Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä?
Author: Collins, Wilkie, 1824-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä?" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JOHN JAGON HENKI TAHI KUOLLUTKO VAI ELÄVÄ

Kirj.

Wilkie Collins


Englannista "The Dead Alive" suomentanut A. O. F. [Anton Oskar Forsman]


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



SISÄLTÖ:

    I. Sairas mies
   II. Uudet kasvot
  III. Seurustelu kuutamolla
   IV. Pyökki-sauva
    V. Uutisia Narrabeesta
   VI. Kalkki-uuni
  VII. Oikeudessa
 VIII. Tunnustus
   IX. Kuulutus
    X. Tuomari ja vankilan tirehtööri
   XI. Piikivi ja ikkuna
  XII. Loppu
 Loppumuistutus



ENSIMÄINEN LUKU.

Sairas mies.


"Sydän terve", sanoi tohtori. "Keuhkot hyvät. Ei mitään vikaa elimissä,
jota voisi huomata. Filip Lefrank, älkää olko levotonna. Ette vielä
kuole. Tautinne on tullut liiallisesta työstä. Lepo on ainoa lääke".

Niin lausui tohtori huoneissani Lontoossa; tohtoria oli noin puolen
tuntia ennen lähetetty noutamaan minun tähteni, koska olin peloittanut
kirjuriani pyörtyessäni pulpettini ääressä. En tahdo ilman syyttä
kääntää lukiani huomion puoleeni; mutta ehkäpä lienee tarpeellinen
selitykseksi lisätä, että olen "nuorempi" asian-ajaja suurella
harjoituksella. Olen kotoisin Jersey nimisestä saaresta Englannin
kanavassa. Nimeni franskalainen muoto (Lefanc) sai englantilaisen
muodon useita polvia sitten: siihen aikaan käytettiin kirjain "k"
Englannissa vielä sanain lopussa, jotka nyt päättyvät "c":llä. Siitä
huolimatta me vielä toki kannamme päämme pystyssä kuten Jersey-perhe
ainakin. Vielä tänäkin päivänä on isälleni ikävää kuulla puhuttavan
pojastansa Englannin asian-ajaja-säädyn jäsenenä.

"Lepoa!" sanoin toistamiseen, kun lääketieteellinen neuvon-antajani oli
päättänyt puheensa. "Ystäväni, tiedättekö nyt juuri käräjä-ajan olevan
käsissä. Oikeudet istuvat. Katsokaahan, mikä tukku asiakirjoja makaa ja
odottaa minua tuolla pöydällä. Lepo ja perikato ovat minulle yhtä".

"Ja työ on kuolema", lisäsi tohtori tyynesti.

Minä säpsähdin. Hän ei tahtonut pelottaa minua, hän puhui nähtävästi
toden perästä.

"On ainoastaan kysymys ajasta", jatkoi hän. "Teillä on hyvä ruumiin
rakennus, olette nuori mies, vaan ette voi aivan kauan liiallisesti
rasittaa aivojanne ja turmella hermostoanne. Lähtekää kohta matkalle.
Jos kärsitte merta, tehkää meri-matka. Meri-ilma voisi paraite tehdä
teidät terveiksi. En tahdo kirjoittaa teille mitään receptiä. En voi
parantaa teitä. Minulla ei ole muuta lisättävää".

Näin sanoen jätti lääkärini asuntoni. Olin itsepintainen; lähdin samana
päivänä oikeuteen.

Vanhempi asian-ajaja siinä jutussa, jonka kanssa minulla oli tekemistä,
kääntyi puoleeni pyytäen minulta jonkun selityksen, jonka olin
velvollinen hänelle antamaan. Kauhukseni ja hämmästyksekseni en kyennyt
kokoamaan ajatukseni: tapaukset ja asianhaarat olivat aivan sekasin
aivoissani. Minä vietiin oikeudesta suuresti säikähtyneenä itsestäni.
Seuraavana päivänä lähetettiin asia-kirjani takaisin asianomaisille, ja
minä seurasin lääkärini neuvoa, lähtien Amerikaan ensi höyryssä, joka
kulki New-Yorkiin.

Minä olin erityisestä syystä pitänyt matkan Amerikaan parempana muita
merimatkoja. Muuan äitini sukulainen, näet, oli useita vuosia sitten
muuttanut Yhdys-valtoihin ja siellä ruvennut maanviljelijäksi. Hän oli
käskenyt minun käymään luonaan, jos joskus olisin tullut Atlantin meren
poikki. Tuota pitkää toimettomuutta levon nimellä, johon tohtori oli
minua tuominnut, voitiin tuskin suloisemmalla tavalla viettää, luulin
minä, kuin käymällä orpanoimassa ja katselemassa Amerikaa. Viivyttyäni
hetken aikaa New-Yorkissa, kuljin rautatietä sukulaiseni, herra
Meadowcroft'in luokse Morwickin talossa.

Amerikassa löytyy mitä juhlallisimpia näkö-aloja koko mailmassa.
Terveellisenä vastakohtana näille voit myöskin usein valtioissa
Yhdys-valloissa nähdä maisemia, jotka ovat niin tasaisia, niin
yksitoikkoisia ja ikäviä matkustajalle, kuin koskaan missään muualla
mailmassa. Se maanosa, jossa herra Meadowcroft'in maatila oli, kuului
jälkimäiseen luokkaan. Silmäilin ympärilleni, kun astuin
rautatievaunuista alas portaille Morwickin pysäyspaikalla ja sanoin
itsekseni: "jos tulen terveeksi sillä, että tulen kankeaksi ja
tyhmäksi, silloin olen tosiaan löytänyt paraan paikan".

Minä muistelen näitä sanoja seuraavien tapausten valossa; ja sanon,
kuten tekin pian olette sanova, niiden lähteneen jotenkin rohkeasta
miehestä, jonka sukkela ajatus ei koskaan kyllin tyynesti ottanut
punnitakseen, mitä odottamattomia tapauksia aika ja sattumus
yhdistyneenä voivat aikaan saada hänelle.

Herra Meadowcroft'in vanhin poika, Ambrose, odotti pysäyspaikalla
ajaakseen minut taloon.

Ambrose Meadowcroft'in ulkonaisessa olennossa ei ollut mitään, joka
olisi ennustanut niitä hirveitä ja kummallisia tapauksia, jotka
tulisivat tapahtumaan tuloni jälkeen Morwickiin.

Terve, kaunis, nuori mies kysyi: "Miten voitte herra Lefrank? Iloitsen
nähdessäni teitä, herraseni. Nouskaa vaunuihin; mies kyllä saapi selkoa
kapineistanne."

Yhtä kohteliaasti vastasin minä:

"Kiitoksia kysymästänne! Miten voidaan kotona?"

Niin lähdimme matkalle taloon.

Matkustaessamme keskustelimme ensin maanviljelyksestä ja
karjanhoidosta. Ennenkuin olimme kulkeneet 20 kyynärää, tuli minun
täydellinen tietämättömyyteni elonkorjuussa ja karjanhoidosta ilmi.
Ambrose Meadowcroft koetti kääntää keskustelumme toiseen aineesen, vaan
hänelle ei onnistunut tämä hanke. Nyt taasen minä vuorossani etsin
keskustelu-ainetta ja kysäsin umpi-mähkään, tulinko sopivalla ajalla.
Nuoren maanviljelijän jotenkin yksinkertaiset, päivettyneet kasvot
kirkastuivat silmänräpäyksessä. Minä olin nähtävästi sattumalta
keksinyt huvittavan keskustelu-aineen.

"Ette olisi voineet tulla soveliaammasti", sanoi hän. "Meidän talomme
ei koskaan ole ollut niin hauska ja hupainen kuin tätä nykyä".

"Onko teillä vieraita luonanne?"

"Eipä juuri mikään vieras. Ainoastaan uusi perheen jäsen, joka on
tullut keskuuteemme".

"Uusi perheen jäsen! Sallikaa minun kysyä, kukahan?"

Ambrose Meadowcroft mietiskeli, ennenkuin hän vastasi, läiskähti
hevosta ruoskalla, katsoi minuun jonkunmoisella yksinkertaisella
epäilyksellä ja toi yhtäkkiä totuuden ilmi mitä selvimmillä sanoilla:

"Onpahan kauniin tyttö, jonka te koskaan eläissänne olette nähneet".

"Voi, voi! Arvatenkin sisarienne ystävätär?"

"Ystävätär? Aivan niin, häntä on meidän pieni amerikalainen serkkumme
-- Naomi Colebrook".

Himmeästi nyt muistelin, että herra Meadowcroft'in nuorempi sisar oli
kauan aikaa sitten joutunut naimisiin erään amerikalaisen kauppamiehen
kanssa ja että hän oli kuollut monta vuotta sitten, jättäen jälkeensä
yhden ainoan lapsen. Minä sain nyt kuulla, että myöskin isä oli
kuollut. Kuolinvuoteellansa oli hän jättänyt turvattoman tyttärensä
vaimonsa sukulaisten ystävälliseen hoitoon Morwick'issa.

"Hän keinotteli alinomaa", jatkoi Ambrose. "Hän koetti milloin mitäkin
ja kaikki kävi nurin. Hän kuoli tuskin jättäen jälkeensä, mitä
maahan-paniaisiin tarvittiin. Ennenkuin Naomi tuli tänne, isääni vähän
arvelutti, mimmoinen hänen amerikalainen sisarensa tytär olisi. Me
olemme englantilaisia, kuten tiedätte; ja vaikka elämme täällä
Yhdys-valloissa, noudatamme kuitenkin englantilaisia tapojamme. Me
emme yleensä paljon huoli amerikalaisista naisista, vaan kun Naomi
tuli, voitti hän kaikki puolelleen. Mikä tyttö! Kohta hän asettui kuten
perheen-jäsen ainakin. Viikossa hän oppi maito-talouden kaikki
askareet. Vaikkapa hän ei vielä ole ollut vallan kahtakaan kuukautta
luonamme, ihmettelemme jo, miten me koskaan voimme tulla toimeen ilman
häntä!"

Kun Ambrose kerran oli ruvennut puhumaan Naomi Colebrook'ista, puhui hän
lakkaamatta hänestä. Ei tarvinnut olla kovin teräväsilmäinen voidakseen
huomata, minkä vaikutuksen amerikalainen serkku oli tehnyt häneen.
Nuoren miehen kiihko tarttui myöskin minuun, vaikkapa heikommassa
määrässä. Minä olin tosin ennakolta hiukan hämmästyksissäni,
ajatellessani saavani nähdä Naomia, kun me iltapuoleen saavuimme
Morwick'in talon porteille.



TOINEN LUKU.

Uudet kasvot.


Kohta tultuani minua esiteltiin vanhemmalle herra Meadowcroft'ille.

Vanhuksesta oli tullut täydellinen raajarikko ja hän oli jäsenten
kolotuksen vuoksi aivan sidottu tuoliinsa. Hän vastaanotti minut
ystävällisesti, vaan myöskin hiukan kylmästi. Hänen ainoa naimaton
tyttärensä (hän oli kauan ollut leskenä) oli huoneessa isän hoitamista
varten. Hän oli keski-ikäinen, surumielinen nainen, ilman mitään
viehättäviä ulkonaisia omaisuuksia -- eräs niitä henkilöitä, jotka
näyttivät vastahakoisesti suostuvan elämiseen, joka on heille taakka,
jota eivät koskaan olisi suostuneet kantamaan, jos ensin heidän mieltä
olisi kysytty. Meidän kolmen kesken syntyi aivan lyhyt, eikä juuri
vilkaskaan keskustelu arki-huoneessa paljaine seininen; tämän päätettyä
minä astuin huoneeseni ja aloin tyhjentää kapusäkkiäni.

"Illallinen syödään kello 9, herra", sanoi neiti Meadowcroft. Hän
lausui nämät sanat, juuri kuin "illallinen" olisi joku perheellinen
kiusa, johon miehet tavallisesti ovat syypäät, vaan jota ainoastaan
vaimot kärsivät. Minä seurasin renkiä huoneeseni, olematta sanottavasti
tyytyväinen ensi tuttavuuteeni talossa.

Tähän saakka en vielä ollut nähnyt Naomia, enkä mitään romantisuutta.

Huoneeni oli puhdas ja siistii -- vieläpä oli kaikki niin säntilleen,
että tuntui raskaalta. Minä oikein halusin saadakseni nähdä
tomunhiekkaa edes jossakin. Kirjastossa ei ollut muuta kuin raamattu ja
rukouskirja. Ikkunasta näki aukean tasangon, joka ainoastaan osaksi oli
viljelty ja näytti muuten kolkolta ja ikävältä laskevan auringon
valossa. Puhtaan, valkoisen vuoteeni päänalasen yläpuolella riippui
pergamentti-kääry, johon ankara ja tuomitseva pyhän raamatunlause
punaiseksi ja mustaksi maalatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu. Neiti
Meadowcroftin synkkä-mielinen henki oli leijaillut huoneeni läpi ja
tehnyt sen ikäväksi. Mieleni tuli alakuloiseksi silmäillessäni
ympärilleni. Vielä oli illalliseen kotvasen aikaa. Minä sytytin
kynttilän ja otin käsille kapusäkistäni ensimäisen franskalaisen
romanin, jonka koskaan luulen olleen Morwick'in talossa. Oli muuan
vanhemman Dumas'en mestarillisesti mieltä-jännittävistä kertomuksista.
Viidessä minuutissa minä olin toisessa maailmassa ja ikävän huoneeni
asujamina oli mitä vilkkain franskalainen seura. Käskevän soittokellon
kilinä palautti minut asianomaisessa ajassa tosi-oloihin. Katselin
kelloani. Kello oli yhdeksän.

Ambrose oli minua vastassa porrasten päässä ja näytti minulle tien
ruoka-huoneesen.

Herra Meadowcroft'in sairastuoli oli lykätty pöydän yläpäähän.

Hänen oikealla puolella istui hänen alakuloinen, harva-puheinen
tyttärensä. Neiti Meadowcroft käski melkein aaveen-tapaisella
juhlallisuudella minun istumaan tyhjälle paikalle isänsä vasemmalle
puolelle. Silas Meadowcroft astui samassa sisään ja esiteltiin minulle.
Veljekset Silas ja Ambrose olivat hyvin toistensa näköisiä, vaikka
Ambrose oli pitempi ja kauniimpi. Ei kummankaan kasvoissa ollut
varsinaista tunnon-ilmausta. Kummallakin tuntui olevan kehkeytymättömät
hengen voimat, jotka, -- olkootpahan sitten hyvät tahi huonot --
odottivat asian-haarain kautta kypsyvänsä.

Ovi aukesi taasen, sillä aikaa kuin minä vielä tarkastelin molempia
veljeksiä ja minun on suoraan tunnustaminen, ett'eivät ne tehneet
ylimalkaan hyvää vaikutusta minuun. Uusi perhekunnan jäsen astui
huoneesen ja käänsi kohta huomioni puoleensa.

Hän oli varreltaan lyhyt-läntä, laiha ja kuivahka sekä erittäin kalpea,
siihen katsoen että hän eleli maaseudulla. Kasvot olivat myöskin muussa
suhteessa silmään-pistäviä. Kasvojen ala-osaa peitti paksu, musta parta
ja viikset, vaikka siihen aikaan miehillä yleensä Amerikassa oli parta
ajettuna ja partaa käytettiin harvoin. Kasvojen ylä-osaa valaisi
kummallisesti kiiltävä, ruskea silmäpari, joiden katsanto minussa
herätti tuon ajatuksen, ett'eivät miehen hengenlahjat mahtaneet olla
oikeassa tasapainossa. Vaikka hän, sen-verran kuin minä voin huomata,
kaikissa tunnon-ilmauksissaan ja toimissaan oli aivan terve ja raitis,
oli kuitenkin noissa kummallisissa ruskeissa silmissä jotakin, joka
minussa herätti sen ajatuksen, että hän erityisissä, sattuvissa
tapauksissa voisi hämmästyttää vanhimpiakin ystäviänsä jollain
väkivaltaisella tahi hurjapäisellä työllä. "Hiukan hurja" -- tämän
vaikutuksen, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, teki minuun
tuntematon, joka nyt astui huoneesen.

Vanhempi herra Meadowcroft, joka tähän saakka ei ollut hiiskunut
sanaakaan, esitteli nyt itse äskentullutta minulle, vilkuttaen
silmäänsä pojilleen; tämä silmäys oli jotenkin ynseä ja myöskin
molemmat pojat katselivat karsaasti isäänsä, joka minusta tuntui
jotenkin ikävältä.

"Filip Lefrank, tämä on minun pehtorini, herra Jago", sanoi vanhus ja
esitteli meitä aivan säännöllisesti. "John Jago, tämä on nuori
sukulaiseni vaimovainajani puolelta, herra Lefrank. Hän ei ole terve:
hän on matkustanut meren yli saadakseen lepoa. Herra Jago on
amerikalainen, Filip. Minä en luule sinulla olevan pahoja luuloja
amerikalaisista. Tee tuttavuus Jagon kanssa. Asettukaa istumaan".

Hän loi uudelleen synkän silmäyksen poikiinsa ja pojat vuorossaan
loivat häneen. He väistivät nähtävästi Jagoa, kun hän läheni tyhjää
tuolia vieressäni ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Oli selvä, että
partainen mies oli isän suuressa suosiossa ja että pojat tästä tahi
jostakin muusta syystä eivät voineet kärsiä häntä.

Ovi aukeni vielä kerran. Muori nainen astui hiljalleen sisään ja
asettui istumaan pöydän ääreen.

Oliko hän Naomi Colebrook? Minä loin silmäyksen Ambroseen ja lu'in
vastauksen hänen kasvoissaan. Vihdoinkin Naomi Colebrook!

Kaunis tyttö, vieläpä hyväkin tyttö, sen verran kuin minä voin päättää
muodosta. Kuvaillakseni häntä lyhyesti, oli hänellä pieni pää, joka
kuitenkin oli somasti muodostettu ja hyvin sovitettu hänen
hartioilleen; vaalean harmaat silmät, jotka katselivat niin
rehellisesti ja myöskin tarkoittivat samaa, kuin osoittivatkin; pieni,
sievä vartalo -- liian pieni meidän englantilaisten kauneus-käsitteiden
mukaan; hänen kielimurteensa oli amerikalainen ja -- jotakin joka on
aivan harvinaista Amerikassa -- hänen äänensä oli sointuva ja teki
hänen murteensa suloiseksi englantilaisille korville. Ihmisten
ensimäinen vaikutus meihin on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea.
Minä pidin kohta Naomi Colebrook'ista; hänen suloinen hymyilynsä
miellytti minua, hänen sydämellinen käden-puristuksensa, kun meitä
esiteltiin toisillemme.

"Vaikk'en olisi hyvässä sovussa kenenkään muun kanssa talossa", arvelin
itsekseni, "niin varmaankin olen viihtyvä hänen seurassaan".

Ainakin sillä kertaa minä ennustin oikein. Siinä pahuuden ja
eripuraisuuden ilman-alassa, joka vallitsi Morwick'in talossa, olimme,
tuo kaunis amerikalainen tyttö ja minä, totisia ystäviä ensimäisestä
silmänräpäyksestä viimeiseen saakka.

Ambrose antoi sijaa Naomille, jotta tämä voisi istua hänen ja hänen
veljensä välillä. Naomi punehtui silmänräpäykseksi ja katseli häntä
suloisella, hiukan vastahakoisella sydämellisyydellä, kun hän istahti.
Minä epäilin suuresti, että nuori maanmies salaisuudessa pusersi hänen
kättänsä pöytä-vaatteen alla.

Illallinen ei ollut erittäin vilkas ja hauska. Ainoa iloinen keskustelu
oli Naomin ja minun välillä.

Jostakin selittämättömästä syystä ei John Jago näkynyt olevan hyvällä
tuulella nuoren kansalaisensa, Naomin, läsnä-ollessa. Hän katsoi
epäluuloisesti ylös lautasestansa Naomia ja painoi jälleen hiljalleen
silmänsä alas synkällä katseella. Kun minä puhuttelin häntä, vastasi
hän väkinäisesti. Myöskin puhutellessaan herra Meadowcroft'ia varoi hän
tarkasti molempia nuoria miehiä, kuten minä olin huomaavinani siitä
suunnasta, jonka hänen silmäyksensä saivat niissä tilaisuuksissa. Kun
aloitimme atriamme, huomasin vasta että Silas Meadowcroft'in vasen käsi
oli sidottuna laastari-lapuilla; ja minä huomasin myöskin, että John
Jago, jonka ruskeat silmät lensivät toisesta toiseen pöydän ääressä,
katsoi kummallisen kiukkuisesti nuoren miehen loukkaantunutta kättä.

Mitä suuremmaksi hämmästykseksi minulle muukalaiselle huomasin jo tänä
ensimäisenä iltana talossa, että isä ja pojat puhuivat ainoastaan
välillisesti toistensa kanssa herra Jagon ja minun kautta. Kun vanha
herra Meadowcroft pehtorinensa moitti jotain talon peltojen
viljelemisessä tapahtunutta erehdystä, ilmottivat vanhuksen silmät,
että tämä tyly nuhde tarkoitti hänen molempia poikiansa. Jos minä tein
jonkun muistutuksen eläinten hoidosta yleensä, niin kohta molemmat
pojat pistelevästi sovittivat sanojani lammasten ja härkien huonoon
hoitoon ja katselivat John Jagoa, vaikka olivat puhuttelevinaan minua.
Sellaisissa tilaisuuksissa -- ja niitä oli usein -- sekaantui Naomi
rohkiasti ja juuri aikanaan keskusteluun ja käänsi puheen johonkuhun
harmittomaan aineesen. Joku kerta kun hän täten koetti olla
välittäjänä, katseli suru-mielinen neiti Meadowcroft häneen, ankarasti
paheksien hänen sekaantumistansa. En ole vielä koskaan istunut pöydässä
ikävämmän ja eripuraisemman perheen kanssa. Kateus, viha, pahuus ja
tylyys eivät koskaan näytä minusta niin ilettäviltä, kuin näiden
ilmaantuessa jonkulaisen kunnioituksen varjossa. Joll'en olisi
mieltynyt Naomiin ja hänen pikkisiin rakkauden silmäyksiin, joita
silloin tällöin huomasin vaihetettavan hänen ja Ambrosen kesken, en
olisi koskaan voinut tulla toimeen tässä iltasessa. Olisin varmaan
paennut franskalaisen romanini luokse ja omiin huoneisini.

Vihdoin päättyi äärettömän pitkä ja ylöllinen illallinen. Neiti
Meadowcroft nousi tuoliltaan aaveentapaisella juhlallisuudella ja sanoi
minulle jäähyväiset sanoilla:

"Tässä talossa noustaan varhain aamulla, herra Lefrank. Hyvää yötä!"

Hän laski laihat kätensä herra Meadowcroftin sairastuolin
selkälaudalle, keskeytti häntä jättäessään hyvästi minulle ja lykkäsi
hänet sänkynsä tykö, juurikuin hän lykkäisi hänet hautaan.

"Käyttekö kohta, herraseni, huoneisinne? Joll'ette vielä käy pois,
ehkäpä minä saan tarjota sikarin -- jos vaan nuo nuoret herrat sen
suvaitsevat".

Täten tahallaan teroittaen sanojansa ja syrjästä silmäillen "nuoria
herroja", täytti John Jago puolestaan kesti-ystävyyden vaatimuksia.

Minä en huolinut sikarista. Perin opitulla kohteliaisuudella toivotti
ruunisilmäinen mies minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta.

Ambrose ja Silas lähestyivät nyt ystävällisesti minua avatuine
sikari-laatikoineen.

"Olipa ihan paikallansa, että kielsitte ottamasta", alkoi Ambrose.
"Älkää milloinkaan polttako John Jagon kanssa. Hänen sikarinsa
myrkyttää teidät".

"Älkää koskaan uskoko sanaakaan John Jagon puheesta", lisäsi Silas,
"hän on suurin valehtelia koko Amerikassa".

Naomi uhkasi heitä nuhdellen sormellansa, juurikuin nuo väkevät ja
vankat miehet olisivat olleet lapsukaisia.

"Mitähän herra Lefrank ajattelee", sanoi Naomi, "kun näin puhutte
henkilöstä, jota isänne kunnioittaa ja johon hän luottaa? Minä häpeen
teitä molempia".

Silas meni matkoihinsa sanomatta sanaakaan vastaukseksi. Ambrose jäi
jälelle nähtävästi haluten sopia Naomin kanssa, ennenkuin hän erosi
hänestä.

Kun nyt huomasin olevani tiellä, väistyin syrjään erään lasi-oven
luokse huoneen alapäässä. Ovesta tultiin pieneen, sievään puutarhaan,
joka nyt oli kauniin kuutamon valaisemana. Minä kävin sinne
ihaillakseni somia paikkoja ja tulin istumapaikalle jalavan juurelle.
Luonnon juhlallinen rauhallisuus ei koskaan ollut näyttänyt niin
sanomattoman juhlalliselta ja kauniilta kuin nyt, jolloin olin tuolla
ihmisasunnossa kuullut ja nähnyt niin paljon. Minä käsitin nyt tahi
luulin käsittäväni tuota hurjaa toivottomuutta ihmiskunnan suhteen,
joka muinoin ajoi ihmiset luostareihin. Ihmisiä vihaava puoli
luonteessani (ja kuka sairas ei tunne sellaista puolta itsessään?)
alkoi miltei päästä voitolle, kun tunsin kepeän käden laskeuneen
hartioilleni ja olin taasen leppynyt ihmisiin Naomi Colebrookin kautta.



KOLMAS LUKU.

Seurustelu kuutamolla.


"Minä haluan puhua kanssanne", alkoi Naomi. "Ettehän suinkaan ajattele
pahaa minusta, sentähden että olen seurannut teitä tänne. Me emme ole
suuresti tottuneet kursastelemisiin täällä Amerikassa".

"Siinä teette aivan oikein Amerikassa. Olkaa niin hyvä ja istukaa".

Hän istahti viereeni ja katseli minuun suoraan ja pelvotta kuutamolla.
"Te olette tämän perheen sukulainen", jatkoi hän, "ja niin minäkin
olen. Minä arvelen voivani sanoa teille, mitä en voi sanoa vieraalle.
Minä olen kovin iloissani, että te, herra Lefrank, tulitte tänne; ja
tämäpä eräästä syystä, jota te herraseni, ette voi arvata".

"Kiitoksia komplimangistanne, neiti Colebrook, olipahan syy mikä
tahansa".

Hän ei ottanut vaaria vastauksestani, vaan seurasi jäykästi omaa
ajatusjuoksuansa.

"Minä luulen teidän voivan vaikuttaa paljon hyvää tässä onnettomassa
talossa", jatkoi tyttö yhä pitäen silmänsä kiinitettynä minun
kasvoihin. "Täällä Morwick'in talossa ei löydy mitään rakkautta, mitään
luottamusta, mitään rauhaa. Täällä tarvitaan joku paitsi Ambrose. Älkää
ajatelko Ambrosesta pahaa: hän on ainoastaan ajattelematon; minä
arvelen, että muut tarvitsevat jonkun täällä, joka voi saattaa heitä
häpeemään kovia sydämiään ja ilkeitä, petollisia, kateellisia toimiaan.
Te olette kelpo mies; te tiedätte enemmän kuin ne; ne eivät voi auttaa
itseänsä, niiden on turvaaminen teihin. Koettakaa, herra Lefrank, kun
tulee sopiva tilaisuus, -- minä pyydän teitä, koettakaa solmia rauha
niiden kesken. Te kuulitte, miten kävi illallis-pöydässä; ja olitte
tyytymätön. Niinhän olitte! Minä näin teidän vetävän kulmianne ryppyyn
ja minä tiedän, mitä englantilaiset sillä tarkoittavat".

Minä en voinut muuta kuin puhua suoraan Naomin kanssa. Minä tunnustin,
mitä olin huomannut illallispöydässä yhtä suoraan kuin tässä olen sen
tunnustanut, Naomi nyykäytti päätänsä merkiksi, että hän aivan hyväksyi
vilpittömyyteni.

"Aivan niin", sanoi hän. "Mutta, voi, te tuomitsette liian leppeästi,
kun sanotte, että miehet täällä eivät tiedä, saattaapa olla, että me
olemme väärässä. En voi moittia John Jagoa muuten, kuin että hänen
käytöksensä on niin kummallinen. Kerrotaan hänen kantavan tuota
takkuista tukkaa silmissään -- en voi kärsiä että miehellä on tukka
silmissä -- erään lupauksen vuoksi, jonka hän teki, kun häneltä kuoli
vaimo. Eikö teidän mielestänne, herra Lefrank, mies ole hiukan höperö,
kun hän ilmoittaa suruansa vaimon kuolemasta lupaamalla, ettei hän
koskaan keritä tukkaansa? Kuitenkin kerrotaan John Jagon tehneen tämä
päätös. Ihmiset valehtelevat kyllä täältä! Olipa miten tahansa, tosi on
(pojatkin sen myöntävät) että kun John tuli tänne taloon, oli hänellä
paraat todistukset. Ei ole helppo olla vanhukselle mieliksi; vaan Jago
häntä miellytti. Aivan niin. Herra Meadowcroft ei pidä yleensä
kansalaisistani. Hän on siinä suhteessa poikiensa kaltainen --
englantilainen, englantilainen perin pohjin. Kuitenkin sai John Jago
hänet taipumaan; ehkäpä senvuoksi, että John Jago hyvin tuntee asiansa.
No niin, eloa ja karjaa hän kyllä ymmärtää hoitaa. Hänen tultua
pehtoriksi on kaikki menestynyt paljon paremmin kuin poikien aikana.
Ambrose on sen itse myöntänyt minulle. Vaan vaikea on olla pidettynä
huonompana kuin muukalainen; eikö niin? John nyt antaa käskyjä. Pojat
tekevät askareensa; vaan heillä ei ole mitään sanomista, kun John ja
vanhus ovat yksimieliset talon asioiden suhteen. Minä olen ollut
pitkäveteinen puhuessani näistä seikoista, herrani; mutta nyt tiedätte,
miten kateus ja viha miesten välillä täällä syntyi ennen minun
aikojani. Minun tultuani tänne, näkyy heidän keskinäinen välinsä
pahenevan pahenemistaan. Tuskin kuluu päivääkään, ettei kiukkuisia
sanoja vaihdeta poikien ja John'in tahi poikien ja isän välillä.
Vanhuksella on se paha tapa, että hän aina pitää John'in puolta. Puhu
vanhuksen kanssa tästä, kun sopiva tilaisuus ilmaantuu. Riita Silas'en
ja John'in välillä joku päivä sitten on etupäässä luettava vanhuksen
syyksi; niin ainakin on minun ajatukseni. En tahdo puollustella
Silasta. Vaikka hän on Ambrosen veli, sanon toki sen, että oli jotenki
raakamaisesti häneltä tehty, kun hän löi Johnia, joka on pienempi ja
heikompi. Mutta John teki vielä pahemmasti kerran, kun hän veti esiin
puukkonsa ja koetti tappaa Silas'en. Sen hän teki! Ellei Silas olisi
saanut puukon käsiinsä (hänen kätensä on pahoin haavoitettu, sen voin
vakuuttaa, kun itse sidoin haavan) niin olisi tämä riita, sen verran
kuin minä voin ymmärtää, päättynyt murhalla".

Näin sanottuaan keskeytti Naomi puheensa, katsoi taakseen ja säpsähti
äkkiä.

Minäkin tirkistin samaan suuntaan. Tumma mies seisoi jalavan
siimeksessä ja katseli meitä. Minä kohta nousin käydäkseni hänen
luokse. Naomi malttoi mielensä ja pidätti minua.

"Kuka olette?" kysyi Naomi ja kääntyi kiivaasti tuntematointa miestä
kohden. "Mikä on asianne?"

Mies astui esiin siimeksestä kuuvaloon; hän näytti olevan John Jago.

"Minä en toivo tulevan sopimattomalla ajalla", sanoi hän ja katsoi
ankarasti minuun.

"Mikä on asia?" kysyi Naomi toistamiseen.

"En tahdo häiritä teitä eikä tuota herraa", jatkoi hän. "Voisitteko
tehdä minulle palvelus, jos suvaitsisitte minun kahden kesken puhua
vähäisen kanssanne, kun joudatte".

Hän puhui aivan teeskennellyllä kohteliaisuudella, turhaan koettaen
salata mielenliikutusta, joka hänen valtasi. Hänen kiiltävät, ruskeat
silmänsä, jotka nyt kuutamolla vilkkuivat vielä enemmän, katselivat
rukoilevaisesti ja kummallisella epätoivon katseella Naomin kasvoja.
Hänen kätensä, joita hän piti ristissä edessänsä, värisivät alinomaa.
Vaikka peräti vähän olin mieltynyt tähän mieheen, teki hän kuitenkin
tällä hetkellä minuun sellaisen vaikutuksen, että säälin häntä.

"Haluatteko puhutella minua tänä iltana?" kysyi Naomi
teeskentelemättömällä kummastuksella.

"Kyllä, neiti; jos niin sallitte, kun te ja herra Lefrank olette
lopettaneet puheenne".

Naomi oli kahden vaiheella.

"Eiköhän sopisi odottaa huomiseksi!" sanoi hän.

"Huomenna olen talon asioissa viipyvä poissa koko päivän. Olkaa siis
hyvä ja suokaa minulle tänä iltana muutama minuuti." Jago lähestyi
askeleen Naomia, hänen äänensä tyrehtyi ja painui kainoon kuiskaukseen.
"Minulla on tosiaan jotain sanomista teille, neiti Naomi. Tekisitte
hyvin, -- perin, perin hyvin, jos sallisitte minun puhua kanssanne,
ennenkuin tänä iltana käyn levolle".

Minä nousin taasen ylös jättääkseni paikkani hänelle. Vielä kerran
Naomi pidätti minua.

"Ei", sanoi hän, "älkää liikkuko". Sitten kääntyi hän hyvin
vastahakoisesti John Jagoon. "Jos te pidätte sen niin tärkeänä, herra
John, lieneepä asian laita myöskin niin. Minä en toki voi ymmärtää,
mitä _teillä_ olisi sanomista minulle, jota ei voida sana kolmannen
henkilön läsnä-ollessa. Mutta ehk'ei olisi minulta kohteliaasti
kieltää. Te tiedätte minulla olevan tapana vetää ylös salin kelloa joka
ilta kello kymmenen. Jos tahdotte tulla minua auttamaan, on luultava,
että me siellä tulemme olemaan kahden kesken. Suostutteko siihen?"

"Suokaa anteeksi, neiti, vaan ei salissa".

"Ei salissa!"

"Tai sisällä huoneissa, jos saanen olla niin rohkea ja sanoa sen".

"Mitä te tarkoitatte?" Hän kääntyi nurpeasti ja vetosi minuun.
"Ymmärrättekö te hänen tarkoituksensa?"

John Jago loi minuun rukoilevan silmäyksen, jotta antaisin hänen
vastata itse puolestansa.

"Antakaa anteeksi minulle, neiti Naomi", sanoi hän. "Minä luulen teidän
ymmärtävän minua. Tässä talossa sekä silmät että korvat väjyvät; ja
löytyy myöskin askeleita, -- en huoli sanoa kenenkä -- jotka ovat niin
hiljaisia, ett'ei kukaan ihminen voi kuulla niitä."

Viimeinen viittaus ymmärrettiin nähtävästi kyllä selvään. Naomi pidätti
häntä, ennenkuin hän ehti lausua enemmän.

"No, missä sitten?" kysäsi Naomi myöntäväisesti. "Onko puutarha
sovelias, herra John?"

"Kyllä, kiitoksia neiti: puutarha on sopiva". Hän osotti hiekkakäytävää
takanamme, johon kuu paistoi yleensä. "Tuolla", sanoi hän, "voimme me
nähdä kaikki paikat ympärillämme ja olla varmat, ett'ei kukaan kuuntele
puhettamme. Kello kymmenenkö?" Hän vaikeni ja kääntyi minuun. "Minä
pyydän anteeksi, herra, että näin tulen ja keskeytän puhettanne. Olkaa
niin hyvä ja suokaa anteeksi!"

Hänen silmänsä loivat viimeisen, surullisesti rukoilevan katseen Naomin
kasvoihin. Hän kumarsi ja katosi puun siimekseen. Suljetun oven
kaukainen ääni tunkesi hiljaa yön hiljaisuudessa luoksemme. John Jago
oli palannut asuinhuoneisin.

Kun hän nyt ei enää voinut kuulla meitä, sanoi Naomi vakaisesti
minulle:

"Älkää luulko, herra, että minä olen missään salaisessa liitossa
_hänen_ kanssansa", sanoi hän. "En tiedä paremmin kuin tekään, mitä
asiaa hänellä on minulle. Minua melkein haluttaa olla lupaustani
pitämättä, kun kello lyöpi kymmenen. Mitä te minun sijassani
tekisitte?"

"Kun olette kerran luvanneet, on mielestäni velvollisuutenne myöskin
pitää sananne", vastasin minä. "Jos vähänkään olette levotonna, odotan
minä teitä muualla puutarhassa, jotta voin kuulla, jos huudatte minua".

Naomi vastaanotti ehdoitustani ynseällä pään pudistuksella ja
sääliväisesti hymyillen tietämättömyydelleni.

"Te olette muukalainen, herra Lefrank, muuten ette puhuisi minun
kanssani tuolla tavalla. Amerikassa emme anna miesten peloittaa meitä.
Amerikassa naiset hoitavat itseänsä. Olen luvannut tavata häntä, kuten
sanotte; ja minun tulee pitää lupaukseni. Mutta aatelkaapas", lisäsi
hän puhuen enemmän itsekseen, kuin minulle, "että John Jago on
huomannut neiti Meadowcroft'in rumaa, kamalaa käytöstä tässä talossa.
Useimmat miehet eivät olisi laisinkaan huomanneet sitä".

Minä hämmästyin suuresti. Alakuloinen ja ankara neiti Meadowcroft
kuuntelisi ja vakoilisi! Mitähän nyt tulisi tapahtumaan Morwickin
talossa?

"Tarkoittiko viittaus valppaista silmistä ja korvista sekä äänettömistä
askeleista tosiaankin herra Meadowcroft'in tytärtä?" kysyin minä.

"Tietysti. Voi, tytär on vaikuttanut teihin, kuten kaikkiin muihin. Tuo
viekottelija! Hän on salaa syypää riitaan miesten välillä. Minä olen
varma siitä, hän tekee herra Meadowcroft'in mielen katkeraksi poikia
kohtaan. Vaikka hän on niin vanha ja ruma, herra Lefrank, olisi hän
kuitenkin vallan halukas rupeemaan John Jagon toiseksi vaimoksi, jos
hän vaan voisi saada Jagoa naimiskauppaa ehdoittelemaan. Ei, herrani;
eikä hän suinkaan olisi pahoillaan, vaikk'eivät pojat saisi lastua eikä
kiveäkään talossa, kun isä kuolee. Minä olen huomannut sen hänestä ja
tiedän sen. Voi! minä voisin kertoa paljo. Mutta meillä ei nyt ole
aikaa siihen, kello on kohta kymmenen: meidän on sanominen hyvää yötä
toisillemme. Minä olen hyvin iloinen siitä, että olen puhunut
kanssanne, herrani. Minä sanon vielä toistamiseen, mitä jo olen
ennenkin sanonut: Olkaa niin hyvä ja käyttäkää vaikutusvoimaanne
saattaaksenne tämän kirotun talon asukkaita leppeämmiksi ja häpeämään
itseänsä. Huomenna, kun olette katselleet taloa, puhukaamme vielä
siitä, mitä teidän on tekeminen. Hyvää yötä nyt! Kuulkaapas! kello
lyöpi kymmenen! Kas! tuolla tulee John Jago taasen hiipien puun
siimeksessä. Hyvää yötä, rakas herra Lefrank; suloisia unia teille!"

Naomi otti käteni ja puristi sydämellisesti; toisella kädellään työnsi
hän minut luotaan asuinhuoneisin päin. Viehättävä tyttö! --
vastustamaton tyttö. Minä olin melkein yhtä paha kuin pojat. Minä
vakuutan, että minäkin melkein tunsin vihaavani John Jagoa, kun
tapasimme toisemme puun varjossa.

Tultuani lasi-oven luo, seisahduin ja katsahdin taakseni pitkin
hiekka-käytävää.

He olivat kohdanneet toisensa. Minä näin molemmat varjontapaiset haamut
verkallensa käyskentelevän edestakaisin kuutamossa, nainen vähän miehen
etupuolella. Mitähän Jagolla oli hänelle sanottavaa? Minkätähden hän
piti niin tarkkaa huolta, ettei sanaakaan kuuluisi. Aavistuksemme ovat
joskus, muutamissa harvinaisissa tapauksissa, uskollinen ennustus
tulevaisuudesta. Jonkunlainen epä-luulo tätä kuutamolla seurustelemista
vastaan valtasi salaa mieleni. "Seuraako tästä mikään onnettomuus?"
kysyin itsekseni sulkiessani oven ja astuessani asuinhuoneesen.

Onnettomuus _oli seurauksena_ tästä. Saatte kuulla, miten se tapahtui.



NELJÄS LUKU.

Pyökki-sauva.


Kun senlaiset henkilöt, joilla on herkkä-tunteinen temperamentti,
ensikerran nukkuvat vieraassa talossa ja oudossa sängyssä, täytyy
heidän valmistautua valvomaan yönsä. Ensimäinen yöni Morwick'in talossa
ei ollut mikään poikkeus säännöstä. Unet katkaisivat ja häiritsivät
lyhyttä uinahdustani. Kello kuuden aikana aamulla ei minun enää käynyt
laisinkaan oleminen vuoteellani. Aurinko paistoi niin kirkkaasti
ikkunan kautta. Minä päätin kokea, miten kävely raittiissa aamu-ilmassa
vaikuttaa.

Juuri noustessani vuoteeltani kuulin askeleita ja ääniä ikkunani alla.

Askeleet seisahtuivat ja ääniä voitiin eroittaa. Minä olin viettänyt
yöni ikkuna avoinna; minä voin siis katsella ulos vetämättä huomiota
puoleeni alhaaltapäin.

Henkilöt tuolla alhaalla olivat Silas Meadowcroft, John Jago ja kolme
tuntematonta, joiden vaatteet ja ulkomuoto jotenki selvästi osoittivat
heidän olevan työmiehiä maatilalla. Silas heilutti paksua pyökki-sauvaa
kädessään ja puhui jotenkin raa'asti ja loukkaavaisesti Jagon
seurustelusta kuutamolla Naomin kanssa edellisenä iltana.

"Toiste, kun ai'otte miellytellä nuorta naista", sanoi Silas, "on
teidän ensin katsominen, että kuu laskeupi tahi kätkeentyy pilvien
taakse. Teitä, herra Jago, nähtiin puutarhassa; ja te voitte yhtä hyvin
puhua kaikki suoraan. Suostuiko hän, herra? Myöntyikö hän
kauppoihinne?"

John Jago vielä malttoi mielensä.

"Jos te, herra Silas, välttämättä tahdotte laskea leikkiä", sanoi hän
tyynesti ja vakavalla äänellä, "niin olkaa niin hyvä ja laskekaa
leikkiä jostakin muusta aineesta. Te, herra, olette aivan väärässä
siinä, mitä luulette tapahtuneen nuoren neitosen ja minun välillä".

Silas kääntyi poispäin ja puhui ivallisella äänellä noille kolmelle
työmiehelle.

"Kuuletteko, pojat, häntä? Hän ei voi puhua totta, vaikka kuinka paljo
hyvänsä kokisitte pakottaa häntä siihen. Hän ei eilen illalla kosinut
Naomia puutarhassa -- ei, poikaset, ei suinkaan! Hänellä on jo ollut
vaimo; ja hän kyllä ymmärtää paremmin, kuin että hän toistamiseen
ottaisi ikeen hartioilleen."

Suureksi hämmästyksekseni vastasi John Jago tähän kömpelöön
leikki-puheesen kohteliaasti ja vakaisesti.

"Teillä on aivan oikein, herra", sanoi hän. "Minä en ai'okaan naida.
Mitä minä puhuin neiti Naomille, ei koske teihin. Minä en puhunut
ollenkaan siitä, kuin luulette; puheemme oli aivan toisista asioista,
joiden kanssa teillä ei ole mitään tekemistä. Olkaa niin hyvä ja
huomatkaa kerrassaan, ett'en koskaan ole ajatellutkaan miellytellä
nuorta naista. Minä kunnioitan häntä; minä ihmettelen hänen hyviä
omaisuuksiaan; mutta, vaikkapa hän olisikin ainoa nainen maailmassa ja
minä olisin paljo nuorempi mies kuin olenkaan, en kuitenkaan koskaan
aikoisi pyytää häntä vaimokseni". Hän purskahti äkkiä kovaan
teeskenneltyyn nauruun. "En, en, herra Silas, en minä sitä tarkoita, --
en laisinkaan sitä tarkoita!"

Näissä sanoissa tahi siinä tavassa, jolla ne lausuttiin, oli jotakin,
joka teki Silas'en vallan hurjaksi. Hän lakkasi kömpelöstä pilkastansa
ja kääntyi suorastaan Jagoon raa'alla ylenkatseellisella äänellä:

"Ette tarkoita?" kertoi hän. "Totta tosiaankin, tuo on hyvin korskisti
puhuttu teidänlaiselta mieheltä. Mitä merkitsee tuo teidän lauseenne
Naomista, ett'ette häntä tarkoita? Te hävytön kerjäläinen! Naomi
Colebrook ei kelpaa teille, vaan herrallenne!"

John Jagon mieli alkoi vihdoin käydä äreäksi. Hän läheni Silasta pari
askelta.

"Kuka te olette, herrani?" kysyi hän.

"Ambrose on sanova teille sen, jos käännytte häneen", vastasi toinen.
"Naomi on _hänen_ lemmittynsä, eikä minun. Välttäkää häntä, jos
tahdotte säilyttää nahkanne eheänä".

John Jago katsoi ivallisesti Silas'en haavoitettua vasenta kättä.

"Älkää unohtako omaa nahkaanne, herra Silas, kun uhkaatte minun
nahkaani! Minä olen kerran merkinnyt teidän nahkaanne, herrani. Antakaa
minun nyt käydä askareisini tahi minä ehkä toistamiseen merkitsen
teitä".

Silas kohotti sauvaansa. Työmiehet, jotka alkoivat huomata, miten riita
tuimistui, kävivät miesten väliin ja eroittivat heidät toisistaan. Minä
olin tuota pikaa pukeutunut vaatteisini sanakiistan kestäessä; ja
kiirehdin nyt alas portaita tehdäkseni, mitä minä voin rauhan
palauttamiseksi Morwickin talossa.

Kiivas sanasota yhä kesti, kun tulin alas.

"Käy pois toimiisi, sinä pelkuri koira!" kuulin minä Silas'en sanovan.
"Käy kaupunkiin! ja varo, jott'et tapaa Ambrosea tielläsi!"

"Varo _sinä_, ettet saa maistaa puukkoani vielä kerran, ennenkuin
lähden!" huudahti toinen.

Silas teki hurjan ponnistuksen riistäkseen itseään irralleen
työmiehistä, jotka pitelivät häntä.

"Viime kerralla saitte vaan tuntea nyrkkiäni!" huudahti hän. "Vast'edes
saatte tuntea _tätä_!"

Näin sanoen kohotti hän sauvaansa. Minä kiirehdin ulos ja tempasin
sauvan hänen kädestään.

"Herra Silas", sanoin minä, "olen kivuloinen ja heikko ja ai'on mennä
kävelemään. Teidän sauvanne on minulle hyvin tarpeen. Olkaa niin hyvä
ja lainatkaa se minulle!"

Työmiehet purskahtivat nauruun. Silas katsoa tuijotti minuun vihaisella
hämmästyksellä. John Jago, joka kohta jälkeen malttoi mielensä, nosti
hattunsa ja teki kohteliaan kumarruksen minulle.

"Minä en voinut aavistaakaan, että häiritsimme teitä, herra Lefrank",
sanoi hän. "Minä oikein häpeen itseäni. Minä pyydän teiltä anteeksi".

"Minä annan teille anteeksi, herra Jago", vastasin minä, "sillä
ehdolla, että te, kuten vanhempi, olette kärsivällinen, joo
kärsivällisyyttänne jossain vastaisessa tilaisuudessa niin
koetettaisiin, kuin tänään. Ja isänne vieraana minä myöskin teiltä,
herra Silas, pyydän palveluksen. Kun toiste ollessanne hyvällä tuulella
haluatte pilkata herra Jagoa, niin älkää menkö niin kauas. Minä olen
varma siitä, ett'ette tarkoittaneet mitään pahaa, herra Silas.
Tahdotteko ilahuttaa minua myöntämällä sitä? Haluan nähdä teidän ja
herra Jagon kättelevän toisianne".

John Jago ojensi kohta kätensä jonkunmoisella hyvän-sävyisyydellä, joka
minun mielestäni oli hiukan teeskennelty. Silas Meadowcroft sitä
vastoin ei osoittanut mitään ystävyyden merkkiä.

"Antakaa hänen mennä askareisinsa", sanoi Silas. "Minä en huoli
_teidän_ vuoksi, herra Lefrank, tuhlata hänelle sanoja. Vaan tahdon
olla kirottu, jos tartun hänen käteen, suokaa anteeksi, että sanon sen
teidän läsnäollessanne!"

Ei hyödyttänyt nähtävästi laisinkaan koettaa sen kovemmin houkutella
tällaista miestä. Silas ei antanut minulle tilaisuutta vastata,
vaikkapa minulla olisi ollut halukin siihen. Itsepintaisella
äänettömyydellä hän kääntyi pois, seurasi polkua ja katosi huoneen
nurkan taakse. Työmiehet hajaantuivat nyt eri tahoille ruvetakseen
päivätyöhönsä. Minä ja John Jago olimme yksin.

Minä annoin miehen kiiltävillä, ruskeilla silmillä puhua ensin.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "lähden minä Narrabeen,
myyntipaikkaamme. Voinko ottaa teidän kirjeitänne mukaani postiin? tahi
voinko muussa suhteessa ajaa asioitanne kaupungissa?"

Minä kiitin häntä, enkä suostunut kumpaankaan ehdoitukseen. Hän kumarsi
vielä kohteliaasti ja palasi asuinhuoneesen. Minä seurasin
koneellisesti sitä suuntaa, jonne Silas oli käynyt.

Kun olin käynyt huoneen nurkan sivutse ja astunut vähän matkaa, saavuin
karja-pihan portille ja seisoin vielä kerran Silas Meadowcroft'in
silmäin edessä. Hän nojasi kyynäspäitään talon porttia vastaan, jota
hän verkalleen heilutteli edestakaisin ja käänteli ja pureskeli olkea
hampaiden välissä. Kun hän näki minun lähenevän, astui hän askeleen
eteenpäin portilta ja koki vastahakoisesti puolustella itsensä.

"Minä en tahtonut loukata teitä, herra. Pyytäkää minulta mitä muuta
tahansa ja minä olen tekevä sen teille. Vaan älkää käskekö minun
tarttua John Jagon käteen: minä vihaan häntä liian paljo voidakseni
tehdä sitä. Jos minä koskisin häneen toisella kädellä, minä kuristaisin
hänen toisella; tietäkää se, herraseni".

"Teillä, Silas, on siis semmoiset tunteet miestä kohtaan".

"Aivan niin, herra Lefrank; enkä minä sitä häpee".

"Löytyykö näillä seuduin semmoista paikkaa, kuin kirkko, Silas?"

"Luonnollisesti".

"Onko teillä milloinkaan tapana käydä siellä?"

"Kyllä kaiketi".

"Pitkilläkö väli-ajoilla, herra Silas?"

"Kunakin pyhänä, herrani".

Kolmas henkilö, joka seisoi takanani, purskahti nauruun; hän oli
kuunnellut mitä me puhuimme. Minä käännähdin ja näin Ambrose
Meadowcroft'in.

"Minä käsitän kysymystenne tarkoituksen, herra, vaikka veljeni ei sitä
tee", sanoi hän. "Älkää olko kova Silas'elle, herra. Hän ei ole ainoa
kristitty, joka jättää kristilllisyytensä kirkon penkkiin, kun hän
menee temppelistä. Te ette koskaan voi tehdä meitä ystävällisiksi John
Jagoa kohtaan, vaikkapa kuinkakin kokisitte. Mutta mikä teillä on
tuossa, herra Lefrank? Jumalan nimessä, tuohan on minun sauvani! Minä
olen etsinyt sitä kaikkialla."

Paksu pyökki-sauva oli tuntunut hyvin hankalalta ja raskaalta heikolle
kädelleni. Minun ei tarvinnut pitää sitä kauemmin. John Jago aikoi
lähteä Narrabeen ja Silas Meadowcroft'in hurja luonne oli asettunut
ynseäksi tyyneydeksi. Minä annoin sauvan takaisin Ambroselle. Hän
naurahti ottaessaan sen minulta.

"Te ette voi ajatella, herra Lefrank, kuinka oudolta tuntuu olla
sauvaansa vailla", sanoi hän. "Aivan tottuu sauvaansa, eikö niin?
Oletteko valmis einehtimään?"

"En vielä. Minulla oli ensin aikomus mennä kävelemään".

"Vai niin, herrani. Haluaisin ruveta seuraanne; vaan minä olen tänä
aamuna saanut tehtäväni ja Silas niinikään. Jos palaatte samaa tietä,
kuin tulitte, tulkaa puutarhaan. Jos tahdotte käydä vielä edemmäs,
voitte pienen veräjän kautta puutarhan perällä päästä maantielle".

Sulasta ajattelemattomuudesta tein minä nyt tyhmyyden. Minä palasin
takaisin, kuten minua oli käsketty ja jätin molemmat veljekset
karja-pihan portille.



VIIDES LUKU.

Uutisia Narrabeesta.


Kun olin saapunut puutarhaan, johtui minulle äkkiä tuo ajatus mieleen.
Ambrosen iloinen puhe ja mieli osoittivat selvään, ettei hän vielä
tuntenut sitä riitaa, joka oli ollut ikkunani alla. Silas tulisi
tunnustamaan ottaneensa veljensä sauvan ja hän ehkä mainitsisi, kenenkä
pääkalloa hän sillä on uhannut. Ei ollut ainoastaan turha, vaan ei
ollut laisinkaan suotavakaan, että Ambrose saisi tietoa riidasta. Minä
palasin karja-pihalle. Ei ketään näkynyt portilla. Minä huusin väliin
Silasta, väliin Ambrosea. Ei kukaan vastannut. Veljekset olivat käyneet
työhönsä.

Kun palasin puutarhaan, kuulin suloisen äänen sanovan minulle hyvää
huomenta. Minä silmäilin ympärilleni. Naomi Colebrook seisoi eräässä
asuinhuoneen alimmaisessa ikkunassa. Hänellä oli yllään työ-esiliinansa
ja kuurasi ahkeraan veitsiä aamiais-pöytään. sileä, musta kissa istui
hänen olkapäillään ja seurasi veitsen kiiltävää liikettä, kun Naomi
ripeästi hioi sitä nahalla päällystetyllä laudalla.

"Tulkaa tänne", sanoi hän, "minä tahdon puhua kanssanne".

Tultuani lähemmäksi tein sen muistutuksen, että hänen kauniit kasvonsa
olivat synkät ja levottomat. Hän pukkasi kissan vihaisesti hartioiltaan
ja tervehti minua ainoastaan heikolla heijastuksella tavallisesta,
iloisesta hymyilystään.

"Minä olen puhunut John Jagon kanssa", sanoi Naomi. "Hän viittasi
johonkin, jonka hän väitti tapahtuneen teidän sänkykamarin ikkunan alla
aamulla. Kun minä pyysin häneltä likempää selitystä, vastasi hän
ainoastaan: 'Kysykää herra Lefrank'ilta; minun on matkustaminen
Narrabeen'. Mitä tuo merkitsee? Puhukaa suoraan, herra! Minä en ole
hyvällä tuulella, enkä voi odottaa!"

Kuten tässä olen kertonut, kerron minä kaikki, joka oli tapahtunut
ikkunani alla, ainoastaan sillä eroituksella, että koetin saattaa
kaikki mitä paraimpaan valoon. Hän laski veitsen luotaan, jota hän oli
kiillottamaisillaan ja laski miettiväisesti kädet ristiin.

"Olisi ollut hyvä, jollen koskaan olisi seurustellut John Jagon kanssa
eilis-iltana", sanoi hän. "Kun mies pyytää naiselta jotakin, saapi
nainen useimmiten katua, jos hän suostuu pyyntöön".

Hän lausui tämän mietteen hyvin levottomalla katseella. Seurustelu
kuutamolla oli jättänyt jälkeensä ikäviä muistoja hänen mieleensä. Minä
näin tuon nyt yhtä selvästi, kuin Naominkin.

Mitä oli John Jago sanonut hänelle? Minä tein tämän kysymyksen kaikella
tarpeellisella hellä-tuntoisuudella, pyytäen edeltäkäsin anteeksi
Naomilta.

"Minä tahtoisin mielelläni sanoa sen _teille_", alkoi hän, laskien
suuren painon viimeisele sanalle.

Siinä vaikeni hän. Hän kalpeni ja kävi taasen tulipunaiseksi. Hän otti
vielä kerran veitsen käteensä ja alkoi taasen ripiästi kuurata.

"Mutta minä en saa sanoa sitä teille", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä
kumarruksissa veitsen yli. "Minä olen luvannut olla siitä puhumatta
kellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian
tuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät
kävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle".

Neiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven.
Hänellä oli muassaan äärettömän suuri rukouskirja; ja hän katsoi
Naomiin, niinkuin ainoastaan mustasukkainen, ikäpuoli nainen voipi
katsoa nuorempaan ja kauniimpaan naiseen kuin hän itse.

"Aamu-rukous, neiti Colebrook", sanoi hän katkerimmalla muodollaan. Hän
vaikeni nähdessään minun seisovan ikkunan alla. "Aamu-rukous, herra
Lefrank", lisäsi hän surkeasti sääliväisellä katseella.

"Me tulemme kohta, neiti Meadowcroft", sanoi Naomi.

"Minä en halua laisinkaan tunkeutua teidän salaisuuksiin, neiti
Colebrook".

Tällä terävällä vastauksella lähti naispappimme rukouskirjoineen
köökistä. Minä kävin Naomia vastaan ja astuin huoneesen lasi-oven
kautta. Hän tuli kiihkeästi vastaani.

"Tuopa on seikka, jonka suhteen en ole aivan levollinen", sanoi Naomi.
"Tehän kerroitte, että jätitte Ambrosen ja Silas'en kahden kesken?"

"Aivan niin".

"Mutta, jos Silas kertoisi Ambroselle aamuisista tapauksista?"

Sama ajatus oli, kuten jo mainitsin, herännyt myöskin minussa. Minä
koetin paraan kykyni mukaan rauhoittaa Naomia.

"Herra Jago on poissa", muistutin minä. "Te ja minä voimme helposti
hänen poissa-ollessaan saattaa asiat selville".

Naomi tarttui käsivarteeni.

"Tulkaa rukoukseen", sanoi hän. "Ambrose on siellä ja minä kyllä löydän
sopivan tilaisuuden puhuakseni hänen kanssa".

Ei Ambrose, eikä Silaskaan ollut ruoka-salissa, kun tulimme sinne.
Herra Meadowcroft'in turhaan odotettua kymmenen minuutia, käski hän
tytärtään lukemaan rukouksia. Neiti Meadowcroft luki loukatun naisen
äänellä, joka väkirynnäköllä valloittaa arvo-istuimen ja vaatii
oikeuksiansa. Aamiainen seurasi, ja veljekset yhä olivat poissa. Neiti
Meadowcroft katsoi isäänsä ja sanoi:

"Yhä pahemmin ja pahemmin. Mitä minä sanoin teille, isäni?"

Naomi tuli kohta vasta-myrkyllä:

"Pojat kaiketi ovat viipyneet työssänsä, enoni". Hän kääntyi sitte
minun puoleeni. "Tehän haluatte katsella taloa, herra Lefrank. Tulkaa
auttamaan minua poikien etsimisessä".

Enemmän kuin tunnin aikaa kävelimme talon toisesta osasta toiseen
löytämättä kaivatuita. Vihdoin tapasimme heidät erään suuren metsän
reunalla, jossa istuivat kaatuneen puun päällä, haastellen keskenänsä.

Silas nousi ylös meidän lähestyessä ja meni metsään, lausumatta
sanaakaan jäähyväisiksi. Hänen noustessaan ylös näin hänen veljensä
kuiskasevan hänelle jotakin korvaan; ja minä kuulin hänen vastaavan.

"Ambrose, merkitseekö tuo, että teillä on joku salaisuus?" kysyi Naomi
ja läheni hymyillen rakastajaansa. "Oletko käskenyt Silas'en olla
vaiti?"

Ambrose potkasi ynseästi irtanaisia kiviä, jotka makasivat hänen
jalkainsa ympärillä. Kummastellen minä tein sen muistutuksen, ettei
hänellä ollut lempi-sauvaansa kädessä ja ettei se liioin ollut hänen
vieressään.

"Ne ovat minun ja Silas'en keskinäisiä asioita", vastasi hän Naomille,
vaikkapa ei juuri tarinollisesti. "Meillä on kyllä salaisuus, jos
välttämättä tahdot sen tietää".

Naomi jatkoi kysymyksiään, kuten vaimon sopii, huolimatta siitä, mitä
vihastunut mies piti hänen kysymyksistään.

"Minkätähden ette kumpikaan tulleet aamu-rukoukseen ja eineelle?"
kysäsi hän sitten.

"Meillä oli liian paljo tekemistä", vastasi Ambrose vihaisesti, "ja
paitse sitä olimme liian kaukana kotoa".

"Hyvin kummallista", sanoi Naomi. "Semmoista ei ole koskaan ennen
tapahtunut, sitten kun minä tulin taloon".

"Kuta kauemmin eletään, sitä enemmän opitaan. Nythän tuo kuitenkin on
tapahtunut".

Se ääni, jolla hän lausui nämä sanat, olisi kehoittanut jokaista miestä
jättämään hänet rauhaan. Mutta sellaiset välilliset varoitukset ovat
joutavat, kun ne tarkoittavat naisia. Kun naisella vielä on mielessään
jotakin, lausuu hän sen.

"Oletteko nähneet John Jagoa tänään aamulla?"

Ambrose oli pahalla tuulella ja hän suuttui silmittömäksi -- mahdotoin
oli sanoa minkä vuoksi.

"Kuinka moneen kysymykseen minun vielä pitää vastata?" puhkesi hän
kiivaasti puhumaan. "Oletko sinä pappi, joka luettelet minua
katekismuksessa? Minä en ole nähnyt Jagoa ja minulla on omat työni
tehtävät. Oletko tyytyväinen nyt?"

Hän kääntyi pois kiroillen ja seurasi veljeänsä metsään. Naomin kauniit
silmät katsoivat minuun, tulistuneena vihasta.

"Mitähän hän ajattelee, herra Lefrank, joka tuolla tavoin puhuttelee
minua! Kuinka raaka ihminen! Kuinka hän uskaltaa niin käyttää itsensä?"
Tässä vaikeni hän, muuttaen äkkiä äänensä ja kasvonsa. "Tuommoista ei
ole koskaan ennen tapahtunut, herra. Onko jotaki tullut
epäjärjestykseen? Minä en voisi mitenkään tuntea Ambrosea, niin
muuttunut on hän. Sanokaa, mitä te arvelette?"

Minä koetin vielä esittää asian paraimmassa valossa. "Jokin seikka on
saattanut hänet raivoon", sanoin minä. "Vähäpätöisinkin asia voi joskus
saattaa miehen raivoon, neiti Colebrook. Minä puhun kuten mies ja
tiedän sen. Suokaa hänelle aikaa ja hän on tuleva pyytämään anteeksi ja
kaikki on taasen hyvä".

Minulle ei onnistunut ollenkaan puheellani rauhoittaa kaunista
sukulaistani. Me palasimme kotia. Päivällis-tunti tuli ja veljekset
saapuivat. Isä puhui heidän kanssa poissa-olosta aamu-rukouksesta ja
puhutteli heitä mielestäni liiallisella ankaruudella. Pojat puolestaan
närkästyivät muistutuksista ja lähtivät pois huoneesta. Tyytyväisyyden
imelä hymyily lepäsi neiti Meadowcroft'in ohuilla huulilla. Hän katsoi
isäänsä; sen perästä hän alakuloisesti kohotti silmiään kattoon päin ja
sanoi:

"Me voimme ainoastaan rukoilla niiden puolesta, isäni".

Naomi katosi päivällisen jälkeen. Kun jälleen tapasin hänet, oli
hänellä muutamia uutisia kerrottavina minulle.

"Minä olen puhunut Ambrosen kanssa", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt
minulta anteeksi. Me olemme sopineet asiasta, herra Lefrank.
Mutta ... mutta..."

"Mutta -- mitä neiti Naomi?"

"Hän ei ole näköisensä, herra. Hän ei tahdo myöntää sitä; vaan minä en
sille voi mitään, minä luulen hänen salaavan jotakin minulta".

Päivä kului; ilta tuli. Minä taasen rupesin lukemaan franskalaista
novelliani. Mutta ei itse Dumaskaan voinut kääntää huomiotani
puoleensa. Minä en voi sanoa, mitä muuta minä ajattelin. Minä en voi
selittää, minkätähden olin pahalla tuulella. Minä halusin takasin
Englantiin; minä suutuin ilman syyttä Morwickin taloon.

Kello löi yhdeksän; me kokoonnuimme taasen kaikki illallispöytään
paitsi John Jago. Häntä odotettiin kotia siihen aikaan ja me viivyimme
hänen vuoksi neljänneksen tuntia herra Meadowcroft'in omasta
kehoituksesta. Mutta John Jagoa ei näkynyt.

Yö tuli ja kaivattu ei palannut. Neiti Meadowcroft tarjoutui itse
istumaan ja odottamaan häntä. Naomi vilkutti silmiänsä hänelle, hiukan
pahan-ilkisesti, sen minun täytyy myöntää, kun molemmat naiset sanoivat
toisilleen hyvää yötä. Minä nousin ylös huoneeseni, vaan en nytkään
voinut nukkua. Auringon noustessa kävin taasen uloshengittämään
aamu-ilmaa.

Portailla tapasin neiti Meadowcroft'in, joka silloin oli menossa
huoneisinsa. Ei ainoa kutrikaan hänen karkeista, harmaista hiuksistaan
ollut epä-järjestyksessä; ei mikään tuossa naisessa osoittanut, että
hän oli valvonut koko yön.

"Eikö herra Jago ole palannut?" kysyin minä.

Neiti Meadowcroft puisti hiljaa päätään ja loi minuun synkän katseen.

"Me olemme Jumalan hallussa, herra Lefrank. Herra Jagoa on varmaan
pidätetty Narrabeessa yötä".

Ateriat seurasivat jokapäiväisessä, muuttumattomassa järjestyksessänsä.
Aamiainen tuli, päivällinen samoin, eikä John Jagon hahmua näkynyt
Morwick'in talon ovissa. Herra Meadowcroft ja hänen tyttärensä
tuumailivat keskenänsä ja päättivät lähettää väkeä hakemaan kaivattua.
Eräs uskollisimmista työmiehistä lähetettiin Narrabeehen
kuulustelemaan.

Hän palasi myöhään illalla, tuoden kummallisia uutisia. Hän oli käynyt
kaikissa ravintoloissa ja liikepaikoissa Narrabeessa; hän oli
kuulustellut lukemattomia kertoja kaikilla suunnilla ja tahoilla, aina
vaan samalla menestyksellä; ei kukaan ollut nähnyt John Jagoa. Kaikki
vakuuttivat, että John Jago ei ollut käynyt kaupungissa.

Me katselimme kaikki toisiimme, paitsi molemmat veljekset, jotka
istuivat yhdessä eräässä huoneen pimeässä loukossa. Johto-päätös näkyi
olevan välttämätön. John Jago oli kadonnut.



KUUDES LUKU.

Kalkki-uuni.


Herra Meadowcroft alkoi ensin puhua.

"Jonkun pitää hankkia selko Johnista", sanoi hän.

"Ilman silmänräpäyksenkään viivytystä", lisäsi tytär.

Ambrose astui äkkiä esiin pimeästä loukosta.

"Minä lähden etsimään", sanoi hän.

Silas seurasi häntä.

"Minä lähden kanssasi", sanoi hän.

Herra Meadowcroft väliytyi isällisellä vallallansa.

"Toinen teistä on kylliksi, ainaki tätä nykyä. Mene sinä Ambrose. Sinun
veljeäsi ehkä tarvitaan sitten. Jos joku onnettomuus on tapahtunut --
josta Jumala varjelkoon! -- tulee meidän hakea usealla suunnalla. --
Silas, sinä jäät taloon siksi".

Molemmat veljekset menivät pois -- Ambrose hankkiakseen lähtöänsä,
Silas satuloijakseen jonkun hevosista hänelle. Naomi hiipi ulos heidän
perässä. Minä olin nyt yksin herra Meadowcroftin ja hänen tyttärensä
kanssa, joita kumpiakin suru ahdisti ja he kokivat peitellä tätä
suruansa hurskaan nöyryyden varjolla -- eikä minun tarvinne lisätä,
että minäkin lähdin pois huoneesta, niin pian kuin kohteliaisuus sen
salli. Kun minä kävin alas portaita mennäkseni huoneeseni, huomasin
Naomin, joka istui puoleksi kätkettynä eräässä piilopaikassa, jonka
muodosti eräs vanhanaikuinen ikkuna-istuin ala-kerrassa. Pieni, kaunis
ystäväni oli surullinen ja alakuloinen. Hän piti esiliinan kasvojensa
edessä ja itki katkerasti. Ambrose ei ollut sanonut hyvästi
tavallisella hellyydellä. Hän oli enemmän kuin milloinkaan ennen
vakuutettu siitä, että "Ambrose salasi jotaki häneltä". Me odotimme
kaikki levottomasti seuraavan päivän. Tämä teki salaisuuden vielä
kummallisemmaksi.

Sen hevosen, jolla Ambrose oli kulkenut Narrabeehen, toi taloon
takaisin muuan tallirenki eräästä hotellista. Hän jätti kirjeen
Ambroselta, joka pani meidät hämille. Kun Ambrose tarkemmin oli
kuulustellut, oli hän saanut selville, että kaivattu ei koskaan ollut
käynyt Narrabeehen lähellä. Ainoat tiedot, jotka saatiin hänen
olopaikastaan, perustuivat hyvin horjuvaan ja epäluotettavaan
ilmoitukseen. Kerrottiin, että John Jagon näköinen henkilö oli
edellisenä päivänä nähty rautatie-vaunuissa, jotka olivat matkalla
New-Yorkiin. Tämän vaillinaisen tiedon johdosta oli Ambrose päättänyt
saada varmuutta asian totuudesta ulottamalla tiedustuksiaan New-Yorkiin
saakka.

Tämä tavaton hanke herätti minussa epäluuloa, että jotakin väärää
tosiaan oli tehty. Minä pidin kuitenkin epäilykseni itseäni varten,
vaan tästä hetkestä minä varoin John Jagon katoomisen matkaan saattavan
hyvin ikäviä seurauksia.

Nämä seuraukset tulivat samana päivänä itsestään.

Kyllin aikaa oli nyt kulunut, jotta tapaukset talossa olivat ehtineet
levitä seudussa. Naapurit, jotka jo ennestään tunsivat miesten
keskinäisiä riitoja, olivat nyt arvatenkin läsnäolevaisten työmiesten
kautta saaneet tietää siitä ikävästä tapauksesta, joka oli tapahtunut
sänkykamarini ikkunan alla. Yleinen mielipide Amerikassa lausuu
ajatuksensa ilman vähintäkään arvelutta tahi huolimatta seurauksista.
Yleinen mielipide julisti myöskin tässä tilaisuudessa, että kaivattu
oli joutunut jonkun ilkityön uhriksi ja katsoi toisen tahi molemmat
veljekset Meadowcroft edesvastauksen-alaisiksi hänen katoomisesta.
Myöhemmin päivällä vahvistui yleisö tässä ajatuksessaan asian ikävästä
luonteesta erään kummallisen ilmi-saaton kautta. Kerrottiin, että eräs
metodisti-saarnaaja, joka äskettäin oli tullut Morwick'iin ja joka
seudussa pidettiin suuressa arvossa, oli nähnyt unta, että John Jago
oli murhattu ja että hänen luunsa pidettiin kätkettynä Morwick'in
talossa.

Asiain nykyisessä hirveässä tilassa osoitti herra Meadowcroft vanhempi
sellaista terävyyttä ja toimeliaisuutta, jota en olisi odottanut.

"Pojilla on vikansa", sanoi hän, "vieläpä suuret vikansa; ei kukaan
tunne niitä paremmin kuin minä. Minun poikani ovat käyttäneet itsensä
pahasti ja kiittämättömästi John Jagoa kohtaan; minä en tahdo sitä
kieltää. Vaan Ambrose ja Silas eivät ole murhamiehiä. Pitäkää
tutkintoja; minä pyydän sitä; vieläpä minä vaadin sitä, koska on
semmoisia puhuttu, jotta oikeus tapahtuisi perheelleni ja nimelleni!"

Naapurit ottivat hänen sanoistaan kiinni. Amerikan kansan
Morwickilainen osasto järjestyi kohta. Itsevaltainen kansa kokoontui,
puheita pidettiin, kelvollisia henkilöitä valittiin edustamaan yhteistä
hyvää ja seuraavana päivänä alkoivat tiedustelemiset. Nämä omituiset
ihmiset suorittivat koko toimen, joka lain kannalta oli naurettavan
luonnoton, niin vakaisella ja ankaralla oikeudentunnolla, juuri kuin
korkein oikeus maassa olisi sen vahvistanut.

Naomi oli tässä onnettomuudessa, johon perhe oli joutunut, yhtä nerokas
kuin hänen enonsa. Tytön rohkeus paisui yhä, kuta enemmän se oli
tarpeen. Hän oli ainoastaan levoton Ambrosen suhteen.

"Hänen pitäisi olla täällä", sanoi Naomi minulle. "Halpa-mieliset
ihmiset näissä seuduin ovat kyllin pahoja väittääkseen, että hänen
poissa-olonsa on tunnustus hänen rikollisuudestansa".

Hänellä oli oikein. Kansan nykyisessä mieli-alassa oli Ambrosen
poissa-olo itsessään epäluulon-alainen tosi-asia.

"Lähettäisimme sähkösanoman New-Yorkiin", sanoin minä, "kunhan vaan
tietäisimme, missä sähkösanoma mahdollisesti tapaisi hänet".

"Minä tiedän, missä ravintolassa Meadowcroft'in perheellä on tapana
asua New-Yorkissa", keskeytti Naomi. "Minä lähetettiin isäni kuoleman
jälkeen sinne odottamaan, kunnes neiti Meadowcroft toi minut
Morwick'iin".

Me päätimme lähettää sähkösanoma ravintolaan. Minä kirjoitin
sähkösanoman ja Naomi seisoi ja katsoi hartiaini yli, kun
äkki-arvaamatta vieras ääni kuului takanamme.

"Vai niin, onko tuo hänen adressinsa?" kuului ääni. "Sitä me juuri
tahdoimme tietää".

Puhuja oli tuntematon minulle; vaan Naomi tunsi hänen olevan erään
naapureista.

"Minkätähden tahdotte tietää hänen adressinsa?" kysyi Naomi terävästi.

"Minä luulen löytäneemme John Jagon kuolevaiset jäännökset, neiti",
vastasi mies. "Me olemme jo vanginneet Silas'en ja tahdomme myöskin
vaatia Ambrosea käsiimme, ne ovat epäluulon-alaisia murhasta".

"Se on häpeällinen vale!" sanoi Naomi vihoissaan -- "ilkeä vale!"

Mies kääntyi minuun.

"Viekää hänet lähimäiseen huoneesen, herra", sanoi hän, "ja antakaa
hänen hiukan miettiä".

Me menimme molemmat viereiseen huoneesen.

Siellä näimme ankaran ja jäykän neiti Meadowcroft'in istuvan nurkassa
isänsä vieressä, jonka kättä hän piti, ja itkevän. Vastapäätä niitä
huomasimme Silas Meadowcroft'in, joka istui kyyristyneenä
ikkunalaudalla ja harhailevilla silmäyksillään sekä voimattomasti
alasriippuvilla käsillään selvästi ilmoitti olevansa peljästynyt mies.
Muutamat niistä, jotka olivat puuhailleet hänen etsimisessä, istuivat
hänen läheisyydessä ja pitivät häntä silmällä. Useimmat läsnäolevista
vieraista seisoivat kokoontuneina pöydän ympärillä keskellä huonetta:
Ne vetäytyivät syrjäpuoleen, kun minä Naomin kanssa lähestyin ja
antoivat meille siten tilaisuuden katsella jonkun osan pöydällä
olevista esineistä.

Pää-esine kokoelmassa oli pieni kasa hiiltyneitä luita. Niiden
ympärillä oli puukko, kaksi metalli-nappia ja sauva, joka osaksi oli
palanut. Työmiehet olivat tunteneet tämän puukon olevan sen, jota John
Jagolla oli tapana kantaa vyössään -- saman puukon, jolla hän oli
haavottanut Silas Meadowcroft'ia käteen. Naomi itse selitti nappien
olevan samaa mallia, kuin Ambrose ennen oli hänelle näyttänyt olevan
John Jagon takissa. Mitä sauvaan tuli, minä helposti tunsin sauvan
taiteellisesti leikeltyä nuppia. Tämä oli sama raskas pyökki-sauva,
jonka minä olin temmannut Silas'en kädestä ja jättänyt Ambroselle, kun
hän vaati sen omaisuutenaan. Kun minä kuulustelin, sanottiin, että
luut, puukko, napit ja sauva olivat kaikki tyynni löydetyt eräässä
kalkki-uunissa, jota silloin käytettiin talossa.

"Onko tuo suuri-arvoista?" kuiskasi Naomi minulle käydessämme pöydän
luota.

Olisi ollut hirveätä pettää häntä.

"On kyllä", kuiskasin minä vastaukseksi, "tuo on suuri-arvoista".

Tutkimuskomitea menetteli suurimmalla säännöllisyydellä. Oikeus
haastatti asianomaisia oikeuteen. Silas vietiin samana iltana
vankeuteen ja eräs virkamies lähetettiin New-Yorkiin panemaan Ambrosea
rautoihin.

Minä puolestani koetin hyödyttää, minkä voin. Herra Meadowcroft'in ja
hänen tyttärensä suostumuksella lähdin minä Narrabeehen ja hankin
siellä paraan asian-ajajan kuin oli kaupungissa. Kun tämä oli tehty, ei
ollut muuta tehtävissä, kuin odottaa uutisia Ambroselta ja
rauhantuomarin edessä tapahtuvaa tutkintoa. En huoli kertoa talon
voivotuksista näinä odotuksen päivinä: näiden kertomisesta ei nyt
olisi mitään hyvää. Sanon vaan, että Naomin käytös vahvisti minua
vakuutuksessani, että hänellä oli jalo luonne. Minä en tiennyt omista
tunteistani siihen aikaan, vaan melkein luulen, että silloin rupesin
kadehtimaan Ambrosea hänen vaimonsa vuoksi.

Sähkösanoma toi meille ensimäiset tiedot Ambrosesta. Hän oli vangittu
ravintolassa ja oli matkalla Morwick'iin. Seuraavana päivänä saapui hän
ja seurasi veljeänsä vankilaan. Veljekset suljettiin eri koppiin ja
kaikki keskustelu heidän välillä kiellettiin.

Kaksi päivää myöhemmin pidettiin valmistava tutkinto. Ambrose ja Silas
Meadowcroft syytettiin oikeudessa John Jagon tahallisesta
murhaamisesta. Minä käskettiin muiden muassa vieraaksi mieheksi; Naomin
omasta pyynnöstä vein tyttö-raukan oikeuteen ja istuin hänen vieressä
asiaa tutkittaessa. Isäntä oli myöskin sairastuolissansa saapuvilla
tyttärineen.

Sellainen oli seuraus matkastani meren yli, jonka kautta tahdoin etsiä
lepoa ja rauhaa ja niin toteutti sallimus ensimäiset äkki-pikaiset
arveluni yksi-toikkoisesta elämästä, jota tulisin viettämään Morwick'in
talossa!



SEITSEMÄS LUKU.

Oikeudessa.


Käydessämme niiden tuolien luokse, jotka oikeudessa olivat meitä varten
asetetut, kävimme sen korko-paikan ohitse, jossa vangit seisoivat.
Silas ei ottanut vaaria meistä laisinkaan. Ambrose viittasi meille
ystävällisesti ja laski sitten kätensä aidakkeelle edessänsä. Naomi oli
kyllin pitkä voidakseen, käydessään varpailla ulottua hänen käteensä
sivumennen. Ottaen Ambrosea käteen kuiskasi Naomi: "Minä tiedän teidän
olevan syytöin", ja loi häneen rohkaisevan ystävällisen katseen,
seuratessaan minua paikallensa. Ambrose malttoi mielensä. Minä ehkä
olin väärässä, vaan pidin tämän huonona merkkinä.

Itse asia osotti suuressa määrin epäluulonalaisten miesten
syyllisyyttä, ainaki siinä muodossa, kuin se esitettiin oikeudessa.

Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettiin John Jagon murhasta (joko
sauvalla tahi jollakin muulla aseella) ja ruumiin tahallisesta
hävittämisestä siten, että se oli heitetty kalkki-uuniin. Tämän
viimeisen väitteen todistukseksi otettiin puukko esille, jota vainaja
tavallisesti kantoi vyöllään ja metalli-napit, jotka kuuluivat hänen
takkiinsa. Sanottiin, että nämä häviämättömät aineet ja muutamat
suuremmat luut yksinänsä olivat ainoat, joihin palava kalkki ei ollut
voinut vaikuttaa. Kun päällekantaja tämän väitteensä todistukseksi oli
antanut esille lääkärin todistuksen, joka selitti luiden olevan ihmisen
luita ja lavealta kerrottuaan jäännösten löydöstä uunissa, rupesi hän
näyttämään, että veljekset olivat murhanneet John Jagon ja heittäneet
hänen kalkki-uuniin, jott'ei heidän rikoksensa tulisi ilmi.

Todistaja toisensa perästä todisti, kuinka Ambrose ja Silas olivat
vihanneet vainajata. Heidän tavalliset uhkauksensa häntä vastaan,
heidän kiivaat riidat hänen kanssansa, jotka olivat herättäneet yleistä
huomiota seudussa ja jotka ainaki yhdessä tilaisuudessa olivat
päättyneet lyönnillä; tuo ikävä tapaus ikkunani alla ja se seikka että
Ambrose juuri samana aamuna, jolloin tuo onneton riita tapahtui, oli
saanut juuri sen sauvan takaisin, joka oli löydetty vainajan jäännösten
joukossa, -- kaikki nämä tosi-asiat ja tapaukset ja koko joukko muita
vähäpätöisempiä seikkoja vahvistivat kauhealla tavalla päällekantajan
tekemää johtopäätöstä.

Minä silmäilin veljeksiä, aina sen mukaan kuin toteen-näytäntö yhä
enemmän osotti heidän syyllisyyttänsä. Ulkonaisesti Ambrose toki vielä
malttoi mielensä, mutta Silas'en laita oli ihan toinen. Pelkurimainen
kauhu oli kuvattuna hänen kalpeissa kasvoissaan; hänen suurissa,
vankoissa käsissään, jotka vavahdellen pitivät kiinni aidakkeesta,
jonka vieressä hän seisoi; hänen tuijottavissa silmissään, jotka
pelolla olivat kiinnitettyinä kuhunkin esiin astuvaan todistajaan.
Yleinen mielipide tuomitsi hänen kohta. Siinä hän seisoi yleisessä
mielipiteessä ja tuomittuna syylliseksi.

Ainoa seikka, josta veljesten puolustaja tutkinnossa piti kiinni, oli
nuo hiiltyneet luut.

Kun lääketieteelliset todistajat tarkemmin kyseltiin tässä seikassa,
myönsivät kyllä, että heidän tutkintonsa oli pintapuolinen ja että oli
aivan mahdollista, jotta luut vielä näkyisivät olevan eläimen eikä
ihmisen jäännöksiä. Oikeuden puheenjohtaja päätti tästä syystä, että
uusi tutkimus oli pidettävä ja että useampia lääkäreitä kutsuttaisiin
saapuville.

Tähän päättyivät valmistavat tutkinnot. Vangit kolme päivää vielä
pidettäisiin kahleissa.

Silas oli tutkinnon lopussa jo niin alakuloinen ja murheellinen, että
täytyi kutsua pari miestä tukemaan häntä, kun hän kävi pois oikeuden
istunto-huoneesta. Ambrose kumartui aidakkeen yli puhutellaksensa
Naomia, ennenkuin hän seurasi vanginvartijaa ulos huoneesta.

"Odota", kuiskasi hän luottavaisesti, "kunnes saavat kuulla, mitä
minulla on sanomista".

Naomi suihkasi hänelle ystävällisesti suuta ja kääntyi minuun, kirkkaat
kyyneleet silmissä.

"Minkä tähden eivät kohta kuuntele, mitä hänellä on sanomista?" kysyi
Naomi. "Jokainenhan voi nähdä Ambrosen olevan syyttömän. Hirveä synti
on, herra, lähettää häntä takaisin vankeuteen. Eikö niin teidänkin
mielestänne?"

Jos minä olisin tunnustanut, mitä minä ajattelin, niin olisin sanonut,
että Ambrose minun mielestäni ei ole osottanut mitään, paitsi että hän
erinomaisessa määrässä voipi malttaa mielensä. Mutta mahdotointa oli
tunnustaa tätä pienelle ystävättärelleni. Minä luovutin hänen
ajatuksensa pois tuosta kysymyksestä lemmityn syyttömyydestä,
ehdotellessani että hankkisimme itsellemme tuota turhaa lupaa saada
käydä seuraavana päivänä hänen luonaan vankilassa. Naomi pyyhki
kyyneleitänsä ja puristi kiitollisuudella keveästi kättäni.

"Kuinka hyvä olette!" lausui puhelias amerikalainen tyttö. "Kun teidän
vuoronne tulee naida, herra, ei suinkaan se nainen kadu, joka rupee
vaimoksenne".

Herra Meadowcroft oli yhä vaan sanaakaan hiiskumatta palatessamme
taloon, käyden sairastuolin kummallaki puolella. Uskaliaisuus, joka
hänessä vielä oli ollut jäljellä, näkyi kadonneen oikeudentutkintojen
kestäessä. Hänen tyttärensä taipui Naomin vuoksi armollisesti lausumaan
mielipiteitänsä meille viittaamalla pyhään raamattuun. Jos ne jotakin
sisälsivät, niin niiden tarkotus oli kaiketi lausua sitä, että hän
edeltäpäin oli aavistanut kaikki, mitä oli tapahtunut ja hänen
mielestään ainoa surullinen seikka oli se, että John Jago ei ollut
valmis kuolemaan.

Minä sain luvan käydä vankilassa seuraavana aamuna.

Me huomasimme Ambrosen vielä varmaan luottavan tutkinnon päättyvän sekä
veljen että omaksi edukseen. Hän näkyi melkein olevan yhtä harras
kertomaan, kuin Naomi kuulemaan todellisen kertomuksen tapahtumista
kalkki-uunin luona. Vankilan virkamiehet, jotka luonnollisesti olivat
tällä haavaa saapuvilla, muistuttivat häntä, että kaikki, mitä hän
sanoi, saattaisi tulla kirjoitetuksi ja kerrotuksi oikeudessa.

"Kirjoittakaa vaan, hyvät herrat, ja olkaa tervetulleet!" vastasi
Ambrose. "Minulla ei ole mitään pelättävää: minä puhun ainoastaan
totta".

Näin puhuen kääntyi hän Naomiin ja alkoi kertomuksensa melkein näillä
sanoilla:

"Minä voin yhtähyvin keventää omaatuntoani kohta, tyttöseni. Kun herra
Lefrank aamulla oli eronnut meistä, kysyin Silas'elta, miten hän oli
saanut sauvani käsiinsä. Silas kertoi, miten se oli tapahtunut ja
mainitsi myöskin ne sanat, joita oli vaihdettu hänen ja John Jagon
välillä herra Lefrank'in ikkunan alla. Minä olin raivossani ja
mustasukkainen; ja minä tunnustan suoraan, Naomi, että minä ajattelin
mitä pahinta sinusta ja Johnista".

Tässä Naomi keskeytti häntä.

"Senkötähden sinä niin puhuit minulle, kuin teit, tavatessamme
toisiamme metsässä?" kysäsi Naomi.

"Niin".

"Ja senkötähden sinä jätit minun ilman lähtö-muiskutta, kun lähdit
Narrabeehen?"

"Niin".

"Pyydä minulta anteeksi tästä, ennenkuin pitkität puhettasi".

"Anna minulle anteeksi!"

"Sano häpeeväsi".

"Minä häpeen", vastasi Ambrose katuvaisesti.

"Nyt voit pitkittää", sanoi Naomi. "Nyt olen tytyväinen".

Ambrose jatkoi:

"Me olimme matkalla toiseen metsä-rinteesen Silas'en kertoessa tätä
minulle; ja pahaksi onneksi me seurasimme sitä polkua, joka kulki
kalkki-uunin ohitse. Kun me käännyimme kalkki-uunin nurkan ohitse,
tapasimme John Jagon, joka oli matkalla Narrabeehen. Minä olin liiaksi
vihoissani voidakseni antaa hänen kulkea rauhassa ohitse, se minun on
myöntäminen. Minä tiuskasin hänelle. Hänen verensä oli kaiketi myös
liikkeessä ja hänkin puolestaan puhui yhtä äkäisesti. Minä tunnustan
kyllä, että uhkasin häntä sauvalla; vaan voin vannoa, että en tahtonut
tehdä hänelle mitään pahaa. Te tiedätte Silas'en käden haavoittamisen
perästä, että John Jago on hyvin kärkäs käyttämään puukkoansa. Hän on
lännestä, jossa kaikilla aina on ase valmiina taskussa. Aivan luultava
on myös, ett'ei hän minulle aikonut tehdä mitään pahaa; mutta mistäpä
minä sen varmaan voin tietää? Kun hän astui minua vastaan ja näytti
puukkoaan, nakkasin pois sauvan ja tartuin häneen kiinni. Toisella
kädellä tempasin minä puukon häneltä, ja toisella tartuin hänen vanhan
takkinsa kaulukseen ja puistelin häntä niin, että luut ruumiissa
kolisivat. Suuri vaatekappale jäi käteeni. Minä nakkasin sen vieressä
olevaan kalkki-uuniin ja nakkasin sinne puukonkin; ja joll'ei Silas
olisi pidättänyt minua, luulen melkein että olisin antanut John Jagon
mennä samaa tietä kalkkiin. Nyt hillitsi Silas minua. Silas huusi
hänelle: 'Menkää matkoihinne, älkää tulko takaisin, joll'ette tahdo
tulla poltetuksi kalkki-uunissa!' Hän seisoi tuokion ja katseli meitä
hengähtäessään ja käärien repaleisen takkinsa ympärilleen".

"Sitten hän tuijottaen niin jyrkästi kuin ruumis puhui haudantapaisella
äänellä: 'Moni tosi sana sanotaan leikillä, herra Silas', sanoi hän.
'_Minä en enää palaa_!' hän kääntyi pois ja meni matkoihinsa. Me
seisoimme tuijotellen toisiamme kuni mielipuolet. 'Luuletko tosiaan
hänen tarkoittaneen, mitä hän sanoi?' kysyin minä. 'En suinkaan!'
vastasi Silas. 'Hän on liian rakastunut Naomiin ollakseen palaamatta'.
Vaan mikä sinulla on Naomi?"

Minäkin olin huomannut Naomin säpsähtäneen ja vaalenneen kun Ambrose
kertoi hänelle, mitä Silas oli sanonut Ambroselle.

"Ei mitään", vastasi Naomi. "Veljelläsi ei ole oikeus tuolla tapaa
käyttää nimeäni. Pitkitä! sanoiko Silas vielä jotakin?"

"Hän katsoi uuniin ja kysyi: 'minkätähden nakkasit, Ambrose, pois
puukon?' -- 'Kuinka ihminen voi tietää, minkätähden hän tekee jotaki,
kun hän tekee sen kiihkeässä vihassa?' sanoin minä. -- 'Tuo on hyvä
puukko', sanoi Silas: 'sinun sijassasi minä olisin sen pitänyt. Minä
otin sauvan maasta. Miten voit sanoa, että minä olen sen hävittänyt?'
vastasin minä hänelle ja näin puhuttuani kävin minä uunin luo ja
rupesin etsimään puukkoa, toivoen helposti saavani sen käsiini lapiolla
eli jollaki muulla aseella. 'Anna tänne kätesi', sanoin minä
Silas'elle, jotta voin hiukan ojentaa itseni ja minä kyllä vielä löydän
sen'. En saanutkaan puukkoa käsiini, vaan olin putoamaisillani palavaan
kalkkiin. Höyry kaiketi oli tukehuttaa minut. Kaikki, mitä minä tiedän,
on, että minä pyörryin ja päästin sauvan kalkki-uuniin. Minä olisin
seurannut sitä varmaan kuolemaan, jollei Silas olisi vetänyt minua
takaisin. 'Anna tuo olla', sanoi Silas. 'Joll'en olisi saanut sinua
kiinni, olisi John Jagon puukko ollut sinulle kuolemaksi!' Hän talutti
minua pois käsivarresta ja me kuljimme yhdessä tiellä metsään, jossa te
tapasitte meidät ja istahdimme kaatuneelle puulle. Me puhuimme vielä
tuokion John Jagosta ja päätimme odottaa ja katsoa, mitä voisi tapahtua
ja sillä välin tuumailla keskenämme. Sinä, Naomi, ja herra Lefrank
tulitte luoksemme meidän vielä keskustellessa; ja sinä arvasit oikein
päättäessäsi meillä olevan joku salaisuus. Nyt sinä tunnet sen".

Tässä hän vaikeni. Minä tein hänelle kysymyksen, ensimäisen, jonka
vielä olen tehnyt.

"Pelkäsittekö te vai teidän veljenne silloin, että teitä syytettäisiin
siitä, josta sittemmin on syytetty?" sanoin minä.

"Emme, tuommoinen ajatus ei juolahtanut mieleeni, herra", vastasi
Ambrose. "Miten voimme me aavistaa että naapurit tutkisivat
kalkki-uunia ja väittäsivät, mitä he ovat väittäneet meistä? Ainoa
pelkomme oli, että vanhus kuulisi puhuttavan riidastamme ja tulisi
vielä katkerammaksi meitä kohtaan. Minä olin halukkaampi meistä
molemmista pitämään asiaa salassa, sentähden että minun täytyi ajatella
sekä Naomia että vanhusta. Asettukaa vaan, herra, minun asemaani ja
teidän on myöntäminen, ettei minulla suinkaan kotona ollut hauska, jos
John Jago tosiaan piti itseänsä poissa talosta ja jos se huhu leviäisi,
että se oli minun syyni".

Tämähän oli kyllä selitys hänen käytökseensä; mutta ei tuo minua oikein
tyydyttänyt.

"_Teidän_ luulonne mukaan", sanoin minä, "on John Jago siis täyttänyt
uhkauksensa olla palaamatta taloon? Hän on siis teidän luulonne mukaan
nyt hengissä ja piileilee jossakin?"

"Aivan niin", sanoi Ambrose.

"Aivan niin!" kertoi Naomi.

"Luuletteko sen kertomuksen olevan totta, joka tietää, että hän on
nähty matkustavan rautatiellä New-Yorkiin?"

"Minä luulen sen varmaan olevan totta, herra; ja luulenpa myös olleeni
hänen jäljillä. Minä vaan olin liian innokas löytämään häntä; ja minä
olisin voinut löytää hänet, jos olisi suotu minun viipyä New-Yorkissa".

Minä katsoin Naomiin.

"Sen minäkin luulen", sanoi Naomi. "John Jago piileilee jossakin".

"Luuletteko hänen pelkäävän Ambrosea ja Silasta?"

Naomi epäili.

"Jago ehkä _voi_ peljätä niitä", vastasi hän suurella painolla.

"Mutta ettekö pidä sitä luultavana?"

Naomi epäili taasen. Minä kävin uudelleen hänen kimppuun.

"Luuletteko jonkun muun syyn olevan hänen poissaoloonsa?"

Hän loi silmänsä lattiaan. Hän vastasi vastahakoisesti, melkein
kiukkuisesti.

"Minä en voi tähän vastata".

Minä käännyin Ambroseen.

"Onko teillä vielä mitään sanomista meille?" kysyin minä.

"Ei", vastasi hän. "Minä olen sanonut teille kaikki, mitä tiedän
asiasta".

Minä nousin ylös puhuakseni lakimiehen kanssa, joka oli auttanut meitä
hankkimaan lupaa käydä vankilassa ja oli seurannut meitä sinne. Hän oli
istunut syrjäpuolessa ja ollut aivan vaiti, tarkoin pitäen silmillä,
minkä vaikutuksen Ambrose Meadowcroft'in kertomus oli tehnyt vankilan
virkamiehiin ja minuun.

"Tuleeko puollustuksen pitää kiinni tästä?" kuiskasin minä. "Kyllä,
herra Lefrank. Mitkä on teidän ajatuksenne meidän kesken sanottu?"

"Meidän kesken sanottu, luulen minä, että rauhatuomari lähettää heidät
oikeuteen!"

"Syytöksen alaisina murhastako?"

"Niin".



KAHDEKSAS LUKU.

Tunnustus.



Minun vastaukseni asian-ajajalle sisälsivät aivan sitä kuin minä
ajattelin. Ambrosen tekemä kertomus näytti minun silmissäni
valheelliselta ja näkyi ainoastaan keksityn kumotakseen kanteen selviä
todistuksia. Minä tulin tähän päätökseen hiukan vastahakoisesti ja
Naomin vuoksi olin pahoilla mielin. Minä sanoin kaikki, mitä minä voin
järkyttääkseni hänen vahvaa luottamustaan, jotta vangit tulevassa
tutkinnossa julistettaisiin syyttömiksi.

Päivä, jolloin uusi tutkinto oli pidettävä, tuli.

Naomi ja minä lähdimme taasen yhdessä oikeuteen. Herra Meadowcroft ei
voinut tällä kertaa tulla. Hänen tyttärensä sitävastoin tuli
saapuville. Hän oli yksinänsä käynyt sinne ja istui tuolille itsekseen.

Silas oli tällä kertaa tyynempi ja enemmän veljensä kaltainen. Uusia
todistajia ei ollut haastettu. Me rupesimme riitelemään lääkärin
antamasta todistuksesta hiiltyneiden luiden suhteen ja saimme jossain
määrin voiton. Toisin sanoen, me pakoitimme lääkärit tunnustamaan, että
heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaisia. Kolme lääkäreistä
tunnusti, ett'eivät olleet aivan varmat asiasta; kaksi väitti sen
lisäksi, että luut olivat eläimen, eivätkä ihmisen luita. Me käytimme
tätä hyväksemme ja rupesimme sitten puolustamaan Ambrose Meadowcroft'in
antaman kertomuksen nojassa.

Me puolestamme emme tietysti voineet tuoda esiin todistajia. Minä en
voi sanoa, tämäkö seikka masensi asian-ajajamme rohkeutta, vai oliko
hän samaa mieltä kuin minäkin turvattinsa kertomuksen suhteen. Varma
vaan on, että hän puhui koneellisesti, ilman epäilemättä koettaen
parastansa, vaan tehden ilman todellista vakuutusta tahi voimiaan
ponnistamatta. Naomi loi tuskallisen katseen minuun, kun asian-ajaja
istahti. Minä tunsin, kuinka tytön käsi, kun minä otin sen käteeni,
kävi yhä kylmemmäksi. Naomi huomasi päällekantaja puolueen liikenteistä
ja kasvoista selvään, että puolustus ei voisi mitään; vaan hän odotti
rohkeasti, kunnes rauhan-tuomari julisti päätöksensä. Minä olin liian
selvään aavistanut, mitä hän piti velvollisuutenansa. Naomin pää painui
olkapäälleni, kun hän lausui nuo hirmuiset sanat, joiden johdosta
Ambrose ja Silas Meadowcroft syytettäisiin oikeudessa murhasta.

Minä vein hänet ulos oikeuden istuntohuoneesta ulko-ilmaan. Käydessäni
aidakkeen ohitse, näin Ambrosen, joka oli kuoleman kalvea, katselevan
meidän jälkeen, kun lähdimme pois: rauhan-tuomarin päätös oli aivan
kukistanut hänen. Hänen veljensä Silas oli pelkurimaisesta kauhusta
vaipunut alas vanginvartijan tuolille; tuo raukka värisi ja vapisi,
kuten peljästynyt koira.

Neiti Meadowcroft palasi kanssamme taloon ja oli aivan vaiti koko
koti-matkalla. Minä en voinut koko hänen olennossaan huomata mitään,
joka osotti vankia säälivän tunteen syntyneen hänen tuimassa ja
umpinaisessa luonteessaan. Naomi meni omaan kamariinsa, niin että
jäimme muutamaksi minutiksi kahden kesken; ja silloin kummastuksekseni
säälimätön ja kova nainen osotti, että hänkin oli Evan tyttäriä, joka
voi kuten me muutkin tuntea ja kärsiä, vaikkapa tuimalla tavallaan. Hän
astui äkkiä luokseni ja laski kätensä käsivarrelleni.

"Te olette asian-ajaja, eikö niin?" kysäsi hän.

"Kyllä".

"Onko teillä ollut mitään harjoitusta ammatissanne?"

"Kymmenen vuotta olen sitä harjoittanut".

"Luuletteko --"

Hän vaikeni äkkiä; hänen ankarat kasvonsa tulivat suopeammiksi; hän loi
silmänsä maahan.

"Sehän on saman tekemä", sanoi hän hurmautuneella äänellä. "Minä olen
aivan uuvuksissa tämän onnettomuuden vuoksi, vaikka ehkä en siltä
näytä. Älkää huoliko minusta".

Hän kääntyi pois. Minä odotin varmasti vakuutettuna, että kesken jäänyt
kysymys myöhemmin tahi varemmin tulisi uudelleen hänen huulilleen.
Minulla oli oikein. Hän tuli hiukan vastahakoisesti takasin luokseni,
juurikuin jonkun vaikutuksen vallassa oleva nainen, jota vaikutusta hän
ei suurimmallakaan ponnistuksella voi vastustaa.

"Luuletteko John Jagon vielä elävän?"

Hän teki tämän kysymyksen niin kiivaasti, melkein epätoivoissaan, juuri
kuin sanat vasten hänen tahtoansa syöksähtäisivät hänen suustansa.

"Minä en sitä usko", vastasin minä.

"Muistakaa, mitä John Jago on saanut kärsiä veljeltäni", jatkoi hän.
"Eikö teillä asian-ajajana ole mitään tukea sille luulolle, että Jago
yht'äkkiä on voinut päättää luopua talosta?"

Minä vastasin yhtä suoraan kuin ennen.

"Ei!"

Hän seisoi silmän-räpäyksen ja katsoi minuun ihan kalman kalpeana
epä-toivosta; sitten hän vaiti-ollen nyykäytti harmaata päätänsä ja
jätti minun. Minä näin hänen katsahtavan ylöspäin käydessään huoneen
läpi ovea kohden ja kuulin hänen hiljaa mumisevan hampaissaan: "Kosto
on minun, minä olen kostava, sanoi Herra".

Tämä oli John Jagon sielu-messu, jonka piti se nainen, joka rakasti
häntä.

Kun toiste tapasin hänet, oli hän taasen verhoutunut naamioonsa. Neiti
Meadowcroft oli taasen sama kuin ennen. Hän voi istua sanomattoman
tyynenä lakimiehen keskustellessa hänen veljiensä hirveästä tilasta,
jossa mestaus-lava mahdollisesti odotteli heitä.

Kun olin jäänyt yksinäni, rupesin olemaan levotonna Naomin suhteen.
Minä nousin rappusia, koputin hiljaa hänen ovelleen ja kyselin
ulkopuolelta. Raikas, nuori ääni vastasi minulle surullisesti: "Minä
koen kärsiä kaikkia: minä en huoli pahoittaa teitä, kun taasen tapaamme
toisemme". Minä menin rappusia alas, nyt vasta oikein tuntien, minkä
verran pidin amerikalaisesta tytöstä. Minkätähden hänen vastauksensa
oli pusertanut kyyneleitä silmiini? Minä kävin ulos yksinäni saadakseni
rauhassa olla omissa mietteissäni. Minkätähden soi hänen äänensä
alinomaa korvissani koko matkalla? Minkätähden tunsi käteni vielä hänen
kätensä kylmän, heikon puristuksen, kun vein hänet ulos oikeuden
istuntohuoneesta.

Minä päätin äkkiä palata takaisin Englantiin.

Kun palasin taloon, oli ilta. Lamppu salissa ei vielä ollut sytytetty.
Sillä aikaa kun minä seisoin ja odottelin totuttaakseni silmiäni
sisällä olevaan pimeyteen, kuulin minä meidän asian-ajajamme äänen
puhuvan hyvin kiivaasti jollekulle.

"Ei se ollut minun syyni", kuului ääni. "Hän tempasi paperin kädestäni,
ennenkuin tiesin aavistaakaan".

"Tarvitsetteko paperia vielä?" kysyi neiti Meadowcroft'in ääni.

"En, se on ainoastaan ote. Jos hän sen kautta rauhoittuu, niin pitäköön
hän sen kaikin mokomin. Hyvää yötä!"

Näin sanoen lähestyi asian-ajaja, joka tahtoi käydä pois huoneesta,
sitä paikkaa, jossa minä seisoin. Minä pidätin häntä suorastaan: minä
olin hyvin utelias saadakseni tietää enemmän.

"Kuka tempasi paperin kädestänne?" kysäsin äkkiä.

Asian-ajaja säpsähti. Minä olin hämmästyttänyt häntä. Se vaisto, joka
kuuluu hänen ammatin-mukaiseen äänettömyyteensä, pani hänet tuokioksi
vaikenemaan, ennenkun hän vastasi minulle.

Nyt vastasi neiti Meadowcroft huoneen toisesta päästä kysymykseeni.

"Naomi Colebrook tempasi paperin hänen kädestään".

"Minkä paperin?"

Ovi aukeni hiljaa takanani. Naomi näkyi kynnyksellä ja hän vastasi itse
kysymykseeni.

"Minä sen sanon teille", kuiskasi hän. "Tulkaa tänne sisälle."

Yksi ainoa kynttilä paloi huoneessa. Minä katselin häntä himmeässä
valossa. Minun päätökseni kohta palata Englantiin jäi vastaiseksi
sikseen.

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä, "mikä on nyt tapahtunut?"

Naomi kurotti minulle paperin, jonka hän oli temmannut asian-ajajan
kädestä.

Se ote, jota hän oli tarkoittanut, oli ote Silas Meadowcroft'in
tekemästä tunnustuksesta, kun hän palasi vankilaan. Silas siinä
selittää veljensä Ambrosen olevan syypää John Jagon murhaan.

Minä, käyttääkseni jokapäiväistä lausepartta, tuskin voin uskoa omia
silmiäni. Minä luin toistamiseen viimeiset lauseet tässä
tunnustuksessa:

"... ... Minä kuulin niiden äänet kalkki-uunin tykönä. Ne kiistelivät
orpana Naomista. Minä kiiruhdin sinne erottaakseni heitä. Minä tulin
liian myöhään. Minä näin Ambrosen raskaalla sauvallaan hirveästi lyövän
vainajata päähän. Vainaja kaatui sanaakaan puhumatta. Minä laskin
käteni hänen sydämelleen. Hän oli kuollut. Minä tulin hyvin
levottomaksi. Ambrose uhkasi tappaa minunkin, jos tästä kertoisin
sanaakaan kellenkään kuolevaiselle. Ambrose nosti ylös ruumiin ja
heitti sen kalkki-uuniin ja nakkasi sinne myöskin sauvansa. Me lähdimme
molemmat metsään. Me istuimme metsän reunaan eräälle kaatuneelle
puulle. Ambrose mietiskeli, mitä me sanoisimme, jos saataisiin
selville, mitä hän oli tehnyt. Hän antoi minun kertoa sanojaan
ulko-läksynä. Me vielä hommasimme tätä, kun orpana Naomi ja herra
Lefrank tulivat luoksemme. Ne tuntevat loput. Tämä on valani päälle
totinen tunnustus. Omasta vapaasta tahdostani minä teen sen,
vilpittömästi katuen, etten ole sitä tehnyt ennen.

                                                   Silas Meadowcroft".

Minä laskin paperin luotani ja silmäilin vielä kerran Naomia. Hän
puhutteli minua ihmeteltävällä tyyneydellä. Järkähtämätöin rohkeus oli
luettava hänen silmissään ja kaikui hänen äänessään.

"Silas on valehdellut pelastaakseen oman henkensä", sanoi hän. "Minä
näin pelkurimaisen viekkauden ja pelkurimaisen julmuuden tämän paperin
jokaisessa rivissä. Ambrose on syytön ja vielä on aika näyttää hänen
syyttömyyttään".

"Te unohdatte", sanoin minä, "ett'emme äsken siinä onnistuneet"

"John Jago on hengissä, vaikka hän pitää itsensä piilossa meiltä ja
kaikilta, jotka tuntevat häntä", lausui Naomi.

"Auttakaa minua, rakas herra Lefrank, kuuluttamaan sanomalehdissä".

Minä peräydyin sanomattomasta tuskasta: minä myönnän, että luulin tuon
uuden surun, joka äsken oli kohdannut häntä, vaikuttaneen hänen
aivoihinsa.

"Te ette usko minua", sanoi Naomi. "Sulkekaa ovi!"

Minä tottelin häntä. Hän istahti ja osotti tuolia vieressänsä.

"Istukaa!" pitkitti hän. "Minä olen nyt tekemäisilläni vääryyden; vaan
se ei ole autettavissa. Minä olen rikkova pyhän lupauksen. Te kaiketi
muistelette tuota kuutama-iltaa, kun tapasin hänet puutarhan
käytävällä".

"John Jagoako?"

"Niin. Kuulkaa. Minä kerron, mitä tapahtui John Jagon ja minun
välillä".



YHDEKSÄS LUKU.

Kuulutus.


Vaienneena minä odotin sitä selitystä, joka nyt seuraisi. Naomi alkoi
kysellä minua.

"Muistattehan käyntiänne vankilassa Ambrosen luona?" sanoi hän.

"Muistan kyllä".

"Ambrose kertoi meille jotakin, jota hänen halpamainen veljensä oli
lausunut John Jagosta ja minusta. Muistatteko, miten asia oli?"

Minä muistelin tuota vallan hyvin. Silas oli sanonut: "John Jago on
liian rakastunut Naomiin voidakseen olla palaamatta".

"Niin, aivan niin hän puhui", sanoi Naomi, kun minä olin kertonut
sanat. "Minä en voinut olla säpsähtämättä, kun kuulin, mitä Silas oli
sanonut; ja minä luulin teidän huomanneen sen".

"Minä huomasin kyllä".

"Kummastelitteko, mitä tuo merkitsi?"

"Kummastelin".

"Minä kerron kaikki teille. Tuo merkitsi: Mitä Silas Meadowcroft sanoi
veljelleen John Jagosta, ihan sitä samaa minäkin ajattelin John Jagosta
samassa silmänräpäyksessä. Minua kummastutti havatessani miehen
mielessä oman ajatukseni, jonka mies puolestani toi julkisuuteen.
Minähän, herra, olin se, joka olen karkottanut John Jagon Morwickin
talosta ja minä sekä voin että tahdon taasen palauttaa häntä."

Hänen olennossaan oli, enemmän kuin hänen sanoissaan, jotakin, joka
äkkiä levitti valoa mieleeni.

"Te olette sanoneet minulle salaisuuden", sanoin minä, "John Jago on
rakastunut teihin".

"Hurjasti rakastunut minuun?" keskeytti Naomi ja alkoi kuiskailla.
Käveltyämme muutaman kerran edestakaisin hiekka-käytävällä, puhkesi hän
äkkiä sanoihin, ikään-kuin hän olisi ollut haltioissaan. Hän laski
polvilleen; hän suuteli vaatteitani, jalkojani; hän nyyhki ja rukoili
rakkauttani. Ollakseni vaimo, herra, minulta ei puutu rohkeutta. Ei
kukaan mies ole koskaan ennen muistaakseni pelottanut minua. Mutta John
Jago pelotti minua, sen minä myönnän; voi kuin hän säikähytti minua?
Minä olin sydän kourassa ja polveni vapisivat. Minä olin ääneti ja
pyysin hänen nousemaan ylös ja menemään matkoihinsa. Ei; tuossa hän yhä
oli polvillaan ja piti kiinni hameestani. Sanat virtana vuotivat hänen
suustaan; enpä tiedä sen parempaa vertausta kuin että sanat tulvasivat
kuten vesi pumpusta, hänen autuutensa ja elämänsä, hänen toiveensa
taivaassa ja maan päällä ja Jumala tiesi mitä kaikkia riippui minun
yhdestä ainoasta sanasta, sanoi hän. Minä rohkaisin itseni, muistuttaen
häntä, että olin luvannut ruveta Ambrosen vaimoksi. 'Minusta teidän
pitäisi hävetä tunnustaessanne olevanne niin halpamielinen, että
tahdotte rakastaa minua, vaikka tiedätte, että olen luvannut rakastaa
toista!' Näin puhuttuani alkoi hän laulaa toista nuottia: hän alkoi
häväistä Ambrosea.

"_Tämäpä_ teki minun kovaksi ja jäykäksi. Minä tempasin hameen hänen
kädestään ja huudahdin: 'Minä vihaan teitä! vaikka en olisikaan
kihloissa Ambrosen kanssa, en kuitenkaan rupeaisi vaimoksenne: en,
vaikkapa koko mailmassa ei olisi ketään muuta miestä, joka minua
kosisi. Minä vihaan teitä, herra Jago! Minä vihaan teitä!' Hän hypähti
ylös ja alkoi taasen puhua tyynesti. 'Te olette kyllin puhuneet',
vastasi hän minulle. 'Te olette musertaneet elämäni. Minulla ei nyt
enää ole mitään toiveita tulevaisuuden suhteen. Minä ylpeilin taloista,
neiti, ja työstäni; minä en piitannut orpanainne vihasta minua kohtaan;
minä palvelin uskollisesti herra Meadowcroft'ia; kaikki teidän
tähtenne, Naomi Colebrook -- kaikki teidän tähtenne! Nyt on kaikki
lopussa ja myöskin elämäni talossa on päättynyt. Minä en koskaan enää
vaivaa teitä. Minä menen matkoihini, kuten kipiät eläimet, jotka
piileilevät johonkin nurkkaan ja kuolevat. Tehkää minulle viimeinen
palvelus! Älkää saattako minua naapuriston naurettavaksi. Sitä minä en
voi kärsiä! Minä tulen hulluksi paljaasta tuosta ajatuksesta. Luvatkaa
minulle, ett'ette koskaan puhu kellenkään ihmiselle, mitä minä olen
sanonut teille tänä iltana -- luvatkaa sitä pyhästi miehelle, jonka
elämän olette musertaneet!' Minä tein, kuten hän pyysi: kyynel-silmin
minä lupasin hänelle. Niin on asianlaita. Sanottuani hänelle, että
vihasin häntä, itkin hänen onnettomuuttansa. Herra Jumala, kuinka me
naiset olemme mielettömiä! Mikähän siihen lienee syynä, että me aina
olemme valmiit säälimään miehiä? Hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
'Hyvästi ijäksi päiviksi!' -- ja minä säälin häntä. Minä sanoin: 'Minä
otan kätenne, jos te vuorostanne annatte minulle lupauksen. Minä pyydän
teitä, ett'ette luovu talosta. Kuinka enoni tulee toimeen, jos te
lähdette täältä pois? Jääkää tänne ja olkaa ystäväni, unohtakaa ja
antakaa anteeksi, herra John'. Hän lupasi minulle (hän ei voi minulta
kieltää mitään); ja hän vielä uudisti lupauksensa, kun tapasin hänet
seuraavana aamuna. Minä en tahdo tehdä hänelle vääryyttä, vaikka vihaan
häntä! Minä luulen, että hän totisesti aikoi pitää sanansa, niin kauan
kuin minä katselin häntä. Vasta kun hän tuli itsekseen, kiusasi perkele
häntä syömään sanansa ja luopumaan talosta. Minä olen kasvatettu
uskomaan perkeleen olevan olemassa, herra Lefrank; ja siitäpä selviää
kaikki, kuten minä huomaan. Antakaa minun saada selville, mihin Jago on
joutunut ja hän on palaava, sen minä takaan, ja on vapauttava Ambrosea
siitä epäluulosta, jonka alaiseksi hänen halpamielinen veljensä on
tehnyt hänet. Tässä on kynä ja paperia ja läkkiä. Kuuluttakaa hänen
perään, rakas Lefrank; ja tehkää se pian, minä pyydän minun tähteni!"

Minä annoin Naomin jatkaa puhettaan, kunnes hän lopetti, enkä
yrittänytkään kumota hänen päätöksiään. Kun olin saanut kynän käteeni,
aloin minä kirjotella kuulutusta yhtä mielelläni, kuin minäkin uskoin
John Jagon olevan hengissä.

Minä olisin kelle toiselle hyvänsä suoraan tunnustanut, että
minun vakuutukseni yhä oli sama kuin ennenkin. Joll'ei mikään riita
kalkki-uunin tykönä olisi ollut, olisin minä käsitykseni mukaan
ollut valmis uskomaan, jotta John Jagon katoomiseen oli syynä tuo
hirveä isku, jonka Naomi kiellollaan oli antanut hänelle. Sama
naurun-alaiseksi joutumisen pelko, joka oli saattanut hänet väittämään,
ettei hän huolinut Naomista, kun hän ja Silas olivat kiistelleet minun
makuuhuoneeni ikkunan alla, voi myöskin saattaa hänet salassa ja äkkiä
väistymään surkean tappion tantereelta. Mutta kalkki-uunin luona
tapahtuneiden seikkojen perästä en minä voinut uskoa Jagon vielä
elävän, sillä silloinhan olisi minun pitänyt uskoa Ambrose
Meadowcroft'in kertomuksen todeksi.

Minä en alusta alkain ottanut uskoakseni tuota kertomusta; ja minä yhä
olin samaa mieltä. Jos minun olisi tullut päättää, kumpiko oli
todenmukaisempi, Ambrosenko puolustuksekseen tekemä kertomus, vai
Silas'en tekemä tunnustus, niin minun olisi täytynyt, jos kohta
vastahakoisestikin myöntää, että mielestäni tunnustus oli
toden-mukaisempi.

Voinkohan minä sanoa tuota Naomille? Mieluummin kuin sen olisin
sanonut, olisin kirjottanut viisikymmentä kuulutusta John Jagon perään;
ja te olisitte tehneet sen saman, jos olisitte olleet yhtä mieltynyt
häneen kuin minä.

Minä kirjotin tähän tapaan kuulutuksen, joka oli painettava "Morwickin
Sanansaattajaan":

Murha. -- Kaikki sanomien toimittajat Yhdysvalloissa kehoitetaan
julkisesti ilmoittamaan, että Ambrose Meadowcroft ja Silas Meadowcroft
ovat haastetut oikeuteen, syytettyinä John Jagon murhasta, jota nyt
kaivataan sekä talossa että seudussa. Jokainen, joka voi antaa
jonkulaista tietoa, missä mainittu Jago oleskelee, voi heti tätä
ilmoittamalla pelastaa kahden syyttömän miehen hengen. Jago on noin
viisi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hän on laihan-kalpea; hänellä on
tummat, kiiltävät ja levottomat silmät; musta, paksu parta ja viikset
peittävät hänen kasvojensa ala-osaa. Miehen koko katsannossa on jotakin
levotonta ja arkaa.

Minä kirjotin lisäksi päivän ja paikan. Vielä samana iltana ratsasti
eräs palvelija Narrabeehen toimittamaan, että kuulutus tuli
sanomalehden ensi numeroon.

Kun me illalla erosimme toisistamme oli Naomi melkein yhtä heloittava
ja iloinen kuin koskaan ennen. Koska kuulutus nyt oli matkalla painoon,
tunsi hän olevansa aivan herkkä-verinen: hän oli varma asian
menestyksestä.

"Te ette arvaa, kuinka suuria toiveita olette herättäneet minussa",
sanoi hän suoralla, ystävällisellä tavallaan, kun sanoimme toisillemme
jäähyväiset. "Kaikki sanomalehdet painattavat kuulutuksen ja me saamme
kuulla puhuttavan John Jagosta ennen viikon loppua".

Naomi kääntyi pois aikoen mennä matkoihinsa, vaan palasi jälleen
luokseni.

"Minä en koskaan anna anteeksi Silas'elle, että hän on kirjottanut tuon
tunnustuksen!" kuiskasi hän korvaani. "Jos hän joskus vielä tulee
asumaan saman katon alla Ambrosen kanssa, niin -- minä tosiaan en usko
meneväni naimisiin Ambrosen kanssa! Aivan niin!"

Naomi jätti minut yksinäni. Yöllä minä valvoin useita tuntia ja
ajattelin hänen viimeisiä sanojaan. Että hän vissien asian-haarain
vuoksi ajatteli olevan mahdollista olla naimiseen menemättä Ambrosen
kanssa, tuo kehoitti minua -- minä häpeen sitä tunnustaa -- vissiin
toiveisin, joita jo salaa pidin mielessäni. Seuraavan päivän postissa
minä sain asia-kirjeen. Minun kirjurini kysyi, oliko mitään toiveita
minun palaamisestani Englantiin kyllin aikaisin voidakseni olla
oikeudessa tulevan käräjä-ajan alussa. Minä vastasin kohta, että
minulle oli mahdotoin määrätä, minä päivänä minä palaan. Naomi oli
huoneessa minun kirjottaessani tätä. Mitähän Naomi olisi vastannut, jos
olisin puhunut hänelle suoraan ja sanonut, että hän oli syypää kirjeeni
sanoihin?



KYMMENES LUKU.

Tuomari ja vankilan tirehtööri.


Aika oli nyt suuresta arvosta Morwickin talossa. Kuuden viikon sisään
rikosoikeuden Narrabeessa piti ruveta istumaan.

Tällä ajalla ei mitään merkillistä tapahtunut.

Monta arvotonta kirjettä tuli meille, jotka koskivat John Jagon
kuulutusta; mutta emme saaneet mitään varmaa tietoa. Ei vähintäkään
jälkeä Jagosta ilmaantunut; ei ollut epäilemistäkään, ettei hänen
ruumiinsa ollut hävinnyt kalkki-uunissa. Silas Meadowcroft yhä piti
kiinni siitä kauheasta tunnustuksesta, jonka hän oli tehnyt. Hänen
veljensä Ambrose vakuutti yhtä varmasti syyttömyyttään ja kertoi
uudelleen saman kertomuksen kuin ennenkin. Muutamia päiviä minä
seurasin Naomia, kun hän kävi Ambrosen luona vankilassa. Aina sen
mukaan kuin oikeuden käyntiä varten määrätty päivä läheni, näkyi hän
horjuvan päätöksessään; hän tuli surulliseksi ja epäluuloiseksi
vähäpätöisimpienkin asioiden suhteen. Tämä muutos ei välttämättömästi
osottanut, että hänellä oli paha omatunto: se osotti ehkä ainoastaan
aivan luonnollista tuskaisuutta, aina sen mukaan kuin oikeus-päivä
lähestyi. Naomi huomasi tämän muutoksen lemmityssään. Tämä lisäsi
suuressa määrin hänen tuskaansa, vaikka hän ei koskaan muuttanut
mieltänsä Ambrosen suhteen. Siihen aikaan, josta nyt on puhe, olin minä
melkein aina tytön kanssa. Neiti Meadowcroft tutki huoneessaan
sanomalehtiä, jotta hän jos suinkin saisi jotakin tietoa John Jagosta;
herra Meadowcroft ei suvainnut nähdä muita kuin tyttärensä ja
lääkärinsä ja vieläpä joskus myöskin jonkun vanhoista ystävistään.
Siitä ajasta saakka minulla on syytä uskoa, jotta Naomi meidän
ystävällisen seurustelun kestäessä huomasi niiden tunteiden oikeata
laatua, joita hän oli minussa herättänyt. Vaan hän ei siitä hiiskunut
mitään. Hänen kohtelunsa minua kohtaan oli yhä vaan sisaren; hän ei
hituakaan koskaan poikennut säädyllisyydestä.

Oikeuden istunnot alkoivat. Kun suuri jury (valamiehistö) oli kuullut
todistukset ja tarkastanut Silas Meadowcroft'in tunnustuksen, päätti
se, että tutkinto olisi pidettävä molempien vankien kanssa ja
määrättiin sitä varten ensi päivä nousevalla viikolla.

Minä olin edeltäpäin kyllä sanonut Naomille, mikä suuren juryn päätös
tulisi olemaan. Hän kärsi rohkeasti tuota uutta iskua.

"Joll'ette ole kyllääntyneet", sanoi hän, "seuratkaa minua myöskin
huomenna vankilaan. Ambrose on silloin pienen lohdutuksen puutteessa".
Hän vaikeni ja silmäili kaikkia päivän kuluessa tulleita kirjeitä,
jotka makasivat pöydällä. "Ei vieläkään mitään tietoa Johnista", sanoi
Naomi. "Kaikissa sanomalehdissä löytyy kuulutus. Minä olin aivan varma,
että me jo aikoja sitten saisimme tietoa hänestä".

"Oletteko vielä varma siitä että hän elää?" rohkenin minä kysyä.

"Yhtä varma kuin koskaan ennen", vastasi hän vakavalla äänellä. "Hän
piileilee jossakin: ehkäpä hän käyttää vale-pukua. Mutta joll'emme, kun
oikeus alkaa istua, tietäisi hänestä enemmän kuin nyt tiedämme? Jos
jury" -- Naomi itse katkaisi puheensa kauhistuksella. Kuolema --
häpeällinen kuolema mestauslavalla -- voisi olla kauhistava seuraus
juryn neuvottelusta. "Me olemme jo kyllin kauan odottaneet tietojen
saapuvan luoksemme", jatkoi Naomi. "Nyt meidän itse täytyy etsiä John
Jagon jälkiä. Vielä kuluu viikko, ennenkuin tutkinto alkaa. Kuka tahtoo
auttaa minua etsimisessäni? Tahdotteko te, rakas Lefrank?"

Turhaa on kaiketi lisätä, että minä suotuin ehdotukseen, vaikka tiesin,
ettei siitä olisi mitään apua.

Me suostuimme nyt käyttää päivän käymällä vankilassa ja, tavattuamme
Ambrosea, kohta ruveta aivottuun etsimiseen. Kuinka tämä etsiminen
olisi tapahtuva, siitä en minä, eikä liioin Naomi ollut selvillä. Me
päätimme aluksi kääntyä poliisin luo pyytäen, että tämä auttaisi meitä
John Jagon etsimisessä ja sitten menetellä asianhaarain mukaan. Onkohan
koskaan kellään ollut enemmän toivotonta programmia kuin tämä?

"Asian-haarat" olivat kohta vastaisia. Minä pyysin, kuten tavallisesti,
luvan saada käydä vankilassa ja nyt ensi kerta kiellettiin, eivätkä
liioin asianomaiset huolineet ilmottaa mitään syytä tähän kieltoon.
Vaikka kysyin miten tahansa, en minä saanut muuta vastausta kuin: "Ei
tänään".

Naomin ehdotuksesta lähdimme vankilaan, jotta siellä ehkä saisimme
pyydettyä selitystä. Virkaatekevä vanki-nihti ulko-portin luona kuului
Naomin suureen ihaillja-joukkoon. Hän ilmasi varovaisesti salaisuuden
kuiskauksella. Tuomari ja vankilan tirehtööri puhuivat juuri silloin
Ambrose Meadowcroft'in kanssa hänen kopissansa: ne olivat nimenomaan
kieltäneet laskemasta ketään muuta kuin heitä vangin puheille.

Mitähän tuo merkitsi? Me palasimme kummastellen taloon. Naomi tuli
sattumalta puhuneeksi erään naispalvelijan kanssa siellä ja huomasi
muutamia seikkoja.

Varhain aamulla samana päivänä oli eräs Meadowcroft'in vanhoista
ystävistä tuonut tuomarin Morwickiin. Pitkä keskustelu oli ollut herra
Meadowcroft'in, hänen tyttärensä ja sen virkamiehen välillä, jonka
ystävä oli sinne tuonut. Tuomari oli lähdettyään talosta suoraan mennyt
vankilaan ja yhdessä tirehtöörin kanssa käynyt Ambrosen koppiin.
Koetettiinko yksityisesti voimakkaasti vaikuttaa Ambroseen? Melkein
näytti siltä. Jos täten tosiaankin koetettiin vaikuttaa, voipi kysyä:
Mikä oli sitten tarkoitus? Me voimme ainoastaan vartoa ja tehdä
havaintojamme.

Meidän kärsivällisyyttämme ei kauan kysytty. Seuraavan päivän tapaukset
ilmottivat sen meille aivan odottamattomalla tavalla. Edellä
puolenpäivän kertoivat naapurit kummallisia uutisia vankilasta taloon.

Ambrose Meadowcroft oli tunnustanut olevansa John Jagon murhaaja! Hän
oli samana päivänä kirjottanut tunnustuksen alle tuomarin ja vankilan
tirehtöörin läsnä-ollessa!

Minä näin tämän asia-kirjan. Turhaa on tässä kertoa sen sisältöä.
Lyhyesti sanoen, Ambrose tunnusti, mitä Silas oli tunnustanut, vaikka
hän sanoi ainoastaan lyöneensä John Jagoa hänen pahan-ilkisen
kiusanteon vuoksi, sillä hän luuli täten vähentävän rikollisuuttansa
murhasta miestappoon. Oliko tunnustus tosiaan todenmukainen kertomus
tapauksesta? Vai olivatko tuomari ja tirehtööri toimineet perheen
hyväksi ja houkutelleet Ambrosea käyttämään tätä hurjaa keinoa
välttääkseen häpiällistä kuolemaa -- mestaus-lavalla? Tuomari ja
tirehtööri olisivat aivan ääneti, kunnes oikeus pakottaisi heitä
puhumaan.

Kuka antaisi Naomille tiedon tästä viimeisestä ja kaikkia
surullisimmasta onnettomuudesta, joka oli häntä kohdannut? Koska Naomi
tiesi, että minä salaisesti rakastin häntä, olin minä hyvin
vastahakoinen ilmottamaan hänelle lemmittynsä Ambrose Meadowcroft'in
tunnustuksen. Oliko joku muu perheen-jäsen kertonut hänelle, mikä oli
tapahtunut? Asian-ajaja saattoi vastata minulle tähän kysymykseen:
neiti Meadowcroft oli Naomille kertonut kaikki.

Minä olin suuresti liikutettu, kun kuulin tämän. Neiti Meadowcroft
ei suinkaan ollut se henkilö, joka jollain kurin tahtoi säästellä
tyttö-parkaa: ikävät uutiset olivat neiti Meadowcroft'in ilmotus-tavan
kautta tulleet toista vertaa ikävämmiksi. Minä koetin saada selville,
missä Naomi oli, mutta turhaan. Hän oli kyllä muuten ollut
tavattavissa. Oliko hän nyt minua piilossa? Tämä ajatus juolahti
mieleeni, kun kävelin alas rappusia turhaan koputeltuani hänen
huoneensa ovea. Olin päättänyt puhua hänen kanssansa. Minä odotin
muutaman minuutin ja nousin sitten taasen äkkiä ylös rappusia myöden.
Minä tapasin Naomin penkereellä, juuri kun hän oli menemäisillään
huoneestansa.

Hän koki juosta takasin. Minä tartuin hänen käsivarsiinsa ja pidätin
häntä. Toisella kädellä, joka vielä oli vapaa, painoi hän nenäliinansa
vasten kasvojansa, ikäänkuin tahtoisi hän peitellä kasvojansa minulta.

"Te sanoitte kerran, että minä olen lohduttanut teitä", puhuin minä
ystävällisesti. "Ettekö tahto antaa minun lohduttaa teitä nytkin?"

Hän koki vielä päästä irti minusta.

"Ettekö ymmärrä, että minä häpeen katsoa teitä silmiin?" puhui hän
matalalla, sortuneella äänellä. "Antakaa minun mennä!"

Minä koetin vielä rauhoittaa Naomia. Minä vedin hänen ikkuna-penkin
luo. Minä sanoin odottavani, kunnes hän voisi puhua kanssani.

Hän vaipui alas penkille ja väänteli käsiään helmassaan. Hänen maahan
luodut silmänsä yhä välttivät jäykästi kohdata minun silmäyksiäni.

"Voi!" sanoi Naomi itsekseen, "minkälaisissa houreissa minä olen ollut?
Onkohan mahdollista, että minä koskaan olen voinut alentaa itseäni
rakastamaan Ambrose Meadowcroft'ia?"

Hän säpsähti, kun tämä ajatus tuli hänen huulillensa. Kyyneleet
valuivat hiljakseen pitkin hänen poskiansa.

"Älkää halveksiko minua, herra Lefrank!" sanoi hän matalalla äänellä.

Minä koetin vakaisesti selittää Ambrosen tekemää tunnustusta niin
edullisessa valossa kuin suinkin oli mahdollista.

"Hänen mielevyytensä ei ole pitänyt ryhtiänsä", sanoin minä. "Hän on
tehnyt tämän, koska hän epäili voimansa näyttää syyttömyytensä toteen
ja pelkäsi mestaus-lavaa".

Naomi nousi ylös ja polki jalkaansa kiivaasti lattiaan. Hän käänsi
kasvojansa minuun päin, häpeän puna poskilla ja suuret kyyneleet
riippuivat hänen silmä-ripsistään.

"Minä en enää tahdo tietää hänestä", sanoi Naomi ankaralla äänellä.
"Joll'ei hän ole murhamies, mikä hän sitten on? Valehtelija, ja arka
raukka! Kummassako näistä omaisuuksista on hän minulle enemmän
vastamielinen? Minä olen ainaiseksi erilläni hänestä! Minä en tahdo
koskaan enää puhua hänen kanssansa!"

Naomi työnsi minun kiivaasti luotaan, kävi muutaman askeleen oveansa
kohden, seisahtui ja palasi luokseni. Hänen jalo luonteensa ilmaantui
näissä hänen sanoissaan:

"Minä en ole kiittämätön _teitä_ kohtaan, rakas Lefrank. Nainen minun
asemassani on ainoastaan nainen; ja kun hän häpee, kuten minä, tuntee
hän sen syvästi, katkerasti. Antakaa minulle kätenne! Jumala siunatkoon
teitä!"

Hän kohotti käteni huulilleen, ennenkuin huomasinkaan, ja suuteli sitä
sekä kiirehti takaisin huoneisinsa.

Minä istahdin sille paikalle, jolla hän äsken oli istunut. Hän oli
luonut silmäyksen minuun suudellessaan kättäni. Minä en muistanut
Ambrosea ja hänen tunnustustansa, minä en muistanut lähestyvää
oikeuden-istuntoa, minä en muistanut virkani toimia ja englantilaisia
ystäviäni. Minä istuin siellä, mielipuolen itseluodussa Onnelassa,
ajattelematta mitään muuta kuin Naomin kasvoja siinä silmänräpäyksessä,
kun hän viimeksi oli katsellut minua.

Minä olen jo maininnut, että olin rakastunut Naomiin. Minä tässä sen
sanon toistamiseen vakuuttaakseni teitä, että olen puhunut totta.



YHDESTOISTA LUKU.

Piikivi ja ikkuna.


Neiti Meadowcroft ja minä olimme talon perheen ainoat edusmiehet, jotka
olivat läsnä tutkinnossa. Me lähdimme kumpiki erikseen Narrabeesen.
Paitsi tavallisia tervehdyksiä aamuin illoin neiti Meadowcroft ei ollut
sanonut sanaakaan minulle sittenkun sanoin hänelle, etten uskonut John
Jagon olevan hengissä.

Tahallani minä en ole huolinut täyttää kertomustani kaikenmoisilla
lakitieteellisillä yksityis-seikoilla. Minä aivon nyt niin lyhyesti
kuin suinkin kertoa puollustuksen laatua.

Me sanoimme ensiksi kanteen olevan laittoman kummankin vangin suhteen.
Sen perästä ilmotimme tyytymättömyyttä oikeuden laillisuuden suhteen.
Me vedimme väitteemme perusteeksi vanhan englantilaisen lain, joka
sanoo, ettei ketään voida tuomita murhasta, ennenkuin murhatun henkilön
ruumis on löydetty tahi varmoja todistuksia on saatu ruumiin
hävittämisestä. Me väitimme, ettei riittäviä todistuksia ole voitu
hankkia siinä jutussa, joka nyt oli oikeuden tutkittavana.

Oikeus neuvoteltuaan julisti sen päätöksen, että tutkinto tulee
jatkettavaksi.

Me ilmotimme toistamiseen tietämättömyyttämme, kun syytettyin
tunnustukset tuotiin esille. Me väitimme, että joko pelko tahi
sopimaton houkutteleminen ovat pakottaneet näihin tunnustuksiin; ja me
viittasimme muutamiin erityisseikkoihin, joissa molemmat tunnustukset
poikkesivat toisistaan. Muuten oli meidän puollustus tässä
tilaisuudessa ylimalkaan samanlainen, kuin rauhan-tuomarin edessä
tapahtuneessa tutkinnossa. Oikeus neuvotteli vielä uudelleen eikä
hyväksynyt muistutuksiamme. Tunnustukset olivat oikeuden mielestä
todistusten arvoisia.

Yleinen päällekantaja puolestaan toi esiin uuden todistajan syytettyjä
vastaan. On turhaa kuluttaa aikaa tämän todistuksen kertomisessa.
Kuulusteltaessa tämä todistaja puhui kahdella tavalla. Me osotimme
selvään, ettei tähän todistajaan ollut luottamista, vaikka hän oli
valansa vannonutkin.

Oikeuden puheenjohtaja kertoi nyt lyhykäisesti, mitä oli asiassa
selville tullut.

Hän sanoi tunnustusten suhteen, ettei voida pitää mitään lukua
sellaisesta tunnustuksesta, jota joko toivo tahi pelko on saanut
aikaan; sekä jätti juryn päätettäväksi, olivatko sellaiset tunteet
aikaan saaneet nämät tunnustukset. Tutkinnon kestäessä olivat
syytettyin asian-ajajat toteen näyttäneet, että tuomari ja vankilan
tirehtööri Ambrosen isän tiedolla ja suostumuksella olivat Ambroselle
sanoneet asian olevan hänelle hyvin arveluttavaa laatua; ainoa
mahdollisuus perheen pelastamiseen Ambrosen häpeällisestä kuolemasta
mestauslavalla oli, että Ambrose tunnusti ja että perhe, jos hän
tunnustaisi, tekisi, mitä suinkin voisi, saadakseen hänen tuomionsa
muutetuksi elinkautiseen vankeuteen. Mitä Silaseen tuli, oli myöskin
näytetty toteen, että hän kauheasti pelkäsi, kun hän teki hirveän
kanteensa veljeänsä vastaan. Me olimme turhaan viitanneet näihin
molempiin asianhaaroihin saadaksemme oikeuden kumoamaan tunnustukset;
vielä kerran me olimme pettyneet toiveissamme, että tämä vaikuttaisi
juryn tuomioon ja lieventäisi sitä. Oltuaan tunnin poissa palasi jury
saliin, julistaen molemmat vangit "syyllisiksi".

Kun Ambroselta ja Silaselta asianomaisella tavalla kysyttiin, oliko
heillä mitään sanomista tuomionsa lieventämiseksi, vakuuttivat he
juhlallisesti olevansa syyttömät ja tunnustivat suoraan, että heitä oli
houkuteltu tunnustamaan, kun heille oli uskoteltu, jotta he
tunnustamalla pääsisivät pyövelin käsistä? Oikeus ei huolinut heidän
puheestansa. Kumpikin vanki tuomittiin kuolemaan.

Kun minä palasin taloon, en tavannut Naomia, neiti Meadowcroft ilmotti
hänelle, kuinka juttu oli päättynyt. Puolen tuntia sen perästä jätti
muuan palveliattarista minulle kirjeen, jonka kuorelle Naomi oli
kirjoittanut nimeni.

Tämä kuori sisälsi kirjeen ja paperiliuskan, johon Naomi kiireissään
oli kirjoittanut nämät sanat: "Jumalan nimessä, lukekaa tämä kirje,
jonka teille tässä lähetän ja käyttäkää se kohta hyväksenne".

Minä silmäilin kirjettä? Muuan henkilö New-Yorkissa oli kirjoittanut
sen. Tämä oli edellisenä päivänä sattumalta nähnyt kuulutuksen
John Jagon perään, joka kuulutus oli leikattu sanomalehdestä ja
liisteröity erään ystävän kirjaan, johon oli koottu kaikenmoisia
eris-kummallisuuksia, tämän johdosta kirjotti hän Morwickin taloon
ilmottaakseen, että hän oli nähnyt erään henkilön, joka oli aivan John
Jagon kuvan kaltainen, vaikka hänellä oli toinen nimi ja palveli
kirjanpitäjänä eräässä kauppamiehen konttorissa Jersey-Cityssä. Koska
hänellä oli ollut hyvin aikaa, ennen postin lähtöä, oli hän palannut
takaisin konttoriin vielä kerran silmäilläkseen miestä, ennenkuin hän
pani kirjeensä postiin. Kummastuksekseen sai hän tietää, että
kirjanpitäjä ei sinä päivänä ollut saapunut pulpettinsa ääreen. Hänen
isäntänsä oli lähettänyt tiedustelemaan hänen kortteeriinsa ja siellä
saanut tietää, että hän yht'äkkiä oli sullonut vaatteensa kapusäkkiinsä
luettuaan kuulutuksen aamiais-pöydässä; hän oli kyllä maksanut hyyrynsä
ja lähtenyt pois teille tietämättömille!

Oli myöhään illalla, kun minä luin nämät rivit. Minulla oli miettimisen
aikaa, ennenkuin tarvitsin toimia.

Pitäen kirjeen oikeana ja muistaen Naomin selitystä, mistä syystä John
Jago salaa oli mennyt matkoihinsa talosta, tulin minä siihen
päätökseen, että olisi paras etsiä John Jagoa ainoastaan Narrabeessa ja
sen lähiseuduilla.

Sanomalehti aamiaispöydässä oli epäilemättä antanut John Jagolle
ensimäisen tiedon suuren juryn päätöksestä ja tutkinnosta, joka oli
vast'edes tapahtuva. Kokemukseni ihmisluonnosta sanoi minulle, että
Jago, asiain näin ollen ja rakkaudesta Naomiin viehätettynä, tulisi
takaisin Narrabeehen. Kokemukseni sanoi minulle myöskin, minun on ikävä
sitä tunnustaa, että Jago kokisi käyttää Ambrosen vaarallista tilaa
pakottaakseen Naomia suostumaan naimis-tuumiin. Hän oli talosta
lähtemisellään osottanut kauheinta väliäpitämättömyyttä siitä
loukkauksesta ja niistä kärsimyksistä, joita hänen lähtönsä voisi
aikaansaada muille. Sama väliäpitämättömyys vielä suuremmassa muodossa
voisi ehkä pakottaa häntä salaa tekemään ehdoituksiansa Naomille ja
vaatimaan niiden hyväksymistä palkaksi Ambrosen hengen pelastamisesta.

Pitkien mietintöjen perästä tulin minä tähän päätökseen. Minä olin
Naomin vuoksi päättänyt saada asiassa selkoa; mutta minun on suoraan
tunnustaminen, että tämä kirje ei poistanut niitä epäluuloja, kuin
minulla oli John Jagon hengissä olon suhteen. Minä en luullut kirjeen
olevan muuta kuin tunnotonta narrailemista. Salin kellon lyönnit
herättivät minua mietiskelemisistäni. Oli yö-sydän.

Minä nousin ylös mennäkseni huoneeseni. Kaikki muut talossa olivat,
kuten tavallisesti, menneet levolle jo tuntia tätä ennen. Syvin
hiljaisuus vallitsi talossa hiipiessäni huoneen läpi, tulin sattumalta
vilkasemaan pihalle. Kaunis kuutama kohtasi silmiäni; kuutama oli sen
onnettoman illan kuutaman kaltainen, jona Naomi oli kohdannut John
Jagoa hiekkakäytävällä.

Sänkykamarini kynttilä seisoi pöydällä: minä olin äsken sytyttänyt sen
palamaan. Minä olin juuri lähtemäisilläni huoneesta, kun ovi äkkiä
aukeni ja Naomi itse seisoi edessäni!

Kohta minä hänen tuijottavista silmistään ja kalpeista poskistaan
huomasin, että jotakin tärkeää oli tapahtunut. Hän oli heittänyt
hartioilleen väljän viitan ja sitonut valkean nenäliinan pään
ympärille. Hänen hiuksensa olivat epä-järjestyksessä; hän oli
nähtävästi äsken noussut ylös pelosta ja kiireesti.

"Mitä nyt?" kysyin minä ja menin häntä vastaan.

Naomi tarttui täristen käsivarteeni.

"John Jago!" kuiskasi hän.

Te ehkä luulette, että minun itsepintaisuuteni oli ääretön. Minä tuskin
nytkään saatoin uskoa hänen sanojansa.

"Missä?" kysyin minä.

"Takapihalla, sänkykamarini ikkunan alla", vastasi Naomi.

Tämä oli liiaksi tärkeää saattaakseni pitää mitään lukua jokapäiväisen
elämän pikkuseikoista.

"Antakaa minun nähdä hänet!" sanoin minä.

"Minä olen tullut tänne noutamaan teitä", vastasi Naomi suoralla
tavallaan. "Tulkaa mukanani!"

Naomin huone oli toisessa kerrassa ja oli ainoa makuuhuone, jonka
ikkunat olivat takapihalle päin. Astuessamme ylös portaita, kertoi hän
minulle, mitä oli tapahtunut.

"Minä olin pannut levolle", kertoi Naomi, "vaan en vielä nukkunut, kun
kuulin kiven kilkahtavan ikkunaa vasten. Minä odotin, kummastellen,
mitä tuo olisi. Kivi nakattiin uudelleen. Minä hämmästyin, vaan en
pelännyt. Minä nousin ylös ja riensin ikkunan luokse katsoakseni
pihalle. Siellä seisoi John Jago kuutamossa ja katsoi ylös minuun
päin!"

"Näkikö hän teitä?"

"Kyllä. Hän sanoi: Tulkaa alas, jotta saan puhua kanssanne. Minulla on
jotakin tärkeää sanomista teille!"

"Vastasitteko te hänelle?"

"Hengähdettyäni sanoin minä: odottakaa vähän! ja kiiruhdin alas
portaita luoksenne. Mitä minun nyt on tekeminen?"

"Antakaa _minun_ nähdä hänet ja minä olen sanova teille".

Me astuimme Naomin kamariin. Minä asetuin varovasti akuttimen taakse ja
katsahdin ulos.

Tuossa hän oli tosiaan! Hän oli ajanut partansa ja viiksensä ja hänen
tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Mutta ei voinut erehtyä, kun katseli
hänen tuimasti tuijottavia ruskeita silmiänsä tahi hänen laihankälpiän
ruumiinsa liikenteitä, kun hän verkalleen käveli edes takaisin
kuutamalla ja odotteli Naomia. Minä silmänräpäykseksi jouduin
tunteitteni valtaan. Minä olin varmaan luullut, ett'ei John Jago enää
ollut hengissä.

"Mitä minun on tekeminen?" kysyi Naomi toistamiseen.

"Onko meijerin ovi avoinna?" kysyin minä.

"Ei; mutta halkoliiterin ovi nurkan takana ei ole suljettu".

"Hyvä. Näyttäkää itsenne ikkunassa ja sanokaa hänelle: Minä tulen
kohta!"

Ripsas tyttö totteli minua ilman vähintäkään arvelemista.

Minä en voinut laisinkaan olla kahdella päällä hänen silmiensä ja
käyntinsä suhteen; hänen äänensä minä myöskin tunsin, kun hän alhaalta
vastasi:

"Laittakaa niin, että hän puhuu teille siitä paikasta jossa hän nyt
on", sanoin minä Naomille, "kunnes minä ehdin kiertää toista tietä
halkoliiteriin. Sanokaa silloin pelkäävänne, että tulette herättämään
huomiota meijerissä, ja viekää hänet nurkan ympäri, jotta minä voin
kuunnella oven takana".

Me lähdimme molemmat asuinhuoneesta ja erkanimme hiljaa. Naomi seurasi
neuvojani naisen nopealla älyllä. Minä olin tuskin ollut minuutinkaan
verran halkoliiterissä, kun kuulin hänen puhuttelevan Naomia oven
toisella puolen.

Ensiksi John Jago alkoi selvitellä, mistä syystä hän salaa oli luopunut
talosta. Nöyryytetty ylpeys -- suuresti nöyryytetty Naomin
ylenkatseellisen kiellon ja Ambrosen solvauksen kautta -- oli syynä
hänen lähtöönsä Morwick'ista. Hän tunnusti lukeneensa kuulutuksen ja
että kuulutus tosiaan oli yllyttänyt häntä pitämään itseään piilossa!

"Tultuani nauretuksi, solvatuksi ja ylönkatsotuksi", sanoi tuo raukka,
"olin minä iloinen huomatessani, että muutamilla teistä oli tärkeitä
syitä, joiden vuoksi te toivoitte minun palaavan. Teistä, neiti Naomi,
nyt riippuu pidättää minua täällä ja houkutella minua pelastamaan
Ambrosea nimeni ilmottamalla".

"Mitä te tarkoitatte?" kuulin minä Naomin kysyvän ankaralla äänellä.

Hän puhui hiljemmin; mutta minä kuitenkin voin kuulla hänen puhettansa.

"Luvatkaa minulle, että tahdotte ruveta vaimokseni", sanoi hän, "ja
huomenna minä menen tuomarin luokse ja näytän olevani hengissä".

"Mutta jos kieltäisin?"

"Silloin minä taasen katoan, eikä kukaan teistä saa selkoa minusta,
ennenkuin Ambrose on hirtetty".

"Oletteko kyllin ilkeä tehdäksenne, mitä sanotte, John Jago?" kysyi
tyttö ääneensä.

"Jos te rupeatte meluamaan", vastasi hän, "tulette, niin totta kuin
Jumala on taivaassa, tuntemaan käteni kurkussanne! Nyt on minun
vuoroni, neiti; eikä minun kanssa ole leikkiä laskeminen. Tahdotteko
minua mieheksenne -- sanokaa jaa tahi ei?"

"Ei!" vastasi Naomi korkealla ja vakavalla äänellä.

Minä potkasin ylös oven ja tartuin häneen kiinni, juuri kuin hän
kohotti kätensä Naomia kohden. Jago oli minua väkevämpi. Naomi pelasti
henkeni. Hän survasi Jagon pistoolin syrjään, kun Jago vedettyään
pistoolin lakkarista tähtäili päätäni. Luoti meni ilmaan. Samassa minä
paiskasin Jagon kumoon. Pistoolin laukaus oli herättänyt koko
talonväen. Naomille ja minulle onnistui pitää häntä kiinni, kunnes apua
ehti saapua meille.



KAHDESTOISTA LUKU.

Loppu.


John Jago vietiin tuomarin eteen ja seuraavana päivänä näytettiin
toteen, että hän oli sama mies.

Ambrosen ja Silas'en henki ei tietysti enää ollut vaarassa saada kärsiä
lain ankaruutta. Mutta muutamat lain-opilliset muoto-asiat vielä
puuttuivat, ennenkuin he laskettiin syyttöminä vankilasta.

Tällä väli-ajalla tapahtuivat muutamat seikat, joita tässä lyhyesti
mainittakoon, ennenkuin päätän kertomukseni.

Herra Meadowcroft vanhempi, jota kestetyt tuskat olivat kerrassaan
runnelleet, kuoli äkkiä sydämen kolotukseen. Eräs lisäys vainajan
testamenttiin vahvisti Naomin lausetta neiti Meadowcroft'in vallasta
isänsä yli ja ilmotti samassa, missä tarkotuksessa neiti Meadowcroft
tätä valtaa piti. Herra Meadowcroft'in pojat saivat ainoastaan määrätyn
eläke-rahan. Maatilan omistus-oikeus jäi tyttärelle sillä vainajan
kehoituksella, että neiti Meadowcroft ottaisi vainajan "paraimman ja
rakkaimman ystävän, herra John Jagon", mieheksensä.

Tämän testamentin johdosta lähetti Morwick'in uusi omistajatar
loukkaavan sanan Naomille, ett'ei hän kauemmin viipyisi talossa. Tässä
lisättäköön, että neiti Meadowcroft ei lainkaan ottanut uskoaksensa,
että John Jago koskaan oli pyytänyt Naomia vaimoksensa tahi häntä
uhkaillut, jos hän kieltäisi suostumasta.

Neiti Meadowcroft syytti minua, samalla tapaa kuin Naomikin, että minä
vihasta suuresti soimattua John Jagoa kohtaan olin tahallani kokenut
halventaa häntä neiti Meadowcroftin kunnioituksessa; minäkin, kuten
Naomi sain käskyn korjata luuni talosta.

Me molemmat talosta ajetut tapasimme toisemme porstuassa
matka-kampsuinemme.

"Me olemme molemmat karkoitetut, rakas herra Lefrank", sanoi Naomi
suloisella, iloisella hymyilyllään. "Te matkustatte takaisin
Englantiin, arvaan minä; ja minä kaiketi koetan tulla toimeen täällä
kotimaassani. Naiset voivat saada paikan, jos joku antaa heille
puoltosanansa. Missähän minä löydän jonkun, joka voi antaa minulle
paikan?"

Nyt minä huomasin, että minun tuli puhua oikealla ajalla.

"Minulla on paikka tarjona teille", vastasin minä.

Naomi ei vielä aavistanut mitään.

"Se oli hyvä, herraseni", oli Naomin ainoa vastaus. "Oliko se
sähkölennätin-konttorissa tahi kauppapuodissa?"

Minä hämmästytin pienen amerikalaisen ystävättäreni syleilemällä häntä
ja painamalla ensimäisen suukkoseni hänen huulillensa.

"Paikka on oman takkani ääressä", sanoin minä; "palkkanne on kaikki,
mitä syystä voitte pyytää minulta; ja jollei teillä Naomi ole mitään
vastaan-sanomista, otan minä teidät vaimokseni".

Minulla ei ole mitään muuta lisättävää, paitsi että vuosikausia on
kulunut, sittenkun lausuin nämät sanat ja vielä olen yhtä rakastunut
Naomiin kuin koskaan ennen.

Muutamia kuukausia häiden jälkeen kirjotti rouva Lefrank eräälle
ystävälleen Narrabeessa, kuulustellen, kuinka talossa voitiin.
Vastauksesta saatiin tietää, että Ambrose ja Silas olivat muuttaneet
Uuteen-Seelantiin ja että Meadowcroft oli yksin Morwick'in talossa.
John Jago ei huolinutkaan ruveta hänen avio-mieheksensä. John Jago oli
taasen kadonnut teille tietämättömille.

       *       *       *       *       *

Loppumuistutus.

Muuan painettu kertomus eräästä oikeus-jutusta, joka tämän vuosisadan
alkupuolella koskaan tapahtui, antoi ensimäisen aiheen tähän pieneen
kertomukseen. Julkaistu kertomus tästä eriskummallisesta jutusta on
nimeltään: "Jesse ja Stephan Boornin tutkinto, tunnustukset ja tuomio
Russel Colwin'in murhasta ja sen miehen palaaminen, joka luultiin
murhatuksi". Kirjoitti Leonhard Sargeant, entinen apulais-kuvernöri
Vermontista (painettu Manchesterissa 1873). Lienee paikoillaan, että
epäilevien lukijain vuoksi lisään, jotta kaikki nuo "uskomattomat
tapaukset" tässä kertomuksessa ovat tosi-asioita, joita olen lainannut
painetusta kertomuksesta. Kaikki mikä näyttää "todennäköiseltä", on
yhdeksässä kohdassa kymmenestä kirjottajan keksimä.

W. C.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "John Jagon henki tahi kuollutko vai elävä?" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home