vapaasta tahdostamme
tähän tämmöiseen virkaan ruvenneet? Eikö meitä suorastaan pakoitettu
laiskoiksi ja maankulkijoiksi, kun ei annettu työtä? Herrojen syy.
Saavat vastata meidän synneistämme.

KUNNARI. Jos tulee tehdyksi, niin! Mutta ei näitä vielä ole niskoillemme
pahasti karttunutkaan. Suotta ne pirut vaan Jaaraa säikyttelevät.

JAARA. Ei ne suotta eikä ilman aikojaan. Sanokaa mitä sanotte.

MIKKO. Laula, Kunnari, taas jotain iloista ja kaunista, että saamme
kaikki synkät ajatukset mielestä pois.

KUNNARI. Mitäs nyt laulaisin? Ehkä Orpopojasta?

MIKKO. No, vaikkapa siitä.

KUNNARI (laulaa).

    Voi minua poika parkaa, kuin olen turvaton,
    Ikäänkuin taivaan lintu, mi lentoon luotu on.

    Lepääpä lintunenkin omalla oksallaan,
    Vaan mull' ei maailmassa oo turvaa missäkään--

    Emänsä linnun poikaa siivillään suojelee,
    Lumillaan talven tuisku vaan minua peittelee.

MIKKO. Tuossapa Topra tulee, Jumalan kiitos.

TOPRA-HEIKKI. Te huudatte täällä niin että kuuluu kuinka ja kauvas.

KUNNARI. Onko sinulla meille ruokaa?--On! On! Nyt ei hätää enää. Ja
vieläpä pannurieskaa! No, ei vaan! Mistä sinä tätä olet hankkinut?

TOPRA-HEIKKI. Syökäähän pois, sitte kerron.

KUNNARI. Tuossa on sinullekin, Jaara. Maistapas, kuinka hyvää! Olla
vaan joka päivä tämmöistä herkkua! Syntyisi silloin elää.

MIKKO. Näin makeata pannurieskaa en vielä ikänäni ole syönyt. Kuka
lieneekään paistanut?

KUNNARI. Minä arvaan, minä arvaan! Joku rikas talontyttö sen on tehnyt.
Topra, veitikka, tunnusta heti. Sinä sait taas yhden hempukan mieltymään
itseesi. Kummako se! Tuommoinen komea poika kuin hän on. Sieppaa kenen
hyvänsä. Miekkonen! Olisinpas minä sinun sijassasi, kyllä tietäisin,
mitä tekisin. (Laulaa.)

    »Riiasin rikkaita, riiasin köyhiä, riiasin molempia.
    Ja tuosta ma tulin tuntemaan, että rikkaat on rakkaampia.»

TOPRA-HEIKKI. Ole vai, semmoisiinko minä olisin joutunut. Eikö meillä
ole tässä tosi edessä, taikka saamme panna hampaat naulaan.

KUNNARI. No, heikkari, elähän suutu. Minä olen jo totinen kuin
vastarannan kiiski.

TOPRA-HEIKKI. Joko olette ensimmäisen nälkänne sammuttaneet?

MIKKO. Sen verran ainakin, että kuunnella saatamme.

TOPRA-HEIKKI. Niinpä minä teille nyt sanon, ettei tämä vetelehtiminen
enää kelpaa. Meidän tulee ryhtyä toimeen, jos mieli jotakin aikaan
saada.

KUNNARI. Hyvä juttu! Minä olen mukana vaikka paikalla.

MIKKO. Minä myös. Kun vaan ilmoitat mitä on tehtävä.

TOPRA-HEIKKI. Joka haaralla rikkaat ahdistavat köyhiä. Ja köyhät
seisovat vaan ristissä käsin ja pusertavat itkua. Ei kukaan auta, eikä
neuvo. Onko tämä laitaa?--Meitäkin tässä neljä tukevaa miestä, luulisi
meidän johonkin pystyvän. Mutta eläs vielä! Hyppisiä nuolemme, metsiä
kierrämme ja päivät menevät hukkaan.

MIKKO. Tuota samaa olen minä ajatellut.

KUNNARI. Mutta kenenkäs on syy? Sinustahan se parhaiten riippuu, Topra,
sillä olethan sinä niinkuin päällikkönä tässä komppaniiassa.

MIKKO. Niin, sinusta se riippuu.

TOPRA-HEIKKI. Tulen nyt viimeksi tuolta Santalan mökistä, joka kuuluu
rikkaan Ruohomäen alle.

KUNNARI. Siellä Ruohomäessä ei ole tyttäriä eikä poikia. Ei nuorta väkeä
ollenkaan.

MIKKO. Mutta isäntä eikös ole tunnettu oikein ahneudestaan ja
ilkeydestään?

TOPRA-HEIKKI. Vanha pakana, koron-kiskuri, mikä lienee. Nyt hän on
sanonut ylös Santalaiset mökistään. Ei armoa eikä sääliä, vaikka
poloisilla on viisi lasta, kuudes kohta tulossa. Jaakko parka! Kyllä
tietää elävänsä, kun semmoisen joukon kanssa saa lähteä mieron tietä
vaeltamaan.

KUNNARI. Kyllä tosiaankin. Syysilmoissa vielä lisäksi.

TOPRA-HEIKKI. Ja varsinkin kun hän itse on tupansa rakentanut, itse
pellot kaivanut kylmään korpeen, mustaan metsään. Kymmenen vuotta on
mies työtä tehnyt ja petäjän kuorta järsinyt, saadakseen mökkiään
kuntoon. Nyt kun tuo alkaisi häntä palkita, sanoo isäntä: »kontrahti on
lopussa, mökki on minun, lähde tiehesi!» Eikä ole Jaakolla muuta neuvoa,
kuin pussi selkään, keppi käteen ja pois.

MIKKO. Jo se on kovaa, tuo. Kymmenen vuoden hiet ja vaivat! Voi, yhtä
hyvin. Mutta semmoista minä olen kuullut Ruohomäen pohatasta ennenkin.

KUNNARI. Miksi antaa omansa käsistään? Veisi käräjiin, mokoman.

TOPRA-HEIKKI. Isännällä on laki puolellaan. Kontrahdin aika on mennyt,
hän saa tehdä niinkuin tahtoo. Semmoiset ne ovat asetukset meillä.
Varallisten omaisuutta kyllä suojelevat, köyhän työtä ne eivät suojele.

MIKKO. Sietäisi kerran rangaista sitä Ruohomäen haltijaa. Rangaista niin
että muistaisi vaan ahdistaneensa köyhää ja onnetonta.

KUNNARI. Viskataan ruojaa kivellä päähän.

TOPRA-HEIKKI. Mitäs hyötyä siitä?--Paremman neuvon minä tiedän.

MIKKO. No, sanopas!

TOPRA-HEIKKI. Otetaan häneltä liiat varat pois ja annetaan niille, jotka
tarvitsevat.

MIKKO. Mutta kuinkas se käy?

TOPRA-HEIKKI. Minä jo äsken mietin asian valmiiksi.

KUNNARI. Annahan kuulla.

TOPRA-HEIKKI. Kuka teistä on käynyt Ruohomäessä.

KUNNARI. En minä suinkaan.

MIKKO. Enkä minä. Mutta Jaara, joka on tänpuolen miehiä?

JAARA. Olen käynyt.

TOPRA-HEIKKI. Tunnet väen ja paikat?

JAARA. Kyllä.

TOPRA-HEIKKI. Vierashuoneet erikseen oikeanpuolisessa rakennuksessa,
jossa asuu vaan isäntä ja emäntä?

JAARA. Niin on. Mutta mitä aiot?

TOPRA-HEIKKI. Kamarissa salin takana ikkuna järvelle päin?

JAARA. Topra, muista kuolematonta sieluasi! Muista ijankaikkista
kadotusta!

TOPRA-HEIKKI. Joutavia. Kun vaan ihmisille pidämme ajassa puoliamme,
kyllä sitten helvetissä pirutkin voitamme.

JAARA. Voi, kauhistusta! Tuossa sen nyt näette. Eikö käy uneni toteen?
Topra, Topra, pahat henget sinua kahleihinsa kietovat.

TOPRA-HEIKKI. Elä minua pelkää. Itse olet katkismuksen kahleissa.
Paiskaa se kiinni ja pistä housusi taskuun, että pääset vapaaksi.

JAARA. Kriste armahda sen puheita.

KUNNARI. Niin, mitä sinä oikeastaan ajattelit ehdotella, Topra?

MIKKO. Ettei sinulla vaan olisi jotain kummaa mielessä.

TOPRA-HEIKKI. Vaarallinen yritys, sen myönnän. Mutta rohkea rokan
särpii, nahjukset nuolevat hyppisiään. Eikö totta?

KUNNARI. No niin?

TOPRA-HEIKKI. Sanoithan, Kunnari, että minä olen niinkuin päällikkönä
tässä kompaniiassa?

KUNNARI. Sanoin.

TOPRA-HEIKKI. Hyvä. Minulla on silloin valta määrätä ja käskeä. Niinpä
kuulkaa. Sinä, Kunnari, menet ja pistät riihen tuleen, lahdenpohjassa
tuolla. Sitten juokset ylös taloon ja huudat: »valkea on irti!» Mutta
varo, etteivät sinua näe. Piilottelet metsässä jossain likellä siksi
kuin me muut joudumme paikalle.

KUNNARI. Ettäkö--?

TOPRA-HEIKKI. Sillä välin kun joukko on riihtä sammuttamassa, teemme
tyhjää talossa. Me Mikon kanssa menemme sisään, Jaara ja sinä jäätte
ulos vahtimaan.

KUNNARI. Mutta tuohan on--murhapolttoa ja varkautta.

TOPRA-HEIKKI. Sano sitä millä nimellä hyvänsä. Itsessään ei se ole muuta
kuin hyvin ansaittua kuritusta Ruohomäen pohatalle.

MIKKO. Elä hiidessä, Topra! Murhapolttoa ja varkautta--ei tok' ruveta
semmoiseen. Ei ruveta, ei.

JAARA. Arveluttaako teitäkin viimein?

TOPRA-HEIKKI. Te olette hassuja suorastaan. Lopen hassuja. Ei teillä ole
ymmärrystä vähääkään. Eikä rohkeutta. Onnettomia nahjuksia, pölkkypäitä.
Kuolkaa nälkään, mokomat, ette te parempaa ansaitsekaan. Tai ottakaa
pussi selkäänne ja menkää kerjäämään, muuhun te ruojat ette kumminkaan
kelpaa. Minä kyllä löydän parempiakin toveria, tai jos en löydä, niin
menen yksin. En heitä hyvin kaipaakaan. Ja sen teen vaikka paikalla.
Jääkää te rahjukset tänne. Maatkaa kyljellänne, maatkaa ja kuorsnatkaa
ja venytelkää luitanne. Ja odottakaa, milloin paistetut varpuset
suuhunne lentäisivät. Odottakaa, elkää pitkästykö.

MIKKO. Topra, hupsu, elä mene! Sitä on tuittupää. Tule takaisin,
puhutaan järkevästi asiasta. Oli sinulla muka syytä, noin silmittömästi
suuttua. Emmehän vielä edes jyrkästi kieltäneetkään.

KUNNARI. Semmoisen elämän kuin mies nostaa. Haukkuu suut, silmät, korvat
täyteen, että oikein tuota jo säikähtää.

TOPRA-HEIKKI. Mitäs te sitten jankkaatte joutavia.

KUNNARI. Kun sinä ehdottelet niin kamalia. Ajatteleppas, Topra--

TOPRA-HEIKKI. Se ei enää ajattelemisista parane. Eikä pitkistä tuumista.
Päivän selvä asia. Rikkaat meitä ahdistavat, me ahdistamme heitä
vastaan. Syntyy vaan tavallinen sota, ja sotaa ovat ihmiset ennenkin
käyneet, maailman alusta saakka. Tämä ei ole sen kummempaa. Sodassa
ryövätään, poltetaan, murhataan--suuremmassa määrässä kuin me vähillä
voimillamme vielä kykenemmekään. Luvallista kaikki. Voitteko kieltää?

JAARA. Sinä onneton et ymmärrä enää mitään. Paha henki sekoittaa
järkesi. Sinä Jumalan hylkäsit, nyt Jumala hylkää sinut ja jättää sinut
perkeleen valtaan. Rukoile, rukoile poloinen!

TOPRA-HEIKKI. Rukoile itse! Mutta rukoile aseillemme siunausta ja että
sotavoimamme kasvaisi sekä maalla että merellä.

JAARA. Lopeta. Sinä Jumalaa pilkkaat.

TOPRA-HEIKKI. Saisimme vaan köyhän väen kokoon, ei enempää tarvittaisi.
Se olisi silloin jo valmis. Viha niissä kytee kaikissa. Kipinän kun
heittää, niin tuli syttyy, leimahtaa ja leviää kuin kulovalkea joka
haaralle yhtaikaa.--No niin, kuinkas käy? Suostutteko tuumaan, vai
menenkö yksin? Päättäkää sukkelaan!

KUNNARI. Mitä sanot sinä, Mikko?

MIKKO. Minä--minä suostun.

KUNNARI. Minä myös. Oli menneeksi, syteen taikka saveen!

JAARA. Siinä ollaan! Ensin maankiertäjiä, sitten murhapolttajia ja
rosvoja. Antaa pahalle sormen, pian se valtaa kädenkin ja viimein koko
ruumiin.

TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni, elä mökötä turhia. Me kumminkin panemme
asian alkuun, siinä ei auta mikään. Ja tämä ensimmäinen yritys kun
onnistuu, sitten jatkamme yhä suuremmalla voimalla. Mutta nyt toimeen,
Kunnari!

KUNNARI (säpsähtäen). Niin minäkö? Entäs te muut?

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sitten perässä, kun sinä olet sytyttänyt. Riihi
tuolla kaukana, siinä ei mitään vaaraa. Sivumennen pistäännyt kuitenkin
kartanolla ensin katsomassa, jos nukkuvat kaikki.

KUNNARI. Lähdettiin, sanoi poika-Jussi. Mutta ryyppy ensin ja se
kunnollinen. (Ryyppää ja menee.)

TOPRA-HEIKKI. Otetaas mekin, ei tee pahaa (Ryyppää ja antaa Mikolle.)
No, mikäs Jaaraa vaivaa, kun on pudonnut noin läjään.

MIKKO (laskee pullon pois). Se rukoilee.

TOPRA-HEIKKI. Ryyppy, Jaara, ja pystyyn sitten. Ole mies!

JAARA. Jättäkää minut tänne, kun menette.--Taikka ei tänne, ei tänne.
Tuossahan ne juuri asuvat, tuossa kalliossa. Voi, minua onnetonta, kun
jouduin teidän pariinne.

TOPRA-HEIKKI. Houritko sinä, vai--? Ketkä asuvat tuossa kalliossa?

JAARA. Ne, ne--en uskalla sanoa.

MIKKO. Ne pirut, joista hän viime yönä näki unta ja joita hän sitten
kaiken päivää on hautonut mielessään.

TOPRA-HEIKKI. Heitä hiiteen, elä ole lapsellinen. Aika mies!

JAARA. Minä käännyn pois, teen parannusta, armahda laupias Jumala, sinä
ristiinnaulittu. Päästäkää minua, päästäkää! Päästäkää Kristuksen
tähden.

TOPRA-HEIKKI. Niin mekö? Mene herran nimeen. Emmehän me sinusta kiinni
pidä.

JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
       Kosk' tuskaa tuntenen,
       Mun syntein suurten tähden?
       Ah, kusta avun löydän?
       Ei taida kaikki maailma
       Mult' huojentaa tät' vaivaa.»

TOPRA-HEIKKI. Niinpä sinä rohkaiset itseäsi ja seuraat meitä. Etkä
rasita mieltäsi turhilla. Niistä ei kumminkaan mitään hyötyä ole.
Päinvastoin pikemmin. (Pudistelee Jaaraa.) No, Jaara, kuuletko sinä.
Ylös nyt!

JAARA. Minä nousen, minä nousen. Mutta antakaa mun mennä omia teitäni.

TOPRA-HEIKKI. Minnekä?

JAARA. Kirkon ovelle menen polvilleni. Jos sieltä vielä armon löytäisin.
Löytäisin, löytäisin! Voi, kurjaa minua, voi!

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Tuo se kärsimystä koettelee. Mene
sitten, sen vietävä. Mene, mene! Mene paikalla. Ja kiiruusti nyt, että
pääsen sinua näkemästä.

JAARA. »Ah, kunne kulkenen,
       Kosk' tuskan tuntenen
       Mun syntein suurten tähden.
       Ah, kusta avun löydän»----(menee).

TOPRA-HEIKKI. Jos se pakana menee ja hukuttaa itsensä? Seis Jaara! Tule
takaisin, kuuletkos. Tule, minä puhun sinulle. Mihinkä se joutui?

MIKKO. Tuoltapäin kuuluu ääni.

JAARA (ulkopuolella). »Jos joukko saatanan on mua vastahan.»

MIKKO. Anna mokoman mennä, että pääsemme hänestä.

TOPRA-HEIKKI. Mutta hän on päästään vialla, miesparka. En minä laske
häntä yksin vaeltamaan.

MIKKO. Topra, kuulitko vihellystä?

TOPRA-HEIKKI. Kunnari! Palaako hän takaisin? Mitä hittoa!

MIKKO. Ja ketä hän siellä tuo mukanaan? Matlena ja Antti. No, totta
tosiaan. (Kunnari, Antti ja Matlena tulevat.)

KUNNARI. Nämä tapasin maantiellä, täytyi lähteä heitä tuomaan teidän
luoksenne.

TOPRA-HEIKKI. Mutta nyt samaa päätä sinne, johon oli puhe.

KUNNARI. Eikö jätetä vielä toiseen kertaan?

TOPRA-HEIKKI. Ei missään tapauksessa.

KUNNARI. No noh, minä menen (lähtee). Tänne, tänne, tokko te sieltä
pääsettekään.

MATLENA. Tullaanhan me, jahka joudutaan. Mutta kun on risuja ja kiviä
niin paljon. Hyvä isä siunaa! Tämäpä vasta metsää. Repii kasvot ja kädet
ihan veriin. Luojan lykky! Tuossa ne nyt arvon ovat.

MIKKO. Meitäkö te etsitte?

ANTTI. No, teitä. Matlena ei antanut pahaakaan rauhaa, ennenkuin sai
minut mukaansa. Olemme kulkeneet paikasta paikkaan ylt'ympäri, eikä
pienintäkään jälkeä. Luulimme teidän jo tykkänään paenneen näiltä
mailta.

MATLENA. Yhytimme sitten viimein Kunnarin juur'ikään tuolla tiellä ja
rupesimme häneltä kuulustelemaan. Ette usko, missä tuskassa olen ollut
teidän tähtenne, kelvottomat.

TOPRA-HEIKKI. Tuskassa meidän tähtemme? Sinä, Matlena? Ja miksi et
tullut sitten mukaan kun pyysin? Miksi, sanopas. Kummallisia, nuo tytöt.
Vai tuskassa meidän tähtemme. No, käykäähän istumaan tänne valkean
luokse, niin saamme rauhassa jutella vähän aikaa. Kas noin! Kertokaapa
nyt, mitä teille kuuluu? Kuinka Silja jaksaa ja lapset? Onko Ville
parantunut?

ANTTI. Eikä ole, huonompi vaan yhä.

TOPRA-HEIKKI. Ohho! Sepä ikävää.

MATLENA. On se niin ikävää ja surkeata, ettei sanoa voi. Kesästä saakka
kun raukka on kitunut vuoteen omana. Ja on niin laiha, niin laiha, ettei
siinä enää ole muuta kuin luut ja nahka. Suuret silmät sitten, jotka
palavat päässä kuin tulikekäleet. Entä Silja parka! Häntä käy vielä
enemmän sääli. Ville tuskin enää niin paljon vaivojaan tuntee, mutta
äidin sydämelle se käy kipeästi, kun näkee lapsensa tuossa edessään
hiutuvan ja huononevan eikä voi auttaa. Ei millään mahdilla.

MIKKO. Etkö sinä ole kääntynyt vaivaishoitoon, Antti?

ANTTI. Koetin minä jo sitäkin.

TOPRA-HEIKKI. No, ja mitä he?

ANTTI. Haukkuivat ja ajoivat pois. »Vanhemmat parhaassa ijässä»,
sanoivat, »eikä kuin kolme lasta. Tehkööt työtä.»

TOPRA-HEIKKI. Pöllöt! Olisit ärjässyt heille, että »antakaa työtä!»

ANTTI. Enhän minä. Kiukuissaan nuo olivat ilmankin.

TOPRA-HEIKKI. Tietäähän niiden, möhömahojen. Tyhmiä, että pää kolisee.

MATLENA. Mitä työtä Silja sitten voisi tehdä, jos saisikin. Toinen
lapsi kätkyessä, toinen sairaana. Itse huojuu siinä niiden väliä kuin
varjo. Nääntymäisillään valvomisesta ja nälästä.

TOPRA-HEIKKI. Ja minä kun niin lupasin toimittaa apua. Rahaa sekä
rohtoon että ruokaan. Eikö Silja sanonut, että: »sen verran oli
siihenkin luottamista».

ANTTI. Voi veikkonen! Ymmärtäähän Silja, ettei sinulla ole, mistä
laitat.

TOPRA-HEIKKI. Minäpä toimitan; minä hankin vaikka kiven kolosta.
Odotahan siunaama hetki vaan. Ville saa rohtoja, ja leipää saatte
kaikki. Sinulle, Matlena, ostan uuden, kauniin huivin. Silkkisen
semmoisen, pitkillä ranssuilla. Kuinka sanoitkaan äsken? Että olit
tuskassa meidän tähtemme? Minunkin, niinkö? Ei Mikon ainoastaan?

MATLENA. Molempain, tietysti, koska olitte yhdessä matkassa.

TOPRA-HEIKKI. Surettaisiko sinua, Matlena, jos minulle pahoin kävisi?
Vastaapas oikein rehellisesti.

MATLENA. Surettaisi kyllä. Hyvinkin.

TOPRA-HEIKKI. Sinä pidät minusta sitten? Pidäthän? Kuule, pidäthän
pikkuisen edes?

MATLENA. Kaikkia sinä tahdot tietää.

TOPRA-HEIKKI. Tämän vaan. En enempää. En mitään sen enempää. Pidätkö
sinä minusta?

MATLENA. No, pidän, pidän, pidän! Tyydytkös nyt?

TOPRA-HEIKKI. Tyydyn! Tyydyn!--Mutta sano se vielä kerran!

MATLENA. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Niinhän se oli? »Pidän, pidän,
pidän!» Voi, kuinka se tuntuu hyvältä. Annan palttua koko maailmalle.
Matlena, tule istumaan tänne polvelleni. Tule, että on lämpöisempi.

MATLENA. Johan tuli. Lämmin minulla sitä pait on liiaksikin.

ANTTI. Ei se ole Matlena tuntenut vilua eikä nälkää tällä matkalla.

MATLENA. Kun en ole nukkunutkaan yhtä ainoata yötä siitä saakka, kuin
nämä karkuun läksivät.

TOPRA-HEIKKI. Kuuletkos, Mikko, hän ei ole nukkunut yhtä ainoata yötä
meidän tähtemme. Etkö sinä ole onnellinen, mies? Lurjus, kun pidetään
sinusta niin suurta huolta. Sinusta ja minusta näes. Mitäs enempää vielä
pyydät?

MIKKO. Hm--

TOPRA-HEIKKI. Hm--hm! Mitä hm?

MIKKO. Arvelen, ettei sillä elä.

MATLENA (naurahtaen). Siinä olet oikeassa, Mikko.

TOPRA-HEIKKI. Sillä elää! Minä sanon, että sillä elää! Annan palttua
koko maailmalle enkä välitä mistään muusta kuin sinusta, Matlena.
»Pidän, pidän pidän!»--Niin, sanopas se vielä kerran, Matlena. Yhden
ainoan kerran vaan. Kuiskase tuohon korvaan.

MATLENA. Sinä olet hassu. Ihan vissiin sinä olet hassu.

TOPRA-HEIKKI. Olenko minä? Niin, ehkä olen, ehkä tosiaankin olen. Mutta
mitäs pahaa siinä? Kun sinä minusta vaan pidät, Matlena, vähät
muusta.--Anna, että panen pääni tuohon polvellesi, tuohon noin.
Annathan, hyvä, rakas tyttöseni, annathan sinä? Pikkuruikkuseksi ajaksi
edes. Enhän minä kauvaksi pyydäkään. No, Matlena, elä väisty pois.
Raskitko kieltää? Sen verran tuota voinet minulle mieliksi tehdä, minä
kun sinun tähtesi menisin vaikka tuleen. No niin, no niin! Sillä lailla!
Voi, sinä korkea kuningasten kuningas! Lieköhän taivaassa autuaitten
sieluilla niin suurta onnea, kuin minulla, syntisellä tässä nyt. Arvaas,
kuinka paljon minä sinua rakastan, Matlena? Arvaas.

MATLENA. Ehkä niin paljon, että tekisit minut onnettomaksi. Sehän se
tavallista. Poikain rakkaus johtaa tytöille Hämeenlinnaan tien.

TOPRA-HEIKKI. Oho! Kautta taivaan ja maan!--

MATLENA. Mutta olepas, hyvä Topra, jo hiljaa. Minullakin olisi
puhumista, mutta sinä et anna suunvuoroa etkä malta kuunnella.

TOPRA-HEIKKI. Puhu, armas! Nyt kuuntelen vaikka tuomiopäivään asti.

MATLENA. No, saadaanpas nähdä. Mikko, kuuntele sinäkin, eläkä vilkuile
sinne taaksesi alinomaa. Asia koskee sinua yhtä paljon.

MIKKO. Minua? Tulenpa sitten likemmäksi. Kas niin! Ala jutella, minä
olen valmis.

MATLENA. Sitä ajattelin vaan sanoa, että mitä hyvää teille lähtee tästä
kuljeksimisesta. Asettuisitte yhteen kohti, eläisitte ihmisiksi ja
herkiäisitte pois maita, metsiä kiertelemästä.

TOPRA-HEIKKI (laulaa).

    »Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille,
    Kirjeen mä kirjoitin kullalleni ja toisen tuomarille.
    Että tahdotkos sa neiti tulla tälle juomarille.»

MATLENA. Tuossa oli! Etpäs voinutkaan talttua kuuntelemaan.

TOPRA-HEIKKI. Siunaa ja varjele! En muistanut. Mutta nyt! Nyt vaikenen
kuin muuri.

MATLENA. Niin, herkiätte pois maita, metsiä kiertelemästä ja tulette
meidän mukanamme sinne, omalle puolelle. Antin tuvassa on kyllä sijaa
teille molemmille.

MIKKO. Ja mitä me siellä tekisimme? Istuisimme nurkassa, kädet ristissä
ja kiristäisimme suolivyötä, niinkö? Kiitoksia paljon!

MATLENA. Ei teille siellä pahemmin nälkä tulisi kuin täällä
metsässäkään. Ja olisihan lämmintä ja suojaa yhtäkaikki.

MIKKO. Mutta avarassa maailmassa jotain hommaa. Ellei yksi neuvo auta,
niin totta toinen.

ANTTI. Sitä minä jo Matlenalle sanoin. Kuka nuoren miehen sijasta
viitsii yhteen kohti asettua ilman työtä ja ruokaa. Joukollisen on eri
asia.

MATLENA. Vaan paleltuvathan ne, kun tulee talvipakkaset ja tuiskut.

TOPRA-HEIKKI. »Pidän, pidän, pidän!» Ei, minä en osaa sanoa sitä niin
suloisesti kuin Matlena. En vaikka. »Pidän, pidän, pidän--!»

MATLENA. Varsinko sinä tahallasi teet kiusaa, Topra? Tuon kun olisin
arvannut, niin--

TOPRA-HEIKKI. Mitä niin--?

MATLENA. Niin en sitä sanaa olisi suustani päästänytkään.

TOPRA-HEIKKI. En virka enää mitäkään. En tuon koomin. Pane kätesi
huulilleni, että pysyvät varmemmin kiinni. Missä sinun kätesi on? Tänne,
laps' kulta. Herran terttu, kuinka se on kylmä. Anna kun lämmitän.

MATLENA. Mitä sinä, Topra, arvelet? Eikö ole parasta seurata minun
neuvoani?

TOPRA-HEIKKI. Parasta, tietysti, parasta. Vaikka en minä, totta puhuen,
kuunnellut äsken niin tarkkaan, että oikein tietäisin--

MATLENA. Tuommoinen sinä olet. Et välitä pyynnöstäni ollenkaan.

TOPRA-HEIKKI. Enhän minä voinut, kun olin niin onnellinen tässä
polvellasi. Sitä vaan ajattelen, että kuinka paljon sinä minusta pidät,
Matlena. Pidätkö yhtä paljon kuin veljestäsi, Mikosta? Vai pidätkö
enemmän?

MIKKO. Topra! Ylös! Pian!

TOPRA-HEIKKI (kavahtaa istualleen). Hei, mikä hätänä? (huomaa valkean).
Ah--!

MATLENA. Tulipalo!

ANTTI. Mikähän siellä palaa?

MATLENA. Kuinka se kiihtyy! Tuota, tuota! Näettekö noita tulikieliä,
kuinka korkealle ne nousevat? Ja semmoista paksua savua! Tuntuu niin
kamalalta, että oikein vapisuttaa. Topra, tule katsomaan!

TOPRA-HEIKKI. Mitäs siinä katsomista. Riihi se vaan on.

ANTTI. Vahinkoa parhaiksi. Varsinkin jos sattuu olemaan eloa sisässä.

MIKKO. No, Topra--?

TOPRA-HEIKKI. Odota! Vielähän tässä on aikaa.

MIKKO. Ei niinkään. Kuule, ei niinkään.

ANTTI. Ettäkö mentäisi sammuttamaan? Mahtaisi siellä apu olla tarpeen.

MIKKO. Mies hoi, mitä sinä ajattelet?

TOPRA-HEIKKI. Suus' kiinni! Ja anna minun olla rauhassa.

MIKKO. Jopa sinä olet kummallinen ihminen... Jätetäänkö sitten kaikki
sikseen? Niinkö tahdot?

MATLENA. Mikä sinua vaivaa, Topra? Oletko kipeä?

TOPRA-HEIKKI. On niin kurjaa tämä elämä. Niin kurjan kurjaa! Ja me
ihmiset olemme kuin petoja. Raatelevia, verenhimoisia petoja. Susia,
tiikeriä, lohikäärmeitä, hyi! Toinen väijyy toistaan, ryövää ja ryöstää.
Ei aikaa, eikä armoa, vaikka henki menköön. Semmoisia me olemme. Ja
semmoista on elämä. Mitä varten tänne lienemme syntyneetkään? Mitä
varten olen minä maailmaan tullut? Onko hyötyä minusta yhdellekään
ihmiselle? Ja kaipaisiko kukaan jos pois olisin jäänyt?

MIKKO. Nyt siellä jo on joukkoa, koska kuuluu huutoa tänne saakka.

TOPRA-HEIKKI. Niin, sanokaapa se. Kuka kaipaisi? Kenellekä olen
hyödyksi? Nimittäkää yksi ainoa ihminen, jolle olisin jotain hyvää
tehnyt.

MATLENA. Mistä nuo ajatukset juuri tällä hetkellä?

ANTTI. Eihän, velikulta, ole sinun syysi. Halua sinulla kumminkin olisi
auttaa, jos kellä. Sen tiedän.

TOPRA-HEIKKI. Onko minulla edes sitäkään?

MIKKO. Ei nyt enää. Ennen kyllä.

TOPRA-HEIKKI (hyppää ylös). Ettäkö olisi mennyttä? Valehtelet, ruoja!
Minä näytän, että on jäljellä sekä halua että kykyä. Siljan pelastan ja
lapset. Ei kuole Ville, jos rohdoista apu lienee. Eikä Santalan joukko
maantielle jää, vaikka ajettaisiinkin heidät mökistään. Saavat toisen
sijaan ja paremman. Nyt tule, Mikko, jos tulet. Ellet tule, niin jää
tänne.

MIKKO. Minäkö en tulisi. Kun aikoja sitten tahdoin sinua lähtemään.
Emmekö tuota lienekin jo myöhästyneet.

ANTTI. Sammuttamaanko menette? Jos lähtisin minä mukaan? Kai siellä
miehiä kysytään?

TOPRA-HEIKKI. Ei,--ole Antti täällä Matlenalla toverina. Me emme kauvan
viivy. Tuota pikaa tulemme takaisin.

MATLENA. Niin minulla toverina, kaiken mokomin. Enhän minä toki hirviä
täällä yksin olla, pimeässä metsässä.

ANTTI. No, yhden tekevä. Olen sitten pitkälläni sen aikaa! Ahhah! Hyvää
se tekeekin. Väsyttää minua nyt oikein kovasti.

TOPRA-HEIKKI. Hyvästi, Matlena, anna minulle kättä!

MATLENA. Hyvästi.

MIKKO (kulissien takana). Ala joutua, Topra!

TOPRA-HEIKKI (puristaa Matlenan käsiä). Sinun tähtesi. Ja Siljan ja
Villen tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien
tähden.

MATLENA. Mitä puhut?

TOPRA-HEIKKI. En mitään. Hyvästi! (Menee Mikon jäljessä.)

MATLENA. Aina se on niin kummallinen. »Sinun tähtesi. Ja Siljan ja Villen
tähden. Heidän tähtensä, siellä Santalassa. Kaikkien kärsivien tähden!»
Hm. Ota siitä selvä.--Ei, mutta tulkaapas katsomaan, Antti, kuinka
hirveästi se nyt leimuaa. Koko taivas on punaisena. Tulkaa nyt tänne!

ANTTI (pitkollaan). Johan minä äsken näin.

MATLENA. Äsken se ei vielä likimainkaan ollut tuollaisessa voimassa.
Kuuletteko sitä huminaa ja paukkinaa? Ja ihmiset kun riehuvat aivan
tulen keskessä. Niillä on hätä, raukoilla. Jos olisimme sentään menneet
apuun mekin. Mitä, Antti! Vielähän ennättäisimme.

ANTTI. Pysytään paikoillamme, kun kerran jäimme. Pelastaa siellä ei
kumminkaan enää voi, eikä se liioin sammu, ennenkuin on palanut poroksi.

MATLENA. Minuapa alkaa niin pelottaa.

ANTTI. Mikä sitten? Tuoko tulipalo?

MATLENA. Ei, vaan kun olemme näin kahden täällä synkässä metsässä.

ANTTI. Entäs tätä. Olet kai sinä usein ollut metsässä yksinäsikin,
saatikka sitten toisen kanssa.

MATLENA. Niin, kotipuolella, jossa tuntee joka kiven ja kannon. Mutta
nyt! Vieraassa paikassa, pilkkoisten pimeässä. Onko kumma, jos kamottaa.

ANTTI. Rupea maata, niinkuin minä. Luulisihan sinuakin jo raukaisevan.
(Haukottelee ja vetää hattunsa kasvoilleen.)

MATLENA. Hyvänen aika! Minäkö tällä haavaa malttaisin olla pitkälläni ja
ummistaa silmiäni (menee perälle). Se vaan suurenee yhä. Voi, kauheata!
Kipinöitä lentää kauvas tuonne, järven toiselle puolelle. (Kääntyy ja
tulee takaisin.) Sanoivatko ne, Antti, kenenkä tuo riihi on?--Antti!--
Kas niin, hän nukkuu... Ei tiedä enää maailmasta mitään... Ei enemmän
kuin pölkky tuossa... Nyt olen aivan yksin... Ja yö lähestyy ...
sydän-yö... Täällä alhaalla pimenee pimenemistään, vaikka taivaalla
kajastaa tuli... Pelottaa ... pelottaa niin kamalasti ... voi, kun
tulisivat takaisin, Mikko ja Topra.--Ei, mitä hätäilen suotta. Eihän
tämä ole sen kummempaa. Mikko ja Topra tulipaloa sammuttamassa, me Antin
kanssa sill'aikaa metsässä likellä. Vähän ajan päästä päivä valkenee,
siksi tulipalokin sammuu ja he tulevat takaisin... Ei tässä ole hätää
minkäänlaista. Hupsu, kun pelkään suotta... Ei hätää minkäänlaista...
Kun en vaan kuuntele enkä katsele... Parasta tosiaankin, että seuraan
Antin neuvoa ja koetan levähtää...

JAARA (tulee juosten; sieppaa palavan kekäleen ja katselee ympärilleen).
Onko siellä ketään?

MATLENA (parkaisee). Kuka se on?

JAARA. Matlena, tekö täällä? Missä Topra ja Mikko ja Kunnari?

MATLENA. Herra ihme, kuinka te minua säikytitte, Jaara. Mutta hyvä, että
tulitte. Minua niin pelotti, kun Antti nukkui, eikä ristittyä ihmistä
ollut koko metsässä paitsi minua. Käykää tänne istumaan niin kauvaksi.
Kai ne kohta palaavat.

JAARA. Se polttaa tuo kekäle. Polttaa, polttaa.

MATLENA. Pankaa pois. Mitä pitelette sitä kädessänne?

JAARA. Helvetissä polttaa kauheammin. Paljon kauheammin. Ja ikuisesti.
Ei sammu tuli koskaan. Siellä ritisee ja ratisee, ja poukat lentelevät,
kun piru sieluparkoja sinne viskelee. Ooh sitä itkua ja valitusta, sitä
hammasten kiristystä.--Matlena, koetelkaas tuota paikkaa sormellanne.
Tuota noin!

MATLENA. Koetelkaa itse. En minä halua sormeani kärventää.

JAARA. Polttaa, polttaa! Ooh!

MATLENA. Mutta johan te olette hullu. Patahullu suorastaan. Heittäkää
menemään se kekäle. Taikka antakaa tänne. Noh, nyt ei polta enää.

JAARA. Nepä vetävät meitä köysillä, kiskovat ja repivät. Ja vievät
sinne, ikuiseen tuleen.

MATLENA. Ketä vetävät? Ja ketkä vetävät?

JAARA. Pahat henget vetävät. Ei teitä. Mutta Mikkoa ja Topraa ja
Kunnaria ja minua. Minua varsinkin. Eivät jättäneet kirkon
portaillakaan rauhaan, vaikka polvillani rukoilin, itkin ja luin
virsiä.

MATLENA. Heretkää! Mitä puhetta tuo on? Rupean jo pelkäämään teitä.

JAARA. Papin luokse olisin mennyt, mutta hän asuu kaukana, järvien
takana. Eikä ole venettä.

MATLENA. Hyvä Jaara, te olette varmaankin sairas. Te houritte.

JAARA. Mutta vallesmanniin?--Miksi en sitä ennen älynnyt?

MATLENA. Sielullenneko luulette vallesmannin rauhaa antavan?

JAARA. Kun kiusattaisiin ajassa. Ruoskittaisiin. Pidettäisiin vedellä ja
leivällä. Vankina, rautakahleissa. Eikö sillä syntivelkaansa maksaisi
että saisi sitten armoa haudan tuolla puolen? Matlena, sanokaa? Kun
kituisi, kärsisi aina kuolemaan saakka, eikö viimein jo lauhtuisi
kaikkivaltiaan viha?

MATLENA. Menkää johonkin taloon, Jaara. Pyytäkää yösijaa ja ruvetkaa
levolle. Onko likellä semmoista sopivaa?

JAARA. Ettei kadotukseen joutuisi, vaan saisi armon...

MATLENA. Ruumiinne vapisee. Te olette kovin kipeä. Menkää, hyvä Jaara,
jos suinkin vielä jaksatte. Menkää!

JAARA. Minä menen, minä menen. Annan ilmi kaikki ja pyydän rangaistusta.
Niin minä teen. Hyvästi!

MATLENA. Ei hänen laitansa ollut oikein. Saattaa häntä ehkä pitäisi.
Antti, nouskaa ylös. Antti, kuuletteko, Antti! Suuri luoja, eikö hänessä
enää ole henkeä (pudistaa ja kiskoo häntä). Antti, hoi, Antti!

ANTTI. Ota pois lapset, Silja. Ne jäivät sinne tuleen. Juokse, juokse!

MATLENA. Herätkää, Antti!

ANTTI. Tupa ilmivalkeassa ja lapset sisässä, kaikki kolme.

MATLENA. Antti, Antti! Voi, että hänen pitää nukkua noin sikeässä.

ANTTI. Silja makaa kuin kuollut. Eikä nouse auttamaan. Ooh, tuo hirsi
painaa ... en pääse ylös... Mitä nyt? Mitä, mitä?

MATLENA. Joko nyt viimeinkin selviätte unestanne?

ANTTI. Ku-ku-kuka se on?

MATLENA. Minä,--Matlena. Ettekö enää tunne?

ANTTI. Jaha! Jaa, Matlena. Niin, niin, jo minä. Mehän olemme matkalla.

MATLENA. Oletteko nyt ihan valveilla? Ymmärrättekö, mitä puhun?

ANTTI. Kyllä. Puhukaa vaan.

MATLENA. Jaara hoippuroitteli tässä äsken niin sairaana, että hourasi.
Käskin häntä yösijaa hakemaan jostain talosta. Mutta nythän te nukutte
taas,--ettekä kuule mitään. Antti!

ANTTI (torkkuen). Kyllä, kyllä... Yösijaa talosta... Niin ... hyvähän se
oli...

MATLENA. Meidän pitäisi mennä viemään häntä, jos saisimme hänet kiinni,
hän oli niin huono. Mitä arvelette? Antti, vastatkaa!

ANTTI. Mitäkö arvelen? En mitään. En yhtikäs mitään.

MATLENA. Niin, te ette tiedä, mistä on kysymyskään. Sama jos puhuisin
kalliolle tuossa.

ANTTI. Sanokaas uudestaan.

MATLENA. Olkoon. Ennenkuin teitä saisin liikkeelle, on hän ehtinyt niin
kauvas, ettemme häntä enää löytäisi kumminkaan.

ANTTI. Eikös ole tulipalo jo vähenemään päin, vai kuinka?

MATLENA. On, luulemma, kosk'ei kajasta taivas niinkuin äsken. Lähtäänkö
rannalle päin katsomaan?

ANTTI. Ei häntä viitsitä.--Surma, kuinka minua yhä nukuttaa (pitkälleen).

MATLENA. Elkää ruvetko maata. Valvotaan yhdessä ja odotetaan... Siellä
risahtelee, kuuletteko?... Topra!... Hyvä, että tulit. Nyt en pelkää
enää.

TOPRA-HEIKKI (tulee kiireesti). Missä Antti?

ANTTI. Täällä.

TOPRA-HEIKKI. Joutuun kotiapäin. Tässä lompakko. Osta rohtoja, ruokaa
niin paljon kuin tahdot. Ei--rahat vaan sinulle, lompakko pois (heittää
sen metsään). Tuonne menköön! Nyt pistät povitaskuusi nämä.

ANTTI. Rahoja--? Noin paljon? Kuule, minä en ymmärrä--

TOPRA-HEIKKI (kiukkuisesti). Pistä povitaskuusi, minä sanon. Tuhannen
tuhatta, mitä sinun pitäisi ymmärtää sitten?

ANTTI. No noh! Herra siunaa, saanhan ne sinne vähemmälläkin.

TOPRA-HEIKKI (tyyneemmin). Ja nyt luista tielle. Niinkuin olisit jo.

ANTTI. Entä Matlena? Ja Mikko ja sinä?

TOPRA-HEIKKI. Me tulemme sinne myöskin, päivän päästä tai parin. Mene
suoraan kotia, elä poikkea mihinkään.

ANTTI. En, en. Mutta olisin minä yhtäkaikki halunnut tietää...

TOPRA-HEIKKI (tekee kärsimättömän liikkeen).

ANTTI. No, sama se. Olkoon, siksi kuin tapaamme. Hyvästi, niin kauvaksi.

TOPRA-HEIKKI (jää katsomaan hänen jälkeensä).

MATLENA (tukehtuneella äänellä). Topra!

TOPRA-HEIKKI (ei kuule).

MATLENA (kovemmin, tuskallisesti). Topra!

TOPRA-HEIKKI (kääntyy äkkiä). Matlena!... Niin, olethan sinä täällä...
Sinä olit levoton meidän tähtemme ... et saanut unta, läksit hakemaan...
Istutaan tänne, Matlena, elä pelkää, en minä tee sinulle mitään pahaa.
En tule varsin likellekään: täällä kauvempana istun täällä näin...
Katselen sinua ja lepään ja unohdan koko maailman ... jätän mielestäni
pois kaikki... Matlena, uskotko että Ville nyt paranee, kun saa rohtoja?
Ja uskotko että Silja tulee iloiseksi?... Eikö se pikku Maijukin ole
kipeä? Laiha hän ainakin on ja nälkiintynyt, raukka, mutta nyt hän saa
ruokaa, saa syödä vatsansa täyteen ... ehkä ensi kerran elämässä. Eikö se
ole onnellista, Matlena? Etkö sinäkin ole siitä iloinen? Sinä et vastaa
mitään. Mikä sinun on, kun sinä et vastaa mitään?

MATLENA. En tiedä. Tulin äkkiä niin kauhean levottomaksi... Tämä pimeys
ja tämä yksinäisyys täällä metsässä... Emmekö lähde pois?... Etsitään
ylös ihmisiä ja taloja, mistä vaan löydämme.

TOPRA-HEIKKI. Ihmisiä, taloja? Vai niihin sinun mielesi palaa. No, mene
sitten. Mene, mene. Mene sukkelasti, juokse! Mitä sinä viivyttelet?

MATLENA. Topra, kuinka voit äyskiä noin? Enhän minä sinua jätä.

TOPRA-HEIKKI. Ooh, jätät kyllä. Vallan halusta. Noin siivo ja sävyisä
tyttö, mitä se välittää tämmöisestä rutjusta, maankulkijasta, roistosta.
Pois hän haluaa, oikeitten ihmisten luokse. Elää ja olla niinkuin
muutkin lämpöisessä kammarissa... Rehellisellä tavalla hankkia
elatuksensa. Esimerkiksi sillä tavalla, että koettaa päästä rikkaasen
naimiseen. Panee sitten köyhän tekemään työtä, mutta itselleen ottaa
ansion ja sylkee työntekijää vasten silmiä. Niin tekee siivo ja
rehellinen ihminen. Mutta tämmöiselle miehelle kuin minä, hän nyrpistää
nenäänsä ja sanoo: pois tieltä. No niin, hyvä fröökinä, mitä te
odotatte? Enhän minä ole tiellänne, nouskaa vaan ylös ja menkää suoraan
tuohon suuntaan, niin maantielle pääsette vallan pikaa. Tulisin
saattamaan, mutta ettehän te tämmöisen kanssa ilkiä pimeässäkään
kulkea...

MATLENA. Mitä varten minua noin kiusaat, Topra?--Ehkä sinut todenperään
jätänkin, koska noin häijyksi rupeat.

TOPRA-HEIKKI. Siitäkö syystä muka jätät, että olen häijy? E-ei! Elä
uskottele semmoisia. Sinä tahdot vaan päästä minusta, siinä koko asia.
Mutta vika, tietysti, kumminkin on minussa. Ymmärrän, ymmärrän! Sinä
olet itse viattomuus, eikö niin? Noh, mitä siinä viivyttelet vielä?
Pelkäätkö, että tulee minulle ikävä? E-ooho! Ei ikävä, ei pikkuistakaan.
Tuommoisia tyttöjä on maailmassa yltäkyllin minun varaltani, riittää
vielä toisillekin antaa... Matlena ... itketkö sinä?... Kuule,
Matlena... Niinkö olen pahoittanut sinun mielesi?

MATLENA (hiljaa). Mitäpä sinä siitä välität.

TOPRA-HEIKKI. Voi, mikä kelvoton ihminen minä olen. Ilkeä, pahasisuinen,
semmoinen. Anna anteeksi, Matlena, anna anteeksi. Minä teen, mitä
tahdot, saatan sinut taloon, muiden ihmisten luokse, käännyn sitten
takaisin.

MATLENA. Ei, ollaan täällä. En minä sinne mene, ilman sinua, sanoinhan
sen jo.

TOPRA-HEIKKI. Miks'et menisi, Matlena? Parempi on sinulle, kun eroat
minusta ajoissa. Jätät minut oman onneni nojaan. Sanon sen suoraan.
Näes, minä olen tuommoinen rauhaton tuittupää. Voi, jospa olisi siinä
kaikki. Mutta minä olen ehkä vaarallinen ihminen, pahantekijä, jota
jahdataan korvesta korpeen kuin sutta ikään. Minä vetäisin sinutkin
onnettomuuteen, Matlena. Ei, ennemmin kärsin yksin--tulkoon mitä tuli!
Lähde nyt, minä vien sinut lähimpään taloon.

MATLENA. En lähde, en jätä sinua, sanon sen vielä kolmannen kerran. Jos
olet onneton, silloin juuri ystävää tarvitsetkin. Minä seuraan sinua,
Topra, minne menet, eipähän minua mikä sido. Se on päätetty! Nyt en
sinusta erkane, paitsi jos väkisin ajat minut luotasi.

TOPRA-HEIKKI. Matlena, sinä et tiedä, mitä puhut. Seuraat minua, sanot!
Et erkane minusta? Ja se on luja päätöksesi? Ei, minä vallan hämmennyn.
Missä minä olen? Ja mikä minä olen? Sanoitko sinä, Matlena, että
rakastat minua? Että tahdot tulla minulle? Minulle? Ikuiseksi toveriksi?

MATLENA. Niin, jos huolit.

TOPRA-HEIKKI. Jos huolin? Siitäkö se vaan riippuu?--Ei muusta? Sinä
tulisit minulle, vaikka olen niin köyhä, ettei ole muuta kuin kaksi
tyhjää kättä? Ja vaikka olen tämmöisenä hylkynä, tarpeettomana miehenä
maailmassa?

MATLENA. Mitä minä siitä välitän. Eihän se ole sinun syysi.

TOPRA-HEIKKI. Ei tosin olekaan. Tiedäthän sinä että olin kova
työntekijä. Etten säästänyt voimiani, enkä laiskotellut.

MATLENA. Ja että kykenit mihin toimeen hyvänsä. Sen sanoivat kaikki
yhdestä suusta. Enkö sitä tietäisi! Ennenkuin tunsinkaan ja ennenkuin
meidän paikkakunnalle tulitkaan, kuulin sinua jo mainittavan
parhaimmaksi työmieheksi koko maassa.

TOPRA-HEIKKI. Eikä suotta, sen uskallan sanoa. Näillä käsillä on tehty
työtä. Ja ne vielä työhön pystyvät. Ellei niitä Suomessa tarvita, niin
tarvitaan ehkä muualla. Matlena, tiedätkös mitä? Me lähdemme Amerikkaan.
Sen teemme. Kuinka tyhmä olen ollut, kun en sitä ennen tullut
ajatelleeksi. Niin, Amerikkaan me lähdemme. Siellä ei puutu työtä, eikä
siellä tekevä käsi tyhjäksi jää. Matlena, kevättalvella me jo lähdemme.
Kärsitäänhän sinne asti. Eikö niin? Kevättalvella me lähdemme?

MATLENA. Amerikkaan? Vieraalle maalle? Kauvas pois ystävistä ja
tutuista. Voi, Topra, mistä nyt tuo pisti päähäsi?

TOPRA-HEIKKI. Mitä pahempi se on vieras maa kuin kotoinenkaan? Paistaa
siellä Jumalan päivä ehkä lämpöisemmin kuin täällä. Ja siellä pääsemme
elämään, ajattele sitä. Minä sinulle vielä näytän, että onko minussa
kuntoa, vai ei. Ja onko minussa miestä vaimoani elättämään. Totta vie!
Nälkää hänen ei pidä näkemän, niinkauvan kuin noissa käsivarsissa voimaa
lienee. Mutta pois täältä! Pois maasta, jossa työntekijä on kuin
koira,--ei, mitä sanon, pahempi kuin koira, sillä koirallekin jo
annetaan enemmän arvoa. Koetellaan, minkälainen on muualla maailma.

MATLENA. Mutta matkarahaa? Mistä sitä saisit?

TOPRA-HEIKKI. Niin, matkarahaa?... Minulla jo on.

MATLENA (vetäantyy vähän kauvemmaksi). Sinulla jo on?... Kuinka?

TOPRA-HEIKKI. Niistä, joita Antille annoin, riittää hyvin meillekin.

MATLENA (hiljaa, tuhahdetulla tuskalla). Oliko niitä niin paljon?

TOPRA-HEIKKI. Oli.

MATLENA. Ja ne... Elä suutu, Topra, minä tiedän, että sinä olet
rehellinen mies... Mutta ... olivatko ne oikeita rahoja?--Tarkoitan,
olivatko ne ... oikealla tavalla ansaittuja?

TOPRA-HEIKKI. Tiliäkö vaadit?

MATLENA. Ei, en minä vaadi mitään... Minä vaan kysyn. Ellet tahdo sanoa,
tyydyn siihen. Tiedänhän, että sinä olet rehellinen mies ... että sinulla
on oikeuden tunto selvempi ja varmempi kuin kellään...

TOPRA-HEIKKI. Ole vaiti, sinä kiusaat minua. Mikä on oikeata, mikä
väärää? Mikä rehellistä, mikä epärehellistä? Sano se, jos voit.

MATLENA. Eikös Jumalan sanassa--?

TOPRA-HEIKKI. Sotaa ei kielletä Jumalan sanassa. Ja sodassa on
luvallista, mikä muuten katsotaan vääräksi.

MATLENA. Nytpä ei ole sota.

TOPRA-HEIKKI. Eikö ole sota rikkaitten ja köyhäin välillä? Eikö siinä
meikäläinen taistele henkensä edestä?

MATLENA. Topra ... mitä tällä kaikella tarkoitat?

TOPRA-HEIKKI. Minä selitän sinulle ... tulee sinun se tietää
kumminkin... Mutta ole järkevä, Matlena. Ota asia siltä kannalta kuin
se on otettava.

MATLENA. Minä koetan.

TOPRA-HEIKKI. Äskeinen tulipalo...

MATLENA. Jota olitte sammuttamassa--

TOPRA-HEIKKI. Jota emme olleet sammuttamassa. Mutta se ei kuulu tähän.
Sitä tahdoin vaan sanoa, että se oli sytytetty.

MATLENA. Sytytetty--?

TOPRA-HEIKKI. Tahallaan sytytetty. Se oli murhapoltto, niinkuin
sanotaan. Ja tiedätkö, ketkä sen tekivät?

MATLENA. En--?

TOPRA-HEIKKI. Me kolme: Kunnari, Mikko ja minä.--Minä siihen oikeastaan
olen alkuna ja juurena.

MATLENA. Herra Jumala!... Mitä varten? Herra Jumala, mitä varten?

TOPRA-HEIKKI. Saadaksemme asuinhuoneesta siepata rahoja, sillä välin
kuin väki oli sammuttamassa.

MATLENA. Ooh, teitä onnettomia! Ja noin tyyneesti sitä kerrot ...
ikäänkuin ei se mikään ... rikos ... olisikaan.

TOPRA-HEIKKI. Rikos--? Että ottaa yhdeltä liikoja varoja pois ja antaa
hätääntyneelle?... Se ei ole mikään rikos.

MATLENA. Hyvä Jumala, onhan se kumminkin rikos... Elä kiellä, se on
rikos. Rikos sitä kohtaan, jolta otitte.

TOPRA-HEIKKI. Ole huoletta. Hänellä on vielä paljon omaisuutta jäljellä.
Ei hän nälkään kuole.

MATLENA. Taivaan nimessä, kuinka tämä kaikki on mahdollista!--Semmoisen
työn he tekevät eivätkä pidä sitä pahana. Ja te olette kuitenkin
rehellisiä, hyviä ihmisiä. Mutta hyvätkin erehtyvät joskus. Me erehdymme
kaikki, kun järkemme on pimitetty. Armollinen Jumala, anna heille
anteeksi. Auta heitä oikealle tielle jälleen!

TOPRA-HEIKKI. Sinä olet herttainen tyttö, Matlena. Rakastan sinua
enemmän kuin omaa henkeäni.

MATLENA. Mitäs teemme nyt, Topra? Ne ottavat teidät kiinni, ja panevat
teidät vankeuteen. Moneksi vuotta, ehkä ijäksi?

TOPRA-HEIKKI. Vankeuteen?... Linnaan muurien sisään ja vahvojen
lukkojen taakse?... Ei! Siihen kiusaukseen minä en lähde. Pannaan kova
kovaa vastaan, viekkaus viekkautta vastaan. Vai linnaan! Kivisten
muurien, rautakiskojen ja lukkojen sulkuun? Minua?... Ei ikinä!

MATLENA. Niin, eihän tehtyä sillä tekemättömäksi saa. Mutta kuinka
voimme sitä välttää?... Amerikkaan? Paetaan Amerikkaan, nyt heti. Miksi
kevättalvella vasta? Mennään heti! Mennään kaikki kolme, Mikko, sinä ja
minä--

TOPRA-HEIKKI. Ja Kunnari.

MATLENA. Hän myöskin. Mennään kaikki. Ja siellä alamme uutta elämää.
Heitämme mielestä pois nämä asiat. Emme puhu niistä, emmekä muistele.
Teemme vaan kovasti työtä...

TOPRA-HEIKKI. Kuule!... Tänne tulee joku. Piiloon, puiden taakse!
Sukkelaan!

MATLENA. Elä hätäile. Se on Jaara. (Jaara tulee.)

TOPRA-HEIKKI. Tuhat tulimmainen! Hittoako sinä siellä kuhnustelet ja
säikyttelet ihmisiä suotta? Sen vietävä!

JAARA. Tule, Topra! Parin tunnin kuluttua pääsemme vallesmannin
puheille.

TOPRA-HEIKKI. Vouhka! Mitä tekemistä siellä? Sinä pässi!

JAARA. Tunnustamaan ja saamaan rangaistusta.--Ottakaamme ristin kuorma
päällemme ja vaeltakaamme sitä kaitaista tietä, joka ijankaikkiseen
elämään vie. Tule, Topra! Päivän valetessa hän nousee, sanoivat rengit.

MATLENA. Voi, sitäkö se olikin. Nyt minä vasta käsitän.

TOPRA-HEIKKI. Hän on hullu! Ja hän tekee meidät onnettomiksi. Millä
tavalla voimme sen estää? Matlena, sano, neuvo.--Kuule, Jaara, toveri,
käytä järkeäsi. Meidät pannaan kiinni, vankeuteen, jos menet puhumaan
sanaakaan. Etkö sitä ymmärrä?

JAARA. Vankeuteen? Niin, vankeuteen! Kahleisin! »Niin kurit' tääll',
Vaan säästä siell'--»

TOPRA-HEIKKI. Kiusa ja kuolema! Minä olen hukassa hänen kanssaan
(pudistelee häntä). Pöllö, rahjus, kutale, sinä! Ijänikuinen hölmö!
Koetapas mennä meistä jaarittelemaan. Koetapas! Minä sinut tapan. Totta
totisesti, minä ammun sinut kuoliaaksi--

MATLENA. Topra--!

TOPRA-HEIKKI. Niinkö luulet, etten saa sinua tottelemaan? Sinua? Matoa,
tomuläjää--

JAARA (hiljaa veisaillen).

    »En pelkää vaikka piirittäis'
    Monta sataa tuhatta miestä--»

TOPRA-HEIKKI. Tuki suusi, minä sanon. Tuki suusi! Tee se ajoissa!
Muuten käy hullusti.

JAARA. »Ja verkkons' kaikki virittäis',
       Sillä herra päästää heistä--»

TOPRA-HEIKKI. Saatana, kyllä minä opetan sinua--! (Ottaa revolverin
taskustaan ja ampuu.)

MATLENA. Topra! Onneton, mitä teit? Herra, taivaan' luoja, hän on
kuollut!--Topra, Topra! Hän on kuollut!

TOPRA-HEIKKI (viskaa revolverin kädestään).

MATLENA. Topra, mihin joudumme nyt, poloiset?... Miksi et virka mitään?
Puhu edes. Topra, kuule, sano jotain. Sinä tuijotat niin pahasti. Voi,
armaani, elä anna järkesi hämmentyä. Katso minuun. Kuuletko, Topra--

TOPRA-HEIKKI. Missä olet, Matlena?

MATLENA. Tässä, luonasi aivan. Sinussa kiinni. Etkös näe minua, ystäväni.

TOPRA-HEIKKI. Elä minua jätä.

MATLENA En jätä, en. Ole huoletta, en jätä. Voi, omani, kuinka olet
onneton. Kuinka kauheasti onneton!... En jätä, elä pelkää. Mutta pois
täältä, Topra. Täällä on niin jylhää. Puut ja kivet meitä syyttävät.
Pois pian. Rakas, onneton toverini--minä seuraan sinua vaikka kuolemaan,
elä sure! (Vie häntä pois.)



KOLMAS NÄYTÖS.


(Entinen tupa. Ville makaa vuoteella. Silja laulaa virsikirjasta. Maiju
tuudittaa hiljaa lasta.)

SILJA (laulaa).

    »Pois makia maailma jää.
    Mun sielun päänänsä
    Täält' pyrkii ylös vielä.
    Kanss' mielen etsii siellä
    Ain' ijäist' menoo taivaass'
    Juur' Herran pyhäin seurass'!»

    »Taivaass' on kunnia
    Mull' valmis korkia,
    Sin' kirjaan elävitten
    On nimen pantu, tiedän,
    Siell' iloss' parhaass' pauhaan
    Ja Herrall' kiitost' laulan.»

VILLE. Äiti, minä näen Jesuksen.

SILJA (painaa kätensä ristiin ja katsoo hartaasti samaan suuntaan kuin
Villekin). Rakas lapseni!

VILLE. Hän tulee minua noutamaan... Pyytää syliin... Elä itke, äiti...
Taivaassa on hyvä olla.

SILJA. Tiedän sen.

VILLE. Tulen, tulen... Auta Jesu, en pääse ... en jaksa ... voi äiti,
äiti, äiti, hän katosi ... en näe enää mitään.

SILJA. Hän palajaa jälleen. Odota vähän aika vielä. Ei hän kauvan viivy.

VILLE. Äiti, äiti!... Mihinkä äiti meni?

SILJA. Tässähän minä olen, lapsi. Mitä tahtoisit?

VILLE. Pitele kiinni, äiti.

SILJA. Joko tuskat alkavat taas?

VILLE (valittaa ja huhtoo käsillään).

SILJA. Lapsi raukkani, kun täytyy kärsiä noin paljon. Rakas, laupias
isä, huojenna kipua, anna loppua pikemmin... Maiju, tuo vettä, että saan
kostuttaa huulia edes... Voi, raukkani! Näin kovia vaivoja ei hänellä
ole vielä ollutkaan... Koeta panna lusikalla suuhun, minun täytyy
pidellä käsiä, muuten hän hakkaa niitä sängynlaitaan...

MAIJU. Ei niele; se jää kurkkuun korisemaan.

SILJA. Eikö niele?... Silloin on loppu lähellä.

MAIJU. Äiti, elkää antako Villen kuolla. Elkää äiti. Minulle tulee niin
ikävä.

SILJA. Hyvä lapsi, onko se minun vallassani.

MAIJU. Minä juoksen Mäki-Mattiin hakemaan apua. Ehkä saisimme sieltä
rohtoja.

SILJA. Ei hän enää rohtoja tarvitse. Aikaisemmin olisivat ehkä avun
tehneet.

MAIJU. Olipahan yksikin sairas parantunut, vaikka ihan jo kuoletettiin.
Ettekös muista äiti, kun Matlena siitä kertoi.

SILJA. Mene, Maiju kulta, heiluttamaan kätkyttä, ettei Anna edes herää.

VILLE. Ajakaa pois, ne tekevät minulle pahaa.

SILJA. Elä pelkää, lapseni, ei tässä ole kuin äiti vaan... Oma, rakas
Ville poikani... Kun voisi sinua auttaa. Sydänvereni antaisin...

MAIJU (polvillaan, rukoilee ensin hiljaa, sitten ääneen). Hyvä, rakas
Jumala taivaassa. Että Ville eläisi ja tulisi terveeksi. Että hän
jaksaisi kävellä ja leikkiä niinkuin ennenkin...

SILJA. Sillä lailla ei saa rukoilla lapseni... Herran tahto tapahtukoon.

MAIJU. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa. Mutta elä
ota häntä pois, minä niin itken jos Ville kuolee ja äitikin itkee eikä
meillä sitten enää ole yhtään iloa...

SILJA. Hiljaa, Maiju, hän menee uneen. Jumalan kiitos, että viimein
kumminkin helpoitti.--Tules katsomaan, kuinka hiljaa ja rauhallisesti
hän nyt makaa.

MAIJU. Hän ihan varmaan rupeaa paranemaan, äiti, Jumala kuuli minun
rukoukseni. Siinä näette, äiti, osasinpas rukoilla oikein.

SILJA. Kun hymyileekin unissaan.

MAIJU (tarttuu molemmin käsin äidin kaulaan). Äiti kulta, hän paranee,
hän paranee. Ja meille tulee taas niin hauska.--Äiti, kuulkaa, ei Villen
koskaan tarvitse hoitaa Annaa, ei koskaan kantaa puita, eikä lattiaa
lakaista, kyllä minä teen kaikki. Ja annan leipäosastani hänelle aina
puolet, enemmänkin kuin puolet, että pääsee, raukka, voimiinsa, eikös
niin, äiti? Mutta mistä saisimme hänelle vehnästä, edes jonkun kerran,
mistä äiti? Sanokaa!

SILJA. Elä, hyvä lapsi, kurista minua. Menisit nyt tuutimaan pikku
Annaa, niinkuin äsken jo pyysin.

MAIJU. Kyllä, kyllä, jahka vähäisen vielä katson Villeä. No, nyt! Minä
tuudin oikein kahden käden, ettei herää. Näinikään. Näettekö, äiti,
näinikään.

SILJA. Hyvä, hyvä. Ei, elä laula, että Ville saa nukkua.--Ohho, nytpä
hän jo aukaiseekin silmänsä taas.

VILLE. Äiti!

SILJA. Mikä on, lapseni?

VILLE. Ei koske enää mihinkään.

SILJA. Eikö koske? Rakas, oma poikani, olisiko se mahdollista. Jumala
ehkä auttaa sinua terveeksi vielä... Voisitkohan syödä vähäisen? Että
vahvistuisit.

MAIJU. Minulla on sokeripala taskussa. Ville, tahdotko?

SILJA. Kuuletko, lapsi, mitä Maiju sinulle antaa? Semmoista makeata kun
hän on säästänyt Ville pojalle.

MAIJU. Ja siitä asti, kun viimeksi kävin Mäki-Matissa. Edes kaksi
viikkoa, taikka enemmänkin. Iitan kanssa leikittiin silloin
vieraisilla... Siinä on, ota, Ville!

SILJA. Annapas olla, mitä hän katsoo taas noin kummasti? Mene, mene,
lapseni, vie pois sokurisi, näethän sinä, ettei se meistä enää tiedä
laisinkaan. Ville, rakas poikani, osaatko puhua vielä? Tunnetko äitiä?

VILLE. Siellä on ... niin kirkasta ... ja kaunista...

SILJA. Missä, armaani?

VILLE. Taivaassa... Enkelit laulavat ... palmut kädessä...
Ja urut ... soivat...

MAIJU (vavisten). Äiti!

SILJA. Hiljaa, hiljaa.

MAIJU (kuiskaa). Kuoleeko hän, äiti?

SILJA. Kuolee.

VILLE. Tulen ... äiti ... auta... Jeesu... (Hengittää harvaan ja
raskaasti. Kuolee.)

SILJA (nousee). Hän on päättänyt. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
kiitetty olkoon. (Painaa kuolleen silmät kiinni ja kädet ristiin
rinnalle.)

MAIJU (heittäytyy itkien lattiaan).

SILJA (kääntyy häneen vitkalleen). Elä itke, Maiju. Emme saa kadehtia
hänen onneaan. Nouse ylös, lapseni, ja tule katsomaan. Niin kauniina ja
hiljaisena hän nyt lepää tuossa... Päässyt on, Ville, maailman vaivoista
ijäiseen iloon taivaassa... Ei tunne kipua eikä tuskaa enää... Hänen
tähtensä ei surra tarvitse...

MAIJU. Mutta kun hän viedään pois ... kirkon multaan ... sitähän minä
itken ... kun ei milloinkaan enää saa häntä nähdä ... ei milloinkaan
... vaikka eläisi kuinka kauvan...

SILJA. Elä itke, elä itke!

MAIJU. Miks' pannaan hautaan, äiti?... Kylmään, pimeään hautaan ...
jossa paleltaa ja pelottaa...

SILJA. Hyvä lapsi, ruumis sinne vaan pannaan. Ville on itse
taivaassa... kirkastetulla ruumiilla. Jos tulet Jumalan lapseksi,
niin tapaatte kerran toisianne Jesuksen luona.

MAIJU (pyyhkii silmiään ja katsoo äitiin). Minä koetan, äiti. Luen
rukouksia joka aamu ja ilta, enkä ole koskaan tottelematon. Ottaako
Jumala minua sitten samaan taivaasen, johon Villenkin? Ottaako, äiti?

SILJA. Ottaa, lapseni, ottaa, ottaa...

MAIJU. Ihanko heti sitten kun kuolen?

SILJA. Ihan heti.

MAIJU. Ja antaako semmoisen kirkastetun ruumiin?

SILJA. Antaa.

MAIJU. Mutta eipäs antanut Villellekään. Enpäs minä nähnyt. Näittekö te,
äiti?

SILJA. Eihän sitä kuolevaiset silmät--Ole nyt rupattamatta, hyvä lapsi,
en minä jaksa kuunnella... Juoksisit ennemmin Mäki-Mattiin sanomaan,
että Ville on kuollut. Ja kysy, jos emäntä voisi tulla minua vähän
auttamaan. Pitäisi käydä ilmoittamassa papille ja toimittaa hautaan.
Enkä minä pääse täältä mihinkään, kun ei isä ole kotona.

MAIJU. Sanonko minä, että Villeltä terveisiä?

SILJA. Sano vaan. Mutta elä viivy, muista tulla takaisin samaa päätä.

MAIJU. Kyllä, kyllä. (Menee, kääntyy porstuasta takaisin.) Äiti, minua
pelottaa.

SILJA. Mikä sinua pelottaa, lapsi?

MAIJU. Että jos siellä kummittelee, metsässä.

SILJA. Ole nyt joutavia. Keskellä päivää.

MAIJU. Mutta kuolleet eivätkös näyttäänny välistä?

SILJA. Eivätkä näyttäänny. Ja Villekö sinulle sitten pahaa tekisi?

MAIJU. Jos panisin katkismuksen povelleni. Mitä, äiti?

SILJA. Pane, pane. Voi, kuinka olet lapsellinen.

MAIJU (pistää kirjan poveensa). Nyt varmaankaan ei pysty mikään (menee).

SILJA (nojautuu sängyn laitaan, katselee ruumista). Ei tuskaa ... ei
kipua ... ei synti eikä vaiva nyt rauhaasi häiritse... Tallella olet ...
rakas poikani ... sydänkäpyni ... en sinua takaisin pyydä ... taivaassa
sinulla on loppumaton ilo ... en pyydä takaisin, vaikka itken ... kun
jäi niin tyhjäksi ja kolkoksi tupa ... (peittää ruumiin valkoisella
vaatteella). Lepää rauhassa, armas lapseni, lepää rauhassa. Jeesus
Kristus sinut viimeisenä päivänä jälleen herättää ... silloin, jos
Jumala suo, näemme toisemme ... silmästä silmään. (Istuu jonkun maikan
päähän karttaamaan villoja, laulaa.)

    »Pois makia maailma jää!
    Mun sielun päänänsä
    Täält' pyrkii ylös vielä,
    Kanss' mielen etsii siellä
    Ain' ijäist' menoo taivaass'
    Juur' Herran pyhäin seurass'.»

(Antti ja Mikko tulevat.)

ANTTI. Hyvää päivää, tässä sitä ollaan taas. Terveisiä matkalta.

MIKKO. Ja nyt, Silja, ei meillä enää ole mitään hätää. Päästään elämään
uudelleen ja toisella lailla kuin ennen milloinkaan. Niin, niin, totta
se on, elkää yhtään katselko. Ha, ha, ha, Siljan silmät kun repesivät
suuriksi. Ei se usko minua. Antti, sano sinä, onko valhetta.

ANTTI. Siinä ei sanoja tarvita, kun lyödään rahat pöytään. Noin!
Tulepas, eukko, tänne nyt! Joudu, mitä sinä kuhnustelet? Tokkohan lienet
vielä elämässäsi nähnyt näin paljon rahaa yhtaikaa.

MIKKO. Siinä on jos jonkinlaisia seteliä. Harmaalaitasia, sinilaitasia,
punalaitasia.--Kelpaa meidän, miekkoisten! Ei pakkoa työhön eikä
mihinkään. Syödä vaan ja maata kellotella pitkin päivää, jos niin
tahtoo.

ANTTI. Ja kuinka se rohkaisee mielen, tuo raha. Ei uskoisi. Mutta vallan
minä olen toinen ihminen siitä saakka, kuin nuo sain povelleni. Tunteepa
melkein, että nyt sitä on maailman herra.

MIKKO. Eikös ole sitten? Pieniä kapineita nuo ja ohkaisia, mutta paljon
painavat yhtäkaikki. Panepas niitä vaakaan vaan, niin hetikohta on
toisessa vaa'asa maita ja tiluksia, ääntövaltaa, arvoa ja mitä hyvää
ikinä ajatella voi.

ANTTI. On se somaa. No, Silja, sinä vaan töllistelet. Luulet varmaan
näkeväsi unta. Et usko omia silmiäsi, niinkö? Otapas käteesi tuosta
harmaalaitanen ja koettele.

SILJA (työntää hänen kättään pois). Mistä sinulla on nuo rahat, Antti?

ANTTI. Huoli siitä. Pääasia vaan, että on. Noo? Otatko, vai--?

SILJA. En ota, ennenkuin saan kuulla, mistä ne ovat tulleet.

ANTTI. Mistä ovat tulleet, mistä ovat tulleet, Ulkoa maailmasta,
tietysti, meille niinkuin muille. Ei suinkaan niitä taivaasta
kenellekään sada.

SILJA. Antti, Antti, mitä olet sinä tehnyt? Voitko vastata Jumalan ja
omantuntosi edessä?

ANTTI. Ole vaiti. Minä nyt sanon, että Topra nämä antoi ja lähetti
sinulle vielä paljon terveisiä, että ostaisit rohtoja Villelle ja ruokaa
koko joukolle.

SILJA. Mutta millä tavalla oli Topra ne saanut?

ANTTI. Sitä en tiedä, eikä se minua liikuta.

MIKKO. Tavalla millä hyvään. Itse hän siitä vastaa. Olkaa te vaan
huoletta.

SILJA. Laske pois kädestäsi, Antti, rahat kaikki. Siunaa itsesi, mies,
ja pakene noita kuin saastaisia henkiä.

ANTTI. Oletkos hassu? Toinen hyvästä tahdostaan antaa ja minä
kieltäytyisin ottamasta. Jopa olisin tyhmä. Hölmö kerrassaan.

MIKKO. Ja mitä Topra sanoisi? Joka parhaasta päästä juuri Villeä ja
Siljaa varten ne hankkikin.

SILJA. Ville ei niitä enää tarvitse enkä minä liioin. Varjele suuri
luoja syömästä noilla rahoilla ansaittua leipää. Vaikka nääntyisimme
nälkään ennemmin.

ANTTI. Mikä niitä rahoja vaivaa sitten, jos saan luvan kysyä?

SILJA. Sen tiedät kyllä, jos tahdot olla rehellinen. Oman käden
oikeudella ne Topra on ottanut. Ei mitenkään muuten.

MIKKO. Oman käden oikeutta täällä, Silja hyvä, harjoittaa itsekukin.
Eroitus on vaan siinä, että toisia laki suojelee, toisia se vainoo.

SILJA. Elä kuuntele, Antti, elä kuuntele tuommoista puhetta. Mene
omaantuntoosi ja ajattele tarkkaan, ennenkuin kosketat väärin saatuja
rahoja.

ANTTI. Ajattele, ajattele! Minä en ajattele mitään. Ostan ruokaa ja syön
mahani täyteen. Katsele sinä päältä ja ime sormiasi, jos niin lystäät.
Sama se.

SILJA. Ostat leipää noilla? Vaikka olisivat--varastettuja?

ANTTI. Vaikkapa olisivat. Mitä se minuun kuuluu. Minä en kumminkaan ole
niitä varastanut.

MIKKO. Te olette liian arka, Silja. Maailmassa pitää elää maailman
mukaan.

SILJA. Tähän asti olemme eläneet rauhassa ja sovinnossa. Mutta nyt--

ANTTI. Syytön olen minä, sillä minä en riitaa rakenna.

SILJA. Minulla ei sitten ole muuta neuvoa, kuin ilmoittaa asia
vallesmannille.

ANTTI. Koetapas semmoista tehdä. Koetapas, sanon minä! Tuhat tulimmaista!
Silloin ei kunnian kukko laula.

SILJA. Itsehän minua pakoitat. Kun et muuten luovu aikeistasi.

ANTTI. Mutta sinä et hiisku näistä rahoista sanaakaan. Muista se! Sinä
et suutasi aukaise.

SILJA. Tulee kuulla enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

ANTTI. Enkö minä saa sinua tottelemaan? Sepä kumma. Sinäkö tässä olet
haltijana, vai minä? (Puristaa häntä käsivarresta.)

SILJA. Lyötkö sinä minua siitä syystä, etten anna sinun sielullesi
vahinkoa tehdä? Että varoitan ja huudan takaisin, kun näen sinun
kääntyvän pahalle tielle.

ANTTI. Nyt vaikene ajoissa.

SILJA. En vaikene silloin kuin tiedän olevani oikean asian puolella.

ANTTI. Kuule, minä lyön.

MIKKO. Elä huoli, Antti. Lähdetään matkaamme ennen. Antti!

ANTTI. Kuritan häntä ensin.

SILJA. No, lyö vaan! Lyö tässä lapsemme ruumiin ääressä. (Heittää
peitteen Villen kasvoilta pois.)

ANTTI (jäykistyy). Ville kuollut!

SILJA. Kuollut. Päässyt pois synnistä ja murheesta. Sieltä hän nyt
autuudestaan katselee meitä, jotka riehumme täällä ja intoilemme emmekä
anna hänen tomulleenkaan rauhaa.

ANTTI (vaipuu penkille). Meidän ainoa poikamme!

SILJA. Noin hiljainen ja tyven on kuolema. Elämässä surraan ja
murehditaan. Mitä varten? Turhaa kaikki. Tänne kuin ehtii, niin lepoon
asettuu sekä ilot että tuskat.

MIKKO. Ville parka! Olispa hän yhtähyvin saattanut vielä elääkin.

SILJA. Mitäpä onnea hänelle täällä oli tarjottavana. Parempi, että Herra
hänet korjasi, ennenkuin ehti kovettua ja paatua.

ANTTI. Hän oli niin terävä ja vilkas... Erinomaisen kaunis poika, siksi
kuin rupesi sairastelemaan.

MIKKO. Niin oli, minäkin muistan. Oikein täytyi ihmetellä hänen
järkeään.

ANTTI. Ja semmoinen pää kun sillä oli oppimaan kaikkea. Luki jo kuin
vettä mitä kirjaa tahansa. Olisi hänestä tullut vaikka pappi, kun olisi
meillä ollut varoja häntä kouluttaa.

SILJA. Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon! (Peittää
ruumiin jälleen.)

ANTTI. Mikä varjo siellä liikkuu?

SILJA. Joku on ikkunan takana.

MIKKO. Kuka perhana--? Antti, joudu! Pian pois nämä (viskaa lakkinsa
rahojen päälle ja painaa käsillään). Jokohan ennätti nähdä?

ANTTI. Odotas--se taitaa olla Matlena.

MIKKO. Niin onkin.--Hyi, kuinka säikähdin.--Mitähän siellä
kurkistelee... Kuunnellaanpas ... hän puhuu jotain (menee ikkunaan).
Ei! Ei ketään. Käy sisään vaan.

ANTTI. Mitä hän kysyy?

MIKKO. Jos täällä on vierasta tuvassa.

MATLENA (aukaisee oven ja katselee ympärilleen). Ei muita paitsi te?
Eikö uunilla liioin?

SILJA. Ei siellä ole yhtäkään ihmistä.

MATLENA (puhuu ulos). Tule, Topra.

MIKKO. Ahaa! Onko Topra matkassa?

(Matlena ja Topra tulevat sisään.)

MIKKO. Nythän olemme taas vähitellen koossa kaikki. Kunnari kun vaan
saapuisi vielä.

TOPRA-HEIKKI. Ovatko liikkuneet täälläpäin?

MIKKO. Ketkä?

TOPRA-HEIKKI. Kruununmiehet.

MIKKO. Ei, minun tietääkseni.--Ettäkö ajaisivat meitä takaa?--Ole
hiidessä--!

TOPRA-HEIKKI. Ehk'eivät ole jäljillä vielä. Mutta varoa saamme.

ANTTI. Kuinka niin?

MATLENA. Ei ne ole jäljillä, eikä meillä ole mitään vaaraa. Heitä vaan
mielestäsi pois kaikki ja istu tänne lepäämään. Tänne pöydän päähän,
näin. Ja sitten panen minä eteesi ruokaa, että saat syödä. Enkä anna
sinulle rauhaa, ellet syö oikein vahvasti. Tulkaa toisetkin, jos teitä
maittaa. Poikkesin Mäki-Mattiin sivumennen ja ostin mitä sain. Tulkaa,
tulkaa!

ANTTI. Minua ei nyt maita.

MATLENA. Tuossa leikkaan sinulle hyvän palasen palvattua lihaa, Topra.
Pistä suuhusi ja pure. Eläkä ajattele mitään, kuuletkos, elä yhtään
mitään. Syö ja ole ihan huoleton. Sitten rupeat levolle, etkä muistele
kruununmiehiä ollenkaan. Minä vaikka olen vahdissa tuolla ulkona sen
aikaa kuin nukut. Eikös niin?

TOPRA-HEIKKI. Mitä sinä väkisen työnnät minulle ruokaa, kun minua ei
kumminkaan maita. Olenhan sen sanonut jo tuhannen kertaa.

MATLENA. Ei ihminen elä syömättä. Ota, hyvä Topra, niele väkisen. Usko
minua, sinä sairastut muuten.

TOPRA-HEIKKI. Se on mahdotonta. Minä en saa menemään alas. Veisit pois.
Tekee pahaa sitä katsellakin.

MATLENA. Rupeatkos maata sitten?

TOPRA-HEIKKI. Ei nukuta.

MIKKO. Anna sinä Topran olla. Mitä hiivattia--

MATLENA. Elä puhu, kun et tiedä kumminkaan. Topra ei ole syönyt eikä
nukkunut, ollut vaan yhtämittaisessa tuskassa ja hädässä. Sitä ei
ihminen kestä, tulee viimein höperöksi.

MIKKO. Ole vaiti. Tuommoisesta alituisesta hopotuksesta luulet hänen
sitten paranevan. Heitä hiiteen. Minulla on keino, joka tepsii (ottaa
lakin rahojen päältä). Katsopas tänne, Topra! Tokko muuttuu iloiseksi
mielesi?

TOPRA-HEIKKI. Tuossako te niitä pidätte? Päättömät kollot! Eikö teillä
ole järkeä sen verran että hakisitte niille piilopaikan. Millä hetkellä
hyvänsä tulee vallesmanni sisään ja saa ne silmiinsä. Silloin olemme
kiinni joka kynsi.

MIKKO. Niin, tosiaankin. Kyllä nämä täytyy kätkeä. Mutta mihinkä? Sano
sinä, Antti, joka paremmin tunnet paikat.

ANTTI. Miettikäähän nyt te. En minä kykene tällä haavaa.

MIKKO. Uunille.

TOPRA-HEIKKI. Josta ensimmäinen kerjäläinen ne kaappasee.

MIKKO. Porstuan-nurkkaan sitten? Taikka navettaan.

TOPRA-HEIKKI. Porstuan ne syynäävät ja navetan, jos kerran tulevat.

MIKKO. No, neuvo sinä. En minä enää tiedä.

TOPRA-HEIKKI. Pannaan kätkyeen--ei, pannaan Villen sänkyyn, vaatteitten
alle. Niin, sinne juuri, Villen sänkyyn! Villen hyvä haltija ne ottakoon
huostaansa.

SILJA. Ei tänne!

TOPRA-HEIKKI. Minkätähden ei? Villen omat ne ovat. Ei kenenkään muun.
Tulkoonpas kukaan niitä ryöstämään häneltä.

ANTTI. Sinä et vielä tiedä, Topra, mitä täällä on tapahtunut.--Ville on
eronnut meistä.

TOPRA-HEIKKI. Eronnut--?

ANTTI. Ville on kuollut. Kylmä ruumis tuossa vaan on jäljellä.

MATLENA. Kaikki surut yhtaikaa!

TOPRA-HEIKKI. Kylmä ruumisko vuoteella, tuossa?

MATLENA. Niin, Villen ruumis.

TOPRA-HEIKKI (hiljaa itsekseen). Toinen metsässä.

ANTTI. Tahdotteko katsoa? (Nostaa peitettä.)

SILJA (hiljaisella äänellä). Elkää peljätkö. Ei hän tee pahaa
kenellekään.

MATLENA. Autuas hän on, jos ken.

TOPRA-HEIKKI. Peittäkää pois!--Mitä siinä on katsottavaa.--Ja mitä
varten pidetään kuollutta täällä sisässä? Viekää ulos. Elävät elävien
kanssa, kuolleet erilleen. Antti ja Mikko, toimittakaa ruumis muualle.
Niin kauvas kuin suinkin. Joutuun nyt.

SILJA. Ei vielä. Antakaa olla aamuun. Hän hiljan vasta kuoli; on tuskin
ehtinyt kylmetä.

TOPRA-HEIKKI. No, niin! Minun puolestani olkoon siinä, vaikka
tuomiopäivään asti. Luuletteko että pelkään ruumiita? Oho! Mies olen.
Enkä kalpene, vaikka tulisi se kävellen vastaani. Ruumiita ei pelkää
muut kuin lapset ja naiset. Hupakot! Kun säikkyvät turhia. Ruumis on
kuin lakastunut ruoho, taikka kuin tuo halko tuolla nurkassa. Ei tiedä
eikä tunne sen enempää. Ei liiku, eikä kävele, ei hievahda paikastaan.
Ja vähitellen se mätänee, madot syövät ja kaikki katoo, niin ettei
jälkeä jää--Semmoista on elämä ja semmoinen on maailman meno. Ei kannata
surra eikä huolia. Tänne tulkaa, Antti jo! Mikko, tänne pöydän luokse.
Me juttelemme ja pieksemme suuta. Annamme palttua koko maailmalle.
Oletteko hankkineet edes viinaa meille?

MIKKO. Kuinkas sitten! Täällä on pullo taskussa.

TOPRA-HEIKKI. Hyvä! Tuo tänne. Ja pikari myös tai muu sen tapainen, että
juomme kerran oikein ihmisiksi.

MATLENA. Luojan lykky. Nyt hän taas on entisellään (istuu Siljan
viereen).

ANTTI (tuo pikarin). Sietääpä tosiaankin saada vähän virkistystä
nyt.--Kovin minuun koski tuo pojan kuolema.

TOPRA-HEIKKI. Viina huhtokoon mielestämme pois kaikki pahat. Siinä!
Ryypätkää miehet! Mitä te pelkäätte ja vapisette? Ruumistako? Vai noita
rahoja tuossa? Pistä ne poveesi takaisin, Antti, siksi kuin mietimme
niille hyvän piilopaikan. Pohjaan saakka, Mikko! Pohjaan saakka. Elä
kihnustele, aika mies. Ja rohkaise mieltäsi. Luulenpa että housusi
tärisevät.

MIKKO. Se on pitkä valhe. Minä en tähän saakka ole tiennyt pelvosta
mitään. Olenkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Alku, näetkös, on aina vaikeinta. Tottumusta puuttuu,
siinä se vaan on. Mielemme horjuu samoin kuin lapsen jalat ensimmäisiä
askeleita ottaessa. Rautaa me tarvitsemme suoniin. Terästä ja rautaa,
että pysyy veri alallaan. Se muuten hakkaa kuin vasaralla ja huumaa
pään. Noo, ei se mitään! Pysytään me pystyssä siltä. Eikä silmää
räpäytetä itse paholaisenkaan edessä. Otetaanpas toinen ryyppy. Terve!

ANTTI. Niin, otetaan vaan. Turhaa on surra. Ei herää Ville eloon, vaikka
huolisin niin, että sydän halkiaisi.

TOPRA-HEIKKI. Apu tuli liian myöhään. Ennemmin olisi meidän pitänyt
ryhtyä toimeen. Nyt olisimme päässeet jo paljon pitemmälle. Emme enää
kärsisi näitä vasta-alkavan tuskia. Ville olisi jäänyt eloon,
voimistunut ja kasvanut. Kuka tietää minkälainen mies hänestä olisi
maailmaan varttunut. Meillä siitä olisi ollut ilo. Epäilykset olisivat
haihtuneet häntä katsellessa. Mutta nyt--Eih! Mihin sotkeentuvat
aatokseni taas? Kolmas ryyppy! Juodaan, miehet, niin kauvan kuin
pullossa riittää.

MIKKO. En ole tuntenut epäilystä minkäänlaista, enkä tuskaa liioin.
Sinua ne vaan vaivaavat, Topra.--Kunnari kun tulisi pitämään meille
iloa. Äkin ne hälvenisivät.

TOPRA-HEIKKI. Minullako epäilyksiä? Ettäkö minä olisin teitä arempi?
Häpiä vähän! Olisiko teissä ollut kuntoa ryhtyä koko toimeen ilman
minua?

MIKKO. No, enhän minä sitä väitäkään. Mitä sinä nyt taas semmoisia?
Nostat riitaa aivan suotta.

TOPRA-HEIKKI. Ja mitä varten minulla tunnonvaivoja olisi? Mitä varten,
minä kysyn?

MIKKO. Herra Jumala, eihän tässä ole tunnonvaivoista puhuttukaan.
Onkosta, Antti?

TOPRA-HEIKKI. Minä kysyn teiltä, mitä varten minulla olisi
tunnonvaivoja? Mitä pahaa olen tehnyt, jota pitäisi minun katua? Vai
sekö, mielestänne, olisi niin suuri synti, että tahdoin auttaa köyhiä ja
kurjia? Niitä, jotka kärsivät vääryyttä, joita maan mahtavat ahdistavat
ja polkevat. Oliko se synti, minä kysyn? Vastatkaa!

ANTTI. Ei suinkaan sitä voitane synniksi lukea. Ei millään tavalla.

TOPRA-HEIKKI. Meillä on sota, ymmärrättekö? Oikea rehellinen sota,
niinkuin sen olen teille tuhannen kertaa selittänyt. Niin kauvan ei
vielä sotaa ole kuin yhdeltä puolen vaan tapellaan, mutta kun toiset
rupeavat puolustamaan itseänsä ja lyövät takaisin, silloin on sota
syttynyt. Vaan ne ensimmäiset sodan alkoivat, eikä jälkimmäiset,
ymmärrättekös nyt?

MIKKO. Niin, ensimmäiset, tietysti. Rikkaat ja mahtavat.

TOPRA-HEIKKI. Mitä syytä meillä sitten olis tunnonvaivoihin, hölmöt?
Huomaatteko jo, kuinka lapsellisia te vielä olette? Ei uskoisi,
aikamiehistä. Oikein naurattaa.--Ja maistetaanpas sen päälle.

MIKKO. Vieläkö sieltä tulee?

TOPRA-HEIKKI. Kun meiltä riistetään hikemme ja vaivamme hedelmät, niin
otamme ne koreasti takaisin. Se on oikeus ja kohtuus. Kun meitä lyödään,
niin lyömme takaisin. Ja kun vaara uhkaa, niin annamme tulta.--

SILJA. Toisin neuvotaan Jumalan sanassa. »Rakastakaa vihollisianne,
siunatkaa niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka
teitä vihaavat. Ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja
vahingoittavat.»

TOPRA-HEIKKI. Tuo ei kuulu tähän. Ei ensinkään. Mutta toisen kohdan minä
tiedän raamatusta joka meille sopii: »Silmä silmästä, hammas hampaasta,
veri verestä!»

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

ANTTI. Mikä sinua vaivaa, Topra?

TOPRA-HEIKKI. Se oli Jaaran ääni.

MIKKO. En kuullut minä.

MATLENA. Korvasi pettivät, suotta säikyt.

TOPRA-HEIKKI. Jaaran ääni, niin totta kuin tässä istun. Jaaran ääni.
Kolkkona ja kumeana kuin haudan syvyydestä, mutta Jaaran ääni.

MATLENA. Ja minä sinulle vakuutan, että korvasi pettivät. Elä tarkkaa
noin, mielesi siitä alkaa harhaella.

MIKKO. Mutta jos hän hyvinkin on tuolla ulkona? Minä menen katsomaan--

MATLENA. Voi, elä mene. Ei siellä ole mitään. Puhellaan muista asioista,
että unohtuu pois.

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Hiljaa! Vaiti!--Ovatko helvetin portit jääneet auki, kun
kuolleet pääsevät meitä kiusaamaan?

SILJA. Kriste armahda!

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta, veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Pysy siellä, jossa olet, jätä elävät rauhaan! Mitä sinä
meistä? Eikö siinä kylläksi, että maailma meitä ahdistaa? Vieläkö
kuolleetkin nousevat yhteen liittoon?

ANTTI. Viina on mennyt hänen päähänsä.

MATLENA. Topra, rakas ystäväni, rauhoitu. Usko minua, tuo on vaan
sairautta, tyhjää hourausta. Ei kuulu mitään ääniä, turhaa luuloa se
vaan on. Näes, me olemme kaikki täällä, Mikko, Antti, Silja, minä.
Tunnethan sinä meidät?

TOPRA-HEIKKI. Tunnen. Mutta ettekös te kuulleet mitään?

MATLENA. Emme yhtikäs mitään. Kun rauhoitut, niin ne katoovat sinunkin
korvistasi.

MIKKO. Otit niin monta ryyppyä syömättömään ruumiisen, siitä se tuli.

MATLENA. Ja valvomisesta. Kun ei ole nukkunut moneen yöhön.

ÄÄNI. »Silmä silmästä, hammas hampaasta ja veri verestä!»

TOPRA-HEIKKI. Taas se kuuluu, taas!

ÄÄNI. »Veri verestä, henki hengestä!»

TOPRA-HEIKKI. Tule esiin sitten. Asetta, kirves tänne! En pelkää,
tappelen vaikka viimeiseen veripisaraan asti. Ota avuksesi hornan pedot
ja itse pääperkeleet lisäksi. En pelkää sittenkään. Kirves, kirves
tänne!

MATLENA. Voi, taivaan vallat! Topra!

TOPRA-HEIKKI. Odotas! Se säikähtikö nyt ja läksi pakoon?

MATLENA. Läksi. Pakoon läksi. Ei ole mitään enää. Nyt pääsit rauhaan.
Tule levolle. Tänne penkille. Silja antaa tyynyn. Tule! Ei ole mitään
enää. Se pakeni pois.

TOPRA-HEIKKI. Lieneekö ollutkaan. Mielenhouretta vaan. Henget eivät
puhu. Eivätkä ne täällä meidän keskellämme liiku. Ei ole mitään
luonnotonta, vaikka jotkut niin luulevat. Taika-uskoa se vaan on. Taikka
mielenhouretta niinkuin minulla. Ei henget meitä vihaa eikä härnää.
Toisessa maailmassa ne ovat.--Juopa syvä välillä. Ei voi tulla sieltä
tänne.

MIKKO. Nyt hän puhuu järkevästi. Jumalan kiitos, että meni ohitse.
Rupesi tekemään jo pahaa minullekin.

ANTTI. Ehkä on parasta että seuraat Matlenan neuvoa ja menet levolle

MATLENA. Kas tässä sinun kelpaa maata. Nuttuni panin alle, että on
pehmoisempi. Tule nyt Topra!

TOPRA-HEIKKI. Istutko sinä luonani, Matlena? (Laskeutuu pitkälleen.)

MATLENA. Istun toki (asettuu jakkaralle). Tässä näin, ihan likellä, Enkä
paikaltani hievahda. Ole vaan rauhassa,

TOPRA-HEIKKI. Laske kätesi tänne korvalleni. Noin, nyt on hyvä. Nyt ei
kuulu mitään.--Kumma että löi niin heikoksi miehen. Että kuulee
olemattomia ääniä. Ei se muuta ollut kuin heikkoutta, luonnon
heikkoutta.

ANTTI. Niin, eihän sitä ihmetellä sovi. Mieskin on ihminen, vaikka
olkoon kuinka väkevä.

TOPRA-HEIKKI. Tähän saakka en vielä ole säikkynyt enkä pelkoa tuntenut.
Mutta jopa nousivat ihokarvat yksin pystyyn ja kylmä hiki vieläkin valuu
pitkin ruumista... Oli niin outoa ja luonnotonta, sehän sen teki.

MATLENA. Niin, sehän sen teki.

ANTTI. Elä puhele enää, vaan koeta nukkua.--Ollaan kaikki hiljaa, että
hän saa unta (muuttaa Siljan luokse).

MIKKO. Parasta kun rupehimme maata jokaikinen.

TOPRA-HEIKKI. Siitä minulla vaan on paha mieli, että ennätti Ville
kuolla. Se meni nyt niinkuin turhaan kaikki. Vaikka onhan niitä muita
jäljellä. Paljonkin muita.

MATLENA. Nuku nyt, nuku! Heitä pois mielestäsi nuo asiat. Meillä on
aikaa miettiä niitä sittenkin taas, kun heräät.

TOPRA-HEIKKI. Sinä, Matlena! Oma tyttöni!--Kultanuppuni!--Pidätkö sinä
minusta nytkin vielä? Vaikka olen tänlainen--pahantekijä.

MATLENA. Minun silmissäni olet kuitenkin hyvä, parhain kaikista. Mutta
nyt et saa virkkaa enää mitään. Et ainoata sanaa.

TOPRA-HEIKKI. En, en.--Minä tottelen sinua ja nukun.

SILJA (puoliääneen Antille). Eiväthän kaikki voi olla rikkaita, toisten
täytyy olla köyhiä, sen on Jumala viisaudessaan niin määrännyt... Ja
itsekunkin tulee kantaa ristinsä kärsivällisyydellä, eikä soimata Herran
töitä, jos kohta niitä ei ymmärräkään. Ollaan uskolliset kuolemaan
saakka, kyllä ne sitten aikanaan kaikki selviävät.

ANTTI (samoin puoliääneen). Ei köyhyys taivaasen auta. Sen ainakin
kokemus näyttää.

SILJA. Sitä et tiedä. Muista vertausta rikkaasta miehestä ja
Latsaruksesta.

ANTTI. Se nyt oli se yksi tapaus. Sopineeko sama vertaus kaikille.

SILJA. Kyllä, kun vaan iloisella ja nöyrällä mielellä taipuu kärsimisen
alle. Luulen että silloin jo täälläkin annetaan joskus tuntea taivaan
esimakua.

MIKKO (Matlenalle puoliääneen). Matlena, kuulehan?

MATLENA. Mitä sitten? Puhu hiljaa.

MIKKO. Kuinka oli Topra saanut päähänsä, että ... että Jaara on kuollut?

MATLENA. Elä kysele.

MIKKO. Mielenhourettako kaikki?

MATLENA. Ole vaiti, ettei hän herää... Kylläpähän sitten kuulet--

MIKKO. Voisit tuota kumminkin sanoa. Minulle tahtoo nousta niin pahoja
aavistuksia...

MATLENA. Hiljaa--! Siellä tulee joku.

MAIJU (tulee juosten sisään). Äiti, äiti! Kiiltonappisia herroja!
Kahdella hevosella. Ajavat täyttä laukkaa tänne... Kas, johan ne ovat
kaikki täällä...

MIKKO. Kiiltonappisia herroja? Vie sinun perhana!

ANTTI. Pakoon! Kiiruusti!

MATLENA. Voi, Jumala!... Ennätämmekö?

TOPRA-HEIKKI. Mikä on?

MATLENA. Elä säikähdä. Meidän täytyy joutua pois metsään. Nouse pian
ylös.

MIKKO. Kruununmiehet meitä ajavat takaa. Helkkuna, nyt ne ovat jo
pihassa.

ANTTI. Porstuan ovi kiinni! Säppiin!

TOPRA-HEIKKI. Ei! Antaa heidän tulla.

MATLENA. Mitä aiot? Topra--?

TOPRA-HEIKKI. Levollisia kaikki! Ei mitään hätää. Jättäkää minun
huostaani. Suut kiinni, te muut. Mikko, muista! (Vallesmanni,
siltavouti, jahtivouti ja kaksi renkiä tulevat. Rengit pysähtyvät
ovelle.)

MAIJU. Isä, tekevätkö ne meille pahaa, nuo?

ANTTI. Elä pelkää. Mene äidin luokse.

VALLESMANNI. Hyvää iltaa!

TOPRA-HEIKKI. Jumal'antakoon hyvää iltaa, Herrat kun ovat lähteneet
oikein miehissä liikkeelle. Susiako ajetaan, koska jahtivouti on
matkassa?... Istukaa, hyvät herrat, istukaa! Sohvat tässä talossa ovat
vähän kovia, ei ole pantu resooria, mutta ehkä nuilla passaa pikkuisen
levähtää yhtä kaikki... Ellette pelkää, että tarttuu täitä vaatteihinne?

VALLESMANNI. Tekö olette haltijana tässä?

TOPRA-HEIKKI. Haltijana? Minä? Kas, kuinka herra vallesmanni on
leikkisä. Tuommoiset kauniit, kiiltävät napit nutussa ja kysyy sentään,
jos minä olen hänen haltijansa... Vai liekö minua tosiaan niin ylennetty
virassa? Mitä?... Ei tuo suotta olisi. Kyllä reuhkasin valtion työssä
kaiken kevättä ja kesää, että kannattaisi vainen. Vaatteenikin kulutin,
ettei ole kuin ryysyt jäljellä. Nähkääs tätä! Siinä riekale riekaletta
korville lyö... On se vähän kummallista sittekin. Saman isännän
palveluksessa toisen nuttu noin kaunistuu, toisen käy tämmöiseksi...
Kuka osaa selittää syyn? Minun järkeni ei pysty.

SILTAVOUTI. Osaatkos selittää, miksi toiset nousevat mäkeä ylös, toiset
taas laskevat mäkeä alas että hurajaa?

VALLESMANNI. Emme ole tulleet tänne suuta pieksämään, vaan viran
puolesta, niinkuin tiedätte. Siltavouti ottaa paperit esille ja pitää
protokollaa. Toimitus alkaa. Muistutan kaikkia läsnä-olevia vastaamaan
kysymyksiini suoraan ja kiertelemättä. Ilveilyt jättäkää sikseen, ne
eivät teitä pitkälle auta.

TOPRA-HEIKKI. Siis kysyttiin meiltä jo aluksi, kuka tässä on haltijana.
Vastaus: köyhän majassa on haltijana ensimmäinen paras herra, joka
sisään astuu. Pöydän luokse hän marssii kohta suoraa päätä ja on sitten
kuin isäntä ainakin. Mutta köyhä kun tulee herrastaloon, niin huutia
tietäköön. Alimmalle portaalle saa pysähtyä, taikka huoneesen jos
lasketaan, niin tuonne kynnyksen eteen--

JAHTIVOUTI. Suus' kiinni nyt!

VALLESMANNI. Ketkä teistä asuvat tässä tuvassa?

SILJA (hiljaa.) Vastaa, Antti.

ANTTI. Minähän tämän olen hyyrännyt.

VALLESMANNI. Nimi?

ANTTI. Vaaranen, Antti Vaaranen, työmies.

TOPRA-HEIKKI. Ilman työtä ja ruokaa.

VALLESMANNI. Vaimonne?

SILJA. Silja Korpela.

VALLESMANNI. Ja nämä muut?

MATLENA. Matlena minä olen. Mehtolan Matlena, Savion kylästä, Kuopion
pitäjää. Tuo, joka uunin luona seisoo, on veljeni, Mikko. Ja tämä tässä
on Topra-Heikki, Pohjanmaalta. Tuli viime talvena tänne rautatientyöhön
ja on kerrassa mies semmoinen, ettei hänen vertaistaan monta olekaan.
Antaisi toiselle vaikka silmän päästään. Kysykää keneltä hyvänsä, niin
saatte kuulla.

SILTAVOUTI. Omansa kunkin hyvä, sammakonkin nuijapää.

VALLESMANNI. Vaiti!--Missä olette--

MATLENA. Työhönkin pystyy, jos mihin. Eikä surkeile voimiaan, on aina
ensimmäinen ja viimeinen. Siinä häntä mainitaan vallan ihmeenä, ja sen
vuoksi kait' hänelle on annettukin nimi Topra-Heikki, ei hän Topra ole,
papinkirjassa--

VALLESMANNI. Missä olette viettäneet nämä viimeiset päivät? Vastatkaa
ensin te, Vaaranen.

SILJA (hiljaa). Tunnusta kaikki rehellisesti. Elä salaa mitään.

ANTTI. Keskiviikkona läksimme Matlenan kanssa näitä hakemaan, Mikkoa ja
Topraa. Lauvantai-iltana ne löysimme Suonenjoelta.

VALLESMANNI. Metsästä jonkun matkaa Ruohomäen talosta?

TOPRA-HEIKKI. Kotkakallion juurelta, valkean äärestä. Vieläkö pitää
tarkemmin selittää?

ANTTI. Lienee ollut likellä Ruohomäen taloa, en tunne niitä paikkoja.

VALLESMANNI. Olitteko metsässä koko sen yön?

TOPRA-HEIKKI. Yhtä varmaan kuin te haudoitte itseänne lämpimässä
sängyssä höyhentyynyillä.

JAHTIVOUTI. Ole ääneti, kun ei sinulta kysytä.

TOPRA-HEIKKI. Lupa puhua, koska minulla on yhtä hyvä suu kuin
sinullakin.

MATLENA (puoliääneen). Topra, malta mieltäsi, onneton!

TOPRA-HEIKKI. Saako tietää, mitä tämä tutkiminen oikeastaan merkitsee?
Mistä meitä epäillään? Mistä syytetään? Sanoo hänet kerrassaan suoraan,
ilman verukkeita ja kiertelemisiä.

VALLESMANNI. Teitä epäillään syyllisiksi murhapolttoon, varkauteen ja
murhaan.

SILJA. Voi armollinen Jumala!

MIKKO. Murhaan--!

TOPRA-HEIKKI. Todistuksia! Todistuksia vaaditaan, ennenkuin miestä
vangitaan. Tunnetaan mekin tapojanne sen verran. Noh, joutuun, te
lainvalvojat ja hyvän järjestyksen ylläpitäjät! Millä näytätte toteen,
että olemme tehneet kaiken tuon?

VALLESMANNI. Mies, joka löydettiin murhattuna, kävi yöllä minua
tavoittamassa. Rengit, tomppelit eivät tulleet minulle ilmoittamaan,
mutta--.

TOPRA-HEIKKI. Antoivat teidän nukkua rauhassa peittojen alla. Siinä
tekivät pahasti. Nyt jäi koko asia peittoon.

VALLESMANNI. Eipähän jäänyt. Elä ilku vielä! Hän oli puhunut tuvassa
siksi paljon, että sinut otamme kiinni kaikessa tapauksessa.
Ymmärrätkös? Vai pitääkö yhä selvemmästi puhua?

MATLENA. Armoa, herra vallesmanni, elkää tehkö häntä onnettomaksi.
Antakaa hänen olla vapaana, me lähdemme Amerikkaan yhdessä, ijäksi
päiviksi pois koko maasta, ei tarvise peljätä, meistä ei ole haittaa
kenellekään. Kuulkaa minua, hyvät herrat! Mitä hyötyä siitä on, jos
panette hänet linnaan, ei hän muuta kuin paatuu siellä ja kovettuu, ja
sitten kun pääsee vapaaksi, hän ehkä todenperästä on paha, jota hän ei
nyt ole, jos häntä oikein tuntisitte--

VALLESMANNI. Jo riittää--

MATLENA. Vaikka hän kyllä on rajuluontoinen ja kiivas, varsinkin nyt,
kun rautatiellä työt lopetettiin ja miehet jäivät leivättömiksi eikä
minkäänlaista ansion toivoa koko talvena. Onko kumma, jos silloin
meneekin sekaisin pää, ettei enää voi hillitä luontoansa. Menkää
itseenne, hyvä herra, jos teiltä äkkiä otettaisiin virka pois ja te
joutuisitte mieron tielle, eiköhän kävisi mieli karvaaksi. Tulee silloin
sanoneeksi ja tehneeksi, jota ei ajattelekaan ja jota jäljestäpäin kyllä
katuu--

SILTAVOUTI. Sen kieli kun laulaa.

MATLENA. Täytyyhän ihmisten antaa anteeksi toisilleen, antaa Jumalakin
anteeksi ja armahtaa ja auttaa, ei pane kuormaa kuorman päälle eikä
paina yhä alemmaksi. Mitä suurempi syntinen, sitä enemmän Jumala
rakastaa ja holhoo ja hoitaa, tehkää samoin, hyvä herra, sen Jumala
teille palkitsee viimeisenä tuomiopäivänä, ellei ennen--

VALLESMANNI. Jo riittää, jo riittää, minä sanon! Ihme, kumma, ettei pidä
saaman tottelemaan.

TOPRA-HEIKKI. Puhu seinälle tuossa! Siitä ehkä ennemmin löydät sydäntä,
kuin tuommoisen virkanutun alta.

VALLESMANNI. Tämän lompakon löysimme metsästä. Mihinkä on joutunut
sisältö?

TOPRA-HEIKKI. Mitä se sisälsi? Sanokaapa sekin.

VALLESMANNI. Ruohomäen isännän rahat.

TOPRA-HEIKKI. Erehdys. Se ei sisältänyt Ruohomäen isännän rahoja.

VALLESMANNI. Vaan mitäs sitten? Ilmoita, koska tiedät paremmin.

TOPRA-HEIKKI. Köyhän väen hikipisarat siinä oli kultamarkoiksi
muutettuina.

VALLESMANNI. Reuhaa nyt oikein uhalla. Kyllä tukitaan suusi pian.

JAHTIVOUTI. Emmeköhän saisi noita käsiä edes pysymään alallaan?

VALLESMANNI. Panee heidät rautoihin.

TOPRA-HEIKKI. Tehkää hyvin! Tässä molemmat ketarani. Asettakaa
vihkisormukset paikoilleen. Missä pappi, että lukisi siunauksen.

SILTAVOUTI. Kyllä me sinut papittelemme.--Mutta sitä on huikari,
yhtäkaikki. En mokomaa ole ennen tavannut.

MATLENA. Minut kiinni myös! Raudat käsiin niinkuin hänellekin.
Kuuletteko! Minä tahdon seurata häntä. Viekää meidät molemmat. Hän on
mieheni, Jumalan edessä. Jotka Jumala on yhteen luonut, ei niitä pidä
ihmisten eroittaa. Onhan teillä rautoja vielä? Tuokaa! Tuokaa pian!

VALLESMANNI. Tunnustatteko itsenne syylliseksi samoihin rikoksiin?
Murhaan, murhapolttoon, varkauteen?

TOPRA-HEIKKI. Häpiä! Sun musta sielusi niitä tekee, ei hän.

VALLESMANNI. Muuten en voi teitä vangita.

MATLENA. Miks'ette voi? Yhtä hyvin kuin hänenkin. Sanoinhan teille jo,
että olen hänen vaimonsa, samaa sielua, samaa ruumista. Ettekö tiedä,
meidän tulee jakaa kaikki, surut ja murheet, vaivat ja vastukset--

TOPRA-HEIKKI. Elä heitä rukoile, turhaa se on. Tule tänne, että saamme
puhella vielä viimeisen kerran,--istumme tähän--kirjoitelkaa sitä
rotokollaanne siellä sen aikaa.

VALLESMANNI. Ilmoittaako Vaaranen, mihinkä Ruohomäen rahat ovat
joutuneet?

SILJA (hiljaa). Pysy totuudessa, Antti, käyköön kuinka hyvänsä!

VALLESMANNI. Antakaa suora vastaus. Kieltäminen ei teitä hyödytä,
asiasta otetaan selvä kumminkin.

MIKKO. Elä hämmenny, ajattele ennenkuin vastaat.

VALLESMANNI. Vaiti siksi kuin teiltä kysytään.--Antti Vaaranen, missä
ovat Ruohomäen isännän rahat?

ANTTI. Tässä.

VALLESMANNI. Ovatko siinä kaikki?

ANTTI. Niin luulen.

VALLESMANNI. Tekö ne otitte?

ANTTI. En.

VALLESMANNI. Mukana olitte kumminkin?

ANTTI. En.

VALLESMANNI. Kuka teistä sen teki?

ANTTI. Sitä en tiedä.

VALLESMANNI. Miettikää tarkkaan.

ANTTI. En tiedä.

VALLESMANNI. Mutta sen tiesitte, että varastettuja ne olivat?

MIKKO. Kuuntele, Topra!

TOPRA-HEIKKI. Mitä, mitä?--Josko Antti tiesi? Miks'et vastaa, pöllö?
Eihän sinulla ollut aavistustakaan. Minä ne pistin hänen taskuunsa, enkä
tehnyt selkoa, ajoin hänet tiehensä, kun rupesi ällistelemään ja
utelemaan. Sinä olit läsnä, Matlena. Eikö ole asia niinkuin kerroin?

MATLENA. Aivan niin, Antti on syytön. Metsässä olimme yhdessä koko ajan,
ja luulimme näiden olevan tulipaloa sammuttamassa. Eikä hän olisi
lähtenyt koko matkalle ilman minun houkutuksiani.

VALLESMANNI. Mitä sanoo Vaaranen itse?

SILJA (hiljaa). Mutta arvasit sinä sen kumminkin. Puhu totuutta, elä
kiertele.

ANTTI. Silloinpa viedään minut linnaan.

SILJA. Kärsitään mitä olemme ansainneet.

ANTTI. Kuinka käy sinun ja noiden lasten?

SILJA. Se on Jumalan tahdossa.

TOPRA-HEIKKI. Mitä ne siellä supattavat. Eihän siinä ole arvelemista.
Selvä asia.

ANTTI. Kyllä minä tiesin, että ne olivat varastettuja.

TOPRA-HEIKKI. Sen valehtelet, ruoja. Oletko sekaisin päästäsi, vai mikä
sinut huilaa? Kun tapotahallaan menee tekemään itsensä onnettomaksi. Ja
vallan suotta. Mieletön sinä olet, järkiään. En osaa muuta sanoa. Pöllö!
Ethän sinä tiennyt mitään. Et, saakeli vie, tiennytkään. Mitä höpöttelet
turhia? Mokoma vehnänen!

MIKKO. Siljan työtä tuo.

TOPRA-HEIKKI. Onko totta? Te häntä kehoititte siihen? Herra tule ja
puserra! Sielullenneko luulitte sillä autuuden voittavanne?

MATLENA. Voi Silja, minkä teitte. Parhain keino saada häntä todenperästä
pahantekijäksi.

TOPRA-HEIKKI. Ettekö ymmärrä sen vertaa? Minä kysyn, ettekö ymmärrä,
missä tilassa hän on, kun sieltä palajaa. Kuka huolii vankina ollutta
työhönsä semminkään? Kuka ottaa häntä huoneihinsa asumaan? Kuka pitää
häntä enää ihmisenä? Kuka uskaltaa tulla likelle? Ettekö ymmärrä tätä
kaikkea, ettekö--

ANTTI. Elä Siljalle intoile, itsehän minä tunnustin.

TOPRA-HEIKKI. Ota sanasi takaisin. Kiellä! Sinä olit säikähdyksestä
sekaisin--

ANTTI. En ollut.--Minä tiesin, että rahat olivat varastetut.

TOPRA-HEIKKI. Ja minä tiedän että sinä olet pöllö.

VALLESMANNI (katseltuaan protokollaa). Hyvä on!--Ja nyt olemme sitten
valmiit. Lähtekääpä matkaan kaikki kolme.

MIKKO. Kuka kolmas?

SILTAVOUTI. Vielä häntä kysyy.--Sinä tietysti, kukas muu.

MIKKO. Eipä minua ole tutkittukaan.

VALLESMANNI. Sinun ansioitasi tunnetaan sen verran ilman tutkimattakin.
Samoin kuin tämänkin miehen.

TOPRA-HEIKKI. Minun tähteni he vangitaan. Minä, kurja, olen heidät
onnettomiksi tehnyt. Voi, ettei maa minua niellyt sitä ennen! Ettei
salama iskenyt kuoliaaksi! Etten sitä aavistanut! Kovimman kosken
olisin hakenut ja sinne hypännyt. Voi, kurjaa matoa, mikä olen!

MATLENA. Topra, rakas ystävä--

TOPRA-HEIKKI. Mene pois! Elä tule likelle kirottua miestä! Pois, ettei
onnettomuus sinuakin tapaa--

MATLENA. Syöksetkö minut luotasi nyt, viimeisellä hetkellä?--Semmoisetko
jäähyväiset sinulta saan--?

TOPRA-HEIKKI. Mitäs välität minusta, jonka taivaskin on hyljännyt?--
Lähtekää, elkää viivytelkö enää!

MATLENA. Jumalan haltuun, Topra! Vielä yhdymme kerran. Ellei täällä,
niin toisessa elämässä. Siellä ei eroiteta. Jumalan haltuun, Topra! Voi
hyvin! Jumalan haltuun!

MIKKO. Hyvästi, Matlena!

MATLENA. Hyvästi, veljeni! Lohduta Topraa. Pysykää yhdessä (vaipuu
penkille).

(Menevät; Jahtivouti ja Topra edellä, Mikko ja rengit jäljessä.)

VALLESMANNI. Nouskaapa ylös, Vaaranen! Ne meidät jättävät muuten.

MAIJU. Vievätkö ne isän meiltä pois, äiti?

SILJA. Pääsetköhän sinä milloin vapaaksi?

ANTTI. Kukapa sen edeltäpäin osaa sanoa. Ehkä vallesmanni voisi tietää?

VALLESMANNI. Miksi oikeus hänet katsoo. Aikaa ei voi niin määrätä, mutta
vankeutta siitä teille tulee, ja Mehtolalle samoin. Topra-Heikki
luultavasti tulee saamaan kuolemanrangaistuksen.

MATLENA. Taivaan vallat!--Kuolemanrangaistuksen!

ANTTI. Hyvästi, Silja! Eipähän tässä auttane muu kuin lähteminen.

SILJA. Eläs vielä. Minua niin pyörryttää. Ajatukset hämmentyvät. Eläs
mene, Antti.

ANTTI. Täytyyhän mun.

MAIJU. Elkää jättäkö meitä, isä, meille tulee niin kovasti ikävä.
Kuuletteko, elkää jättäkö!

ANTTI. Ehkä hyvät ihmiset auttavat, että saat tuon ruumiin maahan.

SILJA. Unta? Pahaa unta taikka hourausta?... Minä kun valvoin niin
paljon Villen kanssa. Enkä ole syönyt moneen aikaan ... niin kummako,
jos heikkoudesta menee sekaisin... Kun pääsisin selviämään taas... On
niin vaikeata tämä. Niin kovin vaikeata.

ANTTI. Se tuli liian äkkiä. Et saa sitä vielä tajuntaasi.

SILJA. Ettäkö sinua viedään linnaan? Vangiksi?

MAIJU. Isääkö linnaan? Äiti, isääkö linnaan? (Itkee.) En minä anna, en,
en!... Voi, en minä anna... Nuoko herrat ne vievät?... Mitä varten?...
Viekää muita, elkää isää. Hyvä, rakas herra, elkää viekö isää... Minä
poimin teille marjoja ensi kesänä (polvilleen). Rakas Jumala taivaassa!
Sano heille, etteivät saa viedä isää linnaan! Lähetä enkelit meitä
suojelemaan. Rakas Jumala taivaassa, opeta minua rukoilemaan, että
kuulisit ääntäni, etteivät veisi isää linnaan...

VALLESMANNI. Oletko valmis?

ANTTI. Olen.

VALLESMANNI. Sitten lähdemme.

MATLENA. Kuolemanrangaistuksen? Niinkö sanoitte?

VALLESMANNI. Sehän se tulee tahallisesta murhasta. Muita suuria rikoksia
kun vielä on lisäksi.

MATLENA. Nuori hän on, parhaassa voimassaan ja nyt jo päivät lopetetaan.
Ei ole ihmisillä enää sääliä eikä Jumalalla armoa.

VALLESMANNI. Tulettekos, Vaaranen?

ANTTI. Hyvästi jääkää!

MAIJU (tarttuu häneen kiinni). Minä en laske teitä, isä, en laske--

ANTTI. Päästä irti, lapseni, ei se siitä parane kuitenkaan (irroittaa
itsensä ja menee vallesmannin ia siltavoudin seurassa).

MAIJU (juoksee jonkun askeleen ovea kohti). Isä! Isä--! (Ovi paiskataan
kiinni. Maiju saa vetotaudin ja kaatuu lattiaan.)

SILJA. Taivaallinen isä! Maiju, lapseni, mikä sinun on? (Kumartuu hänen
ylitsensä.) Matlena, avuksi, hän kuolee.

MATLENA. Vieläkö täytyy teidän tätäkin kestää?

SILJA. Herra, Herra, Herra! Minä uskon, auta epäuskoani!

(Esirippu laskee.)

[1888.]





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sylvi; Kovan onnen lapsia" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home