Title: Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!
Author: Carlyle, Thomas, 1795-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!" ***


TEE TYÖTÄ
ELÄKÄ JOUDU EPÄTOIVOON!


Thomas Carlyle


Suomensi U. B. [Uno Brummer]


Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1905.



  I. TEE TYÖTÄ.........................1
 II. ....ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.........42
III. IHMISIÄ JA SANKAREITA............88
 IV. VÄÄRÄT TIET JA TARKOITUKSET.....120
  V. VAIKENEMISEN TAIDOSTA...........177



TEE TYÖTÄ...


I. *Ajattele eläväsi*. Niin, ajattele, että elät! Elämäsi -- vaikka
olisit tomun lapsista halvin -- ei ole turha unelma, vaan ylevä
tosiasia. Se on omaisuuttasi; se on kaikki, mitä sinulla on, jotta sen
keralla voit astua ijäisyyteen. Työskentele siis, kuten tähti taivaalla,
"lepäämättä, mutta kiirehtimättä."

II. On ylevä, juhlallinen, melkein peloittava ajatus jokaiselle
ihmiselle, tuo, ettei hänen elämäntyönsä, joka kerran on ollut, ikinä
ole katoava; oli ihminen miten vähäpätöinen tahansa: hänen työnsä
vaikutus jatkuu ijankaikkisesti, vuosisadasta vuosisataan. Mikä kerran
tapahtuu, on tapahtunut ja yhtynyt rajattomaan, ikuisesti elävään,
ikuisesti vaikuttavaan maailmaan, ja jatkaa täällä vaikutustaan hyvään
tahi pahaan, julkisesti tahi salaa, ijäisesti, aikakaudesta aikakauteen.

Ihmiselämätä voisi verrata virran lähteeseen; sen vähäpätöisen
alkulähteen voi jokainen nähdä, mutta sen loppujuoksua ja päämäärää, kun
se vuosikausia lepäämättä jatkaa vaellustaan outojen tienoitten kautta,
ei kukaan tunne, paitse kaikkivaltias yksin. Onko se yhdistyvä lisäämään
naapurivirtojen voimaa, vai päinvastoin sulattava toiset virrat omaan
uomaansa? Pysyykö se ijäti vähäpätöisenä, nimettömänä purona, jonka
hiljaiset aallot huomiota herättämättä miljoonien toisten purojen ja
virtojen keralla ovat lopulta valuva suuren valtajoen uomaan? Tahi
koituuko siitä ihana Rhein, tahi valtava Tonava, jonka uoma muodostaa
ikuisen rajalinjan maapallolla, kokonaisten kuningaskuntien ja maanosien
rajan ja kulkuväylän? Me emme sitä tiedä; tiedämme vain, että sen juoksu
päättyy valtamereen; sen vedet, vaikkapa niitä olisi vain kourallinen,
*ovat olemassa* eikä niitä mikään voima maailmassa kykene hävittämään
eikä pysäyttämään niiden juoksua.

III. Sinulle on annettu *yksi ainoa koetusaika*; toista ei sinulle
koskaan suoda. Ijäisyydet ovat vierivä, vaihtuva uusiin, mutta et voi
saada toista koetusaikaa elääksesi.

IV. Jokainen, jolla on silmät, voi nähdä taivaalla kiintotähtiä ja
ikuisia aurinkoja. Tänäpänä -- samaten kun joka ainoa päivä -- puhuu
jumalten ääni ihmisessä ja ihmiselle -- puhuu kaikille .... vaikka
tuskin kukaan sitä tottelee -- puhuu selvästi: "Nouse ylös, herää,
Aatamin poika, aikasi poika; koeta kehittää, saada jumalalliseksi tätä,
tuota ja -- etupäässä itseäsi. Tee työtä, elä uinaile; sillä on tuleva
yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä." -- Kenellä on korvat ja tahtoo
kuulla, voi kuulla nämä sanat vielä tänäkin päivänä.

V. Työ on alati jalostavaa, niin, siinä on jotakin pyhää. Vaikka ihminen
olisikin peräti unhoittanut korkean kutsumuksensa, niin kauvan kun hän
todella ja vakavasti tekee työtä, voi hänestä toivoa jotakin hyvää --
ainoastaan jouten olossa, laiskottelussa piilee ikuinen epätoivo. Työ on
alati, oli se miten halpaa, miten itsekästä tahansa, sopusoinnussa
luonnon kanssa. Jo työnhalukin johtaa yhä enemmän totuuteen ja
seuraamaan luonnon lakeja ja vaatimuksia, jotka ovat itse totuus.

Maailmamme viimeinen evankeliumi on: Tunne työsi ja tee sitä. "Tunne
itsesi," -- tarpeeksi kauvan on tuo onneton "itsesi" vaivannut sinua, ja
luulen, ettet ikinä sitä opikaan tuntemaan. Elä siis pyri siihen, että
opit tuntemaan itsesi, sillä sinä olet olemus, jota et koskaan opi
täysin tuntemaan. Parempi on oppia tuntemaan elämäntyösi, oikean työsi,
ja työskentele siinä kuten Herkules! Tämä on kaikitenkin parempi elämän
ohje.

On kirjotettu: "Työllä on suunnaton merkitys"; -- ihminen kehittyy
täydellisemmäksi työn kautta. Karut metsämaat raivataan, rikkaruohot
kitketään pois, niiden sijalle syntyy viljavia vainioita ja upeita
kaupunkeja, ja samalla lakkaa ihminen itsekin olemasta rikkaruohoja
kasvava pelto tahi hedelmätön, karu erämaa. Tiedämmehän että
halpa-arvoisinkin työ saattaa ihmisen sielun, heti kun hän todenteolla
ryhtyy siihen, niin sanoaksemme todelliseen sopusointuun. Epäilykset,
epäluulot, himot, katumus, suru, suuttumus, jopa epätoivokin -- kaikki
nämä väijyvät hornanhenkien tavoin sekä halvan päiväpalkkalaisen että
jokaisen muun ihmisen sielua. Mutta jos hän urheasti ja innolla ryhtyy
työhön, vaikenevat pahat henget ja matelevat tyytymättöminä takaisin
pimeisiin tyyssijoihinsa. Ihmisestä tulee täten *ihminen*. Työn pyhä,
hehkuva innostus on kuten puhdistava tuli, joka haihduttaa kaikki
myrkylliset ainekset, ja jonka sakeimmastakin savupyörteestä leimahtaa
esiin kirkas, pyhä liekki!

Kohtalolla ei itse asiassa olekaan muita keinoja meidän kehittämiseksi.
Muodoton sekasorto, kaaos, tulee, niinpian kun se joutuu pyörivään
liikkeeseen, yhä enemmän pyöreäksi ja sen ainekset lajittuvat
painovoiman vaikutuksesta pallomaisiin kerroksiin. Se ei enää ole kaaos,
vaan pyöreä, tasapainossa pysyvä maailma. Mitäpä tulisi maapallostamme,
jos se äkkiä lakkaisi pyörimästä? Niin kauvan kun vanha maapallomme
pyörii, tasoittavat säännöttömyydet toisensa, erisuuret pysyvät
tasapainossa -- säännöttömyydet tulevat toisin sanoen säännöiksi.

Oletko koskaan nähnyt savenvalajan kaavailupyörää -- tämä laitos on
kunnioitusta herättävä, sillä semmoista käytettiin jo profeetta
Hesekielin aikoina, kenties paljoa aikaisemminkin? Miten ihmeteltävästi
muodostuvat jykeät savimöhkäleet ainoastaan nopean pyörimisen
vaikutuksesta siroiksi, säännöllisen pyöreiksi kulhoiksi ja vadeiksi. Ja
ajatelkaamme nyt, että uutteran, taitavan savenvalajan täytyisi
työskennellä ilman kaavapyörää, että hänen täytyisi muovailla astiansa
-- eli oikeammin niiden rumat jälennökset -- paljain käsin savea
sotkemalla! Me voisimme verrata tämmöistä savenvalajaa kohtaloon, joka
turhaan koettaa muovailla velttoa, ja työhön halutonta ihmissielua.
Laiskasta, työhaluttomasta ihmisestä ei suopeinkaan kohtalo -- samaten
kuin taitavinkaan savenvalaja ilman pyöräänsä -- voi muovailla muuta
kuin epäonnistuneen teoksen. Tuhlattakoon siihen miten paljon kallista
väriä ja kultausta tahansa, se on ja pysyy alati epäonnistuneena. Siitä
ei synny kunnollista astiaa, vaan kehno, vino, muodoton tekele -- jonka
vikoja ja kelpaamattomuutta maalaus ja kultaus turhaan koettavat
peittää! Muistakoon laiska ihminen tämän.

Siunattu on hän, joka on löytänyt työnsä; hänen ei tarvitse pyytää muuta
siunausta. Hänellä on siunaus ja se on häntä seuraava. Samoinkuin
vapaana virtaava, ihmiselämän tympäsevän nevan kautta ylevin voimin
kaivettu kanava, samoinkuin yhä syvemmäksi, valtavammaksi kasvava joki
huuhtoo se ummehtuneet, saastaiset vedet vähitellen etäisimpienkin
ruohonkorsien juurilta ja muuttaa tauteja synnyttävän, myrkyllisen nevan
viheriöiväksi, hedelmälliseksi laitumeksi, jonka läpi virtaa
kirkasvesinen joki. Oli virta suuri tahi pieni, se on kuitenkin yhtä
*arvokas* laitumelle, jonka hyväntekijä se on.

Työ on elämätä. Työmiehen sisimmässä sydämessä on tuo jumalallinen
voima, tuo pyhä, taivaallinen elämänneste, jonka Jumala itse on häneen
puhaltanut. Hänen sydämensä sisällinen pyrkimys saa hänen ylevät
tunteensa hereille -- johtaa hänet tietoon, "itsensätuntemiseen" sekä
muihin hyveisiin, niinpian kun työ todella alkaa. Tietoonko? Niin,
omista itsellesi tiedot, jotka itse työnteko sinulle tarjoo, sillä
luonto itse vahvistaa ja hyväksyy nämä tiedot. Oikeastaan ei sinulla
muita tietoja olekaan, kuin mitä työssä olet saavuttanut; kaikki muu on
ainoastaan edellytystä, oletettuja tietoja; asioita, joista eri koulut
väittelevät, jotka liitelevät pilvien tasalla ja aiheuttavat
loppumattomia tieteellisiä keskusteluja, kunnes ne työssä toteutamme ja
saamme selville. "Epäilykset, olivat ne sitten mitä laatua tahansa,
voidaan ainoastaan toiminnan avulla tyydyttävästi ratkaista."

Ja tunnetko sen ohessa kärsivällisyyden, rohkeuden, lannistumattomuuden
arvon, kykenetkö empimättä tunnustamaan erehdyksesi ja seuraavalla
kerralla menettelemään taitavammin? Kaikkia näitä hyveitä et voi
mitenkään muuten saavuttaa kuin taistelemalla todellisuuden
kovakouraisia voimia vastaan. Asetettakoon urhea Sir Christopher
mustuneiden, kokoonluhistuneiden kiviraunioitten, ennakkoluuloisten,
rakennustaidetta vihaavien piispojen, turhantarkkojen virkamiesten ja
tylsäjärkisten uskonnonpuolustajien keskelle, ja katsokaamme voiko hän
saada St. Paulin-tuomiokirkkoa nousemaan ilmoille näistä aineksista vai
eikö! Raakoja, häikäilemättömiä ja uppiniskaisia ovat kaikki esineet ja
olennot, alkaen työlakkoisista muurareista ja irlantilaisista
tulenkantajista aina tylsiin, uskonvimmaisiin Neil Gwynin puolustajiin,
turhantarkkoihin virkamiehiin ja ahdasmielisiin, rakennustaidetta
vihaaviin piispoihin. Kaikki nämä esineet ja olennot eivät ole olemassa
Christopherin eikä hänen tuomiokirkkonsa, vaan oman itsensä vuoksi!
Christopherin tulee saada voitto heistä kaikista ja poistaa vastukset
tieltään, jos hän vain siihen kykenee. He ovat kaikki häntä vastaan.
Itse oikeutta harrastava luontokin, jonka suuretiede ja rakennustaide
eivät ole näkyvissä, vaan sydämeen kätkettyinä -- itse luontokin on vain
osaksi hänen puolellaan ja on kokonaan nouseva häntä vastaan, jollei
hänen onnistu sitä alistaa, voittaa! Entäs rahat, mistä hän ne saapi?
Englannin hurskas anteliaisuus on kaukana täältä; se ei avoimin sylin
riennä vastaan sanoen: "Tässä minä olen;" -- sitä on puhuteltava,
ennenkuin se voi vastata. Hurskas anteliaisuus ja kaikki apu vaikenevat
ja ovat yhtä näkymättömät kuin jumalat, mutta esteet ja lukuisat
vastukset ovat lähellä, ovat äänekkäät. Oi urhea Sir Christopher, luota
sinä vaan edellisiin ja taistele parhaasi mukaan jälkimäisiä vastaan.
Voita ja alista ne uutteruudella, kärsivällisyydellä, kestävyydellä ja
voimalla, ja vihdoin olet riemuiten sovittava viimeisen rakennuskiven
St. Paulin tuomiokirkon kupukattoon, tuomiokirkon, joka kautta
vuosisatojen on oleva muistomerkkinäsi!

Niin, kaikki apu, tuli se sitten luonnon tahi ihmisten puolelta, on niin
sanoaksemme mykkä; se ei tule itsestään, sitä täytyy nähdä, sitä täytyy
kutsua. Jokainen jalo työ tahi teos näyttää alussa "mahdottomalta."
Todellisuudessa ovatkin jokaisen ylevän teon mahdollisuudet
mittaamattoman laajalle hajautuneet, käsittämättömät, niin että
ainoastaan uskon avulla voi ne käsittää. Sinun tulee Gideonin tavoin
levittää taljasi telttasi oven edustalle, jotta saisit selville onko
laajan taivaan kannen alla vielä siunausta tuottavaa aamukastetta
jälellä vai eikö. Sydämesi ja elämäntyösi tulee olla tämmöinen
ihmeellinen Gideonin talja, joka äänettömällä rukouksella levitetään
taivas-alle, ja rajattomista avaruuksista olet saava osaksesi tarpeeksi
siunausta tuottavaa kastetta!

Kaikkea ihmistyötä voisi verrata uimarin ponnistuksiin. Suunnaton
valtameri uhkaa niellä hänet, ja jollei uija rohkeasti sitä vastusta,
panee se uhkauksensa toimeen. Mutta uimari ponnistelee lakkaamatta, hän
uhmaa, kamppailee merta vastaan, ja katso, miten kuuliaisena meri häntä
kannattaa pinnallaan ja vihdoin voittajanaan vie päämäärään. "Näin on,"
sanoo Goethe, "kaiken laita, mihin ihminen tässä maailmassa ryhtyy."

Sä uljas merisankari, pohjoismainen merikuningas, -- Columbus,
sankarini, kuninkaallisin meren valtiaista! Ympäristösi ei ole rohkeutta
elvyttävä, purtesi kulkee hirvittävien syvyyksien päällä tuntemattomiin
kohtaloihin. Sinua ympäröi joukko kapinoivia, toivottomia pelkureita,
takanasi väijyy häpeä, ja turmio, edessäsi on tulevaisuuden synkkä
verho. Veljeni, nuo raivokkaat vesivuoret, jotka kohoovat ilmoille
penikulmia syviltä alustoiltaan, eivät ole yksin sinun vuoksesi
olemassa. Minusta näyttää niillä olevan muutakin tekemistä kuin kantaa
sinua eteenpäin, ja ulvovat tuulet, jotka kaaoksen ja mittaamattomien
avaruuksien halki pyörivät hurjaa tanssiaan, eivät lainkaan kysy
täyttävätkö ne suotuisasti pähkinänkuoripurtesi pienet purjeet. Sinä et
ole ihmiskielin puhuvien ystävien parissa, veljeni, vaan suunnattomien,
mykkien, raivokkaiden ja ulvovien hirviöiden temmellyksessä. Salattuna,
kaukana, näkymättömänä on apu kaikkien mielestä, ainoastaan sinun
sydämesi käsittää missä apua on tarjolla; ja, katso, sinä saatkin apua.
Kärsivällisesti odotat, kunnes hurja lounasmyrsky on raivonnut loppuun
ja muuttuu sinulle suotuisaksi -- itätuuleksi -- jolloin rohkeasti voit
jatkaa matkaa. Sinä pidät hillittömän, kapinoivan miehistön ankarassa
kurissa; heikkoja ja empiviä rohkaiset hilpeällä rohkeudellasi; et ole
huomaavinasikaan -- omiasi ja toisten -- valituksia, mielettömyyttä,
väsymystä, heikkoutta ja epäilyjä. Sinä osaat vaijeta -- vaikenemisesi
on syvempi kuin valtameren synkät syvyydet -- yksin Jumala voi mitata
vaikenevan sielusi syvyyden. Sinusta on koituva suuri mies. Niin, minun
merisankarini, sä maailmankuulu purjehtija, sinä olet oleva *suurempi*
kuin tämä pauhaava, ääretön maailma ympärilläsi. Valtavalla sielullasi
masennat sen, kuten painiskelija kietoo vastustajan käsivarsiinsa, ja
pakoitat sen kuljettamaan sinua eteenpäin -- tuntemattomaan Amerikaan --
tahi minne Jumala hyväksi näkee!

VI. Todellisuudessa on kaikki oikea työ uskontoa, ja jokainen uskonto,
joka ei ole työtä, menköön etsimään kannattajia bramiinien,
antinomialaisten, tanssivien dervishien luona, tahi missä tahansa; minä
en ainakaan siitä huoli. Tuo vanhojen munkkien sananparsi: _Laborare est
orare_, tehdä työtä on rukoilla, ansaitsee ihailuamme.

Kaikkia saarnattuja evankeliumeja vanhempi on tuo, ei koskaan
julistettu, sanaton, mutta häviämätön, ikuisesti kestävä evankeliumi:
Tee työtä ja löydä siinä siunauksesi. Ihminen, maan ja taivaan lapsi,
etkö sisimmässä sydämessäsi tunne henkistä kehoitusta, kutsumusta
työhön, joka polttaa kuni vaivoin kytevä tuli antamatta sinulle rauhaa,
kunnes seuraat sen kehoitusta ja ryhdyt hyödylliseen työhön! Mitä on
kelpaamatonta ja autiota, sen teet sinä kelvolliseksi, viljavaksi,
sinulle kuuliaiseksi ja hedelmää kantavaksi. Kaikkialla, missä tapaat
epäjärjestystä, on sinun ikuinen vihollisesi. Käy reippaasti siihen
käsiksi ja masenna se; tee siitä järjestelmä, joka ei kuulu kaaokseen,
vaan on järjelle, jumaluudelle ja sinulle alamainen! Tiesi varrella
kasvavat ohdakkeet nyyhdä pois, jotta niiden sijaan kasvaa korsi
hyödyllistä ruohoa, pisara ravitsevaa maitoa. Sinä näet pumpulipensaan,
jota tähän saakka kukaan ei ole käyttänyt hyväkseen; kokoo sen valkoisia
kuituja, kehrää ne, kudo ne, jotta arvottomien kuitujen sijaan tulisi
hyödyllisiä kudoksia, joilla ihmisen alaston iho voidaan verhota.

Mutta ennen kaikkea missä tapaat tietämättömyyttä, tyhmyyttä ja
raakuutta, ryhdy uupumatta työhön, eläkä lepää, niinkauvan kun elät,
vaan tee uutterasti työtä, Jumalan nimessä. Korkein Jumala käskee sinun
niin tekemään, ja jos sinulla on korvat kuulla, kuulet tämän käskyn. Ja
hän käskee sen myös äänellä, joka ei koskaan ilmene sanoissa, joka
herättää suurempaa kunnioitusta kuin ukkosen jylinä muinoin Sinain
vuorelta tahi hirmumyrskyn pauhina, sillä eikö sinulle puhu samaa myös
rajattomien ijäisyyksien, kointähden tuolla puolen olevien maailmojen
*vaikeneminen*? Vielä syntymättä olevat vuosisadat, ikivanhat haudat
tomuksi rauenneine ruumiineen, niin, ammoin sitten kuivaneet kyyneleet,
jotka kostuttivat näitä hautoja -- eivätkö ne kaikki puhu sinulle, mitä
ei yksikään korva vielä ole kuullut? Kuoleman syvät valtakunnat,
kiertotähdet, jotka eivät ikinä lepää radoillaan, koko ääretön avaruus
ja kaikki aikakaudet julistavat sinulle lakkaamattoman, mykän
kehoituksen: Sinun, samoinkuin jokaisen ihmisen, tulee tehdä työtä,
niinkauvan kun on päivä, sillä sitten tulee yö, jolloin ei kukaan voi
työskennellä.

Kaikki oikea työ on pyhää; jokaisessa oikeassa työssä, vaikka se olisi
halpaa käsityötä, on jotakin jumalallista. Työn perusta täyttää koko
maapallomme pinnan, sen huippu ulottuu taivaaseen. Otsan hiki ja siitä
alkaen aina aivojen hikeen, sydämen hikeen, jota ovat synnyttäneet
Keplerin laskut, Newtonin perustelmat, kaikki tieteet, sankarirunoelmat,
sankarityöt ja marttyyrien kärsimykset, on kaikkien ihmisten osana ja
samaten myös "kuolemantuskan verinen hiki," jota sanotaan
jumalalliseksi.

Ken olet sinä, veljeni, joka vaikeroit elämäsi raskasta työtä ja
vaivoja? Elä valita. Käännä katseesi ylöspäin, väsynyt veljeni. Katso,
siellä Jumalan ijankaikkisuudessa ovat työtoverisi. He elävät vielä, he
yksin elävät, nuo kuolemattomat, taivaalliset olennot. Heikko
inhimillinen muistimmekin käsittää heidät pyhimyksiksi, sankareiksi,
jumaliksi. He yksin elävät kaikkein aikojen yli, asuvat äärettömissä
avaruuksissa. Taivas on tosin ankara, mutta se ei ole sinulle
pahansuopa. Taivas on lempeä, kuten jalo äiti, kuten tuo spartalainen
äiti, joka antoi pojalleen kilven sanoen: "Sen keralla, poikani, tahi
sen päällä!" Myöskin sinä saat kunnialla palata kotiin; myöskin sinä
tulet -- elä sitä epäile -- kunnialla palaamaan kaukaiseen kotiisi, jos
taistelussa säilytät kilpesi! -- Ijäisyyksissä ja kuoleman syvimmissä
valtakunnissa et sinä ole muukalainen, vaan kansalainen. Elä valita;
eiväthän spartalaisetkaan valittaneet.

Ja ken olet sinä, joka julkisesti kerskut elämäsi toimettomuudesta ja
mielihyvällä näyttelet kullattuja vaunujasi pehmeine patjoineen, missä
sinä kädet ristissä toimettomana uinailet? Katso ylös, katso alas,
ympärillesi, eteesi tahi taaksesi, näetkö missään *joutilasta* sankaria,
pyhimystä, jumalaa tahi edes paholaista? Et missään näe semmoista.
Taivaassa, maan päällä, vesissä eikä maan alla ei ole ketään sinun
kaltaistasi. Olet siis luomakunnan merkkiteos, jommoisia tapaa
ainoastaan tällä merkillisellä vuosisadalla! Tässä maailmassa on vain
yksi ainoa hirviö, ja se on laiskottelija, tyhjäntoimittaja. Mikä on
tämmöisen olennon "uskonto"? Että luontoon ainoastaan mielikuvituksen
tuote, missä viekas kerjääminen ja varastelu antavat parhaat tulokset;
että Jumala on valhe, ja että ihminen ja hänen elämänsä myös ovat
valhetta. -- Voi, kuka meistä voi todella sanoa: minä olen tehnyt työtä?
Uskollisimmatkin meistä ovat hyödyttömiä palvelijoita, ja uskollisimmat
meistä tietävät sen parhaiten. Uskollisimmatkin voivat sanoa: "paljon
elämästäni on mennyt turhaan, tuhlattu!" Mutta mitä tulee sitten sen,
jolla -- paitse "juhlatilaisuuksissa" -- ei ole mitään muuta työtä kuin
toimetonna viettää päivänsä ja siittää poikia, jotka samoin tulevat
elämään työttöminä, mitä tulee hänen sanoa itsestään, jos mieli antaa
totuudelle kunnia?

Mitä työn palkkaan tulee, voitaisiin siitä esittää lukemattomia
mielipiteitä, ja siitä puhutaan, väitellään ja kirjoitetaan lakkaamatta,
loppumattomiin. "Kunnon työmies ansaitsee kunnon palkan," on mitä
kohtuullisin vaatimus. Rahapalkka, "joka parhaiksi riittää pitämään
työmiehen hengissä, jotta hän jaksaa työskennellä edelleen," on sekä
etevälle että kehnolle työntekijälle välttämätön, jos mieli heidän
lainkaan tulla toimeen tässä maailmassa!

Vielä tahdon mainita yhden asian, joka koskee etupäässä jaloja ja
jaloimpia työntekijöitä täällä maailmassa: jokainen jalo työ saa
palkkansa taivaassa; missään muualla ei sitä palkita. Yhtävähän
Englannin valtiopankki kuin mikään muukaan pankki tahi rahalaitos tuntee
sinua, ylevä sielu; turhaa on sinun sieltä etsiä hyvitystä. Inhimilliset
pankit eivät sinua tunne. He oppivat tuntemaan sinut vasta vuosisatojen
vierittyä, kun useita sukupolvia jälkeesi on siirtynyt maan poveen ja
kun heidän palkintonsa eivät enää voi sinua saavuttaa.

Mutta tarvitsetko sitten itse asiassa mitään palkintoa? Sekö olikin
päämääräsi ja elämäntyösi, että jaloutesi palkinnoksi saisit täyttää
vatsasi makupaloilla, elää ylellisesti ja mukavasti ja olla täällä
maailmassa tahi tulevassa maailmassa kuten ihmiset sanovat:
"onnellisena"? Vastaan puolestasi pontevasti: Ei! Uuden ajan koko
henkinen salaisuus on siinä, että voit sydämestäsi, sielustasi vastata
moisiin kysymyksiin: ei.

Veljeni, urhean ihmisen tulee lahjoittaa henkensä. Anna se lahjaksi,
neuvon sinulle, sillä ethän toki odottane, että se sinulta *ostetaan*?
Mikä hinta voisi sinua tyydyttää? Jumalan koko luomakunta, koko rajaton
avaruus, ajan ijankaikkisuus ja kaikki mitä ne sisältävät, siinä olisi
hinta, joka sinua tyydyttäisi -- ainoa, joka sitä tekisi, minkä itsekin
myöntänet, jos tahdot olla suora. Elämäsi on sinulle kaikki ja sinä
vaatisit siitä myös kaikki. Olethan tietämätön kuolevainen; eli
oikeammin: olet kurja, *ijäinen* kuolevainen, joka täällä ahtaassa,
vankilassasi näytät niin tietämättömältä. Sinä et koskaan voi myydä
elämääsi tahi sen osaakaan kyllin tyydyttävästä hinnasta. Lahjoita se
kuninkaallisesti -- elä anna hinnan tulla kysymykseen. Silloin olet
tavallaan saanut siitä *kaikki*! Sankarimaisen ihmisen -- ja eikö
Jumalan kiitos jokaisessa ihmisessä piilekin uinaileva sankari? --
täytyy kaikkina aikoina, kaikissa tilaisuuksissa tehdä täten.
Sankarimaisina aikoina, mutta myöskin veltostuneimpinakin, täytyy hänen
sanoa, kuten Burns ylpeästi ja samalla nöyrästi sanoi skotlantilaisista
lauluistaan: "Kautta taivaan, niitä joko ei voi ostaa rahalla tahi ovat
ne arvottomia; en senvuoksi huoli kultakolikoistanne!" Nuo pienet laulut
olivat siihen aikaan, jolloin esiintyi niin paljon rumaa ja alhaista,
todellakin taivaallisen soitannon kastepisaroita.

Itse asiassa olemme täysin samaa mieltä kuin nuo vanhat munkit: Laborare
est orare. Tuhansissa merkityksissä, niin yhdessä kuin toisessakin
tapauksessa on todellinen työ rukoilemista. Työntekijä, oli hänen työnsä
mitä laatua tahansa, ruumiillistuttaa, toteuttaa mielikuvituksensa
luomia kuvia ja jokainen työntekijä on tavallaan siis runoilija. Hän
itse suunnittelee työnsä -- oli se sitten mitätön savikulho, tahi
eepillinen runoteos -- ja suunnitelma on hänen henkistä omaisuuttaan.
Kaikille muille se on tuntematon, mahdoton, niin, itse luonnollekin on
asia, tahi esine, jota ei vielä ole olemassa; "mahdottomuus," koskei
sitä ole olemassa. Näkymättömien voimien tulisi suojella tämmöistä
työmiestä, sillä hän työskentelee aatteen, näkymättömän, puolesta. Mutta
jos hän työssään noudattaakin vain näkyvien voimien -- maailman --
tahtoa, silloin hän kernaammin voisi jättää työnsä tekemättä. Sillä
siitä ei koskaan tule mitään täydellistä -- petollinen varjoteos vain.

Oi runoilija, sinun mietitystä teoksestasi koituu tämmöinen varjoteos,
jollet sitä kirjoita itse aatteesi, vaan kustantajan, palkkion,
arvostelijain ja yleisön suosion vuoksi; katso, siitä ei tule mitään,
sillä siinä ei ole totuutta! Vaikka se olisikin painettu, nidottu,
arvosteltu, kiitetty ja myyty 20 painosta siitä -- se ei merkitse
mitään! Teoksesi on henkisessä, ei rahallisessa merkityksessä, arvoton,
merkityksetön; se on varjoteos, se pyrkii itse lepoon, unholaan, ja on
pian katoova kaaokseen, josta se on kotoisinkin.

Se, joka ei työssään todenteolla pyri tutustumaan näkymättömään,
mykkään, ei koskaan itse pääse näkyviin, saavuta puheenlahjaa. Sinun
täytyy oleskella pimeydessä, varjojen valtakunnassa, ja Herkuleen tavoin
kärsiä ja ponnistella kauvan, jos mieli voitokkaana jälleen astua
auringonvaloon. Samaten kuin taistelussa -- ja eikö se todella olekin
taistelua? -- ei sinun tule peljätä tuskaa eikä kuolemaa, silloin olet
voittava. Samoinkuin Dante'n tulee sinunkin "työssäsi laihtua useaksi
vuodeksi." Maailma ja sen palkinnot, arvostelut, neuvot, avustus ja
esteet, siinä on myrskyisä meri, kaaos, jonka poikki sinun täytyy uida
ja purjehtia. Sinun ei tule suunnata purttasi aaltojen eikä
merivirtojen, vaan yksin ohjaavan tähtesi mukaan. -- "Se tu segui tua
stella!" Vain tähtesi mukaan, joka milloin kirkkaana loistaa kaaoksen
yläpuolella, milloin taasen himmenee, jopa näennäisesti sammuukin, tulee
sinun ohjata kulkusi. Oi, se on ylevä tehtävä, näyttää minusta, täten
raivata tiensä kaaoksen ja hornan synkkien pimeyksien läpi!
Vihreätulisilmäiset lohikäärmeet väijyvät sinua, kolmipäiset kerberukset
koettavat sinua houkutella -- ja ne voivat olla varsin houkuttelevia!
"Eccovi l'uom ch'è stato all' Inferno." Sillä sinä vaellat, kuten
runoilija Dryden sanoo, hulluuden valtakunnassa, ja seuralaisesi eivät
suinkaan ole miellyttäviä! Saat avoimin silmin katsella mielipuolisuuden
rajatonta, pohjatonta, pimeätä valtakuntaa ja saat sieltä uutta
viisautta, samoinkuin Eurydice Tartaruksesta. Mitä suurempi viisaus,
sitä lähempänä on se hulluutta. Näin on todella laita ja hämmästyen ja
kauhistuen huomaat, miten suurin viisaus, jota täällä maailmassa
kunnioitetaan, usein käsittää joukon hulluuden valtakunnasta siihen
tarttuneita piirteitä ja sävyjä.

Kaikki työt -- jokainen omalla tavallaan -- ovatkin hulluuden
muuttamista järjeksi; -- ja tämä on kieltämättä uskonnollinen toimitus,
jota ei ilman uskontoa voida suorittaa. Muulla tavoin ei teoksesi ole
itsenäinen, se on silmänpalvelusta, ahnasta palkkionhaalimista,
joutuisien ja aikaa myöten yhä arvottomampien varjoteosten valmistusta
palkan edestä. Sen sijaan että ohjaisit sieluja maallisilla ja
taivaallisilla teillä, esität heille keinotekoisia ihmisnukkeja ja
heidän suurtöitään. Voi, koko maapallomme on nykyään täynnä tämmöisiä
varjoteoksia -- kenties sangen kauniita ulkonäöltään, mutta
todellisuudessa peräti arvottomia, Jumalan ja ihmisten kiroomia! Ei
kukaan ihminen -- ei edes halvin käsityöläinenkään -- voi työskennellä
uskonnotta. Kaikki ihmiset, jotka eivät työskentele, kuten seuraisi
suuren työnjohtajan silmä heidän työtään, työskentelevät väärin,
petollisesti, itselleen ja sinulle onnettomuudeksi.

VII. "Tehdä työtä on rukoilla;" niin, varsin tärkeässä merkityksessä,
mutta nykyaikana -- pintapuolisen rukouksen ja jumalanpalveluksen
aikakaudella -- ei kukaan voi sitä tehdä oikealla tavalla. Mutta ken
käsittää sen oikean merkityksen, käsittää myös, että se on tulevaisuuden
*ennustus*; viimeinen evankeliumi, johon kaikki muut sisältyvät. Sen
temppelinä ovat äärettömät avaruudet -- oletko sitä koskaan nähnyt?
Valtava linnunrata on sen kattona, maat ja meret sen lattiana ja
kaikkivaltiaan tähtien ympäröimä valtaistuin sen alttarina. Saarnana ja
virsinä ovat kaikkien urheiden, ylevien ihmislasten jalot sankarityöt
sekä kärsimykset. Ja temppelin urkurina ovat tuulet, valtamerien pauhina
sekä kohtalon ja historian syvät, juhlalliset äänet.

VIII. Ihmisen elämäntyönä täällä maailmassa on työnteko. On koittava
päivä, on tuleva aika, jolloin se, jolla ei ole työtä, ei rohkene
näyttäytyä aurinkokunnassamme, vaan pyrkii jonnekin avaruuden
äärimmäisiin perukoihin katsomaan onko missään kiertotähdessä tyyssijaa
laiskurille.

IX. Jokaisen ihmisen kohtalona täällä matoisessa maailmassa on olla
ensin oppipoikana, sitten työmiehenä, tahi sanokaamme: oppilaana,
opettajana ja mestarina. Itse luonto on hänelle antanut oppimiskyvyn. Me
elämme maailmassa, jota pidämme rajattomana; tietomme siitä ovat vielä
niin rajoitetut, että jokainen selville saatu uusi totuus kumoaa eli
ainakin rajoittaa asioita, joita tähän saakka pidettiin horjumattomina
totuuksina. Jos ihminen alati pysyisi oppilaan kannalla, jonka ei
tarvitse mitään itse keksiä, eikä korjata; jos maailmankäsityksemme
olisi niin täydellinen, ettei siinä olisi mitään oikaistavaa, silloin
olisi ihminen myös henkisesti kuollut ja sukukuntaa, jota nykyään
sanotaan ihmiseksi, ei enää olisi olemassa.

X. Miten tosi onkaan taru Sfinksistä, joka lepäsi valtatien varrella,
esitti vaeltajalle arvoituksensa ja repi heidät kappaleiksi, jolleivat
he osanneet sitä selittää.

Tämmöinen sfinksi on elämämme kaikille ihmisille ja inhimillisille
yrityksille. Luonto on samaten kuin sfinksi taivaallinen, herttainen ja
suopea. Sillä on jumalattaren kasvot ja rinnat, mutta leijonan ruumis ja
käpälät. Siinä on taivaallista kauneutta -- luonnon viisas järjestyshän
onkin jumalallista -- mutta samalla siinä on myös synkkää, peloittavaa
hurjuutta, jolla se osottaa vihamielisyyttään. Ja sfinksin tavoin se
esittää meille arvoituksensa. Jokaiselta ihmiseltä kysyy se joka päivä
hiljaa mutta peloittavan vakavasti: Tiedätkö mitä tämä päivä merkitsee?
Koetatko tehdä viisaasti, mitä sinun tänäpänä tulee tehdä?

Luonto, kohtalo, olemassa olo, koko maailma -- tahi miten tuota sanoin
selittämätöntä tosiasiaa, jonka keskustassa elämme ja taistelemme,
nimitämmekään -- eikö se todella ole kuten taivaallinen morsian, jonka
rakkauden viisas ja urhea mies, joka käsittää ja seuraa sen käskyjä, voi
saavuttaa; kun taas sille, joka ei kykene sitä käsittämään, se on julma,
turmiota tuottava pahahenki?

Selitä sen arvoitus ja sinulle käy hyvin, menestys seuraa sinua. Jollet
sitä selitä, jos menet ohi sitä huomaamatta, on se itse antava
selityksen. Selitys tapahtuu silloin kynsin ja hampain, sillä luonto on
tällöin raivostunut naarasleijona, joka kuurona rukouksillesi julmasti
raastaa sinut kappaleiksi. Et enää ole sen rakastettu sulho, vaan sen
raadeltu uhri; se kohtelee sinua kuten orjaa, joka on yllätetty
petoksesta.

Kansakuntien laita on samoin kuin yksilöidenkin. Osaavatko he ratkaista
kohtalon arvoitusta?

Tässä piileekin kaikkien onnettomien kansallisuuksien ja kurjien
ihmisten kohtalon salaisuus. He ovat unhoittaneet oikean, sisällisen
totuuden ja tavoittelevat ulkonaisia varjototuuksia. He vastaavat
*väärin* sfinksin arvoitukseen. Tyhmät ihmiset *eivät voi* antaa siihen
oikeata vastausta! Tyhmät ihmiset pitävät häilyviä, petollisia
virvatulia totuuden ikuisena valona, ja he eksyvät vähitellen yhä
kauvemmaksi totuudesta.

Tyhmät ihmiset luulevat, ettei maailmassa olekaan oikeutta, syystä ettei
pahaa työtä rangaista heti -- paitse sattumalta. Niin, pahan työn
rangaistus voi seurata parin päivän kuluttua teosta, se voi viipyä pari
vuosisataa, mutta se seuraa *varmasti*; se on varmempi kuin elämä -- se
on yhtä varma kuin kuolema! Maailman keskustana, ihmiselämän pyörteissä,
on vielä tänäkin päivänä Jumala, ja hänen kätensä ohjaa kaikkea yhtä
varmasti kuin vanhimpina aikoina. Ja maailman suuri henki on
*vanhurskas*.

XI. Puhuttu sana, kirjoitettu runoteos ovat, sanotaan, ihmisen henkisiä
tuotteita; eikö siis tehty työ olisi sitä? Järki, nero, kärsivällisyys,
taito, työkyky, innostus, siveys, -- sanalla sanoen ihmisen kaikki kyvyt
-- ilmenevät hänen työssään. Työnteko on luonnon ja sen ikuisten,
muuttumattomien lakien koettelemista -- ja ne kyllä tuomitsevat oikein
ihmisen työn. Niin paljon hyvettä ja kykyä siinä oli, niin paljon eikä
enemmän! Työntekijä osasi sovittaa työnsä minun ikuisten lakieni kanssa
sopusointuun, niinkuin hänelle käskin -- ja se onnistui hänelle -- tahi:
se ei onnistunut hänelle -- kuten näette!

Työskennellä suuren luonnon vaatimusten mukaisesti -- eikö se ole
hyvettä? Pumpulia voidaan kehrätä, työmiehet kutovat langoista kankaita,
jotka myydään, kaikki tämä on luonnon käskyjen noudattamista. Jollei
seurata luonnon käskyjä, ei ole silloin kankaitakaan. Niitä ei ole
olemassa; luonto syyttää sinua, voimasi eivät ole voimia, vaan
kykenemättömyyttä!

Kyky ansaitsee kunnioitusta, sillä se *on* kunniaa. Ihminen, joka
onnistuu työssään, on *ihminen* sanan kauneimmassa merkityksessä.

XII. Todellakin, maailmassa ei ole mitään kuollutta; se mitä sanomme
kuolleeksi, on ainoastaan muuttunutta, sen voimat vaikuttavat
päinvastaiseen suuntaan. "Lehdellä, joka mätänevänä liitelee kosteassa
ilmassa," on joku sanonut, "on vielä voimaa -- miten kykenisi se muutoin
mätänemään?" Koko suunnaton maailmamme on kokoonpantu lukemattomista
eriluontoisista voimista, painovoimasta aina ihmisen ajatukseen ja
tahdonvoimaan; ihmisen vapautta rajoittavat luonnonlait: niistä ei
yksikään ole tehottomana silmänräpäystäkään. Kaikella luodulla on
tehtävänsä, et missään löydä toimettomuutta: graniittivuori, joka
luomisestaan saakka hetki hetkeltä hitaasti hajoaa muruiksi, haihtuva
savupilvi, elävä ihminen, niin, ihmisen työ, ihmisen puhe, kaikki on
toimintaa. Tiedämme, ettei lausuttua sanaa enää voida peruuttaa, saada
tapahtumattomaksi; samaten on myös tehdyn työn laita. "Itse
jumalatkaan," sanoo Pindarus, "eivät voi hävittää tehtyä työtä
olemattomaksi." Niin, tehty on tehty ijäksi; se on tapahtunut ja sen
vaikutus on, oli se sitten kauvan näkyvissä tahi hetikohta kadonnut,
ijäti tuntuva, vaikuttava, tapausten ikuisessa kiertokulussa. Ja mitä
onkaan tämä tapausten ikuinen kiertokulku, jota sanomme maailmaksi,
muuta kuin tehtyä työtä, lukemattomien töiden ja tapausten yhteinen
vaikutus, yhteinen lopputulos? Ja tämä ikuinen lopputulos -- jota ei
kukaan voi laskea eikä kirjoittaa taululleen -- on kuitenkin selvästi
näkyvissä: kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu ja tulee tapahtumaan.
Käsitä minut oikein, se mitä näet on *työtä*, erilaatuisten voimien
tulos, rajaton, ääretön voimameri, mittaamaton kuin ijankaikkisuus itse,
ihana, peloittava ja käsittämätön. Ihminen sanoo sitä maailmaksi,
elämäksi, mutta hänen aivoraukkansa eivät voi sitä käsittää -- tätä
tuhatväristä valokokoelmaa, joka on heikko kajastus valosta, missä asuu
Hän, kaiken luoja, joka ohjaa loistavat tähtisikermät radoillaan,
samoinkuin sinunkin askeleesi.

XIII. Voimakas ihminen on alati löytävä *työtä*, toisin sanoen
vastuksia, tuskaa, niin paljon kuin hänen voimansa sietävät.

XIV. Lahjakas ihminen ei voi syntyä maailmaan semmoisella aikakaudella,
ettei hän löytäisi tarpeeksi työtä; hän ei millään ehdoin voi viettää
koko elämäänsä, ilman ettei siinä ilmenisi ristiriitaisuuksia,
vastuksia, joiden voittamiseen vaaditaan koko hänen voimansa, jos ne
siihen riittävät. Kaikkialla häilyy ihmissielu valon ja pimeyden
vaiheilla, kahden toisilleen vihamielisen valtakunnan: välttämättömyyden
ja vapaan tahdon välillä.

XV. Ei ole ihmiselle vielä koskaan tarjoutunut tilaisuutta, jossa ei
velvollisuuksia tahi ihanteellisia puolia tulisi kysymykseen. Niin,
tässä kurjassa, likaisessa, halveksittavassa todellisuudessa, missä
parhaillaan elät, siinä ovat ihanteesi, eikä missään muualla. Pyri siis
niitä saavuttamaan, ja saavutettuasi ne, usko, elä ja ole vapaa. Narri!
Ihanteesi ovat sinussa itsessäsi, ja itse sinä juuri niitä vastustat.
Olemuksesi on vain raaka-ainetta, josta sinun on ihanteesi muovailtava.

XVI. Mutta teitä, työntekijät, jotka jo olette työssä, olette kokeneita,
jaloja, kunnioitettavia miehiä, teitä kutsuu maailma uuteen työhön ja
uuteen aateluuteen. Voittakaa tyytymättömyys, eripuraisuus, epätoivo
miehekkyydellä, oikeudella, lempeydellä ja viisaudella. Kaaos on pimeä
ja syvä kuin helvetti; tehkää se valoisaksi, niin saamme helvetin
asemasta nähdä vihreän, kukoistavan maailman. Oi, se on suuri työ, eikä
ole olemassa muuta suuruutta kuin se, että tekee jonkun tilkun Jumalan
luonnosta hieman hedelmällisemmäksi, paremmaksi ja Jumalalle
arvokkaammaksi, tahi joitakuita ihmissydämiä viisaammiksi,
miehekkäämmiksi, onnellisemmiksi. Tämmöinen on Jumalallekin arvokas
tehtävä. Tyytymättömyyden, raakuuden ja epätoivon nokisen helvetin voi
myös ihmisvoimin muuttaa tavallaan taivaaksi, puhdistamalla sen liasta,
tyytymättömyydestä ja tyytymättömyyden syistä. Kun pimeys on karkoitettu
ja Jumalan puhdas, sininen taivas kaareutuu ihmistyön yli, ovat sekä
Jumala että ihmiset tyytyväisyydellä sitä katseleva.

XVII. Kahta ihmistä minä kunnioitan enkä ketään muita. Ensikseen
työssään väsynyttä työmiestä, joka maasta luotuine työkaluineen vaivoin
raivaa maata ja voittaa sen ihmisen omaisuudeksi. Kunnioitusta herättää
minussa karkea, kova, työssä väsynyt käsi, johon kuitenkin on lyöty
poistamaton kuninkuuden leima, sillä tämä käsi pitelee kiertotähtemme
valtikkaa. Kunnioitusta ansaitsevat myös nuo karkeat, ahavoittunnet,
hikiset kasvot, sillä ne ovat ihmisen kasvot, ihmisen, joka elää,
niinkuin ihmisen tulee elää. Karkeutesi vuoksi kunnioitan sinua vielä
enemmän, sillä täytyyhän meidän sekä rakastaa että sääliä sinua!
Veljeni, sinä kannat raskasta taakkaa! Meidän vuoksemme on selkäsi niin
kumarassa, meidän vuoksemme ovat sirot jäsenesi vääristyneet, sormesi
tulleet karkeiksi. Arpa lankesi sinulle, määräsi sinut taistelemaan
eturinnassa, siksi olet taistellut puolestamme ja tullut raajarikoksi.
Sillä sinullekin oli Jumala antanut siron, virheettömän ruumiin, mutta
se ei saanut kehittyä. Se puettiin jo aikaisella ijälläsi työn
raskaaseen ikeeseen ja siksi ei ruumiisi eikä sielusi ole saaneet
nauttia vapaudesta. Mutta, kuitenkin, tee työtä, veljeni! Sinä täytät
velvollisuutesi, mitä merkitsevät silloin muut seikat? Sinä teet työtä
jokapäiväisen leipäsi edestä.

Erästä toista ihmistä kunnioitan myös, ja vielä enemmän, -- sitä, joka
työskentelee henkisten tarpeitten puolesta, ei jokapäiväisen leivän,
vaan elämän leivän vuoksi. Eikö se olekin hänen velvollisuutensa, hän
kun pyrkii sisälliseen sopusointuun, ja saavuttaa sen sanoin tahi töin,
ulkonaisilla ponnistuksillaan, olivat ne sitten mitä laatua tahansa?
Korkeimmillaan on hän, jos hänen sisälliset ja ulkonaiset pyrkimyksensä
ovat *samat*, jos hän ei ole vain ruumiillisen työn tekijä, vaan
taiteilija, innostunut ajattelija, joka taivaan hänelle antamilla
aseilla valloittaa meille taivaan! Jos köyhä, vaatimaton ihminen
työskentelee meidän elatuksemme puolesta, eikö silloin korkeampaa,
innostuttavaa työtä tekevän tulisi puolestaan työskennellä tuon toisen
edestä, jotta tämä saisi valoa, ohjausta, vapautta ja kuolemattomuuden?
-- Näitä kahta, kaikissa muodoissa ja joka työalalla, minä kunnioitan.
Kaikki muu on tomua ja tuhkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, lakaisee
jäljettömiin.

Sanomattoman liikuttavaa on, jos tapaan nämä molemmat hyveet
yhdistettyinä; kun ihminen, jonka ulkonaisesti täytyy tehdä mitä
halvinta työtä inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi, sisällisesti
työskentelee ylevien aatteiden puolesta. Mitään jalompaa tässä
maailmassa en tunne kuin maata kyntävän pyhimyksen, jos semmoisia vielä
olisi olemassa. Hän veisi minut jälleen Natzaretiin takaisin. Saisin
nähdä taivaan kirkkauden nousevan maan syvimmistä syvyyksistä -- se
olisi synkässä pimeydessä loistava valo.

XVIII. Minä en sääli köyhää hänen rasittavan työnsä vuoksi. Kaikkien
täytyy meidän tehdä työtä tahi -- varastaa (minkä nimen sitten
varkaudelle annammekin) mikä on paljon pahempaa kuin kovin työ. Ei
kukaan kunnollinen ihminen pidä toimettomuutta kadehdittavana. Köyhä on
nälkäinen ja janoinen, mutta häntäkin varten on ruokaa ja juomaa;
hänellä on raskas taakka hartioillaan, hän on väsynyt, mutta hänellekin
suo taivas unen ja mitä suloisimman unen. Köyhän savuiseen majaan
lähettää taivas rauhaisan levon kultapilvien tavoin vaihtelevine
unineen. -- Säälin vain sitä, että hänen sielunsa lampusta öljy kuluu
loppuun; ettei hän saa osakseen ainoatakaan sädettä taivaallista tahi
edes maallista viisautta; täten sielu tulee pimeäksi, siihen hiipii
kaksi peikkoa: pelko ja uhma. Voi, ruumis voi kyllä olla terve, ripeä,
miksi täytyy sielun soaistua, näivettyä, lamaantua, melkeinpä nääntyä?
Voi, eikö hän kerran saanutkaan osakseen Jumalan henkeä, joka taivaista
hänelle annettiin, ja eikö se maan päällä ole päässyt kehittymään? Että
ihmisen, jolle oli annettu tiedon kyky, tietämättömänä täytyy erota
maailmasta, se on hirvittävä murhenäytelmä, vaikkapa se -- kuten
lieneekin laita -- maan pinnalla toistuisi kaksikymmentä kertaa
sekunnissa. Tuo vähäpätöinen tietomäärä, jonka koko ihmiskunta
pitkällisen taistelun jälkeen pimeydessä on saavuttanut, miksi ei sitä
riennetä jakamaan jokaiselle, -- kaikille ihmisolennoille?

XIX. Eikö lamautumaton, uuttera ja taitava oikea käsi ole määrätty
"maapallomme valtikaksi?" Ken voi tehdä työtä, on synnynnäinen kuningas;
hän on yhteydessä luonnon kanssa, hän hallitsee sitä ja on luonnon
ylimmäinen pappi ja kuningas. Ken ei osaa tehdä työtä, on kunnoton
kuninkuuden tavoittelija, millä valtion alalla lieneekin; hän on
syntynyt kaikkien orjaksi. Kunnioittakoon ihminen ammattiaan!

XX. Ei: "aseet ja mies," -- "työkalu ja mies" tulisi nykyisen
sankarirunon nimi olla. Mitä ovat työkalumme, vasarasta, kynään saakka,
jolla kirjoitamme, muuta kuin aseita, joilla taistelemme ulkonaista ja
sisällistä *tietämättömyyttä* vastaan; emme kurjia lähimmäisiämme, vaan
perivihollistamme vastaan, joka meidät kaikki saattaa kurjuuteen; tämä
on todella ainoa oikeutettu taistelu.

XXI. Mitä ihmiseen tulee, niin on hänen taistelunsa ristiriidan hengen
kanssa, joka hänessä ja hänen ympärillään asuu, loppumaton, ikuinen,
alituinen; tarkoitamme pahaa henkeä, eli sanottakoon sitä myös heikoksi,
kurjaksi hengeksi, joka asustaa hänessä ja kaikissa muissa.

XXII. Elämä ei ole ihmiselle koskaan ollut keväistä ilojuhlaa. Kaikkina
aikoina on kovaan työhön syntyneiden mykkien miljoonien kohtaloa
rasittaneet monenlaatuiset kärsimykset, vääryydet ja paheet, joista
toisia voitaisi välttää, toiset taas eivät ole vältettävissä. Ei
suinkaan ole ollut leikki, vaan rasittava työ, joka on runnellut
lihaksia ja sydämiä.

XXIII. Ei millään aikakaudella ole ihmiselämä ollut "onnellista;" ei
koskaan voi se siksi tulla. Alinomaa uneksitaan paratiisista ja
hekumallisen ylellisestä laiskurien maasta, missä purot juoksevat viiniä
ja puissa riippuu makkaroita ja paisteja; mutta se on ollut vain unta,
mahdotonta unta.

Kärsimys, vastukset ja erehdykset ovat maailmamme alituiset, niin,
ehdottoman välttämättömät asujamet. Eikö ihmisen perintönä olekin työ?
Ja mikä työ nykyaikana tuottaa nautintoa eikä rasitusta? Työ ja rasitus
keskeyttävät tuon levon ja mukavuuden, joita ihminen tyhmyydessään pitää
onnenaan, ja kuitenkaan ei työttä mikään lepo, mitkään mukavuudet olisi
mahdollisia.

Senpä vuoksi täytyy tuon epäkohdan, eli mitä sanomme epäkohdaksi, alati
olla olemassa, niinkauvan kuin ihmisiä on olemassa. Todellisuudessa
onkin tuo epäkohta sanan täydellisessä merkityksessä sekaista,
valmistumatonta raaka-ainetta, josta ihmisen vapaa tahto luo
erinomaisen, järjestetyn rakennuksen. Tuskan tulee meitä aina kiihoittaa
työhön, ja vain vapaatahtoisilla ponnistuksilla on onnellisuus
saavutettavissa.

XXIV. Ei, luominen ei voi olla helppoa. Jupiter tuntee kiihkeitä tuskia,
tuntee tulisia liekkiä päässään, josta asestettu Pallas pyrkii
tunkeutumaan ulos. Koneellisen työn laita on toisin; se voi olla
helppoa, tahi käydä vaikeaksi, riippuen siitä miten sitä tekee. Mutta
myöskin tehtaantyöhön voidaan sovittaa tuo yleinen totuus, että työn
arvo on suoranaisessa suhteessa siinä käytettyyn vaivaan.

XXV. Niin on alusta alkaen ollut, niin tulee olemaan loppuun saakka.
Sukupolvi sukupolven jälkeen saa ruumiillisen muodon ja ilmestyy
tuntemattomista öistä tänne taivaallista elämäntyötään suorittamaan.
Jokainen kuluttaa voimat ja tulen, jotka hänessä ovat. Toinen
työskentelee teollisuuden myllyssä, toinen taasen kapuaa tieteen Alppien
korkeimmalle huipulle, kolmas taasen sodassa lähimmäisiään vastaan
murskautuu taistelun kallioihin, ja sitten kukin näistä taivaasta
lähetetyistä kutsutaan takaisin. Hänen maallinen tyyssijansa hajoaa,
niin, jonkun ajan kuluttua on se varjo, jota ei millään inhimillisillä
aisteilla enää voida havaita. Loistavan, kiemurtelevan salaman tavoin
ilmestyy ja katoo ihmissukuja; tuntemattomista maailmoista ne tulevat,
sinne ne myös palaavat. Ja me ilmestymme ijäisyyden merestä tänne kuten
Jumalan luoma henkiarmeija, kiiruhdamme ristiin rastiin, kuni
virvatulet, ällistyneen maapallon pinnalla, ja -- sukellamme takaisin
ijäisyyden mereen. Me saamme maapallon vuoret tasoittumaan, sen meret
tyhjenemään. Miten voisikaan maailmamme, joka on kuollut, ja vain
aavekuva, tehdä vastusta hengille, eläville hengille, jotka todella ovat
olemassa? Jalkamme kuluttavat jäljet kovimpaankin timanttiin, ja
inhimillisen armeijan loppurivit ovat löytävä etujoukkojen jälkiä. Mutta
mistä? -- Oi taivas, minne? Järki ei sitä tiedä, usko ei sitä tiedä; se
tietää vain, että olemme Jumalasta ja palaamme Jumalan luo --
salaisuuksien kautta.

XXVI. Vielä kerran maailmassa tulee perustettavaksi "Työn ritarikunta,"
silloin on ylevä inhimillisyys saava vallan ja tunnustetaan työn
käytöllinen jumaluus. Mutta miksi *tulee*? Miksi rukoilemme taivasta
emmekä itse aseta olkapäätämme pyörää vastaan, joka kaikki panee
liikkeeseen? Nykyajan täytyy itse alottaa, jos mieli tulevaisuuden sitä
lopettaa. Sinä, joka ennustat, nouse sinäkin sitä täyttämään. Ojenna
kätesi Jumalan nimessä; tiedä, ettei sanaa "mahdoton" olekaan kelpo
miehen sanakirjassa, siellä, missä totuus, sääliväisyys ja luonnon
ikuinen ääni vallitsevat. Tiedä, että jos kaikki ihmiset sanovat
"mahdotonta," ja hälisten pakenevat toisaanne ja sinä yksin jäät
jälelle, silloin vasta ovat sinun aikasi ja mahdollisuutesi käsissä. Nyt
on sinun vuorosi astua työhön. Käy käsiksi eläkä kysy keneltäkään
ihmiseltä neuvoa, ainoastaan itseltäsi ja Jumalalta. Veljeni, sinussa on
suuria mahdollisuuksia -- kirjoittaa sankarin elämäkerta ikuiselle
taivaalle.

XXVII. Ihminen on syntynyt taistelemaan; parhaiten voisi häntä nimittää
synnynnäiseksi sotilaaksi, ja hänen elämätään sotaretkeksi oikean
päällikön johdolla. Ihmisen täytyy lakkaamatta taistella, milloin
välttämättömyyden, hedelmättömyyden, puutteen, rämeiden, erämaiden,
raaka-aineiden kanssa -- milloin taas lähimmäistensä soaistuksia
vastaan. Petolliset harhanäyt täyttävät lähimmäiseni pään ja saavat
hänet esittämään vaatimuksia minun suhteeni, vaatimuksia oikeuksista,
joita ei hänellä ole. Kaikki taistelu on voimien mittelyä, ja jokainen
pitää itsensä väkevimpänä, toisin sanoen luulee olevansa enimmin
oikeassa. Tavallisesti turvaudutaan *voimiin*, silloin kun, ja niin on
tässä oikeutta rakastavassa maailmassa aina laita, on kysymys
*oikeuksista*. Taistelussa murtuu, kun sitä tarpeeksi kauvan hakataan,
totuutta peittävä kuori tomuksi, ja vasta sitten, kun se on tapahtunut,
tulee asian varsinainen, tosi ja oikea luonne näkyviin.

Ja nyt tahdomme osottaa miten tämmöisessä huomattavassa tapauksessa
käyttääntyy jalo, hurskasmielinen ritari, ja miten siinä käyttääntyy
kurja, Jumalansa unhoittanut maantierosvo. Voittoa tavoittavat molemmat,
mutta jalo ihminen tuntee alati sielussaan, että samoin kuin näkymätön,
vanhurskas Jumala on hänet luonut, samoin on Jumalan vanhurskaus, oli se
miten näkymätön tahansa, aina lopultakin saava ratkaisevan voiton
kaikissa yrityksissä ja taisteluissa.

XXVIII. Myöskin taistelukenttä on suurenmoinen, ylevä. Itse asiassa on
sekin suuren työn tulos; siinä koetellaan usein yhden ainoan tiiman
kuluessa vuosikausien uutterien töiden tulokset, mihin ne kelpaavat.
Tällöinkin tulee sinun olla voimakas -- eikä ainoastaan lihaksiltasi --
jos mieli päästä voitolle. Sinun täytyy tällöin olla myös voimakas
sydämeltäsi ja ylevä sielultasi. Et saa pelätä kipua etkä kuolemaa; et
saa rakastaa lepoa etkä elämää. Vihassakin tulee sinun muistaa olla
sääliväinen ja oikeutta rakastava. Sinun tulee olla ritari eikä
Choctaw-intiaani, jos mieli saavuttaa voittoa! Tämä on kaiken taistelun
sääntö, taistelit sitten sokaistuja lähimmäisiä tahi raakaa pumpulia
vastaan, tahi mitä taistelua tahansa, joka tässä maailmassa voi ihmisen
osalle tulla.

       *       *       *       *       *

XXIX. Kaikki työ, mihin ihminen ryhtyy, on ihanaa syystä, että hän
*tietää saavansa sen valmiiksi*. Moni ihminen vaivaa turhaan itseään;
hänellä ei ole tarpeeksi kätevyyttä; hän ei ole mestari, vaan onneton,
taitamaton työntärvelijä, jollei hän itse tiedä, milloin työ on valmis.
Ehdotonta täydellisyyttä tosin on mahdoton saavuttaa -- salvumies ei
koskaan tee matemaattisesti tarkkaa suorakulmaa, mutta yhtäkaikki tietää
jokainen puutyöntekijä, koska se on tarpeeksi suora, eivätkä sitä
turhaan veistele ja hukkaa työaikaa tekemällä sitä turhan tarkasti
suoraksi. Se, joka tekee turhantarkkaa työtä, on henkisesti yhtä
sairaloinen kuin se, joka hutiloi työssään. Taitava, tervejärkinen mies
käyttää jokaiseen työhön juuri niin paljon vaivaa kuin se tarvitseekin,
ja voi sitten ilman tunnonvaivoja päättää työnsä.

XXX. Emmekö voi tähänkin sovelluttaa tuota yleistä ohjetta: olkoon
kullakin päivällä oma huolensa? Eihän ole meidän tehtävämme luoda
yhdellä vuorolla koko tulevaisuuttamme, vaan tunnollisesti koettaa,
mikäli mahdollista, muovailla pientä osaa siitä erällään. Kenties voi
jokainen, joka todenteolla tahtoo ponnistella, saada selville mitä hänen
osaltaan tulee tehdä. Ja sen hän tehköön vilpittömällä sydämellä ja
jatkakoon työtään rohkeasti. Työn yleinen tulos riippuu -- ja on aina
riippunut korkeamman neron tahdosta, kuin mitä meillä ihmisillä on.

       *       *       *       *       *

XXXI. Me tahdomme sanoa, kuten ranskalainen puhuja konventin istunnossa
-- mutta me emme tarkoita yhtä ainoata "istuntoa," joka kestää tunnin
pari, vaan koko elämätä. -- "Je demande l'arrestation des coquins et des
lâches." Anon että roistot ja pelkurit vangitaan! -- voi, me tiedämme
mikä jättiläistyö siitä koituisi, miten kauvan kestäisikään, ennenkuin
kaikki semmoiset olennot -- tahi edes osaksikaan -- olisi saatu kiinni!
Kuitenkin, ken tuntee roiston tahi pelkurin, ottakoon sen Jumalan
nimessä kiinni -- onhan silloin toki yksi vähemmän vapaana!

XXXII. Missä vaan tapaat valheen, kukista se. Valheet ovat olemassa vaan
siksi, että ne hävitetään; ne suorastaan kaipaavat, ikävöivät
hävittäjäänsä. Kuitenkin tulee sinun tutkia itsesi missä hengessä sen
teet; sitä ei tule tehdä vihassa eikä itsekkäässä kiivaudessa, vaan
puhtaalla sydämellä, pyhällä innostuksella, lempeästi, melkein
säälivästi. Eikö niin, ethän sinä tahdo *korvata* hävitettyä valetta
uudella, tekemälläsi vääryydellä, joka tulisi taasen siittämään uusia
valheita? Silloinhan loppu olisi alkua hullumpi.

XXXIII. Jokainen voi ja jokaisen tulee olla todellinen ihminen: se on
jotakin suurta ja siitä voi johtua suurta, samoinkuin yksi ainoa
tammenterho voi peittää koko maapallon tammimetsillä! Jokainen voi tehdä
jotakin. Olkoon hän uskollinen pienessä ja jättäköön rauhaisella
sydämellä lopputuloksen korkeamman voiman huomaan.

XXXIV. Joka tapauksessa täytyy sillä, joka tahtoo tunnollisesti
työskennellä, olla horjumattoman luja usko. Se joka jokaisella
askeleella kysyy vain maailman hyväksymistä, joka ei voi tulla toimeen
maailman kiitoksetta vaan alistaa oman vakaumuksensa maailman tahdolle,
on kurja silmänpalvelija; mikä työ hänen tehtäväkseen uskotaankin, ei se
tule onnistumaan. Jokainen tämmöinen ihminen edistää osaltaan
välttämätöntä taantumista. Jokainen täten epärehellisesti ja ulkonaisen
näön vuoksi suoritettu työ on paljasta pahaa ja on synnyttävä uutta
kurjuutta.

XXXV. Tottelevaisuus on meidän kaikkien velvollisuus ja kohtalomme,
johon jokainen, ken ei tahdo mukautua, tulee kukistumaan, musertumaan.
Ei koskaan voida kyllin aikaiseen ja kyllin pontevasti teroittaa ihmisen
mieleen, että täällä maailmassa oma tahto ei merkitse, mitään
välttämättömyyden rinnalla ja melkein yhtä vähän se merkitsee
tulevaisuudelle.

       *       *       *       *       *

XXXVI. Tuskallisin tunne on, kun tuntee oman kykenemättömyytensä, ja
kuten Milton sanoo, on heikkous todellista kurjuutta. Ja kuitenkaan ei
voima missään ilmene niin selvänä kuin onnellisesti päätetyssä työssä.
Mikä eroitus onkaan epävarman, horjuvan kyvyn ja varman,
itseensäluottavan suorituksen välillä! Meissä on jonkinmoista nimetöntä
itsetuntoa, joka vasta työssämme, ilmenee selvänä, epäämättömänä. Työmme
ovat kuin peili, jossa henki parhaiten voi nähdä luonnolliset
piirteensä. Senpä vuoksi onkin tuo ohje: *tunne itsesi*, sulaa
hulluutta, täysin hyödytön, jollei siihen samalla sisälly merkitys: *ota
selville mihin työhön kykenet*.

XXXVII. Ihminen, joka kernaasti tekisi työtä, vaan ei saa mitään työtä,
on surullisin ilmiö, minkä täällä auringon alla epätasaisesti jaetuine
onnenlahjoineen voimme nähdä.

XXXVIII. Lasten kaikissa leikeissä, vaikka ne olisivatkin paljasta
vallatonta särkemistä ja hävittämistä, voidaan huomata luomisen halua.
Poika tuntee olevansa syntynyt mieheksi, että siis työnteko on hänen
kutsumuksensa. Paras lahja, minkä hänelle voi antaa, on joku työkalu.
Oli se sitten puukko tahi pyssy, rakentava tahi hävittävä apukeino, --
molemmat edustavat työtä ja saavat aikaan muutoksia. Leikissä, johon
monta ottaa osaa, vaadittava taitavuus tahi voima kehittää ja harjoittaa
poikaa yhteiseen toimintaan -- sotaan tahi rauhaan, hallitsijaksi tahi
alamaiseksi.



...ELÄ JOUDU EPÄTOIVOON.


I. Tämä pieni pelastusvene, maapallomme, hälisevine miehistöineen, jota
sanotaan ihmissuvuksi ja levottomine historioineen on kerran katoova
nimettömiin, katoova kuten pilvenhattara siniseltä, äärettömältä
taivaalta. Mitä on ihminen! Hän on olemassa vain hetkisen ja häviää
pikemmin kuin itikka. Ja kuitenkin on uskovan ihmisen olemassaolossa --
uskohan takaa meille kaikki -- semmoisenaan jotakin, mihin ei ajan
tuhoova kuolemanvalta ulotu, mikä saa voiton ajasta ja on olemassa ja
tulee olemaan, kun ei itse aikaa enää ole.

II. Ihmisellä on ijäisyys omassa sielussaan. Hän voi siitä lukea
ijankaikkisuuden salaisuuksia, jos tahtoo vaan siihen katsoa. Hän
tietää, mikä tulee olemaan ikuisesti ja mikä ei voi mitenkään tulla
olemassa olosta osalliseksi!

III. Ihmisen onnettomuus johtuu, niinkuin luulen, hänen suuruudestaan.
Hänessä on jotakin ijäistä, mitä hän kaikella viekkaudellaan ei voi
kätkeä, peittää ajallisen, maallisen alle. Voisivatkohan kaikki Europan
raha-asiainministerit, sen valtiolliset tukipylväät yhteisvoimin tehdä
ainoatakaan kengänharjaajapoikaa *onnelliseksi*? He eivät sitä voi --
tahi korkeintaan onnistuu se pariksi tunniksi, sillä
kengänharjaajallakin on sielu, joka on kokonaan toista laatua kuin hänen
vatsansa, ja hän tulisi, luulen, ollakseen täysin tyytyväinen ja
kylläinen vaatimaan itselleen ei enempää eikä vähempää kuin *Jumalan
rajattoman maailman yksin itseään varten* saadakseen siinä rajattomasti
nauttia ja täyttää jokaisen toivomuksensa niin nopeasti, kuin se hänessä
syntyykin. On turhaa tarjota hänelle kokonaista valtamerta jaloa viiniä
-- se ei enää merkitse mitään rajattomia vaativalle
kengänharjaajallemme! Heti kun meri olisi täynnä, valittaisi hän viiniä
liian huonoksi. Lahjoitettakoon hänelle koetteeksi puolet maailman
avaruudesta ja puolet kaikkivaltiaan vallasta, ja hän on varmasti alkava
taistella toisen puolikkaan omistajan kanssa ja pitävä itseään
sorretuimpana, enimmin vääryyttä kärsineenä ihmisenä maan päällä.

IV. Kaikki näkyvät esineet, kaikki mitä näemme, ovat vain vertauskuvia.
Se mitä näet, ei ole olemassa itsensä vuoksi, niin, itse asiassa ei sitä
lainkaan ole olemassa, sillä aine, mateeria, on vain henkisesti
olemassa, edustaakseen ja *ruumiillistuttaakseen* jotakin aatetta. Niin,
kun oikein asiata punnitsemme, mitä on ihminen itse ja hänen koko
elämänsä muuta kuin hänen jumalallisen *itsensä*, joka valokipinän
tavoin on pudonnut taivaalta, vertauskuva, näkyvä vaatetus? Senpä vuoksi
hänestä sanotaankin, että hän on puettu ruumiiseensa.

V. Ihminen, "ijäisyyden, ajallisuuteen sidottu vertauskuva," sinun
teoillasi, jotka kaikki ovat katoovia ja mitättömän pieniä, joista
suurinkaan ei ole yhtään arvokkaampi kuin pienin, ei ole mitään arvoa,
ainoastaan henki, jossa teet työtä, antaa sille arvoa, tekee työsi
pysyväksi.

VI. Ihmisen sielun laita on, samaten kuin luonnonkin, luomisen alkuna on
-- valo. Niinkauvan kun silmä ei näe, ovat kaikki jäsenet tehottomia,
kahlehdittuja. Se on jumalallinen hetki, jolloin myrskyjen murjomassa
sielussa -- kuten muinoin suunnattoman kaaoksen yli -- kaikuvat sanat:
tulkoon valkeus! Eikö se suurimmallekin, joka tämmöisen hetken saa
kokea, ole yhtä ihmeellistä, yhtä jumalallista kuin se
yksinkertaisimmassa muodossa on halvimmalle ja oppimattomimmalle?

VII. Mietiskelyyn taipuvilla ihmisillä on aikoja, vakavan ajatuksen
suloisia ja samalla peloittavia hetkiä, jolloin he uteliaina ja
pelokkaina esittävät itselleen tuon kysymyksen, johon ei löydy
vastausta: "Ken olen *minä*, tämä olento, joka sanon itseäni minuksi?"
Maailma hälinöineen, puuhineen vetäytyy loitolle ja kiviseinien ja
seinäverhojen sekä liike-elämän ja politiikan tiheiden kudosten läpi,
sanalla sanoen kaikkien elollisten ja elottomien vaikuttimien kautta,
joista yksilön olemassa olo riippuu -- tunkeutuu katse tyhjiin
syvyyksiin, ja sinä tunnet olevasi yksinäsi maailman avaruudessa ja
seurustelet sen kanssa kuten salaperäinen olento toisen salaperäisen
kanssa.

"Ken olen minä; mitä on tämä minä?" Ääni, liikunto, ilmestys; ikuisen,
maailmata ohjaavan hengen ruumiillistunut, näkyväksi tullut ajatusko?
*Cogito, ergo sum*.[1] Voi, ajattelija-parka, sillä emme pääse pitkälle.
Tosin minä olen olemassa, ja minua ei joku aika takaperin ollut, mutta:
Mistä? Miten? Minne? -- Vastaus esiintyy kaikkialla ympärillämme, se on
kirjoitettu kaikenvärisenä, moni liikkeisenä, sitä julistetaan
jokaisella äänellä, sekä riemuhuudoin että valituksin tuhatmuotoisessa,
tuhatäänisessä, sopusointuisessa luonnossa. Mutta missä on viisas silmä
ja korva, jolle tämä Jumalan kirjoittama Apokalypso[2] voi esiintyä
käsitettävässä muodossa? Me ikäänkuin istumme rajattoman suuressa
taikakuvalyhdyssä tahi uniluolassa. Rajaton se on, sillä himmeinkään
tähti, kaukaisinkaan vuosisata eivät ole lähempänä sen rajoja kuin
mekään. Sointuvia säveleitä, kirjavia ilmestyksiä liitelee ohitsemme,
mutta Häntä, joka ei koskaan nuku, jonka luomia sekä unet että uinailija
ovat, Häntä emme näe, emme aavista paitse joskus, harvoin sattuvassa
puolihorroksessa. Koko luomakunta on edessämme kuten loistavanvärinen
sateenkaari, mutta aurinko, joka sen loi, aiheutti, on kaukana takanamme
meiltä kätkettynä. Ja tässä omituisessa unessa me ajamme takaa varjoja,
kuten olisivat ne todellisuutta, ja luullessamme olevamme täysin
valveilla, virkuimmat, me nukumme syvimmin. Mikä meidän filosoofisista
järjestelmistämme on muuta kuin uniteoriiaa, haavetta, ylpeällä
luottamuksella esitetty laskutulos, vaikka sekä jakaja että jaettava
ovat tuntemattomat? Mitä ovat kaikki kansojen sodat, kun voittoretki
Moskovaan päättyy mielettömään pakoon, kaikki veriset vallankumoukset,
joissa vihan liekki loimuaa taivaalle, muuta kuin rauhattoman uneksijan
sairaloista unissakävelyä? Nämä unet, tämä unissakävely ovat, mitä me
täällä maailmassa nimitämme elämäksi; useimmat meistä vaeltavat
empimättä eteenpäin, kuten voisivat he eroittaa oikean käden vasemmasta,
ja kuitenkin ovat viisaita ainoastaan ne, jotka tietävät, etteivät tiedä
mitään.

[1] Ajattelen, siis olen olemassa.

[2] Ilmestyskirja.

Miten surkuteltavaa on, että kaikki metafysiikka tähän saakka on
näyttäytynyt niin sanomattoman tehottomaksi! Ihmisen olemassa olon
salaisuus on yhä vieläkin sfinksin salaisuus -- arvoitus, jota ihminen
ei voi ratkaista ja jonka vuoksi hänen täytyy kärsiä kuolema ja vieläpä
pahin kuolema, henkinen. Mitä ovat kaikki peruslauseet ja väittämät ja
järjestelmät ja mietteet? Sanoja, sanoja! Viekkaasti rakennetaan upeista
sanoista korkeita ilmalinnoja, sanat muurataan paikalleen logiikan
parhaalla laastilla, mutta tietoa ei rakennukseen tule. *Kokonaisuus on
osaansa suurempi* -- miten erinomaisen suuri totuus! *Luonto ei suvaitse
tyhjää tilaa* -- miten väärä, petollinen väite! Entäs tämä: *Mitään ei
voi olla muualla kuin siellä missä se on* -- myönnän sen kernaasti,
mutta kysyn vain: missä se sitten on?

*Elä ole sanojen orja!* Eikö kaukana oleva tahi kuollut, jota rakastan
ja ikävöin, tahi suren, sanan todellisessa merkityksessä ole aivan yhtä
varmasti olemassa kuin maaperä, jolla seison? Mutta tuo sana _missä_,
sekä sen veli _koska_ ovat alusta alkaen olleet uniluolamme pohjavärit,
tahi oikeammin liinavaate, jolle maalataan kaikki unelmamme ja
ilmestyksemme elämässä.

Eivätkö kuitenkin muutamat harvat meidän päivinämme liene ponnistamalla
ajatuskykyään tulleet huomaamaan, että nuo _missä_ ja _koska_, jotka
niin salaperäisen eroomattomasti liittyvät kaikkiin ajatuksiimme, itse
asiassa ovatkin vain pintapuolisia, maallisia ajatuslisiä, että ne
johtuvat taivaallisista *kaikkialla* ja *aina* käsitteistä. Eivätkö
kaikki kansakunnat ole ajatelleet jumalaansa *kaikkialla läsnäolevaksi*
ja *ikuiseksi*, että siis on olemassa koko maailman käsittävä *täällä*,
ikuisesti oleva *nyt*? Mieti asiata tarkasti; sinäkin olet käsittävä,
että tilavuus (paikka) on ainoastaan ihmisaistien luoma käsite,
samoinkuin aikakin. Ei ole olemassa mitään paikkaa eikä mitään aikaa. Me
olemme -- emme tiedä mitä: valokipinöitä, jotka uiskentelemme jumaluuden
eetterissä.

Kenties ei tämä meidän niin tukevalta näyttävä maailmamme
todellisuudessa ole muuta kuin varjokuva, ilmakupla, kenties on minämme
ainoa todellisuus, ja luonto tuhansine luovine ja hävittävine voimineen
ainoastaan meidän sisällisen voimamme heijastusta, unemme
mielikuvittelua, tahi niinkuin Maahenki Faustissa sitä nimittää,
jumaluuden elollinen puku.

VIII. Ihminen, kehrätköön hän pumpulia Arkwright'in ja Adam Smithin
johdolla, perustakoon kaupunkeja Janiculumilla tahi Juturnan lähteillä,
tahi kyntäköön Kaanaan maata profeetta Samuelin ja runoilija Davidin
johdolla, pysyy aina ihmisenä, näkymättömien voimien lähettiläänä ja
suurena ja voitokkaana, niinkauvan kun hän pysyy tehtävälleen
uskollisena; mutta hänestä koituu kurja, halpa, pettynyt olento, ja
vihdoin hän katoaa näkyvistä, hänen muistonsakin katoaa maailmasta, jos
hän näyttäytyy petolliseksi. Veljeni, sinä olet ihminen, luulen minä;
sinä et ole ainoastaan pesiä rakentava majava tahi kaksijalkainen
pumpulinkehrääjä; sinussa on todellakin sielu, olkoon se sitten
valekuollut, horroksissa tahi mitä muuta tahansa! Savun mustaama
Manchester -- sekin on rakennettu syvyyksien päälle, senkin yläpuolella
kaareutuu taivaan kupukatto ja siellä syntyy ja kuolee ihmisiä; -- ja
kuitenkin on se yhtä salaperäisen kammoittava kuin vanha Salem tahi
profeettojen kaupunki. Ole missä tahansa, millä aikakaudella tahansa,
kaikkialla on ijäisyys, rajattomuus päällämme, ympärillämme, sisällämme:

      ".....hiljaa
      lepäävät ylhäällä tähdet
      ja allamme ovat haudat."

Näiden kahden suuren vaikenevan ryhmän välillä vilisee hurjana pyörteenä
elämä: kaikki kehruukoneemme surisevat, kauppaliikkeet, viljatullien
vastustajat ja Carltonklubit puuhaavat ja meluavat. Itse tyhmyydenkin
tulisi pysähtyä tähän miettimään näitä asioita. Minä sanon sinulle:
kaikkien kassakirjojesi, ostoa ja myyntiä koskevien tuumiskelujen,
nykyajan surkeiden keinottelujen ja sekavien puheenparsien lomasta
ilmenee alkuperäisen, selittämättömän olemassa olo, ja sinä olet viisas,
jos sen uskot, etkä ainoastaan sano uskovasi.

IX. Jokaisen ihmisen vähäpätöisen vartalon sisällä on kokonainen
henkivaltakunta ja kajastus kaikesta olevaisesta, joka ulottuu, vaikka
se näennäisesti on tuskin kuutta jalkaa korkea, eteenpäin ja taaksepäin,
käsittämättömän kauvas aina äärettömyyden ja ijäisyyden rajoille saakka.
Elämä, jota kudotaan ihmeellisissä "ajan kangaspuissa," on niin
sanoaksemme pantu kokoon valovyyhdistä ja loimina on salaperäistä
pimeyttä -- ainoastaan Hän, joka sen on luonut, käsittää sen.

X. Se, jolla on silmät ja sydän, voi vielä tänäkin päivänä sanoa: Miksi
pelkäisin? Valo on tullut maailmaan niitä varten, jotka valoa
rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa uhrautuvalla, kaikkea
kärsivällä rakkaudella. Tuo turha taistelu ijäisyyden salaisuuden
selville saamiseksi ei ole meitä enää rasittava. Emme koskaan voi tätä
salaisuutta lukea paitse yksityisiä kohtia sieltä täältä. Emmekö jo
tiedä, että ijankaikkisen *hyvyyden* nimi on -- *Jumala*? Täällä
maailmassa olemme me niinkuin soturit, jotka taistelevat vieraalla
maalla; emme käsitä sotasuunnitelmaa eikä meidän tarvitse sitä käsittää;
tiedämmehän kuitenkin, mitä meidän tulee tehdä. Ja tehkäämme se sotilaan
tavoin, tottelevaisesti, urhoollisesti, sankarimaisella ilolla. "Mitä
kätesi löytää tehdäkseen, tee koko voimallasi." Takanamme, jokaisen
takana, on kuusi vuosituhatta inhimillisiä ponnistuksia ja voittoja;
edessämme on rajaton ajanpituus vielä luomattomine ja valloittamattomine
maineen ja Eldoradoineen, jotka meidän, niin *meidän*, tulee valloittaa
ja luoda; ja yllämme palavat ijäisyyden taivaalliset johtavat tähdet.

      "Ihanan, suuren perinnön mä osakseni sain:
      Aika on mun omani, se vainioni on."

       *       *       *       *       *

XI. Luuletteko, ettei täällä Jumalan maailmassa hurjine pyörteineen ja
kuohuvine, tyrskyävine merineen, missä ihmiset ja kansakunnat tuhoutuvat
laittomasti, ja vääryyden tekijän tuomio usein viipyy ylen kauvan, ettei
täällä senvuoksi olekaan oikeutta? Näin sanoo ainoastaan mieletön narri
sydämessään. Senpä vuoksi ovatkin kaikkien aikojen viisaat olleet
viisaita, että he ovat sen kieltäneet; he tiesivät ettei niin voi olla.
Sanon sinulle vielä kerran, ei ole olemassa muuta kuin oikeutta, ja
täällä maailmassa on vain yksi ainoa voimakas, pysyvä -- oikeus, totuus.

XII. Odota mitä tulee tapahtumaan. Kaikissa taisteluissa, jos odotat sen
päättymistä, näet taistelijan voittavan, mikäli voitto oikeuden mukaan
hänelle tuleekin. Hänen oikeutensa ja hänen voimansa ovat itse asiassa
sama käsite. Hän on kaikin voimin taistellut ja hän vaatii mitä oikeuden
mukaan hänelle tulee. Ei edes kuolema saa hänestä voittoa. Hän itse
tosin kuolee, mutta hänen työnsä elävät tehoisina ja totuudessa.

XIII. Etsi, tutki koko maailman avaruus, ja jollet katsele huuhkajan
silmillä, et löydä sieltä mitään elävää, mitään ylläpidettyä, jolla ei
olisi oikeutta elatukseen ja elämään. Kaikki muu -- jollet käytä
huuhkajan silmiä havaintoihisi -- ei ole elossa, on kuolemaisillaan,
henkitoreissa! Maailman luomisesta saakka on oikeus vallinnut ja tulee
vallitsemaan yhtä kauvan, kauvemminkin kuin maailma on olemassa.

Tästä teen johtopäätöksen, että kaiken luodun sisällinen olento, sekä
meissä että kaikessa muussa, suunnattomasti eroaa ulkonäöstä,
näennäisestä ulkokuoresta; että ajallista, täällä kuten muuallakin,
liian usein pidetään ijankaikkista parempana; että se, joka elää
ajallisissa näennäisissä oloissa, koettamatta tutustua ijäisesti
pysyvään, ei koskaan ole ratkaiseva tämän päivän, tahi minkä muun päivän
tahansa, sfinksiarvoitusta. Sillä oleellinen yksin on todellisuutta;
tämä on tapausten, todellisuuden laki: jollet itse pääse selville
asiasta, on tuo asia itse, joka hyvästi tuntee totuuden, tavalla tahi
toisella opettava sen sinulle!

Mitä on oikeus? Tämän kysymyksen sfinksi tavallisesti meille tekee.
Todellisuuden lakina on, että oikeuden täytyy tapahtua, ja se tulee
tapahtumaan. Mitä pikemmin, sen parempi; sillä aika rientää ja uhkaa
ankarasti! "Mitä on oikeus?" kysyvät useat, joille paljas, kuiva
tosiasia aikanaan tulee antamaan tyydyttävän vastauksen. Niin kysyi
Pilatus, pilkaten, ivaten: mitä on totuus? Ivallisella Pilatuksella ei
ollutkaan vähintäkään mahdollisuutta totuuden selville saamiseksi. Hän
ei olisi sitä tuntenut, vaikka Jumala itse olisi sen hänelle näyttänyt.
Sokea näkemättömyys, kaihia pahempi, peitti totuuden hänen ivallisilta
silmiltään; hänen silmiensä *sisempi* verkkokalvo oli lamautunut ja
kuollut. Hän seisoi totuuden edessä eikä sitä nähnyt, huomannut. "Mitä
on oikeus?"

Ruumiillistunut tuomaripukuun puettu, oikeussalissa istuva oikeus
rangaistuksineen, pöytäkirjoineen, poliisipamppuineen on kylläkin
selvästi nähtävissä. Mutta oikeus, joka ei esiinny ruumiillisessa
muodossa, ja josta tuo toinen on vaan jälennös, ei ole yhtä selvästi
näkyvä! Sillä tämä näkymätön oikeus on taivaasta; taivaanvaltakunnan
henkinen, jumalallinen olento -- se on kaikille näkymätön, paitse
niille, joilla on jalo, puhdas sydän. Riettaat ja epäjalot ihmiset
tuijottakoot miten tahansa, heidän silmänsä eivät sitä näe. Ja he
todistavat sen teille logiikan avulla, loppumattomilla väittelyillä,
loistavalla kaunopuheliaisuudella. Surkeata on katsoa heidän silmillään!

XIV. Se, mitä ihminen omistaa, ei ole hänen onnensa, eikä se, mitä
häneltä puuttuu, hänen onnettomuutensa. Alastomuutta, nälkää,
kaikenlaatuista, puutetta, jopa kuolemankin voi ilomielin kärsiä, jos
sydämessä on oikea mieli. Se on *vääryyden* tunto, jota ei kukaan
ihminen jaksa sietää. Raa'inkaan neekeri ei suvaitse itseään vääryydellä
kohdeltavan. Sitä ei kukaan ihminen suvaitse, tahi ei kenenkään tulisi
suvaita. Laki, jonka tunto on meissä syvemmällä kuin mikään
pergamentille laadittu laki -- tämän on Jumalan käsi piirtänyt ihmisen
sisimpään olemukseen, vastustaa ikuisesti vääryyttä. Mitä on vääryys? Se
on epäjärjestyksen, valheen, varjon toinen nimi; asia, jota koko luotu
maailma -- juuri siksi, ettei se ole kaaosta, petollista varjoa --
hylkii ja kieltää. Vääryyden aiheuttama ulkonainen kipu -- raateli
sitten piiskanlyönti selkää, tahi putosi pää guillotinin alla -- on
suhteellisesti paljon pienempi, vähemmän merkitsevä, kuin mitä sielu
siitä kärsii -- se saa siitä paranemattomia vammoja, koko persoonallinen
elämä tulee kärsimään. Ra'ainkin hylkiö varustaikse taisteluun,
vastustamaan kuolemaan saakka, jos häntä uhkaa moinen vääryys. Hän ei
siten voi elää. Äänekkäästi huutaa hänen oma sielunsa, äänetönnä viittaa
hänelle koko luomakunta: niin ei saa olla! Hänen täytyy kostaa, parantaa
oma itsensä entiselleen -- jotta kukin saisi osansa, kaikki palaisi
tolalleen, järjestykseen, tasapainoon. Tässä on jotakin, mitä meidän
täytyy ihmetellä ja kunnioittaa. Jokaisessa meissä on tämä miehuuden
leima, joka saa meidät kaikin voimin puolustamaan olemuksemme perustaa,
kaikkea, mitä meissä on arvokasta, ja mikä -- pieniä, pintapuolisia
eroavaisuuksia lukuunottamatta -- jokaisessa ihmisessä on sama.

Ihmiselle ovat terveys ja järjestys elinehtoja, senvuoksi vihaakin hän
enimmin luonnotonta, epäterveellistä epäjärjestystä. Ja pahin, toiset
sanovat ainoa, epäjärjestys maailmassa on vääryys. Kaikkien ihmisten
täytyy tehdä työtä, kaikkien osaksi tulee pettymyksiä ja onnettomuutta;
se on ihmisen kohtalo maailmassa; mutta kaikkien sydämissä puhuu
hiljainen ääni, jota ei saada vaikenemaan väärillä todisteluilla, sitä
ei masenna suru, pakkokeinot eikä epätoivo; ääni sanoo, ettei tämä ole
ihmisen lopullinen kohtalo, miten kurjalta, toivottomalta,
järjestyksettömältä se näyttäneekin, on se Jumalan määräämä --
kohtalomme ei siis ole vääryyttä, vaan oikeutta. Väkivalta, jonka
vastustamisesta ei ole vähintäkään toivoa, vaikuttaa epäilemättä
rauhoittavasti; senpä vuoksi täytyy meidän rauhallisesti ottaa vastaan
meitä kohtaavat hävittävät myrskyt ja muut onnettomuudet. Kuitenkin
olisi alituisesti, ikuisesti kestävä vääryys, vaikka aiheutuisikin
kaikkivaltiaasta tahdosta, ihmisille sietämätön. Jos ihmiset
kadottaisivat uskon Jumalaan, ei heillä olisi mitään, johon hädän
hetkellä voi turvautua; koko elämä olisi välttämättömyyttä, jonka julma,
sokeasti iskuja jakeleva koneisto pitäisi koko maailmaa vallassaan. Toki
-- jotakin olisi heillä vielä: *vihaa*; epätoivoinen tahi toivorikas
viha. He voisivat, kuten Novalis sanoo, kaikki samalla kertaa tapahtuvan
itsemurhan kautta vapautua maailmankoneistosta, ja heidän kuolemansa
olisi, joskaan ei voitto, niin kuitenkin tukehduttamaton, masentamaton
vastalause moista koneistoa vastaan.

XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen
vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja
valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan
maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän
Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle -- ja jonka
alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille
olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde,
joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se
onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.

XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on
kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole
jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy
ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja
kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana
näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme?
Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?

XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen
pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on
pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin,
sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset
tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa
kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua
kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä
sitä vastaan ja uhmata sitä.

[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.

XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei
siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon
ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa
antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee
tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja
lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan,
että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä;
niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi
sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken
maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei
inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet
ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen
vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton
itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn
leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.

XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin
pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.

XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa,
likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen
sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa,
riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön,
niin, vieläpä iloonkin.

XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on
varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään
vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja
petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee
etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee.
Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:

On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:

Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.

*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen,
hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa
hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset
maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän
tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen"
sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo
vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa
kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla
tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen
kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä
tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä
asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava
tähtensä; hänen tiensä -- käykööt muut sitte minne tahansa -- vie
ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista
kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*,
ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia.
Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole
kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä
asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.

XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju,
pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta
taistelet, on, mikäli se on tosi -- ei enempää, vaan juuri sen verran --
ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee
voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.

XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta
kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen
rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa;
hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä
ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista
Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme
huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi
oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään
aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut.
Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei
luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla,
kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan
kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja
sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista,
kaikki toteutettavissa.

XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa,
osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti
tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä
ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin
rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä
ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa
rohkeudetta.

XXV. "Mahdoton" -- se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein
käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni
vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. --
Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden
tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että
me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon
ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain
todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli
todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli
Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli
odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti
merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät
höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista
Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus,
edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri -- se todistettiin
sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota?
-- Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin
satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti
Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina
olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. -- "Mahdotontako?"
huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]

[1] Elkää koskaan lausuko minulle tuota typerää sanaa.

XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä
ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret
tahansa.

       *       *       *       *       *

XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole
halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda
äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin
paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni
korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas
varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä.
Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on
se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se
onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan
luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa
koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin,
sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden
aiheita.

XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista,
pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan
ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää,
ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan -- vaan
päinvastoin pahaa; -- hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se
olekaan helppoa.

XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että
muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti
kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten,
rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen
ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun
ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen
vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista
työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole
sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä
olevan arvon loppusumma?

Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä
pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta,
mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas
kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian
keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon -- arvoltaan varsin epäiltävää
-- rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen
ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta
tahdosta luotaan.

       *       *       *       *       *

XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan
hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun
"asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia.
Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään,
mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä
olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa
ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa
ihmiselle.

XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin
koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me
tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme
tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen*
tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä
tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen
seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään,
vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi
häiritsemään!

XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa
suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen
sielun sen omistamaan!" -- Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä
säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu,
ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te
valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa,
rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi
kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy
ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän
jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus
tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee
välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!

XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten
ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka
ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli
sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman
aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa
tavallaan jumalallinenkin.

XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida
täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla
kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo
Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä
kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista
vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa
unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä
niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei
kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen
mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa
vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta
huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa
mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven
päälle! -- Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut
itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle --
hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.

XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on
ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen
totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus
vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne
kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin
epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua
tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. -- Rokko jo muut
taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy
terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan,
vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.

Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen
aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy
alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä,
mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan
Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto -- myönnämme sen ilolla, --
ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan
suoraa totuutta -- siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se,
joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe,
oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa
ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti
erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten
erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta;
se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy
koettaa vapautua.

XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja
synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden
leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne?
Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen
varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.

XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa,
niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa
ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei
aikanaan täytyisi kuolla.

XXXVIII. Kiusauksia korvessa -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää
moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei
niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla
rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta,
vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin
alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on
hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty
sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet
selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä
evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö
ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa
hermoissamme -- onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä,
taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.

XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla
tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada
yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on
jokaisella vielä toivoa jälellä.

XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä
toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu
alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa.
Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa
seutua? -- Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. --
Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen
lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän
alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se
näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä
komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla,
ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla
ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä
kehitys-ja kukoistuskausia.

XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen,
rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat
niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa,
ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät
jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää -- se
ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu
sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa
sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää
hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön,
mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan,
että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla,
luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa
suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo,
kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen
ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa,
joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa
lauselmissa, jotka eivät _voi_ olla totta, jotka kerran vielä havaitaan
vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen
totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on
kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan
kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta
asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä
ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon
sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä.
Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas,
tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa -- epärehellisiä
perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman
avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen --
sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.

XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi;
ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen
elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin
täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä
se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa
tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan
epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea
katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.

XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole
lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien
taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle -- ja yhä
uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen
pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa
uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.

XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei
kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen
siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten
kuin hansikkaat kädessä.

XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun
esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina.
Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että
lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin
ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi
ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy
uuden luominen, mikäli vanha häviää -- vanhan ruumiin tuhkaan
vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja
kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun
sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät
voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin
loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.

XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa
olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa
seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa,
nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy
elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle
värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja
olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle,
niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat
ihmisen.

Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se
itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä
tuomitessamme.

XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa,
sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus
ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi
vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole
armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi
mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se,
joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.

XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa,
jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän
tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu.
Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme
ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan
todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva
taivaankantta. Siis rohkeutta vain!

       *       *       *       *       *

XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä
maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja
ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa
aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä
sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi?
Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja
tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu
"kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet:
Mitä on se?

L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut,
että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko
menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle.
Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee
kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa
yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella
olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä
vanha kuin maailman historia.

LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen,
jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa
tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa,
jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla
viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää
ajatuksiaan -- siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden
päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja
suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa.
Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita -- ettei
ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla
ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse
luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi
kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen
ihminen ja runoilija luonut.

LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta
ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi,
maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä,
ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja
arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut
tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki
ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja
seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa.
Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja
jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto --
tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen
runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!

LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö
juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta
todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos
ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat
heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä _miserere_ ja heidän
uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä
myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden,
jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden
vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja
ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen
asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.

LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan
aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet
ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.

       *       *       *       *       *

LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua.
Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.

LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin
usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan
lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta
tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta
elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole
tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja
ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen
määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa
rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja
vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.

LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme?
Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi
venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon,
kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja
luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo
ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää
ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat
ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti
muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon
talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan,
olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea,
että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua
hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa
velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva
raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut
rukouksillemme ja marttyriudellemme.

LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon
kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava
olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä
häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.

Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on
uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella,
inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja
veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole
veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän
vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?

LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta,
jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä
helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa
luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa
velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen
ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä.
Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä
noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto
puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja
hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha,
yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes
kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten
kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."

LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin
pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin
useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä
ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava
sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja
tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme.
"Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on
sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut
maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa,
rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.

LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia
ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä
silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään
ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla
kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat
edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien
himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.

LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla
meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy
muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden
sydämestä.

LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset
eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä
ikuisen luonnon oikeuden tunto.

LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja --
päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät -- totuutta
rakastava olento.

LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet,
rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.

LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme
suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen
täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien
ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi
elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja
ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.

LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla,
elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa
järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi
tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.

LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa
ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka
pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi.
Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole
ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla
johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira*
ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota
meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän
niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on
saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella
hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen*
kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään
häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten
emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä
luonnettaan.

LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän
tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön
onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen
hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen
pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää
hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman
vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja
voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva
kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita
yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava
koko maailman tahdolleen alamaiseksi.

LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus
ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja
raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin,
kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden
varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään
muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada
uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää
maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa.
Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa,
joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä
taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme,
tunnemme itsemme ylennetyiksi.

LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi
aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista.
Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat
suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on,
ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen
jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.

LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa
uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut
askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että
ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten,
on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen.
Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme,
Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa
kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin
sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.

LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin
runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme
ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei
tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään
tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja
opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden
loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja
kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten
myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että
tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; -- hän
lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei
uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin
tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla,
näkymättömällä tavalla.

LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä,
kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon
valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä
meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään;
ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on
kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla,
käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että
tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin
kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan
vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan
vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten
olisi tullut oivaltaa.



IHMISIÄ JA SANKAREITA.


I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä
tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota -- vaikkapa vain katoovaksi
hetkiseksi -- hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.

Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat
synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin
voivat. On mahdollista ihailla jotakin -- oli se sitten miten pientä,
vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.

II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina
tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten
suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se -- hyvän tahi huonon vuoksi
-- tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan
kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.

III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset.
Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme -- eikä erämaa.
Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia -- on maailmamme
voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se
pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan
tuntemattomien syvyyksien yli.

       *       *       *       *       *

IV. "Sankarien ihailua" -- olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä
etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta.
Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa -- missä ei kukaan sankarikuningas
kykene hallitsemaan -- sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme
tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan
ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.

V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan.
Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme -- pidämme petkuttajaa
sankarina.

VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin
tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi
ensi aluksi kaksi sankaria. -- Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa
kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi
sen puolesta voimme tehdä.

VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma,
joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta
silloin on siitä koituva voitokas maailma.

Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset
puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla
miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma
elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden
välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä
narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se,
että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta;
on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta.
Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin
"pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen
liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle
siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi,
ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin
oikeutettu.

VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän
kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä,
voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat -- semminkin vahingolliset
-- vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan
mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei
ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa --
kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja
kaunis eläin, samaten myös norsu.

IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy
olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia,
eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin
ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme
polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla
urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme --
turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät
kutsuneet ja valinneet -- ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku
voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*

X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin
epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.

Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa
aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon
päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen
terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä
hullujenhuoneen tapainen.

XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin
kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta
toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin
se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö,
vapaana oleminen on -- himmeämpänä tahi selvempänä -- koko olemuksemme
syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi
typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä
on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme
ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme -- ja siitä
lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta
kulkuamme.

XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta,
alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden
hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? -- vaan: mimmoisessa
tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat?
Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin!
Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et
mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä -- sitä juuri haluaisin
tietää ja tulenkin sen pian tietämään.

XIII. Omintakeisesti liikkuva mies -- ei mikään koneellinen nukke --
joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi
vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet
*vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; --
suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.

XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo
kaikki. Hän voi oppia kaikkea -- tekemään jalkineita, laatimaan
lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava
kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin
satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman
raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja
hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka
jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa
aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan
taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä
liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään
pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten
kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!

XV. Henki, runoilija -- tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat
meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu,
innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se
on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen
ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon
partaille joutunut maapallomme on eksynyt.

XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on _suvutonta_, ei suinkaan
ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen;
ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella
valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme
huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä
katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä
valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen
tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja
maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin
hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja
viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten
silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja
Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene
mitään merkillistä.

Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee
paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme --
olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään
miehekkään luonteen alku -- semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat
hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi
ja kirjailijaksi -- näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava
onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa -- eikö se
pikemmin olisi pienempi onnettomuus?

Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen
täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa
vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että
keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja
vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen
kasvatus ja komentelu -- mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina
ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi -- tavallaan saa aikaan
etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden,
vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on
tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan,
ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys;
lukemattomissa pintapuolisissa asioissa -- kenties myös syvemmissä, on
hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee
tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman
siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille
on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa,
siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin,
varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi
ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja
kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin
tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten,
useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä
ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme
tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän
molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden
saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. --
Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä,
osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee
taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä
tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos
minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies,
jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta,
voimakas henki ja voimakas sydän -- eikä vääristeltyä luonnetta, missä
ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista
voiman varjoa taitona ja voimana -- niin etsisin häntä kernaammin
alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.

Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on
täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi
edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista
sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja
velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ
jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa
niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine
apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto
itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi
keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen
korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne
oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen
tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun
meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa
kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin
yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja
ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin
päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan;
joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti
esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin
tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos.
"Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä
ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut
selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen
salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.

Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä
sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja
luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi
pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen
kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla!
Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen
jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen
enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen
toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare
tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys
kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne
ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina
Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen;
kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen
näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä
tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään.
Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi;
vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. -- Selvä katse ja
reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus
on paras opettaja.

Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken
inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi;
että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty
syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä!
Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on
sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä
työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ
koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään,
vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel
askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset.
Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua
pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos
tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa,
koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee*
jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi
valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen
käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes
ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi
tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok
seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut
olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista,
saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa
parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi
sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja
ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä
öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että
messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja
senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki -- omituista kyllä --
kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida
takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä
seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen
perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten
elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä
näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä.
Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin
saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta
kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.

Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä
syntyneet -- vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi -- pysyvät
typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut,
epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä
kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat
varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen
hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen
vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin -- toisesta koituu Burns,
toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen
työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja
kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen,
kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy
maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.[1]

[1] Toht. Samuel Parr, eräs turhantarkka tiedemies.

XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien,
tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon
käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo
harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin
*tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he
eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset
harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden
ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja
senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti
oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.

XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä
taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa
vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät
kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa.
Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden
sydän ei ole kivestä, vaan lihasta -- ja suurinkin vastoinkäyminen, jota
aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!

XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden
evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä
monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä
ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman
jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että
ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta
säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.

XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta,
samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi,
joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että
perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus:
Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja,
vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan
itsensä ja vapautensa -- hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon
Messias."

XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota
kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja
päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä
se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on
siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja
sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana -- julki
lausuttu ajatus -- taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä
tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat
että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja
sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki.
Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään,
raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan
lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten,
synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan
julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija,
joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka
rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana
sanotaan runoilijaksi.

XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että
hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut
kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka
kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden -- todellisen tyhjyyden ja
olemattomuuden -- synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että
semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi
tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan
jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja
vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä
oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa
ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka
vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen,
kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin
värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä
maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana --
katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli
sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla -- oikea
ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin
hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus,
ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto,
rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta
tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta
on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania
kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton,
rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä
tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan
ivan kanssa -- hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä
sen tulikin olla.

XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään,
ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi
ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla
selvillä päästään?

XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa
joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla
myös olisi urhea, rohkea -- muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut
viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,[1] Becket,[2] apotti Samson,
Samuel Johnson[3] olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä
mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?

[1] Anselm Canterburystä, kuuluisa teoloogi 11 vuosisadalla.

[2] Thomas á Becket, arkkipiispa, Englannin kansleri Henrik II:n aikana

[3] Tunnettu kirjailija, † 1784.

XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on
meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa
viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä,
ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin
asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa
esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on
kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin
Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama
Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja
alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee
koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi.
Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo
väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä"
todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun
sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella
sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi
kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä
oli Milton aina sankari.

XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää
nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen,
joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle,
kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan,
että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla
sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin
onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien
suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana
kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen
yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle
sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle -- siihen vaaditaan Vitruvion
tahi Palladion silmä ja ymmärrys.

XXVII. On melkoinen erehdys nimittää kiivautta ja itsepäisyyttä
voimaksi. Se, joka saa kouristuskohtauksen, ei ole voimakas, vaikk'ei
kuusi miestä kykenisi pitämään häntä alallaan. Se on voimakas mies, joka
horjumatta kykenee kantamaan raskaimman taakan. Se täytyy meidän alati
muistaa, semminkin levottomina, meluisina päivinämme. Ken ei voi
*vaieta*, kunnes tulee puhumisen ja toiminnan aika, ei ole oikea mies.

XXVIII. Eivätkö ajatukset, kaikki todellinen työ, niin, vieläpä korkein
hyvekin ole tuskan lapsia? Kuten synkän tuulenpyörteen synnyttämiä. --
Todellinen *ponnistus*, -- samaten kuin vangin kamppailu vapautensa
puolesta -- on ajatusta. Kärsimykset kehittävät meitä.

       *       *       *       *       *

XXIX. Mimmoisissa oloissa täytyykään välistä viisauden taistella
hulluuden kanssa ja saada hulluus suostumaan siihen, että sitä
suojellaan!

XXX. Suuren miehen elämä ei ole mitään keväistä ilojuhlaa, vaan
taistelu, marssi, sota ruhtinaskuntia ja suurvaltoja vastaan. Se ei ole
huoletonta huvikävelyä tuoksuvien oranssilehtojen ja viheriöivien
kukkaketojen kautta laulavien runotarten ja kukoistavien impien
seurassa, vaan se on vakava toivioretki hehkuvien hietaerämaiden, lumen
ja jään täyttämien vyöhykkeiden halki. Hän vaeltaa ihmisten parissa; hän
rakastaa ihmisiä sanomattomalla, lempeällä sääliväisyydellä, jommoisella
he eivät voi häntä rakastaa, mutta hänen sielunsa asustaa
yksinäisyydessä, luomakunnan etäisillä perukoilla. Hän levähtää tuokion
vihreissä keitaissa palmupuun ja lähteen ääressä, mutta pian täyttyy
hänen vaeltaa edelleen kauhujen ja loiston, pääpirujen ja arkkienkelien
saattamana. Koko taivas on hänen matkatoverinsa. Kirkkaasti loistavat
tähdet lähettävät hänelle viestejä mittaamattomista avaruuksista;
vaikenevat haudat vainajineen ijäisyyksistä. Oi maailma, miten aijot
turvautua tätä miestä vastaan? Et voi rahoillasi häntä lahjoa ja
yhtävähän hillitä häntä hirsipuillasi ja laeillasi. Hän soluu käsistäsi
kuten henkiolento. Hänen paikkansa on taivaan tähtien parissa. *Sinulle*
voi se olla tärkeätä, sinusta voi se näyttää elämän ja kuoleman
kysymykseltä, mutta hänelle on aivan yhdentekevää, suotko sinä hänelle
hänen täällä maailmassa eläessään tyyssijan matalimmassa majassa vaiko
neljäkymmentä jalkaa korkeammalla, sinun, mielestäsi, niin suunnattoman
mainetornisi huipulla. Ne maailman ilot, jotka todella ovat arvokkaita,
eivät riipu sinusta eikä korkeista asemistasi. Ravinto, vaatetus ja
sielut, joita hän rakastaa, kodikkaan lieden ympärillä, ne ovat hänen.
Hän ei yhtään kaipaa palkintojasi. Katso, hän ei myöskään pelkää
rangaistuksiasi. Et edes siten, että hänet surmaat, voi hänelle mitään.
Oi jospa tässä miehessä, jonka silmistä loimuaa taivaan salama, hänen
olemuksensa perustana ei olisikaan Jumalan vanhurskaus, inhimillinen
jalomielisyys, totuus ja lempeys -- silloin vapisisin maailman puolesta.
Mutta hänen voimansa -- iloitkaamme sen kuullessamme -- on
oikeudentunnon, urhoollisuuden ja säälin summa, joka hänessä asuu.
Teeskentelijöitä ja räätälin kaunistamia ylhäisiä pettureita vastaan
hänen silmänsä iskevät salamoita; mutta ne sulavat kasteiseen sääliin,
lempeämpään kuin mitä äiti voi tuntea, sorrettuja ja rääkättyjä
nähdessään. Hänen sydämensä, hänen ajatuksensa ovat kaikkien onnettomien
pyhäkkö. Maailman edistys on ainiaaksi taattu.

Mutta onko sinulla käsitystäkään siitä, mitä nerokas mies on? Nero on
"Jumalan antama innostuksen lahja." Se on kaikkeinkorkeimman Jumalan
kieltämätön olemassa olo ihmisessä. Enemmän tahi vähemmän epäselvä
toisissa ihmisissä, on se tässä ihmisessä selvä ja kieltämätön. Niin
sanoo Milton, jonka kuitenkin täytyy olla jotakuinkin asiasta selvillä;
niin vastaavat hänelle kaikkien maailmojen ja kaikkien aikojen äänet.
Tahtoisitko seurustella semmoisen ihmisen kanssa? Ole sitten todellakin
hänen vertaisensa. Onko sinussa kykyä siihen? Opi tuntemaan itsesi ja
todellinen paikkasi elämässä, ja opi myös tuntemaan hänet ja hänen
todellinen paikkansa elämässä ja toimi sitten ylevässä sopusoinnussa
kaiken tämän kanssa.

XXXI. Nälkä ja alastomuus, vaarat ja solvaukset, vankeus, ristinpuu ja
myrkkypikari ovat useimpina aikoina ja useimmissa maissa olleet
tavallinen markkinahinta, jonka maailma maksaa viisaudesta, sekä
tervehdys, jolla on lausuttu tervetulleiksi ne, jotka ovat tulleet
maailmata valaisemaan ja puhdistamaan. Homerus, Sokrates ja kristityt
apostolit kuuluvat tosin vanhaan aikaan, mutta marttyyrien historia ei
vielä pääty siihen. Roger, Bacon ja Galilei nääntyivät kirkollisissa
vankityrmissä, Tassoa kidutettiin houruhoitolan kopissa, Camôes kuoli
kerjäläisenä Lissabonin kaduilla. Näin huonosti he kohtelivat, näin he
vainosivat profeettoja, ei ainoastaan Judeassa, vaan kaikilla seuduilla,
missä vaan on elänyt ihmisiä.

XXXII. Kaikkialla, kaikkina aikoina on tämä ollut jumalallisen
luonnollinen kohtalo, sen historia. Mikäpä jumala voisikaan koskaan
saada tahtonsa kuuluville yleisessä kirkolliskokouksessa tahi mahtavassa
Sanhedrim'issä?[1] Koska on mikään jumala osottautunut jokaiselle
"mieluisaksi"? Tavallisesti käykin niin, että ihmiset hirttävät,
murhaavat, ristiinnaulitsevat jumaliaan ja polkevat heitä jaloillaan
pari vuosisataa, kunnes odottamatta huomaavat, että ne olivatkin
jumalia, ja silloin he pitkäkorvaisen elukan tavoin alkavat mölytä ja
kiljua.

[1] Juutalaisten korkein tuomioistuin.

Niin sanoo satiiriko ja mitä hän sanoo, on ikävä kyllä surullinen
totuus.

XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä
ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten
valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava
pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin
täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja
kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten
myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat
vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.

XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja
ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään
keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut
ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani
odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."

XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on
suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin
jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan
saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy
nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää
itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle
sille tulevaa tunnustusta.

Yhtäkaikki on ylenkatse peräti vaarallista ainetta leikiteltäväksi, se
voi tulla kuolettavaksi, jos totumme siinä elämään. Miten tosiaan
voisikaan -- katsoaksemme asiaa sen lievimmältä puolelta -- ihminen
saada suuria tehtäviä päätetyksi, ottaa vaivaa ja työtä osakseen ja
vastustaa kiusausta, jollei hän innokkaasti rakasta sitä, mitä
harrastaa? Kyky tuntea rakkautta ja ihailua onkin pidettävä ylevien
sielujen tuntomerkkinä ja mittapuuna. Järjettömästi ohjattuna aiheuttaa
se paljon pahaa, mutta ilman sitä ei myöskään voi olla mitään hyvää
olemassa.

XXXVI. Nykyisessä, samoinkuin vanhassa ja yleensä kaikissa
yhteiskunnissa ovat ylimykset, eli ne, jotka pitävät itseään ylhäisön
asemassa -- vaikka sitten vain nimeksi sitä olisivat -- anastaneet
kunniapaikat, jotka samalla myös ovat vaikeuksien, vaaran, niin, vieläpä
kuoleman paikat, jollei vaikeuksia saada poistetuiksi. "Il faut payer de
sa vie."[1]

[1] Täytyy maksaa hengellään.

Tämä on varsinainen ja todellinen laki. Kaikkialla ja aina täytyy
ihmisen "*maksaa* hengellään," hänen täytyy, kuten soturin, suorittaa
tehtävänsä henkensä kaupalla.

XXXVII. Se, joka ei voi olla useiden palvelija, ei myöskään koskaan voi
tulla useiden herraksi, johtajaksi ja vapauttajaksi; -- siinä onkin
oikean mestaruuden merkitys.

XXXVIII. Ylhäinen sääty, jolla ei ole mitään velvollisuuksia
täytettävinä, on ikäänkuin jyrkän kuilun reunalle istutettu puu, jonka
juuret ovat ajaneet pois kaiken mullan. Luonto ei tunnusta omakseen
ketään ihmistä, joka ei jossakin suhteessa ole marttyyri. Onko todella
olemassa ihmistä, joka elää ylellisesti, suojeltuna kaikkea työtä,
puutetta ja vaivaa vastaan, vaivaa, jonka voittamista juuri sanomme
työksi, niin että hänen vaan tarvitsee venyä pehmeillä patjoilla ja
antaa toisten suorittaa kaikki työnsä ja taistelunsa?

XXXIX. Mitä aateli oikeastaan merkitsee? Siinä, että reippaasti kärsii
toisten edestä, on aateluus, eikä siinä, että velttona antaa toisten
kärsiä puolestaan. Ihmisten johtaja on se, joka seisoo etumaisen
ihmisrivin edellä, uhmaa vaaraa, jota kaikki muut väistyvät ja joka,
jollei sitä voiteta, tuhoaa heidät kaikki. Jokainen jalo kruunu on
orjantappurakruunu.

XL. Työskentelevää maailmaa voidaan yhtävähän kuin taistelevaakaan
maailmaa ohjata ilman tekojen ylevää ritarillisuutta ja ilman vastaavia
lakeja ja sääntöjä.

XLI. Teollisuuden johtajat, jos teollisuutta ylipäänsä voidaan ohjata,
ovat sanan täydellisessä merkityksessä maailman päämiehiä ja
sotapäälliköitä. Jollei heissä ole aateluutta, ei meillä koskaan enää
tule olemaan ylimystöä. Teollisuuden johtajien tulisi todella ajatella,
että he ovat luodut toisesta aineesta kuin verisen nyrkkivallan aikuiset
vanhat päälliköt. Teollisuuden päämiehet ovat todellisia taistelijoita,
ja vastaiseksi ainoat todelliset. Taistellen kaaosta, epäjärjestystä,
peikkoja ja perkeleitä vastaan johtavat he ihmiskuntaa tässä suuressa,
yleisessä ja yksin oikeutetussa sodassa. Tähdet radoillaan taistelevat
heidän puolellaan ja koko taivas ja maa lausuvat kuuluvasti: "Oikein
tehty!" Menkööt teollisuuden johtajat sydämiinsä ja kysykööt vakavasti
itseltään eikö siellä ole muuta kuin rietasta himoa, hienojen viinien ja
kullattujen vaunujen himoa? Sydämistä, jotka kaikkivaltias Jumala on
luonut, en tahdo uskoa moista.

XLII. Teidän urheiden työmiesjoukkojenne tulee sanan parhaimmassa
merkityksessä olla *teidän* joukkojanne, teidän tulee myöntämällä niille
oikeutettu osuus työn tuloksista järkiperäisesti niitä kasvattaa ja
kokonaan toisilla ja lujemmilla siteillä kuin tilapäisellä päiväpalkalla
tehdä heidät todellisiksi veljiksenne ja pojiksenne.

       *       *       *       *       *

XLIII. Kunnia pienille vähemmistöille, mikäli ne sitä ansaitsevat.
Heidän taistelunsa on usein raskas, mutta aina voitokas, niinkuin
jumalten taistelu. Tancred de Hautevillen[1] pojat valloittivat noin 800
vuotta takaperin koko Italian, laativat siitä elimellisen kokonaisuuden,
jonka kukin jäsen elävänä liittyi toiseen; he perustivat valtaistuimia
ja ruhtinaskuntia. Näiden normandilaisten koko voima oli 4000 miestä;
Italiassa, jonka he julkisessa taistelussa voittivat ja jakoivat
mielensä mukaan, lienee ollut 8 miljoonaa yhtä rotevaa, mustapartaista
miestä kuin nämäkin. Mistä johtui siis, että normandilaisten pieni
vähemmistö voitti tässä näennäisesti toivottomassa taistelussa?
Pääasiallisesti epäilemättä siitä, että oikeus oli heidän puolellaan,
että he epäselvällä, vaistomaisella, mutta oikealla tavalla noudattivat
taivaallista käskyä ja että siis taivas itse päätti, että heidän täytyi
voittaa. Sen lisäksi tuli -- minä näen sen selvästi -- etteivät
normandilaiset tunteneet pelkoa ja olivat valmiit tarvittaessa kuolemaan
asiansa puolesta. Ajatelkaa sitä: semmoinen ihminen vastaa tuhatta
tavallista! Pieni vähemmistö elköön joutuko epätoivoon! Sen tukena on
koko maailmanavaruus ja pilvi näkymättömiä todistajia katsoo sitä.

[1] Muuan 1:sen ristiretken päälliköitä.

XLIV. Mitä taasen tulee "julkisen mielipiteen" voimaan, on se meille
kaikille hyvin tunnettu valta. Sitä pidetään ehdottoman hyödyllisenä ja
arvokkaana, mutta sillä ei suinkaan myönnetä olevan ratkaisevaa eikä
jumalallista voimaa. Tahtoisimme kysyä: mitä jumalallista, mitä todella
suurta on tämän voiman avulla saatu aikaan? Oliko se julkisen
mielipiteen voima, joka pakoitti Columbuksen Amerikaan, tahi joka sai
Johan Keplerin luopumaan ylellisestä elämästä Rudolfin astroloogien ja
silmänkääntäjien parissa ja sen sijaan nääntymään hätään ja puutteeseen,
sillaikaa kun hän sai selville kiertotahtien todellisen järjestelmän?

XLV. Usein on sanottu ja aina uudelleen tulee se toistaa, että kaikki
uudistukset -- siveellisiä lukuunottamatta -- osottauvat turhiksi.
Valtiolliset uudistukset, joita kyllä kiihkeästi vaaditaan, voivat kyllä
tukahduttaa rikkaruohot (myrkylliset ilmiantajat, lukemattomat
hyödyttömät syöpäläiset), mutta ne jättävät maaperän karuksi, joten on
tietämätöntä kantaako se nyt jaloja hedelmiä vaiko uutta rikkaruohoa.
Siveellistä parannusta taasen voimme toivoa vain siinä suhteessa, että
tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän hyviä ihmisiä, jotka suopea
sallimus lähettää levittämään hyvää siementä; -- sanan täydellisessä
merkityksessä *kylvämään*, kuten elävä puu levittää siemeniään. Tämä on
kaikkina aikoina ollut hyvän ihmisen tehtävä ja luonne; hän on hyvän
salaperäinen, luova keskipiste: hänen vaikutusvoimaansa ei lainkaan
voida määrätä; sillä hänen työnsä eivät kuole, ne ovat ijäisyydestä ja
ovat ijäiset; ne jäävät alati elämään, uudessa muodossa, yhä laajemmalle
leviävinä, ja niistä uhkuu elämää. Sinä, joka kauhistut aikakautesi
paheita ja kurjuutta ja arvelet, että nykyajan Diogenes tarvitsisi
*kaksi* lyhtyä kirkkaalla päivällä, ajattele toki: aikasi yli ei sinulla
ole mitään valtaa; sinun tehtäväksesi ei ole annettu hukkuvan maailman
pelastamista; vain yhden ainoan ihmisen yli on sinulla täydellinen,
rajoittamaton, vastustamaton valta, -- vapauta hänet, tee hänet
rehelliseksi, niin teet sinä jotakin, teet sinä paljon, ja työsi ja
elämäsi eivät ole olleet turhia.



VÄÄRÄT TIET JA TARKOITUKSET.


I. On todellakin niin. Me olemme puhuaksemme vanhan kansan tapaan
"unhoittaneet Jumalan;" tahi -- käyttääksemme uudenaikaisinta lausetapaa
ja esittääksemme asian varsinaisen totuuden -- olemme saaneet
maailmastamme käsityksen, joka *on väärä*. Olemme rauhallisesti
ummistaneet silmämme kaiken olevan todellisuudelle ja katselemme vain
sen harhakuvia. Uskomme rauhallisesti että koko maailmamme sisällinen
olemus on suuri, käsittämätön "*kenties*." Ulkoapäin se kieltämättä on
suurehko nautatalli ja työhuone suunnattomine keittiöineen ja pitkine
pöytineen, ja vain se on viisas, jonka onnistuu päästä niiden ääreen.
Kaikki maailmaa koskeva *totuus* on epävarmaa; vain se, mikä koskee
voittoa ja tappiota, ravintoa ja kunniaa, on ja pysyy "varmana"
käytännölliselle ihmiselle.

II. Samaten on itse asiassa niiden kansojen laita, jotka tuntevat
itsensä kurjiksi, onnettomiksi. Kansakuntien entiset johtajat,
profeetat, papit, tahi miksi niitä sanottaneekin, tiesivät sen vallan
hyvästi ja aina meidän päiviimme saakka ovat he saarnanneet ja
teroittaneet meihin totuutta. Kansojen uudet johtajat, joilla myös on
koko joukko nimiä -- sanomalehtimiehiä, valtiomiehiä, valtiotalouden
opettajia j. n. e. -- ovat peräti sen unhoittaneet ja ovat valmiit sitä
kieltämään.

Mutta yhtä kaikki pysyy se ijäti voimassa, kukistumattomana, ja
epäilemätöntä on, että meidän täytyy jälleen oppia käsittämään tämä
totuus ja uudelleen tunnustaa se todeksi. Meitä kaikkia tullaan
ruoskimaan ja kurittamaan, kunnes vihdoin opimme sen tuntemaan, tahi
kuritetaan meidät kuoliaaksi, sillä kieltää sitä ei voida!

Kun kansa oli onnetonta, oli tuo vanha profeetta oikeassa sanoessaan
sille: Olette unhoittaneet Jumalan, olette luopuneet Jumalan tieltä,
muutoin ette olisi tulleet onnettomiksi. Te ette ole eläneet totuuden
lakien mukaan, vaan petoksen, valheen lakien mukaan, ehdoin tahdoin
vääristelleet totuutta, siksi onkin luonnon kärsivällisyys lopussa,
siksi olette joutuneet tähän.

III. Maailmassa on yö ja viipyy vielä kauvan, ennenkuin päivä koittaa.
Vaellamme suitsevien, kytevien raunioitten keskellä ja aurinko sekä
taivaan tähdet ovat ikäänkuin laastut pois joksikin aikaa, ja kaksi
suunnatonta aaveolentoa: *teeskentely* ja *jumalankieltäminen*
rehentelevät yhdessä tuon ahnaan pedon, *himokkuuden* kanssa ympäri
maapallomme ja sanovat sitä omaisuudekseen. Parhaiten voivat täällä
unikeot, joiden koko olemassa olo on velttoa unennäköä. Meillä ei ole
uskontoa, ei ole Jumalata. Ihminen on kadottanut sielunsa ja yrittää
turhaan parantaa yhteiskuntaa. Turhaan surmaa hän kuninkaita, valmistaa
kapinoita, vallankumouksia, laatii lakeja -- parannuskeinoa ei ole.

IV Eräillä sukupolvilla, kuten esim. nykyisellä, on merkillinen tehtävä
maailmanhistoriassa. Niinkuin apinat istuvat he nuotion ääressä metsässä
ymmärtämättä ylläpitää tulta uusilla risuilla. Pian täytyy heidän se
jättää ja vaeltaa edelleen -- arvatenkin kaaokseen, valtakuntaan, jonka
Siionin vuorena on Bedlam.[1] Mutta käykin selville, ettei maailma
olekaan tehty syötävästä ja juotavasta, sanomalehtireklaameista,
kullatuista vaunuista, prameudesta ja koristeista; ei, se on kokonaan
toisista aineksista, Vanhat roomalaiset, niinkuin Suetonius heitä kuvaa,
turmeltuneet, lavertelevat kreikkalaiset Rooman keisarikunnan
rappeutumiskaudella -- meillä on useampi kuin yksi esimerkki, elkää
lisätkö enää niiden lukua! Sankariudetta, -- ei jäliteltyä, hervotonta
sankariutta -- ilman julkilausuttua tahi mykkää tunnetta, että ihmisen
elämässä on jotakin jumalallista, että hänen historiansa todella on
ijäisyyden vertauskuva -- ei Roomaa olisi ollutkaan; _se_ se juuri oli,
mikä loi vanhan Rooman, vanhan Kreikan ja juutalaisten valtakunnan.
Apinat vain räpyttelevin silmin loikovat nuotion ääressä, jota he eivät
kykene ylläpitämään uusilla puilla; he sanovat, että se kyllä on palava
puittakin, tahi, voi, he sanovat sen ijäksi sammuvan: se on surullinen
näky.

[1] Tunnettu hourujenhoitolaitos Lontoossa.

V. Lukemattomat ihmiset ovat kuolleet; kaikkien ihmisten täytyy kuolla;
-- meidän kaikkien viimeinen lähtömme tapahtuu tuskan tulisissa
vaunuissa. Mutta kurjaa on, säälittävää, täytyä elää tietämättä miksi;
kovaa on tehdä työtä mitään ansaitsematta; olla sydämestä ja sielusta
väsynyt, veltto, koko elinaikansa kuolla hitaasti vangittuna kuuroon,
kuolleeseen, loppumattomaan "hoida itsesi!" -periaatteeseen, ikäänkuin
Phalaris-härän loihdittuun, rautaiseen vatsaan! Moinen on ja on alati
oleva sietämätöntä Jumalan luomille ihmisille.

VI. Emme voi vaeltaa millään nykyisen elämän julkisella valtatiellä,
emmekä edes kaukaisimmalla sivupolulla kohtaamatta ihmistä tahi
inhimillistä pyrintöä, joka ei ole kadottanut ijäisyyden ja totuuden
toivoa ja kohdistanut toivoaan ajalliseen, puolittain tahi kokonaan
väärään, pettävään. Kunnianarvoisa parlamentinjäsen valittaa, että
Yorkshiren verankutojat väärentävät tuotteitaan. Taivas, itse paperi,
jolle kirjoitan, on nähtävästi suureksi osaksi valmistettu hyvästi
silitetystä kalkkiseoksesta ja tekee kirjoittamiseni hankalaksi! On
onnen kauppa, jos nykyään enää voi saada todella hyvää paperia --
jotakin todella huolellisesti tehtyä työtä, etsittäköön mistä tahansa,
haavemaailman korkeimmalta huipulta aina alhaisimpaan, loihdittuun
jalustaan saakka.

Katsokaamme esim. tuota suurta, seitsemän jalan korkuista hattua, jota
kuljetetaan pitkin Lontoon katuja ja jota ystäväni Sauerteig syystä
kyllä pitää varsin tärkeänä englantilaisena merkillisyytenä. "Suokoon
Jumala," sanoo hän, "että se olisi korkein huippu, minkä Englannin
petkutusala voi saavuttaa ja josta sen jälleen täytyy kääntyä alaspäin!"
-- Hattujentekijä Lontoon Strand'illa sijoittaa näet -- sen sijaan että
valmistaisi parempia huopahattuja -- suunnattoman, 7 jalkaa korkean
paperihatun pyörille, antaa miehen ajella sillä pitkin katuja ja toivoo
*täten* saavuttavansa menestystä. Hän ei ole *yrittänyt* tehdä parempia
hattuja, niinkuin maailma häneltä vaatii ja mitä hän terävällä älyllään
arvatenkin voisi tehdä, vaan hän käyttää koko uutteruutensa saadakseen
meitä uskomaan, että hän on tehnyt parempia hattuja! Myöskin hän tietää,
että petkuttaja nykyaikana on tullut jumalaksi. Elä naura hänelle,
lukijani, tahi elä ainoastaan naura. Hän on lakannut olemasta
naurettava; hänestä koituu nopein askelin surkuteltava.

Tässä on pahan varsinainen tyyssija; yleisen yhteiskunnallisen
syöpähaavan keskusta, tuon taudin, joka uhkaa kaikkia nykyajan oloja
kauhistavalla kuolemalla.

VII. Inhimillisissä oloissa ei nykyään kiertele tervettä elämänverta,
vaan ikäänkuin inhoittavaa, rikkihappoista mustetta, joka syövyttää,
kuluttaa ja uhkaa turmella kaiken; nykyajan meluava yhteiskuntaelämä on
sähköistä ja todenteolla ja totisesti pirun riivaamaa! Sillä sanalla
sanoen mammona ei ole jumala, vaan piru, ja vieläpä hyvin halveksittava
pahahenki. Seuratkaa vain uskollisesti paholaista, silloin voitte olla
varmat siitä, että joudutte hänen valtoihinsa -- minne muualle
voisittekaan joutua?

VIII. Harvat historian tahi muinaistarujen kertomuksista lienevät
merkillisemmät kuin muhamettilainen legenda Mooseksesta ja asujamista
Kuolleen meren rannikoilla. Asfalttijärven rannoilla asui voimakasta
kansaa, mutta tämä heimo oli -- niinkuin me kaikki olemme taipuvaisia
tekemään -- unhoittanut Luonnon sisällisen totuuden ja tottunut
petollisuuteen ja pintapuolisuuteen ja he olivat joutuneet varsin
kurjaan tilaan, niin, he olivat paljoa syvemmän järven äyräillä kuin
Kuollut meri. Silloin suopea taivas lähetti heidän luokseen profeetta
Mooseksen julistamaan varoituksen sanoja, joista olisi saatu kylliksi
parannuskeinoja. Mutta ei! Kuolleen meren rannoilla, asujat eivät,
niinkuin melkein aina on laita, kun raaka sukupolvi tulee sankarien ja
profeettojen kanssa tekemisiin, huomanneet Mooseksessa mitään hyvää. He
kuuntelivat häntä vastahakoisesti, vieläpä pilkaten ja ivaten; hänen
puheensa "väsyttivät" heitä ja he julistivat pitävänsä häntä
petkuttajana, niin, joutavana lavertelijana. Moisen käsityksen saivat
nämä ihmiset Kuolleen meren rannoilla Mooseksesta ja he väittivätkin,
että hän luultavasti oli petkuttaja ja aivan varmasti ikävystyttävä
jaarittelija.

Mooses lähti pois koko maasta, mutta Luonto ja sen ankarat totuudet
jäivät jälelle. Kun hän seuraavalla kerralla tuli heidän luokseen,
olivat ihmiset Kuolleen meren rannikoilla "kaikki muuttuneet apinoiksi."
Ne istuivat puissa, irvistelivät mitä luonnollisimmalla tavalla,
jaarittelivat järjettömyyksiä ja pitivät koko maailmaa suurena
"humpuukina"! Maailma *oli todella tullut* tyhjäksi varjoksi näille
apinoille, jotka sitä semmoisena pitivät. Niin he vielä tänäkin päivänä
istuvat ja lavertelevat; ainoastaan jokaisena sabbattina herää heissä,
luulen minä, hämärä, vaistomainen muisto entisyydestä ja silloin he
tylsin katsein tuijottavat asioiden ihmeelliseen, hämärään järjestykseen
-- kaikki on heille käsittämätöntä, he itse ja maailma -- ja räikeällä
örinällä tahi naukunalla he silloin tällöin ilmaisevat ihmettelyään --
tuon suurimman ja surullisimman ihmetyön vuoksi, mitä ihmisen tahi
apinan äly koskaan voi käsittää! He eivät ajallaan käyttäneet sielujaan
ja ovat senvuoksi ne kadottaneet. Nyttemmin he pyhittävät sabbattiaan
vain siten, että rääkyen istuskelevat puissa ja muistelevat hämärästi,
että heilläkin joskus oli sielu.

Oletko, oi vaeltaja, koskaan kohdannut moisia luontokappaleita
vaelluksellasi? Minusta näyttää, että varsinkin meidän aikoinamme
semmoisia on ylen runsaasti.

IX. Jos ihmisissä oleva tosi ja jalo, heidän ihanteensa, ovat kadonneet
eikä mitään muuta ole jälellä kuin räikeä itsekkyys ja ahneus, niin
eivät he voi elää, ja kohtalo, koko maailman äiti, tuomitsee heidät
armotta kuolemaan. Tällöin ihmiset keksivät itselleen helpon ja
mieluisan syömä- ja juomafilosofian ja sanovat syömisen ja märehtimisen
hetkinä, joita he nimittävät mietiskelyhetkiksi: "Sieluni, ole iloinen,
onhan sangen hyvä, että olet korpin sielu," ja usein, ennenkuin
aavistavatkaan, tietävät valmistautua, joutuvat he jo hajoamisesta
johtuvien tuskien valtaan!

X. Mutta kuitenkin on vahinko, että sielumme ovat kadonneet. Meidän
täytyy vielä kerran varmasti etsiä ja löytää ne jälleen, muutoin käy
meille joka suhteessa hullusti. Joku määrä sielua on ehdottomasti
tarpeeseen, jos mieli suojella ruumista peloittavalta häviöltä --
mätänemästä suolan puutteessa. Tunnemme ihmisiä, joilla on ollut
kylliksi sielua säilyttämään ruumista -- ja heidän viittä aistiaan
mätänemästä ja -- säästämään suolaa. Tunnemme tämmöisiä ihmisiä ja --
kansoja.

       *       *       *       *       *

XI. Vaaditaan siis *todistus* Jumalan olemassa olosta? *Todistettava*
Jumala! Pieninkin elävistä olennoista pyrkii todistamaan itselleen
korkeimman, ijäisen olemassaoloa, toisin sanoen, se pyrkii, kun asiata
oikein katselemme, pääsemään selville ja omistamaan itselleen -- tuota
korkeinta, ijäistä, *jossa se elää*, työskentelee ja on!

XII. Sinä et tahdo mitään salaisuuksia, et mitään salaisia oppeja; sinä
tahdot vaeltaa maailmasi läpi siinä auringonvalossa, jota itse nimität
totuudeksi tahi sen käsilyhdyn valossa, jota minä sanon
advokaattilogiikaksi -- sinä tahdot "selittää" kaikki, tehdä kaikesta
itsellesi "tiliä" -- muutoin et usko mitään? Niinkö, vieläpä tahdot
koettaa nauraa sille? Jokainen, joka tunnustaa käsittämättömän,
kaikkialla läsnäolevan, salaisen maailman olemassaolon, joka on
kaikkialla, jalkojemme alla, ympärillämme, käsiemme välissä, jolle koko
maailman avaruus on temppelinä ja temppelipappina ja samalla myös
keittiönä ja navettana, on sinun silmissäsi houkkio, mielipuoli mystiko;
hänelle sinä säälivästi hymyillen tarjoot lyhtyäsi ja alat loukattuna ja
suuttuneena kiljua, jos hän sitä potkasee? -- Mies parka! Eikö lehmäsi
vasikoi? Eikö härkäsi siitä? Ja sinä itse, etkö olekaan syntynyt? Etkö
tulekaan kuolemaan? "Selitä" minulle kaikki tämä, tahi tee jompikumpi
seuraavasta kahdesta asiasta: poistu typerine jaaritteluinesi johonkin
kaukaiseen, yksinäiseen paikkaan tahi, mikä olisikin parempi, heitä pois
tyhmät ajatuksesi ja itke -- ei sitä, että ihmettelyn aikakausi on
ohitse ja että Jumalan maailma on kadottanut ihanuutensa ja tullut
jokapäiväiseksi, vaan sitä, että sinä tähän saakka olet ollut
tuulenpieksäjä ja likinäköinen sanansaivartaja.

XIII. Järjestelmällisyys, joka yhäti pitää katseensa omaan napaansa
kiinnitettynä ja toivon ja pelon sekaisella tuskallisella kiihkolla
kysyy itseltään: Olenko oikealla vai väärällä tiellä? Tulenko autuaaksi
vai joudunko kadotukseen? mitä on *tämä* itse asiassa muuta kuin uusi,
rajaton itsekkyyden ilmaus, joka, vaikka onkin rajaton, ei siltä aina
ole taivaallinen! Veljeni, koeta niin pian kuin mahdollista kohottaida
kaikkea tätä ylemmäksi. "Sinä olet väärällä tiellä; sinä luultavasti
joudut kadotukseen." Pidä sitä tosiasiana, totuta itsesi siihen
ajatukseen, jos sinä olet *mies*. Vasta silloin on sinua ympäröivä
maailma oleva sinulle alamainen, ja keskiyön synkästä lammista on
silloin koittava ikuinen aamusarastus, joka on valaiseva tukalan polkusi
yli kaikkein toiveittesi, kaiken pelkosi ja antava taivaallisen
Memnoninsoitannon kaikua sydämessäsi.

XIV. Voi, vähimmin tuottelias kaikista kuolevaisista on alakuloinen
haaveilija. Vaikkapa myönnämmekin, että hän on vilpitön eikä tahallaan
meitä petä, niin -- mitä hyvää hänessä on? Eikö hän alati esiinny täällä
loppumattoman epätoivon opettajana ja hervottoman, sairaloisen
kykenemättömyyden perikuvana? Hänen hyveensä on etupäässä semmoista,
joka jokaisella lihassyyllä tuntee oman arvonsa! Moinen hyve on
sairaloista, siitä tuntuu kuin olisi se lasista, joten se ei uskalla
antaa itseään koskettaa eikä hievahtaakaan paikaltaan. Se ei voi saada
mitään aikaan -- korkeintaan alituisella, huolekkaalla hoidolla pitää
itsensä hengissä.

XV. Itsensä tutkiminen on pettämätön sairauden oire, joko se sitten on
parantumisen enne tahi ei. Sairaloinen hyve tavallisesti kuluttaa ja
kalvaa itseään katumuksessa ja pelvossa, tahi, mikä on vielä pahempi,
esiintyy rehennellen, turhamaisena ja puheliaana. Molempiin ilmiöihin on
itserakkaus syynä, tahi hyödytön "taaksepäin-katseleminen" jo kulkemamme
tien mittaamista varten, vaikka toki ainoa tehtävämme on uupumatta
pyrkiä eteenpäin ja edistyä matkalla.

Jos jollakin inhimillisen elämän alalla, niin toki sen sisimmällä ja
lähimmin elämää koskevalla, nimittäin siveellisellä, on hyvä, että on
kokonaisuutta ja itsestään tietämättömyyttä, mikä juuri osottaa, että
siveelliset tunteet ovat oikeita. Vapaa, järjellinen tahto, joka asuu
meissä sekä meidän kaikkeinpyhimmässämme, olkoon todella vapaa, ja
toteltakoon sitä kuin jumaluutta, mikä onkin sen oikeus ja sen pyrkimys.
Todellinen kuuliaisuus on alati mykkä.

XVI. Ihminen on lähetetty tänne, ei epäilemään, vaan tekemään työtä;
ihmisen päämääränä -- niin on aikoja sitten kirjoitettu -- on toiminta,
ei ajatteleminen. Täydellisessä tilassaan oli kaikki ajatteleminen vain
toiminnan kuva ja innostava symbooli, ja filosofiaa oli olemassa vain
runouden ja uskonnon muodossa. Ja kuitenkin, miten voidaan sitä
tässäkään vaillinaisessa muodossa välttää, miten tulla toimeen ilman
sitä? Ihminen seisoo ikäänkuin luonnon keskipisteessä; hänen pienen
pieni aikamääränsä on osa ijankaikkisuudesta, hänen kädenlaajuinen
tilansa on rajattomuuden ympäröimä. Miten voisikaan hän olla itseltään
kysymättä: Mitä minä olen? Mistä minä tulen? Minne olen kerran joutuva?
Ja miten voi hän näihin kysymyksiin saada muuta vastausta kuin
pintapuolisia, vaillinaisia viittauksia, jommoisia olemme tottuneet
kuulemaan äidiltä, kun tämä koettaa saada uteliasta, tietämätöntä
lastaan rauhoittumaan?

Metafysiikan sairaloisuus on niinmuodoin alati kestävää. Kaikkina
aikoina täytyy näiden kysymysten kuolemasta ja ijäisestä elämästä,
pahuuden alkujuuresta, vapaudesta ja välttämättömyydestä alati uusissa
muodoissa sukeltaa esiin, ja yhäti täytyy aika ajoin toistaa yritys
saada luoduksi meille selvä suunnitelma maailman avaruudesta. Mutta
alati ikävä kyllä menestyksettä, sillä miten voisikaan ajallinen,
katoova laatia tyydyttävän ja täydellisen selityksen ijäisestä,
äärettömästä?

XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole
todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän
"uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle
annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka
*pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi
niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka
voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin,
tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet
sen tarkemmaksi kysymykseksi -- varsin arveluttavalta. En usko, että se
tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja
sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli
vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa,
ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön
valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa,
mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat
pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan
kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he
eivät ansaitse. -- Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne
maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.

Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi
täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä.
Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista*
lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen
kaikkea -- elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista
uskonnoistasi!"

XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä
voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi
se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin
innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin
huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän
arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät
velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa
selvempi ja helpompi täyttää.

XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja
omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen
työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin
käy meille selväksi -- ei yksi tehtävä -- vaan loppumaton sarja
velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen,
niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin
suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva
meille mahdollisiksi suorittaa.

XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen,
ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla
eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla
keinoilla -- etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla
oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin
sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa
sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin
kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä
teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? -- -- --
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja
vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee
ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla
saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat
täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.

XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin
levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä
on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella
kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän
jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa
ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen
uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen
teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa
hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?

Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan
rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä,
tahi sitten ei missään. -- Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja
teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata
olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti
hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin
ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä
pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta
jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin -- varo itseäsi! Ja
yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä
teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun
verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät
kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.

XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään
uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja
Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä?
Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään
kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos
kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet,
Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät
ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko
maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi
verrattuina.

XXIII. Ihminen, joka rehellisesti ryhtyy työhön, ja koko sielullaan
siihen syventyy, saa aina jotakin toimeen. Sanoohan Dante, että itse
Saatana oli kunnioitettava olento verrattuna noihin "kultaisen
keskitien" enkeleihin -- semmoisia on meidän päivinämme ylen runsaasti
-- jotka eivät olleet uskollisia eikä kapinoivia, vaan ainoastaan
ajattelivat omaa vähäpätöistä itseään. Danten helvetissä olivat juuri
ryhdittömät, kaikkeen taipuvat ihmiset tuomitut kauheimpaan
rangaistukseen: _non han speranza di morte_, heillä ei ollut kuoleman
toivoakaan; vaan olivat he vaipuneet tylsään, elämän ja kuoleman
väliseen tilaan ja loassa ja kärpästen kiusaamina täytyi heidän ijäti
uinailla ja kärsiä -- "yhtäpaljon Jumalan kuin Jumalan vihamiehen
halveksimina." --

XXIV. Oikeastaan ei ole mitään niin peräti halveksittavaa ja samalla
niin inhoittavaa kuin puolinainen roisto, joka ei ole tosi eikä
petollinen, joka ei koskaan elämässään ole tehnyt eikä puhunut totta --
sillä hänen sielunsa elää pimeydessä, sen kissansilmät eivät kykene
näkemään totuutta -- ja kuitenkaan ei moisella ihmisellä ole rohkeutta
suorastaan pettää tahi valehdella, vaan kuluttaa hän koko elämänsä
totuuden ja valheen yhteen sekoittamiseen saadakseen siitä, muka,
syntymään jotakin uskottavaa, hyväksyttävää.

       *       *       *       *       *

XXV. Varmaan on vielä koittava päivä, jolloin jälleen tiedetään mikä
voima on puhtaassa, kohtuullisessa elämässä, miten jumalallinen on
häpeän puna nuorilla ihmisposkilla, miten ylevä, terveellinen,
välttämätön -- eikä yksin naisille, vaan jokaiselle ihmiselle -- tämä
nykyään unhoitettu velvollisuus on. Jollei semmoista päivää tulisi,
silloin, tiedän myös, on paljon muuta jäävä tulematta. Ylevä mieli,
kiitollisuudentunne eivät myöskään enää palaa, sankarimainen silmän ja
sydämen puhtaus, jalo, hurskas urhoollisuus, jotka voisivat parantaa
meidät ja pronssiin ja vernissaan turvautuvan aikakautemme, miten
voisivatkaan ne tällöin enää palata?

XXVI. Joka tapauksessa olemme selvillä siitä, että, -- ei perkeleen
palveluksessa saavutettu oppi, vaan vakava päätöksemme luopua moisesta
palveluksesta tekee meidät miehekkääseen toimintaan soveliaiksi. Meistä
koituu miehiä, ei irstailujen eikä väärien ilojen meille tuottamien
pettymysten kautta, vaan siten, että tulemme selville siitä, miten
ahtaiden rajojen sisälle koko tämä elämämme on supistettu, miten
mieletöntä on toivoa kuolemattomalle sielullemme tyydytystä tämän
katoovaisen maailman lahjoista ja rikkauksista, että ihmisen täytyy itse
auttaa itseään, ja vihdoin, ettei tuskien ja kärsimysten voittamiseksi
ole muuta keinoa kuin työ ja toiminta. Miehuus alkaa silloin, kun me
jollakin tavoin saamme aikaan aselevon välttämättömyyden kanssa; se
alkaa myös, kun meidän, niinkuin useimmat tekevät, täytyy mukautua
välttämättömyyteen; *hilpeästi* ja *toivorikkaasti* se alkaa ainoastaan
siinä tapauksessa, että olemme tehneet sovinnon välttämättömyyden kanssa
ja täten todella päässeet voitolle ja tunteneet olevamme vapaita.

XXVII. Miksi moinen hengästynyt kiire ansaitsemaan rahaa? Minä en ole
joutuva helvettiin, vaikk'en ole ansainnutkaan rahaa! -- On myös
olemassa toinen helvetti, on minulle sanottu.

XXVIII. Lukijani, vieläpä kristillinen lukijani, miksi itseäsi nimität,
onko sinulla käsitystä taivaasta ja helvetistä? Pelkäänpä, ettei sinulla
sitä ole. Niin usein kun nämä sanat pyörivätkin kielellämme, on
useimmilla meistä kuitenkin niistä hämärä, tarumainen, tahi ainakin
puoleksi tarumainen käsitys, joka on kuin haihtuva vertaus, kuin
vähäpätöinen kaiku.

Ja yhtäkaikki maksaa kylläkin vaivan kerta kaikkiaan tulla selville
siitä, etteivät ne ole vertausta, ei tarua eikä tarumaista, vaan
ijankaikkinen, korkein tosiasia! "Nykyaikana ei missään ole palavaa
rikkijärveä, helvetissä ei ole sisilialaista eikä muutakaan tulikiveä,"
sanot sinä? No niin, vaikkei olisikaan palavaa tulikivijärveä! Usko se
eli ole uskomatta, miten tahdot; pidä kernaasti uskoasi voittona, joka
vie sinut korkeammalle kehitysasteelle, ja avaa sinulle laajemmat
näköpiirit. -- Kaikki tuo, koko helvetinkäsite, on kadonnut -- tahi ei
kadonnut -- usko siinä suhteessa mitä tahdot. Mutta että jotakin
ijankaikkista, jolla on käytöllistä merkitystä, *ijankaikkista* sanan
matemaattisesti tarkassa merkityksessä, olisi kadonnut tahi voisi kadota
jonkun ihmisen elämästä, sitä ei sinun tule uskoa! Oi veljeni, eikö
pelon, toivon, säälin ijankaikkisuus ole jonakin hetkenä kieltämättömänä
ja kuvaamattomana sinulle paljastunut? Eikö koskaan sisimmässä
sydämessäsi ole kaikunut ääniä rajattomista ijäisyyksistä,
yliluonnollisten, ikuisten valtamerien kohinaa? Eikö koskaan? Voi,
silloin ei sinussa vallitse vapaamielisyys, vaan eläimellisyys! Ijäisyys
on varmempi kuin mikään muu tosiasia. Mutta ainoastaan *ihmiset* voivat
sitä tuntea; vain pesiään rakentavat majavat, verkkoja kutovat lukit ja
korpin ja ketun petoeläinheimot eivät sitä tunne! --

Englannin kansa käyttää vielä usein puheessaan sanaa: helvetti, mutta
ainoastaan vaivoin onnistui minun saada selville, mitä se sillä
tarkoittaa. Helvetti merkitsee tavallisesti rajattomasti peljättyä ja
kammottua paikkaa, joka herättää ihmisessä kauhistusta ja kammoa, niin
että hän koko sielustaan ponnistelee, jottei tarvitsisi joutua sinne.
Inhimillisen sivistyksen historiaa tutkiessamme huomaamme, että
helvettikäsite aikojen kuluessa on muuttunut, mikäli uskonnolliset ja
muut käsitteet ovat kehittyneet, joten eri aikojen ja kansojen
mielipiteet suuresti eroavat toisistaan.

Kristityt pelkäävät helvettiä syystä, että vanhurskas tuomari voi
tuomita heidät syyllisiksi. Vanhat roomalaiset taasen -- luulen minä --
pelkäsivät, ei niinpaljon itse Plutoa, josta he eivät suuriakaan
välittäneet, vaan kunnottoman, siveydettömän, eli, niinkuin sana heidän
kielellään varsinaisesti merkitsi, *epämiehekkään* käytöksen tahi elämän
rangaistusta. Mutta mitä, jos asiaa perusteellisesti tarkastamme, mitä
nykyajan sielu todella rajattomasti pelkää? Mitä se katselee
täydellisellä toivottomuudella? Mitä on nykyajan helvetti? Epäröiden ja
hämmästyksellä lausun sen: nykyajan helvetti on -- *epäonnistumisen*
pelko; pelätään, etteivät yritykset onnistu, ettei ole menestystä rahaa,
kunniaa tahi jotakin muuta maailman numeroilla merkittävää arvoa --
etupäässä rahaa -- kokoonhaaliessa! Eikö tämä olekin varsin merkillinen
helvetti?

Niin, se on *varsin* merkillinen. Jollei meillä ole "menestystä," mitä
hyötyä on meistä silloin? Olisi parempi, ettemme lainkaan olisi
syntyneet.

Moinen helvetti on tietenkin kotoisin mammonanpalveluksen
evankeliumista, jolla myös on vastaava taivaansa. Sillä nykyajan
lukemattomien haavekuvien joukossa on todellakin yksi ainoa todellisuus;
on *yksi* tosiasia, jonka otamme vakavalta kannalta -- ainakin
tarkoitamme sillä täyttä totta -- rahanansio. Ja Jumala olkoon kiitetty,
että meillä edes on mammonanpalvelus, edes joku asia, jonka otamme
vakavalta kannalta! Jouten olo, toimettomuus on pahinta mitä on
olemassa, työttömyys yksin on toivotonta -- ryhdy todenteolla työhön
jollakin alalla, niin opit vähitellen tekemään melkein mitä tahansa.
Työssä piilee loppumaton toivo, vaikkapa työskennelläänkin vain
rahanansion vuoksi.

Todella, täytyy myöntää, että mammona-evankeliumimme kautta nykyään
olemme tulleet omituisiin johtopäätöksiin. Me sanomme elävämme
yhteiskunnassa ja yhtäkaikki noudatamme käytännössä mitä täydellisintä
eristämis- ja eroittamisjärjestelmää. Elämämme ei ole molemminpuolista
avustamista, vaan pikemmin naamioittu sotatila, "rehellisen kilpailun,"
"vapaan kilpailun" j. n. e. nimeen verhottu, jatkuva, molemmanpuolinen
vihamielisyys. Olemme peräti unhoittaneet, että inhimilliset olennot
voivat olla *muissakin* suhteissa toisiinsa kuin "ostajan ja myyjän;"
näytämme luulevan, että "puhtaalla rahalla maksu" selvittää ja vapauttaa
kaikista muista velvollisuuksista ja sitoumuksista.

"Nälkää näkevät työmieheni?" vastaa rikas tehtaanomistaja. "Olenhan
rehellisesti maksanut heidän työnsä; olen suorittanut heille viimeiseen
penniin palkan, josta keskenämme olemme sopineet. Mitä on minulla
enempää tekemistä heidän kanssaan?" Niin, mammonanpalvelus on surkea
evankeliumi. Kun Kain itsekkäistä syistä oli surmannut veljensä ja
häneltä kysyttiin: "Missä on veljesi?" vastasi myöskin hän: "Olenko minä
veljeni vartija? Enkö ole veljelleni maksanut palkkaa, jonka hän
ansaitsi?"

Oi sinua, loistossa ja ylellisyydessä elävä kaupparuhtinas, sinä
kuuluisa, nautintoja etsivä ylimys, eikö olekaan muuta menettelyä
veljensä surmaamiseksi kuin Kainin raakalaisnuija? "Hyvä ihminen lupaa
jo paljon paljaastaan ulkonäöllään ollessaan matkakumppaninamme
vaelluksella tämän elämän läpi." Voi häntä, jos hän unhoittaa
lupauksensa, koettaa uskotella, ettei ole semmoisia antanutkaan. Kaikki
"lupaukset" ja siveelliset velvollisuudet, joita ei tuomioistuimen
edessä voida todistaa, ovat tyhjiä, tehottomia, siveellisesti
tylsistyneen ihmisen mielestä, joka on paatunut eläimellisen
aistillisuutensa palveluksessa; hänen mielestään helvetti ja
"rahanpuute" ovat samoja käsitteitä. Hänet voidaan pakoittaa maksamaan
rahoja -- mutta ei mitään muuta.

En koko menneisyyden historiassa ole kuullut Jumalan taivaan alla
olevasta yhteiskunnasta, joka turvautuisi moiseen siveysoppiin, enkä
luule että semmoista tulevaisuudessakaan tulee olemaan. Maailman avaruus
ei ole luotu semmoisten periaatteiden mukaan, se on luotu peräti toisin.
Ihminen tahi kansa, joka semmoista uskoo, vaeltaa pahaa aavistamatta
askel askeleelta eteenpäin -- me tiedämme kyllä minne. Luulen, että
viimeisen kahden vuosisadan kuluessa on jumalaakieltävä hallituksemme
melkein tyystin kuluttanut loppuun kiinteän maaperän, joka meillä kerran
oli, ja vapisten ja onnettomina seisomme nyt, -- mutta toivokaamme, että
olemme valmiit peräytymään -- pohjattoman kuilun partaalla.

Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta
"-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta
mukanaan. -- *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias
Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi
suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu
lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta
johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden
lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta,
kaiken pahan alkujuuri ja -syy.

Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta
lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa
oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana,
epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää -- ja
samalla paljon muuta -- Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä
usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka
näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on _kaiken_ uskon perusta.
Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin
ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?

Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän
vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä
Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon
puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta
toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua -- hänet osotettiin
laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään
ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti,
niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy
ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi
ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17
uhria joukostanne!" -- Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton
irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen:
"Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua!
Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut -- teidän täytyy minua
auttaa!" -- He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme."
Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan
kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät!
Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle -- hautaan -- todistusta
noutamaan?

Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä
rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä
puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin
itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme -- onko
sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän*
todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että
raha-arkkumme ovat _meidän_, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään
tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" -- Niin, mitä pitäisi
meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei
mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne.
Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en
voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä,
niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän,
irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille
"mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa
sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin.
Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi
kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja
_se_ kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.

"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka,
jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos
piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se
kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa -- ympyrän
ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän
kaksijalkaisen nimi on -- hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään
siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!

XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille,
lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka
tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä
edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi
kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja
ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä
Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö
jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan
lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme,
riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää
vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja
kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta,
lähimmästä taivaankappaleesta?

Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin
kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan
loistavia tähtiä -- niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua.
Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet
Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää
meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan
kaupungissa" olemme syntyneet?

XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun
hautaan -- ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta
on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet
tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat
keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat
valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia -- sekä
lihaksista että metallista -- on työssä vuorten huipuilta aina syvälle
maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja
voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen
siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon,
asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään
siunausta, mitään hyötyä.

Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla
täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä
taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja
mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta -- kehittyvät
korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä --
köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että
ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.

XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine
rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on
loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä:
kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä
ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa
aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja
kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi
sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset,
mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua,
kukaan meistä ei voi sitä omistaa. -- Useat ihmiset syövät hienoja
ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat
he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä
tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja
toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi,
kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten
sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja
ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti,
epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia
lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat.
Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää
nykyään kirous.

XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa
kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa
omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin
"omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan
päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni,
"omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte
teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet"
hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*":
siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia"
eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen
palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä
ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva
suojattu!

Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota
säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni,
köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni
on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan
muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka
kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto,
ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla
oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi,
jos sinua tottelen -- merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein
puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja
nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! --
Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä --
sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa;
ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken
sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten
rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä
vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli
avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei
häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan
ainoastaan hänen työtään. -- Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani
koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton,
jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti
tavoittelivat: se oli minun, oli heidän -- ja nyt se on sinun, jos
tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja
kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä
omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan
niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole
niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta
tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.

On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt
ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä
voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto,
eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi
estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi
voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden -- vaikkei
aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi?
Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa
olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset
liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan
puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki
voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi
tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan
tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja
kaikkeen.

[1] Muuan Haitin neekerikapinan johtajia.

XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä -- semminkin rikkaina syntyneillä -- on
se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa,
että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja
rikkauden orja, silmänpalvelija.

XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän,
työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen
niitä. Mammona on kuin tuli -- palvelijoista hyödyllisin, mutta
herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja
köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen.
Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio.
Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten
päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia
-- ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis
teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan
jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin
täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset
ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha
ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat
siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja
tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen
levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti
kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja
miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä;
hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja
-- sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja
heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse
Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi.
Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan
enää ole heitä suvaitseva!

Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia
sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna
mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi
ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä
tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan,
kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja
voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa
pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa
heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut
varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy
lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä
tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman
vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia
kultakolikoita.

XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se
meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan
suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa
osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen
tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on
"minun" -- merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, --
rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein
vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä
sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla
pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se,
mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.

XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki
ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi
pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan
vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista
ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" -- Niinkö? Ei, minä en
ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet
hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme
saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja
jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on
kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt
kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman
4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka
ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme,
sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet
sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!

On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla
horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen -- kääntymisen
oireita.

XXXVIII. Tiedän, että olisin varsin itserakas toivoessani, että millään
saarnoillani saisin mammonanpalveluksen kumotuksi tahi että ihmiset
vähemmän rakastaisivat kultakolikoitaan tahi enemmän sieluraukkojaan --
saarnasin miten hartaasti tahansa! Mutta on olemassa *muuan* saarnaaja,
joka saarnaa vakuuttavasti, ja vähitellen on saava kaikki kääntymään.
Hänen nimensä on kohtalo, jumalallinen kaitselmus ja hänen saarnansa on
tapausten ehkäisemätön kulku. -- Tosin ottaa kokemus peloittavan suuret
oppirahat, mutta se onkin kaikkia opettajia etevämpi.

       *       *       *       *       *

XXXVIII. Ihmiselle, joka tekee työtä, joka koettaa, joskin ra'alla
tavalla, saavuttaa menestystä työlleen, tulee meidän rohkaisten ja
auttaen huutaa: "Tervetuloa! Sinä olet meidän miehiämme, sinusta me
pidämme huolta!" Mutta tyhjäntoimittajalle, joka tuhlaa aikansa -- teki
hän sen miten "hupaisella" tavalla tahansa ja oli hänellä miten paljoa
todistuksia hyvänsä -- emme lausu ystävällistä tervehdystä, vaan
sanomme: "Me emme sinua kaipaa; olisit pysynyt siellä, missä olit;
sinusta ei meillä ole hyötyä. Todistuksesiko? Niin, ne ovat vanhoja;
niiden ulkonäkö herättää kunnioitusta, ne ovat kellastuneita, tomuisia.
Kyllä mekin kunnioitamme vanhuutta, vanhoja tapoja ja laitoksia. Vanhat
todistuksesi, -- niin, jos vertaamme niitä graniittikallioon, Jumalan
maailman peruskiveen, ovat vallan uusia. On paras, että panet
todistuksesi talteen ja rauhassa menet kotiisi. Tahtoisimme täydestä
sydämestä sinut pelastaa, mutta semmoinen kuin nyt olet, tomuisine
todistuksinesi, kevytmielisine huvituksinesi, ken voi sinut pelastaa
kohtalon tuomiosta? Seuraa neuvoamme; katso, eikö sinullekin löydy työtä
Jumalan ihanassa maailmassa, etkö sinäkin voi löytää sopivaa työalaa,
velvollisuuksia. Etsi, ponnistele todenteolla ja innokkaasti, sillä
vastauksesta riippuu *olemassa olosi tahi häviösi*! Paina mieleesi tuo
ikivanha totuus, joka nykyään, enemmän kuin koskaan, koskee kaikkia
meitä: Sille, joka ei *tee työtä*, ei täällä maailmassa ole tilaa."

XXXIX. Mammonanpalvelus on anastanut ainakin osan tehtävästä, jonka
luonto on antanut ihmisille, ja se pyrkii anastamaan yhä enemmän
valtansa lisäämiseksi. -- Mutta on olemassa ala: laiskuus, jonka kanssa
luonto ei tahdo olla tekemisissä. Rahan "teko" on todellisuudessa
*työtä*, sillä työllähän rahaa ansaitaan.

       *       *       *       *       *

XL. Sudet, kuten tiedämme, kolmesta syystä kulkevat laumoittain. Ensiksi
ne rakastavat seuraa ja vaeltavat mielellään suurissa parvissa; toiseksi
ovat ne pelkureita -- yksinäinen susi ei rohkene ahdistaa ketään;
kolmanneksi ovat useimmat sudet niin heikkonäköisiä, etteivät ne yksin
löydä tietään. Sudet ovat todella niin heikkonäköisiä, etteivät ne
huomaa mitään eroa taivaallisen valon ja kirkkaan tinatuopin välillä:
molemmat huikaisevat niiden silmät sietämättömän kirkkaalla valollaan.

Miten hämmästyttävästi susien kaltaisia ovatkaan ihmisrotuun kuuluvat
olennot! Ihmisetkin rakastavat seuraa ja elävät kernaasti laumoittain;
toiseksi pelkäävät hekin yksinäisyyttä eivätkä tahdo elää yksinään;
kolmanneksi ja ennen kaikkea ovat he melkein sokeuteen saakka
heikkonäköisiä.

XLI. Mutta onko ihmisten joukossa niin vähän ajattelijoita? Niin, rakas
lukijani, perin harvat ihmiset ajattelevat, ja sepä juuri onkin
onnettomuus! Tuskin yhdellä tuhannesta on tyydyttävä ajatuskyky;
tehottomaan haaveiluun ja jälittelyyn sekä käyttämään kauniita sanoja,
siihen he kyllä pystyvät! Ihmiset kyllä katselevat ympärilleen, mutta
harvat heistä todella *näkevät* silmillään. Tällä tavoin on
maailmastamme koitunut sekasortoinen, peloittava polkumylly ja jokaisen
ihmisen elämäntyö on niin toivottomasti sotkeutunut naapurin
velvollisuuksiin, että molemmat joutuvat häiriöön. Ja sokeuden,
petollisuuden ja eripuraisuuden henki, jota syystä kyllä sanotaan
perkeleeksi, on yhä vielä toiminnassa joukossamme ja toivoo (jollei
olisi vastustuspuoluetta, joka Jumalan avulla sen on masentava)
pääsevänsä täydelliseen yliherruuteen täällä.

XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan
miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia
tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat
kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa
komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia;
perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto
sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano:
minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et
tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.

XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille
tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se,
että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa
toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä -- täten me voimme
elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä
tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan
oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen
hellä kasvatusäiti -- eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja
kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko
minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä
syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi
kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin
taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole
vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi
kuin höyrykoneelle höyry -- keino, välikappale, jonka avulla kudotaan
pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.

XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot
ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä,
muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja
kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja
laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään
kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää,
vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus
kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat.
Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi
kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen
ja ihmeteltävä.

XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen,
kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä,
että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen -- mutta se ei hänelle
onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja
koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis
koskaan heittänyt silmäystä -- sekä sielun että ruumiin silmällä --
häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan
tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen,
väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen
ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua -- sekä tulevia että meneviä
-- Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite;
kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi -- mitä oli
hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme
me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis,
joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen
muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole
mitään korupuhetta -- se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme
tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän
ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä,
ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.

[1] Tunnettu englantilainen tiedemies.

XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme
maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka,
mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen
huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes
kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän
tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu
jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme
itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa
meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein
mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri
huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan
minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" -- Sanon sinulle,
tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi -- kaikki
suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu,
veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en
lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan
tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla
hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla
hamppuköydessä. --

Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva
jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia
miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.

XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän
kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä
työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse
asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä,
ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä
kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö,
jolloin ei kukaan voi työskennellä.

XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen.
Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin
onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien
aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja
he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin
jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta
saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan
sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että
ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole
kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee
osaksesi -- se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan
itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa
ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton
kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat
sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan
rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi
kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.

XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan
työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös
todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle
eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja
mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta
-- loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan.
Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole
muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi
välttää.

Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä
esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi,
vaistomaisesti.

Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny
nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön
elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että -- ihmisen
tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka
koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että
hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus
olla "onnellinen." Hänen toiveittensa -- kurjimman hylkiön toiveet! --
täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä --
kurjimman hylkiön päivät! -- tulee muka olla loppumatonta, tasaista
nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät
profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee
rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi
emme ole saaneet nautintoja?

L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä
muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat
eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin
vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi,
muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi.
Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava
voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän
kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!

LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa
kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan
elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa
satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja
heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi
ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.

LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina
tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin
tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät
onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa
onnea.

LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin
"onni" tahi "onnettomuus" -- ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*,
joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia
kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt
epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron
giaourinsa keralla? Mutta työmme -- se ei ole ohitse, se ei ole
kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy.
Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on
kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen,
äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä
olet saanut aikaan?

LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä?
Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen
kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?

Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä
syyttämään -- ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan -- itseään. Hänen
täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä
ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut
luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto
suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän
seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet
luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa
hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et
saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie.
Luovu siis siitä!"

       *       *       *       *       *

LV. Taantumisen, rappeutumisen aikoina on alati esitetty ja tullaan
esittämään "valtiojärjestelmiä," uusia teoriioja. Niitä on tavallaan
pidettävä luonnon perkaustyönä, luonnon, joka ei koskaan tee turhaa
työtä, edistysaskeleina. Mutta ei mikään teoriia ole niin luotettava,
kuin väite, että kaikkien teoriiojen, oli ne sitten laadittu miten
vakavasti ja suurella vaivalla tahansa, täytyy jo itsessään olla
puutteellisia, epävarmoja, vieläpä vääriäkin. Tietänethän, että
maailmanavaruus, niinkuin nimikin sanoo, on *ääretön*, *rajaton*. Elä
siis yritäkään loogillisen vatsasi avulla sitä sulattaa; ole päinvastoin
iloinen, jos sinun onnistuu taitavasti laatimalla kaaokseen pilarin
sinne, toisen tänne, estää sitä nielemästä *sinua* itseäsi. Onhan
ilahduttava ja tärkeä edistysaskel sekin, että nuori sukupolvi[1] on
hyljännyt epäuskon peruslauseen: *Mitä tulee minun uskoa?* ja sen sijaan
intohimoisella uskolla pyrkii omistamaan itselleen Rousseaun
evankeliumia.

[1] Kirjoitettu 1840 luvulla.

Siunattu on toivo; jo aikojen alussa ennustettiin, että tuhatvuotinen
valtakunta on tuleva, pyhä valtakunta; mutta, huomattava on, ei ole
olemassa mitään huoletonta nautinnon ja rikkauden valtakuntaa, ennenkuin
tämä uusi aikakausi koittaa. Elkää luottako siihen, ystäväni, että
moista ikävöityä laiskurien maata, missä on pelkkää onnea, suopeutta ja
missä pahekin kadottaa rumuutensa, missään on olemassa! Ihminen ei ole
mikään onnellinen luontokappale; hänen nautinnonhimonsa on pohjaton.
Miten voisikaan ihmisparka maailman hurjassa temmellyksessä, missä häntä
lakkaamatta, ijäisesti ahdistetaan, -- en sano: löytää onnea, -- miten
voisikaan hän *elää*, saada tukevan perustan jalkojensa alle, jollei hän
varustautuisi alituisiin ponnistuksiin ja kärsimyksiin! Voi häntä,
jollei hänellä sydämessään ole hurskasta uskoa, jos sana: *velvollisuus*
ei hänelle merkitse mitään! Mitä yllämainittuihin toiveisiin tulee,
johtuvat ne tunteellisuudesta, joka vain romaaneja lukiessa ja
juhlatiloissa kykenee tuntemaan liikutusta eikä kelpaa mihinkään muuhun.
Eikö tämä tunteellisuus olekin tekopyhien puheenparsien kaksoissisar,
jollei se ole aivan samaa kuin ne? Ja eivätkö juuri tekopyhät, tyhjät
lauseparret ole perkeleen _materia prima_ (alkuainetta), jonka avulla
kaikki petollisuus, heikkous ja paheet saavat oikean muotonsa, ja josta
ei voi tulla mitään hyvää, mitään todellista? Sillä tekopyhä puhe on
oikeastaan kaksinkerroin tislattua valetta, valheen korkeampi arvokerta.

Entä jos kokonainen kansa heittäytyy sen valtaan? Elämä ei ole
viekkaasti mietittyä petosta eikä itsensä pettämistä, se on suuri
totuus: että sinä elät, että sinulla on toiveita ja tarpeita; niitä ei
mikään petos voi tyydyttää ja täyttää, vaan ainoastaan tosiasia,
todellisuus. Luota vain siihen: meidän tulee turvautua todellisuuteen,
joka on joko siunattu tahi kirottu riippuen siitä olemmeko viisaita.

LVI. Suurta on kaikki, mitä on olemassa, mitä on pelastunut teoriiojen
ja mahdollisuuksien pohjattomista kuiluista ja on olemassa määrättynä,
kieltämättömänä tosiasiana, jonka mukaan ihmiset suuntaavat tahi ovat
suunnanneet elämänsä ja toimintansa. Teemme viisaasti, jos pysymme
siinä, niinkauvan kun se on olemassa; vasta sitten, kun se murtuu
jalkojemme alla, tulee meidän surumielin siitä luopua. Varo itseäsi
vaatimasta ylen pikaisia uudistuksia ja parannuksia! Oletko ajatellut,
miten suuri merkitys tottumuksella on elämässämme, miten kaikki tietomme
ja työmme ihmeellisesti häilyvät tuntemattoman ja mahdottoman
pohjattomien syvyyksien päällä, miten meidän koko olemuksemme on
pohjaton syvyys, jonka yli tottumus on rakentanut kiinteän, kestävän
kuoren?

LVII. Vapaus? Ihmisen oikea vapaus, sanonet sinä, on siinä, että hän
löytää, tahi pakoitetaan löytämään oikea tie, jota hänen on vaeltaminen;
että hän oppii tahi opetetaan tuntemaan mihin työhön hän todella kykenee
ja sitten saa luvan, kehoitetaan tahi pakoitetaan tähän työhön
ryhtymään. Siinä on hänen todellinen onnellisuutensa, kunniansa,
"vapautensa" ja suurin menestyksensä, ja jollei *tämä* ole vapautta,
niin en ainakaan minä muunlaisesta vapaudesta pidä lukua. Sinä et
suinkaan salline ihmisen, joka nähtävästi on mielipuoli, hypätä
pohjattomaan syvyyteen? Sinä loukkaat hänen vapauttaan, sinä, joka olet
täysijärkinen, ja estät häntä syöksymästä surman suuhun, vaikka sinun
täytyisikin panna hänet köysiin. Jokainen tyhmä, pelkuri ja narrimainen
ihminen on tavallaan tämmöinen mielipuoli ja hänen todellinen vapautensa
olisi siinä, että jokainen viisaampi ja järkevämpi ihminen ehkäisisi
hänet väärältä tieltä ja pakoittaisi hänet kulkemaan oikeaa tietä. Oi,
jos sinä todella olet holhoojani, herrani, suojelijani, piispani tahi
sielunpaimeneni, jos todella olet minua *viisaampi*, ryhtyös silloin
minua ohjaamaan, saakoon sydämesi säälivä vaisto sinut pitämään minusta
huolta, alistaos minut sinulle kuuliaiseksi! Jos sinä tiedät paremmin
kuin minä, mikä on hyvää ja oikeaa, niin -- pyydän sinua Jumalan nimessä
-- pakoita minut sitä tekemään, vaikka sinun täytyisikin turvautua
piiskaan ja käsirautoihin, ennenkuin tottelen; elä salli minun sokeasti
syöksyä syvyyteen! Minulla ei ole mitään hyötyä siitä, että minua
kaikissa sanomalehdissä on sanottu "vapaaksi mieheksi," jos vaellukseni
päättyy kuolemaan ja tuskaan. Oi jospa sanomalehdet sen sijaan olisivat
nimittäneet minua orjaksi, pelkuriksi, narriksi tahi miksi tahansa, ja
osakseni ei olisi tullut kuolema vaan elämä! -- -- -- Käsite "vapaus"
vaatii uusia määritelmiä....

       *       *       *       *       *

LVIII. Sinun "kunniasi," onneton kuolevainen, missä on kunniasi ja sinä
itsekin viidenkymmenen vuoden kuluttua? Shakespearenkaan maine ei elänyt
200 vuotta kauvemmin; Homeruksen nimi on (osaksi sattuman avulla) elänyt
3000 vuotta; eikö jokainen minä ja jokainen sinä ole jo *ijäisyyden*
verhooma? Lakkaa siis toki kuumeentapaisella kiihkolla hautomasta tuota
kunniaasi ja, ikäänkuin hautova kana viimeisen munansa päällä,
räpyttämästä siipiäsi ja kiukkuisesti sähisemästä, jos joku ihminen
rohkenee tulla, sitä liian lähelle! Elä riitele kanssani, elä vihaa
minua, veljeni; tee munastasi minkä parhaaksi näet ja pidä se Herran
nimessä! Jumala tietää, etten sitä aijo varastaa sinulta, sillä epäilen
pahasti, että se on *tyhjä muna*.

LIX. On ihmisiä, joille jumalat armossaan suovat kunniaa, mutta paljoa
useammin he sen antavat vihassaan -- kiroukseksi ja myrkyksi, sillä se
häiritsee ja turmelee ihmisen koko sisällisen terveyden ja saa hänet
huumauksiin ja raivokkaasti hyppimään, kuten olisi taranteli häntä
pistänyt, kunnes -- pyhimyksen loistekehä hänestä häipyy. Mitenkähän
todella moni kuuluisa mies sekä moni kuuluisa nais-raukka
päättäisivätkään päivänsä, jollei kuolema kesken kaikkea lopettaisi
"kuuluisuutta," tahi yhteiskunta ja yleisö eivät olisi niin sokaistuja,
niin tyhmiä -- silloin moni odottamaton, aiheeton kuuluisuus vaipuisi
odottamattomaan, aiheettomaan unhoitukseen -- koko "kunnia" luhistuisi
kokoon, mikä tietysti tekisi sangen kipeätä, mutta olisi myös sangen
terveellistä.

LX. Ystäväni, kaikki kuuluisuus ja kaikki maine ovat kovin
lyhyt-ikäisiä, narrimaisia ja valheellisia. Vain oikea *työ* yksin ja
uskollisesti suoritettu velvollisuus, vain ne ovat ijäisiä, niinkuin
kaikkivaltias maailman Luoja ja kaiken alku itsekin.

LXI. Sinun "voittosi"? Mies-parka, missä on sinun voittosi? Jos asiasi
ei ole oikea, et ole voittanut, vaikka riemunuotiot roihuisivat
pohjoisesta hamaan etelään, ja kirkonkellot pauhaisivat ja
sanomalehdentoimittajat kyhäisivät "johtavia" kunniaksesi ja vaikka tuo
*oikea* asia olisi ikäänkuin ikipäiviksi kätketty kuolevaisten silmiltä
ja masennettuna maahan poljettu. Voittosi? Muutaman vuoden kuluttua olet
pimeässä haudassa hengetönnä -- kylmänä, jäykkänä, kuurona, silmitönnä,
et enää kuule mitään kellojen soittoa, et näe lukea mitään
sanomalehtikirjoituksia, mitkään ilotulet eivät *sinua* ilahduta. Mitä
on siis moinen voitto!

LXII. Taivas, "jälkimaailma." -- "Nuo köyhät skotlantilaiset
bonvenantit," virkoin kerran parhaimmalla ranskankielelläni eräälle
ranskalaiselle, "_ils s'en appelaient à_" -- "_à la Posterité_,"[1]
keskeytti hän tahtoen auttaa minua täydentämään lausetta. -- _"Ah
monsieur, non, mille fois non!_[2] He vetosivat ijankaikkiseen Jumalaan,
ei jälkimaailmaan! _C'était differenf_."[3]

[1] He vetosivat -- jälkimaailmaan.

[2] Ei, herra, tuhat kertaa ei!

[3] Siinä oli suuri ero.



VAIKENEMISEN TAIDOSTA.


I. *Vaikeneminen ja vaiteliaisuus*: Niille tulisi meidän rakentaa
alttareja -- jos meidän päivinämme vielä semmoisia rakennettaisiin --
jotta kaikki ihmiset saisivat niitä kunnioittaa. Vaikeneminen on
elementti, jossa suuret asiat kehittyvät ja muodostuvat ja vihdoin
täydellisinä ja majesteetillisina ilmestyvät elämän päivänvaloon, missä
ne tulevat vallitsemaan. Ei yksin Wilhelm Vaitelias, vaan kaikki suuret
miehet, jotka tunnen -- nekin, jotka eivät lainkaan ole olleet
valtioviisaita tahi eteviä sotapäälliköitä, eivät koskaan ole
laverrelleet töistä ja tuumista, joita heillä oli tekeillä. Niin, kun
sinä itse joudut pulaan, kun tunnet itsesi epäröiväksi, ole *vain yksi
ainoa päivä vaiti*, niin huomaat miten paljon selvemmiltä asiasi ja
velvollisuutesi näyttävät huomispäivänä -- miten paljon turhaa ja
kelvotonta nuo uutterat mykät palvelijat lakasevat pois sielustasi, kun
saavat olla rauhassa tunkeilevalta melulta! Kieli on usein, ei niinkuin
muuan ranskalainen on sanonut, ajatusten kätkemistaitoa, vaan ajatusten
täydellistä ehkäisemistä ja tukahduttamista, niin ettei niissä ole
mitään kätkettävää. Myöskin puhe (kieli) on suurenmoista, vaan ei
suurinta. Vanha sveitsiläinen sananparsihan sanoo: *puhuminen on
hopeata, vaikeneminen kultaa*, mutta minä tahtoisin kernaammin sanoa:
*puhuminen on ajallista, vaikeneminen ijäistä*.

Mehiläiset eivät työskentele muulloin kuin pimeydessä; ajatukset eivät
työskentele paitse äänettömyydessä, ja samaten ei hyvekään ilmene eikä
vaikuta paitse salattuna. Elä anna oikean kätesi tietää, mitä vasen
tekee! Samoin ei sinun tule edes omalle sydämellesikään ilmaista
"salaisuuksia, jotka kaikki tuntevat." Onhan häveliäisyys maaperä, josta
kaikki hyveet, puhdas elämä ja rehellisyys versovat. Samaten kuin
muutkaan kasvit ei hyvekään tahdo menestyä, jolleivat sen juuret ole
kätkössä -- auringon katseilta. Anna auringon siihen paistaa, katso vain
itse salaa sitä, niin saat nähdä, että sen juuret näivettyvät, ettei
ainoakaan kukka ilahduta sinua. Oi ystäväni, missä on rankaiseva käsi,
joka on lyövä maahan röyhkeän ryöstäjän, joka riistää meiltä elämän
ihanimmat kukat taivaallisine väreineen ja tuoksuineen -- ja
vahingoniloisella pilkkanaurulla osottaa meille mustaa multaa, josta
kasvien juuret ovat saaneet ravintonsa?

II. Niin syvälle ulottuu salaisuuden merkitys olemassa oloomme. Siksipä
ennen vanhaan äänettömyyttä palveltiinkin jumalana, sillä se on kaiken
jumaluuden, ijäisen, yliluonnollisen alkuaine, samalla sekä lähde että
valtameri, mistä kaikki alkaa ja mihin se päättyy.

Samassa merkityksessä ovat myös runoilijat sepittäneet "ylistyslauluja
yölle," ikäänkuin yö olisi päivää jalompi, ikäänkuin ei päivä olisikaan
mitään muuta kuin mitätön, kirjava huntu, joka aika ajoin levitetään yön
äärettömään helmaan peittämään meiltä sen läpikuultavia, ijäisiä
syvyyksiä. He ovat ylistäneet myös vaikenemista, ikäänkuin olisi se
kaiken sopusoinnun ylevä sisällys ja loppusumma, sekä kuolema -- se mitä
me kuolevaiset siksi nimitämme -- todellisuudessa kaiken elämän alku.

Moisissa vertauksissa, sillä näkymätöntähän voidaan esittää vain
vertauksissa, ovat ihmiset taipuvia esittämään ja etsimään suuria
totuuksia -- ja kuitenkin ovat useimmat meidän päivinämme melkein
kokonaan unhoittaneet totuuden. Mutta totuus pysyy silti ijäisesti
totuutena ja ijäisesti tärkeänä, ja aikanaan on se jälleen uusina
vertauksina teroittuva ihmisten sydämiin.

III. Jos sinulla on silmät ja sielu, niin katsele tätä
käsittämättömyyden suurta, rajatonta valtakuntaa, sen meluavia ilmiöitä,
häiriöitä ja ajan raivokkaita vesipyörteitä. Etkö huomaa siinä
vaikenevaa, mutta ijäistä vanhurskautta ja kauneutta, jotka ovatkin sen
ainoa todellisuus ja lopullisesti sitä vallitseva voima? Tämä ei ole
tyhjä lauseparsi, vaan tosiasia. Kaikille eläville olennoille tunnettu
painovoima ei ole varmempi tosiasia kuin tämä sisällinen totuus, jonka
jokaisen ihmisen tulisi tuntea.

IV. Jos asiata oikealla tavalla punnitsemme, täytyy meidän myöntää, että
turha jaarittelu on kaiken tyhjyyden, puolinaisuuden ja epäuskon alku;
se on suotuisa maaperä kaikenlaatuisille vahingollisille rikkaruohoille,
jotka siinä pian pääsevätkin semmoiseen valtaan, että ne tukahduttavat
ja kuolettavat ihmiselämän kaikki jalommat hedelmät. Se on aikakautemme
yleisimpiä tauteja, jota kaikin keinoin tulisi vastustaa. Tuossa
ikivanhassa säännössä: Varo kieltäsi, sillä siitä syntyy elämäsi virta!
piileekin syvää viisautta, jota nykyaikaan, joka pitää parempana kulkea
pitkin matalikkoja, harvoin enää kuunnellaan. -- Ihminen on itse asiassa
ruumiillistunut sana; sana, jonka hän puhuu, on ihminen itse. Olemmeko
saaneet silmät päähämme *nähdäksemme*, vaiko ainoastaan siksi, että
kuvittelisimme ja väittäisimme että olemme nähneet? Olemmeko saaneet
kielen suuhumme, jotta se totuudenmukaisesti kertoisi mitä olemme
nähneet ja tunnustaaksemme ihmisen toisen ihmisen sieluveljeksi, vaiko
ainoastaan siksi, että käyttäisimme sitä turhaan ääntelyyn ja
häiritsevään jaaritteluun, jotta siten ikäänkuin pimeyden loihditulla
muurilla estäisimme ihmistä yhtymästä ihmiseen? Sinä, jolla on tuo
ihmeellinen, taivaan luoma elin, kielesi, harkitse tarkasti tätä
seikkaa. Elä puhu, pyydän sinua hartaasti, ennenkuin ajatuksesi
äänettömyydessä on täysin kypsynyt, ennenkuin voit esittää muutakin,
kuin narrimaista, hassua laverrusta. Anna kielesi levätä, kunnes siihen
muodostuu järkevä ajatus, joka sen panee toimintaan. Ajattele mikä
suunnaton merkitys *vaikenemisella* on: se on rajaton, ijäinen; mikään
ajatus ei sitä voi rajoittaa ja -- siitä on sinulle sanomatonta hyötyä!
Lopeta siis tuo kaaokseen kuuluva lavertelu, joka tylsyttää, huumaa oman
sielusi ja johtaa sen itsemurhaan päättyvään häiriötilaan.
Vaikenemisessa piilee voimasi. Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa;
puhuminen on inhimillistä, vaikeneminen jumalallista. Sinä narri!
luuletko että vaikk'ei ketään ole saapuvilla jaarittelujasi paperille
panemassa, ne silti ovat vahingottomia ja kuolevat nimettömiin? Ei
mitään kuole, ei mitään voi kuolla. Turha, järjetön sana, jonka lausut,
on aikaan kylvetty siemenjyvä, joka on kasvava ijankaikkisesti.

V. Mitä minuun tulee, niin kunnioitan näinä yleisen äänekkään
jaarittelun aikoina vaikenemista, vaikenevaa sitäkin enemmän. Jokainen
suuri työ suunnitellaan vaieten -- vaieten kulkevat kiertotähdet ikuisia
ratojaan, niin itse jumalatkin vaikenevat! Vieläpä jokapäiväisyys ja
typerä itserakkaus, jos voivat vaieta, pysyä äänettöminä, saavat
verrattain kunnioitusta herättävän ulkonäön!

VI. Vaikeneminen on suurta: tulisi myös olla suuria, vaikenevia ihmisiä.
Ihanaa on käsittää ja tulla vakuutetuksi siitä, ettei maailmassa mitään
*arvokasta* -- oli se sitten tunnettua tahi tuntematonta -- *voi
kuolla*. Tuntemattoman, hyvän ihmisen elämäntyö on kuin salainen, maan
alla kulkeva vesisuoni, joka kätkettynäkin saa maaperän viheriöimään; se
juoksee yhä edelleen, siihen liittyy toisia, suuria ja pieniä suonia;
vihdoin eräänä päivänä se pulpahtaa näkyviin kirkkaana, tyrehtymättömänä
lähteenä.

VII. Kirjailijalahjoja, onko sinulla niitä? Elä usko sitä; kieltäydy
semmoista uskomasta! Luonto ei ole sinua määrännyt puhujaksi eikä
kirjailijaksi, vaan -- työhön. Tiedätkö, todellisia kirjailijalahjoja ei
ole ollut kenelläkään -- puhumattakaan kaikesta varjokirjallisuuteen
tuhlatusta ja hukatusta "nerosta" -- jolla ei alkuaan myös ole
taipumusta ja kykyä monin verroin jalompaan: vaikenemiseen. Ole
kernaammin epäilevä mitä kirjallisuuteen tulee. Missä oletkin, niin tee
työtä, tee työtä; missä kätesi löytää tehtävää, niin tee se ihmisen eikä
aaveen kädellä. Se olkoon salainen autuutesi, suuri palkintosi. Käyttäös
vähän sanoja. Vaikene mieluummin, kuin puhut näinä pahoina päivinä,
jolloin ihminen paljon puheen vuoksi epäselvästi kuulee toisen äänen,
jolloin sydämet kaiken jaarittelun keskellä pysyvät toisilleen synkkinä
ja mykkinä. "Sukkeluus" -- ennen kaikkea, oi, elä ole "sukkela": ketään
meistä ei ole rangaistuksen uhalla kielletty olemasta sukkelia; mutta
kauheimman rangaistuksen uhalla on meitä kaikkia velvoitettu olemaan
viisaita ja tosia.

Nuori ystäväni, joka olet minulle rakas ja tavallaan *tuttukin*,
vaikk'en koskaan ole sinua nähnyt, enkä ikinä tule näkemään -- sinä
voit, mitä ei ole minulle sallittu, oppia jotakin *olemaan* ja
*tekemään*, sen sijaan että puhua lörpöttelisit siitä mitä on tehty ja
on tehtävä. Me vanhat pysymme semmoisina kuin olemmekin emmekä voi
muuttua; te olette toivomme. Isänmaamme ja koko maailman toivo on, että
kerran vielä tulee olemaan miljoonia semmoisia ihmisiä kuin nyt on
aniharvoja. "Terve sinulle; seuratkoon onni askeleitasi." Oppikoon
tulevat sukupolvet paremmin tuntemaan äänettömyyden sekä kaikki mitä on
jaloa, uskollista ja jumalallista, ja uskomattomalla hämmästyksellä ja
säälillä luomaan katseensa meidän aikoihimme takaisin.

VIII. Kirjallisuuden alalla tulemme kerran vielä siihen, että
kirjailijoille maksetaan sen mukaan, kuinka paljon he *eivät* kirjoita.
Leikki sikseen, eikö tämmöistä sääntöä todella olekin olemassa mitä
kaikkeen kirjoittamiseen ja vielä enemmän mitä puheeseen ja työhön
tulee? Ei se, mitä on maapallon pinnalla, vaan mitä näkymättömänä sen
alla -- juuri ja perusaine -- määrää kaiken arvon. Kaikessa puheessa,
joka todella on kelvollista, piilee sen paras osa -- vaikeneminen.
Vaikeneminen on syvää kuin ijankaikkisuus; puhe on matalaa kuin aika.
Eikö se näytä omituiselta? Voi aikakautta, voi ihmistä, jolle tämä
totuus, yhtä ikivanha kuin maailmakin, on tullut kokonaan vieraaksi!

IX. Tuhannen vuotta kasvaa tammi vaieten metsässä; vasta tuhantena
vuonna, kun puunhakkaaja tulee kirveineen, kuuluu yksinäisyydessä
äänenkaikua ja tammi ryskeellä kaatuessaan huudahtaa hämmästyksestä.
Miten hiljaa istutettiin maahan tammenterho, jonka harhaileva tuuli toi
mukanaan. Kun tammi varttui, rehoitti ja sai lehtipukunsa -- ne olivat
iloisia merkkitapauksia sen elämässä ei se äänekkäillä ilohuudoilla sitä
julistanut. Ei edes äänetön katselija sitä kiittänyt. Kaikki tämä ei
tapahtunut nopeasti, äänekkäästi, vaan *hiljaisuudessa*; ei tunnin
kuluessa, vaan päivä päivältä, vähitellen; mitä siitä voitiin sanoa?
Päivät ovat toistensa kaltaisia, sekä eilinen että huominen.

Niin on aina laita: tyhmä huhu ei lavertele siitä, mitä on tehty, vaan
siitä, mikä ei ole onnistunut, mikä on laiminlyöty. Ja historiakin (joka
enemmän tahi vähemmän on vain juoruihin, taruihin perustuvaa) tietää
etupäässä kertoa vain mitättömiä, turhia asioita. Attilan hävitysretki,
"Walther von Habenichts'in" ristiretki, Sicilian verimessu, 30 vuotinen
sota: paljasta syntiä ja kurjuutta kaikkityyni; ei mitään työtä,
ainoastaan työn esteitä ja sortamista. Sillä onhan yllämainittuinakin
aikoina maa joka kevät viheriöinyt, sen sadot ovat kypsyneet; työmiehen
käsi, ajattelijan järki eivät levänneet: siitä syystä on meillä kaikesta
huolimatta tämä ihana, ihailtu, kukoistava maailmamme. Historia-pahanen
kysyköön vain ällistyneenä: miten ihmeellä on *se* voinut syntyä? Varsin
vähän historia siitä tietää, sen sijaan on sillä kyllä selvillä kaikki,
mikä sitä on estänyt ja tahtonut tehdä mahdottomaksi. Tämä on, riippuuko
se sitten välttämättömyydestä vaiko tyhmästä tahdosta, sen tapa, ja tuo
omituinen lause: "Onnellinen on kansa, jonka aikakirjat ovat tyhjät," on
vallan oikeassa.

X. Näin on kaikkien neron ilmenemistapojen laita, käytettiin niitä
sitten totuuden etsimiseen, tahi sen jakamiseksi muille tahi todellisen
tiedon syventämiseksi. Oikean työn tuntomerkkinä on aina, että se niin
sanoakseni suoritetaan vaistomaisesti, tietämättä; "terveet eivät tiedä
terveydestään, vaan ainoastaan sairaat."

XI. Viisaus, tuo jumalallinen lahja, jonka jokainen ihmissielu saa
mukaansa maailmaan käyttääkseen sitä parhaansa mukaan, on luonnoltaan
vaitelias. Sitä ei voida käsittää eikä sen ilmauksia, jotka riippuvat
ihmisen muista henkisistä ominaisuuksista, sanoin selvittää; vasta
sitten, kun työ on *täytetty*, voidaan sen vaikutus selvästi nähdä. Ne
eivät ole luonnon ylevät vaistot, vaan halvat, alhaiset vietit, jotka
saattavat ihmisen kiusaukseen sanoin paljastamaan sielunsa salaisuuksia.
Jos hänellä on salaisuus, ovat sanat aina riittämättömät sen
paljastamiseksi. Sanat ainoastaan estävät ja häiritsevät teon todellista
ilmenemistä ja voivat lopullisesti tehdä sen kokonaan mahdottomaksi. Ei
kukaan, joka maailmassa saa suuria aikaan, ole taipuva turhaan
puhelemiseen. Vilhelm Vaitelias puhui parhaiten siten, että vapautti
maansa; Oliver Cromwell ei loistanut kaunopuheliaisuudellaan; Goethe
sanoi, että jos hän aikoi kirjoittaa kirjan, hän ei saanut siitä puhua,
jos mieli teoksen onnistua.

XII. Ihmistä ja hänen työtään ei arvostella sen mukaan mitä maailma
heistä arvelee; kokonaan toisin on heidän vaikutustaan arvosteltava.
Vaikutus? Hyöty? -- *Tehkäämme* vaan työmme; sen hedelmistä ei meidän
tarvitse huolehtia. Työn hedelmät kypsyvät kyllä itsestään. Oli työn
tuloksena sitten kalifin valtaistuin tahi koko Arabian valloitus, mitä
se merkitsee! On aivan samantekevää, vaikka "kaikki aamu- ja iltalehdet
täyttäisivät palstansa sitä ylistämällä" ja se pantaisiin muistiin
historian (joka tavallaan on sanomalehtien siivilöityä sisällystä)
lehdille tahi vaikk'ei sen tuloksia missään näkyisi; mitä merkitystä
sillä on? Sen varsinaiset hedelmät eivät ole semmoisia. Arabian
kalifinkin arvo ja merkitys riippuvat vain siitä, miten paljon hän on
saanut aikaan. Jollei hän ole hyödyttänyt ihmiskuntaa, sen suurta asiaa
täällä Jumalan maailmassa, niin eivät hänen voittamansa
turkkilaissapelit, kultakolikot, jotka hän sulloi taskuihinsa, melu ja
taistelut, joihin hän antoi aihetta, merkitse ikinä mitään -- hän oli
vain meluava nolla; todellisuudessa ei hän ollut mitään. --
Kunnioittakaamme *vaikenemisen* suurta valtakuntaa! Sillä on
suunnattomia rikkauksia, joilla tosin emme voi kerskua emmekä niitä
näytellä ihmisille! Mutta useimmiten saamme sieltä lohdutusta näinä
rauhattomina aikoina.

XIII. Jos korkeammalta kannalta tarkastamme asiata, huomaamme, etteivät
sankariuden ajat koskaan ole tieteellisen siveysopin aikoja. Jos hyvettä
voidaan tieteellisesti selvitellä, niin tulee se itsetietoiseksi,
sairastuu ja alkaa yhä enemmän rappeutua.

XIV. Sisällisessä, samoinkuin ulkonaisessakin maailmassamme on vain se,
mikä on koneellista, meille selvää, mutta itse voimalähdettä,
elinvoimaa, emme käsitä. Meissä oleva elinvoima asustaa kokonaan sanoin
ilmaistavan ajatuspiirimme ulkopuolella. Elinvoima piilee olemuksemme
hiljaisissa, salaperäisissä syvyyksissä, ja siellä on työ suoritettava,
kun on jotakin *luotava*, eikä koneellisesti valmistettava. Koneellinen
työ on helppoa, mutta arvotonta, luominen on suurta, käsittämätöntä.
Luominen johtuu pyhästä innostuksesta ja täten luotu teos on
jumalallinen lahja.

Oikean "neron tulee olla salaisuutena omalle itselleenkin;" tämän vanhan
totuuden todisteita näemme kaikilla aloilla, joka päivä.

XV. Miten totta onkaan, että jokainen työ, minkä ihminen tahi kansa
suorittaa *tietäen* suurta tekevänsä, ei olekaan suuri, vaan pieni.

XVI. Toistamme siis vielä uudelleen: Suuri, luova ja pysyvä on aina
itselleen salaisuus; ainoastaan vähäpätöinen, hedelmätön ja katoova on
selvillä omasta osallisuudestaan.

XVII. Me ja ankarimmatkin meistä pidämme aivan luonnollisena, että
kaikilla ihmisillä, jotka ovat tehneet jotakin, on oikeus niin
äänekkäästi kuin suinkin toitottaa työnsä etevyyttä ja kehoittaa yleisöä
palkitsemaan heitä siitä. "Jokainen oma torviniekkansa", tämä on tullut
niin yleiseksi säännöksi, että se melkein alkaa huolettaa. -- Kehu
hattuasi niin äänekkäästi kuin jaksat kiljua! -- Niin, kehu ensin
*totuuden* mukaan, mutta jollei siitä ole apua, niin turvaudu
valheellisiin ylistyksiin -- niin paljon valheellisiin, että ne
täyttävät tarkoituksensa, ei niin valheellisiin, ettei kukaan niitä usko
-- -- --

Luonto ei vaadi ketään ihmistä kehumaan työtään, toimiaan eikä --
hattuteollisuuttaan, niin, luonto kieltää kaikkia ihmisiä sitä
tekemästä. Koko maailmassa ei ole yhtään ihmistä eikä hattutehtailijaa,
joka ei tuntisi tahi olisi tuntenut alentavansa itseään kehumalla
työtään ja etevyyttään ammatissaan. Hänen sisäisin sydämensä kuiskaa
hänelle: "Jätä se vihollistesi tahi ystäviesi toimeksi; antaa heidän
siitä puhua!" Hän tuntee olevansa tyhmä kerskailija, joka nopein askelin
etenee totuudesta valhetta kohti.

Luonnon lait ovat, minun täytyy se toistaa, ikuiset ja sen hiljaista,
sydämemme syvyydessä kuiskivaa ääntä ei peloittavan rangaistuksen uhalla
saa olla kuulematta. Kukaan yksityinen ihminen ei itseään
vahingoittamatta voi poiketa totuudesta; yhtävähän on täten miljoonan
tahi 27 miljoonan ihmisen laita. Osotettakoon minulle kansa, joka
kauttaaltaan on antautunut tämmöiseen, niin että jokainen sitä tekee, ei
kukaan sitä paheksu, ja minä osotan teille kansan, joka huoletonna
kulkee leveätä tietä omaa turmiotaan kohden.

XVIII. Autuaat ovat nöyrät, autuaat tietämättömät. On kirjoitettu: "Sinä
haluat suuria asioita? Älä himoitse niitä." Elä, missä olet, mutta --
elä viisaana, toimekkaana.



Kirja sisältää otteita seuraavista Carlylen teoksista:


Sartor resartus or life and opinions of Herr Teufelsdroeckh. I. 15, 17,
18, 25, 35, 36, 38. II. 3, 4, 6, 7, 17, 30, 32, 38, 45, 47, 50, 53. IV.
3, 12, 18, 43, 44, 45, 46, 48. V. 1.

Latter days pamphlets. I. 4. II. 21. III. 34. IV. 4. V. 7, 11.

The history of Friedrich II. III. 10. IV. 20, 25.

Chartism. I. 8, 19, 33, 37. II. 14, 25, 35, 40. IV. 32.

Letters and speeches of Oliver Cromwell. II. 48.

On heroes, hero worship and the heroic in history. I. 13, 34. II. 34,
39, 41, 43, 44, 55. III. 7, 9, 27, 28. V. 12.

The French revolution, a history. I. 12, 32. II. 5, 15. III. 11. IV. 42,
55, 56. V. 9, 15.

Critical and miscellaneous essays. I. 20. II. 10. III. 16, 45. V. 6, 8.
18.

Characteristics. I. 9, 23. II. 60, 74. IV. 14, 15, 16, 30. V. 10, 13,
14, 16.

Goethe. I. 1, 14. II. 1, 71. III. 21,22,26. IV. 33, 52.

Voltaire. I. 2. II. 58, 68, 69, 70. III. 34, 35, 44.

Scott. I. 21, 24, 29. II. 28, 29, 42, 61, 72, 73. V. 2.

Burns. II. 18. III. 31. IV. 26.

Diderot. II. 9, 46. IV. 11, 21.

Jean Paul. II. 27. III. 8, 19. IV. 29.

Schiller. II. 31. III. 25, 33.

Novalis. II. 56. IV. 53.

Mirabeau. III. 3. IV. 23, 59.

Johnson. II. 20, 23, 24, 66. III. 17, 20. IV. 40, 58. V. 4.

Cagliostro. IV. 24, 41.

Kaikki muu on teoksesta:

The Past and the Present.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tee työtä eläkä joudu epätoivoon!" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.