Title: No thoroughfare. Finnish - Ilman menestyksettä - Joulukertomus
Author: Collins, Wilkie, 1824-1889, Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "No thoroughfare. Finnish - Ilman menestyksettä - Joulukertomus" ***


ILMAN MENESTYKSETTÄ

Joulukertomus


Kirj.

CHARLES DICKENS ja WILKIE COLLINS


Suomentanut [No Thoroughfare, 1867] O. G. C.


G. L. Söderström, Porvoo, 1870.



Vuosiluku on 1835, päivä on Marraskuun 30:nes. Pyhän Paavalinkirkon
suuri kello Lontoossa näyttää 10:ttä tuntia illalla. Kaikki kaupungin
pienemmät kirkonkellot jännittävät metallisia kurkkujansa. Muutamat
alkavat nenäkkäästi ennen suuren tuomiokirkon raskasta kelloa; toiset
alkavat hitaisesti, kolme, neljä, viisi lyömää sen jälkeen, mutta
kaikki soveltuvat ne niin toisiinsa, että ilmaan jättävät helinän,
ikäänkuin olisi siivillä varustettu Kronos isä itse, joka nielee omia
sikiämiä, hirmuisella viikatteellansa tehnyt helähtävän iskun ilmaan,
lentäessään kaupungin yli.

Mutta mikä se on kello, joka lyöpi toisia hitaammasti, joka kaikuu niin
paljon likempänä korvaa ja tänä iltana on niin suuresti jälessä, että
kerkeää ainoastaan osaa ottaa jälki-kaikunaan? Se on Löytölastenhuoneen
kello.

Ennen aikaan otettiin löytölapset vastaan ilman minkäänlaisia
tiedustelemisia portissa olevaan kätkyeesen; nyt vaaditaan sen sijaan
kaikenlaisia tietoja lapsista ja ne otetaan vastaan ikäänkuin armosta;
heidän äitiensä taas täytyy jättää kaikki vastainen vaariin ottaminen
lapsistaan, niinkuin myös kaikki luonnolliset vaatimuksensa heitä
kohtaan.

Ilta on kaunis, ohuein pilvien läpi loistaa täysikuu. Päivä on ollut
ihan toista luontoa, sillä kadut ovat mustat liasta ja mudasta, jonka
tihiä sumu on tehnyt vielä sakeammaksi. Tuo hunnulla peitetty
rouvasnainen, joka kävelee edes takaisin löytölasten huoneen takaportin
edustalla, tarvitsee kyllä tänä iltana hyviä jalka-varustuksia.

Hän kävelee levotonna edes takaisin, välttäen ajurien pysäyspaikkaa, ja
seisahtuu usein suuren neliskulmaisen kartanonmuurin läntiseen päähän,
kasvot porttia kohden. Mielensä näyttää levottomalta. Kirkas
taivaankansi hänen päänsä ylitse kehoittaa häntä toivomaan, mutta
likaantuneet kadunkivet allansa muistuttavat mailman vastuksista ja
koetuksista. Niinkuin askeleensa alituisella ristin rastiin
kävelemisellä olivat rakentaneet ikäänkuin sokkelon mutaan, niin olivat
kentiesi hänen elämänsä jäljet ja vaiheet solmeuneet ikäänkuin
monimutkaiseksi ja sekasortoiseksi verkoksi.

Löytölastenhuoneen takaportti aukenee, ja nuori nainen tulee ulos.
Rouvasnainen menee syrjään, huomaa että portti hiljaa suljetaan
sisäpuolelta, ja alkaa seurata nuorta naista.

Kaksi kolme katua on kuljettu äänetönnä, ennenkuin se, joka seuraa
jäljestä, ojentaa kätensä ja koskee edelläkävijään. Nuori nainen
pysähtyy ja kääntyy kummastellen.

"Te koskitte minuun eilenkin illalla, mutta käännettyäni päätäni, ette
tahtoneet puhua. Miksi seuraatte minua kuin äänetön haamu"?

"Se ei ollut siitä syystä etten tahtonut puhua", -- vastasi
rouvasnainen hiljaisella äänellä, -- "vaan siitä etten voinut, vaikka
koetin puhua."

"Noh! mitä tahdotte minulta? Olenko koskaan tehnyt teille mitään
pahaa"?

"Ette koskaan."

"Tunnetteko minua?"

"En."

"Mitä te sitten tahdotte minulta?

"Tässä paperissa löytyy kaksi guineeaa. Ottakaa vastaan tämä
vähäpätöinen lahja, niin minä selvitän syyn!"

Nuoren naisen kauniit ja rehelliset kasvot punastuivat ja hän vastasi:
"Siinä suuressa laitoksessa, johon olen kuuluva, ei löydy yhtään
täysi-ikäistä ihmistä eikä lastakaan, jolla ei ole hyvää sanaa
Sallylle. Minä olen Sally. Pidettäisiinkö minua samassa armossa, jos
minua voitaisiin lahjoa?"

"Ajatukseni ei ole ollut teitä lahjoa; tahdoin vaan antaa teille pienen
vähä-arvoisen palkinnon."

Vakaasti, mutta ilman vihatta, painaa Sally tarjoovan käden kiinni ja
lykkää sen syrjään.

"Jos minä voin tehdä jotaan teidän edestä, jota en tahdo tehdä itse
asian tähden, niin erehdytte suuresti, jos luulette minun tekevän sitä
rahain tähden. Mitä te tahdotte?"

"Olettehan yksi lastenhoitajista hospitaalissa; minä näin teidän
tulevan sieltä sekä eilen että tänä iltana."

"Niin olen. Minä olen Sally".

"Teidän kasvoissa ilmoittaikse hellä kärsiväisyys, joka saattaa minun
uskomaan, että pienet lapset teihin pian mielistyvät."

"Se on, Jumala teitä siunatkoon, tosi."

"Minä olen onneton äiti pienelle lapselle, joka nykyisin on tullut
teidän hoidon alle. Minulla on rukous teille esiteltävänä."

Kunnioittaen tätä luottamusta vieraan rouvan puolelta, joka nyt on
laskenut huntunsa alas, vetää Sally, jonka koko olento on luonnollinen
ja teeskentelemätön, sen jälleen eteen ja rupee itkemään.

"Tahdotteko kuulla rukoukseni?" kysyy rouva hartaasti -- "ettehän tahdo
tukkia korvianne särjetyn sydämmen tuskalliselta rukoukselta?"

"O! Jumala, Jumala!" huokaa Sally. "Mitä saatan minä sanoa? mitä tehdä?
Älkää puhuko rukouksista. Rukoukset kannetaan Jumalan eteen, joka on
kaikkein isä, eikä lastenhoitajain ja niiden vertaisten eteen. Ja
sitten, näetten, tulen minä vaan olemaan puolen vuotta enään
palveluksessani, siksikuin toista nuorta naista keretään opettaa minun
ammattiini. Sillä minä olen menevä naimisiin enkä olisi lähtenyt ulos
ollenkaan tänä iltana, yhtä vähä kuin eilenkään, jos ei Dick -- se
nuori mies, jolle rupean vaimoksi -- makaisi sairaana ja minä hänen
äitinsä ja sisarensa apuna tahtoisi valvoa hänen tykönänsä."

"Ah! hyvä, rakas Sally --" vaikertaa rouva ja tarttuu hänen hameesen --
"niin totta kuin teillä on se toivo, joka minulta on rauvennut; niin
totta kuin teille aukenee sileä tie elämän läpi, joka minulle ei enää
voi tapahtua; niin totta kuin voitte toivoa tulla kunnioitetuksi
vaimoksi ja jaloksi äitiksi, niin totta kuin olette elävä, rakastava
nainen, niin kuulkaa Jumalan tähden harras rukoukseni!"

"Ah! Ah! Ah!" huokaa Sally suuressa tuskassa. "Mitä minä voin tehdä?
Katsokaa kuinka käännätte omia sanojani minua vastaan! Minä kertoon
teille, että olen aikeessa naida, ainoastaan selvittääkseni teille,
että, jos tahtoisinkin, niin en voi teitä raukkaa auttaa, ja nyt
saatatte minun uskomaan että se oli julmasti minulta tehty mennä
naimiseen eikä teitä auttaa. Sanokaa, onko se kauniisti teiltä
raiskalta tehty?

"Kuulkaa minua, rakas Sally! Rukoilemiseni ei koske vastaista apua,
vaan mitä jo on tapahtunut. Sen voitte täyttää kahdella sanalla."

"Vai niin. Tämähän pahenee pahenemistaan," sanoi Sally. "Mistä minä
tietäisin ne kaksi sanaa, joita tarkoitatte?"

"Sen tiedätte. Mikä nimi on annettu minun lapsi raukalleni? En kysy
enempätä. Olen lukenut lastenhuoneen asetukset ja tiedän, että hän on
kastettu ja kirjoitettu kirjaan jollaan sukunimellä. Hän kastettiin
viime maanantai iltana. Kuinka ovat häntä kutsuneet?"

Ellei Sally olisi sitä estänyt, niin olisi rouva heittäynyt polvilleen
hänen eteensä sen sivukadun syvään mutaan, jonne olivat eksyneet. Se
oli väestä tyhjä, toisessa päässään suljettu kuja, joka vei
Löytölastenhuoneen pimeähän puutarhaan.

"Heittäkää! heittäkää! minun käy mieleksi ikäänkuin aikoisin tehdä
jotaan hyvää. Antakaa! minä vielä katson teidän kauniita silmiä.
Laskekaa molemmat kätenne minun käsiini ja luvatkaa sitten, ettette
kysy enempää kuin ne kaksi sanaa."

"Sen lupaan."

"Ja ettette koskaan väärinkäytä niitä, jos minä sanon ne teille."

"Ei koskaan! Ei loskaan."

"Walter Wilding."

Rouva painaa kasvonsa lastenhoitajan rintaan, vetää häntä syliinsä,
lukee siunauksen ja sanoo: "Suudelkaa häntä minun puolestani" ja on
samassa kadonnut.

       *       *       *       *       *

Vuosiluku on 1847, päivä on ensimmäinen pyhä lokakuussa. Pyhän
Paavalinkirkon suuri kello on puolivälissä 2. Tänä päivänä on
Löytölastentuoneen kello yhdessä tuomiokirkon kellon kanssa.
Jumalanpalvelus kappelissa on lopetettu, ja löytölapset syövät
puolista.

Tavallisuuden mukaan on paljon katselijoita atrioimisissa, kaksi tai
kolme hallitusjäsentä, koko perheitä rahvaasta, pienempiä joukkoja sekä
mies- että naispuolia ja yksityisiä henkiä eri kansaluokista. Kirkas
syysaurinko loistaa raittiisti ja iloisesti saleihin ja raskaat
ikkunat, joidenka kautta se paistaa, ynnä paneilatut seinät, joihin se
heijasee, johdattavat mieleen Hogarthin mainioita tauluja. Tyttöin ja
nuorempain lasten ruokasali näyttävät paraiten vetävän katselijoita
luokseen. Siististi puetut vartiattaret kulkevat hiljaa järjestettyin
pöytäin ympäri; katselijat kävelevät taikka seisahtavat mielensä
mukiin, ja kuiskuttavatkin usein keskenänsä ja monet kasvoinmuodot
herättävätkin syystä huomiota puoleensa. Muutamat katselijoista ovat
alinomaisia vieraita täällä ja ovat saaneet tuttavia nuorisossa. He
nojautuvat alas ja puhuvat pari sanaa nuoren tuttavansa kanssa.
Jokaisella lapsella oli määrätty sijansa pöydässä. Vieraitten
sydämellisyydelle ei suinkaan ole viaksi luettava, että näillä sijoilla
tavallisesti nähdään hyvänsävyisiltä näyttäviä lapsia. Täänkaltaiset
kohtaukset, ehkä kuin vähäpätöisiä, katkaisevat miellyttävällä tavalla
pitkien laveain salien ja siellä järjestettyin ruokapöytäin ikävää
yksimuotoisuutta.

Läsnäolijain joukossa on eräs huntuun puettu rouva ilman kumppalitta.
Näyttää kuin uteliaisuus ja sattumus ensi kerran olisi vienyt hänen
tänne. Hän näyttää hämmästyneeltä ja kävellessään pitkin pöytärivejä
ovat askeleensa viivytteleväiset ja käytöksensä ujo. Viimein hän tulee
poikalasten ruokasaliin, jossa ei näe yhtään vierastajaa, kun aukasee
oven.

Mutta juuri oven vieressä seisoo sattumalta vanha, vartioitseva nainen,
jonkunmoinen emännöitsiä, jolle rouva tekee muutamia yksinkertaisia
kysymyksiä: kuinka monta poikalasta siellä on; millä ijällä ne
tavallisesti päästetään ulos mailmaan: näyttävätkö ne usein halua
päästä merelle j.n.e. Näin hän jatkaa yhä alenevalla äänellä, kunnes
viimein kysyy: "Kuka näistä on Walter Wilding?"

Ämmä pudistaa päätänsä. Se on vastoin asetuksia.

"Tiedättekö kuka on Walter Wilding?"

Vartiatar tuntee kuinka terävästi rouvan silmät tutkivat hänen kasvoja
ja laskee silmänsä laattiaan, jotteivät mitään ilmoittaisi kääntymisellä
ehkä oikealle kohdalle.

"Tiedän kyllä, mutta minulla ei ole oikeutta ilmoittaa mitään nimeä
vieraille."

"Noh hyvä! Sitten hän voitte häntä osoittaa ilman mitään puhumatta."

Rouvan käsi lähenee hiljaa vartiatarta. Viipymys ja äänettömyys.

"Minä menen ympäri pöytiä --" sanoo vartiatar nähtävästi ilman rouvaa
puhuttelematta. "Seuratkaa minua silmillänne. Se poika, jonka tykönä
seison ja jota puhuttelen, ei ole se, jota kysytte, vaan se, jota
kosken, se on Walter Wilding. Älkää enää puhutelko minua ja menkää
vähän syrjään."

Sukkelasti seuraten viittausta, rouva menee edemmäksi saliin ja
katselee ympärillensä. Heti sen jälkeen vartiatar menee arvelevaisesti
alas pitkin pöytien ulkopuolta, vasemmalle, läpi koko rivin, kääntyy
takaisin ja menee pitkin sisäpuolta. Salaa iskien rouvalle silmää hän
nojautuu alas, kallistuen eteenpäin ja puhuu. Se poika, jota hän
puhuttelee, nostaa päätänsä ja vastaa. Kuunnellen mitä poika vastaa,
hän panee hellämielisesti ja luonteasti kätensä sen pojan olkapäälle,
joka istuu vieressä oikealla puolella, ja että tämä tekemänsä tulisi
selvästi näkymään, taputtelee hän häntä pari kertaa ennenkuin lähtee.
Sitten hän kävelee vielä kerran ympäri pöytiä, ilman muihin koskematta,
ja menee ulos toisessa päässä suurta salia olevasta ovesta.

Atria on lopetettu, ja rouva menee myös alas pitkin pöytäin ulkosivua,
alkaen vasemmalta ja pitkin koko riviä, kääntyy ja tulee takasin pitkin
sisäpuolta. Onneksi hänelle on sillä aikaa useampia vieraita tullut
saliin, seisoen siellä täällä erillään. Hän lykkää huntunsa syrjään,
seisahtuu pojan viereen, jota oli vartiatar taputellut ja kysyy häneltä
kuinka vanha hän on.

"Kolmannella toista" -- vastaa poika, katsoen kysyjätä kirkkailla
silmillä.

"Oletko terve ja tytyväinen täällä?"

"Olen."

"Saatko sinä ottaa vastaan tämän konfektin minulta?"

"Saan, jos tahdotte olla niin hyvä ja antaa sen." Nojauten tätä
toimitusta varten alas, koskee rouva otsallaan ja hivuksillaan pojan
kasvoja, ja peittäyten jällensä huntuunsa menee hän ulos ovesta
taaksensa katsomatta.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Esirippu nousee.


City nimiseen osaan Lontoon kaupunkia erääsen kartanoon, jolta puuttui
ulosmentävää sekä vaunuille että jalkamiehille ja joka oli jyrkän,
liukkaan, ja monimutkaisen kadun varrella, mikä katu yhdistää
Tower-Street- ja Middlesex-puolet Themsiä, oli suuri viininkauppahuone
Wilding & C:o asettanut toimitus-konttorinsa. Ikäänkuin leikillä
tunnustaakseen tämän sisällepääsyn vaikeata laatua, kantoi
likimmäinen paikka, josta pääsi joen yli, (jos muuten kukaan ilkeän
hajun tähden tunsi halua siihen) nimen Kaulantaittaja-porras,
niinkuin kartano itse vanhoina aikoina aivan osoittavaisesti oli
kutsuttu "Raajarikko-loukoksi."

Moniaita vuosia ennen 1861 olivat jo ihmiset herjenneet kulkemasta
joen poikki "Kaulantaittaja-portaan" luota ja lautturit laskemasta
maalle sen tienoille. Pieni livakka katukivitys oli pitkällisellä
itsensä-kieltämisellä painunut jokeen, ja pari kolme katkennutta vaajaa
ynnä ruostunut rautainen kiinnitysrengas, oli kaikki mitä enään jälellä
oli kadonneista "Kaulantaittaja"-laitoksista; sillä tosin sattui joskus
sysillä lastattu lossivene sinne eksymään ja muutamat ahkerat niinkuin
mudasta syntyneet sydenvetäjät sinne ilmautumaan jättäen lastinsa
ympäristölle, jälleen lykäten ulos rannasta ja kadoten; mutta
enimmästipä koko liikenne Kaulantaittaja-portaan ympärillä oli siinä,
että kuljetettiin edes takaisin täysinäisiä tai tyhjiä vateja ja
pulloja viinikauppiasten Wilding & C:o kellareista. Mutta tämäkin
toimitus tapahtui sattumaisilta ja useimmiten tuli tuo likainen irstas
joki-luuska pyörähtäen ihan yksin ja nuoli sivumennessä ruostunutta
rautarengasta portaassa, ikään kuin olisi kuullut puhuttavan
Dogista ja Adrian merestä ja tahtoisi mennä naimisiin hänen korkean
vapaa-sukuisuutensa Lord-mayorin kanssa, joka valvoo tätä
siivottomuutta.

Muutamia satoja askeleita oikealle kädelle vastapäätä olevalla mäellä
(kun, näet, tätä lähestyi Kaulantaittaja-portaan rinteen puolelta) oli
Raajarikko-loukko. Siellä oli tuossa Raajarikko-loukossa pumppu,
siellä kasvoi Raajarikko-loukossa myöskin yksi puu, ja koko
Raajarikko-loukko oli Wildingin & C:on oma, noiden viinikauppiasten,
joittenka kellarit olivat kaivetut sen alle, ja joitten huvila tahi
asumahuone kohosi ilmaan sen ylitse. Siihen aikaan kuin kauppiaita asui
Cityssä oli se todella ollutkin huvilana, jota vielä osoitti muun
muassa tuo komea, ilman mitään näkyvää tukea oven yli oleva katos, joka
oli ikään kuin taivas vanhanaikuisen saarnastuolin yli. Tätä paitse oli
sillä useampia pitkiä ja kaitaisia viivannäköisiä ikkunoita, jotka
olivat niin järjestetyt vakaisen tiilirakennuksen pitkäpuoleen, että
tekivät sen oikein suhtasopuisesti rumaksi. Katon päälle oli lisäksi
vielä rakennettu kupooli kelloneen.

"Kun viidenkolmatta vuotias mies voipi panna hattunsa päähän ja sanoa:
Tämä hattu on koko tämän omaisuuden omistajan oma hattu, niin luulen,
herra Bintrey, että hän, lörpättäjänä olematta, voi saada luvan olla
sydämmellisesti kiitollinen. En tiedä miten teistä näyttää, vaan
minusta se niin näyttää."

Näin lausui herra Walter Wilding asianajajallensa omassa konttorissaan,
ja antaaksensa työn seurata lausetta, otti hän hattunsa alas naulasta
ja painoi sen päähänsä. Sitten hän ripusti sen jälleen seinälle, jottei
rikkoisi luonnossansa olevaa ujoutta vastaan.

Herra Walter Wilding oli rehellinen ja suora mies, eikä näyttänyt
paljon kokeneensa mailmaa. Ihonsa oli erinomaisen punainen ja valkea,
ja ruumiinsa, vaikka muuten kaunis varreltansa, liiaksi paksu ja raskas
niin nuorelle miehelle; tukkansa oli pitkä, ruskea ja kiherä, ja
kirkkaista sinisistä silmistään kieli hyväntahtoisuus ja leppeys. Sitä
paitsi hän oli hyvin halukas puhumaan, mutta puheliaisuutensa oli
tyytyväisyyden ja kiitollisuuden väkinäinen seuraus. Herra Bintrey sitä
vastaan oli varovainen mies väijyvillä silmillä; suurella, kallellansa
olevalla kaljupäällä, joka hiljaa mutta sydämmen pohjasta nauroi hänen
mielestään naurettavaa puheen, käden tahi sydämmen liiallista
avoisuutta.

"Jaa" -- sanoi herra Bintrey -- "jaa ha! ha! ha!"

Kirjoituspöydällä seisoi karafiini, kaksi viinilasia ja kori pieniä
korppuja.

"Maistuuko teille tämä viiden ja neljänkymmenen vuoden vanha
portviini?" kysyi Wilding.

"Niin josko maistuu" -- sanoi Bintrey --. "Joo! kyllähän se!"

"Se onkin parahasta päästä meidän paraammassa kellarissa, jossa pidämme
viiden ja neljänkymmenen vuotista portviiniämme."

"Tuhannen kiitosta, herra", sanoi Bintrey -- "tämä on erinomaisen
hyvää."

Nostaen lasipikaria päivää vasten ja antaen sille hellän silmäyksen,
nauroi hän taas itsekseen hullutukselle tarjota niin hyvää portviiniä.

"Ja nyt" -- sanoi Wilding lapsellisella ilolla kuin sai puhua
asioistaan -- "luulen meillä olevan kaikki järjestettynä, herra
Bintrey."

"Kaikki järjestettynä" -- sanoi Bintrey.

"Kumppani saatu kauppa-nimeemme --"

"Kumppani saatu kauppa-nimeen" -- sanoi Bintrey --

"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä --"

"Ilmoitus jätetty aviisiin emännöitsiästä", sanoi Bintrey.
"Tarjoutuminen tapahtuu Raajarikko-loukossa, suuri Tower-Streetin katu,
kymmenestä kahteentoista -- nimittäin huomenna."

"Toimitukset rakkaan äiti vainajani jälkeen lopetetut."

"Lopetetut" -- sanoi Bintrey.

"Ja kaikki kulut maksettu."

"Maksettu" -- virkkoi Bintrey irvistellen, "luultavasti sille että oli
maksettu ilman mitään vastaanpanemista.

"Minä tulen aina vielä liikutetuksi, herra Bintrey, kun muistelen
hellää äitivainajaani" -- sanoi herra Wilding ja kyyneleet nousi hänen
silmiinsä, joita hän pyhki nenäliinallaan. "Tiedätte kuinka syvästi
minä häntä rakastin, ja niinkuin hänen neuvonantajansa lakiasioissa
tiedätte myös kuinka hellästi hän rakasti minua. Kuin äiti ja lapsi me
rakastimme toisiamme eikä silmänräpäyksenkään tyytymättömyyttä tahi
riitaa ollut meidän keskenämme aina siitä ajasta asti kuin hän otti
minua huostaansa -- kolmetoista vuotta yhteensä! ja viimeisinä
kahdeksana vuonna olin minä hänen salaa tunnustettu lapsi! Te tunnette
elämänkertomukseni, herra Bintrey; ei tunne sitä kukaan tarkemmin kuin
te."

Herra Wilding huokasi näin lausuessaan ja pyhki silmiään,
koittamattakaan sitä salata.

Herra Bintrey lakki vaan tuota nauruttavaa portviiniänsä, ja sanoi,
annettuaan sen pyöriä hetken suussa:

"Minä tunnen sen jutun."

"Rakas äiti vainajani, herra Bintrey," -- pitkitti viininkauppias --
"oli tullut häpiällisesti petetyksi ja oli paljon kärsinyt; mutta tässä
aineessa oli äiti vainajani huulet aina lukitut. Keneltä ja millä
lailla hän petettiin, tietää ainoastaan taivas; kallis äiti vainaja ei
ilmi antanut pettäjätään."

"Hän oli tehnyt sen päätöksen," sanoi Bintrey, antaen taas viinin
pyöriä suussaan, "ja osasi olla vaiti."

Lystillinen silmään-isku lisäsi melkoisen selvästi. "Pirun paljoa
paremmin kuin te koskaan tulette osaamaan."

"Kunnioita isääs ja äitiäs, että kauvan eläisit maan päällä" -- sanoi
Wilding huo'aten lausuessansa tätä Jumalan käskysanaa "Ollessani
löytölastenhuoneessa en voinut ymmärtää miten noudattaisin tätä käskyä
ja pelkäsin aina eläväni ainoastaan lyhyen ajan mailmassa, mutta
myöhemmin tulin minä kunnioittamaan ja rakastamaan äitiäni syvästi ja
hellästi, niinkuin minä vieläkin kunnioitan ja rakastan hänen
muistiansa. Seitsemän onnellista vuotta sitten" -- jatkoi Wilding
samalla viattomalla supistuneella äänellä ja samoilla vilpittömillä
kyyneleillä -- "lähetti äitini minua oppiin Pebblenpojan & Veljenpojan
luoksi, jotka olivat edelliseni tässä kaupassa, niinkuin myös
lempeä huolensa toimitti, että minua kirjoitettiin jäseneksi
viinikauppias-ammattiin ynnä -- ynnä -- kaikkia, mitä hellä äiti tiesi
parasta olevan. Päästyäni lailliseen ikään, lahjoitti hän minulle sen
osan tässä kauppatoimessa, jonka hän oli perinyt, osti rahoillaan ulos
kauppa-yhtiöstä herrat Pebblenpoika & Veljenpoika ja asetti sen sijaan
herrat Wilding & C:o ja määräsi testamentissaan minun ainoaksi
perilliseksi kaikkeen, mitä hänellä oli, paitse tuohon murhesormukseen,
jonka te kannatte sormessanne. Ja nyt, herra Bintrey," lisäsi hän ja
liikutetut tunteensa puhkesivat jälleen kyyneliin, "nyt hän on poissa.
Vähän yli puolen vuotta sitten tuli hän tänne ulos, nähdäksensä omilla
silmillä kirjoitettuna portin yli: 'Wilding, & C:o Viininkauppiaat'."

"Surullista, mutta yhteinen kohtalo" -- virkkoi Bintrey. "Varhain tahi
myöhään täytyy meidän kaikkien lähteä." Ja mielihyvää osoittavaisena
huokauksena lähetti hän tuota viiden ja neljänkymmenen vuotista
portviiniä kaikkein viinien yhteistä tietä.

"Jos en nyt" -- jatkoi Wilding, pistäen nenäliinan lakkariin, ja
pyhkien silmiä kädellä -- "voikkaan enää näyttää kuinka korkiasti
kunnioitin ja rakastin kallista äitiäni, johon sydämmeni tunsi itsensä
vedetyksi niin selittämättömällä lailla, silloin kuin hän ensikerran
vieraana puhutteli minua, istuessani pyhäpäivällispöydässä, niin voin
kuitenkin näyttää, etten häpee oltuani löytölapsi, ja että minä, joka
en itse ole tietänyt kuka isäni oli, tahdon olla sitä kaikille
alamaisilleni. Sentähden" -- jatkoi Wilding, jonka sydän puhuessaan
joutui aivan lämpimäksi -- "sentähden haluan minä taitavan
emännöitsiän, joka ymmärtää hoitaa Wilding & C:on, Viinikauppiasten,
taloutta tässä Raajarikko-loukossa, jotta jälleen osaksikaan voisin
saada toimeen vanhan välin isännän ja palvelijan välillä, sen nimittäin
että joka päivä saada istua pöydän päässä, jonka ääressä väkeni
atrioitsee, syödä samasta vadista ja juoda samasta maljasta, ja että
kaikki minun palveluksessa olevaiset saattaisit asua saman katoa alla
minun kanssa ja me kaikki yhdessä -- -- -- suokaa anteeksi, herra
Bintrey, mutta tuo vanha vikani, korvain humiseminen on taas
äkkiarvaamatta karannut päälleni, ja olisin teille kiitollinen jos
taluttaisitte minua pihalle."

Pelästyksissään siitä kun näki, miten äkkiä veri nousi luottilaansa
päähän, talutti herra Bintrey häntä viipymättä pihalle, joka olikin
aivan helposti tehty, koska konttori, jossa olivat keskustelleet, oli
pihapuolelle päin. Siellä alkoi nyt asianajaja luottilaansa
viittauksesta kaikin voimin pumpata ja luottilas pesi molemmilla
käsillä päätä ja kasvoja, ottipa vieläkin oivallisen kulauksen raikasta
vettä. Käytettyänsä näitä keinoja vakuutti hän nyt voivansa paljoa
paremmin.

"Teidän ei pitäisi antaman lämpöisten tunteenne kiihoittavan itseänne
-- sanoi Bintrey, kun taas tulivat konttoriin, jossa herra Wilding
pyhki itseään oven takana rippuvaiseen käsi-liinaan.

"Ei, sitä en tee" -- vastasi Wilding katsoen ylös. -- "En suinkaan
teekään; mutta enhän ainakaan puhunut mitään hullutusta?"

"Ei, te puhuitte ihan oikeen ja selvästi!"

"Missä minä lopetinkaan, herra Bintrey?"

"Ah! te lopetitte -- mutta teidän sijassanne en kiihoittaisi itseäni
alkamalla nyt heti uudestaan."

"Kyllä pidän varani, olkaa varma siitä. Missä se olikaan kuin korvani
rupesivat humisemaan, herra Bintrey?"

"Kesken vateja ja maljoja" -- vastasi asianajaja auttaakseen häntä
uralle -- "asua saman katon alla teidän kanssa -- ja te kaikki
yhdessä." --

"Aivan oikeen! ja me kaikki yhdessä humista toisten korvain ympäri."

"Teidän sijassa en tosin antaisi tunteitteni niin kiihoittaa itseäni"
-- sanoi taas asianajaja huolestuneella äänellä. -- "Koittakaamme vielä
kerran pumppua!"

"Ei tarvitse, herra Bintrey, ei tarvitse. Me kaikki yhdessä on niinkuin
yksi perhe! Tiedätte, herra Bintrey, etten lapsuudessani harjautunut
sille itsenäiselle elämänlaadulle kuin useammat muut lapsuudessaan.
Tämän ajan jälkeen elin minä kokonaan rakkaan äiti vainajani kanssa
kahden kesken ja nyt, kun olen hänet kadottanut, havaitsen minä olevani
enemmin luotu elämään toisten ihmisten seurassa, kuin itsekseni
yksinäisyydessä. Tällä lailla elää ja täyttää velvollisuuksiani
alamaisiani kohtaan ja yhdistää niitä minuhun tuntuisi minusta varsin
iloiselta ja yksinkertaiselta. En tiedä kuinka se tuntuu teistä, herra
Bintrey, vaan minusta se tuntuu niin."

"Se asia ei kuulu minun toimeeni, vaan kokonaan teidän" -- vastasi
Bintrey -- "ja sentähden se tekee juuri yhtä mitä minä siitä pidän." --

"Minusta" -- sanoi h:ra Wilding lempeästi -- "tuntuu se toiveelliselta,
hyödylliseltä ja iloiselta!"

"Teidän sijassanne" -- rupesi asianajaja uudestaan -- "en
antaisi" -- -- --

"En annakaan, en. Ja sitten on Händel."

"Kuka?" kysyi Bintrey.

"Händel, Mozart, Haydn, Purcell, Greene ja Mendelsohn. Minä osaan
köörit näihin kaikki ulkoa. Ne kuuluivat yhteisiin lauluihimme
Löytölastenhuoneen kappelissa. Miksi emme siis oppisi niitä laulamaan
yhdessä?"

"Mitkä oppisivat niitä yhdessä?" kysyi asianajaja terävästi.

"Isäntä ja palvelijat."

"Ah! niinkö arvelette!" -- vastasi Bintrey leppyneenä, sillä hän oli
odottanut vastaukseksi: asianajaja ja luottilaansa. -- "Se on toinen
asia."

"Se ei ole mikään toinen asia, herra Bintrey, ihan sama asia, osa siitä
siteestä, joka tulee meitä yhdistämään. Me tulemme laittamaan
laulukunnan pienessä, hiljaisessa kirkossa täällä lähellä, ja sitten
pyhänä iloittuamme laulamisella yhdessä, menemme hyvillä mielin kotiin
syömään aikuisen puolipäiväsen toistemme kanssa. Mikä nyt minua
huolettaa on saada pikimmiten tämän elämän järjestyksen toimeen, jotta
uusi kauppakumppalini löytäisi sen jo perustettuna tullessaan talohon."

"Jumala antakoon siihen onnea ja menestystä!" sanoi Bintrey ja nousi
ylös. -- "Ottakoon se kasvaakseen ja viheriöitäkseen! Tuleeko Ladlen
Janne myös ottamaan osaa Händeliin, Mozartiin, Haydniin, Purcelliin,
Greeniin ja Mendelsohniin?"

"Sitä tahdon toivoa."

"Jumala antakoon että onnistuisi!" -- sanoi Bintrey suurella
hartaudella -- "Hyvästi, herra!"

Ystävät antoivat toisilleen kättä ja erosivat, jonka jälkeen nykyinen
ylikyypäri Herrojen viinikauppiasten Wilding & C:on kellarissa, ennen
sitä ylikyypäri herrojen Pebblenpojan ja Veljenpojan kellarissa,
kysyttyänsä ensinnä lupaa kolkuttamalla ovea rystysillään, astui
sisälle herra Wildingin luoksi erään välioven kautta, joka oli
rakennettu konttorin ja sen kammarin väliin, jossa kirjoittajat
asuivat.

Hän oli hitainen ja jykeä mies, kuuluva ihmisellisen järjestyksen
mukaan juomatehdasrenkien luokkaan, jonka vaatteet olivat röijy ja
housut vahvasta, kuluneesta verasta ynnä suuri esiliina jostakin
aineesta ovi-maton ja häränvuodan välillä.

"Tää seikka koskeva ylöspitoa ja asuntoa, nuori herra Wilding" -- --
alkoi hän.

"Mitä tarkoitatte, Janne?"

"Itseni puolesta, nuori herra Wilding -- ja toisen puolesta en o'o
koskaan puhunut enkä aiokaan vasta -- niin en huoli paljon ylöspidosta
ja asunnosta, mutta jos teillä on halu ruokkia ja majauttaa minua, niin
ottakaa. Minä pureskelen apettani yhtä hyvin kuin kukaan muukin, enkä
huoli niin paljon siitä, missä minä sitä pureskelen, kuin siitä, mitä
minä pureskelen ja kuinka paljon saan pureskella. Tulevatko kaikki
asumaan tässä huoneessa, nuori herra Wilding? Ne kaksi muuta kyypäriä,
ne kolme viininvetäjää, ne molemmat oppipojat ja työmiehet?"

"Tulevat; toivon että me kaikki tulemme olemaan yksi perhe."

"Varmaan! Sen toivon minäkin että ne tulevat olemaan!"

"Ne? Sanokaa me, Janne!"

Ladlen Janne pudisteli päätä.

"Älkää sitä odottakokaan minun iällisyydeltä ja senlaisilta
kohtauksilta, jotka minun luonnon-laatua ovat tehneet, nuori herra
Wilding! Kun herrat Pebblenpoika ja Veljenpoika sanoivat minulle: näytä
sinä vähän lloisemmalta, Janne! niin vastasin niille monta kertaa:
kyllä se ei ole teille vaikea, hyvät herrat, olla iloisina, jotka
olette harjauneet ryyppäämään viininne kurkkulaen kautta, vaan minä
olen kaiken ikäni imenyt viinini hikireikien kautta, ja silloin se
vaikuttaa toisin, se tekee ihmisen alakuloiseksi. Toista on, hyvät
herrat, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, kaataa viiniä
pikariin ruokasalissa huutaen 'Hip! hip! hurraa!' tahi 'maljanne,
ystävät!' ja toista saada sitä sisäänsä hikireikien läpi matalassa
pimeässä kellarissa ja lemehtyneessä ilmassa. Täällä nousee kuplat ja
siellä höyryt, sanoin minä Pebblenpojalle ja Veljenpojalle, ja siinä on
koko eroitus. Koko elinkauteni olen minä ollut kyypärinä innolla ja
hengellä, vaan mikä seuraus on ollut? Joo! että olen niin köyhä kuin
ihminen saattaa olla, etten voi löytää toista ihmistä, jota
alakuloisuus niin kiusaa kuin minua. 'Kaaja maljaan! kaaja! anna viinin
kuohuilla! Hei kuinka hyvältä tuntuu ruumiissa!' niin sanotaan
laulussa ja voipi olla hyvinkin totta; mutta koetappa kaataa itseesi
hikireikien läpi maan alla silloinkin, kun ei ole halua, niin saatpa
nähdä!"

"Se tekee minulle pahaa kuulla, Janne. Olin muuten miettinyt, että
tahtoisitte ottaa osaa laulu-yrityksiimme tässä huoneessa."

"Minäkö? Ei, ei, nuori herra Wilding, ette tarvitse peljätä minun
tulevan sekoittamaan varislaulun sievyyttä, niinkuin sananlasku sanoo.
Minä olen ainoastaan kelpaava koneeksi, joka osaa pureskella apettansa
kellarissanne, herra; mutta se on teille sydämmestä suvaittu, jos
luulette kannattavan pitää senlaista kalua huoneessanne."

"Sen luulen, Janne."

"Noh, sitten hyvä! Kauppatoimen sana on lakini. Aiottehan ottaa nuoren
herra George Vendalen kumppaliksi vanhaan kauppatoimeen?"

"Aion kyllä, Janne."

"Vielä useampia muutoksia siis! Mutta ette saa enään muuttaa
toimikunnan nimeä, ette ensinkään, nuori herra Wilding! Se oli jo paha
tehdä sitä 'itseksenne & C:o.' Paljoa parempi olis ollut, jos olisitte
antaneet sen pitää nimensä Pebblenpoika ja Veljenpoika, jolla aina oli
onni ja menestys. Ei pitäisi koskaan muuttaa onnea, kun se on hyvä,
herra Wildinq?"

"Kaikessa tapauksessa en ai'o enää muuttaa kauppahuoneen nimeä, Janne:"

"Se ilahuttaa minua, ja nyt hyvästi, nuori herra Wilding! Mutta
kuitenkin", napisi Janne sulkiessaan ovea ja puistaen päätänsä, "ei
olisi pitänyt koskea nimehen. Olisi ollut paras onnea seurata eikä sitä
solmita."


EMÄNNÖITSIÄ TULEE.

Seuraavana päivänä istui viininkauppias ruokasalissaan
vastaanottaakseen hakijoita talossaan avonaiseksi julistettuun
ammattiin. Se oli vanhan-aikuinen huone, kaunistettu puuhun
leikatulla kukka-seppeleellä; lattia, joka oli tammesta, oli peitetty
kuluneella itämaalaisella matolla, ja huonekalut olivat ruskeasta
mahonkipuusta, jotka kalkki olivat olleet uudet Pebblenpojan ja
Veljenpojan aikana. Salin iso kenkki oli aikanansa nähnyt monta komeata
puolipäivällistä, joita Pebblenpoika ja Veljenpoika olivat valmistaneet
kauppa-ystävillensä, sen vanhan ohjeen mukaan että uhrattu salahka ei
ole hukassa, kun sillä saadaan valaskala, ja Pebblenpoika ja
Veljenpojan suuri, kolmikulmainen tallrikinlämmittäjä, joka oli
rakennettu niin että täytti koko kamiinin etupuolen, vartioitsi allansa
olevata kiviarkun-muotoista potelli-kopsaa, joka, aikoinaan oli
sisältänyt monta mittaa Pebblenpojan ja Veljenpojan viiniä. Mutta pieni
punaposkinen vanha kanki-palmikolla varustettu nuorukainen, jonka kuva
rippui seinällä ja selvästi näkyi olevan herra Pebblenpoika eikä
Veljenpoika, oli paneutunut levolle toiseen kiviarkkuun, ja
tallrikinlämmittäjä oli joutua nyt yhtä kylmäksi kuin hän. Kullatut
mustat aarnit, jotka, mustat kuulat suussa, istuivat kullattuin
renkaitten päässä ja kantoivat haaraisen kynttiläjalan, näyttivät siltä
kuin jos he vanhoina päivinänsä kokonaan olisivat menettäneet halun
leikitellä kuulilla, ja, surumielisesti osoittaen renkaitansa, he
ikäänkuin tahtoivat tehdä tuon tavallisen lähetyssaarnaja-kysymyksen,
josko eivät vielä olleet vapauttansa ansainneet ja josko eivät olleet
aarneja ja veljeksiä.

Samaten kuin Columboa tarvittiin uuden mailman löytämiseksi, niin
tarvittiin juuri tämmöistä aamua Raajarikkoloukon löytämiseksi. Päivä
ja lämmin tunkeutui sisälle aukastujen akkunain kautta ja valaisi
rouvasnaisen kamiinin yli rippuvaista kuvaa, joka muuten olikin ainoa
seinien koristus huoneessa.

"Äitini hänen viidennellä kolmatta vuodellansa", -- sanoi Wilding
itsekseen, silmillään haaveksivasti seuraten auringonsäteitä maalatun
kuvan kasvoilla, "olen mitä ripustanut seinälle tuohon, että saisit
vieraat ihastella häntä hänen nuoruutensa ja kauneutensa
kukoistuksessa. Äitini hänen viidennelläkymmenellä vuodella olen minä
pannut omaan, yksinäiseen kammariini pyhäksi muistoksi itselleni. Ah,
oletteko te, Jarvis?"

Nämät viimeiset sanat sanoi hän eräälle konttoristille, joka oli
koputtanut ovelle ja nyt sieltä tirkisteli.

"Minä se olen, herra. Tahdoin vaan ilmoittaa, että kello on lyönyt
kymmenen, ja että siellä on usiampia naisihmisiä konttorissa."

"O! sinä hyvä Jumala!" sanoi viininkauppias, tullen punaisemmaksi,
missä ennen oli punainen, ja valkeammaksi, missä entisestään oli valkea
poskillaan, "onko siellä useampia? Niin monta kuin useampia? Sitten
teen parasta, jos alotan ennenkuin tulee vielä enemmän. Tahdon
puhutella niitä toinen toisensa perästä, siinä järjestyksessä kuin ovat
tulleet, Jarvis!"

Sukkelasti varustaen itseään nojaustuoliin pöydän eteen
kirjoitus-neuvojensa taakse, aikoi herra Wilding, asetettuansa ensiksi
tuolin toisellekin puolelle pöytää vastapäätä omaa, toimitustansa
suurella pelvolla.

Hän sai nyt kärsiä sitä juoksua, joka tällaisissa toimituksissa on
niin tavallista. Siellä ilmestyi tuo aina tavattava laji naisia ilman
tunteitta, sekä toisia ylimäärän herkkä-tunteisia. Sinne tuli
saaliin-himoisia leskejä, jotka tulivat häntä anastamaan painaten
kainaloonsa sateensuojaansa, ikäänkuin olisi tämä ollut hän itse, jota
puristivat. Siellä oli ylpeitä naimattomia naisia, jotka olivat
parempia päiviä nähneet ja tulivat varustettuina papintodistuksilla
uskonsa puhtaudesta, ikään kuin olisi hän ollut Pyhä Pietari
avaiminensa. Siellä oli leppeitä naimattomia naisia, jotka tulivat
päästäksensä naimiseen hänen kanssa. Siellä oli emännöitsiöitä
ammatiltaan, jotka, tuimat kuin vanhat partasuut korpraalit,
äksierauttivat häntä taloushoitamisessa, sen sijaan että itse
antautuisivat tutkinnon alle. Siellä oli nääntyväisiä potilaita, jotka
eivät pitäneet niin paljon palkasta, kuin yksinäisen sairashuoneen
vakavasta turvasta. Siellä oli hellätunteisia naisia, jotka
purskahtivat itkuun joka sanan jälkeen ja joita sitte piti virvoittaman
lasilla kylmää vettä. Siellä tulivat muutamat parittain, toinen
erinomaisen kaunis toinen erinomaisen ruma, joista kaunotar hyvin
tyydyttäväisellä tavalla vastasi kaikkiin kysymyksiin, kunnes viimeksi
havaittiin, ettei hän ollutkaan hakija ammattiin, vaan ystävä rumalle,
joka sillä aikaa syvällä äänettömyydellä ja nähtävällä vihalla oli
silmiänsä mullistellut.

Hyväntahtoisen viinikauppiaan yksinkertainen sydän rupesi jo
epäilemään, kun viimein ilmautui hakija, joka oli toisia aivan
erilainen. Se oli nainen noin viidenkymmenen vuoden paikoilla, ehkä
näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat merkilliset vakavan muotonsa
vuoksi ja hänen käytöksensä osoitti hiljaa ujostelemattomuutta ja
tasaista mielenlaatua. Kauniissa sovussa tämän vakavuuden ja tasaisen
mielenlaadun kanssa oli hänen äänensä, kun hän kysymykseen: "minkä
nimen saan luvan kirjoittaa ylös" vastasi: "nimeni on Sara Goldstraw.
Mieheni, herra Goldstraw, on monta vuotta sitten kuollut ja meillä ei
ollut yhtään lasta."

Kymmenen kysymystä oli töin tuskin saanut niin pallon selvitystä
matkaan toisilta hakijoilta. Hänen äänensä soi niin suloiselta herra
Wildingin korviin, kun tämä kirjoitti muistoonpanojansa paperille, että
herra Wilding viipyi melkoisen aikaa tässä toimessa. Katsoen jälleen
ylös oli rouva Goldstrawin silmät luonnollisesti sillä aikaa vaeltaneet
huoneen ympärillä ja palasivat nyt takaisin häneen rautakamiinista.
Katsantonsa osoitti, että hän mieluisesti suostui tutkimukseen ja oli
valmis antamaan todenmukaisia vastauksia.

"Sallittehan että teen muutamia kysymyksiä?" sanoi ujosteleva
viininkauppias.

"Aivan mielelläni, herra; muutenhan en olis tullutkaan tänne."

"Oletteko ennen palvelleet emännöitsiänä?"

"Ainoastaan yhden kerran. Olen palvellut samaa rouvaa, erästä leskeä
kaksitoista vuotta, aina siitä asti kuin kadotin mieheni. Rouva oli
kivuloinen ja kuoli nykyjään ja siinä näette syyn miksi olen mustaan
puettu."

"En epäilekkään siis, että hän on teille antanut kauniimpia
todistuksia" -- sanoi herra Wilding.

"Sen toivon rohkenevani sanoa. Luulin tekeväni teille vähemmin vaivaa,
jos kirjoitin ylös hänen testamentin-suorittajain nimet ja asunnon ja
otin paperin mukaani".

Näin sanoen pani hän paperilipun pöydälle.

"Te muistutatte minua eriskummaisella tavalla, rouva Goldstraw", sanoi
Wilding ottaessaan vastaan paperin, "eräästä käytännöstä ja äänestä,
jotka olen ennen tuntenut. Ne eivät olleet jonkun vissin erityisen
personan omia -- siitä olen vakaa, ehkä en muista asian oikeata laitaa
-- vaan jotaan yleistä, mutta sen kuva oli suloinen ja hyvämielinen."

Hymyillen vastasi nainen:

"Oli miten olikin niin ilahuttaa se minua kuulla."

"Jaa" -- sanoi viininkauppias miettiväisesti kerraten viimeiset sanansa
ja sukkelasti luoden silmänsä emännöitsiään -- "kuva oli suloinen ja
hyvämielinen, mutta se on myös kaikki mitä voin muistaa asiasta. Muisto
on välisti kuin puoleksi unehtunut unelma. En tiedä kuinka näyttää
teistä, rouva Goldstraw, mutta minusta se näyttää niin."

Luultavasti se näytti rouvastakin niin, kosk'ei mitään virkkanut
vastaan. Herra Wilding tarjoutui heti menemään keskustelukseen
paperissa nimitettyin, "Doctors Commons" asianajaja-yhteyteen
kuuluvain, herrojen kanssa, johon rouva Goldstraw kiitollisuudella
suostui. Ja koska ei ollut mainittu palkkaakana, ilmoitti herra Wilding
rouvalle mahdolliseksi että hän jo parin tiiman perästä saisi tulla
takaisin, jota rouva Goldstraw mielellään lupasi. Sanalla sanottu:
herra Wildingin tarkastelemiset saivat tyydyttäväisimmän vastauksen ja
seuraus siitä oli, että rouva Goldstraw samana iltana käskettiin omia
aivan halpoja ehtojansa vastaan saapuville tulemaan seuraavana päivänä
ja asettumaan emännöitsiäksi Raajarikkoloukkoon.


EMÄNNÖITSIÄ PUHUU.

Seuraavana päivänä tuli rouva Goldstraw ottaaksensa vastaan
emännöitsiä-toimitustaan.

Järjestettyänsä kapineensa omassa kammarissaan, antoi uusi emännöitsiä
ilmoittaa, että odotti niitä käskyjä ja neuvoja, joita isäntänsä
luultavasti halusi antaa hänelle. Viininkauppias vastaan-otti rouva
Goldstrawia ruokasalissa, jossa olivat puhuneet eilispäivänä, ja
vaihetettuansa tavalliset kohteliaisuuden osoitukset, istuivat he alas
keskustelemaan talon asioista.

"Mitä ensinnäkin atrioihin tulee, sire," sanoi rouva Goldstraw, "onko
minun pitäminen huoli useista vai muutamista?"

"Jos onnistun saamaan toimeen erään vanhanaikaisen tuuman" -- sanoi
herra Wilding -- "niin saatte usiampia, joista on teidän huolta
pitäminen. Minä olen yksin ja naimaton, rouva Goldstraw, ja tahdon elää
kaikkein niiden kanssa, jotka ovat palveluksessani, niinkuin olisimme
yhteen perheesen kuuluvia. Siihen aikaan asti tulette ainoastaan
pitämään huolta minusta ja uudesta kauppakumppalistani, jota kohta
odotan tänne. Mitkä ja minkälaiset kumppalini tavat lienevät, sitä en
voi vielä sanoa, mutta itsestäni saatan mainita, että olen mies, joka
toimitan toimitettavani kellon lyönnin mukaan, ja ruokahaluni on niin
muuttumaton että voitte punnita sen melkeen luodille."

"Kuinka on suurus asettaminen, sire?" kysyi rouva Goldstraw -- "onko
mitään erittäin."...

Hän herkesi ja jätti lauseen päättämättä; silmänsä kääntyivät
hitaisesti isännästään katselemaan kamiinin friisiä, ja jos hän olisi
ollut vähemmin taitava ja harjautunut emännöitsiä, niin olisi herra
Wilding luullut, että hänen huomionsa alkoi eksyä jo puheen alussa.

"Kello kahdeksan on suurusaikani" -- lausui taas herra Wilding -- "yksi
hyveistäni on, etten koskaan kyllästy paistettuun sianlihaan ja yksi
vioistani, että aina epäilen kananmunain tuoreutta."

Rouva Goldstraw katsahti takasin häneen, vaan mielensä näytti vielä
olevan hiukan jaettuna isännän ja hänen kamiini-friisinsä välillä.

"Minä juon teetä" jatkoi herra Wilding, "ja olen aina innokas
saadakseni sen määrätyllä ajalla, kun se on valmistettu. Jos teeni
seisoo liiaksi kauvan." --

Nyt taas herkesi Wilding ja jätti lauseensa kesken. Jos ei hän olisi
ollut toimessa selvittää hänelle niin tähdellistä ainetta kuin
suurustaan, niin olisi rouva Goldstraw luullut, että _hänen_ huomionsa
alkoi eksyä jo puheen alussa.

"Jos teenne tulee seisomaan liiaksi kauvan, sire?" -- sanoi
emännöitsiä, kohteliaasti solmiten isännältä kadonnutta puheen säiettä.

"Jos teeni saa seisoa liiaksi kauvan" uudisti koneenmukaisesti
viininkauppias, jonka ajatukset väikkyivät yhä loitommaksi hänen
suuruksestaan ja jonka silmät yhä tarkemmasti iskivät emännöitsiän
kasvoihin. "Jos teeni -- -- mutta mikä Jumalan nimessä, rouva
Goldstraw, se käytöstapa ja ääni on, josta te muistutatte? Tänä päivänä
se johtuu minun mieleeni paljoa voimakkaammasti kuin eilen puhuessani
teidän kanssanne. Mitä hän tuo mahtaa olla?"

"Niin, mitähän se mahtaa olla?" pitkitti rouva Goldstraw.

Nämät sanat hän lausui, mutta ajatuksensa olivat nähtävästi muualla, ja
viininkauppias, joka vielä odottaen katsoi häneen, huomasi että hänen
silmänsä vaelsivat kamiini-friisiin. Ne asettuivat hänen äitinsä
kuvaan, joka rippui siellä, ja tarkastelivat sitä senkaltaisella
keveällä kulmain rypyttämisellä, joka seuraa puoleksi tietämätöntä
muiston ponnistusta. Herra Wilding lausui:

"Se on minun rakas äitini viidennessäkolmatta vuodessansa."

Rouva Goldstraw kiitti häntä, että oli vaivannut itseänsä selvittämällä
hänelle, kenenkä kuva se oli, ja sanoi taasen kirkastuneella otsalla
että se oli erittäin kauniin rouvan kuva.

Herra Wilding, jonka entinen hämmennys uudestaan palasi, teki vielä
yrityksen jälleen saadaksensa tuota kadotettua muistoa, joka oli niin
likeisessä ja kuitenkin niin selkenemättömässä yhteydessä uuden
emännöitsiänsä äänen ja käytös-tavan kanssa.

"Suokaa anteeksi että teen kysymyksen, joka ei koske minua eikä
suurustani" sanoi hän. "Oletteko koskaan palvelleet ennen kuin
emännöitsiänä?"

"Olen, sire. Astuessani ulos mailmaan, palvelin minä lapsipiikana
Löytölastenhuoneessa."

"Kas siinä se minulla nyt on!" sanoi viininkauppias, vetäen tuoliansa
takaisin. "Se on juuri niiden käytös-tavasta siellä kuin muistutatte
minua!"

Ihmetteleväisesti silmäili häntä rouva Goldstraw ja kasvonsa väri
muuttui; hän loi silmänsä lattiaan ja istui hiljaisena äänetönnä.

"Mikäs nyt on?" kysyi herra Wilding.

"Tarkoitatteko olleenne Löytölastenhuoneessa?"

"Varmaan; ja sitä en häpeä tunnustaa."

"Sillä nimellä, jota nyt kannatte?"

"Nimellä Walter Wilding."

"Ja rouvasnainen?" --

Rouva Goldstraw herkesi äkisti ja katseli nähtävällä levottomuudella
kuvaa.

"Tarkoitatte äitiäni" keskeytti Wilding.

"Teidän -- äitinne", jatkoi emännöitsiä niinkuin vasten mieltänsä --
"ottiko hän teitä pois Löytölastenhuoneesta? Kuinka vanha olitte
silloin?"

"Yhden -- ja kahdentoista vuoden välillä. Tämä on koko romaani, rouva
Goldstraw!"

Vilpittömällä ja puheliaalla tavallansa kertoi hän nyt jutun tuosta
rouvasta, joka oli puhutellut häntä hänen syödessänsä päivällistä
muitten poikain kanssa Löytölastenhuoneessa sekä kaikkia mitä sen
jälkeen oli tapahtunut.

"Äiti raukkani ei olisi koskaan saanut selvää minusta," lisäsi hän,
"ellei olisi tavannut muutaman naisvartioista, jonka kävi häntä
sääliksi ja joka lupasi koskea siihen poikaan, jolla oli nimi Walter
Wilding, kävellessänsä ympäri pöytiä; ja tällä tavalla löysi minua
jälleen äitini, jätettyänsä hyvästit minulle, pienenä kapalolapsena
ollessani, Löytölastenhuoneen portissa."

Kun rouva Goldstraw näitä sanoja kuuli, painui hänen kätensä, joka
tähän asti oli levännyt pöytää vasten, auttamattoman alas polville ja
hän istui katsellen uutta isäntäänsä kuolleen-kelmeillä kasvoilla ja
silmillä, jotka osoittivat sanomatonta kauhistusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi viininkauppias. "Kuulkaapa, onko muuten
mitään menneistä ajoista, jota mun pitänee asettaa yhteyteen teidän
kanssa? Johtuu mieleeni, että äitini kertoi eräästä hengestä
hospitaalissa, jonka hyvyydelle hän oli paljon kiitollisuutta velkaa;
sillä koska hän oli jättänyt minulle jäähyvästit kapalolapsena
ollessani, niin ilmoitti hänelle muuan lastenpiioista minkä nimen olin
saanut laitoksessa. Oliko tämä lapsipiika ehkä te?"

"Jumala suokoon anteeksi -- minä se olin, herra!"

"Jumala suokoon anteeksi?"

"Olisi parempi kun palattaisiin jälleen siihen, mitä minulla on
toimittamista tässä talossa, jos rohkenen niin sanoa," virkkoi rouva
Goldstraw. "Teidän suurusaikanne on siis kello kahdeksan. Syöttekö
puolipäivästänne keskellä päivää?"

"En tiedä mitä teen keskellä päivää, enkä voi puhua
emännöitsiä-toimituksista mitään, ennenkuin selvitätte, miksi kadutte
äitilleni osoitettua hyvyyttänne, josta hän viimeiseen hetkeen asti
kiitollisuudella mainitsi. Ette suinkaan tee minulle hyvää vaiti
olemisellanne, joka päin-vastoin säikähyttää, kiivastuttaa minua, ja
saattaa korvani humisemaan."

Uudestaan nosti hän kätensä otsaa kohden ja punaiset kasvonsa menivät
vielä punaisemmaksi.

"Kovaa on," sanoi emännöitsiä, "täytymys, astumaisillani
palvelukseenne, lausua sanoja, jotka kenties karkoittavat minulta
suosionne. Vaan olkaa hyvä, muistakaa, että minä, kuinka tahansa asia
päättyy, puhun ainoasti siitä syystä, että olette sen vaatineet, ja
koska huomaan, että vaiti-oloni tekee teidät levottomaksi. Sanoessani
tuolle rouva-raukalle, jonka kuva teillä on rippuva tuolla, minkä
nimen hänen lapsensa oli saanut kasteessa, joka tapahtui
Löytölastenhuoneessa, unhoitin minä velvollisuuteni, josta, pelkään,
surkuteltavia seurauksia on tapahtunut. Tahdon puhua teille totuuden
niin selvästi kuin saatan. Muutamia kuukausia sen jälkeen, kuin olin
ilmoittanut rouvalle hänen lapsensa nimen, tuli toinen rouvas-nainen --
muukalainen -- laitokseemme siinä aikeessa että hän omakseen ottaisi
yhden lapsistamme. Hänellä oli siihen tarpeellinen lupa, ja, otettuansa
usiampia lapsista likempään tarkastukseen ja tutkintoon, tulematta
minkäänlaiseen päätökseen, mieltyi hän äkkiarvaamatta erääsen niistä
lapsista -- se oli poika -- jotka olivat pantut minun hoidon alle.
Kaikella muotoa, koettakaa olla vakaa, sir! Ei auta enään salaaminen.
Se poika, jonka muukalainen rouvas-nainen otti mukaansa, oli tuon
rouvan lapsi, jonka kuva rippuu seinällä!"

Herra Wilding hyppäsi ylös.

"Mahdotonta!" huusi hän kiivaasti. "Mitä te juorittelette? Mikä se on
naurettava tarina, jonka kerrotte minulle? Tuossahan on hänen kuvansa!
Enkö ole sitä jo sanonut teille? Äitini kuva!

"Kun tämä rouva-raukka monta vuotta jälemmin otti teidät pois
hospitaalista," sanoi rouva Goldstraw, "jouduitte sekä hän että te
julman erehdyksen uhriksi."

Herra Wilding vaipui taas alas tuolille.

"Huone juoksee ympäri minun kanssani," sanoi hän. "Pääni. Pääni!"

Peljästyksissään nousi emännöitsiä ylös ja aukasi ikkunat; mutta
ennenkuin ennähti ovelle huutaaksensa apua, lievensi äkkiä purahtava
kyynelten virta sitä painoa, joka ensin uhkasi viedä häneltä hengen.
Hän viittasi rukoilevalla tavalla rouva Goldstrawille, ettei hän
jättäisi häntä, ja rouva pysyi siis paikallaan kunnes itku asettui.
Viininkauppias alkoi vähitellen taas tointua ja kohotti päätänsä, mutta
katseli myös rouvaa mielensairaan ihmisen kiivaalla ja vääjäämättömällä
harmilla.

"Erehdyksen uhriksi!" sanoi hän toistaen hurjalla äänellä rouvan
viimeiset sanat. "Mistä tiedätte, ettette itse saata olla erehdyksen
uhrina?"

"Valitettavasti siihen on vähän toivoa, sir, ja minä selvitän teille
syyn, kun tulette parempaan tilaisuuteen kuunnella minua."

"Paikalla! Nyt paikalla!"

Ääni, jolla hän lausui, vakuutti rouva Goldstrawia siitä, että olisi
surkeata antaa hänen ainoastaan silmänräpäyksen lohduttaa itseänsä
sillä turhalla toivolla, että hän ehkä oli erehtynyt. Muutamat sanat
vielä tekisivät tälle toivolle lopun ja hän päätti niitä lausua.

"Olen maininnut teille," sanoi hän, "että eräs muukalainen rouvasnainen
omakseen otti sen rouvan lapsen, jonka kuva rippuu tuolla kamiini-uunin
yläpuolella, joka rouva vei pienen lapsen mukaansa. Olen yhtä varmaa
siitä, kuin että nyt istun täällä ja että suureksi mielipahakseni olen
pakoitettu tuottaa teille surua, sir. Olkaa nyt hyvä ja seuratkaa minua
ajatuksillanne noin kolme kuukautta sen ajan jälkeen. Minä olin silloin
Löytölastenhuoneessa Lontoossa, odottaen saadakseni muutamia lapsia
mukaani maalla olevaiseen laitokseemme. Eräänä päivänä oli kysymys
antaa nimeä muutamalle poikalapselle, joka nykyjään on otettu vastaan.
Tavallisesti nimitettiin lapset adressi-kirjan mukaan, mutta nyt sattui
yksi johtajista juuri käydä läpi sisäänkirjoitus-luetteloa ja koska hän
näki ulosotetun lapsen, Walter Wildingin, nimen olevan poispyhityn,
siitä luonnollisesta syystä että lapsi oli ikuiseksi viety meiltä,
sanoi hän: 'Tässä on joutilas nimi; annetaan tämän uuden löytölapsen,
joka tänä päivänä on otettu vastaan, saada se omakseen.' Lapsi
kastettiin ja sai pitää annetun nimen, ja se lapsi oli te, sir.'" --

Viininkauppiaan pää vaipui hänen rinnallensa.

"Se lapsi olin minä!" kuiskutti hän itsekseen turhaan koettaen pitää
uudesta mielenjohdosta kiini. Se lapsi olin minä!"

"Vähän aikaa siitä kuin teitä otettiin löytölasten laitokseen, sir,"
jatkoi rouva Goldstraw, "jätin minä palvelukseni pitääkseni häitä. Jos
ajattelette tarkemmin asiaa, huomaatte itse kuinka erehdys tapahtui.
Yksi eli kaksitoista vuotta kului, ennenkuin rouva, jota olette
pitäneet äitinänne, tuli uudestaan Löytölastenhuoneesen, hakiaksensa
poikaansa ja ottaaksensa hänen ulos. Rouva ei tiennyt muuta kuin että
lapsensa oli nimitetty Walter Wilding; naisvartia, joka säälitteli
häntä, tiesi ainoastaan osoittaa hänelle ainoata Walter Wilding
nimistä, joka löytyi laitoksessa, ja minä, joka yksin olisin saattanut
valaista asiata, olin kaukana sieltä ja kaikesta mikä koski laitosta.
Ei ollut mitään olemassa ei niin mitään, joka olisi estänyt tätä
surkuteltavaa erehdystä. Sydämmeni todella surkuttelee teitä, sir!
Teidän on ajatteleminen -- ja kaikella syyllä -- että se oli
onnettomassa hetkessä kuin minä (ehkä tosiaan aavistamattani) tulin
tätä emännöitsiä-ammattia hakemaan. On mielestäni niinkuin ansaitsisin
nuhtelemista, koska en voinut sen enempää hillitä itseäni. Jos vaan
olisin voinut olla sitä osoittamatta, mistä tuo kuva ynnä omat sananne
muistuttivat minua, niin ette koko elinkautenanne olisi tarvinneet
saada tietää, mitä nyt tiedätte."

Herra Wilding katsoi yht'äkkiä ylös. Hänen luonnossansa asuva oikeuden
tunto heräsi väittääksensä emännöitsiän viimeistä lausetta vastaan, ja
sieluansa koitti hän vahvistaa sitä järistystä vastaan, jota oli
kärsinyt.

"Olisitteko siis salanneet tätä asiaa minulta, jos olisitte voineet?"

"Toivon että aina olisin puhunut totuuden, jos olisi kysytty minulta",
vastasi rouva Goldstraw, "ja tiedän että se ehkä onkin parempi minulle,
ettei tuo salaisuus enään rasita mieltäni. Mitä se nyt hyödyttää
että --"

"Mitäkö hyödyttää? Mutta, suuri Jumala, jos kertomuksenne on
todenmukainen --"

"Olisinko nykyisessä tilassani sen teille kertonutkaan, ellei se olisi
todenmukainen ollut?"

"Suokaa anteeksi", sanoi viininkauppias. "Teidän täytyy kärsiä
vikojani. Tämä hirvittävä havainto on minulle vielä jotaan
käsittämätöntä. Me rakastimme toisiaan niin sydämmestä -- minä tunsin
olevani niin onnellinen ollessani hänen poikansa. Hän kuoli minun
sylissäni, rouva Goldstraw, kuoli siunaten minua niin kuin yksin äiti
saattaa siunata lapsensa. Ja nyt monen vuoden kuluttua saan kuulla että
hän ei ollutkaan äitini! voi! voi! En tiedä enään mitä puhun!" sanoi
hän ja se malttavuus, jonka vaikutuksen alla hetken oli puhunut,
liekutti ja sammui -- "Se ei ollut tästä hirvittävästä surusta,
josta oli aikomukseni puhua, vaan jotaan muuta. Niin, oikeen! Te
hämmästytitte, loukkasitte minua vasta, kun sanoitte tahtovanne salata
asiaa minulta, jos olisi ollut mahdollista. Älkää enään niin puhuko. Se
olisi ollut rikos. Salata sitä. Teidän tarkoituksenne on hyvä, en tahdo
saattaa teitä pahoille mielin; olette hyvänluontoinen nainen, mutta
ette arvaa minkälaisessa pulassa olen. Hän jätti minulle kaiken
omaisuutensa, siinä täydessä luulossa että olin lapsensa, mutta nythän
en olekkaan lapsensa ja olen anastanut toisen ihmisen perinnön ja
vahingossa saanut hänen nimensä ja säätynsä. Sitä miestä täytyy hakea
ja löytää! mistä voin tietää, ettei hän tällä hetkellä kärsi puutetta
ja kenties ei hänellä ole leipä-palaista suuhun panna. Ainoa toivoni
voidakseni kantaa tätä onnen koettamusta on tehdä jotaan, joka olisi
voittanut äitini mieli-suosiota. Varmaan tiedätte, rouva Goldstraw,
enemmän asiasta kuin mitä jo olette ilmaisseet. Kuka tuo muukalainen
rouvasnainen oli, joka otti lapsen omakseen. Kuulittehan ainakin hänen
nimensä."

"En koskaan, sire. En ole sen enemmin nähnyt enkä kuullut
puhuttavankaan hänestä."

"Eikö hän mitään maininnut ottaessaan lasta mukaansa? Tutkikaa
muistoanne. Varmaan hän jotaan sanoi."

"Ainoastaan yhden seikan muistelen. Sinä vuonna vallitsi erinomaisen
kova kivuloisuus, ja monta lasta makasi taudissa. Kun rouvas-nainen
lähti pienen pojan keralla, sanoi hän hymyillen minulle: 'älkää
huolehtiko hänen terveydestä. Hän tulee kasvatettavaksi paremmassa
ilma-alassa kuin tämä on, sillä aion viedä häntä mukaani Sveitsin
maahan.'"

"Sveitsin maahan? minnekä siellä?"

"Sitä ei maininnut, sire."

"Ja tämä heikko lanka vaan johdatukseksi", sanoi herra Wilding. "Ja
neljännes osa vuosisataa on kulunut siitä kuin lapsi vietiin pois. Mitä
minun pitää tekemän?"

"Toivon ett'ette pane pahaksi rohkeuttani, sir", sanoi rouva Goldstraw;
"mutta miksi vaivaatte aivoanne sillä, mitä teidän muka on tehtävänä?
Ettehän tiedä josko hän edes elääkään ja jos niinkin olisi, eihän ole
luultavaa, että hän kärsii puutetta. Se rouvas-nainen, joka otti hänen
omaksi lapseksensa, oli syntyisin korkeaa sukua, sen näki helposti, ja
lienee myös vakuuttaneen löytölasten lapsihuoneen johtajia voivansa
elättää ja kasvattaa lasta, sillä muuten hän ei olisi sitä saanut
mukaansa. Teidän sijassanne -- suokaa anteeksi että puhun niin
vapaasti -- olisin lohdutettu sillä, että olen rakastanut tuota
rouva-raukkaa, jonka kuva teillä on seinällä, rakastanut häntä kaikessa
vilpittömyydessä niinkuin äitiäni, ja että hän samalla vilpittömyydellä
on rakastanut minua niinkuin omaa lastansa. Kaikki mitä hän antoi
teille, antoi hän juuri tämän rakkauden tähden. Se ei muuttunut hänen
elinaikanansa ja vakuutukseni on, että se pysyy yhtä muuttumattomana
teidänkin elinaikananne. Kuinka teillä saattaakaan olla parempi oikeus
pitää mitä olette saaneet, kuin juuri tämä?"

Herra Wildingin järkähtämätön rehellisyys älysi heti vääryyden
emännöitsiän mielen-johdossa.

"Ette ymmärrä minua", sanoi hän. "Juuri sen vuoksi, että rakastin
häntä niin sydämmestä, pidän minä velvollisuutenani, pyhänä
velvollisuutenani, tehdä hänen pojallensa oikeutta. Jos hän elää,
täytyy minun sekä hänen että itseni tähden koettaa saada hänestä selvä.
Minä näännyn tämän kovan koetuksen alle, jos en voimallisesti ja
viipymättä ota toimittaakseni kaikkea mitä omatuntoni käskee. Minun
täytyy puhutella neuvonantajatani laki-asioissa ja saada häntä
liikkeelle ennenkuin panen levolle tänä iltana."

Samassa meni hän seinässä olevan puhe-torven luoksi ja huusi sen
läpitse alas konttoriin.

"Jättäkää minut nyt, rouva Goldstraw, hetkeksi", sanoi hän. "myöhemmin
päivällä olen paremmin tilaisuudessa puhua teidän kanssanne. Kyllähän
sovimme -- toivon että hyvinkin sovimme -- kysymättä siitä mitä on
tapahtunut. Eihän se ollut teidän syynne; älyän kyliä ettei se teidän
syy ollut. Kas niin! antakaa nyt tänne kätenne ja tehkää talonhoidon
kanssa miten tahdotte -- nyt en voi siitä mitään puhua."

Rouva Goldstraw oli juuri pääsemäisillänsä ovelle, kuu tämä aukeni ja
herra Jarvis astui sisään.

"Lähettäkää sana herra Bintreylle" -- sanoi viininkauppias, "että
tahdon heti puhutella häntä."

Konttori-herra jätti vasten tahtoansa toistaiseksi tämän käskyn
toimittamisen esittelemällä "herra Vendale'a" ja osoittamalla sisään
nuorta Wilding & Co:n kauppahuoneen osakasta.

"Suokaa anteeksi hetkeksi, Yrjö Vendale", sanoi Wilding, "minulla on
Jarvis'elle sana sanottava. Lähettäkää noutamaan herra Bintrey'tä"
toisti hän, "ja viipymättä."

Mentyänsä laski herra Jarvis kirjeen pöydälle.

"Se on luultavasti meidän kirjeenvaihtajilta Neuschâtelissa, sir",
sanoi hän -- "siinä on Sveitsin postimerkki kirjeessä."


UUSIA HENKILÖITÄ NÄKYMÖLLÄ.

Sanat "Sveitsin posti-merkki," jotka seurasivat niin äkkiä
emännöitsiän mainitsemata Sveitsin maata, jouduttivat herra
Wildingin mielen-liikutusta niin kiihtyneelle kannalle, ettei
uusi kauppa-kumppani saattanut olla sitä huomaamatta.

"Mitäs on tapahtunut, Wilding?' kysyi hän hätäisellä äänellä, mutta
vaikeni samassa katsoen ympärillensä etsiäksensä jotaan näkyvää syytä
hänen kauhistuneesen mielialaansa.

"Hyvä Yrjö Vendale" -- vastasi viininkauppias surullisella katsannolla,
ojentaen kättänsä enemmin niinkuin apua tarvitseva kuin joka
tervetulemisiansa sanoo -- "hyvä Yrjö Vendale, asia on se, etten minä
koskaan enää pääse minuksi. Se on vasta mahdotonta, että koskaan
pääsisin minuksi takaisin; sillä toden teolla en ole enään minä itse."

Uusi kauppa-kumppani, ruskean-verevä kaunis mies, melkein samassa iässä
kuin Wildingkin, sukkelalla, vakavalla katsannolla ja raittiilla
käytöksellä, vastasi ihan luonnollisella hämmästyksellä:

"Ette te itse?"

"En enään se, joksi luulin itseni" -- vastasi Wilding.

"Mutta miksi te siis kaikkien kummituksien nimessä olette luulleet
itsenne, jota ette nyt olisikaan" kuului taas kysymys samalla
ujostelemattomalla suoruudella, joka olisi voittanut paljo
varovaisemman ihmisen luottamusta. "Saattanen tehdä tämän kysymyksen,
ilman että minua pidetään liian julkeana, koska olemme kerran
kauppa-kumppaneja."

"Kas niin! nyt taas!" huusi Wilding ja nojausi takaperin
tuolillensa hämmentyneellä silmänluonnilla katsahtaen Vendaleen.
"Kauppa-kumppaneja! Minulla ei ollut oikeutta mennä tähän
kauppa-toimeen, joka ei koskaan ollut määrätty minulle. Ei ollut
koskaan äitini tarkoitus että se tulisi minun omakseni. Arvelenpa
olleen hänen äitinsä tarkoitus että se tulisi hänen omakseen -- jos
muuten mitään arvelen taikka ketään tarkoitan."

"Kas niin, kas niin!" väitti kauppa-kumppali hetken kuluttua ja otti
hänestä vaarin sillä vakavalla luottamuksella, jota väkevä luonto aina
vaikuttaa, kun todella tahtoo heikompaa auttaa. "Mikä tahansa lieneekin
väärässä, niin te ette ole syypää siihen; siitä olen täydellisesti
vakuutettu. En olisi ollut kolme vuotta yhdessä teidän kanssanne
entisen kauppa-toimikunnan konttorissa, jos nyt epäilisin teitä. Siihen
olemme olleet liiaksi hyvät ystävät nuorempina; antakaa minun siis
aloittaa kumppali-toimitustamme näyttämällä itseäni hyödyllisenä ja
ojentamalla mitä mahdollisesti on joutunut väärään. Onko kirjeellä
mitään asian kanssa tekemistä?"

"Haa!" huusi Wilding ja kätensä lensi aivoille, "Nyt taas. Pääni!
pääni! Sen olin unhoittanut. Sveitsin posti-merkki."

"Tarkemmin katseltuani havaitsen, että kirje on aukaisematta, jonka
tähden sillä kaiken mahdollisuuden mukaan ei ole asian kanssa
yhteyttä," sanoi Vendale tyynnyttäväisellä vakuutuksella. "Onko se
teille vai meille yhteisesti?"

"Meille yhteisesti" vastasi Wilding.

"Enköhän siis aukaise ja lu'e sitä teille, jotta päästäisiin selville
siitäkään."

"Kiitoksia! Kiitoksia!"

"Kirje on meidän sampanjaa-tekeviltä ystäviltämme Neuschâtelissä.
'Korkeastikunnioitettu herra! Olemme saaneet kunnioitetun kirjeenne 28
päivältä äsken kulunutta kuuta, jossa ilmoitatte meille, että olette
ottaneet herra Vendalen kumppaliksenne kaupassa, josta syystä pyydämme
teidän vastaan-ottaa vakuutukset onnen-toivotuksistamme. Sallikaa
meidän myös käyttää tätä tilaisuutta erittäin esitelläksemme teidän
suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä' -- Se on mahdoton!"

Wilding katsoi ylös äkkinäisellä pelästyksellä ja sanoi:

"Mikä on?"

"Mahdoton nimi" -- vastasi kumppalinsa huolettomasti. "Obenreizer!
'Erittäin esittelemme teidän suosioonne herraa Jules Obenreizer'iä,
jolla tästä päivästä luettu on täysi valta olla meidän asiantoimittaja,
ja jolla jo on ollut kunnia tehdä herra Vendalen tuttavuutta hänen
omassa (tuon mainitun herra Obenreizerin) isänmaassaan, Sveitsissä.'
Aivan oikeen! Kah! missä minun on olleet ajatukseni? Nyt muistan; kun
hän matkusteli veljen tyttärensä kanssa."

"Veljen?" --

Vendale oli niin homsuttanut viimeisiä sanoja lukiessaan, ettei Wilding
niitä kuullut.

"Kun hän matkusteli veljen-tyttärensä kanssa. -- Obenreizerin
veljentyttären kanssa" -- lisäsi hän melkeen liiaksi selvittäväisellä
tavalla, "veljentytär Obenreizerille. Tapasin niitä ensimmäisellä
matkallani Sveitsissä, matkustin jonkun aikaa niiden seurassa, kadotin
niitä näkyvistäni saman vuoden kuluessa; tapasin net jälleen
viimeisellä matkallani Sveitsissä ja en ole sittemmin niitä nähnyt.
Obenreizer! Obenreizerin veljentytär! Aivan oikeen! Kun tarkemmin
ajattelen, on nimi kuitenkin mahdollinen. Herra Obenreizerilla on
meidän täysi luottamuksemme, emmekä epäile teidänkään tulevan arvossa
pitämään ansioitansa. Kauppahuone Desfresnier & C:o on kirjettä
asianomaisesti allekirjoittanut. Noh miksei! otan päälleni käydä heti
herra Obenreizerin luona selvittämässä asiaa hänen kanssa. Se voi
myöskin selvittää tuota kirje seikkaa. Ja sanokaa nyt suoraan, rakas
Wilding, mitä muuten voin selvittää teille, niin koetan tehdä
parastani."

Mielellään antaen toisen näin ottaa huolta hänestä ja hyvin
kiitollinen, siitä, kertoi rehellinen viininkauppias nyt elämänsä
vaiheet, johdatukseksi jo alussa juhlallisesti kutsuen itseänsä
petturiksi.

"Arvattavasti siitä syystä panitte käskemään herra Bintreytä tänne,
astuessani sisään?" kysyi kumppali mietittyänsä hetken itsekseen.

"Niin oli!"

"Hän on kokenut ja älykäs mies ja halajan suuresti kuulla hänen
ajatuksensa. Rohkenen kuitenkin sanoa omaa ajatustani teille, ennenkuin
olen kuullut hänen, koska aikani ei myönnä viipymistä. Suoraan sanottu:
en katso tätä asiaa samalta kannalta kuin te, enkä käsitä tilaanne
samalta perustukselta kuin itse teette. Että olisitte petturi, rakas
Wilding, se on ihan hullutusta, sillä ei kukaan saata olla petturi,
joka ei ehdolla ja tahdolla ota osaa petokseen, ja sen hän ette
koskaan ole tehneet. Mitä taas siihen tulee, että teitä teki rikkaaksi
mieheksi se rouva, joka luuli teitä pojaksensa, ja jota teidän, hänen
esittämistänsä todistuksista, täytyi pitää äitinänne, niin ajatelkaapa
eikö tämä tapahtunut noista keskinäisistä kohdista hänen ja teidän
välillä. Näin tuli vähitellen ajan joutuessa te hänelle hyvin rakkaaksi
niinkuin hän teille. Se oli teille, teille itselle, jolle hän, minun
käsitykseni mukaan, lahjoitti nämät maalliset edut, ja häneltä, häneltä
itseltään otitte net vastaan."

"Hän luuli," väitti Wilding, "että minulla oli luonnolliset vaatimukset
häneltä, joita ei olutkaan."

"Totuus väitöksessänne täytyy minun myöntää" vastasi kumppali. "Mutta
luuletteko, että, jos hän puolen vuotta ennen kuolematansa olisi
huomannut sen, mitä nyt olette keksineet, luuletteko että tämä olisi
hävittänyt muistosta net ajat, jotka olitte yhdessä eläneet ynnä sen
keskinäisen rakkauden, jonka tunsitte toisianne kohtaan, sitä suurempi,
kuta tarkemmin tulitte toisianne tuntemaan?"

"Se minkä luulen" -- sanoi Wilding, joka luottavalla
yksinkertaisuudellansa piti ainoastaan itse teko-asiasta kiini --
"voipi yhtä vähän muuttaa totuuden kuin ottaa auringon alas taivaasta.
Totuus on, että omistan mitä oli toiselle aiottu."

"Hän on kenties jo kuollut" -- sanoi Vendale.

"Mahdollista! mutta voipi yhtä hyvin olla elossa" -- vastasi Wilding.
"Ja jos hän elää, enkö siis ole -- tietämättä, sen myönnän -- ryöstänyt
häntä tarpeeksi? Enkö ole ryöstänyt häneltä koko sitä syvää
onnellsuutta, joka täytti sieluni ja henkeni, kun tämä jalomielinen ja
minulle niin kallis nainen," -- hän ojensi kätensä kuvaa vastaan --
"sanoi olevansa minun äitini? Enkö ole häneltä ryöstänyt sitä
lempeyttä, jonka hän niin ylellisesti antoi minulle? Enkö sitä paitse
vielä ole ryöstänyt häneltä sitä kunnioitusta ja kuuliaisuutta, jonka
osoittamisesta olin niin ylpeä? Sen tähden kysyn itseltäni, Yrjö
Vendale, ja kysyn teiltä, missä hän on? Mikä hänestä on tullut?"

"Niin, kuka sen voi tietää?"

"Mutta siitä juuri täytyy minun koettaa saada tietoa. Minun täytyy
kuulustella ja lakkaamatta etsiä häntä. Sillä aikaa elän koroilla minun
osastani -- hänen osasta olisi minun pitänyt sanoman -- tässä kaupassa,
ja kokoon hänelle mitä jääpi. Jos löydän hänen, turvaan ehkä
jalomielisyyteensä, mutta jätän hänelle kaikki pois. Sen minä teen, ja
sen päälle vannon, niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä" --
sanoi Wilding suudellen kuvan sormia ja sitten kätkien silmänsä niihin
-- "niin totta kuin rakastin ja kunnioitin häntä ja kuin minulla oli
tuhansia syitä olla hänelle kiitollinen!"

Näin lausuen painui hän taas kokoon.

Mutta kauppa-toverinsa nousi ylös tuolista, jossa oli istunut, astui
viereensä ja laskien kätensä hiljaa hänen olkapäällensä, sanoi hän:

"Olen jo ennen tätä päivää tiennyt, Walter, että olette rehellinen mies
puhtaalla omalla-tunnolla ja jalomielisellä sydämellä. Minulle se on
suuri onni saadakseni vaeltaa elämän läpitse niin suoran ja luotettavan
miehen rinnalla ja tunnen olevani siitä suuresti kiitollinen. Käyttäkää
minua niinkuin omaa kättänne ja luottakaa minuhun kuolemaan saakka.
Älkää pitäkö huonompaa ajatusta minusta, ehkä vakuutan että voittavin
tunteeni tällä hetkellä on epäselvä. Minä säälin rouvaa ja teitä sen
tähden että keskinäinen välinne ei ollut semmoinen kuin luulitte.
Paljoa enemmin kuin tuota tuntematonta miestä (jos hän muuten koskaan
on kasvanut mieheksi) sen tähden että hän tietämättä tungettiin
paikaltaan. Teitte oikeen kun lähetitte käskemään herra Bintreytä
tänne. Minkä neuvon hän tulee teille antamaan luulen osaksi olevan
minunkin. Malttakaa kuitenkin mielenne tässä painavassa asiassa. Tarkka
huoli on pidettävä tämän asian salaamisesta, sillä jos me sen ilman
varomatta ilmaisemme, niin varmaan siitä on nouseva petollisia
vaatimuksia, vääriä valoja ynnä kaikenlaisia sala-vehkeitä, joita
ahneus ja oman voiton pyynti aina matkaan panevat. Muuta minulla nyt ei
ole sanomista, Walter, kuin muistuttaa teitä, että myitte minulle yhden
osan kaupassanne, nimen-omaan päästäksenne enemmästä työstä kuin
terveytenne salli teitä tehdä, ja että minä nimen-omaan otin sen
päästäkseni toimitukseen, jota rakastan."

Näillä sanoilla ja, hyvästiksi lyöden kätensä toverinsa olkapäälle,
lähti Yrjö Vendale konttoriin ja sieltä hetken päästä herra Jules
Obenreizerin kortteliin.

Kääntyen Soho Sqvare nimisen, kaupungin osan pohjoiseen puoleen päin
punastuivat hänen ahvettuneet kasvonsa punastumistaan. Tällaisen
punastumisen varmaan Wildingkin, jos olisi ollut tarkempi vaarinottaja
tahi vähemmin omilta huoliltaan raskautettuna, helposti olisi
huomannut, silloin kuin kauppakumppalinsa luki erästä paikkaa
Sveitsiläisen kirjeen-vaihtajan kirjeessä, jota paikkaa hän oli lukenut
sangen sekavaisesti.

Kauan aikaa jo oli kummallinen siirtokunta vuorilaisia asunut pienessä,
aukeassa Soho nimisessä osassa Lontoon kaupunkia. Sveitsiläisiä
kellontekiöitä, sveitsiläisiä hopea- ja juveli-seppiä, sveitsiläisiä
kauppiaita, jotka toivat maahan sveitsiläisiä soitto-toosia ja
sveitsiläisiä leikkikaluja asuu täällä toistensa vieressä.
Sveitsiläisiä opettajia soitannossa, piirustuksessa ja kielissä,
sveitsiläisiä käsityöläisiä ja palkollisia, jotka sattumalta olivat
jääneet palveluksetta, ahkeroita sveitsiläisiä pesijöitä, sekä
mies- että naispuolisia, Sveitsiläisiä tuntemattomalla elinkeinolla,
rehellisiä niinkuin petollisiakin Sveitsiläisiä, sangen luotettavia
sekä sangen luottamattomia Sveitsiläisiä, kaikki ovat supistetut Soho
Sqvaren keskelle, jossa myös löytyy siivottomia sveitsiläisiä
ravintoloita, kahviloita ja huoneita matkustavaisille, sveitsiläistä
ruokaa ja juomaa, sveitsiläinen jumalan palvelus pyhänä ja
sveitsiläisiä kouluja arkipäivinä. Myös täällä olevaiset englantilaiset
ravintolat käyttävät jonkunmoista murtevaa Engelskaa ammatissaan,
ilmoittaen ikkunoissaan sveitsiläistä viinaa ynnä muita väkeviä, ja
melkeenpä joka ilta lainaten kestihuoneitansa sveitsiläisille
ystävyyden- ja vihollisuudentaisteluille. --

Uusi osakas Wilding ja kumppanien kauppatoimessa seisahtui oven eteen,
johon oli messinkipellille piirretty nimi "Obenreizer." Tämä ovi vei
suureen huoneesen, jonka alakerrassa myytiin sveitsiläisiä kelloja.
Soitettuansa oven kelloa tuli hän heti sveitsiläiseen kotiin. Valkea
porsliini-uuni seisoi talvella käytettävänä huoneessa, johon oli
vierasta ohjattu; peitettymättömään lattiaan oli useampia eri puulajia
lovitettu kauniin mallin mukaan; huone näytti ylipäänsä paljaalta ja
ahkerasti pestyltä ja pieni neliskulmainen, kukilla koristettu matto
sohvan edessä, ynnä sametilla koristettu kamiinifriisi kelloneen ja
kukkavaasineen, joihin oli pantu konstitekoisia kukkia, tekivät
katselijaan saman vaikutuksen kuin jos Parisilainen olisi
asuntohuoneeksensa asettanut maitokamarin.

Taidolla tehty vesi-mukaelma juoksi alas myllyrattaasta kellon alla.
Vendale ei ollut kauvan seisonut tämän edessä, seuraten sitä silmillä,
ennen kuin herra Obenreizer hämmästytti häntä, sanoen ihan hänen
vieressään selvällä engelskalla ainoastaan vähän murtaen:

"Sydämmellisesti tervetultuanne! Kuinka minua ihastuttaa saada teitä
nähdä!"

"Pyydän anteeksi! En kuullut teidän tulevan."

"Eipä haittaa! Olkaa hyvä ja istukaa!"

Päästäen vieraansa käsivarsia, joita hän, syleilemisen asemesta, oli
keveästi likistänyt kyynäspäistä istui herra Obenreizerkin alas ja
sanoi hymyillen ja uudestaan likistäen vieraansa kyynäspäitä:

"Kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä terveenä."

"En tiedä" -- sanoi Vendale vastattuansa tervehdyksiin -- "oletteko jo
kuulleet mainittavan minusta kirjeen-vaihtajiltamme Neuschâtelissa?"

"Olen kuin olenkin."

"Yhteydessä kauppa-huoneen Wilding & Co:n kanssa?"

"Aivan niin."

"Eikö ole se kummallista, että minun kauppa-huoneen Wilding & C:o
osakkaana piti tuleman teitä tervehtimään Lontoossa ja tuoman teille
kauppa-huoneen tervehtimiset?"

"Ei ollenkaan kummallista! Mitäs minä aina sanoin matkustaessamme
yhdessä vuorilla? Me sanoimme niitä suuriksi jopa suunnattomiksi, mutta
mailma on niin pieni -- ettemme helposti pääse toisia tapaamasta.
Mailmassa löytyy niin vähän ihmisiä, että lakkaamatta risteilevät
toistensa askeleita. Niin, mailma on niin erinomattain pieni, että töin
tuskin ihmisestä pääsee. Eipä sillä" -- lisäsi hän mielittelevällä
hymyilemisellä taas likistäen vieraansa kyynäspäitä -- "että kukaan
haluaisi teistä päästä."

"Sitä tahdonkin toivoa, monsieur Obenreizer."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa mister Obenreizer täällä isänmaassanne.
Mielin kutsuttaa niin, syystä että minä rakastan teidän maatanne.
Jumala suokoon että voisin tulla Englantilaiseksi! Mutta olenhan jo
syntynyt. Ja te? Vaikka olette syntyneet niin korkeasta suvusta, olette
kuitenkin alentaneet itseänne kaupan-toimituksiin. Vaan odottakaapa!
Viini? Onko se täällä Englannissa kauppa vai ammatti? Kenties kuuluu se
johonkin ihannetaiteista?"

"Herra Obenreizer" -- sanoi Vendale vähän hämillänsä -- "olin
ainoastaan tyhmä poika nulikka, joka vasta oli päässyt täysi-ikäiseksi,
kun minulla ensi kerta oli huvi matkustaa teidän seurassa, ja kun te,
minä ja mamseli, teidän veljentyttärenne -- -- -- toivon että hän on
terveenä?"

"Kiitoksia! hän voipi hyvin."

"Kun, sanon minä, me yhdessä kärsimme muutamia pieniä vaaroja jääkelien
seassa. Jos minä silloin lapsellisella joutavuudella vähän ylpeilinkin
sukuani, niin toivon kuitenkin, että se oli ainoastansa esitelläkseni
itseäni. Se oli tyhmästi minulta tehty; mutta tunnette ehkä
Englantilaista sananparttamme: Niinkauvan kuin elämme, opimme."

"Teette kovin paljon puuhaa niin vähäpätöisestä asiasta," vastasi
Sveitsiläinen. "Ja olettehan, hitto vieköön, sittenkin korkeasta
suvusta."

Yrjö Vendalen hymyileminen ilmoitti vielä hiukan harmia kun hän
vastasi:

"No niin! vanhemmistani pidin paljon, ja kun ensi kerran matkailimme
yhdessä, herra Obenreizer, olin ehkä vähän ylpeä vastikään saatuani
käsiini sen perinnön, jonka olivat minulle jättäneet. Toivon sen tähden
että se enemmin oli nuorukaisen puheen ja sydämmen avoisuutta kuin
kerskaamisen taipumusta."

"Pelkkää puheen ja sydämmen avoisuutta eikä mitään kerskaamista!" sanoi
Obenreizer. "Te itseänne liioin huoletatte; minähän se muutoin aloitin.
Muistan aivan elävästi vielä tuota iltaa, kun istuimme veneessä
ajelehtaen tyyneä järveä, johon vuoret ja laaksot, kukkulat ja
kuusimetsät kuvautuivat, muistan myös että silloin koetin tehdä
kuvauksen kurjasta lapsuudestani --- köyhästä mökistämme vesiputouksen
partaalla, jota äitini näytteli matkustavaisille; navetasta, jossa
makasin lehmän vieressä; pöllöpäästä velipuolestani, joka aina istui
oven suussa, ellei hän hiipinyt vuoria alas kerjätäkseen;
sisarpuolestani, joka myötään kehräsi ja nojasi mahdottoman suuren
kaula-ajoksensa isoa kiveä vastaan; kuinka minä olin nälkäytynyt,
alaston poika raukka, kahden, kahden kolmen vuoden vanha, kuin he sitä
vastoin olivat täysiä miehiä ja naisia kovilla kourilla minua
lyödäkseen -- minua ainoata lasta isäni toisessa naimisessa, jos se
muutoin oikeaa naimista olikaan. Mikä siis oli luonnollisempi kuin että
vertasitte itseänne minuun sanoen: Olemme yhden ikäiset; minä samalla
aikaa istuin äitini polvella isäni vaunuissa ja ajelin pitkin Lontoonin
rikkaita katuja, ympärilläni ylellisyyttä ja kaukana likaisesta
köyhyydestä. Sellaiset ovat 'minun' muistot, teidän muistoja vastaan."

Herra Obenreizer oli mustatukkainen nuori mies, jonka mustaverisen ihon
läpitse ei noppaakaan punaista ruskottanut. Kun nousi väri jokaisen
muun ihmisen kasvoille, ilmestyi hänen kasvoihin tuskin näkyvä
tykytys, ikäänkuin olisi se kone-rakennus, jonka oli paneminen lämpimä
veri liikkeelle, vielä kyllä paikoillaan, mutta kuivettuneena ja
ravistuneena. Hän oli vahva ruumiiltansa, jäsenensä olivat oikean
suhtaiset ja kasvot kauniit. Moni olisi ehkä miettinyt että joku muutos
hänen ulkonaisessa muodossa olisi häntä tehnyt mieluisemmaksi, mutta ei
kukaan voinut sanoa minkälaisen tämän muutoksen piti oleman. Jos
huulensa olisivat voineet muuttua jotensakin paksummiksi ja kaulansa
hienommaksi, niin olisi kenties tämä moite tullut poistetuksi.

Herra Obenreizerin merkillisin omituisuus oli kuitenkin siinä, että --
nähtävästi hänen omasta vapaasta tahdostaan -- hänen silmäinsä ylitse
saattoi levetä eräs nimetön sumu, joka näkymättömiin peitti kaiket muut
hänen tunteittensa osoitukset paitsi tarkkaa vaarinottavaisuutta eikä
ainoastaan hänen silmissänsä vaan ylipäänsä kasvoissansa, tästä ei
kuitenkaan seurannut että hänen vaarin-ottavaisuutensa kokonaan olisi
ollut käännetty ainoasti siihen, jonka kanssa hän haasteli, eikä
myöskään niille äänille ja esineille, jotka olivat hänen ympärillänsä;
vaan se oli pikemmin jonkunlainen lavea huomaus kaikista sellaisista
asioista, jotka painoivat hänen omaa taikka, hänen tiedon mukaan,
muiden sydäntä.

Tähän asti oli päästy kanssapuheessa kun tuo mainittu sumu levesi herra
Obenreizerin kasvoin ylitse.

"Tuskin tarvinnen mainita," sanoi Vendale, "että tämän käyntini
tarkoitus on vakuuttaa teitä Wilding & C:on ystävyydestä, meidän
luottamuksestamme teihin ynnä toivostamme olla teille hyödyksi.
Toivomme myös kohta pääsevämme tilaisuuteen osottaa teille
kestillisyyttämme, mutta emme vielä ole päässeet aivan järjestykseen,
sillä kumppalini, joka juuri näinä aikoina on askaroinnut taloutemme
toimeen panemista, on tässä toimessa tullut häirityksi eräältä
odottamattomalta tapaukselta. Luultavasti ette tunne herra Wildingiä?"

Herra Obenreizer häntä ei tuntenut.

"Teidän pitää kohta tavata toistanne. Hänen käy varmaan mieleksi saada
tuttavuutta teidän kanssa rakentaa, ja luulen myös voivani ennustaa,
että teillekin käy yhtä mieleksi päästä hänen tuttavaksi. Varmaan ette
ole kauan asuneet täällä Lontoossa herra Obenreizer?"

"Vasta näinä päivinä olen ottanut vastaan tämän asioitsija-sijan."

"Mamseli, veljentyttärenne -- -- ei ole -- ei ole vielä naitu?"

"Ei ole."

Yrjö Vendale katseli ympärillensä ikäänkuin etsiäkseen jotaan merkkiä
hänen läsnäolostansa.

"Onko hän oleskellut Lontoossa?"

"Hän oleskelee Lontoossa."

"Milloin ja missä saisin kunnian itse tervehtiä häntä?"

Poistaen tuon sumun kasvoiltansa, ja, niinkuin ennenkin, likistäen
vieraansa kyynäspäitä, sanoi herra Obenreizer haluttomasti:

"Seuratkaa minua porrasta ylös!"

Jokseen hämillänsä nopeudesta, jolla etsimänsä tapaaminen hänelle
myönnettiin, seurasi Yrjö Vendale isäntäänsä portaita ylös. Huoneen
toisessa kerroksessa aivan sen kamarin päällä, jota he vasta jättivät,
oli kamari, joka sekin oli Sveitsiläiseen tapaan koristettu. Tässä
huoneessa istui nuori neiti ikkunan vieressä ja työskenteli
tapiserineulosta, ja vanhempi rouvasnainen istui pää ihan likellä
porsliin-uunia (vaikka nyt oli kesä ja uuni lämpimänä) ja pesi
hansikkaita. Nuorella neidellä oli erinomattain rikas, kaunis vaaleva
tukka, somasti järjestetty valkoisen otsan ympärille, joka oli
ympyräisempi kuin tavallinen englantilainen muoto, niinkuin myös hänen
kasvot ja varsi ehkä olivat vähän pyöreämmät kuin useampain
yhdeksäntoistavuotisten englantilaistyttöin. Hänen käytöksensä osoitti
tavallista enemmin miellyttävää vapautta ja poskien värin sekä
kirkkaitten harmaitten silmien erinomainen puhtaus ja terveys
osoittiikse selvästi raittiin vuori-ilman vaikuttamana. Ehkä pukunsa
ylimalkaan oli englantilaista mallia, tirkisteli kuitenkin Sveitsi ulos
hänen koreista liivistä ja väijyi hänen kummallisilla kaistoilla
koriotetussa sukassa sekä hopeasoljella varustetussa kengässä. Vanhempi
rouvasnainen, joka istui nojaten jalkojansa alempaa uuninfranssia
vastaan, polvi täynnä hansikkaita, joista yksi, vedetty vasempaan
käteensä, parasta aikaa puhdistettiin, oli todenmukainen, ehkä
erilaatuinen, Sveitsiläinen ilmestys, aina leveästä, tyynynnäköisestä
selästään ja raskaista sorkistaan (jos tätä sanaa sopii käyttää)
alkaen, niin siihen mustaan nauhaan saakka, joka oli sidottu kovasti
hänen kaulansa ympäri esteeksi alkavaa kaulanajosta vastaan, tahikka,
vielä ylempänä, suuriin vasken-karvaisiin kulta-korvarenkaisiin saakka
tahi, vieläkin ylempänä, tukkapukuunsa saakka mustasta, rautalangalle
levitetystä harsikosta.

"Muistatteko tätä herraa, miss Marguerite?" kysyi Obenreizer nuorelta
neideltä.

"Sen luulen tekeväni" -- vastasi neiti vähän hämmästyneenä ja ujosti
nousten tuoliltaan -- "eikö se ole herra Vendale?"

"Niin muka luulisin;" sanoi Obenreizer kuivasti. "Herra Vendale! Rouva
Dor!"

Vanhempi rouvasnainen nousi puoleksi istualtaan, hansikka levitetty
vasemmalle kädelle ikään kuin joku hansikkamaakarin kyltti, katseli
puoleksi leveän olkapäänsä ylitse, mulskahti jälleen alas ja pitkitti
hieromistaan.

"Rouva Dor", sanoi nauraen Obenreizer, "on niin hyvä että pitää minua
vapaana pilkuista ja reijistä. Hän tuntee heikkouteni, että aina tahdon
olla siisti ja puhdas, ja käyttää aikansa poistamallansa persoonastani
kaikki pilkut ja tähneet."

Korkealle ilmaan nostaen kädelle levitettyä hansikkaa ja tarkasti tätä
tutkien keksi rouva Dor tässä hetkessä pahan pilkun herra Obenreizerin
persoonassa, ja hieroi ja kihnutti hansikkaa kaikin voimin. Yrjö
Vendale istui tapiseri-kehyksen viereen (puristettuansa ensiksi pientä
kättä, jota Vendalen sisäänastuma oli pidättänyt sen työssä) ja heitti
samalla hartaudella kuin pyhiin-vaeltaja, joka viimein on pyhään
paikkaan päässyt, salaisen silmänluonnin neitosen, liivin sisäpuolella
kätkettyhyn, kultaristiin. Obenreizer seisoi keskellä lattiata peukalot
liivinlakkareissa ja kasvot sumussa.

"Hän sanoi tuolla alahalla, miss Obenreizer," lausui Vendale, "että
mailma on niin pieni, ettei voi toinen välttää toistansa. Minä olen
päin vastoin havainnut sen olevan liiaksi suuren, siitä asti kuin
viimeksi teitä näin."

"Oletteko siis matkailleet hyvin kaukana?" kysyi tyttö.

"En niinkään kaukana, koska joka vuosi olen palannut Sveitsiin; mutta
olisin saattanut toivoa -- ja olenkin tosiaan monta kertaa toivonut --
ettei pieni mailma antaisi pitkällisiin eroamisiin niin hyvää
tilaisuutta, kuin se todellakin antaa. Jos olisi mailma pienempi ollut,
kentiesi olisin tavannut teitäkin useammin."

Kaunis Marguerite punastui ja loi pikaisen salaisen silmäyksen rouva
Dor'een.

"Viimein meitä kuitenkin löysitten, herra Vendale; vaan kentiesi
kadotatte meitä kohta taas nä'östänne."

"Sitä en tahdo uskoa. Asianhaarojen omituinen yhteensattumus, joka toi
minulle onnen tavata teitä, kehoittaa minua toivomaan vastakohtaa."

"Mikä se on omituinen asiainhaarain yhteensattumus, jos saan kysyä?"

Suloinen sveitsiläinen vivahdus tässä lauseessa ja ääni, jolla
viimeiset sanat sanottiin, tekivät sen Yrjö Vendalelle erinomaisen
miellyttäväiseksi, samalla kertaa kuin hän taas huomasi salaisen
silmäyksen rouva Dor'een. Vaikka pikainen kuin salama näytti se
kuitenkin osoittavan jonkumoista varoitusta, jonka tähden Vendale tästä
hetkestä hiljaisuudessa piti rouvaa silmällä.

"Se, että sattumaisilta olen tullut osakkaaksi yhteen kauppa-toimeen
Lontoossa, jonka tykönä herra Obenreizer sattumaisilta juuri tänä
päivänä on nimen-omaisesti hyväksi esitelty, jopa sen lisäksi vielä
semmoiselta kauppa-toimelta Sveitsissä, jonka kanssa meillä molemmilla,
niinkuin näyttää, on kauppa-asioita. Eikö hän ole tätä teille
maininnut?"

"Ei," puuttui tässä puheesen herra Obenreizer, vapaa tuosta sumustansa,
"sitä en ole vielä maininnut miss Margueritelle. Mailma on niin pieni
ja yksmuotoinen, että iloinen hämmästys välisti on tarpeellinen. Asia
on tosiaan niinkuin hän sanoo, miss Marguerite. Hän tuolla, joka on
niin korkeata sukua, ja on saanut niin siveän kasvatuksen, hän on
alentanut itseänsä kaupan-tekoon. Kaupantekoon! Ihan kuin me köyhät
talonpojat, jotka olemme hiipineet ylös ojista!"

Pilvi levesi neiden valkoiselle otsalle ja hän loi silmänsä alas
lattiaan.

"Mutta kaupalle se on hyvää!" pitkitti Obenreizer suurella
innostuksella. "Se ylevöittää kauppaa. Kaupan onnettomuus ja alennus on
että koko halvempi kansa -- esimerkiksi me köyhät talonpojat -- saattaa
antautua sille elämän-radalle ja sen avulla kohota. Katsokaa, hyvä
ystäväni Vendale;" pitkitti hän voimakkaasti, "miss Margueriten isä,
vanhin velipuoleni, joka nyt olisi kaksi kertaa vanhempi teitä ja
meitä, jos vielä eläisi, vaelsi ilman kengittä melkeen ryysyissä pois
ilkeästä vuoren-solasta, jossa asuimme, vaelsi vaeltamistaan, sai
joskus ruokaa muulien ja koirien joukossa eräässä ravintolassa kaukana
päälaksossa, otti palvelusta siellä, tuli tallirengiksi, kokiksi, ja
pääsi viimein paikan isännäksi. Semmoisena otti hän minua tykönsä
(saattoiko hän ottaakaan velimiestäni, tuota mielipuolista kerjääjää,
tahi sisartansa, tuota kehräävää kummitusta?) ja pani minua oppiin
naapurin ja ystävänsä mainion kellonsepän luoksi. Vaimonsa kuoli miss
Margueriteä synnyttäessä. Mitä seisoi testamentissaan, ja mitkä olivat
Margueriten isän viimeiset sanansa minulle kun kuoli ennenkuin lapsi
oli päässyt täysi-ikäiseksi? Näin hän sanoi: 'Kaikki tulee
Margueritelle paitsi niin ja niin paljon vuodessa sinulle. Olet nuori,
vaan teen sinua kuitenkin hänen holhojaksi; sillä sinä olet
alhaisimmasta ja köyhimmästä talonpojan säädystä ja niin olin myös
minäkin sekä Margueriten äiti; me olemme kaikki kurjia talonpoika
raukkoja ja sitä et saa koskaan unhoittaa.' Sama on myös useimpain
maanmiesteni laita, jotka nyt pitävät kauppaa Soho-korttelissa täällä
Lontoossa. He ovat ennen olleet talonpoikia, halpasukuisia, orjailevia
Sveitsin talonpoikia. Kuinka hyvää ja etevää eikö siis ole kaupalle" --
tässä hän muuttui iloiseksi ja likisti taas tapansa mukaan nuoren
viininkauppiaan kyynäspäitä -- "kun sitä herrasmiehet viljelevät ja
jalostavat."

"Sitä en voi huomata" -- sanoi Marguerite palavin poskin ja kiivaalla
silmäyksellä. "Minun mielestäni jalostamme kauppaa yhtä hyvin me
talonpojat."

"Noh! noh! miss Marguerite" -- sanoi Obenreizer. "Muistakaa että
puhutte ylpeässä Englannissa."

"Minä puhun ylpeällä totuudella" -- vastasi hän ja asettui jälleen
levollisesti työhönsä -- "enkä ole Englantilainen, vaan Sveitsiläisen
talonpojan tyttö."

Lauseessaan oli jotaan, asiata päättävää, jota vastaan Vendale ei
tahtonut väittää. Hän sanoi siis vaan hyvin totisena.

"Minä yhdyn täydellisesti teidän ajatukseenne, miss Obenreizer, ja olen
jo lausunut tässä talossa samaa mielipidettä, jota herra Obenreizer
itse voipi vakuuttaa" -- jota kuitenkaan tämä ei tehnyt.

Vendalella oli viekkaat ja terävät silmät, ja tuon tuossakin
tarkastellen rouva Dorea huomasi hän jotaan tuon leveän selän takana,
jota mainittu rouva tarjosi vieraalle nähtäväksi. Hansikkain
puhdistamisessa oli, näet, eräs suuri pantomimillinen ilmeys. Se kävi
hyvin hiljaa ja varovaisesti kun Vendale puhui Margueriten kanssa, jopa
herkesi lopulla kokonaan, ikäänkuin olisi hän pysähtynyt työssään
kuunnellaksensa. Kun Obenreizer oli lopettanut puheensa talonpojista,
oli rouva hieronut hansikkaansa kaikin voimin, ikäänkuin olisi puhe
voittanut hänen erinomaista suosiotansa, ja pari kertaa kun tuo
hansikka, jota rouva piti silmiensä edessä, nostettiin ilmaan taikka
kun toinen sen sormista kohosi toinen aleni, luuli Vendale mainitun
hansikkaan tehneen jonkun sananlennätin-merkin Obenreizerille, joka
todellakin ei koskaan ollutkaan kääntänyt sille selkäänsä, ehkä tämä ei
ollut sitä muka ollenkaan huomaavinansa.

Vendale oli myös havainnut että se tapa, jolla Marguerite poisti tuota
ainetta, jota Obenreizer jo kaksi kertaa oli alkanut, osoitti jotaan
harmia holhojaa vastaan, jota harmia hän nähtävästi koitti hillitä --
ikäänkuin olisi Margueriten mieli tehnyt häntä nuhdella, jos vaan
uskaltaisi. Hän oli myöskin havainnut -- vaikka tämä kyllä oli
vähäpätöinen asia -- että Obenreizer ei ollut Margueriteä lähestynyt
enemmin kuin alustakaan, ikäänkuin olisi niitten välillä ollut
määrätyitä rajamerkkejä. Ei kertaakaan hän myöskään ollut häntä
puhutellut käyttämättä sanaa "miss", vaikka sen käyttämisessä aina oli
ollut joku melkeen havaamaton pilkan osoitus. Ja nyt johtui Vendalelle
ensi kerta mieleen, että tuo omituisuus tämän miehen käytännössä, jota
hän ei ollut ennen voinut selvittää, oli joku ehkei aina huomattava
pilkkaamisen halu. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä että Marguerite
jollaan tavalla pidettiin vankina oman vapaan tahtonsa puolesta; ehkä
hän teki molemmille vastarintaa vakavalla mielen-kuvituksellansa, joka
kuitenkaan ei riittänyt häntä vapauttamaan. Vakuutus tästä teki nuorta
viininkauppiasta vielä taipuvammaksi mielistymään neitoon, kuin ennen.
Sanalla sanottu, hän oli hurjasti rakastunut neitoon ja vakaasti
päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, joka viimein oli tarjoutunut
hänelle.

Tällä kertaa mainitsi hän vaan sivumennen, että Wilding & C:o pian
tulisi pyytämään miss Obenreizeria hänen läsnäolemisellaan
kunnioittamaan taloansa -- vanhuutensa tähden merkittävä paikka, ehkä
ainoastaan nuorten miesten asuma -- eikä pitentänyt tervehtimistään
tavallisen määrän ylitse. Tultuansa alas isäntänsä seuraamana, näki
hän Obenreizerin kauppa-konttorin olevan tässä päässä porstuata.
Konttorissa oli useampia renttuisia miehiä muukalaisessa puvussa, joita
Obenreizer, päästäksensä sivutse, lykkäsi syrjään muutamilla sanoilla
äitinkielellänsä.

"Maanmiehiäni," selvitti hän, seuraten Vendalea portille, "köyhiä
maanmiehiäni! Kiitollisia ja uskollisia kuin koirat. Hyvästi! Tavataan
toiste. Kuinka tuleekin se minua ilahuttamaan!"

Kaksi keveää likistystä kyynäspäästä saattoi Vendalea ulos kadulle.

Ihana Marguerite kehyksensä vieressä ja rouva Doren leveä selkä
sananlennättimensä kanssa, väikkyivät edellänsä Raajarikko-loukkoon.
Hänen tänne tullessa, oli Wilding sulkenut itsensä sisään Bintreyn
kanssa; ja koska kellarin-ovet sattumalta seisoivat auki, sytytti
Vendale kynttelin halkaistuhun kepin päähän ja meni alas tehdäkseen
tarkastelun kellareissa. Ihanan Margueriten kuva väikkyi uskollisesti
edellänsä, mutta rouva Doren leveä selkä jäi ulkopuolelle.

Kellarit olivat aika laajat ja aika vanhat. Täällä oli ollut
holvi-käytävä silloin kuin menneet ajat eivät vielä olleet menneinä;
muutamat luulivat sen kuuluneen erääsen luostariin, toiset johonkuhun
kappeliin, vieläpä toiset johonkuhun pakanalliseen temppeliin. Oli mikä
olikin, nyt se teki yhtä. Jokainen saattoi tehdä miksi tahtoi puoleksi
lahonnutta pylvästä eli haljennutta holvia. Mennyt aika jo oli sen
kanssa menetellyt niinkuin se tahtoi, ei huolinut ensinkään
vastaväitöksistä.

Suljettu ilma ynnä ummehtunut haju ja jyrisevä kolina, joka kuului
ylhäältä kaduilta, soveltui, eroten jokapäiväisen elämän ikävästä
yhtäläisyydestä, hyvin yhteen kauniin Margueriten kanssa, joka teki
vastarintaa molemmille kaitsijoillensa. Vendale käveli kävelemistään
kunnes kääntyessään nurkan ympäri, näki yhdenlaisen kynttilän kuin
minkä itse kantoi.

"Oho! oletteko siellä, Janne?"

"Eikö olis parempaa syytä minulla sanoa: Oho! oletteko täällä, master
Vendale? Se kuuluu minun ammattiini olla täällä, mutta ei teidän."

"No, no! älkää nyt möriskö, Janne!"

"Oh! en minä mörise" -- vastasi kyypäri; "jos joku mörisee, niin se on
se, mitä minä olen saanut sisääni hikireikien kautta, enkä minä.
Varokaa ettei joku _teissä_ rupea mörisemään, master Yrjö. Pysykää
täällä siksi että höyryt alkavat vaikuttaa, niin kyllä saavat teistäkin
kiini."

Kyypärin nykyinen toimitus oli pistää päänsä pakkaushuoneisin, tehdä
mittauksia ja laskea lukua päässään sekä kirjoittaa havainnot
härjänvuotamoiseen muistokirjaan, joka näytti olevan osana hänestä
itsestään.

"Ne saavat kyllä kiini teistä" -- jatkoi hän sitten kuin oli saanut
mittauskeppinsä kahden tynnyrin päälle, kirjoittanut viimeisen
havainnon kirjaansa ja oikaissut selkäänsä -- "siihen voitte luottaa!
Olette siis nyt ruvenneet kauppa-toimeenne, master Yrjö?"

"Niin olen tehnyt ja toivon ettei teillä ole sitä vastaan mitään,
Janne?"

"Ei _minulla_, Jumala varjelkoon siitä! Vaan höyryillä on teitä vastaan
se, että olette liiaksi nuori. Olette molemmat liiaksi nuoret!"

"Väkevyys siinä väitöksessä vähenee aina päivä päivältä, Janne."

"Se on tosi, master Yrjö; mutta minä en päivä päivältä vähennä
väkevyyttä siinä väitöksessä, että minä jo olen liiaksi vanna, enkä
siis tule tilasuuteen nähdä erittäin suurta parannusta teidän tykönä."

Tämä vastaus näytti itse Ladlen Jannelle niin soveliaalta, että
röhkäisi karkeaan nauruun ja vielä kerran uudisti lauseensa samalla
naurun röhkäisemisellä tuolle "parannusta teidän tykönä."

"Mutta mille ei ole naurettava, master Yrjö," jatkoi Janne, jälleen
oikasten selkäänsä -- "on se, että nuori master Wildinq on mennyt
vaihettamaan onnea. Huomatkaa sanani! Hän on vaihtanut onnea ja tulee
sen kohta havaitsemaan. En ole lystin vuoksi koko elinaikaani asunut
täällä alhaalla. Siitä, mitä täällä näen, tiedän milloin rupee
satamaan, ja milloin jälleen lakkaa, milloin rupee tuulemaan, ja
milloin taas tyvenee. Ja siitä mitä nyt näen täällä alhaalla tiedän
myös että onnemme on muuttunut."

"Onko näillä katossa kasvavilla ilkiöillä mitään tekemistä
ennustuksenne kanssa?" kysyi Vendale nostaen kynttilänsä mustia,
piikkisiä sieni-möhkäreitä kohden, jotka rippuivat alas katosta ja
näyttivät vallan inhoittavilta. "Olemmehan tulleet maineesen näitten
sienien kautta kellarissamme!"

"Se on totta, master Yrjö" -- sanoi Ladlen Janne ottaen pari askelta
takaperin -- "ja jos tottelette neuvoani, niin annatte niiden olla
rauhassa."

Ottaen tynnyrillä makaavaa vapaa ja sillä hiljaa kaivaen sitkeitä
sieniä kysyi Vendale:

"Tosiaanko? Miksi niin?"

"Ah, ei niinkään paljon siitä syystä, että syntyvät viinihöyryistä ja
siis voitte niistä arvata mitä lajia kyypäri vetää sisäänsä kun
elinkautensa vaeltaa täällä ympäri, eikä myöskään niin paljon siitä,
että nämät sienet päästyänsä määrättyyn aikaan vaurastumistilaan,
muuttuvat madoiksi, jotka putoovat alas päällemme," -- vastasi Janne
yhä pitäen itsensä etäällä -- "kuin enemmin eräästä toisesta syystä."

"Mistä muusta syystä?"

"Jos olisin teidän sijassa, sir, niin en koskisi niihin! Sen selvitän
teille jos seuraatte minua täältä ulos. Mutta huomatkaa ensiksi heidän
väriänsä, master Yrjö."

"Kyllä, sen teen."

"Se on hyvä. Tulkaa siis pois täältä, sir."

Hän lähti edeltä kynttylänensä ja Vendale seurasi jälestä, hänkin
kynttyläneen. Saatuansa hänen kiini, sanoi Vendale paluumatkalla:

"No, Janne! mikäs kumma nyt oli heidän värissä!"

"Eikö se ole juurikuin hyytynyt veri, master Yrjö?"

"Niinpä melkeen."

"Enemmin kuin melkeen, minusta," vastasi Janne puistellen totisesti
päätänsä.

"Vaikkapa niinkin! annetaan siis olla aivan kokonaan, jos tahdotte;
mitä sitten?"

"Master Yrjö, ne sanoo" -- -- --

"Kuka sanoo."

"Mistä minä tiedän kuka?" -- vastasi kyypäri, nähtävästi harmissa
rohkeasta kysymyksestä. -- "Ne, näetten! Ne, jotka sanovat kaikkia,
ymmärrättekö? Kuinka minä voin sanoa kuka se Ne on, jos ette itse tiedä
sitä?"

"Se on totta! Jatkakaa!"

"Ne sanoo, että joka sattuu saamaan tuommoisen tukon mustanpunaisia
sieniä suoraan rinnallensa, hän tulee murhatuksi niin varmaan kuin
mailma on."

Pysähtyen suu naurussa, kohdataksensa vanhan kyypärin silmiä, joita
tämä oli kyntteliinsä luonut ikäänkuin uneksiva lausuen mainitut sanat,
tunsi Vendale yhtäkkiä raskaan käden putoavan rinnallensa. Ja kun hän
silmänräpäyksessä seurasi sitä kättä, joka oli häntä tavoittanut ja
joka käsi ei ollut muun kuin opastajansa -- näki hän että tämä oli
lyönyt hänen rinnaltansa tukon sieniä, jotka samassa putosivat maahan.

Tuokion katseli hän kyypäriin yhtä kauhistuneena kuin tämä häneen,
mutta samassa he tulivat päivänvaloon kellarin portaitten päähän ja
ennenkuin Vendale raittiisti juoksi niitä ylös sammutti hän sekä
kynttelinsä että kauhistavan taika-uskonsa.


WILDING LÄHTEE.

Seuraavana päivänä edeltä puolenpäivää läksi Wilding yksinään
ulos ilmoitettuansa kotona, että, jos herrat Vendale eli Bintrey
kävisivät häntä kyselemässä, niille sanottaisiin että hän oli mennyt
Löytölasten-huoneesen: Vasten kaikkia, mitä kauppa-kumppalinsa oli
hänelle puhunut, vasten myös mitä hänelle oli muistuttanut laki-asiain
neuvon-antajansa, joka oli ollut samasta ajatuksesta kuin edellinenkin,
pysyi Wilding järkähtämättömänä päätöksessään. Löytää kadonnutta
nuorukaista, jonka paikkaa itse oli omistanut, oli tästä hetkestä
elämänsä päätarkoitus, ja kuulustelemin Löytölasten-huoneessa oli
selvästi ensimmäinen askele haluttua löytöä varten. Tästä syystä läksi
nyt viininkauppias Löytölasten-huoneesen.

Kartanon hänelle ennen niin tuttu muoto näytti hänestä nyt yhtä oudolta
kuin kamiinifriisin yli rippuvan kuvan. Rakkahin muistonsa siitä
paikasta, joka oli ollut hänen lapsuutensa turvana, oli siitä nyt
ijäksi poistunut. Kummallinen vasta-hakoisuus valtasi häntä, kun hän
sisälle astuessa ilmoitti asiansa; sydäntänsä pakoitti, kun istui
yksinään odotus-salissa, sill'aikaa kuin lähetettiin noutamaan
laitoksen rahaston-hoitajaa, jonka kanssa hän tahtoi puhua ja
pakinomisen alkaessa voi hän ainoastaan laskea vaivalla selittää
tulonsa tarkoitusta.

Rahaston-hoitaja kuunteli häntä katsannolla, joka lupasi tarpeellista
huomiota, vaan ei enempääkään.

"Meidän täytyy," sanoi hän kun puheen vuoro tuli hänelle, "olla
varovaiset kaikissa kysymyksissä, joita meille vieraat tekevät."

"Tuskinpa saatatte pitää minua vieraana," sanoi Wilding tavallisella
suoruudellaan, "koska ennen mailmassa minäkin olin yksi lapsi-raukoista
täällä."

Rahaston-hoitaja vastasi kohteliaasti, että tämä seikka herätti hänessä
erinomaista osan-ottamista hänen vierastansa kohden, mutta pyysi
kuitenkin saada tietää oikeat syyt näihin kysymyksiin, jonka tähden
Wilding ilman kiertelemättä ilmoitti syynsä, koittamattakaan mitään
salata.

Rahaston-hoitaja nousi ylös ja meni edeltä toiseen huoneesen, jossa
laitoksen pöytäkirjat säilytettiin.

"Kaikki ne tiedot, jotka kirjamme voivat antaa, ovat kernaasti teidän
käytettävinä," sanoi hän; "vaan niin monen vuoden kuluttua pelkään
tämän myös olevan ainoan tiedon, jonka saatamme teille tarjota."

Kirjat tarkasteltiin ja muistutus, joka niissä löydettiin, kuului
seuraavalla tavalla:

[3:mas päivä Marraskuuta 1836. Ottanut otto-pojakseen ulos
Löytölastenhuoneesta poikalapsen nimeltä Walter Wilding. Ottajan nimi
ja sääty: rouva Jane Anne Miller, leski. Asuntopaikka: Lime-Tree Lodge,
Groombridge Wells. Suosia-lauseita ynnä muita tietoja ovat jättäneet:
Hänen kunnioitettavuutensa John Harker, Groombridge Wells, ja herrat
Giles, Jeremie ja Giles, pankkiirit, Lombard Street.]

"Ja siinäkö kaikki?" kysyi viininkauppias. "Ettekö sittemmin ole
kuulleet mitään rouva Milleristä?"

"Emme mitään; siinä tapauksessa kyllä löytyisi joku muistutus
kirjoissa."

"Saanko ottaa kopian kirjoituksesta?"

"Aivan mielellään. Mutta olette vähän liikutettuna? Enkö minä saa
kirjoittaa sen teille?"

"Ainoa neuvoni tässä asiassa," sanoi Wilding surumielisesti silmäellen
kopiaa, "on kuulustella rouva Milleriä entisessä korttelissa, ja katsoa
voivatko nuot herrat, jotka häntä suosittivat, jollaan tavalla minua
auttaa".

"Tosiaan, se on ainoa keino, jonka minäkin nykyjään voin keksiä,"
vastasi rahaston-hoitaja. "Olisin sydämmestäni toivonut saattavani
jättää teille parempia tietoja!"

Näillä jäähyväis-sanoilla kehoituksena pitkitti Wilding
keksimis-matkaansa; joka oli alkanut Löytölastenhuoneen portilla.
Ensimmäinen pysäyspaikka oli tietysti pankkiirein konttori
Lombard-street kadun varrella. Kaksi osakkaista kauppatoimessa eivät
ottaneet vastaan sattunaisia kävijöitä, mutta tehtyänsä alusta muutamia
välttämättömiä esteitä myöntyi kolmas antamaan kirjurinsa tutkia
"M"-kirjaimella merkittyä pääkirjaa. Leski-rouva Millerin kontto
löydettiin, vaan ristitettynä kahdella pitkällä viivalla, joista läkki
jo oli vaalennut ja alahalla syrjässä seisoi kirjoitettuna: "kontto
päätetty 30 päivä Syyskuussa 1837."

Näin oli ensimmäinen paikka matkalla saavutettu ja _Ilman
Menestyksettä_! Lähetettyänsä kirjasen Raajarikkoloukkoon ilmoituksella
kauppa-kumppanillensa, että hän kentiesi tulisi viipymään moniaita
tuntia, lähti Wilding höyry-jonolla toiseen pysäyspaikkaan matkallansa
rouva Millerin kortteriin, Groombridge Wells.

Äitejä ja lapsia matkusti hänen seurassa; äitejä ja lapsia tapasi
toisiansa pysäyspaikalla; äitejä ja lapsia oli puotissa, joihin
poikkesi kyselemään tietä. Joka paikassa astui hänen eteensä tuo hellin
ja kalliin side ihmisellisissä oloissa suloisena ja onnellisen päivän
ihanassa valossa. Kaikkialla muistutettiin hän siitä sydämmessään
haudotetusta harhauksesta, josta hän niin äkkiä oli herätetty -- siitä
kadonneesta muistokuvasta, joka oli hajonnut ikäänkuin kuvaus
kuvastimessa.

Eikä sieltä täältä kyseskellen, hän ei kuitenkaan saanut selvää
sellaisesta paikasta, jolla olisi nimenä ollut Lime-Tree Lodge.
Nähtyänsä erään asioitsian konttorin meni hän sinne tuoden viimeisen
kerran kysymyksensä esiin. Asiotsia viittasi suoraan kadun poikki
monella ikkunoilla varustettuun vanhaan puurakennukseen, joka näytti
jonkunmoiselta tehtaalta, vaikka oli olevinaan ravintola.

"Tuolla, sir," sanoi hän, "oli Lime-Tree Lodge kymmenen vuotta
takaperin."

Toinen paikka oli saavutettu ja taas _Ilman Menestyksettä_.

Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä jälillä. Herra Harker,
pappismies, joka muitten muassa hänkin oli antanut tietoja rouva
Milleristä, ei vielä ollut tavoitettuna. Koska samassa tuli muutamia
tuttuja, jotka vaativat asioitsijan huomiota, lähti Wilding pois katua
alaspäin erääsen kirjakauppaan, jossa kysyi hänen kunnioitettavuuden
John Harkerin nykyistä adressia.

Kirjankauppias oli nähtävästi sekä harmistuneena että kummastuksissa
kysymyksestä eikä vastannut.

Wilding uudisti kysymyksensä.

Kirjankauppias otti pöydältään pienen siistin kirjan yksinkertaisessa
siteessä, ojensi sen vieraalle näyttäen nimilehteä:

Kunnioitettavan herran John Harkerin marttyri-kuolema Uudessa
Seelandissa. Kertonut eräs entinen seurakuntalaisensa.

Wilding laski kirjan jälleen pöydälle.

"Pyydän anteeksi" sanoi hän, ajatellen ehkä omaa marttyriyyttänsä.
Hiljainen kirjankauppias vastasi kumarruksella, ja Wilding meni.

Kolmas ja viimeinen paikka, ja kolmas ja viimeinen kerta _Ilman
Menestyksettä_!

Mikä nyt oli tehtävänä? Nähtävästi ei löytynyt muuta neuvoa kuin
palata Lontoosen, pettyneenä joka haaralla. Paluumatkallansa katseli
Wilding tuon tuostakin kopiaa, jota oli saanut Löytölasten huoneen
pöytäkirjoista. Yksi epätoivon monista muodoista -- kohta surkuteltavin
kaikista -- on se, joka itsepäisesti rakastaa pukeutua Toivon
vale-pukuun. Heittämäisillään mitätöntä paperia ulos vaunun ikkunasta
pidätti Wilding yhtäkkiä kätensä.

"Kentiesi saattaa tuo vielä viedä johonkuhun keksintöön," arveli hän.
"Niinkauvan kuin elän en tahdo erkauda tästä ja kuolemani jälkeen
löytävät testamenttini suorittajat sen saman sinetin alla kuin
testamenttinikin."

Nyt johdatti sana testamentti rehellistä viininkauppiasta uudelle
mielen uralle, ehkä päätarkoituksensa ei kuitenkaan jäänyt unehduksiin.
Hänen täytyi aivan hetimmiten tehdä testamenttinsa.

Sanat "Ilman Menestyksettä" olivat alkuperäisesti herra Bintreyn
käyttämät tässä asiassa. Ensimmäisessä pitkällisessä keskustelussa,
joka pidettiin asiasta, oli tämä terävä-järkinen mies satoja kertoja
kieltävällä päänsä-pudistamisella toistanut: "Ilman Menestyksettä,
herra, Ilman Menestyksettä! Minun mieleni mukaan tämä tuuma on kokonaan
ilman menestyksettä, ja neuvoni on siis, että rauhallisesti pysytte
siinä missä olette."

Tämän pitkän keskustelun kuluessa oli potelli tuota
neljänkymmenenviiden vuoden vanhaa portviiniä tuotu pöydälle
virvoitukseksi herra Bintreyn kurkulle, vaan kuta selvemmästi hän näki
lasinsa pohjaa, sitä selvemmästi näkyi myös hänestä, ettei tällä
asialla ollut mitään menestystä, ja kerta kerralta oli hän laskenut
tyhjennetyn lasinsa pöydälle sanoen: "Ilman menestyksettä, herra
Wilding! Eläkää rauhassa ja olkaa kiitollinen."

Varmaa on, että syy rehellisen viininkauppiaan haluhun tehdäksensä
testamenttinsa tuli hellimmästä omastatunnosta, ehkä se kyllä on
mahdollista, että hän, vaikka tietämättä, tunsi jonkunlaisen
lievityksen kun sai laskea oman neuvottomuutensa kahden muun ihmisen
niskoille, jotka aikanansa astuisivat hänen sijaansa. Oli miten
tahansa, niin seurasi hän hartaasti tätä uutta mielen-johtoa ja
kiirehti kiirehtimistään pyytämään Yrjö Vendalea ja herra Bintreytä
kohtaamaan häntä Raajarikko-loukossa ja vastaanottamaan hänen
luottamustaan.

"Koska me nyt kaikki kolme olemme koossa ja ovet suljettuina," alotti
herra Bintrey kääntyen uudelle osamiehelle, "täytyy minun, ennenkuin
meidän ystävämme (ja minun luottilaani) antaa meille tarkempia tietoja
ajatuksistaan, muistuttaa, että olen tässä asiassa neuvonut yhdellä
lailla kuin olen kuullut teidänkin neuvoneen, herra Vendale, ja jota
jokainen järjellinen ihminen olisi neuvonut. Olen sanonut hänelle että
hänen välttämättömästi pitää säilyttämän salaisuutensa ja puhuteltuani
sekä hänen läsnä ollessa että poissa ollessa rouva Goldstrawia olen
minä vakaa siitä että jos joku on uskottava (mikä _jos_ tässä kyllä on
painava), niin saamme huoletta uskoa häntä tässä asiassa. Olen
teroittanut meidän ystävämme (ja minun luottilaani) huomiota senkin
päälle, kuinka hän, ryhtymällä satunnaisiin tiedustelemisiin,
arvaamatta tulisi ei ainoastaan houkuttelemaan pirua liikkeelle
kaikenlaisten petturien muodoissa, vaan myös hävittämään omaisuntensa.
Nyt tiedätte, herra Vendale ettei meidän ystävämme (ja minun
luottilaani) tahdo hävittää omaisuuttaan, vaan päin vastoin säilyttää
sen sille, jonka hän pitää -- vaan jonka minä en voi sanoa pitäväni --
laillisena omistajana, jos semmoinen laillinen omistaja koskaan tulee
löytymään. Erehtyisin suuresti, jos semmoinen omistaja koskaan
löytyisi, vaan se nyt on yhtä. Herra Wilding ja minä olemme kuitenkin
yhdestä mielestä siinä, ettei omaisuus saa hävitä. Olen suostunut herra
Wildingin tahtoon tuo tuostakin lähettää ilmoituksen aviisiin, josta
se, joka mahdollisesti jotaan tietää tuosta omaksi-otetusta lapsesta,
joka sillä ja sillä ajalla otettiin ulos Löytölasten-huoneesta,
varovaisesti kutsutaan löydyttää itsensä minun konttorissa, ja olen
velvoittanut itseäni määrätyillä ajoilla panemaan mainittu ilmoitus
aviisiin. Meidän ystävältämme (ja minun luottilaaltani) olen saanut
tietää, että olen kutsuttu tänne vastaanottamaan käskyjänsä ja pitämään
tahtonsa, vaan pyydän teitä huomaamaan, etten siltä virkani-puolesta
ole hyväksynyt kumpaistakaan."

Näin puhui herra Bintrey kääntyen välisti toiseen välisti toiseen
kuulijoista, mutta, ehkä muutoin tarkka huolenpidossaan
luottilaastansa, hän ei kuitenkaan voinut olla nauramatta Wildingin
innostuneelle hommaamiselle, ja katseli häneen ehtimiseen vilkkuvin
silmin ikään kuin olisi hän ollut joku oitis nauruttava ilmiö.

"Ei mikään voi olla selvempi," sanoi Wilding. "Toivoisin vaan, että
minun pääni olis yhtä selvä kuin teidän, herra Bintrey."

"Havaatteko mitään huminaa korvissanne?" sanoi asianajaja huolellisella
silmäyksellä, "niin heittäkää se -- puheemme, näetten, vastaseksi."

"Ei, kiitoksia! Ei tarvitse!" sanoi Wilding. "Mitä aioin sanoa oli." --

"Älkää kiihoittako itseänne, herra Wilding," pyysi asianajaja.

"En, sitä en tee," vastasi viininkauppias. "Tekisittenkö te, herra
Bintrey ja Yrjö Vendale, joitakuita esteitä jos teitä nimitettäisiin
testamenttini suorittajiksi, tahi voittenko heti vastata siihen
suostumalla?"

"Minä suostun puolestani," sanoi Vendale mielukkaasti.

"Minä myös," sanoi herra Bintrey ei varsin niin mielukkaasti.

"Kiitän teitä molempia, sydämmestäni. Testamenttiani koskevat
määräykset ovat lyhyet ja selvät, ja olette ehkä hyvät ja kirjoitatte
ne heti paperille. Kaiken irtonaisen ja kiinteän omaisuuteni määrään
minä ilman eroituksetta ja ehdotta teille, että te maksatte kaikki
todenmukaiselle herra Wildingille, siinä tapauksessa että tämä mies
ilmautuu ja oikeaksi nähdään kahden vuoden kuluessa luettuna
kuolemapäivästäni. Muussa tapauksessa tulette antamaan koko summan
lahjaksi Löytölastenhuoneelle.

"Onko tämä koko teidän määräyksenne, herra Wilding?" kysyi Bintrey
hetken viivyttyä, jona toinen ei toistansa ollut katsonut.

"Niin on."

"Ja tämän määräyksen oikeudesta olette vahvasti vakuutettu?"

"Vahvasti, ilman ehdoitta; kaikin puolin."

"Siis ei muuta ole," sanoi asianajaja kohottaen olkapäitänsä, kuin
asettaa sen lailliseen muotoon, allekirjoituttaa ja todistuttaa sen.
Mutta onko teillä niin kiire? Ettehän toki kuole niin pian, herra?"

"Milloin kuolema tulee, Herra Bintrey," vastasi Wilding totisesti,
"sitä ette tiedä te enkä minä; sen tietää ainoastaan korkeampi viisaus.
Mutta minulle olisi rakasta jos niin pian kuin mahdollista saisin
tämän painon rinnaltani poistetuksi."

"Nyt olemme taas asian-ajajana ja luottilaana," sanoi Bintrey hetken
melkeen liikutettuna. "Jos Herra Vendalelle ja teille sopii kahdeksas
päivä tästä luettuna, samalla tunnilla, kuin nyt, niin panen ylös
muistokirjaani, että silloin löydytän itseni täällä."

Suostumus tehtiin ja kävikin toteen määrätyllä ajalla; testamentti
allekirjoitettiin laillisesti ja Bintrey pani sen tarkkaan säilyyn
muitten luottilasten paperein joukkoon, jotka Bintreyn konttorin
rautahyllyillä olivat kätkettynä erityisiin rauta-arkkusiin, itsekunkin
omistajan nimi-merkki päällä ikään kuin olisi tämä lain pyhä paikka
ollut joku ahdas luottilasten suku-hauta.

Suuremmalla innolla kuin mitä hän viimeisinä aikoina oli osoittanut
asioissa, jotka hänelle tuntuivat vähemmin mieluisilta, alkoi Wilding
nyt asettaa yksinkertaista talous-hoitoansa, jossa voimakkaasti tulivat
häntä avuksi ei ainoastaan rouva Goldstraw, vaan myös herra Vendale,
jonka luultavasti teki mieli mitä pikimmiten antaa päivällis-pitoja
Obenreizer-perheelle. Ainakin kävi niin, että, kun kaikki oli
järjestyksessä, kutsuttiin Obenreizerit, holhoja sekä holhottavansa,
päivällisille Raajarikko-loukkoon, johon kutsumukseen myös rouva Dor
oli suljettu. Jos Vendale tätä ennen oli korvia myöten rakastunut --
jota ei epäiltäkö -- niin upottivat nämä päivälliset häntä
kymmenentuhatta syltä rakkauden syvyyteen. Ja kuitenkin, jos olis
vaikka henkensä antanut, hän ei saanut tilaisuutta puhua sanaakaan
kahden kesken ihanan Margueriten kanssa. Kuinka varmaan tämmöinen
suloinen hetki näkyikin tulevan, niin seisoi aina arvaamatta Obenreizer
sumukasvoin vieressä, tahi ilmausi rouva Doren leveä selkä hänen
silmäinsä eteen. Aivan hänen tulemisesta poislähtöön saakka ei nähty
tätä äänetöntä ämmää silmänräpäystäkään edestäpäin, paitsi hänen
syödessään mutta siitä hetkestä asti, kuin hän, oivallisen syömisen
perästä, oli vetäynyt takaisin vieras-saliin, oli hän kääntynyt kasvot
seinää vasten.

Mutta olipa toki Margueriten nähtävä, olipa Marguerite kuultava, olipa
Marguerite vielä välistä koskettavanakin neljän viiden viehättelevän,
vaikka mieltä hämmentävän tunnin kuluessa. Kun hän käveli vanhoissa,
pimeissä kellareissa, talutti Vendale häntä kädestä; kun hän lauloi
illalla valaistussa vierassalissa, piteli Vendale, seisoen vieressä,
hänen hansikkaita ja olisi mielellään niitä vaihettanut jokainoata
tilkkaa vastaan tuosta viiden ja neljänkymmenen vuoden vanhasta
portviinistä, jos olisi se ollut vaikkapa viisi ja neljäkymmentä kertaa
vanhempaa ja sen hinta viisi ja neljäkymmentä kertaa viis ja
neljäkymmentä puntaa tusinasta. Ja vielä kun vieraat jo olivat menneet
matkoihinsa ja kynttelit olivat sammutetut Raajarikkoloukossa,
tuskautti hän itseään alituisilla kysymyksillä: Tokkohan Marguerite
luuli, että hän häntä ihasteli? Arvasiko Marguerite kuinka hän häntä
rakasti? Tokko Marguerite aavistikaan, että oli voittanut hänen
elämälle ja kuolemalle. Ja samaa suuntaa meni yhä vaan: tokko vai tokko
ei? sävelikköä ylös ja sävelikköä alas, yli viivoja, viivain alle,
lakkaamatta. Oi! sä levoton ihmis-sydän raukka! Kuinka ihmeellistä
ajatella että ihmiset, jotka jo tuhansia vuosia takaperin ovat olleet
muumioina, nekin tekivät ihan samaa, ja kuitenkin kaikki ilman
poikkeuksetta keksivät salaisuuden, kuinka vasta pääsisivät lepoon!

"Mitä ajattelette, Yrjö," kysyi Wilding seuraavana päivänä häneltä,
"Obenreizerista? -- Minä en kysy mitä ajattelette mamseli
Obenreizerista."

"En tosiaan tiedä," vastasi Vendale, "enkä ole koskaan tiennyt mitä
hänestä ajattelisin!"

"Hän on sivistynyt mies ja tarkka-päinen" -- sanoi Wilding.

"Kieltämättä, hänellä on tarkka pää."

"Hän on hyvä muusikko."

"Kieltämättä, hän on hyvä muusikko."

"Ja puhuu hyvin."

"Niin," sanoi Yrjö Vendale mietiskellen, "ja puhuu hyvin. Tiedättekö,
Wilding, että välistä kun ajattelen häntä, niin johtuu mieleeni, että
hän ei ole yhtä hyvin vaiti."

"Mitä sillä tarkoitatte? Hän ei olen röyhkeän puhelias."

"Ei suinkaan, enkä tarkoita sitä minäkään. Vaan kun hän on vaiti, niin
ei ole hyvä olla häntä epäluulolla kohtelematta ehkä kentiesi ilman
syyttä. Ottakaa esimerkiksi joku, jota tunnette ja pidätte rakkaana,
ottakaa kuka tahansa."

"Se on pian tehty, rehellinen ystäväni," sanoi Wilding, "otanpa
teidän."

"Sitä en tahtonut enkä odottanut," vastasi Vendale nauraen; "vaan
olkoon menneeksi, ottakaa minä. Ajatelkaapa hetken. Onko se seikka,
että hyväksymisellä katsotte kasvojani, kuinka erilaiselta nämät
välistä voivatkin näkyä, onko se varsinaisesti perustettu katsantooni,
vaiti ollessani?"

"Niinpä luulen," sanoi Wilding,

"Niin luulen minäkin. Nähkää nyt, koska Obenreizer puhuu -- tahi toisin
sanottu kun hän saapi mielensä mukiin haastella -- niin hän pääsee
jokseenkin hyvästi asiasta; mutta koska häneltä puuttuu tilaisuutta
pakisemaan, niin hänen käypi melkeen kehnosti. Se on siitä syystä kun
sanon että hän ei ole vaiti yhtä hyvin kuin hän puhuu. Ja kun
pikaisesti ajattelen semmoisia kasvoja, joita tunnen, ja joita en usko,
niin tekee minun nyt, kun ajattelen asiata, mieli päättää että eivät
osaa hyvin olla vaiti."

Koska tämä väite kasvojen-tutkinto-opissa oli ihan uusi Wildingille,
oli hän alusta vähän hidas myöntämään sen oikeutta, kunnes viimein,
kysyen itseltään oliko rouva Goldstraw hyvin vaiti, ja muistaessaan
että tämän kasvot, hänen vaiti ollessansa, kehoittivat luottamukseen,
tuli varsin iloiseksi niinkuin ihminen ainakin tulee, kun hän saapi
sitä uskoa, mitä hän mieluisasti haluaa uskoa.

Koska Wildingin terveys ja iloisuus kuitenkin ainoastaan hitaasti
palasi jälleen, johdatti Vendale hänen mieleen toisen virkistymiskeinon
-- kentiesi oli tässä Obenreizeriläisiä syrjä-tarkoituksia
vaikuttamassa -- nimittäin nuo soitannolliset tuumat palvelioitten
kanssa, ja mitenkä laulukoulu kotona talossa ynnä yhteinen kööri
likimmäisessä kirkossa oli toimeen pantava. Koulu tuli pian toimeen, ja
koska muutamilla palvelioista jo ennestään oli vähäinen soitannollinen
sivistys ja taisivat laulaa kelpo lailla, niin seurasi yhteinen kööri
kohta jälestä. Tätä johdatti ja opetti enimmästi Wilding itse, joka
toivoi saattavansa tehdä alammaisistaan yhtä monta löytölasta, mitä
koski heidän kykyä laulaa pyhien köörien laulannossa.

Koska nyt Obenreizerit olivat tottuneita laulajia, niin seurasi siitä,
että nekin kutsuttiin osaa ottamaan näihin laulu-seuroihin ja kun oloja
holhottavansakin puolesta oli antanut suostumuksensa, seurasi siitä
myös luonnollisesti että Vendalen elämä muuttui -- muuttui rajattoman
orjuuden ja tenhouksen elämäksi. Sillä vanhassa, synkässä kirkossa,
jossa rakas veljeskunta pyhäpäivinä kokoontui viiden kolmatta hengen
lukuisena oli, se "hänen" äänensä, joka säkeneen tavalla valaisi
pimeimmätkin loukot ja sai muurit pylvinensä vavahtamaan, ikäänkuin
olisivat ne olleet kappaleita Vendalen omasta sydämestä.

Vaan eipä nämä taivaalliset pyhäpäivät sittenkään pitäneet vertoja
niille keskiviikko-soitannoille, jotka tapahtuivat kotona
yksinkertaisessa perheessä. Näissä tiloissa istuikse miss Obenreizer
pianon eteen ja lauloi lauluja aitinkielellänsä, lauluja isänmaastaan,
lauluja, jotka kuiskasivat Vendalen korviin: "Nouse ylös matelemasta
tasaista maata; tule kanssani kauas ihmisten joukkosta; seuraa minua
kun nousen korkeammalle ja korkeammalle ja sulaan yhteen etäiseen
siniin; nouse kanssani korkeammalle kukkulalles ja rakasta minua
siellä." Ja silloin olivat kaunis liivivaate, kaistoilla kaunistetut
sukat ja hopea-soljilla koristetut kengät, yhtä hyvin kuin korkea otsa
ja kirkkaat silmänsä täynnä todellista Alppi-kevättä kunnes laulu
vaikeni.

Mutta Vendale itsekään ei joutunut semmoiseen intoon näistä lauluista
kuin Ladlen Janne, vaikka eri lailla. Myötäänsä kieltäen muka
tahtovansa pilata "laulun sieveyttä" ottamalla osaa siihen ja osoittaen
syvimpää ylenkatsetta sävelikköä ja muita soitannon alkeis-perustuksia
vastaan -- jotka myös todellakin harvoin huvittavat sellaisia, jotka
ainoastansa kuulijoina läsnä olevat -- piti Janne alusta alkaen koko
tämän tuuman turhana yrityksenä ja kaikki laulajat olivat hänen
mielestään ulvovaisia munkkeja. Mutta kun yhtenä päivänä hänkin huomasi
"laulun sieveyttä" eräässä sveitsiläisessä laulussa, niin myönsi hän
nyt molemmille alakyypärillensä heikon toivon löytyvän että muka
heistäkin aikoja myöten voisi jotaan tulla. Muuan Händelin ylistysvirsi
voitti vielä enemmin hänen suosiota, ehkä hän tekisi sen väitöksen,
että tämä suuri sävelniekka jokseen kauvan on mahtanut olla jossaan
ulkomaalaisessa kellarissa, koska osasi kertoa samaa asiata niin monta
kertaa, joka hänen mielestä oli aivan varma merkki siitä, että hän
yhdellä toi toisella tavalla oli saanut sitä sisäänsä.

Kolmas kerta kun herra Jarvis soitti huilua ja toinen herra viulua ja
molemmat sitten yhdessä suorittivat duettiä, niin saatti tämä hänen
semmoiseen kummastukseen, että hän ihan omasta päästä tuli sanoneeksi
Da Capo, joita sanoja hän useita kertoja toisti, ikään kuin olisi hän
kaikessa sovinnossa kutsunut jotaan tämän nimistä naista joka ehkä oli
laulajaisissa joutunut hänen suosioon. Vaan tämä olikin myönteinen
todistus hänen tovereinsa ansioista; sillä koska kahdensoitto
ensimäisenä keskiviikko-iltana oli lopetettu, ja heti sen jälkeen miss
Obenreizerin ääni alkoi kuulua, istui hän, ikään kuin lumottuna,
avosuin loppuun asti; sitten hän nousi juhlallisesti ylös tuoliltaan,
ja puheen johdannoksi tehden kumarruksen, joka erittäin tarkoitti herra
Wildingiä, puhkesi hän seuraaviin imarteleviin sanoihin: "Tämän
jälkeen saatatte kaikki todellakin panna maata" eikä tahtonut sen
perästä enään muilla sanoilla antaa perheen soitannollisille lahjoille
kunnioitustansa.

Tällä tavalla syntyi omituinen tuttavuus miss Obenreizerin ja
Ladlen Jannen välillä. Marguerite nauroi niin hilpeästi Jannen
kohteliaisuudelle ja tuli kuitenkin samalla kertaa niin hämille siitä,
että Janne, soitannon lopetettua, rohkaisi itsensä hänelle sanomaan
toivovansa, ettei hän ollut niin höyrypäinen, jotta olisi mitään
sopimatonta puhunut? Marguerite vastasi häntä leppeällä hempeydellä,
johon Janne teki syvän ja kömpelöisen kumarruksen.

"Aikaa myöten te kyllä tulette onnea muuttamaan, miss," sanoi Janne
yhdenlaisella syvällä kumarruksella. "Senlaiset ihmiset, kuin te,
voitte tuoda onnen tänne jälleen takaisin."

"Minäkö? Tuoda onnen tänne jälleen," vastasi hän viehättävällä
engelskallaan ja ihanalla kummastuksella. "Tosiaan en ymmärrä teitä;
minä olen niin typerä."

"Nuori herra Wilding," selvitti Janne suosiollisesti, kyllä
Margueritelle yhtä käsittämättömästi, "muutti onnen ennenkuin otti
nuoren Yrjö herran osakkaaksi kauppaan. -- Sen sanon suoraan ja sen
saatte nähdä. Vaan tulkaa te, miss Obenreizer, ja laulakaa onni tänne,
niin se ei voi tehdä vastusta."

Näin sanoen läksi Janne syvillä kumarruksilla takaperin ulos
huoneesta; mutta koska hänellä oli kaikenlaiset etu-oikeudet, ja koska
vasten-tahtoinen voitto miellyttää nuoruutta ja kauneutta, niin kyseli
Marguerite häntä tulevana kertana iloisin silmin.

"Missä minun Janneni on?"

Ja niin tuotiin Janne sisään ja otettiin häntä käteen, joka sitten jäi
tavaksi.

Toinen tapa syntyi seuraavalla lailla. Janne oli vähän vähänkuuloinen.
Itse hän siitä syytti "höyryjä," joka voi olla hyvinkin todenmukaista.
Mikä lieneekin ollut syynä, sen vaikutus oli ainakin nähtävä. Ensi
kerta oli häntä nähty kiipeilevän pitkin seinää vasempi käsi vasemman
korvan takana, kunnes hän pääsi aivan lähelle laulajatarta; ja siinä
oli hän sitten pysynyt siksi kun lausui yllä mainitut imarteelliset
sanat ystävillensä. Seuraamana keskiviikkona havaittiin, että Janne
purema-koneena oli menettänyt melkoista voimaa puolipäiväisillä
ollessa, ja pöydän ympärillä kuiskattiin että tämä oli selitettävä
hänen erinomaisista toiveista miss Obenreizerin laulun suhteen, ja että
se tapahtui pelkästä pelvosta jäädä laulajaisissa ilman sopivaa paikkaa
jossa hän oikein voisi kuulla miss Obenreizerin laulua. Tämä kuiskutus
tuli myös herra Wildingin korviin, ja tavallisella hyvän-tahtoisuudella
toimitti hän illalla ennenkuin laulu alkoi, Jannelle sijaa
ensimmäiselle riville. Siitä tuli tavaksi että Marguerite seuraavina
iltoina ennenkuin istuikse pianon eteen aina kysyi herra Vendalelta
"missä minun Janne herrani on?" ja että Vendale silloin aina toi hänen
esiin ja asetti hänen aivan lähelle Margueriteä. Näin kaikkien
nähtävänä hän osoitti syvintä ylenkatsetta ystäviensä soitannollisia
yrityksiä vastaan ja ihaili ainoastaan Margueriten laulua. Hän tässä
sitten istua röhötti ikään kuin aapis-kirjan kesytetty takajaloilla
seisova sarvikuono kuunnellen ja ihaellen laulua; ja jos joku silloin
hänen selkänsä takaa rohkeni kysyä: "Noh kuinka on mielestänne tämä,
Janne?" oli hän aina valmis vastaamaan nuot merkilliset sanat,
ikäänkuin olisi hän juuri siinä hetkessä ne keksinyt: "Tämän jälkeen
saatatte kaikki todellakin panna maata!"

Mutta Raajarikko-loukon viatonten huvitusten ja lystillisten
leikkipuheitten ei ollut sallittu kauvan kestää. Niitten alla oli jo
alusta alkaen piilonnut ankara totuus, josta jokainen perheen-jäsen
tiesi, mutta josta kaikki hiljaisen sopimuksen kautta olivat olleet
mainitsematta. Herra Wildin'gin terveyden laita ei ollut hyvä.

Hän olisi ehkä voinut kärsiä sen kovan kohtauksen, joka oli koskenut
hänen elämänsä peritunteisin, tahi voittaa sitä tietoansa että hänellä
oli toisen ihmisen omaisuus, vaan molemmat yhteensä olivat hänelle
liiaksi raskaat. Taistellessaan näitten kaksoiskyöpeleitten kanssa
nääntyi hän päivä päivältä nääntymistänsä. Eroomattomat kyöpelit
istuivat hänen kanssansa atrioitsemassa, söivät hänen tallrikiltaan,
joivat hänen viinilasistaan ja väijyivät hänen sänkynsä takana yöllä.
Ajatellessaan luuleteltun äitinsä lempeyttä oli hänen mielestään ikään
kuin olisi sen varastanut, ja vaikka alamaisensa kunnioitus ja
mielen-hartaus kyllä välistä häntä vähän elähyttikin ja virkistytti,
näytti näiden onnellisiksi tekeminenkin hänestä petokselliselta, koska
tämä muka oli tuntemattoman perillisen tehtävä velvollisuus ja ilo.

Vähitellen vaipuivat näin hänen ruumiinsa voimat hänen tuskittelevaisen
mielen painon alle, hänen käyntinsä menetti jäntevyytensä, harvoin loi
hän silmänsä maasta ylös. Hän tiesi olevansa syytönnä tähän surulliseen
erehdykseen, mutta tiesi myös olevansa kykenemätön sitä poistamaan; ja
viikot päivät yhä vierivät eikä ilmestynyt ketään, joka olisi vaatinut
häneltä pois hänen nimensä ja omaisuutensa. Ja nyt alkoi hänessä
herätä epä-selkoinen tieto usein palaavasta aivojen hämmennyksestä,
sillä pitkät hetket, välistäpä koko vuorokausi, katosivat häneltä
selvittämättömällä tavalla tietämättömiin.

Kerran seisahtui hänen muistonsa kun hän oli ruokapöydän ääressä, eikä
päässyt liikkeelle ennenkuin seuraavana aamuna; toinen kerta pysähtyi
se, kun hän löi laulu-tahtia ja pääsi silloin käymään vasta keskellä
yötä, kun hän kauppa-toverinsa kanssa käveli pihalla kuun valossa. Hän
kysyi Vendalelta, joka aina oli kohteliaisuutta täynnä ja valmis
avuliaisuuteen, mitenkä tämän laita oikeastaan oli, mutta sai vaan
vastukseksi: "Ette ole olleet oikeen terve, siinä kaikki:" Hän haki
selvitystä palvelioittensa kasvoista, vaan nämä käänsivät sen kaikki
leikiksi sanoen: "Sepä hupaista että nyt olette paljon terveemmän
näköinen, sir;" tahi: "Toivon voimanne paremmin nyt, sir," -- joista ei
mitään selvitystä ollut.

Viimein täytyi Walter Wildingin, oltuansa ainoastaan viisi kuukautta
Vendalen kanssa kauppa-kumppalina, laskeuta sairasvuoteelle ja
emännöitsiänsä tuli sairashoitajaksi.

"Maatessani tässä teillä ei mahda olla mitään sitä vastaan että teitä
kutsun Sallyksi, rouva Goldstraw," sanoi viininkauppias parka.

"Se tuntuu minusta paljon luonnollisemmalta kuin kaikki muut
nimitykset, sir, ja minä olen siihen hyvin mieltynyt!"

"Kiitoksia, Sally! Luulenpa, Sally, että minulla viimeisinä aikoina on
ollut useampaa halvauksen kohtausta. Eikö niin ole, Sally? Nyt voitte
sen mielellään minulle tunnustaa."

"Niin tosiaan on laita, sir!"

"Ah, siinä siis selitys!" sanoi hän vakaasti. "Katsokaa, Sally, herra
Obenreizer puhuu mailmasta, että se on niin pieni, jotta ei ensinkään
ole ihmeteltävä kuin samat ihmiset niin usein kohtaavat toisiaan eri
paikoilla ja eri ajoilla elämässä. Vaan tuntuupa kummasta, Sally, että
minun, niin sanoakseni, piti joutuman Löytölastenhuoneesen sinne
kuollakseni."

Hän ojensi Sallylle kätensä, jota tämä puristi lempeästi.

"Ette toki vielä kuole, rakas herra!"

"Niin sanoi myös herra Bintrey, mutta arvelenpa, että hän erehtyi.
Vanhat lapsuuden tunteet palajavat minuhun jälleen takaisin, Sally --
tuo vanha hiljaisuus ja rauha, ennenkun tavan mukaan vaivuin uneen."

Ja hetken kuluttua sanoi hän leppeästi: "Suudelkaa minua, Sally!" ja
nähtävää oli, että hän luuli makaavansa entisessä kodissaan
Löytölastenhuoneessa.

Niinkuin Sally ennenkin oli kumartunut orpolapsien ylitse, kumartui hän
nytkin isättömän ja äidittömän miehen ylitse, ja painoi huulensa hänen
otsalle, kuiskaten:

"Jumala siunatkoon teitä!"

"Jumala siunatkoon teitä!" vastasi hän samalla äänellä. Vielä hetken
kuluttua, loi hän silmänsä ylös, nyt jälleen tointuneena, ja sanoi:

"Älkää minua liikuttako paikasta, Sally, vaikka aion puhua muutaman
sanan. Minä makaan niin levollisesti näin. Luulenpa, että hetkeni on
tullut. En tiedä kuinka teistä näyttää, vaan..."

Nyt hän hetkeksi joutui tainnuksiin, vaan tointui vielä kerran.

"En tiedä kuinka näyttää teistä, Sally, vaan minusta se näyttää niin."

Ja näin täydellä tunnolla ja järjellä lopetettuaan mieli-lauseensa, oli
hetkensä tullut ja hän kuoli.



TOINEN NÄYTÖS.

Vendale kosii.


Kesä ja syksy olivat menneet; Joulu ja Uusivuosi olivat tulossa.

Testamentin-suorittajina, jotka rehellisesti tahtoivat täyttää
velvollisuuksiaan vainajata kohtaan, olivat Vendale ja Bintrey useammat
kerrat pitäneet kiivaita keskusteluja. Laki-mies oli heti alusta
julistanut, että oli ihan mahdotonta ryhtyä mihinkään uuteen toimeen
asiassa, koska ainoat mahdolliset tutkimukset kadonneesta jo olivat
tehdyt itse Wildingin toimesta sillä menestyksellä, että aika ja
kuolema yhdessä eivät olleet hänestä jättäneet vähintäkään jälkeä.

Jos tehtäisiin sanomalehtiin ilmoitus siitä miehestä, jolla oli oikeus
omaisuuteen, niin olisi tarpeellista siinä mainita kaikenlaisia pieniä
seikkoja joka taas yllyttäisi puolet kaikista Englannin veijareista
esittelemään itsiään varsinaiseksi Walter Wildingiksi. "Jos löydämme
tilaisuutta päästä kadonneen jäljille, niin käyttäkäämme se, vaan ellei
niin yhtykäämme uuteen neuvotteluun ensi tulevana vuosi-päivänä
Wildingin kuolemasta." Tämä oli herra Bintreyn neuvo, ja Vendalen
täytyi antaa asian jäädä vastaiseksi, ehkä hän kernaasti olisi
noudattanut ystävä vainajansa mieltä.

Jos Yrjö Vendale kääntyi huolistaan menneistä päivistä tulevaisiin,
olivat hänen toiveensa yhtä epäselkoisella kannalla kuin ennenkin.
Kuukausia oli kulunut ensimmäisestä käynnissään Soho-Sqvaressa, ja tällä
pitkällä ajalla oli ainoana kielenä, millä hän oli Margueriten kanssa
saanut puhua lempeydestään, ollut silmien kieli, sopivissa tiloissa
autettuna käden puristuksella.

Mikä tuo sitten oli vastus, joka aina asettui hänen tiellensä? Sama
järkähtämätön vastus, joka alusta alkaen oli sulkenut häneltä tien.
Kuinka sopivaiselta tahansa näyttikin tilaisuus päästä Margueriten
kanssa kahden kesken puheelle saivat Vendalen yritykset kuitenkin
muuttumatta aina saman päätöksen. Kaikissa sattumaisimmissakin tiloissa
oli herra Obenreizer viattomimmalla tavalla aina hänelle vastukseksi.

Mutta vanhan vuoden viimeisenä päivänä tuli taas odottamaton tilaisuus
viettää iltaa Margueriten seurassa ja tätä tilaisuutta päätti Vendale
uudestaan käyttää puhuakseen hänen kanssa kahden kesken. Ystävällinen
kirje Obenreizeriltä kutsui näet häntä uudenvuoden-päivänä pieniin
päivällispitoihin Soho-Sqvareen.

"Tulemme olemaan ainoastaan neljä henkeä" -- kuuluivat sanat kirjeessä.

"Tulemme olemaan ainoastaan kaksi ennen illan loppua" -- päätti
Vendale.

Englannissa uudenvuoden päivänä annetaan ja vastaan-otetaan
puoli-päivällispidot niinkuin muulloinkin ilman muuta, vaan
muissa maissa pidetään tätä päivää suurena lahjain antamisen ja
vastaan-ottamisen tilaisuutena. Välistä on mahdollista noudattaa
vieraita tapoja ja Vendale ei pelännyt kokeen tekemistä. Vaikeampi oli
hänen päättää minkälaisen hänen uudenvuoden-lahjansa Margueritelle
pitäisi oleman. Talonpojan tyttären arka arvonsa tunto, joka
kipeimmästi tunsi eroituksen oman ja hänen yhteiskunnallisten asemain
välillä, oli varmaan hiljaisuudessa nouseva häntä vastaan, jos hän
uskalsi tarjota hänelle kallista lahjaa, ja köyhänkin miehen varoilla
ostettava lahja oli siis ainoa, jonka hän toivoi, antajan vuoksi,
löytävän tien tytön sydämmeen. Vakaa-mielisesti vastustaen kiusausta,
timanttein ja rupiinein muodoista kiusausta, osti Vendale nastion,
Genualaisen taidekalun, joka oli yksinkertaisin ja vaatimattomin
koristus, jonka hän löysi juveleerarin puodissa.

Hän pisti lahjansa salaa Margueriten käteen, kun Marguerite tätä
hänelle ojensi tervehtiäksensä Vendalea päivällis-pidoille määrättynä
päivänä.

"Tämä on ensimmäinen uudenvuoden-päivä, jota vietätte Englannissa,"
sanoi Vendale. "Sallitteko minun käyttää samaa tapaa kuin teidän
kodissanne harjoitetaan?"

Marguerite kiitti vähäisen hämillänsä, katsellen pientä rasiaa,
epä-tietoisena mitä tuo mahtoi sisältää; vaan kun hän sen aukaisi ja
näki kuinka huolellisesti yksinkertaisesti Vendalen pieni muistinlahja
oli valittu, tajusi hän kohta Vendalen syitä ja käänsi häntä kohtaan
iloiset kasvonsa, joissa selvään oli luettava hänen mielipiteensä:
"tunnustan todellakin että olette minua ilahuttaneet ja miellyttäneet."
Ei milloinkaan hän Vendalen mielestä oli ollut näin kauniina kuin
tällä hetkellä. Hänen talvi-pukunsa tummanruskea silkki-hame mustan
sametti-liivin kanssa, joka nousi kaulaan asti ja pehmeästi ympäröitsi
sitä pienellä joutsen-höyhenisellä seppeleellä -- koroitti vastakohdan
koko voimalla hänen ihonsa hohtavaa valkeutta.

Vasta silloin kuin Marguerite hänestä kääntyi peiliä vastaan
pannaksensa uuden lahjansa entisen sijaan, tuli Vendale havaitsemaan
että muitakin läsnä-olijoita oli huoneessa. Hän näki nyt Obenreizeria,
joka tapansa mukaan likisti hänen kyynäspäätänsä ja kuuli tämän äänen
hienolla ivauksella kiittelevän häntä kohteliaisuudestaan Margueriteä
kohtaan: "Kuinka siisti ja yksinkertainen lahja, hyvä herra! Minkä
hienon aistin se osoittaa!" -- Nyt vasta huomasi myös Vendale, että
paitsi häntä itseä vielä toinenkin vieras, mutta ainoastaan yksi, oli
saapuvilla, jota Obenreizer esitteli hänelle maanmiehenänsä ja
ystävänään. Ystävän kasvot olivat homehtuneet, ja ystävän ruumiinvarsi
paksu ja puhlakka. Hänen ikänsä muistutti ihmisellisen elämän syksystä,
ja illan kuluessa osoitti hän kaksi silmiin-astuvaa omaisuutta, toinen:
olla vaiti; ja toinen: tyhjentää potelleja.

Rouva Dor ei ollut huoneessa, eikä hänelle ollut jätetty sijaakaan
pöydässä kun ruualle ruvettiin. Obenreizer ilmoitti, että hyvän rouvan
yksinkertainen tapa oli syödä puolipäivällistään "keskellä päivää."
Myöhemmin illalla oli hän lausuva puolustus-syitänsä.

Vendale ihmetteli oliko tuo hyvä rouva Dor tällä erää vaihtanut
toimitustansa puhdistaa Obenreizerin hansikkaita toimitukseen
laittaa Obenreizerin ruokaa. Varmaa oli, että ruokalaitokset olivat
keitto-taidon mestari-teoksia, joittenka kanssa Englannin kätkyessä
vielä makaavan keitto-taidon tuotteet eivät olleet verrattaviakaan.
Päivällinen oli oiva, ehkä yksinkertainen. Mitä viiniin tulee, niin
pyörivät tuon äänettömän ystävän silmät juhlallisesta innostuksesta.
Välisti hän sanoi: "Hyvä!" kun uusi potelli tuotiin esiin, ja välisti
hän sanoi: "Ah!" kun tyhjennetty kannettiin ulos, ja sillä oli kaikki
hänen puoleltansa illan huviksi loppunut.

Vaiti-olo on välistä tarttuva. Raskautetut omilta salaisilta
huoliltaan, näkyivät Marguerite ja Vendale joutuneen äänettömän
ystävän painavaisen vaikutus-voiman alle. Edesvastaus kanssapuheen
ylläpitämisestä rippui siis kokonaan Obenreizerin hartioilla, ja hän
kantoikin takkansa kuin mies. Hän aukaisi sydämmensä sivistyneenä
muukalaisena ylistäen Englannin kunniaa. Muitten aineitten loppuessa
palasi hän aina tähän tyhjentymättömään lähteesen, ja sai jälleen
virran juoksemaan yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Hän ihasteli Englannin
korkea-kasvuista, voimakasta kansaa; hän ihmetteli sen komeita
kaupunkeja ja yhteisiä rakennuksia ynnä kiiteltävää järjestystä näitten
ylläpitämisessä. Hän kiitti Englannin kansallista hallitusta ja ylisti
sen lakien vapamielisiä perusteita varsinkin oikeuden käynnissä y.m.
y.m.; sanalla sanottu ihastuksensa oli niin täydellinen, että hän
viimein, ennenkuin päivällis-pidot loppuivat, pyysi luvan pitää
vähäisen puheen, joka päättyi sanoilla: Eläköön vanha Englanti! hip!
hip! huraah!

Tuskin oli Obenreizerin ääni veisannut tämän englantilaisen
ylistysvirren viimeistä säveltä, tuskin oli tuo äänetön ystävä saanut
viimeisen viini-pisaran kurkkuunsa, kun hiljainen kolkutus ovelle
häiritsi juhlaa. Palvelija-tyttö astui sisään ja meni suoraan isäntänsä
luoksi pieni kirje kädessä. Obenreizer aukaisi kirjeisen ja luettuansa
sen teeskentelemättömällä harmilla, ojensi hän sen ystävälleen ja
maanmiehellensä. Vendale sitä vastoin tunsi itsensä ikään kuin
virkistyvän nähdessänsä koko tätä hommaa. Oliko hän tuossa
harmittavaisessa kirjeisessä saanut liittolaisen? Oliko tuo niin
hartaasti odotettu hetki nyt ainakin tulemaisillaan? "Pelkäänpä, ettei
tässä muu auta;" sanoi Obenreizer maanmiehellensä. "Pelkäänpä että
meidän en lähteminen."

Äänetön ystävä antoi hänelle kirjeisen takasin, nykähytti paksuja
hartioitansa ja kaasi viimeisen kerran viiniä pikariinsa. Viljavat
sormensa puristivat hartaasti potellin kaulaa ja halasivat sitä
lempeällä hyvästi-heittämisellä. Hänen pallon-pyöreät silmäinsä
katselivat himeästi, ikään kuin sumun lävitse, Vendalea ja Margueriteä.
Sortunut äänensä kärisi ja sai arvaamatta matkaan kokonaisen lauseen:

"Luulenpa" -- sanoi hän --, "että tekisi mieleni juoda vähän enemmän
viiniä!"

Tästä ponnistuksesta tukehtumaisillaan hän huokahti raskaasti ja läksi
ovea kohti.

Obenreizer kääntyi Vendaleen syvällä mielipahan katsannolla.

"Minä olen niin liikutettuna, niin hämilläni, oikeenpa ikävöittää"
-- -- -- alkoi hän. "Muuan maanmiehistäni on joutunut onnettomuuteen;
hän on yksin eikä ymmärrä teidän kieltänne ensinkään, josta syystä minä
ynnä hyvä ystäväni täällä emme näe muuta neuvoa kuin lähteä häntä
auttamaan. Mitä osaankaan sanoa puolusteekseni? En voi kuvata kuinka
pahoilla mielin olen, kun minun täytyy menettää teidän seurustelemisen
huvi ja kunnia."

Hän vaikeni, nähtävästi odottaen että Vendale ottaisi hattunsa ja
menisi; vaan tämä, joka nyt älysi onnellisen hetken lähestyvän, päätti
tehdä vastoin hänen luuloansa ja mieltänsä. Hän vastusti siis
Obenreizeriä taitavasti tämän omilla aseilla.

"Älkää nyt kaikin mokomin panko niin pahaksenne," sanoi hän. "Minä
odotan aivan mielelläni täällä siksi kuin palaatte."

Marguerite punastui ja kääntyi ompelu-kehäänsä akkunan vieressä.
Sumu ilmeysi Obenreizerin silmissä ja hymyileminen tuli vähän
teeskennellyksi hänen huulillensa. Sanoa Vendalelle, ettei häntä ollut
odottaminen takaisin hyvään aikaan, ei käynyt laatuun, koska oli
vaarallista loukata semmoista miestä, jonka hyvä ajatus oli hänelle
suuresti tarpeellinen hänen kauppa-toimessaan; hän tyytyi siis, niin
paljon kuin mielensä malttoi, tappioonsa ja vakuutti että Vendalen
esitys sekä miellytti että ilahutti häntä. "Se oli muka niin
vapaamielisesti, niin ystävällisesti, niin Englantilaiseen tapaan
tehty!"

Hän käveli hetken askaroiden, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotaan
poissa-olevata, meni kaksi-puolisesta ovesta ulos toiseen huoneesen,
tuli jälleen takaisin, hattu ja päällystakki kädessä, syleili Vendalen
kyynäspäitä luvaten piammiten palata, ja katosi näkymättä äänettömän
ystävänsä keralla.

Vendale kääntyi akkuna-loukkoon, johon Marguerite oli istautunut
työllensä. Huoneessa istua röhötti nyt, ikäänkuin olisi hän kadosta
pudonnut tahi lattian läpi noussut, -- vanhan tapansa mukaan, kasvot
uunia vastaan -- odottamattomana esteenä rouva Dor itse. Hän nousi
puoleksi pystöön; katsoi puoleksi leveäin olkapäittensä yli Vendalea ja
pudota pulskahti jälleen alas tuoliinsa. Työskentelikö hän? Varmaan.
Tekikö hän, niinkuin ennenkin, Obenreizerin hansikkaita puhtaaksi? Ei;
hän parsi sukkia.

Asian laita oli nyt toivoton. Vendale mietti vakavasti kaksi seikkaa.
Oliko mahdollista pistää rouva Dorea kammiinin-uuniin? Ei; hän ei olisi
mahtunut sinne. Oliko mahdollista pitää rouva Dorea, ei elävänä
naisena, vaan muuna huone-kaluna? Voisiko hän katsella tätä rehellistä
eukkoa samoilla silmin kuin pöytä, jonka päälle satunnalta oli
heitetty jonkulainen hiuspuku harsikosta? Varmaan; sen hän voi ja
sen hän tekikin ilman erityistä omantunnon vaivaamista. Mentyänsä
istumaan vanhan-aikuiseen akkuna-loukkoon aivan Margueriten ja hänen
ompelu-kehänsä viereen, ilmaantui vähäinen liikutus mainitussa
huone-kalussa, mutta mitään ääntä siitä ei kuulunut. Muistaa tulee,
ettei ole aivan helppo liikuttaa tällaista raskasta kalua, josta taas
seuraa se etu, ettei tarvitse pelätä sen niin äkkiä kaatuvan.

Äänetönnä ja varsin hämillä kallistihe kaunis Marguerite ompelunsa yli
ja neuloi ikäänkuin olisi henkensä rippunut neulan terässä. Sill'aikaa
ajeli hänen kasvoillansa hohtavat ruusut ja lumenvalkoinen vaaleus, ja
sormensa osoittivat levotonta, kuumeen-tapaista toimeliaisuutta. Itse
tuskin vähemmässä tuskassa älysi Vendale kuitenkin tarpeelliseksi
hiljaa ja varovaisesti johtaa häntä siihen tunnustukseen, jonka hän
halusi itse tehdä sekä siihen vielä suloisempaan tunnustukseen, jota
hän itse ikävöitsi saada kuulla. Naisen rakkaus harvoin voitetaan
äkkinäisellä rynnäköllä, se myöntyy vähitellen lähestymisen kautta, ja
kuuntelee mieluisammin hiljaista ääntä.

Vendale johdatti hänen muistoonsa heidän entistä yhdessä-oloansa, kun
matkustivat Sveitsissä, ja tapaukset tästä onnellisesta, kadonneesta
ajasta elähyttivät jälleen heidän mieltänsä. Vähitellen katosi
niinikään Margueriten ujous; hän hymyili, tuli puheliaaksi, katseli
Vendalea, laiskotteli neulomisessaan ja pisti usein neulansa väärään.
Molempain äänet alenivat alenemistaan ja kasvonsa kallistuivat heidän
puhuessaan aina likemmäksi toisiansa. Mutta rouva Dor? Rouva Dor
käyttäiksi juuri kuin enkeli, hän ei ollut mitään näkevinään, ei
virkkanut sanaakaan, parsi vaan ahkerasti Obenreizerin sukkia. Kun
rouva Dor tässä toimessaan veti sukkaa vasemmalle käsivarrellensa ja
aina väliinsä nosti tätä käsivartta ilmaan, jotta valo paremmin
sattuisi hänen työhönsä, ilmestyi kummallisia ja kuvaamattomia hetkiä,
jolloin rouva Dor näytti ikäänkuin ylös-alasin istuvalta ja omia ilmaan
nostettuja sääriänsä tarkastelevalta. Sitä myöten kuin aika kului,
tapahtuivat nämä ilmaan nostamiset aina pitemmällä väli-ajalla. Tuo
tuostakin nyykähytteli musta harsikkopuku, painui raskaasti alaspäin ja
virkkui jälleen. Pieni läjä sukkia vieri hiljaa rouva Doren polvilta ja
jäi makaamaan huomaamatta laattialle. Mahdottoman suuri villalanka-kerä
seurasi sukkia ja pyörähti hiljaa pöydän alle. Musta harsikko-puku
nyykähytti, painui alaspäin ja virkkui jälleen, nyykähytti vielä
kerran, painui alas ja ei virkkanutkaan sen enemmin. Monen-säveleinen
äänähdys, kuuluva puoleksi niinkuin suuren kissan hyrräys, puoleksi
kuin höylän viiltäminen pehmeätä kaulaa vastaan, kohosi rakastavaisten
alentuneitten äänten ylitse, kajahdellen säännön mukaisella väliajalla
huoneessa. Luonto ja rouva Dor olivat tehneet liiton auttaaksensa
Vendalea. Rehellisin naisista nukkui.

Marguerite kohosi tuoliltansa, pysähyttääkseen rouva Doren kuorsausta,
sitä emme tahto sanoa, vaan kuuluvaa unta; mutta Vendale pani kätensä
hänen käsivarrelleen ja painoi häntä jälleen alas istumaan.

"Antakaa hänen olla" -- kuiskasi hän. "Minä olen odottanut tilaisuutta
uskoakseni teille salaisuuden. Sallikaa sen nyt tapahtuvan."

Marguerite istuihe jälleen ja tahtoi tarttua neulaansa, vaan turhaan;
silmänsä sekä sormensa pettivät, hän ei löytänyt mitään.

"Olemme puhuneet," sanoi Vendale. "niistä ajoista jolloin ensikerran
satuimme yhteen ja jolloin ensikerran matkustelimme toistemme seurassa.
Minulla on tunnustus tehtävä, koska olen erästä asiaa salannut.
Puhukaamme ensimmäisestä matkustelemisestani Sveitsissä, luettelin
teille kaikki ne mielen liikutukset, joita toin muassani kotia
Englantiin, paitse yhden ainoan. Saatatteko arvata mikä tämä mielen
liikutus on?"

Margueriten silmät tarkastelivat ahneesti ompelusta ja kasvonsa
kääntyivät vähän syrjään. Alkoipa ilmauda levottomuuden merkkiä kauniin
liivinsä alla nastion tienoilla. Hän ei vastannut, vaan Vendale ahdisti
häntä armahtamatta kysymyksellään.

"Voitteko arvata mikä mielen-liikutus Sveitsissä se on, josta en ole
vielä teille maininnut?"

Margueriten kasvot kääntyivät taas Vendalea kohtaan ja hieno hymyilys
leikitteli hänen huulillansa.

"Ehkä se on joku mielen-liikutus vuoriloista?" vastasi hän viekkaasti.

"Ei; se tulee paljon syvemmältä."

"Taikka sitten järvistä?"

"Ei; järvet eivät ole tulleet minulle päivä päivältä rakkaammiksi.
Järvillä ei ole mitään yhteyttä nykyisen onnellisuuteni toiveitteni
kanssa vastaisuudesta. Marguerite! kaikki, mikä antaa elämälle arvonsa
rippuu yhdestä sanasta teidän huulilta; Marguerite, -- minä lemmin
teitä!"

Neitosen pää vaipui alas, ja Vendale tarttui hänen käteensä. Hän veti
häntä tykönsä ja katseli häntä. Kyyneleet tulivat neiden silmiin, jotka
hän oli maahan luonut ja vuosivat kauniita poskiansa alas.

"Ah! herra Vendale," sanoi hän. "Olisi ollut kauniimmin tehty teiltä
pitää salaisuutenne. Oletteko unhoittaneet sen välin, joka eroittaa
meitä. Ei milloinkaan se voi tapahtua!"

"Ainoasti yksi väli voipi meitä eroittaa, Marguerite, ja se on se,
jonka itse teette. Oma lemmityiseni! minun silmissäni ei löydy mitään
korkea-arvoisempaa kuin sinun hyvyytesi, sinun ihanuutesi! O! kuiskaa
minulle se ainoa pieni sana, että tahdot ruveta vaimokseni!"

Hän huokasi suru-mielisesti.

"Muistakaa sukuanne," sammalti hän, "ja muistakaa minuakin."

Vendale veti häntä vielä likemmäkseen.

"Jos viivyttelette semmoisilla esteillä," sanoi hän, "niin täytynee
minun uskoa, että olen loukannut teitä."

Hän vävähti ja katsoi ylös.

"O! ei! ei!" sanoi hän viattomuudessaan; mutta samana hetkenä, kun
nämät sanat olivat päässeet huuliltansa, älysi hän minkä merkityksen
Vendale oli niille antava. Hänen tunnustuksensa oli vasten tahtoansa
tullut ilmi, ja ihana punastus kaunisti nyt poskiansa. Hän teki heikon
ponnistuksen päästäkseen irti rakastajansa syleilyksestä, katsoi häntä
rukoillen silmiin ja tahtoi puhua, vaan sanat keskeysivät Vendalen
suuta suikatessa.

"Päästäkää minut, herra Vendale!" sanoi hän sortuneella äänellä.

"Kutsu minua Yrjöksi."

Hän painoi päänsä hänen rintaansa, ja vihdoin oli nyt koko sydämensä
hänen omana.

"Yrjö!" kuiskasi hän.

Neiden käsivarret kietoutuivat lempeästi hänen kaulaansa, ja ujosti
koskien huulillansa hänen kasvoja, kuiskasi neiti nuot viehättäväiset
sanat: "minä lemmin sinua!"

Sillä suloisella hetkellä, joka tästä seurasi, kuului kolina portin
aukaisemisesta ja sulkemisesta selvästi talvisen kadun hiljaisuudessa.

Marguerite kavahti.

"Antakaa minun mennä," sanoi hän; "Hän on tullut takaisin."

Hän riensi ulos huoneesta, taputtaen sivumennessä rouva Dorea
olkapäähän. Ämmä heräsi kaikuvalla kuorsauksella, tuijotti ensiksi
yhden sitten toisen olkapäänsä yli, katseli alas helmaansa, vaan ei
keksinyt sieltä sukkia, ei villalankaa, ei parsinneulaa. Samassa kuului
askeleita portaista.

"Mon Dieu!" sanoi rouva Dor ja värisi kuin haavan lehti. Vendale kokosi
ylös sukat ja lankakerät ja nakkasi kaikki yhtenä tukkona rouvan
olkapään yli.

"Mon Dieu!" huusi rouva Dor toistamiseen, kun tämä villa-tulva putosi
alas hänen avaraan syliinsä.

Ovi aukeni, ja Obenreizer astui sisään. Ensimmäisellä silmäyksellään
huoneen ympäri hän huomasi Margueriten poissa-olon. "Kuinka?" kiivastui
hän, "onko veljeni tytär mennyt? Eikö hän ole täällä huvittamassa
teitä, minun poissa-ollessani? Se on anteeksi antamaton asia. Minä tuon
hänen paikalla alas."

Vendale pidätti häntä.

"Minä pyydän että annatte miss Obenreizerin olla," sanoi hän. "Huomaan
että olette tulleet takaisin ilman ystävättänne."

"Niin, ystäväni jäi sinne lohduttamaan onnetonta maanmiestämme, Se oli
sydäntä leikkaava näky, herra Vendale! Huoneen haltiat koron-kiskojalla
-- koko perhe kyynelissä! Me syleilemme kaikki toisiamme äänettöminä.
Yksin ihmeteltävä ystäväni ei kadottanut malttiansa, vaan lähetti
paikalla noutamaan pullon viiniä."

"Saanko puhua muutaman sanan kahden kesken teidän kanssanne, herra
Obenreizer?"

"Aivan mielelläni."

Sitten kääntyi hän rouva Doreen.

"Te näännytte kokonaan levon puutteesta, hyvä rouva; herra Vendale
suopi kyllä anteeksi."

Rouva Dor nousi ylös ja alkoi matkustella kylki edellä kamiinista
sänkyyn päin, vaan pudotti tällä matkalla sukan. Vendale otti sen ylös
hänelle ja aukasi yhden kaksois-ovista, vaan pari askelta astuttuaan
pudotti rouva taas kolme sukkaa. Vendalen kumartuessa niitäkin
poimimaan, joutui Obenreizer väliin, pyytäen anteeksi ja
varoittavaisesti iskein silmää rouva Dorelle, joka tunnusti tämän
huomanneensa sillä, että uudestaan pudotti kaikki sukat yhteen
läjään ja sitten kauhistuneena tallusti pois onnettomuutensa
näytelmä-paikalta.

Obenreizer kokosi vihoissaan sukkia molemmilla käsillä, ja huutaen:
"mene! sen" -- -- -- heilutti hän myttyä ilmassa. Rouva Dorelta kuului
vielä yksi: "Mon Dieu," ennenkuin katosi likimmäiseen huoneesen, johon
häntä seurasi kokonainen pilvi sukkasia.

"Mitä teidän on ajatteleminen, herra Vendale," sanoi Obenreizer,
lukiten ovea, "tämmöisestä ikävästä seka-sorroksesta perheessä. Oikeen
minun täytyy hävetä itse omani puolesta. Me alotamme uutta vuotta niin
kehnosti kuin mahdollista on; kaikki on mennyt nurin tänä iltana. Olkaa
hyvä ja istukaa -- ja sanokaa mitä saan tarjota teille. Näyttäisimmekö
vielä kunnioituksemme yhdelle teidän oivallisista englantilaisista
tavoista? Koetanpa olla, mitä englantilainen kutsuu iloiseksi ja
lystiksi. Minä esittelen 'groggia'."

Vendale kielsi groggin, kaikella kunnioituksella oivallista tapaa
kohtaan.

"Haluaisin puhua teille yhdestä asiasta, joka on minulle varsin
tärkeä," sanoi hän. "Olette epäilemättä havainneet, herra Obenreizer,
että minä jo kauan olen suuresti ihaellut teidän veljenne tytärtä."

"Tosiaan olette varsin hyvä; veljeni tyttären nimessä minä kiitän
teitä."

"Ja olette myös ehkä havainneet, että ihastukseni miss Obenreizeriin on
kohonnut hellempään ja syvempään tuntoon --?"

"Sanommeko ystävyyteen, herra Vendale?"

"Sanokaa rakkauteen, niin olemme totuutta likempänä."

Obenreizer kavahti tuolilta. Tuo tuskin nähtävä tykytys, joka hänessä
oli likeisin aste punastumiseen, ilmausi yhtäkkiä kasvoihinsa.

"Te olette miss Obenreizerin holhoja;" jatkoi Vendale, "ja pyydän nyt
teitä osoittamaan minulle suurinta hyvyyttä kuin koskaan voitte, sillä
että annatte hänen minulle vaimoksi."

Obenreizer vaipui taas tuolillensa.

"Te oikeen hämmästytätte minua, herra Vendale!" sanoi hän.

"Minä odotan kunnes rauhoitutte jälleen," vastasi Vendale.

"Vielä muuan sana, ennenkuin voin rauhoittua! Ettehän ainakaan ole
puhuneet tästä asiasta mitään veljeni tyttärelle?"

"Olen! Minä olen avannut koko sydämeni hänelle, ja on syytä
toivoa." -- --

"Kuinka?" keskeytti häntä Obenreizer; "te olette kosineet veljeni
tytärtä, kysymättä siihen ensiksi minulta lupaa."

Hän löi nyrkkinsä pöytään, ja hukkasi ensi kerran siitä asti, kun
Vendale oli tullut häntä tuntemaan, kokonaan aivonsa avaimet.

"Hyvä herra!" jatkoi hän, "mikä on tämä käytös? Kuinka taidatte
puolustaa tällaista menetystä kunniallisena miehenä, joka puhuu toisen
kanssa?"

"Minä taidan puolustaa sitä sillä, että se on muuan meidän
englantilaisista tavoista," vastasi Vendale vakaasti, "ja niitähän te
aina olette kiittäneet. Totta puhuen, herra Obenreizer, en voi sanoa,
että minä katuisin mitä olen tehnyt, sen vaan voin vakuuttaa, että
käytökseni ei ole lähtenyt ehdollisesta ylenkatseesta teitä kohtaan. Ja
tämän nyt selvitettyäni, pyydän teitä sanomaan suoraan ja rehellisesti,
mitkä väitökset teillä on tehtävänä kosimistani vastaan."

"Minulla on se tärkeä muistutus tehtävänä," vastasi Obenreizer, "että
te ja veljenitytär seisotte niin erilaisella sivistyksen kannalla. Hän
on köyhän talonpojan tytär, ja te olette ylhäistä sukua. Te osoitatte
meille kunnian," -- lisäsi hän, ja koetti jälleen asettua tavalliselle
kohteliaalle kannallensa, -- "joka tosin ansaitsee meidän kiitollista
myöntämistä; mutta eroitus on liian silmiin pistävä; uhraus on liian
suuri. Englantilaiset ovat ylpeätä kansaa, herra Vendale! Minä tunnen
tämän tarpeeksi, käsittääkseni että avioliitto, sellainen kuin te
olette esittäneet, olisi herättävä yleistä häiriötä täällä. Ei yhtäkään
kättä ojennettaisi talonpoikaselle vaimollenne, ja paraat ystävänne
hylkäisivät teidät."

"Malttakaapa hetki," puuttui Vendale tässä puheesen. "Ilman röyhkeyttä
rohkenen sanoa, että tunnen maanmieheni ylimalkaan ja ystäväni erittäin
paremmin kuin te. Kaikkein niitten nähden, joitten ajatus on minkään
arvoinen, olisi syy naimiseeni selvästi vaimoni itsen ylevyys. Jos en
olisi vakaa -- huomatkaa, että sanon vakaa -- siitä, että voin tarjota
hänelle paikan, jonka hän saattaa vastaan-ottaa ilman vähintäkään
masentumista, niin en olisi koskaan pyytänytkään häntä vaimokseni. Onko
teillä vielä useampia väitöksiä tehtävinä? Onko teillä mikään
persoonallinen väitös minua vastaan?"

Obenreizer levitti molemmat kätensä, ikäänkuin osoittaaksensa
jonkunlaista kohteliasta kieltoa.

"Persoonallinen väitös?" virkahti hän. "Sellainen kysymys, hyvä herra,
saattaa vaan tehdä mieleni karvaaksi!"

"Me olemme molemmat kauppiaita," pitkitti Vendale, "ja teillä on syytä
vaatia, että teille näytän voivani elättää vaimoa. Varallisuuteni
laita käypi selittäminen parilla sanalla. Vanhemmiltani olen perinyt
kaksikymmentätuhatta puntaa, joitten toisesta osasta minä elinaikanani
vaan kannan koron, joka taas, siinä tapauksessa, että satun kuolemaan
ja jättämään jälkeeni vaimon, tulee hänen omakseen. Jos kuoltuani jätän
jälkeeni lapsia, niin tulee itse pääoma jaettavaksi niiden välillä,
heidän päästyänsä täyteen ikään. Toisen puolen rahoistani saan minä
vapaasti käyttää, sen olen jo pannut viinikauppaan, jota luulen vielä
voivani melkoisesti isontaa. Ylipäänsä lasken minä tuloni tästä
laitoksesta kahteentoistasataan puntaan vuodelta, ja kun tähän
pannaan lisäksi elatusrahani, niin nousee vuotinen tuloni nykyään
viiteentoistasataan puntaan, vaan minulla on paraat toiveet
saattaakseni vielä korottaa tätä summaa. Kysyn sen vuoksi, onko teillä
mitään väittämistä minua vastaan varallisuuteni puolesta?"

Ahdistettuna viimeiseen varustukseensa saakka, nousi Obenreizer ylös ja
käveli edes takaisin huoneessa. Selvästi näkyi, ettei hän tällä
hetkellä tiennyt mitä sanoisi tahi mitä tekisi.

"Ennenkuin vastaan tähän kysymykseen," sanoi hän hetken mietittyään,
"täytyy minun pyytää että saan puhutella miss Margueritea. Mainitsitte
äsken, muistaakseni, että toivotte hänen hyväksyvän niitä tunteita,
joilla olette häntä kunniottaneet."

"Minulla on se arvaamatoin onni, että tiedän hänen lempivän minua,"
vastasi Vendale.

Obenreizer vaikeni: sumu-pilvi levisi silmäinsä yli, ja tuskin
havaittava veren tykytys ilmaantui taas hänen kasvoihinsa.

"Jos tahdotte olla hyvä ja suoda anteeksi, että jätän teidät vähäksi
aikaa yksinänne," sanoi hän mittelevällä kohteliaisuudella, "niin
haluaisin mielelläni puhua pari sanaa veljenityttären kanssa."

Hän kumarsi ja meni ulos.

Yksin jääneenä kääntyivät Vendalen ajatukset luonnollisesti
tutkistelemaan mahdollista syytä Obenreizerin käytökseen. Tämä oli
koettanut estää hänen kosimistansa ja teki nyt esteitä naimisellekin,
vaikka se nähtävästi tarjosi etuja, joita ei hänenkään varovaisuus
saattanut epäillä. Käytöstänsä oli mahdoton käsittää.

Etsiessään vastausta tähän kysymykseen, johtui Vendalen mieleen, että
Obenreizer oli melkein samalla ijällä kuin hän; ja että Marguerite,
tarkoin mitattu, ei ollut Obenreizerin kanssa niin erittäin läheisessä
sukulaisuudessa, koska vaan oli hänen velipuolensa tytär. Hän kysyi
siis itseltään rakastuneen helposti heränneellä luulevaisuudella, oliko
hänellä ehkä kilpailija kosimisessaan voitettavana, samoin kuin hänellä
oli holhoja suostutettavana. Tämä ajatus lensi hänen aivonsa läpi
silmänräpäykseksi, vaan ei kauemmin. Muisto Margueriten suutelosta joka
vielä hehkui poskessansa, johdatti hänelle suloisesti mieleen, että
hetkenkin luulevaisuus nyt oli rikos lemmittyänsä vastaan.

Asiaa tarkemmin tutkittuaan, näytti hänen mielestä Obenreirerilla
olevan yksi tahi toinen syy tällaiseen käytökseen. Margueriten kauneus
ja suloisuus olivat kalliita koristuksia tässä pienessä perheessä, jolle
ne antoivat erinomaisen lumouksen, niinkuin ne Obenreizerillekin
tuottivat jonkinlaista mahtavuutta, minkä kautta hän aina osasi tehdä
huoneensa viehättäväiseksi. Näitä Margueriten miellyttäviä omaisuuksia
hän aina enemmin tahi vähemmin tiesi käyttää omain, itsekästen
tarkoitustensa edistämiseksi. Oliko hän se mies, joka tahtoi menettää
tällaisia etuja, saamatta sijaan mahdollisesti suurimpaa korvausta
niitten menettämisestä? Yhdistys Vendalen kanssa naimisen perustuksella
tarjosi tosiaan luotettavia etuja; mutta Lontoossa löytyi monta sataa
nuorta miestä, paljoa rikkaampaa ja mahtavampaa kuin Vendale. Oliko
mahdollista, että tämän miehen kunnian-himo tavoitti itselleen
korkeampia etuja, kuin mitä Vendalen esittämä naiminen hänen veljensä
tyttären kanssa lupasi hänelle. Vendalen tätä itseltään kysyessä,
ilmausi mainittu mies uudestaan hänen viereensä, antamaan vastausta
siihen, taikka ei antamaan.

Nähtävä muutos oli tapahtunut Obenreizerilla, kun hän jälleen istuutui.
Käytöksensä ei ollut niin vakava ja surutoin kuin ennen, ja
suupielissään näkyi jälki jostakin mielen-liikutuksesta, joka ei vielä
ollut asettunut. Hän oli puhunut jotakin Vendalesta tahi itsestään,
joka oli herättänyt Margueriten inhon ja ensi kerran pakoittanut hänen
lausumaan omaa vakaata tohtoansa. Asian laita saattoi olla niin, mutta
aivan varmaa tuo ei ollut. Ainoasti niin paljon voi sanoa, että hän
näytti siltä kuin olisi tullut tappiolle.

"Minä olen puhunut veljenityttären kanssa;" alotti hän, "ja saanut
tietää ettei teidänkään vaikutus-voima ole riittänyt tekemään häntä
sokiaksi sille epä-suhtaisuudelle säädyn puolesta, joka seuraa
tarjoustanne."

"Rohkenenko kysyä," sanoi Vendale, "onko tämä ainoa päätös, johon
olette tulleet puhuttuanne miss Obenreizerin kanssa."

Silmänräpäyksen leimaus lensi Obenreizerin sumu-pilvestä.

"Voitto on teidän puolella," vastasi hän pistävällä nöyryydellä. "Jos
vaaditte minua sitä tunnustamaan, niin myönnän sen näillä sanoilla.
Veljenityttären ja minun tahto olivat tätä ennen yhtäpitävät, herra
Vendale; mutta te olette astuneet meidän väliin, ja teidän tahtonne on
nyt hänenkin. Kotimaassani tiedämme koska olemme voitettuna ja
myönnämmekin sen, panematta asiaa erittäin huoleksi, ja niin aivon
minäkin nyt tehdä, mutta ainoasti muutamilla ehdoilla. Ottakaamme
rahavarojanne vielä tarkastellaksemme. Minulla on yksi väitös tehtävä
teitä vastaan, hyvä herrani -- hyvin kummallinen ja rohkea väitös
tämmöiseltä vähän-arvoiselta mieheltä."

"Minkälainen se väitös on?"

"Te olette osoittaneet minulle kunnian pyytää nuorta sukulaistani
vaimoksi. Tällä erää täytyy minun -- aina suurimmalla kiitollisuudella
kieltää pyyntönne."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä ettette ole tarpeeksi rikas."

Niinkuin Obenreizer oli ennustanut hämmästytti tämä väittämys kokonaan
Vendalea, ja hän istui hetken aivan äänettömänä.

"Vuotinen tulonne on viisitoista sataa puntaa;" jatkoi Obenreizer.
"Köyhässä kotimaassani lankeaisin minä polvilleni teidän edessänne ja
sanoisin: 'mikä ruhtinaallinen omaisuus', mutta rikkaassa Englannissa
istun minä liikkumatta sanoen: 'kohtuullinen toimeen-tulo, herraseni,
vaan ei enempääkään!' Omaisuutenne olisi ehkä riittävä vaimolle, joka
olisi syntyänsä omasta säätystänne, mutta ei se ulotu kuin puoleksi
vaimolle, joka on muukalainen halvasta suvusta ja jota kaikki turhat
luulot yrmivät. Jos veljenitytär menee naimiseen teidän kanssanne, niin
tulee hänelle jo alusta vaikea työ saadaksensa itselleen sitä arvoa,
jossa hän on pidettävä teidän vaimona. Niin, niin, tämä nyt kyllä ei
ole teidän ajatuksenne, vaan se on minun ja tulee järkähtämättä
pysymään minun ajatuksena. Nuoren sukulaiseni tähden vaadin minä, että
tämä työ tulee niin huokeaksi kuin mahdollista on, ja ne maalliset
edut, joita hän avukseen tarvitsee, ovat myös sulan oikeuden mukaan
hänelle hankittavat. Sanokaa nyt, herra Vendale, taitaako vaimonne
viidellätoistasadalla punnalla vuoteensa asua kaupungin parhaassa
osassa -- ja pitää palvelijaa, joka avaa hänelle ovet, pöydän-kattajaa,
joka passaa häntä syödessä, tahi hevoisia ja vaunuja ajaaksensa? Minä
luen vastauksen silmistänne, se on kieltävä. Noh, yks asia vielä, niin
olen lopettanut! Onko totta, että nainen, sellainen kuin teidän maanne
sivistyneet, taiteelliset ja lempeät naiset, ja joka asuu Lontoon
parhaassa korttelissa, jolla on palvelija, joka avaa hänelle oven,
pöydän-kattaja, joka passaa häntä syödessä, ja hevoiset ja vaunut
ajaaksensa, onko totta, sanon minä että sellainen nainen heti kohta
ylenee neljä askelta vaimon-puolien mielestä? Onko vai ei?"

"Tulkaa jo asiaan," sanoi Vendale. "Te pidätte tätä kysymystä ehtona.
Mitkä ovat siis ne ehdot, joita vaaditte?"

"Halvimmat ehdot, hyvä herra, joilla saatan toimittaa vaimonne nuot
neljä askelta ylös. Teidän täytyy enentää nykyistä tuloanne kahta
suuremmaksi; tarkin säästäväisyys ei tule Englannissa vähemmällä
toimeen. Mainitsitte äsken, että toivotte melkoisesti voivanne isontaa
viini-kauppaanne. Olkaa siis ahkera ja suurentakaa se. Perin juurin
olen minä hyväntahtoinen mies, ja sinä päivänä, jolloin selvillä
todistuksilla näytätte vuotisten tulonne nousevan kolmeentuhanteen
puntaan, silloin on nuoren sukulaiseni käsi teidän oma, jos nimittäin
pyydätte sitä minulta."

"Saanko kysyä, oletteko antaneet miss Obenreizerille tiedon tästä
ehdosta?"

"Olen kyllä. Hän antaa minulle vielä hiukan arvoa, herra Vendale, ja
suostuu ehtoihini. Toisin sanoen: hän antaa holhojansa huolen pidon ja
avaramman maailman-tuntemuksen johdattaa itseänsä."

Näin sanoen nojausi hän takaperin tuoliinsa vakaalla luottamuksella
nykyiseen asentoonsa ja paraalla tuulellaan.

Siinä tilassa, johon Vendale nyt oli joutunut, näytti hänestä suora
vetominen oikeuteensa kokonaan toivottomalta, sillä hänellä ei ollut,
niin sanoaksemme, pohjaa jalkainsa alla. Joko Obenreizerin väitökset
olivat hänen itsensä ajattelemat taikka hän ainoastaan tahtoi venyttää
naimis-asiata toivoen ajan kuluessa saattavansa sen kokonaan tyhjäksi
tehdä, niin kummassakin tapauksessa oli kaikki vastarinta Vendalen
puolelta nykyään turhanpäiväistä. Ei ollut muuta neuvoa kuin myöntyä ja
koettaa saada niin hyvät ehdot kuin mahdollista.

"Minä panen vastaan" -- alkoi hän.

"Arvattavasti; sen tekisin minäkin teidän sijassanne," sanoi
Obenreizer.

"Mutta jos niin olisi," sanoi Vendale, "että suostuisin ehtoihinne,
niin sallikaa minunkin puoleltani määrätä kaksi ehtoa. Ensiksi toivon
minä saavani tuontuostakin käydä tervehtimässä veljenne tytärtä."

"Ahaa! Käydä tervehtimässä veljeni tytärtä! Ja tehdä häntä yhtä
naimakiihkoiseksi, kuin itse olette? Jos nyt kieltäisin, kävisittekö
hänen tykönä ilman minun luvatta?"

"Aivan varmaan."

"Mikä viehättävä vilpittömyys! Ihan englantilaista! Te saatte käydä
häntä tervehtimässä, herra Vendale, vissillä päivillä, jotka me
yhteisesti määräämme, vaan mitä vielä?"

"Väitöksenne vuotisia tulojani vastaan on minua aivan hämmästyttänyt,"
pitkitti Vendale, "ja tahtoisin sen tähden vastaiseksi hankkia
itselleni turvan senkaltaisesta hämmästyksestä. Nykyisen ajatuksenne
jälkeen tarvitsen minä, kyetäkseni naimiseen, kolmentuhannen punnan
vuotisen rahatulon; mutta mistä minä tiedän, ett'ette, sitä myöten kuin
tietonne Englannin maasta kasvaa, yhä korota vaatimuksianne?"

"Selvällä Englannin kielellä," sanoi Obenreizer, "merkitsee tämä, että
epäilette sanaani!"

"Uskotteko te minun sanaani, jos ilmoitan teille, että olen kaksin
kerroin enentänyt tulojani?" kysyi Vendale. "Ellei muistoni petä,
vaaditte vasta juuri täydellisiä todistuksia."

"Tosiaan! viekkaasti! Te osoitatte muukalaisen sukkeluutta samassa
kuin englantilaisen perin-pohjaisuutta. Ottakaa vastaan paraat
onnen-toivotukseni ja samalla kirjallisen lupaukseni."

Hän nousi ylös, istui kirjoitus-pöydän ääreen, kirjoitti muutamia
rivejä ja ojensi paperin Vendalelle syvällä kumarruksella.
Suostumuskirja oli aivan suora ja selvä -- ja allekirjoitettu
tunnollisella tarkkuudella.

"Oletteko tyytyväinen kirjoitukseeni?"

"Olen kaikin puolin."

"Sepä minua ilahuttaa kuulla. Me olemme tässä vähin otelleet -- ja
olleet erinomaisen sukkelat ja viisaat molemmin puolin. Nyt on
kauppamme selvillä, emmekä pidä toisillemme vihaa. Ja lopuksi, herra
Vendale, lyökäämme käsi käteen, niinkuin rehelliset miehet!"

Vendale ojensi hänelle kättä, suuresti kummastellen Obenreizerin
äkkinäistä muutosta toisesta luonnosta toiseen.

"Milloinka rohkenen toivoa taas saadakseni tavata miss Obenreizeria?"
kysyi hän ja nousi ylös lähteäksensä.

"Tehkää hyvin ja käykää huomenna tykönäni," sanoi Obenreizer, "niin
saatamme sen asian päättää, mutta ennenkuin lähdette, niin ottakaamme
'groggi.' Eikö? Noh! sitten kätkemme sen siksi kuin olette saaneet
tulonne nousemaan kolmeen tuhanteen puntaan. Olispa hupaista tietää,
milloin tuo tapahtunee."

"Muutamia kuukausia takaperin laskin minä arviolta lukua kauppani
laajentamisen mahdollisuudesta", sanoi Vendale, "ja ellei laskuni ole
väärä, niin olen tehnyt tuloni kahta suuremmaksi."

"Ja olette naineet" -- -- sanoi Obenreizer.

"Ja olen nainut" -- toisti Vendale -- "tästä päivästä vuoden kuluttua!
Hyvästi!"


VENDALE SAATTAA HÄIRIÖTÄ MATKAAN.

Kun Vendale seuraavana aamuna tuli konttoriinsa, olivat nuo ikävät ja
kuivat toimitukset Cripple Cornerissa häneltä saaneet uuden ja
elähyttävän viehätyksen. Marguerite oli nyt tullut osalliseksi niihin.
Koko se koneisto, joka Wildingin kuoltua oli pantu liikkeelle
saadakseen tietoja huoneen asioista -- pääkirjain päättäminen, luvun
laskeminen "aktivoista," luvun pitäminen kaupan-kaluista, j.n.e. -- oli
nyt muuttunut koneistoksi, joka antoi hänelle tietoa kuinka pian
naimisensa voi tapahtua. Tarkastettuansa kirjurin antaman tilinteon, ja
verrattuansa erinäisiä summia toisiinsa, käänsi Vendale huomionsa
viini-varastoon ja lähetti alas kellariin pyytämään luetteloa sen
sisällyksestä.

Pääkyyppäri oli tuskin pistänyt päänsä ovesta isäntänsä yksityiseen
huoneesen, ennenkuin Vendale huomasi, että hänen näkönsä oli kokonaan
toinen kuin ennen. Jotakin erinomaista oli epäilemättä tapahtunut tänä
aamuna. Ladlen Jannen liikunnossa oli jonkinlaista melkeen elävyyden
tapaista ja kasvonsa miltei osoittaneet iloisuutta.

"Kuinka on laitanne?" kysyi Vendale. "Onko mitään tapahtunut?"

"Haluaisin sanoa yhden asian," vastasi Janne. "Nuori herra Vendale, en
ole koskaan tahtonut kehua itseäni profeetaksi."

"Noh! kuka sen on sanonutkaan?"

"Ei yksikään profeeta ole minun tietääkseni," jatkoi Janne, "kuluttanut
enintä aikaansa maan alla. Ei yksikään profeeta ole, mitä tahansa
lieneekin saanut sisäänsä, ikänänsä saanut sisäänsä viiniä hikireikien
kautta aamusta iltaan monen vuoden kuluessa. Kuin minä, siitä syystä
että nuori herra Wilding oli muuttanut kaupan toimi-nimen, sanoin
hänelle, että hän siinä samassa oli muuttanut kaupan onnen, kehuinko
minä silloin itseäni profeetaksi? En, sitä en tehnyt. Onko se, mitä
hänelle sanoin, käynyt toteen? On niinikään. Pebblenpojan ja
Veljenpojan aikana ei koskaan tapahtunut erhetystä tavaralähetyksessä,
joka oli kauppahuoneellemme jätetty. Vaan nyt on tapahtunut erhetys.
Olkaa hyvä ja merkitkää, että se tapahtui ennenkuin miss Marguerite oli
käynyt täällä, jonkatähden ei tämä siis sotine sitä vastaan mitä
ennustin, että Marguerite laulaisi onnen tänne takaisin. Lukekaa tätä",
päätti Janne, viitaten sormella, joka ei näyttänyt saaneen muuta kuin
likaa sisäänsä hikireiistä, erääsen paikkaan luettelossa. "Vasten
luontoani on pahan ennustaminen sille huoneelle, jota palvelen, mutta
minä pidän velvollisuutenani pyytää teitä lukemaan tuota, herra."

Vendale luki kuin seuraa:

"Huom. Sveitsiläisen sampanjan suhteen! Erhetys on havaittu
kauppahuoneelta Desfresnier & C:o tulleessa lähetyksessä."

Vendale keskeytti lukemisen ja katsoi vieressään olevaan muistokirjaan.

"Se oli Wildingin aikana" -- muistutti hän. Viinin-saalis silloin oli
erittäin runsas, ja hän otti niin paljon kuin sai. Onhan Sveitsin
sampanja ollut hyvää, vai kuinka?"

"En tahdo sanoa, että se on huonoakaan ollut, herra;" sanoi kyyppäri.
"On saattanut hapata ostajaimme kellareissa tahi särkeä niiltä pullot,
vaan en tahdo sanoa sen näyttäneen huonolta meidän kellareissa."

Vendale luki edemmäksi luettelossa: "Tarkemmin tutkittuamme kirjoja,
havaitsemme, että lootain lukumäärä on aivan oikea; vaan kuusi niistä,
joiden merkki vähän eriää toisista, on aukaistu ja havaittu sisältävän
punaista viiniä eikä sampanjaa. Merkkein yhtäläisyys on luultavasti
vaikuttanut erhetyksen Neuschâtelista lähetettäessä. Erhetys koskee
vaan kuutta koria."

"Onko tämä kaikki?" kysyi Vendale ja nakkasi luettelon syrjään.

Jannen silmät seurasivat synkästi löyhyilevää paperia.

"Iloitsen nähdessäni että otatte tämän asian niin huokealla mielellä
vastaan," sanoi hän. "Välistä tapahtuu, että yksi erhetys tuopi toisen
seurassaan. Joku pudottaa erhetyksestä palasen apelsiinikuorta kadulle,
ja toinen tulee erhetyksestä sen päälle lankeemaan, ja sitten saadaan
jotakin toimittamista lasaretissa ja ihminen joutuu Raaja-rikoksi koko
elinajakseen. Minua ilahuttaa nähdä että otatte asian niin huokeasti.
Pebblenpojan ja Veljenpojan aikana me emme olisi ottaneet sitä niin
keveästi ennenkuin lopun olisimme nähneet. Tahtomatta ennustaa pahaa
huoneellemme, nuori herra Vendale, soisin kuitenkin, että tämä olisi
onnellisesti tullut ja mennyt. Toivon teidän ei pahastuvan, herra;"
sanoi kyyppäri, avaten oven mennäkseen ja katsoen vielä kerran
synkkämielisesti taakseen ennenkuin löi oven lukkoon; "myönnän
mielelläni että olen hourupäinen ja vähän alakuloinen luonnoltani, vaan
minä olen kauvan palvellut Pebblenpojan ja Veljenpoikaa, ja toivon että
onnellisesti pääsisitte noista kuudesta punaviinin korista."

Yksin jääneenä purskahti Vendale nauruun ja tarttui kynään.

"Lienee parasta, että kirjoitan muutamia sanoja Desfresnier & Co:lle
ennenkuin kaikki unhottuu," ajatteli hän ja kirjoitti heti
seuraavaisesti:

"H. H. Paraillaan toimitamme viinivarastomme lukemista, ja olemme
siinä huomanneet pienoisen erhetyksen teidän puolelta viimeisessä
sampanja-lähetyksessä. Kuusi lootaa sisälsi nimittäin punaista viiniä,
jotka täten lähetämme takaisin. Asia on helposti korjattu jos saadaan
toisia sijaan, taikka muussa tapauksessa, jos meidän äsken maksamaamme
rätinkiin, juuri 500 puntaa, panette näitten kuuden loodan hinnan
maksetuksi.

                                         Kaikella kunnioituksella
                                              Wilding & C:o"

Tämä kirje lähetettiin heti postiin, ja Vendale kohta unhotti koko
asian. Mieleensä johtui aineita, hänestä paljoa tähdellisempiä. Päivän
kuluttaa edemmäksi, meni hän, väli-puheen mukaan, Obenreizerin luo.
Seuraus keskinäisestä sopimuksesta täällä oli, että Vendale sai luvan
viettää määrätyt illat viikossa Margueriten seurassa, kuitenkin vaan
kolmannen hengen läsnä ollessa, josta viimeisestä ehdosta Obenreizer ei
millään muotoa tahtonut luopua. Ainoa myönnytys, minkä salli, oli,
että jätti Vendalelle vapaan oikeuden valita mainitun kolmannen hengen.
Luottaen entiseen kokemukseensa, tämä ei kauan epäillyt ennenkuin hän
siihen ammattiin valitsi tuon oivallisen eukon, joka parsi Obenreizerin
sukkia. Kuultuansa mikä ankara edesvastaus oli hänelle pantu, näyttäysi
rouva Dor arvaamatta uudelta kannalta hengellisessä edestymisessä. Hän
odotti kunnes Obenreizerin terävät silmät olivat hänen jättäneet -- ja
katsoi sitten Vendaleen, vaivihkaa iskien hänelle silmää.

Aika vieri ja sen kanssa myös onnelliset ilta-hetket Margueriten
luona. Kymmenentenä päivänä siitä, jona Vendale oli kirjoittanut
sveitsiläiselle kauppa-huoneelle, makasi vastaus kirjoitus-pöydällänsä,
muitten samana päivänä tulleitten kirjeitten joukossa. Vastaus kuului
näin:

"H. H. Pyydämme anteeksi tapahtuneesta pienestä erhetyksestä. Samalla
kertaa täytyy meidän valitettavasti lisätä, että hyväntahtoisesti
antamanne ilmoitus on johdattanut meitä toiseen odottamattomaan
huomaukseen. Asia on hyvin ankara sekä teille että meille. Likemmät
kohdat ovat seuraavaiset:

"Koska meillä ei enään ollut sen vuoden sampanjaa, josta viimein
lähetimme teille, niin olimme aikeessa, esityksenne mukaan, panna
rätinkiinne maksetuksi nuot kuusi korillista. Ryhtyessämme tähän
toimeen, saattoivat erityiset meidän kauppa-liikkeelle omituiset tavat
meitä tutkimaan sekä pankki-kirjaamme että pää-kirjaa, jonka kautta
olemme tulleet täysin vakuutetuksi siitä, ettei mikään sellainen rahan
lähetys, josta mainitsette, ole tullut meidän kauppa-huoneelle osaksi,
ja saaneet varman tiedon, ettei sellaista summaa ole meidän konton
kautta pankkiin maksettu.

"Sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, olisi turhaa vaivata teitä
kaikilla pienimmilläkin seikoilla. Rahat ovat epäilemättä varastetut
matkallansa teidän ja meidän välillä. Muutamat omituiset asianhaarat,
joita olemme havainneet petoksen tavan suhteen, saattavat meitä
uskomaan, että varas on toivonut kykenevänsä suorittaa puuttuvan summan
pankkiireillemme, ennenkuin vuotinen tilin-tekomme saattaisi asian ilmi.
Tavallisen järjestyksen mukaan tämä tilinteko olisi tapahtunut vasta
kolmen kuukauden perästä, ja tämän ajan olisimme siis, ellei kirjeenne
olisi tullut, kokonaan olleet tietämättä tapahtuneesta varkaudesta.

"Mainitsemme tätä viimeistä seikkaa, koska se näkyy todistavan, että
meillä tässä ei ole tekemistä tavallisen varkaan kanssa. Tähän asti ei
meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa, kuka varas olisi, vaan
toivomme teidän auttavan meitä asian ilmi saattamisessa ensiksikin
sillä lailla, että tarkastelette tuota -- arvattavasti väärennettyä --
kuittia, joka epäilemättä on tullut teidän haltuun kauppa-huoneen
nimessä annettuna. Olkaa hyvä ja katselkaa onko kuitti kokonaan
kirjoitettu, vai onko se numerolla ja päivä-luvulla painettu lanketti,
jonka ainoastaan tarvitsee täyttää summalla. Tämän, niinkuin näyttäisi,
vähäpätöisen kysymyksen vastaaminen on, sen vakuutamme, hyvin tärkeä.
Levottomuudella ja halulla odotamme vastaustanne ja olemme kaikella
kunnioituksella H. H:n

                                                     uskolliset
                                                 Desfresnier & C:o."

Vendale laski kirjeen pöydälle ja istui hetken aikaa aivan liikkumatta,
tointuaksensa kovan onnen kohtauksesta. Tällä aikaa, koska, enemmin
kuin milloinkaan, tulojensa isontaminen huoletti häntä, uhkasi häntä
viidensadan punnan tappio. Ajatellen Margueritea veti hän pienen
avaimen lakkaristaan ja aukaisi seinään rakennetun rauta-kaapin, jossa
talletti kauppa-huoneen kirjoja ja tähdellisiä papereita.

Vielä etsiessään kaapista väärennettyä kuittia vavahti hän äkkiä, kun
kuuli vieraan äänen ihan vierestään.

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi;" sanoi ääni. "Taidanpa tulla
sopimattomalla ajalla?"

Vendale kääntyi ympäri ja seisoi Margueriten holhojan edessä silmä
silmää vastaan.

"Olen tullut tänne," jatkoi Obenreizer, "tiedustelemaan voinko olla
teille joksikin hyödyksi. Toimitukset kutsuvat minua muutamaksi
päiväksi Manchester'iin ja Liverpool'iin. Saattaisinko ehkä samalla
kertaa toimittaa teille jotakin? Teillä on täysi valta käyttää minua
asiamiehenä, joka matkustaa kauppa-huoneen Wilding & C:on puolesta."

"Olkaa niin hyvä ja odottakaa hetki;" vastasi Vendale, "minä olen
palkalla valmis puhumaan kanssanne."

Hän kääntyi uudestaan kaappiin päin ja rupesi etsimään papereista.

"Te tulette tänne," jatkoi hän hetken vaiti oltua, "ajalla,
semmoisella, kun ystävälliset tarjoukset ovat minulle erinomaisia. Olen
tänä päivänä, näette, saanut ikäviä sanomia Neuschâtelista."

"Ikäviä sanomia!" sanoi Obenreizer. "Desfresnier & C:lta?"

"Niin. Muuan rahasumma, jonka lähetimme heille, on varastettu, ja minä
tulen kadottamaan viisisataa puntaa. -- Mitäs nyt?"

Kun Vendale äkkiä kääntyi ja toisen kerran loi silmänsä huoneen yli,
näki hän kirjerasiansa makaavan laattialla ja Obenreizerin polvillaan
poimimassa ylös sen sisällystä.

"Kömpelyyteni on syypää tähän," sanoi Obenreizer. "Tuo hirveä
sanoma, jota mainitsitte, hämmästytti minua kovasti; otin askeleen
takaperin." --

Kirjeitten kokoominen, jotka olivat hajalla pitkin laattiata, veti
hänen huomion taas puoleensa, jottei joutanut lausettaan päättää.

"Älkää vaivatko itseänne," sanoi Vendale, "joku kirjureista voipi ne
poimia ylös."

"Mikä kauhea sanoma!" toisti Obenreizer yhäti kokoellen kirjeitä. "Mikä
kauhea sanoma!"

"Jos tahdotte lukea kirjeen;" sanoi Vendale, "niin havaitsette
etten ole ollenkaan liioitellut. Se makaa aukaistuna tuolla
kirjoitus-pöydällä."

Hän etsi sillaikaa etsimistään ja löysi viimeinkin väärennetyn kuitin.
Se oli yksi noista numerolla ja päivä-luvulla painetuista lanketeista,
joita sveitsiläiset kirjeessään mainitsivat. Vendale kirjoitti ylös
sekä numeron että päivä-luvun. Kätkettyänsä kuitin jälleen ja
lukittuansa kaapin oven, sai hän aikaa tarkemmin katsella Obenreizeria,
joka istui kaukana akkunan-loukossa ja luki kirjettä.

"Tulkaa tänne kamiinin tykö," sanoi Vendale. "Näytättehän aivan
paleltuneelta. Minä soitan tänne enemmin hiiliä."

Obenreizer nousi ylös ja käveli vitkaan takaisin kirjoitus-pöydän tykö.

"Marguerite tulee tästä sanomasta varmaan yhtä murheelliseksi kuin
minä," sanoi hän ystävällisesti. "Mitä aivotte nyt tehdä?"

"Minä olen Desfresnier ja C:n vallassa," vastasi Vendale, "enkä voi,
tietämättömyydessäni asian oikeasta laadusta, tehdä muuta kuin mitä he
neuvovat. Kuitti, jonka vast'ikään löysin, on kirjoitettu painettuun ja
numeroittuun lankettiin. Näkyy olevan erittäin tähdellistä, että se
löytyy. Koska olette olleet heidän palveluksessa, niin tunnette varmaan
heidän menetys-tapoja asiain toimittamisessa. Aavistatteko mitä aikovat
tehdä?"

Obenreizer esitteli jonkunlaisen luulon.

"Saanko nähdä kuittia?" kysyi hän.

"Voitteko pahoin?" sanoi Vendale, kummastellen muutosta hänen
kasvoissa, jonka nyt vasta oikein huomasi. "Mutta menkäähän kamiinin
eteen. Oikeinhan vapisette vilusta; toivonpa ett'ette tule kipeäksi."

"Ei suinkaan," vastasi Obenreizer; "vaan olen ehkä kylmistynyt. Olispa
Englantilainen ilmanne saanut vähän armahtaa Englantilaisten tapojenne
ihailijaa. Antakaa ma katson kuittia."

Vendale aukaisi rauta-kaapin, ja Obenreizer siirsi tuolinsa kamiinin
eteen ja lämmitteli käsiänsä liekillä.

"Antakaa ma katson kuittia!" sanoi hän vielä kerran, kun Vendale palasi
paperi kädessä.

Samassa tuli mies sisään, uusi takka hiiliä sylissä, ja Vendale käski
hänen syytää niitä melkoisesti, jotta aika liekki syttyisi. Mies
noudatti käskyä onnettomalla innolla. Astuessaan edemmäksi ja
nostaessaan hiilikoppaa tarttui jalkansa mattoon, jotta mies parka
lensi silmälleen ja kaasi koko hiilistön valkeaan, joka tuosta aivan
tuokiossa sammui. Harmaan-keltainen savu-pilvi nousi yhtäkkiä ilmaan,
vaan ei yksikään tuli-kipinä ilmoittanut mistä se nousi.

"Nuhjus!" sanoi Obenreizer puoleksi itsekseen ja heittäen mies parkaan
silmäyksen, jota tämä vielä kauvan jälestäpäin muisteli.

"Ehkä haluatte astua konttorin puolelle?" kysyi Vendale. "Meillä on
siellä toinen kamiini."

"Mitäpä vielä; ollaan täällä!"

Vendale ojensi hänelle kuitin, vaan Obenreizerin halu sitä tutkimaan
näytti tukehtuneen yhtä äkkiä kuin valkea kamiinissa. Hän heitti vaan
pikaisen silmäyksen paperiin ja sanoi:

"En ymmärrä tätä ensinkään. Minun on mieleni paha etten voi olla teille
hyödyksi tässä asiassa."

"Minä kirjoitan tänä iltana postissa Neuschâteliin," sanoi Vendale
toisen kerran sulkien kuitin lukon taa. "Täytyy odottaa ja katsella
mitä seuraa."

"Postissa tänä iltana!" kertoi Obenreizer. "Malttakaa ma katson!
Kahdeksan tai yhdeksän päivän perästä saatte vastauksen, ja siksi ehdin
minäkin takaisin. Jos ehkä voin hyödyttää teitä kauppa-matkailijana,
niin toivon että annatte minun sen tietää. Ehkä lähetätte minulle
käskynne kirjallisesti? Olen siitä kiitollinen. Minä ikävöitsen kovin
kuulla minkälaisen vastauksen saatte Neuschâtelista. Kentiesi on kaikki
vaan erhetystä! Olkaa huoletta, ystäväiseni, olkaa huoletta!"

Hän oli tullut ilman erityistä kiirettä, vaan nyt hän sieppasi hattunsa
ja jätti hyvästi ikäänkuin ei olis hetkeäkään pois antaa.

Yksin jääneenä alkoi Vendale kävellä edes takasin syvissä ajatuksissa.

Entinen mieli-piteensä Obenreizerista oli vähän hämmentynyt hänen
käytöksestään tässä tilassa, ja hän luuli nyt itsensä ensi kerran
elämässään olleen liian pikainen ja kova arvostellessaan
lähimmäistänsä.

Obenreizer oli näet kuultuansa Vendalelle tapahtuneen kovan onnen
osoittanut kauhistuksen, joka näytti olevan peräti todellinen, eikä
mikään kohteliaisuuden vaikuttama. Vaikka hänellä oli huolta omista
asioistansa ja hän nähtävästi oli jonkun äkillisen kivun vallassa, oli
hän sekä puhunut että käyttänyt itsensä ikäänkuin tuttava joka
surkuttelee ystävänsä onnettomuutta. Vendale olisi Margueriten tähden
useasti halunnut pitää parempaa ajatusta hänen holhojasta, vaan tähän
asti oli kaikki yrityksensä siinä kohden olleet turhat. Nyt olivat
kuitenkin luontonsa jalommat tunteet heränneet ja kumosivat sen
todistuksen, joka tähän asti oli näyttänyt vastustamattomalta.

"Kentiesi," arveli hän, "olen minä ainakin erhettynyt päättämyksessäni
tästä miehestä."

Aika vieri, ja sen ohessa tulivat ja menivät myös nuot ihanat
ilta-hetket Margueriten seurassa. Kymmenen päivää oli taas kulunut
siitä kuin Vendale kirjoitti sveitsiläiselle kauppa-huoneelle ja taas
makasi vastaus kirjoitus-pöydällä muitten samana päivänä tulleitten
kirjeitten joukossa:

"H. H. Kauppa-liikkeemme vanhempi osakas on tähdellisissä asioissa
matkustanut Milano'on. Hänen poissa-ollessa ja hänen täydellä
suostumuksella, kirjoitan nyt toistamiseen teille kadonneitten rahojen
johdosta.

"Keksimisenne, että väärennetty kuitti on kirjoitettu yhteen meidän
numeroituista ja painetuista lanketeista on saattanut meidät sangen
suureen hämmästykseen. Kun raha-lähetyksenne varastettiin, löytyi
ainoastaan kolme avainta siihen arkkuun, jossa kuittilankettiamme aina
säilytetään. Minulla oli yksi, kauppa-kumppanillani toinen, ja kolmas
oli erään persoonan hallussa, joka siihen aikaan nautitsi täydellistä
luottamustamme meidän palveluksessa. Me saattaisimme yhtä hyvin epäillä
itsiämme kuin häntä; vaan nyt lankee epäluulo kuitenkin hänen
päällensä. En raski ilmoittaa teille, kuka tämä persoona on, niinkauan
kuin löytyy hänelle mahdollisuutta päästä viattomana siitä tutkinnosta,
joka nyt on tehtävä. Suokaa varovaisuuteni anteeksi; syyt ja perusteet
siihen ovat rehelliset.

"Se muoto, johon tutkimisemme nyt täytyy pukeutua, on aivan
yksinkertainen. Käsi-ala teidän kuitissa täytyy asian-ymmärtäväin
miesten, jotka ovat meidän käytettäviä, verrata muutamain kirjoitusten
kanssa, jotka sattuvat olemaan hallussamme. Näitä kirjoituksia en voi
lähettää teille syystä, jotka kyllä hyväksytte, kun tulette ne
tietämään. Pyytäisin siis teitä lähettämään kuitin minulle tänne
Neusthâteliin ja saan minä varoitukseksi vielä lisätä muutamia rivejä.

"Jos mainittu persoona, joka nyt on epäluulon alaisena, todella on se,
joka tämän väärennyksen ja varkauden on tehnyt, niin on minulla
syytä peljätä, että huomionsa jo on herännyt varovaisuuteen. Ainoa
todistus-kappale häntä vastaan on teidän käsissänne, ja varmaan hän
mullistaa maat ja taivaat sen saadakseen ja hävittääkseen. Sen vuoksi
saan kiihkeästi kehoittaa teitä, ettette lähettäisi kuittia postissa.
Lähettäkää se minulle piammiten yksityisen persoonan kanssa ja
valitkaa lähettilääksenne vaan semmoinen mies, joka on kauan ollut
palveluksessanne, joka on harjaantunut matkustamaan ja osaa ranskan
kieltä; uljas ja luotettava mies, josta voipi vakaasti päättää, ettei
hän salli kenenkään muukalaisen päästä tuttavuuteensa. Älkää
ilmoittako kellenkään -- sanani jälkeen ei kellenkään -- paitse
sanansaattajallenne, miten asia nyt on kääntynyt. Kuitin turvallinen
tänne-pääsy rippuu kentiesi siitä, että sanasta sanaan seuraatte
neuvoani.

"Lopuksi saan vielä lisätä, että ajan-säästäminen nyt on kovin
tarpeellinen. Useampia kuitti-lanketeistamme kaivataan, ja mahdotonta
on arvata, mitkä uudet petokset voivat tapahtua, ellemme saa varasta
käsiimme.

                                                  Nöyrä palvelianne
                                                  Desfresnier & C:o.
                                                  Rolland'in kautta."

Ken oli hän, jota epäiltiin? Vendalen tilassa ei ollut helppo sitä
arvata.

Kenen hän lähettäisi Neuschâteliin? Uljaita ja luotettavia miehiä tosin
kyllä löytyi Cripple Cornerissa, vaan mistä ottaa sellainen mies, joka
oli tottunut ulkomailla matkustamaan, joka taisi ranskan kieltä ja
josta voi vakaasti päättää, ettei hän sallisi muukalaisien päästä
tuttavaksensa? Ainoastaan yksi mies löytyi, jossa kaikki nämät
tarpeelliset asiat olivat yhdistettynä, ja se oli Vendale itse.

Tosiaan oli kauppansa jättäminen häneltä suuri uhraus, ja vielä
suurempi Margueriten jättäminen. Viisisataa puntaa rippui tulevasta
tutkinnosta, ja herra Rolland'in neuvo kirjeessä oli sanasta sanaan
seurattava.

Kuta enemmän Vendale asiata mietti, sitä selvemmin huomasi hän
tarpeelliseksi itse lähteä matkalle.

Kätkiessään kirjeen ynnä kuitin, muistutti eräs mielen johto häntä
Obenreizerista. Nyt näytti mahdollisemmalta kuin ennen saada tietoa
kuka tuo epäluulon alainen voi olla. Luultavasti tiesi Obenreizer sen.

Tämä mielen johto oli tuskin herännyt hänessä, ennenkuin ovi aukaistiin
ja Obenreizer astui sisään.

"Soho Square'ssa sanottiin, että teitä odotettiin kotia tänä iltana,"
sanoi Vendale tervehdittyänsä häntä. "Kuinka olette jaksaneet maalla?
Voitteko paremmin nyt?"

Tuhansia kiitoksia. Obenreizer oli voinut hyvin ja oli nyt paljoa
terveempi. Ja mitä uutta täällä? Oliko tullut kirjettä Neuschâtelista?"

"Varsin kummallinen kirje," vastasi Vendale. "Asia on tehnyt uuden
mutkan, ja kirje vaatii minun salaamaan vastaiset toimemme kaikille
ilman eroituksetta, oli kuka tahansa."

"Ilman eroituksetta!" matki Obenreizer. Näin sanoen läksi hän taas
miettien akkunan ääreen toisessa päässä huonetta, ja katseltuansa siitä
hetken, palasi hän jälleen Vendalen luoksi. "Lienee se unhotus heiltä,"
otti hän taas puhuakseen; "muussa tapauksessa he tuskin olisivat minua
eroittaneet."

"Se on herra Rolland, joka kirjoittaa", sanoi Vendale, "ja niinkuin
sanotte, lienee tuo varmaan unhotus häneltä. Tämä ajatus asiasta on
tähän asti minulta jäänyt tarkkaamatta. Minä halusin neuvotella teidän
kanssa, juuri kuu astuitte sisään, ja nyt minua sitoo erityinen kielto,
joka kentiesi ei ollenkaan ole määrätty teitä varten. Harmillista!"

Obenreizerin sumuiset silmät kiintyivät tarkasti Vendaleen.

"Kentiesi enemmin kuin harmillista," sanoi hän. "Minä lähdin tänne
tänä päivänä, ei ainoastaan saadakseni kuulla uutisia, vaan myös
tarjotakseni teille apuani sanan-saattajana, kaupan-hierojana eli minä
tahansa tahtoisitte käyttää minua. Uskotteko että minäkin olen saanut
kirjeitä, jotka pakottavat minun päätäpahkaa lähtemään Sveitsiin?
Suullisia sanomisia, kirjeitä, todistuksia, mitä tahansa olisin teiltä
voinut viedä muassani Desfresnierille ja Rolland'ille."

"Olette juuri se mies, jota tarvitsen," vastasi Vendale. "ei viittäkään
minuutia takaperin päätin vasten tahtoani itse lähteä Neuschâteliin,
koska en tuntenut ketään täällä, jonka olisin uskaltanut panna
edestäni. Tahdon kuitenkin vielä kerran lukea kirjeen."

Hän aukaisi rauta-kaapin ottaakseen sieltä kirjeen, ja vasta
katsottuansa taakseen jos olivat kahden kesken, kävi Obenreizer pari
askelta hänen jälessään, seisahtui sitten ja mittasi Vendalea
silmillään. Vendale oli pitempi ja nähtävästi myös voimakkaampi heistä.
Obenreizer kääntyi pois ja lämmitteli kamiinin edessä.

Sillaikaa luki Vendale kolmannen kerran viimeistä osaa kirjeestä. Siinä
seisoi selvä varoitus -- siinä seisoi tuo loppu-lause, joka vaati sen
ymmärtämistä ja tulkitsemista sanasta sanaan. Käsi, joka ojasi Vendalea
pimeässä, ohjasi häntä ainoastaan tällä ehdolla. Iso rahasumma oli
vaarassa, ja kauhean epäluulon piti ensinnä toteutua. Jos hän menetteli
oman mielensä mukaan, ja sitten jotakin tapahtuisi, joka häiritsisi
järjestettyjä tuumia, kenen syyksi vahinko silloin oli luettava?
Kauppamiehenä Vendalella ei ollut kuin yksi tehtävä. Hän kätki taas
kirjeen.

"Tosiaan vallan harmillista!" sanoi hän Obenreizerille. "Tuo unhotus
herra Rolland'in puolelta saattaa minua pahaan pulaan, ja tekee
keskinäisen välimme yhtä ikäväksi kuin naurun alaiseksi. Mutta mitä
voin tehdä? Minä työskentelen sangen tärkeässä asiassa ja
työskentelenpä aivan pimeässä. Muuta neuvoa mulla ei ole kuin
ohjeekseni ottaa kirjeen kirjaimia eikä sen henkeä. Älyätte varmaan,
että, jos en olisi ollut näin sidottu, minä ilomielin olisin nautinnut
auttavaisuuttanne."

"Ei sen enempää siitä asiasta!" vastasi Obenreizer. "Teidän sijassanne
olisin tehnyt ihan samalla lailla. Minä en ole ensinkään loukattu, hyvä
ystäväiseni, vaan kiitän teitä päin vastoin hyväntahtoisuudestanne.
Kaiken mokominhan kuitenkin tulemme olemaan matka-kumppaleita, koska te
arvattavasti, niinkuin minäkin lähdette hetimiten?"

"Se olkoon päätetty; vaan ensiksi täytyy minun puhua Margueriten
kanssa."

"Arvattavasti! arvattavasti! Puhukaa hänen kanssa illalla ja käykää
minua noutamaan kun lähdette rautatielle. Lähdemmekö pikajunalla tänä
iltana?"

"Lähdetään tänä iltana."

Oli jo myöhempi kuin Vendale luulikaan, kun hän pysäytti vaununsa
tunnetun huoneen eteen Soho-Sqwaressa. Kaikellaiset tähdelliset
toimitukset, jotka seurasivat hänen äkkinäistä lähtöänsä, olivat
anastaneet suuren osan sitä aikaa, jonka hän oli toivonut saavansa
viettää Margueriten parissa.

Hämiksensä ja iloksensa oli Marguerite yksin salissa, kun hän astui
sisään.

"Meillä ei ole paljon aikaa, Yrjö," sanoi hän; "mutta rouva Dor on
ollut hyvä minua kohtaan, ja me saamme viettää nämät minuutit
itseksemme." Nyt kiersi Marguerite käsivarret hänen kaulansa ympäri ja
kuiskasi: "Oletko tehnyt mitään, joka on voinut loukata Obenreizeria?"

"Minäkö?" kysyi Vendale kummastellen.

"Hiljaa!" sanoi hän. "Minun täytyy kuiskata se sinulle. Muistat varmaan
tuon pienen valokuvan, jonka sain sinulta. Se sattui tänäpänä makaamaan
kamiinin-friisillä, josta hän sen löysi. Hän katseli sitä ja minä näin
hänen kasvonsa peilissä. Tiedän varmaan, että olet häntä loukannut; hän
on kostonhaluinen ja armoton, ja samalla äänetön kuin hauta. Älä
matkusta hänen kanssansa, Yrjö; älä lähde hänen seuraan!"

"Oma ystäväiseni," vastasi Vendale, "sinä annat turhain luulojen
peljättää itseäsi. Obenreizer ja minä emme ole koskaan olleet parempia
ystäviä kuin juuri tällä erää."

Ennenkuin enemmän ehdittiin sanoa, alkoi laattia likimmäisessä
huoneessa vavista jonkun raskaan ruumiin liikunnosta, ja heti sen
jälkeen näyttäikse rouva Dor.

"Obenreizer!" huusi tämä hyväntahtoinen olento kuiskaavalla äänellä ja
upposi silmänräpäyksessä tavalliselle istuimelleen kamiinin viereen.

Obenreizer tuli sisään matka-salkku rippuva olkapäällä.

"Oletteko valmis?" kysyi hän Vendalelta. "Saanko teille ottaa jotaan
mukaani? Teillä ei ole matka-salkkua, vaan minulla on. Tämä papereita
varten tehty paikka on oleva teidän käytettävänä."

"Kiitoksia tarjouksestanne," vastasi Vendale; "minulla on ainoastaan
yksi tähdellinen paperi, ja siitä täytyy minun itse pitää huolta. Tässä
se on," lisäsi hän katsellen povitaskuansa, "ja tässä sen täytyy olla
kunnes pääsemme Neuschâteliin."

Vendalen näin puhuessa tarttui Marguerite hänen käteensä ja puristi
sitä hartaasti, katsellen ankarasti Obenreizeria; vaan ennenkuin
Vendale huomasikaan oli jo Obenreizer kääntynyt ja oli nyt
jättämäisillään hyvästit rouva Dorelle.

"Hyvästi, ihana veljentytär;" sanoi hän kääntyen Margueritea kohti. "Ja
nyt pois Neuschâteliin, ystäväni!"

Näin sanoen hän keveästi koski Vendalen povi-taskuun, ja kulki edeltä
ovelle.

Vendalen viimeinen silmäys tarkoitti Margueriteä ja Margueriten
viimeiset sanat hänelle olivat:

"Älä lähde."



KOLMAS NÄYTÖS.

Laaksossa.


Oli noin keski-paikoilla Helmikuuta kun Vendale ja Obenreizer lähtivät
matkaan, ja koska talvi oli kova, niin ei ollut matkakaan erittäin
hupainen; päin vastoin oli tämä aika kaikille matkustavaisille varsin
kamala, ja tultuansa vihdoin Strasburgiin, löysivät matkustajamme tämän
kaupungin suuret ravintolat melkeen tyhjinä, ja ne harvat ihmiset,
joita he siellä tapasivat, ja jotka Englannista tahi Parisista
kaupan toimissa olivat kulkeneet Sveitsin sisämaihin, olivat hekin
paluu-matkalla.

Usea Sveitsin rauta-teistä, joita matkailijat nykyjään kulkevat ilman
vastuksitta ja vaivoitta, olivat siihen aikaan melkeen kokonaan
mahdottomat kulkea, sillä moniaita ei oltu vielä alettukaan rakentaa ja
useimpia parhaillaan rakennettiin. Niissä rautatien-jaksoissa, joita
myöten jo kuljettiin, kohtasi vielä pitkät matkat vanhaa maantietä,
jossa liikenne usein talven aikana tykkänänsä taukosi; toisaalla löytyi
heikkoja paikkoja, joissa uusi laitos kovalla pakkaisella tahi äkkiä
nousevalla pyryllä ei ollut luotettava.

Strasburgissa kerrottiin useita juttuja tien vaivaloisuuksista ja ehkä
useat näistä jutuista olivat ylenmäärin väännetyt, saivat kuitenkin
kummallisimmatkin jonkunlaisen todenmukaisuuden siitä ainoasta syystä,
että ihmiset toden-teolla palasivat matkoiltaan kesken. Koska tie
Baseliin kuitenkin oli auki, niin pysyi Vendale järkähtämättä
päätöksessään matkustaa eteenpäin, ja Obenreizerin päätös oli tietysti
sama kuin Vendalen, sillä nyt hänen oli noista kahdesta valitseminen,
joko jäädä elin-ajakseen onnettomaksi taikka hävittää se todistus,
jonka Vendale vei muassaan, jos vaikka tähän tarpeesen täytyisi murhata
Vendalen.

Näiden molempain matkustavaisten keskinäinen suhta oli ihan erilainen.
Obenreizer, joka Vendalen toimen-sukkeluudesta näki turmion uhkaavan
ja jokaisen tunnin kuluessa huomasi tämän turmion aina enemmän
läheneväksi, vihasi häntä villin metsäelävän kavaluudella. Hän oli aina
tuntenut erästä vainun-kaltaista inhoa Vendalea vastaan, johon syy oli
ehkä haettava vanhassa riitaisuudessa herran ja talonpojan välillä,
kentiesi myöskin Vendalen luonnon julki-suoruudessa, kentiesi hänen
kauniimmassa ulko-muodossakin, taikkapa tämän menestyksessä etsiessä
Margueriten lempeä; ja viimeksi mainitut syyt olivat ehkä painavimmat.
Ja nyt hän tätä paitsi Vendalessa havaitsi metsästäjän, joka vainosi
häntä elämän ja kuoleman uhalla. Vendale sitä vastoin, joka aina
jalomielisesti oli taistellut ensimmäistä epä-luuloansa vastaan, älysi
nyt velvollisuutensa olevan kaikin voimin vastustella tätä epäluuloa ja
lakkaamatta sanoi hän itselleen: "Hän on Margueriten holhoja. Välimme
on varsin ystävällinen; hän on itse esittänyt matka-seuruutta ja
hänellä ei voi olla minkäänlaisia itsekkäitä sivutarkoituksia tällä
ikävällä matkustamisella." Näihin kaikkiin seikkoihin, jotka puhuivat
Obenreizerin puolustukseksi, lisäsi sattumus vielä yhden tapauksen,
silloin kuin he, oltuansa matkalla kahta vertaa kauemmin kuin
tavallisesti, vihdoin tulivat Baseliin.

Matkustajat olivat syöneet myöhäisen puolipäiväisen, ja olivat
yksinänsä eräässä huoneessa ravintolassa, jonka akkunoista nähtiin
sivutse juokseva Rheinin-virta, väkivaltainen ja syvä, paisunut ja
kohiseva. Vendale makasi sohvalla ja Obenreizer käveli edes takaisin
laattialla, välistä seisahtaen akkunan eteen katsellakseen kuinka
kynttiläin valo kaupungista kuvastui pimeään veteen -- ja ehkä
ajatellen mielessään: "Ah! jos voisin syöstä hänen tuonne alas!"
välistä pitkittäen käyntiänsä silmät kiinteästi tuijottaen laattiaan.

"Missä häntä ryöstän, jos voin? Missä hänen murhaan, jos täytyy?"
Tämmöisiä kohisi virta, kohisi, väsymättä kohisi hänen kävellessä
edestakaisin laattialla.

Tämä sävel kuului hänestä viimein niin selvään, että hän pysähtyi
ajatellen parasta olevan laulaa matka-toverillensa toisen säveleen.

"Rheinin-virta kohisee tänä iltana", sanoi hän hymyillen, "ihan
samalla tapaa kuin tuo vedenputous kotonani, jota äitini osoitti
matkustavaisille ja josta olen ennenkin maininnut. Senkin ääni muuttui
ilman mukaan ikäänkuin juoksevan virran kohina. Ollessani kello-sepän
opissa muistan sen vielä suhisseen minun korviini pitkin päiväkausia:
'ken sä olet, pieni raukkaseni? ken sä olet, pieni raukkaseni?'
Muistelenpa vielä sen toisissa tiloissa, kun sen ääni oli kolakka, ja
myrsky raivosi vuoren solassa, kohisseen: 'Bum, bum, bum. Lyö hänet,
lyö hänet, lyö hänet!" Ikään kuin vihastunut äitini -- jos tuo minun
äitini lienee ollutkaan!"

"Jos hän oli äitinne!" sanoi Vendale, joka vähitellen oli noussut
istumaan. "Jos hän oli äitinne? Miksi niin sanotte?"

"Niin, mitä minä tiedän?" vastasi toinen jäykästi, nostaen käsiänsä ja
antaen niiden jälleen pudota alas. "Minä olen niin halvasta suvusta,
ettei siitä ole puhumistakaan. Olin hyvin nuori, ja kaikki muut
perheessä olivat täysi-ikäiset ja niin kutsutut vanhempani ijälliset.
Eikö voi olla kaikki mahdollista tällaisessa tapauksessa?"

"Oletteko koskaan epäilleet -- --?"

"Olen jo kerran sanonut, että epäilen noitten kahden todellista
naimista," vastasi hän, taasen nostaen käsiänsä, ikäänkuin
poistaaksensa tätä ikävää puheen-ainetta. "Vaan mailmaan olen minä
tullut, jos en olekkaan ylhäisestä suvusta siinnyt. Ja mitä se muutoin
asiaan tekee?"

"Kumminkin olette aina Sveitsiläinen," sanoi Vendale seuraten häntä
edes takasin silmillään.

"Mistä minä sen tiedän?" vastasi hän lyhyesti ja seisahtui katsoen
taakseen. "Jos sanon teille: kumminkin olette aina Englantilainen --
mistä sen tiedätte?"

"Siitä, mitä olen lapsuudestani kuullut."

"Niin, sen verran tiedän minäkin itsestäni."

"Ja," lisäsi Vendale, "varhaimmista muistoistani."

"Niin minä myös. Yhdenlaiset ovat minunkin tietoni itsestäni -- jos
tämä on mikään vakava todistus."

"Eikö nämät todistukset teitä tyydytä?"

"Tyydyttäneväthän kaiketi. Ei mikään tässä mailmassa ole verrattava
täyttymykseen. Se on vaan lyhyt sana, mutta voimallisempi kuin pitkät
todistukset ja järkipäätelmät."

"Te ja Wilding vainaja olitte syntyneet samana vuonna ja melkeen
yhden-ikäiset," sanoi Vendale, miettiväisesti katsellen kuinka hän
käveli edestakaisin laattialla.

"Niinpä melkeen."

Voisiko ehkä Obenreizer olla tuo kadonnut perillinen? Oliko tuossa
hänen opissa mailman pieneydestä, joka alinomaa makasi hänen
kielellänsä, kentiesi syvempi merkitys, kuin itse arvasikaan? Oliko tuo
sveitsiläinen kirje niin pian seurannut rouva Goldstrawin ilmoittamisia
sen tähden, että hän oli tämä lapsi, joka nyt oli kasvanut täydeksi
mieheksi? Mailmassa, jossa niin monet syvyydet vielä ovat tutkimatta,
saattoi tämä olla hyvinkin mahdollista. Ne sattumukset eli lait --
kutsuttakoon niitä miksi tahansa, -- jotka olivat perustaneet Vendalen
ja Obenreizerin keskenäistä tuttavuutta ja johdattaneet heitä yhteen
täällä eräänä talvis-iltana, olivat tuskin vähemmin ihmeteltävät, koska
ne, tarkasteltuna tältä kannalta, näyttivät koettavansa edistää jotain
järjestyksellistä ja käsitettävää tarkoitusta.

Vendalessa herätetyt ajatukset kiihtyivät kiihtymistään hänen
seuratessaan miettivin silmin Obenreizeriä, joka yhä käveli
edestakaisin virran alinomaa kohistessa: "Missä häntä ryöstän, jos
voin? Missä hänet murhaan, jos täytyy?" Ei ollut ensinkään pelkäämistä,
että Vendalen kuolleen ystävän salaisuus tulisi hänen huuliltaan ilmi;
vaan niinkuin hänen ystävänsä oli vaipunut tämän painon alle, niin
tunsi Vendalekin paljoa pienemmässä perinnössään kuinka raskaasti häntä
painoi se asia, joka hänelle oli uskottu, ja kuinka vaikea
velvollisuutensa seurata himmeimpiäkin jälkiä oli. Hän kysyi samassa
itseltään, näkisikö hän mielellään että tuo mies olisi todellinen
Walter Wilding? Ei. Kuinka hyvänsä koettikin sysätä epäluulonsa
syrjään, niin ainakaan hän ei mielellään tahtonut suostua asettamaan
tätä miestä vilpittömän, suoran ja lapsellisen kauppakumppalinsa
paikalle. Hän kysyi äkkiä itseltään; soisiko mielellään tämän miehen
tulevan rikkaaksi? Ei: Obenreizerin valta Margueriten yli oli jo
tarpeeksi suuri, rikkaus sen tietysti enentäisi. Soisiko hän mielellään
tämän miehen olevan Margueriten holhojana, jos kohta toteen
näytettäisiinki, ettei hän ollut kaukaisimmassakaan sukulaisuudessa
hänen kanssansa? Ei. Vaan nämät olivat mietteitä, jotka eivät saaneet
hämmentää uskollisuuttansa vainajaa vastaan; hänen oli vaariin
ottaminen että nämät mietteet kulkisivat onnellisesti sivutse, ja että
ne vaan vahvistaisivat häntä hänen päätöksessään rehellisesti täyttää
velvollisuuksiansa. Ja pikemmin kuin luulikaan onnistui hänen malttaa
mieltänsä niin täydellisesti, että ilman vasta-hakoisuutta seurasi
silmillään matka-toveriansa, tämän alinomaa kävellessä edestakaisin
laattialla, -- tämä matkatoveri, jonka hän luuli synkästi
mietiskelevän sukuansa, eikä toisen ihmisen -- vähintäin hänen --
väkivaltaista murhaamista.

Tie Baselista Neuschateliin oli oivallisempi, kuin mitä siitä oli
juteltu, sillä ilmat olivat sen viimeisinä päivinä tehneet
kulettavammaksi. Aasit ja muulin-ajurit olivat samana iltana palanneet
pimeässä ja sanoivat muita vaivaloisuuksia ei löytyvän, kuin
koettelemuksia kärsimykselle, siloille, rattaan-akseleille ja
ruoskan-siimoille. Vuokrattiin kohta hevoiset ja vaunut, joilla
matkustavaisemme seuraavana aamuna ennen päivän noustua lähtisivät.

"Onko teillä tapana lukita ovenne iltaisilla, näin matkustellessanne?"
kysyi Obenreizer, lämmitellen käsiänsä valkean ääressä Vendalen
huoneessa, ennenkuin lähti omaansa.

"Ei; sitä tehdäkseni nukun minä liian raskaasti."

"Onko teillä niin hyvä uni?" kysyi hän ihmettelevällä silmäyksellä.
"Mikä onni!"

"Kaikkea muuta paitse onnea olisi talon toisille asukkaille," sanoi
Vendale, "jos minua herätettäisiin aamulla ulkopuolelta sänkykammarini
ovea."

"Minäkään en lukitse oveani," sanoi Obenreizer; "vaan antakaa minun
Sveitsiläisenä, joka tuntee maantavat, antaa teille neuvon.
Matkustaessanne isänmaassani kätkekää aina paperinne -- niinkuin
tietysti rahannekin pään-aluksenne alle; aina samaan paikkaan."

"Ette juuri puhu hyvää maanmiehistänne," sanoi Vendale nauraen.

"Maanmieheni," vastasi Obenreizer, "ovat luultavasti niinkuin useimmat
muutkin ihmiset, ja useimmat ihmiset ottavat mitä saavat. Hyvästi!
Kello neljä siis aamulla!"

"Hyvästi! Kello neljä!"

Jäätyänsä yksin kohensi Vendale kekäleitä, peitti ne valkoisella
tuhalla ja istuikse malttaaksensa mieltään. Ajatuksensa pyörivät vielä
viimeisen aineen ympäri, ja virran kohina ei auttanut niitä, vaan piti
ne pikemmin valveella. Istuessaan näin ja miettien, katosi ennestäänkin
vähäinen unenhalunsa ja, huomattuansa ettei olisikaan miksikään
auttanut mennä levolle, jäi hän istumaan kamiinin eteen täysissä
vaatteissa. Marguerite, Wilding, Obenreizer, matkustamisen tarkoituksen
tuhansia epäilyksiä ja toiveita ajeli yht'aikaa mielessään.
Kaikellaiset esineet häntä vastasivat, paitse uni, joka piti itsensä
kaukana hänestä.

Näin istuttuansa kauvan aikaa syvissä mietteissä kamiinin edessä, paloi
kynttilä alas jalkaansa ja sammui; vaan tämä ei mitään tehnyt, koska
oli tarpeeksi valoa kamiinin valkeasta. Hän heitti käsivartensa
tuolinkarmille, nojasi leukansa käteen ja istui yhä miettien.

Hän istui valkean ja sängyn välissä ja kun valkea liehui kohisevan
virran viimasta, liehui myös hänen oma varjonsa sängyn yli. Hänen
asemansa antoi varjolle puoleksi surullisen puoleksi rukoilevaisen
muodon. Silmänsä katsoa tuijottivat siihen lakkaamatta, kunnes viimein
rupesi luulemaan, että se olikin Wildingin eikä hänen oma varjonsa.

Vähäinen aseman muuttaminen saisi varjon katoamaan, ja tämän muutoksen
tehtyänsä, katosikin vallattoman mielensä kuvelma. Nyt istui hän
pimeässä loukossa kamiinin vieressä vastapäätä huoneen ovea.

Ovi oli varustettu pitkällä, kömpelöisellä rautaha'alla ja tämän hän
nyt näki hiljaa ja varovaisesti nostettavan. Ovi aukeni hiukan, ja meni
jälleen kiini, ikäänkuin olisi ilman viima sitä liikuttanut. Mutta hän
havaitsi, ettei haka enään mennyt paikalleen.

Ovi aukeni uudestaan aivan hiljaa, kunnes oli niin paljon tilaa, että
ihminen mahtui lävitse. Nyt se jäi seisomaan auki, niinkuin joku olisi
varovaisesti pitänyt siitä kiini. Ihmisen haamu astui viimein sisään,
kasvot käännettynä sänkyä vastaan ja jäi seisomaan äänetönnä oven
vieressä. Hetken kuluttua otti haamu askeleen eteenpäin ja sanoi
kuiskaten:

"Vendale!"

"Mikä on hätänä?" vastasi tämä ja hyppäsi ylös. "Kuka siellä on?"

Se oli Obenreizer, joka nyt hänkin vuoroonsa antoi kuulla hämmästyksen
huudahuksen nähdessään Vendalen tulevan vastaansa ihan odottamattomalta
taholta.

"Ei sängyssä?" sanoi hän, tarttuen Vendalea hartioihin, ikäänkuin
tekisi hänen suuresti mieli painiskella hänen kanssansa. On jotain
kuitenkin väärässä."

"En älyä mitä tarkoitatte;" sanoi Vendale, repien itsensä irti.

"Sanokaa ensiksi, ett'ette ole kipeä."

"Kipeä? En ollenkaan!"

"Minä näin ilkeän unen teistä. Miksikä olette vielä vaatteissa?"

"Yhtä paljon syytä on minullakin kysyä teiltä, ystäväni, miksikä olette
ylhäällä ja riisuttu."

"Sen olen jo maininnut. Näin ilkeän unen teistä ja sitten on minun
ollut mahdotonta nukkua. Oli mahdotonta pysyä huoneessani, tietämättä
miten teidän oli laitanne, ja vaikea oli minun tulla tännekin. Minä
olen kauvan seisonut ovenne takana ja epäillyt, menisinkö sisälle.
Toisen on kyllä helppo nauraa unelle, joka ei ole häntä vaivannut. Vaan
missä kynttilänne on?"

"Se on loppunut."

"Minulla on yksi alkamaton huoneessani. Lähdenkö sitä noutamaan?"

"Jos olisitte niin hyvä."

Obenreizerin huone oli ihan vieressä ja hän ei viipynyt kuin
silmänräpäyksen. Palattuansa kynttilällä, heittäysi hän polvilleen
kamiinin eteen ja sytytti sen; mutta hänen siihen tarkoitukseen
puhaltaessaan tulta hiileen havaitsi Vendale, katsahdessaan alas, hänen
huulensa olevan vaaleat ja vapisevan jostaan mielenliikutuksesta.

"Niin," sanoi Obenreizer, asettaen sytytettyä kynttilää pöydälle, "se
oli ilkeä uni. Katselkaapa vaan minkä näköinen olen!"

Hänen jalkansa olivat paljaat; punainen villapaitansa oli auki
kauluksesta, ja hiat käärityt kyynäspäihin asti; ahtaat sukkahousut,
jotka ulottuivat nilkka-luihin asti, oli muuten ainoa pukunsa.
Vartalonsa näytti notkealta ja tuimalta, ja silmänsä olivat erinomaisen
kirkkaat.

"Jos minun olisi täytynyt painiskella varkaan kanssa, kuten unessa
näin," sanoi Obenreizer, "niin olen siihen toimitukseen täydesti
puettu."

"Ja aseissa myös näemme;" sanoi Vendale silmäellen hänen vyötänsä.

"Tämän veitsen minä aina kannan vyölläni kun matkustelen;" vastasi hän
jäykästi ja veti veitsen puoleksi tupesta. "Eikö teillä ole tämmöistä?"

"Ei. Minulla ei ole mitään sellaista."

"Eikä pistoolejakaan?" lisäsi Obenreizer, luoden silmäyksen pöydälle ja
sieltä koskemattomalle pään-alukselle.

"Ei niitäkään."

"Te Englantilaiset olette niin hyvän-luuloiset! Aiotteko panna
nukkumaan?"

"Sen olisin jo aikaa tehnyt, vaan en saa unta."

"Niin on minunkin laitani onnettoman unen-näköni perästä. Valkeani on
mennyt samaa tietä kuin teidän kynttilä. Suvaitsetteko minun istua
täällä teidän tykönä. Kello on jo yli kahden ja kohta on aika lähteä
matkalle, jottei enään kannata mennä levolle."

"Niin minustakin," sanoi Vendale; "istukaa tähän ja pitäkää minulle
seuraa."

Obenreizer meni huoneesensa järjestämään pukuansa ja palasi hetken
kuluttua väljä kappa hartioilla ja tohvelit jalassa. Ystävät istausivat
yksi kummallekin puolelle kamiinia.

Vendale oli lisännyt puita uuniin ja Obenreizer oli huoneestaan ottanut
mukaansa potellin ja pienen pikarin, jotka hän pani pöydälle.

"Halpaa ravintolan konjakkia, pelkään mä," sanoi hän ja täytti
pikarin; "se on ostettu matkalla eikä verrattava teidän konjakkiin
Raajarikko-loukossa; mutta teidän on valitettavasti juotu selväksi.
Kylmä yö, kylmä aika yöllä, kylmä maa ja kylmä huone tekevät tämän
kuitenkin tyhjää paremmaksi. Maistakaa!"

Vendale otti pikarin ja ryyppäsi sen puoleksi.

"Miltä tuntuu?"

"Sillä on karkea jälki-maku," sanoi Vendale ja laski väristyksellä
pikarin pöydälle; "eikä ole minun mieleeni."

"Aivan oikeen," sanoi Obenreizer, kasteltuansa kieltänsä pikarissa ja
maiskuttaen huulilla; "sillä on tosiaan karkea jälki-maku, joka ei ole
minunkaan mieleen. Uh! Mutta voimaa siinä on, koskahan palaa."

Hän oli, näet, viskannut jäännökset pikarista kamiiniin.

Molemmat matkustavaiset nojasivat toisen kyynäspäänsä pöydälle ja
päätänsä käteen, ja katselivat leimuavaisia kekäleitä. Obenreizer pysyi
valveella ehkä äänetönnä; mutta Vendale, joka oli oivallisemman ryypyn
ottanut, tunsi kohta väristyksiä ja repimisiä suonissa ja hermoissa.
Kerran hän hyppäsi pystöön ja katseli tuimasti ympärillensä, vaan
vaipui kohta kummallisimpiin ja hämmentäväisiin unelmiin. Hänellä oli
paperinsa kätkettynä lompakkoon sisimmäisessä povi-taskussa
kiininapitetun päällys-takin alla; vaan mitä hyvänsä uneksikin,
keskeytti häntä kuitenkin aina horroksissaan joku tuskallinen luulo
papereistansa, ehkä ei päässyt täydellisesti heräämään. Häntä tapasi yö
Venäjän aromailla -- joku tuntematon antoi tämän nimityksen seudulle --
Margueriten seurassa, ja kuitenkin tunsi hän vieraan käden hiljaa
kulkevan lompakkoa myöten päällys-takkinsa alla, maatessansa itse
unessa valkean vieressä. Haaksi-rikkoisena ajelehti hän aavalla merellä
avonaisessa aluksessa, ilman vaatteitta ja ilman muuta suojaa kuin
vanha purje, ja kuitenkin kehoitti häntä heräämään ja nousemaan eräs
tunto hiipivästä kädestä, joka koetteli kaikkia taskujansa, etsiäkseen
papereita, vaan ilman mitään löytämättä. Hän luuli olevansa vanhassa
kellarissa Raajarikko-loukossa, johon sänky Baselin ravintolasta oli
muutettu ja Wilding -- joka, vasten hänen luuloansa, ei ollutkaan
kuollut -- puisteli häntä kuiskaten hänen korvaansa: "Katselkaapa tuota
ihmistä! Näettekö, että hän on noussut tuolilta ja parast'aikaa etsii
ja kääntelee pään-alustaanne? Minkä tähden hän tuota tekee, jos hän ei
tahtoisi saada käsiinsä paperia, joita kannatte lähellä rintaanne?
Herätkää!" Ja kuitenkin nukkui hän nukkumistaan ja eksyi uusiin
unelmiin.

Valveella ja liikkumatta, nojaten päätä käteensä sanoi hänen
matka-kumppalinsa viimein: "Vendale! meitä huudetaan! Kello on neljä!"
Ja kun Vendale aukasi silmänsä näki hän syrjästä Obenreizerin sumuisia
kasvoja.

"Olette nukkuneet raskaasti," sanoi hän; "seuraus vaivaloisesta
matkasta ja vilusta."

"Nyt olen minä hereillä," sanoi Vendale ja hyppäsi ylös, ehkä
horjuvilla jaloilla. "Ettekö itse ole nukkuneet?"

"Olen luulemma nukahtanut hiukan, vaikka olen mielestäni koko ajan
ollut katsovinani hiljaa ja kärsiväisesti valkeaan. Kuitenkin täytyy
meidän nyt pestä itsiämme ja einehtiä ja sitten lähteä matkalle. Kello
on yli neljän, Vendale; se on yli neljän!"

Tätä hän sanoi pitääkseen hereillä Vendalea, joka jälleen oli
vähällä vaipua uneen, ja joka pukiessaan ja einehtiessään nukahti
useita kertoja, vaikka hän koneenmukaisesti liikkui. Vasta päivän
koittaessa sai hän jonkulaisen selvemmän tunnon ajamisesta, kulkusten
helinästä, ankarasta pakkasesta, luiskahtavista hevosista, jyrkistä
vuoren-rinteistä, lehdettömistä metsistä, ja pysähdyksestä jonkun
ravintolan edessä, jossa täytyi kulkea navetan läpitse tullakseen
kesti-huoneesen. Hän ei ollut tähän asti tietänyt paljoa muuta, kuin
että Obenreizer koko päivän oli istunut miettiväisenä hänen vieressään
ja useasti katsellut häntä tutkivilla silmäyksillä.

Mutta kuin hän horroksistaan tointui, ei istunutkaan enään Obenreizer
hänen vieressään. Vaunut olivat pysähtyneet tien varrella olevan
ravintolan eteen, ja rivi pitkiä kaitaisia kärryjä, jotka olivat
täytetyt viini-tynnyreillä ja vedetyt vahvoilta hevosilta sinisillä
vempeleillä ja päähisillä, oli myös siellä hakenut majaa. Ne tulivat
tieltä päin, johon matkustavaisemme aikoivat, ja Obenreizer, joka ei
enään ollut mietteisin vaipuneena vaan iloinen ja hilpeä, puhutteli
etuimmaista ajajaa. Sill'aikaa kuin Vendale valvaantui ja saadakseen
verensä liikkumaan, juoksi edes takaisin raittiissa ilmassa, lähtivät
kärryt taas matkalle ja kaikki ajajat tervehtivät Vendalea ajaessaan
ohitse.

"Mitä väkeä nuo on?" kysyi Vendale.

"Ne ovat meidän -- Desfresnier & C:on -- viinin-kuljettajia," vastasi
Obenreizer.

Hän hymyeli itsekseen ja sytytti sikarin.

"Tänäpänä olen minä ollut varsin ikävä matkakumppani," sanoi Vendale;
"en ymmärrä ensinkään mikä minua vaivaa."

"Ette saaneet nukkua viime yönä, ja veri nousee useasti päähän
tämmöisellä pakkasella," sanoi Obenreizer, "sen olen havainnut. Mutta,
kuten nyt näyttää, olemme matkustaneet turhaan."

"Mitä tarkoitatte?"

"Niin, kauppa-huoneen päällysmies on tällä erää Milanossa. Niinkuin
tiedätte on meillä viinin-kauppa Neuschatelissa ja silkki-kauppa
Milanossa. No niin, koska silkki viimeisinä aikoina on vaatinut
suurempaa huolen-pitoa kuin viini, niin on Desfresnier äkkiarvaamatta
kutsuttu Milanoon, ja Rolland, toinen osakas, hänen lähdettyä,
sairastunut, ja lääkärit ovat kieltäneet häntä puhumasta kenenkään
kanssa. Neuschatelissa odottaa teitä kirje näistä asioista. Minä kuulin
sen ensimmäiseltä viinin-kuljettajalta, jonka kanssa näitte minun
haastelevani. Hän sanoi saaneensa terveisiä teille, jos tapaisi teitä
matkalla. Mitä nyt aiotte tehdä? Kääntyä takaisin?"

"Matkustaa eteenpäin;" vastasi Vendale.

"Eteenpäin?"

"Niin eteenpäin. Vuorten yli Milanoon."

Obenreizer herkesi polttamasta katsellakseen Vendalea. Sitten veti hän
taas syvän savun, silmäellen tietä ylöspäin ja alaspäin ja kiviä
jalkainsa juuressa.

"Minulla on tähdellinen asia toimitettavana," sanoi Vendale; "useita
noista kaivatuista lanketeista voidaan käyttää samalla lailla, ellei
pahemminkin; minua on kehoitettu aikaa menettämättä auttamaan
kauppa-huonetta varkaan kiini saamisessa eikä mikään saa minua
kääntymään takaisin!"

"Eikö?" sanoi Obenreizer, ottaen sikarin suustaan ja nauraen, sitten
ojensi hän matka-kumppanilleen kätensä ja lisäsi: "no, ei totta maar
mikään elämässä siis minuakaan enään saa palaamaan! Hoi, kuski! Anna
mennä!"

Ajettiin pitkin yötä. Lunta oli tuiskunut, vaan nyt alkoi vähin suveta,
jotta täytyi väsyneitten hevosten tähden enemmiten ajaa kävellen.
Aurinko oli noin tunnin aikaa ollut näkyvissä, kun vaunut seisahtuivat
erään ravintolan eteen Neuschatelissa kuljettuansa kaksitoista
peninkulmaa kahdeksassa kolmatta tunnissa.

Nautittuansa pikaisen virvoituksen ja vaatteita muutettuansa, lähtivät
matka-toverit yhdessä Desfresnier & C:n konttoriin, jossa saivat
viinin-kuljettajan mainitseman kirjeen, joka sisälsi vääräntäjän
keksimiseen tarpeelliset kirjoitus-mallit. Koska Vendale pysyi
järkähtämättä päätöksessään matkustaa kiireimmittäin eteenpäin, oli
ainoastaan määrääminen, mitä tietä valittaisiin kuljettavaksi Alppien
yli.

Opastajain ja muulin-ajurein ajatukset noista kahdesta teistä, jotka
veivät toinen S:t Gothardin toinen Simplonin vuorisolain läpitse, olivat
ihan erilaiset, ja molemmat nämät paikat olivat vielä liiaksi kaukana
heistä, että saaduista tiedoista olisi mitään erityistä hyötyä ollut,
varsinkin koska hyvin hyvästi tiesivät, että pyry-ilma yhdessä tunnissa
saattoi kokonaan muuttaa teitten äskeistä tilaa, jos oli tämä vaikka
kuinka todenmukaisesti kuvailtu. Vaan koska tie Simplonin yli näytti
ylimalkaan olevan luotettavin, päätti Vendale sitä seurata. Obenreizer
ei ollut ollenkaan osaa ottanut keskusteluun, eikä virkannut sanaakaan.

Eteenpäin ja yhä eteenpäin meni matka Genf'iin, Lausanne'en,
pitkin järven aavaa rantaa Peway'hin, ja sieltä mutkistelevaitten
vuori-kulmain välitse ihanaan Rhonen laaksoon. Ikävä yksi-äänisyys
vaunu-rattaitten pyörimisessä yötä päivää alkoi vihdoin kuulua
matkustavaisten korvissa ikäänkuin hyrisevältä kellon-koneelta, joka
niille ilmoitti ajan kulkua. Äkkinäistä suvi-ilmaa seurasi nyt ankara
pakkanen pimeän ja sumuisen ilman kanssa, Alppien vuori-kukkulat
näkyivät etäältä ja kuvastivat lika-harmaata taivasta vasten, ja
läheisimmillä ja matalimmilla harjanteilla oli niin kosolta
heijaisevan-valkeaa lunta, että järvet, virrat ja kosket sen rinnalla
näyttivät melkeen sameilta ja likaisilta, ja kylätkin saivat
vaalennetun ja likaisen muodon. Oli tauonnut tuiskumasta ja lunta ei
näkynyt teillä. Harmaa sumu, joka leveni laakion yli ja jääti
matkustavaisten hiukset ja vaatteet, oli ainoa vaihe ikävällä matkalla.
Ja lakkaamatta pyörivät rattaat yötä päivää ja lakkaamatta soittivat
ne toisen matkatoverin korvissa sitä nuottia, joka nyt oli tullut
Rheininvirran soitelman sijaan: "Aika ryöstää häntä elävänä on mennyt,
minun täytyy hänet murhata."

Vihdoin ehtivät pieneen köyhään Briegin kaupunkiin Simplon-vuoren
juurella.

Oli jo pimeä illalla kun tulivat tänne, vaan kuitenkin havaitsivat
kuinka kääpiön-kaltaisilta näytti sekä ihmiset että rakennukset
täällä, verrattuna niihin jättiläisvuoriin, jotka kohosivat heidän
ympärillänsä. Tänne täytyi jäädä yöksi, ja täällä oli lämmintä,
ruokaa ja viiniä, sekä sen jälkeen taas keskustelu opastajain ja
kyyti-miesten kanssa. -- Neljään päivään ei ollut yksikään ihminen
kulkenut vuoren-solan läpitse. Vuori oli toisella puolen lumirajaa
liian pehmeä rattaille, vaan ei sentään tarpeeksi kova reelle. Lunta
oli jo monta päivää tuntunut olevan ilmassa, vaan, kumma kyllä,
sitä ei vielä satanut; kuitenkin oli varmaan pyry-ilma kohta tulossa.
Ajo-kaluilla ei ollut yrittäminenkään päästä läpitse, ja matka oli
tehtävä joko muuleilla taikka jalkasin, vaan kummassakin tapauksessa
täytyi taitavimmille opastajille maksaa tavallista korkeampi palkka,
olkoon sitten että onnistuivat saattamaan matkustavaiset ylitse, tahi
pakoitettiin palaamaan kesken.

Tähänkään keskusteluun ei ottanut Obenreizer osaa, vaan istui hiljaa ja
äänetönnä kamiinin edessä, polttaen sikaria, kunnes huone oli tyhjänä
ja Vendale lykkäsi asian hänen päätettäväksi.

"Pah!" tuhisi hän. "Olen kyllästynyt noihin vaivaisiin raukkoihin
ja heidän ammattiinsa. Se on loppumatta sama virsi heidän
virka-toimituksesta tänään, ikäänkuin vuosia takaperin, ollessani itse
ryysyinen poika nulikka. Mitä me kaksi siis tarvitsemme? Niin, me
tarvitsemme laukun selkään ja vahvan, rautakiskoisen sauvan käteen.
Opastajaa emme tarvitse ensinkään; me tulisimme vaan häntä opastamaan,
sen asemesta että hän opastaisi meitä. Jätämme kapsäkit tänne ja
kävelemme yhdessä vuoren yli. Olemmehan ennenkin matkustaneet yhdessä
vuorten yli, ja olenhan minä syntyisin vuori-asukas ja tunnen tämän
solan -- mieliipä sanoa maantien -- ihan ulkoa. Armosta sallittakoon
noiden raukkain hoitaa virkaansa muitten tarpeeksi; vaan meitä he eivät
saa viivyttää ansaitaksensa enemmän rahaa, joka heillä kuitenkin on
ainoana tarkoituksena."

Hyvillään toivosta päästäkseen pulasta ja voidaksen katkaista sekaisen
solmun, antoi Vendale -- voimakas, pelkäämätön ja vakava päätöksessään
lähteä matkalle, kuten olikin, ja sentähden myös taipuva viimeiseen
viittaukseen, -- mielellään suostumuksensa. Kahden tunnin kuluessa oli
kaikki matkaan tarpeelliset neuvot ostettuna ja laukut pakattuna.
Sitten pantiin levolle.

Herättyänsä aamulla hämärässä näkivät he puolet kaupungin asukkaista
kokoontuneena kaitaiselle kadulle katselemaan heidän lähtöänsä. Väki
haasteli keskenänsä joukoissa, opastajat ja kyytimiehet kuiskasivat
loitompana ja katselivat tuon tuostakin taivasta. Ei kukaan toivonut
heille onnea matkalle.

Kun alkoivat ylös nousemistansa vuorelle, näkyi vilahdukselta aurinko
muuten muuttumattomalla taivaalla, ja muutti hetkeksi kaupungin soleat
tornin-huiput hopean hohtaviksi.

"Hyvä ennustus-merkki!" sanoi Vendale, vaikka aurinko katosi vielä
hänen puhuessansa. "Esimerkkimme tulee ehkä aukasemaan solaa tältä
puolen."

"Erehdys! Ei kukaan tule meitä seuraamaan," vastasi Obenreizer katsoen
ensin ylös taivaalle ja sitten alas laaksoon. "Me tulemme olemaan
kahden kesken tuntureilla."


TUNTUREILLA.

Tie oli jotensakin mahdollinen kävelijöille, ja ilma kävi ohuemmaksi ja
keveämmäksi hengähdykselle, kuta korkeammalle matkailijat nousivat.
Pimeys ja sumu pysyivät kuitenkin samalla kannalla kuin edellisinä
päivinäkin; kummallinen tainnos ja kuoleman-hiljaisuus vallitsi
luonnossa; näytti ikäänkuin olisi sen voima hetkeksi tau'onnut
toimituksissaan. Sekä näön- että kuulon-aistille oli vaivaksi se, että
tapahtuva ilman-muutos niin kauvan viipyi. Tyyneys oli sangen painava
ja näytti antavan yhtä vakavia varoituksia kuin raskaat pilvet tahi,
oikeemmin sanottu, raskas pilvi; sillä taivas näytti olevan ainoastaan
yhdeltä ainoalta suurelta pilveltä peitetty ja pimitetty.

Ehkä siis auringon valo oli pimitetty, oli matkailijoilla kuitenkin
vapaa näky-ala joka haaralle. Alhaalla ja takanansa olevassa
Rhonen-laaksossa voivat he selvästi eroittaa synkeän ja uhkaavan
lyyjyn-karvaisen virran moni-mutkaista juoksua. Kaukana etäällä ja
korkealla pilvien rajalla nostivat vuoren-kukkulat jäiset päänsä ja
hirvittäviä lumi-tönkäleitä rippui tien yli, jota myöten heidän oli
käveleminen. Oikealla puolella, syvässä heidän jalkainsa alla,
avasivat kauheat syvyydet kitansa, ja kosket kuohuivat hurjassa
vimmassa. Joka haaralta kohosi mahtavia tuntureita ja pilviin ulottuvia
vuoren-kukkuloita. Jättiläis-maisema, jota ei mikään vaihteleva
valon-vilaus eikä ainoakaan auringon-säde lieventänyt, vaan jolla
kaikilta puolin oli sama tumma ja himeä väri, kuvautui kuitenkin ihan
selvästi jylhyydessään. Tosiaan luulisi kahden yksinäisen ihmisen
sydänten vähän värisevän, jos heidän peninkulmittain ja monta tuntia
perätysten täytyisi matkustaa läpi epälukuisan joukon äänettömiä ja
liikkumattomia ihmisiä -- ainoastaan ihmisiä kuin itsekin ovat -- jotka
kaikki katselisivat heitä synkeillä ja uhkaavilla silmillä; mutta
kuinka paljoa enemmin heidän sydämensä kauhistuisi, kun matkustus
tapahtuisi läpi luonnon mahtavimpia luomia, joittenka uhkaus yhdessä
silmän-räpäyksessä voipi toteutua!

Kuta korkeammalle nousivat, sitä epätasaisemmaksi ja vaivaloisemmaksi
tuli tiekin, vaikka tämä seikka ei ensinkään peloittanut Vendalea, joka
vaan tuli uljaammaksi ja iloisemmaksi kuta korkeammalle he ehtivät
ja kuta enemmän matka kului. Obenreizer ei puhunut monta sanaa,
vaan käveli myötäänsä kumppalinsa edellä uutterana, väsymättä ja
ikäänkuin innostunut jostaan vakavasta päätöksestä. Molemmat olivat
voimakkaat, notkeat ja kestäväiset ruumiinsa puolesta ja siis aivan
sopivaiset tälläiseen vaellukseen. Mitä ennustuksia tuo syntyänsä
vuorimaalainen luki ilman ja tunturein merkeistä, jotka toiselle
olivat selittämättömiä seikkoja, net hän kätki sydämensä pohjaan.

"Voimmeko keritä vuoren yli tänä päivänä?" kysyi Vendale.

"Enpä usko;" vastasi toinen. "Niinkuin näette, on täällä lunta paljoa
kosommalta, kuin oli aiempana. Kuta korkeammalle ehdimme, sitä
kosommalta sitä ilmautuu, ja kävelymme on jo puoleksi muuttunut
kahlaamiseksi. Muutenkin ovat päivät niin lyhyet nykyjään. Jos voimme
ennättää viidenteen pako-paikkaan ja asettua luostari-majaan yöksi,
niin saatamme olla hyvinkin tyytyväiset."

"Mutta eikö ole pelkäämistä että yöksi nousee pyry," kysyi Vendale
hartaasti, "ja että me kentiesi jäämme lumen alle?"

"Vaaroja meillä on tarpeeksi joka taholla ympärillämme," vastasi
Obenreizer varovaisella silmäyksellä eteen- ja ylöspäin, "jotta
parasta lienee pitää suunsa kiini. Oletteko kuulleet puhuttavan
Gantherin-sillasta?"

"Kyllä, olen itsekin kerran kulkenut sen yli."

"Kesä aikanako?"

"Niin, silloin kuin matkat tavallisesti tehdään."

"Niin, mutta tähän aikaan vuodessa on matkaileminen täällä ihan
toista," sanoi Obenreizer ilkkuvaisesti, ikäänkuin olisi hän huonolla
tuulella ollut. "Minkä-kaltainen vuoren-sola tähän aikaan vuodessa on,
sen tuntevat herrat matkailijat aivan vähän."

"Te olette opastajani," vastasi Vendale hyväntahtoisesti, "ja minä
luotan teihin."

"Niin olen," sanoi Obenreizer, "ja aionkin viedä teidät matkanne
perille. Tuossa näkyy silta edessämme."

Olivat nyt tulleet jylhään ja kamoittavaan vuoren-rotkoon, jossa lunta
makasi kosolta ympärillä sekä allansa ja päänsä yli. Puhuessansa
viittasi Obenreizer sormella siltaan ja tarkasteli Vendalen kasvoja
omituisella mielen ilmauksella omissa kasvoissansa.

"Jos minä nyt opastajananne olisin antanut teidän kulkea edellä, ja
kehoittanut teitä huudahtamaan pari kertaa, niin olisi kauheita
lumi-tönkäleitä kentiesi syöksynyt alas vuorilta, ja nämät ei
ainoastaan tappaneet, vaan myös haudanneet teidät ikuisiksi päiviksi."

"Se voipi kyllä olla mahdollista."

"Se on aivan varmaa. Mutta tämä nyt ei kuulu opastajan toimeen. Menkää
siis äänetönnä eteenpäin; muuten saattaisi seuraus varomattomuudestamme
olla se, että lumi-vyöry minun musertaisi ja peittäisi. Käykäämme siis
eteenpäin."

Mahdottoman suuri lumi-kinos makasi sillalla, ja niin kauheita
lumi-tönkkiä rippui ulkonevista kallion-seinistä heidän päänsä yli,
että näytti ikäänkuin olisivat kulkeneet valkoisissa pilvissä
myrskyisellä taivaalla. Obenreizer käveli hitaasti edellä, taitavasti
käyttäen sauvaansa, johon nojausi sitä myöten kuin kulki askel
askeleelta edemmäksi ja katsellen ylös päin kyyristyneellä niskalla,
ikään kuin valmis vastustelemaan alas vyöryviä lumi-tönkkiä. Vendale
seurasi häntä kiireesti kintereissä kiini. Olivat vielä vaarallisen
tien keski-paikoilla, kun yhtäkkiä takanansa tapahtui hirmuinen
lumi-vyöry, jota seurasi pamahdus ikään kuin ukkosen jyrinä. Obenreizer
pani kätensä Vendalen suulle ja viittasi sormellaan polkuun heidän
takanansa. Tämä oli silmän räpäyksessä muuttunut tuntemattomaksi;
lumi-lohkare oli vierinyt sen ylitse ja sitten syöksähtänyt syvyyden
pohjassa olevaan koskeen.

Matkustavaisten tulo yksinäiseen ravintolaan, vähän matkan päässä
vaarallisesta sillasta, herätti monta kummastuksen huutoa huoneesen
suljettujen ihmisten huulilta.

"Aikomuksemme on viipyä ainoastansa hetken aikaa täällä ja
pitkittää matkaamme hiukan levähdettyämme," sanoi Obenreizer, astuen
takka-valkean eteen ja pudistaen lumen vaatteistansa. "Tälle herralle
on erittäin tähdellistä päästä kiireimmästi perille; sanokaa että niin
on, Vendale."

"Se on ihan totta, että tähdelliset toimitukset kutsuvat minua;"
vakuutti Vendale, "ja että minun välttämättömästi täytyy päästä
toiselle puolelle."

"Kuulette nyt itse. Ystävälläni on vallan kiire, ja emme tarvitse
neuvojanne eikä apuanne. Minä olen yhtä hyvä opastaja kuin kukaan
teistä, maanmiehet. Antakaa meille nyt vaan jotaan syödäksemme ja
juodaksemme."

Kun he pimetessä suurella tuskalla ponnistettuansa päästä pitkin yhä
tukalammaksi käyvää tietä, tulivat siihen paikkaan, jossa heidän oli
määrä yötä viettää, antoi Obenreizer täälläkin uteliaalle väelle samat
tiedot samoilla sanoillakin, kuin viimeisessä paikassa. Astuttuansa
edemmäksi valkean eteen pudistaaksensa lumen vaatteistaan ja
riisuakseen kastuneita saappaita jaloistansa, kokoontuivat maja-paikan
asukkaat kummastuneina heidän ympärillensä ja kuuntelivat tarkasti
Obenreizerin selityksiä.

"Paras että heti pääsemme selville toistemme kanssa, hyvät ystävät.
Tällä kerralla --."

"On" lisäsi Vendale ja jatkoi nauru-suin lausetta -- "hyvin tähdellisiä
toimituksia, jotka kutsuvat häntä, jotta hänen välttämättömästi täytyy
päästä toiselle puolelle."

"Kuulette nyt itse. Hänelle on vallan tähdellistä päästä perille,
emmekä tarvitse neuvojanne eikä apuanne. Minä olen syntynyt ja kasvanut
vuorilla, ja toimitan hänelle opastajan virkaa. Älkää siis vaivatko
meitä lörpötyksillänne, vaan toimittakaa meille iltasta, viiniä ja
sänkyjä."

Sama peljättävä tyyneys vallitsi tuon ankaran kylmän yön. Päivän
noustessa lumi ei nytkään kultautunut tahi punertunut ainoastakaan
valon-säteestä. Äärettömässä lumi-korvessa vallitsi joka suunnalla sama
ikävä, kalman-karvainen vaaleus; ilma oli yhtä raskas ja liikkumaton
kuin ennenkin, ja taivas yhtä sumuinen ja tuiman-näköinen.

"Matkamiehet!" huusi heille leppeä ääni ovessa juuri kuin olivat
valmiit laukku selässä ja sauva kädessä taas aloittamaan vaellustansa.
"Muistakaa yksi seikka! Viisi on paikkaa toisiansa likitysten, joissa
voitte hakea suojaa vaarallisella matkallanne, ja sitten tulee
puu-risti ja sitten viimeinen maja-talo. Älkää eksykö tieltä ja jos
tuulis-pää tulee, niin etsikää heti suojaa!"

"Nuot kurjat pirut luulevat olevansa velkapäät puhua korkean muka
virkansa puolesta," sanoi Obenreizer osoittaen halveksivalla tavalla
kädellänsä taappäin. "Te Englantilaiset syytätte meitä sveitsiläisiä
oman voiton pyynnöstä, ja todellakin näyttää kuin olisitte siinä kohden
oikeassa."

Ennenkuin jättivät majatalon olivat he pistäneet laukkuihinsa vähän
ruokaa, sellaista kuin oli täällä saatavana ja jota katsoivat
tarpeelliseksi ottaa mukaansa matkalle. Kannettavansa jakoivat sillä
tavoin, että Obenreizer kantoi viinin laukussaan ja Vendale viinapullon
ynnä leipää, lihaa ja juustoa.

Kaalattuansa kappaleen matkaa lumessa, joka tielläkin ulottui heille
polviin asti -- kuinka syvältä sitä muualla oli, sitä ei voinut määrätä
-- ja ollessansa juuri pahimmalla paikalla tässä jylhässä ja
hirvittäväisessä erämaassa, rupesi lunta satamaan. Alussa putosi
ainoastaan muutamia hiuteita hyvin harvaan, vaan ei aikaakaan niin
rupesi tulemaan tiheämmältä, ja viimein alkoi tuuli yht'äkkiä, ilman
mitään näkyvää syytä, tupruta sakeana pilvenä ilmassa. Ensimäinen
muutos ilmassa oli tuskin tapahtunut, ennenkuin jääkylmä tuulen viima
viuhuen sukaisi tien yli ja pieksi matkailijoita kasvoihin. Kohta
raivosi myrsky heidän ympärillänsä ja koko luonto oli villittömässä ja
hurjassa metelissä. Kaikki ikäänkuin kahleissa pidetyt voimat ja äänet
näyttivät nyt silmän räpäyksessä päässeen irti.

Raju-ilman alkaessa olivat matkailijat lähellä erästä noita kamaloita
suojamia, joitten läpitse tie kulkee; se oli eräs vuoreen koverrettu,
vahvojen pylvästen kantama, luola. Tähän paikkaan he pyrkivät ja tänne
he onnellisesti pääsivätkin raju-ilman pahimmillaan raivotessa. Myrskyn
vinkuna, veden suhina, jymisevä ryske alasvyörivistä lumi-vuorista ja
kallion-lohkareista, julmat ja kauheat äänet, jotka nousivat jokaisesta
kuilusta lähellä ja loitolla, synkkä yömusta pimeys ympärillä,
tupruava lumi, jota tuuli lennätti suojamaan ja joka hetkeksi teki
matkustavaisten silmät sokeiksi, hurja, hillitsemätön hävityksen-himo,
joka näytti valloittaneen koko luonnon, äkillinen muuttumus
epä-luontoisesta hiljaisuudesta pauhaavaiseen jyrinään -- kaikki nämä
seikat ynnä tieto siitä, että pohjaton syvyys aukoi kitansa ihan heidän
jalkainsa juurilla, täytyi välttämättömästi saattaa veri hyytymään
heidän ruumiissa, jos kohta ei läpi tunkeva tuulikaan, joka oli jäätä
ja lunta täynnä, olisikin sitä tehnyt.

Obenreizer, joka väsymättä käveli edes takaisin suojamassa, viittasi
Vendalelle tulla häntä auttamaan laukun aukaisemisessa. Parhaiksi
voivat eroittaa toisiansa pimeässä, vaan toinen ei kuullut sanaakaan
mitä toinen puhui. Vendale noudatti kehoituksen, ja Obenreizer sai
viinipullon käsiinsä, täytti matka-pikarinsa ja käski viittauksella
Vendalea sitä tyhjentämään, pysyäksensä lämpimänä, kehuen viinin
paremmaksi virvoituskeinoksi kuin paloviinan. Vendale noudatti tämänkin
viittauksen, Obenreizer oli myös ryyppäävinänsä ja molemmat kävelivät
taas edes takaisin vieretysten suojamassa. Molemmat tiesivät että
turmio tulisi, jos heittäisivät maahan nukkumaan.

Lumi lensi tupruten sisälle suojamaan, ja nosti suuria kinoksia sen
etäisimpään päähän, josta heidän oli ulosmeneminen, jos tahtoivat
päästä vielä vankeudestaan, sillä palaaminen oli nyt vaarallisempi kuin
eteenpäin kulkeminen. Kohta alkoi lumi kokonaan tukkia uloskäytävää ja
tunnin kuluttua makasi se jo niin korkeana että peitti viimeisenkin
päivän-valon. Lunta yhtä mittaa sataessa jähtyi ilmakin jähtymistään,
kunnes viimein oli mahdollista kaivaa itsensä ulos tahi kiivetä
kinosten ylitse. Raivoova myrsky alkoi nyt asettua, ja sen asemesta
tuli tasainen ja sakea lumen-sato. Tuon tuostakin se kuitenkin aina
hetkeksi uudestaan virkeni, vaan lakastui jälleen, ja väli-aikoina
putosi lumi raskaissa hiuteissa.

He olivat noin pari tuntia olleet kamalassa kammiossaan, kun Obenreizer
lähestyi sen etäisintä suuta ja kömpi ulos suojamasta, välistä uppoen
kainaloita myöten kinoksiin, välistä kiiveten niiden yli pää edeltä ja
ruumis viistäen suojaman kattoa. Vendale köhmi hänen jälessä, vaan
ilman selvää tietoa ja miettimisen voimaa; sillä sama unen-kaltainen
horros, jonka hän tunsi Baselissa, vaivasi häntä nytkin ja valloitti
vastustamatta hänen aistinsa.

Kuinka kauan hän oli kahlaellut kinoksissa päästäkseen ulos suojamasta,
ja mitä esteitä vastaan hänen siinä oli taisteleminen, siitä hän ei
tiennyt mitään, vaan heräsi tainnoksistaan sen kautta, että Obenreizer
oli käynyt hänen kimppuunsa ja että he hurjasti painivat lumessa.
Hänelle johtui yhtäkkiä mieleen mitä päällekarkaajansa kantoi vyöllä,
hän tarttui siihen kiinni, veti sen ulos, tavoitti häntä sillä, paini
uudestaan hänen kanssa, tavoitti häntä uudestaan, sysäsi hänet syrjään
ja seisoi hänen kanssaan silmä silmää vasten.

"Minä lupasin viedä teitä matkanne perille," sanoi Obenreizer; "ja olen
nyt täyttänyt lupaukseni. Täällä loppuu elämänne matka; ei mikään voi
sitä enään pidentää. Te nukutte jo tuossa seisoessanne."

"Rosvohan olette! Mitä olette minulle tehneet?"

"Te olette tyhmä raukka; olen nukuttanut teitä uni-juomalla. Te olette
jo kerran tätä ennen osoittaneet olevanne tyhmä raukka, sillä minä
saatoin teidät jo kerran horroksiin matkalla, koetellakseni uni-juoman
voimaa. Niin, te olette alusta loppuun asti olleet tyhmää tyhmempi,
sillä minähän se olen varas ja väärentäjä, ja muutaman hetken perästä,
kun makaatte horroksissa ja liikkumatonna jalkaini edessä, ryöstän minä
teiltä kaikki paperinne ja todistuksenne varasta ja väärentäjää
vastaan, joita kannatte taskussanne!"

Kavaluudella voitettu mies parka koetti turhaan pudistaa unen
jäsenistään; se oli jo päässyt semmoiseen valtaan hänestä, että hän
tylsä-mielisyydessään ihmetteli, kuka heistä oli haavoitettu, ja oliko
se hänen vai Obenreizerin veri, joka punersi lumen hänen vieressänsä.

"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt, että näin käytätte itseänne minua
kohtaan?" kysyi hän synkällä äänellä ja sammaltavalla kielellä. "Minkä
tähden pyritte murhaajakseni?"

"Mitäkö pahaa olette minulle tehneet? Olisittehan saattaneet minut
onnettomuuteen, ellen olisi katkaissut matkanne. Kirotulla kiireellänne
estitte minua takaisin maksamasta rahoja niin varhain, että olisin
välttänyt asian ilmi-tulon. Mitä pahaa olette minulle tehneet?
Olettehan aina olleet tielläni, ei ainoastaan kertaa eikä kahdesti,
vaan alinomaa. Enkö koettanut päästä teistä erille heti tuttavuutemme
alussa? Vaan se ei onnistunut, ja sen vuoksi kuolette nyt!"

Vendale koetti järjestää ajatuksiansa, puhuakseen jotakin ja ottaakseen
ylös sauvansa, jonka oli kadottanut. Vaan kun ei onnistunut sen
löytäminen koki hän kömpiä eteenpäin ilman mihinkään nojaumatta. Mutta
kaikki oli turhaa, ihan turhaa. Hän kompastui ja lankesi silmilleen,
niin että jäi makaamaan aivan syvän kuilun partaalle, jonka sivutse tie
kulki.

Tainnoksissa, puoleksi nukkuneena, kykenemätönnä nousemaan ja seisomaan
jaloillansa, pimenneellä näöllä ja heikonneella kuulolla, teki hän
kuitenkin niin väkevän ponnistuksen, että hetkeksi jälleen tointui.
Nojautuen käsivarsiinsa, kohotti hän päätä ja näki Obenreizerin
seisovan vakaana vieressänsä, vieläpä ymmärsikin mitä hän sanoi.

"Kutsutte minua murhaajaksi," virkahti hän katkeralla, pilkallisella
naurulla. Nimi vaikuttaa sangen vähän asiaan. Ja kuitenkin olen
minäkin pannut henkeni alttiiksi, sillä vaaroja kaikenlaisia on minua
ympäröitsemässä ja kentiesi ei minulle onnistukaan elävänä päästä
täältä! Myrsky alkaa uudestaan raivota. Minun täytyy saada paperinne
heti paikalla. Joka hetki on mulle kallis, henkeni rippuu siitä että
joudun."

"Malttakaa vähän!" huusi Vendale tarttuen viimeisellä hurjalla
voiman-ponnistuksella ahneisin käsiin, jotka jo koperoivat hänen
taskuansa. "Antakaa olla! Älkää koskeko! Menkää matkaanne! Jumala
suojelkoon Margueritea! Kaikeksi onneksi ei hän koskaan saa tietää
millä tavalla kuolin. Astukaa vähän edemmäksi, jotta saan katsella
veren-himoisia kasvojanne. Ne johdattanevat nyt mieleeni erään
huolettavan muiston."

Kun Obenreizer näki, kuinka raivoisasti Vendale taisteli pysyäksensä
selvillä, pelkäsi hän, että maassa makaava mies hetkeksi saisi voimansa
takaisin, vieläpä kentiesi viiden miehen väkevyydenkin, eikä vielä
uskaltanutkaan lähestyä. Katsoa tuijottaen vihollistansa tuimilla
silmillä, sammalti Vendale seuraavaiset katkennaiset sanat:

"Ei se saa tapahtua -- pettänyt vainajan luottamusta -- väärät
vanhemmat -- vääryydellä peritty omaisuus -- tutkia asiaa." --

Päänsä painui rintaan, ja hän vaipui taas maahan ihan kuilun partaalle.
Vaan Obenreizer rupesi heti ahneilla kynsillään koperoimaan hänen
povi-taskussaan. Vendale huusi vielä kerran tuskallisesti: vaan vieri,
hurjasti irti ponnistellen, vuoren rinteen yli, syöksyi päistikkaa alas
syvyyteen ja katosi viha-miehensä silmistä ikäänkuin haamu ilkeässä
unessa.

       *       *       *       *       *

Myrsky raivosi uudestaan ja asettui jälleen. Hirvittävät vuoren-äänet
herkesivät parkumasta, kuu nousi taivaalle kumottamaan, pehmiää lunta
satoi tasasesti ja hiljaa maahan.

Kaksi miestä ynnä kaksi suurta koiraa tuli ulos luostarimajan portista.
Miehet katselivat huolellisesti ympärillensä ja taivasta kohden, ja
koirat pehtaroivat lumessa, ja viskasivat sitä ilmaan käpälillään.

Toinen miehistä sanoi toiselle:

"Arvelenpa että nyt uskallamme lähteä liikkeelle. Ehkä tapaamme heidät
jossakin suojamassa."

Nyt ottivat kumpanenki korin selkään, vahvan rauta-kiskoisen sauvan
käteen, ja tekivät kumpikin paulan vahvasta köydestä, johon pujottivat
itsensä kainaloihin asti jotta olivat kiini sidotut toisiinsa.

Yhtäkkiä koirat lakkasivat leikillisistä ilveistään lumessa, katsoivat
alas polkua myöten, nostivat kuononsa ilmaan, nuuskivat jälleen polkua,
hätäilivät ja ärjähtivät viimein yhtaikaa kovasti haukkumaan.

Miehet katselivat koiria ja molemmat koirat katselivat miehiä vähintään
yhtä viisailla silmillä.

"Eteenpäin avuksi! Avuksi!" huusivat miehet, ja iloisesti, kaikuvasti
haukkuen juoksivat koirat tietä myöten eteenpäin.

"Kaksi hullua lisäksi!" sanoivat miehet pysähtyen ja katsoen etehensä
kuun valossa. "Onko mahdollista? Ja toinen päälliseksi vielä nainen!"

Kumpikin koira piti lähestyvää naista hameen liepeestä kiinni, ja veti
häntä muassaan. Nainen taputteli niitä lähestyen miehiä tottuneen
vuoren-kulkijan askeleilla. Häntä seurasi raskas-jalkainen miehenpuoli,
joka hikoili ja ähkyi liiallisesta ponnistuksestaan.

"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, minä olen
teidän maassanne syntynyt ja kasvanut, ja me etsimme kahta herraa,
jotka ovat kulkenet vuoren-solan kautta ja aikoivat majataloon
illaksi."

"He tulivatkin sinne, mamseli!"

"Kiitetty olkoon taivas, oh, kiitetty!"

"Mutta valitettavasti lähtivät jälleen matkalle, ja me olemme juuri
aikeessa mennä heitä etsimään, vaan meidän on täytynyt odottaa, kunnes
myrsky asettui. Se on raivonnut julmasti näillä paikoin."

"Rakkaat opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, suokaa minun
lähteä mukaanne! Antakaa minun, Jumalan tähden, seurata teitä! Toinen
noista herroista on tuleva mieheni! Minä lemmin häntä, o, niin
suuresti, niin suuresti! Niinkuin näette, en ole ollenkaan väsynyt.
Minä olen suvultani talonpoikainen tyttö, ja olen kohta näyttävä
teille, että osaan taitavasti sitoa itseni köyteenne kiinni. Omilla
käsilläni minä sen teen ja vakuutan että olen rohkea ja voimakas. Mutta
antakaa Jumalan tähden! Jos häntä on kohdannut onnettomuus, niin
lempeni hänet löytää, kun ei mikään muu enää auta. Polvillani, hyvät
ystävät, ja sen rakkauden nimessä, jonka äitinne osoittivat isillenne
aikanansa, rukoilen minä teitä!"

Raa'at, vaan hyväntahtoiset miehet tulivat liikutetuiksi.

"Tarkkaan tutkittu hän voipi olla oikeassa," tuiskasi toinen miehistä
toiselle. "Hän näkyy osaavan vuorilla vaeltaa. Katsopa vaan, kuinka
ihmeellisesti hän on tänne tullut! Mutta tuo herra vieressänne,
mamseli?"

"Hyvä Janne," sanoi Marguerite hänelle äitinkielellänsä. "Te jäätte
kyllä tänne odottamaan minua, eikö niin?"

"Jospa tietäisin, kuka teistä on antanut tuon neuvon," ärisi Janne
katsellen miehiä tuimilla silmillä, "niin antaisin hänelle semmoisen
keikahduksen, että hän seisoisi pää lumessa. Ei, hyvä mamseli; minä
seuraan teitä niinkauan kuin henkeni käy, ja kuolen mielelläni teidän
edestänne, jos en parempaa voi tehdä."

Kuun joutuisa kulku taivalla varoitti heitä menettämästä aikaa tyhjiin
lörpötyksiin, ja koska koiratkin näyttivät levottomilta, tulivat
molemmat miehet pian päätökseen. Köysi, johon olivat sitoutuneet
kiinni, vaihetettiin pitempään; molemmat vieraat sidottiin siihen,
Marguerite etunenään ja sitten kyypäri toiseksi, ja näin lähdettiin
matkaan suojamia tutkimaan. Väli ei tosiaan ollut pitkä, koska kaikki
viisi suojamaa ynnä lähimmäinen maja-talo oli ainoasti kuuden Englannin
penikulman päässä, vaan tietä oli vaikea osata vahvan lumisateen
jälestä.

Hetken perästä tulivat kuitenkin, eksymättä, siihen suojamaan, jossa
Vendale ja Obenreizer olivat etsineet suojaa. Toinen lumimyrsky oli
näillä tienoin raivonnut niin kovasti, että kaikki jäljet heistä
tykkänään olivat kadonneet; vaan koirat juoksivat edes takaisin kuonot
maassa ja näyttivät varmaan tietävän asiansa. Kun meidän neljä
vaeltajaa hetkeksi pysähtyi suojaman toiseen päähän, johon myrsky oli
koonnut kauheita kinoksia, rupesivat koirat taas hätäilemään, juoksivat
ympäri, haistelivat ja etsivät ja näyttivät kadottaneen vainun
jäljistä.

Koska molemmat opastajat tiesivät että leveä, syvä kuilu oli oikealla
kädellä, niin olivat he poikenneet liian paljon vasemmalle. Heidän
täytyi nyt suurella vaivalla kahlata lumessa päästäksensä uudestaan
oikealle tielle. Seuran johtaja oli seisahtanut, ja katseli par'aikaa
ympärillensä, löytääkseen joitakin tunnettuja merkkiä tiestä, kun
toinen koirista rupesi kaivamaan lumessa kappaleen matkaa heidän
edessänsä. Kaikki kiiruhtivat nyt sinne, luullen jonkun siihen
kaatuneen ja uupuneen. Eivät he kuitenkaan löytäneet ketään, vaan lumi
oli sillä paikalla pilkkuja täynnä, ja tarkemmin katsottua näkyivät
pilkut olevan punaisia.

Toinen koira oli sill'aikaa laskeunut vatsalleen ihan kuilun partaalle
ja katseli alas syvyyteen värisevillä jäsenillä ja pidättäen itsiänsä
etu-käpälillä, jottei vierisi alas. Se koira, joka oli löytänyt pilkut
lumesta, juoksi nyt, hänkin, toisen viereen, ja molemmat alkoivat nyt
juosta edestakaisin ulvoen ja haukkuen ja osoittaen kaikenlaisia
levottomuuden merkkiä. Vihdoin seisahtuivat molemmat aivan kuilun
partaalle, nostivat kuononsa pystyyn ja päästivät yht'aikaa pitkän,
valittavaisen ulvonnan.

"Siellä on joku alhaalla," sanoi Marguerite.

"Niin luulen minäkin," vastasi yksi miehistä. "Käykääpä vähän takaperin
te molemmat, jotka olette jälimmäisinä, niin astumme, me toiset,
likemmäksi ja katsahdamme alas."

Jälkimmäinen miehistä sytytti kaksi tuli-soittoa, jotka hän otti
kopastaan, ja oijensi net, toisen ensimmäiselle, toisen Margueritelle,
joka seisoi häntä lähinnä. Soitot päästettiin alas köysillä ja
Marguerite ynnä toinen oppaista laskeusivat polvilleen kuilun
partaalle, tarkasti seuraten silmillänsä liekkiä, ja liikuttaen sitä
välistä vasemmalle, sitä myöten kuin kuun valo alhaalla taisteli
pimeitten varjojen kanssa. Sydäntä leikkaava huuto Margueritelta
häiritsi pitkällistä äänettömyyttä.

"Herra Jumala! Tuolla, alhaalla, jossa jäätynyt vuoren seinä ulkonee
virran ylitse, näen minä ihmisen makaavan."

"Missä paikassa, mamselli, missä?"

"Tuolla, suurella litteällä jää-lohkareella suoraan koirain alla."

Mies, joka oli seurannut johtajana, vetäysi takaisin kasvot kalman
karvaisina, ja yhteinen äänettömyys vallitsi taas. Eivät kuitenkaan
kaikki olleet toimettomina, sillä Marguerite oli taitavilla ja
sukkelilla sormilla viidessä minuutissa irroittanut sekä itsensä että
johtajan köydestä.

"Näyttäkää minulle kopat! Ovatko nämät kahdet köydet ainoat, joita
meillä on?"

"Ainoat täällä, vaan majatalossa." --

"Jos hän elääkin vielä -- minä tiedän että se on ylkämieheni -- niin
hän on kuollut ennenkuin ehditte sinne ja jälleen takaisin. Rakkaat
opastajat, te matkustavaisten uskolliset ystävät, katselkaa minua;
katselkaa käsiäni. Jos ne vapisevat taikka hutiloivat liikkeissään,
niin pidättäkäät minua väkivallalla; vaan jos olen vikkelä ja vakava
kädeltäni, niin täytyy teidän auttaa minua pelastamaan häntä."

Nyt kiersi hän toisen köyden käsivartensa ja vyötäröittensä ympäri
jonkunlaiseksi tröijyksi tahi haarniskaksi, teki siihen useampia
solmuja, sitoi sitten kumpaisenki köyden pään yhteen, astui jalallansa
solmun päälle, kiinnitti sen kaikin voimin ja oijensi sitten köyden
miehille, jotka vetäisivät solmun vielä lujempaan.

"Hän on haltioissaan!" sanoivat miehet toisillensa.

"Se on kaikkivaltias Jumala, joka antaa minulle rohkeutta ja voimaa
tällä hetkellä," sanoi Marguerite. "Tiedätte itse, että minä
vertaamatta olen kevein meistä kaikista. Antakaa minulle viina-pullo ja
laskekaa minut alas hänen tykö. Joutukaa sitten enempää apua noutamaan
ja vahvempaa köyttä. Kun olette sen saaneet minulle tänne, niin köytän
sen hänen vyötäröittensä ympäri. Näettehän että hoksaan millä lailla se
pitää tehtämän, katselkaapa vaan tätä solmua! Oli hän hengissä taikka
ei, niin laitan hänet tänne ylös, taikka kuolen minä hänen kanssaan.
Minä rakastan häntä tuhannen kertaa enemmin kuin henkeäni. Taidanko
enempää sanoa?"

Miehet kääntyivät nyt katselemaan hänen seura-kumppaniansa, vaan hän
makasi pyörryksissä lumella.

"Laskekaa minut alas hänen tykönsä," pyysi Marguerite hartaasti ja otti
käteensä pienet nuorasta riippuvat soppa-pullot. "Antakaa minun päästä
tuonne alas, muuten minä syöksyn sinne, jos menisin vaikka mäsäksikin.
Olen talonpojan tyttö enkä tiedä mikä pyörtymys ja pelko on. Laskekaa
minut alas!"

"Niin, mutta, mamseli, hän on luultavasti kuolemaisillansa taikka jo
kuollut!"

"Kuollut tai ei, pitää ylkämieheni pää lepäämän minun rintaani vastaan,
muuten minä syöksyn alas!"

Voitettuina hänen vakavan luottamukseensa kautta, myöntyivät miehet
vihdoin laskemaan häntä alas, sillä varovaisuudella, jonka tottumus oli
heille opettanut ja vaarallinen tila vaati. Itse ohjasi hän matkaa
molemmilla käsillään jyrkkää jäistä kallioseinää myöten alaspäin, ja
syvemmälle häntä laskettiin, kunnes kuului alahalta huuto: "Tarpeeksi!"

"Onko se ylkämiehenne, ja onko hän kuolleena vai elävänä?" kysyivät
miehet yihäältä kumartuen kuilun yli.

Vastaus tuli kohta: "Hän on tainnoksissa, vaan sydämensä sykkii, sykkii
rintaani vastaan."

"Kuinka makaa hän?"

Huudettiin alahalta: "Jäälohkareella. Hänen allansa on sulanut ja
minunkin alla sulaa mitä kerkeää. Joutukaa! Jos kuolemme, niin kuolen
ilolla."

Toinen miehistä juoksi kiireen kautta pois koirien kanssa; toinen pisti
liehuvan soiton lumeen seisomaan ja koetti saada tainnoksissa olevaa
kyypäriä virkomaan. Hierottu hetken aikaa lumella ja saamansa vähän
viinaa suuhunsa pääsi Ladlin Janne kohta taas jaloillensa, vaikka vielä
oli aivan pyörryksissä eikä tiennyt missä oli.

Saapuville jäänyt Sveitsiläinen vartioitsi kuilun partaalla ja huusi
tuon tuostakin aina alhaalla odottavalle tytölle: "Pysykää toivossa! Ne
ovat kohta täällä. Kuinkas on?"

Vastaus kuului: "Sydämensä sykkii vielä. Minä lämmitän häntä siten että
pitelen häntä sylissäni. Olen päästänyt köyden itsestäni irti, sillä
jää sulaa allamme, ja köysi eroittaisi meidät mutta en pelkää
ollenkaan."

Nyt katosi kuu vuoren-kukkulain taa ja koko syvyys makasi pimeyden
peitossa. Huudettiin alaspäin: "Kuinkas on laitanne?" ja vastaus
kuului: "Painumme syvempään ja syvempään, vaan sydämensä vielä sykkii."

Vihdoin ilmoitti koirain haukunta ja tulen-vilahdus lumella että apu
oli lähellä. Kolme -- ellei neljäkymmentä ihmistä, varustettuna
lyhdyillä, soitoilla, paareilla, köysillä, peitto-vaatteilla ynnä
puilla valkean tekemiseksi ja kaikenlaisilla virvoitus-aineilla,
lähestyi kiireisillä askeleilla. Koirat juoksivat hätäillen toisesta
toiseen, paneusivat taas mahallensa vuoren-rinteelle, juoksivat jälleen
herrainsa tykö, heiluttivat häntää ja nuolivat isäntäinsä käsiä,
sanalla sanottu, pyysivät hekin tavallansa ihmiset joutumaan.

Huudettiin alas: "Jumalan kiitos! kaikki on valmis! kuinka on
laitanne?"

Huudettiin ylös: "Painumme yhä vielä, ja olemme aivan jähmettyneet
kylmästä. Sydämensä ei enään tykytä minun sydäntäni vastaan. Ei kukaan
saa tulla alas lisäämään painoamme. Laskekaa vaan alas köysi."

Valkea leimahti ylös ilmaan, soitot valaisivat kuilun seiniä, ja
lyhtyjä ynnä vahva köysi päästettiin alas. Miehet näkivät ylhäältä,
kuinka hän kääri sen makaavan ympäri monin kerroin ja sitoi sen kiinni.

Hallitsevan kuoleman-hiljaisuuden läpi kuului alahalta: "Nostakaa ylös!
varovaisesti!"

Kun ruumis kohosi jäälohkareelta ja alkoi heilua ilmassa taivaan ja
maan välillä, näkivät he tytön ikään kuin madon kiemuroitsevan pelvosta
ja tuskasta.

Ei mitään ilon-huutoa kajahtanut kun miehet asettivat ruumiin paareille
ja toiset laskivat uuden köyden alas. Taas kuului haudan hiljaisuudessa
huuto: "Nostakaa ylös! varovaisesti!"

Vaan nyt kun oli tyttökin saatu onnellisesti ylös kuilun partaalle, nyt
kaikui yhteinen ilon huuto, nyt itkivät kaikki, kiittivät Jumalaa, ja
suutelivat tytön vaatteita sekä jalkoja, ja koirat hyväilivät häntä,
nuolivat hänen jääkylmiä käsiänsä sekä lämmittelivät hänen jähtynyttä
rintaansa suurilla, rehellisillä villa-päillänsä.

Mutta Marguerite repi itsensä irti kaikista ja vaipui lemmittynsä yli
paareille, kädet hänen liikkumattoman sydämensä päällä.



NELJÄS NÄYTÖS.

Kello-lukku.


Seuraavaisten tapausten näytelmä-paikka on rehellinen Neuschatelin
kaupunki, ja Huhtikuun aika on käsissä. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu
pienessä, valoisassa huoneessa, joka on julkisen notarin konttori,
vaikkei sitä siksi luulis ensi katsannossa. Kaksi miestä on huoneessa,
toinen notari itse, punaisen verevä, hyvän-tahtoinen ja kaunis, vankka
mies, enimmin etsitty ja käytetty notari Neuschatelissa, ja ympäri
maakuntaa yleisesti tunnettu nimellä "maitre Voigt." Hän oli
kansan-mielinen mies, kunniassa pidetty ja rakastettu kansalaisiltansa
sekä virkamiehenä että ihmisenä. Hänen monituiset rakkauden-työt sekä
yhtä monituiset omituisuudet olivat aikoja sitten johdattaneet häntä
yleisön huomioon hauskassa pienessä kaupungissa. Pitkä ruskean-värinen
hännys-takkinsa ynnä musta kalottinsa olivat paikan vakinaisia
laitoksia, ja hänellä oli nuuska-toosa, jolla, suuruuden puolesta, ei
löytynyt vertaisensa koko Euroopassa.

Toinen mies notarin konttorissa ei ollut niin hyvän-näköinen ja
miellyttävä kuin tämä. Se ei ollutkaan muu kuin Obenreizer.

Konttori oli sisustettu omituiseen, melkeen idylliseen muotoon, ja
Englannissa ei olisi ensinkään sopinut niin arvossa pidettävän miehen,
kuin notari oli, pitää tällaista virkahuonetta. Tämä oli, näet, pieni
ihana huone, rakennettu pihanpuoleen, josta yksi osa oli laitettu
kauniiksi kukkatarhaksi. Joukko vuohia syöskenteli ihan oven-kynnyksen
edustalla ja lehmä käveli niin lähellä konttorin akkunaa, että piti
ikäänkuin seuraa kirjurille. Eri vuoden aikoina nähtiin kaikenlaisia
ruusuja tirkistelevän akkunoista sisään. Maitre Voigtin mehiläiset
surisivat pitkin kesää konttorissa, lensivät yhdestä akkunasta sisään
ja toisesta ulos, ja huvittelivat siellä niin mielellään, ikäänkuin
olisivat luulleet saattavansa imeä mettä tuon hyvän notarion leppeästä
sydämestä. Iso soitto-toosa, joka oli asetettu kamiinin-friisille,
liritteli usein Fra Diavolon ouverturea taikka valittuja kappaleita
soitelmasta "Wilhelm Tell" elävyydellä, jota täytyi hillitä kun joku
neuvon kysyjä tuli sisään, vaan joka jälleen pujahti heläjämään heti
kuin vieras pääsi ovesta ulos.

"Olkaa hyvässä turvassa, ystäväni!" sanoi maitre Voigt lohduttavalla
äänellä ja isällisellä lempeydellä taputtaen Obenreizeria polvelle.
"Huomenna saatte alottaa uuden elämän täällä konttorissani."

Obenreizer, joka tekeytyi hyvin murheelliseksi ja alakuloiseksi, nosti
oikean käden, jossa piteli valkeaa nenäliinaa, sydäntänsä kohti.

"Tässä," sanoi hän, "tässä asuu kiitollisuus. Vaan sanoja puuttuu,
joilla sitä ilmoittaisin."

"Ta, ta, ta! Älkää koskaan minun kanssani lörpöttäkö kiitollisuudesta.
En voi kärsiä että ihmistä vääryydellä kohdellaan, ja se oli aivan
sattumuksesta kuin oijensin teille käteni. Paitse sitä en ole vielä
niin varma, että olisin nuoruuteni päiviä unhottanut. Isänne lähetti
minulle ensimmäisen neuvon-kysyjän; riita koski erästä viini-tarhan
kappalta, josta harvoin saatiin muutamia rypäleitä. Olenko siis mitään
velkaa isänne pojalle? Totta kaiketi, minä olen velassa isällenne
osoitetusta ystävyydestä ja minä maksan velkani hänen pojallensa.
Tuohan oli aika somasti sanottu, eikö niin?" lisäsi maitre Voigt
hyvillänsä. "Suokaa anteeksi että minä palkitsen omia ansioitani
nuuskapriisillä!"

Obenreizer loi silmänsä alas, ikäänkuin ei hän olisi ansainnut sitä
kunniaa, joka tuli katsojalle osaksi nähdessään notarin nuuskaavan.

"Sallikaa minun vielä pyytää teiltä yhtä suosion-osoitusta," sanoi hän
jälleen nostaen ylös silmänsä. "Älkää seuratko sydämenne kehoitusta
tässä asiassa. Olette vasta saaneet yleisen silmäyksen tilaani.
Ennenkuin annatte minulle jotakin toimitettavaksi konttorissanne,
täytyy teidän kuulla kaikki, mitä minusta väitetään sekä edukseni että
moitteekseni. Malttakaa, siksi kun terve arvostelusvoimanne, yhtä hyvin
kuin oivallinen sydämenne, tunnustaa, että minulla on oikeutta teidän
hyväntahtoisuuteenne ja hyvään ajatukseenne. Siinä tapauksessa
taitaisin minä kantaa päätäni pystyssä katkerimpiakin vihamiehiäni
vastaan, ja koettaisin rakentaa uuden elämän-rakennuksen hyvän nimeni
ja maineeni rauniolle, jotka olen menettänyt."

"Kuni tahdotte," sanoi maitre Voigt. "Te haastelette taitavasti,
poikaseni. Huomatkaa sanani: teistä tulee vielä kuuluisa asian-ajaja!"

"Asia on pian kerrottu," jatkoi Obenreizer. "Vastukseni ja vaivani
alkoivat sen herran kuoltua, jonka seurassa viime talvena matkustin
tänne Englannista. Herra Vendale oli likeisin ystäväni ja minä rakastin
häntä sydämeni pohjasta."

"Herra Vendale," puuttui notari puheesen, "niin, niin! Aivan oikein.
Olen useammat kerrat tämän kuun kuluessa kuullut sen nimen mainittavan
ja nähnyt sen päivälehdissäkin. Sehän oli tuon nuoren englantilaisen
nimi, joka hukkui Simplon-vuoren solassa? Ja samassa tilassahan tekin
saitte tuon naarman poskeenne ja kaulaanne?"

"Aivan niin, ja vieläpä omasta veitsestäni," sanoi Obenreizer ja nosti
kätensä naarmaan, joka nähtävästi oli ollut pitkä ja syvä haava.

"Niin omasta veitsestänne," toisti notari, "ja yrittäessänne häntä
pelastaa. Hyvä, hyvä. Se oli kauniisti tehty teiltä. Vendale! Niin,
aivan oikein. Se on kumma, että näinä viimeisinä aikoina useasti on
johtunut mieleeni että minun tykönäni muinoin kävi neuvonkysyjä sillä
nimellä."

"Mutta maailma on niin pieni, hyvä herra Voigt," virkkoi Obenreizer,
"niin aivan pieni."

Kuitenkin hän pani muistoonsa että notarilla ennen muinoin oli ollut
neuvonkysyjä sillä nimellä.

"Niinkuin jo mainitsin, alkoivat vastukseni ja onnettomuus tämän
rakkaan matka-toverini kuoltua. Mitä tapahtuu? Kun minä pelastan töin
tuskin henkeni ja tulen Milanoon, jossa minua kylmäkiskoisesti
kohtelevat herrat Desfresnier & C:o, ja pian sen jälkeen panevat minun
viraltani. Minkä tähden? Sitä eivät tahdo selittää. Minä kysyn,
tahtovatko ahdistaa kunniaani. Ei vastata mitään. Minä kysyn onko
heillä syytä epäilemään minua. Ei sanaakaan. Minä kysyn onko heillä
todistuksia minua vastaan. Ei vieläkään vastata. Minä kysyn, mitä minun
pitää ajatella tästä asiasta, ja vastaus viimein kuuluu: 'Teillä on
oikeus ajatella mitä tahdotte. Mitä herra Obenreizer ajattelee on
Desfresnier & C:lle ihan yhtä!' Ja siinä kaikki."

"Ja siinä kaikki," toisti notari ja otti priisin.

"Vaan onko siinä tarpeeksi?"

"Ei ole tarpeeksi, ei ole," vastasi maitre Voigt. "Desfresnier & C:n
päämiehet ovat kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin ja arvossa
pidettäviä miehiä, vaan heillä ei oli oikeutta äänettömällä epäluulolla
hävittää toisen ihmisen hyvää nimeä ja mainetta. Syytöksen taitaa
näyttää valheeksi, vaan kuka voipi kumota epäluulon?"

"Teidän oikeuden-tuntonne, jalo suosijani," sanoi Obenreizer, "kuvaa
yhdellä sanalla asian julman laadun. Vaan onko se siihen loppunut? Ei.
Ei, sillä mitä tämän jälkeen seuraa?"

"Se on totta, poika raukkaseni," sanoi notari lohduttavaisella
nyykähdyksellä; "sitten nousee holhun-alaisenne teitä vastaan."

"Nousee minua vastaan on liian lempeä sana. Holhun-alaiseni kääntyy
inhoituksella pois minusta. Hän kiusaa minua. Hän ei tottele valtaani,
vaan turvautuu rouva Dor'in kanssa erääsen englantilaiseen laki-mieheen
nimeltä Bintrey, joka, kehoitettuani tyttöä antautumaan minun valtaani,
vastaa, ettei hän tahdo sitä tehdä?"

"-- ja lopuksi kirjoittaa," lisäsi notari muuttaen suurta nuuska-toosaa
toiseen paikkaan, hakeaksensa kirjettä paperein joukosta, "että hän
tahtoo itse tulla tarkemmin puhumaan asiasta minun kanssani."

"Oikeenko totta?" sanoi Obenreizer vähän kummastellen. "Noh, sanokaapa
ajatuksenne. Eikö minullakin ole laillisia oikeuksia?"

"Varmaan, poikaseni, varmaan!" vastasi notari. "Laillisia oikeuksia on
jokaisella, joka ei ole rikollinen."

"Ja kuka kutsuu minua rikolliseksi?" kysyi Obenreizer kiivaasti.

"Ei kukaan. Kärsikää sortamisia tyvenellä mielin. Jos Desfresnier
& C:o kutsuisi teitä rikolliseksi, niin tietäisimme kyllä miten
menettelisimme."

Näin sanoen ojensi hän Bintreyn lyhyen kirjoituksen Obenreizerille,
joka sen luettuansa sanoi:

"Kun tämä englantilainen laki-mies kirjoittaa tulevansa teidän tykö
asiasta likemmin keskustelemaan, niin hän sillä tarkoittaa, että hän
tulee tekemään tyhjäksi valtani holholaiseni ylitse."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen täydellisesti vakuutettu. Minä tunnen hänet, hän on
itsepäinen ja riitaa rakastava mies. Sanokaapa, hyvä herra Voigt, eikö
valtani nuoren holholaiseni yli ole suojeltu muiden sekaantumisesta
siihen asti että hän joutuu täysi-ikäiseksi."

"Niin kieltämättä suojeltu."

"Siinä tapauksessa tahdon myös pitää kiinni oikeuksistani, ja
laillisilla neuvoilla pakoittaa häntä taipumaan valtaani, sillä,"
lisäsi Obenreizer muuttaen vihaisen äänensä kiitolliseen nöyryyteen,
"sen olen teille velvollinen, hyvä herra, teille, joka niin
uskollisesti olette ottaneet sorrettua miestä turvaanne ja
palvelukseenne."

"Olkaa vaan huoletta", sanoi maitre Voigt; "ei sanaakaan enempää siitä
asiasta, eikä kiitoksia ensinkään. Tulkaa tänne huomenna aamulla,
ennenkuin toinen kirjurini tulee -- noin seitsemän ja kahdeksan
vaiheella. Tapaatte minun silloin täällä, ja minä ilmoitan itse sitten,
mitä teillä on tästä lähtien tehtävänä. Mutta menkää nyt, menkää!
Minulla on kirjeitä kirjoitettavina, enkä tahdo kuulla sanaakaan
enään."

Jätettyänsä hyvästi ja vakuutettuna siitä, että oli voittanut
jalo-mielisen, vanhan notarin suosiota, sai Obenreizer aikaa miettiä
mitä jo oli pannut muistoonsa, että, näet, maitre Voigt'illa ennen
muinoin oli ollut neuvon-kysyjä nimeltä Vendale.

"Luulenpa melkein tarkasti tuntevani Englannin," ajatteli hän,
istuessaan lavitsalla ulkona notarin pihalla, "ja tuota nimeä en ole
tavannut siellä paitse" -- ja tässä loi hän pelkäävän silmäyksensä --
"'hänellä' ainoastaan. Onko mailma siis todellakin niin pieni, etten voi
päästä hänestä nytkään, vaikka hän on kuollut? Viimeisellä hetkellään
tunnusti hän pettäneensä jonkun vainajan luottamuksen ja vääryydellä
omistaneensa toisen perintöä. Hän käski minun pitää huolta asiasta, ja
sitten hän käski minun mennä vähän matkaa edemmäksi, jotta kasvoini
näkeminen hänelle muistuttaisi asian varsinaista laatua. Miksikä juuri
minun kasvot? Jos niiden näkeminen taisi virkistyttää hänen muistoansa,
niin asia varmaan koskenee minua. Olen vakuutettu siitä, etten
erhettynyt, sillä sanansa ovat siitä hetkestä asti soineet korvissani.
Oliskohan tuolla vanhalla pöllöpäällä tuolla sisällä papereita
hallussansa, jotka voisivat antaa minulle tiedon koko tästä salaisesta
jutusta, ja tuoda todistuksia ilmi, jotka korottaisivat minun
rikkauteen ja mahtavuuteen samalla kertaa kuin peittäisivät 'hänen'
nimeä häpeällä? Eräänä iltana hän Basel'issa väkisin tahtoi minua
kertomaan varhaisempia lapsuuteni muistoja. Miksi hän niin olisi
tehnyt, ellei hänellä ollut mitään tarkoitusta sillä?"

Maitre Voigtin kaksi suurinta pukkia sysäsi häntä sarvillansa,
ajaakseen häntä pois, ikäänkuin rangastukseksi sille hävittömälle
tavalle, jolla hän ajatuksissaan oli puhunut heidän herrastaan. Hän
nousi ylös ja pötki matkaansa kiireen kautta. Sitten hän käveli kauan
järven rannalla, ihan yksinään ja syvissä mietteissä.

Seitsemän ja kahdeksan välillä seuraavana aamuna tuli hän notarion
konttoriin. Maitre Voigt istui yksinänsä ja puuhaili moniaiden paperien
järjestämistä, jotka olivat hänelle lähetetyt edellisenä iltana.
Muutamilla sanoilla selitti nyt ukko Obenreizerille konttorissa
harjoitettua menetystapaa ynnä ne työt ja toimitukset, jotka tulivat
hänen osakseen. Kello ei ollut vielä kahdeksaa lyönyt, kun notari
ilmoitti päättäneensä ensimmäiset, tarpellisimmat neuvomiset.

"Minä vien teitä ympäri huoneisin," sanoi maitre Voigt, "vaan ensiksi
täytyy minun kätkeä nuo paperit. Ne ovat kunnallis-hallitukselta, ja
tarkasti vaariin otettavat."

Obenreizer näki tässä heti tilaisuuden keksiäkseen sen piilopaikan,
jossa isäntänsä salaiset paperit säilytettiin.

"Enkö minä voisi säästää teiltä sitä vaivaa?", kysyi hän. "Enkö minä
saattaisi kätkeä noita papereita teidän ohjauksenne jälkeen?"

Maitre Voigt nauroi hiljaa itseksensä, lukitsi laukun, jossa paperit
olivat hänelle lähetetyt, ja antoi sen Obenreizerille.

"Koettakaa," sanoi hän. "Kaikki tähdelliset paperini ovat kätketyt
tuonne."

Näin sanoen viittasi hän sormella suureen, rautanauloilla kiskottuhun,
tammi-oveen toisessa päässä huonetta; mutta kun Obenreizer tuli
ovelle, havaitsi hän ihmeekseen, ettei ollut minkäänlaista neuvoa sen
aukaisemiseksi. Siinä ei näkynyt lukkua eikä salpaa ja -- ihmeellisintä
kaikista! -- ei avaimen reikääkään.

"Luultavasti tuohon piilo-paikkaan on toinen ovi?" kysyi Obenreizer.

"Ei ole," vastasi notari. "Arvatkaa vielä."

"Onhan siihen joku akkuna?"

"Ei sitäkään. Akkuna on muurattu kiinni. Ainoa tie sinne on tuon oven
kautta. Epäilettekö voivanne selittää tuon sekaisen vyhdin?" virkahti
maitre Voigt riemuten. "Kuunnelkaa, ystäväiseni, sanokaa minulle,
kuuletteko mitään oven takaa."

Obenreizer kallisti korvaansa kuunnellaksensa, ja hyppäsi yhtäkkiä
takaperin ovelta.

"Nyt mä hoksaan!" sanoi hän. "Minä kuulin siitä puhuttavan ollessani
kello-sepän opissa. Veljekset Perrin ovat vihdoin onnistuneet tekemään
mainion kello-lukkunsa, ja se on teillä!"

"Oikein!" sanoi maitre Voigt. "Se on tosiaan kello-lukku! Tuossa näette
vielä, nuori ystäväni, yhden niistä kapineista, joita rehelliset
ihmiset tässä kaupungissa kutsuvat 'pappa Voigt'in hullutuksiksi.'
Mielelläni. Naurakoot mitä nauravat. Vaan varkaat ei varasta _minun_
avaimia, eivätkä riko minun lukkujani. Ei mikään maallinen voima, ellei
muurin-murtaja tahi kruuti-nelikko, voi liikuttaa tätä ovea, ennenkuin
pieni oven-vartijani, joka laulaa: 'Tick-tick,' noudattaen käskyäni
sanoo: 'Astu sisään! Suuri ovi tottelee 'Tick-tick'tä, ja pieni
'Tick-tick' tottelee minua.' Tuo ovi," sanoi maitre Voigt ja näpähytti
sormiansa, "on kaikkien varkaitten kiusana kristikunnassa."

"Saisinko nähdä sen käyvän?" kysyi Obenreizer. "Antakaa uteliaisuuteni
anteeksi, hyvä herra Voigt; vaan tiedättehän, että minäkin kerran olin
jokseenki taitava työn-tekijä kello-sepän ammatissa."

"Jaa, sen saatte kyllä," sanoi maitre Voigt. "Paljoko kello nyt on? Se
on minuuttia vailla kahdeksan. Olkaa varoillanne nyt, niin saatte
minuutin perästä nähdä kuinka ovi aukenee itsestään."

Minuutin kuluttua aukeni raskas ovi sisällepäin, ikäänkuin olisi
näkymättömät kädet sen avanneet, ja näytti katsojalle pimeän kammion.
Kolme seinää oli täynnä hyllyjä laattiasta kattoon asti, ja hyllyillä
seisoi rivittäin arkkusia, kaunista sveitsiläistä kirjotusta, joihin
notarin neuvon-pyytäjäin nimet olivat koreilla kirjaimilla maalatut
etupuoleen.

Maitre Voigt sytytti kynttilän ja vei Obenreizerin kammioon.

"Saatte nähdä kellon," sanoi hän ylpeästi. "Minulla on suurin kummitus
koko Eroopassa, ja se näytetään ainoastansa muutamille, joille tuo
etu-oikeus annetaan. Tämän etu-oikeuden annan minä isänne pojalle. Te
olette yksi niistä valituista, jotka saavat tulla kanssani sisään.
Katsokaa, tuossa se on seinällä oikealla puolen ovea!"

"Aivanhan se on kuin tavallinen seinä-kello!" sanoi Obenreizer. "Vaan
eipä olekaan, huomaan nyt, ettei siinä ole kuin yksi viisari."

"Ei, lempo vieköön, olekaan tavallinen seinä-kello," sanoi maitre
Voigt. "Ei, ei, ystäväni. Tuo ainoa viisari kulkee ympäri taulua, ja
sitä myöten kuin minä tahdon, määrää hän ajan, milloin ovi aukenee.
Katsokaa itse, viisari osoittaa nyt kahdeksan, ja kello kahdeksan
aukeni ovi, kuni havaitsitte."

"Aukeneeko ovi useimmin kuin kerran vuorokauteensa?" kysyi Obenreizer.

"Useammin kuin kerran vuorokaudessa?" toisti notari hilpeällä harmilla.
"Ette tunne 'Tick-tick'tä,' ystäväiseni. Hän aukaisee oven niin usein
kuin tahdon. Katsokaapa taulun alapuolelle. Siinä on seinään tehty
puoli ympyrä teräksestä, ja tässä on viisari (niin sanottu
'oijentaja'), joka liikkuu minne käteni sen kääntää. Ottakaa
huomataksenne että tuohon teräksiseen puoli-ympyrään on piirretty
numeroita, jotka ovat minulle ohjeeksi. Numero I merkitsee: aukene
kerta vuorokautena! Numero II aukene kahdesti j.n.e. Joka aamu
luettuani kirjeeni ja määrättyäni mitä minun on tekeminen päivän
kuluessa, asetan minä oijentajaa. Tekeekö mielenne katsella, miten sitä
asetan? Mikäs päivä meillä nyt on? Keskiviikko. Hyvä! Tänä päivänä
kokoontuu meidän ampuma-yhteys, ja koska ei ole paljo tekemistä, niin
annan puolen jouto-päivän. Kello kolmen jälkeen täällä ei ole mitään
työtä tänä päivänä. Mutta kätkekäämme ensiksi kirjalaukku, jossa on
kunnallis-hallituksen paperit. Kas niin! Emme tarvitse vaivata
'Tick-tick'tä' aukaisemaan ovea, ennenkuin huomen-aamulla kello
kahdeksan. Hyvä! Minä annan viisarin jäädä seisomaan kahdeksalla, ja
lykkään oijentajan takaperin numeroon I ja lukitsen oven, ja lukossa
se sitten pysyy, ilman aukeamatta, aamuun asti, kunnes kello lyö
kahdeksan."

Obenreizerin sukkela mielen-juoksu sai hänen älyämään, kuinka saisi
kello-lukun pettämään herransa luottamuksen, ja jättämään paperinsa
hänen käytettäväksi.

"Kuulkaapa, herra Voigt," sanoi Obenreizer, kun notari oli valmis
sulkemaan oven, "ettekö näe tuolla jotakin liikkuvan arkkusten välissä
lattialla?"

Maitre Voigt kääntyi takaisin katsoakseen arkkuisten väliin, ja samassa
lykkäsi Obenreizerin sukkela käsi oijentajan numerosta I numeroon II.
Jos ei notari sen enempää katselisi teräksistä puoli-ympyrää, niin ovi
aukenesi kello kahdeksan tänä iltana yhtä hyvin kuin seuraavana aamuna
samaan aikaan, ilman kenenkään tietämättä siitä, paitse Obenreizer
yksin.

"Ei se ollut mitään," sanoi maitre Voigt. "Murheenne ja vaivanne ovat
tärisyttäneet hermojanne, nuori ystäväni. Mahtoi olla varjo
kynttilästäni, jonka näitte, tahi joku rusakka parka, joka eläen ja
asuen vanhan lakimiehen paperissa, hiipi kynttilänvaloa pakoon. Hiljaa.
Kuulen toisen kirjurin olevan konttorissa. Työhön, työhön, ja laskekaa
tänä päivänä ensimmäinen perustus-kivi uuden onnenne rakennukseen!"

Näin sanoen lykkäsi hän Obenreizerin leppeästi edellensä, sammutti
kynttilän, heitti vielä hellän silmäyksen kelloon, vaan huomaamatta
oijentajan asemaa kellon alapuolella, ja lukitsi jälleen raskaan
tammisen oven.

Kolmen aikana suljettiin konttori. Notari ynnä alammaisensa,
paitsi yksi ainoa, menivät kaikki katselemaan maaliin-ampumista.
Obenreizer oli sanonut, ettei häntä haluttanut ottaa osaa julkiseen
juhlallisuuteen; ei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt. Luultiin
hänen menneen ulos yksinäisyydessä kävelemään.

Huone oli ollut ainoastaan muutamia minuuttia suljettuna, kun
vaate-kaapin ovi notarin kammarissa aukeni ja Obenreizer astui ulos.
Hän meni akkunan tykö, aukaisi luukut, katseli oliko hänelle tie
avoinna puutarhan läpi hiipiäksensä näkymättä pois, palasi jälleen
takaisin ja istuutui notarin nojaus-tuoliin. Hän oli suljettu huoneesen
ja hänen täytyi odottaa viisi tuntia ennenkuin kello löi kahdeksan.

Nämät viisi tuntia mietti hän, osaksi lukien pöydällä makaavia kirjoja
ja päivälehtiä, osaksi miettimisellä, ja osaksi kävelemisellä edes
takaisin laattialla. Aurinko laskeusi, ja nyt hän pani akkunan-luukut
kiini, ennenkuin sytytti kynttilän. Tämän tehtyä, ja koska aika
lähestyi lähestymistään, otti hän kellonsa käteen, odottaen ja tarkasti
silmäellen tammi-ovea.

Kellon kahdeksaa lyödessä aukeni ovi hiljaa ja vitkaan.

Hän luki nyt järjestään ensimmäisessä rivissä olevain arkkusten
päälle-kirjoitukset, vaan ei löytynyt yhtään sellaista nimeä kuin
Vendale. Hän muutahti syrjään ensimmäisen rivin ja tarkasteli takana
olevia vanhempia ja pienempiä arkkusia, vaan neljään ensimmäiseen oli
piirretty ranskalaisia ja saksalaisia nimiä. Viidennen arkkusen
kyljessä oli nimi melkein mahdoton lukea. Hän kantoi sen ulos huoneesen
ja tutki sitä tarkkaan, sillä se oli peitetty tomulla ja lialla, ja
siinä seisoi nimi Vendale.

Avain rippui arkun kanteen sidotussa nauhassa, ja avattuansa kannen,
löysi hän arkkusen pohjalta neljä irtonaista paperia, jotka hän levitti
pöydälle ja alkoi lukea. Tuskin oli hän minuutin ajan lukenut, kun
himoa ja ahneutta osoittavaiset kasvonsa muuttuivat tuiman hämmästyneen
ja odotuksessaan pettyneen kaltaisiksi. Vaan hetken mietittyä,
kopioitsi hän papereita, kätki ne jällen arkkuseen, asetti tämän taas
paikalleen, sulki oven, sammutti kynttilän ja luikahti matkaansa.

Sillaikaa kun varas ja murhaaja hiipi puutarhan kautta pois, seisahti
notari ynnä toisen miehen kanssa, joka häntä seurasi, portin eteen.
Lyhdyt olivat viritetyt kaitaisella kadulla, ja notarilla oli portin
avain kädessä.

"Ette suinkaan saa mennä huoneeni sivutse, herra Bintrey", sanoi hän,
"vaan tehkää minulle se kunnia, että astutte sisään. Tämä päivä on
kaupunkilaisillemme puoli juhlapäivä -- maaliin-ampumisemme -- mutta
väkeni kyllä kohta palaa kotia. Olipa tuo oikea sattumus että tulitte
juuri minulta kysymään tietä ravinto-huoneesen. Ottakaa nyt minun
talossani kipinä ruokaa ja juomaa ennenkuin menette sinne."

"Kiitoksia paljo, ei tänä iltana," vastasi Bintrey, "vaan saanko tulla
tykönne huomenna kello kymmenen aikana aamulla."

"Minulle olis sangen hupaista, hyvä herra, kohta päästä tilaisuuteen
hyvittää sorretun avun-etsijäni kunniaa", vastasi rehellinen notari.

"Sen sortamisen laita voipi olla niin ja näin -- mutta sananen
korvaanne!"

Hän kuiskasi notarille jotakin korvaan ja meni. Kun emännöitsijä
illalla palasi kotiin, näki hän notarin seisovan liikkumatonna portin
edessä vaan portti vielä lukossa.


OBENREIZERIN VOITTO.

Taas muuttuu näytelmä-paikka -- Simplon-vuoren juureen sveitsiläiselle
puolelle.

Eräässä pimeässä ja ikävässä kammarissa Brieg'in kaupungin ainoassa
ravintolassa istuivat herra Bintrey ja maitre Voigt keskustellen
laki-asioissa. Herra Bintrey etsi jotakin paperi-laukustaan, ja maitre
Voigt katseli erästä lukittua ovea, joka oli maalattu tumman-ruskeaksi,
jotta näyttäisi mahonki-puusta olevan, ja joka vei sisimmäiseen
kammariin.

"Eikö hänen pitäisi jo olla täällä?" kysyi notari, muuttaen paikkaa ja
katsellen toista ovea toisessa päässä huonetta, joka oli keltaiseksi
maalattu, jotta näyttäisi hongasta olevan.

"Hän on jo täällä," vastasi Bintrey, kuunneltuansa hetken.

Keltaisen oven avasi palvelija, ja Obenreizer astui sisään.

Tervehdittyänsä maitre Voigt'ia sydämellisyydellä, joka saatti
notarin oikein hämille, teki hän jäykän ja kylmän kumarruksen herra
Bintrey'lle.

"Mistä syystä on minua kutsuttu Neuschatelista tänne Alppien juurelle?"
kysyi hän istuttuansa alas tuolille, jonka Bintrey, oli hänelle
tarjonnut.

"Siitä saanette täydellisen selityksen ennen kuin keskustelumme on
lopetettu," vastasi Bintrey. "Vaan ensiksi sallinette minun ottaa
tutkiaksemme keskinäisiä asioitamme. Kirjeen-vaihto on ollut teidän ja
veljenne tyttären välillä, herra Obenreizer. Minä olen täällä hänen
asiamiehenä."

"Eli toisin sanottu, te, joka olette laintunteva sekä taitava mies
olette tulleet tänne puolustamaan lain-rikkomista."

"Erinomaisen viisaasti esitetty!" sanoi Bintrey. "Kuinka huokea
eikö virkani olis, jos kaikki ihmiset, joitten kanssa minulla on
tekemistä, olisivat niin viisaat kuin te. Olen tullut tänne
puolustamaan lain-rikkomusta -- se en teidän ajatuksenne asiasta. Olen
tullut tänne saadakseni toimeen sovinnon teidän ja veljenne tyttären
välille -- se on minun ajatukseni."

"Sovinnon toimeen saamiseen tarvitaan vähintään kaksi henkeä," vastasi
Obenreizer; "ja siinä tapauksessa minä en rupee toiseksi. Laki
oikeuttaa minun määräämään holholaiseni tekemistä, kunnes hän joutuu
lailliseen ikään, ja koska se aika ei vielä ole tullut, niin aion minä
pitää oikeudestani kiini, ja sen pituinen se!"

Tässä aikoi maitre Voigt puuttua puheesen, vaan herra Bintrey saatti
hänen vaikenemaan armahtavalla lempeydellä, ikäänkuin olisi hän
viihdytellyt lemmittyä lapsukaista.

"Ei, ystäväiseni, ei sanaakaan. Älkää kiihoittako itseänne ilman
tarvetta, vaan jättäkää minulle kaikki."

Sitten kääntyi hän taas ja puhui Obenreizerille.

"Minä en löydä muuta, johon olisitte verrattava, kuin kallioon, ja
_kalliokin kuluu_ ajan mennessä. Rauhan ja sovinnon -- niin, oman
kunnianne tähden, pyydän teitä olemaan vähän myöntyväinen. Jos
tahtoisitte jättää huolen-pidon holhoamisestanne ystävälle, jonka minä
tunnen, niin vakuutan teille, ettei hän laskis veljenne tytärtä
silmistänsä ei yötä eikä päivää."

"Ihan turhaan hukkaatte omanne sekä minun ajan," vastasi Obenreizer.
"Jos ei veljeni tytärtä kahdeksan päivän sisällä anneta minun haltuuni,
niin kutsun minä lakia avukseni, ja jos ette lakia tottele, niin
ryöstän hänet väkivallalla."

Tämän mainittuansa nousi hän ylös, ja maitre Voigt katseli taas
tumman-ruskeaa ovea, joka vei sisimmäiseen kammariin.

"Vaan armahtakaapa vähäisen tyttö parkaa," pyysi Bintrey. "Muistakaa
kuitenkin, kuinka hiljakkoin hän kadotti ylkämiehensä. Eikö mikään voi
teitä lepyttää?"

"Ei mikään."

Herra Bintrey nousi nyt myös ylös ja katsoi maitre Voigt'iä, jonka
käsi alkoi väristä, ja jonka silmät vielä, ikäänkuin jostakin
vastustamattomasta lumouksesta, olivat kiinitetyt ruskeaan ovehen.
Obenreizer, joka heitä epäluuloisasti tarkasteli, katsoi myös samaan
suuntaan.

"Siellä on joku kuuntelija tuolla sisällä!" huusi hän, terävällä ja
tutkivalla silmäyksellä herra Bintreyhin.

"Siellä on kaksi, jotka kuuntelevat," vastasi Bintrey.

"Kutka ne ovat?'

"Sen saatte kohta nähdä."

Tämän vastauksen annettuansa, korotti hän äänensä ja lausui
seuraavaiset kaksi sanaa -- jotka alinomaa, melkein joka tunti päivästä
kuuluvat ihmisten huulilta:

"Astukaa sisään!"

Tumman-ruskea ovi aukeni ja nojautuen Margueriten käsivarteen seisoi
Vendale, näyttäen kasvot, jotka olivat kadottaneet ahvettuneen värinsä,
ja käsi siteessä, murhaajan edessä, ikäänkuin kuolleista noussut
ihmisen haamu.

Siinä äänettömyydessä, joka nyt seurasi, oli häkissä istuvan linnun
viserrys pihalta ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Maitre Voigt
nyhkäisi hiljaa Bintreytä kupeesen, osoittaen sormella Obenreizeriin,
ja kuiskasi:

"Katselkaapa häntä!"

Kauhistus oli halvannut kaiken muun liikunnon, paitse veren,
pahan-tekijän ruumiissa. Kasvonsa olivat kalman-karvaiset, ja ainoa
verevyyden merkki, joka näkyi, oli eräs siniseen vivahtava punainen
juova naarmassa, joka oli seuraus siitä, että uhrinsa oli häntä
haavoittanut leukaan ja kaulaan. Ääntämättä, hengähtämättä ja
liikkumatta, kuin oli, näytti ikään siltä, kuin olisi se kuolema, johon
oli Vendalen tuominnut, kohdannut häntä itseään tätä nähdessänsä.

"Jonkun meistä pitää häntä puhutella," sanoi maitre Voigt. "Teenkö minä
sen?"

Vielä kerran keskeytti Bintrey rehellistä notaria, ja pyysi saada itse
johdattaa keskustelua. Kieltävällä viittauksella kädellänsä sai hän
notarin vaikenemaan, ja lähetti seuraavilla sanoilla myös Vendalen ja
Margueriten pois huoneesta:

"Tarkoitus edes-astumisellanne on saavutettu, ja jos nyt tahtoisitte
eritä täältä, niin se ehkä auttaisi herra Obenreizeria jälleen
tointumaan."

Ja auttikin nähtävästi. Kun olivat ovesta ulos päässeet, niin veti hän
syvän hengähdyksen lievennyksestä, etsi itselleen tuolin, josta oli
vasta noussut, ja istuutui jälleen alas siihen.

"Antakaa hänelle ajatuksen aikaa," sanoi maitre Voigt.

"Ei sovi, sillä en tiedä miten hän tulis sitä käyttämään," sanoi
Bintrey, ja kääntyen taas Obenreizeriin lisäsi hän: "Minun on
velvollisuuteni itseäni kohtaan -- huomatkaa, etten myönnä sen olevan
teitä kohtaan -- selvittää käytöstäni tässä asiassa ja ilmoittaa, mitä
tässä on tehty minun neuvostani ja minun edesvastauksellani ainoasti.
Käsitättekö lausettani?"

"Aivan hyvin."

"Johdattakaa sitten mieleenne se aika, jolloin matkustitte Sveitsin
maahan herra Vendalen seurassa," alotti Bintrey. "Olitte tuskin olleet
neljäkolmatta tuntia matkallanne, kun veljenne tytär, huolimatta
omasta vaarastaan, keksi ja käytti keinon, jota ei teidänkään
tarkkapäisyys voinut ennakolta arvata. Hän seurasi, näette,
ylkämiehensä jälessä, ilman kenenkään neuvoa tahi lupaa siihen
kysymättä ja ilman muuta seura-kumppania kuin eräs kyyppäri herra
Vendalen palveluksessa."

"Mistä syystä hän seurasi minua matkallani, ja kuinka sattui kyyppäri
tulemaan hänen seura-kumppaniksi?"

"Hän seurasi teitä siitä syystä", vastasi Bintrey, "että pelkäsi jotakin
tapahtuneen teidän ja Vendalen välillä, jota salattiin häneltä, ja sen
tähden, että hän todenmukaiseksi uskoi teidän voivan edistää omia
etujanne tahi tyydyttää vihaanne millä keinoin hyvänsä, vieläpä
rikoksellakin. Heti lähdettyänne, hän myöskin oli kääntynyt kyyppäriin,
herra Vendalen palvelijaan, saadaksensa tietää, oliko jotakin
tapahtunut hänen isäntänsä ja teidän välillä. Naurettava taika-usko ja
tavallinen sattumus, joka kerran kohdannut hänen isäntäänsä tämän
kellarissa, oli kyyppärin ajatuksissa asettanut herra Vendalen
yhteyteen jonkunlaisen suuren vaaran kanssa, joka uhkasi hänen
henkeään. Veljenne-tytär oli viekotellut häneltä tunnustuksen, joka
teki entisen pelkonsa ja kauhistuksensa kymmenen kertaa isommaksi. Kun
nyt kyyppäri ymmärsi, minkä onnettomuuden oli matkaan-saattanut,
sovitti hän vapaehtoisesti vikansa ainoalla keinolla, joka oli hänelle
mahdollinen. 'Jos isäntäni on vaarassa,' sanoi hän, 'niin on
velvollisuuteni pitää huolta teistä.' Siis matkustivat he pois yhdessä,
ja tällä kertaa kumminkin osoitti taika-usko hyötynsä, niin muodoin
kuin se saatti veljenne tyttären lähtemään matkaan ja siis vaikutti,
että ihmisen henki pelastettiin. Oletteko tähän asti ymmärtäneet
minua?"

"Olen."

"Ensimmäisen tiedon rikoksestanne," jatkoi Bintrey, "sain minä
kirjeestä, jonka veljenne tytär kirjoitti. Kaikki, mitä tarvinnette
tietää, on, että hänen rakkautensa ja jalomielisyytensä keksi uhrinne
hermottoman ruumiin ja oli avullisena häntä henkiin saatettaessa.
Sill'aikaa kun hän makasi avutonna Briegin ravintolassa, Margueriten
hoidon alaisena, sain minä Margueritelta kirjallisen käskyn tulemaan
hänen tykönsä. Ennenkuin lähdin matkalle, sanoin minä rouva Dorelle
tietäväni, että miss Obenreizer oli hyvässä turvassa, ja missä hän piti
majaa, jota vastoin rouva Dor puolestansa ilmoitti, että veljenne
tyttärelle oli tullut kirje, jonka hän näki olevan teiltä. Tämän
kirjeen otin mukaani ja toimitin myös, että vastaisetkin kirjeet
tulisivat meidän käsiimme. Tultuani Brieg'iin, havaitsin minä vaaran
herra Vendalen hengen puolesta jo olevan ohitse, ja päätin sen tähden
jouduttaa teidänkin tilintekopäivää, herra Obenreizer. Desfresnier
& C:o eroitti teidät palveluksestansa niitten ilmoitusten johdosta,
jotka salaisuudessa annoin heille teistä. Tällä tavoin riisuttuani
teiltä hyvän nimenne ja maineenne, johon teillä ei ollut mitään
oikeutta, oli seuraava tehtäväni, ottaa teiltä pois valtanne veljenne
tyttären suhteen. Tähän tarkoitukseen en minä ainoastaan ajatellut
salaisesti kaivaa maata jalkainne alta, vaan myös tunsin suuren
huvituksen taistellessani teitä vastaan omilla aseillanne. Minun
neuvoni mukaan on totuus tässä asiassa huolellisesti salattu tähän
päivään saakka, ja se ansa, johon vihdoin olette tarttuneet, on --
mistä syystä, sen huomaatte nyt yhtä hyvin kuin minä -- viritetty juuri
tähän paikkaan. Ainoastaan yksi luotettava keino löytyi, jolla voitiin
hämmentää se pirullinen malttavaisuus, joka tähän saakka on tehnyt
teidät niin vaaralliseksi ihmiseksi. Se keino on nyt koetettu ja --
niin, katsokaa vaan minuun -- on näkynyt kelpaavan. Mitä vielä on
tehtävänä," lopetti Bintrey, ottaen laukustaan muutamia kirjoitettuja
papereita, "on vapauden toimittaminen veljenne tyttärelle. Olette
syypää murhan yritykseen sekä väärentämiseen ja varkauteen, ja meillä
on selvät todistukset teitä vastaan käsissämme. Jos teitä tuomitaan
lain-rikkojaksi, niin tietänette itse, miten käypi holhojavaltanne, ja
mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että olisin mieluisemmin
ryhtynyt tähän neuvoon; vaan minulle on esitetty arveluita, joita en
ole voinut vastustaa, ja tämän keskustelun täytyy, kuten jo olen
sanonut, loppua sovinnolla. Jos tahdotte kirjoittaa nimenne näitten
rivein alle, jonka kautta luovutte kaikesta vallasta veljennetyttären
yli, ja sitoudutte siihen, ett'ette täst'edes koskaan enään ilmesty
Englannissa eikä Sveitsissä, niin minä puolestani allekirjoitan
lupauksen, joka vakuuttaa teidät vapaaksi kaikesta vastaisesta
vainoomisesta meidän puolelta."

Obenreizer otti, sanaa virkkaamatta, kynän käteensä ja allekirjoitti
vaaditun luopumuksen. Saatuansa sitä vastaan luvatun vapaus-kirjeen
vastaisesta vainoomisesta, nousi hän ylös, mutta ei sen enempää
jouduttanut poislähtöänsä, vaan jäi seisomaan maitre Voigt'ia
tirkistäen. Omituinen hymy liikkui huulillansa ja eriskummainen loiste
leimahti sumuisista silmistään.

"Odotatteko vielä mitään?" kysyi Bintrey.

Obenreizer viittasi ruskeaan ovehen.

"Kutsukaa heidät vielä kerta tänne", vastasi hän. "Minulla on vielä
vähä sanomista heidän läsnä-ollessa, ennenkuin menen matkaani."

"Sanokaa se minulle. En kutsu heitä enään."

Obenreizer kääntyi maitre Voigt'iin.

"Muistatteko, että kerroitte minulle, että teillä ennen muinoin oli
ollut eräs englantilainen luottilas nimeltä Vendale?"

"Noh, mitähän sitten?" kysyi notario.

"Herra Voigt, kello-lukkunne on pettänyt teidät."

"Mitä?"

"Olen lukenut kirjeet ja todistukset luottilaanne arkkusessa, ja
ottanut niistä kopiat, joita kannan taskussani. Eikö vieläkään ole
syytä kutsua heitä?"

Notari parka katsella tuijotti auttamattomalla kummastuksella
Obenreizeristä Bintrey'hin ja hänestä taas takaisin Obenreizer'iin;
vaan sitten miehistyi hän jälleen, vei virka-veljensä vähän syrjään, ja
kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Herra Bintrey'n kasvot näyttivät
ensin yhtä kummastuneilta, kuin maitre Voigt'in, vaan yht'äkkiä ne
saivat toisen muodon, ja nuorukaisen ripeydellä juoksi hän ovelle, joka
vei sisimmäiseen kamariin, katosi hetkeksi sen taa ja palasi sitten,
taluttaen Margueritea ja Vendalea kädestä.

"Nyt, herra Obenreizer," sanoi Bintrey, "on viimeinen peli teidän.
Vetäkää se!"

"Ennenkuin luovun oikeudestani tämän nuoren neitosen holhojana," sanoi
Obenreizer, "täytyy minun ilmoittaa salaisuus, joka likisästi koskee
häntä, ja pyytäessäni hänen huomiota kertomukseeni, saan minä sen
ohessa myös ilmoittaa, ettei minua tarvitse uskoa ainoastansa
sanoistani, sillä minä olen varustettu kirjallisilla todistuksilla,
kopioilla alkuperäisistä, joiden totuuden maitre Voigt itse voipi
vakuuttaa. Merkitkää tämä tarkkaan, ja sallikaa minun johdattaa
muistoanne kauas menneisin aikoihin -- helmikuun alkuun vuonna 1836."

"Ottakaa vaari päivästä, herra Vendale," sanoi Bintrey.

"Tämä on ensimmäinen todistukseni," sanoi Obenreizer, ottaen povestaan
paperi-lehden. "Tämä on kopia kirjeestä, jonka eräs englantilainen
nainen on kirjoittanut sisarellensa, leskelle. Kirjoittajan nimen
säästän lopuksi, jota vastoin minä olen valmis ilmoittamaan sen lesken
nimen, jolle kirje oli kirjoitettu. Kirjeen päällekirjoitus kuuluu
näin: 'rouva Jane Anne Miller, Groombridge Wells, Englanti'."

Vendale hämmästyi ja aukasi huulensa puhuakseen, vaan Bintrey pidätti
häntä paikalla, niinkuin sitä ennen oli pidättänyt maitre Voigtia.

"Ei," sanoi itsepäinen lakimies, "jättäkää tämä minulle."

Obenreizer pitkitti.

"En tarvitse vaivata teitä kuuntelemaan ensimmäistä osaa kirjeestä,
vaan saatan selittää sen sisällyksen parilla sanalla. Kirjeen
kirjoittajan tila oli siihen aikaan tämä. Hän oli kauan asunut
Sveitsissä miehensä kanssa -- oli pakoitettu siihen miehensä terveyden
tähden. Kahdeksan päivän kuluessa oli heidän muuttaminen uuteen
asuntopaikkaan Neuschatelis-järven rannalla, jotta siellä kahden viikon
kuluttua olisivat valmiit vastaan-ottamaan rouva Milleriä vieraaksensa.
Sitten kääntyy kirjeen-kirjoittaja tähdelliseen perheen-asiaan. Hän
ynnä miehensä olivat kauan eläneet lapsetonna ja molemmat olivat jo
luopuneet toivosta saadakaan enään semmoista, he ikävöitsivät
yksinäisyyttänsä ja kaipasivat jotakin, joka olisi elämätänsä
suloistuttanut, jonka tähden olivat päättäneet omaksensa ottaa jonkun
lapsen. Tässä alkaa nyt tähdellisempi osa kirjeestä, ja tästä tahdon
siis lukea sen teille sanasta sanaan, niinkuin kirjeessä seisoo."

Hän käänsi ensimmäisen lehden kirjeestä -- ja luki ääneensä seuraavaa:

"Mielitkö auttaa meitä, siskoseni, saamaan uutta yritystämme toimeen?
Ollemme itse englantilaisia, haluaisimme ottaa englantilaisen
lapsenkin. Tämän luulen paraiten onnistuvan löytölasten-huoneessa, ja
mieheni neuvon-antajat laki-asioissa kyllä neuvovat sinua Lontoossa,
miten on asiassa menetteleminen. Valitsemisen saat tehdä kokonaan
mielesi jälkeen, ainoastaan niillä kahdella ehdolla, että hän on poika,
eikä vuotta vanhempi -- Tahdotko nyt minun tähteni kärsiä tätä vaivaa
ja tuoda lapsen muassasi, kun tulet Neuschateliin?

"Minun täyttyy vielä lisätä muutamia sanoja mieheni ajatuksesta tässä
asiassa. Koska hän tahtoo säästää lapselta kaiken vastaisen mieli-pahan
tunteen, joka ehkä voisi syntyä, jos lapsemme havaitsisi oikean
sukuperänsä, niin tulee se kantamaan mieheni nimen ja kasvatettavaksi
siinä uskossa, että hän on oma poikamme. Mitä hänelle jääpi
perittäväksi kuolemamme jälkeen, tulee hänelle vakuutetuksi ei
ainoastaan englantilaisten lakein mukaan tämmöisissä tapauksissa, vaan
myös sen mukaan, mikä tässä maassa on tapana, sillä niin kauan olemme
jo asuneet tässä maassa, että epäiltävä on, eikö meitä sovi pitää
sveitsiläisinä. Ainoa varovaisuus, joka tätä paitse on vaarin otettava,
on, että välttäisimme asian ilmitulon löytölasten-huoneesta
tulevaisuudessa. Nyt on nimemme jokseenkin harvinainen ja jos meitä
kirjoitettaisiin laitoksen päiväkirjoihin, niin saattaisi siitä aina
jotakin seurata. Sitä vastoin on tuhansilla ihmisillä sama nimi kuin
sinulla, ja jos tahtoisit sinä kirjotuttaa nimesi pöytäkirjaan, niin ei
asian ilmituloa siltä puolelta tarvitsisi pelätä. Lääkärimme käskystä
me nyt muutamme erääsen paikkakuntaan, jossa entiset olomme ovat ihan
tuntemattomat; ja jos suinkin sopii, niin tee hyvin ja tuo mukanasi
vieras lapsen-tyttö, kun tulet meille. Asian näin ollessa, sopii sinun
sanoa, että lapsi on minun poikani, jota viedään äitinsä tykö sisarensa
hoidon alla. Ainoa palvelija, jonka otamme myötämme entisestä kodista
on oma piikani, johon saatamme vakaasti luottaa. Niin hyvin Englannissa
kuin Sveitsissä kuuluu lakimiesten virkaan olla vaiti silloin kun
tarvitaan, jotta siinäkin kohden voimme olla huoletoinna, ja siinä nyt
on salaisuutemme! Vastaa ensi postissa, hyvä siskoseni, lupaatko ruveta
liittoon meidän kanssa!"

"Salaatteko vielä sen nimen, joka kirjoitti tämän kirjeen?" kysyi
Vendale.

"Säästän nimen viimeiseksi," vastasi Obenreizer, "ja ryhdyn nyt
toiseen todistukseeni, ainoastaan pieni paperi-lippu, niinkuin näette,
ja sen Sveitsiläisen notarin käytettävä, jonka oli määrä kokoon panna
asia-kirjat. Se kuuluu näin: 'Kolmantena päivänä Maaliskuuta 1838
omaksi otettu Löytölasten-huoneesta Lontoossa eräs poika-lapsi, joka
laitoksen kirjoissa on kutsuttu nimellä Walter Wilding. Se, jonka
nimelle lapsi kirjoitettiin pöytäkirjaan, oli leski-rouva Jane Ann
Miller, joka tässä asiassa menetteli naidun, Sveitsissä asuvan
sisarensa puolesta.' Vielä kipinä kärsimystä!" lisäsi Obenreizer,
nähdessään Vendalen repivän itsensä irti Bintrey'stä ja hyppäävän
seisaalle. "En tahdo myöskään salata nimeä teiltä. Kaksi pientä
paperi-lippua vielä, ja sitten olen päättänyt. Nyt tulee kolmas
todistus! Se on erään tohtori Ganz'in kirjoittama heinäkuulla v. 1838;
hän vielä elää ja pitää virkaa Neuschatelissa. Tohtori todistaa --
saatte paikalla lukea sen itse ensiksi -- hoitaneensa mainittua lasta
kaikissa hänen lapsitaudissa; toiseksi: että se mies, joka oli ottanut
lapsen omaksi pojakseen, kuoli kolme kuukautta ennen tämän todistuksen
tehtyä; ja kolmanneksi: että samana päivänä, jolloin todistus
kirjoitettiin, jättivät leski ynnä piikansa Neuschatelin, ja lähtivät
Englantiin lapsen kanssa. Liitettyäni vielä yhden renkaan lisäksi, on
todistus-vitjani valmis. Piika jäi rouvansa palvelukseen tämän
kuolemaan saakka, joka tapahtui vasta muutamia vuosia takaperin,
ja voipi valallansa ottaa toteennäyttääkseen lapsen kasvamisen
nuorukaiseksi, ja siitä mieheksi, sillä miehuuden ijällä hän nyt on.
Tuossa on hänen adressinsa Englannissa -- ja siinä, herra Vendale, on
neljäs ja viimeisen todistukseni!"

"Miksi käännytte minuun?" kysyi Vendale, kun Obenreizer laski
kirjoitetun adressin pöydälle hänen eteensä.

"_Sen vuoksi että te olette mainittu mies!_ Jos veljeni-tytär menee
naimiseen teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen ihmisten yhteisestä
armosta kasvatetun seka-sikiön! Jos veljeni-tytär menee naimiseen
teidän kanssanne, niin saa hän miehekseen petturin ilman nimettä ja
suvutta, ja joka on valhetellut olevansa englantilainen 'gentlemanni'
korkeasta ja jalosta suvusta!"

"Hyvä!" lausui herra Bintrey. "Eriskummaisen viisaasti esitetty, herra
Obenreizer! Nyt puuttuu ainoastaan muuan sana, niin on asia päätetty.
Hän menee naimiseen -- ja, uskokaa minua, peräti teidän vehkeittenne
kautta -- miehen kanssa, joka perii kauniin omaisuuden, ja jonka
syntyperä tekee hänen ylpeämmäksi kuin ennen talonpoikaisesta
vaimostansa. Yrjö Vendale, toivottakaamme testamentin-suorittajina
toisillemme onnea! Kalliin ystävä vainajamme hartain toive eläessänsä
on nyt täytetty. Olemme löytäneet kadonneen Walter Wildingin. Niinkuin
herra Obenreizer äsken sanoi -- te olette mainittu mies!"

Vendale ei kuullut mitä hän sanoi; mielensä oli taipunut ainoastaan
yhteen ajatukseen, hän kuuli ainoastaan yhden äänen. Margueriten sormet
pudistivat innokkaasti hänen kättänsä, Margueriten ääni kuiskasi
hänelle: "En koskaan ole minä lempinyt sinua, Yrjö, niin hartaasti kuin
tällä hetkellä!"



ESI-RIPPU.


Ollaan toukokuussa. Cripple Corner'issa on pidot, uunin piiput
savuavat, yhteinen ruoka-sali oli koristettu seppeleillä, ja talon
arvoisa emännöitsijä, rouva Goldstraw, on hyvin toimissaan; sillä
juuri tänä kauniina päivänä viettää Cripple Cornerin herra häitä
kaukana vieraalla maalla, nimittäin pienessä Brieg'in kaupungissa
Simplon-vuoren juurella, jossa Marguerite on pelastanut hänet hengen
vaarasta.

Iloisesti soivat kellot pienoisessa Brieg'in kaupungissa, ja kadun yli
liehuu lippusia poikittain, ja kaikkialla kuuluu pyssyn pamahduksia ja
messinki-torvien helisevä soitto. Viini-tynnyreitä, koristettuina
kirjavilla nauhoilla, on vieritetty kadulle kirjavan teltin alle
ravintolan edessä, ja jokainen, joka haluaa, saa mielensä mukaan
nauttia iloa ja riemua. Kellot ja lippuset, akkunoista riippuvat
vaatteet, pyssyn laukaukset ynnä torvensoitto, kaikki nämät oudot
tapaukset ovat ihastuttaneet ja elähyttäneet pienen kaupungin
rehellisiä asukkaita.

Yö on ollut myrskyinen ja vuoret ovat peitetyt lumella, mutta tänä
päivänä loistaa aurinko kirkkaasti, ilma on niin puhdas, kaupungin
soleat tornin huiput hohtavat kuin hopea, ja Alpit näyttävät
kaukaisilta, valkoisilta hattaroilta tumman-sinisellä taivaalla.

Pienoisen kaupungin hyväntahtoiset ja teeskentelemättömät asukkaat ovat
poikkipuoleen katua rakentaneet kunniaportin, jonka kautta morsius-pari
on juhlallisesti palaava kirkosta. Portin etupuolella luetaan seuraava
päälle-kirjoitus: "_Kunnioitettu ja rakastettu olkoon Marguerite
Vendale_!" Sillä hänestä ollaan ylpeät melkein jumaloitsemalla. Näiden
odottamattomien tervehdys-sanain hänen uudella nimellänsä pitäisi muka
ihastuttaa morsianta, ja sentähden onkin niin toimitettu, että häntä
saatetaan kirkolle mutkaista taka-katua myöten, joka aivan helposti
menestyy pienessä Briegin kaupungissa mutkaisine katuinensa.

Nyt on kaikki järjestetty, ja kirkkoon mentiin jalkasin. Morsian ja
ylkämies, notari Neuschatelista, lakimies Lontoosta, rouva Dor ynnä
eräs outo, vahva, salamielinen englantilainen, tunnettu nimellä
Zhoé Ladelle, ovat kaikki kokoontuneet ravintolan parhaasen,
juhlallisesti puettuun huoneesen. Rouva Dor näkyy nyt puettuna
puhtaisin hansikkoihin, tällä kertaa omiinsa, ja molemmat käsivartensa
kiertyttyinä morsiamen kaulan ympäri; jonka tähden rouva, ollaksensa
loppuun asti itsensä kaltainen on kääntänyt leveän selkänsä muulle
seuralle.

"Suo anteeksi, kaunis lapsukaiseni," pyytää rouva Dor, "että minä
saatin olla hänen kissanansa."

"Kissanansa, rouva Dor?"

"Niin, jonka täytyy istua vartioitsemassa pientä ihanaa hiirtä,"
selitti rouva Dor katuvaisella huokauksella.

"Olettehan kuitenkin paras ystävämme! Sano, Yrjöseni, sinäkin, eikö
ollut rouva Dor paras ystävämme?"

"Varmaan, lemmityiseni! Kuinka me ilman hänettä olisimme tulleet
toimeen?"

"Olette molemmat niin ylevä-mieliset," sanoo rouva Dor, vastaan-ottaen
tämän lohdutuksen, vaan lankee taas katumukseen. "Mutta kuitenkin
alotin minä kissana."

"Niin, mutta ikäänkuin kissa sadussa, hyvä rouva Dor", sanoo Vendale
suudellen häntä poskelle, "olitte kuitenkin oikea nainen, ja sen vuoksi
osoittikin sydämenne myötätuntoisuutta muitten rakkaudelle."

"En tahdo millään muotoa tässä estää rouva Dorea saamasta syleilyksiä,"
saarnaa herra Bintrey, kello kädessä, "enkä rohkene liioin moittia että
olette tunkeuneet tänne loukkoon kuni kolme sulotarta; tahdon vaan
muistuttaa, että lienee jo aika mennä. Mikä on teidän ajatuksenne,
herra Ladle?"

"Se on ihan selvä," vastasi Janne taipuvaisella irvistyksellä.
"Ylimalkaan olen minä nyt paljoa selkeämpi, kun olen, näette,
niin kauan vierinyt maan pinnalla. En ole ennen koskaan ollut näin
kauan yhtä päätä pinnalla, ja tämä on tehnyt mulle oikein hyvää.
Cripple Corner'issa olin liian paljon maanpinnan alla, ja tuolla
Simplon-vuorella olin liiaksi korkealla sen yli, mutta täällä olen
tavannut keski-suunnan, herra. Ja jos minä joskus maistelen iloisten
parissa, niin se tapahtukoon tänä päivänä, kun juodaan malja:
'Suojelkoon Jumala heitä molempia!'"

"Niin minustakin!", sanoo Bintrey. "Mutta me, herra Voigt, olkaamme
olevinamme ranskalaisia ja laulakaamme: Allons, marchons."

Kaikki kääntyvät oveen, jossa saattoväki heitä odottaa, ja sitten
mennään kirkkoon, jossa parikunnan vihkimys onnellisesti tapahtuu.
Parahiksi ovat juhlalliset menot alkaneet, niin käsketään notariota
käymään pikimmältään ulkona, ja palattuansa jälleen kirkkoon, on
vihkimys jo ohitse. Hän seisahtuu Vendalen viereen ja taputtaa häntä
olkapäähän.

"Käykää tuota pikaa syrjä-ovella, herra Vendale, vaan yksinänne.
Jättäkää vaimonne minun haltuuni."

Kirkon syrjä-ovella seisoivat nuot kaksi miestä luostarimajasta, jotka
jo tunnemme. He ovat läpikastuneet lumesta ja väsyneet matkastaan, vaan
toivotettuansa onnea ja menestystä hänelle, panee kumpikin leveän
kätensä Vendalea rinnalle, ja katsellen häntä totisilla silmillä sanoo
toinen heistä hiljaisella äänellä:

"Ne ovat taas täällä, herra! Paarinne -- ihan samat paarinne!

"Paarini täällä? Mitä vasten?"

"Hiljaa! Vaimonne tähden hiljaa! Matka-toverinne sinä päivänä -- --"

"Miten on hänen?"

Mies katselee kumppaniansa, ja tämä häntä. Kumpasenkin käsi makaa
vakavasti Vendalen rinnan päällä.

"Hän oli viipynyt muutamia päiviä ensimmäisessä pakopirtissä, herra;
ilma oli välistä hyvä, välistä paha."

"Noh, ja sitten?"

"Toissa päivänä tuli hän meidän maja-taloomme ja tahtoi, nukuttuansa
hetken laattialla, valkean ääressä, kaapuunsa peittyneenä, mennä
seuraavaiseen majataloon, ennenkuin pimeä tulisi. Häntä peloitti paljon
tämä osa matkasta, ja hän luuli tien vielä huononevan seuraavana
päivänä."

"Noh, kuinka sitten kävi?"

"Hän kulki yksin, ja juuri kun pääsi suojaman sivutse, niin tuli
lumivyöry -- ihan samanlainen kuin se joka vieri alas teidän takananne
lähellä Ganther siltaa --."

"Ja tappoi hänet?"

"Me kaivoimme hänen ylös tukehtuneena ja musertuneena. Vaan puhukaamme
nyt vaimostanne. Asian laita on semmoinen, että olemme kantaneet miehen
tänne paareilla, saadaksemme hänet haudatuksi, ja meidän täytyy kulkea
tätä samaa katua. Vaimonne ei tarvitse häntä nähdä. Olisi synti ja
häpeä kantaa paareja kunniaportin kautta, ennenkuin vaimonne on siitä
kulkenut. Kun lähdette kirkosta, niin me, jotka kannamme paareja,
poikkeemme oikealla lähellä olevalle syrjä-kadulle ja asetumme paarein
eteen; mutta varoittakaa vaimoanne kääntämästä silmiänsä siihen katuun.
Aika joutuu, ja vaimonne ehkä jo kaipaa teitä. Hyvästi!"

Vendale menee takasin kirkkoon ja panee morsiamensa käden oman terveen
käsivartensa alle. Kirkon pääportilla odottaa heitä juhlavaatteisin
puettu saattoväki, ja nyt astutaan katua alaspäin kelloin soidessa,
pyssyin pamahtaessa, lippusten liehutessa, torvien helistessä ja
innostuneen kaupungin riemutessa, itkiessä ja hymyillessä. Päät
paljastetaan, mistä Marguerite kulkee sivutse, äidit näyttävät häntä
lapsillensa, kaikki ihmiset siunaavat häntä. "Taivaan siunaus rakkaalle
tytölle! Katso, kuinka hän kävelee nuoruudessaan ja kauneudessaan, hän
joka niin uskalasti pelasti ylkänsä hengen."

Tultuansa oikealta puolelta kohtaavan syrjä-kadun nurkkaan puhuttelee
Vendale morsiantansa ja kääntää hänen huomiota vasemmalla kädellä
oleviin akkunoihin. Päästyänsä nurkan sivutse vähän edemmäksi, sanoo
hän; "Älä katso taaksesi, lemmityiseni!" ja kääntää samassa itse
päänsä. Hän näkee nyt takanansa paaren ynnä sen kantajan katoavan
kunniaportin kautta kirkkomaalle, vaan itse astuu hän morsiamensa ynnä
hääjoukon kanssa alas ihanaan, auringon loisteessa kiiltävään laaksoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "No thoroughfare. Finnish - Ilman menestyksettä - Joulukertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.