Title: Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla - eli Natty Bumpon elämänvaiheet
Author: Cooper, James Fenimore, 1789-1851
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla - eli Natty Bumpon elämänvaiheet" ***


KUVAUKSIA METSÄELÄMÄSTÄ SIVISTYKSEN ÄÄRIMMÄISILLÄ RAJOILLA

Eli Natty Bumpon elämänvaiheet


Kirj.

JAMES FENIMORE COOPER


Ruotsin kielestä suomentanut K. E. S.


G. W. Edlund, Helsinki, 1879.



SISÄLTÖ:

Ensimmäinen Luku.
  Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu
  järven rannalla.
Toinen Luku.
  Chingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.
Kolmas Luku.
  Hirventappaja joutuu vankeuteen.
Neljäs Luku.
  Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan
  jälleen kiinni.
Viides Luku.
  Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.
Kuudes Luku.
  Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.
Seitsemäs Luku.
  Vihollisten jälkiä. -- Piilopaikka.
Kahdeksas Luku.
  Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.
Yhdeksäs Luku.
  Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa -- Pelastus.
Kymmenes Luku.
  Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. -- Varoitus.
Yhdestoista Luku.
  Hyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.
Kahdestoista Luku.
  Oppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten
  torjuminen.
Kolmastoista Luku.
  Ystäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
Neljästoista Luku.
  Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu
  joulukalkkunasta.
Viidestoista Luku.
  Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.
Kuudestoista Luku.
  Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta
  tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Hirventappajan muotokuva. -- Ensimmäinen sotajälki. -- Taistelu järven
rannalla.


Tuskinpa löytynee muita kertomuksia, jotka todella ansaitsisivat
niin suurta huomiota kuin Cooperin romanit ja etenkin ne, joissa
tuo kuuluisa kirjailija antaa lukijalle kuvauksen sen miehen
vaiherikkaasta elämästä ja ihmeellisistä kohtaloista, joka on
tunnettu nimillä Hirventappaja, Haukansilmä, Opas ja Nahkasukka.
Hänen jalo, rikas elämänviisautensa, hänen suora rehellinen luonteensa,
hänen karskiluontoisuutensa vaarassa, hänen älykkäisyytensä
tappelusuunnitelmia tehtäissä, hänen urhoollisuutensa taistelussa,
sanalla sanoen kaikki nämät hänen etevät omaisuutensa ihmisenä,
metsästäjänä ja sotilaana, jotka kaikissa oloissa tuottivat hänelle
kunnioitusta, ihmettelemistä ja menestystä, tekivät hänestä yhden
etevimpiä ja enimmän suosituita uroja kaikista niistä metsämiehistä,
jotka europalaisten etujoukkona samoilivat Pohjois-Amerikan avaroissa
metsissä.

Hirventappaja eli Natty Bumpo -- tämä, näet, oli hänen oikea nimensä --
ei kumminkaan juuri halunnut tulla valkeaihoisten maanmiestensä pariin;
hän eleli mieluimmin noissa äärettömissä, jylhissä metsissä, noilla
laajoilla ruohokkoaavoilla taikka noiden viehättävien yksinäisten
järvien rannoilla, joita ei yhdenkään valkean miehen silmä vielä ollut
nähnyt. Siellä menestyi hän parhaiten indianilaisten ystäviensä
Delavarien tahi Mohikanien seurassa, ja hänen paras kumppalinsa
metsästys- ja seikkailu-retkillä oli eräs mohikanilainen päällikkö,
nimeltä Chingachgook, joka merkitsee Suuri Käärme -- mielistelevä
lisänimi, osoittava hänen sukkeluutta ja viekkauttansa. Chingachgookin
sukunimi oli Unkas, jota hän kuitenkin kantoi ainoastaan siksi, kunnes
häntä ruvettiin kunnioittamaan semmoisella nimellä, joka osoitti
jotakuta hänessä olevaa erityistä, etevämpää omaisuutta. Samasta syystä
oli myöskin Natty Bumpo saanut monet eri nimensä -- nimen
Hirventappaja, osoittamaan hänen erinomaista taitavuuttaan
metsästäjänä, Haukansilmä, hänen tarkkaa näköänsä, Opas, sitä
erinomaista kykyä millä hän osasi tiensä metsissä.

Kun kertomuksemme alkaa, oli Hirventappaja nuori, kolmenkolmatta vuoden
ikäinen mies. Hän oli noin kuuden jalan pituinen, mokkasiinit
(indianilaiset jalkineet) siihen luettuina, mutta hänen vartensa oli
verrattain hoikka ja soleva, ja jäntereet ilmoittivat tavatonta
notkeutta, vaikka kohta ei tavatonta voimaa. Hänen kasvoissansa olisi
tuskin ollut muuta miellyttävää kuin nuoruuden verevyys, jos niissä ei
olisi ollut jotain semmoista, mikä harvoin oli vetämättä puoleensa
sitä, joka maltti niitä tarkastaa ja antoi niiden herättämän
luottamuksentunteen vaikuttaa. Hänen kasvoinsa juonteissa kuvautui
nimittäin vilpitön suoruus, yhdistettynä lujan päätteliäisyyden ja
lämpimän tunnollisuuden kanssa. Hänen pukunsa oli suurimmaksi osaksi
valmistettu metsävuohen nahasta ja osoitti selvästi, että sen omistaja
kuului niiden henkilöiden joukkoon, jotka elelevät aikansa sivistyneen
yhteiskunnan ja äärettömien metsien rajamailla. Joku taipumus kauniisen
ja ihantavaan huomattiin hänessä kumminkin, etenkin aseiden ja muiden
varustus-kapineiden suhteen. Hänen pyssynsä oli erinomaista laatua,
metsästyspuukon pää oli sirosti kuviin leikelty, ruutisarvi koristettu
sopivilla, luonnikkaasti leikatuilla vertauskuvilla ja luotikukkaro
kaunistettu vampumilla. [Niin kutsutaan muuanta nauhaan tahi eläimen
suoneen pujotetuista monivärisistä näkinkengistä tehtyä koristusta,
jota kannetaan joko helminauhana kaulassa tahi vyönä vyötäreellä.]

Tämmöinen oli se mies, joka on sankarina tässä kertomuksessa, ja jonka
kanssa nyt saatamme lukijan tekemään tuttavuutta Otsegojärven rannoilla
noin keskipaikoilla viime vuosisataa. Sota oli hiljakkoin syttynyt
ranskan Canadan ja englantilaisten uudisasukasten välillä.
Maakappaletta Otsegojärven ympärillä oli pidetty Canadalaisten ja
Delavarelais-indianien yhteisenä metsästysmaana ja Hirventappaja oli
mennyt järven tienoille tapaamaan nuorta indianilaista ystäväänsä
Chingachgookia. Keskelle järveä oli eräs uudisasukas, Tom Hutter,
rakentanut itselleen asunnon paaluille, jotka oli lyöty pystyyn
muutamaan pitkään, kaitaiseen, noin 8-10 jalan syvyydellä olevaan
hiekkaluotoon. Tässä rakennuksessa, jota pilkalla kutsuttiin
Bisamrotan-linnaksi, ja joka oli rakennettu turvapaikaksi indianeja
vastaan, asui vanha Hutter kahden tyttärensä, Judithin ja Hetyn kanssa.
Tämän linnan asukasten puolustukseksi taisteli Hirventappaja
ensimmäisen taistelunsa elämästä ja kuolemasta muutaman indianin
kanssa. Eräs vihollinen indianilais-heimo, tunnettu nimellä Mingot, oli
nähty linnasen likitienoilla, ja sentähden oli Hutter Hirventappajan
avulla kiirehtinyt korjaamaan turvapaikkaan muutamia ruuhia, joita hän
tahtoi varjella indianien käsiin joutumasta. Kun ruuhet, toinen
toisensa perästä oli vedetty esiin piilopaikoistansa ja lykätty veteen,
missä ne vapaasti saivat kulkea vuolteen mukana, oli Hirventappaja,
väsyneenä tästä työstä, joka oli kestänyt myöhään yöhön, astunut
ruuheensa ja, sidottuaan toiset sen perään, soutanut järven selälle,
jossa hän, nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa, oli pannut maata
ruuhensa pohjalle. Hänen herätessään oli jo selvä päivä, ja hän näki
vuolteen vieneen ruuhet etemmäksi kuin olisi voinut luullakaan. Yksi
niistä läheni lähenemistään rantaa, jossa se välttämättömästi tarttuisi
kiinni ja kenties joutuisi indianien käsiin, jos ei pikainen apu ehtisi
väliin. Hirventappaja käsitti kyllä sen vaaran, jolle hän rantaa
lähestymällä antautui alttiiksi, mutta souti kuitenkin ensiksi
tarkastettuaan pyssynsä vänkkiruutia hiljaa ja varovasti ruuhta kohden,
kaartaen hieman, jott'ei joutuisi vihollisen hyökkäykselle alttiiksi,
ainakaan useammalta kuin yhdeltä haaralta.

Tuuliajolla oleva ruuhi tarttui pian kiinni vedenaliseen kallioon,
kolmen tai neljän kyynärän päässä rannasta. Vaan ainoastaan hetkeksi,
sillä pian irtaantui se siitä ja ajeli maalle. Vaikka nuorukainen tämän
kyllä huomasi, ei hän kumminkaan ollenkaan kiiruhtanut soutoaan.
Suurinta varovaisuutta oli noudattaminen, sillä jos joku vihollinen oli
väijyksissä rannalla, oli erittäin vaarallinen suojatta joutua sen
läheisyyteen; jos taas ei ollut ketään väijymässä, oli hätäileminen
turhaa. Jota enemmän Hirventappaja läheni rantaa, sitä harvempaan hän
souti ja sitä enemmän hän jännitti näköään ja kuuloaan huomataksensa
josko joku vaara piileili läheisyydessä. Yhtä vähän vallaton kuin
pelkäävä, osoitti hän jonkunlaista filosofillista varovaisuutta ja
viisautta, jota voipi pitää tavattomana sille, joka, kuten nyt hän,
vasta alkaa metsästäjä-elämänsä.

Päästyään noin sadan kyynärän päähän rannasta, kohotti hän ruumistansa,
vetäsi muutamia aironvetämiä, kyllin voimakkaita viemään ruuhen
rantaan asti ja tarttui sitten pyssyynsä. Juuri kun hän oli sitä
nostamaisillaan, kuului kova paukaus ja luoti vingahti niin likeltä
hänen korvaansa, että hän säpsähtäen heilahti taaksepäin, horjahti
samassa ja kaatui pitkälleen ruuheen. Ilohuuto kuului, indiani syöksi
pensaikosta aukealle järvenrannalle ja juoksi suoraan venettä hohti.
Tätä hetkeä oli nuorukainen odottanut. Hän nousi seisaalleen ja oikasi
pyssynsä suojatta olevaa vihollistansa kohti, vaan ei kuitenkaan
tahtonut ampua kuoliaaksi tuota aseetonta indiania, joka käytti tätä
tilaisuutta syöstäkseen takaisin metsikköön, samassa kuin
Hirventappajan ruuhen keula survasi maata vasten. Vaikka toinen ruuhi
oli ainoastaan muutaman kyynärän päässä tästä paikasta ja indiani
varmaankaan ei vielä ollut ennättänyt saada pyssyänsä uudelleen
latinkiin, ei Hirventappajalla kuitenkaan ollut aikaa ottaa ruuhta
haltuunsa. Nyt oli henkeä varjeleminen ja sentähden syöksi hänkin
metsikköön suojaa etsimään.

Niemen kärjessä oli pieni aukea paikka, joka osittain oli ruoholla,
osittain hiekalla peitetty; sen korkeinta osaa sitä vastoin reunusti
pensaat ja pieni metsä. Kulettuaan tämän soukan, kääpiökasvia kasvavan
palstan läpi, saapui vaeltaja suuren metsän korkeain, jylhien lakien
alle, jonka pitkät jättiläispuut olivat niin oksattomat korkealle
maasta, että näyttivät mahtavilta pylväiltä, joita oli asetettu sinne
tänne kannattamaan tuota valtavaa lehväkaarrosta.

Hirventappaja arvasi vastustajansa olevan uudestaan pyssyänsä
lataamassa, jos ei ollut kokonaan paennut. Edellinen arvelu näkyi
olevan oikea, sillä tuskin oli hän ennättänyt etsiä suojaa erään puun
takana, ennenkuin näki indianin käden painavan luotia pyssynpiippuun.
Huokea olisi nyt ollut juosta esiin ja päättää asia äkkinäisellä
hyökkäyksellä varallaanolematonta vihollista vastaan, mutta
Hirventappajan oli mahdoton ryhtyä tällaiseen tekoon; hän oli liian
hurskasmielinen tahtoakseen käyttää tätä etua varustamatonta
vihollisiaan vastaan.

"Ei, ei", jupisi hän, "olkoon tämä punanahkain sodankäyntitapaa,
kristittyin lahjoihin se ei kuulu. Pankoon konna ensin latinkiin,
sitten päätämme asian miesten tavalla. Venettä hän ei saa eikä tule
saamaan. Ei, ei, mielelläni suon hänelle latinkiinpano-aikaa; Jumala on
kyllä puolustava oikeutta".

Indiani oli tällä aikaa ollut niin toimessaan, ett'ei edes tiennyt
vihollisensa olevan metsässäkään. Heti kun oli saanut pyssynsä kuntoon,
astui hän niin varamattomasti esiin, että joutui ihan alttiiksi
Hirventappajan varmalle pyssylle.

Samassa astui myöskin tämä piilopaikastaan esiin.

"Tännepäin, punanahka", huusi hän, Jos haluatte tavata minua, olen
kyllä sotaan tottumaton, vaan en kumminkaan sellainen pöllöpää, että
jäisin aukealle rannalle ja antaisin ampua itseni kuin tarha-pöllö
päivänvalossa. Muuten riippuu kokonaan teistä, onko sota tai rauha
ratkaiseva välimme; minä puolestani en pidä minään kehuttavana asiana,
että ihmiset ampuvat toisiansa kuoliaaksi, missä vaan tapaavat".

Metsäläinen, jota tämä odottamaton puhutteleminen suuresti hämmästytti
ja joka sen verran taisi englannin kieltä, että jokseenkin ymmärsi mitä
puhuttiin, oli liian hyvin opetettu osoittaakseen mitään pelkoa. Miehen
katseella, joka ei tahdo tunnustaa ketään itseänsä paremmaksi, laski
hän, tyynesti malttaen mieltänsä, pyssynperän maahan ja tervehti
ylpeällä kohteliaisuuden osoitteella.

"Kaksi ruuhta," sanoi hän sillä syvällä kurkku-äänellä, joka on
omituinen indianeille, ja kohotti kahta sormea välttääkseen kaikkea
väärin ymmärtämistä; "yksi teille, yksi minulle".

"Ei, ei, Mingo, se ei kelpaa. Ei kumpikaan ole teidän, ettekä saa
kumpaakaan niinkauvan kuin minä voin sitä estää. Sota tosin on olemassa
teidän ja minun kansani välillä, vaan en kuitenkaan voi käsittää että
yksityisten henkilöin tarvitsisi yhteen sattuissa tappaa toisiansa.
Menkää matkoihinne ja antakaa minun tehdä samoin; maailma on kyllin
lavea meille kummallekin. Kun tapaamme toisemme taistelussa, niin
ratkaiskoon Jumala kohtalomme".

"Hyvä", huudahti indiani, "minun veljeni lähetyssaarnaaja -- mahtava
puhuja -- kaikki manitou'sta". [Näin nimittävät indianit palvelemaansa
korkeinta olentoa.]

"Ei, ei niin, sotilas. Olen vaan metsästäjä yhä edelleen, vaikka kyllä
voipi tapahtua, että tulen vaihtamaan laukauksia teidän kansanne
kanssa; kuitenkin toivoisin tämän tapahtuvan julkisessa taistelussa,
eikä riidassa kehnon ruuhen omistamisesta".

"Hyvä, veljeni olemas hyvin nuori, mutta hyvin älykäs. Vähäpätöinen
sotilas -- mahtava puhuja -- joskus päällikkö neuvotteluissa;
veljelläni on kaksi päänahkaa -- harmaat hiukset tummien alla -- vanha
äly -- nuori kieli".

Indiani läheni luottamuksella, ojensi hymyillen kätensä, ja tarttuen
Hirventappajan käteen puisti hän sitä innokkaasti. Molemmat näyttivät
hartaasti vakuuttavan toisilleen ystävyyden osoitustensa ja
rauhallisten aikomustensa vilpittömyyttä. "Jokaisella olemas omansa",
sanoi metsäläinen, "minun ruuhi minun, teidän ruuhi teidän; mene
katsomas perään; jos se olemas teidän, pitämäs se, jos se olemas minun,
minä pitää sen".

"Se on oikein ja kohtuullisesti, vaikka erehdytte, jos luulette ruuhen
olevan teidän. Mutta minkä näkee, sen uskoo; käykäämme rantaan omin
silmin katsomaan, sillä ette suinkaan ehdottomasti luota minuun".

He kulkivat yhdessä rantaan, ja indiani käveli huolettomasti edellä,
osoittaakseen ehdotonta luottamusta seuralaistaan kohtaan. Tultuaan
niemen päässä olevalle aukealle paikalle, osoitti metsäläinen
Hirventappajan ruuhta ja sanoi äänenkorolla: "Ei minun -- keltanaaman
ruuhi. Tuo tuolla punasen miehen ruuhi -- ei tahtomas muiden --
tahtomas omansa".

"Nyt olette, punanahka, kokonaan väärässä. Tämä ruuhi jätettiin
Hutterin haltuun, ja se on kieltämättä hänen siksi, kunnes omistaja
vaatii sen takaisin. Voitte jo koko sen rakennuksesta ja laadustakin
huomata, ett'ei punanahka ole sitä tehnyt".

"Hyvä -- veljeni ei vanha -- hyvin älykäs. Indiani ei ole tehnyt sitä
-- olemas valkean miehen työtä".

"Minua ilahuttaa, että näin ajattelette, sillä jos olisitte pysynyt
entisessä mielipiteessänne, niin olisi meistä tullut vihamiehet.
Mielelläni tahdon vapauttaa meidät tästä riidanaineesta".

Samassa survasi hän kepeää ruuhta niin voimakkaasti jalallaan, että se
kiiti viisikymmentä kyynärää rannasta ja joutui virtaan, joka sen pian
oli vievä niemen sivu ja estävä maalle joutumasta. Metsäläinen
hämmästyi tästä aavistamattomasta menettelystä, ja se pikainen, julma
silmäys, jonka hän viskasi Hirventappajan ruuheen päin, ilmoitti hänen
sisimmät ajatuksensa. Mutta pian sai hän takaisin entisen ystävällisen
katsantonsa ja tyytyväinen hymy pani hänen huulensa ryppyyn.

"Hyvä", lisäsi hän kovemmalla painolla kuin ennen; "nuori pää, vanha
järki. Tietää mitenkä riita on ratkaistava. Hyvästi, veli; te menemäs
veden päällä olevaan huoneesen -- indiani leiriin. Sanomas päälliköille
ei löytämäs ruuhta".

Hirventappaja kuuli ilolla tämän ehdoituksen, ja puistettuaan indianin
ojennettua kättä, meni hän ruuhen luo, samalla kuin indiani poistui
metsään päin, pitäen pyssyään kainalossa ja heittämättä ainoatakaan
levotonta tai epäilevää katsetta taaksensa. Alussa ei Hirventappaja
voinut vapautua jonkunlaisesta epäluulosta metsäläistä kohtaan; mutta
kun hän huomasi tämän aivan huoletonna ja väliä pitämättä poistuvan,
rupesi hän valmistamaan poislähtöä ja lykkäämään ruuhta vesille. Tässä
toimessa oli hän ollut minuutin tai pari, kun hänen nopea ja tarkka
silmänsä, sattumalta vilaisten maalle päin, huomasi että häntä uhkasi
mitä suurin vaara. Indianin mustat, julmat silmät kiiluivat häntä
kohden erään pienen aukon läpi kuin väijyvän tiikerin silmät, ja pyssyn
suu tähtäsi häneen päin.

Hirventappaja ei kauan arvellut, ja hänen pitkä harjoituksensa pyssyn
pitelemisessä oli hänelle nyt apuna. Ollen tottunut ampumaan
metsävuohia juoksusta ja usein täytyen arvaamalla arvata eläimen
ruumiin oikeata asemaa, käytti hän myöskin tällä erällä samaa keinoa.
Silmänräpäyksessä jännitti hän hanan ja ampui melkeen tähtäämättä
siihen suuntaan, missä otaksui metsäläisen ruumiin olevan. Niin
sukkelat olivat hänen liikkeensä, että molemmat pyssyt laukesivat aivan
samalla hetkellä ja vuoristakin kuului yksi ainoa kaiku. Hirventappaja
laski pyssynperän maahan ja seisoi tyynesti odottaen pää pystössä,
samalla kuin metsäläinen päästi tuon tunnetun ulvonnan, joka on tullut
maineesen sen pelon tähden, minkä se herättää, juoksi metsiköstä ja
heilutti tomahavkia (sotakirvestä) päänsä päällä. Hirventappaja ei
liikahtanut paikalta, mutta hänen kätensä hapuilivat, vanhan
metsästäjätavan mukaan, ruutisarvea ja pyssynrassia. Päästyään noin
neljänkymmenen askeleen päähän hänestä viskasi indiani terävän aseensa,
mutta niin epävakaisella kädellä, että hirventappaja kaappasi, sen
sivutse suhistessa, varresta kiinni. Samalla hoipertui metsäläinen ja
kaatui pitkälleen maahan.

"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen", huudahti Hirventappaja, joka jo
työnsi uutta luotia pyssyynsä. "Tiesinhän jo silloin, kuin näin hänen
silmänsä, että näin tulisi käymään. Kun henki on vaarassa, niin tähtää
pian ja ampuu nopeasti. Olin sadannesosan sekuntia häntä ripeämpi
liikkeissäni, muuten olisi minun käynyt huonosti. Tuon pedon luoti
raapasi minua kylkeen, mutta, sanottakoon mitä hyvänsä, punanahka ei
ammu niin hyvästi kuin valkea mies. Heillä ei näy olevan lahjoja siinä
kohden".

Kun Hirventappaja oli pannut pyssynsä latinkiin ja heittänyt tomahavkin
ruuheen, meni hän uhrinsa luokse ja seisoi pyssynsä nojassa
surullisesti katsellen häntä. Tämä oli ensimmäinen vihollinen, jonka
hän oli taistelussa kaatanut, ja omantunnon-nuhteita sekoittui
voittaja-ylpeyteen. Indiani eli vielä, vaikka luoti oli mennyt suoraan
ruumiin läpi. Hän makasi liikkumatonna selällään, vaan silmät, jotka
osoittivat täyttä tuntoa, tarkastivat voittajan kaikkia liikkeitä. Hän
näytti selvästi odottavan sitä kuolettavaa iskua, joka tavallisesti
isketään ennen päänahan riistämistä. [Indianeilla on tapana terävällä
veitsellä viiltää ympäri vihollisen pään ja riistää pois päänahka, jota
he pitävät kunniallisimpana voittosaaliina. Tätä kutsutaan päänahan
riistämiseksi.] Hirventappaja aavisti mitä hän ajatteli ja tunsi
surullista lohdutusta, kun sai poistaa saamattoman vihollisensa pelkoa
tämän suhteen.

"Ei, ei, punanahka", sanoi hän, "teidän ei enää tarvitse pelätä mitään
minun puoleltani. Olen kristitty sukuperältäni ja minun lahjoihini ei
kuulu päänahan riistäminen. Tahdon ottaa haltuuni pyssynne; sitten
tulen takaisin ja autan teitä minkä voin. Tänne en voi pysähtyä
kauaksi, sillä kolme pyssyn laukausta voipi houkutella tänne joitakuita
teikäläisiä riiviöitä".

Hirventappaja teki niinkuin oli sanonut, kävi noutamassa metsäläisen
pyssyn, pani sen omansa kera ruuheen ja palasi sitten haavoitetun
vihollisensa luokse.

"Kaikki vihollisuus teidän, punanahka, ja minun välillä on nyt
loppunut", sanoi hän; "voitte olla täydellisesti rauhoitettu päänahan
riistämisen ja muun pahoin pitelemisen suhteen. Minun lahjani ovat
valkean miehen, kuten jo olen sanonut, ja toivon että käytökseni
myöskin tulee olemaan niiden mukainen".

"Vettä", sammalsi onneton metsäläinen, "antamas indianiraukalle vettä"!

"Vettä saatte, vaikka tahtoisitte juoda koko järvellisen. Minä kannan
teidät tuonne alas, niin voitte tyydyttää tarpeenne. Taitaa olla
kaikkein haavoitettuin laita sellainen, niin on minulle sanottu -- vesi
on heidän paras virvoitusaineensa ja suurin nautintonsa."

Hirventappaja otti indianin syliinsä ja kantoi hänet järvenrannalle.
Annettuaan hänen juoda, istahti hän kivelle, pani indianin pään
polvelleen ja koki vointinsa mukaan lohduttaa ja rauhoittaa häntä.

"Väärin tekisin, sotilas, jos sanoisin, ett'ei teidän päivänne nyt ole
päättyneet", alkoi hän, "ja sentähden en tahdo sitä teiltä salata.
Olette jo elänyt sivu keski-ijän ja katsoen siihen elämänlaatuun, jota
vietätte, olette elänyt kylliksi kauan. Sekä puna- että keltaihoiset
kuvailevat, ett'eivät tule ikuisesti nukkumaan, vaan toivovat saavansa
jatkaa elämää toisessa maailmassa. Jos olette ollut hurskasmielinen
indiani, niin tulette löytämään autuaalliset metsästysmaanne, ja vaikka
minulla on omat mielipiteeni tästä asiasta, niin olette luullakseni
kylliksi vanha ja kokenut, ett'ette tarvitse tarkempia selityksiä
näistä seikoista näin nuorelta mieheltä kuin minä olen."

"Hyvä", sammalsi indiani, jonka äänellä vielä nytkin, kun elon
viimmeiset kipinät olivat sammumaisillaan, oli tuo syvä sointu. "Nuori
pää, vanha äly -- nuori sydän myöskin. Vanha sydän sitkeä -- ei
kyynelöitse. Kuulemas indiania kun hän kuolee ja ei tarvitsemas
valehdella. Mikä olemas nimenne?"

"Hirventappaja on nykyinen nimeni, vaikka Delavarit ovat sanoneet, että
kun palaan tältä sotaretkeltä, niin saan miehevämmän nimityksen, jos
näet, tulen sellaisen ansaitsemaan."

"Tämä nimi hyvä poikaselle -- huono nimi sotilaalle. Kohta saatte
paremman, ei mitään pelkoa tuolla", virkkoi indiani, ja ponnistaen
kaikki voimansa löi hän Hirventappajata rintaan, "silmä -- tarkka,
sormi -- salaman nopea, tähtäminen -- kuolema, mahtava sotilas pian.
Hirventappaja -- Haukansilmä, Haukansilmä -- puistamas kättä."

Hirventappaja -- tai Haukansilmä, joksi häntä nyt ensi kerran
kutsuttiin -- tarttui metsäläisen käteen, ja samassa veti indiani
viimmeisen henkäyksensä, silmät kummastuksella kiintyneinä tämän
muukalaisen kasvoihin, joka oli osoittanut niin suurta sukkeluutta,
taitoa ja uskallusta näin koittelevan ja hänelle oudon kohtauksen
sattuissa.

"Hänen henkensä on mennyt", sanoi Hirventappaja surullisella,
tukahutetulla äänellä. "No niin, näin käypi meille kaikille ennen tai
myöhemmin, ja onnellisin se, oli sitten ihon väri mikä hyvään, joka on
parhaiten valmis ottamaan sitä vastaan."

Hirventappaja asetti kuolleen metsäläisen ruumiin istuilleea selkä
kiveä vasten, katsoen tarkasti ett'ei se kaatuisi tai saisi sellaista
asemaa, jota metsäläisen arka, vaikkapa eksynyt kuvailus voi katsoa
sopimattomaksi. Kun tämä oli tehty, seisoi nuorukainen ja katseli
kaatuneen vihollisensa ankaroita kasvoja jonkunlaisella surullisella
hajamielisyydellä. Tämä haihtui yht'äkkiä, kun hän näki toisen indianin
muutaman sadan kyynärän päässä järven rannalla. Tämän, joka selvään
myöskin oli vakooja, olivat pyssyn laukaukset houkutelleet tänne, ja
hän kiiruhti metsiköstä esiin niin vähällä varovaisuudella, että
Hirventappaja huomasi hänet ennenkuin itse tuli huomatuksi. Samassa
kuin tämä tapahtui, johon ei ollut kuin silmänräpäys, päästi hän kovan
ulvonnan, johon tusina ääniä vuoren eri osista vastasi. Nyt ei enää
ollut aikaa viipyä, ja seuraavassa tuokiossa kulkikin ruuhi kaukana
rannasta, pitkäin ja voimakasten aironvetämäin eteenpäin kiidättämänä.

Koska Hirventappajalla ei enään ollut mitään syytä viipyä niemen
läheisyydessä, valmistautui hän kokoomaan ruuhia, viedäkseen ne linnan
tykö. Lähin oli pian pantu hänen veneensä perässä kulkemaan, kun sitä
vastoin toinen oli kulkenut loitommalle poispäin. Häntä kummastutti,
että tämä vene oli lähempänä rantaa kuin se olisi ollut, jos ainoastaan
tuo heikko tuuli olisi sitä kulettanut eteenpäin. Hän rupesi sentähden
luulemaan, että joku näkymätön virta kuletti sitä, ja joudutti
soutoansa saadakseen ruuhen kiinni, ennenkuin se tuli metsän
vaaralliseen läheisyyteen. Hänen tultuaan ruuhta likemmäs, näytti se
kulkevan huomattavasti eteenpäin, ja tämä liike näkyi vievän sitä
maalle päin, koska se oli sivuttain tuulta vasten. Salaisuus selveni,
sittenkuin pari vahvaa aironvetämää oli vienyt hänet vielä lähemmäksi.

Jotain liikkui edes takaisin vedessä sillä puolen ruuhta, joka oli
poispäin hänestä, ja Hirventappaja huomasi pian sen olevan paljaan
ihmiskäsivarren. Indiani makasi ruuhen pohjalla ja kuletti sitä,
käyttäen käsivarttansa airona, hiljaa mutta vakaasti rantaa kohti.
Hirventappaja oivalsi heti, että metsäläinen, sill'aikaa kuin hänellä
itsellään oli ollut tekemistä vihollisen kanssa niemellä, oli uinut
ruuhen luokse, ottanut sen haltuunsa ja koetti nyt viedä sitä talteen.

Varmana siitä, ett'ei ruuhessa olevalla indianilla ollut asetta, ei
Hirventappaja epäillyt lähestyä ruuhta, jossa metsäläinen oli, eikä
huolinut ottaa pyssyänsäkään käsille. Heti kuin metsäläinen veden
loiskeesta huomasi toisen ruuhen olevan lähellä, hyppäsi hän pystöön,
huudahtamisella ilmoittaen suuren hämmästyksensä. "Jos nyt olette
kylliksi huvitellut siinä ruuhessa, punanahka, niin tehnette
viisaimmin, jos suoriatte veteen takaisin," sanoi Hirventappaja, estäen
ruuhtaan sattumasta yhteen sen ruuhen kanssa, jossa metsäläinen oli.
"Tällaisissa tapauksissa olen kylliksi myöntyväinen, enkä tahdo
vuodattaa vertanne, kun vaan paikalla lähdette tiehenne."

Metsäläinen ei ymmärtänyt englannin kieltä, vaan ei hän kumminkaan
voinut erehtyä puheen tarkoituksen suhteen. Kenties myöskin valkean
miehen saatavissa olevan pyssyn havaitseminen joudutti hänen
päätöstänsä. Hän vetäysi kokoon kuin hyppäämäisillään oleva tiikeri,
päästi ulvonnan, ja tuossa tuokiossa oli hänen tumma ruumiinsa kadonnut
aaltojen alle. Kun hän jälleen nousi veden pinnalle hengittämään, oli
hän jo monen kyynärän päässä ruuhesta, ja se hätäinen silmäys, jonka
hän vilkaisi taaksensa, ilmoitti kuinka paljon hän pelkäsi kuoloa
tuottavaa tervehdystä vihollisen pyssystä. Mutta Hirventappaja ei
ryhtynyt mihinkään vihollisuuksiin; hän kiinnitti ruuhen toisten perään
ja rupesi soutamaan järven selälle päin niin kiiruusti, että hän, kun
indiani nousi maalle, puistaen itseään kuin kastunut koira, ja riensi
pyssyänsä ottamaan, jo oli kaukana pyssynkantaman ulkopuolella.

Vanhan tavan mukaan rupesi nuorukaisemme puhelemaan itsekseen
viimeisistä tapahtumista, samassa jatkaen soutoansa määrättyä matkansa
määrä kohti.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "väärin olisin tehnyt, jos syyttä olisin
surmannut ihmisen. Elämä on rakasta kaikille, eikä sitä pidä säälimättä
riistää sen, jolla on valkean lahjat. Metsäläinen oli Mingo, se on
tosi, enkä epäile ollenkaan, että hän on ja koko elinaikansa tulee
olemaan kirottu matelija ja maankulkija, mutta tämä ei ole mikään syy,
jonkatähden unhottaisin lahjani ja värini. Ei, ei, antaa hänen mennä;
jos kerran vielä tapaamme toisemme pyssy kädessä, niin silloin saamme
nähdä kummallako on rohkeampi sydän ja tarkempi silmä. -- Haukansilmä!
Tämä ei ole mikään huono nimi sotilaalle ja kuuluu paljoa
miehuullisemmalta ja urhokkaammalta kuin Hirventappaja. Aluksi tämä ei
ole huono nimi ja on rehellisesti ansaittu. Jos Chingachgook olisi
tämän tehnyt, menisi hän kotia ja kehuisi urotöillään, ja päälliköt
kutsuisivat häntä paikalla Haukansilmäksi; mutta valkean miehen ei sovi
kehua, vaikka on vaikea ymmärtää, kuinka tämä tapaus voi tulla
tunnetuksi, jos en kerro sitä alusta loppuun saakka. Hyvä, Jumalassa on
juoksun määrä, niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa; siihen
luotan palkkani suhteen."

Näin ilmoitettuaan heikon puolensa, jatkoi nuorukainen soutamista
linnasta kohden, niin pikaisesti kuin perään otetut ruuhet sallivat.



TOINEN LUKU.

Chingachgook ja Hirventappaja. -- Wah-ta-Wah'in vapauttaminen.


Wah-ta-Wah tai Hist-oh-Hist, niinkuin tämä nimi kuuluu englannin
kielellä [Suomen kielellä: Ääneti-oi-Ääneti], oli eräs nuori
delavarelais-tyttö, jonka Chingachgook oli kihlannut. Hänet olivat
Irokesit tai Mingot, niinkuin Hirventappaja heitä nimitti, vähää ennen
vanginneet, ja sen mukaan kuin Hetty Hutter, Bisamrotta-linnasen
omistajan tytär tiesi kertoa, oleskeli hän vartioineen järven rannan
läheisyydessä. Hetty oli, näet, myöskin ollut indianien vankina, mutta
ollen heikkopäinen, oli hän päästetty vapaaksi ja palannut kotiinsa.
Hist (näin kutsumme lyhyyden vuoksi indianitarta) oli häntä myöten
laittanut sanan sulholleen, ilmoittaen koettavansa tavata häntä eräässä
osoitetussa paikassa seuraavana yönä, silloin kuin eräs suuri, kirkas
tähti ensi kerran näkyi kunnasten takaa. Chingachgookin ja
Hirventappajan tärkeimpänä tarkoitusperänä oli nyt tavata Histiä ja jos
mahdollista vapauttaa hänet vankeudesta.

He ryhtyivät täyttämään tätä vaarallista ja vaikeata tehtävää
sellaisella jäykkyydellä ja tyyneydellä, kuin se olisi ollut heidän
kahdeskymmenes, eikä ensimmäinen sotaretkensä. Indiani asettui ruuhen
kokan puolelle, ikäänkuin lähemmäksi sitä kaunista vankia, jonka
aikoivat vapauttaa, ja Hirventappaja istui perää pitämään.

Hirventappaja ei ohjannut ruuhta suoraan sitä nientä kohti, jonka
yläpuolelle Hist oli määrännyt yhdyntäpaikan, vaan käänsi sen kokan
viisto-suuntaan järven keskustaan päin, jonka kautta se paikka, missä
vihollinen oli, joutui suoraan heidän eteensä ja he sitä paitse
pääsivät soutamasta ympäriinsä rantaa pitkin. Vaikka ei oltu
tiedusteltu Chingachgookin mieltä tämän suunnan suhteen, joka näytti
vievän hänet päinvastaiselle taholle kuin tarkoitus oli, niin käsitti
hän kuitenkin paikalla tämän kulkusuunnan välttämättömäksi ja jatkoi
tyynesti soutamistansa. Muutamissa minuutissa kulki ruuhi tarpeellisen
matkan päähän, jolloin molemmat nuorukaiset ikäänkuin luonnonvetoisesta
sopimuksesta lopettivat soutamisen, ja ruuhi pysähtyi melkein paikalla.

Pimeys pikemmin lisääntyi kuin väheni, vaan kumminkin voi vielä
siitä paikasta, jossa seikkailijamme olivat, eroittaa vuorten
haahmo-piirteet. Turhaan katseli kuitenkin Chingachgook itäänpäin
nähdäkseen edes vilaukselta tuota merkiksi määrättyä tähteä, sillä
vaikka pilvet olivat hieman hajonneet taivaan-ranteella, olivat ne
kumminkin kylliksi paksut kätkemään kaikki niiden takana olevat
esineet.

Seikkailijat pitivät nyt hiljaisen keskustelun ajankulusta, ja
Hirventappaja väitti, että muutamia minuutia vielä kuluisi ennenkuin
tähti kohoisi taivaanranteelle, vaan Chingachgook malttamattomuudessaan
selitti yön jo pitkälle kuluneen ja vakuutti kihlattunsa varmaankin jo
odottavan häntä rannalla. Hän menettelikin oman mielipiteensä mukaan,
ja suurimmalla taidolla ja varovaisuudella ohjattiin siis ruuhi
määrättyä yhdyntäpaikkaa kohti. Airoja nostettiin ja laskettiin veteen
ihan äänettömästi, ja kun oli päästy noin sadan kyynärän päähän
rannasta, veti Chingachgook aironsa ruuheen ja tarttui pyssyynsä.
Tultuansa lähemmäs rantaa, huomasivat miehet laskeneensa liian paljon
pohjoista kohti, ja kun sentähden oli muutettu suuntaa, näytti ruuhi
paljaan vainun voimalla liikkuvan eteenpäin; niin varovaiset olivat
kaikki sen liikkeet.

Kun sen pohja viimeinkin raappi rannan hiekkaa, astui Chingachgook
maalle ja tutki varovaisesti rantaa ruuhen kummaltakin puolelta. Histiä
tiedusteleminen oli kumminkin turhaa, ja takaisin palattuaan piti hän
hiljaisen keskustelun Hirventappajan kanssa, joka myöskin oli noussut
maalle. Indiani väitti heidän erehtyneen yhdyntäpaikan suhteen, jota
vastoin hänen ystävänsä selitti, että olivat tainneet erehtyä ajan
suhteen. Heidän tästä vielä keskustellessa, hajosivat pilvet hieman ja
tuo odotettu tähti kimelti esiin erään männyn oksien välistä. Tämä oli
kaikin puolin hyvä enne, ja nuorukaiset seisoivat pyssyjensä nojassa
tarkasti kuunnellen lähenevien askelten rapinaa. Usein kuului ääniä,
joihin sekaantui tukahutettuja lasten huutoja ja indianilais-naisten
alhaista, mutta soinnukasta naurua. Koska metsäläiset ovat erittäin
varovaisia ja harvoin tarinoivat kovalla äänellä, ymmärsivät
seikkailijamme nyt kuuluvista äänistä, että leiri oli läheisyydessä.
Mutta vaikka he valkean loisteesta, joka valaisi korkeampia puunoksia,
voivat huomata tulen olevan viritetyn metsään, oli kumminkin heidän
olopaikastaan mahdoton päättää kuinka likellä se oli.

Neljänneksen tuntia kestäneen levottoman, mieltä jännittävän odotuksen
perästä ehdoitti Hirventappaja, että soutaisivat niemen ympäri ja, jos
mahdollista, koettaisivat silmätä leiriin, nähdäkseen minkätähden Hist
ei tullutkaan. Indiani kieltäytyi kumminkin vakaasti lähtemästä
paikaltaan, syystä osoittaen kuinka julmasti tyttö pettyisi, jos heidän
poissa ollessaan saapuisi yhdyntäpaikalle. Hirventappaja hyväksyi
ystävänsä mainitseman syyn, tarjoutui yksinänsä soutamaan niemen ympäri
ja lykkäsi ruuhen veteen; mutta Chingachgook kätkihe rannalle oleviin
pensaisiin odottamaan jotakuta myötäistä tapausta, joka voisi edistää
hänen tuumiansa.

Suurimmalla varovaisuudella ryhtyi Hirventappaja panemaan vaarallista
hankettansa toimeen, ja äänetönnä kiiti ruuhi tyventä vedenpintaa
myöten, niin nopeasti ja kepeästi kuin vesilintu. Hetken aikaa
soudettuaan havaitsi hän niin äkkiä tulen, että rupesi pelkäämään
varomattomasti uskaltaneensa sen valaisemaan piiriin. Mutta yksi ainoa
silmäys kun oli vakuuttanut häntä siitä, ett'eivät indianit, niinkauan
kuin pysyivät valaistun paikan keskessä, voineet huomata häntä,
pysäytti hän ruuhen ja alkoi tehdä havaintoja tältä edulliselta
asemapaikaltaan.

Suuri nuotio, joka oli tehty sekä leirin valaisemista että tuon
kohtalaisen ruu'an valmistamista varten, leimusi kirkkaasti tällä
hetkellä, sillä kuivia puita oli juuri siihen viskattu. Se valaisi
metsän lehväkaarrosta, ja leirin koko ala sai niin valoisaksi kuin
siinä olisi palanut sadottain vahakynttilöitä. Useimmat työt olivat
päättyneet, nälkäisimmätkin lapset olivat saaneet tarpeensa niistä
yltäkylläisistä ravintoaineista, joita metsästäjät ja kalastajat olivat
hankkineet -- sanalla sanoen, kaikki näyttivät olevan tuossa velttouden
ja yleisen puutumisen tilassa, joka seuraa hyvää ateriaa ja hyvin
lopetettua päivätyötä.

Useita sotilaita oli poissa, mutta taaimpana perällä puoleksi makasi
maassa tai istui selät puita vasten kahdeksan tai kymmenen metsäläistä,
laiskeliaan levon uskollisina esikuvina. Jokaisella oli aseet likellä
saatavina, joko nojattuina samaa puuta vasten kuin omistaja itsekin,
taikka huolettomasti pantuina varalle omistajan ruumiin päälle. Mutta
kaikkein enimmän herättivät Hirventappajan huomiota vaimot ja lapset,
jotka yhteen ryhmään asettuneina, pysyivät toisiansa lähellä. Edelliset
nauroivat ja juttelivat tavallisella hiljaisella, herttaisella
tavallaan, vaikka se, joka tunsi indianien tavat, helposti voi huomata
ett'ei kaikki asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin niiden olisi
pitänyt olla. Useimmat nuoret naiset näyttivät iloisilta ja
suruttomilta, vaan muuan vanha akka istui erillään itsekseen, ja hänen
valppaasta, tyytymättömästä katseestaan huomasi metsästäjä, että ämmä
oli saanut päälliköiltä jonkun vähemmän hauskan tehtävän.

Innolla ja levottomasti, vaikka turhaan, tirkisteli Hirventappaja
Histiä nähdäkseen; häntä ei näkynyt missään. Väliin säpsähti hän, kun
oli kuulevinaan Histin nauravan, mutta nuo suloiset, sointuvat sävelet,
jotka ovat niin tavalliset intianilaisnaisten äänelle, pettivät hänen
korviansa. Viimmein kuuli hän vanhan akan puhuvan kovasti ja
vihaisesti, ja nyt huomasi hän taaempana puiden välissä pari mustaa
hahmoa, jotka totellen kutsumusta tulivat lähemmäksi tulen valaisemaan
piiriin. Ensin näkyi nuori sotilas ja sitten kaksi nuorta naista;
toisen näistä tunsi Hirventappaja heti delavarilais-tytöksi. Nyt hän
ymmärsi millä kannalla asiat olivat. Indianien epäluulo oli jostakin
syystä herännyt ja he olivat niin tarkasti vahtineet tyttöä, ett'ei hän
voinut tulla sovitulle yhdyntäpaikalle. Useita kertoja katsahti Hist
taivasta kohti nähdäkseen edes vilaukselta sitä tähteä, jonka itse oli
määrännyt aiotun kohtaamisen merkiksi, mutta turhaan. Huolettoman
näköisenä käyskenneltyään leirissä vielä jonkun aikaa, istahti hän
seuralaisensa kanssa muiden naisten joukkoon, jonka jälkeen vanha
ämmäkin vaihtoi istumapaikkansa mieluisampaan sellaiseen -- varma
todiste siitä, että hänen siihen asti oli täytynyt pitää tyttöä
tarkalla silmällä.

Hirventappaja ei oikeen tiennyt, mitä hänen nyt oli tekeminen. Hän
tiesi kyllä, ett'ei hän millään mokomin voinut saada Chingachgookia
palaamaan takaisin koettammatta miten kuten vapauttaa rakastettuansa,
ja hänen oma jalomielinen luonteensa pakoitti häntä olemaan ystävänsä
apuna tässä vaikeassa tehtävässä. Hänen oli välttämättömästi saatava
selville minkä katoksen alla Hist tuli yötä majailemaan; mutta jos hän
viipyisi liian kauan poissa, oli pelättävä että hänen ystävänsä,
malttamaton kun oli, ryhtyisi johonkuhun varomattomaan yritykseen. Hän
päätti sentähden palata takaisin tyyneydellään ja varovaisuudellaan
laimentamaan Delavarilaisen tulista intoa, ja kymmenen tai viistoista
minuutia sen jälkeen, kun oli lähtenyt maallenousu-paikasta, tuli hän
siihen takaisin.

Asiain laita ilmoitettiin nyt Chingachgookille, ja uusi tuuma,
vaikutettuna idianien leiripaikan muuttamisesta ja heissä heränneestä
epäluulosta, laadittiin hetimiten. Pantuaan ruuhen niin, että Hist sen
havaitsisi, jos tulisi rantaan ennen heidän takasin palaamistansa,
tarkastivat nuorukaiset aseitansa ja valmistausivat astumaan metsään.
Koko tuo järveen pistävä kannas oli tuskin kahden tynnyrinalan
suuruinen, ja itse niemeke, jossa leiri oli, oli tuskin puolen sen
kokoinen. Siinä kasvoi enimmästä päästä tammia, joiden vasta korkealla
ilmassa rungosta lähtevät oksat synnyttivät tuuhean lehväkaarroksen.
Maa kohosi vähän kannaksen keskustaa kohti, jonka kautta niemi
jakaantui pohjoiseen ja eteläiseen puoliskoon. Viimeksi mainitulle
olivat Huronit tehneet tulen, luullen maan laadun salaavan heidät
vihollisiltansa linnasessa, joka oli heistä pohjoiseen päin. Kaikkia
näitä eri seikkoja oli Hirventappaja tutkinut, ja matalan maanselänteen
kätkeminä, hiipivät ystävämme indianien huomaamatta aina tuon turvaavan
rintasuojan tykö saakka.

Tässä pysähtyivät he nyt asemaa tutkiaksensa. Tuli leimusi vielä
kirkkaana; pimeys peitti leirin taustan -- mutta etupuoli, ollen
kirkkaasti valaistuna, paljasti metsäläiset, vaan salasi heidän
vihollisensa. Molemmat seikkailijamme hiipivät nyt suurimmalla
varovaisuudella selänteen laidalle, tarkasti varoen etteivät tulen
valolle paljastaneet kirkkaita pyssyn-piippujaan tai muuta ruumiinsa
osaa kuin kasvot.

Leiri oli nyt ihan toisennäköinen kuin se Hirventappajan järveltä
katsellessa oli ollut. Ylt'ympäri leimuavaa tulta istui kaatuneiden
puiden päällä kolmetoista sotilasta, hartaasti keskustellen keskenänsä.
Naiset olivat tunkeuneet yhteen joukkoon ja olivat melkeen
kohtisuorassa Hirventappajan ja tulen välillä, joka tuskin voi olla
enemmän kuin kolmenkymmenen kyynärän päässä hänestä. Vaikka naiset
puhelivat hiljaisella äänellä, olivat he kumminkin niin likellä
seikkailijoitamme, että nämät voivat kuulla koko lauseitakin, ja
Hirventappaja tunsi kuinka hiljaiset väreet vavahuttelivat hänen
ystävätänsä, tämän kuullessa niitä suloisia sanoja, joita tuli Histin
kauniilta huulilta.

"Delavarilaiset ovat naisia," sanoi eräs Huroni-tyttö ylenkatseella
Histille. "Metsävuohikaan ei peljästy kuullessansa metsästäjän
astuntaa. Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan
nimeä mainittavan."

"Kuka on elämässään kuullut nuoren delavarilaisen sotilaan nimeä
mainittavan," kertoi Histi vakaalla äänellä. "Vaikka Tamenund itse nyt
on niin vanha kuin hongat vuorella tai kotkat ilmassa, niin on hän
kumminkin kerran ollut nuorena; hänen nimensä tunnettiin suuresta
valtamerestä aina läntisiin sisävesiin saakka. Entäs Unkasin suku?
Missä löytyy toinen niin mahtava suku, vaikka keltanaamat ovat
kyntäessään mullistelleet sen hautoja ja poleksineet sen luita?
Lentävätkö kotkat niin korkealle, onko metsävuohi niin nopea tai
pantteri niin rohkea? Eikö tässä suvussa löydy yhtään nuorta sotilasta?
Huronilais-tytöt avatkoot vähän enemmän silmiänsä, niin saanevat nähdä
erään, Chingachgook nimisen, joka on solakka kuin nuori saarni, notkea
kuin hickori-puu.

Kun tyttö vertailemalla puhuen, käski kumppaneitansa avaamaan silmänsä,
niin saisivat nähdä Chingachgookin, survasi Hirventappaja ystävätään
kylkeen nauraen tavallista hiljaista, hyvänsävyistä nauruaan. Toinen
hymyili, mutta puhujattaren lauseet miellyttivät häntä niin suuresti ja
hänen äänensä sävelet olivat niin suloiset, ett'ei mikään satunnainen
tapaus olisi voinut vetää hänen huomiotansa toisaalle.

Hän viittasi ystävätänsä kyykistymään sen verran, että täydellisesti
piiloutuisi vihollisilta, ja matki sitten erään pienen amerikalaisen
oravan ääntä niin hyvästi, että Hirventappajakin oli siitä pettyä.
Huronit eivät ottaneet huomioonsa tätä metsissä niin tavallista ääntä,
mutta Hist herkesi paikalla puhumasta ja istui liikkumattomana. Hän
maltti kuitenkin mieltänsä eikä kääntynyt sinnepäin, vaikka tämä
merkki, joka ilmoitti hänen sulhonsa olevan läheisyydessä, oli hänelle
yhtä suloinen kuin serenadi sivistyneelle neitoselle. Hän oli
tahtovinaan jatkaa sanasotaa, vaikk'ei tämä tapahtunut tavallisella
elävyydellä ja sukkeluudella; mitä hän nyt puhui, sen lausui hän
paremmin vaan syötiksi, jolla viekottelisi vastustajiansa huokeaan
voittoon, tarkoittamatta itse päästä voittajaksi tarinassa. Vihdoin,
kun kiistelijät olivat väsyneet ja nousivat istuiltaan mennäksensä
levolle, uskalsi Hist ensi kerran kääntää päätään sinnepäin, mistä
merkki oli annettu. Tämän teki hän mitä luonnollisemmalla tavalla; hän,
näet, ojensi käsiään ja haukotteli, ikäänkuin häntä olisi hyvinkin
nukuttanut. Oravan ääni kuului uudestaan, ja tyttö tiesi varmaan, missä
paikassa sulho oli kätkössä, vaikk'ei voinut häntä nähdä.

Se hetki oli nyt tullut, jolloin Histin täytyi ryhtyä toimiin. Hänelle
oli osoitettu makuupaikaksi muuan pieni kota eli lehtimaja, joka oli
ihan likellä hänen istumapaikkaansa, ja seurakumppalina oli hänellä tuo
jo mainittu vanha akka. Jos hän kerran oli majan sisässä, ja
vartijatar, kuten tavallista, makaamassa sisäänkäytävän suulla, niin
oli kaikki pakenemisen toivo melkeen mahdoton, ja millä hetkellä
hyvänsä voi hän saada käskyn mennä levolle. Onneksi huusi eräs sotilas
tällä hetkellä vanhaa vaimoa luoksensa ja käski hänen mennä juomavettä
noutamaan. Niemen pohjoispuolella oli oiva lähde, ja vaimo otti leilin
puun oksalta, ja, käskien Histin seurata, ohjasi hän kulkunsa
harjannetta kohti mennäkseen sen poikki niemen toiselle puolen. Kaiken
tämän huomasivat ja käsittivät seikkailijamme, jotka sentähden
vetäysivät taammas varjoon, kunnes molemmat naiset olivat menneet
ohitse. Juuri heidän sivutse kulkiessansa, kuului taas oravan ääni, ja
tuo vanha huronilais-vaimo kummeksi kun nämät pienet eläimet näin
myöhään olivat valveella ja liikkeellä, johon Hist vastasi vähää ennen
kuulleensa saman äänen pari kertaa ja arveli että tuo pieni raukka
odotti myöhäisen iltasen jäännöksiä.

Tyytyen tähän selitykseen, jatkoi akka matkaansa molempien nuorten
miesten läheltä seuraamana. Kun leili oli vedellä täytetty, lähdettiin
paluumatkalle, jolloin vanha vaimo, joka toisella kädellä kovasti piti
kiinni Histin kalvosimesta, yht'äkkiä tunsi niin kovasti tartuttavan
kurkkuunsa, että hänen täytyi päästää vanki vapaaksi ja hädin tuskin
voi pusertaa rinnastaan rähisevän, tukahtuneen äänen. Chingachgook
kietoi käsivartensa Histin vyötäreen ympäri ja syöksi hänen kanssaan
metsään.

Hirventappaja sormitteli edelleen akan kaulaa, kuin urkuin käsittimiä,
antaen hänelle aika ajoin vähän hengähtämisen tilaisuutta, vaan sitten
jälleen puristaen niin, että hän oli vähällä tukehtua. Vaimo käytti
kuitenkin yhtä hengähdyksen hetkeä hyväkseen ja päästi huudon, joka
paikalla herätti meteliä leirissä. Soturit hypähtivät heti nuotiolta
juoksuun, ja lyhyen hetken perästä kolme tai neljä heistä ilmestyi
harjanteelle, piirtyen himmeässä valossa kummituksen kaltaisiksi. Nyt
oli jo korkea aika metsästäjän perääntyä. Kampittaen vankinsa, ja
puristaen hänen kurkkuaan vielä jäähyväisiksi, tehden näin aivan yhtä
paljon vangin lannistumattomien yritysten vuoksi saada aikaan hälytys
kuin perusteltuna menettelytapana, hän jätti tämän selälleen ja siirtyi
pensaikkoa kohti, kivääri valmiina, pää hartioiden yllä, kuten
puolustautuva leijona.



KOLMAS LUKU.

Hirventappaja joutuu vankeuteen.


Nuotio, ruuhi ja lähde, jonka lähellä Hirventappaja aloitti
perääntymisensä, olisivat muodostaneet miltei tasasivuisen kolmion
kulmat. Matka nuotiolta veneelle oli hieman vähemmän kuin matka
nuotiolta lähteelle, kun taas lähteeltä veneelle oli suunnilleen yhtä
pitkälti kuin nuotioltakin. Näin oli kuitenkin suorina viivoina
laskien, mihin keinoon pakolaiset eivät voineet turvautua. Heidän tuli
tehdä kaarros saadakseen suojaa pensaikosta ja seuratakseen kaareutuvaa
rantaviivaa. Metsästäjä aloitti peräytymisensä tietoisena näistä
haitoista, sillä hän tunsi hyvin kaikkien indianien tavat, tietäen,
että nämä harvoin laiminlyövät äkillisissä hälytyksissä, erityisesti
löytäessään suojaa, lähettää välittömästi sivustoille sotureita,
kohdatakseen vihollisensa joka kohdasta ja mahdollisesti päästä tämän
selustaan. Jotta jotain tällaista tehtiin nytkin, päätteli hän jalkojen
töminästä, jota kuului ei ainoastaan mainittua rinnettä ylös, vaan
aivan alusta alkaen loitontuvan kukkulan taakse sekä vastakkaiseen
suuntaan sitä pistettä, johon hän oli suuntaamassa kulkuansa. Vikkelyys
oli siis ensiarvoisen tärkeätä, koska osapuolet saattaisivat kohdata
rannalla, ennenkuin pakolainen voisi päästä ruuhelle saakka.

Hirventappaja epäröi vielä hetkisen, ennenkuin hän syöksyi
rantapusikkoon. Neljä tummaa hahmoa näkyi harjanteella tulen loimoa
vasten, ja vihollisen olisi voinut kaataa helposti. Onneksi hän oli
järkevämpi ja katosi pensaikon suojaan. Hetkessä hän pääsi rantaan ja
siihen paikkaan, missä Chingachgook Histin kanssa ruuhessa odottivat
häntä levottomina. Hirventappaja laski kiväärin veneen pohjalle ja
kumartui työntääkseen ruuhen vesille, kun voimakas indiani hypähti
pensaikosta pantterin lailla suoraan hänen selkäänsä. Nyt riippui
kaikki hiuskarvan varassa. Hirventappaja käytti kaikki voimansa
epätoivoiseen yritykseen, lähetti ruuhen voimakkaalla sysäyksellä sata
jalkaa rannasta, kaatuen itse järveen kasvot alaspäin, vainoojansa
välittömästi seuraamana. Kaksintaistelu ei ehtinyt kunnolla alkaakaan,
kun kuusi villiä syöksyi esiin, ja Hirventappajan oli antauduttava,
minkä hän teki kaikella arvokkuudella.

Indianit olivat niin keskittyneet vankinsa saattamiseen nuotiolle, että
he eivät lainkaan huomanneet läheistä ruuhta ja Delavarea sekä tämän
morsianta, jotka hiljaa meloivat karkuun järven keskellä olevaan
linnaseen. Pian Hirventappajan lähes kuristama vastustaja tointui sen
verran, että hän kertoi, miten tyttö oli päässyt vapaaksi. Tultuaan
nuotiolle huomasi Hirventappaja siellä vanhan tuttavansa Rivenoakin,
joka kertoi muille mielihyvällä, millaisen arvokkaan vangin nämä olivat
saaneet.

Hirventappajan käsivarret eivät olleet sidotut, ja hänelle oli jätetty
puukon pois ottamisen jälkeen vapaus käyttää käsiään. Häntä
tarkkailtiin ehtymättömän valppaasti, minkä lisäksi nilkasta nilkkaan
kulki voimakas parkkinuora estäen äkillisen pakoon hypähtämisen.
Hirventappaja huomasi tästä, että hänen nimensä alkoi olla tunnettu ja
arvostettu indianien keskuudessa viimeaikaisten tapahtumien vuoksi.

Nyt lähestyi metsästäjää englantia puhuva vanha vaimo, jonka nimi oli
Naaraskarhu, nyrkit yhteen puristettuina ja silmät tulta iskien.
Huudettuaan täyttä keuhkoa hälytystä, käänsi hän nyt huomionsa
ottelussa kärsimiinsä vammoihin, vaikka nämä eivät olleetkaan suuria,
ja haki kostoa myös jo kauan sitten kadotetusta viehätysvoimastaan
kaikkien hänen valtaansa joutuneiden olioiden kautta.

"Keltanaamainen skunkki", aloitti tämä vimmastunut ja puoli-runollinen
raivotar, heiluttaen nyrkkiään metsästäjän nenän alla, "sinä et ole
edes nainen. Ystäväsi Delavaret ovat vain naisia, ja sinä olet heidän
lampaansa. Oma väkesi ei omista sinua, eikä yksikään punanahkojen heimo
päästä sinua vigvamiinsa; sinä hiiviskelet hamesoturien keskuudessa.
Sinäkö tapoit urhean ystävämme, joka on jättänyt meidät? -- Ei, hänen
suuri sielunsa kaihti taistelua kanssasi ja jätti hänen ruumiinsa
mieluummin kuin olisi kärsinyt sen häpeän, että olisi surmannut sinut.
Mutta se veri, jonka vuodatit hengen katsoessa muualle, ei ole
imeytynyt maahan. Se täytyy haudata valituksiisi. Mitä musiikkia
kuulenkaan? Nuo eivät ole punaisen miehen voivotuksia -- ei mikään
punanahka valita niin paljon kuin emäsika. Ne tulevat keltanaaman
kurkusta -- jenkin rinnasta, ne kuulostavat yhtä miellyttäviltä kuin
laulavat tytöt -- koira -- skunkki -- metsäkana -- minkki -- siili --
sika -- rupikonna -- hämähäkki -- Jengis-koira --"

Tässä vanha nainen hengästyi ja piti pienen tauon epiteettien ehdyttyä,
mutta nyrkkejään hän silti heristeli Hirventappajan edessä ulkonäön
ilmaistessa raivoisaa kaunaa. Metsästäjä suhtautui naiseen yhtä
välinpitämättömästi kuin nykyaikana kohdellaan pikku konnaa.
Lisähyökkäyksiltä hänet pelasti Rivenoak, joka sysäsi eukon syrjään ja
käski tämän häipyä, valmistautuen istuutumaan vankinsa viereen. Nainen
poistui vastahakoisesti odottamaan seuraavaa tilaisuutta kaunansa
ilmaisemiseen, ja hetken kuluttua Rivenoak aloitti vuoropuhelun, jonka
annamme käännöksenä niiden lukijoiden huviksi, jotka eivät ole
opiskelleet Pohjois-Amerikan alkuperäiskieliä.

"Keltanaamainen ystäväni on tervetullut", sanoi indiani nyökäyttäen
tuttavallisesti hymyillen niin salakavalasti, että sen keksimiseen
tarvittiin koko Hirventappajan valppaus ja paljon filosofiaa tämän
jälkeen pysymään rauhallisena; "hän on tervetullut. Huroneilla on kuuma
tuli valmiina valkoisen miehen märkien vaatteiden kuivaamiseksi."

"Minä kiitän teitä Huron -- tai Mingo, kuten eniten haluan nimittää
teitä", sanoi Hirventappaja. "Minä kiitän teitä tervetulijaisistanne ja
kiitän teitä tulen edestä. Molemmat ovat hyvät tavallaan ja viimeksi
mainittu etenkin, kun on sattunut käymään Peilijärven kylmässä
lähteessä".

"Keltanaama -- mutta veljelläni lienee kuitenkin joku nimi? Niin
suurelta sotilaalta ei voi puuttua nimeä?"

"Mingo," sanoi metsästäjä, ja silmäin loiste sekä poskien puna ilmaisi
hieman inhimillisen luonnon heikkoutta, "Mingo, teidän urhoollinen
toverinne nimitti minua Haukansilmäksi, luultavasti sukkelan ja tarkan
tähtämisen takia, ja päänsä levätessä polvellani antoi hän minulle
tämän nimen, vähää ennen kuin hänen henkensä lähti autuille
metsästysmaille."

"Tämä on hyvä nimi; Haukka syöksee varmasti saaliinsa selkään.
Haukansilmä ei ole mikään nainen; miksi elelee hän Delavarien parissa."

"Minä ymmärrän ajatuksenne, Mingo, mutta me katsomme kaiken tämän
muutamien teidän paholaistenne petokseksi ja kiellämme syytöksen.
Luojan sallimuksesta jouduin jo nuorena Delavarien joukkoon, ja kaiken
muun puolesta, kuin sen, mitä kristilliset tavat minun väriltäni ja
lahjoiltani vaativat, toivon saavani elää ja kuolla kuin joku heistä.
En kumminkaan kokonaan aio jättää syntyperäisiä oikeuksiani ja koetan
täyttää keltanaaman velvollisuudet punanahkain seurassa."

"Hyvä; Huroni on punanahka yhtä hyvin kuin Delavarikin. Haukansilmä
saavuttaa enemmän Huronien kuin naisten parissa."

"Minä arvaan että itse ymmärrätte mitä lausutte, Huroni. Jos toivotte
minun avullani saavanne selkoa jostakin, niin on teidän puhuminen
selvempää kieltä, sillä kauppaa ei voi sopia sidotuin silmin tai
suletuin suin."

"Hyvä; Haukansilmä ei ole kaksikielinen ja hän lausuu mieluimmin
ajatuksensa suoraan ilmi. Hän tuntee Bisam-rotan, joksi nimitämme
vesihuoneessa asuvata miestä, ja hän on asunut tämän vigvam'issa
(majassa), mutta ei ole hänen ystävänsä. Haukansilmä ei huoli
päänahoista, niinkuin indiani-raukka, vaan taistelee urhoollisen
keltanaaman tavalla. Bisam-rotta ei ole valkea eikä punainen, ei eläin
eikä kala. Hän on vesikäärme, väliin järvessä, väliin maalla.
Haukansilmä voi palata takaisin ja kertoa hänelle kuinka petti Huronit
ja pakeni vankeudesta, ja kun hän on peittänyt Bisam-rotan silmät, niin
ett'ei tämä voi nähdä majasta metsään saakka, aukaisee Haukansilmä ovet
Huroneille. Ja kuinka on saalis jaettava? Haukansilmä on ottava
suurimman osan, ja Huronit ottavat mitä hän antaa heille. Päänahat
voivat kaikki mennä Canadaan, koska keltanaama ei pidä niistä mitään
lukua."

"Hyvä, Rivenoak, tämä on suoraa ja selvää kieltä, vaikka lausuttu
irokesilais-kielellä. Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja minun täytyy
tunnustaa, että tämä on Mingoinkin ilkeyttä ilkeämpää. Epäilemättä
olisi aivan helppo uskotella Bisam-rotalle, että olen paennut luotanne,
ja päälle päätteeksi saavuttaisin mainetta urotyöstä."

"Hyvä; tämä juuri on se teko, jota tahdon keltanaaman toimittamaan.

"Niin, niin, tämä on aivan selvää; minä tiedän mitä minulta toivotte,
ja sentähden ette tarvitse turhaan pitää minulle puhetta. Kun olen
saapunut linnaseen ja istun syömään Bisam-rotan leipää, juttelen ja
nauran hänen tytärtensä kera, silloin pitää minun niin sokaista hänen
silmänsä, ett'ei hän näe oveakaan, mitä sitten lähintä maata."

"Hyvä; Haukansilmä olisi oleva Huroni. Hänen syntyperänsä on ainoastaan
puoleksi valkea."

"Tässä kohden erehdytte, Huroni, niin suuresti, kuin jos pitäisitte
sutta metsäkissana. Minä olen valkeaihoinen syntyperän, sydämen,
luonteen ja lahjain puolesta, vaikka hieman punanahka tunteilta ja
tavoilta. Mutta kun vanhan Hutterin silmät ovat oikein utuiset ja hänen
kauniit tyttärensä ehkä syvässä unessa ja kaikki pitävät Haukansilmää
luotettavana vahtimiehenä, niin silloin minun pitää tehdä jonnekin
päretuli merkiksi teille, aukaista ovi ja laskea sisään Huronit, jotka
kohlivat kaikilta asukkailta päät puhki."

"Varmaankin on veljeni erehtynyt; hän ei voi olla keltanaama. Hän
ansaitsisi olla suurena päällikkönä Huronien joukossa."

"Niin, siinä kohden olemme samaa mielipidettä, jos, näet, hän tekisi
tällä tavoin. Kuulkaas nyt, Huroni, ja pankaa huomioonne muutamia
totuutta rakastavan miehen rehellisiä sanoja. Olen syntyisin kristitty,
ja ne, jotka kuuluvat siihen sukuun, joka tottelee niitä sanoja, joita
lausuttiin heidän esi-isillensä ja lausutaan heidän lapsillensa niin
kauan, kunnes maailma ja kaikki, mitä siinä on, häviää -- ne eivät
milloinkaan ryhdy tällaisiin kirottuihin konnantöihin. Viekkaus sodassa
olkoon menneeksi ja onkin myönnetty, mutta viekkaus, kavaluus, petos
ystäviä kohtaan sopii ainoastaan heittiöille keltanaamain joukossa.
Tiedän löytyvän yltä kyllin valkeita miehiä, jotka voivat saattaa
teidät tällaiseen väärään käsitykseen luonteestamme, mutta nämät ovat
luopuneet syntyperästään ja lahjoistaan ja, jos eivät vielä elä, niin
ainakin ansaitsisivat elää maankulkijoina, pois-suljettuina rehellisten
ihmisten seurasta. Mikään rehellinen keltanaama ei voisi tehdä mitä
pyydätte, ja luullakseni ei kukaan Delavarikaan sitä tekisi -- tahdon,
näet, puhua suuni puhtaaksi teille. Mingoin laita taitaa olla aivan
toisellainen."

Nähtävästi harmistuneena kuunteli Huroni tätä nuhdesaarnaa, vaan
muistaen tarkoituksensa, oli hän liian viisas tahtoakseen äkillisen
vihannäyttämisen kautta jäädä sitä saavuttamatta. Hän näytti hartaasti
kuuntelevan, ollen hymyilevinään, ja sitten tutkivan mitä oli kuullut.

"Pitääkö Haukansilmä paljon Bisam-rotasta tai rakastaako hän tämän
tyttäriä?" kysäsi hän yht'äkkiä.

"Ei kumpaakaan, Mingo. Vanha Tom ei ole mies semmoinen, joka voisi
voittaa rakkauttani, ja mitä tyttäriin tulee, ovat he kyllin kauniita
viehättämään ketä miestä hyvänsä; mutta syitä löytyy, jotka estävät
rakkauden syttymistä kumpaankaan heistä. Hetty on hyvä olento, mutta
luonto on laskenut kätensä raskaasti hänen ymmärryksensä päälle, tyttö
raukka."

"Entäs Metsän Ruusu!" huudahti Huroni, joka oli kuullut puhuttavan
Judithin mainiosta kauneudesta. "Eikö hän ole kyllin kaunis sytyttämään
rakkautta veljeni rintaan? Ystäväni on tullut tänne erään pienen
"siteen" tautta, jolla hänet on kahlehtinut tyttö, joka voi vetää
vahvimmankin sotilaan kanssaan."

"Huroni, nyt olette totuutta lähempänä, kuin milloinkaan ennen tämän
keskustelun aikana. Tämä on kyllä tosi, mutta tämän siteen toinen pää
ei kahlehdi minua sydäntäni, eikä myöskään Metsän Ruusu pitänyt sen
toisesta päästä kiinni."

"Tämä on kummallista! Rakastaako veljeni päällä eikä sydämellä? Voiko
tuo heikkomielinen vaikuttaa niin mahtavasti näin urhoolliseen
soturiin?"

"No nyt taas, väliin oikeen, väliin aivan päin seiniä! Side, jota
tarkoitatte, sitoo erään mainion Delavarin sydäntä -- oikeastaan on hän
Mohikani ja on oleksinut Delavarien parissa siitä asti kuin hänen oma
kansansa hajosi; hän on Unkasin sukua ja nimensä on Chingachgook eli
Suuri Käärme. Hän on tullut tänne talutusnuorassa, ja minä seurasin
tahi oikeemmin kävin edellä, sillä minä tulin tänne ensiksi, enkä muun
kuin ystävyyden tautta. Tämä ystävyys on kumminkin kyllin vahva niiden
välillä, jotka eivät ole saituria tunteidensa suhteen ja tahtovat
hieman elää muiden ihmisten, eikä ainoastaan itsensä tähden."

"Mutta tällä siteellä on kaksi päätä -- toinen on kiinnitetty Mohikanin
sydämeen, mutta toinen...?"

"Niin, toinen oli täällä tulen luona puoli tuntia sitten. Wah-ta-Wah
piti sitä kädessään, jos hän ei pitänyt sitä sydämessään."

"Minä ymmärrän, veljeni," vastasi indiani vakaisesti; hän, näet, nyt
vasta alkoi aavistaa tämän illan tapahtuman oikeata laitaa. "Koska
Suuri Käärme oli vahvin, veti hän kovimmin, ja Histin täytyi jättää
meidät."

"En luule hänen tässä kohden tarvinneen suuresti vetää," vastasi
metsästäjä, nauraen hiljaisella, herttaisella tavallaan, "sitä en
todellakaan luule. Hän pitää tytöstä ja tämä taas hänestä, eikä
Huronienkaan viekkaus voine pitää erillään kahta nuorta ihmistä, joita
vahva tunne kiinnittää toisiinsa."

"Ja Haukansilmä sekä Chingachgook tulivat leiriimme ainoastaan tästä
syystä?"

"Mingo, tämä on kysymys, joka ei vaatine selitystä. Missähän muussa
tarkoituksessa olisimme tänne tulleet? Ja kuitenkaan ei ole asian laita
aivan niinkään, sillä emme ensinkään tulleet leiriin, vaan ainoastaan
tuon hongan luokse tuolla toisella puolen selänteen harjaa, ja siinä
seisoimme ja tarkastimme liikuntojanne ja toimianne niin kauan kuin
suinkin halusimme. Kun olimme valmiit, ilmoitti Käärme merkillään, ja
sitten kävi kaikki kuin pitikin, siihen hetkeen asti, jolloin tuo
kulkulainen hyppäsi selkääni. Niin oikein, siinä tarkoituksessa tulimme
ja saimme mitä tahdoimme, eikä maksane vaivaa toisin väittää. Hist on
poissa miehen kanssa, joka jo melkeen on hänen puolisonsa, ja käyköön
minulle kuinka hyvänsä, on tämäkin jo jonkunlainen voitto."

Huroni näytti suuttuneelta, vaan osasi kuitenkin hillitä väkivaltaisen
vihan ilmipääsemistä. Hän meni pian vankinsa pakeilta muiden sotilasten
luokse ja kertoi heille pääsisällön siitä, mitä oli saanut tietää.
Niinkuin häntä, niin kummastutti ja suututti näitäkin seikkalijaimme
rohkeus ja heidän asiansa menestyminen. Kolme neljä sotilasta meni
tuolle matalalle harjanteelle, katselivat puuta, jonka suojassa ystävät
olivat seisoneet, ja tarkastelivat ympärillä olevia jälkiä nähdäkseen
oliko metsästäjä puhunut totta. Johtopäätös osoitti puheen todeksi, ja
kaikki palasivat takaisin nuotion ääreen yhä enemmän ihmetellen ja
kunnioittaen metsästäjäämme.

Aina tähän saakka oli se nuori indiani, joka oli ollut Histin ja erään
toisen nuoren tytön seurassa, pysynyt Hirventappajasta erillään.
Ystävistänsäkin oli hän pysynyt erillään lähellä niitä nuoria naisia,
jotka matalalla äänellä puhelivat kumppalinsa vapauttamisesta.
Ylipäänsä eivät nämä näyttäneet olevan kovin vihoissaan siitä, ett'ei
niin kaunis kilpakumppali kuin Hist enää saattanut varjoon heidän omaa
suloisuuttaan, ja sitä paitsi pääsivät heidän paremmat tunteensa
voitolle ja asettuivat kauniin pakolaisen ja hänen sulhonsa puolelle.
Muuan tytöistä nauroikin nuoren sotilaan lohduttomalle silmäykselle,
joka osoitti hänen tavallaan katsovan itsensä hyljätyksi. Tämä nauru
näytti yht'äkkiä yllyttävän hänen mieltään, ja sai hänet menemään sen
kaatuneen puun luokse, jonka päällä vanki vielä istui vaatteitaan
kuivaamassa.

"Tässä on Metsäkissa", sanoi hän ja löi kiivaasti paljasta rintaansa
vasten, osoittaakseen kuinka suuren vaikutuksen hän luuli sanoillansa
olevan.

"Ja tässä on Haukansilmä", vastasi metsästäjä tyynesti, käyttäen sitä
nimitystä, jolla hän vast'edes tuli tunnetuksi kaikissa Irokesien
heimokunnissa. Näköni on tarkka; hyppääkö veljeni pitkältäkin?"

"Täältä Delavarien kyliin saakka. Haukansilmä on varastanut vaimoni;
hänen täytyy hankkia hänet takaisin, muuten tulee hänen päänahkansa
paalussa riippuen kuivamaan vigvamissani."

"Huroni, Haukansilmä ei ole varastanut mitään. Hän ei ole peräisin
varkaan suvusta eikä hänellä ole varkaan lahjat. Vaimonne, joksi
sanotte Wah-ta-Wahia, ei ikinä tule olemaan canadalaisen punanahan
vaimona; hänen sydämensä on erään Delavarin majassa ja hän on mennyt
tätä majaa etsimään. Metsäkissa on ketterä, mutta hänen jalkansa eivät
kumminkaan voi seurata naisen toiveita."

"Delavarien Käärme on koira, hän on vesikoira raukka, joka piileksen
vedessä; hän ei uskalla urhoollisen indianin tavalla tulla kuivalle
maalle.

"No, no, Huroni, tämä on jo jotenkin hävytöntä, katsoen siihen että
tuskin tunti on kulunut siitä, kuin Käärme seisoi viidenkymmenen
kyynärän päässä teistä ja olisi voinut koetella nahkanne sitkeyttä
pyssyn luodilla, jos en olisi pannut vähän miettimisen painoa hänen
kätensä päälle. Voitte pettää herkkäuskoisia tyttöjä uudistaloissa
metsäkissan lailla naukumalla, mutta miehen korva voi eroittaa toden
valheesta."

"Hist nauraa hänelle! Hän huomaa hänen olevan velton ja kehnon
metsästäjän, joka ei milloinkaan ole ollut sotajälellä. Hän tahtoo
miehen puolisokseen, vaan ei huoli narrista."

"Mistä sen tiedätte, Metsäkissa?" vastasi metsästäjä nauraen. "Hän on
mennyt järvelle, niinkuin näette, ja ehkä hän pitää lohenmullon
apinakissaa parempana. Mitä sotajälkeen tulee, niin sekä Käärme että
minä myönnämme kernaasti, että meillä ei ole paljon kokemusta siinä
kohden; mutta jos ette kutsu tätä ensimmäiseksi sotajälen alkeeksi,
niin täytyy teidän kutsua sitä kuninkaalliseksi avioretkeksi. Seuratkaa
neuvoani, Metsäkissa, ja valitkaa vaimonne huronilais-tyttöin
joukosta; ette ikinä, ainakaan vapaasta tahdosta, voi saada ketään
delavarilais-tyttöä vaimoksenne."

Metsäkissan käsi etsi tomahavkia, ja kun hänen sormensa olivat
tarttuneet varren ympäri, liikkuivat ne vapisten, ikäänkuin niiden
omistaja olisi epäillyt käyttäytyisikö viisaasti vai pitikö kostaa.
Tällä päättävällä hetkellä lähestyi Rivenoak, ja käskevällä
viittauksella ilmoittaen, että nuoren miehen oli poistuminen, istui hän
entiselle paikalleen Hirventappajan viereen. Hetkisen äänettömyyden
perästä, jolloin hän noudatti indianilaisen päällikön tyyntä
arvollisuutta, alkoi hän keskustelun.

"Haukansilmä on oikeassa," sanoi hän, "hänen silmänsä on niin tarkka,
että hän voi nähdä totuuden pimeässä yössä, vaan meidän silmämme ovat
olleet sokeat. Hän on huhkain, sillä pimeys ei salaa häneltä mitään.
Hänen ei pidä pettää ystäviänsä, hän on oikeassa."

"Minua ilahuttaa, Mingo että niin ajattelette, sillä pettäjä on minun
mielestäni pelkuria kehnompi. Minä huolin yhtä vähän Bisam-rotasta,
kuin joku keltanaama voipi huolia toisesta, vaan en kumminkaan voi
pettää häntä, niinkuin tahdoitte. Minun käsitykseni mukaan sotii kaikki
petos, paitsi viekkaus sodassa, sekä lakia että -- niinkuin me
valkeaihoiset lausumme -- evankeliumia vastaan."

"Keltanaama veljeni on oikeassa; hän ei unhota manitoutaan eikä
väriään. Huronit tietävät itsellään olevan suuren sotilaan vankina, ja
he tulevat sen mukaan käyttäytymään häntä kohtaan. Jos häntä tullaan
kiduttamaan, niin hänen kipunsa eivät tule olemaan semmoisia, joita
tavallinen ihminen voipi kestää, ja jos häntä tullaan kohtelemaan
ystävänä, niin se tulee olemaan päällikköin ystävyyttä."

Lausuessaan tämän kummallisen vakuutteen kunniotuksestansa, silmäsi
Huroni salaisesti kuulijansa puoleen, nähdäkseen kuinka hän otti
vastaan tämän kohteliaisuuden-osoitteen, vaikka hänen vakainen
ulkomuotonsa ja näennäinen suoruutensa olisi estänyt jokaista, joka ei
tuntenut indianein kavaluutta, huomaamasta missä tarkoituksessa hän
lausui tämän. Hirventappaja oli tällainen luulematon olento, ja hyvin
tietäen mitä indianit tarkoittavat kunnioituksella vangin kohtelemisen
suhteen, tunsi hän, Huronin siitä puhuessa, verensä hyytyvän; vaan hän
säilytti kuitenkin tyynen ja rohkean ulkomuodon, jott'ei tarkkanäköinen
vihollinen havaitsisi näitä heikkouden merkkejä.

"Jumala on antanut minut käsiinne, Huroni", sanoi hän viimein, "ja minä
arvaan teidän aikovan menetellä sananne mukaan. En tahdo kerskata
siitä, mitä tulen kipuin kestäessä tekemään, sillä en milloinkaan ole
ollut tällaisessa koettelemuksessa, eikä kukaan voine edeltäkäsin sanoa
mitenkä hän tulee käyttäytymään; mutta minä olen koettava parastani,
jotta en häpäisisi sitä kansaa, jolta olen saanut kasvatukseni.
Tulkoonpa käytökseni olemaan millainen hyvänsä, niin tahdon muistuttaa
teitä siitä, että olen valkeaihoinen syntyperältäni ja sentähden on
minulla valkeaihoisten lahjat, niin että, jos kivut valtaavat minut ja
unhoitan itseni, toivon teidän lukevan tämän niiden viaksi, joihin se
oikeastaan kuuluu, eikä laskevan mitään Delavarien syyksi, yhtä vähän
kuin heidän liittolaistensa ja ystäväinsä, Mohikanienkaan. Kaikki
olemme luodut suuremmilla tai pienemmillä heikkouksilla, ja pelkään
olevan keltanaaman heikkoja puolia sen, että sortuu suuren ruumiillisen
tuskan aikana, jolloin punanahka laulaa laulujaan ja kehuu urotöitään
vihollisten kynsissä ollessaan."



NELJÄS LUKU.

Hirventappaja pakenee. -- Häntä ajetaan takaa. -- Hän otetaan jälleen
kiinni.


Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme
Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen
ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat
istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä
arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä
aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin
laaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu
kaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti
usein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon
kaltaiselta.

Niinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa
indianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden
metsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi
puhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi
toiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa,
julmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista
nimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein
käsityksen mukaan parhaita omaisuuksia -- julmuutta, kavaluutta ja
petosta.

Rivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun
Hirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska
indianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut
asukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti
antaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona
houkuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja
kyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui
kumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin
määrätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.

"Tässä olen nyt, Mingot," sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä;
"tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa
on lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin
sanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten
Jumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen
mukaan."

Suostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin
joukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada
heimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä
vastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli
Hirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi
syntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta
hellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö
nousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla
ja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka
olisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.

"Keltanaama," sanoi hän, "kansani on ollut niin onnellinen, että on
saanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me
tulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut
yhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on
teillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista
miehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä -- että se
epäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin
ole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin. Jos
sotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän
ei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että
hänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään
sellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen
puhunut; tiedätte, mitä olen sanonut."

"Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi," vastasi
teeskentelemätön metsästäjä. "Te olette puhunut, ja minä tiedän ei
ainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä
_tarkoitatte_. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon
sotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta
kumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen
kanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä,
valmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte."

Rivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat
päälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä
nuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt
ilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä,
sill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin -- lupa
tämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat
asettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen
oli mahdoton.

Odotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta
kuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja
uudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille
paikoillensa.

"Hirventappaja," alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä,
"vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit
puhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme
laskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden
puolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa
on suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin. Kun katselemme
itäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa
kansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi
täpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he
tarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut
tyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin
hänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan. Tuolla on
hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen,
sillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään
lähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut
häntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa
ja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri
verestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me
tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun
sanotte jotakin, niin on se niin. Ette ole kaksikielinen kuin käärme,
päänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte
oikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen
niin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja
hänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on
latingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach
vaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla,
ja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi."

"Juuri tätä pelkäsin Rivenoak," sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli
lopettanut puheensa; "niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian
lausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen
valkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon
ottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä
rauhallisina aikoina ja _selkeän_ päivän paisteessa, sitä vielä
vähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi. Kenties
en koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän
saattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa
pääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen
nainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini
ovea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni
hankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole
mahdollista, koska en voi asua huronien kylässä. Omien nuorten
miestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran
menee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät
ole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole
mitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui;
tässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on
odottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on
yhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan
päähän tai karhunmarjoja mäntyyn. Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa
koskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne
kaikissa indiania koskevissa asioissa."

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti
niiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki
harminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti,
ei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki
muut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä
Pantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan
arvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen -- vaikka
tämä oli indianeille jokseenkin tavallista -- ja oli ainoastaan sisaren
hartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa. Nyt harmitti häntä
sydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota
hänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla
katseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt
tyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.

"Sinä keltanaamain koira," huudahti hän irokesien kielellä, "mene
ulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!"

Vielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli
puhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten
olisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo
vaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut
kättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti,
että tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se
taitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin
voimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri
siihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä
on eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan. Hänen silmänsä
säihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän,
kooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan.
Tämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei
nostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni
terävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi
pään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä
sittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies
pitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat
häntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa
pelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen
nopeudella sivulle päin. Silmänräpäyksen ällistys vaan -- ja koko
joukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin
hengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia
takaa-ajamaan.

Vaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan
yritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton
siihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut
pakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden
ennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus
päättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi
hänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien
sivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan
ansaitsee sentään kertoa.

Vaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan
saakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä
ylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. -- Samaan suuntaan
ohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon
suojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi,
ennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli
juosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa
jatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin
sopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan
metsään.

Monta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa
vesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli
päässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa.
Mutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan
ainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset
saattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää
lähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada
jonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä,
jonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä
epävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat
ne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin
pian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.

Hyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki
Hirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi
myöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli
pelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin
kulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken
pakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota
nähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle,
hiljensi hän vauhtia hengähtääksensä. Ulvoen seurasivat Huronit
perästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan
voitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt
likellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän
laakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa
piilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko;
ja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja. Puu oli kaatunut
pitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi
hän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin,
erehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin
iloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.

Tuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti
tykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua
astunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja
jalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen
juoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin
vierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän
ennättäisi laakson pohjalle. Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä
tällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä
olijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä
alkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan
pakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla
hermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja
paennut. Eipä niin Hirventappaja. Liikkumatonna makasi hän paikallaan,
ahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa
ja syvään hengittäen voimia kootaksensa.

Huronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä.
Tuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien
jokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka
vainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan
tulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen
kuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren
harjulle -- noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää -- kunnes sen takana
luuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi
ylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen. Hirventappaja
juoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista
pintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät,
että selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten
päästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät
samalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle,
toiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.

Hirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä
kolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta
hän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja
nopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista
pelastuskeinoa. Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän
nopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja
etuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi
sentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi
voinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja
kun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä
enemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin
entisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä
myöten rantaa kohti. Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen
harjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa
ollakseen häntä vastassa sen perukassa.

Hirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen
kaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat
kantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli
hänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli
hän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen
ei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja
keski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen
tuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin
nopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.

Kun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse,
kokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen
jalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti
kostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut
häntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi
ja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän
pysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi
vettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa. Mutta aika oli kallis
ja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että
airot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten
perästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja
vihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen
ulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja
luonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja
taitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta
paljon vähentämättä sen vauhtia. Sen pohjalle pani hän selälleen maata,
sekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä
pyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen
soutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen
liikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta
tyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa
eteenpäin. Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin
kauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven
toisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä
avuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden
latvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia
ääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat
miehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen
toisella puolen.

Hirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia
minuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana
siitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi
jäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja
hiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut
kuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle,
ett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen
taivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä. Hyvin tietäen tämän syvän
äänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan
ole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun
kimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen
laitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen
laitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä
alkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.

Hirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan.
Varovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän
läpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan
sysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä
suuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa,
että väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.

Hirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten
läheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan.
Ruuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi
että painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen
näistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat
vastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta
lähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan
puunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen
ruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei
kuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään
läpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että
indianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat
käsittäneet. Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle
päätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää,
luultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.

Karkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän
reijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä
kauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet
näkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän
tirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan
avulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen
ohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista. Useat rannalta kuuluvat
huudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti,
puhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien
välitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen
ponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman
aironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen
ulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa. Koska
rannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän
antaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn
kantamattomissa -- viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä,
etenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa --
varma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.

Hirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja
alkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä
näkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän
päin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta,
koska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti
pitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty.
Väsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän
viimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä
tyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä
kostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja
jättää onnensa virran ja tuulen huostaan.

Noin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti,
kun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin
olisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa
nähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki
hän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka
hän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran
jouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja
sen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka
herätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä
virranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.

"Tule," sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; "nuori
ystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on
unhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan."

"Teillä on ollut onni liittolaisena," vastasi Hirventappaja, astuen
vakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa
ennen mainitulle aukealle paikalle. "Sallimus on odottamattomalla
tavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne."

"Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne
ovat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei
ole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua;
kaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee
hirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä."

"Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne,
luulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne.
Siihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen
täytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua
pilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin
muistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan
kuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin
tietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen
vankinne; tehkää minulle mitä tahdotte."

"Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka
järvellä," jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka
Hirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. "Hän on nähnyt
metsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on
nähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää
puhetta?"

"Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä
ennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen."

"Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään
kavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan;
hänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen
silmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä
oli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja
puoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän
jätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei
häntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso. Iloista oli
katsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka
talven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta
kaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli
unhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta
siitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri
ulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat,
kumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille. Muutamat luulevat
Ilveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi.
Sumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei
kumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen
lapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää
hänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen
koskaan tule hätää kärsimään."

"Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty,
mutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että
moni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan
toisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana.
Minä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa."

"Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen
neuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän
muistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää --
kun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä."

Näin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse,
jättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja,
olisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta
nuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan
mitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit
aikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin
koetella heitä. Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli
kaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa,
missä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa,
kumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki
yht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt
jälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että
etelärantaa pitkin. Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut
saada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi,
että metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.

Hirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli
vankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja
kaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella
ryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että
ruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä
ollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin
katseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja
kolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka
tietysti lisäsi hetken katkeruutta.

"Tapahtukoon Luojan tahto," mutisi hän alakuloisena palaten rannasta;
"tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut,
ett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se
aivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa
luonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat
ihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä
irvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!"



VIIDES LUKU.

Hirventappajaa kidutetaan. -- Pelastuminen.


Lehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle
että viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa,
jossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki
asetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien
jäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä
piiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime
yritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren
takaa-ajajajoukon käsistä. Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa
kohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa
hänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon
arkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin
astuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä.
Useimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin
veljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua
päällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana
vallasta.

Likinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino,
jolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin
metsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli
Rivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita
hänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella
totuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella.
Hänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä
suinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut
ollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja
siitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti
vaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa
herättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän
vastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin
yleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi.
Hylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema,
eikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle,
joka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut
anteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja
vaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän
voinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.

Kun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys,
sitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja
huomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet
puikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen
ruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät
saatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän
matkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin,
ja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa
teriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja
voimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja
armotonta työtään.

"Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta
semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai
sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa.
Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän
väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä
lähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti
ilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän
pitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen
luo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä.
Heillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä
yksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa
hoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä.
Surullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa
suru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä.
Hirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy
riippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka,
elävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle."

"Ota se sitten kuolleena," vastasi vanki vakaasti, mutta
pöyhkeilemättä. "Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva,
sitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan
kaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut,
voi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään."

Rivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei
suinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä
syystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta,
vaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan
oman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel
askeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt
minkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja
jalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin,
kannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta
estyisi sekä liikkumasta että kaatumasta. Kädet ojennettiin ruumista
pitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen,
puoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt
seurasi.

Sitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen,
pidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin
sentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja
ennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen
lastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat
kärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä
vanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä,
täytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen.
Mettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin
koetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he
kunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina
ollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin
väkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli
vihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia
pikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa
ja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa
värinsä häpeään.

Heti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia
rohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He
valmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus
oli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin
mahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa
kilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä,
sillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun
odotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin,
tapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi
kuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.

Sitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska
hänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän
oli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin
taitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka
tunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa
vaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta
nuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva
ajatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa
heilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista
luuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä. Se kiiti ilman
halki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen
puusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen
tammeen.

Tämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen
suureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti
yleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys
herätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli
ainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset
tahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin
tempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa
vaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa
mielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä
liikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni. Ei hän
myöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin
ummistamisen keinoa -- helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan
indianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla
ylönkatseella, kuin hän nyt.

Tuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen
koetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen
soturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat
odottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin
hyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi
vihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut
vahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä
paikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä
kirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin
-- ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan
itseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin
vioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni,
sivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle
pehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja
Hirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan,
jonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin
loistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.

Hirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai
leikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet
näyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai
täydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden.
Kuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut
mainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että
metsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi
häntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen,
siinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi
pakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän
ilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen
oli alkanut.

"Viskaa, Huroni," huudahti hän, "muuten unhottaa tomahavkisi asiansa.
Miksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen
tahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen
sotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii
sekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat
huronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa."

Vaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan
vihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti
sen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin
ennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä
julmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki
tämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti
vangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän. Tämä oli ensi kerta,
jolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden
osoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla
pois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä
oli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.

Hänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla
välinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan
vielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat
kuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin
vahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui. Se
lannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa,
jolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta
häntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen
puukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi
Sumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan
tunteita häntä vastaan.

Rivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa
mies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän
kumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää
toivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset
olivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis
tahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli
vallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.

Tuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää
heimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri
toivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti
jos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän
tiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät
valloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä
menettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden
aaltoilemasta. Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta
pilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta,
vaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat
ylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa
vaaria itsestänsä.

Kun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin,
tunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka
tuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin
kohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa
pilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin
antaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille
kuolemaa tuottavan suunnan.

Väli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä
enemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen.
Töin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei
tuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan
kuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit
tiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä
ampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä
kuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja
heimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan
uhrin. Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa
vankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä
häpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä
laukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä
puuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan
huomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän
silmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä
ennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi.
Ensimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne;
toiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu,
joka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta
katosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin
erinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa
sen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän
ampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän
malttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa
puuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän
huonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.

"Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän," mutta
meillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen
Mohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat
paraammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin
minä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen
teen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista
kertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi
kaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso,
että sen voi nähdä."

Hiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja
sotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka
rohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä
räpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa
kuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa
hänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea
tämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän
toiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken
sääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada
heimon maine pelastetuksi. Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat
äänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia
kohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan.
Väistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten
osoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli
tavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja
haukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten
yht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa,
jossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta
suinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia
henkilöitä. Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja
tietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten;
ainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä
meidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja
sivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain
ja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.

Mutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin
asioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman
hurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma
tietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian
itsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan,
että akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin
tehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan
varsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi
koettelemaan vangin rohkeutta.

Rivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa
vankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja
koottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita
aiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä
tapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen,
samalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään
yhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki
odottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.

Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa
uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen
luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin
oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä,
vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen
lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan
kaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän
hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän
mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin
kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu,
ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin
kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä
lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa
olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut
palavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun
tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui
ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei
muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä
vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden
hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän
tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus.
Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi
piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta
luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi
vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin
ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia
tuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen
taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne
suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä,
että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai
vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen,
jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että
vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään
muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän,
ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan
nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin
vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät
maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli
Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase,
jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti
katsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo
sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän
keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden
nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat
aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen
minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset
viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki
odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata
käytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja
valmistihe puhumaan.

"Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat
myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen,
Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika,
Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama
ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin
häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki
Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy
poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme
tiehemme".

"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien
seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi
oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat
mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen
kokonaan Huroni".

Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan.
Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen
aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn.
Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten
Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook
juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena
maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei
Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää
viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle.
Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä
miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti
kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi
moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja
soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen
indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin
vihannuuden välistä.

Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki,
epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei
tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului
ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita
hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään
muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja
pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi
eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä
kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet
vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat
syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat
etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei
mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän
asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen
etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli
pakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki
kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen
pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä
laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen
laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi
eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut
yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt,
vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian
kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun
murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat
surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin
vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien
saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan
ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet
huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.



KUUDES LUKU.

Opas. -- Uusia tapauksia. -- Kosken laskeminen.


Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty
Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut
hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin
indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin
kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit
kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa
niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.

Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa
juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata
myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle,
jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen
perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa
kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.

Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä
tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan
linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham,
joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse;
Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei
mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs
Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu;
ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä
Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen
päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka
liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle
antaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti,
sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti
kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja
hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä
vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja
seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.

Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja
sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle
vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita
samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja,
vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt
vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.

Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli
polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän
edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia
matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa
toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen
airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei
leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka
muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä
makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen
jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli
karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden
alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu
rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu
ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä,
lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.

"Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen
äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita
vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä
onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja
mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan
toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten
ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei
kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen
surmaa ihmisiä."

Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas
taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää
hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin
oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän
suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten
kasvojensa joka piirteestä.

"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista
henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö
yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.

"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen
sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen,
niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon
pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".

Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin
vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.

"Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka
kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa
vastaan, luulen ma".

"Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka
kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä
alempana".

"Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna
nousi hänen kasvoillensa.

"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap
nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä
rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa?
Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä
älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden
virranjuovaan".

"Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme
ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua
kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä
virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun
laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei
kasvatuksemme joutuisi häpeään".

"Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken
laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"

"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on
laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä
kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.

Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin,
kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt
tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt
tiedettiin mitä se merkitsi.

"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper
tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen
tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein
laskeneet näitä kuohuja alas".

"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä",
virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut
näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa
pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären
korukapineet".

Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas,
tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle
merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja
ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi.
Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois
lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä
siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä
syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran
sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus
murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen
ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena
turvapaikkana.

"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä
hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi
päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".

"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee
liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi",
vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen
mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan.
Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa
päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat
heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella.
Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon
kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".

Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat
kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle.
Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä
maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti
näyttää heikkouttansa.

"Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin
poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista
kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei
kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä
hyvin kuin vanhin merimies".

"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä
vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin,
saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää
kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä,
kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka
alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä,
sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää
herra Capia ainoastaan matkustajana".

Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle,
joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä
vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi
Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän
aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle,
josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi
tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen
pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta
kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui,
että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat
huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan
joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti
katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee
nuorantanssijan keikauksia.

Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen,
kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja
sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä
seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa
esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.

"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas,
"tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon
kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon
rungon kanssa".

Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka
suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia.
Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä
tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän
kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja
voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan
alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut
elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin
pisaroihin.

"Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa
putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta
levottomuuttaan.

"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa
herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se
on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".

Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn
liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia
luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan
laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen
sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren
ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki
eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen
alapuolella.

Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään
tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen
tullutta vettä.

"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa.
Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet
alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".

"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata
ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.

"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla,
koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas
saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."

Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa
selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää
millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi
kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas,
mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan
kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden
noin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt
alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen
keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät
välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri
aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin
päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin
höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen
sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli
väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.

Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi
itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi
ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa
maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla
rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon
tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.

"En suinkaan kiellä teidän tuntevan virranjuovaa, mr Eau-douce", sanoi
hän, "ja itse asiassa onkin juovan tunteminen tässä kahden pää-asia.
Minulla on ollut pursimiehiä, jotka olisivat voineet laskea jopa
tämmöistäkin putousta alas, jos vaan olisivat juovan tunteneet".

"Ainoastaan juovan tietäminen ei riitä, merimies ystäväni", vastasi
Opas, "tarvitaan myös hermoja, taitavuutta ruuhta oikeen ohjaamaan ja
kallioita välttämään. Koko tällä seudulla ei löydy ketään muuta
soutumiestä kuin Eau-douce, joka jollakin varmuudella on laskenut
Oswegoa alas, vaikka yhdelle ja toiselle sattumalta on onnistunut
luikahtaa juovan läpi. Luojan avutta en voi sitä itse tehdä, ja todella
tarvitaankin Jasperin käsi ja silmä, jos mieli pysyä kuivana matkalla.
Neljätoista täyttä lusikallista ei itse asiassa ole paljon, vaikka
toivoisin että olisimme saaneet ainoastaan kymmenen, koska meillä oli
kersantin tytär katselijana".

"Minä piittaan aivan vähän koko asiasta, ja jos puhun suuni puhtaaksi,
en ollenkaan", sanoi Cap, vakaasti päättäen olla myöntämättä
maanmoukalle minkäänlaista kuntoa tai ansiota; "se on aivan
vähäpätöinen sen suhteen, kuin matkustaminen Lontoon-sillan alitse,
jota joka päivä tekee sadat henkilöt ja usein maan hienoimmat
naisetkin. Hänen majesteetinsa oma korkea persoona on myöskin kulkenut
sillan alitse".

"Minä en suinkaan tahtoisi ruuheeni ylhäisiä naisia tai kuninkaallisia
henkilöitä näitä putouksia alas laskiessani, sillä veneenleveyden
erehdys jommallekummalle puolelle saattaisi koskenlaskijat hukkumisen
vaaraan. Eau-douce, viekäämme tämä ystävämme Niagaraa alas,
näyttääksemme hänelle mihin rajaseutulaiset pystyvät".

"Saakeli olkoon, mr Opas, nyt taidatte laskea leikkiä! Aivan varmaan on
mahdoton teidän kaarnaveneellänne laskea tuota mahtavaa putousta alas".

"Ette elämässänne ole enemmän erehtynyt, mr Cap. Ei mikään ole
huokeampaa, ja monen ruuhen olen omilla silmilläni nähnyt luistavaan
Niagaraa alas; jos me molemmat saamme elää, niin toivon voivani saattaa
teidät uskomaan, että se on mahdollista. Minä puolestani olen
vakuutettu siitä, että suurin laiva, joka koskaan on merta kyntänyt,
voisi laskea sitä alas, jos vaan tuntisi oikean virranjuovan".

Cap ei huomannut Oppaan ja Jasperin salaisia silmäniskuja, ja istui
hetkisen ääneti, sillä totta puhuen ei hän koskaan ollut ajatellut
Niagara-kosken laskemista mahdolliseksi, vaikka sen tarkemmin ajatellen
täytyy näyttää mahdolliselta kelle hyvänsä. Todellisesti mahdotonta on
sitä ylös meneminen.

Seurue oli nyt ehtinyt sille paikalle, jossa Jasperin pensaikkoon
kätketty ruuhi oli, ja kaikki astuivat jälkeen ruuhiin, Jasper, Cap ja
Mabel toiseen, toiseen taas Opas, Nuolenkärki ja hänen vaimonsa.
Mohikani oli jo mennyt joen rannalle, varovasti ja indianien
tavallisella älyllä tarkastelemaan olisiko vihollisten jälkiä
lähistössä.

Mabelin posket saivat entisen raittiin värinsä vasta sittenkuin ruuhi
jälleen oli virrassa, jota alas se, silloin tällöin Jasperin airon
jouduttamana kiireesti kulki eteenpäin. Hän oli katsellut kosken
laskemista semmoisella hämmästyksellä, joka teki hänet äänettömäksi,
vaan kauhistus ei kuitenkaan ollut niin suuri, että olisi estänyt häntä
ihmettelemästä sitä voimaa ja tyyneyttä, millä Jasper ohjasi aluksen
liikkeitä. Vähemmänkin hilpeää ja tunteellista tyttöä olisi
miellyttänyt se uljuus ja sukkeluus, jota Eau-douce tässä osoitti.

"Me tunnemme siksi hyvin naisen lahjat, ettemme ajatelleetkaan viedä
kersantin tytärtä putouksesta alas", sanoi Opas, puhutellen Capia,
mutta luoden katseen Mabeliin. "Kumminkin olen tullut tuntemaan
muutamia hänen sukupuoleensa kuuluvia, jotka vähän huolehtisivat
tällaisesta".

"Mabel on arka luonnoltaan niinkuin äitinsäkin", sanoi Cap, "ja te
teitte viisaasti, kun säälitte hänen heikkouttansa. Teidän on
muistaminen ettei lapsi koskaan ole ollut vesillä".

"No, no, omasta pelkäämättömyydestänne voi helposti huomata, kuinka
vähän sitä itse aristelitte. Minä laskin kerran alas erään äkkinäisen
kanssa, ja hän hyppäsi ruuhesta juuri kuin se kulki putousta alas, ja
voittehan ymmärtää mikä siitä seurasi".

"Miten kävi sille miesraukalle?" kysyi Cap, tuskin tietäen mitä
ajattelisi toisen lauseesta, joka oli niin kuiva ja samalla niin
mutkaton, että vähemmän hidasjärkinen henkilö, kuin tuo vanha merimies,
syystä olisi epäillyt sen totuutta. Se joka on kulkenut samaa tietä
voipi saada käsityksen hänen tunteistansa. "Hän oli, raukka mieheksi,
niinkuin sanotte, ja raukka rajaseutulaiseksikin, vaikka tahtoi muka
näyttää taitavuuttaan meille taitamattomille. Kuinka hänelle kävi? Hän
kuppuroitsi nurinniskoin putousta alas, aivan kuin raatihuone tai linna
olisi tehnyt..."

"Jos ne, näet, olisivat hypänneet ruuhesta", keskeytti hänet Jasper
hymyillen, vaikka hän epäilemättä mieluummin kuin ystävänsä olisi
antanut kosken laskemisen jäädä unohduksiin.

"Poika on oikeassa", alkoi Opas uudelleen ja kääntyi Mabeliin, kun
ruuhet nyt olivat niin likellä toisiaan, että laita oli melkeen
laidassa kiinni.

"Vaan te ette vielä ole sanonut, mitä ajattelette loikkauksestamme".

"Se oli vaarallinen ja rohkea hyppäys", vastasi Mabel. "Sitä
katsellessani toivoin, ett'ei siihen ensinkään olisi ryhdytty; mutta
nyt kun se on tehty, voin ihmetellä sitä rohkeutta ja uskallusta, jolla
se toimitettiin".

"Me teimme sen ainoastaan omaksi eduksemme. Jos olisimme päättäneet
kulettaa ruuhen maata myöten, niin olisimme menettäneet aikaa, eikä
mikään ole niin kallista kuin aika, silloin kuin luulee Mingoin olevan
lähistössä".

"Mutta eihän meillä nyt liene paljon pelättävää! Ruuhet kulkevat
nopeasti eteenpäin, ja olettehan sanonut meidän kahden tunnin perästä
olevan perillä"!

"Se pitää olla kavala Irokesi, joka voi liikuttaa hiuskarvaakaan teidän
kauniissa päässänne, sillä kaikki olemme kersantin ja luullakseni
enimmän teidän itsenne tähden sitoutuneet viemään teidät eheänä
linnaan. Kas Eau-douce, mikä on tuo tuolla alhaalla joenpolvekkeessa --
tuo tuolla loitompana kalliolla?"

"Se on Suuri Käänne, Opas. Hän tekee meille merkin, jota en ymmärrä".

"Se on todellakin Käärme, niin totta kuin olen valkea mies, ja hän
viittaa meitä kulkemaan lähempänä sitä rantaa, jossa hän itse on. Joku
vaara on tarjona, muuten ei näin vakaa ja tyyni mies tällä tavoin
peloittaisi meitä. Rohkeutta kuitenkin; olemmehan miehiä ja meidän
täytyy kohdata vastoinkäymistä värimme ja lahjaimme vaatimusten mukaan.
Ah! tiesinhän ett'ei milloinkaan ole hyvä kerskata, ja juuri nyt,
kun kerskasin turvallisuudestamme, tulee vaara ja saattaa minut
valehtelijaksi".



SEITSEMÄS LUKU.

Vihollisten jälkiä, -- Piilopaikka.


Putousten alapuolella on Oswegon juoksu kiivaampaa ja epätasaisempaa
kuin niiden yläpuolella. Paikoittain kulkee virta syvän veden tyvenellä
hiljaisuudella, mutta toisin paikoin tapaa siinä luotoja ja koskia.
Aivan vähän tarvitsi siis niiden ponnistella voimiansa, jotka ohjasivat
ruuhia, paitsi missä kiivas virta ja vaaralliset kalliot vaativat
suurempaa varovaisuutta, jolloin ei ainoastaan varallaan-olo vaan
myöskin tyyneys, hätäilemättömyys ja käsivoima oli tarpeen vaarain
välttämiseksi. Kaiken tämän tunsi Mohikani aivan hyvin, ja hän oli
sentähden viisaasti valinnut erään verrattain tyvenen paikan, jossa
pysäyttäisi ruuhet ja vaaratta voisi lähestyä niitä, joita tahtoi
puhutella.

Heti kun Opas tunsi punasen ystävänsä, käänsi hän voimakkaalla
aironvetämällä ruuhensa kokan rantaan päin, viitaten Jasperia
seuraamaan perästä. Hetkistä myöhemmin kulkivat ruuhet jokea alaspäin
niin likellä rannan pensaita, että niihin ylettyi koskemaan, ja kaikki
olivat aivan ääneti, toiset pelon tuskasta, toiset tavaksi tulleesta
varovaisuudesta. Kun tulivat lähemmäksi indiania, käski tämä heitä
pysähtymään, ja piti sitten Delavarien kielellä lyhyen mutta totisen
keskustelun Oppaan kanssa.

"Päällikkö ei juuri pidä hengettömiä puunrunkoja vihollisina," sanoi
viimeksi mainittu, "miksi käskee hän meitä pysähtymään?"

"Mingoja on metsässä."

"Sitä olemme luulleet jo pari päivää; tietääkö päällikkö sen?"

Mohikani nosti näkyviin kivestä tehdyn piipunkopan.

"Tämä oli tuoreella jälellä, joka kulki linnaan päin; tupakka savusi
siinä vielä silloin kuin sen löysin."

"Tuo ei ole leikin asia -- missä jälki oli?"

Mohikani osoitti erästä paikkaa, joka tuskin oli puolentoista sadan
kyynärän päässä heistä.

Asia näytti tulevan arveluttavaksi, ja molemmat etevimmät johtajat
keskustelivat muutamia minuutia kahden kesken sill'aikaa, kuin
kävelivät osoitetulle paikalle ja suurimmalla tarkkuudella tutkivat
jälkiä. Neljännestunnin kuluttua palasi Opas takaisin ja hänen
ystävänsä katosi metsään.

Oppaan kasvonjuonteet ilmoittivat tavallisesti suoruutta,
rehellisyyttä, vilpittömyyttä sekä jonkunlaista itseensä
luottavaisuutta, joka rohkasi niiden mieltä, jotka olivat hänen
suojeltavinaan; tällä hetkellä varjoitti kuitenkin sellainen huoli
hänen rehellisiä kasvojansa, että koko seurue sen huomasi.

"Mikä on hätänä, mr Opas?" kysyi Cap, alentaen tavallisesti kovan ja
vakavan äänensä melkein kuiskutukseksi, joka oli soveliaampi täällä
jylhässä, vaarallisessa metsämaassa. "Onko vihollinen asettunut meidän
ja satamamme välille."

"Mitä sanotte?"

"Onko jotkut noista maalatuista narreista laskeneet ankkurinsa sen
sataman suuhun, johon aiomme mennä, ottaaksensa meidät saaliikseen, kun
purjehdimme sisään?"

"Asia kyllä on niinkuin sanotte, ystävä Cap, vaikka en minä sentähden
paremmin sanojanne ymmärrä; sivumennen tahdon huomauttaa, että kuta
selvemmin puhumme huolettavina hetkinä, sitä helpompi on muiden
ymmärtää ajatuksemme. En tiedä mitään satamista ja ankkureista, mutta
sen tiedän, että kirottu Mingonjälki on puolentoista sadan kyynärän
päässä meistä ja niin tuore kuin suolaamaton riista. Varmaankin on
tusina niitä viheliäisiä lurjuksia kulkenut siitä, ja se pahinta että
ovat kulkeneet linnaan päin, niin että heidän vakoilevat silmänsä
huomaavat jokaisen, joka tahtoo kulkea sen ulkopuolella olevan aukean
paikan poikki, ja silloin tulee varmoja luotia satamaan."

"Eikö tuossa linnassa ole kylkeä, joka voisi raivata puhtaaksi kaikki,
mikä tulee tykinkantamiin."

"Ei, linnat näillä seuduin ovat toisenlaisia kuin uudistalojen
tienoilla; joensuuhun päin on niissä kaikkiaan kaksi tai kolme pientä
tykkiä. Yksi linnankylki tusinaa väijyksissä olevaa Mingoa vastaan,
jotka ovat asettuneet puunrunkoin taakse, olisi sitä paitsi turhaa
ruudin haaskaamista. Meillä on ainoastaan yksi keino ja sekin
arveluttava. Meidän täytyy toistaiseksi pysähtyä tähän, jossa korkea
ranta ja pensaat jokseenkin hyvin kätkevät meidät, jos ei joku vakooja
toiselta rannalta meitä huomaa. Mutta miten viekotella näitä
verenhimoisia lurjuksia uudestaan jokea ylös? Ah, jo tiedän sen ... jo
tiedän... Jos se ei hyödytä, niin ei se haittaakaan. Näettekö tuota
tuuheata kastanjapuuta tuolla viimeisessä joenpolvekkeessa, Jasper?
Tuolla loitompana meidän puolisella rannalla."

"Tuolla, kaatunen männyn luona?"

"Ihan siinä. Ottakaa pii ja tuluskuppi, hiipikää rantaa pitkin ja
virittäkää tuli sinne; ehkä savu viettelee heidät meidän yläpuolelle.
Sillä aikaa viemme varovasti ruuhet tuon niemekkeen alapuolelle ja
etsimme toisen piilopaikan. Niistä ei liene puutetta näillä seuduin,
jossa löytyy niin kosolta pensaita."

"Sen olen tekevä, Opas", sanoi Jasper ja hyppäsi maalle. "Kymmenessä
minuutissa on tuli viritetty."

"Ottakaa tuoreita puita, Eau-douce. Kun tarvitsee savua, on vesi hyvänä
apuna sitä paksuntamaan."

Nuori mies, joka kyllä hyvin käsitti velvollisuutensa, jottei ruvennut
turhaan aikaa kuluttamaan, kiiruhti osoitettuun paikkaan. Seurue
valmistihe muuttamaan olopaikkaa, koska sen nyt voi nähdä sieltä, mihin
Jasper oli mennyt tulta tekemään. Kovin kiirettä heidän ei kuitenkaan
tarvinnut pitää ja sentähden ryhdyttiin suurimmalla tarkkuudella
toimiin. Ruuhet soudettiin pensaikosta ja saivat sitten virran
ajelemina kulkea jokea alas, kunnes tulivat semmoiseen paikkaan, mistä
kastanjapuuta tuskin näki. Kaikkien silmät kääntyivät nyt sinnepäin.

"Tuolta näkyy savu", huudahti Opas, kun tuulenpuuska ajoi pienen
savupatsaan maalta ja kuletti sitä kiehkurana vedenpintaa myöten. Hyvä
pii, pieni teräspalanen ja kasa kuivia lehtiä tekevät pian tulen.
Toivon että Eau-douce ymmärtää käyttää tuoreita puita, koska juuri ne
ovat nyt suurimmaksi hyödyksi."

"Liian paljon savua -- liian paljon älyä," sanoi Nuolenkärki
miettiväisesti.

"Se olisi totta kuin evankeliumi, Tuskarora, jos Mingot eivät tietäisi
sotamiehiä olevan läheisyydessä; sillä levähdyksen aikana on
sotamiehillä ruoka enemmän mielessä kuin vaara. Ei, ei, annetaan pojan
laittaa kokkonsa niin, että se savuaa aika lailla; kaiken tämän lukevat
Mingot muutamien skotlantilaisten tai irlantilaisten nahjusten
tuhmuudeksi, jotka enemmän pitävät huolta kauranjauhovellistään ja
perunoistaan kuin varovat indianien kavaluutta ja punanahkain pyssyjä.
Yhdellä ainoalla metsäläisellä on enemmän älyä kuin kokonaisella
rykmentillä vesien tuolta puolen tulleita -- semmoista älyä, näet, jota
kutsun metsäkavaluudeksi. Mutta tuolla on savua kylliksi, ja paras on
että etsimme toisen piilopaikan."

Opas pani ruuhensa jälleen liikkeelle, ja muutaman minuutin kuluttua
saatti eräs joenpolveke sekä savun että kastanjapuun pois näkyvistä.
Muutamain kyynäräin päässä siitä niemekkeestä, josta seurue vasta lähti
liikkeelle, oli joki kaikeksi onneksi tehnyt pienen lahdelman rantaan,
ja siihen kulkivat nyt molemmat ruuhet airoin ajelemina.

Parempaa piilopaikkaa eivät matkalaisemme olisi voineet löytää. Pensaat
olivat tiheät ja jokeen päin kallellansa, muodostaen siten täydellisen
lehväkaarroksen. Lahdelman pohjukassa oli soukka hietikkö-ranta, johon
useimmat matkalaisista mukavuuden vuoksi nousivat maalle; ainoa paikka,
josta heidät voi huomata, oli heitä aivan vastapäätä oleva kohta
toisella rannalla. Kuitenkaan ei tarvinnut pelätä että heidät siltä
suunnalta huomattaisiin, sillä senpuolinen metsikkö oli tavallista
vielä tiheämpää ja maa sen takapuolella niin rämeistä ja suoperäistä,
että siellä ainoastaan suurella vaivalla voi kulkea.

"Tämä on varma piilopaikka," sanoi Opas tarkasti katseltuaan
ympärillensä; "mutta meidän täytyy tehdä se vielä varmemmaksi. Mr. Cap,
teiltä en vaadi muuta kuin äänettömyyttä ja että jätätte pois sellaiset
tavat, joihin olette merellä tottunut. Tuskarora ystävämme ja minä
teemme valmistuksia vaarallista aikaa varten."

Indianin kanssa meni Opas metsikköön, jossa katkoivat muutamia
vahvempia leppiä ja muita pensaita, tarkasti välttäen kaiken ryskeen.
Puiden tyvet -- sillä puita ne itse asiassa olivatkin -- pistettiin
liejuun ruuhten eteen, jossa vesi oli jokseenkin matalaa, ja kymmenen
minuutin kuluessa oli viheriöitsevä varjos kohonnut heidän ja sen
puolen välille, mistä vaara uhkasi. Suurta taitavuutta ja tottumusta
osoitettiin näitä yksinkertaisia valmistuksia tehdessä, mutta
työmiehillemme oli myöskin suurena apuna rannan muoto, lahdelman pitkä
pohjukka, veden mataluus ja metsikön tiheys. Opas valitsi tahallansa
vääriä pensaita, joita täällä oli yllin kyllin, leikkasi ne poikki
vähää alapuolelta koukkupaikkaa ja asetti ne niin että koskivat
vedenpintaan, jonka kautta tuo pieni pensasaita ei tullut näyttämään
vedessä kasvavalta, joka olisi voinut herättää epäluuloa, vaan näytti
vaakasuoraan pistävän rannasta, ennenkuin kääntyi ylöspäin. Ainoastaan
tavattoman epäluuloinen henkilö olisi voinut hetkeksi kääntyä
sinnepäin, luullen sen takaa löytävänsä kätköpaikan.

"Paremmassa kätkössä en ikään ole ollut", sanoi Opas nauraen tyynellä
tavallaan, ensiksi käytyään ulkopuolta tarkastamassa; "näiden pensasten
lehdet melkeen koskevat päämme yllä olevaan metsikköön, eikä
maalarikaan, joka hiljan kävi linnassa, voisi eroittaa Luojan
kasvattamia pensaita meidän asettamistamme. Hiljaa -- tuolla tulee
Eau-douce, kahlaten kuin älykäs poika ainakin, joka ei tahdo jättää
jälkiä taakseen; kohta saamme nähdä kelpaako kätköpaikkamme vai ei."

Jasper, joka palasi tehtävätänsä toimittamasta, oli, paikalla kun
huomasi ruuhet kadonneiksi, arvannut että ne oli viety lähimmän
jokipolvekkeen taakse, jott'ei niitä siitä paikasta keksittäisi, mihin
tuli oli viritetty. Hän kahlasi nyt verkalleen pitkin joenrantaa ja
etsi tarkasti katsellen sitä paikkaa, jossa ruuhet olivat kätkössä.

Panemalla silmänsä lehtiä likelle voivat pensasaidan sisässä olijat
täydellisesti nähdä mitä ulkopuolella tapahtui, joutumatta muiden
näkyviin. Nyt he huomasivat selvästi, ett'ei Jasperilla ollut
vähintäkään aavistusta siitä, mihin Opas sekä muut olivat kätkeytyneet.
Kun hän oli mennyt lahdelman sivu eikä enää nähnyt tulta, jonka oli
virittänyt sen yläpuolelle, pysähtyi hän ja rupesi tarkkaan ja
huolellisesti tutkimaan rannikkoa. Hän astui kymmenen, kaksitoista
askelta ikäänkuin umpimähkään ja pysähtyi sitten jälleen uudistamaan
tutkimistaan. Koska vesi oli tavallista vähempänä astui hän muutamia
askeleita sivullepäin ja tuli siten niin likelle tuota keinotekoista
istutusta, että voi siihen kädellään koskea. Vaikka niinkin oli, ei hän
kuitenkaan huomannut mitään ja oli jo lähtemäisillään eteenpäin
kulkemaan, kun Opas teki aukon pensasaitaan ja hiljaisella äänellä
kutsui häntä sisään.

"Tämä on aivan oivallista", nauroi Opas, "vaikka keltanaaman ja
punanahan silmät ovat yhtä erilaiset kuin kiikarit. Jos Mingot menevät
jokeen kuin Jasper, niin saa piilopaikkamme minut vapisemaan. Se on
kumminkin pettävä heidän silmänsä joen vastaiselta puolelta ja siis ei
kokonaan ole meille hyödytön."

"Ettekö luule, mr Opas", sanoi Cap, "kuitenkin olevan viisainta että
kerrassaan kaikin purjein lähdemme virtaa alas kulkemaan, niin pian
kuin olemme varmat siitä, että nuo konnat ovat joutuneet peränpuolelle
meistä? Meillä merimiehillä on tapana sanoa, että myötätuuleen
takaa-ajaminen on pitkää ajoa."

"Vaikka saisin tuon tuolla alhaalla olevan linnan koko ruutivaraston,
niin en jättäisi tätä paikkaa, ennenkuin olemme saaneet tietoa
Käärmeestä. Vankeus tahi kuolema olisi varma seuraus siitä. Jos hento
hirvenvasikka, sellainen kuin tuo tyttö tuossa, jonka olemme saaneet
suojeltavaksemme, voisi kuin vanha hirvi vaeltaa metsässä, silloin ehkä
kävisi laatuun jättää ruuhet; sillä kaaretellen kulkemalla voisimme
ennen päivänkoittoa ennättää linnaan."

"Antaa mennä sitten", sanoi Mabel ja kavahti ylös yht'äkkiä tuntien
saaneensa uutta voimaa, "minä olen nuori, voimakas, vaivoihin tottunut
ja voisin kävellä enoni uuvuksiin. Minua ette saa katsoa miksikään
vastukseksi. En voi kärsiä sitä ajatusta, että te kaikki panisitte
henkenne alttiiksi minun tähteni."

"Ette suinkaan kestä sitä, ette suinkaan kestä sitä. Tulisi enemmän
kuin kolmen peninkulman matka ja päälle päätteeksi risuin, puunjuurien
ja rämeiden yli pilkkopimeässä. Näin suuren ihmisjoukon jälet
voitaisiin nähdä ja lopuksi olisi meidän kenties pakko rynnätä
indianien rivin läpi linnaan. Ei, paras on, että odotamme Mohikania."

Koska tämä oli sen mielipide, johon kaikki nykyisissä oloissa loivat
silmänsä kuin esimieheen ja johdattajaan ainakin, niin ei tästä puhuttu
sen enempää. Seurue hajaantui nyt pienempiin joukkoihin; Nuolenkärki
vaimoinensa istahti syrjään pensaikkoon ja alkoi hiljaisella äänellä
keskustelun, jossa mies näytti lausuvan ajatuksensa jonkummoisella
ankaruudella, kun sitä vastoin vaimo vastasi tuolla nöyrällä
lempeydellä, joka on seuraus indianien vaimoin alhaisesta asemasta.
Opas ja Cap asettuivat toiseen ruuheen, jutellen erilaisista
vaiheistaan maalla ja merellä, Jasper ja Mabel taas istuivat toiseen.
Täten oli lähes tunti kulunut, kun Mohikani tuli näkyviin samalta
suunnalta, mistä Jasper oli tullut. Mutta sen sijaan kuin hänen olisi
ollut kulkeminen suoraan eteenpäin, vetäytyi hän, tuskin päästyään sen
joenpolvekkeen sivu, joka piilotti hänet kaikilta sen yläpuolella
kenties olevilta, ihan likelle rantaa ja valitsi itselleen varovaisesti
semmoisen paikan, josta voi katsoa taakseen, ollen kylliksi pensaiden
suojassa, jott'ei tarvinnut pelätä että hänet nähtäisiin.

"Käärme näkee ne konnat", kuiskasi Opas; "niin totta kuin olen
kristitty, ovat he tarttuneet onkeen ja hiipineet savun luokse."

Herttaisella, mutta äänettömällä naurulla keskeytti hän itsensä, ja
tyrkkäsi Capia kylkeen; ääneti katseltiin sitten Chingachgookin
liikkeitä. Mohikani oli täyteen kymmenen minuutia yhtä liikkumatonna
kuin se kivi, jonka päällä hän seisoi; sitten huomasi selvästi, että
joku erinäinen seikka oli vetänyt hänen huomion puoleensa, sillä hän
kiiruhti takaisin, katseli levottomana tarkasti rantaa pitkin ja kulki
kiireesti sitä alaspäin, huolellisesti hävittäen jälkensä matalan veden
peittämästä liejusta. Nähtävästi oli hänellä kiire ja levotonna katseli
hän usein taakseen ja tutki rantaa tarkoin joka kohdalta, missä voi
luulla ruuhten olevan kätkössä.

"Kutsukaa hänet tänne", kuiskasi Jasper, joka tuskin voi malttaa
mieltänsä, "kutsukaa hänet tänne, muutoin on liian myöhäistä. Katsokaa,
hän menee ohitsemme."

"Ehei, poikani, ei ole kiirettä, ole varma siitä, muutoin rupeisi
Käärme ryömimään. Jumala auttakoon meitä ja suokoon meille viisautta!
Luulenpa ettei Chingachgookkaan, jonka näkö on yhtä varma kuin koiran
vainu, huomaa meitä eikä löydä piilopaikkaamme."

Tämä riemu oli liian aikainen, sillä tuskin ennätti hän lopettaa
lauseensa, ennenkuin indiani, joka todella oli astunut muutaman
askeleen piilopaikan ohitse yht'äkkiä pysähtyi, loi terävän,
läpitunkevan katseen rantaan pistettyihin pensaisiin, astui nopeasti
muutaman askeleen eteenpäin ja seisoi vähän kumarruttuaan ja varovasti
siirrettyään oksia tieltä pois yht'äkkiä heidän joukossansa.

"Nuo kirotut Mingot", sanoi Opas heti kun hänen ystävänsä oli niin
likellä, että häntä voi varovasti puhutella.

"Irokeseja", vastasi indiani lyhyesti.

"Yhden tekevä, yhden tekevä! -- Irokeseja -- konnia -- Mingoja --
Mengvesiä -- hornanhenkiä, kaikki ovat melkein saman veroisia. Minä
kutsun kaikkia konnia Mingoiksi. Päällikkö, tulkaa tänne, puhukaamme
muutamia järjen sanoja."

Molemmat ystävät väistyivät syrjään ja rupesivat vakaasti
keskustelemaan Delavarien kielellä. Tämän yksityisen keskustelun
päätyttyä ilmoitti Opas muille matkalaisille kaikki mitä oli saanut
tietää.

Mohikani oli seurannut vihollisten jälkiä hyvän matkaa linnalle päin,
kunnes ne olivat huomanneet Jasperin virittämän tulen ja paikalla
kääntyneet takaisin. Silloin täytyi Chingachgookin, joka oli suuressa
vaarassa joutua vihollisten näkyviin, etsiä itselleen kätköpaikka siksi
kunnes joukko oli kulkenut ohitse. Oli ehkä onneksi hänelle, että
metsäläiset olivat niin mieltyneet vasta tekemäänsä keksintöön,
etteivät ottaneet edes tavallisen tarkkaan huomioon mitä metsässä
tapahtui. He kulkivat, viisitoista miestä luvultaan, kiivaasti hänen
sivutsensa, tarkoin astuen toistensa jälkiin, ja hän voi sitten
uudelleen seurata heitä. Tultuaan sille paikalle, missä Oppaan ja
Mohikanin jälet yhtyivät pääpolkuun, olivat Irokesit kääntyneet
joellepäin, jonka rantaan olivat saapuneet juuri kuin Jasper oli
kadonnut alempana olevan polvekkeen taakse. Koska tuli oli nyt
täydellisesti näkyvissä, menivät metsäläiset metsään ja koettivat salaa
lähestyä sitä. Chingachgook käytti tätä tilaisuutta hiipiäkseen joen
rantaan ja ennättääkseen niemen ympäri, jonka hän toivoi tehneensä
vihollisten huomaamatta. Siinä pysähtyi hän, niinkuin jo olemme
maininnut, kunnes huomasi viholliset tulen luona, missä ne kumminkaan
eivät kauan viipyneet.

Irokesien aikeet voi Mohikani ainoastaan heidän toimistansa päättää.
Hän luuli heidän käsittäneen tulella tarkoitetun viekkauden ja
ymmärtäneen, että se oli viritetty heitä eksyttämään; sillä kiireesti
tarkastettuaan paikan olivat he eronneet siten, että muutamat menivät
takaisin metsään ja toiset, kuusi tahi kahdeksan luvultaan, seurasivat
Jasperin jälkiä pitkin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä ruuhet
oli laskettu maalle. Mitä he sitten aikoivat tehdä, voitiin ainoastaan
arvaamalla arvata, sillä Käärme ei ollut enää malttanut pysyä
paikallaan ja tarkastella heidän hankkeitaan, vaan kiirehtinyt
ystäviensä luokse. Muutamista heidän viittauksista ja liikkeistänsä
päättäen oli hän kumminkin sitä mieltä, että he aikoivat seurata
jokirantaa alaspäin, vaan sitä hän tietysti ei voinut varmaan sanoa.

Kun Opas oli lopettanut kertomuksensa, kavahti Jasper vilkkaasti
pystyyn.

"Astukaamme paikalla ruuhiin," sanoi hän; "virta on kova, ja jos
voimakkaasti käytämme airoja, niin pääsemme pian pyssynkantamattomiin
noista konnista."

"Kyllä olette reipas käyttämään airoa, Eau-douce, sen myönnän, mutta
kirottu Mingo on ripeämpi toimittamaan perikatoa; ruuhet ovat nopeat,
mutta pyssynluodit ovat kuitenkin nopeammat."

Hiljainen lyönti olkapäälle keskeytti puhujan. Mabel oli seisallaan
ruuhessa; hänen hoikka mutta täyteläinen vartalonsa oli kumartunut
eteenpäin miellyttävän vakaiseen asemaan; sormi huulilla ja pää
puoleksi poispäin käännettynä katseli hän vilkkailla silmillään oksien
välistä joellepäin ja löi samalla toisessa kädessä olevalla
ongenvavalla Opasta hiljaa olkapäähän. Opas kumarsi päänsä alas sen
lehviin tehdyn tirkistys-reijän suulle, jonka luokse hän varta vasten
oli asettunut, ja kuiskasi sitten pikaa Jasperille:

"Kirotut Mingot! Olkaa varallanne aseiden kanssa, mutta liikkumattomina
kuin puunkannot."

Jasper riensi pikaisesti mutta hiiskaustakaan kuulumatta ruuhen viereen
ja vaati hellällä pakolla Mabelia kumartumaan sen verran alas, että
hänen ruumistansa ei näkyisi; vaan luultavasti ei hänen kykynsä olisi
riittänyt pakoittamaan tyttöä niin paljon päätään kumartamaan, jott'ei
olisi voinut katsella vihollisten hankkeita. Hän asettui sitten Mabelin
läheisyyteen, pyssynhana vireellä ja milloin hyvään valmisna ampumaan.
Nuolenkärki ja Chingachgook ryömivät pensaikkoon ja makasivat
väijyksissä kuin käärmeet, aseet valmiina tehtäväänsä toimittamaan. Cap
otti molemmat pistoolit vyöltään, mutta näytti olevan kahdella päällä
siitä, mitä hänen oli tekeminen. Opas ei liikahtanut paikaltaan. Tämä
oli tosiaankin tuskallinen hetki. Juuri kun Mabel kosketti Oppaan
olkapäätä, oli kolme vedessä kahlaavata Irokesia ilmaantunut
joenpolvekkeesen, noin puolentoista sadan kyynärän päähän
piilopaikasta, ja pysähtyneet siihen tutkimaan sen alapuolella olevaa
virtaa. Kaikki olivat vyötäreesen saakka alastomat, täysissä aseissa ja
taistelu-asuun maalattuina. Selvästi huomasi heidän epäilevän mihinkä
suuntaan oli mentävä, jotta pakenijat tavattaisiin. Yksi viittaili
jokea alaspäin, toinen taas ylöspäin ja kolmas vastaista rantaa kohti.

Pakenijain asema oli todella hankala. Ainoana ohjeena, jonka avulla he
voivat arvata vihollisten aikomuksia, oli niiden viittaukset ja ne
huudahdukset, jotka pääsivät heidän suustaan, kun näkivät toiveensa
pettyneen, Aivan selvä oli, että muutamat heistä jo olivat palanneet
maalle, ja se hyöty, minkä tulella tarkoitetun viekkauden toivottiin
tuottavan, oli siis mennyt hukkaan. Mutta tämän huomaaminen oli vähästä
arvosta juuri nyt, kun pakolaisia uhkasi kohtipäinen keksiminen
joenrantaa alaspäin kulkevien vihollisten puolelta. Kaikki tämä oli
selvää Oppaalle, joka käsitti sekä kiireen päätöksen että sen yhtä
joutuisan toimeen-panemisen tarpeellisuuden. Sentähden viittasi hän
hiljaa molemmat indianit ja Jasperin luokseen ja ilmoitti heille
kuiskuttaen mielipiteensä.

"Meidän täytyy olla varoillamme", sanoi hän. "Tuolla on ainoastaan
kolme päänahkoja riistävää konnaa ja meitä on viisi, joista neljää voi
pitää miehevinä sotilaina tällaisessa taistelussa. Te Eau-douce, otatte
osaksenne tuon veijarin tuolla, joka on maalattu kuoleman haahmoon,
Chingachgook saa päällikön hoidettavakseen ja Nuolenkärjen täytyy pitää
tarkalla silmällä tuota nuorta sotilasta. Minkäänlaista erehdystä ei
saa tapahtua; kaksi luotia yhteen ruumiiseen olisi syntistä
haaskaamista, kun semmoinen neito kuin kersantin tytär on vaarassa.
Minä olen varallani kaikkia tapauksia varten, jos neljäs sotakonna
ilmaantuu näkyviin tai joku teistä ampuu sivu. Ei millään ehdolla saa
kukaan ampua ennenkuin annan merkin; ainoastaan pahimmassa hätätilassa
saa pyssyn-laukaus kuulua, niin kauan kuin kaikki muut paholaiset ovat
korvan kuuluvissa. Jasper, poikani, jos joku liike syntyy rannalla
takanamme, niin toivon että lykkäätte vesille ruuhen, jossa kersantin
tytär on ja soudatte linnaväen luokse."

Tuskin oli Opas määrännyt nämä ohjaelmat, ennenkuin vihollisten
lähestyminen teki syvimmän äänettömyyden tarpeelliseksi. Joessa olevat
Irokesit kulkivat verkalleen sitä alaspäin, täytymyksestä pysyen
lähellä pensaikkoa, joka pistihen rannasta kappaleen matkaa veteen, kun
samassa lehtien kohina ja oksien ruske pakenijain kauhistukseksi
ilmoitti että toinen joukkokunta oli kulkemassa rantaa pitkin ja
tarkoin pysyttelihe melkein edellisten kohdalla. Pakenijain asettamani
pensasten ja todellisen rannan välin takia tulivat molemmat
joukkokunnat toistensa näkyviin juuri kuin ennättivät tämän paikan
kohdalle. Kumpikin pysähtyi, ja nyt alkoi keskustelu, jonka voipi sanoa
pidetyksi pakenijain korvain juuressa. Keskustelussa, joka pidettiin
vakaalla, vaikka tukahutetulla äänellä, ikäänkuin puhujat olisivat
tahtoneet tehdä kaiken kuuntelemisen mahdottomaksi, käytettiin
murretta, jota sekä Opas että molemmat indianit taisivat. Myöskin
Jasper ymmärsi osan siitä mitä puhuttiin.

"Vesi on pyyhkinyt pois jälen", sanoi yksi joessa oleva metsäläinen,
joka seisoi niin likellä pakenijain keinotekoista suojaa, että hänen
olisi voinut tavoittaa Jasperin lohikeihäällä. "Vesi on pessyt sen niin
puhtaaksi, ett'ei Jengis-koirakaan voisi sitä seurata."

"Keltanaamat ovat ruuhissaan lähteneet rannasta," vastasi eräs ääni
rannalta.

"Se on mahdotonta. Tuolla alempana olevien sotilastemme pyssyt ovat
tarkat."

Opas katsoi miettivän näköisenä Jasperin puoleen ja puri yhteen
hampaitaan jott'ei huokumisensa kuuluisi.

"Antaa nuorten sotilasteni näyttää, onko heidän näkönsä kotkan näön
kaltainen", sanoi vanhin joessa olevista sotilaista. "Olemme jo olleet
kokonaisen kuukauden sotaretkellä emmekä ole saaneet kuin yhden ainoan
päänahan. Heidän joukossaan on yksi tyttö, ja muutama nuorista
sotureistani on vaimon puutteessa."

Onneksi ei Mabel ymmärtänyt näitä sanoja, mutta Jasperin otsa rypistyi
ja vahva puna lensi hänen poskillensa.

Metsäläisten keskustelu päättyi nyt, ja pakenijat kuulivat rannalla
kulkevien hiljaiset, varovaiset liikunnot, kun he kääntivät pensaita
tieltä pois varuisan etenemisen kestäessä. He ennättivät piilopaikan
ohitse, mutta heidän joessa olevat kumppalinsa seisoivat vielä samassa
paikassa ja katselivat rantaa, silmät sotamaalauksen alta kiiluvina
kuin tuliset hiilet. Muutaman minuutin kuluttua alkoivat myöskin nämät
kolme kulkea jokea alaspäin, mutta verkalleen askel askeleelta,
niinkuin semmoiset, jotka etsivät jotakin hukkaan joutunutta kapinetta.
Tällä tavoin olivat he kulkeneet tuon keinotekoisen lehvävarjoksen
ohitse, ja Opas pani jo suunsa tavalliseen hiljaiseen, herttaiseen
nauruun, jonka luonto ja tottumus oli tehnyt hänen ominaisuudekseen.
Mutta hänen riemunsa oli liian aikainen; juuri tällä hetkellä katsoi
jälkimmäinen heistä taakseen ja pysähtyi, jolloin hänen liikkumaton
olentonsa ja vakainen katseensa osoitti, että joku huolettomasti pantu
pensas herätti hänessä epäluuloa

Oli ehkä onneksi kätkössä olijoille, että se sotilas, joka osoitti
näitä levottomuutta herättäviä epäluulon merkkejä, oli nuori ja
tarvitsi hankkia nimen itselleen. Hän tiesi erittäin tärkeätä olevan,
että tällä ijällä osoitti varovaisuutta ja vaatimattomuutta, ja
kaikkein enimmän pelkäsi hän sitä pilkkaa ja ylenkatsetta, joka häntä
kohtaisi, jos suotta herättäisi meteliä. Paluuttamatta seuralaisiaan
kääntyi hän takaisin, ja näiden kulkiessa jokea alas, lähestyi hän
varovasti pensaikkoa, johon hänen katseensa olivat ikäänkuin
lumouksesta kiintyneet. Muutamat auringon paisteelle enimmän alttiit
lehdet olivat hieman lakastuneet, ja tämän vähäpätöisen poikkeuksen
luonnon tavallisesta muodosta oli indianin tarkka silmä huomannut. Ja
itse tämän vähäpätöisyys oli hänelle uutena syynä, jonkatähden ei
ilmoittanut kumppaleilleen tekemäänsä huomiota. Jos tämä todellakin oli
jonkin arvoinen, niin saavuttaisi hän siitä sitä suuremman kunnian,
koska se lankiaisi hänelle yksistään, ja jos taas hänen epäluulonsa oli
perätön, niin voi hän toivoa välttävänsä sen häpeän ja pilkan, jota
nuori indiani niin kovin pelkäsi.

Se pelko, että joku voi olla väijymässä tai äkkiarvaamatta hyökätä
päälle, jota sotilaan metsissä aina on varominen, vaikutti että hän
lähestyi verkalleen ja varovasti. Sen viipymisen tautta, joka täten
syntyi, olivat molemmat joukkokunnat ennättäneet noin kahdeksankymmenen
tai sadan kyynärän päähän, silloin kuin nuori metsäläinen oli niin
likellä Oppaan asettamia pensaita, että voi kädellään koskea niihin..

Vaikka pakenijain asema oli tuskallinen, katselivat he kuitenkin nuoren
Irokesin kasvonpiirteitä, jotka yhä muuttuivat mitä ristiriitaisimpain
tunnetten vaikutuksesta. Ensiksi heräsi hänessä toivo onnistua siinä
missä hänen heimonsa harjaantuneimmatkin sotilaat olivat erehtyneet,
jolloin hän myöskin voi saavuttaa kunnian, joka harvoin on langennut
hänen ikäiselleen tai ensimmäisellä sotaretkellä olevalle sotilaalle;
hänen kasvoinjuonteissaan ilmaantui sitten arvelua ja epäilystä, kun
nuo lakastuneet lehdet näyttivät kohoavan ja heräävän uuteen eloon
raitisten tuulenpuuskien vaikutuksesta, ja päälle päätteeksi lisäsi
salaisen vaaran pelko elävyyttä ja vilkkautta hänen merkikkäisiin
kasvonpiirteisinsä. Auringon paiste oli niin vähän muuttanut lehtien
muotoa, jotta Irokesi, kun kosketti niihin, luuli erehtyneensä niiden
suhteen. Mutta koska jokainen tietysti tahtoo käyttää kaikkia keinoja
poistaakseen itsessään herännyttä epäluuloa, sivuutti nuori sotilas
oksat varovasti ja astui piilopaikkaan, jossa hänen katseensa kohtasi
pakenijat seisomassa kuin elottomat kuvapatsaat. Tuo tukahtunut huuto,
tuo äkillinen hämmästys, nuo kiiluvat silmät oli tuskin huomattu,
ennenkuin Chingachgookin käsi kohosi ja tomahavki putosi vihollisen
paljaaksi ajetulle päälaelle. Irokesi nosti hurjasti kätensä ylöspäin,
horjahti ja kaatui takaperin veteen, jonka väkevä virta vei pois
ruumiin, sen elinten vielä kuoleman tuskista nykiessä ja vääntyessä.
Delavari koetti äkkiä, vaikka turhaan, tarttua uhrin käteen kiinni
saadakseen hänen päänahkansa, mutta veren punaama vesi vieri alaspäin
ja vei vavahtelevan taakkansa mukanaan.

Kaikki tämä tapahtui vähemmän kuin minuutin kuluessa, ja tapaukset
seurasivat toisiansa niin pikaa ja aavistamatta, että metsässä
käytettyyn taistelutapaan vähemmän tottuneet henkilöt, kuin Opas ja
hänen seuralaisensa, olisivat epäilleet mitä nyt oli tekeminen.

"Ei silmänräpäystäkään saa menettää," sanoi Jasper hiljaa mutta
painolla, riistäessään irti maahan pistettyjä pensaita. "Tehkää kuin
minä, mr. Cap, jos tahdotte pelastaa sisarentyttärenne, ja te, Mabel,
laskeutukaa pitkällenne ruuhen pohjalle."

Sanat olivat tuskin lausutut, kun hän tarttui ruuhen laitaan ja veti
sitä rantaa pitkin. Lykkäämällä auttoi Cap häntä tässä toimessa, ja
molemmat pysyttelivät niin likellä rantaa kuin mahdollista, jott'ei
viholliset havaitsisi heitä, sekä kokivat mitä pikemmin ennättää
ylempänä olevan niemen toiselle puolen, joka sitten täydellisesti
salaisi heidät vihollisten silmistä. Oppaan ruuhi oli maata lähinnä ja
joutui sentähden jälkimmäiseksi. Mohikani kiiruhti metsään, sillä
hänellä oli toimena pitää silmällä vihollisia siltä haaralta, ja
Nuolenkärki viittasi valkea-ihoiselle kumppalilleen, että hän tarttuisi
ruuhen laitaan ja seuraisi Jasperin perästä. Tämä kaikki oli
silmänräpäyksen työ. Mutta kun Opas ennätti virtaan, joka niemen
kärjessä oli kovin, huomasi hän sen painon, jota veti perässään,
yht'äkkiä muuttuvan, ja katsoen taakseen, näki hän, että sekä Tuskarora
indiani että hänen vaimonsa oli kadonnut. Ajatus, että petos oli
tapahtunut, juohtui hänelle mieleen, vaan ei ollut aikaa pysähtyä,
sillä metsäläisten valitusporu alempana joessa ilmoitti, että nuoren
Irokesin hengetön ruumis oli kulkenut heidän luoksensa. Pyssyn paukaus
kuului tämän perästä, ja Opas näki kuinka Jasper, joka nyt oli
kiertänyt niemen, seisoen pystössä ruuhen perässä, ohjasi sitä suoraan
joen toiselle puolelle, ja Cap istui kokan puolella vahvoilla
aironvetämillä auttaen kepeän ruuhen eteenpäin kulkemista. Silmäys,
ajatus ja toimi seurasivat toisiaan nopeasti semmoisen miehen puolelta,
joka oli niin tottunut rajataistelun kaikkiin vaiheisin. Juosten
ruuhensa perään työnsi hän sen vahvalla aironlykkäyksellä virtaan ja
alkoi soutaa kohtisuoraan joen poikki erääsen paikkaan toisella
rannalla, joka oli niin paljon alempana sitä paikkaa, mihin toinen vene
ohjasi kulkuansa, että hän omasta tahdosta joutui pilkkutauluksi
vihollisten pyssyille, hyvin tietäen että heidän kiihkeä päänahan
halunsa valtaisi kaikki muut tunteet.

"Ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan, Jasper," huusi tuo kunnon Opas,
kiitäessään vettä myöten pitkillä, vakailla, voimakkailla airon
vetämillä; "ohjaa tarpeeksi virtaa vastaan ja souda tuon lepikön luokse
tuolla toisella rannalla."

Jasper viittasi airolla, merkiksi että oli ymmärtänyt, ja pyssy
toisensa perästä laukaistiin nopeasti lähimmäisessä ruuhessa olevaa
yksinäistä miestä kohti.

"Niin, tyhjentäkää te vaan pyssynne, pöllöpäät," sanoi Opas, joka
alituisen oleksimisen kautta autioissa metsissä oli tottunut puhumaan
itsekseen; "tyhjentäkää vaan hätäisesti tähtäen pyssynne ja antakaa
minulle aikaa saattaa kyynärä kyynärältä jokea väliimme. En tahdo
pilkata teitä, niinkuin joku Delavari tai Mohikani tekisi, sillä minun
lahjani ovat valkean miehen eikä indianin lahjat, ja kehuminen
taistelussa ei sovi kristitylle sotilaalle; mutta saanenhan tässä ihan
yksinäni ollen sanoa, että tuskin olette parempia kuin yhtä lukuinen
joukko kaupunkilaisia, jotka ampuvat varpusia puutarhoissa. Tuo oli
hyvin ai'ottu," sanoi hän ja nykäsi päätään taaksepäin, kun muuan luoti
otti pois kiharan hänen ohimoltaan; "mutta lyijy, joka hairahtuu puolen
tuumaa pilkasta, on yhtä hyödytön kuin se, joka ei koskaan lähde
pyssynpiipusta."



KAHDEKSAS LUKU.

Opas vaarassa. -- Vihollinen peijattu.


Opas oli nyt keskellä jokea ja melkeen suoraan vihollisen kohdalla,
mutta toinen ruuhi, jota Capin ja Jasperin vahva käsi kuletti
eteenpäin, oli jo ennättänyt melkein toiselle rannalle juuri sen paikan
luo, joka sille oli osoitettu. Tuo vanha merimies täytti nyt tehtävänsä
miehen tavalla; hän oli nyt oikein omalla pohjallaan, hän piti paljon
sisarentyttärestänsä, piti erinäisessä arvossa omaa persoonaansa ja oli
jotenkin taitava pyssymies, vaikka hän aivan varmaan oli saanut
kokemuksensa kokonaan toisenlaisessa sodassa. Muutama aironvetämä
kuletti nyt ruuhen pensaikkoon; Jasper vei Mabelin pikaisesti maalle,
ja kaikki kolme olivat ainakin sillä hetkellä turvassa.

Toisin oli Oppaan laita. Hänen rohkea itsensä alttiiksi antaminen oli
saattanut hänet vaaralliseen asemaan, joka tuli yhä vaarallisemmaksi
sen kautta, että metsässä olleet metsäläiset juuri kun hän oli
vihollista lähinnä, syöksivät rantaan ja yhtyivät vedessä seisovien
kanssa. Oswego oli tältä kohdalta kaapelinpituuden levyinen, ja koska
ruuhi oli keskellä jokea, oli se ainoastaan puolentoista sadan kyynärän
päässä pyssyistä, joita myötäänsä laukaistiin soutajaa kohti.

Oppaan tyyneys ja taitavuus oli hänelle hyvänä apuna tässä tukalassa
tilassa. Hän tiesi pelastuksensa riippuvan ruuhen alituisessa
liikkeessä pitämisestä, ja sillä tavoin että liikunto myötäänsä
muutteli, niin että kevyt ruuhi väliin kiiti nuolen nopeudella virtaa
alas, väliin pysähtyi yht'äkkiä, kokka kääntyneenä toista rantaa
kohden. Onneksi eivät Irokesit voineet vedessä panna pyssyjään
latinkiin, ja pensaat, jotka rantaa reunustivat, tekivät vaikeaksi
maalta pitää pakenijaa silmällä. Näiden seikkain tähden ja sittenkuin
metsäläiset olivat laukaisseet pyssynsä, oli Oppaan onnistunut lisätä
heidän ja hänen välistä matkaa siten, että oli sekä kulkenut jokea
alaspäin että likemmäs toista, rantaa, kun uusi vaara yht'äkkiä,
vaikk'ei kokonaan odottamatta, ilmaantui niiden metsäläisten tulon
kautta, jotka oli jätetty väijyksiin alempana vartioimaan jokea.

Käsittäen asemansa tarjoomat suuret edut, olivat nämä metsäläiset,
lukumäärältään kymmenen kappaletta, asettuneet erääsen paikkaan, jossa
joki, kuohuen kallioin ja luotoin yli, synnytti kovan kosken. Opas
ymmärsi, että jos hän antautuisi tähän soukkaan, vaaralliseen
kulkuväylään, niin tulisi hän kulkemaan likeltä sitä paikkaa, johon
Irokesit olivat asettuneet; sillä virran voima oli vastustamaton ja
kallioiden välissä ei ollut muuta turvallista kulkupaikkaa, jonka
vuoksi kuolema tai vankeus tulisi olemaan todennäköinen seuraus tästä
yrityksestä. Hän koetti sentähden kaikin mokomin päästä läntiselle
rannalle, koska kaikki viholliset olivat itäisellä. Mutta tähän
yritykseen ei ihmisen voima näkynyt riittävän, ja vastavirtaa
soutaminen olisi hiljentämällä ruuhen kulkua vaan tehnyt sen varmaksi
pilkuksi vihollisten luodeille. Tässä pulassa teki Opas tavallisella
uljaalla ripeydellään päätöksen, jonka paikalla pani toimeen. Hän ei
koettanutkaan päästä tuohon ahtaasen, kuohuvaan kulkuväylään, vaan
ohjasi sen sijaan ruuhensa joen matalimmalle paikalle, hyppäsi siinä
veteen pyssyineen pussineen ja alkoi kahlata kiveltä toiselle läntistä
rantaa kohti. Ruuhi pyörieli ympäri tuossa kiivaassa koskessa, väliin
vierien liukkaiden kivien yli, väliin vettä täynnä, väliin taas
tyhjänä, kunnes viimen viskautui rannalle muutaman kyynärän päässä
Irokeseista.

Kuitenkaan ei Opas vielä hetikään ollut pelastunut. Ihmetellen hänen
reippauttaan ja rohkeuttaan, joita omaisuuksia indianit pitävät
suuressa arvossa, olivat he ensi aluksi pysyneet liikkumattomina, mutta
koston himo ja tuon kalliin voittomerkin halu sai pian voiton tästä
häälyvästä tunteesta ja herätti heidät puutumis-tilasta. Pyssy toisensa
perästä laukaistiin ja luodit vinkuivat pakenijan pään ympärillä
keskellä veden kohinaa. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, ikäänkuin hän
lumouksen kautta olisi tehty luodin tapaamattomaksi, sillä vaikka ne
useita kertoja lävistivät hänen karkeat vaatteensa, ei ne kuitenkaan
raapaisseetkaan ihoa.

Koska Oppaan täytyi monet kerrat kahlata aina kainaloihin saakka
vedessä sekä kantaa pyssyä ja ampumavarojaan korkealla vaahtoavan veden
päällä, väsyi hän pian ponnistuksista ja oli iloinen kun sai levähtää
erään litteän kiven vieressä, joka kohosi ylös vedenpinnasta. Sen
päälle pani hän ruutisarvensa ja kumartui itse sen taakse ollakseen
edes joksikaan osaksi suojassa. Länsiranta oli ainoastaan
viidenkymmenen jalan päässä siitä, mutta tuo tyyni, tumma vesi, joka
siinä välillä viereksi eteenpäin, osoitti selvään että hän voi päästä
sen yli ainoastaan uimalla.

Ampuminen lakkasi vähäksi aikaa, ja indianit kokoontuivat ruuhen
ympärille ja valmistautuivat sillä kulkemaan joen yli.

"Opas," kuului ääni länsi rannalla olevasta pensaikosta lähinnä sitä
paikkaa, missä puhuteltu oli.

"Mitä tahdotte, Jasper?"

"Olkaa huoleti -- ystäviä on lähellä, ja jokainen Mingo, joka pyrkii
joen yli, saa kärsiä rohkeudestansa. Eikö olisi paras, että jättäisitte
pyssynne kalliolle ja uisitte meidän luoksemme, ennenkuin nuot konnat
ennättävät lykätä ruuhen vesille?"

"Oikea metsämies ei koskaan luovu pyssystänsä niin kauan kuin hänellä
on ruutia sarvessa tai luoti kukkarossa. Vähän vettä ei haittaa
jalkojani; minä näen tuon Nuolenkärki konnan toisten joukossa ja
tahtoisin antaa hänelle hyvin ansaitun palkkansa. Ette suinkaan liene
tuoneet kersantin tytärtä tänne heidän pyssyjensä kantopiiriin, toivon
minä?"

"Hän on suojassa, ainakin tällä hetkellä, vaikka kaikki riippuu siitä,
että pidämme joen vihollisten ja itsemme välillä. He tuntevat nyt
vähälukuisuutemme, ja jos lähtevät tälle rannalle, niin jättävät he
epäilemättä muutamia roistoja toiselle puolen."

"Meidän täytyy estää heidät ylitulemasta tunnin tai kaksi, ja sitten
pimeän tultua tehdä parastamme. Enpä usko punanahkain lahjain riittävän
joen poikki kulkemiseen kahden sellaisen pyssyn läsnäollessa kuin
teidän ja minun ovat. En tahdo kerskata, Jasper, mutta yleisesti
tunnettu on pitkin koko rajaa, että Hirvensurma harvoin syrjähtää
pilkastaan."

"Teidän taitavuutenne, Opas, tunnustavat kaikki sekä lähellä että
kaukana, mutta pyssy tarvitsee lataamisen aikaa; ette myöskään ole
maalla sopivan suojan varjossa. Ettekö voisi tulla tälle puolelle
pyssyn kastumatta, jos teillä olis meidän ruuhemme?"

"Osaako kotka lentää, Jasper?" vastasi Opas nauraen tavallista
hiljaista nauruaan, ja katsoi samassa taaksensa. "Mutta ei olisi
viisasta että panisitte itsenne alttiiksi; ne konnat alkavat uudestaan
kääntää huomionsa luoteihin ja ruutiin päin."

"Se voi tapahtua ilman semmoista vaaraa. Mr. Cap on mennyt ruuhen tykö
ja hän on viskaava oksan veteen tutkiakseen virtaa, joka kulkee
niemestä teidän kiviänne kohti. Kas tuolla se jo tulee; jos se kulkee
oikeata suuntaa, pitää teidän nostaa ylös kätenne ja sitten on ruuhi
tuleva. Jos ruuhi kulkisi sivutsenne, niin on tuo pyörre tuolla
alempana kulettava sen maalle, ja siinä tapauksessa voin minä ottaa sen
haltuuni."

Jasperin vielä puhuessa, tuli veden päällä kelluva oksa näkyviin, ja
sen mukaan kuin virta koveni yhä lisääntyvällä vauhdilla, kiiti se
nopeasti Oppaan ohitse, joka samassa tarttui siihen kiinni ja nosti sen
voittomerkiksi ylös. Cap käsitti viittauksen, ja paikalla lykkäsi hän
ruuhen virtaan sillä varovaisuudella ja tarkalla kulkusuunnan
laskemisella, johonka hän merimiehenä ollessaan oli tottunut. Se kulki
samaa suuntaa kuin oksakin, ja minuutin kuluttua oli se Oppaan
hallussa.

"Tämä on tehty rajalaisen taitavuudella, Jasper," sanoi nauraen Opas,
"mutta teillä on lahjanne, jotka enimmän kallistuvat veteen, samaten
kuin minun metsään päin. Tähtäkööt Mingot nyt tarkasti, sillä
luultavasti on tämä viimeinen kerta kuin saavat tilaisuuden ampua
suojatonta miestä."

"Ei niin, lykätkää ruuhi tulemaan viistoon rantaa kohti ja, syöskää
itsenne samassa siihen; tarpeetonta on turhanpäite antautua vaaraan."

"Luuletteko voivanne tarttua kiinni ruuheen, kun se pysähtyy?"

"Aivan varmaan, jos annatte sille aika vauhdin."

Opas teki niin, kepeä ruuhi kiiti virran yli, ja Jasper tarttui siihen
kiinni, kun se saapui toiselle rannalle. Silmänräpäyksessä oli ruuhi
saatu suojaan ja miehet etsineet turvapaikan; ystävät puistivat sitten
kättä ikäänkuin eivät kaukaan aikaan olisi tavanneet toisiaan.

"Nyt Jasper, saamme nähdä uskaltaako kukaan Mingo tulla joen yli.
Katsoppas vaan, kolme heistä todellakin lähtee ruuhella matkalle.
Varmaan he luulevat meidän paenneen, muuten eivät voisi olla niin
rohkeita ihan Hirvensurman suussa."

Irokesit näkyivät todellakin aikovan uskaltaa joen yli, arvattavasti
siinä luulossa, että Opas ja Jasper, jotka pitäysivät piilossa, olivat
paenneet. Tähän pelastuskeinoon olisivatkin useimmat valkea-ihoiset
turvautuneet, mutta ne miehet, joiden huostaan Mabel oli uskottu,
olivat ylen tottuneet metsissä tavalliseen sodankäynti-tapaan
jättääkseen suojelematta mitään paikkaa, joka todella tarjosi
jonkunlaista pelastuksen mahdollisuutta.

Kolme sotilasta oli todellakin ruuhessa; kaksi polvellaan, pyssyt
varalla ampumista varten, ja kolmas seisoi perässä airoa hoitamassa. He
olivat vetäneet ruuhen, ennenkuin laskivat sen vesille, niin kauas
kosken niskan yläpuolelle, että se nyt kulki verrattain tyvenessä
vedessä ja se, joka hoiti airoa, näytti olevan tottunut soutaja, siitä
nopeudesta päättäen, millä vene mennä vilisti tyyntä virrankalvoa
myöten.

"Ammunko?" kuiskasi Jasper, innosta vapisten.

"Älä vielä, poikani. Heitä on ainoastaan kolme, ja jos mr. Cap ymmärtää
käyttää noita pieniä kapineita, joita hän kantaa vyöllänsä, niin voimme
antaa heidän nousta maallekin; sillä tavoin saamme ruuhemme takaisin."

"Mutta Mabel?..."

"Ei pelkoa kersantin tyttärestä. Onhan hän turvassa ontossa puussa,
jonka aukon orjantappurapensaat tyystin peittävät. Jos on totta mitä
olette sanonut minulle jälkien peittämistavasta, niin voi hän huoleti
maata siinä vaikka kokonaisen kuukauden ja nauraa Mingoille."

Samassa kuului kimakka pyssyn laukaus; ruuhen perällä oleva indiani
hypähti korkealle ja kaatui sitten airo kädessä veteen. Pieni
savupyörre kohosi itärannan pensaikosta ja haihtui pian ilmaan.

"Se on Käärmeen sähinää," huudahti Opas riemuiten. "Minua harmittaa,
että hän sekaantui tähän leikkiin, vaan hän ei voinut tuntea
asemaamme."

Ruuhi oli tuskin kadottanut soutajansa, niin virta jo alkoi viedä sitä
kosken juovaan. Ihan avuttomina katsoa tuijottivat jäljelle jääneet
kaksi villiä ympärilleen, mutta he eivät voineet mitenkään vastustaa
virran voimaa. Chingachgookille olikin ehkä onneksi se, että useimpien
Irokesien huomio oli kokonaan suunnattuna veneessä olevien
tilanteeseen, sillä muutoin olisi hänen pakonsa ollut äärimmäisen
vaarallinen, ellei täysin mahdoton. Mutta nyt ei yksikään vihollinen
liikahtanut muutoin kuin hakeakseen itselleen suojaa; jokainen silmä
oli naulittuna kahteen jäljelle jääneeseen seikkailijaan. Vähemmässä
ajassa kuin mitä on kulunut näiden tapahtumien kertomiseen, ruuhi pyöri
ja keikkui virrassa, ja molemmat villit olivat pitkällään sen pohjalla,
sillä tämä oli ainut keino tasapainon säilyttämiseksi. Mutta tämä
luonnollinen keino petti heidät kohta, sillä iskeytyen kiveen kevyt
vene pyörähti ympäri ja heitti molemmat soturit virtaan. Vesi on
harvoin syvää kosken juovassa, paitsi erityisissä paikoissa, jonne se
on uurtanut kanavia; niinpä ei ollut paljonkaan pelkoa hukkumisesta,
vaikkakin heidän aseensa olivat mennyttä kalua, ja molemmat villit
tekivät parhaansa uidakseen ja kahlatakseen tilanteen mukaan ystäviensä
rannalle. Itse ruuhi juuttui kiveen kiinni keskellä virtaa, missä se
oli toistaiseksi hyödytön kummallekin osapuolelle.

"Nyt on aikamme koittanut, Opas", huudahti Jasper, kun kaksi Irokesia
paljastivat suurimman osan itsestään kahlatessaan putouksen
matalimmassa kohdassa; "vintiö ylävirtaan päin on minun, sinä voit
ottaa alemman."

Niin kiihtynyt oli nuori mies kaiken jännittävän tapahtuman vuoksi,
että luoti lähti kivääristä vielä hänen puhuessaan, mutta ilmeisesti
osumatta, sillä molemmat pakolaiset heiluttivat käsivarsiaan
ylenkatseen merkiksi. Opas ei laukaissut asettaan.

"Ei, ei, Eau-douce", hän vastasi, "minä en hae verta ilman syytä; ja
minun luotini on hyvin kääritty ja paikoilleen huolellisesti painettu
siltä varalta, että sitä tarvitaan. En pidä Mingoista, mikä onkin
oikein, ottaen huomioon, kuinka paljon olen ollut Delavarien kanssa
tekemisissä, nämähän ovat heidän luonnollisia verivihollisiaan; mutta
en kuitenkaan koskaan paina liipasinta noita paholaisia vastaan,
ennenkuin on aivan selvää, että surmaaminen tuottaa jotain todellista
hyötyä. Yksikään hirvi ei ole kaatunut käteni kautta turhaan. Elämällä
yksin Jumalan kanssa erämaassa voi oppia tuntemaan tuollaisen
mielipiteen oikeutuksen. Yksi menetetty elämä riittää tämänhetkisiin
tarpeisiimme; sitä paitsi Hirvensurmaa vielä ehkä tarvitaan auttamaan
Käärmettä, joka on tehnyt rohkean teon salliessaan noiden vaeltavien
paholaisten tietää selvästi, että hän on heidän läheisyydessään.
Taivahan vallat, juuri tällä hetkellä yksi niistä vaaniskelee pitkin
rantaa, aivankuin joku linnakkeen pojista väijyy kaatuneen puunrungon
takana ampuakseen oravaa!"

Kun Opas osoitti sormellaan puhuessaan, Jasperin terävä silmä tavoitti
pian kohteen, jota se tarkoitti. Yksi vihollisen nuorista sotureista,
palaen halusta kunnostautua, oli hiipinyt tovereittensa luota kohti
sitä suojapaikkaa, mihin Chingachgook oli kätkeytynyt; ja koska
jälkimmäinen harhautui vihollisen näennäisestä rauhallisuudesta ja oli
lisäksi keskittynyt joihinkin omiin valmisteluihinsa, oli hän
ilmeisesti joutunut Mingon näkökenttään. Tämä oli ilmeistä siitä, että
Irokesi valmistautui ampumaan, sillä Chingachgook itse ei ollut
näkyvissä joen läntiseltä rannalta. Kosken juova oli Oswegon mutkassa,
ja itäinen rantaviiva muodosti niin laajan kaaren, että Chingachgook
oli aivan lähellä vihollista suorassa linjassa, vaikkakin maan puolella
väliä oli useita satoja jalkoja; tämän johdosta Opas ja Jasper olivat
miltei yhtä etäällä kummastakin osapuolesta. Joen keskimääräinen leveys
oli vähän alle 200 kyynärää, joten sama matka oli kahden tarkkailijan
ja vaanivan Irokesin välillä.

"Käärmeen täytyy olla jossain tuolla", totesi Opas, joka ei päästänyt
nuorta soturia hetkeksikään silmistään, "ja kuitenkaan ei hän ole
jostain syystä varuillaan päästäessään Mingo paholaisen niin lähelle
itseään selvissä verenvuodatuksen aikeissa."

"Katso!" keskeytti Jasper, -- tuolla on Delavaren ampuman indianin
ruumis! Se on ajautunut kalliolle, ja virta on pakottanut pään ja
kasvot veden yläpuolelle."

"Hyvin mahdollista, poika, hyvin mahdollista. Ihmisen luonto ei ole
paljoa parempi ajopuun runkoa, kun sen sieraimiin puhallettu henki on
lähtenyt. Tuo Irokesi ei enää tee pahaa kenellekään, mutta tämä väijyvä
villi on aikeissa ottaa parhaan ja koetelluimman ystäväni skalpin."

Opas keskeytti yht'äkkiä itsensä ja kohotti kiväärinsä, harvinaisen
pitkän aseen, tähtäsi ihailtavan tarkasti ja laukaisi nopeasti. Irokesi
vastaisella rannalla oli juuri tähtäämässä, kun Hirvensurman kuolettava
viesti saapui. Hänen kiväärinsä tosin laukesi, mutta piippu oli silloin
taivasta kohti, kun taas mies itse syöksyi pusikkoon aivan selvästi
haavoittuneena, ehkä kuolettavastikin.

"Vaaniva paholainen aiheutti tuon itse", mutisi Opas ankarasti, samalla
kun, pudottaen kiväärin tukin maahan, hän alkoi ladata uudelleen.
"Chingachgook ja minä olemme olleet kavereita siitä asti, kun olimme
poikasia, ja olemme taistelleet yhdessä useissa verisissä kahakoissa
ranskalaisia vastaan. Ei kai tuo typerä viholainen kuvitellut, että
seisoisin vieressä toimettomana ja katselisin päältä, miten paras
ystäväni tuhottaisiin väijytyksessä?"

"Olemme olleet Käärmeelle yhtä suureksi hyödyksi kuin hän oli meille.
Nuo kelmit ovat huolissaan, Opas, ja vetäytyvät suojapaikkoihinsa
havaittuaan, että pääsemme heihin käsiksi vielä joen ylikin."

"Tuo laukaus ei paljon merkitse, Jasper, ei paljonkaan. Kysy keltä vain
60. rykmentistä ja he voivat kertoa sinulle, mitä Hirvensurma pystyy
tekemään ja on tehnyt, kaiken lisäksi vielä silloin, kun luodit
lentelivät päämme ympärillä kuin rakeet myrskysäällä. Ei, ei! tämä ei
paljon merkkaa, ja ajattelematon väijyjä aiheutti kaiken itse."

"Onko tuo koira vai hirvi, joka ui tätä rantaa kohti?" Opas hätkähti,
sillä todellakin jokin hahmo oli ylittämässä jokea yläpuolelta kosken
juovaa, jota kohti se kuitenkin hiljakseen siirtyi virtauksen voiman
pakottamana. Uudistettu tarkastelu vakuutti molemmat katselijat, että
kyseessä oli mies, vieläpä indiani, vaikka niin naamioitunut, ett'ei
siitä voinut aluksi olla varma. Pelättiin jotain sotajuonta, minkä
vuoksi muukalaisen liikkeitä tarkkailtiin mitä huolellisimmin.

"Hän työntää jotain edessään uidessaan, ja hänen päänsä muistuttaa
ajelehtivia lehtioksia", sanoi Jasper.

"Tuo on indianein konsteja, poika, mutta kristillinen rehellisyys
paljastaa heidän juonensa."

Kun mies lähestyi hitaasti, alkoivat tarkkailijat epäillä
ensivaikutelmiensa tarkkuutta, ja vasta kun kaksi kolmannesta virran
leveydestä oli ylitetty, alkoi totuus heille selvitä.

"Suuri Käärme, kautta partani!" huudahti Opas, vilkaisten kumppaniinsa
ja nauraen niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä pelkästä
ihastuksesta siitä, että sotajuoni oli onnistunut. "Hän on sitonut
lehtipuun oksia päähänsä naamioksi, pannut ruutisarven niitten päälle,
sitonut kiväärin tuohon tukkipalaseen, jota hän työntää edellään, ja on
uinut joen yli ystäviensä luokse. Hyvänen aika! Kuinka monta kertaa
olemmekaan tehneet saman tempun verenhimoisten Mingojen nenän edessä
Ty-joen kulkuväylillä!"

"Ehk'ei se sittenkään ole Käärme, Opas, en voi nähdä mitään tuttuja
piirteitä."

"Piirteitä! Kuka etsii piirteitä indianista? Ei, ei, poika, maalaushan
se ratkaisee, eikä kellään muulla kuin Delavarella ole tuollaista
maalausta; nuo ovat hänen värinsä, Jasper, samoinkuin veneesi järvellä
kantaa Pyhän Yrjön ristiä ja kuin ranskalaiset ripustavat pöytäliinansa
lepattamaan tuuleen kaikki kalanruotojen ja hirvipaistin tahrat
näkyvissä. Nyt näet silmän, poikaseni, ja se on päällikön silmä. Mutta,
Eau-douce, niin hurja kuin se on taistelussa ja niin lasiselta kuin se
näyttää lehtien joukossa" -- tässä Opas painoi sormensa kevyesti mutta
vaikuttavasti kumppalinsa käsivarrelle -- "olen nähnyt sen vuodattavan
kyyneleitä kuin sadetta. Tuon punanahan alla on sielu ja sydän, sen
voit uskoa; tosin ne ovat sielu ja sydän varustettuna erilaisilla
lahjoilla kuin meidän."

"Ei kukaan, joka on tuntenut päällikön, voi sitä epäillä."

"Minä _tiedän_ sen", vastasi toinen ylpeästi, "sillä minä olen ollut
hänen kumppalinsa surussa ja ilossa; toisessa olen huomannut hänen
olevan mies, vaikka kuinkakin suuri suru olisi häntä kohdannut,
toisessa päällikkö, joka tietää, että hänen heimonsa naiset ovat
hempeimmillään kevyessä ilonpidossa. Mutta hiljaa! On liian paljon
uudisasutusten ihmisten kaltaista vuodattaa pehmeitä puheita toisen
korvaan, ja Käärmeellä on terävät aistit. Hän tietää, että pidän
hänestä ja että puhun hänestä hyvää hänen selkänsä takana, mutta
Delavarella on vaatimattomuus olemuksensa ytimessä, vaikkakin hän
kerskuu kuin syntinen paaluun sidottuna."

Käärme nousi nyt rannalle suoraan kahden kumppalinsa edessä, minkä
täsmällisen paikan hän lienee tuntenut ennenkuin jätti itärannan.
Nousten vedestä, puisti hän itseään kuin koira ja päästi huuliltaan
tuon ystävällisen äänen "hugh!"

"Oliko viisaasti tehty, Chingachgook," sanoi Opas nuhdellen, "oliko
viisasta yksinään mennä vakoilemaan tusinoita Mingoja? Tosi on ett'ei
Hirvensurma petä milloinkaan, mutta Oswego on leveä, ja tuo metsäläinen
nosti tuskin muuta kuin pään ja olkapäät pensaita korkeammalle;
harjaantumaton käsi ja tottumaton silmä olisi helposti voinut ampua
sivu. Teidän olisi pitänyt ajatella tätä asiaa, päällikkö, teidän olisi
pitänyt se tehdä."

"Suuri Käärme on mohikanilainen soturi -- hän näkee ainoastaan
vihollisensa, kun hän on sotaretkellä, ja hänen esi-isänsä ovat lyöneet
Mingot takaapäin, aina siitä saakka kuin vedet alkoivat juosta."

"Minä tunnen lahjanne ja kunnioitan niitä myös. Ei kukaan koskaan ole
kuuleva minun valittavan sitä, että punanahka seuraa punanahan
luonnetta, mutta varovaisuus sopii sotilaalle yhtä hyvin kuin
urhoollisuuskin. Menkää mr. Capin luo ja käskekää hänen tulla tänne.
Meillä on aivan vähän keskustelemisen aikaa, ja kuitenkin ovat tuumamme
pian toimeenpantavat, sillä kauan ei viivy, ennenkuin nuo Mingot taas
yrittävät meille turmiota virittää." Nuorukainen totteli, ja muutaman
minuutin kuluttua olivat kaikki neljä kokoontuneet eräälle vihollisilta
täydellisesti piilossa olevalle paikalle, jossa he, tarkasti pitäen
silmällä niiden liikkeitä, keskustelivat siitä mitä nyt oli tehtävä.

Päivä oli jo päättymäisillään, niin että ainoastaan muutamia minuutia
tarvitsi kulua, kunnes päivänvalo sammuisi ja tavallista synkempi
pimeys näytti astuvan sijaan. Aurinko oli jo laskenut, ja hämärä tämän
leveysasteen vaiheilla oli pian muuttuva synkäksi yön pimeydeksi.
Matkalaisten toiveet perustuivat nyt pää-asiallisesti tähän etuisaan
seikkaan, vaikka se tuotti vaaroja, koska juuri sama pimeys, joka
edistäisi heidän pakenemistaan, samalla yhtähyvin tulisi salaamaan
heidän viekkaiden vihollistensa liikkeitä.

"Se hetki on tullut", sanoi Opas, "jolloin meidän tuumamme ovat
tyynesti tehtävät, jotta voisimme toimia yksimielisesti ja täydellä
käsityksellä tehtävästämme ja lahjoistamme. Tunnin kuluttua ovat nämä
metsät niin pimeät kuin pikimustin yö, ja jos milloinkaan tahdomme
saapua linnaseen, niin täytyy meidän käyttää hyväksemme tätä etuisaa
tilaisuutta. Mitä sanotte te, mr. Cap, sillä vaikka teillä ei ole juuri
paljon kokemusta metsätaisteluista ja peräytymis-retkistä, niin
oikeuttavat ikävuotenne teidät keskustelussa ensimmäisenä puhumaan, kun
asiain laita on semmoinen kuin nyt."

"Kaikki mikä meidän on tehtävä on minun ajatukseni mukaan se, että
astumme ruuheen, heti kuin tulee niin pimeä, ett'eivät vihollisten
vakoojat voi meitä nähdä, ja sitten kiiruhdamme satamaan, niin joutuin
kuin tuuli ja virran vienti myöntävät."

"Se on helposti sanottu, vaan ei niin helposti tehty," vastasi Opas.
"Me tulemme enemmän alttiiksi vaaralle joella kuin jos kuljemme
metsätietä myöten; sitä paitsi on tuolla alhaalla putous, enkä ole
laisinkaan vakuutettu, voiko itse Jasperkaan pilkko pimeässä kulettaa
veneen eheänä siitä alas. Mitä sanotte, poika, omasta taitavuudestanne
ja kyvystänne."

"Minun mielipiteeni on sama kuin mr. Capin mitä ruuhen käyttämiseen
tulee; Mabel on liian hento kulkemaan rämetten ja puunjuurien yli
semmoisena yönä, kuin nyt näkyy olevan tulossa, ja muutenkin tunnen
itseni rohkeammaksi ja varmemmaksi vesillä kuin maalla."

"Rohkea olette aina, poikani, ja jotenkin tarkka silmä on teillä
luullakseni myöskin, katsoen siihen että olette oleskellut niin paljon
kirkkaassa auringonpaisteessa ja niin vähän metsissä. Vesi ei jätä
mitään jälkeä; ruuhi on sekä nopsa että kepeä kulkiessaan myötä virtaa,
eikä kersantin tyttären hennot jäsenet tule kärsimään sen liikkeistä.
Mutta toiselta puolen ei joella ole mitään muuta suojaa kuin taivaan
pilvet; vaarallista on antautua koskeen selvällä päivälläkin ja meillä
on hyvä peninkulma vesitietä tästä majoitukselle. Maalla olevasta
jälestä ei myöskään ole niin huokea saada selkoa yön pimeydessä.
Epäilen itsekin, Jasper, mitä tietä meidän on päättäminen kulkea."

"Jos Käärme ja minä voisimme uida koskessa olevan toisen ruuhemme
luokse ja tuoda sen takaisin, niin katsoisin vesitietä meille
varmimmaksi."

"Niin, jos se olisi mahdollista; ja kuitenkin olisi se helposti tehty,
niin pian kuin tulee vähän pimeämpi. No niin, kun ajattelen kersantin
tytärtä ja hänen lahjojansa, niin luulenpa kuitenkin tätä melkein
paraaksi. Jos olisimme ainoastaan miehenpuolia, niin olisi hauska saada
olla piilosilla tuolla toisella puolen jokea olevien metsäläisten
kanssa. Tahdotteko koettaa hankkia ruuhi tänne, Jasper?"

"Opas, minä tahdon koettaa kaikki, mikä voi edistää Mabelin
pelastusta."

"Se on jalo tunne, ja minä arvaan sen olevan luonnossa. Käärme voi
auttaa teitä; te riistätte noilta konnilta ainakin yhden keinon, jolla
voisivat pahennusta aikaansaada."



YHDEKSÄS LUKU.

Kohtaus koskessa. -- Chingachgook vihollisten joukossa. -- Pelastus.


Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri
jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti
metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan
mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä
voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean
virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti
saavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa,
varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat
jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi
Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa
pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle
paikalle.

Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen
setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas
seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä
poisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön,
jännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen
päättymistä.

Kun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet
matalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti
kahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin
pimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja
sentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee
metsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on
laskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu
sekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin.
Asiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka
elämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei
suinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja
sitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja,
joita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa
äkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että
vene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana
opastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten
luulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin
kahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli
pysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras
kääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän
ihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän
käsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin
hän itsekin.

"Mingo", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. "Käärme
tahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana".

Nuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava
totuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa
Delavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille
suunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä
kuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei
tarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi
Chingachgook:

"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!"

"Uj", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, "ruuhi on löytynyt,
mutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa
ottakaamme se luodolta irti".

"Mielellämme", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin,
"mene edellä; me seuraamme perästä."

Metsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä
kohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen
perässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui
sen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli
tärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti
olisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka
vielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.

"Nosta", sanoi Irokesi kansansa lyhyellä, päättävällä lausuntotavalla.
Vähällä vaivalla nostettiin ruuhi irti kallion laidasta, kallistettiin
hetkiseksi syrjälleen, jotta vesi valuisi pois, ja laskettiin sitten
varovasti veteen. Kaikki kolme pitivät sitä tanakasti kiinni, ett'ei
väkevä virta ryöstäisi sitä heidän käsistään, ja Irokesi, joka kulki
edellä ja siis piti kokasta kiinni, käänsi suuntansa itärantaa kohden,
missä tiesi kumppanien häntä odottavan.

Kun Delavari ja Jasper hyvin tiesivät, että täytyi löytyä muitakin
Irokeseja virrassa, koska heidän oma ilmestymisensä ei ollut herättänet
minkäänlaista kummastusta hänessä, jonka olivat kohdanneet, niin
käsittivät he suurimman varovaisuuden välttämättömäksi. Irokesi, joka
kulki edellä, astui verkalleen eteenpäin, vielä pitäen kiinni ruuhesta
ja kulettaen perässään vastahakoisia seuralaisiaan. Chingachgook nosti
jo kerran tomahavkiaan ja oli upottamaisillaan sen pahaa luulemattoman
metsäläisen päähän; mutta koska oli luultava että indianin
kuolemanhuuto tahi virran kulettama ruumis herättäisi hälinää, muutti
varova päällikkö tuumansa. Seuraavassa tuokiossa katui hän tätä
päätöstänsä, sillä kaikki kolme olivat yht'äkkiä neljän tai viiden
metsäläisen keskellä, jotka myöskin oli laitettu ruuhta etsimään.

Tuon tavallisen lyhyen, omituisen, tyytyväisyyttä ilmoittavan
huudahtamisen jälkeen, tarttuivat vastatulleet halukkaasti ruuheen. Apu
oli odottamaton ja teki vihollisen niin paljoa voimallisemmaksi, että
älykäs ja päätteliäs Delavarikin joutui hämilleen ja neuvottomaksi.
Irokesit, jotka näyttivät täydellisesti ymmärtävän asiansa, kiiruhtivat
neuvottelemaan pysähtymättä omaa rantaansa kohti. Heidän tarkoituksensa
oli selvästi tuoda airot, jotka olivat ottaneet huostaansa, ja antaa
kolmen tahi neljän sotilaan astua ruuheen pyssyineen ja ruutisarvineen,
joiden kastuminen vedessä oli ollut ainoa syy siihen, etteivät jo aikaa
sitten yön pimeydessä olleet täten kulkeneet joen yli.

Ystävät ja viholliset, täten yhteen liittyneinä, saapuivat nyt
itäiselle virranjuovalle, joka oli niin syvä ettei voitu kahlaamalla
mennä sen yli. Tässä syntyi lyhyt viivyke, koska oli välttämätön
päättää millä tavalla ruuhi oli yli vietävä.

Pysähtyminen lisäsi Jasperin ilmitulon vaaraa, joka kuitenkin oli niin
kekseliäs että viskasi lakkinsa ruuheen. Jos hän olisi ollut nututta ja
paidatta, niin olisi hänen ruumiinsa haamu tässä pimeydessä varmaankin
vetänyt vähemmän huomiota puoleensa. Hänen asemansa ruuhen perän takana
esti myöskin jonkun vähän hänen ilmi joutumistansa koska Irokesit
luonnollisesti katselivat ihan toiselle suunnalle. Toisin oli
Chingachgookin laita. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä
verivihollistensa keskellä ja voi tuskin siirtyä tuumaakaan koskematta
johonkuhun heistä. Kuitenkin näytti hän ihan tyyneltä, vaikka koko
hänen olentonsa oli jännitetty tilaisuuden tullessa joko pakenemaan
tahi antamaan kuolemaniskun.

"Uikoot kaikki nuoret mieheni paitsi kaksi, yksi ruuhen kummassakin
päässä, tuolle puolen aseitaan noutamaan", sanoi etevin Irokeseista.
"Nämät kaksi viekööt ruuhen virran yli."

Indianit tottelivat käskyä, jättäen Jasperin ruuhen perään, ja sen
Irokesin, joka oli ruuhen löytänyt, sen kokan ohjaajaksi. Chingachgook
kyykistyi niin syvälle veteen, että kaikki huomaamatta menivät ohitse.
Veden loiske, käsien liikkuminen ja heidän huutonsa toisilleen
ilmoittivat pian, että nuo neljä viimeksi tullutta jo olivat uimassa.
Heti kun Delavari oli varma tästä, nousi hän ylös, asettui entiselle
paikallensa ja alkoi luulla, että toimimisen hetki. oli tullut.

Joku itseänsä hillitsemään vähemmän tottunut kuin tämä soturi, olisi
nyt varmaankin iskenyt kuoleman iskun, mutta Chingachkook tiesi että
useampia Irokesia oli joessa hänen takanansa, ja hän oli siksi
harjaantunut ja kokenut sotilas, ett'ei suotta antautunut vaaraan. Hän
antoi indianin lykätä ruuhen syvälle ja kaikki kolme alkoivat uida
itäistä rantaa kohti. Mutta sen sijaan kuin muka olisi pitänyt lykätä
ruuhta poikki virtaan, huomasivat Delavari ja Jasper tuskin olevansa
sen kovimman voiman vaikutuksen alaisina ennenkuin alkoivat uida
semmoiseen suuntaan, että estivät virtaa kulettamasta ruuhta eteenpäin.
Tätä he kumminkaan eivät tehneet yht'äkkiä, vaan varovasti ja vähin
erin, jotta Irokesi ensiksi luuli kamppailevansa ainoastaan virtaa
vastaan. Näiden vastakkaisten voimain vaikutuksen alaisena kulki ruuhi
virtaa alaspäin, ja parin minuutin kuluttua ui se vielä syvemmässä
vedessä lähellä koskea. Nyt oivalsi Irokesi kuitenkin, että joku
erinomainen seikka esti sen kulkua, ja katsoen taaksensa, huomasi hän
paikalla toisten yhdistetyin voimin vastustavan häntä.

Tuo toinen luonto, jonka tottumus synnyttää, sanoi paikalla Irokesille,
että hän oli yksinään vihollisten seassa. Työntäen vettä sivulle päin,
syöksi hän yht'äkkiä Chingachgookin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa.
Heittäen irti ruuhesta, hyökkäsivät indianit toistensa kimppuun kuin
tiikerit. Vaikka taistelivat synkän yön pimeydessä ja elementissä
semmoisessa, joka oli kahta vaarallisempi elämästä ja kuolemasta
kamppaileville, näyttivät he unhottavan kaikki paitsi molemminpuolisen
halunsa päästä, voittajaksi ottelussa.

Jasper oli nyt yksin ruuhen haltiana, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa
oli uida Delavarin avuksi, mutta ruuhen turvaan saamisen
välttämättömyys astui hänen mieleensä kymmenkertaisella voimalla, ja
hetkisen kuunneltuaan taistelevain raskasta hengitystä, koki hän niin
pian kuin mahdollista ehtiä läntiselle rannalle, Lyhyen etsimisen
perästä onnistui hänen saada selkoa muista seuralaisista ja pani sitten
vaatteet päälleen. Muutama sana oli riittävä selittämään minkälaiseen
asemaan hän oli jättänyt Delavarin ja millä tavalla ruuhi oli saatu.

Syvä äänettömyys seurasi hänen kertomustansa, ja kaikki kuuntelivat
tarkasti, turhaan toivoen saada jotain varmuutta sen taistelun
päättymisestä, joka juuri oli tapahtunut tahi jota nyt ehkä paraillaan
taisteltiin vedessä. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuo lakkaamaton
pauhaaminen kohisevasta koskesta, ja viholliset toisella rannalla
pitivät edelleen syvää äänettömyyttä.

"Ottakaa tämä airo, Jasper," sanoi Opas vakaasti, vaikka hänen äänensä
kuului tavallista kolkommalta, "ja seuratkaa jälestä omalla
ruuhellanne. Emme voi huoletta jäädä tähän kauvemmaksi aikaa."

"Mutta Käärme?"

"Hän on oman jumalansa hallussa ja elää tai kuolee luojan tahdon
mukaan. Emme voi tehdä mitään häntä auttaaksemme emmekä antautua kovin
suureen vaaraan pysymällä tässä toimettomina kuin naiset, jotka
jaarittelevat pienistä vastoinkäymisistään. Tämä pimeys on kallis."

Kova, pitkä, kimakka ulvonta kuului toiselta rannalta ja keskeytti
Oppaan puheen.

"Mitä merkitsee tämä melu, mr. Opas? kysyi Cap. "Se kuuluu paremmin
helvetin-henkien ulvonnalta kuin ristittyin ihmisten kurkuista
lähtevältä ääneltä."

"Ristityitä he eivät ole, eivätkä väitä niitä olevansa tahi toivo
niiksi tulla, ja kun kutsutte heitä helvetin hengiksi, olette tuskin
antanut heille väärän nimen. Tuo ulvonta on ilohuuto, ja he ovat
päästäneet sen voittajina. Käärmeen ruumis, elävänä tai kuolleena, on
epäilemättä heidän hallussaan."

"Ja me!" huudahti Jasper, joka tunsi jaloa surua, kun se ajatus, että
hän ehkä olisi voinut estää onnettomuuden, jos ei olisi jättänyt
kumppaniansa, tunki hänen mieleensä.

"Emme voi auttaa päällikköä, poikani, ja meidän täytyy jättää tämä
paikka niin pian kuin mahdollista."

"Koettamatta vapauttaa häntä! ... tietämättä edes onko hän kuolleena
tahi elävänä!"

"Jasper on oikeassa," sanoi Mabel vakavasti, vaikka vapisevalla
äänellä. "Minä en ole peloissani, setä, ja tahdon jäädä tähän, kunnes
saamme tietää, mitenkä ystävällemme on käynyt."

"Tuossa tuumassa näyttää olevan järkeä, Opas," virkkoi Cap.
"Kunnollinen merimies ei voi luopua kumppalistaan, ja olen iloinen
tavatessani näin oikeita mielipiteitä näissä sisävesi-ihmisissä."

"Jaarituksia," jatkoi Opas rauhattomasti, ja lykkäsi puhuessaan ruuhen
virtaan. "Te ette ymmärrä mitään ettekä pelkää mitään. Jos pidätte
henkeänne arvossa, niin toimittakaa että pääsette majoitukselle, ja
jättäkää Delavari luojan haltuun. Metsävuohi, joka kovin usein käypi
nuolupaikalla [hiekkainen, kiteytyneestä suolasta rikas maa, jota
kaikki kasvia syövät eläimet halukkaasti etsivät.], joutuu viimein
metsästäjän pauloihin."

Tämä kohtaus oli tavallaan juhlallinen, ja tuo vilkas, jalomielinen
Mabel tunsi verensä kiertävän suonissa nopeammin ja poskiansa
polttavan, kun ruuhi pistihen väkevään virtaan. Yön pimeys oli hieman
vähennyt pilvien hajottua, mutta suuret, tuuheat puut tekivät rannat
niin pimeiksi, että ruuhet olivat pikimustassa varjossa, joka suojeli
niitä keksimisen vaaralta. Aivan luonnollista kuitenkin oli, että
kaikissa vallitsi jonkunlainen epävarmuuden tunne, ja Jasperkin, joka
jokaisen omituisen äänen tullessa metsästä alkoi vapista Mabelin
tähden, katseli matkalla rauhattomasti ympärilleen. Airoa käytettiin
suurimmalla varovaisuudella, sillä vähinkin ääni olisi siinä syvässä
äänettömyydessä, joka kaikkialla vallitsi, helposti voinut ilmoittaa
valppaille Irokeseille, missä pakolaiset olivat.

Jasper ja Opas olivat päättäneet antaa ruuhten kulkea jonkun aikaa
melkeen itsestänsä, ja se haudan hiljaisuus, joka vallitsi laajassa,
melkeen rajattomassa metsässä, saattoi heidät huomaamaan jokaisen
äänen, joka sieltä voi tulla. Kauan olivat he kuitenkin turhaan
kuunnelleet, kun Oppaan tarkka korva luuli kuulevansa semmoisen
rapsauksen, kuin jos kuiva oksa olisi polkastu poikki. Jokainen, joka
on tottunut tähän omituiseen ääneen, tietää kuinka helposti korva äkkää
ja eroittaa sen kaikesta muusta rapinasta metsässä.

"Joku kävelee länsi rannalla," sanoi Opas hiljaa Jasperille. "Ovatkohan
Irokesit jo voineet kulkea joen yli aseineen ja ilman ruuhetta?"

"Ehkä se on Delavari. Hänen täytyy tietysti seurata meitä pitkin rantaa
saadakseen meistä selkoa. Antakaa minun mennä lähemmäksi rantaa
vakoillakseni."

"Tehkää se, poikani, vaan pidelkää airoa sujuvasti älkääkä millään
muotoa menkö maalle olematta varma asiastanne."

Kymmenen rauhatonta minuutia seurasi Jasperin ruuhen kadottua, joka
luikahti pois niin äänetönnä kuin olisi veteen vajonnut, ennenkuin
Mabel voi saada uskoneeksi, että nuorukainen todellakin yksinään oli
uskaltanut tuolle retkelle, joka hänestä näytti niin vaaralliselta.
Sillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa
sanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo
keksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama
juhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin;
veden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina
oli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä. Mainitun ajan kuluttua kuului
taaskin puunoksain hiljainen ratiseminen, ja Opas luuli kuulevansa
tukahdutetuita ääniä.

"Minä voin erehtyä," sanoi hän, "sillä usein tulee kuvittelemaan mitä
hartaasti toivoo, mutta nuo äänet tuntuivat Delavarin syviltä ääniltä."

"Minä näin jotain veden päällä," kuiskasi Mabel, jonka silmä, Jasperin
katomaisen perästä, lakkaamatta tarkasti synkän pimeyden leveää varjoa.

"Ruuhi se on," huudahti Opas iloisesti. "Kaikki lienee hyvin, muuten
olisi pojasta jotain kuulunut."

Seuraavassa tuokiossa kulkivat molemmat ruuhet taasen sivukkain, ja
Jasperin vartalo eroitettiin hänen oman ruuhensa perässä. Kokassa istui
toinen henkilö, ja kun nuorukainen hoiti airoa niin, että Opas ja Mabel
saivat nähdä toisen kasvot, tunsivat he molemmat Suuren Käärmeen.

"Chingachgook, veljeni," sanoi Opas, ja hänen vapiseva äänensä ilmoitti
tunnetten voimaa, "Mohikanien päällikkö, sydämeni on hyvin iloinen.
Usein olemme yhdessä kamppailleet, mutta minä pelkäsin ett'ei se enään
koskaan tulisi tapahtumaan."

"Uj! Mingot ovat naisia; kolme heidän päänahkaa riippuu vyölläni. He
eivät tiedä, miten voisivat osata Delavarien Suureen Käärmeesen. Heidän
sydämissään ei ole ollenkaan verta ja heidän ajatuksensa ovat
paluumatkalla suuren järven yli."

"Oletteko ollut heidän joukossansa päällikkö? Mitenkä kävi sotilaalle,
joka oli joessa?"

"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriasten toverina.
Hänen veljensä pankoot hänelle syöttiä koukkuihinsa. Opas, minä olen
laskenut vihollisten lukumäärän ja käsitellyt heidän pyssyjänsä."

"Ah, tiesinhän hänen olevan uskalikon!" huudahti Opas englannin
kielellä, ensiksi käytettyään delavarinkieltä. "Tuo vallaton ihminen on
ollut heidän keskellänsä ja tuonut mukanaan meille koko heidän
historiansa. Kertokaa, Chingachgook, ja minä ilmoitan sen sitten
ystävillemme."

Delavari kertoi nyt vakaalla tavallaan pää-asiallisemmat kohdat
seikkailustaan siitä saakka kuin hän viimeksi nähtiin joessa
taistelevan vastustajansa kanssa. Tämän kohtalosta hän ei maininnut sen
enempää, koska ei ollut tavallista, että sotilas kehui urotöistään
silloin kuin antoi niistä selityksen. Heti päästyänsä voitolle tuossa
peloittavassa taistelussa, oli hän uinut itäiselle rannalle, noussut
varovasti maalle ja hiipinyt pimeyden suojassa Irokesien joukkoon,
joutumatta ilmi tai edes epäluulon alaiseksi. Kerta oli häntä kyselty,
vaan hän oli vastannut olevansa Nuolenkärki, ja sen jälkeen oli hän
päässyt kaikista kysymyksistä. Muutamista satunnaisista lauseista kuuli
hän että metsäläiset halusta toivoivat saada valtoihinsa Mabelin ja
hänen setänsä, jonka arvon suhteen he kuitenkin näkyivät erehtyneen.
Hän sai myöskin kyllin tukea sille epäluulolle, että Nuolenkärki oli
ilmoittanut heidät vihollisille jostakin syystä, jota nyt ei ollut
huokea arvata, koska hän ei vielä ollut saanut palkintoa avustaan.

Opas ilmoitti muille tästä kertomuksesta ainoastaan sen, minkä katsoi
riittäväksi poistamaan heidän epäilyksiään, samalla myöskin ilmoittaen,
että hän katsoi toimimis-hetken tulleeksi, koska Irokesit eivät vielä
täydelleen olleet tointuneet tappioidensa vaikuttamasta hämmästyksestä.

"Me tulemme tapaamaan heidät kosken luona, sitä en epäile," sanoi hän,
"ja siellä tulee kohtaloksemme joko pakoon pääseminen tai heidän
käsiinsä joutuminen. Matka linnaan on silloin niin vähäinen, että
melkeen olen arvellut astua maalle Mabelin kanssa, saattaa hänet
jotakin oikotietä myöten majoitus-paikkaan ja jättää ruuhet omiin
varoihinsa koskeen."

"Se ei koskaan onnistu, Opas," keskeytti häntä Jasper innoissansa.
"Mabel ei ole kyllin väkevä kulkemaan metsien läpi tällaisena yönä.
Antakaa hänen astua minun ruuheeni, ja minä joko menetän henkeni taikka
vien hänet terveenä koskea alas, olkoonpa vaan näinkin pimeä."

"En epäile hyvää tahtoanne, poikani, mutta täytyy olla sallimuksen
silmä, eikä teidän, ohjaamassa, jos mieli päästä eheänä Oswego-virtaa
alas sellaisena yönä kuin tämä on."

"Ja kuka saattaa hänet terveenä majoitus paikalle, jos hän astuu
maalle? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin vesillä? Vai luuletteko
minun vähemmän ymmärtävän ammattiani kuin te omaanne?"

"Rohkeasti puhuttu, poikani, mutta jospa eksyisinkin metsässä -- vaikka
en usko kenenkään todenmukaisesti voivan sitä sanoa -- jos kuitenkin
sen tekisin, niin ei siitä olisi sen pahempaa, kuin että meidän
täytyisi majailla yö metsässä, jotavastoin väärä aironvetämä tai ruuhen
heilahdus viskaisi teidät ja Mabelin veteen, josta hän arvattavasti ei
nousisi hengissä jälleen."

"Minä lykkään päättämisen Mabelin valtaan; olen varma siitä, että hän
tuntee itsensä varmemmaksi ruuhessa."

"Minä luotan suuresti teihin molempiin," sanoi kersantin tytär, "enkä
epäile, ett'ette tahdo tehdä kaikkia mitä voitte, osoittaaksenne
isälleni kuinka suuressa arvossa häntä pidätte; vaan minun täytyy
myöntää etten mielelläni tahdo jättää ruuhta, nyt kun olemme varmat
siitä, että vihollisia on metsässä. Setäni saa kuitenkin ratkaista
tämän kysymyksen minun puolestani."

"Mantere ei minua miellytä," sanoi Cap, "kun selvä tie meritse on
edessä. Mabelille ja minulle on viisainta jäädä ruuheen."

"Olisi paras että Mabel vaihtaisi ruuhta," sanoi Jasper. "Minun on
kuiva, ja Opaskin myöntänee, että minun silmäni ovat hänen silmiään
tarkemmat vesillä."

"Sen teen kernaasti, poikani. Vesi kuuluu teidän lahjoihinne, eikä
kukaan kiellä teidän harjaannuttaneen niitä korkeimmilleen. Laskekaa
ruuhenne minun ruuheni viereen Jasper, niin jätän teille mitä olette
pitävä kalliina aarteena."

Mabel astui toisesta ruuhesta toiseen ja istahti mukaan ottamainsa
kapinetten päälle, jotka tähän asti olivat olleet tämän ruuhen ainoana
lastina. Heti kuin tämä oli tapahtunut, erosivat ruuhet vähän
toisistansa ja airoja käytettiin, vaikka suurimmalla varovaisuudella.
Puheleminen lakkasi hiljakseen, ja kun lähestyttiin peloittavaa koskea,
tunsivat kaikki hetken tärkeyden. Kaikki riippui perämiesten
taitavuudesta, sillä jos jompikumpi ruuhi syöksisi kiveä vastaan, niin
se ainakin kaatuisi, jos ei musertuisikaan, ja silloin ei ainoastaan
jouduttaisi kaikkiin vaaroihin, joita joessa on tarjona, vaan Mabelin
pelastaminen vainoojain kynsistä olisi miltei mahdoton. Suurin
varovaisuus oli sentähden tarpeen.

Ruuhten kulkiessa varovasti eteenpäin alkoi kosken pauhina kuulua, ja
Cap tarvitsi kaikki voimansa pysyäkseen paikallansa, kun nuo
merkitsevät äänet tulivat yhä lähemmäksi keskellä pimeyttä, joka tuskin
soi hänelle tilaisuutta nähdä metsittyneen rannan kehäpiirteitä ja
lehväkaarrosta päänsä päällä. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa
toinen putous, ja hänen kuvitusvoimansa loi nyt tulevan koskenlaskun
yhtä vaaralliseksi kuin se oli ollut, josta hän vähän aikaa sitten oli
suoriutunut, joten se epäilys ja epävarmuus, joka häntä vallitsi,
melkoisesti lisäsi vaaran suuruutta. Tässä kohden erehtyi kuitenkin tuo
vanha merimies, sillä Oswegon kosket ja putoukset ovat hyvin erilaiset
laadultaan ja voimaltaan. Matkalaisillemme oli se vastus, mikä nyt
vielä oli voitettavana, vähäpätöinen sen suhteen, minkä jo olivat
kestäneet.

"Tuo on siis se paikka, josta olette puhunut," sanoi Mabel Jasperille,
kun kosken pauhina selvästi kuului.

"Niin -- ja minä pyydän teitä luottamaan minuun -- Opas kulkee koskea
alas liian likeltä joen keskikohtaa. Hänen tulisi pitäytyä lähempänä
itärantaa, mutta nyt ei hän voisi kuulla, jos huutaisin. Pysykää
jäykkänä ruuhessa, Mabel, älkääkä peljätkö."

Seuraavassa tuokiossa oli voimakas virta vienyt heidät koskeen, ja
kolmen tai neljän minuutin kuluessa näki enemmän kummastunut kuin
pelästynyt Mabel ympärillään ainoastaan valkeita vaahtokinoksia eikä
kuullut muuta kuin veden pauhinan. Ainakin kaksikymmentä kertaa näytti
ruuhi olevan syöksemäisillään jotakin pyörtävää aaltoa vastaan, mutta
yhtä usein liukui se ihan vahingoittumattomana sen ylitse, Jasperin
voimakkaan käden ohjaamana. Ainoastaan yhden ainoan kerran näytti
nuorukainen kadottavan valtansa heikon aluksen yli, joka muutamia
silmänräpäyksiä pyöri ihan ympäri, mutta tuskallisella ponnistuksella
sai hän sen taas valtoihinsa, ohjasi sen uudestaan oikeaan kulkuväylään
ja sai pian palkinnon kaikesta levottomuudestaan, kun huomasi tyynesti
kulkevansa syvää vettä myöten kosken alapuolella.

"Kaikki on voitettu, Mabel," huudahti hän iloisena. "Vaara on ohitse ja
nyt voitte toivoa näkevänne isänne jo tänä yönä."

"Jumalalle kiitos! mutta minä näen jotain vedessä meitä likellä; eikö
se ole ystäviemme ruuhi?"

Muutama aironvetämä vei Jasperin osoitetun esineen viereen. Se oli
todellakin toinen ruuhi, tyhjänä ja talka ilmassa. Niin pian kuin
nuorukainen oli saanut tämän selville, rupesi hän katselemaan eikö
uimamiehiä näkyisi, ja suureksi ilokseen huomasi hän pian Capin, joka
tuli huilaten virtaa alaspäin, sillä hän oli tahtonut ennen hukkua kuin
mennä maalle metsäläisten sekaan. Hän hilattiin ylös ruuheen, vaikka
vaivalla, ja siihen päättyi etsiminen; sillä Jasper oli varma siitä,
että Opas kahlasi maalle, kernaammin kuin luopui rakkaasta pyssystään,
saatikka vesi koskessa oli niin matalaa.

Jälellä oleva matka oli lyhyt, vaikka täytyi kulkea pimeässä ja
epävarmuudessa. Vähän ajan kuluttua kuului sekava pauhina, joka väliin
tuntui kaukaiselta ukkosen-jylinältä, väliin taas voimallisten
vesijoukkojen pauhulta. Jasper selitti seuralaisillensa, että he nyt
kuulivat meren kuohuilemisen rantaa vastaan. Mataloita niemekkeitä oli
heidän edessään; erääsen niiden välissä olevaan lahteen kulki ruuhi ja
törmäsi hiljaan rannalle. Ylimeno, joka sitten seurasi, oli niin lyhyt
ja pikainen, että Mabel tuskin tiesi mitä tapahtui. Muutamassa
minuutissa oli menty vahtimiesten ohitse, portti aukaistiin, ja kovassa
mielenliikutuksessa oleva tyttö syöksi isänsä syliin.



KYMMENES LUKU.

Tuhannen saarta. -- Puulinnoitus. Varoitus.


Tämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä
seuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti
Dunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä
n.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan
komentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen
päästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka
tehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.

Kestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun
saaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin
vuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin
näyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin
vuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja
pensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu
käyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse
koukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon
tekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja
matkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.

Mabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen
isänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi
kuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet
jokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva
herättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet
salvattuina laivan ahtaisin aloihin.

Ei yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin
siksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että
turvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja
useimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä
milloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli
majoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai
kahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli
se kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut
metsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa
kasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli
säilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia
ihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli
rakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja
sotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e.
Nämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut
puunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia,
olivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot
tavallisesti ovat.

Saaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin
tiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton
nähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin
soukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa,
oli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi
kestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet
tunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei
mikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä,
ovi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty
veistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla.
Alikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita;
toinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala
lakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin
voi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki
nämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät
kuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen
vaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden
latvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse
tässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka
vähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin
vähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle
sen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea
sangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi
piiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa
ulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita
myöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme
voivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta,
jolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt
ryhdymme.

Heti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla
palasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden
majan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin
niihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat
myöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden.
Turhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi
aterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten
vaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista.
Kersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin
kaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella
aistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.

Muutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti
Dunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä,
joiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla
tavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan
tulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko
vahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan
korpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka
vapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa
tautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään
sotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty
saareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään
vakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa
olevan asemapaikkansa.

Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä
oli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli
lisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin
aikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa.
Noustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän
pian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän
nykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden
valtaavan mieltänsä.

Majat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto
kohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko
valaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan
kirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään
pilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa
rauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.

Kun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat
aamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän,
jossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi
järven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja
katseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat
rantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja
viehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka
huomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään
katseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä
näkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin
kaunista.

Yht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun
pensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut
puoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin
kuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa
pettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi
häntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän
vaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista
pitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan
saadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää
paikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun
näki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja
viittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät
osoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän
oksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi
ja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä
toisen liikkeitä.

Tätä äänetöntä viittomapuhetta jatkettiin kummaltakin puolelta kaksi
tai kolme minuutia, kunnes Mabel huomasi että pensaita toisella
rannalla varovasti syrjäytettiin ja ihmisen kasvot kurkistivat esiin.
Yksi silmäys oli riittävä ilmoittamaan hänelle, että nämä kasvot olivat
punanahan ja päälle päätteeksi naisen kasvot; vielä toinen silmäys
vakuutti hänelle, että häntä vastapäätä seisoi Kesäkuunkaste,
Nuolenkärjen vaimo. Heidän matkakumppaleina ollessaan oli Mabelia
ihastuttanut se ystävällinen tapa ja teeskentelemätön, kunnioitusta
osoittava hellyys, jolla indianilais-nainen oli kohdellut miestänsä.
Yhden tai kaksi kertaa sillä matkalla oli Mabel luullut huomaavansa
että Tuskarora-indiani osoitti häntä kohtaan harmittavaa suosiota, ja
häntä oli kummastuttanut, että vaimo näytti siitä olevan pahoilla
mielin. Mutta koska Mabel ystävällisellä kohtelullansa oli yllin
kyllin kostanut Kesäkuulle tämän vasten tahtoaan aikaan saamansa
mielikarvauden, oli indianitar mieltynyt häneen, ja Mabel oli eronnut
hänestä siinä varmassa vakuutuksessa, että kadotti ystävän.
Sankarittaremme ei nyt enään epäillyt, vaan astui esiin ja oli iloinen
kun näki Kesäkuun luottavaisesti seuraavan esimerkkiä. Nuoret naiset --
sillä Kesäkuu oli nuorempi Mabelia -- vaihtoivat nyt julkisesti
ystävyyden merkkejä, ja viimeksi mainittu viittasi ystäväänsä tulemaan
lähemmäksi, vaikkei hän itsekään tiennyt, kuinka se voisi tapahtua.
Mutta Kesäkuu ei ollut hidas näyttämään, että se oli hänelle aivan
mahdollista; hän lykkäsi vesille ruuhen, joka oli kätkössä rannalla
kasvavassa pensaikossa, ja tusina äänetöntä aironvetämää vei hänet pian
tuon soukan salmen poikki. Kun hän oli noussut maalle, tarttui Mabel
hänen käteensä ja vei hänet metsikön läpi omaan majaansa. Onneksi oli
tämä täydellisesti suojattu niiden katseilta, jotka istuivat tulen
ääressä, joten molemmat huomaamatta pääsivät sisään.

"Olen iloinen nähdessäni teidät, Kesäkuu," sanoi Mabel suloisella
hymyllä ja miellyttävällä äänellään. "Mikä on saattanut teitä tulemaan
tänne ja kuinka keksitte saaren?"

"Puhukaa harvaan," sanoi Kesäkuu, hymyillen vastaan, ja likisti Mabelin
kättä omain käsiensä väliin, jotka tuskin olivat isommat, vaikka työstä
kovettuneet. "Harvempaan -- liian sukkelasti."

Mabel kertoi kysymyksen, kokien hillitä intoansa, ja hänen onnistui
saada ajatuksensa ymmärretyksi. "Kesäkuu, ystävä," virkkoi indianitar.

"Minä uskon teitä, Kesäkuu, kaikesta sydämestäni uskon teitä, mutta
mitä se koskee teidän tännetuloonne?"

"Ystävä tulemas ystävää katsomaan," vastasi Kesäkuu hymyillen.

"Joku muu syy löytynee, Kesäkuu, muuten ette suinkaan olisi antaunut
vaaraan ja tullut yksinänne. -- Oletteko yksinänne, Kesäkuu?"

"Kesäkuu luonanne -- ei kukaan muu. Kesäkuu tulemas yksinään --
soutamas ruuhta."

"Minä toivon sen, minä uskon -- ei, minä tiedän sen. Te ette voisi
pettää minua, Kesäkuu, heittää minut ranskalaisten, Irokesien --
Nuolenkärjen valtaan -- ettehän tahdo myydä päänahkaani."

Kesäkuu kiersi käsivartensa Mabelin hoikan vyötäreen ympärille ja
likisti häntä sydäntänsä vastaan niin hellästi ja sydämellisesti, että
vedet tunkivat hänen silmiinsä. Tämän teki hän naisen herttaisesti
hyväilevällä tavalla, ja sentähden oli tuskin mahdollista, että toinen
nuori, tunteellinen nainen ei pitäisi sitä vilpittömän ystävyyden
osoituksena. Mabel vastasi syleilyllä, asettui sitten käsivarren
pituuden päähän hänestä ja jatkoi kyselemistään, vakaasti katsoen häntä
silmiin.

"Jos Kesäkuulla on mitään sanomista ystävälleen, niin puhukoon
vapaasti; minun korvani ovat auki."

"Kesäkuu peloissaan, Nuolenkärki tappamas hänet. Hän upottamas
tomahavki Kesäkuun päähän."

"Se ei saa tapahtua, hyvä Kesäkuu. Mabel ei koskaan tule kertomaan
hänelle käynnistänne. Tahtoisinpa ettette enään lausuisi sanaakaan, jos
luulette joutuvanne johonkin vaaraan."

"Puulinna hyvä nukkumapaikka -- hyvä olopaikka."

"Tarkoitatteko, Kesäkuu, että pelastaisin henkeni pakenemalla
puulinnaan? Varmaankaan ei Nuolenkärki tee teille mitään pahaa
sentähden, että olette tämän minulle sanonut. Hän ei voi tahtoa
turmiotani, sillä en milloinkaan ole tehnyt hänelle vääryyttä."

"Nuolenkärki ei tahtomas pahaa kauniille keltanaamalle," vastasi
Kesäkuu, kääntäen pois kasvonsa, ja vaikka hän puhui indianilaistytön
suloisella, vienolla äänellä, laski hän sen nyt niin, että se tuntui
synkältä ja pelästyneeltä. "Nuolenkärki rakastamas keltanaama-tyttöä."

Mabel punastui tietämättä minkätähden, ja vaikeni jonkunlaisen
arkatuntoisuuden tähden hetkeksi kyselemästä. Mutta välttämätöntä oli
saada tietää enemmän, sillä hänen pelkonsa oli herännyt ja hän jatkoi
sentähden keskustelua.

"Nuolenkärjellä ei voi olla syytä rakkauteen eikä vihaan minua
kohtaan," sanoi hän. "Onko hän teitä lähellä?"

"Mies aina lähellä vaimoa -- täällä," vastasi Kesäkuu ja pani käden
sydämellensä.

"Oivallinen tyttö! Mutta sanokaa minulle, Kesäkuu, onko minun meneminen
puulinnaan tänään -- aamulla -- nyt heti?"

"Puulinna aivan hyvä naisille. Linna ei saamas päänahkaa."

"Minä pelkään liiankin hyvin ymmärtäväni teitä, Kesäkuu. Tahdotteko
tavata isääni?"

"Ei täällä -- mennyt pois."

"Sitä ette voi tietää, Kesäkuu; näettehän että saari on sotamiehiä
täynnä."

"Ei täynnä -- menneet pois..." Kesäkuu nosti ylös neljä sormea. "Niin
monta punatakkia täällä."

"Ja Opas -- ettekö tahtoisi tavata häntä? Hän voi puhutella teitä
irokesin kielellä."

"Hän myöskin poissa -- hän pitämäs kielen, ottamas sen mukaansa," sanoi
Kesäkuu nauraen.

Hänen lapsellinen naurunsa oli niin viehättävää ja tarttuvaa
laadultaan, ett'ei Mabel voinut olla siihen yhtymättä, vaikka olikin
säikäyksissä kaikesta, mikä oli tapahtunut.

"Te näytte tietävän tai luulevan tietävänne meistä kaikki, Kesäkuu,"
sanoi hän. "Oletteko tätä ennen käynyt saaressa?"

"Juuri nyt tullut."

"Kuinkas sitten tiedätte sen, mitä sanoitte, olevan totta? Voisivathan
isäni, Opas ja Eau-douce olla kuuluvissa, jos huutaisin heitä."

"Kaikki poissa," sanoi Kesäkuu vakaasti ja hymyili suopeasti.

"Ei, nyt sanotte enemmän kuin varmaan voitte tietää, koska ette ole
tutkinut koko saarta."

"Olemas hyvät silmät -- näkemäs veneen miesten kanssa mennä pois --
näkemäs alus Eau-doucen kanssa."

"Siinä tapauksessa olette vakoillut meitä. Luulen kuitenkin, ett'ette
ole laskenut jääneiden lukumäärää."

Kesäkuu nauroi, nosti uudestaan neljä sormea pystöön, ja osoittaen
molempiin peukaloihinsa, sipasi hän sormellansa noita neljää pystössä
olevaa sormea ja kertoi sanan "punatakkia", jonka tehtyä hän koski
peukaloihinsa ja jatkoi: "Suolavesi," "Majoitus-mestari." Tämä kaikki
oli ihan oikein, ja Mabel alkoi jo kovin epäillä oliko soveliasta
laskea Kesäkuu menemään pois ilman antamatta likempää selitystä. Mutta
hänestä oli niin vastenmielistä käyttää tuon ystävällisen tytön
luottamusta väärin, että hän tuskin oli ajatellut kutsua setäänsä,
ennenkuin jo luopui siitä, katsoen sitä arvoansa alentavaksi ja
vilpilliseksi ystäväänsä kohtaan. Hän teki sen sitä kernaammin, koska
hän varmaan tiesi että Kesäkuu ei suinkaan antaisi mitään ilmi, vaan
päin vastoin turvautuisi itsepintaiseen äänettömyyteen, jos häntä
yritettäisiin pakoittaa.

"Luulette siis, Kesäkuu," sanoi Mabel, "että tekisin viisaimmin jos
oleksisin puulinnassa?"

"Hyvä paikka naiselle. Linna ei saanut päänahkaa. Hirret paksut."

"Te puhutte varmasti, ikäänkuin olisitte ollut siellä ja mitannut
seinät."

Kesäkuu nauroi ja näytti miettiväiseltä, vaan ei puhunut mitään.

"Osaako kukaan muu kuin te tähän saareen? Onko kukaan Irokesi nähnyt
meitä?"

Kesäkuun kasvot synkistyivät, ja hän katsoi tarkasti ympärilleen,
ikäänkuin olisi peljännyt jonkun kuuntelevan.

"Tuskarora kaikkialla -- Oswego, täällä, Frontenak, Mohawk --
kaikkialla. Jos hän saamas nähdä Kesäkuun, hän tappamas hänet."

"Mutta me luulimme ett'ei kukaan tiennyt tästä saaresta ja ett'ei
meidän tarvinnut täällä pelätä ketään vihollista."

"Paljo silmä, Irokesi."

"Silmät eivät aina auta, Kesäkuu. Tämä paikka on salassa monelta
silmältä, ja harvat meistäkin osaavat tänne."

"Eräs mies voi kertoa -- kysykää, Jengis puhumas ranskan kieltä."

"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu. Te tahdotte sanoa minulle, että
joku petturi on kertonut kansallenne, missä ja kuinka löytäisivät
saaren."

Kesäkuu nauroi, sillä hänen mielestään oli sotapetos pikemmin luettava
ansioksi kuin rikokseksi; mutta hän oli ylen uskollinen omaa heimoansa
kohtaan sanoakseen enempää kuin asianhaarat vaativat. Hänen
tarkoituksensa oli pelastaa Mabel -- ei ketään muuta.

"Keltanaama tietämäs nyt," sanoi hän, "varustus hyvä tytölle -- ei
huolimas miehistä eikä sotilaista."

"Mutta minä huolin niistä paljon, Kesäkuu, sillä yksi heistä on setäni,
josta suuresti pidän, ja muut ovat ystäviäni ja kansalaisiani. Minun
täytyy kertoa heille mitä on tapahtunut."

"Kesäkuu silloin surmattamas," virkkoi intianilais-tyttö tyynesti,
vaikka surumielisesti.

"Ei, he eivät saa tietää, että te olette käynyt täällä. Mutta myöskin
heidän täytyy olla varoillaan, ja voimmehan kaikki mennä linnaan."

"Nuolenkärki tietämäs -- näkemäs kaikki, ja Kesäkuu tulemas puhumaan
nuoren keltanaama-ystävän, ei miesten kanssa. Jokainen sotilas
pelastamas päänahkansa. Kesäkuu nainen, ei puhumas miesten kanssa."

Mabel sai alakuloiseksi tästä hänen metsäläis-ystävänsä selityksestä,
sillä selvää oli nyt, että tämä tiesi, ett'ei hänen tiedonantojaan
ilmaistaisi. Toiselta puolen ei hän voinut saada selväksi, mikä vaara
voisi uhata Kesäkuuta, jos molempien nuorten naisten keskustelu tulisi
tunnetuksi, ja tämä mietiskeleminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi ja
rauhattomammaksi. Kesäkuu alkoi kerätä niitä pikkukapineita, jotka
hän oli pannut pois käsistään majaan tullessansa, ja valmistihe
lähtemään pois. Hänen pidättäminen ei voinut tulla kysymykseenkään,
ja sankarittaremme oikein ajattelevaan ja hellätuntoiseen luonteesen
katsoen oli mahdoton, että hän olisi voinut tylysti erota
intianilais-tytöstä, joka oli pannut kaikki alttiiksi saadakseen
palvella ystävätänsä.

"Kesäkuu", sanoi hän innokkaasti ja kiersi käsivartensa tuon
viehättävän, vaikka sivistymättömän olennon vyötäreen ympäri,
"olemmehan ystävät. Minun puoleltani teillä ei ole mitään pelkäämistä,
sillä ei kukaan saa tietää käynnistänne. Jos voisitte antaa minulle
jotain merkkiä juuri ennenkuin vaara uhkaa -- jotain merkkiä, josta
voisin havaita, milloin minun on meneminen varustukseen -- kuinka minun
on varani pitäminen".

Kesäkuu, joka todella oli aikonut lähteä pois, oli kotvan aikaa ääneti,
sitten sanoi hän tyynesti:

"Hankkimas Kesäkuulle kyyhkynen."

"Kyyhkynen! Mistä minä sen voin saada?"

"Lähin maja -- ota vanha -- Kesäkuu menemäs ruuhi tykö."

"Luulen ymmärtäväni teidän tarkoituksenne, mutta eikö olis parempi että
seuraisin teitä rannalle, jos sattuisitte kohtaamaan jonkun
miehistämme?"

"Menemäs ulos ensin -- lukemas miehet -- yksi, kaksi, kolme, neljä,
viis', kuus'..." Kesäkuu nosti pystöön sormensa ja nauroi -- "Kaikki
pois tieltä -- kaikki paitsi yksi -- kutsumas pois hänet -- sitten
laulamas ja tuomas kyyhkynen".

Mabel hymyili tytön sukkelalle älylle ja lähti seuraamaan hänen
osoituksiansa. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi rukoilevin
silmin indianilais-tyttöön päin.

"Enkö saa toivoa että ilmoitatte minulle vähän enemmän, Kesäkuu?" sanoi
hän.

"Tietämäs nyt kaikki -- varustus hyvä -- kyyhky sanomas kaikki --
Nuolenkärki tappamas Kesäkuun."

Viimeksi lausutut sanat riittivät, sillä Mabel ei voinut vaatia
tarkempia ilmoituksia, kun Kesäkuu selitti, että hänen miehensä
kuolemalla rankaisisi tuumainsa ilmoittamisen. Hän sanoi Kesäkuulle
jäähyväiset ja poistui. Nopea silmäys näytti hänelle, että kolme henkeä
vielä istui tulen ääressä, mutta kaksi, joista toinen Muir, oli
poistunut, luultavasti veneen luokse, ja kuudes, hänen setänsä,
puuhaili kalanpyydyksiensä kanssa vähän matkan päässä tulesta.
Sotamiehen vaimo meni juuri samassa tuokiossa majaansa ja hänen
puoleltaan ei siis ollut mitään pelkäämistä. Mabel oli nyt olevinansa
ikäänkuin häneltä olisi joutunut jotakin hukkaan, palasi muuanta
nuottia hyräillen sen majan luo, josta hän vasta oli tullut, ja
kumartuen alas, ikäänkuin ottaakseen jotakin maasta, riensi hän
Kesäkuun osoittamaan majaan. Tämä oli rappiotilassa ja viimeksi
vahdissa olleet sotilaat olivat pitäneet sitä muonamakasiinina. Muun
muassa oli siinä muutama tusina kyyhkysiä. Ilman suurta vaivaa sai
Mabel yhden niistä kiini, ja kätkien sen esiliinansa alle, hiipi hän
takaisin majaan ja sitten, kun huomasi sen tyhjäksi, alas rantaan,
johon hänen onnistui päästä muiden huomaamatta. Ruuhen luona tapasi hän
Kesäkuun, joka otti kyyhkysen, pani sen vasuun, ja kertoen sanat:
"puulinna hyvä", lykkäsi hän ruuhen pensaikosta ja souti soukan salmen
yli yhtä äänettömästi kuin tullessakin. Mabel odotti hetken jäähyväis
tervehdystä tai ystävyyden osoitusta, sitten kuin Kesäkuu oli saapunut
toiselle rannalle, mutta turhaan. Kaikissa ympäristöllä olevissa
saarissa vallitsi semmoinen äänettömyys ja hiljaisuus, että tuntui kuin
ei kukaan koskaan olisi häirinnyt luonnon juhlallista lepoa, eikä Mabel
voinut missään keksiä vähintäkään merkkiä, joka osoittaisi sen vaaran
läheisyyttä, jota Kesäkuu oli tarkoittanut.



YHDESTOISTA LUKU.

Hyökkäys. -- Puulinnan piiritys. -- Indianialaista kavaluutta.


Kun Mabel palasi etsimään nais-toveriansa, tuntui hänestä kummalta,
että muut olivat niin tyynellä mielin nyt, kun hänessä vallitsi
semmoinen tunne, kuin elämän ja kuoleman edesvastaus olisi hänen
hartioitaan painamassa. Hän ymmärsi ettei hän sopivalla tavalla voinut
pyytää muita olemaan varoillansa, ilmoittamatta heille keskustelua
Kesäkuun kanssa, ja hän huomasi, että hänen täytyisi menettelyssään
heitä kohtaan noudattaa suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta, jota hän
ei ennen ollut tottunut tekemään, ei ainakaan näin tärkeissä
asianhaaroissa.

Sentähden käski hän sotamiehen vaimon viedä kaikellaisia tarpeita
varustukseen ja varoitti häntä mihinkään aikaan päivästä poistumasta
kauas siitä. Hän ei selittänyt syytä näihin käskyihin, vaan sanoi
ainoastaan että hän kävellessään saarella oli huomannut yhtä ja toista,
joka saattoi hänet pelkäämään, että vihollinen tunsi sen aseman
paremmin kuin he tähän asti olivat luulleet, ja että ainakin he
tekisivät viisaimmin, jos vaaran lähetessä etsisivät turvaa
puulinnassa. Vaikea ei ollut herättää tämän sotilasvaimon pelkoa,
sillä, vaikka hän oli rohkea skotilainen nainen, oli hän kuitenkin
erittäin kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä saattoi hänet yhä enemmän
pelkäämään indianien julmuutta. Kun Mabel luuli kylliksi
säikäyttäneensä häntä tehdäkseen hänet varovaiseksi, viittasi hän
muutamilla sanoilla siihen, ett'ei ole tarpeen antaa sotamiesten tietää
että he kumpikin olivat peloissansa. Tämän hän teki välttääkseen
kaikkia pulaan saattavia kysymyksiä ja tiedusteluita ja päätti toisella
tavalla pakoittaa setäänsä, korpraalia ja sotamiehiä suurempaan
varovaisuuteen.

Pahaksi onneksi ei koko brittiläisestä armeijasta olisi voitu löytää
sopimattomampaa henkilöä kuin korpraali Mak Nab oli siihen erityiseen
toimeen joka hänelle oli uskottu, kun hän oli jätetty komentavaksi
päälliköksi saareen kersantti Dunhamin poissa ollessa. Hän oli kyllä
päätteliäs ja rivakka, ja tunsi kaikki sotilaselämän temput ja koukut,
ja oli sotaan tottunut, mutta hän oli myöskin ylpeä, itsepäinen
kaikessa, mikä kuului hänen ammattinsa ahdasten rajain sisään, erittäin
taipuisa katsomaan brittiläistä valtakuntaa kaiken oivallisuuden
keskustaksi maailmassa ja Skotlantia itse keskipisteeksi, ainakin
kaikelle tämän valtakunnan siveelliselle etevyydelle. Vähemmän
käytännöllisen olennon puoleen olisi Mabel tuskin voinut kääntyä, ja
kuitenkin täytyi hänen paikalla panna tuumansa toimeen.

"Isäni on jättänyt teille, korpraali, tärkeän päälikkö-toimen", sanoi
hän, saatuaan Mak Nabin siirtymään vähän syrjään toisista. "Jos
viholliset saisivat saaren haltuunsa, niin joutuisimme sekä me että
poissa oleva retkikunta vangeiksi".

"Sitä käsittääkseen ei tarvitse matkustaa Skotlannista tänne", vastasi
Mak Nab jyrkästi.

"En epäile ett'ette te, mr Mak Nab, sitä ymmärrä yhtä hyvin kuin
minäkin, mutta minä pelkään että te sotilaat -- tottuneet kuin olette
vaaroihin ja taisteluihin, olette hieman taipuvaiset laiminlyömään
muutamia niistä varokeinoista, jotka ovat välttämättömät niin
omituisessa asemassa kuin me nyt olemme".

"Sanotaan, ett'ei Skotlanti ole valloitettu maa, nuori nainen; vaan se
lienee kaiketi erehdys, koska me, sen lapset, olemme niin uneliaita ja
koska niin helposti voidaan karata päällemme, meidän sitä vähääkään
aavistamatta".

"Ei, ei, hyvä ystävä; te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin en nyt
ollenkaan ajattele Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi en
ensinkään epäile teidän valppauttanne, kun luulette sitä tarvittavan.
Minä pelkään vaan että löytyy vaara, jonka suhteen teidän rohkeutenne
tekee teidät huolimattomaksi".

"Minun rohkeuteni on epäilemättä aivan vähäinen, neiti Dunham, koska se
vaan on skottilaisen rohkeutta. Isänne on yankee, ja jos hän olisi
täällä joukossamme, niin näkisimme epäilemättä muihin toimiin
ryhdyttävän".

"Isälläni on hyvä ajatus teistä, Mak Nab, muuten ei hän olisi uskonut
huostaanne saarta ja kaikkia mitä se sisältää, hänen tyttärensä siihen
luettuna. Etenkin tiedän hänen luottavan varovaisuuteenne. Hän toivoo
etupäässä että puuvarustusta hyvin vartioidaan".

"Jos hän tahtoo suojella viidennenkuudetta rykmentin kunniaa
hirsiseinien takana, niin olisi hänen itsensä pitänyt jäädä
komentamaan; sillä suoraan sanoen, skotlantilaisen ei sovi, vastoin
luontoa ja mielipiteitänsä, antaa karkoittaa itseään aukealta kentältä,
ennenkuin edes on hyökätty hänen kimppuunsa. Miekkamme ovat leveät, ja
me seisomme mielellämme vihollisen kanssa jalka jalkaa vastaan. Tämä
amerikalainen taistelutapa, joka on tullut niin suureen huutoon,
turmelee sen arvon, jota hänen majesteetinsa armeija nauttii, jos ei
turmele sen urhoollisuuttakin. Luottakaa vanhan sotilaan sanoihin, joka
jo on nähnyt viidennenkuudetta ikävuotensa; ei löydy mitään varmempaa
vihollisen kehoittamiskeinoa, kuin se, että näyttää häntä pelkäävänsä,
eikä koko tässä indianilaisessa sotatavassa ole mitään vaaraa, jota
teidän amerikalaistenne kuvitus ei olisi siihen määrään suurentanut ja
liioitellut, että vihdoin luulevat näkevänsä metsäläisen joka
pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme kylmästä maasta emmekä tarvitse
tai tahdo suojaa, ja kyllä saatte nähdä, neiti Dunham, että..."

Korpraali hyppäsi korkealle ilmaan, putosi päistikkaa kasvoillensa ja
pyörähti sitten selälleen -- kaikki tapahtui niin äkkipikaa, että Mabel
tuskin oli kuullut sen pyssyn kimakkaa paukausta, joka lähetti kuulan
Mak Nabin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huudahtanut -- hän ei edes
vapissut, sillä tapaus oli ylen äkillinen, odottamaton ja hirveä
saadakseen aikaan mitään sellaista heikkouden merkkiä. Mak Nabissa oli
vielä paraiksi sen verran henkeä jälellä, että hän voi käsittää mitä
oli tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat jo alkaneet vääntyä väärään,
niinkuin tavallisesti käypi sille, jonka kuolema äkkiarvaamatta
tavoittaa.

"Rientäkää puuvarustukseen niin pian kuin mahdollista", kuiskasi hän
Mabelin kumartuessa alas häneen päin.

Sankarittaremme käsitti nyt täydellisesti vaarallisen asemansa sekä
ripeän päätöksen tarpeellisuuden. Pikaisella silmäyksellä saatuansa
vaakuuden siitä, että ruumis makasi hänen jalkainsa juuressa, pakeni
hän puuvarustukseen, joka oli ainoastaan muutaman minuutin matkan
päässä. Juuri kuin hän ehti sen luokse, vetäsi sotamiehen vaimo
Jennie sen oven kiivaasti kiini ja salpasi sen; sillä sokeassa
hämmästyksessään ei hän ajatellut muuta kuin omaa pelastustaan. Viis
tai kuus laukausta kuului sillaikaa kuin Mabel huusi sotamiehen vaimoa
avaamaan ovea, ja se kauhistus, jota nämät yhä enensivät, esti
sisäpuolella olevaa naista kiireesti poisottamasta niitä pönkiä,
jotka hän niin nopsasti oli asettanut oven päälle. Tuokion kuluttua
tunsi Mabel kuitenkin oven vastahakoisesti antavan myöten hänen
ponnistaessansa, ja hän tunki hoikan ruumiinsa sen raosta sisään heti
kuin se oli ennättänyt tarpeeksi levetä. Hänen sydämensä ei nyt enään
sykkinyt niin rajusti, ja hän sai jälleen kylliksi mielenmalttia
voidakseen toimia ajattelevaisesti. Hän ei antanut perään, vaikka
Jennie vapisten ponnisteli saadaksensa oven jälleen kiinni, vaan piti
sitä päinvastoin auki niin kauan, kunnes oli varma siitä, ett'ei ketään
muuta heikäläistä ollut näkyvissä eikä sisään pyrkimässä. Hänen
käskynsä ja toimensa muuttuivat nyt tyynemmiksi ja järkevämmiksi.
Ainoastaan yksi pönkä pantiin ovelle, ja Jennien käskettiin ottaa sekin
pois, jos joku ystävä pyrkisi sisään. Sitten nousi hän tikapuita myöten
toiseen kerrokseen, jossa hän ampumareijästä voi tarkastaa saarta, niin
pitkälle nimittäin kuin pensaat sallivat. Kehoittaen alaalla olevaa
kumppaliansa rauhoittumaan, rupesi hän niin tarkasti kuin suinkin
tutkimaan varustuksen ympäristöä.

Ensi aluksi ei Mabel suureksi kummastuksekseen voinut keksiä yhtään
elävää olentoa, -- ei ystävää eikä vihollista -- koko saarella. Ei
näkynyt ranskalaisia eikä Indianeja, vaikka pieni vaalea pilvi, joka
kulki tuulen mukana pois, osoitti miltä suunnalta hänen oli niitä
etsiminen. Tullessaan sen ampumareijän tykö, josta se paikka näkyi,
missä Mak Nabin ruumis oli, hyytyi hänen verensä kauhusta, kun hän näki
nuo kolme sotamiestä makaavan kuolleina tämän vieressä. Melun syntyessä
olivat nämä miehet hyökänneet yhteiseen yhtymä paikkaan ja melkein
samassa silmänräpäyksessä saaneet surmansa tuolta väijyksissä olevalta
viholliselta, jota korpraali oli ollut halveksivinaan.

Ei Capia eikä luutnantti Muiria näkynyt. Sykkivällä sydämellä tutki
Mabel jokaista aukkoa puiden välissä ja meni ylimmäiseenkin kerrokseen
eli lakkaan, josta hänellä oli mitä lavein näköala; vaan kaikki oli
turhaa. Hän oli pelännyt saavansa nähdä setänsä ruumiin makaavan
ruohikossa, vaan häntä ei näkynyt missään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi
saarella, ja sotamiesten kuolleet ruumiit tekivät näkymön yhtä
kauhistavaksi kuin oudoksi.

"Jumalan tähden", huusi sotamiehen vaimo alaalta, "sanokaa minulle,
onko ketään meikäläisistä vielä hengissä. Minusta tuntuu kuin kuulisin
huokauksia, jotka heikkonevat heikkonemistaan, ja pelkään että kaikki
joutuvat surman omiksi".

Mabel, joka muisti että vaimo oli naimisissa yhden tuolla hengetönnä
makaavan sotamiehen kanssa, vapisi ajatellessaan sitä surua ja
epätoivoa, johon hän joutuisi, jos yht'äkkiä saisi tiedon miehensä
kuolemasta. Huokauksista oli sitä paitsi sangen vähän toiveita, vaikka
huokaaja kenties oli hänen setänsä, joka ehkä makasi semmoisessa
paikassa, ettei häntä voinut nähdä.

"Meidän täytyy turvautua Jumalaan, Jennie, eikä laiminlyödä mitään
puolustuskeinoa, jonka hän armostansa antaa meille. Pitäkää tarkka
vaari ovesta älkääkä millään muotoa avatko sitä ilman minun
käskyttäni".

"Oi, sanokaa, neiti Mabel, näettekö Sandyä missään! Jos vaan voisin
antaa hänelle tiedon, että olen turvassa, niin olisi mies raukkani
tyynemmällä mielin, oli hän sitten vapaana tai vankina".

Sandy, joka oli Jennien mies, makasi juuri sen ampumareijän kohdalla,
jonka luona Mabel seisoi.

"Ettehän sano minulle, näettekö Sandyä", kertoi nainen, sillä Mabelin
äänettömyys teki hänet rauhattomaksi.

"Muutamat meikäläisistä ovat koolla Mak Nabin ruumiin ympärillä,"
vastasi hän karttavasti; sillä hänen mielestään olisi jumalatonta
asianhaarain näin kauhistavina ollessa lausua suora valhe.

"Onko Sandy niiden joukossa?" kysyi nainen semmoisella äänellä, joka
karkeutensa ja tuimuutensa tähden kuului turmiota aavistavalta.

"On varmaankin, sillä minä näen kaksi, kolme, neljä -- kaikilla
rykmentin punanen takki"!

"Sandy", huudahti vaimo raivokkaasti. "Miksi et huoli omasta
hengestäsi, Sandy! Tule heti tänne ja pysy vaimosi luona hyvinä ja
pahoina hetkinä! Ei nyt enään ole aikaa pitää lukua teidän tuhmasta
sotajärjestyksestänne eikä teidän kerskaavista käsitteistänne
kunniasta! Sandy, Sandy!"

Mabel kuuli pönkää nostettavan ja oven narisevan saranoillaan. Odotus,
emme tahdo sanoa hämmästys, piti hänet ampumareijän vieressä ja hän
näki pian Jennien syöksevän pensaiden läpi sille suunnalle, missä
kuolleet olivat. Hän tarvitsi vaan muutamia silmänräpäyksiä sinne
ehtiäksensä. Niin äkillinen ja odottamaton oli kohtaus ollut, ett'ei
hän peljästyksessään näkynyt käsittävän sen täydellistä merkitystä. Hän
tarttui miehensä vielä lämpöiseen käteen, ja hänestä näytti kuin
salainen hymy olisi rypistänyt hänen huuliansa.

"Miksi tahdot turhanpäiten henkesi menettää, Sandy!" huusi hän nykien
häntä käsivarresta. "Indianit surmaavat teidät kaikki, jos ette riennä
varustukseen. Nouse ylös, pois täältä, äläkä kuluta hukkaan kalliita
hetkiä".

Tuskallisesti ponnistellessaan tempasi nainen kuollutta ruumista niin,
että sen pää kääntyi häntä kohden ja kasvot tulivat näkyviin, jolloin
pieni kuulan tekemä reikä silmäkulman reunassa ynnä muutama vieressä
oleva veripisara selitti hänelle syyn miehensä äänettömyyteen. Kun
totuus kauhistuttavassa muodossaan selvisi hänelle, löi hän kätensä
yhteen ja päästi kimakan huudon. Tämä huuto, vaikka kimakka,
sydäntäsärkevä ja kauhistuttava, oli kuitenkin sulosointuinen verraten
siihen ulvontaan, joka seurasi heti sen perästä. Tuo kammottava
sotahuuto kohosi saaren pensaikosta, ja noin kaksikymmentä metsäläistä,
peloittavan näköisiä sotamaalauksensa ynnä muiden indianilaisen
kuvituksen keksimäin laitosten tähden, hyökäsi esiin kiirehtien
ottamaan haltuunsa nuo suuressa arvossa pidetyt päänahat. Nuolenkärki
oli ensimmäisenä, ja hänen tomahavkinsa musersi tainnoksiin menneen
Jennien pääkallon.

Kaikki tämä tapahtui vähemmässä ajassa kuin olemme tarvinneet sitä
kertoaksemme, ja Mabel oli nähnyt kaikki tyynni. Hän oli seisonut
paikallaan kuin naulattu, katsoa tuijottaen ikäänkuin lumottuna tuota
kammottavaa tapahtumaa. Mutta yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että
Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä sykki
valtavasti, sillä tämä turva oli ainoa, joka suojeli häntä varmasta
kuolemasta, ja hän juoksi tikapuiden päähän rientääkseen alas ovea
salpaamaan. Hän kuuli kuitenkin, ennenkuin oli ehtinyt toiseen
kerrokseen, oven narisevan saranoillaan ja luuli olevansa hukassa.

Ajatukset ovat kuitenkin valveella tällaisina hetkinä. Seuraavassa
tuokiossa luuletteli hän, että setänsä oli tullut varustukseen, ja
tahtoi rientää alas viskautuakseen hänen syliinsä; mutta samalla
pidätti häntä se ajatus, että tulija voi olla joku indiani, joka nyt
pani kiinni ovea saadakseen yksinänsä ryöstöä harjoittaa. Syvä
hiljaisuus alaalla ei voinut soveltua Capin rohkeisin, pikaisiin
liikkeisin, ja näyttikin paremmin viittaavan jotakuta vihollisen
petosta. Tämä ajatus piti Mabelia toimetonna, ja enemmän kuin minuutin
vallitsi rakennuksessa äänetön hiljaisuus. Sen aikaa seisoi Mabel
ylimmäisten tikapuiden juurella, katsoa tuijottaen alakertaan vievää
aukkoa kohti ja joka silmänräpäyksessä odotti hän saavansa nähdä
metsäläisen kasvojen pistävän siitä esiin. Tämä pelko tuli viimen niin
suureksi, että hän katseli piilopaikkaa viivyttääkseen odotettua
kohtausta, vaikkapa vaan silmänräpäyksen. Hän kyykistyi kahden tynnyrin
väliin ja rukoili sydämellisesti ja hartaasti, että Jumala ottaisi
hänet suojelukseensa. Nyt luuli hän kuulevansa hiljaista rapinaa,
ikäänkuin joku olisi noussut alisia tikapuita myöten niin suurella
varovaisuudella, että se omalla liiallisuudellaan ilmaisi itsensä;
sitten seurasi vähäinen natina, johon hän tiesi erään puolapuun olevan
syynä, joka oli notkunut hänen oman kepeän painonsa alla. Vielä ei
kuitenkaan näkynyt mitään lattian aukeamassa; vaan hänen kuulonsa, joka
oli erittäin paljon herkistynyt siitä mielen-jännityksestä, missä hän
oli, ilmoitti hänelle selvästi, että joku oli ainoastaan muutaman
tuuman alempana aukkoa. Kohta sen perästä näki hän Indianin pään
mustine hiuksineen kohoavan lattian pintaa ylemmäksi, mutta niin
verkalleen, että sen liikkuminen oli verrattava kellon minuutiviisarin
kulkuun. Sitten tulivat julmat kasvonpiirteet ja koko mustanpuhuva
muoto näkyviin. Mabelin kauhistus karttui, kun hän luuli näkevänsä nuo
mustat, muljottavat silmät ja julmat kasvot; vaan kun koko pää oli
kohonnut lattian pinnan yläpuolelle, huomasi hän, tarkkaan katsottuaan,
että hänen säikähtänyt kuvituksensa oli luullut Kesäkuun lempeitä,
kauniita kasvoja indianilaisen sotilaan kasvoiksi.

Vaikea olisi sanoa kumpi tunsi suurempaa iloa. kun Mabel juoksi
keskelle huonetta -- sankarittaremmeko, kun huomasi että tullut oli
Nuolenkärjen vaimo eikä itse Nuolenkärki -- vaiko Kesäkuu, kun näki
että hänen neuvoansa oli seurattu ja tapasi varustuksessa sen henkilön,
jota hän niin rauhattomasti ja melkein toivotta oli etsinyt. He
syleilivät toisiaan, ja tuo teeskentelemätön indianilaisnainen nauroi
suloisella, viehättävällä tavallaan, pitäen sillaikaa ystävätänsä
käsivarren pituuden päässä itsestänsä ja tutkistellen oliko tämä
todellakin läsnä.

"Varustus hyvä", sanoi hän, "ei saa päänahkaa".

"Se on todellakin hyvä, Kesäkuu", vastasi Mabel kauhistuksella ja
peitti samassa silmänsä, ikäänkuin päästäkseen näkemästä niitä
hirmuisuuksia, joita hän vasta oli nähnyt. "Sanokaa, Jumalan tähden,
tiedättekö mihinkä setä raukkani on joutunut? Olen katsellut joka
haaralle, vaan en ole huomannut häntä missään".

"Ei täällä varustuksessa?" kysyi Kesäkuu jollakin uteliaisuudella.

"Ei, minä olen ihan yksin täällä, Kesäkuu; se vaimo, joka oli kanssani,
syöksi ulos miehensä luokse ja on hengellään maksanut
varomattomuutensa".

"Kesäkuu tietää -- Kesäkuu näkemäs; hyvin pahasti; Nuolenkärki ei
säälimäs ketään vaimoa, ei omaansakaan".

"Oi, Kesäkuu, teidän hengestänne ei ainakaan ole mitään pelkoa".

"Ei tietämäs; Nuolenkärki tappa, jos tietämäs kaikki".

"Jumala suojelkoon teitä, Kesäkuu; niin, hän on sen tekevä hyvyytenne
tähden, Sanokaa minulle, mitä on tekeminen ja onko setä raukkani vielä
elossa".

"Ei tiedä. Suolavedellä olemas vene; hän ehkä mennä järvelle".

"Vene on vielä rannassa, vaan ei setääni eikä majoitusmestaria näy
missään".

"Ei kuolleina -- koska Kesäkuu näkemäs sen. Menemäs piiloon -- punainen
mies menemäs piiloon -- ei häpeä keltanaamalle".

"Heidän häpeäänsä en suinkaan pelkää, vaan pelkään ett'eivät ole
ennättäneet paeta. Hyökkäyksenne oli niin äkkiarvaamaton, Kesäkuu."

"Tuskarora", virkkoi toinen, hymyillen tyytyväisenä miehensä
taitavuudesta. "Nuolenkärki suuri sotilas".

"Ja mitä on minun tekeminen, Kesäkuu? Ei viipyne kauan, ennenkuin
teidän väkenne hyökkää tätä varustusta vastaan?"

"Varustus hyvä -- ei saamas päänahka".

"Mutta he tulevat pian huomaamaan, ett'ei siinä ole mitään
varustusväkeä, jos eivät jo tienne sitä. Itse sanoitte minulle saaressa
olevain miesten lukumäärän, ja epäilemättä olette saanut tietää sen
Nuolenkärjeltä".

"Nuolenkärki tietämäs" -- sanoi Kesäkuu, ja nosti pystöön kuusi sormea
ilmoittaaksensa saareen jätettyin miesten lukumäärän. "Kaikki punaiset
miehet tietämäs. Neljä jo hukannut päänahkansa -- kahdella olemas ne
vielä".

"Älkää puhuko siitä, Kesäkuu; tuo kauhistava ajatus hyydyttää vereni.
Teidän sotilaanne eivät voi tietää, että olen yksinäni varustuksessa,
vaan luulevat kenties setäni ja majoitusmestarin olevan täällä, ja
sytyttävät luultavasti rakennuksen tuleen ajaakseen heidät ulos. Olen
kuullut sanottavan, että tuli on tällaisissa tiloissa vaarallisin
vihollinen".

"Ei polttamas varustusta, varustus hyvä -- ei saamas päänahkaa, ei
polttamas varustusta".

"Ja mistä sen päätätte, Kesäkuu? Minä pelkään kuitenkin että he
sytyttävät sen tuleen".

"Varustus märkä -- paljo sadetta -- hirret kosteat, ei palamas hevillä.
Punainen mies tietämäs sen aivan hyvin -- sentähden ei polttamas sitä
ettei sanoa Jengille, että Irokesia on ollut täällä. Isä tulemas
takaisin -- ei näkemäs varustus ei löytämäs sitä. Ei, ei, Indiani lopen
viisas -- ei liikuttamas mitään".

"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu, ja toivon ennustuksenne käyvän
toteen, sillä jos isäni pelastuisi -- ehkä hän jo on kuollut tai
vankeudessa, Kesäkuu?"

"Ei koskemas isää -- ei tietämäs, mihin hän mennyt -- vesi ei jättämän
jälkiä -- punainen mies ei saattamas seurata. Ei polttamas varustus --
se olemas hyvä, ei saamas päänahkaa".

"Katsotteko mahdolliseksi että minä voin olla täällä turvassa siksi
kuin isäni palaa takaisin?"

"Ei tiedä -- tytär tietämäs paraiten, milloin isä tulemas takaisin".

Mabel tuli levottomaksi siitä katseesta joka oli Kesäkuun mustassa
silmässä kun hän lausui tämän, sillä hänessä heräsi se epäluulo, että
Kesäkuu tahtoi saada selkoa jostakin joka voisi olla eduksi
Indianeille, koska he sen avulla ehkä voisivat saada hänen isänsä ja
koko retkikunnan surmatuksi. Hän oli jo antamaisillaan karttavan
vastauksen, kun raju ryntäys ovea vastaan äkkiä veti koko hänen
huomionsa uhkaavan vaaran puoleen.

"He tulevat", huudahti hän. "Kenties, Kesäkuu, on siellä setäni ja
majoitusmestari. En voi tällaisena hetkenä estää Muiriakaan sisälle
pääsemästä."

"Miks'ei katsomas ulos -- monta ampumareikää -- aiotut sitä varten."

Mabel seurasi viittausta, nosti varovasti pienen puupalasen yhdestä
niitä ampumareikiä, joita oli toisen kerroksen ulkonevassa osassa ja
silmäsi alas oveen päin. Hänen hämmästyksensä ja kalpeutensa ilmoitti
toiselle, että metsäläisiä oli alhaalla oven takana.

"Punasia miehiä," sanoi Kesäkuu ja nosti varoittavasti sormeansa.

"Neljä. He ovat kauhistuttavia sotamaalauksineen ja verisine
voittosaaliineen. Nuolenkärki on niiden joukossa".

Kesäkuu oli sillä välin mennyt huoneen nurkkaan, jossa muutamia
kivääriä oli varalla, ja oli jo tempaissut yhden niistä, kun hänen
miehensä nimi pidätti häntä. Se tapahtui kuitenkin vaan
silmänräpäykseksi sillä hän meni paikalla ampumareijän luo ja oli jo
pistämässä ulos kiväärin piippua, kun luonnollinen inhon tunne saatti
Mabelin tarttumaan hänen käteensä.

"Ei, ei, Kesäkuu", sanoi hän, "ei omaa miestänne kohti, vaikkapa
henkeni menisikin".

"Ei tekemäs Nuolenkärjelle pahaa", sanoi Kesäkuu kammon värähdyksellä;
"ei tekemäs punaselle miehelle ollenkaan pahaa. Ei ampumas heitä --
ainoastaan peloittamas".

Mabel ymmärsi nyt Kesäkuun tarkoituksen eikä enää koettanut häntä
estää. Indianitar pisti pyssynpiipun reijästä ulos, ja varta vasten
saatettuaan sen verran kolinaa aikaan, että metsäläisten huomio kääntyi
sinne päin, vetäsi hän liipasinta. Tuskin oli pyssy lau'ennut, kun
Mabel jo nuhteli häntä.

"Sanoittehan, ett'ei tarkoituksenne ollut ampua; olette ehkä
haavoittanut miehenne".

"Kaikki juoksemas pois ennenkuin minä ampua", vastasi Kesäkuu nauraen,
ja katsoessaan toisesta reijästä tarkastaakseen metsäläisten liikkeitä,
nauroi hän vielä herttaisemmin. "Katsokaa, etsinyt piilopaikan --
kaikki sotilaat. Luulemas Suolaveden ja Majoitusmestarin täällä --
varomas nyt itseänsä".

He tutkivat nyt saarta useammista reijistä niin tarkkaan kuin voivat ja
näkivät että metsäläiset, jotka olivat ottaneet haltuunsa
englantilaisten tavarat ja ryöstäneet majat, rupesivat valmistamaan
pitoja. Enimmät varat olivat varustuksessa, vaan Indianit olivat
kuitenkin saaneet niin suuren voittosaaliin että voivat katsoa itsensä
palkituiksi, etenkin koska hyökkäys ei ollut tuottanut heille mitään
tappiota. Muutamat heistä olivat jo vieneet pois kuolleet ruumiit, ja
voitettujen aseet oli koottu yhteen läjään lähelle sitä paikkaa, missä
pidot aiottiin pitää. Kaikki enemmän silmäänpistävät esineet saarella
olivat jätetyt paikoilleen, koska metsäläiset tahtoivat äkkiarvaamatta
päästä karkaamaan kersantin kimppuun hänen takaisin palatessaan.
Indianien tarkoituksena ei näkynyt olevan paikalla ryhtyä ahdistamaan
varustusta, vaan kaikki osoitti pikemmin, kuten Kesäkuu arveli, että he
aikoivat pitää sitä piiritystilassa, kunnes kersantin joukko oli
palannut, koska muutoin hyökkäyksen jälet voisivat varoittaa niin
kokenutta ja taitavaa miestä kuin Opas oli. Veneen olivat he kuitenkin
ottaneet haltuunsa ja vieneet pensaikkoon siihen paikkaan, mihin olivat
kätkeneet omatkin ruuhensa.

Nyt seurasi pitkät ja synkät tunnit. Päivä tuntui kuukauden pituiselta;
ne hetket, jolloin Mabel rukoili, olivat ainoat, jotka tuntuivat
helpommilta. Usein turvautui hän tähän lohdutuskeinoon, ja aina tunsi
hän mielensä siitä vahvistuvan, sielunsa rauhoittuvan ja luottamuksensa
lisääntyvän. Hän ymmärsi Kesäkuun arvelun ja katsoi hyvin
todenmukaiseksi, että varustus jätettäisiin rauhaan toistaiseksi.
Jonkun likellä olevan vaaran pelko oli sentähden vähennyt, mutta
tulevaisuus antoi aivan vähän syytä mihinkään toiveisin, ja hänestä
alkoi vankeuteen joutumisen ajatus jo tuntua helpommalta.

Selvän päivän aikana oli sankarittaremme asema jotenkin huolettava,
mutta kun illan varjot hiljalleen laskeusivat saarelle, kävi se melkein
kammottavaksi. Metsäläiset olivat nyt joutuneet ihan raivoihinsa,
saatuaan käsiinsä kaikki englantilaisten viinan, ja heidän huutonsa ja
menettelynsä oli semmoista kuin pahain henkien riivaamain ihmisten
menetteleminen. Heidän ranskalainen päällikkönsä -- sillä heitä näkyi
komentavan euroopalainen mies -- koki turhaan hillitä heidän
vallattomuuttaan, ja hän vetäytyi nyt -- viisaasti kyllä -- pois
erääsen likellä olevaan saareen, jossa hän odotti seuraavan päivän
valkenemista. Ennen poismenoansa, oli hänen onnistunut oman henkensä
uhalla sammuttaa ja riistää metsäläisiltä keinot sen uudesta
virittämiseen. Tämän hän oli tehnyt sentähden, ett'eivät Indianit voisi
sytyttää varustusta, jonka säilyttäminen oli välttämätön hänen tulevien
tuumiensa edistymiselle.

Aamupuoleen taukosi tuo hurja meteli, ja kuoleman hiljaisuus vallitsi
koko saarella. Mabel ja Kesäkuu olivat siihen asti olleet niin
peloissansa, etteivät voineet ajatella lepoa, mutta nyt sai indianitar
edellisen houkutelluksi asettumaan eräälle sotamiesten olkivuoteelle,
jossa hän pian vaipui rauhalliseen uneen. Kesäkuu heittäysi hänen
viereensä, eikä aikaakaan ennekuin hänkin oli unen helmoissa.

Kun Mabel heräsi, virtailivat auringonsäteet ampumareijistä, sillä
päivä oli jo kulunut jokseenkin pitkälle. Kesäkuu nukkui vielä, vaan
heräsi heti toisen liikkeistä ja molemmat ryhtyivät nyt tarkastamaan
mitä heidän ympärillään tapahtui.

Mutta vaikka silmäilivät ulos jok'ainoasta ampumareijästä, eivät he koko
saarella voineet keksiä merkkiäkään muista elävistä olennoista kuin he
itse. Kytevä tuli tuprusi siinä kohti, missä Mak Nab ja hänen
kumppalinsa olivat keittäneet, ikäänkuin savu olisi aiottu syötiksi
jollekulle poissa olevalle; majain ympäristöllä oli kaikki pantu
entiseen järjestykseen. Ehdottomasti säpsähti Mabel kun hänen silmänsä
tapasivat ihmisryhmän, jossa oli kolme sotamiestä, huolettomina istuen
ruohokentällä, ikäänkuin olisivat välinpitämättömästi keskustelleet
toistensa kanssa; mutta hänen verensä hyytyi, kun hän uudestaan katsoen
tunsi surmattuin sotamiesten verettömät kasvot ja lasinkarvaiset
silmät. Ruumiit olivat niin likellä varustusta, ett'ei hän niitä ensi
silmäyksellä huomannut, ja niiden asennossa ja ryhdissä oli jotain
ilvehtivää irstaisuutta, sillä niiden kangistuneet jäsenet oli
väännetty erilaisiin asemiin, jotta näyttäisi ikäänkuin kuuluisivat
elävään ruumiisen. Mutta vaikka nämät esineet näyttivät
kauhistuttavilta niille, jotka olivat kyllin likellä huomatakseen
kammottavan vastakohdan niiden teeskennellyn ja todellisen laadun
välillä, olivat ne kuitenkin järjestetyt niin taitavasti, että
äkkinäinen katsoja olisi sadan kyynärän päästä erehtynyt. Tyystin
tarkasteltuaan saaren rantoja, osoitti Kesäkuu neljättä sotamiestä,
joka istui jalat riippuen veden päällä, selkä nojassa puuta vasten ja
ongenvapa kädessä. Kaljut nahattomat päät oli peitetty lakeilla, ja
kaikki veren merkit oli tarkkaan pyyhitty kasvoista. Mabel tunsi pahoin
vointia tätä nähdessään. Hän vaipui eräälle penkille ja peitti
kasvojansa esiliinalla muutamia minuutia, kunnes Kesäkuun hiljainen
huudahtaminen jälleen kutsui hänet ampumareijän luo. Indianitar osoitti
Jennien kuollutta ruumista, joka näytti seisovan erään majan ovella,
nojaten eteenpäin, ikäänkuin katsellakseen sotamiehiä, myssynnauhat
liehuen tuulessa ja luuta kädessä. Väli oli niin pitkä ett'ei selvään
voinut eroittaa kasvojenpiirteitä, mutta Mabel luuli huomaavansa että
alaleuka oli painettu alas, ikäänkuin vääntämään suuta kammottavaan
hymyyn.

"Kesäkuu, Kesäkuu", huudahti hän, "tämä on kauheampaa kuin mitä teidän
kansanne kavaluudesta ja petoksista koskaan olen kuullut puhuttavan tai
pitänyt mahdollisena."

"Tuskarora hyvin viekas", vastasi Kesäkuu semmoisella äänellä, joka
osoitti, että hän pikemmin hyväksyi kuin paheksui kuolleiden ruumisten
tällä tavalla käyttämistä. "Ei teke sotamiehelle vahinkoa nyt -- olemas
Irokeseille hyödyksi -- ottanut päänahat ensin -- nyt käyttämäs
ruumiita -- sitten polttamas ne."

Mabel ei voinut tukehuttaa inhon tunnetta; mutta siitä ei Kesäkuu
piitannut mitään, vaan alkoi valmistaa yksinkertaista aamiaista
näyttääkseen kuinka vähän hän piti väliä muiden tunteista, joiden
suhteen hänen omat tapansa olivat opettaneet hänet välinpitämättömäksi.
Mabel söi vaan vähäisen, Kesäkuu sitä vastoin niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Tämän perästä oli heillä kyllin aikaa ajattelemiseen ja
saaren tyystimpään tarkastamiseen. Vaikka sankaritartamme poltti
kuumeentapainen halu saada myötäänsä olla jonkun reijän luona, ei hän
kumminkaan voinut siinä kauan kestää, vaan poistui inholla, mutta
ainoastaan hetkeksi, sillä lehtien kahina tai tuulen humina puissa veti
hänet jälleen siihen. Oli todellakin kammottavan juhlallinen katsella
tuota autiota saarta, jossa asui kuolleita elävien haamussa, ja tämä
vaikuttikin Mabeliin melkein samalla tavalla, kuin jos hän olisi
katsellut pahain henkien huvituksia.

Koko päivänä ei näkynyt yhtään Indiania eikä ranskalaista, ja yö
laskeutui tuon kamalan, mutta äänettömän naamiokentän päälle sillä
tasaisella, muuttumattomalla eteenpäin menolla joka on omituista
luonnonlaeille, jotka eivät pidä väliä niistä vähäpätöisistä
näyttelijöistä ja näyttelyistä, jotka tunkeilevat ja kilpailevat
keskenänsä täällä maan päällä. Tämä yö oli rauhallisempi kuin
edellinen, ja Mabel nukkui turvallisemmin, sillä hän oli nyt vakuutettu
siitä että hänen omaa kohtaloansa ei ratkaistaisi, ennenkuin hänen
isänsä oli palannut. Seuraavana päivänä odotettiin häntä kuitenkin
takaisin ja kun sankarittaremme heräsi, riensi hän heti kohta
ampumareikäin luokse tutkimaan ilman laatua ja saaren oloja.
Ruohokentällä oli vielä tuo kamala ihmisryhmä; kalastaja istui vielä
kumartuneena veteen päin ja näytti pitävän tarkkaa huolta toimestansa;
Jennien vääristetyt kasvot tirkistivät edelleen majan ovelta. Mutta
ilma oli muuttunut. Raitis etelätuuli puhalsi, ja vaikka ilma vielä oli
leuto, näytti myrsky olevan tulossa.


KAHDESTOISTA LUKU.

Oppaan tulo. -- Hyökkäys puuvarustusta vastaan. -- Vihollisten
torjuminen.


Vaivaloisesti ja vitkaan kuluivat päivän hetket, tuottamatta mitään
muutosta, ja Mabelin saamatta mitään päätöstä toimeen. Päivä oli jo
ehtoopuolella. Kesäkuu oli alakerroksessa heidän kohtalaisen ateriansa
valmistamisen puuhassa, Mabel taas oli noussut katolle joka oli
varustettu luukulla, jonka kautta pääsi vapaasti kulkemaan. Vaan ei hän
tästäkään korkeasta paikasta voinut keksiä mitään mainittavaa, eikä hän
uskaltanut kovin kauan olla näkyvissä koska hän hyvin tiesi, että
jonkun metsäläisen hillitsemättömät himot helposti voisivat saattaa
hänet lähettämään luodin hänen päänsä läpi.

Aurinko oli laskenut eikä odotetuista veneistä vielä oltu mitään vihiä
saatu. Mabel oli uudelleen noussut katolle silmäilläkseen saarta vielä
kerran, sillä hän toivoi retkikunnan vihdoinkin hämärässä palaavan. Jos
tämä tapahtui, niin ei ainakaan Indianien paulat tulisi niin turmiota
tuottaviksi kuin muutoin, ja hän saisi ehkä tilaisuutta tulen avulla
antaa selvemmän merkin, kuin mitä muuten olisi voinut. Tarkoin
tutkittuaan taivaanrannetta, oli hän jo poislähtemässä, kuin hänen
huomionsa kiintyi johonkin, josta hän aluksi ei ollut niin tarkkaa
lukua pitänyt. Saaret olivat niin likekkäin, jotta kuusi tai kahdeksan
eri kanavaa eli niiden välistä salmea näkyi yhtähaavaa, ja eräässä
enimmän piilossa olevassa oli ruuhi, joka melkeen kokonaan oli rannan
pensasten suojassa. Epäilemättä oli siinä joku ihmis olento. Käsittäen
ett'ei hänen ilmoitusmerkkinsä voinut vahingoittaa, jos tämä oli
vihollinen, mutta päinvastoin voisi olla hyödyksi, jos siellä oli
ystävä, heilutti hän hartaasti pientä lippua, varoen kumminkin samalla
ett'ei saaressa olijat sitä huomaisi.

Kahdeksaan jopa kymmeneenkin eri toviin oli Mabel turhaan heiluttanut
lippua ja alkoi jo epäillä, huomattiinko sitä, kun merkkiin vastattiin
airoa heiluttamalla, ja mies näytti itseään sen verran, että hän tunsi
Chingacbgookin. Siellä oli siis ainakin yksi ystävä ja päälle
päätteeksi semmoinen, joka hänen vakuutuksensa mukaan sekä tahtoi että
voi auttaa.

Tästä hetkestä elpyi hänen uskalluksensa ja luottamuksensa.
Mohikani oli nähnyt hänet, hän tiesi siis hänen olevan saarella; heti
kylliksi pimeän tultua ryhtyisi hän epäilemättä tarpeellisiin toimiin
hänen pelastamistaan varten. Hänen noudattamansa suuri varovaisuus
osoitti että hän tiesi vihollisen olevan mailla, ja Mabel luotti
täydellisesti hänen sukkeluuteensa ja taitoonsa. Pahinna esteenä oli
nyt Kesäkuu, sillä Mabel oli nähnyt niin selviä todistuksia hänen
uskollisuudestaan kansalaisiansa kohtaan, vaikka hän tosin oli
osoittanut hyväntahtoisuutta Mabelille, että hän ei voinut uskoa hänen
taipuvan laskemaan vihollista Indiania varustukseen. Mabel teki ja
hylkäsi mielessään tunnin kuluessa ainakin tusinan ehdoitusta tämän
asian suhteen.

Ensiksikin ei hän oikein käsittänyt, kuinka saisi tietää, milloin
Chingachgook oli oven takana, johon hän luuli hänen piakkoin saapuvan,
ja toiseksi ei hän myöskään tiennyt, miten päästäisi hänet sisään
herättämättä valppaan Kesäkuun epäluuloa. Mutta aika kiirehti, sillä
Mohikani voi tulla ja mennä matkoihinsa, jos hän ei ollut valmis
ottamaan häntä vastaan. Aivan välttämätöntä oli ryhtyä johonkin,
vaikkapa vähemmänkin viisaasen toimeen sillä Delavari uskaltaisi liian
paljon, jos viipyisi pitemmän aikaa saaressa. Uudestaan tutkittuansa
useita tuumia, joita oli ajatellut, meni Mabel seurakumppalinsa luokse
ja sanoi niin tyynesti kuin voi:

"Minä olen levoton Kesäkuu; olisi hyvä, jos menisitte katolle taaskin
tarkastamaan saarta, jotta olisimme varmat, ettei meitä vastaan ole
mitään tekeillä. Te käsitätte kansalaistenne tarkoitukset paljoa
paremmin kuin minä."

"Kesäkuu menemäs, Lemmenkukka toivomas, mutta tietämäs aivan hyvin että
Indianit nukkumas; odottamas isää. Sotilaat syömäs, juomas, nukkumas
aina kun ei taistele tai ole sotajälellä; silloin eipäs milloinkaan
nukku, syö, juo -- ei koskaan olemas väsyksissä. Sotilaat nukkumas
nyt."

"Suokoon Jumala että niin olisi, mutta menkää, Kesäkuu kulta, ylös ja
katsokaa tarkkaan ympärillenne. Vaara voi olla tarjona silloin kuin
vähimmin sitä odotamme. Sill'aikaa kuin te olette katolla, tahdon minä
kuunnella ovella, ja täten voimme yht'aikaa vartioida ylhäällä ja
alhaalla."

Vaikka Kesäkuu katsoi tätä joutavaksi varovaisuudeksi, koska hän oli
varma siitä, ett'ei kukaan voinut päästä varustukseen, jos ei saanut
sisäpuolelta apua, eikä todellinen vaara voinut ulkoa uhata heidän
sitä jo ennen huomaamatta, luki hän tämän ehdoituksen Mabelin
tietämättömyyden ja levottomuuden syyksi, ja koska se oli tuotu esiin
niin suoraan, hyväksyi hän sen mitään luulematta. Sankarittaremme voi
siis, Kesäkuun noustessa katolle, esteettä mennä ulko-oven luokse.

Kesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa
Mabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja
varovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi
ja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi
hän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli
äänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet
kuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas.
Heti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova
hätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa
vahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun
mokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli
poisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten
tikapuiden keskipaikoilla.

"Mitä te tekemäs," huudahti Kesäkuu kiivaasti. "Juoksemas pois --
mieletön -- jättämäs varustuksen? Varustus hyvä."

Molemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut
koukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni.
Lyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei
kumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti
voittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa
irti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat
naiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.

Muukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen
nousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli
Kesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen
kyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset,
odottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti
kapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän
hämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.

"Jumalalle olkoon kiitos," huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että
varustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. "Oi,
Opas kuinka on isäni laita?"

"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei
kukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo,
joka piileilee tuolla nurkassa?"

"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen
hengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt
isäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä
sitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa
tapahtuneet."

"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut
Indianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä.
Retkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli
väijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me
hyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset
pakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään
salmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä
talvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi
retkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin
ilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä
molempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä
tänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista
edellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista
salmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä
nähnyt."

Mabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli
luullut hänen tulevan varustukseen.

"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai
hirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa
ja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en
olisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta
turvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää
saarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan
kuolletten joukossa."

"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta
saareen ja joutumasta vihollisten käsiin?"

"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään
metsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja
pirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja
kuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä
vasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea
myöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo
matelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti,
ei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää
harjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja
minä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön,
sentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei
Käärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka
luultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat
olla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun
indianilainen petos on kysymyksessä."

"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?" kysyi
Mabel äkisti.

"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin
on väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän
onnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä
salmea myöten hän tulee."

"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?"

"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti
tulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä
että Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on
että pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit
eivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin
voin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa
vastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä
varustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on
asettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos
jäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla
muutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun,
jonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen
meidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että
jäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi
helppo paeta."

"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä
isäni pelastamiseksi."

"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin
lausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää
tukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja
jos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja
puuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti
epäilemättä palkita häntä ansion mukaan".

"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?"

"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme
ja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos
salpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän
ainakin vankimme."

"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut
henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian
paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."

"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei
hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja
on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"

"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."

Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta,
sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka
seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä
yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin
tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi
venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta
kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas
kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia
kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita
miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta
englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä
mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois
aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta
semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin
tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä
kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova
kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina,
kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi
oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet
olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin
kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta
tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan,
ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet
viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy
laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja
tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma
kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi.
Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."

"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti,
vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin
hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.

"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan
virka mitään -- ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka
olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä
tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"

Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien
katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon
haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä
katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja
ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani
jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi
varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa.
Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden
pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen
saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan
silmänräpäyksen työ.

Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan.
Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi
liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä,
kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti
häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen
varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki
peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan
vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita
kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen
jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani
kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin
rupesi istumaan.

"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin
tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä
kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun
tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai
vankina."

"Sitä emme tiedä -- huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä
en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet
noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen
ympärillä."

"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."

"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten
mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta
eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja..."

"Ei, en ole erehtynyt -- tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka
kärsii."

Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan
häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja
huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat
kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja
ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat
teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista
ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.

"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään
teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne
ovat kauhistavan luonnollisia."

"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa
kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on
siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä,
niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."

"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi
kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni
on joutunut."

"Isäni, täällä olen -- terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä
samaa!"

Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat
kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat
aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella
tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka
antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."

"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel --
koettakaa olla tyynenä."

"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut
tyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä
jokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä
tehtävämme."

Opas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella
varovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä
saranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli
vähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi
hän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista,
joka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas
sen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään
estänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.

Tämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista
voimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti
kynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän
laatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten.
Kaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut
kyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä
huolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut
minkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua
kersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli
mennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun
ja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.

Kersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä
liikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän
katseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän
makasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut
mahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas
Mabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me
rupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin
ainiaksi menettävämme.

"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat
luotinsa ole sattuneet", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. "Opas,
kertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu".

"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä
tarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui", lausui Opas. "Nyt on
myöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei
koskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä
hyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin
erilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä
arvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä
erehdyksestään".

"Hän kaatui minun viereeni", vastasi kersantti hiljaisella,
surullisella äänellä. "Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä
erehdyksemme tähden".

"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista
peninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi,
ettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään
leiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel
kertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on,
että rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan
meidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on
päättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla
semmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani
saaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla
varoillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin
älyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen
vaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni
tapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin
Mabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä
selvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei
tarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia
ja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani
tänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa."

Isä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel
tarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen
viereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.

"Mabel", sanoi hän vakavalla äänellä, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua.
Turhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut,
ja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva
minua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on
tapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt".

Tuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä
oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja
Delavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin
ensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa
ennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei
olisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät
olisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin
epäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti
vihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua
heitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he
nousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat
saada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu
niin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut
kauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli
noussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka
pahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi
varustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki
voimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän
oli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.

Tämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa,
jotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi
häntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä
ampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita
varustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei
hetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen
hengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili
hartaasti ja sydämellisesti.

Juhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului.
Ainoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin
pyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti
kiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti
latinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten
ainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka
hän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä
hänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan
hengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen
olevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja
tarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon
äänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään
epäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän
astunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea,
joka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.

Kun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä
ruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset
olivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä
he luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari
nukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli
kestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana
odotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän
ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut
pensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut
hiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä
ystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä
kanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai
tiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.

"Jos pahimmin kävisi, Opas", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli
tullut alas heidän luoksensa, "niin täytyy meidän antautua, ja se on
oikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden
miehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales
oikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot.
Minä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain
konnien vangeiksi -- he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä
viheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa."

"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa," keskeytti
Opas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään
ystäviänsä Delavareja. "Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin
olisitte kaiketi huomannut eroituksen".

"No, minusta näyttävät he samanverosilta -- konnia sekä edessä että
takana; siitä kuitenkin aina eroitan ystävänne Käärmeen, joka, katsoen
siihen että hän on indiani, on täydellinen gentlemanni. [Gentlemanniksi
kutsuvat englantilaiset kaikkia tosi-sivistyneitä.] Mutta kun
metsäläiset hyökkäsivät päällemme ja surmasivat soturi Mak Nabin ja
hänen miehensä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaniineja, pakenimme minä
ja Muir erääsen luolista, joita tässä saaressa löytyy kosolta
kallioiden lomissa -- oikeita, kuten luutnantti sanoo, veden tekemiä --
ja siellä olimme ahtaalla kuin kaksi vesitynnyriä laivan
köölihuoneessa, kunnes antauduimme ruoan puutteessa. Kaiketi voipi
sanoa elossa pysymisen perustuvan ravintoon. Minä pyysin
majoitusmestaria alkamaan sovinnon hieromisen; sillä vielä olisimme
voineet pysyä pari tuntia luolassa, vaikkapa se olikin huono
turvapaikka; vaan hän ei sitä tahtonut tehdä, syystä että ne konnat
rikkoisivat lupaukset ja sopimuksen, jos joku heistä tulisi
haavoitetuksi, ja sentähden ei maksanut vaivaa vaatia heiltä mitään
lupausta. Minä myönnyin antaumaan kahdesta syystä: edellä kaikkea
sentähden, että voitiin sanoa meidän jo laskeneen lippumme, sillä
laivan luukusta alas meneminen on yhtä kuin laivasta luopuminen, ja
toiseksi sentähden, että vihollisinamme olivat myöskin vatsamme, jotka
tekivät julmempia hyökkäyksiä kuin laivankannella oleva vihollinen."

"Eno" sanoi Mabel surullisesti ja rukoilevalla äänellä, "isä poloiseni
on pahoin haavoitettu."

"Niin hän on, tyttöseni; minä istun hänen viereensä ja lohduttelen
häntä vointini mukaan. Ovatko pöngät oikein sijoillaan? Se on hyvä
tietää, sillä siinä tapauksessa pysyy mieli tyynempänä ja
rauhallisempana."

"Meillä ei, minun luullakseni, ole mitään muuta pelättävää, kuin tämä
kohtalon kova isku".

"Hyvä siis, Magnet, mene tuonne ylös ja koeta hieman rauhoittaa
mieltäsi. Mitä, Opas, onko lakassa jotain, koska tulette hyökäten
tikapuita alas kuin Indiani päänahan perästä."

Opas, joka hiljan oli mennyt toiseen kertaan ja nyt tuli kiireesti
takaisin, nosti pystöön sormensa vaitiolon merkiksi, viittasi Capille
että hän seuraisi häntä sinne ylös ja Mabelille että hän asettuisi
kersantin viereen.

"Meidän täytyy olla sekä varovaiset että rohkeat," sanoi hän hiljaa.
"Nuo matelijat ajattelevat todenperästä sytyttää varustuksen tuleen,
sillä he huomaavat ett'ei heillä enää ole minkäänlaista etua sen
sijoilleen jättämisestä. Minä kuulen Nuolenkärki roiston äänen heidän
joukostaan; hän kehoittaa heitä panemaan roistovehkeensä jo tänä yönä
toimeen. Olkaamme varoillamme ja toimessa myöskin, Suolavesi. Onneksi
löytyy varustuksessa neljä tai viisi ennen täytettyä tynnyriä, ja
näistä on hyötyä piirityksen aikana. Ell'en erehdy tulee meillä olemaan
hyötyä siitäkin, että tuo rehellinen Käärme on vapaana."

Oppaan kehoituksesta meni Cap katolle ollaksensa valmiina ottamaan
vastaan ensi hyökkäystä. Vaikka hän riensi niin pikaa kuin mahdollista,
näki hän vihollisen kuitenkin jo alkaneen työnsä, ja kokonaista
kymmenen palavaa nuolta oli tarttunut kattohirsiin. Ilma kaikui
metsäläisten ulvonnasta ja sotahuudoista, joita seurasi kiivas
ampuminen; luodit naksahtelivat hirsiä vastaan, ilmoittaen että
taistelu täydellä todella oli alkanut.

Nämät äänet eivät kuitenkaan säikäyttäneet Opasta eikä Capia, ja Mabel
oli ylen murheissaan tunteaksensa levottomuutta. Cap osoitti
erinomaista karskiutta. Hän kunnioitti suuresti metsäläisiä sekä
maavesiä, mutta edellisiä pelkäsi hän paremmin sentähden, että varoi
niiden nylkevän päänahkansa ja kiusaavan häntä, kuin jonkun
miehuuttoman kuolemanpelon takia, ja koska hän nyt oli huoneen, jospa
kohta ei laivan kannella ja tiesi, ett'ei hänen tarvinnut pelätä
vihollisten kumottavan laivaa, liikkui hän niin pelottomasti ja
vallattomasti, että Opas olisi ollut ensimmäinen häntä moittimaan, jos
olisi nähnyt miten hän menetteli. Sen sijaan kuin olisi pitänyt suojata
ruumistaan kuten tapana oli Indianien kanssa taistellessa, näyttäytyi
hän jokapaikassa katolla, kaataen vettä oikealle ja vasemmalle niin
tyynesti ja vakavasti, että se paljon vivahti vallattomuuteen. Hänen
ruumiinsa näytti luodin pystymättömältä, sillä vaikka kuulat vinkuivat
hänen ympärillänsä ja useista kohti puhkasivat hänen vaatteensa, ei
hänen ihoonsa tullut narmuakaan. Kerran pani tuo vanha merimies
vesisangon pois kädestään, otti hattunsa, heilutti sitä ilmassa ja
päästi kolmenkertaisen eläköönhuudon. Tämä omituinen teko pelasti
luultavasti hänen henkensä, sillä samassa silmänräpäyksessä lakkasivat
indianit häntä ampumasta sekä tähtäämästä palavia nuoliaan kattoa
kohti, koska heissä kaikissa syntyi se luulo, ett'ei Suolavesi ollut
täysijärkinen, ja järjen puutteessa olevaa vastaan eivät indianit
koskaan nostaneet kättänsä.

Oppaan käytös oli kokonaan toisellainen. Hän teki kaikki mitä
tarkimmasti miettien, joka oli seuraus pitkästä kokemuksesta ja
ajattelemiseen tottumisesta. Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa
ryntäyksen aljettua ei hän nostanut pyssynpontta maasta, paitsi kun
itse muutti paikkaa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että vihollisten
luodit mitään toimittamatta tuhlautuivat varustuksen vahvoja seiniä
vastaan. Ei siis ollut minkäänlaista syytä pelätä ryntääjäin ampumista,
jos vaan ei joku luoti sattumalta pujahtaisi jostakusta ampumareiästä
sisään. Mutta kun hän kuuli mokkasineilla varustettuin jalkain astuntaa
ja kuivien oksien rusketta rakennuksen vieressä, ymmärsi hän, että
aiottiin virittää tuli ihan seinän viereen. Hän kutsui Capin alas
katolta, jossa ei enään ollut mitään vaaraa, ja käski hänen pitää
vesitynnyreitä varalla erään uhatun paikan päällä olevan aukon
vieressä.

Vähemmän kokenut soturi kuin meidän sankarimme olisi rientänyt estämään
myöskin tätä vihollisen vaarallista yritystä ja olisi ehkä liika
aikaiseen käyttänyt niitä apukeinoja, joita hänellä oli tarjona; mutta
niin ei Opas tehnyt. Hänen tarkoituksensa ei ainoastaan ollut sammuttaa
tuli, jota hän aivan vähän pelkäsi, mutta myöskin antaa viholliselle
muistutus, joka tekisi hänet varovammaksi loppuyön aikana. Voittaakseen
jälkimmäisen tarkoituksensa täytyi hänen odottaa, kunnes tuli oli siksi
valoisa, että hän voi tarkasti tähdätä, jolloin hän tiesi että
ampumataitonsa ei joutuisi kovin kovaan koetukseen. Irokesit saivat
sentähden häiritsemättä koota kuivia oksia, latoa niitä seinää vasten,
sytyttää risuko'ot ja vetäytyä piilopaikkoihinsa takaisin. Opas ei
antanut Capin tehdä muuta, kuin kantaa vesitynnyri osoitetun
ampumareiän viereen ja pitää sitä sopivaksi hetkeksi valmiina. Tämä
hetki ei kuitenkaan hänen ajatuksensa mukaan saanut tulla ennenkuin
tuli oli valaissut pensaat ylt'ympäri varustusta ja hänen nopea, tarkka
silmänsä keksinyt kolme tai neljä ryömivää metsäläistä, jotka
katselivat tulen yltymistä semmoisten miesten kylmällä
välinpitämättömyydellä, jotka ovat tottuneet tyynenä katselemaan
ihmisten kärsimisiä.

"Oletteko valmis, ystävä Cap?" kysyi hän. "Kuumuus alkaa tunkea raoista
sisään, ja vaikk'eivät nämät tuoreet hirret ole niin helpot syttymään
kuin pahasisuisen miehen mieli, niin voivat ne kuitenkin syttyä tuleen,
jos niitä ylen määrin ärsytetään. Oletteko valmis tynnyrinenne? Varokaa
että se on oikein suunnitettu ja ett'ei vettä turhaan läiky pois."

"Kaikki selvänä," vastasi Cap tavallisella merimiehen lauseella.

"Odottakaa siis merkkiä. Ei koskaan pidä olla malttamaton tärkeinä
hetkinä eikä tyhmänrohkea taistelussa. Odottakaa käskyä."

Näitä määräyksiä tehdessään valmistelihe myöskin Opas puolestansa,
sillä hän huomasi toimimisajan tulleen. Hirvensurma nostettiin,
suunnitettiin huolellisesti ja laukaistiin. Tähän kului ainoastaan
puoli minuutia, ja kun pyssy oli taasen otettu pois aukosta, pani
ampuja silmänsä siihen.

"Yhtä matelijaa vähemmän," mutisi hän itsekseen. "Minä olen ennen
nähnyt tuon kuleksijan ja tiedän että hän aina on ollut tunnoton peto.
Hyvä, hyvä; mies teki lahjainsa mukaan ja on saanut palkkansakin niiden
mukaan. Yksi heistä vielä, ja olkoon siinä kyllä täksi yöksi.
Päiväntultua saamme kyllä kuumempaa päivätyötä."

Sill'aikaa oli toinen pyssy pantu aukkoon; se laukesi ja vielä yksi
metsäläinen kaatui. Tämän enempää ei todellakaan tarvittu, sillä
metsäläisillä ei ollut halua odottaa kolmatta tervehdystä samasta
kädestä, jonka tähden koko joukko, joka oli ryömiskellyt pensaikossa
eikä voinut tietää, kuka heistä oli altis seuraavalle luodille, hyppäsi
ylös piilostaan ja koki pelastua pakenemalla eri haaroille.

"Kaatakaa nyt, mr. Cap," sanoi Opas. "Minä olen pannut merkkini kahteen
noista kurjista roistoista, tänä yönä ei suinkaan enään tulla tulta
virittämään."

"Antaa mennä! huusi Cap ja tyhjensi tynnyrin semmoisella tarkkuudella,
että tuli kerrassaan sammui.

Tämä teki taistelusta lopun, ja jälellä oleva osa yötä kului tyynesti.
Opas ja Cap vahtivat vuoronperään, vaan ei kummankaan voinut sanoa sinä
yönä nukkuneen. Ja todellakin näytti uni tuskin olevan heille tarpeen,
sillä molemmat olivat tottuneet valvomaan, ja aikoja oli ollut, jolloin
ainakin edellinen näytti tuntevan nälän ja janon vaatimuksia yhtä vähän
kuin väsymystäkään.



KOLMASTOISTA LUKU.

Ystäviä tulee. -- Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.


Kun päivä valkeni, menivät Opas ja Cap taas katolle uudestaan
tarkastamaan saarta. Ylt'ympäri tätä varustuksen osaa kulki matala
rintasuoja, joka tarjosi takana seisoville jotenkin hyvää turvaa,
samalla kuin he sen takana voivat vaaratta suunnittaa ja laukoa
pyssyjänsä. Viisaasti käyttämällä tätä vähäpätöistä puolustuskeinoa --
vähäpätöinen korkeutensa puolesta, mutta kuitenkin riittävä, kosk'ei
heidän tarvinnut seistä suorana -- oli molemmilla vakoojillamme aivan
hyvä näköala yli koko saaren, paitsi pensaikkoa, sekä useimpien
salmien, joita myöten saareen voitiin kulkea.

Vilpas etelätuuli puhalsi vielä, ja monin paikoin näytti järven vesi
sinertävältä ja kiivastuneelta, vaikka tuulella tuskin oli voimaa
ajella sitä vaahtoamaan. Tuo pieni saari oli muodoltaan soikea ja sen
suurin pituus oli idästä länteen. Pysymällä niissä salmissa, jotka
eroittivat tämän saaren muista saarista, olisi laiva voinut tuulen
avulla pyyhkäistä sen molempia pääsivuja ihan likeltä ja myötäänsä
pysyä laitatuulessa. Cap teki nämä muistutukset, ja selitti ne
tarkemmin seurakumppanilleen; sillä molemmat toivoivat nyt avun tuloa
Oswegosta. Tällä hetkellä, kun he rauhattomasti katselivat järvelle
päin, hypähti Cap.

"Purje hohoi!" huudahti hän äkkiä iloisella, reippaalla tavallaan.

Opas kääntyi pikaisesti viitattuun suuntaan, ja siellä näkyi todellakin
se esine, joka oli saanut vanhan merimiehen huudahtamaan. Korkealta
paikaltaan voivat he nähdä muutamien ympärillä olevien matalain saarten
yli, ja erään aluksen purjeet näkyivät sen pikkumetsän läpi, joka
reunusti erään lounaasen päin heistä olevan saaren rantaa.

Vieras alus oli pienten purjeiden alla, niinkuin merimiehillä on tapana
sanoa, mutta tuuli oli niin kova, että purjeiden valkeat haamut
näyttivät lentävän pensasten välisien aukkoin ohitse hyvän juoksijan
vauhdilla.

"Se ei voi olla Jasper", sanoi Opas, pettyneenä toivossaan; sillä tuota
nopeasti sivukulkevaa esinettä ei hän tuntenut ystävänsä alukseksi.
"Ei, ei, poika ei ole voinut niin pian ennättää tänne, ja tuo on joku
alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet auttamaan ystäviänsä, noita
kirottuja Mingoja."

"Tällä kertaa erehdytte, ystävä Opas, jos ette koskaan ennen ole sitä
tehnyt," sanoi Cap semmoisella äänellä, joka, huolimatta heidän
vaarallisesta asemastaan, osoitti itseluottamuksen ei ollenkaan
lannistuneen. "Järvivettä tai merivettä, tuo on Myrskypilven emäpurjeen
ylimmäinen reuna, sillä se on leikattu tavallista vähemmän kaarevaksi,
ja sitä paitsi voitte nähdä, että kahveli on kiskoilla vahvistettu --
aivan hyvin tehty, sen myönnän, mutta kiskoilla varustettu."

"Minun täytyy myöntää, ett'en tuosta kaikesta näe mitään," vastasi
Opas, joka ymmärsi Capin merikieltä yhtä vähän kuin kreikkaa.

"Ettekö näe! No se minua todella kummastuttaa, sillä minä luulin
_teidän_ silmänne voivan nähdä kaikki. Minusta ei mikään ole selvempää
kuin tuo kaarroitus ja kiskoilla lujittaminen, ja minun täytyy
tunnustaa, rehellinen ystäväni, että jos olisin teidän vaatteissanne,
niin pelkäisin näköni rupeavan huononemaan."

"Jos Jasper todella tulee, niin haihtuu minusta pelko melkein kokonaan.
Me voimme puolustaa varustusta kahdeksan tai kymmenen tuntia vaikka
koko Mingokansaa vastaan, ja jos Eau-douce tulee suojelemaan
paluumatkaamme, niin en ole epäilyksissä mistään. Suokoon Jumala,
ett'ei poika kulkisi rantaa pitkin eikä joutuisi väijyvän vihollisen
pauloihin, niinkuin kersantille kävi."

Ahdistus ja epätieto esti heitä antamasta mitään merkkiä. Eikä
ollutkaan helppo käsittää, kuinka se olisi voinut tapahtua, sillä
Myrskypilvi tuli kohisten tuulen puolella saarta olevaa salmea myöten
semmoista vauhtia, joka tuskin soi merkin annolle aikaa. Ei myöskään
näkynyt kannella ketään, jolle olisi merkin antanut; peräsinkin näytti
jätetyn omiin varoihinsa, vaikka suunta oli yhtä tarkka, kuin kulku
nopea.

Cap seisoi vaipuneena äänettömään ihailemiseen, kun näki niin
tavattoman ilmiön. Mutta kun Myrskypilvi tuli likemmäs, huomasi hänen
harjaantunut silmänsä, että peräsintä liikutettiin taljoilla, vaikk'ei
perämiestä näkynyt. Koska aluksen partaat olivat jotenkin korkeat,
selvisi salaisuus pian; varmaan voi jo päättää, että laivaväki oli
kätkeytynyt niiden taakse ollakseen suojassa vihollisen ampumiselta.
Koska tämä todisti aluksessa ei olevan muuta voimaa kuin heikko
laivaväki, kuunteli Opas seurakumppalinsa selitystä pudistaen
epäilevästi päätänsä.

"Tämä osoittaa, ett'ei Käärme ole ennättänyt Oswegoon ja ett'ei meillä
ole odotettavana mitään apua leiristä," sanoi hän. "Meidän kolmen mr.
Cap, täytyy siis kestää miehuullinen taistelu: teidän on merimiehenä
ylläpitäminen yhteyttä aluksen kanssa, Jasper, joka on sisävesissä
purjehtinut, tietää mitä hänen on vesillä ollessa tekeminen, ja minulla
lienee myöskin lahjoja, jotka voivat kilpailla kenen Mingon kanssa
hyvänsä, olinpa minä sitte muutoin vaikka minkälainen. Minä sanon,
meidän täytyy kestää miehuullinen taistelu Mabelin pelastuksen eteen."

"Sen tahdomme tehdä," vastasi Cap sydämellisesti; sillä hän alkoi saada
parempia toiveita päänahkansa turvallisuudesta, nyt kun päivä oli
jälleen valjennut. "Tuo Jasper on varovainen nuorukainen, sillä hän
pysytteleksen aukealla ja näkyy päättäneen ottaa selkoa millä kannalla
asiat saarella ovat, ennenkuin ohjaa maalle."

"Arvasinhan sen ... arvasinhan sen," huudahti Opas riemuiten. "Käärmeen
ruuhi on tuolla aluksen kannella, ja päällikkö on astunut laivaan ja
epäilemättä antanut todenmukaisen kertomuksen asemastamme; sillä
päinvastoin Mingoa kertoo Delavari tapauksen oikein taikka on hän
vaiti."

Juuri tällä hetkellä oli näkymä niin omituinen, että se ansaitsee
erityistä kertomista, jonka kautta myöskin nuoret lukijamme voivat
muodostaa itselleen tarkemman käsityksen siitä kuvasta, jota nyt
ryhdymme heille esittämään.

Tuuli puhalsi vielä kovasti; useat pienemmät puut notkistivat
latvojaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kumartumaan maahan asti,
ja tuulen vinkuminen oksien välissä kuului kaukana pyöriväin ratasten
kuminalta.

Ilma oli täynnä lehtiä, jotka tällä myöhäisellä vuodenajalla karisivat
oksistaan ja kuin lintulaumat lentelivät saaresta saareen. Tähän
katsomatta vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Että metsäläiset
vielä olivat saaressa, voi päättää siitä, että heidän ruuhensa olivat
sotamiesten veneiden luona siinä pienessä lahdekkeessa, jota käytettiin
satamana. Tämä oli kuitenkin ainoa merkki heidän siellä olostaan.
Vaikka alus, jonka äkkinäinen takaisintulo oli ihan odottamaton,
ilmestymisellään hämmästytti heitä, oli kuitenkin heidän tottumuksensa
noudattamaan varovaisuutta sotajälellä ollessansa niin yleinen ja
juurtunut, että jokainen heistä, samassa silmänräpäyksessä kuin melu
nostettiin, etsi itsellensä piilopaikan samalla vainulla ja älyllä,
kuin kettu etsii luolansa. Samanlainen hiljaisuus vallitsi
varustuksessa, sillä vaikka Opas ja Cap pitivät salmea tarkalla
silmällä, pysyivät he kuitenkin huolellisesti piilossa. Se seikka, että
Myrskypilvessä ei näyttänyt olevan yhtään elävää olentoa, oli vielä
kummallisempi.

Alus riensi kuitenkin tasaista ja nopeata vauhtia eteenpäin. Se pysyi
keskellä salmea, väliin kumartuen tuulenpuuskien alle, väliin nousten
jälleen ylös, mutta myötäänsä kooten vaahtoavaa vettä keulansa eteen.
Vaikka ainoastaan muutamia purjeita oli levällään, oli sen nopeus
suuri, ja tuskin kymmentä minuutia kului siitä, jolloin sen purjeet
siintivät esiin puiden oksien läpi, siihen hetkeen asti, kuin se saapui
varustuksen kohdalle. Cap ja Opas kumartuivat eteenpäin, kun alus tuli
lähelle heidän pakopaikkaansa, koska halusivat saada tarkemmin katsella
sen kantta, ja molempien suureksi iloksi juoksi Jasper samassa sen
partaalle ja kohotti kolme voimakasta eläköönhuutoa. Vaarasta
huolimatta nousi Cap ylös ja vastasi tervehdykseen yhtä monella
eläköönhuudolla. Onneksi pelasti hänet vihollisten varovaisuus, sillä
he pysyivät vielä aloillansa eikä yhtään pyssyä laukaistu. Opas
puolestaan piti lukua ainoastaan siitä, mikä oli hyödyllistä, ja huoli
viis' kohtauksen dramallisesta osasta. Samassa kuin hän näki ystävänsä
Jasperin, huusi hän hänelle valtavalla äänellä:

"Auttakaa meitä, poikani, ja voitto on meidän. Laittakaa hauliparvi
tuonne pensaikkoon, niin sillä ajatte heidät ylös kuin
peltokanalauman."

Osan näistä sanoista kuuli Jasper, mutta enin osa kulki pois tuulen
siivissä. Myrskypilvi riensi sill'aikaa sivu, ja seuraavassa tuokiossa
estivät ne puut alusta näkemästä, jotka osaksi ympäröivät varustusta.

Kahden levottoman minuutin kuluttua näkyi purjeet taas; Jasper oli
kääntänyt ja mennyt toisella laidalla saaren suojaan. Tuuli oli niin
vilpas, että helposti voi tehdä tämän liikkeen, ja alus, virta
suojasivulla, jatkoi kulkuansa semmoisella tavalla, joka osoitti, että
se jälleen voi kohota tuulenpuolelle saarta. Koko tämä liikunta
toimitettiin mitä huokeimmalla tavalla liikauttamatta ainoatakaan
purjenuoraa, yhtäkään purjetta muuttamatta; peräsin yksin määräsi tuon
oivallisen laivan liikkeet. Tarkoituksena näytti olevan seudun
tutkiminen. Sittenkuin alus oli kulkenut koko saaren ympäri ja jälleen
saapunut siihen salmeen, jonka kautta se oli tullut, käännettiin
peräsin ja laiva kävi tuuleen.

"Tuolla hän tulee takaisin," huudahti Cap tyytyväisenä, kun Myrskypilvi
tällä hetkellä otti vauhtia; "nyt saanemme nähdä mitä poika aikoo
tehdä. Hän ei voi antaa laivan yhäti kuleksia edestakaisin noita salmia
pitkin, kuin tyttö, joka tepastelee vastakkaistanssissa."

Myrskypilvi laski nyt niin paljo, että varustuksessa olevat katselijat
pelkäsivät Jasperin ohjaavan maalle, ja metsäläiset piilopaikoissaan
tirkistivät laivaa samallaisilla ilontunteilla, kuin mitä väijyvä
tiikeri luultavasti tuntee nähdessään uhrinsa pahaa aavistamatta
lähenevän luolaansa. Mutta Jasperilla ei ollut se tarkoitus. Hyvin
tuntien sekä rannan että veden syvyyden ylt'ympäri saarta, tiesi hän
Myrskypilven voivan ilman vaaraa mennä ihan rantaan saakka, ja hän
laski rohkeasti niin likelle sitä, jotta hän kulkiessaan tuon pienen
poukaman yli riuhtasi sotamiesten veneet irti kiinnitysnuorista ja vei
ne mukaansa aluksen perässä salmellepäin. Koska kaikki ruuhet olivat
niihin kiinnitetyt, menettivät metsäläiset tämän rohkean ja onnistuneen
kepposen kautta kaikki keinot päästä saarelta muuten kuin uimalla, ja
he näyttivätkin paikalla ymmärtäneen asian tärkeyden. He nousivat
yht'äkkiä seisalleen, ulvoivat niin että ilma tärisi ja ampuivat
laukaiseman, joka ei vahingoittanut ketään. Heidän seisoessaan
paljastettuina, laukaisi kaksi heidän vihollisistaan pyssynsä -- toinen
varustuksen katolta, ja yksi Irokesi, pää puhki ammuttuna, kaatui
kuoliaaksi maahan, toinen Myrskypilvestä, mutta huonommalla
seurauksella, sillä Käärme, joka ei ollut niin tarkkakätinen kuin Opas,
teki yhden indianin vaan raajarikoksi koko elämän ajaksi. Myrskypilven
miehistö kajahutti eläköönhuudon ja metsäläiset katosivat kaikki
samassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle.

"Se oli Käärmeen ääni," sanoi Opas, kun toinen pyssy laukesi. "Minä
tunnen hänen pyssynsä pamauksen yhtä hyvin kuin Hirvensurmankin. Se on
hyvä pyssy, vaan ei tapa varmasti. No, no, kun Chingachgook ja Jasper
ovat järvellä ja me molemmat varustuksessa, ystävä Cap, niin olisipa
kovin kova, jos emme opettaisi noille kirotuille Mingoille kuinka
säännöllistä taistelua on taisteltava."

Täll'aikaa oli Myrskypilvi yhä liikkeessä. Heti kuin Jasper ehti saaren
päähän, päästi hän irti veneet, jotka kulkivat tuulen ajamina kunnes
tarttuivat karille eräässä niemessä viidentoistasadan kyynärän päässä
suojan puolella saarta. Sen jälkeen kääntyi hän ja kulki virtaa
ylöspäin toiseen salmeen. Varustuksen katolta voitiin nyt nähdä, että
Myrskypilven kannella jotain puuhattiin, ja juuri kun alus ennätti sen
paikan kohdalle, jossa useimmat metsäläiset makasivat, paljastettiin
pieni tykki, joka oli laivan ainoa aseellinen varustus, ja parvi
susihaulia lentää suhahti pensaikkoon. Peltopyy-parvi ei olisi
ennättänyt lähteä lentoon pikaisemmasti, kuin nämä odottamattomat
rautarakeet ajoivat Irokesit pois kätköpaikasta. Uusia piilopaikkoja
löydettiin kuitenkin pian, ja molemmin puolin näyttiin valmistautuvan
jatkamaan taistelua toisessa muodossa. Mutta Kesäkuun ilmestyminen,
joka kantoi valkeata lippua ja jota ranskalainen upseeri sekä Muir
seurasi, keskeytti kaikki tuumat ja antoi aihetta sovinnon-hieromiseen.

Tämä tapahtui puuvarustuksen edustalla ja niin lähellä sitä, että
Oppaan varma luoti voi milloin hyvänsä sattua niihin, jotka
keskustelivat. Jasper laski aluksensa ankkuriin varustuksen edustalle,
ja tykkikin suunnitettiin keskustelijoita kohti, niin ett'ei
piiritettyin eikä heidän ystäviensä tarvinnut pelätä kun astuivat
esiin. Chingachgook yksin jäi suojapaikkaansa, jonka hän kuitenkin teki
pikemmin tottumuksesta kuin epäluulosta.

"Opas, te olette voittaneet," huusi majoitusmestari, "ja kapteeni
Sanglier on itse tullut rauhasta keskustelemaan. Te ette kieltäne
urhoolliselta viholliselta kunniallista paluumatkaa, hänen rehellisesti
taisteltuansa teidän kanssanne ja vointinsa mukaan saatettuansa
kuninkaallensa ja maallensa kunniata. Minut on valtuutettu vihollisten
puolesta tarjoomaan saaresta luopumista, vankien vaihtamista ja
otettuin päänahkain takaisin antamista. Kuormaston ja tykistön
puutteessa voi tuskin muuta vaatia."

Koska keskustelun, sekä tuulen että pitkän välin tautta,
välttämättömästi täytyi tapahtua kovalla äänellä, kuului joka sana sekä
varustukseen että alukseen.

"Mitä te Jasper, sanotte tästä?" huusi Opas. "Te kuulette ehdot --
annammeko noiden maankulkiain mennä vai panemmeko heihin merkit, kuten
uudistalolaiset lampaisiinsa, vast'edes tunteaksemme heidät helpommin?"

"Miten on Mabel Dunhamille käynyt?" kysyi nuorukainen niin uhkaavalla
katseella, että varustuksessa olevatkin sen huomasivat. "Jos
hiuskarvaakaan hänen päässänsä on liikutettu, niin tulee koko
Irokesi-heimo sen kalliisti maksamaan."

"Hän on terveenä tuolla alhaalla, ja hoitaa kuolevata isäänsä, niinkuin
hänen suvullensa sopii. Meidän ei ole kantaminen mitään vihaa kersantin
onnettomuuden tähden, sillä hän haavoitettiin rehellisessä taistelussa,
ja mitä Mabeliin tulee..."

"Niin on hän tässä," keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun
näki mihinpäin asiat kallistuivat. "Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän
uskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme,
ett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin
vuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin
älkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta
olisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman
kanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole
teidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa."

"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai
runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa
paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki
tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä;
Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme
saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa
kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."

"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on
kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan
palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se
paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille,
ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me
saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on
väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta
päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir,
antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on
sanomista."

Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina
sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan
päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä
ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin
katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle.
Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja
tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän
lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten.
Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti
kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se
tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu
kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari
indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi
luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan,
oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni
Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty
tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet.
Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä
-- he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli
tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, -- ja muista oli kaksi niin
vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun
näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan,
koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki
metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten
mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä
ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli
metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt
päänahat.

Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä
hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin,
ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet,
otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten
käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan
järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.

Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka
seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki
muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan,
jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan
merimiehen kanssa.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Uudisasukkaat. -- Riidanalainen metsävuohi. -- Ampumakilpailu
joulukalkkunasta.


Monta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen,
ja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona
asumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin
elinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen
metsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä;
uudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita
aukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo
harvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa
pukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha
indianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin
Haukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu
yhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan
sotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi
hankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön
täytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä.
Mutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei
hänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii
heimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen
sankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut
nimen John.

Muutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki
auringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta
järven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli
vuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja
pilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä
lumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä
taivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja
sen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty
alusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu
sen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi
leveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut
joitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle
hautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille,
osoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma
välkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja
täynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat
osaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden
sieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin
viittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.

Hevosten silat -- niillä alkaaksemme -- olivat tehdyt mustasta
rasvanahasta, aivan toista kuin nyky-ajan loistava kiiltonahka, sekä
koristetut suunnattomilla messinkilevyillä ja soljilla, jotka
kimeltivät kullankarvaisina laskevan auringon säteissä, missä nämät
viisto suuntaa pääsivät esiin puiden oksain välistä. Korkeain paattain
päältä, jotka olivat koristetut messinki-nastoilla ja alustetut saralla
ja siten myöskin oivallisia peittoja hevosille, kohosi neljä korkeata
nelikulmaista nappulaa, joidenka välitse lujat ohjat kulkivat hevosten
suitsista ajurin käsiin, joka oli noin kahdenkymmenen vuoden paikoilla
oleva neekeri. Hänen kasvonsa, jotka luonto oli värittänyt
kiiltomustiksi, olivat nyt pakkaisesta rypistyneet, ja hänen suuria,
kiiltäviä silmiänsä kostutti samasta syystä syntynyt neste; kuitenkin
kuvastivat hänen kasvonsa suopeata hymyä, nyt kun hän ajatteli kotoa,
jouluvalkeata ja joululeikkejä.

Reki oli yksi noita suuria, mukavia, vanhanaikuisia ajoneuvoja, johon
olisi sopinut koko perhekunta, mutta jossa nyt istui vaan kaksi
matkustajaa paitsi ajuri. Isoja puhvelinnahkoja oli levitetty reen
istuimelle ja pohjalle sekä huolellisesti kääritty matkamiesten jalkain
ympärille, joista toinen oli keski-ikäinen mies ja toinen nuori,
äskettäin täysikasvuiseksi varttunut neito. Mies oli kookas, mutta ne
varokeinot, joita hän oli pitänyt suojellakseen itseänsä pakkaista
vastaan, vaikuttivat että ainoastaan pieni osa hänen vartalostaan oli
näkyvissä. Iso päällysnuttu, runsaasti vuoritettu ja metsänahoilla
reunustettu, peitti koko hänen ruumiinsa paitsi päätä, jossa oli
majavannahkainen lakki, varustettu sahviani reunuksilla ja hellällään
olevilla korvaläpäkkeillä, jotka nyt oli laskettu korvien päälle ja
sidottu kiinni leuvan alta solmussa olevilla mustilla nauhoilla. Nuori
neito oli aivan näkymättömissä niiden monenmoisten eri vaateparsien
sisässä, jotka hänen ympärilleen oli kääritty. Turkinreunuksia ja
silkkiä pisti esiin suuren, paksulla villavuorilla varustetun viitan
alta, jonka muoto ja suuruus selvästi osoitti että se oli miehenpuolta
varten tehty.

Sekä isä että tytär -- sillä tällaisessa sukulaisuudessa olivat
molemmat matkustajat toisiinsa -- olivat vajonneet siksi syviin
ajatuksiin, ettei kumpikaan keskeyttänyt sitä äänettömyyttä, jota reen
hiljainen eteenpäin kulkeminen vaan hiukan tahi ei ollenkaan häirinnyt.
Sillä mäellä, jota pitkin he kulkivat, kasvoi petäjiä, jotka viiden,
kuuden kymmenen jalan korkuiselle maasta olivat aivan oksattomia ja
joiden oksainen latvapuoli usein kohosi vielä yhtä korkealle taivasta
kohti. Puiden välitse voivat matkustajat katsella ympärilleen joka
haaralle, kunnes näköpiiriä rajoitti joku loitolla oleva ylänne tahi
joku vuorenselkä toisella puolen sitä laaksoa, mitä kohti he kulkivat.
Nuo tummat puunrungot kohosivat puhtaasta, valkeasta lumesta kuin
säännöllisesti veistetyt pylväät, kunnes ne, vasta mainittuun
korkeuteen päästyänsä, oikoivat joka suunnalle vaakasuoria oksiansa,
joiden harvat, aina viheriät havulehvät saattoivat aikaan surullisen
vastakohdan laaksossa vallitsevaa luontoa vastaan. Matkustajiin ei
tuuli tuntunut, mutta nämät hongat huojuttelivat juhlallisesti
latvojansa, joista kuului surullinen, valittava humina, täydelleen
sointuva yhteen koko muun luonnontilan kanssa.

Reki oli kulkenut vähän matkaa eteenpäin tasaista tietä myöten, kun
metsästä kaikui äänekäs, jatkuva ulvonta, joka tuon korkean metsäkaton
alla kuului kuin useamman koiraparin haukunta. Kun tämä ääni sattui
matkustajan korviin, unohti hän kaiken muun ja huusi innoissaan
neekerille:

"Seisota, Aggy, se on vanha Hektor; sen äänen tuntisin vaikka kymmenen
tuhannen joukosta. Nahkasukka on tänä kauniina päivänä laskenut
koiransa vuoristoon, ja ne ovat löytäneet otuksen, niinkuin kuulette.
Tuolla on metsävuohen jälkiä muutaman syllän päässä meistä, ja nyt,
Bessy, jos uskallat kuulla pyssynlaukauksen, niin saat oivallisen
kiljunpaistin joulupäivän puolispöytään."

Neekeri pysäytti hevoset, paleltumaisillaan oleva naama leveästi
irvillänsä, ja rupesi huiskimaan käsiänsä saadakseen veren jälleen
liikkeelle sormissansa, samassa kuin hänen isäntänsä hyppäsi pystyyn,
viskasi päällystakin päältänsä ja astui reestä lumikinokselle, joka
kantoi häntä myötäämättä muuta kuin tuuman, kaksi. Lumensekaista vettä
oli näet satanut muutamia päiviä sitten ja siitä jäätynyt kuori oli
jäänyt sen lumen alle, joka sittemmin puhtaana valkovaippana oli
laskeutunut päällepäin.

Muutamassa silmänräpäyksessä oli matkustaja laatikko- ja vakkasjoukon
alta ottanut käsille kaksipiippuisen pyssyn ja vedettyään pois paksut
kintaansa, tutki hän nyt, sisäpuolelta karvaiset nahkasormikkaat
käsineinä, pyssynsä vänkkiruutia. Juuri kun hän aikoi astua muutamia
askeleita eteenpäin, kuului metsästä se hiljainen rapina, joka syntyy
eläimen juoksusta lumihangessa, ja heti sen perästä juoksi komea
metsäkauris tien poikki ei kaukana hänestä. Otus ilmestyi
äkkiarvaamatta ja sen juoksu oli tavattoman nopeata, mutta
matkustajamme näytti olevan liiaksi tottunut metsästäjä joutuakseen
siitä hämillensä. Heti kun otus tuli näkyviin, tähtäsi hän tarkalla
silmällä ja ampui vakavalla kädellä; mutta elukka jatkoi juoksuansa,
kuten näytti, haavoittumattakaan. Paikalla laukesi pyssyn toinenkin
piippu, vaan yhtä vähällä vaikutuksella.

Kaikki tämä tapahtui niin pikaisesti, että nuori neito, joka
huomaamattansa oli iloissaan metsäkauriin pelastumisesta, kun se nuolen
vauhtia kiiti tien poikki, joutui oikein hämilleen. Ja ennenkuin
ennätti toipua hämmästyksestään, kuului hänen korviinsa lyhyt, kimakka
ääni, erilainen kuin hänen isänsä pyssyn täyteläinen pamaus, vaan
kuitenkin kyllin selvä, jotta sen voi tuntea pyssyn paukaukseksi.
Samassa hyppäsi kauris korkealle ilmaan, ja heti sen perästä kuului
vielä toinen samanlainen pamaus, ja kauris lankesi maahan heittäen
kunnon kuperkeikan lumihangessa. Näkymättömässä oleva metsästäjä päästi
kovan huudahduksen juuri kuin ilon-osoitteeksi tarkemman ampumataitonsa
johdosta, ja heti sen perästä astui esiin kaksi miestä, jotka olivat
seisoneet kahden petäjän takana odottamassa koirain ajaman otuksen
tuloa.

"Oh, Natty, jos olisin tiennyt teidän seisovan luodinkantamissa, niin
enpä olisikaan ampunut", sanoi matkustaja mennen sille paikalle, mihin
kauris oli kaatunut, ja häntä seurasi tyytyväisenä neekeri hevosten ja
kuorman kanssa. "Mutta vanhan Hektorin haukunta oli niin innostuttavaa,
etten malttanut olla alallani, vaikka melkein luulen ampuneeni
hukkaan."

"Niin, niin, tuomari," vastasi metsästäjä salatulla naurulla ja
sillä tyytyväisellä katsannolla, joka osoittaa tietoa oman taidon
etevämmyydestä; "te poltitte ruutinne ainoastaan lämmitelläksenne vähän
tänä kylmänä iltana. Luulitteko tuolla talospyssyllä voivanne hillitä
täysikasvuista metsäkaurista, kun Hektor ja Hurtta olivat aivan sen
kintuissa? Löytyy viljalta fasaaneja soissa, ja metsikanoja lentelee
asuntonne nurkkien takana, niitä voitte ampua kuinka paljon hyvänsä
tuolla leikkikalulla, vaan jos haluatte metsäkauriin- tahi
karhunpaistia, tuomari, niin silloin täytyy teidän ottaa käsille se
pitkä kiväärinne, johon pannaan talilippu luodin ympärille, muutoin
luulisin teidän tuhlaavan enemmän ruutia kuin täytätte vatsoja."

Lopetettuaan puheensa, avasi hän taas suunsa nauraakseen jonkunlaista
sisällistä naurua.

"Pyssyni hajottaa hyvästi, Natty, ja on tappanut metsäkauriin
ennenkin," vastasi suopealla hymyllä se, jota Natty oli kutsunut
tuomariksi ja jonka nimi oli Marmaduke Temple. "Toinen piippu oli
ladattu susihaulilla ja toinen paljailla lintuhaulilla. Tässä näemme
että kauriisen on käynyt kaksi luotia, toinen on mennyt kaulan, toinen
suoraan sydämen läpi. Voihan olla, että se on saanut toisen luodin
minulta."

"Olkoonpa sen tappanut kuka hyvänsä, niin on se kaiketi syötävä", sanoi
metsästäjä vetäen suuren puukon vyöllä riippuvasta tupestansa ja
leikaten elukan kurkun poikki. "Jospa onkin kaksi luodinreikää
elukassa, niin olispa hauska tietää eikö sitä kohti lauaistu kaksi
kivääriä? Ja sitä paitsi -- kuka on koskaan nähnyt pyöreän luodin
tekevän näin kulmikasta reikää, kuin tämä kaulassa oleva on? Teidän
itsenne, tuomari, täytyy tunnustaa, että kauris kaatui viime
laukauksella, jonka ampui tarkempi ja nuorempi käsi, kuin sekä teidän
että minun on. Kyllähän minä voin elää ilman tätä otustakin, vaan en
mielelläni luovu oikeuksistani vapaassa maassa."

"Ei, Natty," vastasi tuomari yhtä sävyisästi kuin ennenkin, "minä
taistelen vaan kunnian päältä. Muutamia dollarsia maksan mielelläni
elukasta, vaan mikä palkitsee sen kunnian, jonka olisin voittanut
kantamalla kauriin häntää lakissani? Ajatelkaa vaan, Natty, kuinka
ilkkuisin tuolle irvihampaalle, Dick Jones'ille, joka jo tänä talvena
on ampunut seitsemän kertaa hukkaan ja saanut ainoastaan yhden teeren
ja muutamia harmaita oravia!"

"Niin, metsänriista on ruvennut vähenemään, sittenkuin alotitte noita
perkauksia ja parannuksianne," virkkoi vanha metsämies jonkunlaisella
ylenkatseellisella nöyryydellä. "On ollut aikoja, jolloin minä oman
töllini ovelta olen ampunut kolmetoista metsäkaurista, vasikoista
puhumattakaan, -- ja jos joku halusi karhunpaistia, niin tarvitsi hänen
vaan maata väijymässä jonakuna kuutamayönä ja ampua karhu töllin seinän
reiästä; eikä hänen tarvinnut pelätä nukkuvansa liian pitkään, sillä
susien ulvonta kyllä piti hänen silmänsä auki. Tässä on vanha Hektor,"
jatkoi hän, ystävällisesti taputellen isoa musta- ja keltatäpläistä
koiraa, joka yhdessä ennen mainitun nartun kanssa vastikään oli tullut
heidän luoksensa, "katsokaas kuinka sudet purivat sitä kaulaan sinä
yönä, jona minä paistoin muutamia kaurispaistia takassani; se koira on
luotettavampi kuin moni kristitty ihminen, sillä se ei koskaan unohda
ystäväänsä ja rakastaa sitä kättä, josta se saapi ruokansa."

Vanhan metsästäjän koko ryhdissä oli jotakin erinomaista, joka veti
puoleensa nuoren tytön huomion, niin että hän siitä hetkestä asti, kuin
ukko tuli näkyviin, hartaasti ja uteliaasti oli silmäillyt sekä hänen
muotoansa että vaatteustansa. Hän oli pitkä ja niin laiha, että näytti
enemmänkin kuin kuuden jalan mittaiselta, joka kumminkin oli hänen
todellinen pituutensa. Päässänsä, jota punanen, suorrukkeinen tukka
niukasti peitti, piti hän ketunnahkaista lakkia. Jonkunlainen takki,
tehty muokatuista metsävuohen nahoista, joihin karva oli jätetty
kiinni, oli villaisella vyöllä vyötetty kiinni hänen hoikan vartalonsa
ympärille. Jalassa oli hänellä metsäkauriin-nahkaiset mokkasiinit,
jotka Indianien tavan mukaan olivat koristetut piikkisian piikeillä, ja
hänen sääriensä ympärille oli kääritty samasta aineesta valmistetut
säärykset, kuin mistä mokkasiinitkin olivat. Nämät säärykset,
jotka polvien yläpuolella oli sidottu kiinni hänen kuluneisin
hirvennahkahousuihinsa, olivat antaneet uudisasukkaille aiheen kutsua
häntä lisänimellä Nahkasukka. Hänen vasemman olkapäänsä yli oli vedetty
hirvennahkainen vyö, josta riippui suunnaton häränsarvi, niin ohueksi
koverrettu, että sen läpi kuulsi sisältönä oleva ruuti. Isompaan päähän
oli sovitettu taitavasti ja lujasti puupohja, toinen pää oli suljettu
tiiviisti pienellä tulpalla. Nahkapussi riippui hänen edessään, josta
hän otti edellisen puheensa päätyttyä pienen mittakupin ja täytti sen
tarkasti ruudilla, alkoi ladata uudelleen kivääriä, joka tukin
levätessä lumella hänen edessään ylettyi melkein hänen ketunnahkaiseen
lakkiinsa asti.

Matkustaja oli tällä välin tutkinut tarkasti haavoja ja, kiinnittämättä
huomiota metsästäjän huonotuulisuuden ilmauksiin, huudahti:

"Mieluusti hankkisin, Natty, oikeuden kunniaan tästä kaadosta, ja
eittämättä, jos osuma kaulassa on minun, riittää se; sydämeen sattunut
laukaus oli tarpeeton, Nahkasukka, kutsukaamme sitä vaikkapa
varmistuslaukaukseksi."

"Te voitte kutsua sitä miksi vain haluatte, tuomari", sanoi metsästäjä,
heittäen kiväärinsä vasemman olkapäänsä yli ja napsauttaen auki
housuissaan olevan messinkikotelon, ottaen siitä pienen palan rasvattua
nahkaa ja käärien siihen pienen pallon, survaisten ne voimallisesti
ruutiin, missä hän jatkoi niiden vatvomista puhuessaan. "On paljon
helpompaa keksiä nimiä kuin ampua metsäkauris loikasta, mutta eläin sai
kyllä loppunsa nuoremmasta kädestä kuin teidän tai minun, kuten sanoin
jo aikaisemmin."

"Mitä sanottekaan ystäväiseni", huudahti matkaaja, kääntyen leppoisasti
Nattyn kumppalin puoleen, "heittäisimmekö kunniasta tällä dollarilla,
ja saatte pitää hopean, jos häviätte; mitä sanotte, ystäväiseni?"

"Että minä tapoin kauriin", vastasi nuori mies hieman ylpeillen ja
nojaten toiseen pitkään kivääriin, samankaltaiseen kuin Nattyn.

"Tässä on tosiaankin kaksi yhtä vastaan", vastasi tuomari hymyillen,
"minut on äänestetty vähemmistöön, kuten sanomme oikeudessa. Tuossa on
Aggy, hän ei voi orjana äänestää, ja Bessy on alaikäinen -- niinpä
minun täytyy tyytyä siihen, mitä voin saada. Mutta lähetättehän minulle
lihat; ja pahus vieköön, jos en tee kauriin kuolemasta kunnon tarinaa."

"Noiden lihojen myymisestä en minä voi päättää", sanoi Nahkasukka,
omaksuen hieman kumppalinsa ylimielisyyttä, "olen puolestani nähnyt
eläinten juoksentelevan päiviä kaulaan ammuttuina, enkä minä kuulu
niihin, joka ryövää mieheltä hänen oikeudenmukaisen osuutensa."

"Te pidätte sitkeästi kiinni oikeuksistanne tänä kylmänä iltana,
Natty", vastasi tuomari lannistumattoman hyväntuulisesti, "mutta mitä
sanotte, nuori mies, onko kolme dollaria riittävä maksu kauriista?"

"Jospa ensiksi ratkaisisimme kysymyksen oikeudesta molempien
tyydytykseksi", sanoi nuorukainen lujasti mutta kunnioittavasti,
sellaisella ääntämisellä ja kielellä, että se oli huomattavasti hänen
ulkonäköään korkeammalla tasolla, "kuinka monella luodilla latasitte
aseenne?"

"Viidellä, herra", sanoi tuomari hieman hämmentyneenä toisen
käytöksestä, "eivätkö ne riitä tällaisen kauriin kaatamiseen?"

"Yksikin riittäisi, mutta", sanoi nuorukainen ja siirtyi sen puun
luokse, jonka takaa hän oli ilmestynyt, "kuten tiedätte, herra,
ammuitte tähän suuntaan -- neljä luotia on osunut tähän puuhun."

Tuomari tarkasteli männyn kuoressa olevia tuoreita jälkiä, ja sanoi
päätään pudistaen naurusuin:

"Te todistelette asiaa itseänne vastaan, nuori asianajajani; missä on
viides?"

"Tässä", vastasi nuorukainen, heittäen syrjään yllään olevan karkean
päällystakin ja paljastaen reijän alusvaatteissaan, joiden läpi tihkui
suuria veripisaroita.

"Hyvä Jumala!" huudahti tuomari kauhistuneena, "olenko minä tässä
kiistellyt tyhjästä kunniasta ja lähimmäiseni on kärsinyt käsieni
jäljistä valitustakaan päästämättä? Mutta kiirehtikää -- nopeasti --
istuutukaa rekeeni -- kylään on vain maili, siellä voimme saada
kirurgin apua -- kaikki tapahtukoon minun kustannuksellani, ja sinä
saat asua luonani, kunnes haavasi on parantunut, niin, vaikka pysyvästi
sen jälkeen."

"Kiitän teitä hyvästä aikeestanne, mutta minun on kieltäydyttävä
tarjouksestanne. Minulla on ystävä, joka olisi huolissaan, jos kuulisi,
että olen haavoittunut ja poissa hänen luotaan. Haava on vaaraton, eikä
luoti ole osunut luuhun; mutta uskoisin, herra, että myönnätte nyt
minulle oikeuden lihoihin."

"Myöntäisinkö sen!" toisti kiihtynyt tuomari, "annan täten sinulle
oikeuden ampua kauriita tai karhuja tai mitä ikinä haluat metsissäni
ikuisiksi ajoiksi. Nahkasukka on ainut mies lisäksi, jolle olen antanut
samat oikeudet, ja on tuleva aika, jolloin ne ovat arvossaan. Mutta
minä ostan kauriisi -- kas tässä, tämä seteli korvatkoon sinulle meidän
molempien laukaukset."

Vanha metsästäjä suoristi pitkän vartalonsa ylpeyttä osoittavaan
asentoon tämän vuoropuhelun aikana, mutta hän odotti, kunnes toinen oli
lopettanut puheensa.

"Elossa on vielä sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Nathaniel
Bumpon oikeus metsästää näillä kukkuloilla on vanhempaa perua kuin
Marmaduke Templen oikeus kieltää tämä", sanoi hän. "Mutta jos laki
määrää siitä ollenkaan, vaikka kuka on koskaan kuullut laista, joka
kieltäisi metsästäjää tappamasta kaurista mielensä mukaan -- mutta jos
laki määrää siitä ollenkaan, sen tulisi kieltää kaikilta talospyssyn
käyttö. Ampuja ei koskaan tiedä, minne hänen luotinsa lentää, kun hän
painaa noiden epävarmojen tuliaseiden liipasinta."

Kuuntelematta Natyn itsekseen puhumista kumarti nuorukainen, kun
hänelle tarjottiin pankinseteliä, ja vastasi:

"Anteeksi, herra, vaan minä tarvitsen otuksen."

"Mutta voittehan tällä setelillä ostaa monta metsäkaurista, ottakaa se
vastaan -- minä pyydän... Se on sadan dollersin arvoinen," lisäsi hän
hiljentäen ääntänsä.

Tuokion vaan näytti nuorukainen olevan epäilyksissään, mutta sen
perästä hylkäsi hän taas ylpeästi tarjoomuksen, ja samassa nousi, juuri
kuin hän olisi itsekseen hävennyt osoittamaansa heikkoutta, puna
semmoinen hänen poskilleen, joka näkyi pakkaisen vaikuttaman punankin
alta.

Tämän haastelemisen kestäessä oli nuori neito noussut seisalleen
reessä, ja huolimatta pakkasesta heitti hän niskaansa päähineen, joka
oli peittänyt hänen kasvonsa.

"Ette varmaankaan, nuori mies, -- herra..." oikasi hän äkkiä, "tahdo
saattaa isääni siihen tukalaan tilaan, että hänen täytyisi ajatella
jättäneensä tähän erämaahan ihmisen, jonka hän omalla kädellään on
haavoittanut. Minä pyydän teitä lähtemään meidän mukaamme ja antamaan
lääkärin hoitaa haavaanne."

Emme tiedä koveniko nyt haavan kipu vai oliko tuon kauniin puhujan
äänessä tai menettelyssä joku vastustamaton vetotovoima; vaan
nuorukaisen jäykkä kopeus väheni huomattavasti, kun näin vedottiin
hänen tunteisinsa, ja hän oli nähtävästi kahdella päällä: ei hän
kernaasti olisi suostunut lähtemään matkaan, vaan ei myöskään
mielellään hylännyt neitosen pyyntöä. Tuomari seurasi uteliaasti tämän,
nuorukaisen tunteiden kesken syntyneen taistelun kehittymistä, ja
ystävällisesti tarttuen hänen käteensä, vei hän hänet reen viereen ja
vaati häntä siihen istumaan.

"Tohtoria ei ole Templetonia lähempänä," virkkoi hän, "ja Natyn tölli
on puolen peninkulman päässä sieltä. Lähtekää kanssamme, nuori
ystäväni, ja antakaa tohtorin katsella olkapäätänne."

Sillä välin seisoi Nahkasukka pitkän pyssynsä nojassa, pää vähän
sivullepäin käännettynä ja näytti vaipuneen syviin mietteisin. Mutta
kylliksi mietittyään asiata ja saatuaan epäilykset poistetuiksi, lausui
hän:

"Parasta luulen olevan seurata mukana, poika, sillä jos luoti on
tunkenut vähän syvemmälle, niin on käteni jo liiaksi vanha voidakseen
tarkasti leikata ihmisen lihaa, niinkuin ennen muinoin. Noin
kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin vanhassa sodassa sir Williamin
kanssa, kävelin yksinäni kymmenen, kaksitoista peninkulmaa jylhää
erämaata, luoti reidessäni, ja leikkasin sen sitten pois
linkkuveitselläni. Vanha John indiani muistaa aivan hyvin sen ajan.
Minä tapasin hänet muutamain Delawarelaisten kanssa ajamassa takaa
muuanta Irokesiä, joka oli ottanut viisi päänahkaa Schoharien luona.
Mutta minäpä annoin punanahalle merkin, jota vakuutan hänen kantavan
kuolinpäiväänsä asti. Otin näette tarkalle silmälle hänen takapuolensa
-- suokoon lady anteeksi että sanon näin -- juuri kuin hän hyppäsi ylös
piilopaikastaan ja istutin hänen alastomaan pyllyynsä kolme susihaulia
niin likelle toisiansa, että olisi voinut peittää kaikki tyyni yhdellä
lantilla."

Nyt ojensi Natty pitkän kaulansa suoraksi ja oikoi ruumistansa; kun hän
avasi suunsa, josta näkyi yksi ainoa keltanen hammas, niin näytti kuin
hänen silmänsä, kasvonsa ja koko ruumiinsa olisi vapisseet naurusta,
vaikk'ei kuulunut muuta ääntä, kuin jonkunlainen suhina hänen vetäessä
ilmaa keuhkoihinsa.

"Oneidajärven poikki kulkiessani oli luodinvalimeni joutunut hukkaan,"
jatkoi hän, "ja sentähden täytyi minun, niin hyvin kuin voin, tulla
toimeen susihaulilla, mutta pyssyni oli hyvä eikä hajoittanut niinkuin
tuo teidän kaksipiippuinen pyssyrämänne, tuomari, jonka läheisyyteen
näemmä ei ole hyvä metsällä ollessa joutua."

Se anteeksi-pyyntö, minkä Natty nuoren naisen herkkätuntoisuuden tähden
teki, oli tarpeeton; sillä hänen puhuessansa oli neitonen siksi
ahkerasti isänsä apuna siirtämässä tieltä pois muutamia matkatavaroita,
ettei hänellä ollut aikaa kuunnella Nahkasukan puhetta. Voimatta enään
vastustaa molempain matkustajain ystävällistä kiihkeyttä, myöntyi
nuorukainen viimeinkin istumaan rekeen. Ammuttu metsäkauris sidottiin
kiinni reen taustaan, ja itse istuttuaan rekeen, kehoitti tuomari
Nattyakin tekemään samoin.

"En, en," vastasi vanhus, puistaen päätänsä, "minulla on toimitettavaa
kotona tänä jouluaattona -- ajakaa te matkaanne pojan kanssa ja antakaa
tohtorinne katsoa hänen olkapäätänsä. Kun hän vaan tahtoo leikata pois
luodin, niin on minulla ruohoja, jotka parantavat haavoja pikemmin kuin
kaikki hänen ulkomaalta tuodut laastarinsa."

Hän kääntyi toisaannepäin ja oli juuri pois lähtemäisillään, kun
yht'äkkiä muisti jotakin.

"Jos näette John indianin siellä alhaalla järven rannalla," sanoi hän,
"niin teette viisaimmin, jos otatte hänen mukaanne ja annatte hänen
auttaa tohtoria; sillä vaikka hän on niin vanha, on hän kumminkin
merkillinen haavain ja mustelmain hoitaja, ja aivan varmaan tulee hän
luutinensa puhdistamaan teidän tulisijojanne jouluksi."

"Odottakaa," huudahti nuorukainen, tarttuen neekeriä käsivarteen, kun
tämä aikoi panna hevoset liikkeelle; "Natty, teidän ei tarvitse puhua
mitään vahingostani eikä sanoa minne lähden; heti kuin luoti on
poisotettu, palaan jo tänä iltana takaisin, tuoden muassani
neljänneksen metsäkaurista joulupäivällis-paistiksi."

Hänen puheensa keskeytti metsästäjä, kohottaen yhtä sormea vaitiolon
merkiksi, ja hiipi sitten hiljaa tiensyrjälle, silmät tarkasti
tuijottaen muutaman lähellä olevan petäjän oksia kohti. Saatuaan
sopivan aseman, pysähtyi hän, jännitti hanan, astui toisella jalallansa
pitkän askeleen taaksepäin, oikasi vasemman kätensä pyssynpiippua
myöten niin pitkälle kuin ulottui ja alkoi verkalleen kohottaa
tuliputkeansa suoraan puunrungon suuntaa ylöspäin. Matkustajat
seurasivat silmillään pyssyn liikuntoa ja huomasivat pian sen esineen,
johonka Natty tahtoi satuttaa luotinsa. pienellä kuivuneella oksalla,
joka noin seitsemänkymmentä jalkaa maasta ja ihan tuoretten oksain alla
pisti suoraan ulos puunrungosta, istui pyy. Koirain haukunta sekä
ihmisten puheleminen lähellä sitä puuta, missä lintu istui, oli
peloittanut sitä, niin että se oli väistynyt ihan puunrunkoon kiinni,
ja istui siinä pää ja kaula kuroitettuina suoraan ylöspäin melkein
yhteen linjaan jalkain kanssa. Saatuaan pyssynsä tarkasti tähdätyksi
lintua kohti, nykäsi Natty liipasinta, ja pyy putosi korkeasta
asemastaan semmoista vauhtia, että hautaantui lumeen.

"Siivolla, vanha veijari," huudahti Nahkasukka ja nosti uhaten
laastukkia Hektoria kohti, joka tahtoi syöstä puun juurelle; "siivolla,
sanon minä."

Koira totteli, ja Natty jatkoi kiireesti, mutta suurimmalla huolella
pyssynsä latinkiin panemista. Tämän tehtyään, nosti hän linnun lumesta,
ja näyttäen matkustajille, että siltä oli pää poissa, huudahti hän:

"Täss'on maukas herkkupala vanhalle miehelle joulupuoliseksi -- älä
huoli otuksesta, poika, ja muista John indiani; hänen ruohonsa ovat
parempia kuin kaikki ulkomaan sapuskat. Katsokaa, tuomari," jatkoi hän
uudestaan nostaen lintua, "luuletteko että sileäsisustainen pyssy olisi
tipahuttanut tämän alas tuolta nappulalta saattamatta höyhentäkään
epäjärjestykseen?"

Samassa nauraa suhautti vanhus tuota omituista nauruansa, joka niin
paljon vivahti voittoriemuun, iloisuuteen ja pilaan, ja puistaen
päätänsä kääntyi hän pois, heitti pyssyn olalleen ja kävellä notkutti
lyhvin, terävin askelin metsään päin. Joka liikkeellä painui hänen
vartalonsa joitakuita tuumia kokoon, kun polvet vääntyivät sisäänpäin;
mutta kun reki pääsi muutamaan tienpolvekkeesen ja nuorukainen vilkaisi
taaksensa vanhaan metsästäjään päin, oli tämä jo katoamaisillaan
puunrunkojen suojaan, ja koirat kulkivat hiljaisina hänen perässänsä,
silloin tällöin haistaen metsäkauriin jälkiä, joita vainu nyt näytti
ilmoittavan niille arvottomiksi. Vielä yhden tienpolvekkeen sivu kun
oli kuljettu, oli Nahkasukka kadonnut matkustajain nähtävistä.

Joulukalkkunain ampuminen on vanha mielihuvitus, jota uudisasukkaat
harvoin ja tuskin koskaan päästävät "muodista pois." Se soveltui hyvin
yhteen niiden miesten jokapäiväisten tointen kanssa, jotka usein
laskivat kirveen tai viikatteen käsistään, tarttuaksensa pyssyyn, kun
metsäkauris kiiti eteenpäin niiden puiden välissä, joita he olivat
kaatamassa, tahi karhu tuli heidän niityillensä vainuamaan
uudisasutuksen hajua tai viisain silmin katselemaan anastajain
edistys-puuhia.

Ne tapaukset, joita nyt ryhdymme kertomaan, tapahtuivat pari päivää
myöhemmin kuin vasta kerrottu kohtaus metsässä. Muuan vapaa neekeri oli
kilpa-ammuntaa varten hankkinut koko joukon lintuja, hyvin sopivia
kiusaamaan herkkusuun ruokahalua, ja sovitettuja ikänsä ja säätynsä
puolesta erilaisten kilpa-ampujain varallisuuden ja ampumataidon
mukaan. Hän oli tarjonnut nuoremmille ja vähemmän vaatelioille
ampujille erinäisiä, huonompia lintuja, ja muutamia kertoja oli jo
ammuttukin, suureksi hyödyksi tuon mustan lintuin isännän
rahakukkarolle. Ampumasäännöt olivat hyvin mutkattomat ja ampujille
yleensä tutut. Lintu sidottiin nuoranpätkällä kiinni kannon juurelle,
joka oli veistetty sileäksi siltä puolen, missä ampujat seisoivat,
jotta siten löytyisi pilkku, johon katsoen jokaisen ampumataitoa
voitiin tutkia. Ampumamatka oli säntilleen puolitoista sataa kyynärää;
puoli kyynärää enemmän tai vähemmän olisi katsottu toisen tai toisen
puolen oikeuksien sortamiseksi. Neekeri määräsi mielensä mukaan
kullekin linnulle hinnan sekä millä tavoin siihen oli osattava; mutta
nämä määräykset tehtyään, oli hänen, niiden järkähtämättömien
oikeuden-käsitteiden mukaan, jotka maassa vallitsivat, pakko antaa
kenen tahansa, ken vaan ilmoitti itsensä, ottaa osaa ammuntaan.

Joukossa oli noin pari, kolme kymmentä nuorta miestä, melkein kaikki
pyssyillä varustetut, sekä kaikki kylän poikaset. Nämä pikku nulikat,
jotka olivat vaatetetut karheisin mutta lämpimiin vaatteisin, seisoivat
etevimpäin pyssymiesten ympärillä, kuunnellen niiden kerskaavia
kertomuksia ennen hyvästi sattuneista laukauksista ja jo mielissään
kuvitellen sitä päivää, jolloin he itse pääsisivät osallisiksi näihin
kilpaharjoituksiin. Muiden joukossa, jotka olivat tulleet katsomaan
tätä leikkiä, oli myöskin neiti Elisahet Temple, tuomarin tytär, ja
hänen serkkunsa Richard Jones, tämän piirikunnan ylituomari.

Etevin puhuja oli Billy Kirby. Tämä nuori mies, joka silloin kuin hän
huoli tehdä työtä, piti elinkeinonansa metsän perkkaamista tai
puunhakkaamista urakalla, oli roteva kasvultaan, ja hänen
ulkomuodostaan voi päättää hänen luonnonlaatunsa. Hän oli rähisevä,
kerskaava ja huoleton mies. jonka hyvänsävyiset silmät todistivat aivan
toista kuin raaka, röyhkeä puhetapa. Hänen ja Nahkasukan välillä oli
kauan aikaa sitten vallinnut kateellinen kilpailu toisen tai toisen
ampumataidon etevämmyydestä. Huolimatta Natyn pitemmästä
harjoituksesta, oli yleinen ajatus se, että Billyn vakainen käsi ja
sukkela silmä teki hänet Nahkasukan vertaiseksi. Heidän kilpailunsa
oli tähän saakka supistunut paljaasen kerskailemiseen ja eri
metsästysretkien onnistumisen vertaamiseen; mutta tämä oli ensi kerta,
jolloin heillä oli tilaisuus astua toistensa kanssa suorastaan
kilpailemaan. Pitkään olivat Billy ja lintujen omistaja keskenänsä
kiistää jaaritelleet parhaan linnun hinnasta, ennenkuin Natty
seuralaisinensa saapui paikalle. Nyt oli kuitenkin sovittu niin, että
yksi riksi oli maksettava jokaisesta laukauksesta; tämä oli korkein
hinta, mikä koskaan oli vaadittu, ja riippui siitä, että neekeri
tahtoi, niin paljon kuin mahdollista, turvata itseään ammunnassa
tapahtuvata vahinkoa vastaan. Kalkkuna oli jo sidottu kantoon kiinni,
eikä koko linnusta, jonka ruumis oli lumen suojassa, näkynyt muuta kuin
punanen pää ja pitkä kaula. Jos joku luoti, joka ensin oli käynyt
lumeen, haavoitti lintua, niin katsottiin sen vieläkin olevan entisen
omistajansa oma, mutta jos luoti liikautti höyhentäkään sen näkyvissä
olevissa osissa, niin tuli lintu onnellisen ampujan omaksi.

Nämä ehdot kuulutti neekeri kovalla äänellä ja istahti sitten hangelle
niin likelle rakasta lintuansa, että jokseenkin selvä vaara oli
tarjona; juuri samassa saapui Elisabet serkkuinensa paikalle. Tämän
odottamattoman vierastentulon tähden vaikenivat kokkapuheet ja
kiistasanat jokseenkin; mutta tuokion äänettömyyden perästä, ja kun
nuoren naisen utelias tarkkaavaisuus ja ystävällinen hymy oli huomattu,
alkoivat kaikki jälleen menetellä yhtä teeskentelemättömästi ja
vapaasti kuin ennenkin, vaikka tosin hänen läsnäolonsa tähden
noudatettiin vähän enemmän säädyllisyyttä.

"Pois tieltä, poikanalikat," huudahti puunhakkaaja asettuen ampujia
varten määrätylle paikalle, "menkää pois tieltä, vunukat, muuten ammun
teitä. Nyt, Brom, voit jättää jäähyväiset tuolle kalkkunallesi."

"Odottakaa," huudahti se nuori metsästäjä, jonka jo ennen olemme
tavanneet Natyn seurassa ja jonka nimi oli Oliver Edwards. "Odottakaa
hiukan; minä tahdon myöskin koettaa onneani. Tässä on riksini, Brom;
nythän minullakin on oikeus ampua yhden laukauksen."

"Se on teillä kyllä," virkkoi Billy, "mutta jos minä vähän pölyytän
tuon syömärin höyheniä, niin miten käy teidän ampumisellenne silloin?
Onko teidän nahkataskussanne niin paljon rahaa, että pystytte maksamaan
laukauksesta, jota ette koskaan saa lau'aista?"

"Liikuttaako se teitä, herra, kuinka paljon rahaa minulla on? Tässä on
riksini, Brom, ja minä vaadin ampuma-oikeutta."

"Älkää olko hurja, poikaseni," vastasi toinen, aivan tyynesti
kiinnittäen pyssynsä piitä. "Teidän sanotaan nykyjään haavoittuneen
vasempaan olkapäähän, ja jos se on tosi, niin tulee Bromin antaa teidän
ampua puolesta hinnasta. Sillä pitää olla vakaa käsi, joka tahtoo osata
tuohon lintuun, sen vakuutan, vaikka antaisinkin teille tilaisuuden
koettaa onneanne, jota kumminkaan en aio tehdä."

"Älkää kerskatko, Billy Kirby," sanoi Natty, laskien pyssynsä perän
maahan ja nojaten sen suuta vastaan. "Te ette kuitenkaan saa ampua
muuta kuin yhden laukauksen lintua kohti, sillä jos poika ampuu sivu,
mikä ei olisi kumma, koska hänen käsivartensa on niin kankea ja kipeä,
niin tulee hänen perästänsä hyvä pyssy ja tarkka silmä. Voipihan olla,
etten nyt enään ammu yhtä hyvästi kuin ennen, mutta puolitoista sataa
kyynärää on vaan lyhyt matka pitkälle pyssylle."

"Mitenkä, vanha Nahkasukka; oletteko te ulkona näin aamusella?" sanoi
hänen kilpailiansa melkein ivaten. "Hyvä, selvä peli on kuin kallis
kivi. Mutta minulla on ampumavuoro ennenkuin teillä, vanha toveri; nyt
joko jää kurkku kuivaksi tai saadaan hyvä päivällinen."

Neekerin kasvoinjuonteissa kuvautui ei ainoastaan kaikki se
levottomuus, joka syntyi mahdollisesta rahanvoitosta tai tappiosta,
vaan myöskin se virkeä jännitys, johon kaikki kilpailun tähden olivat
joutuneet, vaikka kyllä toiveet sen päättymisen suhteen olivat
erilaiset. Billy Kirbyn verkalleen ja vakaisesti nostaissa pyssyänsä
huusi hän:

"Selvä peli, Billy Kirby, -- älkää siirty eteenpäin -- pitäkää neekeri
parka kans' selvä peli -- ole varallas', syömäri puista päätäs',
pöllöpää -- etkö näe että hän osoittaa pyssyllä sinua kohti?"

Nämä huudot, joiden varsinainen tarkoitus oli hämmentää ampujan
huomiota, olivat ihan hyödyttömät. Billyn vakavuutta ei ollutkaan niin
helppo saada horjumaan ja hän tähtäsi suurimmalla tarkkuudella.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa, ja sitten pamahti pyssy.
Kalkkunan pää näytti heilahtavan sivulle päin, ja lintu levitti
siipensä ikäänkuin lentoon lähteäksensä, vaan sitten asettui se taas
paikallensa lumelle ja katseli levottomasti ympärilleen. Sen vertaan
aikaa, kuin hengenvetoon kuluu, ei kuulunut ääntäkään. Tämän
äänettömyyden lopetti neekeri, joka rupesi tuimasti nauramaan, niin
että koko ruumis tutisi, ja vieri sitten ihastuksensa ylimmällään
ollessa edes takaisin lumessa.

"Hyvin tehty, kalkkuna!" huusi hän hypäten ylös ja ollen teivivinään
lintua. "Minä pyysin sitä olemaan varoillansa, ja te näette, että se
totteli. Antaa tänne riksi lisää, Billy, niin saa tekin ampua vielä
kerran."

"Ei, vuoro on minun," sanoi Edwards; te olette jo saanut minun maksuni.
Menkää pois tieltä ja antakaa minun koettaa onneani."

"Se on vaan suotta menetettyä teidän rahanne, poika," sanoi Nahkasukka.
"Kalkkunan pää ja kaula on kovin vaikea pilkku harjaantumattomalle
kädelle ja hermottomalle olkapäälle. Kätenne vapisee, ja te näytte
olevan kovin kiihkeä. Ampumahaavat heikontavat ruumista, ja minun
ymmärrykseni mukaan ette tule ampumaan niin hyvin kuin tavallisesti.
Mutta jos teidän kuitenkin pitää laukaista latinki, niin tehkää se
pian, ennenkuin tähtääminen tulee mahdottomaksi vapisemisen tähden."

"Selvä peli," huusi neekeri uudestaan -- "pitäkää neekeriparka kans'
selvä peli. Mikä oikeus on Natty Bumpolla antaa nuori mies neuvoa?
Antaa hänen ampua -- pois tieltä."

Edwards ampui hyvin äkkiä; mutta kalkkuna ei liikahtanutkaan, ja kun
ne, jotka menivät katsomaan mihin luoti oli sattunut, palasivat
takaisin, selittivät he, ettei hän ollut osannut kantoonkaan.

Bromin ilo, joka tämän toisen harhalaukauksen perästä pääsi ilmi,
vaikkei niin hurmaavana kuin äsken, katosi samassa kuin Natty astui
ampumasijalle. Hänen kasvoihinsa nousi isot ruskeat pilkut, jotka
kauheasti rumensivat hänen luonnollista ebenholtsin karvaista ihoansa,
samassa kuin hänen summattomat huulensa verkalleen pusertuivat yhteen
noiden molempain valkosen valkean hammasrivien päälle, jotka tähän
saakka olivat kiiltäneet hänen kasvoissansa kuin kivihiileen liitetyt
helmet. Hänen sieraimensa, jotka kaikissa elämänvaiheissa olivat
kasvojen enimmän silmäänpistävä osa, laajenivat levälleen, kunnes
kokonaan peittivät kasvojen keskikohdan korvasta korvaan, ja
huomaamattansa painoi hän ruskeat, luiset kätensä syvälle lumeen,
hetken levottomuuden tähden unhoittaen syntyperäisen kammonsa kylmää
vastaan.

Sill'aikana kuin nämä pelon merkit näyttäytyivät kalkkunan mustassa
isännässä, oli se, joka saatti aikaan tämän äärettömän levottomuuden,
niin tyyni ja levollinen, kuin hänellä ei olisi ollut ainoatakaan
katsojaa ympärillään.

"Minä olin hollantilaisissa uudistaloissa Schoharien luona juuri ennen
viime sodan syttymistä," sanoi Natty, huolellisesti kirvoittaen
nahkasiteitä pyssynsä lukon ympäriltä; "siellä pitivät nuoret miehet
kilpa-ammuntaa, ja siihen otin minä osaa, ja minä luulen sinä päivänä
avanneeni monen hollantilaisen silmät, sillä minä voitin ruutisarven,
kolme tankoa lyijyä ja naulan niin hyvää ruutia, kuin koskaan on
sankissa poltettu. Kuinka he noituivat saksankielellään! He puhuivat
muutamasta päihtyneestä hollantilaisesta, joka sanoi tappavansa minut,
ennenkuin ennättäisin tänne järvelle takaisin. Mutta jos hän olisi
heittänyt pyssyn olallensa pahassa aikeessa, niin olisi Jumala
rangaissut häntä siitä, ja jos ei Jumala olisikaan sitä ennen tehnyt ja
hän olisi ampunut sivu, niin tunnen miehen, joka olisi antanut hänelle
takaisin yhtä hyvästä kädestä, ja ehkäpä vähän paremmastakin, jos
ampumataito myöskin saisi tulla lukuun."

Nyt oli metsästäjä valmis; hän astui oikean jalkansa taaksepäin ja
ojentaen vasempaa kättänsä pitkin pyssyn piippua, kohotti hän sitä
lintua kohti. Joka silmä kiiti salaman nopeana ampujasta lintuun, mutta
kun odotettiin pyssyn laukauksen kuuluvan, niin kuuluikin vaan piin
lipsaus rautaa vasten.

"Linkkaus -- linkkaus," huusi neekeri, hyppäsi ylös kuin vimmattu ja
asettui linnun eteen. "Linkkaus on sama kuin laukaus -- Natty Bumpon
pyssy on pettänyt -- Natty on ampunut kalkkunan sivu."

"Natty Bumpo osaa neekeriin, jos ette mene pois edestä, Brom," sanoi
vanha metsästäjä suuttuneena. "Se sotii kaikkea oikeutta ja kohtuutta
vastaan, että linkkausta pidetään laukauksen vertaisena, koska toinen
ei ole muuta kuin piin lipsaus rautaa vastaan, toinen sitä vastoin
saapi aikaan sekä tulta että kuolemaa. Menkää siis pois tieltä,
poikaseni, ja antakaa minun näyttää Billy Kirbylle miten joulukalkkuna
on ammuttava."

"Pitää neekeri parka kanssa selvä peli," huusi Brom, joka järkähtämättä
seisoi samassa paikassa. "Jokainen tietää, että linkkaus on sama kuin
laukaus. Antaa massa Jones -- antaa lady päättää."

"Niin on," virkkoi Billy; "semmoinen on ampumalaki tässä osassa maata,
Nahkasukka. Jos tahdotte ampua vielä kerran, niin on teidän maksaminen
uudestaan. Minäpä luulen itse tahtovani vielä kerran koettaa onneani;
kas tässä riksini, Brom, -- tuleva laukaus on minun."

"Kyllä kai tosiaankin luulisi, että te, Billy Kirby, tunnette
täkäläiset ampumalait paremmin kuin minä," vastasi Natty. "Te tulitte
tänne uudisasukasten kanssa häränpiiska kourassa, mutta minä tulin
tänne mokkasiinit jalassa ja hyvä pyssy olalla, paljon ennen vanhaa
sotaa. Kumpikahan silloin tuntenee nämä lait paremmin? Minä vakuutan,
ettei kukaan voi saada minua uskomaan, että linkkaus olisi sama kuin
kunnollinen laukaus."

"Antaa massa Jones ratkaista," sanoi neekeri, "hän tietämäs kaikki."

Tämä vetoominen Richardin tietoon oli siksi mielistelevä, ettei sitä
sopinut jättää siksensä. Hän astui sentähden muutaman askeleen
eteenpäin siitä paikasta, mihin Elisabeth häveliäästi oli pysähtynyt,
ja julisti seuraavan päätöksen kaikella sillä arvokkaisuudella, jota
itse asia sekä hänen oma virka-arvonsa vaati:

"Näyttää olevan joku eriäväisyys mielipiteissä siitä, onko Nathanael
Bumpolla oikeus ampua Abraham Frebornin kalkkunaa ilman sanotun
Nathanaelin maksamatta vielä riksiä tästä oikeudesta."

Tämä seikka oli jo itsestään niin selvä, ettei sitä voinut kieltää, ja
kun ylituomari oli pitänyt lyhven väliajan, antaakseen kuulijainsa niin
sanoaksemme sulattaa tämän hänen edellytyksensä, jatkoi hän:

"Näyttää olevan paikallansa, että minä ratkaisen tämän eripuraisuuden,
koska velvollisuuteni on pitää voimassa rauhaa tässä maanääressä eikä
antaa miesten, vaaralliset aseet kädessä, ilman mitään silmälläpitoa
kiistellä keskenänsä. No niin, kaksintaisteluissa, joissa kumpikin
riitaveli ampuu, on tavallisesti sääntönä, että linkkausta pidetään
laukauksena, ja jos tämä laki on voimassa silloin, kuin kummallakin
riitaveljellä on oikeus uudestaan ampua toistansa, niin näyttää minusta
mahdottomalta, että voisi saada koko päivän seistä ja linkuttaa
pyssyänsä yhtä kalkkunaa kohti. Minulla on sentähden se ajatus, että
Nathanael Bumpo on menettänyt ampuma-oikeutensa, ja että hänen tulee
suorittaa uusi maksu, ennenkuin saa takaisin oikeutensa."

Kun niin korkeassa arvossa oleva mies lausui tämän tuomion ja teki sen
näin juhlallisesti, niin saatti se kaiken jupinan vaikenemaan; sillä
kaikki läsnäolijat olivat ruvenneet kiivaasti puolustamaan toista tai
toista puolta. Ainoa, joka ei vaiennut, oli Nahkasukka.

"Minä luulen, että neiti Elisabethin ajatusta myöskin on kysyttävä,"
sanoi hän. "Olen tuntenut naisia, jotka ovat antaneet hyvin hyviä
neuvoja, kun indianit ovat olleet aivan pyörällä päästä. Jos hän sanoo
minun täytyvän tapata, niin annan perään."

"Silloin tuomitsen, että olette tapannut tällä kertaa," lausui neiti
Temple; "mutta maksakaa veres maksu ja koettakaa onneanne vielä kerran,
jos nimittäin Brom ei tahdo myydä minulle lintuansa dollarsista. Sen
maksan, pelastaakseni lintuparan hengen."

Tämä ehdoitus näytti hyvin vähän miellyttävän ympärillä seisojia, eikä
neekerikään tahtonut luopua kilpailun huvista, vaikka menettäisikin
kalkkunansa. Kun Billy kuitenkin valmistelihe ampumaan vielä kerran,
vetäytyi Natty takaisin huomattavasti tyytymättömänä ja puoleksi
ääneensä jupisten itsekseen:

"Täällä järven rannalla ei kertaakaan ole myyty hyvää piipalasta, aina
siitä ajasta saakka, jolloin indianilaiset kauppiaat kävivät täällä
kauppamatkoilla, ja jos kulkisi tasangoillepäin kukkulain välitse,
hakeakseen piitä, niin voipi panna veikalle kymmenen yhtä vastaan, että
aura on peittänyt kaikki tyyni. Minä uskon tosiaankin, että juuri kun
otukset rupeavat vähenemään ja tarvitsisi hyvät ampuvarat, jotta voisi
hankkia itselleen elämän tarpeet, että silloin käy kaikki vastoinpäin,
ihan kuin syntien rangaistukseksi. Mutta minä vaihdan piitä, sillä
Billy Kirby ei pysty tuommoiseen pilkkuun osaamaan, sen tiedän."

Billy näytti nyt täydellisesti käsittävän, että hänen ampujamaineensa
kokonaan riippui tästä laukauksesta, ja sen vuoksi hän ei laimiinlyönyt
mitään, joka voi edistää hänen onnistumistaan. Hän nosti sentähden ylös
pyssynsä ja tähtäsi kerran toisensa perästä, aivan kuin epäillen
itseksensä, ampuisiko vai ei. Ei kukaan, ei edes Bromkaan hiiskunut
mitään näiden huomattavain liiketten kestäessä, ennenkuin Billy laukasi
pyssynsä samalla menestyksellä kuin äskenkin. Silloin kajahteli
neekerin huudot pitkin metsää ja kaiku uudisti niitä, niin että kuului
kuin kokonainen indianilauma olisi kohottanut sotahuutonsa. Hän nauroi
ja heitti päätänsä milloin sinne, milloin tänne, kunnes hän kokonaan
uupui; hän tanssia tepasteli lumihangessa niin kauvan kuin jaksoi --
sanalla sanoen, hän osoitti sitä hillitsemätöntä ja tulista iloa, joka
on omituista hänen ajattelemattomalle sukukunnallensa.

Billy oli pannut parastansa ja huono menestys harmitti häntä nyt sitä
enemmän. Hän tutki lintua tarkkaa tarkemmasti, ja väitti useampia
kertoja, että joitakuita höyheniä oli mennyt epäjärjestykseen; mutta
yleinen mieli oli häntä vastaan, ja katsojat olivat mieluisat
kuuntelemaan neekerin tuon tuostakin uudistuvaa huutoa: "pitää selvä
peli neekeriparka kans'!"

Huomattuaan mahdottomaksi saada mitään vaatimusta linnun suhteen
toteutumaan, kääntyi Billy tulistuneena neekeriin päin, lausuen:

"Pidä suus kiinni, sen varis! Voipiko kukaan osata kalkkunan päähän
puolentoista sadan kyynärän päästä? Minä olin se, joka koetin. Teidän
ei tarvitse nostaa semmoista melua kuin kaatuva puu. Näyttäkää minulle,
ken sen voipi tehdä."

"Katsokaa tänne, Billy Kirby," sanoi Nahkasukka. "Käskekää heitä pois
luodin tieltä, niin tahdon näyttää teille miehen, joka ennen ampui
kauniita laukauksia, kun indianit ja muut pedot kovasti ahdistivat
häntä."

Vaikka Natty Bumpo varmaakin satoja kertoja oli laukaissut pyssynsä
tärkeämmissäkin olosuhteissa, kun pilkkuna oli vihollisia tai otuksia,
ei hän kumminkaan koskaan ollut pitänyt osaamista niin tärkeänä kuin
nyt. Kolme eri kertaa kohotti hän pyssyänsä, ensimmäisen kerran
saadaksensa tähtäimen tarkalle, toisen laskeaksensa välin pituutta, ja
kolmannen sentähden, että kalkkuna, ikäänkuin pelästyneenä nyt
vallitsevasta kuoleman hiljaisuudesta, levottomasti käänsi päätänsä
katsoakseen vihollisiinsa päin. Neljännellä kerralla laukesi pyssy.
Savu, paukaus ja silmänräpäyksen hämmästys esti useimpia katsojia heti
huomaamasta laukauksen vaikutusta; vaan kun Elisabeth näki vanhan
metsästäjän laskevan pyssynperän maahan ja panevan suunsa tavalliseen
kuulumattomaan nauruun, tiesi hän samassa, että luoti oli sattunut.
Pojat säntäsivät kannon tykö ja nostivat ilmaan kuolleen kalkkunan,
jonka pää oli mäsäksi ammuttu.

"Tuokaa lintu tänne ja pankaa se naisen jalkain juureen," sanoi
Nahkasukka. "Minä olin hänen asianajajansa tässä leikissä, ja lintu on
hänen omansa."

"Ja hyvänä asianajajana olette esiintynyt," vastasi Elisabeth,
"niinkin hyvänä, että te, Richard serkkuni, tekisitte viisaasti, jos
muistaisitte hänen omaisuuksiaan."

Hän vaikeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat totisemman näköisiksi.
Punastuen kääntyi hän Nahkasukan vieressä seisovan nuoren metsästäjän
puoleen ja lisäsi sillä viehättävällä suloisuudella, joka oli hänelle
omituista:

"Ainoastaan sen vuoksi tulin tänne, että saisin omin silmin nähdä Natyn
kuuluisata ampujataitoa. Tahdotteko te, sir, ottaa tämän linnun
pieneksi rauhanmerkiksi ja korvaukseksi siitä haavasta, joka esti teitä
itseänne sitä voittamasta."

Mahdoton on kertoa niitä tunteita ja mielenliikutuksia, joita tämän
tarjoomuksen johdosta valtasivat nuorukaisen. Se erinomainen
kohteliaisuus ja hienotunteisuus, jota neitonen osoitti, näytti
määräävän hänen menettelynsä, samalla kuin kova sisällinen
vastenmielisyys tahtoi vaikuttaa päinvastoin. Sanaakaan hiiskumatta
kumarsi hän ja nosti neitosen jalkain juuressa olevan linnun maasta.



VIIDESTOISTA LUKU.

Kyyhkysjahti. -- Kohtaus järvellä. -- Pelastus pantterin kynsistä.


Tästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin
epävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän
laaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan
herättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä
pohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet
mitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras
siinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka
edellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja
oli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi
käyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt
kohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen
jääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä
vieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan
kohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa.
Pieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen
levinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa
pitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi
läikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen
päin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman
tunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui
kelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka
oli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan
viipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.

Eräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne
kuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten
laatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard
huutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse
kesää ennustavat merkit.

"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja
ilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa,
ennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte
vilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme
teitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan."

Sitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs
hänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin
tyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä.
Niin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen
ottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen
vierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun
lepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin
kauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki
olivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä.
Hra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:

"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat
lähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä
on parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun
tekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan."

Tätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä
oli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti
haluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää
puoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä
metsästäjiä.

Niinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä,
vaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta
lintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen
ratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä,
jota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä
saksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja
jousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.

Kaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä,
niin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria
pitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa
sekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.

Olemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka
ulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie,
jonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta
tynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin,
ylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä,
joka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi,
ja ennen pitkää alkoi hätyytys.

Metsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo,
kun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä
perässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai
haavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan,
ja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet
yhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta
teurastamisesta.

Pyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein
ryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia
kiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat
pilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista
tuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi
pelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat
monta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta
perikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle
parvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla
lentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä
kankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.

Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa
käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista
enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta
sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan
eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni
kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä
joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa
tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin
haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu
ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu
käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti
käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan
suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet
hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi
kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle
aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana;
vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia
kahmalollisia isoja haulia.

Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat,
enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa.
Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä
varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän
maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti
ansaitsisi ampua.

Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien
suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä
parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa
halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi
kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan
huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin
tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin
uhrien alla.

Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi
kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.

"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun,"
virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt
kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä
eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja
kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne
olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään
pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt
muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain
lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten
kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa
eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta
nekin, niinkuin muutkin."

Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja
ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun
uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen
eikä ollut hidas vastamaan.

"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte
muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää
nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi
niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä
on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen,
vanha toveri!"

"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby,"
vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin,
jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen
ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla
lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa
yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne
eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja
väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä
tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen,
joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten
höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette
te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka
kuinka koettaisitte."

"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä,
sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen
linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne -- nyt paukahtaa tuota
kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."

Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden
kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä
lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä
kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen
toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja
siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen.
Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä
tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri
silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi
hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun
lentoa.

Billyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen
odotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen
silmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä
pyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties
oikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen
heitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn
lauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi
Hurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.

Huhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja
useita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa
asiasta.

"Kuinka", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, "oletteko todellakin
luodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?"

"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen
nähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan
mitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä
tavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos
hankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä
tarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei
huvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte
ihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi".

"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka" huudahti Marmaduke, "ja minusta tuntuu
jo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä".

"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin
kyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää
hävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat
niissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä,
niin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni,
sillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka
makaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin
tarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa".

Tämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat
perässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään
haavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla
olevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.

Jospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin,
niin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan
metsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen
erinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut
läsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle,
ja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.

Joitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo
kulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään
semmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli
lähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana
pilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti
nähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli
melkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin
säännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti
Marmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä
lintulaumaa kohti.

"Tulta!" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.

Vaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi
koko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva
tervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta
samassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten
kanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön
linnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni
vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa
näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen
selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne,
toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain
honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista
paikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson
poikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä
jälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa
ja kaatuneiden toveriensa haltuun.

"Voitto meillä!" huusi Richard. "Me olemme karkoittaneet vihollisen
pois tappelukentältä."

"Ei niin, Dick," virkkoi Marmaduke; "tappelutanner on höyhenillä
peitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin
silmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen
meidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja
luullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi
kutsua."

"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys," huudahti ylituomari.
"Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha
akka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo."

"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen
laaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat:
minä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne
joutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta."

Tällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä
kaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja
nurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni
on tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo
on ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja
tämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä
olevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin
monta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.

Otsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa.
Erään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja
John indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.

"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!" sanoi Edwards hetkisen
vaitiolon perästä. "Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä
kuin nyt, Natty?"

"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa
ettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa," vastasi
Nahkasukka. "Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani
varten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta
kuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua
yhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki
vuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista."

"Mutta," sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja
vuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän
iloisen ja vilppaan näköiseksi; "lieneepä näiden vuorten poikki ja
näitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia,
kun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella
tai väitellä."

"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita
ja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen
kulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin
sanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan
näköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden."

"Missä oli se?" kysyi Edwards.

"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia
ja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja
sentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä
vuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella
maailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä,
että nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi
menneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne
kulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä
taivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu
tupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on
Korkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi,
niinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota
tarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita
ulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat
jalkaa."

"No, mitäs sieltä näette?"

"Luonnon," vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen
kättänsä piirin muotoon ilmassa; "koko luonnon, poika. Minä olin siellä
ylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja
sinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon
kalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä
vertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin
virtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen
kummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren
kunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut,
niin pitkälle kuin silmä kantoi -- ja te tiedätte minun joutuneen
huutoon indianien kesken tarkasta näöstäni --. Sen vuoren huipulta olen
usein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee,
niin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat
tämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten
voivotuksen ja hätähuudot."

"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia
semmoista näköalaa."

"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat
nauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä
saavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa
alla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita
vuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun
rupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli
ikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin
muutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä.
Nyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät
rinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille
kallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on
eräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta
vuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.

"Ja missä se on?" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän
koruton kertomus piti elävästi vireillä.

"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä
olevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien
kallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso,
että se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta
tarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei
koskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen
kallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että
harjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin
eläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen
paikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän
koverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta
sataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden
näköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja
juostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota
myöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin,
heittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne
päin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin."

"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!" huudahti
Edwards. "Sitä ei ole mainittu missään kirjassa."

"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka
on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin
ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten
keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita
ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena
puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin
viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen
juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne
eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä
kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt,
eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä
kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."

"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se
Delavare-jokeen?"

"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on,
ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut
ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja
ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti
määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja
sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva
herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan
alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme
tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin
tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".

"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.

"Kuinka niin" kysyi Natty.

"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta
on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"

Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän
hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista
ääntä.

"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni
koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin
raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."

"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen
koijissaan."

Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards
istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin
lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin
vanhuksiin -- Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani
kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi
pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton
olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät
kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.

"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja
ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan,
jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat
elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule
koirain ääntä?"

Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta
välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja
selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja
silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä
olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis
metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä
haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen
sen aaltoja rinnallansa.

"Tiesinhän sen -- tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja
koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa
eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista,
muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! -- maalle, pedot --
maalle, -- tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten
muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."

Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa
viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan
eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja
palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.

Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja
rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden
vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja
näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen
paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se
viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen
länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan
edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi
Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.

"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet ... niihinhän
voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson... Heinäkuu on
viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."

Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden
päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän
ankkurinmerkin veteen huusi hän:

"Vene liikkeelle, John -- anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa
ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."

Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla
aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana
vettä myöten.

Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten
vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista,
samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja,
kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka
nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli
kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.

"Ammunko vai enkö, John?" kysyi hän. "Ei ole oikein käyttää tätä etua
tuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt
veteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut
eläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda
eläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea
saavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme".

Indiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin
enemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla.
Puhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.

"Uj," huudahti mohikani; "hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs
saapuville, Haukansilmä." Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe
laskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.

"Souda enemmän vasemmalle, John," huusi hän; "enemmän vasemmalle --
yksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään."

Puhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti.
Mutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten
sitten pitkine varsineen järveen.

"Lykkää takaisin," huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli,
missä keihäs oli uponnut veteen -- "pysyttele nyt yhdessä kohti, John."

Keihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen
kiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi
oli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa
päästä paikalle. "Hei," huusi hän, jahdista elpyneenä; "pitäkää häntä
varalla, kun hän kääntyy -- laskekaa enemmän oikealle kädelle,
Mohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden
sen sarviin."

Vanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne,
yhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä
horrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui
nyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin
pore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden
mutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa,
kiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa
pelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.

Kun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä
alalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä
seuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat
ja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän
ulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin,
kun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta
saadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.

Eikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt
tämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven
tulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen
niemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja
haukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään
suopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin
se kietoutuikin.

Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene
sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki
elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä
aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät
viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka
veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään
koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti
omituista nauruansa..

"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole
tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen
otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin
kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."

Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen
heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai
nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita
hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että
vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi
hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se
tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä
vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili
nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa
tavalliseen tapaan äänenpainolla:

"Hyvä!"

Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä
Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa
vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.

Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he
kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän
korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt
kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se
kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli
rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla
olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja
kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.

Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin
silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten
kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä
säpsähti ja pysähtyi.

"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä!
Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen
eksynyt vanhemmistansa?"

"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on
se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."

Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä
hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita
kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon
vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti
taaksensa ja huudahti:

"Mutta katso toki koiraa".

Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori
haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten
tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat
katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja
odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa
semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle.
Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi
taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä
esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai
kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi
synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella,
josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut
sen hyviä puolia.

"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"

Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni
tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä
äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla
haukauksilla.

"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."

Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen
seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla
liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja
paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan
naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.

"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.

Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui
tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se
ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe
polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella
nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka
voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain
koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.

"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä;
"pidä puolesi, hyvä Uljaani."

Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi
nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä
emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä
liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan
leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla
repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa;
sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata
ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin
kammottavaksi.

Koko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa,
lyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen
silmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi
mainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina
yltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti,
putosi ihan koiran eteen.

Hurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten,
että Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla,
että se heti paikalla heitti henkensä.

Elisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran
voitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää
pitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi
sanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi
kuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä
polvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat
kiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä
katseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä
itseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen
ruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira
jokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni
koiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti
vanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta
vuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.

Nousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun,
suu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja
toimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää
semmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä
uskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut.
Tavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin
että tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri
pysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella
voimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että
koiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen
tahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa
maahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei
voinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen
elävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.

Elisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa
sanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat
olennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen
voima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon
ja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri
painoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten
haisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se
silmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet
siirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.

Elisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili
hän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen
poskensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan
kauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot
kuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa
takaapäin lehtien rapina,

"Vaiti, vaiti," lausui hiljainen ääni; "kumartukaa enemmän alaspäin;
teidän hattunne estää elävän pään näkymästä."

Enemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi
Elisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn
pamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri
päästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja
katkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti
juoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:

"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen
ja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle."

Natty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen
pantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista
näkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin,
läheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä
likelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin
elonkipinän.

Kun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin
olisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi
luja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä
välittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän
voittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä
surmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti
käyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä
vastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen
näkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut
silmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa
eivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän
unissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin
petoeläimen kaikki liikkeet.

Me jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista
heräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen
saatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti
yhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin
kaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti
ne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta
Elisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin
niin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän
pani koko avun-annollensa.

"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte," lausui hän.
"Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra
Oliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin
minä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet
kylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona
niin pian kuin mahdollista."

Tämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen
voimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt
jäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun
matkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka
niinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine
virtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin
uljasten rakennusten edessä.

Meidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada
valtaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun
he niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä
hengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti
kiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut
heille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he
likistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana
lääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta
ohimennyttä vaaraa.

Nahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he
muutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin
kutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.

"Niin kyllä," sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö;
"olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille -- vanhatkin naiset
olisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin
tapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut
petoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat
sitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että
voin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan."



KUUDESTOISTA LUKU.

Metsänpalo. -- Chingachgookin kuolema. -- Pelastus kauhistavasta
tilasta. -- Nahkasukan elämänvaiheet.


Kaskimaat, uudistalot, uusi kansa ja uudet lait -- kaikki nämät olivat
saattaneet vanhalle Natty paralle sangen monta vastusta. Hirven
surmaaminen Otsegossa tapahtui heinäkuussa, ja eräs laki oli hiljan
vahvistettu, jossa kiellettiin metsävuohia tappamasta ennen elokuuta.
Natty joka enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten oli tottunut
metsäelämän vapauteen ja itsenäisyyteen, ei oikein voinut kärsiä uutta
järjestystä, ja kovaksi onneksi päättivät muutamat kylän miehet, jotka
suurimmalla halulla etsivät riitaa jokaisen kanssa, vetää hänet
oikeuteen. Vanha metsästäjä haastettiin lakitupaan, ja koska yksi
onnettomuus aina seuraa toista, antoi hän viekotella itsensä tekemään
vastarintaa poliiseja vastaan ja pahensi siten asiaansa. Lain
palvelijoita vastaan asettuminen on paha erehdys, vaan sitä ei Natty
ymmärtänyt. Tuomari Templen täytyi vasten tahtoansa pitää tutkinto
asiasta, ja vanha rehellinen Nahkasukka tuomittiin muutaman päivän
vankeuteen. Mutta hänen ystävänsä pitivät hänestä huolta; hän
vapautettiin vankeudesta ja vietiin kaikessa salaisuudessa pois
vuorille. Neiti Temple, jonka hän oli pelastanut pantterin kitaan
joutumasta, ei unhoittanut häntä ja lupasi tavata häntä sovitulla
paikalla vuoristossa antaakseen hänelle vähän ruutia ja sanoakseen
hyvästi, ennenkuin Natty lähti kulkemaan kauemmas länteenpäin, noihin
kirveen koskemattomiin, synkkiin metsiin, joissa, kuten hän itse
lausui, "hän ei eksyisi uudisasutusten sekaan."

Neiti Temple kulki vuorten poikki vievää tietä myöten koska hän varoi
ehdottoman viipymisensä estävän häntä määrätyllä ajalla saapumasta
yhtymäpaikalle. Väliin pysähtyi hän kuitenkin, sekä hengähtääkseen,
että myöskin pikkumetsän aukkopaikoista silmäilläkseen laakson
tarjoomaa kaunista näköalaa. Pitkällinen pouta oli kuitenkin muuttanut
sen rehoittavan vihreyden ruskeannäköiseksi, ja vaikka kaikki muuten
oli kuten ainakin, niin puuttui kuvasta kumminkin kevään vilkas,
iloinen värinloiste. Myöskin taivas näytti saaneen yhtä kuivan ja
surullisen muodon kuin maa, sillä aurinkoa peitti pilvi, joka näytti
hienolta savulta ilman tippaakaan kosteutta. Sinistä taivaslakia tuskin
näkyi, vaikka siellä täällä pilkoitti esiin heikko seijastus, jonka
läpi voi nähdä pilviryhmiä vierielevän yhteen taivanranteella,
ikäänkuin luonto olisi tahtonut koota vesivarojansa tullakseen ihmisen
avuksi. Ilmakin, jota Elisabeth hengitti, oli kuumaa ja kuivaa, ja kun
hän saapui siihen paikkaan missä hänen oli tieltä poikkeaminen, tuntui
se hänestä oikein tukahduttavalta. Mutta siitä huolimatta riensi hän
tehtäväänsä täyttämään, ajatellen ainoastaan sitä alakuloisuutta ja
avuttomuutta, mihin hän saattaisi vanhan metsästäjän, jos pettäisi
hänen toiveensa.

Sen kukkulan huipulla, jota tuomari Temple kutsui katseluvuoreksi, oli
pieni ala raivattu aukeimeksi, jotta siitä paremmin voisi katsella
kylää ja laaksoa. Tässä paikassa olivat Elisabeth ja vanha metsästäjä
päättäneet tavata toisensa, ja tänne riensi hän nyt, niin pikaa kuin
tuo jyrkkä, vaivaloinen metsätie salli. Lukemattomat olivat ne
kallionloukareet, kaatuneet puut ja varisseet oksat, joitten välitse ja
yli hänen täytyi kulkea; mutta hänen päätteliäsyytensä voitti kaikki
esteet, ja hänen kellonsa ilmoitti että hän oli saapunut yhtymäpaikalle
joitakuita minuutia ennen määrättyä aikaa.

Hän istahti muutaman kannon päähän ja katseli tutkistellen ympärilleen,
vaan ei voinut missään keksiä vanhaa ystäväänsä. Silloin nousi hän
jälleen ylös ja kulki ympäri kasken ulkoreunaa, tutkien kaikkia
paikkoja, missä luuli Natyn varovaisuuden vuoksi mahdollisesti voivan
olla piilossa. Hänen hakemisensa oli kuitenkin turhaa, ja uuvutettuaan
voimiansa ja ajatuksiansa Natyn olopaikkaa tutkimalla, uskalsi hän
kohottaa äänensä tässä autiossa paikassa.

"Natty, Nahkasukka, vanhus!" huusi hän kovalla äänellä, kääntyen joka
haaralle.

Ei kuitenkaan kuulunut mitään vastausta, paitsi hänen oman äänensä
kaiku synkässä metsässä.

Näin huutaen lähestyi Elisabeth vuoren reunaa yhä lähemmäksi, kunnes
kuuli alhaaltapäin heikon äänen, joka tuntui ikäänkuin kättä olisi
pidetty suun edessä ja samassa kiivaasti hengitetty. Täydellisesti
vakuutettuna, että Nahkasukka, joka odotti häntä, oli tällä merkillä
tahtonut ilmoittaa hänelle olopaikkansa, astui Elisabeth ainakin sata
jalkaa alaspäin, kunnes saapui pienelle luonnontekemälle penkerelle,
jossa kasvoi vähemmän taajalta kallion lomista ylös pistäviä puita. Hän
oli mennyt penkereen reunalle ja katsellessaan alas äkkijyrkkään
syvyyteen, kuuli hän kuivien lehtien kahinaa, joka sai hänet katsomaan
syrjään. Elisabeth hämmästyi tosin siitä, mikä nyt sattui hänen
silmäänsä, mutta rohkasi heti mieltänsä ja meni uskaliaasti ja
jollakulla uteliaisuudella paikalle.

Kaatuneen tammen päällä istui Mohikani, mustankellertävät kasvot
käännetyt Elisabetiin päin ja tuliset silmät jäykästi tuijottaen hänen
kasvoihinsa; hän näytti niin julmalta että vähemmän rohkea nainen olisi
häntä kovasti pelästynyt. Hänen vaippansa oli pudonnut olkapäiltä
laskoksiin hänen ympärilleen, siten jättäen hänen rintansa, kätensä ja
isoimman osan ruumista paljaaksi. Washingtonin kunniaraha loisti hänen
rinnassansa, ja Elisabeth tiesi aivan hyvin, että hän ainoastaan
suurissa juhlatiloissa kantoi tätä kunnianmerkkiä. Mutta vanhan
päällikön koko ulkomuoto oli tavallista enemmän koristettu ja
muutamissa suhteissa kammoa herättävä. Pitkä, musta tukka oli koottu
päälaelle eikä, niinkuin tavallisesti, peittänyt hänen korkeata
otsaansa ja ankaran teräviä silmiään. Suurissa, korvalehtiin
leikatuissa rei'issä oli hopeakoristuksia, lasihelmiä ja piikkisian
hakaroita kirjavassa, aistittomassa sotkoksessa, indianien tavan
mukaan. Iso möhkäle samaa laatua riippui nenärustosta alas huulia ja
leukaa vasten. Punasia viivoja risteili ryppyisessä otsassa ja kulki
siitä alas poskien yli, oikun tai tottumuksen osoittaman mallin mukaan.
Koko hänen ruumiinsa oli samalla tavalla maalattu ja kuvaili
indianilaista sotilasta, joka on varustautunut tavallista tärkeämpään
toimeen.

"John, kuinka on laitanne, John kulta?" sanoi Elisabeth ja meni häntä
lähemmäs. "Teitä ei ole kaukaan aikaan nähty kylässä. Te lupasitte
minulle pajuvasun, ja minulla on ollut kaunis paita valmissa teille jo
koko kuukauden aikaa".

Indiani katsoi häneen yhtenänsä kotvan aikaa vastaamatta; sitte puisti
hän päätänsä, ja surumielisyys kuvautui hänen kasvoihinsa.

"Johnin käsi ei enään voi tehdä vasuja," sanoi hän hiljaisilla
kurkkuäänillänsä; "hän ei tarvitse paitaa."

"Mutta jos hän tarvitsee, niin hän tietää mistä voipi semmoisen saada.
Niin juuri, John vanhus, minusta tuntuu kuin teillä olisi luonnollinen
oikeus vaatia meiltä kaikkea mitä haluatte."

"Tytär," sanoi indiani, "kuule -- kuuskertaa kymmenen kuumaa kesää on
kulunut siitä kuin John oli nuori -- solakka kuin mänty, suora kuin
Haukansilmän pyssystä lähtenyt luoti, väkevä kuin puhveli, ketterä kuin
vuorikissa. Jos hänen heimonsa tahtoi ajaa Mingoja takaa vuosikausia,
niin löysi Chingachgookin silmä heidän mokkasineinsä jälet. Jos miehet
pitivät pitoja ja iloiten laskivat vihollistensa päänahkojen lukua,
niin riippuivat useimmat hänen kepissänsä. Jos naiset kirkuivat, kun ei
heillä ollut ruokaa lapsillensa, niin oli hän ensimmäinen menemään
metsälle. Hänen luotinsa oli metsävuohta nopeampi. Tytär, silloin löi
Chingachgook sotakirveensä puihin; tämän hän teki ilmoittaakseen
niille, jotka olivat hitaita ja vähemmän nopeita, missä löytäisivät
hänen sekä Mingot -- mutta hän ei tehnyt vasuja."

"Ne ajat ovat menneet, vanha soturi; sen jälkeen on kansanne kadonnut,
ja vihollisten takaa-ajamisen sijaan olette oppinut pelkäämään Jumalata
ja elämään rauhassa ja sovussa."

"Tytär, suuri Henki antoi teidän isällenne valkean, ja minun isälleni
punasen ihon, mutta hän laski verta kummankin sydämeen. Nuorena on
ihminen vilkas ja lämmin; vanhaksi jouduttuaan on hän jäykkä ja kylmä.
Onko mitään eroitusta ihon alla? Ei, Johnilla oli kerran vaimo. Hän oli
äiti näin monelle pojalle -- hän nosti kolme sormea -- ja hänellä oli
tyttäriä, jotka olisivat tehneet nuoret Delavarit onnellisiksi. Hän oli
hyvä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Teillä on toiset tavat, mutta
luuletteko, ett'ei John rakastanut nuoruutensa morsianta -- lastensa
äitiä?"

"Ja mihinkä on joutunut perheenne, John, vaimonne, lapsenne?" kysyi
Elisabeth, liikutettuna indianin surullisesta äänestä.

"Missä on jää, joka peitti suuren lähteen? Se on sulannut ja haihtunut
veden kanssa. John on elänyt, kunnes koko hänen kansansa on mennyt
henkien maahan, mutta hänen aikansa on tullut ja hän on valmis."

Mohikani nojasi päänsä alas vaipan suojaan ja istui äänetönnä.
Elisabet ei tiennyt mitä sanoisi. Hän tahtoi kääntää vanhan soturin
ajatukset pois näistä surullisista muistoista, mutta vanhuksen suru ja
mielen-lujuus oli niin arvokasta, ett'ei hän voinut pakoittaa itsiään
paikalla katkaisemaan äänettömyyttä. Viimen jatkoi hän kuitenkin taas
puhetta, kysyen:

"Missä on Nahkasukka, John? Tämän ruutitötterön olen pyynnöstä tuonut
hänelle; mutta en näe häntä missään. Tahdotteko ottaa sen ja antaa sen
hänelle?"

Indiani kohotti päätänsä verkalleen ja tarkasti vakavin katsein lahjaa,
jota neitonen piti kädessään.

"Se on minun kansani suuri vihollinen," sanoi hän. "Kuinka olisivat
valkeaihot ilman sitä voineet karkoittaa Delavareja? Suuri Henki opetti
esi-isiänne, tytär, tekemään ruutia ja pyssyjä, jotta voisivat
karkoittaa indianit pois maasta. Kohta ei ole yhtään punanahkaa maassa.
Kun John menee pois, jättää viimeinen nämä vuoret ja koko hänen sukunsa
on kuollut."

Vanha soturi kumartui eteenpäin, nojasi kyynäspäät polviansa vastaan ja
näytti jäähyväisiksi silmäilevän laaksoa joka siinti esiin sumusen
ilman läpi, joka paksuni paksunemistaan savusta, niin että Elisabeth
ainoastaan suurella vaivalla voi hengittää. Mohikanin surulliset
silmäykset saivat vähitellen tuon julman näön, jonka luullaan
merkitsevän profeetallista innostusta, ja hän jatkoi:

"Mutta hän on menevä siihen maahan, jossa hän tapaa esi-isänsä. Otuksia
kuuluu siellä olevan niin paljon kuin kaloja järvissä. Siellä ei kukaan
vaimo huuda ruokaa; ei kukaan Mingo voi tulla sinne. Metsästys on oleva
lapsia varten, ja kaikki rehelliset punaset miehet elävät siellä
veljinä yhdessä."

"John," huudahti Elisabeth, "se ei kumminkaan ole kristittyin taivas.
Te lankeatte nyt esi-isäinne taikauskoon."

"Isät, pojat, kaikki poissa -- kaikki, kaikki," sanoi Mohikani
juhlallisesti. "Katso, tytär, jatkoi hän ja käänti silmänsä pohjoista
kohti, "niin pitkälle kuin nuoret silmäsi kantavat, oli tämä maa..."

Tällä hetkellä vyöryi äärettömiä savupilviä heidän ylitsensä ja
peittivät heiltä näköalan. Hämmästyneenä säpsähti Elisabeth ja
katsellessaan vuoren huipulle päin, näki hän, että samanlainen
savupilvi oli levinnyt senkin päälle, ja kuuli myrskyn huminan
kaltaista ääntä metsästä.

"Mitä tämä merkitsee, John?" sanoi hän. "Me olemme savun suussa ja
tunnemme polttavaa kuumuutta ikäänkuin olisimme uunissa."

Ennenkuin John ennätti vastata, kuului tuskallinen ääni huutavan
metsässä:

"John, missä olette, vanha Mohikani? Metsä palaa, teillä on vain
muutamia minuutia henkenne pelastamiseen."

Päällikkö pani kätensä suuta vasten ja sama ääni, joka oli herättänyt
Elisabethin huomiota, kuului taas; samassa kuului nopea astuminen
kuivaa risukkoa myöten, ja heti sen perästä tuli Edwards juosten
paikalle, kauhistus kuvattuna kasvoissansa.

"Olisipa ollut todella surullista jos täten olisin kadottanut teidät,
vanha ystäväni," sanoi hän ja hengitti syvään. "Ylös ja pian tästä pois
-- ehkä jo on myöhäistä; liekit kiehtovat ympäri tuolla alhaalla olevan
kallion huippua, ja jos emme voi päästä sen ohitse, niin ei meillä ole
muuta pelastuskeinoa, kuin tätä jyrkkäystä alas syökseminen. Pian
täältä, jättäkää pois tylsyytenne, John, sillä nyt on jokainen
silmänräpäys tärkeä."

Mohikani viittasi Elisabethiin päin joka Edwardsin äänen kuultuaan oli
vaarasta huolimatta vetäytynyt erään ulkonevan kallioreunan taakse.

"Pelastakaa hänet," sanoi hän hilpeästi; "antakaa Johnin jäädä tähän ja
kuolla."

"Hänet? ketä tarkoitatte?" huudahti Edwards ja kääntyi äkisti
osoitettuun suuntaan; mutta kun hän näki Elisabethin kasvot, jotka
ilmoittivat sekä pelästystä että mielipahaa siitä, että Edwards kohtasi
hänet täällä, tuli hän niin kovin liikutetuksi, ett'ei hetkeen voinut
virkkoa sanaakaan.

"Neiti Temple," huudahti hän viimein. "Te täällä! Onko siis tällainen
kuolema teille aiottu?"

"Ei, ei -- ei kuolemaa kellekään meistä, toivon minä, vastasi hän niin
tyynesti kuin voi. "Vielä ei meitä vaivaa tuli vaan ainoastaan savu.
Koettakaamme päästä pakoon."

"Tarttukaa käsivarteeni," sanoi Edwards. "Jollakulla suunnalla täytyy
olla aukko, jonka kautta voimme päästä kulkemaan. Uskallatteko
koettaa?"

"Kyllä, ihan varmaan kuvittelette vaaraa ylen suureksi, h:ra Edwards.
Viekää minut täältä samaa tietä kuin tulitte."

"Sen tahdon tehdä -- sen tahdon," huudahti hän melkein raivoissansa.
"Ei ole vielä mitään vaaraa! Ei ollenkaan -- olen turhaan säikäyttänyt
teitä."

"Mutta pitääkö meidän jättää indiani -- -- voimmeko jättää hänet tänne
kuolemaan, niinkuin hän sanoo?"

Tuskallinen liikutus kuvautui nuorukaisen kasvoissa kun hän pysähtyi ja
heitti viipyvän silmäyksen Mohikaniin, sitten veti hän Elisabethin
puoleksi väkisin mukaansa, ja jatkoi nopein askelin matkaa sille
suuntaa, josta oli tullutkin.

"Älkää huoliko hänestä," sanoi hän tuolla äänen karkeudella, joka
ilmoittaa tuskallista tyyneyttä. "Hän tuntee metsät ja on tottunut
tällaisiin tapauksiin; hän voi paeta vuorta ylöspäin tai huoleti jäädä
paikallensa."

"Ettepä äsken niin luulleet, h:ra Edwards. Älkää jättäkö häntä
tuonlaisen kuoleman uhriksi!" huudahti Elisabeth ja katsoi
seuraajaansa, ikäänkuin olisi luullut hänen ei olevan täydessä
järjessään.

"Indiani palaisi! Kuka on koskaan kuullut, että indiani on kuollut
sillä tavalla? Indiani ei voi palaa -- se luulo on naurettava.
Rientäkää, rientäkää, neiti Temple, muutoin tulee savu vaivaamaan
teitä."

"Edwards, teidän muotonne, teidän katseenne peloittaa minua! Älkää
salatko vaaraa minulta; onko se suurempi kuin näyttää? Minä olen
kylliksi voimallinen kuulemaan pahintakin".

"Jos ehdimme tuon kallion huipulle ennekuin tuli, niin olemme
pelastuneet. Paetkaa -- henkenne on vaarassa."

Se paikka, jossa Elisabeth tapasi indianin, oli, kuten jo olemme
sanoneet, jonkunlainen tasamaa eli penger, ja sen eturinne oli sekä
korkea että jyrkkä. Muodoltaan se oli melkein luonnollinen kaari, jonka
päät yhtyivät tantereesen vähemmän jyrkissä vietoksissa. Edwards oli
tullut erästä vietosta myöten ylös, ja samalle suunnalle veti hän nyt
Elisabethia epäilyksissä olijan voimalla ja kiireellä.

Äärettömiä valkeita savupilviä oli kokoontunut vuoren huipulle ja
salannut raivoisan tulen lähenemistä; mutta ratiseminen ja ruske veti
Elisabethin huomion savupilven reunaan päin, ja siellä hän jo näki
tanssivien liekkien pistävän esiin savusta, väliin liehuen korkealla
ilmassa, väliin kumartuen alas maata vasten ja sytyttäen jokaisen risun
ja heinänkorren, jonka päälle ne hengähtivät. Tämä näkö pakoitti heitä
kaksinkertaisiin ponnistuksiin; mutta pahaksi onneksi oli heidän
tiellänsä joukko vanhoja, kuivuneita puunlatvoja, ja juuri kuin
molemmat luulivat olevansa pelastetut, tuli tulikuuma tuulen puuska ja
vei halkeimen liekin erääsen kuivaan mäntyyn, joka heti syttyi, ja kun
he tulivat paikalle, kohtasi heitä äärettömän suuren liekin humina
ikäänkuin uuni olisi hohkunut heidän edessään. He vetäytyivät kuumuuden
tähden takaisin vuoren reunalle, hämmästyneinä katsellen liekkiä, jotka
nopeasti levisivät vuorta pitkin ja muuttivat sen tulimereksi.
Elisabethin, jolla oli keveät, ohkoset vaatteet, oli vaarallinen
lähestyä tuota raivoisaa elementtiä, ja sama kevyt puku, joka muutoin
teki hänen vartalonsa niin sieväksi ja viehättäväksi, näytti nyt
muuttuneen perikadon välikappaleeksi.

Kylän asukkaat, jotka hakivat tarpeelliset hirret ja polttopuut näiltä
vuorilta, ottivat tavallisesti ainoastaan tyvipuolet jättäen latvat ja
oksat paikalle mätänemään. Kukkulaa peittivät sentähden suureksi osaksi
nämä helposti palavat aineet, jotka, oltuaan kaksi kuukautta auringon
paisteessa, syttyivät vähimmästäkin säkeneestä tuleen. Näyttipä useissa
paikoin kuin ei mitään yhteyttä tulen ja näiden polttoainekokojen
välillä olisi ollutkaan, sillä liekki heittihe toisesta toiseen niin
keveästi ja pikaa että se tuskin näytti niihin koskevankaan.

Tämä oli yhtä kaunis kuin kauhistava näkö, ja sekä Elisabeth että
Edwards seisoi ja katseli hävityksen etenemistä oudoilla kauhun ja
uteliaisuuden sekaisilla tunteilla. Mutta Edwards kirvotti itsensä pian
tästä uneksumisesta ryhtyäkseen uusiin ponnistuksiin, ja vetäen
seuralaistansa mukanaan, riensi hän savujoukon reunalle ja seurasi sitä
pitkin, usein savupilven peitossa, turhaan etsien vapaata pääsyä pois
tulensaarroksesta. Tällä tavalla kulkivat he puolipiirissä ihan ympäri
penkereen yläpuolta, kunnes he, saapuessaan jyrkkäyksen reunalle
vastaisella puolella, tulivat siihen kauhistavaan vakuutukseen, että
tuli oli heidät täydellisesti salpannut. Niin kauan kuin yksi ainoakaan
tie vuorta ylös- tai alaspäin oli tutkimatta, oli hiljainen toivo
ylläpitänyt heidän rohkeuttansa; mutta kun jokainen tie nyt näytti
suljetulta, kauhistui Elisabeth lähestyvää kohtaloa yhtä kovasti kuin
hän siihen asti oli halveksinut vaaraa.

"Tämä vuori on määrätty minun perikadokseni", sanoi hän pikemmin
kuiskuttaen kuin ääneensä. "Tämä on tuleva haudaksemme".

"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa", vastasi
Edwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä
puhuivat sanoja vastaan. "Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä
on, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas".

"Viekää minut sinne!" huudahti Elisabeth. "Älkäämme jättäkö mitään
pelastuksen keinoa koettamatta".

Hän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä
takaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän:
"Isäni, onneton, toivoton isäni!"

Tuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin
tutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin
pakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään
jalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia,
jotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan
sata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli
turha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä
toimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.

"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole", sanoi hän synkällä äänellä,
"kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai
jos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he
kekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä
keinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi
kaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan
apukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen --
mutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa -- mikä hyvänsä on
parempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta".

"Ja mihinkä joudutte sitten te?" sanoi Elisabeth. "Joko te tai John
joudutte minun pelastukseni uhriksi".

Edwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin
vieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä
asemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen
oma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin
siekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja
Elisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten
tehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas;
yhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.

"Ei ylety, ei ylety", huudahti Elisabeth; "minulla ei enää ole mitää
toivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee
tantereenkin edessään!"

Jos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin
ainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat
toisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian
päättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet
nuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää
kohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen
seurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo
mainitsemamme pelastuskokeen.

Kalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia
kuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut
olivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta.
Niissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia,
lakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja
vaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa
virikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta
maassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena
juovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli
lisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin
rikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista
kalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa
järveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten
kalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä
purona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä
voi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin
kasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden
läheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä,
kunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin
sotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta,
joka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.

Perikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi
näytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden
vaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin
kaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli
kuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän
seisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen
lähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen
läheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä,
jolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska
silmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön
kamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina,
putoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin
tuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä -- kaikki tämä säikytti yhä
enemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän
kauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen
toivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen
sukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä
onnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa,
istui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi
ainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa
tähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen,
jotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin
välähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin;
mutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja
liikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet
tulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella
äänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla
syvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen
kansallensa.

"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten
välillä," kuiskutti Elisabeth. "Houkutelkaa Johnia muuttamaan
lähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä."

"Kuolla!" huusi nuorukainen. "Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te
ette voi, te ette saa kuolla."

"Millä tavalla voimme sitten pelastua?" kysyi Elisabeth, viitaten
tuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. "Liekki
tulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan.
Katsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!"

Hän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten
voittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt
eteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti
tuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille.
Sen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa
runkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä
kohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu,
jonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja
liekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli
verhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi
niitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi
alas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri
tällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt
laakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.

"Oi isäni, isäni," huudahti Elisabeth. "Ah tästä -- tästä olisi minut
voitu säästää -- vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle."

Hänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.

"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos
vielä olette elossa."

"Kuulkaa!" sanoi Elisabeth. "Se on Nahkasukka -- hän etsii minua."

"Se on Natty," huudahti Edwards; "vielä voimme tulla pelastetuiksi."

Suuri, kaarenmuotoinen liekki välähti tällä hetkellä näkyviin metsässä
riehuvan tulenkin läpi, ja sitten seurasi lyhyt, kimakka pamaus.

"Se oli ruutitötterö," kuului sama ääni huutavan, tullen yhä
lähemmäksi. "Se oli ruuti, ja tuo rakas lapsi on joutunut perikatoon."

Seuraavassa tunkiossa hyökäsi Natty lähteen kuumain höyryn läpi
penkereelle, avopäin, tukka palaneena juureen asti, paita nokisena ja
monin paikoin rikkipalaneena sekä kasvot tavallista punaisempina kovan
kuumuden vaikutuksesta.

"Olenko siis löytänyt teidät!" huudahti vanha metsästäjä tullessaan
savusta esiin. "Jumalalle olkoon kiitos, että olen löytänyt teidät --
mutta seuratkaa minua, meillä ei ole aikaa juttelemiseen.

"Minun vaatteeni!" sanoi Elisabeth. "Olisi vaarallista lähestyä tulta
ne päällänsä."

"Minä olen kyllä ajatellut teidän helposti syttyvää vaatteustanne,"
sanoi Natty ja levitti jonkunlaisen nahkaviitan, jota oli kantanut
käsivarrellaan, sekä kääri sen Elisabethin ympärille, niin että se
peitti hänet melkein kokonaan; "seuratkaa minua nyt -- tässä on meidän
kaikkien elämä ja kuolema kysymyksessä."

"Mutta John -- mihinkä John joutuu?" kysyi Edwards kiivaasti. "Voimmeko
jättää vanhaa sotilasta tänne kuolemaan?"

Natyn silmät kääntyivät siihen suuntaan mihin Edwards viittasi, ja hän
huomasi indianin, joka vielä istui entisellä paikallaan, vaikka maa
paloi hänen jalkainsa alla. Metsästäjä meni heti hänen luokseen ja
huudahti delavarin kielellä:

"Ylös ja pois täältä, Chingachgook! Aiotteko jäädä tänne ja palaa kuin
Mingo surmapatsaan vieressä? Kristityt papit lienevät antaneet teille
parempia opetuksia, toivon minä. Jumala armahtakoon! ruuti on
räjähtänyt hänen jalkainsa välissä, ja selkänahka on palanut.
Tahdotteko lähteä, kysyn minä?"

"Miksikä Mohikani lähtisi?" vastasi indiani synkästi. "Hän on elänyt
kotkan päiviä, mutta hänen silmänsä alkavat tummeta. Hän tarkastaa
laaksoa, vesiä, metsästysmaita -- mutta hän ei näe yhtään Delavaria.
Kaikilla on valkea iho. Esi-isäni huutavat minulle kaukaisilta mäiltä:
tule: Vaimoni, nuoret sotilaani, heimoni huutaa: tule! Suuri Henki
sanoo: tule! Ei antakaa Mohikanin kuolla."

"Mutta te unhoitatte ystävänne!" sanoi Edwards.

"Ei maksa vaivaa houkutella indiania, joka on päättänyt kuolla,"
keskeytti häntä Natty, ja tarttui Mohikaniin sekä pyöräytti
erinomaisella kätevyydellä selkäänsä päällikön, joka ei tehnyt mitään
vastarintaa.

Natty viittasi sitten toisille, ja, ei ainoastaan vuosiensa vaan
myöskin sen taakan uhalla, jota kantoi, käveli hän ripeästi heidän
edellään samaan suuntaan, mistä oli tullut. Juuri kun he jättivät
penkereen kaatui muuan kuiva puu, joka jo kauan oli horjunut, kumoon
juuri siihen paikkaan, missä he vasta olivat seisoneet, ja nosti ilmaan
tulisen poropilven.

Tällainen tapaus joudutti tietysti niiden askeleita, jotka kulkivat
Nahkasukan perässä.

"Kävelkää pehmeätä maaperää myöten," huusi hän heille, kun olivat
paksun savun keskessä, jossa eivät voineet nähdä paljo mitään. "Pysykää
valkeammassa savussa; kiertäkää nahka tiiviisti hänen ympärilleen,
poika."

Totellen metsästäjän käskyä, seurasivat he lähellä hänen perässänsä, ja
vaikka pitkin lähdejuonteen mutkauksia kulkeva kapea polku luikerteli
palavien puunrunkoin ja oksien välitse, niin kulkivat he kuitenkin koko
matkan vahingoittumatta. Ainoastaan se, joka on kauan tottunut metsissä
elämään, voi löytää tiensä tämmöisen savun läpi, joka melkeen kokonaan
esti sekä hengittämisen että näkemisen; mutta kokenut Natty vei heidät
erääsen kallioiden väliseen aukkopaikkaan jonka kautta he ilman suurta
vaivaa pääsivät eräälle toiselle pengerrykselle ja huomasivat yht'äkkiä
olevansa jokseenkin puhtaassa ilmassa.

Niitä tunteita jotka valtaisivat Edwards'in ja Elisabethin mielen
heidän saavuttuansa tähän paikkaan, on helpompi ajatella kuin kertoa.
Ei kukaan näyttänyt kuitenkaan riemuitsevan enemmän kuin heidän
opastajansa, joka, vielä kantaen Mohikania selässään, kääntyi ja,
nauraen totutulla tavallaan, sanoi:

"Minä tiesin että tuo ruuti oli Ranskalaisen ruutia, poika; se leimahti
kerrassaan tuleen jota vastoin teidän karkea ruutinne olisi kihissyt ja
kähissyt hyvinkin kokonaisen minuutin. Irokeseilla ei ollut parasta
lajia ruutia, silloin kuin olin sodassa Kanadan heimokuntia vastaan sir
Williamin johdon alla. Olenko milloinkaan kertonut siitä kahakasta,
joka..."

"Säästäkää herran tähden kertomuksenne, Natty, kunnes olemme täydessä
turvassa," keskeytti häntä Edwards. "Mihinkä meidän nyt on mentävä?"

"Hm ... tuonne vuorelle, jos ette huoli jäädä tähän."

"Olemmeko täydessä turvassa siellä? Eikö tuli voi päästä sinne?"

"No eikö teillä sitten ole silmiä?" vastasi Natty semmoisen miehen
tyyneydellä, joka on tottunut sellaiseen vaaraan, mistä vastikään oli
päästy. "Jos olisitte viipyneet tuolla vielä kymmenenkään minuutia,
niin olisitte molemmat jo kuoliaaksi palaneina, mutta tähän voimme
jäädä niin kauaksi kuin tahdomme, eikä mikään tuli voi teitä saavuttaa,
ennenkuin kivet muuttuvat yhtä helposti palaviksi kuin puut."

Saatuaan tämän vakuutuksen, joka silminnähtävästi oli luotettava,
menivät he vähän matkaa eteenpäin, ja Natty laski taakkansa maahan,
asettaen Indianin istumaan selkä kallionlohkaretta vasten. Elisabeth
vaipui maahan ja peitti kasvot käsiinsä, sydän ristiriitaisten
tunnetten vallassa.

"Jättäkää minut, jättäkää minut," sanoi hän Edwardsille. "Minä tunnen
itseni niin liikutetuksi etten voi puhua. Lähinnä Jumalaa on minun
teitä kiittäminen tästä ihmeellisestä pelastuksesta."

Edwards poistui hänen pyynnöstänsä ja meni Natyn luokse, joka piti
hellää huolta Mohikanista. Kun heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa,
sanoi vanha metsästäjä surullisesti:

"Hänen aikansa on tullut, poika; minä näen sen hänen silmistänsä. Kun
indiani katsoo noin jäykästi eteensä, ajattelee hän ainoasti menoa
suloisille metsästysmaille, niinkuin he sanovat, ja mitä ne
itsepintaiset veitikat kerran päättävät, sen he myös aivan varmaan
tekevät."

Indiani käänsi aaveen-näköiset kasvonsa Natyn puoleen ja kiinitti
mustat silmänsä vakavasti häneen. Vitkallisesti käänsi hän sitten
päänsä laaksoon päin ja alkoi omalla kielellään laulaa tuolla syvällä
kurkku-äänellä, jota niin usein olemme maininneet, kohottaen äänensä
laulun kestäessä kunnes se kaikui kovana ja täytenä, vaikka kohta ei
sointuvana.

"Mieleni tekee, mieleni tekee -- hurskas-mielisten maahan tekee
mieleni. Ei yksikään Delavari kammo viimmeistä hetkeään, ei kukaan
Mohikani pelkää kuolemaa; Suuri Henki kutsuu, ja hän menee. Isääni olen
kunnioittanut, äitiäni olen rakastanut, heimolleni olen ollut
uskollinen. Mingot olen tappanut -- olen tappanut Mingot, ja suuri
Henki kutsuu poikaansa. Minä tulen, minä tulen, hurskasmielisten maahan
tulen minä."

"Mitä sanoo hän, Nahkasukka?" kysyi Edwards.

Natty ei vastannut, sillä samassa nosti Indiani taas päätänsä ja jatkoi
hiljaisella, selvällä äänellä:

"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan
vihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää?
Lauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko
Mohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja
ainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja
hänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän
viisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet
tuulen mukana."

"Nyt on hän onnellinen," jupisi Nahkasukka, "minä näen sen hänen
silmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin
Delavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi,
siitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat
yhdessä sitten kokeneet."

"Haukansilmä!" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla.
"Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa."

"Minä kuulen, John," vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi
liikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. "Me olemme olleet veljiä
paremmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte
minulta, Chingachgook?"

"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille
metsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen
-- mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin
hurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä -- te
menette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse.
Käskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen
hautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas
lähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä."

Hän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen
kaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut
seikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta
lisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi
ilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren
vierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää
viskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta
kohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin
tyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa
vahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka
kohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten
yht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten
päälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka
levitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen,
seurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita
pitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani
oikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja
ojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa
loistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit,
vähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan,
hiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä,
käsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja
siinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten,
lasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin,
ikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä
suuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä
ja sitä elähyttänyt.

Natty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja
miettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.

"Nyt on kaikki loppunut," sanoi hän viimein surullisesti. "Hänet on
tuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt
lait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan,
mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään.
Tuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada
nähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä."

Suuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan
tulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen
kallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella
valittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat
vanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.

Elisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään
ulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut
kuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen
perästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen
tuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin
välitse... Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä
sylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen
lapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.

       *       *       *       *       *

Jonkun aikaa Chingachgookin kuoleman perästä ilmoitti Nahkasukka
päättäneensä lähteä kauemmaksi länteen päin. Sekä Elisabeth että
Edwards koki houkutella häntä luopumaan tästä päätöksestä, mutta
turhaan.

"Minä olen väsynyt elämään täällä näillä kaskimailla", sanoi hän,
"missä hakkuu kaikuu korviini auringon noususta sen laskuun saakka.
Minua haluttaa päästä metsiin".

"Metsiin!" kertoi Elisabeth. "Ettekö siis kutsu näitä äärettömiä puita
kasvavia aloja metsiksi?"

"Oi, lapseni, nämä eivät ole minkään arvoisia sille, joka on tottunut
erämaihin. Metsiksi! Kyllä kaiketi! Minä en kutsu semmoisia paikkoja
metsäksi, missä joka askeleella tapaa uudisasutuksia ja perkkauksia".

"Nimet eivät merkitse mitään", sanoi Edwards. "Neljänkymmenen vuoden
tottumusta ei yhden päivän päätös muuta. Minä tunnen teidät liian
hyvin, Natty, sen enempää kiusatakseni teitä houkutuskokeilla, mutta
ehkä suotte minun rakennuttaa teille majan jollekulle noista
kaukaisista vuorista, jossa väliin voisimme käydä teitä tervehtimässä
ja katsomassa ett'ei teiltä mitään puutu".

"Olkaa huoleti Nahkasukan suhteen, lapset; Jumala on pitävä huolen
hänen päivistään ja antava hänelle autuaan lopun. Minä tiedän teidän
tarkoittavan parastani, vaan tiemme eivät sovi yhteen. Minä rakastan
metsiä, te ihmisten kasvoja. Minä syön silloin kuin minulla on nälkä,
juon kuin janottaa, mutta teillä on määrätyt tunnit ja säännöt -- niin,
te raskautatte koiratkin liialla ruu'alla sulasta hyväntahtoisuudesta,
vaikka niiden pitää olla laihoja ajaakseen hyvästi ja juostakseen
kepeästi. Vähinkin luojan luoduista olennoista on määrätty jotakuta
tarkoitusta varten, ja minä olen luotu erämaita varten. -- Jos pidätte
minusta, niin antakaa minun mennä mihin sieluni halajaa".

"Suokaa minun kuitenkin vielä kerran pyytää teitä jäämään", sanoi
Elisabeth. "Älkää jättäkö minua tuskalliseen levottomuuteen sen miehen
tähden, joka kaksi kertaa on pelastanut minut kuoleman kourista ja niin
uskollisesti palvellut niitä, joita minä rakastan. Jääkää minun,
ell'ette jää itsenne tähden. Lakkaamatta tulen minä muutoin näkemään
teidät noissa kammottavissa unissa, jotka vielä häiritsevät lepoani;
minä tulen näkemään teidät yksinäisyydessä, perin köyhänä, kuolevana
niiden petoeläinten keskellä, joita olette tappanut. Minun kuvitukseni
on luuleva kaikkien kärsimysten, joita tauti, puute ja yksinäisyys
tuottavat, vaivaavan teitä. Jääkää meidän luoksemme, vanha mies,
ell'ette itsenne, niin ainakin meidän tähtemme".

"Semmoiset ajatukset ja pahat unet eivät suinkaan tule kauan vaivaamaan
viatonta ihmistä", sanoi metsästäjä juhlallisella äänellä. "Ne tulevat
Jumalan avulla pian haihtumaan, ja jos pantterit vielä kuvittelevat
unissanne, niin se ei tapahdu minun tähteni, vaan sentähden, että
muistaisitte Hänen voimaansa, joka johti minut teitä pelastamaan.
Luottakaa Jumalaan; asukoon aina teidän sydämessänne se Jumala, joka on
yhtä hyvin uudisasutuksissa kuin erämaillakin. Siunatkoon hän teitä ja
kaikkea, mikä teille rakasta on, tästä hetkestä aina siihen suureen
päivään saakka, jolloin valkeaihoiset tulevat kohtaamaan puna-nahkoja
tuomiolla ja jolloin oikeuden, eikä väkivallan voima on oleva lakina".

Elisabeth kohotti päätänsä ja tarjosi ukolle poskensa, jota tämä,
ottaen lakin päästään, kunnioituksella suuteli. Vanhus puristi
vapisevin, mutta voimakkain käsin Edwardsin kättä sanaakaan
virkkaamatta. Sitten valmistihe hän lähtemään, veti vyönsä kireemmälle
vyötäreensä ympärille, mutta niin hitaasti, että hyvin huomasi kuinka
vaikea eronhetki oli. Muutaman kerran koetti hän puhua, mutta hänen oli
mahdoton saada sanaa suustaan.

Viimein heitti hän pyssyn olalleen ja huusi koiriaan, niin että vuoret
kaikuivat.

"Tännepäin -- hoi, koirat; pois täältä! Helläksi menevät jalkanne,
ennen kuin ennätämme matkamme perille".

Koirat kavahtivat ylös, ja ikäänkuin olisivat aavistaneet isäntänsä
tarkoituksia, seurasivat ne hänen perässänsä riippuvin päin ja
surullisin katsein.

"Hän on poissa!" sanoi Edwards. He näkivät vanhan metsästäjän
pysähtyvän metsän-reunassa ja kotvan aikaa katsovan taaksensa. Kun
hänen ja heidän silmäykset sattuivat toisiinsa, pyyhkäsi hän äkkiä
kädellä silmiänsä, viittasi jäähyväiset, kutsui koiriansa ja katosi
puiden väliin.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin he näkivät Nahkasukan. Hän oli mennyt
auringon laskua kohti -- ensimmäisiä siitä suuresta joukosta, joka on
raivannut tien Pohjoisamerikalaisten valtain tähdillä koristetulle
lipulle aina Suureen Valtamereen saakka.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuvauksia metsäelämästä sivistyksen äärimmäisellä rajalla - eli Natty Bumpon elämänvaiheet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.