Title: Jumalainen näytelmä
Author: Dante Alighieri, 1265-1321
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jumalainen näytelmä" ***


JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III

Kirjoittanut Dante

Suomentanut Eino Leino


Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.

Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen
kirjallisuuden edistämisvaroista.



Esisana


Tämän runoteoksen käännös on toimitettu _Brunone Bianchin_ julkaiseman
ja selittämän »Divina Commedian» yhdennentoista painoksen mukaan, joka
ilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le Monnier'in kustannuksella.
Selityksiin nähden on seurattu pääasiallisesti _Otto Gildemeisterin_
erinomaisen saksankielisen käännöksen neljättä painosta vuodella 1905,
ilmestynyt J.G. Cottan kirjakaupan kustannuksella.

Loppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois
osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja
sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat
teoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa
mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen
muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon,
riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta
tulkitsemaan. Tämä on ollut myös »Suomalaisen kirjallisuuden
edistämisrahaston» kaunokirjallisen osaston mielipide.

Mainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. _Oiva
Tallgren_, jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä
tyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat
kiitokseni.

Saman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle
osastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. _O.E.
Tudeerille_, toht. _E.A. Tunkelolle_ ja _Juhani Aholle_, jotka kukin
ovat osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa
erinäisillä huomautuksilla opastaneet.

Helsingissä 17 p. kesäk. 1912

EINO LEINO



JUMALAINEN NÄYTELMÄ: HELVETTI



Ensimmäinen laulu


Elomme vaelluksen keskitiessä[1]
ma harhaelin synkkää metsämaata[2]
polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!
Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.

En tiedä, kuinka tuonne tullut olin;
niin horroksissa ollut lien ma silloin,
kun jätin, koito, tien ma todellisen.

Mut päästyäni juureen kummun, missä
tuo laakso loppui, jonka kauhistukset
sydämen multa oli lävistäneet,

ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti
säteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka
jokaista tietä ohjaa oikeahan.

Tyventyi silloin hiukan pelko multa,
mi pauhas sydämeni järvell' äsken,
kun vietin kauhun yötä kaameata.

Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen
mereltä päässyt juur' on rantamalle
ja katsoo taapäin vettä vaarallista;

niin sielunikin, hädissänsä vielä,
taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka
ei salli elää kenenkään. Kun olin

ruumistain väsynyttä virkistänyt,
taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä
alemman aina lujaan lyöden jalan.

Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä
sai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan,
min verho oli talja täplikkäinen.

Ei väistynyt se eestä silmieni;
ja siihen määrään esti tieni, että
jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.

Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä
taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa,
jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran

loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään
nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla
pedosta hyvää kaunis-karvaisesta

soi aika armas vuorokauden, vuoden.
Mut silti ollut taas en säikkymättä,
kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;

tuo ilmestyi ja tuli vastahani
päin pystyin, nälästä niin raivokkaana,
tuost' että ilma tuntui vapisevan.

Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti
himojen kaikellaisten täyttämältä;
se monen elämän jo katkeroitti.

Tuo niin mun toperrutti kammollansa,
näkönsä jota mulle huokui, että
kadotin toivon päästä kukkulalle.

Ja kuin on voiton kilpa jollakulla
ja saapuu aika häviönkin hälle,
min mieli murtuu, sydän itkee silloin,

niin mulle peto rauhaton tuo teki,
mi käyden vastahani verkallensa
mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.

Alemma noin kun aina vierin, sattui
silmiini miesi, jolta vaitiolo
jo pitkä näytti kielen kangistaneen.

Tuon koska erämaassa autiossa
ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka
lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»

Hän vastas: »Olin ihminen, en ole,
mun oli taatto, maammo Mantovasta,
isäini luita maa Lombardian painaa.

_Sub Julio_ ma synnyin,[5] vaikka myöhään,
näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman
jumalten vääräin vielä vallitessa.

Mies runon olin, lauloin hurskahasta
Ankiseen pojasta, mi jätti Troian,
kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.

Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan?
Miks et sa nouse vuorta valoisata,
mi alku on ja aihe kaiken ilon?»

»Vergilius olet siis, tuo lähde, josta
jokena vierii sanantaito kirkas!»
hänelle virkoin otsa ujostuen.

»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,
joll' olen teostasi tutkistellut.

Mun mestarini oot, mun tekijäni:
sinulta yksin oppinut ma olen
sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.

Näe peto, jonka tähden käännyin; auta
sen ohi mua, viisas kuulu! Multa
se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»

»Sun paras ottaa onkin suunta toinen»,
hän vastas, nähdessään mun kyynelöivän,
»jos päästä aiot erämaasta tästä.

Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat,
ei laske ketään tielle oikealle,
vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.

Sen luonto on niin pahansuopa, häijy,
ett'ei sen täyty himo herja koskaan,
vaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.

Se moneen eläimeen on sekaantunut,
on sekaantuva vielä moneen, kunnes
tulevi jalo Koira[6] turmaks sille.

Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi,
vaan viisautta, rakkautta hyvää;
välillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.

Italia-raukan on hän vapauttava,
maan, jonka vuoks Camilla[8] impi kuoli,
sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.

Ajava kaupungista kaupunkihin
hän sutta tuota on Infernoon saakka,
mist' ensi kateus sen irti päästi.

Siks katson ynnä uskon parhaaksesi,
mua että seuraat; oppaas olla tahdon
ja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,

ja jossa kuulet epätoivon huudot,
näät henkein muinaisien kärsimykset,
todistavaiset toista kuolemata.

Näet nekin, jotka tyytyväiset ovat
tulessa, koska heill' on toivo päästä
ees kerran asuntoihin autuaitten.

Mut noihin jos sa nousta tahdot sitten,
mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,
min huomaan jätän sun, kun itse eroon.

Näät Keisari, tuon korkeuden Herra,
ei salli, koska kapinalla koetin,
lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.

On hänen kaupunkinsa kaikkialla
ja kaikkialla vallitsee hän; suuri
ah, autuus, tulla valituksi sinne!»

Ma hälle: »Kautta Jumalan sen, jota
et tuntenut, sua Runoniekka, pyydän,
pahaa ja pahempaa mun välttääkseni,

mun että johdat paikkaan, josta puhuit,
ja näytät mulle pyhän Pietron portin
ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.»

Hän lähti, hänen jäljessänsä minä.



Toinen laulu


Jo päivä painui, hämy illan lankes,
vapautti vaivoistansa luodut kaikki,
maan päällä jotka asuvat ja ovat.

Ma yksin valmistauduin kestämähän
niin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti
mik' erhettyne ei, sen kuvaileva.

Mua Musat auttakaa ja ylväs henki!
Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,
on aika aateluutes ilmoittua!

Näin aloin: »Runoniekka, oppahani,
mun katso kuntoani, liekö luja,
sa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.

Sa sanot, että Silviuksen isä,[9]
näyssä ei, vaan vielä täysin aistein
vaelsi valtakuntaan ijäisehen.

Jos Herra, vastustaja kaiken pahan,
hänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata
hänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,

niin myöntää järkeni sen oikeaksi:
isäksi Rooman, Rooman vallan oli
valittu hänet Tulitaivahassa.

Ne molemmat, mun totta haastaakseni,
pyhäksi paikaks säättiin sille, joka
suurimman Pietarin on jälkeläinen.

Retkellä tällä, mistä kiität häntä,
hän tuta sai ne seikat, joissa piili
syy hänen voittonsa ja paavinviitan.

Myös saapui sinne _Vas electionis_[10]
tukea noutamahan uskoon siihen,
mi juur' on alku pelastuksen polun.

Mut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii?
Aineias en, en Paavali lie, heihin
en itse itseäin, ei muutkaan vertaa.

Siks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn,
ma pelkään, että on se taival turha;
sa viisas, enemp' ymmärrät kuin puhun.»

Ja niinkuin se, mi tahdo ei, jot' tahtoi,
ja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa,
niin että jättää koko alkamisen;

ma niin tein rantamalla synkeällä,
näät harkiten ma aikomuksen jätin,
johonka ensin olin ollut nopsa.

»Sanasi oikein tajunnut jos olen»,
minulle vastasi tuon Suuren varjo,
»povessas pelkuruus nyt vallitsevi,

tuo, joka usein ihmisen niin iskee,
ett' aikeen jalon jättää hän kuin eläin,
kun silmät oikein eivät nää yön tullen.

Täst' että pääsisit sa pelvostasi,
siis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin,
kun ensi kerran sua surkuttelin.

Ma epäröitsevien joukoss' olin,
mua Nainen[11] kutsui autuas ja kaunis,
niin että pyysin häntä kestämähän.

Kuin silmät sen ei aamutähti loista,
solisi sorja, enkel-kirkas kieli
näin mulle suloisesti, hiljaa haastain:

'Oi sielu seijas sa mantovalainen,
min maine vielä maailmassa soipi
ja soipa on maailmanloppuun saakka,

mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa
nyt astuessaan vuorta autiota,
niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;

ja pelkään, että niin on erheen vanki,
mikäli kuullut olen taivahassa,
ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.

Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta,
mi olla saattaa pelastukseksensa,
hänt' auta niin, ma että lohduttaudun.

Beatrice on se, joka käskee sua;
ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan:
lähetti Lempi näin mun haastamahan.

Kun eessä Herrani taas seison, hälle
nimeäs usein mainin ylistäen.'
Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:

'O nainen siveä, min kautta yksin
inehmon heimo kohoo kaiken yli
tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.

Niin mua miellyttää sun määräykses,
ett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle;
enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta

syy mulle virka, minkä vuoks et säiky
sa alas tulla tähän keskuksehen
paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'

'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota',
hän lausui, 'kerron lyhyesti sulle,
ma miks en pelkää alas tulla tänne.

Ne seikat yksin ovat peljättävät,
joill' onpi valta vahingoittaa toista;
muut seikat eivät, niit' ei säikkymistä.

Jumala tehnyt, hälle kiitos, minut[12]
niin on, mua ettei koske kurjuutenne,
ei yllä minuun tuli tuskan tämän.

Taivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii
niin retkes vaivaa, johon käsken sua,
hän että lientää kovaa tuomiota.

Lucian puolehen hän kääntyi, pyysi:
'Nyt uskollises tarvitseepi sua,
ma hänet suljen sinun suosioosi.'

Lucia, vihollinen kaiken julman,
nous, saapui paikkaan, missä istuin minä
yhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.

Hän näin: 'Beatrice, tosi kiitos Luojan,
miks auta häntä et, mi niin sua lempi,
hän että jätti rahvaan raa'at laumat.

Sa etkö kuule vaikerrusta kurjan?
Nää etkö, kuin hän kera kuolon sotii
joella,[13] jost' ei kehumista meren?'

Niin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen
tai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa,
kuin minä, kuultuani moiset sanat.

Sijaltain autuaalta tänne astuin,
puheesi voimaan luottaen, mi sulle
ja kuulijoillesi on kunniaksi.'

Noin mulle haasteli Beatrice, nosti
silmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät;
se entistäin mun teki nopsemmaksi.

Ja tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi,
pedolta pelastin sun tuolta, joka
ties sulki kaunihille kukkulalle.

Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet?
Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi
ei sulia uljuutta, ei rohkeutta,

kun kolme Naista armon-autuasta
sinua huoltaa kartanoissa Taivaan
ja puheeni niin paljon hyvää lupaa.»

Kuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet
yökylmän alla, paistaessa päivän
taas kaikki aukee, kohoo korressansa

niin kävi kuntoni nyt uupunehen,
ja sydämeeni uljuus moinen syöksyi,
ma että aloin vapahalla miellä:

»Ah, armiasta, joka auttoi mua,
ja sinä, ystävä, mi kuulit heti
totuutta sanain sulle lausuttujen!

Mun sydämessäin halun moisen matkaan
sa olet puheellasi synnyttänyt,
ma että ensi aikeeseeni palaan.

Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin,
sa saattaja, sa Mestari, sa herra!»
Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan

tiet' aloin vaikeaa ja vaarallista.



Kolmas laulu


_Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen,
ma johdan tuskaan iankaikkisehen,
ma johdan kadotetun kansan joukkoon_.

_Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:
loi minut jumalainen Kaikkivalta
ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]

Mua ennen luotua ei ollut mitään,
ijäistä vain, myös itse kestän iki:
ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.

Nää sanat, synkin värein kirjoitetut,
näin päällä portin erään. Mestarille
ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»

Hän mulle kokeneemman lailla haastoi:
»Epäily kaikki pitää tässä jättää
ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.

Tää on se paikka, josta sulle puhuin,
Nyt saat sä nähdä surevaiset kansat,
jotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.»

Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,
niin mua rohkaisten, hän johti minut
salaisten ongelmien sisäpuolle.

Soi siellä huokaus ja huuto, parku
yön halki tähdettömän, tuska moinen,
niin että ensin puhkesin ma itkuun.

Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,
käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
sai aikaan pauhun, joka aina kiertää
tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.

Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
»Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja keitä
nuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?»

Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden
kuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät
ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.

Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät
kapinass' olleet, eivät uskolliset,
vaan itseksensä, irti Jumalasta.

Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
vähenis kauneutensa, ei Inferno,
ett'eivät syntiset sais kunniata.»

Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva,
mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?»
Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.

Ei heillä kuolon toivoa; ja elo
sokea tää niin halpa heist' on, että
muu kaikk' on heille kadehdittavata.

Maailma heidän mainettaan ei muista,
käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:
he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»

Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman
rataansa rientävän niin pikaa, että
olevan näytti lepo outo sille,

ja jäljessä sen ihmislauma vieri
niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan
manalan maille mennehen niin monta.

Kun tuntenut ma olin joitakuita,
taas katsoin sekä näin sen miehen varjon,
min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]

Heti ma ymmärsin ja varma olin,
tää että oli piiri pelkurien,
joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.

Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,
olivat alasti, ja paljon heitä
siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.

Nää heidän kasvoistansa verta veti,
sen kyynel-sekaisena iljettävät
kokosi madot heidän jaloistansa.

Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon
veen vankan vieremällä. Virkoin siksi:
»Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä

nuo ovat, mistä syystä tahtonevat
niin pian kuin suinkin päästä poikki virran,
mikäli tässä hämärässä näkee.»

Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta,
kun omat askeleemme seisahtuvat
tuon murheellisen Akeronin rantaan.»

Häpesin silloin, alas painoin silmät,
peläten vaivaavani puhein turhin;
näin mykkinä me tultiin virran luokse.

Ja katso, meitä vastaan venhein sousi
mies vanha, päässään aikakautten lumi,
ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!

Näe ette enää taivaankantta koskaan:
ma teidät saatan virran tuollepuolen
ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.

Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!»
Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,

hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen
sun viep' on virran yli; keveämpi
sua sinne kantamahan pursi sopii.»

Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon,
tää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki,
mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»

Tyytyivät silloin posket haiveniset
suon sinitumman laineen lautturilta,
min silmäin ympäri yön liekit paloi.

Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,
värinsä vaihtain, hampain kalisevin
nuo sanat julmat kuulivat. He kiros

Luojaansa, kiros äitiä ja isää
ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa
ja siementä ja syytä syntymänsä.

Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten
rannalle saivat kamalalle, joka
jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.

Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa,
kokoilee kaikki purtehensa, selkään
lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.

Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,
putoovat puusta, kunnes oksa yksin
alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,

niin Adamin myös siemen kehno: syösten
rannalta yksitellen, seurasivat,
kuin linnut kutsujaa, he Karonia.

Noin kulkevat he yli aallon tumman,
ja ennen kuin on rantaan toiseen päästy,
toisella uusi odottaa jo parvi.

»Mun poikani», soi ääni Mestarini
nyt hellä, »näinpä joka maasta saapuu
ne, jotka kuolee alla Herran vihan;

ne valmiit lähtöön ovat virran poikki,
niin ajaa oikeus jumalainen heitä,
ett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.

Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä;
ja siks jos äreä on Karon sulle,
voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»

Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä
niin kovaan järkähti, sen muisto että
mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.

Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki
ja povestansa punaliekin lietsoi,
mi tajuttomaks minut tyrmistytti.

Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.



Neljäs laulu


Syvästä unesta, mi päätäin painoi,
mun nosti jyrähdys, ma pystyyn lensin
kuin mies, mi väkivaltaisesti herää.

Taas auki levänneen loin silmäluomen
kohosin, katsoin ympärille, että
tulisin tietoon olopaikastani.

Ja totta, seisoin kuilun jyrkänteellä,
äyräällä tuskanlaakson tuon, mi toistaa
jylisten valitusta ääretöntä.

Niin syvä, synkkä, sumuinen ol' alho,
ett' erottaa en mitään voinut sieltä,
sen pohjaan vaikka painoin katseheni.

»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan»,
näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas,
»ma eellä astun, sinä seuraat mua.»

Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa:
»Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo,
sa ainoa, mi estät epäilyni?»

Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla
alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni
tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.

Tie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!»
Näin haastoi hän ja minut johti piiriin[17]
näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.

Niin paljon kuin voi kuulemalta päättää,
valitus siellä ei, vain huokaukset
ijäti ilmaa vapisutti; johtui

surusta se, miss' ollut viel' ei vaivaa,
min tunsi monet suuret laumat siellä,
nuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.

Taas haastoi hyvä Mestari: »Et kysy,
keit' ovat henget, jotka täällä näet?
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,

nää ettei tehneet syntiä, mut riitä
ei hyvättyönsä, koska kaste heiltä,
sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.

Ne jotka ennen Ristin aikaa eli,
osanneet palvella ei oikein Herraa;
ja minä itse olen niistä yksi.

Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta,
olemme tuomitut, mut ainoastaan
toivotta ikävöimään ijäisesti.»

Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,
näät monta tunsin miestä arvokasta,
jotk' empi partailla tään esipihan.[18]

»Oi sano, Mestarini, herra, sano»,
ma virkoin, koska varmaks uskon tahdoin,
mi voittaa voisi kaikki erhetykset;

»täält' eikö koskaan, omast' ansiostaan
tai muiden, tullut autuaaksi kukaan?»
Sanaini salamielen ymmärtäen

hän mulle: »Tulokas tääll' uusi olin,
kun saapuvaksi tänne valtaherran[19]
näin voiton seppeleillä seppelöidyn.

Hän täältä kantoi esitaaton varjon
ja poikans' Abelin ja Noah'n sekä
Moseksen, laille laatimalleen alttiin;

kuningas David, Abram, patriarkka,
ja Israel kanss' isän ynnä poikain
ja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,

ja monta muuta, pelastuivat silloin.
Sit' ennen, tiedä, ihmishenki ykskään
ei ole täältä tullut autuaaksi.»

Näin hänen haastaessa emme hiljaa
me seisoneet, vaan vaelsimme metsää,
tarkoitan metsää monen vaisun vainaan.

Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival
meilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen
mi valkas pimeyden puolipiirin.

Olimme siitä vielä matkan päässä,
mut siksi liki, että saattoi nähdä
siin' asuvaksi kansaa arvollista.

»Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti,
keit' ovat nää, niin kunnioitut, että
he täten muista täällä erotetaan?»

Hän mulle: »Maine, joka maailmassa
soi heistä vielä, hankkinut on heille
tään armon taivahaisen ynnä avun.»

Samassa kuulin äänen kaikuvaksi:
»Suur' Runoniekka, sulle kunniata!
taas varjos palajaa, mi poissa oli.»

Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma
vastaamme varjon ylvään kiirehtävän,
ei riemu eikä murhe muodossansa.

Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini:
»Näetkö miehen, miekka kädessänsä,
mi muiden eellä kuninkaana kulkee:

hän on Homeros, laajin laulajoista,
tuo toinen on Horatius, pilkkakirves,
Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.

Kun heille kaikille se nimi sopii,
min äsken meille ääni huusi, mua
he kunnioittavat, ja se on oikein.»

Noin täällä koossa näin ma koulun kauniin,
näin mestarit sen ylvään tyylin laulun,
mi muista korkeinna kuin kotka lentää.

Kun yhdess' oli haastelleet he hiukan,
niin mua päin he kääntyi tervehtien;
hymyili sille hyvä Mestarini.

Tekivät kunnian he suuremmankin
minulle, ottivat mun joukkohonsa,
niin että kuudes olin kuulun seuran.

Päin käytiin valon heijastusta, haastain
sanoja, joista vaieta on kaunis,
kuin oli kaunis niitä kuulla siellä.

Tulimme linnan jalon liepehelle,
min seitsenkerroin muuri ylhä saarsi
ja puolsi joka puolin virta soma.

Kävimme poikki sen kuin maata vahvaa,
avautui seitsenportit, ja nuo viisaat
mun veivät vihannalle nurmen nuoren.

Totiset näin ma täällä miehet, katseet
vakaiset, kasvot arvo-valtahiset;
he harvoin haastoivat, mut äänin lempein.

Siirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä
ol' avoin, korkea ja kirkas kumpu,
min päältä nähdä heidät kaikki saattoi.

Edessä aivan, kedoll' armahalla,
minulle näytettiin ne suuret sielut,
joit' iloni on olla nähnyt kerran.

Ma näin Elektran, kera saaton suuren,
ma tunsin Hektorin ja Aineiaankin,
ja Caesar kotkasilmän aseissansa.

Ma näin Camillan, näin Pentesileian,
ja kuningas Latinuksen, mi istui
Lavinian, tyttärensä, kanssa; oli

Tarquiniusten turma, Brutus, siellä,
Lucretia, Julia, Martia ja Cornelia
ja Saladin, ja tämä yksin astui.

Kun silmäni taas hiukan nostin, näin ma
viisasten mestarin,[20] mi filosofein
kehässä istui ystävällisessä;

imehti häntä, kunnioitti kaikki.
Näin siellä myös ma Sokrateen ja Platon,
lähimmät hänen, myös Demokriton, mi

maailman luoduks luuli sattumalta,
Anaxagoraan, Diogeneen ja Taleen,
Empedokleen ja Herakleiton, Zenon;

ja Dioscorideen, joka luonnon lajit
kokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen,
Linuksen, Senecankin siveellisen,

Euklideen, geometrin, Ptolemaion,
Hippokrateen, Galenon, Avicennan
ja selittäjän suuren, Averroeen.

En kaikkia voi luetella tarkkaan,
kun niin mua ajaa aine pitkä, että
jää usein multa sanaa vaille tapaus.

Kuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo:
vie toista tietä viisas johtajani
levosta pois mun ilmaan vapisevaan;

ja sinne saavun, miss' ei valkeutta.



Viides laulu


Niin läksin ensi piiristä ja astuin
ma toiseen, paikan pienemmän mi saartaa,
mut tuskan suuremman ja vaikerruksen.

Ovella seisoo Minos[21] julma, hijoo
hammasta, tutkii synnit, tuomitsevi
ja määrää rangaistuksen hännällänsä.

Tarkoitan: tullen tähän sielu kehno
saa kaiken tunnustaa, ja tällöin Minos,
näkijä syvä ihmissyiden, katsoo,

mi paikka helvetissä tuolle kuuluu:
niin monta kertaa ympärilleen hännän
hän lyö kuin mones kurjan tuon on kerros.

Ain eessä hänen monta seisoo, kukin
saa oman oikeutensa; tunnustaapi
ja tuomitaan ja syöstään syvyytehen.

»Oi sa, ken saavut tähän tuskan majaan»,
noin minut nähdessänsä Minos huusi
ja jätti tuokioksi tuomar-toimen;

»sa katso, kehen luotat, kunne menet,
äl' anna portin avaruuden pettää!»
Mut opas hälle: »Sinäkin miks huudat?

Äl' estä matkaa, hälle määrättyä:
tää tahto siell' on, missä voidaan kaikki
mit' tahdotaan. Äl' enempää sa kysy!»

Nyt alkoi äänet vaivan, vaikerruksen;
näät tullut olin siihen paikkaan silloin,
miss' itku suuri mielen kiersi multa.

Ma paikass' olin, mist' on poissa valkeus,
mi mylvii niinkuin meri myrskysäällä,
kun sitä tuulten ristiriita pieksää.

Tuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan
ei lakkaa, kantaa sielut siivillänsä
ja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.

Läheten kukkuloita kuilun, heitä
mi uhkaa, puhkeavat huutoon, herjaan
ja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.

Sain kuulla, tää ett' oli tuska niiden,
jotk' eläneet ol' lihan hekkumassa
ja järjen alistaneet alle himon.

Kuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin
liikkeelle ajaa sydäntalven viima,
niin tuomituita sieluja tää myrsky,

heit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin;
ei heille koita koskaan lohtu levon,
ei toivo rangaistuksen laupiaamman.

Kuin kurjet korkealla lentää, laulain
riveissä pitkiss' ilmi valitustaan,
niin meitä kohden varjoin tuulen tuomain

näin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin:
»Keit' ovat, Mestari, nuo onnettomat,
joit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?»

Hän mulle: »Heistä ensimmäinen, joista
sa tiedot tahdot, oli valtiatar
usean kielen sekä kansakunnan.

Hän haureuteen niin oli altis, että
sen luvalliseks sääsi laissa maansa,
päästäkseen häpeästä hankkimastaan.

Semiramis, Ninuksen jälkeläinen
ja puoliso hän oli, niinkuin tuosta
tarina kertoo; maansa on nyt oma

sultaanin. Toinen, Dido, rakkaudesta
itsensä tappoi, petti miehen kuolleen.
Tuo kolmas on Kleopatra aistillinen.

Helenan näet, min vuoksi turman aikaa
niin kauan kesti, suuren näet Akilleun,
mi lemmen ottelussa kuoloon kulki.

Tristanin, Pariin...» Enemmän kuin tuhat
nimitti, näytti varjoja hän mulle,
elosta eronneita lemmen tähden.

Kun kuullut suulta olin Opettajan
ylhäiset naiset, miehet muinaisuuden,
ma säälist' olin miltei suunniltani,

ja aloin: »Runoilija, noiden kanssa
puhuisin kahden,[22] jotka yhdess' uivat
niin keveästi kera tuulen tänne.»

Hän mulle: »Kunhan ensin lähenevät,
saat nähdä heidät. Pyydä heitä lemmen
nimessä, joka heitä kantaa vielä:

he tottelevat.» Tuul' kun tuonut liki
oli heidät, huusin: »Kovan onnen sielut,
tuskanne kertokaa, jos teill' on lupa!»

Kuin kyyhkyt, kutsumina kaihon, lentää
avoimin, varmoin siivin ilman halki
pesäänsä suloiseen: niin tahto oma

parvesta Didon meitä kohden kantoi
nää kaksi kautta ilman myrskypäisen;
niin vahva oli heissä lemmen muisto.

»Olento armas, siunattu, mi etsit
ah, alta ilman punatumman meidät,
maailman jotka verin kostutimme!

Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden,
rukoilisimme sulle rauhaa hältä,
kun säälit kohtalomme kolkkoutta.

Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin,
kuulemme, kertoilemme, tyyntyessä
tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää.

Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä
Po-joki mereen laskee, löytääksensä
keralla lisävirtojensa levon.

Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun,
tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa
kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa.

Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan,
hänehen liitti mun niin lujaan, että
mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.

Rakkaus vei meidät samaan kuolemahan:
ken meidät murhas, hän on _Kainan_[23] oma.»
Nää sanat saapui heiltä. Loukattuja

noin kuullen sieluja, loin silmän alas
ja pidin alhaalla, sikskunnes sanoi
minulle Runoilija: »Mik' on miettees?»

»Oi onnetonta», vastasin ja virkoin,
»kuin suuri sulohaaveilo ja kaipuu
johdatti heidät turmaan tuskalliseen!»

Taas heihin käännyin sekä lausuin heille:
»Francesca, tuskasi mua murhettavat,
sun tähtes itken säälin kyyneleitä.

Mut virka: aikaan huokausten helläin
miten ja mistä salli Rakkaus teidän
havaita sydänhaaveet sanattomat?»

Hän mulle: »Tuskaa tuimempaa ei liene
kuin kurjuudessa aikaa onnen muistaa;
sen Opettajas hyvin tietää. Mutta

jos halus suuri niin on rakkautemme
ens alkujuuri tulla tuntemahan,
niin teen kuin se, mi kyynelöi ja puhuu.

Luimme kerran huviksemme kirjaa,
mi kertoi Lancelotin[24] lemmentarun;
olimme yksin, vailla epäilyä.

Tää luku usein posken kalventanut
meilt' oli, silmän vienyt kohti silmää;
mut lehti yks vain meidät langetutti:

kun luimme, kuinka suukon sulho painoi
hymylle huulten ikävöidyn armaan,
tuo, joka minusta ei eroo enää,

vavisten aivan suuteli mua suulle.
Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan;
enempää emme lukeneet sill' erää.»

Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen
niin ääneen itki, että sääli syvä
minulta tajun vei, kuin kuolla olin,

ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.



Kuudes laulu


Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon
ol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi,
niin että sääli, murhe huumas minut,

näin uudet vaivatut ja uudet vaivat:
kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne
ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.

Piirissä kolmannessa oon, miss' sade
kirottu, kylmä, ikirankka lankee:
se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret,
samea vesi, hyinen hyhmä siellä,
maa märkä haisee tuosta inhuudesta.

Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma,
ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu
päin ihmisiä sinne uppoovia.

Punaiset päässä silmät, takkukarva,
käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto
tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.

Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat:
sivullaan toisella he toista suojaa
ja usein kääntyvät nuo kiron omat.

Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät
havaitsi, meille hampaitaan hän näytti,
suu auki, joka jäsen jäntevänä.

Oppaani silloin käsin kaksin otti
pivoonsa maata sekä täysin kourin
hän sitä syyti ahmatille kitaan.

Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu,
mut tyyntyy, saatuansa purtavata,
ja joll' on huoli vain sen nielennästä,

niin teki Kerberus nyt leuoin levein,
tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat,
niin että kuuroutta toivoo kukin.

Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee
ikuinen sade, polkein päälle heidän
tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.

Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi,
mi heti nousi istumaan, kun meidät
hän edessänsä näki saapuviksi.

»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun»,
näin mulle hän, »jos voit, niin tunne minut,
maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»

Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi
mun mielestäni ehkä riistää sinut,
kun muista nähneeni en sua koskaan.

Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle
niin inha tääll' on pantu paikka vaivan,
ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»

Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä
kateutta niin on, että tulvii yli,
kotini oli elon heljän aikaan.

Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden
nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan
mua sade murtelevi, niinkuin näet.

En yksin täällä ole, sielu kurja,
vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi
samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.

Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas
mua painaa niin, siit' että silmä kastuu,
mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan

tuon kurjan kaupungissa kiistävässä?
Vanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu,
myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»

Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna,
pian veri virtaa. 'Metsäpuolueenne'[26]
on häpeällä toisen karkoittava.

Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme
kulunut vuotta on, ja toinen nousee
avulla erään, nyt jo vaanivaisen.

Se päänsä korkealla kauan kantaa
pitäen toista raskaan ikeen alla,
se kuinka hävennee ja huoanneekin.

Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla:
säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys,
sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»

Puheensa surullinen päättyi tähän.
Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto
ja salli sananvaihto toivomani.

Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka
ja kohtalo, miss' ovat miehet jalot
Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,

Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka
oikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus
nyt taivahan vai tuska helvetissä?»

Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he,
syy moninainen heitä pohjaan painaa.
Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.

Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen
sua anon muille mua muistuttamaan.
En enempää ma virka enkä vastaa.»

Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen
loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi
sokeiden muiden lailla maahan multa.

Oppaani lausui: »Herää ei hän enää,
ei ennen kuin soi torvet tuomiolle.
Vihollisensa valtava kun saapuu,

he kukin löytävät taas haudan himmeen
taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin,
ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»

Loassa varjojen ja hyhmän hyisen
me vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa
elosta tuonen-takaisesta. Siksi

ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat
kasvaako tuomion tuon suuren jälkeen
vai vähenee vai entiselleen jääkö?»

Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan
olento täydellisempi myös tuntee
syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.

Tää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan
todella täydellisty, sentään vartoo
enempi olla kuin se nyt on.» Käyden

näin tiemme kääntehesen, haastelimme
me paljon muuta, jot' en kerro; sitten
tulimme paikkaan, jost' on alasmeno:

löysimme Pluton, suuren vainolaisen.



Seitsemäs laulu


»_Papé Satán,[28] papé Satán aleppe_»,
äänellä käheällä alkoi Pluto,
mut jalo viisas tuo, mi kaikki tiesi,

mua vahvistaakseen virkkoi: »Ällös säiky,
niin mahtava kuin onkin hän, ei estää
sua voi hän jyrkännettä astumasta.»

Hän kääntyi Plutoon, jonka kuono paisui
vihasta, virkkoi: »Vaiti, kurja susi!
Syö itses itseksesi raivos kanssa!

Me emme syyttä astu syvyytehen.
Niin tahto taivahan on, missä Mikael
suurimman kosti kerran uhmansynnin.»

Kuin tuulen pullistamat purjeet putoo
ja kaatuu kasaan, koska murtuu masto,
niin maahan lankesi tuo julma peto.

Astuimme alas kehään neljäntehen
edeten yhä tätä tuskan rantaa,
mi kaiken kaartavi maanpiirin vaivan.

Vanhurskas Luoja, kuinka monta uutta
rikoksen rangaistusta täällä näin ma!
Miks täten turmioon vie synti meitä?

Kuin aalto hyrskyää Karybdiin luona,
kun toisen kohtaa aallon tunkevaisen,
niin täällä ees ja taapäin kansa läikkyy.

Tiheemmät näin kuin muuall' laumat täällä,
he ulvoin kuormiansa kaikkialta
väellä ryntäittensä vyöryttivät.

Ja toinen toistaan tyrkki, kääntyi, alkoi
taas taapäin vyöryttää, ja huudot kaikui:
»Miks pidät kiinni? Miksi päästät irti?»

Palaten kahtapuolen vastakkaiseen
taas paikkahan tuon kehän kauhistavan
he jälleen alkoivat sen soimavirren.

Näin kukin, päästyänsä puolen kehää,
taas voimanmittelöhön kääntyi toiseen.
Ma, jolta sääli oli mielen murtaa,

nyt lausuin: »Mestari, ah, virka mulle,
mit' on tää kansa, kaikki pappejako,
nuo paljaspäiset vasemmalla?» Virkkoi

hän mulle: »Elämässä entisessä
he kaikki olivat niin houkat, että
he eivät hoitaa talouttansa voineet.

Sen kyllä kuulee heidän huudoistansa,
kun päästyänsä piirin vastapäihin
vuoks syynsä vastakkaisen taas he eroo.

Jokainen, joll' ei tukkaa kiireellänsä,
on ollut pappi, kardinaali, paavi,
ja kukin ahneutensa orja.» Lausuin:

»Oi Mestari, mun tuntea kai tulis
eräitä heidän joukostansa, jotka
on saastuttamat saman paheen.» Mulle

hän virkkoi: »Turha aatos! Elämässä
kun saastuivat he sokeasti, sokko
on heille myöskin silmä tuntevainen.

Näin yhteen iskivät he ijäisesti;
nuo nousee pivot kiinni haudastansa,
nuo toiset kiirein paljain. Riisti heiltä

maailman kauniin tuhmuus tuhlauksen
tai saituuden, toi heidät kiistaan tuohon,
min laatu sanoista ei sorjistune.

Nyt, poikani, voit nähdä silmäis eessä
Fortunan lahjain lyhyt-aikaisuuden,
joist' ihmisheimo ikuisesti sotii.

Näät kaikki kulta, mik' on ilman alla
ja ollut koskaan on, ei vois nyt auttaa
lepohon yhtään uupunutta noista.»

»Oi Mestari», ma lausuin, »virka vielä:
ken on Fortuna tuo sun mainitsemas,
mi jakaa, säätelee maailman lahjat?»

Hän mulle: »Voi, te tomun lapset houkat!
Kuin vähä onkaan teissä tieto! Kuule
siis opetukseni ja ota vastaan!

Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi,
loi taivaat, johtajat myös jokaisehen,
niin että kaikki kaikkialle loistaa

ja valo virtaa tasaisesti. Samoin
asetti loistolle myös maisen elon
hän yhteisvartiattaren ja johdon,

tää että siirtäis aina aarteet turhat
kansasta kansaan, maasta maahan, ilman
inehmon ymmärryksen yltämättä.

Siks heimo toinen nousee, toinen vaipuu,
ja kaikki käy tuon tuomar-vallan mukaan,
niin salaisen kuin käärme ruohikossa.

On viisautenne häntä vastaan turha,
hän huolestaa, hän tuomitsee, hän hoitaa
kuin muutkin jumalat näin hallitustaan.

Ei lykkäystä siedä muutoksensa,
hän välttämättömyyden vuoks on nopsa,
siks sukkelaan niin vaihtuu onnen-osat.

Hän on se, jota monet moittii aina,
ja nekin, joiden kiittää häntä tulis,
ei väärin syyttää eikä sadatella.

Mut hänpä, autuas, ei kuule tuota,
iloisna muiden alkuluotuin kanssa
kehäänsä kehii, nauttii autuudestaan.

Nyt vaivaan suurempaan viel' astukaamme,
jo painuu tähti jokainen, mi nousi,
kun tielle suorin. Saa en vitkastella.»

Kävimme poikki piirin toiseen rantaan,
ylitse tulikuuman lähteen, joka
purohon läikkyy siitä johtuvaiseen.

Ei seijas ollut aalto sen, vaan synkkä,
samea seuralainen matkallamme,
kun vaelsimme vaivaloista tietä.

Kun puro kolkko tuo on päässyt juureen
harmaiden kauhun kallioiden, rimmen
Styx-nimisen, se siinä muodostavi.

Ma, jonka silmä kaikkialle katsoi,
näin suossa ihmisiä mutaisia,
kaikk' alasti, ja viha kasvoillansa.

He painivat, ei käsin vain, mut jaloin
ja päin ja ryntähin ja hampain, purren,
palalta pala toistaan rusentaen.

Virkahti hyvä Mestarini: »Poika,
näe sielut niiden, jotka voitti viha,
ja tahdon, että uskot, kun ma sanon,

enempi vielä alla veen on heitä,
he huokaavat, ja siitä syntyy kuplat,
nuo jotka näet, kunne silmän käännät.

Sanovat saveen kytketyt: »Ah, synkät
olimme alla armaan päivän piirin,
sydämen kammioissa kaunan katku!

Mudassa mustassa nyt raivoamme.»
Tuo laulu kuplii heidän kurkuistansa,
sanoiksi saada sitä eivät jaksa.

Kävimme kaaressa suon raskaan rantaa
välillä märkyyden ja kuivan reunan,
päin silmät niihin, jotka nielee muta.

Tulimme tornin juurelle me vihdoin.



Kahdeksas laulu


Ma jatkan: kauan ennen kuin jo luokse
tuon tornin korkean me saavuimmekaan,
nous silmämme sen huippuun, josta kaksi

löi pientä liekkiä. Myös näimme, kuinka
etäältä kolmas merkkiin tuohon vastas,
niin kaukaa, että tuskin silmä kantoi.

Ma käännyin Mestariini, tiedon mereen,
ja kysyin: »Mitä tuo on? Miksi vastaa
tuo liekki kaukaa? Ken ne iski ilmi?»

Hän mulle: »Tuoltapuolen aallon tumman
jo nähdä voit sa, mikä vartoo täällä,
jos sumu suon ei sulta kätke sitä.»

Ei jousenjänne nuolta ammu, joka
niin vinhaan kiitäis halki ilman koskaan,
kuin täällä näin ma purren puikovaksi

päin meitä tuossa tuokiossa, yhden
vain saattamana soutumiehen, meille
mi huusi: »Täällä ootko, häijy henki!»

»Phlegyas,[29] Phlegyas, sun huutos turha
on tällä kertaa», haastoi Mestarini,
»veen yli vain on valtas meidät saattaa.»

Kuin se, mi kuulee, kuinka häijy petos
on hälle tehty, kaunaan katkeroituu,
niin Phlegyas nyt vihan jähmettämä.

Oppaani astui purtehen ja sitten
mun käski viereensä; ja nytpä vasta,
mun tullen, pursi näytti painon saavan.

Veneessä kumpikin kun oltiin, vanha
sen emäpuu läks vettä viiltämähän,
mut syvempää kuin muuten sill' on tapa.

Rupakon kuolleen yli kuljettaissa,
mutainen muudan nousi kohti mua
ja lausui: »Kuka tulee liian varhain?»

Ma hälle: »Vaikka tulen, jää en tänne,
mut kenpä itse oot, niin kamaltunut?»
Hän mulle: »Näät, ett' olen itkeväinen.»

Ma hälle: »Henki kadotettu, tänne
jää itkuus, vaivahasi! Tunnen sinut,
mutainen vaikka koko muotos onkin.»

Päin purtta ojentui hän kaksin käsin,
mut hänet torjui valpas Mestarini
ja virkkoi: »Joudu muiden koirain joukkoon!»

Halasi sitten kaulaani ja otsaan
mua suuteli ja lausui: »Ylväs henki,
siunattu olkoon sinun kantajasi!

Maan päällä tuo ol' ylpeä; ei hyvä
korista mikään hänen muistoansa,
siks varjonsa niin tääll' on raivon vanki.

Niin moni pidetään maan mahtavana,
mi täällä vain kuin sika suossa seisoo,
jälkeensä jättäin kauhun, halveksunnan.»

Ma hälle: »Mestari, ois toivo mulla
tuo nähdä suohon suistuvaksi, ennen
kuin maalle nousemme me purrestamme.»

Hän mulle: »Ennen kuin jo rannan näät sa,
oleva on sun mieles tyytyväinen.
On oikein, että toivos täytetähän.»

Ja kohta mutahahmojen ja muiden
niin häntä raastavan näin, että vielä
ma tuosta kiitän sekä siunaan Herraa.

He kaikki huus: »Filip Argentin[30] kimppuun!»
Firenzeläinen vihan henki tuopa
nyt omin hampain itsehensä kääntyi.

Jätimme hänet, enempää en kerro.
Mut korvaani nyt hätähuuto kohtas,
ett' eespäin käänsin katseen vaanivaisen.

Mun hyvä Mestarini lausui: »Poika,
nyt lähestymme Diten kaupunkia,[31]
sen kansaa lukuisaa, syyn painamata.»

Ma hälle: »Mestari, sen tornit selvään
jo tuolta laaksosta nään nouseviksi,
ne hehkuu niinkuin tulest' ois ne tulleet.»

Hän mulle: »Tuli ijäinen, mi niitä
sisältä polttaa, saa ne puuntamahan,
kuin näät sa, tässä keski-helvetissä.»

Nyt sousimme me vallihaudat syvät,
tät' epätoivon kylää kiertäväiset;
sen muurit rautaisilta mulle näytti.

Ja kaarteen suuren vielä tehtyämme,
tulimme paikkaan, missä soutumiesi
tuo kovaa huus: »On tässä portti, nouskaa!»

Sen päällä näin kai enemmän kuin tuhat
taivaasta pudonnutta, jotka uhmin
kysyivät: »Kuka on tuo valekuollut,

mi tulee vainajien valtakuntaan?»
Mut merkin antoi viisas Mestarini,
ett' tahtoi salaa heitä haastatella.

Vihaansa hiukan hilliten he silloin
sanoivat: »Sinä yksin tullos, menköön
hän matkaansa, mi rohjennut on tänne.

Palatkoon yksin tietään houkkaa, sitä
hän kokekoon! Sun tänne jäädä tulee,
mi häntä ohjannut yön halki olet.»

Lukija, arvaat, kuinka kauhistuin ma
nuo kuullen turman sanat, sill'en koskaan
nyt uskonut maan päälle osaavani.

»Oi rakas Oppaani» ma virkoin, »sinä,
mi enemmän kuin seitsenkertaisesti
minulle hankkinut oot turvan, vaarat

nuo suuret torjunut, mua vielä ällös
orvoksi jätä! Mahdoton jos matka
on eespäin, taapäin palatkaamme pian!»

Ja hän, tuo Ylväs, sinne saattajani,
näin lausui: »Miksi pelkäät: Tiemme moinen
on tahto määrännyt, se ettei esty.

Mut tässä varro, lohdutu, ja henkes
väsynyt virkistä taas toivoon hyvään,
näät en sua jätä tuimaan tuonelahan.»

Hän poistui luotani, tuo armas taatto,
jäin siihen epäröimään, sillä jyrkät,
sotivat »jaa» ja »ei» mun aivoissani.

En kuulla voinut, mitä haastoi heille,
mut kauan ei hän heidän kanssaan ollut,
kun kaikki kaupunkihin rientää, syöksyy.

Porttinsa sulkevi nyt vihollinen
mun Mestarini silmäin eessä. Ulos
näin jäätyään mun luo hän vitkaan astuu.

Päin maata silmät, katsehesta kaikki
myös poissa uljuus, hän noin huokaeli:
»Ken multa kieltänyt on tuskan suojat?»

Mut mulle hän: »Sa ällös säiky, vaikka
ma vihastun, ma voittava oon sentään,
min tuolla keksivätkin vastustuksen.

Tuo heidän uhmansa ei uutta ole,
sen nähnyt portti jo on julkisempi,
mi siitä saakka viel' on telkimättä.

Palavat näit sen päällä kuolon kirjat.
Mut siitä jo käy alas muudan, astuu
piiristä piiriin oppahatta, hänen

avullaan kaupungin tään portit aukee.»



Yhdeksäs laulu


Kun palas Oppahani, poisti pian
kalpeuden, hälle oudon, kasvoiltansa
mun kalpeuteni, pelon nostattama.

Jäi siihen hän kuin miesi kuunteleva,
näät katseensa ei kauas kantaa voinut
vuoks ilman pimeän ja sumun sankan.

»Kuitenkin meille tässä voitto kuuluu»,
hän alkoi, »jos ei... Avun moinen lupas...
Oh, kuinka varron, että toinen tulee!»

Hyvinkin huomasin, hän kuinka peitti
sanainsa alun sitten lausumillaan,
jotk' ensimmäisistä niin erosivat.

Mun pelkoni ei tuosta pienentynyt,
näät katkosanoistansa etsin ehkä
pahemman ajatuksen kuin niiss' oli.

»Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee
ens ympyrästä kukaan, jonka ainoo
on rangaistus vain kadotettu toivo?»

Näin kysyin ma. Hän vastas: »Harvoin sattuu,
ett' astuu meistä joku tietä tätä,
jot' taivallan ma nyt. On totta, kerran

ett' olin täällä alhaalla, sen tein ma
hirmuisen Eriktonen[32] manaamana,
mi heidän ruumiisiinsa henget loihti.

Juur' olin jättänyt ma lihan hahmon,
kun hän mun käski noiden muurein taakse
piiristä Judaan[33] tuomaan varjon erään.

Se paikka alin on ja pimein, myöskin
etäisin taivaasta, mi kaikki kaitsee.
Tien hyvin tunnen. Siksi rauhoittuos!

Tää suo, mi lemun levittää niin pahan,
tuon kaiken saartaa tuskan linnan, jonne
hyvällä emme päästä voine koskaan.»

Myös muuta haastoi hän, jot'en ma muista,
kun tornin korkean tuon tulihuippu
mult' otti kaiken huomion ja katseen.

Sielt' äkkiä nous kolme raivotarta,[34]
veristä kolme kuilun neittä, joilla
jäsenet naisen oli ynnä hahmo.

Ja vöinä heillä oli hydrat vihreet,
kutreina kyyt ja käärmeet, jotka kiersi
kamalin kaartein heidän kulmaluitaan.

Mut hän, mi hyvin tunsi palkkapiiat
nuo ikivaivan vallattaren, virkkoi:
»Kas, siinä on Erinnyet julmat, katso!

Tuo tuolla vasemmalla on Megaira,
ken itkee oikealla, on Alekto,
Tisiphone on keskimmäinen heistä.»

Repivät kynsin rintojaan he, löivät
ruumistaan kämmenillä huudoin hurjin;
peläten painauduin ma Mestariini.

»Medusa tänne, mies tuo kivettyköön!»
he kaikki huusi alas katsoin, »lievän
sai koston kerran ryntäys Teseuksen».[35]

»Sa käänny taapäin, silmäs peitä, sillä
jos Gorgo näyttäytyy ja jos sen näet,
on mahdoton sun paluumatkas silloin!»

Näin lausui Mestari ja itse käänsi
mun taapäin, riittäneet ei kädet minun,
viel' omillaan hän kattoi kasvot multa.

Te, joill' on järki terve, ymmärtäkää[36]
ja ottakaa se opetus, mi tässä
säkeiden kummain peittämänä piilee!

Nyt yli aallon samean soi jyly,
niin kaamea, niin hirmuinen, se että
molemmat rannat saattoi vapisemaan.

Se oli pauhun kaltainen, kun tuuli
vastaisten lämpövirtain villitsemä
päin metsää syöksyy ylivoimaisesti

ja oksat katkoo, repii, kauas kantaa,
yleten ylpein tomupyörtein, ajain
pakohon pedot, karjat, kaitsijatkin.

Paljasti kasvoni ja lausui Opas:
»Nyt silmähermos sinne suuntaa, missä
on sumu sankin tuolla muinaissuolla!»

Kuin sammakot saa joka suuntaan kiireen
tullessa tuiman vesikäärmeen, kunnes
on kukin kuuristunut pohjamutaan:

niin yli tuhannen näin vaisun vainaan
tielt' yhden karkkoovan, mi Styxin vettä
vaelsi kuivin jalkapohjin polkein.

Hän huurun raskaan siirsi silmiltänsä
vasenta vieden usein kättä eteen,
ja siitä yksin kärsivän hän näytti.

Tajusin taivaan airueeksi[37] hänet
ja käännyin Mestariin, mi merkin antoi
mun hälle kumartaa ja seista hiljaa.

Ah, kuinka näyttikään hän vihaiselta!
Luo portin astui, valtaraipallansa
sen aukaisi hän estehettömästi.

»Taivaasta karkoitettu kansa halpa»,
hän huusi seisten kauhun kynnyksellä,
»mist' onkaan julkeus tuo teihin tullut?

Miks tahtoa te vastustatte tuota,
min tie ei tunne äärtä, rajaa, joka
jo usein tuskanne on suurentanut?

Mit' auttaa sota Sallimusta vastaan?
Käy Kerberuksenne, sen muistanette,
sen vuoksi vielä kaljuin kauloin, leuoin.»

Palasi sitten tietään hyllyvätä,
ei meille mitään virkkanut, vaan näytti
mieheltä, joka muuta miettii, huoltaa

kuin henkilöä, joka häll' on eessään.
Me kohden kaupunkia astumahan
aloimme noiden pyhäin sanain turvin.

Esteettä kuljimmekin sisään sinne.
Ja minä, joka nähdä tahdoin kovin
kuria moisen linnoituksen, kerran

portista päästen, annoin katseen kiertää,
näin kentän, joka suuntaan suuren siellä
ja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.

Kuin luona Arles'in, niissä Rhône viipyy,
ja Polan[38] luona, lähellä Quarnaron,
Italian rantaa, rajaa huuhtovaisen,

maa kaikki kuokittu on hautakummuin,
niin täällä joka suuntaan myös, mut tapaan,
mi viel' on kahta katkerampi. Hautain

näät ympärillä liekit liehui, joista
ne kuumentui niin hehkuviksi, rautaa
ett' tarvis kuumempaa ei sepäntaito.

Koholla oli kunkin haudan kansi,
valitus kurja jokaisesta nousi
ja kuului tuskan, kiukun äänet. Minä

nyt lausuin: »Mestari, nää keitä ovat,
jotk' arkkuihinsa suljettuina tiedon
huokaavat itsestään niin synkän ilmi?»

Hän mulle: »Harha-oppisten on paikka
ja lahkolaisten. Täydemmät kuin luulet
on heistä haudat täällä. Vertaisensa

keralla lepää vertainen, sen mukaan
vähempi, suurempi on kummun kuumuus.»
Hän kääntyi oikeaan. Me taivalsimme

välillä vaivain ynnä muurein ylhäin.



Kymmenes laulu


Kaupungin muurin ynnä tuskain tuimain
välitse tietä kapeaa nyt eespäin
käy Mestari, ja minä jäljissänsä.

»Sa korkein viisaus, mi mieles mukaan
pimeyden piirein kautta johdat mua,
mun täytä toivoni ja vastaa mulle!

Noit' ihmisiä voiko nähdä, jotka
viruvat haudoissaan? Näät kannet kaikki
on auki eikä ketään vartiata.»

Hän mulle: »Kaikki suljetaan, kun tänne
laaksosta Josafatin[39] palajavat
he ruumiinensa, sinne jättämineen.

Taholla tällä Epikurus lepää
ja hänen oppilaansa, jotka uskoi,
ett' elo sielun päättyy ruumiin kera.

Mut kysymys, min mulle teit sa, tuolla
sisällä saap' on varman vastauksen,
myös toivos salainen, sa jost' et puhu.»

Ma hälle: »Hyvä Oppaani, en peitä
sinulta mieltäin, vaikk' en liioin haasta;
mun siihen totuttanut oot jo ammoin.»

»Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta
tään tulikaupungin käyt elävänä,
sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.

Sun kieles ilmoittaa sun syntyneeksi
jalossa tuossa isänmaassa, jolle
lien ollut ehkä liian rasittava.»

Eräästä hauta-arkusta tuo ääni
äkisti soi, ma siitä säikähtyen
lähenin hiukan Saattajaani. Lausui

hän mulle: »Käänny! Mitä teet sa? Siinä
on Farinata,[40] pystyyn noussut on hän,
voit hänet nähdä aina uumaa myöten.»

Katseeni häneen kiintynyt jo oli,
kohosi rinta tuon ja otsa ylväs
kuin ois hän halveksinut helvettiä.

Ja Oppaan kädet uljaat viipymättä
mun hänen luokseen hautain kesken johti,
ja näin hän virkkoi: »Sanas selvät olkoot!»

Kun tullut olin haudan tuon ma ääreen,
mua hetken katsoi ja kuin suuttuneena
hän kysyi: »Virka esivanhempasi!»

Ma, joka kärkäs olin tottelemaan,
salannut tuota en, vaan kaikki sanoin;
hän hiukan nosti kulmakarvojansa

ja lausui: »Vastustajat hurjat oli
he mulle, heimollein ja ystävillein,
kahdesti siksi karkoitin ma heidät.»

»Molemmin kerroin», vastasin, »he palas
paostaan, hajaltansa, vaan tuo taito
väelles omalle jäi oudonlaiseks.»

Viereisen haudan kannen alta haamu[41]
nyt nousi, näkyi leukaan saakka; luulen,
hän että polvin oli ponnistaunut.

Mua katsein kiersi hän kuin kerallani
ois toisen nähdä tahtonut. Mut turhaks
sen toivon huomaten, hän itki, virkkoi:

»Jos tähän synkkään vankilaan sa saavut
vuoks sielun ylevyyden, lausu, missä
on poikani? Miks ei sun seurassasi?»

Ma hälle: »Tule itsestäin en tänne,
hän saattajani on, mi tuolla vartoo,
lie Guidos hänt' ei kyllin arvostanut.»

Nimensä arvannut jo sanoistansa
ja tuskiensa laadusta ma olin,
siks täyden niin voin vastauksen antaa.

Äkisti kohoten hän huusi: »Kuinka?
Sanoitko: arvostanut? Eikö enää
hän elä? Nää ei päivän valkeutta?»

Kun vastausta hiukan viivyttävän
hän huomas mun, taas takaisin hän putos
päistikkaa, eikä enää ilmestynyt.

Mut toinen, ylväs tuo, min vuoksi jäänyt
ma olin, muuttanut ei muotoansa,
ei kylkeään hän kääntänyt, ei kaulaa.

»Ja jos», hän jatkain puhettamme lausui,
»tuo taito meille oudoks jäi, niin mua
enempi se kuin tämä vuode vaivaa.

Mut viittäkymmentä[42] ei kertaa kasvot
säteile sen, mi tääll' on valtiatar,
kun tuta saat tuon taidon painavuuden.

ja suloiseen jos maailmaan sa palaat,
niin virka, miks tuo kansa on niin kova
kun heimolleni[43] joka säädöksessään?»

Ma hälle: »Teurastus ja taisto suuri,[44]
mi aallot Arbian sai punertumaan,
lakien noiden laadintaan on syynä.»

Pudisti päätään, huokas hän ja lausui:
»En tuossa yksin ollut, enkä varmaan
myös syyttä noussut oisi muiden kera.

Mut siinä yksin olin, missä kaikki
Firenzen tahtoivat maan päältä poistaa,
sit' yksin puolustin[45] ma pystypäisnä.»

»Nimessä siemenenne rauhan», silloin
ma pyysin, »purkakaa tuo solmu, joka
sitovi järkeni. Jos oikein huomaan,

te näätte ennakolta, mitä tuopa
on helmassansa tulevainen aika,
mut ette nykyisyyden kohtaloita.»

Hän mulle: »Lailla heikkosilmäisien
etäiset erotamme seikat, sallii
sen valon meille vielä Tuomar' ylin.

Mut kun he lähestyvät, tapahtuvat,
älymme turha on, ja tiedä emme,
jos muut ei kerro, maailmasta mitään.

Tajunnet tuosta, että kuollut aivan
oleva tietomme on siitä saakka
kuin suljetahan vastaisuuden portti.»

Ma silloin lausuin syyni syyttämänä:
»Siis hälle kertokaa, mi vaipui alas,
poikansa että eläviss' on vielä.

Ja vastaukseni jos hälle viipyi,
se tapahtui, tuo hälle selittäkää,
kun mietin harhaa, min nyt haihdutitte.»

Mua takaisin jo kutsui Mestarini,
siks kiihkeämmin pyysin vainajata
minulle virkkamaan, ken kanssaan oli.

Hän lausui: »Enemmän kuin tuhat täällä
viruvi kanssasi, myös Fredrik toinen[46]
ja Kardinaali, puhumatta muista.»

Hän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota
puhetta, soipaa vihamieliseltä,
päin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.

Hän lähti liikkeelle ja käydessämme
hän lausui: »Miks niin olet mietteissäsi?»
Tunnustin hälle sen. Tuo viisas mua

näin varoitteli: »Mielees kaikki paina,
mit' itsellesi vastaista liet kuullut,
ja ota vaari nyt!»--hän sormen nosti--

»naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin
tuon sulosätehessä koska seisot,
elosi kulun kuuleva oot hältä.»

Hän vasempaan nyt askeleemme johti;
jätimme muurin, kohti keskipaikkaa
tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,

min katku inhoa jo kaukaa nosti.



Yhdestoista laulu


Nyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin,
kiviä, piirin muotoon muovattuja,
tulimme luokse vielä vaivatumpain.

Tuon alhon kauhistava katku meidät
pakotti siellä suojaa etsimähän,
sen saimme takaa erään suuren haudan,

min kanteen oli kirjoitettu: _Kätken
ma paavi Anastasiuksen,[48] jonka
Fotinus johti tieltä oikealta_.

»Hitaasti tästä alas astukaamme,
ett' aistimemme ensin tottuu tähän
hajuhun pahaan; sitten siit' ei vaaraa.»

Näin Mestari. Ma hälle: »Korvaus joku
suo mulle, ettei aika kuluis hukkaan.»
Hän siihen virkkoi: »Tuota tuumin juuri.»

Hän sitten alkoi: »Poikani, kun päättyy
nää kalliot, tie meill' on piiriin kolmeen,
kaltaiseen edellisten, asteettainen.

Ne kaikk' on tuomittuja täynnä. Mutta
vain näky että sulle riittäis sitten,
sa kuule, miks ja kuink' on paikka kunkin.

Vääryyttä pahuus kaikki on, mi vihaa
taivaassa herättää, ja kaikki voiman
ja vilpin kautta toista murhettavi.

Mut etenkin on ihmissynti vilppi,
vihattavampi myöskin jumalalle,
siks alin tääll' on paikka vilpillisten

ja vaiva vaikein. Koko ensi piiri
on väkivaltaisten. Mut kolmenlainen
kun tuo on syy, myös ympyrää on kolme.

On väkivaltaa vastaan Jumalata
ja itseään ja lähimmäistään: heitä
ja heidän omaansa, kuin kuulet pian.

Inehmo murhata voi lähimmäisen
tai haavoittaa, hält' omaisuuden riistää
kiristämällä, murhapolttamalla.

Siks murhaajat ja ryövärit ja kaikki
tekijät pahan eri laumoin kuilu
ens pyörön kätkee eri tuskain alla.

Inehmo itseään voi vahingoittaa
ja omaansa, siks pyörö toinen sulkee
ne turhaan katuvaiset, jotka itse

itsensä temmanneet on maailmasta,
pelanneet tavaransa, tuhlannehet
tai itkeneet, miss' oli syytä iloon.

Inehmo loukata voi Jumaluutta
sen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin
lakeja luonnon hyvän. Siksi pienin

tuo pyörö polttomerkillänsä leimaa
Sodoman ja Caorsan,[49] kaikki, jotka
herjaavat Herraa sydämensä kielin.

Voit vilppiä, mi joka mieltä jäytää,
sa käyttää sinuun luottavaista kohtaa
tai sitä kohtaan, jok' ei sinuun luota.

Tää vilpin tapa viimeinen vain katkoo
sitehet rakkauden luonnon-luoman,
siks pyörö toinen kätkee liehakoijat,

lumoojat, lahjojat ja tekopyhät
ja varkaat, väärentäjät, virkain myöjät,
ja parittajat, koronkiskuritkin.

Mut tapa edellinen jättää unhoon
niin luonnon rakkauden kuin ylemmänkin,
mi luottamuksen erikoisen luopi.

Pyörössä pienimmässä siks, miss' istuu
Dis itse, missä maailman on keskus,
ikuinen tuli polttaa pettureita.»

Ma hälle: »Tarkan teet sa mulle selon,
oi Mestari, ja selkeästi kuvaat
tään kuilun kansoinensa. Mutta virka,

ne, jotka räme nielee, joita tuuli
tuoll' ajelee ja joita ruoskii sade
ja jotka yhtyvät niin kirpein kielin,

ne miks ei tulikaupungissa kärsi
myös vaivaansa, jos Herra heitä vihaa?
Ja jos ei vihaa, miksi niin he kärsii?»

Hän mulle: »Mieles täällä miksi harhaa
niin loitos siitä, mikä sen on tapa?
Tai muuhun johonkin se tähdänneekö?

Sanoja etkö muista, joita käyttää
sun siveys-oppis[50] kuvatessaan luonteen
lajia kolme taivaan tuomitsemaa:

irstailu, ilkeys, petomaisuus hullu?
Ja kuinka irstaus vähin loukkaa Luojaa
ja siksi vähimmän saa rangaistuksen?

Tuot' oppia jos oikein tutkit sekä
palautat mielees, ketkä kärsii siellä
ja ketkä täällä, tajuat sa, miksi

pahoista näistä on he erotetut
ja miksi oikeus jumalainen heille
on lempeämmän luonut rangaistuksen.»

»Oi Aurinko, mi näköharhat poistat,
mua tyydyttää niin joka vastaukses,
epäily ett' on mieluinen kuin varmuus.

Mut vielä hiukan taapäin käänny», virkoin,
»päin sanaas, että koronkisko loukkaa
hyvyyttä Jumalan. Tuo pulma päästä!»

Hän virkkoi: »Viisaustiede näyttää sille,
ken sitä tajuaa, monin paikoin, kuinka
on luonnon synty jumalainen järki

ja taide Jumalan. Myös Luonnon-oppis
sivuja selaillen vain muutamia,
saat saman tiedon, jos sa tutkit tarkkaan,

taitonne että edellistä seuraa
kuin mestariaan oppilas, niin jaksaa,
ja on kuin Luojan taiteen lapsenlapsi.

Jos muistat mitä Genesis jo sanoo,
nuo kaksi ihmisell' on elättäjää
ja kehittäjää koko heimon. Mutta

kun koronkiskuri käy muita teitä,
hän luonnon ynnä ihmistaidon hylkää,
kosk' asettaa myös toivon toisahalle.

Nyt mua seuraa, mull' on käydä mieli,
jo aamutähdet taivahalle nousee
otava luotehesen osoittavi,

jo kaukana on ahde alasmenon.»



Kahdestoista laulu


Tulimme paikkaan alasmenon. Karu
se oli, moinen, että silmä säikkyi,
myös vuoksi sen, mi siellä asui. Kuin on

maanvieremä, mi Trenton tälläpuolen
Etsch-virran siittänyt on, vuoksi aallon,
mi alta jäyti, tai maanjäristyksen,

niin että huipulta, sen lähtöpäästä,
on louhta mointa, että tuskin alas
tiet tasangolle löytää voi, ei ylös:

näin oli jyrkänteen sen polku myöskin,
ja kuilun haljennehen äyrähällä
lepäsi pitkällänsä Kretan hirmu,

mi vatsast' oli valelehmän tullut.
Ja kun hän meidät huomas, itse puri
hän itseään kuin vihan kahlitsema.

Oppaani viisas hälle huusi: »Ehkä
Ateenan ruhtinaaksi[51] luulet tätä,
mieheksi, joka päällä maan sun surmas?

Pois tieltä, peto! Astu tää ei alas
sun siskos neuvomana, mutta tulee
vain katsomahan teidän vaivojanne.»

Kuin härkä raivoaa, mi juuri saanut
on iskun kuolettavan, eikä osaa
kävellä, mutta sinne tänne hyppii,

niin mylvivän näin Minotauron. Mutta
Oppaani huolellinen huus: »Käy alas,
nyt tie on auki, koska noin se raivoo.»

Kivien suurten, vyöryneitten yli
kävimme, usein alla jalkojeni
ne liikkui, työntäminä taakan oudon.

Ma kuljin miettien. Hän virkkoi: »Mietit
sa ehkä tätä vieremää, min vahti
on pedon viha, jonka lannistin ma.

Siis tiedä, tänne ala-helvettihin
kun kerrall' eellimmäisellä ma astuin,
tuo kallio ei vielä syössyt ollut.

Mut en ma erehdy, jos lausun: ennen
kuin tuli Hän, mi saaliin suuren otti
pimeyden herran piirist' ylemmästä,

järisi kauttaaltaan tää synkkä syvyys,
ett' aattelin, nyt kaikkeus saanee tuta
sen sopusoinnun, jonka luullaan usein

maailman muuttaneen jo kaaokseksi.
Samalla hetkellä tää vanha vuori
myös sieltä täältä säpäleiksi särkyi.

Mut kuiluun katsehes nyt luo: on liki
se verivirta, missä kaikki kiehuu
toiselle väkivaltaa tehneet.» Katsoin.

Oi, sokko ahneus! Oi, hurja viha,
elossa lyhyessä mi niin meit' ajaa
ja päättyy verilöylyyn ijäisehen!

Näin kaarenmuotoisen ma kaivoshaudan
tasangon kaiken poikki piirtyväksi,
kuin mulle kertonut ol' Oppahani.

Välillä sen ja kallion kentaurit
jouskädet rivityksin juoksi, niinkuin
maan päällä ennen metsään mennessänsä.

Kun meidät näkivät, he pysähtyivät,
joukosta kolme eros jousikättä,
vasamin valmiiksi jo varustetuin.

Yks huusi kaukaa: »Mihin rangaistukseen
te käytte, vuorta alas astuvaiset?
Seis! Vastatkaa! Jos ette, ammun nuolen.»

Mun Mestarini: »Keironille siinä
vieressäs vastaamme. Sun tahtos aina
on ollut kiivas sekä turmiokas.»

Mua koski hän ja jatkoi: »Tuoss' on Nessus,[52]
mi kuoli kauniin Deianeiran vuoksi
näin itsellensä verikoston tehden.

On keskimmäinen, tuo, mi maahan katsoo,
Akilleun kasvattaja, suuri Keiron;
ja kolmas Folus, vihastansa kuulu.

He tuhansittain kaivoshautaa kiertää
jokaisen sielun ampuen, mi nousee
verestä enemmän kuin syynsä sallii.»

Petoja nopsia me lähestyimme.
Vasaman otti Keiron ja sen kärjin
hän käänsi taapäin parrankarvat suultaan.

Kitansa noin kun auki sai, hän virkkoi
nyt kumppaneilleen: »Tokko näätte, että
tuon taemmaisen alla kivet kiikkuu.

Ei tapa kuolleiden noin käydä.» Vastas
Oppaani hyvä, yltäin ryntähisin
kentaurin, kussa luontoa kaks yhtyy:

»Elävä on hän, totta yksin hälle
mun kuilut tummat nää on näytettävä,
tuo hänet tänne Sallimus, ei huvi.

Tään uuden tehtävän ken mulle uskoi,
hän saapui hallelujaa laulamasta;
tää mies ei rosvo ole, enkä minä.

Mut kautta kunnon korkean, mi sallii
mun käydä polkua tään raisun rannan,
suo meille joukostasi yksi, joka

voi meille näyttää kaahlamon ja ottaa
tään miehen selkäänsä: näät kun ei henki
hän ole, voi hän ei kautt' ilman käydä.»

Ryntäänsä oikean nyt käänsi Keiron
ja Nessukselle virkkoi: »Saata heitä!
Jos tiellä kohtaat parven toisen, torju!»

Kävimme saattajamme varman kanssa
nyt äärtä tulipuna-kuuman kiehun,
min keskeltä nous huudot keitettyjen.

Näin kansaa, joka kulmiin saakka kastuu.
Kentauri suuri sanoi: »Valtiaita
he ovat, tahraamia veren, ryöstön.

He siellä huokaa vääryyttensä vuoksi:
niin Aleksander kuin Dionysius[53] julma,
Sisilialle joka tuskaa tuotti.

Ja otsa tuo, min tumma tukka peittää,
on Azzolinon;[54] tuo taas liinatukka
Obizzo Estin[55] on, mi murhattihin

poikansa käden kautta luonnottoman.»
Ma käännyin Mestariin. Hän virkkoi: »Tämä
nyt olkoon ensimmäisesi, ma toinen.»

Jäi tuonnempana seisomaan kentauri
taas lauman erään luo, mi saakka leukaan
kohosi hurme-huppelosta. Meille

hän varjon yksinäisen näytti, virkkoi:
»Tuo Herran[56] huoneess' sydämen sen pisti,
mi viel' on kunniassa Thames'in luona.

Näin sitten kansaa, jotka kuohun yli
kohosi paineen taikka vartaloineen,
ma niistä tunsin monta tuttavata.

Aleni vähitellen hurmevirta,
siks kunnes kastui jalat vain, ja siitä
ol' ylimeno meillä virran poikki.»

Kentauri virkkoi: »Niinkuin toisahalla
ain kuivuvan näät tulikuuman kuohun,
niin toisahalla alemmaksi aina

sen pohja painuu, sikskuin sinne tullaan,
miss' ijäisesti hirmuvalta huokaa
Oikeuden jumalaisen mukaan. Siellä

nyt Attilakin rangaistustaan kärsii,
kuningas hunnein, maiden vitsa kerran,
ja Pyrrhus,[57] Sextus; siellä kyyneleitä

tuon tulituskan ijäisesti itkee
Rinier Cornèton mies ja Rinier Pazzo,[58]
maanteillä jotka sotaa moista kävi.»

Hän kääntyi, yli kaahlamon taas kulki.



Kolmastoista laulu


Viel' ehtinyt ei virran poikki Nessus,
kun tultiin viidakkoon, miss' ollut tiestä
ei merkkiäkään. Lehvät siell' ei vihreet,

vaan tummanharmaat, sileät ei oksat
ojentuneet, vaan ryhmyiset ja rumat,
ei heelmät maukkaat, mutta myrkkypiikit.

Tiheiköt tuimat niin ei petojenkaan,
jotk' karttelevat maita viljeltyjä
välillä Cècinan ja Corneton.[59] Siellä

pesivät Harpyiat, nuo häijyt, jotka
tulevan turman entein karkoittivat
Strofadein[60] luota kerran troijalaiset.

Leveät siivet, laajat sulkavatsat,
varpaissa kynnet, pää ja kaula naisen,
näin puissa oudoissa ne istuu, parkuu.

Oppaani lausui: »Ennen kuin käyt eespäin,
sa tiedä, että piirin seitsemännen
pyörässä toisess' olet, siinä pysyt,

hirmuisen kunnes hiekka-aavan huomaat.
Siks katso tarkkaan! Asioita olet
näkevä, joit' et uskois, jos ma kerron.»

Ma kaikkialta valitusta kuulin,
mut nähnyt ketään kun en vaikertajaa,
pysähdyin hämmästyen. Luulen, että

hän luuli minun luulevan nuo äänet
ääniksi vainajien, joita muka
takana puitten piili meidän vuoksi.

Siks Mestari: »Jos taitat lehvän jonkun
kasveista näistä, tyhjiin raukeneva
on aatos aivoissasi piileväinen.»

Ojensin käden silloin, oksan otin
isosta piikkipensahasta; runko
rupes huutamaan: »Mua miksi viillät?»

Ja oksa peittyin vereen ruskeahan,
taas huusi: »Miksi leikkelet sa mua?
Oletko kadottanut kaiken säälin?

Inehmot oltiin, pensahiksi tultiin;
kätesi olla sopis laupiaampi,
vaikk' oltais sieluja me käärmehien.»

Kuin tuores halko, jonka sytytetty
pää toinen on ja toinen huokaa, tippuu,
sihisten ilmaa, siitä lähtevätä,

niin kasvi katkonainen vuosi verta
ja sanoja yht'aikaa. Oksan heitin
ma siks ja seisoin niinkuin mies, mi pelkää.

»Oi, sielu loukattu», noin Viisas virkkoi,
»jos ennen, vain mun säkeistäni, voinut
hän ois sen uskoa, min nyt hän näki,

ei kättään ois hän sinuun satuttanut:
asia uskomaton sai mun hänet
tekohon johtamaan, jot' itse suren.

Mut hälle virka, kuka olit, mainees
ett' uudistais hän, pahas lieventäen
maan päällä, jonne takaisin hän palaa.»

Ja runko: »Niin mua sulopuhees hurmaa,
ett'en voi vaieta; te älkää panko
pahaksi myös, jos pakinoimaan kiinnyn.

Avainta kahta Fredrik II:sen tahdon[61]
ma kerran pidin, käänsin keveästi,
sen sulkein, avaten, niin että kaikki

muut miltei poistin hänen neuvostostaan.
Virassa kunniakkaass' altis olin,
ett' unen kadotin ja hengen melkein.

Tuo portto,[62] jok' ei keisar-palatsista
irstaita koskaan käännä silmiänsä,
hovien turmio ja kansain kuolo,

mua vastaan sytti kaikkein muiden mielet
ja syttyneet Augustuksen taas sytti,
niin että kunniani murheeks kääntyi.

Mun sieluni, nyt ylenkatseen vanki,
mi luuli kuolon siitä päästäjäksi,
mua, oikeata, vastaan väärin teki.

Tään puuni kummain juurten kautta vannon,
ett' ollut uskoton en herralleni
ma arvon-ansiokkahalle koskaan.

Ja maailmaan jos joku teistä palaa,
mun muistoni, mi vielä maassa makaa
kateuden lyömänä, hän kohottakoon.»

Oppaani hetken vartoi, lausui sitten:
»Hän koska vaikenee, sa aikaas käytä
ja kysy, mitä kuulla mielit lisää.»

Ma hälle: »Sinä hältä kysy sitä,
min luulet vielä olevan mun mieleen,
en itse voi: niin sääli valtaa minut.»

»Sidottu sielu», alkoi Mestarini,
»jos mies tuo täyttää pyyntös alttihisti,
sanonet vielä, kuinka solmitahan

inehmon henki noihin pahkapuihin.
Jos voit, myös virka, koskaan vapautuuko
ikeestä näiden jäsentensä kukaan.»

Puhalsi runko silloin tuulen tuiman,
mi ihmis-ääneks sitten muuttui, puhui:
»Vastaava olen lyhyesti teille.

Kun sielu itsens' irti ruumihista
vihassa riistää, siitä eroo, Minos
lähettää hänet kuiluun seitsemänteen.

Hän putoo metsään, miss' ei paikkaa varmaa,
vaan minne sattumalta sinkoo, siinä
hän itää siemenenä, kasvaa, versoo

vesaksi, piikkipensahaks. Harpyiat,
jotk' elää lehvistämme, tuskaa tuottaa,
mut iskee ikkunat myös tuskallemme.

Kuin muutkin, samme ruumihimme noutaa,
mut emme enää siihen pukeutua:
omata oikein ei, min itse hylkää.

Ne tänne tuotava on meidän; metsään
ruumiimme ripustetaan synkkään, kukin
varjonsa oman oksaan vihaisehen.»

Viel' ääntä rungon kuuntelimme, luullen
se että enempikin ilmoittaisi,
kun äkkihäly hämmästytti meidät.

Kuin se, mi villisian kohti saavan
ja ajoseuran paikaltansa näkee,
petojen ynnä puiden ryskeen kuullen,

kaks miestä vasemmalta, alastonta
ja raadeltua, ryntäävän me näimme
niin vinhasti, ett' eessä metsä halkes.

Huus etummainen: »Apuun, apuun, kuolo!»
Ja toinen, joka hitaammalta näytti,
huus: »Lano,[63] noin ei nopsat jalkas olleet

kalskeessa kalpain Toppon luona.» Sitten
hän, ehkä hengästynyt ollen, piili
pensaasen, itse puuksi tekeytyen.

Mut heidän takanansa piskit mustat
ja ahnaat metsän täytti juoksullansa
kuin ajokoirat, kahleistansa päässeet.

Ne hampain iski kätkeyneesen kiinni,
palalta pala hänet rikki purren,
jäsenet kurjat sitten kanssaan kantain.

Käteeni tarttui silloin Oppahani
ja johti mun luo pensahan, mi turhaan
veristen haavojensa kautta itki.

Puu puhui: »Jakob, Sant' Andrean miesi,[64]
mit' auttoi, oi, ett' turvasit sa minuun?
Mi mulla syy on elämääsi huonoon?»

Puun yli kumartuen Mestarini:
»Ken olet sa, mi moisten haavain kautta
valitat verin ynnä äänin haikein?»

Hän meille: »Sielut, oi, te näkemähän
satuitte tihutyön tään mulle tehdyn,
mi riistänyt näin kaikk' on lehvät multa!

Juurelle pensaan poloisen ne kootkaa!
Laps olin kaupungin,[65] mi Kastajahan
ens suoja-isäntänsä, Marsin, vaihtoi:

tää siksi sodalla sit' aina kiusaa.
Ja jos ei siinä, miss' on Arnon silta,
seisoisi enää Marsin patsas, turhan

työn tehneet ois ne kansalaiset, jotka
sen jälleen raunioista rakensivat,
kun Attila sen muurit maahan mursi.

Mut minä talostain tein hirsipuuni.»[66]



Neljästoista laulu


Niin rakkaus synnyinkaupunkiin mun valtas,
ma että heti poimin lehvät maasta
ja hälle annoin, min jo ääni sortui.

Tulimme rajalle nyt, missä toinen
eroopi kolmannesta pyörö; siellä
oikeuden kauhistava käyttö nähdään.

Asiat oudot oikein kertoakseni,
ma virkan, että kankahalle tultiin,
mi yhtään kasvia ei yllään kärsi.

Tuo murheen metsä ympäri sen saartaa
ja metsän saartaa kaivoshauta synkkä;
me pysähdyimme nummen äärtä liki.

Maaperä oli soraa kuivaa, nuivaa,
senkaltaista kuin olla maassa mahtoi,
min pintaa polki kerran Caton[67] jalat.

Oi, taivaan kosto, kuinka peljättävän
sun pitäis olla jokaiselle, joka
lukevi, mitä silmin siellä näin ma!

Näin siellä sieluin alastonten sarjat,
kaikk' itkemässä kurjuuttaan; ja näytti
kuin ollut kullekin ois eri laki.

Makasi maassa selällänsä eräät,
taas toiset kyyryllänsä istui, toiset
käveli lakkaamatta, taukoomatta.

Lukuisin lauma oli kävelijäin
ja pienin vaivoissansa makaavien,
mut herkin heillä kieli vaikerrukseen.

Tään yli hiekkameren satoi tulta
hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa
alpeilla lunta levätessä tuulen.

Kuin Aleksander kuumass' Intiassa
satavan näki sotajoukkons' yli
maan päällä vielä palavaisten liekkein,

min vuoks hän käski sotilaansa maata
kovasti polkea, ett' yksitellen
tuliset lieskat jalan alla sammuis:

näin siellä lankes ikiliekki alas,
mi hiekan hehkutti kuin taula hehkuu
tulusten työstä, lisäten näin vaivaa.

Siell' lakkaamaton kävi kätten tanssi,
nuo kurjat milloin sieltä, milloin täältä,
kun tulta tuoresta pois karistivat.

Ma lausuin: »Mestari, mi kaikki voitat,
piruja noita paatuneita paitsi,
me jotka kohtasimme portin luona,

sa virka, ken on pitkä tuo, mi torju
ei tulta, tuimass' uhmassansa maaten,
kuin sade tää ei häntä korventaiskaan!»

Hän itse,[68] kuullen, mitä Mestarilta
hänestä kysyin, huusi: »Kuolemassa
ma sama oon kuin elämässä olin.

Zeus uuvuttakoon seppoansa, jolta
hän vihoissansa vaajan tuiman tempas,
mi minuun iski viime hetkelläni.

Hän muutkin yksitellen uuvuttakoon
ääressä Mongibellon[69] mustan ahjon,
noin huutain: 'Auta, auta, oi Vulcanus!'

niinkuin hän teki Flegran[70] taistelossa.
Mua vastaan iskeköön hän voimin kaikin,
iloa vaan hän ei saa kostostansa!»

Oppaani silloin voimakkaasti lausui,
moist' etten ennen häitä ääntä kuullut:
»Oi Capaneus, sun rangaistukses juuri

se on, ett' ylpeytes ei koskaan raukee.
Tuot' ilman raivoas ei vaiva mikään
riittäisi rankaisemaan mieles uhmaa!»

Suin vienommin hän mulle virkkoi: »Teban
kuningassaartajasta seitsemästä
tuo oli yks. Hän herjas Jumalata

ja vielä samaa herjamieltä näyttää.
Mut niinkuin hälle lausuin, uhman juuri
tuo miesi ansaitsikin rintanauhaks.

Mua seuraa nyt, ja varo, ettet jalkaas
aseta hietikolle hehkuvalle,
vaan aina tarkoin metsän äärtä poljet.»

Tulimme vaieten nyt siihen, missä
metsästä puro pieni pursuu esiin;
mua vielä pöyristää sen punaväri.

Kuin hetteestä Viterbon hersyy oja,
min veden portot keskenänsä jakaa,
niin yli hietikon tää virta vieri.

Sen pohja kivettynyt oli, samoin
sen rannat ja sen rantain töyräät; tuosta
ma huomasin sen paikaks ylimenon.

»Kaikesta, minkä näyttänyt oon sulle
senjälkeen kuin jäi meiltä taakse portti,
min kynnys kielletty ei keltään ole,

niin merkittävää mitään nähnyt vielä
et silmilläs kuin puro tää sun eessäs,
mi yllään liekit kaikki sammuttavi.»

Nää sanat mulle lausui Oppahani.
Siks anoin, että tiedon yhtä runsaan
hän antais kuin jo antoi tiedonhalun.

»Keskellä merta maa on autioitu»,
hän puhui, »Kreta nimeltään, min päämies[71]
syytöntä vielä johti ihmiskuntaa.

On siellä vuori, muinoin virkistämä
purojen, puiden, nimeltänsä Ida;
nyt autio kuin jäännös entis-ajan.

Kehdoksi varmaksi sen Rea[72] kerran
valitsi pojalleen, ja kätkeäkseen
tuon itkut, käski huutaa, laulaa, soittaa.

Vuoressa seisoo pitkä, pysty vanhus,[73]
päin Damiataa[74] selkä, silmänluonti
päin Roomaa niinkuin kuvastintaan omaa.

Sen pää on kultaa hienoimpaa, sen rinta
ja käsivarret pelkkää hopeata,
muu vaskea taas varren haarautumaan,

siit' asti rautaa, paitsi että hällä
savesta oikea on jalka, johon
hän kovemmin kuin toiseen jalkaan nojaa.

Jokaisen osan, paitsi kullan, kautta
käy rako, josta kyyneleitä tippuu;
ne kokoontuvat, luolan kovertavat

ja muodostavat laaksoon tähän juosten
joet Akeronin, Styxin, Flegetonin;
käy niiden kulku sitten kuiluun tuohon

ahtaasen, niissä loppuu alasmeno,
Kokyton muodostain; en sitä sulle
kuvailla tahdo, saat sen itse nähdä.»

Ma hälle: »Jos tuo joki juoksee tänne,
kuin kerroit, meidän maailmasta, miksi
se vasta näkyy tämän törmän alta?»

Hän mulle: »Tiedät, pyöreä on paikka,
ja joskin kauaksi jo tullut olet,
vasenta äärtä pohjaa kohti pyrkein,

et koko ympyrää sa käynyt ole;
siks sulle uusi joku jos on seikka,
sun tuost' ei tarvis hämmästystä näyttää.»

Ma hälle vielä: »Mestari, miss' ovat
Lete ja Flegeton? Sa toisen sanot
tulevan kyynelistä? Mutta toinen?»

»Iloni ovat kysymykses kaikki»,
hän lausui, »vaan tuon punakuohu-virran
ois luullut vastaavan jo toiseen sulle.

Letenkin näät: et alangossa täällä,
vaan siellä, missä sielut peseytyvät,
kaduttu, poistunut kun syy on kaikki.»

Hän vielä virkkoi: »Nyt on aika meillä
tää metsä jättää. Seuraa jälkiäni,
tien antaa äyräs meille, jok' ei hehku,

ja jonka yllä tulihuurut sammuu.»



Viidestoista laulu


Nyt eespäin kovaa rantatörmää käydään,
sen ylle virran usma varjon heittää,
tulelta turvaten näin veen ja äyräät.

Kuin välillä Wissentin ynnä Brüggen
patoja luovat flanderlaiset, että
pakenis meri sekä viihtyis vuoksi;

kuin Brentan varrella padovalaiset
suojaavat huviloitaan, linnojansa,
kesäisen Chiarentanan vuorivuolta;

myös täällä moiset oli muurit, vaikka
niin korkeiks, suuriks niit' ei tehnyt ollut
rakennusmestari, ken ollut liekään.

Niin kauas metsästä jo käyty oltiin,
sen paikkaa etten enää nähnyt oisi,
ma vaikka kääntynytkin oisin taapäin,

kun kohtasimme parven vainajia,
patoa käyvän; kukin katsoi meitä
kuin katsoo illan tullen toinen toistaan

kuun uuden kajastaissa taivahalta,
ja niin he tiukkaan meitä tähtäsivät
kuin sihtaa räätäl'-ukko neulan silmään.

Noin tyysti tunnusteltuaan mun tunsi
yks heistä, tarttui mua takinhihaan
ja huus: »Mi ihme!» Minä samaan aikaan

kuin kätensä hän mua kohden suuntas,
kasvoihin palaneisiin kiinsin katseen,
siks kunnes piirteet tulen turmelemat,

mua estäneet ei häntä tuntemasta.
Ja hänen puoleensa nyt kallistuen
ma kysyin: »Tekö täällä, Ser Brunetto?»[75]

Hän mulle: »Poikani, sa sallit ehkä,
ett' taapäin kääntyy kerallas Brunetto
Latini, antain ohi mennä jonon.»

Ma hälle: »Tuota teiltä pyydän juuri;
jos tahdotte, ett' istahdamme, teen sen,
jos vain tuo mies, mun Oppaani, sen sallii.»

Hän mulle: »Poikani, jos meistä joku
pysähtyy, saa hän sata vuotta maata
liekeissä tulen tuiman liikkumatta.

Siks eespäin käy: sua liepehestä pidän,
siks kunnes seurani taas etsin kurjan,
mi itkee ijäisiä turmioitaan.»

En tohtinut ma hänen luokseen alas,
vaan kuljin kumarassa törmän tietä
kuin mies, mi kunnioittavaisna astuu.

Hän alkoi: »Mikä sallimus sun johtaa
näin tänne alas, ennen kuolinpäivääs,
ja ken on hän, mi sulle tietä näyttää?»

Ma hälle: »Eksyin erämaahan tuolla
ylhäällä, elämässä kirkkahassa,
ma ennen kuin ol' ijän mitta täysi.

Mun siitä auttoi vasta eilis-aamu:
tää ilmestyi näät eteen eksynehen,
hän mua kotiin tätä tietä johtaa.»

Hän mulle: »Jos sa seuraat tähteäsi,
sataman saavutat sa kunniakkaan,
mikäli näin ma eloss' autuaassa.

Niin varhain jos en kuollut oisi, työhös
sua öisin vahvistanut, nähden, että
sinulle suopea niin Taivas oli.

Mut kansas oma,[76] paha, kiittämätön,
mi muinen Fiesolesta lähti, vieläi
sen vuorten kovan hengen kolkostama,

vihaava on sua hyväin töittes tähden;
ja syystä, sill' ei viikunoitten sulo
sovellu karun korpimetsän keskeen.

Sokeuden maine maailmass' on heillä,
he ovat heimo kade, ahnas, korska;
sa heidän tavoistansa puhdistuos!

Niin suuren kunnian suo Taivas sulle,
molemmat että puolueet sua isoo,
mut loitos jääpi raavaan suusta ruoho.

He olkoot itse heinä itsellensä,
Fiesolen karja syödä saa ei kukkaa--
jos joku kasvaa vielä heidän suossaan--

miss' elää jälleen pyhän Rooman rotu,
jälelle sinne silloin jäänyt, koska
pesäksi moisen pahuuden se tehtiin.»

Ma vastasin: »Jos täyttynyt ois toivo
jokainen tämän sydämen, te ette
viel' oisi ihmisluonnon ulkopuolia.

Ma muistan--ja se muisto nyt mun murtaa
kuvanne hyvän, rakkaan, isällisen,
kun eloss' ennen opetitte mulle

inehmon kulun kuolemattomuuteen.
Ma kuinka teitä tuosta kiitän, soipa
on kieleltäin, niin kauan kuin ma elän.

Mut mitä elämästäin ennustatte,
kirjoitan, kätken naista[77] varten, joka
sen selittää, jos hänen luokseen saavun.

Niin paljon sentään virkkaa voin ma teille,
jos omatunto vain ei vaivaa mua,
ma olen valmis joka kohtalohon.

Ei outo korvallein tuo ennus enää;
siks onnen pyörä pyöriköön kuin tahtoo
ja kuokka heilukohon peltomiehen!»

Mun Mestarini silloin taapäin kääntyi,
mua oikealta katsoi, lausui: »Hyvin
se kuuntelee, ken neuvon viisaan huomaa.»

Ma silti kuljin keskustellen kanssa
Brunetton, kysyin, ketkä tunnetuimmat
ja suurimmat ol' hänen seurastansa.

Hän mulle: »Hyvä tuntea on eräät,
toisista sopivampi vaieta on:
tarina pitkä, aika lyhyt. Tiedä

siis vain, ett' olivat he kaikki kirkon
ja kirjan miehiä, maan-mainioita,
mut kaikki saman synnin saastuttamat.[78]

Käy noiden kurjain kera Priscianus,[79]
Francesco d'Accorso myös, ja nähdä voisit,
niin likaiseen jos sulia oisi halu,

hänetkin,[80] jonka Arnon rantamilta
lähetti paavi luokse Bacchiglionen;
hän sinne jätti huonon miehuutensa.

Enemmän puhuisin, mut pitemmältä
en haastaa enkä käydä voi, kun uuden
nään nousevan taas hietikolta savun.

Tavata saa en sieltä saapuvia.
Mut sulle suositan _Tesoroani_,
ma jossa elän. Enkä muuta ano.»

Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan
viherjän viirin vuoksi kilpaa[81] pitkin
Veronan kenttää; eikä ollut näkö

hänellä häviön, vaan voiton saajan.



Kuudestoista laulu


Jo olin siinä, johon kuuluu pauhu
ens piiriin syöksyväisen veen kuin kuuluu
surina summa mehiläisten pesän,

kun kolmen varjon juoksull' eroavan
näin joukosta, mi eespäin kulki alla
tuon tuiman rangaistuksen rankkasateen.

Tulivat kohti, kaikki meille huutain:
»Sa seis! ken puvustasi päättäin näytät
olevan kaupungin tuon kehnon[82] lapsi!»

O, mitkä haavat jäsenissä heidän
näin uudet, vanhat, tulen syömät. Vieläi,
kun niitä muistan, sääli valtaa minut!

Oppaani kuuli heidät huutaviksi,
puoleeni kääntyi, lausui: »Varro, näille
sopivi meidän suoda kunniata.

Ja tulta jos vaan tuon ei paikan luonto
niin purkaisi, ma sulle mainitsisin:
paremmin sopis sun kuin heidän juosta.»

Kun pysähdyimme, alkoivat he jälleen
tuon vanhan virren, kunnes päästen liki
he rattaan rakensivat askelistaan.[83]

Kuin vaanii otettaan ja voittoansa
öljyiset, paljaat painijat, siks kunnes
heill' alkaa iskut ynnä vasta-iskut,

näin pyörien he kukin katsoi minuun,
niin että kaula aina kääntyi suuntaan
päinvastaiseen kuin jalat. Yksi virkkoi:

»Hätämme, tien tään auhdon luoma, sekä
näkömme häijy, alaston jos meitä
ja pyyntöjämme saa sun halveksumaan,

maineemme mieles taivuttakoon, että
sanoisit, kuka oot, kun kuljet jaloin
elävin Tuonen maata turvallisna.

Hän, jonka jälkiin näät mun polkevaksi,
paljaana, hapsin palanein mi hyppii,
on ollut ylhäisempi kuin sa luulet.

Gualdradan[84] hyvän pojanpoika oli,
nimeltä Guido Guerra,[85] maailmassa
suurtöitä miekoin hän ja miettein teki.

Tää toinen, vierelläin mi hietaa polkee,
on Tegghiaio Aldobrandi,[86] ääntä
min vielä tulis kansain kunnioittaa.

Ja minä, joll' on sama vaiva, olin
Iacopo Rusticucci:[87] vahingoittaa
mua varmaan enin nurja puolisoni.»

Tulelta turvassa jos ollut oisin,
ma heidän luokseen alas oisin syössyt,
ja luulen, oisi sallinut sen Opas.

Mut koska kärventynyt, korventunut
tuoll' oisin, voitti pelko tahdon hyvän,
mi vaati mua syleilemään heitä.

Niin virkoin: »Tuska eikä halveksunta
tilanne piirsi niin mun mieleheni,
se että myöhään sieltä haihtuu, heti

kun mulle äsken lausui Mestarini
sanoja, joista päättää saatoin, että
näkisin täällä teidän arvoisia.

Laps olen synnyinkaupunkinne, aina
nimenne kunnioitetut ja työnne
ma kuullut, maininnut oon rakkaudella.

Yön piirit jätän, oikean tään Oppaan
lupaamat heelmät hyvät poimiaksein,
mut ensin tie maan keskukseen on mulla.»

»Nimessä sielusi», hän mulle lausui,
»mi kauan johtakoon sun jäseniäs,
ja maineesi, mi jälkees loistakohon,

sa virka, viipyvätkö vielä meidän
maassamme uljuus, jalous kuin ennen
vai kokonaanko siirtyneet on sieltä?

Näät Wilhelm Borsiere,[88] äsken tullut,
mi tuolla kumppaneimme kanssa kulkee,
kiduttaa meitä tuosta kertomalla.»

»Uus kansa ynnä äkkirikkaus ovat,
Firenze, häijyks, ylimieliseksi
niin tehneet sun, sa että itse itket!»

Näin kasvoin kohotetuin huusin. Uskoi
nuo kolme vastanneen mun heille, katsoi
kuin toistaan katsotaan, kun totuus kuullaan.

He vastasivat: »Jos on yhtä helppo
sun aina muita tyydyttää, mies olet
miekkoinen vapaa-puheisuudessasi!

Pimeät nää jos paikat kerran jätät
ja palaat alle kauniin tähtitaivaan
ja sull' on ilo virkkaa: olin siellä,

sa meistä kerro joskus kansan kuulla.»
Nyt piirin murtaen he pakenevan
kuin siivin eikä jaloin nopsin näytti.

Niin pian ei ois virkkaa voinut: amen,
kuin pois he riensivät. Siks Mestarini
myös sopivaksi katsoi lähdön meille.

Ma seurasin; ja hetken käytyämme
niin läheltä jo virran pauhu kuului,
ett'ei ois puhettamme erottanut.

Kuin joki tuo, mi juoksevi Monvison
juurelta ilmoja päin itäisiä
vasenta viertä Apenninein, jonka

siell' ylhäällä on nimi Acquacheta,
mi sitten vaipuu alangolle, toisen
jo nimen saavuttaen Forlin luona:

San Benedetton yläpuolia syöksyy
jylisten alas alppijyrkännettä,
tuhanten turva joss' ois olla voinut.

Niin kuului pauhaavan se tiemme päässä:
punainen, pystysuora vetten vyöry,
mi kohta kuuroks oisi korvan tehnyt.

Mull' oli köysi[89] köytty uumenillein,
ma jolla joskus pedon kirjokarvan
lien pyytää aikonut: sen kokonansa

kun olin vyöltäni ma irroittanut
Oppaani määräyksen mukaan, hälle
ojensin sen ma niinkuin kootun kimpun.

Sivulle oikealle käännähtäen
hän hiukan taantui äyrähältä, heitti
sen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin

näin itselleni: Mahtaa merkki uusi
tää aiheuttaa uuden ihmehenkin,
kun mestari noin silmin seuraa sitä.

Ah, kuinka varovainen olla tulis
seurassa niiden, jotk'ei ainoastaan
tekoa nää, vaan mietteen salaisimman!

Hän mulle virkkoi: »Mitä varron, pian
on nouseva, ja mitä aatoksesi
nyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.»

Totuutta, joka valheen kasvot kantaa,
inehmo huulin kiintein säilyttäköön,
häpeä syytön koska tuosta tulee.

Mut minä vaieta en voi; ja kautta
tään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä
ne vaille kestävää jää suosiota,

lukija, vannon, että näin ma hahmon,
sydäntä uljaintakin säikyttävän,
siin' uivan halki ilman paksun, mustan,

kuin mies, mi mereen mennyt päästämähän
on ankkuria, joka kiinni riuttaan
tai muuhun tarttunut on, pintaan pyrkii

pään oikaisten ja jalat kokoon vetäin.



Seitsemästoista laulu


»Kas siinä hirviö[90] tuo huippuhäntä,
mi vuoret nousee, murtaa muurit, aseet,
kas, siinä hän, mi saastuttaa maanpiirin!»

Näin Oppahani mulle virkkoi: viittas
petoa saapumahan äärimmälle
äyräälle, päähän tiemme marmorisen.

Ja vilpin kuva saastainen tuo tuli,
kohotti ylös pään ja vartalonsa,
mut hännän jätti alle rannan raisun.

Sill' oli kasvot miehen rehellisen,
niin hyvänsuopa yläpuolen pinta,
mut muulta kaikeltaan se käärme oli.

Käpälät karvaiset ol' olkaan asti
ja rinta, selkä sekä kirjokyljet
ryhmyiset ynnä kilpisuomuksiset:

ei värikkäämmin kuteet, loimet kulje
tataarien, turkkilaisten kankahissa,
ei moista kutonut myös lie Arakne.

Kuin ruuhet usein rantamalla viruu
puoleksi veessä, maalla toinen puoli;
kuin virransuilla Saksan syömärien

majava istuu kalanpyynnissänsä;
niin peto ilkeä tuo pysytteli
äyräällä paatisella hiekka-aavan.

Sen häntä tyhjyydessä kiemurteli
kivertäin ylös myrkkyhaarukkaansa,
hän jolla iskee skorpionein tapaan.

Oppaani lausui: »Tiemme kaarrettava
nyt meidän tästä tuonnepäin on, missä
viruvi, vartovi tuo vilpin peto.»

Astuimme alas äärtä oikeata
askelta kymmenkunta, pitkin törmää,
näin tulta ynnä hiekkaa välttääksemme.

Sen luokse tultua ma hietikolla
näin jonkun matkan päässä ihmisiä,
jotk' istui liki kuilun jyrkännettä.

Oppaani lausui: »Että täyden saisit
sa tiedon tästä suppilosta, mene
ja katso, mik' on olomuoto heillä.

Mut puhees heidän kanssaan lyhvet olkoot!
Sill'aikaa haastan pedon kanssa, että
se meille myöntäis vahvat hartiansa.»

Näin vielä kielekkeelle viimeiselle
tään piirin seitsemännen, missä suku
tuo synkkä istui, aivan yksin menin.

Pusertui tuska heidän silmistänsä,
he sieltä täältä käsin torjuella
kokivat tulta ynnä hiekkaa kuumaa.

Kesällä koirat tekevät myös samoin
jalalla taikka kuonollaan, kun heitä
purevat kirput, kärpäset ja paarmat.

Eräiden kasvoja nyt katsoin heidän,
tuon tulen tuskallisen kalvamien;
en ketään tuntenut. Mut ripustetun

näin kunkin kaulaan kukkaron, min väri
ja merkki kullakin ol' erikoinen;
näkyivät silmin nauttivan he siitä.

Kun tuossa tutkin, sattui silmähäni
keltainen kukkaro, min päältä kuva
sininen siinsi jalopeuran.[91] Eespäin

kun tuosta katseheni käänsin, toisen
näin veripunaisen ja siihen hanhen
kuvatun, valkeamman norsunluuta.

Ja yks, min valkolaukku kantoi kuvaa
sinisen, tiineen emäsian, lausui
minulle: »Mitä teet tään kuilun yössä?

Käy pois! Mut koska vielä elät, tiedä,
on naapurini mun, Vitaliano,
sijansa saapa tässä vierelläni.

Firenzeläisten kesken padualaisna
täss' istun, kuulen, kuinka korvahani
he huutaa: Tulkoon ylin valtaherra,

min kukkaross' on pukin kolmen kuva!»
Hän siinä suuta mursi, kieltä näytti
kuin härkä, joka kuonoansa nuolee.

Mut minä, etten viipymällä mieltä
sen pahoittais, mi nopsa olla käski,
palasin luota varjoin uupuneiden.

Oppaani kohtasin, mi pedon julman
selässä istui jo ja virkkoi mulle:
»Nyt ole uljas, täss' ei pelko sovi!

Käy kulku alas moista porrastietä:
sa eteen nouse, minä keskell' istun,
ettei se pyrstöllään sua vahingoittais.»

Kuin mies, mi kuumeväristysten tulon
jo tuntee, jonka kalpenee jo kynnet
ja joka vapisee, kun varjon näkee;

niin minä kuullen sanat nuo. Mut niiden
myös uhka sai mun häpeemään, mi tunne
rohkaisee orjan isäntänsä eessä.

Ma istuin hartioille hirmuisille
ja tahdoin sanoa: »Mua kiinni pidä!»
mut kieleni ei totellut kuin luulin.

Mut hän, mi auttanut mua aikaisemmin
hädässä oli, heti noustuani
lujasti kädellään mun vyötti, tuki.

Ja virkkoi: »Geryon, nyt lähde matkaan!
Hitaasti laskeu, laajoin kaartein, muista,
ett' outo on nyt sulia kuorma kantaa!»

Kuin pursi, joka taapäin tyrkätähän
rannasta ensin, niin hän lähti; sitten
kun tunsi vapaa olevansa, käänsi

hän hännän sinne, miss' ol' ennen rinta,
ja käytti sitä lailla ankeriaan
käpälin kaksin ilman halki soutain.

En luule, että pelko suuremp' oli,
Phaëton[92] koska päivän ohjat jätti,
min vuoksi vieläi taivaankansi palaa;

ei myös, kun vahan sulaessa raukka
Ikarus[93] tunsi siipein irtautuvan
ja isä hälle huus: On turma eessä!

kuin pelkoni nyt nähdessäin, ett' tyhjyys
mua kaikkialta ympäröi ja kaikki
silmistä häipyi, paitsi selkä pedon.

Hitaasti laskeuu se, uiden vitkaan
ja loivin kaartein; huomaa tuost' en mitään,
vain että alhaalta mua vastaan tuulee.

Jo oikealta kuulin vetten kuohun
allamme ukkosena jymisevän;
kumarsin päätä sinne katsoaksein.

Pelästyin kuilua nyt kaksin verroin,
tulia näin ja valitusta kuulin,
vavisten ojentausin taas ma taapäin.

Näin sitten--mit' en ollut ennen nähnyt--
kuink' alas kaartein kuljettiin ja eri
tahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.

Kuin haukka kauan ollut lentimillään,
mi nää ei lintua, ei houkutinta,
saa metsästäjän sanomaan: Sa painut,

ja vaipuu sinne, mistä nousi nopsaan,
sataisin kaartein, istuu isännästään
etäälle uupuneena, tympeänä;

Niin Geryon myös meidät maahan laski
juurelle jyrkän ryhmyriutan, sitten
kun näki meistä päässehensä, kiiti

pois niinkuin nuoli, jonka jousi viskaa.



Kahdeksastoista laulu


On paikka helvetissä, Malebolge,
kivestä tehty, teräsharmaa, niinkuin
myös kalliotkin, jotka saartaa sitä.

Tuon kentän pahan keskuksessa juuri
syvänne laaja, synkkä ammottavi;
sen rakenteen ma kohdallansa kerron.

Se vyöhyke, mi jää kuin renkahaksi
välille syvänteen ja vuoriseinän,
jaettu kymmeneen on uurtehesen.

Kuin siellä, missä muurein suojaks linnaa
alati uudet vallihaudat kaartaa,
on paikan muoto, silmään sattuvainen,

sen mukaisen myös kuvan tarjoo tämä.
Ja niinkuin moisten linnain kynnyksiltä
vie pienet sillat rantaan äärimmäiseen,

niin täällä kallioiden alta johti
kiviset polut poikki muurein, hautain
luo syvänteen, ne johon päättyy, katkee.

Tää oli paikka, johon meidät jätti
Geryon; Runoniekka kulkemahan
vasenta puolta läks, ma jäljessänsä.

Näin oikealla uutta surkeutta
ja uudet vaivat, uudet kiusanhenget,
joit' oli ensi kuilu tulvillansa.

Pohjalla syntiset nuo alastomat
tulivat toista puolta vastahamme,
taas toista myötämme, mut nopeammin:

kuin roomalaiset Riemuvuonna[94] sillan
jakoivat kansan vuoksi kahteen osaan,
niin että toista puolta toiset kulki

päin linnaa Angelon--ne, joilla matka
vei kirkkoon Pyhän Pietarin--ja toiset
sivua toista vuorta kohden kävi.

Molemmin puolin kuilunpohjaa synkkää
pirujen pieksävän ma sarvekkaiden
näin heitä takaa vinhoin raippavitsoin.

Ah, kuinka heiltä sääret nopsaan nousi
jo ensi iskulla! Ei toista eikä
kolmatta kukaan jäänyt vartomahan.

Näin käydessäni yhteen syntisistä
katseeni kiintyi, ja ma virkoin heti:
»En tuota varmaan näe ensi kertaa.»

Siks viivähdin ma häntä tunteaksein,
pysähtyi lempeä myös Saattajani
ja salli, että hiukan taapäin käännyin.

Salata kasvonsa tuo raipan-saaja
koetti maahan katsomalla, mutta
ma hälle virkoin: »Sa, mi painat katsees,

jos piirteet kantamas ei väärät liene,
oot Venedico Caccianimico.[95]
Mut mistä kirpeä tää kipu sulle?»

Hän virkkoi: »Tuota mielelläin en kerro,
mut kirkas kielesi mun pakottavi
muinaista muistamahan maailmaani.

Ma olin se, mi kaunihin Ghisolan
sain myöntymään Markiisin lemmenleikkiin,
kuin tuosta kertoneekin tuhina taru.

Tääll' yksin itke en bolognalaisna:
päinvastoin paikka tää niin täys on meitä,
ett' enemmän ei kaiu murtehemme

välillä Savenan ja Renon virtain.
Jos tuosta todistusta tahdot tarkkaa,
palauta mielees ahneutemme muisto.»

Näin hänen haastaessa, selkään häntä
löi piru vitsallaan ja virkkoi: »Eespäin,
sa parittaja! Tääll' ei naisten kauppa!»

Ma jälleen liityin seuralaiseheni.
Tulimme askelilla muutamilla
nyt kielekkeelle kallioisen rannan.

Sen päälle helposti me kiipesimme
ja käyden oikeaan sen harjaa pitkin,
ijäiset jätimme nää kauhun kuilut.

Kun siihen päästiin, missä paasipolun
on alla aukko käydä ruoskittujen,
Oppaani lausui: »Varro, että silmääs

sattuisi muoto näiden muiden kurjain,
sa joiden kasvoja et vielä nähnyt,
kun kanssamme he samaa suuntaa kulki.»

Portaalta ijäiseltä katselimme
jonoa toista, meitä kohden käyvää,
samalla tapaa raipoin rangaistua.

Mun kysymättä hyvä Mestarini
nyt lausui: »Katso, kuka suuri tulee,
mi tuskassaan ei itke kyyneltäkään!

Näöltä kuink' on kuningas hän vielä!
Hän Iason on, jot' uljuus, lempi johti,
Kolkiista kerran viemään kultataljan.

Hän kulki ohi Lemnos-saaren, jossa
sen naiset rohkeat ja julmat oli
jokaisen miehenpuolen surmannehet.

Hän siellä sanoin sekä elein siroin
Hypsipylen, tuon neidon nuoren, petti,
mi itse ensin petti[96] naiset saaren;

ja jätti immen yksin, raskahana.
Syy moinen hälle moisen tuskan tuottaa
ja tuska tuo on myös Medean kosto.

Käy hänen kanssaan kaikki viettelijät.
Tää tieto asukkaista ensi kuilun
ja heidän rikoksistaan riittäköhön!»

Nyt oltiin siinä, missä ahdas kuja
käy ristiin toisen kivisillan kanssa
ja siitä kaartuu kaaren toisen muotoon.

Näimme kansaa siellä kuilun toisen,
jotk' ähkyy, korskuttavi kuonoansa
ja itseänsä iskee käsin omin.

Sen äyräät home peitti, synnyttämä
alhaalta kohoavan kolkon huurun,
mi silmän niinkuin nenänkin on kiusa.

Niin syvä on sen pohja, ettei sinne
voi nähdä nousematta kaaren selkään,
miss' uloin kallion on kieli. Tuonne

tulimme, näin ma kuilun pohjan täynnä
sukua, uppoovata saastaisuuteen,
min laatu oli niinkuin ihmislantaa.

Mun tuota silmin tutkiessa, yhden
pään näin niin likaisen, siit' ettei päättää
oliko mallikko vai pappi, voinut.

Hän mulle huusi: »Miks niin ahnahasti
mun enemmän kuin muiden tilaa tarkkaat?»
Ma hälle: »Siksi, että muistan sinut,

sun oli silloin hiukses kuivat, oothan
Alessio Intermini,[97] Luccan miesi;
siks sua enemmän kuin muita katson.»

Hän mulle silloin, lyöden otsaluutaan:
»Mun tänne upottivat mairitukset,
jost' ei tää kieli koskaan saanut kyllin.»

Nyt lausui Mestarini: »Hiukan eespäin
ojenna kasvosi, ett' oikein nähdä
voit silmilläs tuon porton pörrötukan

ja hänen irstaan olentonsa; kynsin
likaisin ruumistaan hän ruopii, milloin
käy kyyryhyn ja milloin pystyyn nousee.

Thaïs[98] hän on, tuo irstas, lemmitylleen
mi lausui, kysyvälle: 'Suurta saanko
kiitosta lahjastain?'--'Ah, ääretöntä!'

Ja tämä riittäköhön silmillemme.»



Yhdeksästoista laulu


Oi Simon Magus,[99] oi sun kurja joukkos,
te, jotka taivaan tavaraa[100]--min olla
hyvehen morsion vain pitäis--myötte,

hopean portoks ahnahasti kullan!
Nyt teidän häpeänne julki soikoon,
näät teidän paikkanne on kolmas kuilu.

Seuraavan haudan keskikohtaan tulleet
olimme siihen, missä paasisilta
syvyyden päällä pystysuoraan nousee.

O, Kaikkiviisaus, kuink' on suuri taitees
taivaassa, maassa, helvetissä vielä
kuink' oikein voimas kaikki jakaa, säätää.

Näin kuilun seiniä ja pohjaa pitkin
tuon tumman kiven poratuksi reikiin,
kaikk' yhtä laajat, yhtä ymmyrkäiset.

Ei pienemmät, ei suuremmat ne olleet
kuin kauniin San Giovannin[101] templin kolot,
paikaksi kastajien tehdyt sinne.

Niist' yhden mursin, joku vuosi sitten,
kun siihen hukkua ol' lapsi muudan;
ja minkä kerron nyt, se uskottakoon.

Jokaisen kolon suusta pisti esiin
syntisten jalat ynnä sääret, pohkeet;
muu kaikki piili reikään pistettynä.

Paloivat kunkin jalkapohjat tuosta,
nivelet nykki niin, ett' oisi varmaan
katkennut siinä side, vitsasköysi.

Kuin öljyttyjä esineitä liekki
vain päältä syö ja pinnalt' äärimmältä,
niin heitä kantapäistä varpaan-neniin.

»Ken tuo on, Mestari», ma lausuin, »muita
enemmän joka vääntelee ja potkii
ja jota punaisin myös liekki kalvaa?»

Hän mulle: »Jos sa tahdot, että kannan
sun tuonne alas, miss' on törmä loivin,
hän itsestään ja synneistänsä kertoo.»

Ma hälle: »Mik' on mielees sun, on munkin.
Sa herra oot ja tiedät, ett'en eroo
sun tahdostas, myös tiedät, mit' en sano.»

Tulimme harjalle nyt neljännelle,
käännyimme vasempaan, ja kuilunpohjaan
astuimme ahtahasen, reiäkkääsen.

Mua Mestarini lantehellaan kantoi
ja saattoi aina reiän suulle, josta
tuon oudon tuska säärin sätkyi ilmi.

»Ken kurja lienetkin, mi päälläs seisot
kuin paalu, maahan upotettu, siinä»,
ma hälle haastoin nyt, »jos voit, niin puhu?»

Kuin munkki, murhamiestä ripittävä,
min kutsuu kuolemata viivyttääkseen
tää ääreen kuoppansa, ma tuossa seisoin.

Hän huusi:[102] »Bonifacius, tääll' ootko,
sa ootko, Bonifacius, jo täällä?
Siis erehtynyt kolme vuott' on ennus?

Noin nopsaan kyllästyitkö rikkauteesi,
min vuoksi peljännyt et neittä pyhää
sa pettää etkä raiskata myös häntä?»

Niin olin kuin on mies, mi ymmärtele
ei vastausta hälle annettua,
vaan häpee eikä virkkaa taida mitään.

Vergilius lausui silloin: »Sano, sano,
ett'et sa ole miksi hän sun luulee!»
Ja minä haastoin määräyksen mukaan.

Nyt jalat kurjan koukistuivat aivan,
hän äänell' itkevällä, huokaellen
noin virkkoi: »Mitä pyydät siis sa multa?

Jos tietää tahdot niin, ken olen, että
tuon rannan raisun astunut oot alas,
sa tiedä, kannoin paavin viittaa kerran.

Orsini olin, poika karhun, ahnas
niin vuoksi heimoni, siell' että kultaa
kokosin, täällä itse jouduin säkkiin.

Jo pääni alle painuneet on toiset
edeltäjäni simonian orjat;
tään purnun aukeamaan puristuivat.

Mun sinne alas myös on matka, koska
hän saapuu, joksi sua luulin äsken,
kun kysymyksen pikaisen tuon tein ma.

Mut kauemmin jo tässä seison päälläin
ja poltan jalkojani kuin hän jaloin
punaisin paistuva on paikassani.

Näät hänen jälkeensä on laiton paimen[103]
lännestä saapuva, syin saastaisemmin,
mi meidät molemmat maan alle peittää.

Uus on hän Josua, Makkabean miesi:[104]
kuin tällä kuninkaansa armo oli,
niin hällä suopeus Ranskan hallitsijan.»

En tiedä, lienkö liian nopsa ollut,
kun hälle vastasin vain tähän tapaan:
»Siis virka, kuinka paljon rahaa pyysi

Pyhältä Pietarilta Herra meidän,
tään käteen avaimensa uskoessaan?
Hän varmaan tuota vaati vain: _Mua seuraa_!

Ei Pietari, ei muutkaan Matteukselta
veroa vaatineet, kun arvan kautta
tää sijan sai, mi petturin ol' ennen.

Jää tänne, oikea on rangaistukses!
Ja hyvin kaitse pahoin koottu rahas,[105]
mi rohkaisi sun riitaan Kaarlen kanssa.

Ja ellei estäisi mua kunnioitus
avainta ankarinta kohtaan, jota
sa kannoit elämässä kaunoisessa,

käyttäisin kieltä vielä kirpeämpää;
näät ahneutenne on maanpiirin murhe,
te hyvät polkein kohotatte huonot.

Evankelista teit' on tarkoittanut,
te paimenet, kun näki vetten päällä
hän ruhtinaiden porton istuvaksi:

tuon saman, joka seitsenpäisnä[106] syntyi,
sai mahdin kymmensarvisen, niin kauan
kuin miehellensä mieluinen ol' hyve.

Te Jumalaksi tehneet ootte rahan,
kurjimmat ootte kuvain kumartajat:
pakana yhtä palvelee, te sataa.

Ah, Constantinus, pahaa kuinka paljon
perusti, kääntymykses ei, vaan lahjas,
tuo saama ensimmäisen rikkaan paavin!»

Mun moista virttä vierittäissä hälle,
hän kovin jalkapohjiansa potki
vihasta taikka omantunnon syystä.

Ma luulen, että mielellänsä kuuli
nuo sanat Mestari, niin tyydyttävän
puheeni vakaa näytti piirteitänsä,

Hän sitten käsin kaksin tarttui minuun,
mun nosti ryntäilleen ja kantoi ylös
taas tietä, äsken alas astumaansa.

Väsynyt ei mua hoivaamaan hän ennen
kuin kaaren kukkulalla, neljänneltä
mi päälle viidennen vie harjantehen.

Sievästi siihen laski taakan rakkaan,
varoen, vuoksi törmän tuiman, jyrkän,
jot' tuskin pukki oisi nousta voinut.

Ja siitä toinen alho mulle aukes.



Kahdeskymmenes laulu


Uus vaiva uudet säkeet vaatii multa
ja laulun kahdenkymmenennen tätä
ens virttä, joka kirotuista kertoo.

Jo vallan valmis olin katsomahan
ma kuiluun, allani mun ammottavaan,
mi kyynelistä tuskaisista tulvi.

Näin kansaa syvänteessä pyöreässä
ma käyvän ääneti ja itkein, kuten
käy hautasaatot maailmassa meidän.

Alemma katsoin, kunkin hahmo näytti
kuin iki-ihmeen kautta vääntyneeltä
leuasta asti varren alkamahan:

päin lanteita näät kasvot heillä katsoi
ja taapäin heidän käydä täytyi, koska
evätty heiltä oli nähdä eespäin.

Kenties halvaus noin nurinkurin
voi jonkun vääntää väkivalloin, vaikka
en tuota nähnyt ole enkä usko.

Lukija, hyödykses jos Luoja kirjan
tään kätees suo, sa arvaa itsestäsi,
saatoinko kuivin katsein nähdä tuota,

kuvamme kuolevaisen vääntyneenä
kun näin ma niin, ett' isku silmiensä
rakoa pitkin peräpuolen kastoi.

Ma totta itkin, kiven kielekkeesen
nojaten kovaan, kunnes saattajani
noin virkkoi: »Ootko niinkuin muutkin houkat?

Tääll' elää sääli olla säälimättä.
Ken syyllisempi on kuin se, ken suree
oikeuden jumalaisen voittotöitä?

Pääs nosta pystyyn, miesi nää min alla
maa aukes eessä Teban kansan silmäin,
ja kaikki huusivat: 'Sa minne syöksyt

Amphiaraus?[107] Miksi taiston jätät?'
Mut laannut ei hän vierimästä ennen
kuin luona Minoksen, mi kaikki korjaa.

Kas, kuinka rintanaan hän selkää käyttää:
kun liian kauas eespäin nähdä tahtoi,
hän taapäin katsoo nyt ja taapäin astuu.

Nää myös Teiresias,[108] min muoto muuttui,
kun naisen hahmon sai mieshahmon sijaan
ja jäsenet hän kaikki toiset aivan.

Ja vasta sauvall' lyötyänsä noita
käärmettä kahta, yhteen kääriynyttä,
sai Teiresias miehuutensa jälleen.

Tuo, jonka selkä päin on vatsaa hänen,
on Aruns Lunin[109] vuoristosta, missä
Carraran miesi laaksonpohjaa kyntää.

Valkoisten marmorpaatten keskell' asui
siell' luolassaan hän, josta nähdä laajan
hän meren voi ja taivaan tähtikirjat.

Ja tuo, mi nännejänsä, joit' et näe,
hajalle päässein hapsin peittää, kääntäin
pois meistä kaiken, missä karva kasvaa,

on Manto,[110] joka maata monta kulki
ja sitten siihen jäi, miss' synnyin minä;
sanella tuosta hiukan mielin sulle.

Kun kuollut häitä oli taatto, koska
kaupunki Bakkos-jumalan ol' orja,
hän kauan harhaeli maailmalla.

Italiassa ihanass' on järvi,
juurella alppein, jotka sulkee Saksan
Tirollin linnasta: Benaco on se.

Tuhansin lähtehin, Penninon päältä,
välillä Valcamonican ja Gardan
veet pursuu, jotka jäävät järveen tähän.

Keskellä sen on paikka, jossa piispat
Trientin, Brescian ja Veronan yhteen
vois tulla siunaamahan piiriänsä.

Varustus vahva, kaunis on Peschiera,
tuo torjuu Bresciaa sekä Bergamoa,
miss' alimpana ranta kaartuu. Sinne

veet järven liiat kaikki virtaa, joita
ei jaksa säilyttää Benaco, juosten
jokena sitten kautta kukkaniittuin.

Mut heti vierimään kun laine lähtee,
Benaco ei, vaan Mincio on sen nimi
Governoon saakka, missä Po sen nielee.

Alangon kohtaa alkujuoksussansa,
nevaksi aukee, suoksi suurentuvi,
suvisin ilman epäterveen huokuu.

Vaelsi impi hurja tuosta, näki
suon keskellä hän kaistan maata kovaa,
asumatonta, auran käymätöntä.

Jäi sinne, välttääksensä ihmisseuraa,
hän orjineen ja taikatemppuinensa
ja eli siellä, siks kuin kuolo saapui.

Inehmot, jotka ympärillä hajan
asuivat, kokoutuivat paikkaan, minkä
suomuuri turvas joka suunnan saartain.

Kaupunki nousi vainaan kunnahalle,
ja ensi keksijänsä mukaan, ilman
muut' arpaa, mainittihin Mantovaksi.

Enempi kansaa oli siinä ennen
kuin Pinamonte[111] Casalodin petti,
tuon houkan, viekkahalla neuvollansa.

Siks sulle kerron näitä, että koskaan
jos kuulet toisin maani syntytarun,
sen valhe totuutta ei vahingoittais.»

Ma hälle: »Mestari, sun sanas ovat
minulle varmat niin ja luotettavat,
muut ett' on hiiliä vain sammuneita.

Mut sano mulle, samoojista noista
erota etkö ketään mainittavaa,
näät moista vaan nyt miettii aatokseni.»

Hän mulle: »Tuo, min leukaparta hajoo
ruskeille hartioille, augur' oli
ajalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä,

niin oli että joku jäi vaan kehtoon.
Hän Kalkaan kanssa määräs hetken hyvän
Auliissa päästää ensi laivatouvin.

Nimeltä ol' Eurupylus[112] hän; laulaa
Runoni ylväs jossakin myös häntä,
kuin tiedät sa, mi kauttaaltaan sen taidat.

Tuo toinen, lanteiltaan niin laiha, oli
Mikael Scotus,[113] jolle outo mikään
ei ollut temppu velhotaidon turhan.

Tuo on Guido Bonatti,[114] tuo Asdente,
min mieli nyt ois pikilankaan, nahkaan,
mut joka myöhään täällä katuu. Kurjat

nuo naiset nää myös, jotka jätti neulan
ja värttinänsä tullen taitureiksi
ja tehden pahaa yrtein ynnä kuvin.

Nyt eespäin käyös, sillä Kainin tähti[115]
rajalla seisoo pallonpuoliskoiden
jo merta koskettain Sevillan alla,

ja viime yönä täys jo kuudan oli;
sen varmaan muistat, sill' ei vahingoksi
kuu sulle ollut syvyydessä korven.»

Noin puhui hän, me astuimme sill'aikaa.



Yhdeskolmatta laulu


Sillalta sillalle näin haasteloissa,
joit' ei mun Näytelmäni laulaa mieli,
tulimme kaaren kukkulalle, jääden

syvyyttä uutta Malebolgen ynnä
tuon turhaa vaikerrusta katsomahan;
se mulle synkkää synkemmältä näytti.

Kuin Venezian veistämöllä talvin
tulinen, sitkas piki kiehuu, jolla
taas kiinnitetään haahdet haurastuneet,

merille kelpaamattomat, ja toinen
sill'aikaa uutta laittaa, toinen korjaa
sivuja laivan paljon-purjehtineen;

ja yksi keulaa, toinen kokkaa takoo,
tuo tekee airoja, tuo köyttä vääntää,
tuo pikkupurjetta, tuo suurta parsii;

niin tuolla alla tiivis tahdas kiehui,
ei tulen voimasta, vaan Luojan parskuin
partaille, tahmistuen joka kiveen.

Näin sen, mut nähnyt siitä en ma muuta
kuin kuplat, jotka pintaan kuohu nosti,
ja kuinka kauttaaltaan se nous ja vaipui.

Kun tuota tarkasti ma katsoin, Opas
minulle huusi: »Varo itseäsi!»
ja pois mun tempas siitä, missä seisoin.

Ma käännähdin kuin mies, mi nähdä halaa
paettavansa vaaranpaikan, mutta
min mieltä kauhu äkkinäinen karsii,

niin että pois hän rientää, vaikka katsoo:
ja takanamme pirun mustan näin ma
tulevan juosten pitkin paasisiltaa.

Ah, kuinka julma hahmoltaan hän oli,
eleensä kaikki kuinka kauhistavat,
levällä siivet, alla jalka nopsa!

Terävin, korkein hartioin hän kantoi
syntistä, kahareisin istuvata,
min pohkeisiin hän oli kiinni käynyt.

Hän sillaltamme huus: »Te kynsipirut,
kas, tässä Luccan raatimies on muudan!
Hän alas painakaa! Ma muita palaan

hakemahan, maa siell' on täysi heitä:
Bonturo[116] ei, muut kaikk' on orjat rahan,
saa raha siellä valkoiseksi mustan.»

Hän sinne heitti miehen, kääntyi, eikä
varasta aja koira irtipäässyt
niin nopsaan kuin hän kiisi paatta kovaa.

Mies uppos, sitten näkyi selkäpuolta.
Mut pirut sillan alta huusi hälle:
»Ei tässä auta kuvain kumarrukset!

Tääll' uidaan toisin näät kuin Serchion[117] veessä!
Jos haarukoitamme et tahdo tuta,
sa älä kellu pitkin pintaa siinä!»

He iskivät nyt sadoin hangoin häneen,
sanoivat: »Täss' et tanssi julki, saatpa
kalastaa sameassa nyt, jos voinet!»

Ei toisin kokit eivät kokkipoiat
lihoja kahvelilla kattilahan
syvemmä pistä pintaan nousevia.

Oppaani armas lausui: »Ettei näkyis
olosi heille, piiloon käy nyt taakse
tuon kallion, mi sulle turvan tarjoo!

Ja kuinka kuuletkin mua loukattavan,
sa ällös pelkää, sillä tunnen seikat,
jo kerran ollut oon täss' ottelossa.»

Hän sitten kulki sillan päähän, pääsi
jo harjanteelle kuudennelle, siinä
olikin paikka pitää otsa tyyni.

Kuin koirat, jotka haukkuhampain huimin
ja raivoten käy kerjäläisen kimppuun,
äkisti pysähtyvän, tyytyväisen,

nuo pahat henget sillan alta syöksyi,
päin häntä kääntäin hangot kaikki, hänpä
noin huus: »Te kaikki tyyntykäätte! Ennen

kuin minuun keksinenne kiinni käytte;
yks ensin astukoon, mua kuulkoon, sitten
te päättää saatte, oonko iskettävä.»

Kirkuivat kaikki: »Malacoda[118] menköön!»
Muut jäivät paikalleen, yks lähti, tuli
ja virkkoi: »Mitä tahdot?» Mestarini

noin hälle: »Luuletko sa, Malacoda,
mi näät mun tulleen turvallisna kautta
eteenne kaikkien, tuon tapahtuneen

sanatta sallimuksen Herran? Anna
mun mennä, sillä Taivahan on tahto,
ett' toiselle tään tien ma synkän näytän.»

Niin hänen silloin haihtui ylpeytensä,
hält' että hanko maahan vaipui, muille
hän virkkoi: »Loukkaamaton olkoon tämä!»

Nyt mulle Mestari: »Sa, piileväinen
välillä sillanpaatten siellä, tule
tyköni pelvotta ja turvallisna!»

Ma silloin riensin hänen luokseen, mutta
pirutkin kaikki eespäin lähti, josta
pelästyin, että sanansa he pettäis.

Noin pelkäävän näin kerran antauneitten,[119]
jotk' astui linnasta Capronan ulos
vihollisparven sankan saartaessa.

Ma liityin koko olennolla kiinni
Oppaasen, enkä kääntänyt pois silmää
näöstä noiden paha-enteisestä.

Jo hangot nousi, kuulin kuiskittavan:
»Jos iskis tuota takapäähän?» Toinen
noin vastas: »Anna hälle aimo pisto!»

Mut piru tuo, mi kanssa Mestarini
puhetta piti, kiirehesti kääntyi
ja lausui: »Hiljaa, hiljaa, Scarmiglione!»

Hän sitten meille: »Kauemmas ei käydä
tät' törmää voi, näät koko kuudes kaari
pohjalla kuilun raunioina viruu.

Mut eespäin jos on teillä mieli, käykää
alista tietä, tämän luolan kautta,
pian teille toinen paasipolku aukee.

On eilen, tuntia viis[120] tästä vielä,
kulunut vuotta tuhat kaksisataa
kuuskymmentä ja kuus siit' asti, koska

tuo särkyi tie. Ma sinne jotkut näistä
lähetän pikimerta pistelemään;
te heitä seuratkaa, he teit' ei vaivaa.»

»Esihin Alichino, Calcabrina»,
hän heille jatkoi, »myöskin sa, Cagnazzo,
ja Barbariccia joukon johdattakoon!

Myös tulkoot Libicocco, Draghignazzo,
Cèriatto hampaineen ja Graffiacane
ja Farfarello, Rubicante hullu!

Se iskekää, ken nousee pintaan! Nämä
rauhassa pääskööt päälle törmän toisen,
mi poikki kaartuu kaikkein syvyyksien.»

»Ah, Mestari, mit' on tää?» virkoin. »Yksin
menkäämme sinne, ilman saattajia,
jos tien sa tunnet vaan, en niitä kaipaa.

Jos olet varoillas kuin muuten olet,
näät etkö, kuinka hampaitaan ne puree,
puhuen pahaa kulmakarvoillansa?»

Hän mulle: »Tarvis sun ei säikähtyä,
sa heidän anna suuta murtaa, meitä
se koske ei, vaan niitä, jotka kiehuu.»

Patoa pitkin vasempaa he lähti.
Mut ensin kukin heistä kielen painoi
päin hampahia, merkiks johtajalleen,

mi soitti lähtöön perätorvellansa.



Kahdeskolmatta laulu


Oon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit
ja rynnäköt ja aseharjoitukset
ja joskus myöskin pakomatkat nopsat;

Arezzon maassa miekkamiest' oon nähnyt
ja sotarosvoja ja kulkureita,
myös turnajaisten, aseleikin menot,

soidessa torven, rummun, kirkonkellon
tai linnan merkkitulten loimottaissa,
tapahan kotoiseen tai muukalaiseen;

en nähnyt ratsaita, en jalkamiestä
humussa moisen huilun viel', en laivaa,
mi tähteä tai maata etsii. Eespäin

pirujen kymmenparven kanssa käytiin.
Mi saatto! Mut on seura paikan mukaan:
kirkossa pyhät, kapakassa juopot.

Mut pikimerta päin ol' huomioni,
ma nähdä tahdoin kuilun kaikki tilat
ja varjojen myös siinä kiehuvaisten.

Delfinein lailla, jotka selkäkaartaan
kohottamalla merimiestä neuvoo
tuholta myrskyn purtta pelastamaan,

nuo syntisetkin lievikkeeksi vaivan
myös joskus pintaan selän kohottivat,
salaman-nopeasti taas sen peittäin.

Ja niinkuin ojanvieremällä näkyy
päät sammakoiden, mutta jalkojansa
ja muuta ruumistaan he eivät näytä,

niin täällä kaikkialla syntisiä.
Mut lähestyissä Barbariccian, heti
jokainen joutui porepinnan alle.

Ma näin--ja sydän tuosta kiertyy vielä--
heist' yhden viipyvän, kuin tapahtua
voi sammakolle sukeltaissa muiden.

Ja Graffiacàn, mi lähin häntä oli,
löi keksin tukkaan pikiseen ja nosti
näin ylös hänet niinkuin saukon. Kaikki

nimeltä tunsin heidät jo, niin tarkkaan
ma kuuntelin kun heitä valittihin,
ja kuinka sitten toisiaan he kutsui.

»Oh, Rubicante, iske kyntes häneen,
käy kiinni, nylje hältä selkänahka!»
noin kuorossa nuo pahathenget huusi.

Ma lausuin: »Mestari, jos voit, niin tietää
koeta saada, ken hän on, tuo kurja,
mi käsiin joutunut on vainoojainsa.»

Oppaani astui liki häntä aivan
ja kysyi, mistä oli hän. Hän vastas:
»Navarran[121] valtiossa synnyin kerran.

Isäni oli huono mies, mi tuhlas
itsensä, tavaransa! Äiti minut
erästä herraa pani palvelemaan.

Tebaldo-kuningasta hyvää sitten
ma palvelin, siell' aloin vilpistellä,
se syy mun saattoi tähän kuumaan paikkaan.»

Nyt Ciriatto, jonka suusta, puolin
molemmin, pisti torahampaat sian,
jo antoi tietää, miltä toinen tuntui:

käsissä kissain pahojen ol' hiiri.
Mut Barbariccia hänet kiersi käsin
ja virkkoi: »Hiljaa, siks kun päästän hänet!»

Ja Mestariini kääntyen hän lausui:
»Mit tietää tahdot häitä, kysy ennen
kuin toiset nuo lyö kappaleiksi hänet!»

Oppaani näin: »Nyt muista sulta kysyn.
Latinalaista[122] ketään tuntenetko
pien alla tuon?» Hän vastas: »Juuri jätin

ma erään, joka lähimaasta oli.
Josp' öisin vielä seurassansa siellä,
en pelkäis kynsiä, en hankojakaan!»

Huus Libicocco: »Liiaks saamme uottaa!»
Ja iski kurjan käsivarteen keksin
reväisten pois sen kyynärpäätä myöten.

Myös Draghignazzo tahtoi reittä hältä
kokea kynsin, tuosta päällysmiesi
käännähti ympär' äkein silmäkulmin.

Kun taas he hiukan oli rauhoittuneet,
Oppaani viipymättä kysyi häntä,
mi vielä haavaa kädessänsä katsoi:

»Ken oli hän, jost' erosit, kuin sanot,
sa vahingokses maalle nousten?» Hänpä
noin vastas: »Pappi oli hän, Gomita,[123]

Galluran[124] mies, tuo lipas vilpin kaiken,
mi isäntänsä vihamiehet hoiti
niin hyvin, että kukin häntä kiittää.

Hän rahaa otti, antoi pois 'niin sievään',
kuin sanoi hän. Myös muissa toimissansa
hän oli konna, pieni ei, vaan suuri.

On hällä seurassaan Don Mikael Zanche,[125]
mies Logodoron, eikä sanelemaan
Sardiniasta heillä uuvu kieli.

Voi mua! Vielä puhuisit, mut pelkään
ma tuota, joka hampaitansa hijoo
ruumiini syyhyn varmaan ruopiakseen.»

Pääpiru kääntyi puoleen Farfarellon,
min silmät pyöri halust' iskemisen,
ja sanoi: »Tiehes, pahan ilman lintu!»

»Jos nähdä tahdotte tai kuulla», alkoi
tuo peljästynyt taas, »Toskanan taikka
Lombardian miehiä, ne tänne käsken.

Mut vähän väistykööt nuo kynsipirut,
pelätä ettei tarvis kostoansa,
ja minä, paikalleni jääden tähän,

sijaani yhden kuusi muuta laitan:
vihellän vain, mi meill' on merkkitapa,
kun joku tahtoo pintahan.» Gagnazzo

tuon kuuli, kuonoansa nosti, päätään
pudisti, virkkoi: »Tuopa viekas temppu,
min hän nyt mietti alas syöstäksensä!»

Mut hän, mi monet taisi temput, lausui:
»Se muka viekkautta, koska kiusan
pahemman hankin vaiva-veljilleni!»

Alichin pysynyt ei tyynnä, vastaan
hän muiden mieltä virkkoi: »Jos sa alas
sukellat, en sua juosten kiinni ota,

vaan siivin saavutan sun päältä pien.
Pois kaikki! Olkoon äyräs taattu hälle!
Saat nähdä, voitatko sa yksin meitä.»

Lukija, nyt sa leikin uuden kuulet.
Jokainen heistä poispäin kääntyi, ensin
Gagnazzo, hän, min mieli julmin oli.

Navarralainen ajast' otti vaarin,
hän polkas vain ja äkkiarvaamatta
sukelsi, pääsi heidän paulastansa.

Syvästi kaikki katuivat, hän enin,
mi moisen tappion ol' aikaan saanut,
hän sitten nousi, kirkas: »Saan sun kiinni!»

Se vähän auttoi: nopeammin pelko
kun siivet samoo. Alas sinkos toinen,
nous toinen, rinta ylöspäin taas lentäin.

Noin haukan kohti havistessa, sotka
sukeltaa äkin pinnan alle, jättäin
noloksi, äkeäksi vainoojansa.

Nyt pilaan suuttui Calcabrina, nousi,
lens, ajoi takaa häntä, mielissänsä
paosta miehen, toraa toivoellen.

Kun pikeen tuskin oli päässyt konna,
tuo kynsin iski kumppaniinsa, alkoi
tään kanssa kuilun päällä taiston tuiman.

Mut toinenkaan ei haukka ollut huono,
vaan kynsi vastaan, kunnes kumpainenkin
putosi pataan kiehuvaan. Sen kuumuus

rakensi rauhan pikaisesti, mutta
nyt ylös nousta enää eivät siivin
piestä tahmein taistoveikot voineet.

Murheusi Barbariccia muiden kera,
lähetti neljä avuks heille, keksit
kädessä, rantaan toisehen, ja kaikki

hajausi paikoillensa pitkin törmää
hädässä oleville ojentamaan
jo pahoin palaneille haarukoitaan.

Jätimme heidät tuohon toimehensa.



Kolmaskolmatta laulu


Vait, yksin, vailla saattoseuraa, toinen
toisensa askelia astuttihin
me nyt kuin minoriitti-munkit käyvät.

Äskeinen riita vienyt aatokseni
taruhun oli Aisopoksen, jossa
hiirestä hän ja sammakosta[126] kertoo.

Lähemmät eivät toistaan sanat samat
kuin tapaukset nuo, jos tarkkaavasti
ken vertaa niiden alun ynnä lopun.

Ja niinkuin aatos toisen siittää, syntyi
jo ensimmäisestäni toinen mulla,
ens pelkoni mi kaksinkertaistutti.

Noin mietin: Nuo niin pahan pilkan saaneet
on meidän vuoks, ja vaurion ja herjan,
mi varmaan heidän mieltään katkeroittaa.

Jos viha ilkeyteen nyt heissä yhtyy,
he meitä himoitsevat hirmuisemmin
kuin koira, joka jänön jäljen löytää.

Pelosta nousevan jo tunsin tukan
ja aatos aivoissani askarteli,
kun virkoin: »Mestari, jos meitä pian

et piilota, ma pelkään, kynsipirut
tekevät pahaa meille; jäljessämme
he ovat, tunnen heidät, nään jo heidät.»

Ja hän: »Jos peili oisin, ulkonaista
en kuvaas nopeammin heijastaisi
kuin sisäiset nyt kiinnän mielikuvas.

Nyt juuri aatoksesi sattui seuraan
mun aatosteni, saman hahmoisien,
niin että saman niistä tuuman tein ma.

Jos ranta oikea on kyllin loiva,
ett' alas toiseen voimme käydä kuiluun,
pelätyn vältämme me vainon varmaan.»

Tuon neuvon tuskin sai hän antaneeksi,
tulevan näin jo heidän tuiki liki,
levällä siivet, meihin tarttuakseen.

Oppaani äkkiä nyt otti minut
kuin äiti, joka tulenpauhuun herää
ja näkee ympärillään ilmiliekit,

ja pojan tempaa, pakenee, ei viivy
sen vertaa, että paidan saisi päälleen,
kun itse ei, vaan laps on huolenansa.

Jo äyrähältä rannan raisun äkin
hän syöksyi pitkin vuorta viettävätä,
mi kuilun seuraavan on toinen parras.

Ei myllyn-uraa myöten juokse vesi
ratasta pyörittämähän niin nopsaan,
ei rattaan siipihinkään syöstessänsä,

kuin pitkin palletta nyt Mestarini
mun kantain polvellansa niinkuin lastaan,
ei enää niinkuin seuralaista saattain.

Hän jaloin tuskin pohjaa polki kuilun,
kun vainoajat päämme päällä näkyi,
huipulla törmän; vaan ei tuosta vaaraa.

Näät Taivaan tahto, joka pannut heidät
viidennen kuilun vartioiksi oli,
sen ulommaks ei heille voimaa suonut.

Alhaalla siinä lauma maali-iho
se kiersi hitain askelin ja itkein
ja ulkomuodoin murtunein ja raukein.

Heill' oli viitat, niiden niskapussit
vedetyt silmäin yli, kaikki kuosiin,
mi Kölnin munkeilla on käytännössä.

Ne päält' on kullatut ja huikaisevat,
sisältä lyijyä, niin raskaat, että
sen rinnall' olkiset vain Fredrik keksi,[127]

voi viittaa, joka ijäisesti painaa!
Kävimme jälleen suuntaan vasempahan,
kuin hekin, katsoin vaikerrusta vaivan.

Mut tautta taakkansa tuo lauma raukee
niin hiljaa kulki, että seura uusi
meill' oli joka jaksannalla jalan.

Siks sanoin Mestarille: »Etkö löytäis
jotakin, jonk' ois tuttu työ tai nimi,
jos käydessämme silmin sinne vaanit?»

Eräspä, kieltä nyt Toskanan kuullen,
huus takanamme: »Hiukan hidastukaa,
te rientäväiset halki ilman synkän!

Kentiesi multa saat sa pyytämäsi.»
Oppaani minuun kääntyi, virkkoi: »Varro,
ja hänen askeltensa mukaan astu!»

Pysähdyin, näin ma kahden katsannossa
palavan pyyteen päästä seurahani,
vaikk' esti ahdas tie ja taakka heitä.

Luo tultuaan he silmin suurin, kieroin
mua kauan, vaiti katsoivat, ja sitten
toisiinsa kääntyivät ja virkahtivat:

»Tuon kurkku näyttää liikkuvan, hän elää;
ja jos he kuolleit' on, mik' oikeus heillä
on käydä lyijyviittaa kantamatta?»

Minulle sitten: »Mies Toskanan, tullut
suruisten teeskentelijöiden seuraan,
äl' ylenkatso lausua, ken olet.»

Ma heille: »Synnyin, kasvoin kaupungissa
suuressa luona kauniin Arno-virran,
ja asun ruumiissa, miss' aina asuin.

Mut keitä itse, joiden poskipäille
niin suuren tuskan nään ma tippuvaksi?
Ja mikä päällänne tuo kiusa kiiltää?»

Yks heistä virkkoi: »Nämä keltaviitat
lyijyiset ovat ja niin raskaat, että
näin vaakojansa vapisuttelevat.

Hilpeitä munkkeja[128] Bolognan oltiin,
ma Catalano, Loderingo tämä,
valitut kumpikin sun kaupungistas,

kuin tapa ottaa rauhan vartiaksi
mies yksinäinen on; ja moiset oltiin,
viel' että näkyy se Gardingon luona.»

Ma aloin: »Munkit, teidän työnne pahat...»
etemmä päässyt en, kun maassa miehen
näin paalun kolmen ristiin-naulitseman.

Mun nähdessään hän kokonansa kääntyi,
puhalsi, huokas partahansa. Huomas
sen munkki Catalano, virkkoi mulle:

»Tuo lävistetty,[129] jota katsot, kerran
sen painoi farisealaisten mieliin,
ett' yhden sopii kansan eestä kuolla.

Paljaana poikki tien, kuin näät, hän lepää,
ja tuta saa hän, kuinka paljon painaa
täst' yli kulkevainen kukin. Sama

on tuska hänen apellaan[130] myös täällä
ja jäsenillä kaikilla sen Raadin,
mi oli juutalaisten turman siemen.»

Ma hämmästyvän näin Vergiliuksen
tuon tähden, joka ristiin-naulittuna
noin kurjaa kärsi ikirangaistustaan.

Hän sitten munkin puoleen kääntyi, lausui:
»Suvaitkaa virkkaa, jos on teillä lupa,
täst' onko oikeahan tietä mitään,

jota me kaksi voimme täältä päästä
avutta enkelien mustain: pakko
on heillä tulla saattamaan, jos tahdon.»

Hän virkkoi: »Lähempänä kuin sa toivot
käy harju suuren piirin reunast' asti,
mi kaikki nämä kauhun laaksot leikkaa,

se vaikk' on haljennut tään kuilun päällä;
te voitte nousta röykkiöitä, jotka
sivuja alhon ynnä pohjaa peittää.»

Pää painuksissa Opas hetken seisoi,
noin haastoi: »Huonot saimme ohjeet hältä,
mi tuolla syntisiä hangoin kiusaa.»

Ja munkki: »Kuulin Bolognassa, kuinka
pahetta mont' on Saatanalla, myöskin
hän että viekas on ja valheen isä.»

Jo Opas suurin askelin pois astui
näöltään jonkun verran suuttuneena;[131]
siks erosin nyt kuorman-kantajista

rakasta seuraten taas Mestaria.



Neljäskolmatta laulu


Kun nuor' on vuos ja Päivä kutrejansa
merkissä Vesimiehen[132] lämmittävi
ja lyhenee yöt päivän pituisiksi;

kun kuura maahan maalaelee kuvaa
siskonsa valkean,[133] mut kesken aivan
siveltimestä loppuu tempra-väri;

maamiesi, jolta rehu puuttuu, nousee
ja katsoo, näkee valkeoiksi kedot
kaikk' ympärillään, lyöden lanteisiinsa;

kotihin palaa, kaikkialla voihkii
kuin raukka, neuvoa mi nää ei mitään;
taas ulos käy ja toivon uuden tuntee,

kun huomaa maailman hän muuttuneeksi
vähällä aikaa, paimensauvaan tarttuu
ja ajaa lampahansa laitumelle.

Näin minä säikähdyin myös Mestaria,
kun näin ma synkistyvän otsan hältä,
ja yhtä pian myös pelko haihtui.

Näät sillalle kun tultiin murtuneelle,
niin Opas kääntyi minuun katsein lempein,
min tunsin vuoren tuiman juurelt' asti.

Murrosta katsoi, sitten neuvon jonkun
valitsi, tutki tarkoin röykkiöitä
ja vihdoin nopeasti tarttui minuun.

Ja niinkuin se, mi askartaa ja miettii
ja näyttää aina kauas katsovalta,
hän minut nostain kivenlohkareelle

jo toista tutki ryhmypaatta, lausui:
»Tään päälle sitten kiipeä, mut ensin
koeta, kantaako se sun.» Ei ollut

tie tehty kaapumiesten käydä. Tuskin
me päästiin, keveästi hän, ma hänen
avulla, järkäleeltä järkäleelle.

Ja ellei rinne tässä ollut oisi
lyhyempi toisen rannan reunaa, ehkä
mun, vaikk' ei häntä, voittanut ois taival.

Mut koska koko Malebolge viettää
alimman alhon suuta kohti, johtuu
näin kuilun kunkin asemasta, että

ylempi sen on toinen seinä, toinen
alempi: huipulle siks vihdoin tultiin,
min viime paasi ulos pistää. Tuonne

kun päässyt olin, tunsin keuhkojeni
niin hengästyneen, etemmäksi että
en jaksanut, vaan alas istuin heti.

Nyt Mestari: »Sun aik' on tarmostua,
ei istuen näät untuvilla eikä
matolla maaten maine saavu koskaan.

Ja maineetta ken elämänsä elää,
hänestä moinen jää vain jälki maahan
kuin savu ilmaan, vaahto veteen jättää.

Siks nouse, voita uupumukses, hengen
väellä, joka kaikki esteet raivaa,
jos vain ei heity ruumiin raskaan valtaan!

Pitemmät meill' on portaat nousevina,
ei riitä, ett' on tultu nää. Jos minut
tajunnut oot, sa tuosta vahvistunet.»

Nyt nousin, näytin keuhko-kelpoiselta,
mun vaikka hengästynyt puskui povi,
ja virkoin: »Käy, ma vankka, uljas olen!»

Kuljimme harjaa kukkulan, mi oli
pahempi käydä, paasi-rikkoisempi,
kaidempi, jyrkempi kuin edellinen.

Puhelin, ett'en uupuneelta näyttäis;
nyt ensi kuilusta soi ääni vastaan
puhetta purkain katkonaista. Mitä

hän haastoi, tiedä en, ma vaikka olin
jo kaarell' yli kuilun kulkevalla,
mut sanat soivat soperrusta vihan.

Ma alas kumarruin, mut nähdä silmin
elävin pimeäss' en voinut pohjaan,
siks sanoin: »Mestari, nyt rientäkäämme

rannalle toiselle, sen äärtä alas!
Niinkuin täss' ymmärrä en, vaikka kuulen,
niin nää en mitään, vaikka katson alas.»

Hän virkkoi: »Muut' en vastausta anna
kuin teon, sillä toivomusta selvää
työn sanattoman ain on seurattava.»

Kävimme alas sillan päästä, missä
se rantaan kahdeksanteen johtaa; siinä
minulle aukes uuden kuilun syvyys.

Niin kauhistavan siellä käärmeläjän
ja lajeiltaan niin erilaisen näin ma,
sen muisto että veren vielä hyytää.

Ei erämaassa Libyan niin paljon
lie kyitä, käärmehiä piston, polton,
ei matajoita purun myrkyllisen;

ei koko Etiopia lie luonut
niin paljon saalahia saastaisia,
Punaisen meren ääret eivät myöskään.

Keskellä käärmejoukon synkän, julman
alastomat ja arat juoksi vainaat,
toivotta tulla näkymättömiksi

tai päästä piiloon. Kädet käärmein selkään
sidotut oli, eessä kiemurtavin,
päät, purstot, joiden takaa pisti heitä.

Ja katso, yhtä, meihin päin mi seisoi,
läheni käärme muudan, pisti häntä
välihin kaulan ynnä hartioiden.

Ei O:n, ei I:n niin nopsaan merkki piirry
kuin syttyi hän ja paloi; pakko hänen
pudota maahan, tulla tuhkaks oli.

Ja kun hän maassa hajonneena makas,
kokousi tuhka itsestänsä jälleen,
samana että taas hän seisoi heti.

Noin kertoo suuret viisaat, että kuolee
myös Feniks-lintu, syntyäkseen jälleen,
kun viidessadas saapuu vuosi. Sitä

elätä eivät yrtit eikä vilja,
vaan suitsutuksen tipat, kardemumma,
ja myrrha, nardus sen on viime vuode.

Kuin mies, mi kaatuu, eikä tiedä, kuinka,
vetikö maahan pirun voima hänet
vai verenseisahdusko äkillinen;

ja nousee tuiki typerryksissänsä
ja katsoo, katsoessaan huokaa, tuskan
tuon kärsimänsä vielä vanki ollen;

niin näytti syntinen tuo noustuansa.
Oi, oikeutta Jumalan, kuink' olet
sa ankara ja kuinka kostos iskee!

Nyt Opas kysyi hältä, ken hän oli.
»Tipahdin», vastasi hän, »hetki sitten
Toskanan maasta tähän kuiluun kolkkoon.

Äpärä olin, ihmisen ei elo,
vaan eläimen mua miellytti: oon eläin
Pistoian pesästä, oon Vanni Fucci.»[134]

Ma Mestarille: »Pyydä häntä jäämään
ja kysy, syy mi tänne syöksi hänet,
minulle tutun veren, vainon miehen.»

Sen kuuli syntinen, ei teeskennellyt,
kohotti päänsä, sielunsa mun puoleen,
häpeän häijyn ilme kasvoillansa;

ja virkkoi: »Koskee kipeämmin minuun,
mun että näät nyt tässä kurjuudessa,
kuin ero toisest' elämästä äsken.

Evätä en voi vastausta sulta.
Siis kuule: oon näin alas syösty, ollen
pyhien astioiden kirkkovaras.

Ja toista väärin tuosta syytettihin.
Mut ettei näky tää ois sulle ilo,[135]
jos joskus paikan pimeydestä pääset,

avaja korvas sanallein, ja kuule:
Pistoiass' ensin 'Mustat' murtuu, sitten
Firenze uuden kansan saa ja tavat.

Mars Magra-laaksosta[136] on tuova tulen,
mi peittyy pilveen pimeään, ja myrskyn
kohisten, käyden tuiman pyörretuulen,

Picenon kentällä on soipa sota;
se tuli silloin pilvest' iskee, sattuu
jokaiseen 'Valkeaan' sen vaaja tuima.

Tään tuskaksesi kertonut ma olen.»



Viideskolmatta laulu


Puheensa päätti rosvo, nosti kädet
molemmat, näyttäin kahta viikunata,[137]
ja huus: »Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!»

Siit' asti käärmeitä ma suosin, niistä
näät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin
sanoa oisi tahtonut: Jo riittää!

Ja toinen käsivarret väänsi hältä
niin eespäin koukistuen vangiksensa,
hän että liikuttaa ei niitä voinut.

Pistoia, voi Pistoia! Miks et muutu
jo tuhkaksi ja olemasta lakkaa,
pahassa kun jo kantaheimos voitat?

Pimeissä piireissä Infernon kaiken
niin suurt' en nähnyt paatumusta, vaikka
hänetkin[138] näin, mi muurilt' Teeban syöksyi.

Pakeni sanaa sanomatta kurja,
näin rientävän kentaurin raivoissansa,
mi huus: »Miss' on tuo Taivaan vihollinen?»

Maremma-suossa[139] luule en niin paljon
pesivän kyitä kuin ol' lautasilla,
mist' alkaa ihmishahmo hällä. Virui

takana niskan hänen hartehillaan
levällä siivin lohikäärme, joka
poroksi polttaa jokaisen, min kohtaa.

Noin mulle Mestarini: »Tuo on Cacus,[140]
mi alla Aventinus-vuoren usein
on verta vuodattanut virrat suuret.

Ei käy hän kera muiden ryövärien,
kun viekkahasti karjan Herkuleelta
varasti kerran saman vuoren luona.

Mut siksi päättyivätkin konnantyönsä
sadasta iskusta tuon urhon nuijan,
jost' tuskin kymmentä hän tunsi enää.»

Hävisi hänkin haastaessa Oppaan.
Nyt kolme henkeä päin meitä tuli
mun ynnä Mestarini huomaamatta,

siks kuin he huusivat: »Te keitä ootte?»
Jo kanssapuhe meiltä katkes, heihin
vain kaiken huomiomme jännitimme.

En heitä tuntenut, mut tapahtuipa
kuin usein sattua voi moinen, että
nimeltä eräs toisen mainitsikin,

sanoen: »Cianfa[141] minne jäikään?» Tuosta
Opasta huomauttaa tahdoin, panin
vait'olon merkiks sormen huulilleni.

Jos hidas uskomaan nyt kertomustain,
lukija, oot, en tuota ihmettele,
kun tuskin silmiäni itse uskoin.

Katseeni heitä tähdätessä käärme
kuusjalkainen näät erään eteen heittyi
ja kokonansa hänet kiersi. Jaloin

se keskimmäisin hältä vatsan väänsi
ja etummaisin käsivarret, sitten
tuon poskeen hampaat puri kumpaiseenkin;

ojensi jalat takimmaiset reisiin,
väliltä niiden purston pisti, veti
sen ylös lantehia pitkin jälleen.

Puun ympäri ei köynnöskasvi kiinny
niin lujaan kuin tuo peto kauhistava
omansa jäsenihin toisen liitti.

Sulivat kumpikin kuin kuuma vaha
värinsä vaihtain yhtehen: ei toinen,
ei toinen enää ollut entisensä.

Niin syttyvällä paperilla rientää
edellä liekin väri ruskee, vielä
ei musta, vaikka valkoinen jo kuolee.

Nuo toiset kaksi tuota katsoi, huusi:
»Voi sua, Agnel, sa kuinka muutut! Näytä
et enää yhdeltä, et kahdeltakaan.»

Päät molempain jo tulleet yhdeks oli,
kun kaksi hahmoa me näimme yhden
kasvoissa, jotka oli kahden hauta.

Kädeksi kahdeks suli neljä tynkää
ja jalat, reidet, vatsa, varsi muuttui
muodoiksi ennen näkemättömiksi.

Poiss' oli alkuperä kumpaisenkin;
kuvatus näytti näköiseltä kahden
eik' yhdenkään, kun pois se kulki hiljaa.

Kuin sisilisko mätäkuulla, päivin
paahteisin, viidakosta viidakkohon
livahtaa salamana poikki polun;

niin käärmehyinen häijy, lyijyntumma
kuin siemen pippurin, nyt kohti vatsaa
valahti kahden päältä-katsovaisen

lävisti yhdeltä sen ruumiin-osan,
jost' ensi ravintomme saamme, hänen
eteensä sitten putos pitkäksensä.

Vait häntä haavoitettu katsoi, alkoi
jo hiljaa seisten haukotella tuosta
kuin uni hällä ollut ois tai kuume.

Hän käärmettä ja käärme häntä katsoi;
haavasta toisen, toisen suusta savu
sakosi vahva, yhteen kiemurrellen.

Nyt vaietkoon Lucanus kertomasta
Sabelluksen, Nassidiuksen[142] hätää
ja kuulkoon kuvaa tätä kummempata!

Ja vaietkoon Ovidius kohtaloista
Kadmuksen,[143] Aretusan: kyyksi toisen,
lähteeksi toisen jos hän muuttaa, häntä

kadehdi en. Ei otsatusten muuta
kaht' eri luontoa hän, että muotoin
molempain aine vaihtumaan ois valmis.

Tuo muutos tapahtui tään mallin mukaan:
purstonsa halkas ensin käärme, veti
jalkansa yhteen haavoitettu. Reidet

ja sääret tarttuivat nyt itsestänsä
niin yhteen, että liitoksesta pian
vähintä jälkeä ei nähdä voinut.

Halaistu pursto hahmon otti, joka
toisaalta haihtui, ihon norjan saaden,
sill' aikaa pinnan kovan haavoitettu.

Näin, kuinka kuoppihinsa painui hältä
käsvarret, kuinka käärmeen etujalat
jatkuivat sen, min typistyivät toisen.

Kyyn takajalat yhteen kiertyneinä
jäseneks muuttuivat, min peittää miesi,
mut toinen omastaan sai kaksi osaa.

Nyt savu kumpaisenkin verhos uuteen
värihin, luoden karvankasvun tuolle
ja tuolta pois sen pintaa myöten kitkein.

Nous ylös toinen, toinen maahan lankes,
mut kääntämättä myrkkylamppujansa,
valossa joiden heiltä muoto muuttui.

Sen, joka seisoi, hahmo haihtui siten,
ett' aine liika ohimoihin liikkui,
ja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.

Se aine, jok' ei taapäin juossut, mutta
jäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui,
hupeni huuliks inhimillisiksi.

Mut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi
ja korvat painuivat pään sisään, kuten
etana tehdä saattaa sarvillansa.

Ja kieli, ennen sanavalmis, ehyt,
jakautui toisen, toisen haarakieli
savuamasta laaten yhdeks yhtyi.

Se sielu, joka kyyksi tullut oli,
kähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa,
mut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.

Käärmeelle käänsi uudet hartiansa,
toiselle virkkoi: »Buoso madelkohon
kuin minä ennen tuota taivaltansa.»

Noin kuilun seitsemännen hylkykansan
ma muotojaan näin muuttavan, jos liioin
lien viivähtänyt, syy on seikan oudon.

Jos hiukan seonneetkin silmät multa
lie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky,
pakenijoista tuntematta olla

Puccio Sciancatoa en voinut sentään:
kolmesta toverista, jotka ensin
tulivat, muuttumaton hän ol' ainoo.

Ja toista vielä, sa Gaville,[144] itket.



Kuudeskolmatta laulu


Iloitse suuruudestas, oi Firenze!
Käy siipes yli maiden, merten, tuttu
on nimes kautta helvetinkin kuiluin.

Viis löysin rosvoa, sun kansalaistas,
sellaista, että häpeän ma, eikä
myös sulia kunniaa lie suurta heistä.

Mut totta jos on unet aamuhetken,
saat pian tuntea sa, Prato[145] mitä
sinulle toivoo, puhumatta muista.

Jos kävis niin, ei varhaist' ois se. Jospa
jo käynyt ois, kun niin on käydä pakko!
Enemmän suren, jos oon vanha silloin.

Poistuimme, jälleen porrastietä, äsken
pimeyden vuoksi alas astumaamme,
Oppaani nous ja minut kanssaan veti.

Astuimme autiota uraa, paatten,
kivien, kallioiden kaartamata,
miss' ilman kättä eestynyt ei jalka.

Ma tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä,
kun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin
enemmän ohjaan kuin on mulla tapa,

se ettei juoksis ohjaksitta hyveen
ja etten tuhlais, mitä ennen tähti
minulle soi tai valta valkeampi.

Kuin maamies, siihen vuoden-aikaan, jolloin
maailman valo kasvojansa meiltä
vähimmän kätkee, kunnahalla istuu,

lepäilee suristessa iltasääsken
ja näkee allaan laakson kiiltomadot
pelloiltaan taikka viinitarhoistansa;

niin tuohon tultuani, kunne näkyi
jo pohja kuilun kahdeksannen, täynnä
näin tulenliekkejä sen tuikehtivan.

Ja niinkuin hän,[146] mi karhuin kosti kerran,
Eliaan vaunut näki viereviksi
hevosten kohotessa korkeutehen,

mut silmin, seurata ei niitä voinut,
vaan näki liekin pelkän leimuavan
ja haihtuvan kuin pilvi taivahille;

niin liekit täällä läpi kuilun kulki
jokainen sulkein sylihinsä vainaan,
mut varkauttaan julki näyttämättä.

Sillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin,
ja jos en tarttunut ois kiveen kiinni,
pudonnut oisin suoraan syvyytehen.

Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna,
nyt virkkoi: »Henget liekkilöissä piilee,
jokainen omassaan, mi häntä polttaa.»

Ma hälle: »Mestari, sen suita kuullen
varmempi oon, mut aavistin jo itse
asian ynnä tietää vielä tahdoin,

ken vanki tuon on tulen, huipussansa
kaksjakoisen, kuin roviolta nousis,
joll' Eteokles veljinensä[147] paloi.»

Hän mulle: »Helmassa sen liekin kärsii
Odysseus ynnä Diomedes: veljet
olivat vilpin, nyt sen koston veljet.

Ja heidän liekissään nyt huoatahan
vuoks hevon viekkahan, mi aukas portin,
jost' ulos astui jalo Rooman siemen.

Siin' ilkityö, min vuoksi vielä suree
Akilleusta kuollut Deidamia,[148]
ja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.»

Ma virkoin: »Mestari, jos haastaa voivat
tulesta he, sua tuhannesti pyydän,
rukoilen, pyydän vielä uudellensa,

mua ettet tässä vartomasta epäis,
siks kuin tuo tuli kaksipäinen saapuu;
näät, kuinka halu kallistaa mun heihin.»

Hän mulle: »Kiitost' ansaitsee sun pyyntös
ja pyytehesi, siksi myönnyn siihen,
mut näytä, että osaat kieles suistaa.

Mun haastaa suo, kun kyllin oivaltanut
jo tahtos oon, he ollen helleenejä
sun puhettas ehk' ylenkatsoisivat.»

Kun liekki saapui siihen, missä oli
Oppaani mielest' aika, paikka parhain,
ma hänen kuulin haastavaksi täten:

»Te kaksi, liekin yhden kätkemätä,
jos joku ansio on mulla, olkoon
se suuri taikka pieni, teidän eessä,

siit' että lauloin kerran laulun ylhän,
pysähtykää! Ja toinen virkkakohon,
hän kussa kuoli harharetkillänsä.»

Pitempi pää tuon liekin vanhan alkoi
nyt räiskyä ja roihahdella, aivan
kuin oisi tuuli tutjutellut sitä.

Se sinne tänne karkeansa käänsi
kuin ois se ollut kieli haasteleva
ja vihdoin viskas sanat nää ja puhui:

[150]»Kun jätin Kirken, mua kahlehtivan
jo toista vuotta saaressaan, mi sitten
sai Aineiaalta nimekseen Gaëta,

ei rakkaus poikaani, ei hartaus kohtaan
isääni vanhaa, lempi ei, jot' olin
ma velkaa vaimon ilon alttarille,

minussa voineet kaukomieltä voittaa
avara tulla tuntemaan maailma
ja paheet ihmisten ja ihmiskunta.

Ma lähdin kyntämähän merta laajaa
vain yhdell' laivalla ja ystävien
kerallä harvain vielä uskollisten.

Molemmat rannat näin Marokkoon saakka
ja Espanjaan, Sardinian myös saaren,
ja muutkin, joita meri siellä huuhtoo.

Olimme vanhat, seurani kuin minä,
ja verkat, salmeen saavuttaissa, johon
Herakles kerran pani merkkipatsaat,

inehmo ettei etemmäksi pyrkis;
ja sitten oikealle jäi Sevilla
ja vasemmalle ohi jäänyt Ceuta.

'Oi veljet', virkoin, 'sadan vaaran suitse
samonneet saakka päivänlaskuun, älkää
lyhyttä iltavartiota iän

kun vielä valveilla on aistimenne,
kieltäykö käyttämästä tutkimahan
kanss' Auringon maan-osaa kansatonta.

Sukunne alkujuurta muistakaatte:
ei luotu teitä elämään kuin pedot,
vaan tietä kunnon ynnä tiedon käymään.'

Puheella tällä lyhyellä lietsoin
ma seurani niin innokkaaksi matkaan,
heit' ettei hillitä ois voinut enää.

Päin itää peräkeula pursi juoksi,
airoista saimme siivet lentoon hurjaan
vasenta aina suuntaa suosiellen.

Yö näki tähdet jo maanpiirin toisen
ja niin ol' alhaalla jo pohjantähti,
pinnasta meren ettei noussut enää.

Viis kertaa syttyi, viisi kertaa sammui
kuun alakairan valkeus sillä aikaa
kuin oli rannatonta purjehdittu.

Nous silloin näköpiiriin vuori tumma,[151]
etäinen, näyttävä niin korkealta,
sen vertaist' etten ollut ennen nähnyt.

Iloittiin, mutta ilo kääntyi murheeks:
uudelta maalta pyörremyrsky tuli,
mi purren kokkaan iski. Kertaa kolme

se pyöri meren kaikkein vetten kanssa,
mut neljännellä perä nousi ilmaan
ja kokka painui--Toisen tahdon mukaan

sikskunnes meidät meri aava peitti.»



Seitsemäskolmatta laulu


Jo liekki tyynnä, pystysuorass' seisoi
taas vaieten ja meistä etääntyen
luvalla lempeen Runoniekan, koska

läheni toinen liekki jälleen meitä
katseemme kääntäin kohti kärkeänsa,
mi haastoi sanoin epäselvin, oudoin.

Kuin äänell' oman tekijänsä mylvi
Sisilian härkä[152] ensi kertaa (oikein
se oli viilarille vasken julman),

ja kaikui kauttaaltaan tuon kurjan tuskaa,
niin että elävältä tuntui aivan
ja kärsivältä kuva kuparinen;

noin liekin ääniks, sähinäksi tulen
sulivat ensin sanat surulliset
kuin tietä, väylää löytämättä. Sitten

kun olivat ne liekin päähän päässeet
sen saaden samaan väreilyyn, min niille
nielussa antanut ol' ihmiskieli,

tuon kuulimme: »Oi sinä, jolle puhun,
lombardian-kieltäni ken haastoit äsken,
sanoen: 'Mene, en sua enää härnää',

ma joskin myöhästynyt hiukan lienen,
äl' epää jäädä puhumaan mun kanssain,
näät, etten itse epää, vaikka palan!

Jos juur' oot tähän tummaan piiriin tuotu
latinalaisten maasta suloisesta
mi kaiken syyni kehto on, niin virka,

sodassa vaiko rauhass' on Romagna?[153]
Ma olin vuorten laps Urbinon luota,
Tiberin lähtehitten tienohilta.»

Tähystin alas tarkkaavaisna vielä,
kun Mestarini mua koski, virkkoi:
»Latinalainen on hän, haasta sinä!»

Ja minä, valmihina vastaamahan,
näin virkoin viipymättä nyt: »Oi sielu
mi siellä piilet syvyydessä, koskaan

ei ollut eikä ole maa Romagnan
sodaton sydämissä ruhtinainsa;
mut ollut julki sotaa ei, kun läksin.

Ravenna seisoo kuin jo vuodet seisoi;
sen päällä valvovi Polentan[154] kotka,
min siipi koko Cerviankin[155] peittää.

Se kaupunki,[156] mi kerran kauan kesti,
ja monta ranskalaista suisti surmaan,
nyt kyntten vihreäin on vallitsema.

Verrucchion[157] Hurtat, vanha ynnä nuori,
nuo, jotka pitivät Montagnan[158] pahoin,
hampaitaan käyttää, miss' on käyttäneetkin.

Lamonen[159] ja Santernon kaupunkeja
tuon kentän valkeen jalopeura johtaa,
mi vaihtaa karvaa joka vuoden-aikaan.

Ja se, min äärtä Savio huuhtoo,[160] samoin
kuin välill' on se tasangon ja vuoren,
välillä vapaan ynnä orjan vaappuu.

Nyt pyydän sua kertomaan, ken olet;
kovempi muita jos et liene tässä,
nimesi maailmassa säilyköhön.»

Humisi hetken liekki, niinkuin tulen
on tapa, sitten sinne tänne kieli
tuo liikkui, lausui sanat seuraavaiset:

»Jos uskoa ma voisin vastaavani
miehelle, joka päälle maan taas pääsee,
tään liekin tutkain eipä liikkuis enää.

Mut koska, jos ma oikein kuullut olen,
elossa päässyt viel' ei täältä kukaan,
en pelkää häpeää, vaan sulle vastaan.

Mies olin miekan, sitten munkkiköyden;
noin vyötettynä sovitusta toivoin
ja varmaan täyttynyt tuo toivo oisi,

jos Ylipappi--hälle turma!--syössyt
mua ei ois rikoksiini entisihin;
tuo miks ja kuinka tapahtui, saat kuulla.

Niin kauan kuin ma olin luuta, lihaa
ja mulla muoto emon suoma oli,
en tehnyt töitä leijonan, vaan ketun.

Tiet tunsin salaiset ja juonet kaikki
ja vilpin taitehen niin tarkoin taisin,
maan ääriin että maine tuosta kulki.

Kun tulleeni näin tuohon ikään, jossa
jokaisen pitäis purjehensa alas
jo laskea ja koota laivatouvit,

minulle inhoks kääntyi mielutyöni,
ma kaduin syntejäin, sain munkkikaavun--
mua raukkaa, ah! Ois auttanut se kyllä.

Mut päämies uutten farisealaisten,[161]
mi kävi sotaa Lateranon luona,
(ei kera saraseenein, juutalaisten,

vaan kanssa vihollisten kristittyjen,
joiss' yhtään ollut voittajaa ei Acren,
ei kaupankävijää sulttaanin maiden)

ylintä tointaan, arvoansa pyhää
ei kunnioittanut, ei kaapuani,
mi muinoin laihtumaan sai kantajansa;

vaan kuin Sylvester-paavin[162] Constantinus
valitsi auttajaksi rohtumistaan,
hän minut kutsui lääkärikseen, että

hän parantuisi vihan-kuumeestansa;
ma vaikenin, kun pyys hän neuvoani
sanoilla haastain humalaisen. Sitten

hän mulle virkkoi: 'Älä pelkää mitään!
Sun päästän synneistäs, ja mulle neuvot,
ma kuinka Penestrino-linnan valtaan.

Avata voin ja sulkea myös taivaan
kuin tiedät: tuohon avaimet on mulla,
edeltäjäni hylkimät.' Nuo vakaat

todistuskappaleet mua kannustivat,
siks että vaieta en voinut enää,
vaan virkoin: 'Isä, koska siis mun peset

synnistä, johon nyt ma syöksyn, kuule:
luvata paljon, vähän pitää! Siinä
se keino, jolla voitat linnan ylvään!'

Kun kuolin, noutamaan mua sai Franciscus,[163]
mut hälle virkkoi kerubini musta:
'Äl' ota sitä, väärin teet sa mulle!

Mun orjieni joukkohon hän kuuluu,
kun vilppiin neuvoi; siitä asti minä
tukasta pidellyt oon miestä sitä.

Ei synninpäästöä voi saada, joka
ei kadu; eikä kadu, joll' on himo,
sen kieltää käsitteiden ristiriita!'

Voi, mua kurjaa, kuinka säikähdin ma,
kun minuun tarttui hän ja virkkoi: 'Ehkä
et luullut logiikkaa mun ymmärtävän!'

Luo Minoksen mun vei, mi kahdeksasti
selkäänsä tuimaan hännän kiersi, virkkoi
sit' ensin purtuansa raivoisasti!

'Tää vilpin tuleen vikapää on!' Niinpä
nyt kadotettuna sa näät mun täällä,
puvussa tässä, jossa kuljen, kärsin.»

Puheensa näin kun päättänyt hän oli,
pois liekki vaikeroiden väistyi, kääntäin
ja vääntäin karkeansa terävätä.

Nyt kera Oppahani paasisiltaa
kävimme kohti kaarta kuilun, missä
ne palkan saa, jotk' eripuraa kylväin,

sydämet särkein, syntikuormaa kasaa.



Kahdeksaskolmatta laulu


Ken voisi sanoin suorasukaisinkaan
kuvata, vaikka monta kertaa koettais,
sen hurmeen ja ne haavat, jotka näin nyt?

Ois liian heikko joka kieli siihen
niin vuoksi muistomme kuin ihmispuheen,
jotk' eivät säilyttää voi niin paljon.

Jos koossa oisi koko kansa, joka
Apulian aukeassa maassa surrut
on vertaan, vuodattamaa roomalaisten

ja Hannibalin sodan pitkän, jolloin
niin suuri saatiin saalis[164] sormuksien
kuin Livius kertoo, jok' ei väärin kerro;

lisäksi kansa, joka tuskat tunsi
Robert Guiscardin[165] iskujen, ja sekin,
min[166] luita kootaan Ceperanon luota--

jokainen joss' apulialainen petti--
ja luota Tagliacozzon, jossa vanha
Allard[167] sai voiton asehitta: kaikki

nää jos ois koossa, jäsentensä tyngät
jos näyttää vois he, ei se vertaa vetäis
kauhuille kuilun yhdeksännen sentään.

Ei kiulu, jost' on pohjalaudat poissa,
niin ammota kuin näin ma auki erään
leuasta saakka peräreikään. Suolet

välissä jalkain häitä riippui, auki
ammotti luusto ja se rapasäkki,
mi tekee saastaa meidän ruoastamme.

Sill' aikaa kuin ma häntä tarkoin tutkin,
mua katsoi hän ja käsin rinnan repäs
sanoen: »Katso, kuinka itseänsä

Muhammed rikko-ruumis raatelevi!
Ali[168] mun eelläni käy itkein, halki
päälakeen leuast' asti kasvot. Kaikki

nää muutkin, jotka näet, kylväjiä
olivat ristiriitojen ja kiistain
maan päällä, siks he täällä halki ovat.

On takanamme piru kauhistava,
min kunkin meistä miekallansa leikkaa
ja jälleen saman silpo-iskun iskee,

kun päähän päässeet oomme tuskantiemme;
näät haavamme käy aina umpeen ennen
kuin palata tuon eteen taas on pakko.

Mut ken oot sa, mi kalliolta kurkit
kentiesi vitkastellen käydä kuiluun,
min sulle määränneet on syysi omat?»

Oppaani lausui: »Kuljeta ei kuolo,
ei rikos häntä vielä kiusan paikkaan,
vaan minä, vainaa, häntä tänne alas

piiristä piiriin helvetin nyt johdan,
hän että täyden saisi tiedon; totta
on tämä niinkuin että sulle puhun.»

Tuon kuullen varmaan sata heistä kääntyi,
jäi seisomaan ja mua tuijottamaan
unohtain tuskansa sen ihmeen vuoksi.

»Jos pian siis sa päivän maille päässet,
Fra Doleinolle[169] virka: ellei muonaa
hän varaa itselleen, mua kohta seuraa

hän kuolemaan, hän lumihankiin saartuu,
lyö hänet voittoisa Novaralainen,
mi muuten helposti ei häntä murtais.»

Muhammed mulle lausui sanat nämä,
kun oli jalan nostanut jo lähtöön;
sen sitten maahan painoi hän ja poistui.

Toinenkin, jonka oli kurkku puhki
ja nenä halki kulmaluihin saakka
ja jolle vain ol' yksi korva jäänyt,

mua muiden kanssa ihmetellen aukas
nyt toisten eessä nielunsa, mi oli
punainen koko pinnaltaan, ja virkkoi:

»Oi, sinä, jot' ei syytä syy, jonk' olen
latinalaisessa ma maassa nähnyt,
ellei mua yhdennäköisyys nyt petä,

mieleesi johda Pier da Medicina,[170]
jos joskus näät taas alangon sen armaan,[171]
Vercellistä mi Marcabòhon viettää.

Ja tietää Fanon[172] kahden parhaan anna,
niin herra Guidon kuin myös Angiolellon,
he että--jos on meillä ennuskyky--

tulevat heitetyiksi haahdestansa
tyrannin viekkaan[173] vilpin kautta mereen,
Cattolican maan äärtä huuhtovahan.

Rikosta sellaista Neptunus nähnyt
Mallorcasta ei Kypron saareen saakka,
mies Argoon ei, ei merirosvo tehnyt.

Tuo petturi ykssilmäinen, maan herra,
sen maan,[174] jot' eräs seuralaisistani
ei tahtois olla koskaan nähnyt, heidät

näät kutsuva on neuvotteluun, sitten
niin toimiva, ett' tarvis heidän enää
ei purjetuulta paluumatkallensa.»

Ma hälle: »Virka vielä, jos sa tahdot,
sinusta että päällä maan ma kerron,
ken on hän, jota kaupungin tuon näkö

niin katkeroittaa?» Silloin laski käden
hän erään suulle ja sen leuat aukas,
näin huutain: »Hän se on tää mykkäkieli!

Hän, pakolaisna, poisti Caesarilta
epäilyn, virkkain, että vitkastelee
mies varustettu aina vauriokseen.»

Oi, kuinka näytti hän nyt pelkäävältä,
tuo Curio, niin nopsa sanaan ennen,
nyt kielin kurkkuun saakka haljenneisin!

Ja yksi, kädetön, nuo tyngät tylpät
kohotti ilmaan pimeään ja huusi
hurmeessa, kasvoillensa kuohuvassa:

»Mieleesi johda Mosca[175] myös, mi sanoi:
työn pää on teko! Turman kylvön tuosta
mun sanastani sai Toskanan kansa.»

Ma hälle: »Sai myös siitä heimos surman.»
Nyt tuntein tuskaa tuskan päälle riensi
hän pois kuin murheen lyömä mielipuoli.

Nyt minä katsomaan jäin joukkiota
ja seikan näin, jot' epäröisin yksin
ja ilman muuta todistusta virkkaa,

jos turvanain ei omatunto oisi,
tuo hyvä seura, joka miehen puhtaan
tekevi suoraks syyttömyydellänsä.

Näin varmaan--nään sen vielä silmissäni
ma varren käyvän vailla päätä, aivan
kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.

Tukasta kantoi päätä irtonaista
hän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin
loi katsehen ja virkahti: »Voi mua!»

Omalle näytti tietä kantajalleen:
olivat kaks ja yks he sentään; kuinka
tuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.

Hän tultuansa sillan alle juuri
kohotti käden, joka päätä kantoi,
sen sanat että lähempää nyt kuuluis.

Pää puhui: »Nähnet vaivan vaikeimman,
inehmo, kuolon maita kulkevainen;
näin suurta lie et kohdannut sa ennen.

Minusta että viestin veisit, tiedä,
ett' oon Bertrand de Born,[176] se mies, mi antoi
nuorelle kuninkaalle neuvot huonot.

Isäänsä vastaan yllytin ma pojan;
pahemmin ei Akitofel lie tehnyt
erottain Davidin ja Absalonin.

Niin läheiset kun suhteet särjin, siksi
nyt kannan päätäni ma, katkaistua
juuresta, jok' on tässä vartalossa.

Niin kärsin samaa, minkä muille tein ma.»



Yhdeksäskolmatta laulu


Tuon joukon paljous ynnä haavat heidän
olivat multa silmät sumentaneet,
ne että itkeä vain ikävöivät.

Vergilius virkkoi: »Mitä katsot vielä?
Miks silmäs vielä syvyydessä viipyy,
joukossa raukkain raajarikkoisien?

Noin tehnyt muissa et sa onkaloissa.
Lukea jos sa heidät tahdot, muista,
kakskolmatta on peninkulmaa laakso;

ja kuu jo ehti alle jalkojemme.
On aika lyhyt, mikä meille suodaan,
ja muuta näkemistä viel' on sulia.»

Ma hälle: »Huomannut jos oisit syytä,
min vuoksi tuonne tuijotin ma alas,
mun ehkä suonut viivähtää sa oisit.»

Mut pois hän kulki, minä jäljessänsä,
noin hälle vastaten ja tuohon virkkain
lisäksi: »Siinä syvänteessä, johon

tähystin silmin niin ma tarkkaavaisin,
ma luulen, kärsii joku heimostani
syyn vuoksi, josta siell' on palkka paha.»

Hän mulle: »Älköön tästä lähtein enää
hänessä ajatukses askaroiko;
sa hänet jätä, muuhun mieles käännä.

Näät pikkusillan alla näin ma hänen
sua sormin uhkaavan ja osoittavan;
hän nimelt' on Geri del Bello,[177] kuulin.

Niin olit silloin kiintynyt sa toiseen,
mi muinoin oli Altaforten herra,
hänt' ettet huomannut, ja niin hän poistui.»

»Oi, Mestari», ma virkoin, »kuolemansa
verinen, kostamaton vielä, vaikka
häpeä sama kohtas toisiakin,

lie häntä suututtanut, siks hän poistui
minulle puhumatta, luulen; minä
sit' enemmän nyt häntä surkuttelen.»

Näin haastain saavuimme me paikkaan, josta
seuraava kuilu kalliolle näkyis,
jos valoisampi oisi, pohjaan saakka.

Seisoimme päällä Malebolgen majan
viimeisen, näimme käytävät sen kaikki
ja munkit mustat luostarin tään lujan.

Mua vastaan silloin valitukset satoi
kuin nuolet, sääli kirkas kärkenänsä,
niin että käsin peitin korvat kiinni.

Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki

kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkalosta huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien.

Astuimme alas viime törmää pitkin
tuon töyryjonon, vasent' aina suuntaa,
ja nyt ma nähdä saatoin kuiluun, jossa

tuo palvelija Herran ylvään, Oikeus
erehtymätön, iskee väärentäjät,
jotk' ovat kirjoitetut siihen kirjaan.

En luule, että kamalampi näky
Aiginan kansan kaiken sairaan oli,
kun ilma täys niin oli taudin saastaa,

ett' eläimetkin kuoli, maankin madot,
ja saaren vanha sukukunta jälleen,
mikäli runoniekat vakuuttavat,

pääs eloon siemenestä muurahaisten;[178]
niin kurja nähdä oli kuilu synkkä
läjittäin voihkivine vainajineen.

Yks virui toisen vatsan päällä, toinen
taas hänen harteillansa, kolmas koki
tietänsä tummaa nelinkontin käydä.

Astuimme askel askeleelta, hiljaa,
vait katsoen ja kuullen sairahia,
jotk' eivät jaksanehet jaloin seista.

Nojaavan kaks näin toisihinsa, niinkuin
patoja kylitysten lämmitetään,
ruvessa ruumis kaikki kummallakin.

Ja viel' en nähnyt tallirengin sukaa
niin nopsaan käyttävän, kun herra vartoo,
tai sen, mi tahtoo päästä nukkumahan.

kuin kumpikin he kynnenkärjillänsä
repivät ruumistansa raivokkaina
tuon syyhyn vuoksi, jok' ei koskaan lakkaa.

Ja kynnet kyntivät niin ruvettumaa
kuin perkkaa veitsi pintaa lahnan taikka
muun kalan vielä suuri-suomuisemman.

»Oi sa, ken sormin kuorit itseäsi»,
eräälle heistä virkkoi Oppahani,
»taas niillä nipistäin kuin pihtiraudoin,

niin totta kuin sun kyntes kestäköhön
ijäti työssä tuossa, lausu, onko,
latinalainen joku joukossanne!»

»Latinalaiset kurjat kumpainenkin
olemme tässä», valittain hän vastas,
»mut sinä ken, mi meiltä kysyit sitä?»

Oppaani hälle: »Olen saattelija
tään miehen, joka vielä elää, hälle
kaikk' kuilut helvetin ma näyttää aion.»

Yhteinen murtui tuki heiltä silloin,
vavisten kumpikin nyt kääntyi minuun,
ja muutkin, jotka sanain kaiun kuuli.

Minulle aukes mieli Mestarini,
hän lausui: »Haasta, mitä tahdot, heille!»
Ja minä haastoin, koska hän niin tahtoi:

»Niin totta kuin maan päällä muisto teidän
muretko älköön mielist' ihmisien,
vaan säilyköön all' auringon se monen,

keit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä?
Minulle tuota kertomasta älköön
kipunne inho teitä kauhistako.»

Näin toinen: »Olin mies Arezzon,[179] saattoi
mun roviolle Albero da Siena,
mut syy ei surmani mua tänne tuonut.

Hänelle lausuin tosin leikilläni,
ett' ilmaan nousta muka siivin voisin,
ja hän, tuo tuhma, mutta utelias,

mun taitoani tahtoi nähdä; minä
ruvennut kun en Daidaloksen virkaan,
hän tuosta poltatti mun piispallansa.

Mut kuiluun viimeisehen, kymmenenteen,
vuoks alkemian, jota harjoitin ma,
tuomitsi minut Minos pettymätön.»

Ma Mestarille: »Onko ollut koskaan
niin tuhmaa, turhaa kansaa kuin on Sienan?
Ei riitä siinä edes ranskalainen!»

Sen toinen spitalinen kuuli, lausui:
»Pois lue Stricca[180] toki, hän, mi taisi
niin hyvin panna tavaransa talteen!

Ja Niccolo, mi ensin keksi, että
saa neilikasta hyvän ruokahöysteen;
sen sitten omaksuikin Siena kaikki.

Pois lue joukko[181] myöskin, jossa tuhlas
Caccia d' Asciano viinitarhat, metsät,
ja Abbagliato aivojensa älyn.

Mut että tietäisit, ken kanssas yhtä
niin mielt' on Sienan miesten kesken, katso
mua tarkoin, etkö tunne kasvojani.

Capocchion[182] varjo olen, alkemistin,
metallin-väärentäjän; muistat minut,
jos oikein katson sua, muistat, että

apina aimo olin luonnon suuren.»



Kolmaskymmenes laulu


Ajalla Junon vihan, jolloin raivos
vuoks' Semelen hän Teeban kansaa vastaan
kuin usein ennen raivonnut hän oli,

hän Atamaan[183] niin teki hulluks, että
kun puolisonsa näki käyvän, kantain
käsvarsin poikaa kahta, huusi hurja:

»Virittäkäämme verkot, saamme saaliin,
kas, naarasjalopeuraa poikinensa!»
Kohotti sitten kynnet julmat, tempas

sen, joka nimeltään Learco oli,
pyöritti, iski kallioon; mut vaimo
merehen juoksi kera poian toisen.

Ja kun Fortuna mursi maahan Troian
ylpeyden, kaikkea jo uhmaavaisen,
sen vallan sortaen ja valtiaankin,

Hekuba kurja, orpo, vanki, jolta,
jo kuollut oli Polyxena-tytär,
hän merenrantaan mennen, nähden siinä

surulla Polydorus-poian ruumiin,
kuin koira haukkui mielipuolisena;
niin murhe häitä mielen käänsi nurin.

Mut nähty Teebass' ei, ei Troiassakaan
niin julman raivon koskaan riehahtavan,
ei eläimissä eikä ihmisissä,

kuin varjon kahden, valjun, alastoman
näin juoksevan nyt, joka suuntaan purren
kuin sika irti päässyt läävästänsä.

Capocchion niskaluuhun toinen iski
ja veti, tonki torahampaillansa,
niin että toisen maha maata raapi.

Jäi vapisemaan mies Arezzon, virkkoi
minulle: »Peikko tuo on Gianni Schicchi,[184]
hän raivoissaan noin muita raatelevi!»

Ma hälle: »Oh, niin totta kuin tuo toinen
sua älköön purko, virkkaa viitsi mulle,
ken on hän, ennen kuin hän meiltä katoo.»

Hän mulle: »Myrrhan[185] on se varjo vanha
tuon rutsaisen, mi isää omaa lempi
enemmän kuin ois luvallista ollut.

Tään kanssa synnin tekemään hän pääsi
kun muu hän olevansa valehteli,
niinkuin tuo toinen, joka poistuu, muutti

itsensä muotohon Buoso Donatin
ja laillisen näin testamentin teki,
sai aarteita ja tallin tamman parhaan.»

Kun poistuivat nuo raivokasta kaksi,
ma joihin olin silmän kiinnittänyt,
sen käänsin muihin turmansyntyisihin.

Eräällä muuten luutun muoto oli,
jos poikki ollut vain ois vartalonsa
läheltä masmalon, mi vaarat jakaa.

Ves'tauti vaikea, mi ruumiin muodot
noin runtelevi nestein mätänevin,
ett'eivät soinnu pään ja vatsan suhteet,

sai hänet seisomaan suu ammollansa
kuin keuhkosairas, janoissansa joka
päin leukaa huulen toisen painaa, toisen

päin seinää nostavi. Hän meille virkkoi:
»Oi, maahan synkkään saapuvaiset, ilman
rikosten syytä, katsokaa ja kuulkaa

kurjuutta mestar' Aadamin. Mull' oli
elossa kyllin kaikkea, mit' tahdoin,
ja vedenpisaraa, ah, nyt ma himoon.

Puroset, Arno-virtaan vieriväiset
vihreiltä kukkuloilta Gasentinon,
nuo, joiden rannat vilppaat on ja vehmaat,

mun mielessäin on aina, eikä suotta;
enempi mua kuva niiden kaivaa
kuin tauti tää, mi kalvaa kasvojani.

Se Oikeus ankara, mi vainoo mua,
mun syntipaikastani ottaa aiheen,
näin hurjentamaan huokauksiani.

Siell' on Romena,[186] missä väärää rahaa
tein käyttäin kastajamme leimakuvaa,
siks sinne ruumiin poltetun ma jätin

Mut jospa, nähdä Guidon kurjan sielun
tai Aleksanderin tai veljen[187] saisin,
näkyä tuot' en Brandan veteen vaihtais.

Yks on jo täällä, jos nää hurjat varjot
mun ympärilläni vain totta haastaa:
mit' auttaa se, kun kulkemaan en pääse?

Jos vielä liikkua ma voisin edes
sadassa vuodessa vain tuuman verran,
jo matkall' oisin häntä etsimässä

seasta kansan tämän muodottoman,
vaikk' yksitoist' on peninkulmaa kuilun
tään piiri ja sen läpimitta puoli.

Vuoks heidän tässä seurass' olen; saivat
mun lyömään kultarahaa alle arvon,
näät siitä puuttui kolme karaattia.»

Ma hälle: »Keit' on kaks nuo kurjaa, jotka
viruvat vierelläs ja huuruavat
kuin käsi märkä talvipakkasessa?»

»Tuoss' ovat», sanoi, »siitä saakka maanneet
kuin tähän kuiluun jouduin, liikkumatta,
ja maannevatkin ijäisesti. Toinen

tuo kerran väärin syytti Josefia,
tuo taas on Sinon, Troian viekastaja;
he höyryävät kuumeen häijyn löyhkää.»

Tuo toinen suuttui, ehkä kuullen, kuinka
nimensä mainittiin niin herjaisesti,
ja häntä nyrkillään löi vatsan kumpuun;

se kumahti kuin rumpukalvo. Tuosta
taas mestar' Aadam iski naamaan häntä
kädellä yhtä kovakouraisella,

sanoen: »Joskin kyky multa poissa
jäsenin liikkua on liian raskain,
on käsi kääntymähän mulla vapaa!»

Ja toinen: »Kun sa roviolle kuljit,
kätevä näin et ollut lie, mut varmaan
kai kätevämpikin, kun löit sa rahaa.»

Nyt vesitautinen: »Sen totta sanot;
mut niin ei tosi todistukses ollut,
kun Troiassa ne totta sulta kysyi.»

Ja Sinon taas: »Jos väärin puhuin, väärää
sa rahaa teit, syy yks mun tänne saattoi,
sun useammat kuin on perkeleillä.»

»Sa valapatto», sanoi pullomaha,
»hepoas muistele niin karvaudekses,
sen että maailma sais kaikki tietää!»

Ja kreikkalainen: »Sulle karvas olkoon
janosi, josta kieles halkee, ynnä
nuo nesteet mädät, jotka vatsaas vääntää!»

Ja siihen Aadam: »Niinpä aukee suusi
tapansa mukaan pahaa puhumahan;
jos janoan ja myrkkynestein paisun,

päänsärky sull' on sekä kuume, eikä
sua tarvis paljon pyytää latkimahan
Narcissuksen[188] ois kuvastinta myöskään.»

Tuon kiistan kuunteluun ma aivan kiinnyin;
nyt mulle Mestari: »Ma mitä näen?
Ei paljon puutu, ett'en suutu sinuun.»

Vihalla hänen haastavan ma kuulin,
häveten niin siks häntä kohti käännyin,
sen muisto että vielä vaivaa mua.

Ja niinkuin mies, mi nähden unta pahaa
unessa toivoo näkevänsä unta
ja halaa olemattomaks, mik' onpi,

niin minä, jok' en haastaa voinut, mutta
halasin pyytää anteheks ja pyysin
kuitenkin, vaikk' en luullut pyytäväni.

Nyt Mestari: »Syyn suuremman jo pesee
häpeän pienempi kuin nyt on sulla,
siks suru kaikki luotas luo ja muista,

ma että aina astun vierelläsi,
jos sattumalta saapunetkin paikkaan
sellaisten riitapukarein kuin nämä;

mut moista kuuntelee vain tahto halpa.»



Yhdesneljättä laulu


Puraisi mua sama kieli ensin,
niin että punehtuivat poskipääni,
ja sama antoi sitten rohdon myöskin.

Noin kuulin kerrottavan, että keihäs[189]
Akilleun ynnä tämän taaton syynä
ol' ensin tuskaan, sitten tuskan lohtuun.

Nyt selin käännyimme me kiusan laaksoon
ja pitkin rantaa, sitä kaartavata,
astuimme äänetönnä kumpainenkin.

Yö ollut siellä ei, ei myöskään päivä,
niin ettei paljon eteen nähdä voinut;
ma silloin kuulin torven äänen kovan.

Se vaientanut oisi ukkosenkin;
ja tietä äänen, suuntaan vastakkaiseen,
nyt katseeni sen alkukohtaa etsi.

Ei jälkeen tappion sen tuiman, jossa
työ pyhä hukkui Kaarlo Suuren, Roland
niin hirveästi torveen toitottanut.

Ma sinne pääni käänsin, näytti niinkuin
ois sieltä häämöittäneet tornit ylväät.
»Mik' on tuo kaupunki?» ma kysyin silloin.

Ja Mestarini: »Liian kauas koska
pimeyden halki nähdä tahdot, sattuu
myös harhaan iskemään sun mielikuvas.

Saat sinne tultuasi nähdä, kuinka
erehtyy aisti matkan pitkän päästä;
siks hiukan käyntiäsi kiirehtäös!»

Käteeni hellästi hän sitten tarttui
ja lausui: »Ennen kuin me käymme eespäin--
vähemmän että kauhistuisit tuolla--

sa tiedä: tornit ei, vaan jättiläiset
näkyvät sulle, suossa seisovaiset
napahan saakka, pitkin äärtä rannan.»

Kuin usman haihtuessa katse alkaa
taas vähitellen tuta, minkä siltä
salasi terhen, ilmaa tihentävä,

niin lähestyissäni tuon rimmen reunaa
pimeyden halki sankan, synkän, poistui
mun harhani, mut pelko sijaan tuli.

Näät niinkuin tornit ylväät seppelöivät
Montereggionen muurikehän harjaa,
niin rannasta, mi rapalammen saartaa,

kohosi puolivarteen saakka jätit
nuo kauhistavat, joita uhkaa vielä
Zeus ukonjyrinässä taivahalta.

Erotin eräältä jo kasvot, rinnan,
käs'varret jotka pitkin kylkiluita
riippuivat, olkapäät ja vatsaa osan.

Varmaankin hyvin teit, sa luonto, moista
lakaten sukukuntaa siittämästä
ja riistäin mahdin tuon Mars-jumalalta.

Ja että norsut ynnä valaskalat
maan päälle loit ja luot, sit' oikeana
pitävi mieli oikein katsovainen,

näät missä pahaan tahtohon ja voimaan
myös yhtyy järjen täyden käyttökyky,
inehmo siinä aseeton on aivan.

Leveät, pitkät oli kasvot hällä
kuin Rooman Pietar-kirkon pronssipiinja,
ja samansuhteinen myös muukin ruumis.

Ja vaikka ranta puoli vartta peitti,
vyöliinan tapaan, sentään pisti esiin
niin paljon, ettei friisiläistä kolme

ois päällekkäin hänt' tukkaan yltänehet;
hyvinkin vaaksaa kolmekymment' oli
näät kaulaan saakka yläpuoli varren.

»Rafel mai amech izabi almi»,[190]
noin huutaa alkoi suu tuo julma, joka
ei luotu ollut virsiin lempeämpiin.

Oppaani hälle virkkoi: »Tuhma sielu,
puhalla torvees, siihen vaivas purkain,
kun vihas paisuu tai muu intohimos!

Kaulaasi kopeloi, sa hullu henki,
niin hihnan löydät, jossa torves killuu
kuin laatta poikki laajain ryntähitten.»

Ja mulle: »Itsensä hän ilmi antaa,
hän Nimrod on, min älyn huonon vuoksi
maailma nyt ei kieltä yhtä puhu.

Hän siinä seiskoon, suotta hälle haastat,
kaikk' kielet ovat yhtä oudot hälle
kuin muille hänen, jot' ei taida kenkään.»

Niin käytiin eespäin, vasemmalle aina,
ja kohtasimme jousen kantamalta
ja toisen julmemman, myös suuremmankin.

En tiedä, ken lie vyöttänytkin hänet,
mut käsi toinen eteen kahlehdittu
häneltä oli sekä toinen taaksi

vitjoilla, joita kaulassaan hän kantoi,
niin että viidesti ne vartta kiersi
mudasta nousevaa. Nyt lausui Opas:

»Uhmaaja tuo Zeun suuren kanssa tahtoi
koettaa voimiaan ja siitä palkan
sai tään. On nimi Efialtes hällä;

jumalten peljätessä jättein vihaa
hän näytti uljuuttaan, mut käyttämänsä
käs'varret eivät enää koskaan liiku.»

Ma hälle: »Jos on mahdollista, silmin
halaisin ensin nähdä hirvittävän
myös Briareus-jättiläisen.» Tuohon

hän vastas: »Saat sa nähdä Anteuksen,
hän lähell' on, voi puhua, on vapaa,
syyn kaiken pohjaan viepä on hän meidät.

Se, jota nähdä tahdot, kauempana,
kahleissa on ja luotu on kuin tämä,
pait' että kamalammat häll' on kasvot.»

Mut koskaan tornia ei huojuttanut
maanjäristys niin hurja kuin nyt alkoi
täristä Efialtes. Pelko valtas

mun suurempi kuin suussa kuolemankin,
ja ellen nähnyt kahleitansa oisi,
tuo kauhu riittänyt ois surman syyksi.

Kävimme eespäin, Anteus[191] jo näkyi,
mi kymmenkyynäräisnä, päätä tuohon
viel' lukematta, notkon suosta nousi.

»Oi sa, ken laaksoss' onnen oikullisen,
Scipio missä mainehensa voitti
ja pakoon Hannibal läks joukkoinensa,

sait saaliiksesi jalopeuraa tuhat;
ken voiton itse jumalista oisit,
kuin luullaan, saanut kera veljiesi,

jos oisit sotaan yhtynyt Maan poikain:
sa meidät nosta, mutta suuttumatta
Kokytos-virran viluiselle jäälle,

mut älä Titiuksen luo tai Tyfeun;
tää täyttää halun voi, mi tääll' on hartain,
siks taivu, jätä nyrpistykset nenän!

Maan päällä voi hän vielä mainees nostaa;
hän elää näät, viel' ikää pitkää toivoo,
jos ennen aikaa hänt' ei korjaa Herra.»

Näin haastoi Mestari. Ja Anteus joutuin
ojensi kourat, joiden voiman tunsi
Herakles jo, ja tarttui kiinni häneen.

Vergilius, tuntien tuon kourauksen,
minulle virkkoi: »Tule, nostan sinut,
hän sitten meidät niinkuin kimpun kantaa.»

Niinkuin on nähdä Carisenda-torni[[193]
kalteensa alta, koska pilvi kulkee
sen yli suuntaan vastaiseen kuin vinous,

niin näytti Anteus, kun katsoin, kuinka
hän kallistui, ja tuolla hetkell' oisin
halunnut mennä tietä toista varmaan.

Mut keveästi kuiluun Luciferin
ja Juudaan meidät laski hän; ei kauan
noin kumarassa viipynyt hän enää,

vaan nousi jälleen niinkuin laivan masto.



Kahdesneljättä laulu


Niin karut, kolkot jos mull' oisi säkeet
kuin kuuluis kuvailuun tuon luolan tumman
min päällä kalliot muut kaikki painaa,

paremmin pusertaisin aineestani
ma mehun; vaan kun mull' ei niitä ole,
vavisten nyt ma lähden laulun työlle.

Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa
maailman kaikkeuden; kieli siihen,
mi »mammaa, pappaa» sopertaa, ei sovi.

Mut auttakoot mua Neiet armaat,[194] joiden
avulla Teeban piiritti Amphion,
sanani ettei asiasta erois!

Oi, rahvas kurjaa kurjempi tään paikan,
jost' on niin virkkaa vaikeaa: ois ollut
parempi syntyä sun raavahina.

Olimme onkalossa kaivon synkän
jo jätin jalkain alapuolla, katsoin
ma vielä vuoriseinää korkeata,

kun sanat kuulin: »Askeleitas varo,
sa ettet tallaa jalkapohjillasi
pään päälle meitä, kahta veljesraukkaa!»

Siks käännyin, eessä näin ja jalkain alla
ma järven, joka jäätyneenä näytti
lasia olevankin eikä vettä.

Niin paksuun kanteen vettään talvin kata
Tonava ei, mi Itävaltaa leikkaa,
ei myös Don-virta alla taivaan kylmän,

kuin tässä oli; jos sen päälle syössyt
ois Tambernik[195] tai vielä Pietrapana,
se ei ois rannastansa rauskahtanut.

Kuin sammakko, mi seisoo kurnuttaen,
veen päällä kuono, siihen vuoden-aikaan,
kuin tähkäpäitä maalaisvaimo tuumii:

niin jäässä seisoi sinivaljut varjot,
siit' esiin pisti vain päät häpeävät,
kalisi hampaat haikaroiden nuottiin.

Jokainen katsoi alaspäin; suu kantoi
kylmyyden todistusta, silmä kertoi
sydämen todistusta murheellisen.

Hain silmin haastajaa, näin jalkojeni
juuressa kaks niin lähekkäistä päätä,
ett' yhteen kietouneet ol' hapset heiltä.

»Keit' ootte, virkkakaa, te seisovaiset
noin rinta vasten rintaa?» lausuin. Kaulaa
he taivuttivat, sitten silmät minuun

he suuntasivat kyyneleitä täydet;
veet virtas huulille, mut kylmyys kohta
ne hyyti, sulkein silmäluomet jälleen:

puu puuta ei niin kiinteästi salpaa.
Kuin pukit puskemaan nyt toisiansa
tuost' alkoivat nuo vihan villitsemät.

Ja yks, min korvat pakkanen pois oli
puraissut, lausui alasluoduin katsein:
»Miks meissä kauan niin sa kuvastelet?

Jos tietää tahdot, ketkä on nuo kaksi,
se laakso, josta Bisenzio-virta[196] vierii,
isänsä Alberton ja heidän[197] oli.

Samasta äidist' ovat he; ja _Kainan_
voit kaiken etsiä, et löydä ketään,
mi jäässä jäätyä niin ansaitsisi;

ei hän,[198] jolt' Arthur rinnan ynnä varjon
samalla puhkas peitsenpistollansa;
Focaccia[199] ei, ei tuo, mi häiritsevi

mua päällään, peittäin multa näköalan,
ja jonk' on nimi Sassol Mascheroni;[200]
jos mies Toskanan lienet, tunnet hänet.

Ja ettet haastattais mua enää, tiedä,
oon Camicion de' Pazzi,[201] varron tässä,
Carlinoa syyn-sovituksekseni.»

Tuhannet sitten näin ma kasvot, roudan
niin runtelemat, että kauhu karsi
ja karsii aina mua, kun jäätä näen.

Päin keskikohtaa käydessämme, jossa
jokainen paino pyrkii yhtymähän,
mun väristessä ikipakkasesta,

en tiedä, sattuma vai sallimusko
vai tahto Jumalan lie ollut, mutta
noin päiden kesken käyden yhtä poljin.

Se huusi[202] valittain: »Mua miksi tallaat?
Jos saavu kostoa et suurentamaan
vuoks Montapertin, mua miksi kiusaat?»

Ma Mestarille: »Nyt mua varro, erään
tuo että epäilyni haihduttaisi;
mua sitten kiirehdi kuin paljon tahdot.»

Pysähtyi Opas, minä virkoin tuolle
mua vielä tuimin sanoin soimaavalle:
»Ken olet sa, mi muita haukut täten?»

»Ken itse oot», hän vastasi, »mi astut
kautt' Antenoran,[203] muilta posket polkein?
Jos oisit eläväkin, ois se liikaa!»

»Elävä oon», ma virkoin, »mainehesen
jos halaat, mieluista voi olla sulle,
jos nimes muiden kuuluin kanssa kerron.»

Hän mulle: »Juuri vastakkaista toivon.
Siks poistu kauemmin mua kiusaamatta,
sun turhat tääll' on mairitukses kaikki.»

Ma silloin tartuin häntä tukkapäähän
ja virkoin: »Itses nimittää sun täytyy,
tai jää ei karvaakaan nyt kallohosi!»

Ja mulle hän: »Jos teet mun kaljupääksi,
en sano, näytä sittenkään, ken olen,
en, tuhat kertaa vaikka pääni tallaat.»

Jo käsin kiersin hänen hapsiansa
ja moni irtautui jo tuhkatupsu;
hän haukkui, silmin alasluoduin yhä.

Nyt toinen huus: »Mik' on sun, Bocca? Eikö
sinulle riitä leukaloukun lyönti,
kun vielä haukut? Ken on kiusahenkes?»

Ma virkoin: »Tahdo sult' en enää sanaa,
kavala petturi, vaan häpeäkses
sinusta vien maan päälle tiedot todet.»

Ja hän: »Jo poistu! Mitä tahdot, kerro!
Mut älä vaikene, jos täältä pääset
hänestäkään, mi noin on nopsa-kieli

ja ranskalaisten rahan vuoksi kärsii.
Voit virkkaa: 'Näin Dueran miehen[204] siellä,
miss' syntisillä kylmä on.' Jos tietää

myös tahdot muista asukkaista paikan,
sun vierelläs on Beccherian miesi,[205]
Firenze jolta kaulahuivin katkas.

Gianni del Soldanier[206] lie tuonnempana,
ja Ganellone,[207] lisäks Tribaldello,
mi unen aikana Faenzan aukas.»

Olimme hänet jättäneet, kun kaksi
lovessa yhdessä näin jäätynyttä,
niin että toisen pää ol' hattu toisen.

Ja niinkuin puree leipää nälkähinen,
ylempi hampaat toiseen iski, siihen,
miss' yhtyy takaraivo selkärankaan.

Ja niinkuin Tydeus,[208] mi raivoissansa
myös Menalippon ohimoita raatoi,
pään kuorta tää ja sisällystä puri.

»Oi, sa mi vihaas eläimellisesti
osoitat häneen, jota syöt», ma virkoin,
»miks teet sen: lausu! Lupaan sulle, että

jos jostakin sa syyllä syytät häntä,
ja kerrot syntinsä ja keitä ootte,
sen sulle korvaan ylämaailmassa,

ellei mun kuivunut lie kieli silloin.»



Kolmasneljättä laulu


Nyt suunsa nosti julmast' atriastaan
tuo syypää, kuivaten sen suortuvihin
pään saman, jonka niskaa purrut oli.

Hän alkoi: »Tahdot, että uudistaisin
sydämen toivottoman tuskan, jonka
luo pelkkä aatos, ennen kuin sen lausun.

Mut sanaini jos siemenestä itää
häpeä petturille, jota jyrsin,
sa miehen näät, mi kyynelöi ja haastaa.

En tiedä, ken sa olet, kuinka tullut
liet tänne, vaan kun sua kuulen, varmaan
firenzeläiseksi sun arveleisin.

Siis tiedä: olin kreivi Ugolino,[209]
tää taas Ruggieri arkkipiispa. Sanon
myös syyni tähän huonoon naapuruuteen.

Ma että hänen juoniensa Kautta,
kun häneen luotin, ensin vangiks jouduin
ja sitten surman sain, lie turha virkkaa.

Mut siitä, jot' et tietää voi, ma kerron:
kuink' oli kuolemani julma. Sitten
saat päättää, onko loukannut hän mua.

Kuun päivän kierrot monet nähnyt olin
jo aukost' ahtaasta tuon kolkon kopin,
mi minusta sai 'nälkätornin' nimen

ja jonne toinen kohta suljetahan,
kun kerran unta uneksuin ma pahaa,
mi mulle nosti vastaisuuden hunnun.

Tään[210] näin ma herrana ja mestarina
ajavan koirin laihoin, harjoitetuin,
ja kiihkein sutta ja sen poikuetta

päin vuorta, Luccalta mi Pisan[211] kaihtaa,
Gualandin ja Sismondin ja Lanfranchin[212]
hän oli eelleen eturintaan pannut.

Väsyvän lyhyen matkan juostuansa
jo näytti susi poikineen, ja hampaat
terävät heiltä kyljet aukaisevan.

Heräsin ennen aamunkoita, kuulin
kuink' uness' itki, pyysi leipää pojat
omani, jotka kanssain torniss' oli.

Oot julma, ellet sure aavistusta,
mi mulle silloin sydämeeni astui!
Ja jos et itke, milloin sitten itket?

He heräsivät. Läsnä hetki oli
jo meidän saada päivä-annoksemme,
ja kukin untaan miettein synkin seuloi.

Ma silloin kuulin kiinni naulittavan
alaista usta kauhun tornin; katsoin
ma poikiani sanomatta sanaa.

En itkenyt: niin olin jähmettynyt.
He itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi:
'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?'

En kyynelt' itkenyt, en vastannutkaan,
ma koko päivään, yöhön, kunnes toinen
kohosi aurinko maanpiirin yli.

Pistäytyi säde pieni vankilaamme
tuskaisaan, ja kasvot neljät näytti
kuvani oman mulle onnettoman.

Surusta silloin kättä kahta purin,
nää luullen, että minun nälkä oli,
äkisti nousivat ja virkahtivat:

'Ah, isä meitä syö, se meille tuska
vähempi on! Sa meille suonet olet
lihamme kurjan, siis se riistä myöskin!'

Ma tyynnyin, etten heitä murhettaisi;
sen päivän, toisenkin me vaikenimme.
Ah, kova maa, miks auennut et silloin?

Pääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi
jalkaini juureen pitkällensä Gaddo
ja sanoi: 'Isä, etkö auta mua?'

Hän kuoli siihen. Ja kuin näät mun tässä,
ma näin, kun päivä viides, kuudes koitti,
raukeevan heidän, toinen toisen jälkeen.

Sokeena hoipuin yli kuollehien;
kaks päivää heidän nimiänsä huusin,
niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.»

Näin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin
tuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat,
kuin koira purren niillä luuta lujaa.

Voi, Pisa, tahrapilkku kansain kesken
maan kauniin, missä soi _si_-kieli[213] kirkas!
Kun viipyy naapureisi kosto, nouskoon

Capraia ja Gorgona[214] kansoinensa
ja padon pankoon Arnon suulle, että
sun kaupungissas joka henki hukkuis!

Näät vaikka kreivi Ugolino oiskin
sun linnas pettänyt, kuin kertoi huhu,
ois hänen poikiaan sun tullut säästää.

Sa uusi Teeba![215] Syyttömät ja nuoret
olivat Uguccione ja Brigata
ja kaks nuo muuta ennen mainittua.

Kävimme eespäin, sinne, missä kytkee
iljanne kansaa toista, jonka kasvot
ei alaspäin, vaan taa on taivutetut.

Siell' itse itku itkemästä estää
ja tuska, jot' ei silmä päästä ilmi,
takaisin palajaa ja vaivaa lisää;

ens kyyneleet näät kiinni jäätyy ripsiin
ja lailla kristallisten silmikkojen
ne täyttää laakson alla silmälautain.

Ja tapahtui, vaikk' kylmyys kaiken oli
mun kasvoiltani vienyt tuntokyvyn
ja niinkuin känsäks ihon kovettanut,

ma että tuntevani luulin tuulta.
Siks virkoin: »Mestari, mit' on tää liike?
Tääll' eikö ole höyryt kaikki laanneet?»

Hän mulle: »Pian sinne saavut, missä
sun oma silmäs sulle vastaa, nähden
sen syyn, mi tuulenleyhkän synnyttävi.»

Nyt kurja muudan huus jääkuorestansa:
»Oi sielut, joiden niin on julma rikos,
ett' teille määrätty on viime paikka!

Nää kovat kohottakaa silmän hunnut,
ett' itkisin ma sydäntuskaa tuimaa
ees vähän, ennen kuin taas kyynel hyytyy.»

Ma hälle: »Jos mua anot apuun, lausu,
ken olet! Ellen sua auta, itse
ma joudun alas jäässä jähmettymään.»

Hän silloin: »Olen Frate Alberigo,[216]
mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden
sijahan viikunain nyt taateleita.»

»Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?»
Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini
maan päällä, siitä en ma tiedä mitään.

Tään Ptolemean[217] etu näät on moinen,
ett' usein tänne sielu putoo ennen
kuin Atropos[218] on häneen koskenutkaan.

Ja että kyyneleeni lasittuneet
mieluummin siirtäisit sa silmistäni,
sa tiedä, sielun, heti kun se pettää,

kuin minä tehnyt olen, ottaa piru,
mi sitä siihen saakka hallitsevi
kuin päättyy siltä elon päiväin määrä.

Tällaiseen onkalohon sielu syöksyy;
maan päällä ehkä vielä näkyy ruumis
sen varjon, takanain mi talvehtivi.

Sa tiennet sen, jos tänne juur' oot tullut;
hän Branca d'Oria[219] on, ja vuotta monta
on vierryt siitä kuin hän tänne joutui.»

Ma hälle: »Luulen, että petät mua,
näät kuollut viel' ei Branca d'Oria ole,
hän syö ja juo ja pukeutuu ja nukkuu.»

Hän mulle: »Kuiluun kynsi-perkeleiden,
miss' sitkas kiehuu piki, viel' ei ollut,
Mikael Zanche tullut, ennen kuin hän

jo ruumiiseensa pirun päästi, sijaan
itsensä, ja myös sukulaiseen siihen,
mi hänen kanssaan pattotyön sen teki.

Ojenna kätes tänne nyt ja silmät
mult' aukaise!» En tuota tehnyt, sillä
hänelle oikein tein, kun häntä petin.

Ah, Genualaiset, kaiken hyvän tavan
viholliset ja pahan kaiken kuomat,
miks teit' ei vielä syösty maailmasta?

Näät luona huonoimman Romagnan sielun
teist' erään kohtasin, mi hengessänsä
jo kylpevi Kokyton vettä, vaikka

maan päällä vielä ruumihinsa elää.



Neljäsneljättä laulu


»_Vexilla Regis prodeunt Inferni_[220]
päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin
sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»

Kuin sumun paksun painuessa taikka
yön hämärtäissä yli maamme piirin
on kaukaa katsottuna tuulimylly,

rakennus kangastui nyt moinen mulle,
samalla tuulen vuoks taa Oppahani
vetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.

Vavisten laulan sitä: siellä olin,
jää kokonaan jo kussa varjot kattaa,
ne että siitä kuultavat kuin oljet

lasista; toiset lepää, toiset seisoo
nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin
päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.

Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini
otolliseksi näki mulle näyttää
sen olennon, mi kerran kaunis oli.

Mun työnsi eteensä ja seisahutti
sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss' on paikka,
mi suita vaativa on miehen mieltä.»

Lukija, ällös kysy, kuinka silloin
vapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin
ma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi

En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse,
lukija, tuumi, jos on järki sulla,
kuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.

Kohosi päästä puolirintaan saakka
tuon tuskan valtakunnan Imperator;
ja ennen itse jätti lien kuin hänen

ees käsivartten kokoiset on jätit.
Nyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin,
mi suhtainen on osan moisen kanssa.

Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma,
ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan,
hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.

Ah, kuinka minusta ol' ihme suuri,
kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen!
Punainen yks, se etupuolia puunsi

ja toiset kaksi siihen liittyi olan
kummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen
päälakeen. Se, jok' oikealla oli

valkoisen kellervältä paistoi; väri
vasemman oli niinkuin niiden, jotka
tulevat Niilin virran vieremiltä.

Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin
niin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt
merellä moisia ma purjehia.

Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin
lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi,
hänestä että kolme tuulta tuli.

Tuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki.
Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto
verinen tippui kolmen leuan alta.

Hän joka suunsa hampain syntist' yhtä
kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa
hän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.

Mut etummaista pahemmin kuin hampain
hän kynsin raastoi, niin ett' usein iho
poiss' oli aivan päältä selkärangan.

»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska»,
näin Oppaani, »on Judas Iskariotin;
pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.

Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu,
suun mustan murtelema tuo on Brutus;
kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.

On toinen Cassius, tuo vankka-raaja.
Mut yö taas ylenee, on aika lähdön,
jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»

Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin;
hän otti vaarin ajan, paikan suhteet
ja koska siivet kyllin aukenivat,

hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin
ja mätäs mättäält' alas astui sitten,
jääjärkälein ja karvankasvun väliin.

Kun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri
paikassa, josta reisi kaartuu, Opas
nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi

päin suuntaa, jossa oli hällä jalat,
ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee:
ma luulin noustavan taas helvettihin.

»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas
nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka
pahasta tästä moista porraspuuta!»

Lovesta kallion hän astui ulos,
sen partahalle istumaan mun pani
ja itse viereen jalan johti varman.

Kohotin katseeni ja luulin, että
näkyisi Lucifer kuin ennen yllä,
mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.

Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa
tajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä,
min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.

Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi!
On matka pitkä, polku huono, päivä
ens neljännestään kiertänyt jo puoli.

Ei linnan juhlasali ollut paikka,
miss' olimme, vaan luola luonnonluoma,
hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin

ma ylös noustuani Mestarille:
»Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista
minulta harha sekä haasta hiukan!

Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen
noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin
Aurinko illan aamuks saada voinut?»

Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen
viel luulet olevas, ma jossa killuin
karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.

Siell' olit alas astuttaissa, mutta
kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon
taholta jokaiselta painot painuu.

Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille
vastainen, jota manner laaja kattaa
ja jonka kukkulalla surmattihin

Hän, joka syntyi, eli synnitönnä.
Sun jalkas lepää päällä piirin pienen,
min toinen puolisko on paikka Judaan.

Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta;
ja hän, min karvat tikapuumme oli,
on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.

Hän tältä puolen taivahasta putos,
ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä
peläten peittyi mereen, nousten siitä

taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä
paeten häntä myös tään onton paikan
maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»

On paikka siellä alahalla, yhtä
etäällä kuin on Belzebubin hauta,
mi näy ei silmin, mutta tiedon josta

tuo puron ääni, sinne pulputtavan
raosta kallion, min syönyt siihen
se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.

Salaista tietä tuota Mestarini
ja minä läksimme taas nousemahan
maailmaan valoisaan, hän eellä, minä

jälessä, uupumatta, lepäämättä,
sikskunnes aukosta näin pyöreästä
ne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;

tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.



VIITESELITYKSET


1. laulu

[1] Psalmistan mukaan ihmiselämä kestää 70 vuotta. »Elomme vaelluksen
keskitiessä» merkitsee tällöin 35 vuoden ikää. Vuonna 1265 syntynyt
Dante määrää siis toivioretkensä tapahtuneeksi vuonna 1300, joka samalla
oli kirkollinen riemuvuosi.

[2] Synkkä metsämaa = synnin pimeys ja erehdykset.

[3] Tähti = aurinko, totuuden valo.

[4] Vertauskuvalliset villipedot ovat raamatusta, Jer. 5:6. Pantteri on
hekuma, jalopeura ylpeys ja susi ahneus.

[5] Vergilius, jota aikanaan pidettiin kaikkien runoilijain ja
ajattelijain etevimpänä, merkitsee Danten runoelmassa ylintä hyvettä ja
viisautta.

[6] Koira, joka voittaa ahneuden suden (paavinvallan) on Can Grande
(suuri koira) della Scala, Veronan herra, joka vuonna 1300 tosin oli
vielä lapsi, mutta herätti myöhemmin ruhtinashyveillään Danten huomiota.

[7] »Feltron kahden», kaksi Feltro-nimistä paikkakuntaa.

[8] Camilla, Euryalos, Turnus, Nisus, neljä Vergiliuksen
Aeneis-runoelman henkilöä.


2. laulu

[9] »Silviuksen isä» on Aineias.

[10] »Vas electionis» = Paavali kuten häntä apostolien teoissa (9:15)
nimitetään.

[11] Beatrice, Danten varhain kuollut nuoruuden rakastettu, joka
Jumalaisessa näytelmässä esiintyy Vergiliuksen, inhimillisen viisauden,
vastakohtana, jumalallisen viisauden ja armon edustajana.

[12] Neitsyt Maria, Lucia ja Beatrice edustavat Jumalan armon kolmea eri
lajia, kuten skolastinen teologia oli ne määritellyt.

[13] »Joella, jost' ei...»: syntisen elämän virta, jonka kanssa ei edes
meri voi kilpailla.


3. laulu

[14] Kolmiyhteinen Jumala.

[15] »Tää on tila kurja niiden...»: pelkurit, jotka eivät ole
uskaltaneet olla sen enempää hyviä kuin pahoja, on pantu helvetin portin
ja ensimmäisen helvetinpiirin väliin, samoin kuin ne enkelit, jotka
Saatanan luopuessa Jumalasta eivät pitäneet kummankaan puolta.

[16] Tarkoittanee paavi Celestinus V:tä, joka luopui virastaan ja jonka
jälkeen Danten perivihollinen Bonifacius VIII valittiin paaviksi.


4. laulu

[17] Danten helvetti on suuren suppilon kaltainen ja jaettu yhdeksään
piiriin, kukin eri jyrkänteellä. Suppilon kärki on sama kuin maapallon
keskipiste (vanhan maailmankäsityksen mukaan kaikkeuden keskipiste).
Suppilon kannen muodostaa maanpäällinen piiri, jonka keskipisteessä on
Jerusalem ja ympyräviivalla mm. Firenze.

[18] »Esipiha» on vanhan teologian Limbus patrum, jossa vanhan liiton
vanhurskaille oli sija valmistettu.

[19] »Valtaherra» on Kristus, joka ristinpuulla kuoltuaan astui alas
tänne.

[20] »Viisasten mestari» on Aristoteles, jolle koko keskiaika osoitti
melkein jumaloivaa kunnioitusta. Muut tunnettuja antiikin ajattelijoita,
tiedemiehiä ja runoilijoita.


5. laulu

[21] Minos, Kreetan tarukuningas oli oikeamielisen tuomarin ja
lainsäätäjän maineessa ja sen vuoksi vanhan ajan mytologia oli asettanut
hänet manalan tuomariksi. Dante sallii hänen pitää osan
tuomarinvaltaansa, mutta muuttaa hänet keskiaikaiseen tapaan piruksi.

[22] Kaksi lähenevää varjoa ovat Francesca da Riminin ja hänen miehensä
Gianciotto Verucchion veljen Paolon. Francesca itse oli Guido Polentan,
Ravennan herran tytär, joka valtiollisista syistä oli naitettu Riminin
herran Malatestan vanhemmalle pojalle. Gianciotto huomasi vuonna 1285
että hänen puolisonsa ja Paolon välillä oli lemmensuhde, yllätti ja
pisti kuoliaaksi heidät.

[23] »Kaina» on sukumurhaajien helvetti.

[24] Lancelot, kelttiläisen Arthur-kuninkaan tarupiiriin kuuluva sankari
ja rakastaja.


6. laulu

[25] Tunnettu firenzeläinen herkkusuu ja elostelija, jolta Boccaccion
mukaan ei näytä henkevyyttäkään puuttuneen.

[26] »Metsäpuolue» on »valkeat», toinen Firenzen taistelevista
perhepuolueista. Vastapuolue oli »mustat». Molempien puolueiden johtajat
ajettiin vuonna 1300 maanpakoon. Mustat pääsivät kuitenkin paavi
Bonifacius VIII:n ja Ranskan kuninkaan veljen Kaarle Valoislaisen avulla
jälleen valtaan ja karkoittivat vuonna 1302 kaupungista mm. Danten, joka
silloin kuului valkeiden puolueeseen.

[27] »Kaks on vanhurskasta...» Toinen heistä on Dante itse, toista ei
varmasti tiedetä.


7. laulu

[28] »Papé Satán...» Kenties hebreankielestä vääristeltyä manausta, joka
voisi merkitä jotakin sentapaista kuin »sylje, Saatanan suu, sylje
Saatanan suu tulta».


8. laulu

[29] Phlegyas, antiikin taruvaltias, joka poltti Delphoin temppelin
kostoksi siitä, että Apollo oli vietellyt hänen tyttärensä.

[30] Filip Argenti, Danten poliittinen vastustaja, tunnettu
raakuudestaan ja ylpeydestään.

[31] »Diten kaupunki»: Dis oli yksi antiikin ajan Tuonelan herran nimiä,
jota Dante käytti merkitsemään itse pimeyden ruhtinasta.


9. laulu

[32] Eriktone oli muuan antiikin taruston velhonaisista, jonka Lucanus
mainitsee.

[33] »Juudaan piiri», alin helvetinkuilu, Judas Iskariotin mukaan
nimitetty.

[34] Kolme raivotarta, omantunnontuskien vertauskuvat.

[35] Theseus oli tarun mukaan yrittänyt ryöstää manalan valtiaan
puolison Proserpinan.

[36] Dante itse huomauttaa tässä esityksessä vertauskuvallisuudesta.
Medusa on sydäntä kivettävä epäily.

[37] Enkeli, joka taivaan armosta tulee auttamaan Vergiliusta
(inhimillistä viisautta), palauttaa kuulijainsa muistiin, miten Herakles
kerran oli tullut pelastamaan Theseusta ja kohdellut väkivaltaisesti
tuonen koiraa.

[38] Pola, kaupunki Istrialla.


10. laulu

[39] Profeetta Joelin mukaan (3:2 ja 12) viimeinen tuomio oli tapahtuva
Josafatin laaksossa lähellä Jerusalemia.

[40] Farinata (degli Uberti), jo kuudennessa laulussa mainittu
firenzeläinen ghibelliinijohtaja.

[41] Haamu, joka nyt näkyy, on Cavalcante Cavalcanti, Guido Cavalcantin
isä, joka oli Danten aikainen kirjailija eikä nähtävästi ollut osannut
kyllin kunnioittaa Vergiliusta.

[42] Antiikin mukaan oli manalan valtiatar Hekate samalla myös kuun,
erittäinkin uudenkuun jumalatar. Viisikymmentä kuukautta laskettuna
eteenpäin kevätpäivän tasauksesta vuonna 1300, jolloin Danten
helvetinmatka tapahtui, merkitsee vuoden 1304 alkupuolta. Sinä vuonna
Dante teki valkeiden kanssa epäonnistuneen yrityksen palata Firenzeen.

[43] Farinata heimoineen oli julistettu ikuiseen maanpakoon.

[44] »Taisto suuri», Montapertin taistelu vuonna 1260, jossa Farinata
oli firenzeläisten ghibelliinien johtaja.

[45] Saman taistelun jälkeen tahtoivat voittoisat ghibelliinit polttaa
koko Firenzen, mutta Farinata esti aikeen.

[46] Keisari Fredrik II, ateisminsa vuoksi. »Kardinaali» on Ottaviano
degli Ubaldini, Bolognan piispa ja merkittävä valtiomies 1200-luvun
keskivaiheilla.

[47] Beatrice.


11. laulu

[48] Anastasius oli paavina vuosina 496-498. Fotinus oli Tessalonikin
harhaoppinen diakoni.

[49] Caorsa on ranskalainen Cahorsin kaupunki, jonka asukkaat olivat
kuuluisia koronkiskonnastaan.

[50] »Sun siveys-oppis», samoin myöhemmin »sun luonnon-oppis»,
Aristoteleen oppeja.


12. laulu

[51] »Ateenan ruhtinas», Theseus.

[52] Nessus, joka tahtoi ryöstää Herakleen lemmityn Deaneiran.

[53] Dionysios, Syrakusan tyranni noin vuonna 400 eKr.

[54] Azzolino, Lombardian herra vuosina 1230-60, kuulu julmuudestaan.

[55] Obizzo Esti, Ferraran herra, Danten aikalainen.

[56] Monfortin herra, englantilainen ylimys, joka vuonna 1291 surmasi
Cornwallin prinssin Henrikin. Tämän sydän vietiin palsamoituna
Westminster Abbeyyn.

[57] Pyrrhus, Epeiroksen kuningas; Sextus Pompeius.

[58] Kaksi ylhäistä rosvoritaria 1200-luvulta.


13. laulu

[59] Seutu Firenzestä etelään päin.

[60] Strofadit, saaria Joonian meressä. Viittaa erääseen Vergiliuksen
Aeneis-runoelman taruun.

[61] Fredrik II:n kansleri Pietro delle Vigne, joka joutui epäsuosioon
vuonna 1248 ja surmasi itsensä.

[62] »Portto» on kateus.

[63] Lano Sienalainen, joka tuhlasi omaisuutensa ja etsi tahallisen
kuoleman kotikaupunkinsa taistelussa aretinolaisia vastaan.

[64] Tunnettu firenzeläinen elostelija.

[65] Firenze, jonka suojelusjumala pakanuuden aikana oli Mars, sitten
Johannes Kastaja.

[66] Puhuja on joku tuntematon itsemurhaaja.


14. laulu

[67] Cato nuorempi, joka marssitti sotajoukkonsa Libyan erämaan halki.

[68] Capaneus, antiikin taruhenkilö. Theban piirittäjä.

[69] Mongibello = Etna.

[70] Flegra, laakso Tessaliassa, jossa Zeus kukisti ryntäävät
jättiläiset Vulcanuksen takomilla ukonvaajoilla.

[71] »Päämies», Saturnus, jonka aikana vielä koko ihmiskunnalla oli
kultakausi. Samalla vertauskuvallisesti käsitettynä Aika.

[72] Rea oli maanjumalatar, Zeun äiti.

[73] »Vuoressa seisoo...». Nebukadnesarin unikuvan (Daniel 2:31-33)
mukaan muodostettu. Tarkoittaa Dantella maailmanhistorian neljää
aikakautta, kulta-, hopea-, vaski- ja rauta-aikaa. Savijalka merkitsee
Rooman keisarikuntaa, jonka heikkoutta Dante syvästi suree.

[74] Damiata = Egypti.


15. laulu

[75] Brunetto Latini, (1220-1294), Danten kunnioitettu opettaja, suuri
filosofi, runoilija ja kaunopuhuja. Hänen pääteoksensa oli Tesoro.

[76] Dante ja yleensä Firenzen ylhäisö katsoivat olevansa vanhojen
roomalaisten jälkeläisiä vastakohtana Fiesolen vuoristosta kaupunkiin
myöhemmin muuttaneille raaoille nousukkaille.

[77] »Nainen», Beatrice.

[78] Sodomiitteja.

[79] Priscianus, latinalainen oppinut 500-luvulta. Francesco d'Accorso,
bolognalainen lainoppinut, kuollut vuonna 1293.

[80] Tarkoittaa piispa Andrea dei Mozzia, jonka paavi Bonifacius VIII
siirsi hänen huonon elämänsä takia Firenzestä Bacchiglione-joen varrella
sijaitsevaan Vicenzaan.--»Jätti...», kuoli (vuonna 1296).

[81] Ensimmäisenä paastosunnuntaina joka vuosi pidettiin Veronassa
kilpajuoksut, joiden palkintona oli palanen vihreää verkaa.


16. laulu

[82] »Kaupunki kehno», Firenze.

[83] »Rattaan rakensivat...», pyörivät piirissä.

[84] Kauneudestaan ja siveydestään kuulu firenzeläinen nainen, joka eli
vuoden 1200 paikkeilla.

[85] Firenzeläinen ylimys, guelfi, kuollut vuonna 1292.

[86] Viisas mies, jonka neuvoa noudattamalla firenzeläiset olisivat
säästyneet hirvittävältä verilöylyltä Arbia-joella vuonna 1260.

[87] Sukuperältään alhainen, mutta arvossapidetty kunnian mies
1200-luvun keskivaiheilta. Hän näyttää antautuneen sodomian paheeseen
puolisonsa ilkeyden takia.

[88] Juuri ennen vuotta 1300 kuollut älykäs firenzeläinen.

[89] Köysi (munkkiköysi) merkinnee ulkonaista elämänkuria, jolla Dante
oli tahtonut voittaa aistillisuuden pedon. Itsekin hän lienee
nuoruusvuosinaan ollut fransiskaani.


17. laulu

[90] Geryon, Herakleen surmaama antiikin tarukuningas on tässä vilpin
vertauskuvana ja keskiaikaisen mielikuvituksen mukaan muodosteltu.

[91] Luettelemalla vaakunoita Dante leimaa polttomerkillään eräitä
firenzeläisiä nousukassukuja heidän koronkiskontansa vuoksi.

[92] Phaëton, Auringon poika, sai antiikin tarun mukaan kerran
aurinkovaunut ohjattavakseen, mutta ei osannutkaan ajaa. Pelastaakseen
maapallon joka oli palaa poroksi Zeus löi hänet salamalla.

[93] Dedalus (Daidalos), taruston keksijänero oli oppinut lentämään
siivin, jotka oli ommeltu vahalla kiinnitetyistä linnunsulista. Hänen
poikansa Ikarus lensi uhmaten liian lähelle aurinkoa, jolloin vaha suli
ja hän putosi mereen.


18. laulu

[94] »Riemuvuosi» oli vuonna 1300. »Vuori» josta muutama säe myöhemmin
puhutaan on Ianiculum.

[95] Arvossapidetty 1200-luvun bolognalainen, joka paritti sisarensa
ruhtinas Azzo VIII Estelle.

[96] Kuningas Thoaan oli hänen tyttärensä Hypsipyle viekkaudella
pelastanut.

[97] Muuan lipeväkielinen demagogi.

[98] Roomalaisen huvinäytelmän henkilö, joka Terentiuksen »Eunukeissa»
esiintyy Thrason rakastajattarena.


19. laulu

[99] Simon Magus, joka Apostolien tekojen (8:9-20) mukaan tahtoi ostaa
Pyhän hengen lahjat. Hänestä sai kirkonviroilla käyty kauppa nimen
simonia.

[100] Dante vertaa kirkollisen viran ottamista siveellisen avioliiton
pyhyyteen.

[101] Kastekappeli Firenzessä. Sen vesialtaan vieressä oli pyöreitä
koloja lattiassa pappeja varten, jotka niissä seisten ylettivät veteen.

[102] Puhuja on paavi Nikolaus III (1277-80). Bonifacius VIII, joka
vielä eli vuonna 1300 oli taas Danten perivihollinen.

[103] Tarkoittaa paavi Klemens V:tä, Ranskan kuninkaan Filip Kauniin
kätyriä, jonka tämä pakotti muuttamaan vuonna 1309 Avignoniin.

[104] II Makk. 4:7-26 ja 5:5-10.

[105] Paavi Nikolaus oli lahjottuna ollut mukana niissä vehkeilyissä,
joiden tuloksena oli ns. Sisilian iltamessu vuonna 1282. Napolin
kuningas Kaarle Anjoulainen menetti sen johdosta Sisilian.

[106] Päät tarkoittavat seitsemää sakramenttia, sarvet kymmentä käskyä,
jotka olivat olleet nyttemmin portoksi alentuneen katolisen kirkon voima
niinkauan kuin sen »mies», paavi, oli palvellut hyvettä.


20. laulu

[107] Tietäjä, joka tiesi ennakolta kuolevansa »seitsemän sodassa»
Thebaa vastaan ja jonka maa nieli siinä.

[108] Thebalainen tietäjä.

[109] Etrurialainen velho, tunnettu Lucanuksen »Pharsaliasta».

[110] Teiresiaan tytär, Mantovan, Vergiliuksen syntymäkaupungin
perustaja.

[111] Kansanvillitsijä Pinamonte yllytti Mantovan herran Casalodin
ajamaan maanpakoon monta Mantovan ylhäistä sukua, minkä jälkeen hän itse
anasti vallan.

[112] Troijan sodan aikainen kreikkalainen tietäjä, jonka Vergiliuksen
Aeneis mainitsee.

[113] Fredrik II:n lääkäri ja tähdistäennustaja, myös alkemian,
kiromantian ym. harrastaja.

[114] Guido Bonatti, tähdistäennustaja Forlista. Asdente, ennustajana
tunnettu suutari Parman kaupungista.

[115] »Kainin tähti» = kuu. Kansantarun mukaan oli kuun ukko yhtä kuin
Kain.


21. laulu

[116] Käsitettävä ivana, sillä Bonturo lienee ollut kaikkein pahimpia
lahjusten ottajia.

[117] Pieni joki Luccan lähistöllä.

[118] Malacoda, niinkuin muutkin seuraavat pirunnimet on Dante vapaasti
muodostanut ja ne ovat vaikeasti suomennettavissa, joskin niiden
merkitys on usein selvä.

[119] Liittoutuneet Firenze ja Lucca olivat valloittaneet Pisalta
Capronan linnan vuonna 1290. Linnan väelle oli luvattu vapaa lähtö,
mutta heidän astuessaan ulos portista oli valloittajien joukosta
kuulunut huutoja »hirsipuuhun! hirsipuuhun!» Dante oli omin silmin
nähnyt tapauksen.

[120] Tarkoittaa Kristuksen kuollessa tapahtunutta maanjäristystä.


22. laulu

[121] Eräs Navarran kuninkaan Thibaut II:n uskoton palvelija
1200-luvulta.

[122] »Latinalaista», italialaista.

[123] Gomita, joka lahjottuna vapautti isäntänsä vangit.

[124] Gallura, paikkakunta Sardiniassa.

[125] Sardinian kuninkaan Enzion seneshalkki, surmattu vuonna 1275.


23. laulu

[126] Sekä hiiren että sammakon nieli kotka.

[127] Tarun mukaan oli Fredrik II rankaissut eräitä pettureita
heitättämällä heidät lyijykaapuihin puettuina roviolle.

[128] »Hilpeät munkit», Frati godenti, oli paavi Urbanus IV:n aikana
Bolognassa perustettu maallikkoveljeskunta. Puolueiden ulkopuolelle
kuuluvina oli molemmat kutsuttu Firenzeen sovittamaan riitapuolia, mutta
he ottivat lahjuksia ja sallivat Ubertien, ylhäisimpien ghibelliinien
talojen hävityksen Guardingon kaupunginosassa.

[129] Kaifas.

[130] Hannas.

[131] Suuttuneena Malacodan valheellisuudesta kun hän oli osoittanut
heille väärän tien.


24. laulu

[132] Italian alkavassa keväässä, helmikuun alussa, jolloin aurinko on
vesimiehen tähtimerkissä.

[133] Kuuran »valkea sisko» = lumi.

[134] Kiivas mustien puoluemies.

[135] Murheettaakseen Dantea, joka oli valkeiden puoluetta lähempänä,
Vanni Fucci ennustaa, että joskin mustat murtuvat Pistoiassa (1301) ja
Firenzen hallitus muuttuu Kaarle Valoislaisen avulla, niin myös
valkeiden perikato on lähellä.

[136] Magra-laaksossa olivat ruhtinas Malespinan maa-alueet; Malespinan
johdolla mustat jälleen voittivat vastustajansa (1302).


25. laulu

[137] Ikimuistoinen herjaamisen merkki, jossa peukalo pistettiin etu- ja
keskisormen väliin ja koko käsi ojennettiin kohti herjattavaa.

[138] Capaneus.

[139] Maremma oli soinen rantakaistale Toscanan lounaisosassa.

[140] Herakleen tappama ryöväri ja hirviö, Vulcanuksen poika.

[141] Cianfa ja muita nimeltä tunnettuja, mutta muuten merkityksettömiä
firenzeläisiä.

[142] Caton sotilaita, joita käärme pisti Libyan erämaassa. Toinen
muuttui tuhkaksi, toinen ratkesi pöhötyksestä.

[143] Kadmus, tarun mukaan Theban perustaja. Aretusa, nymfi.

[144] Gaville, paikkakunta Arno-joen laaksossa, jossa Guercio Cavalcanti
oli saanut surmansa. Murhasta seurasi verinen sukukosto Gavillen
asukkaille.


26. laulu

[145] Prato, yksi Firenzen kateellisista naapurikaupungeista.

[146] Profeetta Elisa.

[147] Eteokles ja Polyneikes, Theban onnettoman kuninkaan Oidipuksen
pojat, jotka olivat surmanneet toisensa veljesvihassa. Tarun mukaan
jakautui liekki kahtia kun heidän ruumiinsa poltettiin.

[148] Deidamia, Akilleuksen morsian.

[149] Pallaan kuva oli suojellut Troijaa siihen asti kun Odysseus ja
Diomedes ryöstivät sen pois sieltä.

[150] Nyt alkava kaunis tarina on Danten omaa keksintöä.

[151] Tarkoittaa Kiirastulen vuorta.


27. laulu

[152] Sisilialainen tyranni Phalaris oli ateenalaisella taidesepällä
Perilloksella teettänyt vaskisen härän, joka voitiin kuumentaa ja jonka
ontelo voitiin täten muuttaa kidutuspaikaksi. Koetellakseen mihin kuva
kelpasi heitätti Phalaris ensin sen sisälle härän tekijän.

[153] Romagna, osa Adrian meren puolista Keski-Italiaa. Puhuja on
Montefeltron kreivi Guido.

[154] Ruhtinassuku Polenta kantoi kotkaa vaakunassaan.

[155] Kaupunki Ravennasta eteläänpäin.

[156] Forlin kaupunki oli vuonna 1282 juuri saman Guido Montefeltron
johdolla lyönyt perinpohjin paavin lähettämän ranskalaisen armeijan.
Vuonna 1300 oli vallan Forlissa anastanut muuan Ordelaffi, jonka
sukuvaakunassa oli vihreä jalopeura.

[157] Verrucchio oli Francesca da Riminin yhteydessä mainitun
Malatesta-suvun linna. »Vanha» on Malatesta da Rimini, »nuori» hänen
poikansa Malatestino, Paolon ja Gianciotton vanhin veli.

[158] Ghibelliinien puoluepäällikkö, joka vuonna 1295 joutui Malatestan
vangiksi ja sai surmansa vankeudessa.

[159] Lamone-joen varrella on Imola ja Santerno-joen varrella Faenza.
Puolueväriltään vaihteleva ruhtinas Magninardo Pagani da Susinana
hallitsi näitä kaupunkeja. Hänen vaakunassaan oli punainen jalopeura
valkealla pohjalla.

[160] Cesenan kaupunki, jossa vallitsivat vuoroin Malatestat, vuoroin
Montefeltrot niin ettei sinne tahtonut kotiutua sen enempää tyrannia
kuin kansalaisvapauskaan.

[161] Danten perivihollinen, paavi Bonifacius VIII, joka oli joutunut
riitaan ylhäisen roomalaisen Colonna-suvun kanssa.

[162] Tarun mukaan oli paavi Sylvester parantanut Konstantinuksen
spitaalin kastamalla hänet.

[163] Pyhä Franciscus, sen munkkikunnan perustaja, johon puhuja oli
kuulunut.


28. laulu

[164] Cannaen taistelussa vuonna 216 e.Kr.

[165] Normannilainen sotapäällikkö, joka 1000-luvun keskivaiheilla
valloitti Etelä-Italian.

[166] Tarkoittaa Kaarle Anjoulaisen ja viimeisten Hohenstaufien välisiä
taisteluita.

[167] Allard oli ranskalainen ritari, jonka viekasta neuvoa seuraamalla
Kaarle Anjoulainen voitti Konradinin, viimeisen Hohenstaufin.

[168] Ali perusti muhamettilaisen lahkokunnan ja kylvi siten
eripuraisuutta ihmismieliin aivan kuten Muhammed Danten käsityksen
mukaan oli tehnyt omalla opillaan.

[169] Fra Doleino oli erään apostolista yksinkertaisuutta harrastavan
lahkon johtaja. Hän piileskeli kannattajineen Novaran lähistöllä
Piemontin vuoristossa. Nälkä pakotti heidät antautumaan ja heidän
johtajansa kuoli polttoroviolla vuonna 1307.

[170] Medicinan (pieni kaupunki Bolognan lähistöllä) mies, joka oman
etunsa vuoksi lienee lietsonut eripuraisuutta Malatestan ja Polentan
sukujen välillä.

[171] Tarkoittaa Lombardian tasankoa.

[172] Kaupunki Adrian meren rannalla, Riminin eteläpuolella. Sen »kaksi
parasta» olivat Guido del Cassero ja Angiolello da Carignano.

[173] Jo edellisessä laulussa mainittu »Verrucchion hurtta», nuori
Malatestino, joka Fanon herraksi päästäkseen kutsui kaksi kaupungin
arvokkainta kansalaista neuvotteluun Cattolicaan, Riminin ja Fanon
välillä sijaitsevaan kaupunkiin. Palkatut merimiehet surmasivat heidät
kuitenkin matkalla, kuten Dante ennustuksen muodossa esittää.

[174] Tarkoittaa Riminiä (roomalaisten Ariminium), jonka lähellä Caesar
kulki Rubiconin yli.

[175] Mosca Lamberti, joka oli yllyttänyt Amidein suvun murhaamaan erään
Buondelmonten, koska tämä oli ensin kihlannut tytön Amidein suvusta,
mutta sitten mennyt naimisiin Donati-sukuun kuuluvan tyttären kanssa.
Murhasta olivat seurauksena monet sukukostot.

[176] Tunnettu ranskalainen ritari ja trubaduuri, joka yllytti Englannin
kuninkaan Henrik II:n vanhimman pojan nousemaan isäänsä vastaan.


29. laulu

[177] Danten äidin setä, josta kerrotaan paljon pahaa, muun muassa että
hän olisi tehnyt väärää rahaa. Hänen väkivaltainen kuolemansa kostettiin
vasta 30 vuotta myöhemmin.

[178] Zeus muutti edellämainitun sukupuuton jälkeen muurahaiset (myrmex)
ihmisiksi, jotka saivat nimen myrmidonit.

[179] Arezzon mies, Griffolino.

[180] Ivallisessa mielessä.

[181] Kaksitoista nuorta elostelijaa, jotka vuoden kuluessa tuhlasivat
kaiken omaisuutensa.

[182] Danten firenzeläinen tuttava, jonka sienalaiset olivat polttaneet
alkemian vuoksi.


30. laulu

[183] Atamas, Semelen sisaren Inon mies.

[184] Gianni Schicci asettui jäljempänä mainitun Buoso Dynatin
vuoteeseen, missä tämä makasi erään sukulaisensa murhaamana, ja saneli
murhatun ääntä jäljitellen notaarille testamentin, joka tuotti hänelle
kallisarvoisen tamman ja muita aarteita.

[185] Paphoksen kuninkaan Cinyraan tytär, joka synnytti isälleen pojan
nimeltä Adonis.

[186] Kaupunki Arno-joen lähteillä, jossa Adam Brescialainen oli tehnyt
vääriä Johannes Kastajan kuvilla varustettuja firenzeläisiä kultarahoja.

[187] Hänen apulaisiaan. Branda oli kirkasvetinen kaivo Sienassa.

[188] »Narcissuksen kuvastin», lähdevesi.


31. laulu

[189] Tarun mukaan paransi tämän keihään ruoste haavat, jotka keihäs oli
tehnyt.

[190] Linna Sienan lähistöllä.

[191] Tahallista sekakieltä, sopivaa Babylonin kielensekoituksen
aikaansaajalle.

[192] Tarun jättiläinen Anteus oli elättänyt itseään pyydystämällä
leijonia Pohjois-Afrikassa, niillä tienoin, missä Scipio vuonna 202
e.Kr. voitti Hannibalin.

[193] Vino torni Bolognassa.


32. laulu

[194] »Neiet armaat», runottaret.

[195] Tambernik, vuori Slavoniassa. Pietrapana, vuori Toscanassa.

[196] Joki Firenzen lähistöllä.

[197] Puheenaolevat veljekset, jotka kuuluivat Alberto da Mangonan
kreivilliseen sukuun, olivat 1200-luvun loppupuolella surmanneet
toisensa puolue- ja perintöriitojen vuoksi.

[198] Kuningas Arthurin kapinallinen äpäräpoika Mordrec, jonka isä
lävisti peitsellään niin että päivä paistoi hänen lävitseen, »rinnan
ynnä varjon». Kuollessaan hän ehti kuitenkin vielä antaa surmaniskun
isälleen.

[199] Foccaccia Cancellieri, joka puoluesyistä surmasi sukulaisensa
Detto Cancellierin.

[200] Muuan firenzeläinen sukumurhaaja.

[201] Muuan toinen firenzeläinen, joka oli petollisesti surmannut
sukulaisensa Ubertinon. Hän odottaa serkkunsa Carlino de' Pazzin tuloa,
jonka rinnalla hän muka näyttää varsin viattomalta. Carlino oli
petoksella saattanut erään pistoialaisten ghibelliinien hänelle uskoman
linnan firenzeläisten haltuun ja aiheuttanut siten nuorten sukulaistensa
ja ystäviensä kuoleman.

[202] Huutaja on firenzeläinen Bocca degli Abati, joka Montapertin
taistelussa vuonna 1260 oli oman puolueensa guelfit pettämällä auttanut
ghibelliinit voittoon.

[203] »Antenora», isänmaanpetturien ja puoluekavaltajien helvetti.
Saanut nimensä Antenorista, joka tarun mukaan kavalsi Troijan
kreikkalaisille.

[204] Buoso, Dueran mies, otti Kaarle Anjoulaisen aikaan lahjoja
ranskalaisilta ja helpotti heidän marssiaan Keski-Italiaan.

[205] Valombrosan apotti, joka vuonna 1258 Firenzessä mestattiin
vehkeilijänä.

[206] Petti firenzeläisten ghibelliinien asian kuningas Manfredin
tappion jälkeen vuonna 1266.

[207] Ganellone, Rolandin laulussa mainittu petturi Ganelon; Tribaldello
päästi bolognalaiset viholliset synnyinkaupunkiinsa Faenzaan.

[208] Yksi Theban seitsemästä piirittäjästä, joka tarun mukaan vielä
kuollessaan oli purrut vihollisensa Menalippon päätä.


33. laulu

[209] Ugolino oli guelfi, Ruggieri ghibelliini, molemmat Pisan
kaupungista. Hirvittävä tarina, jonka Dante kertoo, on tosi ja
tapahtunut vuonna 1289.

[210] »Tään», Ruggierin.

[211] Lucca ja Pisa ovat vain kolmen peninkulman päässä toisistaan.
Niiden välillä on Monte Giulianon vuori.

[212] Pisan ylhäisiä ghibelliinisukuja, Ruggierin kannattajia.

[213] Romaaniset kielet jaettiin myöntävän partikkelin muodon mukaan,
joka italiankielessä on si.

[214] Saaria Arno-joen suulla, Pisan edustalla.

[215] Theban taruhistoria on tulvillaan luonnottomia rikoksia.

[216] Alberigo de' Manfredi surmautti omassa pöydässään erään
sukulaisensa juuri kun tarjottiin hedelmiä. »Alberigon hedelmistä» tuli
sen vuoksi sananparsi.

[217] »Ptolemea», niiden helvetti, jotka olivat käyttäneet ystävyyden
naamaria vilppiinsä. Nimi on luultavasti muodostettu raamatussa mainitun
Ptolemaioksen (I Makk. 16:11-17) mukaan.

[218] Kohtalotar, joka leikkasi poikki elon langan.

[219] Genovalainen ylimys, joka vuonna 1290 oli pitopöydässään
murhauttanut appensa ja kutsuvieraansa Mikael Zanchen.


34. laulu

[220] »Vexilla Regis prodeunt...» alkaa muuan vanha kirkkohymni.
Vergilius lisää siihen sanan »Inferni» ja koko säe merkitsee siis
»helvetin kuninkaan sotamerkit lähestyvät meitä».

[221] Brutus ja Cassius, Caesarin murhaajat. Caesar oli Danten
valtiollisen ihanteen, pyhän Rooman keisarikunnan perustaja. Siksi
murhaajien rangaistus oli yhtä suuri kuin Juudas Iskariotin.

[222] Maan keskipisteen.

[223] Luciferin.

[224] Danten kuvittelema mannermaa läntisellä pallonpuoliskolla.



JUMALAINEN NÄYTELMÄ: KIIRASTULI


Ensimmäinen painos ilmestyi 1913



Ensimmäinen laulu


Älyni pursi purjeensa nyt nostaa
vesiä vienompia juostaksensa
ja jättääksensä meret julmat[1] taakseen:

Nyt toista laulaa tahdon valtakuntaa,
miss' ihmishenki puhdistuu ja tulee
taivaisen tien ja armon arvoiseksi.

Mut runous kuollut haudastansa nouskoon!
Omanne olla tahdon, Musat pyhät,
ja auttakoon mua armas Kalliope,[2]

sävelin moisin säestellen mua
kuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3]
harakat, jotka teitä haastoi kilpaan!

Suloinen niinkuin itämaan safiirin
ol' ilman hohto ylläni, ja seesnä
ens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.

Taas silmäni sai halun nähdä, koska
nyt olin jättänyt ma ilman kuolleen,
mi murheutti katsehen ja mielen.

Tuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo,
hymyhyn hurmas idän ääret kaikki,
Kalojen tähtimerkin kalventaen.

Ma oikealle käännyin tarkastamaan
etelän äärtä: tähteä näin neljä,[6]
jotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan.

Iloitsi taivas niiden tulkinnasta.
Oi, pohjan puoli, kuinka orpo olet,
kun saa et nähdä moista kirkkautta!

Taas käännyin niitä katsomasta, loinpa
katseeni toista taivaankantta kohti,
otava josta kadonnut jo oli:

Näin vierelläni ukon[7] yksinäisen,
niin arvokkaan, niin kunnioitettavan
kuin isä lapsellensa lienee kukaan.

Partansa pitkä oli, harmahtava,
ja yhden-näköinen kuin tukka, joka
povella heilui kaksijakoisena.

Sätehet noiden neljän tähden pyhän
valoivat valkeudellaan kasvot häitä,
hän että eessäni kuin Päivä seisoi.

»Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa
tulette vankilasta ijäisestä?»
hän virkkoi, päätään arvokasta puistain.

»Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille
yön syvyydestä päästäksenne, joka
ijäti synkistää nuo kuolon kuilut?

Lait helvetin siis joko juurin järkkyy?
Uus onko taivahassa tahto, koska
käy kadotetut minun kallioitain?»

Oppaani silloin mua koski, sanoin
ja käsin ynnä elein polvet multa
ja kasvot painoi kunnioittaviksi.

Hän sitten näin: »En saavu itsestäni,
taivaasta Nainen[8] alas astui, pyysi
mun tämän miehen tietä johtamahan.

Mut kosk' on tahtos, että meistä tietää
enempi saisit sekä matkastamme,
ei olla toinen voi mun tahtonikaan.

Tää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta
niin liki sitä hulluus vei jo hänet,
ett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.

Niin on kuin sanoin; lähetetty olin
hänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta
kuin tämä, jota tänne lähdin käymään.

Hän nähnyt on jo kaikki kadotetut;
nyt näyttää aion hälle henget, jotka
sun vartioiminasi valkenevat.

Kuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa;
soi taivas voiman mulle, että hänet
sua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.

Suvaitse suosia siis tuloansa!
Vapautta etsii hän: sen arvon arvaa
se vasta, ken sen eestä uhras elon.

Sa tiedät sen, sa, jolle tervetullut
ol' Utikassa kuolema, kun jätit
pois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.

Lakeja luonnon loukanneet me emme,
hän elää näät, ja Minos ei mua estä;
piirissä asun, jossa Martiasi[9]

sua vielä rukoilevi silmin sivein,
o pyhä povi, että ois hän omas:
vuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!

Suo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän;
sua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit
alhaalla tuolla sua mainittavan.»

»Martia niin ol' armas nähdä mulle»,
hän vastasi, »niin kauan kuin ma elin,
ma että toivehensa täytin kaikki.

Mut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla
hän on, mun[11] muistaa hänt' ei salli laki,
mi mulle säättiin sieltä päästessäni.

Vaan Nainen taivainen jos ohjaa sua
kuin sanot, tarvis sua ei sievistellä;
on kyllin, hänen nimessään kun pyydät.

Sileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä
hän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä
pois että haihtuis joka jälki loan.

Näät sovi kenenkään ei silmin samein
tavata ensi vartiaa[13] tään paikan;
kas, paratiisin heimohon hän kuuluu.

Mudassa pehmeässä, pitkin rantaa[14]
tään saaren pienen, kasvaa kaislametsä
siell' alahalla, aallon häilyttämä.

Ei mikään kasvi lehti-lehvä taikka
kovempi-runkoinen voi siellä elää,
kun taivu ei se tuulen tahdon mukaan.

Takaisin tänne sitten älkää tulko!
Pian Päivä nousee, tienne näyttää, mistä
on loivin pääsy vuoren kukkulalle.»

Katosi hän. Ma puhumatta sanaa
nyt nousin. Oppaakseni kaiken käänsin
niin katsantoni kuin myös mielenkiinnon.

Hän alkoi: »Tule, poikani, mua seuraa;
takaisin käymme sinne, missä painuu
tasanko tää päin ala-ääriänsä.

Jo aamun rusko voitti aamun varjon,
mi eellä pakeni, niin että kaukaa
ma meren läikän erottaa jo taisin.

Kuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle
ja turhaks uskoo toivon päästä tuosta,
niin kuljimme me yksinäistä kenttää.

Me sinne tultiin, missä kaste soti
kerällä Päivän, haihtuen vain verkkaan,
kun sitä siimes auttoi viileydellään.

Levitti kädet kumpaisetkin silloin
mun Mestarini nurmikolle hiljaa;
ma tietäin aikehensa, kohden häntä

kohotin poskipääni itkettyneet:
taas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin,
jok' oli Helvetissä himmentynyt.[15]

Tulimme tuosta rantaan autiohon,
min merta purjehtinut mies[16] ei koskaan,
ken oisi palausta ymmärtänyt.

Mun vyötti hän tuon toisen[17] tahdon mukaan.
Oi ihme! Heti kun hän kumartuen
valitsi kasvin nöyrän tuon, jo kasvoi

samalla toinen toisen kaislan sijaan.



Toinen laulu


Jo Päivä painui[18] taivaanrantaan, jonka
meridianin piste korkein päällä
Jerusalemin päilyvi, ja yöhyt,

sen vastakehää kiertäväinen, jätti
jo Ganges-virran, kerallansa Vaaka,
min pudottaa se kädestään, kun voittaa;

niin että siinä, missä olin, posket
Auroran armaan punavalkeuiset
jo kellahtui, kuin ollut ois hän vanha.

Me vielä seistiin merenrantamalla
kuin miehet, jotka askeltansa miettii,
kun mieli vaeltaa, mut ruumis seisoo.

Ja katso, niinkuin usein aamun suussa
Mars punertavi halki usman sankan
alhaalla lännen puolla, päällä meren,

niin mulle näkyi--jospa näkyis vieläi!--
nopea valo, merta kiitäväinen;
sen kanss' ei lintu lentänyt ois kilpaa.

Kun tuosta silmän käänsin tuokioksi
ja Oppaaltani tiedustella tahdoin,
se oli suureksi jo seijastunut.

Sivulla kumpaisellakin sen näin ma
jotakin valkeaa, ja alempana
taas toista valkeaa, mi siitä välkkyi.

Avannut suutaan viel' ei Mestarini,
kun sivuvalkeat jo siiviks muuttui;
hän silloin tunsi merta matkaavaisen

ja huusi: »Joudu, joudu polvillesi!
Kätesi risti! Enkel' on hän Luojan,
saat nähdä moisia nyt toimijoita.

Kas, kuink' on halvat hälle ihmiskeinot,
ei kelpaa airo eikä purje hälle,
vain siivet soutimiksi kaukorantain.

Kas, kuinka hän ne taivahalle nostaa
ijäisin sulin ilmaa halkoellen;
ei muutu ne kuin sulat luonnon-luomat.

Läheten meitä kirkkaammalta aina
Jumalan lintu näytti tuo, siks kunnes
sen valkeutt' ei silmä voinut sietää.

Ma maahan katsoin. Nyt hän saapui rantaan,
sous pursin nopsin ja niin kevein, että
ei vedenpintaan tullut piirtoakaan.

Perässä seisoi ruorimies tuo taivaan,
autuuden tulikirjat kasvoillansa,
satainen saattueena henkiparvi.

_In exitu Israel de Aegypto_[19]
lauloivat kaikki yksi-äänisesti
ja loppuun saakka virren veisasivat.

Hän sitten ristinmerkin tehtyänsä
pois kiisi nopsaan niinkuin tullut oli;
mut kaikki rantaan syöksyivät nyt vainaat.

Olevan outo näytti paikka heille,
katsoivat kaikki ympärilleen, niinkuin
se katsoo, jonka silmä uutta kohtaa.

Aurinko valkeutta kaikkialle
nyt ampui, karkoitettuansa Kauriin
vasamin varmoin keskitaivahalta.

Tulijat nuo kun meidät huomasivat,
sanoivat: »Tien jos tietänette, meitä
te neuvokaa nyt vuoren kukkulalle.»

Vergilius vastasi: »Te uskonette
meit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme
me myöskin matkalaisia kuin tekin.

Tulimme juuri, hetki teitä ennen,
mut tietä toista, jyrkkää niin ja jylhää,
meist' että leikiltä tää nousu näyttää.»

Ja sielut, jotka hengityksestäni
näkivät, että vielä eloss' olin,
nyt kalpenivat iki-ihmetellen.

Kuin juostaan kuulemahan uutisia
viestiltä, lehvää öljypuun mi kantaa,
välittämättä väen tyrkinnästä,

niin sielut onnelliset nuo nyt kiintyi
mun kasvoihini, melkein unhottaen,
heill' että kulku oli kaunistumaan.

Näin erään heistä eespäin käyvän, mua
syleilläkseen niin suurell' armaudella,
ma että tahdoin saman tehdä hälle.

O, varjot turhat harha-hahmoinenne!
Kolmasti hänet käsivarsin kiersin,
kolmasti rintaani vain omaa painoin!

Vuoks ihmeen, luulen, väri multa muuttui,
mut varjo hymyili ja taapäin siirtyi
mun häntä kiihkeästi seuratessa.

Mua pysähtymään pyys hän lempeästi;
ma silloin tunsin hänet, sanoin hälle,
hän että hetken haasteleis ja viipyis.

Hän vastasi: »Kuin rakastin ma sua
ruumiissa, niin nyt siitä vapaanakin.
Siks viivähdän. Mut sa miks kuljet, minne?»

»Casella,[20] ystävä, teen matkan tämän
ma palataksein paikkaan, mistä olen»,
näin minä. »Mut miss' ollut oot niin kauan?»

Hän virkkoi: »Vääryyttä ei mulle tehty,
tään pääsyn vaikka monta kertaa kielsi
hän, joka henkilön ja hetken määrää.

Tahtonsa[21] näät on tahdost' oikeasta.
Mut kuut' on kolme nyt hän tänne tulla
sovussa suonut jokaisen, ken tahtoi.

Minäkin, joka meren äärell' olin,
miss' suolaiseksi Tiberin käy aalto,
sain armon hältä päästä purtehensa.

Taas suulle virran tuon hän siivet suuntaa.
Näät sinne aina keräytyy ne, jotka
ei suistu raisun Akeronin rantaan.»

Ma hälle: »Vienyt laki uus jos sulta
ei muistoa ja ääntä laulun lempeen,
mi mieltäni niin usein viihdytteli,

suvaitse virkistää taas sieluani,
mi tänne tullut ruumihinsa raskaan
keralla on ja uuvuksissa ihan.»

_Rakkaus, mi hengessäni haastelevi_,[22]
noin alkoi laulun hän niin suloisesti,
se että vielä sisälläin nyt soipi.

Mun Oppaani ja minä, muukin seura,
mi siinä oli, nauttivan niin näytti
kuin kaikk' ois ollut poissa mielen paino.

Kun lauluansa hartahasti tuossa
me kuuntelimme, silloin arvon vanhus
jo huusi: »Mitä tää on, henget hitaat?

Mi hullu seisahdus! Mi huolettomuus!
Vuorelle rientäkää, pois suomut saakaa,
jotk' eivät Luojaa teidän nähdä salli!»

Kuin kyyhkyt syömätouhussansa nokkii
jyviä, ruohonpäitä rauhallisna,
vaill' ylpeyttään tavallista,--äkin

eväänsä jättävät, kun ilmestyvi
jotakin, joka säikähyttää heitä
ja huolella myös suuremmalla uhkaa;

niin joukko äsken saapunut tuo jätti
nyt laulun sekä kohti vuorta riensi
kuin rientää mies, mi tiedä viel' ei, minne;

ja mekin oltiin yhtä nopsat lähtöön.



Kolmas laulu


Muut vaikka paossansa hätäisessä
hajosivatkin pitkin kenttää, rientäin
päin vuorta, minne järki[23] meitä ajaa,

ma liityin Oppaaseeni uskolliseen.
Kuink' oisinkaan hänt' ilman juossut? Kuka
mua auttanut ois vuoren kukkulalle?

Hän näytti suuttuneelta itsellensä.
Oi, omatunto jalo, puhdas, kuinka
sua katkerasti erhe pienin[24] kalvaa!

Mut jalkansa kun jättivät tuon kiireen,
mi joka liikkeen arvokkuutta haittaa,
mun mielenikin, äsken ahdistettu,

avartui, ahmi ympäristöänsä;
ja katsoin kukkulaa, mi korkeimpana
merestä kohti taivaankantta pyrkii.

Takana Päivän punaloisto leimus,
mut eessä varjo peitti sen, jok' oli
kuin kuva ruumiini, mi säteet taittoi.

Sivulle silloin käännyin peljästyen
ja itseni jo hyljätyksi luullen,
kun vain mun eessäni maa musta oli.

»Miks vielä epäilet?» näin Lohduttaja
tuo lausui puoleheni käännähtäen,
»kerallas enkö käy ja johda sua!

Jo siell' on ilta, jonne haudattihin
se ruumis, millä varjoa loin minä;
on Brindisistä[25] Napoliin se viety.

Se ettei eessäni nyt varjo synny,
ei ole kummempaa kuin ettei taivaat
säteitä estä[26] toinen toiseltansa.

Mut kyvyn tuta kuuman, kylmän tuskaa
ruumiille näillekin suo voima, joka
ei tahdo keinojansa ilmi tuoda.

On hullu, joka järjellänsä koettaa
mitata äärettömän tien sen, jota
Hän käy, mi yks on, vaikka kolminainen.

Totea seikka[27] siis vain, ihmisheimo!
Jos nähdä kaiken oisit voinut, tarpeen
ei ollut oisi synnytys Marian.

Halusta hedelmättömästä hehkui
monikin, joka tyydyttää sen tahtoi,
mut saakin ikävöidä ijäisesti.

Niin Aristoteles ja Plato ynnä
muut monet...» Tässä puhe katkes hältä,
hän päänsä painoi, jääden mietteisiinsä.

Sill' aikaa vuoren juurelle me tultiin;
siin' eessä oli kallio niin karu,
turhalta että jalka altis tuntui.

Sen rinnall' autioin ja raisuin polku,
mi Lericin Turbian[28] kanssa liittää,
on porras avoin, helppo-askelinen.

»Ken tietänee, miss' on tää törmä loivin»,
nyt seisahtuen lausui Mestarini,
»sit' että nousta voisi siivetönnä.»

Sill' aikaa kuin hän maahan katsoi, tuumi
tienpohjaa, hengessänsä tutkistellen,
ja minä vuorta silmin vaeltelin,

näin sieluparven[29] vasemmalta saavan
niin vitkaan meitä kohden, että tuskin
havaita saattoi heidän liikkumistaan.

Ma virkoin Mestarille: »Silmäs nosta,
kas, siinä joukko, joka neuvon antaa,
jos itsestäs et keksiä voi sitä.»

Hän katsoi, kasvoin kirkkahin ja vastas:
»He viipyvät, me sinne rientäkäämme!
Nyt toivos vahva olkoon, poikaseni.»

Kun käyty tuhat askelta ehk' oltiin,
niin kaukana tuo oli kansa vielä
kuin kivi kiitää hyvän heittomiehen.

He silloin kaikki painautuivat paasiin
tuon vuoren jyrkän, seisten liikkumatta
kuin se, mi säikähtää ja kummaa katsoo.

»Valitut, oi! Te hyvän kuolon saaneet!»
Vergilius alkoi, »kautta rauhan, jonka
ma luulen kaikkia teit' odottavan,

te virkkakaa, miss' on tää vuori loivin,
sit' että nousta vois; näät ajanhukkaa
se enin pelkää, ken jo jotain tietää.»

Kuin lampaat lähtee läävästänsä, ensin
yks, sitten toinen, kolmas, mutta maahan
muut painaa aran silmän ynnä kuonon,

ja tekee niinkuin ensimmäinen: tuo jos
pysähtyy, taa sen yksinkertaisina,
pyhinä tunkee muut, ei syytä kysy;

niin vastanamme näin ma liikkuviksi
nyt päät tuon lauman autuaan ja hurskaan,
ujoina kasvot, arvo astunnassaan.

Mut nuo kun ensimmäiset huomas, että
puoll' oikealla valon maassa mursin
ja että varjoni mun vuoreen piirtyi,

he seisahtuivat, hiukan taapäin käyden;
ja kaikki toiset, jotka seuras heitä
tekivät samoin, tietämättä miksi.

»Tunnustan teille kysymättä: ruumis
tää kuolevainen on, min näätte, siksi
jaettu maass' on valo päivänpaisteen.

Te älkää ihmetelkö! Uskokaatte,
ett' ei hän ilman Taivaan voimaa tahdo
tään vuoriseinän jylhän päälle päästä.»

Näin Mestari. Ja jalo lauma vastas:
»Takaisin kääntykää ja eellä käykää!»
He kädenselin tietä viittasivat.

»Ken lienetkin», yks heistä virkkoi sitten,
»mua katso käydessäsi, muistoos johda,
maan päällä etkö ennen nähnyt mua.»

Ma käännyin, katsoin tarkkaan; kaunis oli
hän katsannolta, jalo keltakutri,
mut toinen kulma miekan halkaisema.

Selitin nöyrästi, ma etten koskaan
hänt' ollut kohdannut. Hän sanoi: »Katso!»
ja näytti haavan ylärinnassansa.

Hymyillen virkki sitten: »Manfred[30] olen,
Costanza-keisarinnan pojanpoika;
siks pyydän, takaisin kun palaat, käyös

luo kauniin tyttärein,[31] mi äidiks tuli
Sisilian ja Aragonian maineen,
ja kerro totuus, muut jos toisin haastaa.[32]

Kaks haavaa saatuani kuolettavaa,
Hänelle itseni ma itkein uskoin,
mi mielellänsä anteheksi antaa.

Olivat synkät syntini. Mut helma
Hyvyyden äärettömän on niin laaja,
siin' että lepää, ken vain siihen turvaa.

Jos tään ois oivaltanut Luojan armon
Cosenzan paimen, jonka kimppuhuni
kiihdytti Klemens, silloin oisi vieläi

mun maiset luuni Beneventon luona,
korvassa sillan, missä niitä suojais
yhäti raskaan kivikummun kuorma.

Nyt niitä sade huuhtoo, tuuli viskoo
rannalla Verden, maani ulkopuolia,
ne jonne vietiin kynttilöitä ilman.[33]

Mut niin ei sentään kiro paavin sido,
ijäinen ettei voisi päästää Rakkaus,
kun vihryt vielä vain on toivon kukka.

On totta: joka kirkon kirouksessa
elosta, vaikka katuvaisna, eroo,
saa seisoa tään vuoren ulkopuolia

tuon kauden kolmenkymmen-kertaisesti,
min kesti kiro, ellei ehkä aikaa
lyhennä häitä rukoukset hyvät.

Nyt arvaat, kuinka teet mun iloiseksi,
jos kerrot hyvälle Constanzalleni,
mun missä näit ja mikä tääll' on laki;

näät paljon täällä apu heidän auttaa.»



Neljäs laulu


Kun sielun täyttää tuska taikka riemu
ja jonkun voimistamme jännittävi,
päin sitä sielu kaikki siukoo, muita

nyt muistamatta mahtimuotojansa;
siks väärin on kuin eräät luulee, että
meiss' sielu sielun päälle kerrostuisi.[34]

Ja siks kun jotain näkyy taikka kuuluu,
mi mielen voimakkaasti kiinnittävi,
me emme huomaa, että aika rientää.

On voima toinen se, mi kuuntelevi,
ja toinen, joka sielun muun on summa;
sidottu tää on, vapaa edellinen.

Totuuden täyden siitä sain, kun kuulin
sanoja vainaan kummastellen; Päivä
näät varmaan viisikymment' astemittaa

mun huomaamattani ol' edistynyt,
kun tultiin paikkaan, missä sielut meille
huus yhteen ääneen: »Tuosta kulkee tienne!»

Isomman täyttää usein aidan aukon
vain hangollinen orjantappuroita
maamiehen tarhassa, kun viini tummuu,

kuin oli vuorisola, josta käytiin
Oppaani kanssa nyt me kaksin; lauma
muu meidät jätti näät. Voi Noliin[35] mennä,

San Leoon[36] kiivetä, Bismantovankin
kavuta kukkulalle jaloin pelkin.
Mut täällä pakko ihmisen ol' lentää,

ma väitän, kaihon suuren siivin nopsin,
jos mieli seurata mun Saattajaani,
mi tieni valaisija toivon antoi.

Me vaivoin kiipesimme louhten lomaan
ja joka puolla vuori uhkas meitä
ja jalkaa, kättä vaati nousu jyrkkä.

Kun oltiin ylä-äyrähällä kuilun,
rinteellä vuoren avoimella, kysyin:
»Mun Mestarini, mitä tietä mennään?»

Hän mulle: »Alaspäin ei askeltakaan!
Mua seuraa, vuorta nouse, sikskuin joku
näkyvi, joka tiemme varman tietää.»

Huipulle vuoren kantanut ei katse
ja jyrkemp' oli rinne sen kuin viiva,
mi osoittavi puolet suoraakulmaa.

Väsynyt olin, siksi lausuin: »Isä,
ah armas, käänny, katso, kuinka jälkees
ma yksin jään, jos käy et hitaammasti!»

Hän vastas: »Poikani, koe kestää tuonne!»
ja viittas reunaa vähän matkan päässä,[37]
mi koko vuorta vyönä kiersi. Mua

sanansa nuo niin innostutti, että
kapusin kaikin voimin jäljessänsä,
sikskuin ma seisoin paasiparvekkeella.

Istuimme tuohon kumpainenkin, kasvot
päin itää, josta oli käynyt kulku;
on usein ilo katsoa näät taakseen.

Loin silmän ensin ala-äyrähille,
ja sitten ylös, sekä ihmettelin,
kun vasemmalta meihin paistoi Päivä.

Vergilius näki, kuinka tyrmistytti
mua vaunut valkeuden nuo, kun siinä
ne edessämme pohjan äärtä vieri,

ja virkkoi: »Jospa Castor ynnä Pollux[38]
ois seurassa tuon suuren kuvastimen,
min valo ylös niinkuin alas virtaa,[39]

näkisit Eläinpiirin punertuvan
viel' lähempänä Karhuja, jos suistu
ei Päivä radaltansa muinaiselta.

Tää kuink' on mahdollista, selviääpi,
kun mieles kooten muistat, ett' tää vuori
ja Zion, eri pallonpuoliskoilla,

omaavat silti horisontin saman;
jos järkeäs nyt kirkkahasti käytät,
sa johdat siitä, että rata, jota

osannut Phaëton[40] ei oikein ajaa,
näkyisi sieltä nähden käyvän toiseen
ja toiseen suuntaan täältä katsottuna.»

»Varmasti, Mestari», ma virkoin, »koskaan
niin selvään nähnyt en kuin nyt ma näen
asiat, joissa paljon puutuin ennen.

Näen, että keskikehä taivasliikkeen,
jot' tiede kutsuu Päiväntasaajaksi
ja etelästä talven erottavi,

syyn vuoks, min sanot, täältä yhtä paljon
käy pohjoiseen kuin juutalaiset näkee
sen heistä käyvän ilmansuuntaan kuumaan.

Mut tietää tahtoisin, jos sallit, matka
kuin pitkä meill' on eessämme; näät vuori
ylemmä nousevi kuin katse kantaa.»

Hän mulle: »Moinen on tään vuoren laatu,
ett' alhaalt' on se vaivaloinen, mutta
sen helpompi, mit' ylemmäksi noustaan.

Siks kun se sulle suloiselta tuntuu,
niin että kevyt on sun käydä sitä
kuin laivan mennä purjetuulen mukaan,

sa silloin huomaa, määränpäässä seisot;
levätä siell' on aika uupunehen.
En vastaa enempää. Tään totta tiedän.»

Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin
läheltä ääni meille soi: »Kentiesi
sit' ennen istahtaa on pakko sinun.»

Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme
kädellä vasemmalla paaden suuren,
jot' emme ennen olleet huomannehet.

Menimme sinne, näimme ihmisiä,
jotk' istuivat tuon kiven siimeksessä
lojuen tapaan laiskojen. Ja eräs,

mi mielestäni uupuneelta näytti,
syleili käsivarsin polviansa,
välillä niiden päätään riiputtaen.

»Ah, armas Mestari», ma lausuin, »katso,
tuo kuinka näyttää kuhnurilta aivan
kuin oisi hänen sisarensa laiskuus.»

Hän silloin meihin kääntyi, katsoi meitä,
kohotti kasvot sääristään ja virkkoi:
»Sa mene, astu ylöspäin, kun jaksat!»

Ma silloin tunsin hänet. Eikä tuska,
mi vielä hieman salpas henkeäni,
mua pidättänyt menemästä luokseen.

Kun liki päässyt olin, tuskin päätään
hän nosti, lausui: »Nähnyt ootko, kuinka
vasenta puolta Päivän vaunut vierii?»

Sanansa lyhyet, asenteensa laiskat
hymyhyn kiersi hiukan huuliani.
Ma sitten virkoin: »Enää en, Belacqua,[41]

sua surkuttele. Mutta lausu, täällä
miks istut? Seuraa odotatko? Taikka
sun vanha laiskuutesi langettiko?»

Hän mulle: »Veikko, ylöspäin miks nousta?
Ei päästäis sentään puhdistuksen piinaan
mua Luojan enkeli, mi portill' istuu.

Kun viime hetkeen katumuksen jätin,
sen ulkopuolla kiertää täytyy Päivän
niin monta kertaa kuin ol' ikävuotein,[42]

mua ellei ennen sitä auta rukous
sydämen armoitetun. Muita Taivas
kun kuule ei, muut eivät hyödyks mulle.»

Jo edelläni Runoniekka kiipes
ja sanoi: »Tule, ehtinyt on Päivä[43]
jo korkeimmalle kohdalleen, ja tumma

yön jalka astuu jo Marokkon rantaa.»



Viides laulu


Nuo varjot jättänyt jo olin, jälleen
jälessä Oppahani astuin eespäin,
kun takanani, sormell' osoittaen,

yks huusi: »Katsokaapa, vasemmalla
alemman tuon[44] ei valo päivän paista,
elävän lailla kulkevan hän näyttää.»

Kun sanain noiden kaiun kuulin, käännyin
ja heidän katsovan näin kummastuksin
vain mua, mua ynnä varjoani.

»Mi niin sun sielus hämmentää, sa että
hidastat käyntiäs?» näin Mestarini.
»Sua liikuttaako, mitä moiset suhkaa?

Mua seuraa, heidän laverrella anna!
Lujana seiso niinkuin torni, jonka
ei huippu taivu myötä tuulenhumun.

Näät mies, joll' aate aatteen päällä kuohuu,
päämäärästänsä loittonee, kun toinen
vie aatos hältä aina toisen voiman.»

Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»?
Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi
me anteeks-annon joskus ansaitsemme.

Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä,
vaelsi poikki vuorta joukko,[45] jonka
huulilta säkeet _Misereren_[46] kaikui.

Kun huomasivat, ettei ruumihini
lävitse paistaa päivä voinut, huuto
käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.

Ja kaksi heistä airueiden lailla
päin meitä juoksi, pyysi: »Selittäkää,
keit' ootte ynnä mikä on tää tapaus?»

Näin Mestarini: »Palata te voitte
ja virkkaa niille, jotka vartoo teitä,
tään ruumis ett' on todellista lihaa.

Jos häntä nähdäkseen he seisahtuivat,
niinkuin ma luulen, vastaus tää riittää;
he häntä kunnioittakoot, hän heitä

voi hyödyttää.»[47] Niin nopsaan tähdenlennon,
kalevan tulten elokuisin illoin
en nähnyt taivast' ole halkaisevan

kuin nuo nyt nousi ylös vuorta jälleen
ja muihin yhdyttyään meitä kohden
taas rajun ratsasparven lailla syöksyi.

»On noita monta, jotka tänne ryntää
sua pyytämään», nyt virkkoi Mestarini,
»mut mene vain ja käyden kuule heitä!»

Tulivat huutain: »Sielu oi, mi samoot
jäsenin syntymässä saaduin tietä
autuuden, askelias hiljentäös!

Ja katso, tokko meistä tunnet jonkun,
hänestä että viedä viestin voisit!
Mut miksi menet? Miks et seisahdukaan?

Me kaikki oomme murhan kautta kuolleet
ja olleet syntisiä viime hetkeen;
silmämme silloin valo taivaan aukas,

niin että katuen ja anteeks antain
elosta erosimme, luottain Luojaan,
mi meille suo nyt kaipuun nähdä häntä.»

Ma virkoin: »Vaikka kuinka katson teitä,
en ketään tunne, vaan jos suvaitsette,
te puhukaa, ja vannon kautta rauhan,

jota ma maailmasta maailmahan
tään Oppahani johdoll' etsin, että
teen minkä taidan, sielut onnelliset!»

Ja eräs[48] alkoi: »Kukin meistä luottaa
myös valattakin lupaukseesi hyvään,
kun tahtos vain ei mahdotonta kohtais.

Ma siis, ken yksin ennen muita puhun,
sua pyydän, maan jos koskaan nähnyt lienet
välillä Kaarlen maiden ja Romagnan,[49]

sa että kehoittaisit Fanon kansaa
mun puolestani rukoilemaan paljon;
näin saisin anteheksi synnit raskaat.

Ma sieltä olin. Mutta haavat syvät,
joist' tippui veri--siinä asuin silloin--
sain alueella Antenorin poikain,[50]

ma varmin missä luulin olevani.
Sen teki Esten miehet. Kauan kantoi
hän vihaa mulle, mutta kohtuutonta.

Paennut jospa Miraan[51] oisin silloin,
kun tavattiin ma Oriacon luona,
viel' oisin siellä, missä hengitetään.

Mut suolle juoksin, jossa kaaduin mutaan
ja kaislikkoon, ja kohta järven näin ma
jo hurmeestani maahan muodostuvan.»

Näin toinen nyt: »Niin totta kuin sun toivees
tään vuoren päälle päästä täyttyköhön,
minulle ollos armias ja auta!

Buonconte[52] olen, Montefeltron Kreivi;
Giovanna ei, ei muutkaan huolta pidä
minusta, siksi allapäin nyt astun.»

Ma hälle: »Turma, väkivalta mikä
niin kauas vei sun Campaldinon luota,
sun hautas paikkaa ettei tiedä kukaan?»

»Oh!» vastasi hän, »Gasentinon juurta
käy joki, Archiano, jonka lähteet
on Apennineilla, pääll' luostar-talon.[53]

Nimensä missä muuksi muuttuu,[54] sinne
pakenin jalan, haava kurkussani,
punaten verelläni virran rantaa.

Mun siinä sumentuivat silmät, viime
sanani oli nimi Neitseen; siihen
ma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.

Ma totta puhun, eläville kertaa:
Jumalan enkel' otti mun, mut piru
pimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?

Ijäisen hänestä, laps Taivaan, saanet
vuoks kyyneleen, mi hänet multa riistää,
mut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'

Sa hyvin tiedät, että höyryt kosteet,
joit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi jäähtyy,
kun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.

Tajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa
vain miettii, keinotkin, ja tuulen nosti
ja usman voimallansa luontaisella.

Hän päivän päättyessä laakson peitti
ain Pratomagnost'[56] asti vuoriin suuriin
sumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,

veeks että muuttui ilma kohdullinen,
ja sade lankesi, ja mit' ei juoda
maa voinut, vieri virroin ynnä puroin,

ja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi
nää vihdoin kymiin kuninkaallisehen[57]
vauhdilla vastaan-pitämättömällä.

Ruumiini kylmän Archiano hurja
löys alajuoksustaan, sen heitti Arnoon,
ja hajos rinnaltani risti, jonka

tein käsistäin, kun tuska voitti minut;
näin pitkin rantoja ja pohjaa vierin,
mun kunnes peitti muta virran tuoma.»

»Palannut päälle maan kun olet jälleen
ja tiestäs pitkästä taas levähtänyt»,
näin kolmas alkoi heti toisen jälkeen,

»mua silloin muistele, ma Pia[58] olen,
Siena siitti, murhas mun Maremma;
sen tietää hän, mi hohtokivellänsä

mun, kerran ennen kihlatun jo, kihlas.»



Kuudes laulu


Kun päättyy noppapeli, paikallensa
hävinnyt tuskaisena jää ja toistaa
taas heittojaan ja murhemielin tutkii.

Mut voittajaa muu seura kaikki seuraa:
takana tuo, tuo eellä käy, tuo kolmas
sivulta sulkeuupi suosiohon.

Pysähdy ei hän, kuulee tuota, tätä;
kenelle kättä antaa hän, se tyytyy,
näin ahdingosta pelastuu hän vihdoin.

Samaten minä joukon sankan kesken
nyt käänsin kasvojani sinne tänne
ja luotain heitä lupauksin torjuin.

Näin siellä tuon Arrezzon miehen,[59] jonka
Ghino di Tacco käsin julmin tappoi,
ja toisen,[60] joka paetessaan hukkui.

Ojensi siellä käsiänsä Fredrik
Novello[61] sekä Pisan mies,[62] min kuolo
toi ilmi lempeän Marzuccon voiman.

Näin kreivi Orson, ja sen sielun,[63] jonka
ol' erottanut ruumihista kateus
ja viha, ei syy oma--niin hän kertoi--

Pier dalla Broccian[64] nimittäin. Ja olkoon
varuilla eläissään Brabantin nainen,
hän että joukkoon pahempaan ei joutuis!

Kun vapaa varjoista ma noista olin,
mua jotka pyysi muita pyytämähän,
ett' eestyis heidän pyhyytensä polku,

ma aloin: »Muistan jonkun lauselmasi,[65]
Valoni oi, sa jossa kiellät, että
päätöstä Taivaan muuttaa voisi rukous.

Ja sitä vain nää sielut pyytelevät.
Siis onko turha toivehensa? Vaiko
en sanojas lie oikein ymmärtänyt?»

Hän mulle: »Säkeheni selvät ovat,
mut silti toivo noidenkaan ei petä,
jos seikkaa tutkistelet järjin tervein.

Alene ylin oikeus ei siitä
jos polttaa rakkaus pois synnin jonkun,
mi sovitettava ois tänne-tulleen.

Ja siellä, missä lauseen tuon ma laadin,
ei sovittanut sydän-syytä rukous;
se näät ei päässyt Luojan luokse asti.

Mut tosiaan, niin korkeaan sa ällös
epäilyyn eksy, jos ei virka sitä
hän, jok' on valos totuuteen ja tietoon.

Beatricea tarkoitan, sa ymmärtänet.
Näkevä olet hänet autuaana,
hymyileväisnä kukkulalla vuoren.»

Ma hälle: »Rientäkäämme, Opas hyvä!
En enää väsynyt ma ole lainkaan,
ja huomaan, että vuori luo jo varjon.»

Hän vastasi: »Me tänään kiipeämme
niin paljon kuin vain jalka jaksaa; mutta
on asemamme toinen kuin sa luulet.

Taas Päivän, joka törmän taa nyt peittyy,
niin ettet enää säteitänsä taita,
saat nähdä ennen kuin me vuorell' ollaan.

Mut katso, sielu ypö yksinäinen
nyt meitä tuolta kiinteästi katsoo;
lyhimmän meille näyttäköön hän tiemme.»

Päin käytiin. Sielu oi lombardialainen,
kuink' oli ryhtis ylväs ynnä korska
ja silmänluontis arvokas ja tyyni!

Sanonut ei hän ensin mitään, antoi
vain tulla meidän, katsoi vain ja katsoi
kuin korven jalopeura, kun se lepää.

Läheni häntä Mestari ja pyysi,
tien että parhaimman hän meille näyttäis;
hän vastannut ei tiedusteluun tuohon,

vaan kysyi maatamme ja vaiheitamme.
Suloinen Oppahani alkoi haastaa:
»Mantova...» Silloin varjo umpimieli

tuo paikaltansa ponnahti päin häntä
ja sanoi: »Mantova! Ma oon Sordello,[66]
sun kansalaises!» Ja he syleilivät.

Italia orja ah, sa tuskan koti,
sa laiva myrskyss' ilman ruorimiestä,
et maiden valtiatar, mutta portto!

Niin valmis, kas, tuo oli sielu hieno,
kun maansa vain hän sulosoinnun kuuli,
sylihin syöksymään sen kansalaisen.

Mut sun on asukkaillas aina sota,
ja toinen toistaan siellä syö ja kalvaa
sisällä saman muurin, kaivoshaudan.

Sa katso, kurja, mertes rannikoita
ja sitten silmää maasi sydämehen,
siell' onko paikkaa rauhallista yhtään.

Mit' auttaa, että Justinianus[67] ohjiin
opetti sun, kun satulass' ei ketään?
Hänt' ilman häpeämme pienemp' oisi!

Voi teitä, joiden olla pitäis hurskaat
ja suoda satulansa keisarille,
jos tietäisitte, mik' on tahto Luojan![68]

Te nähkää, kuink' on käynyt hurjaks hepo
siit' asti kuin te suitset[69] saitte käteen,
kun siltä puuttuu kahle kannuksien.

O, Saksan Albert,[70] joka orhin jätit,
niin että villiks, vihaiseks se muuttui,
vaikk' ois sun ollut sitä hillittävä,

vanhurskas tähtein tuomio sun heimos
ylitse tulkoon, ennen tuntematon
ja selvä, että jälkeläises säikkyy!

vuoks sun ja isäs, jotka ahmailitte
mait' Alppein tuoltapuolen, autioksi
on jäänyt valtakunnan yrttitarha![71]

Käy, katso, huoleton, kuink' on Montecchit,
Monaldit, Filippeschit, Cappelletit,[72]
surussa toiset, toiset pelvon alla!

Tule ja katso, julma, ahdistusta
sun ylhäistes ja hätää kuule heidän,
ja nää, mik' on nyt suoja Santafioran![73]

Käy, katso, Roomas nää, mi yksin itkee
nyt leskenä ja yötä päivää huutaa:
'Mun keisarini, miks et luonain ole?'

Käy, katso kansaas, sovussansa sorjaa!
Ja jos ei liikkeelle sua sääli saane,
sa tule mainettasi häpeämään!

Lupa jos kysyä on mulla, Luoja,
mi edestämme ristinpuulla kuolit,
pois ootko kääntänyt vanhurskaat silmäs?

Tai viisautesi syvyydessä ehkä
jotakin hyvää valmistatko, vaikka
se kaukana on meidän katseeltamme?

Italian maa näät hirmuvaltiaita
on täys, ja moukka jokainen, mi rupee
pukariks puolueiden, on Marcellus![74]

Firenzeni, voit tyytyväinen olla,
kun ei sua nämä ajanharhat koske;
voit siitä kiittää järjellistä kansaas!

Monell' on oikeus mielessään, mi nuolen
varoen ampuu, ettei iskis harhaan;
mut sun on kansallas se kielellänsä!

Monikin välttää tointa valtiossa;
mut sunpa kevyt kansas kutsumatta
jo vastaa, huutaa: 'Mulle, mulle taakka!'

Siis iloitse, sull' onhan syytä siihen,
sa, joll' on varaa, viisautta, rauhaa!
Jos totta puhun, näyttäytyy sen seuraus.

Ateena, Sparta, jotka muinen laati
lakeja yhteiskunnan ylvään, hienon,
niin pitkälle ei edistykseen päässeet

kuin sa, mi laadit säännökset niin sorjat
ett' usein puoliväliin marraskuuta
ei kestä, minkä lokakuussa punoit!

Kuink' usein muuttanut miesmuistiin yhteen
sa ootkaan lakis, rahas, virkas, tapas
ja vaihtanut myös kansalaisiasi![75]

Jos muistat tään ja sull' on järki selvä,
sa huomaat itses naisen kaltaiseksi,
mi sairaana ei vuoteellaan saa rauhaa,

vaan käännehtien tuskiansa torjuu.



Seitsemäs laulu


Kun kolme, neljä kertaa syleillehet
he oli riemuiten ja kunnioittain,
Sordello taantui, kysyi: »Keitä ootte?»

»Jo ennen kuin tää vuori sielut näki
luo Luojan pääsemähän ansiokkaat,
mun luuni hautasi Octavianus.

Vergilius olen. Kadotin ma taivaan,
syyn vuoks en muun, vain uskon puuttuvaisen.»
Noin hälle silloin vastas Oppahani.

Kuin se, mi eessään jonkun seikan äkkää
niin oudon, ettei tiedä, uskoako
vai ei, ja virkkaa: »Totta on! Ei totta»,

näin nyt Sordello. Sitten päänsä painoi
tää nöyrästi ja kohti astui, halas
alemman lailla hänen polviansa.

»Oi kunnia Latiumin!» hän lausui, »sinä,
latinankielen kirkkain laulu-mahti,
ijäinen kaune synnyinkaupunkini!

Mink' ansion tai armon vuoks sun kohtaan?
Sua kuulemaan jos lienen arvollinen,
sa virka, miltä tulet teiltä Manan!»

»Kaikk' käyden piirit tuskan valtakunnan»,
näin Mestari, »ma tänne tullut olen,
mua auttoi, seuraa yhä voima Taivaan.

Tekoni ei, vaan mit' en tehnyt, multa
epäsi ikävöimäs Päivän ylvään,
kun liian myöhään tuntemaan sen tulin.

Alhaalla siell' on paikka,[76] jota painaa
yö vain, ei tuska; jossa vaikerrukset
soi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.

Siell' asun syyttömien lasten kanssa,
jotk' kuolon hammas ennen ehti purra
kuin kaste heistä perisynnin pestä.

Siell' asuu kanssa niiden, joille oudot
ol' hyveet pyhät kolme nuo, mut jotka
muut kaikki tunsi, täytti vailla vikaa.

Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,
mist' alkaa oikein polku Kiirastulen,
nopeemmin että ehtisimme sinne.»

Hän vastas: »Paikkaa tääll' ei pantu varmaa;
mun ylös, ympäri on käydä lupa,
niin kauas kuin ma voin, sua tahdon saattaa.

Mut katso, kuinka alenee jo päivä!
On yöllä käydä mahdotonta, siksi
tyyssija hyvä nyt on tuumittava.

Eräitä tääll' on oikealla, heidän
luo sinut johdan, jos niin tahdot; luulen,
kun heihin tutustut, sun ilahtuvan.»

»Kuink' oli?» kysyi Mestari. »Jos joku
yletä yöllä tahtois, estäisikö
hänt' toinen? Vaiko hältä voima puuttuis?»

Sordello maata[76] sormellansa piirsi
ja sanoi: »Katso, et ees viivan yli
tään päästä voisi päivänlaskun jälkeen.

Muu kyllä ei, vain pimeys öinen estää
mäkeä nousemasta, mutta sepä
vie voiman kaiken, vaikk' ois tahto altis.

Sen sijaan alaspäin voi astuskella
ja vuorenrintehiä pitkin kiertää,
vaikk' kammitsoikin taivaanranta valon.»

Kuin kummastellen virkkoi Mestarini:
»Vie meidät sinne siis, sa jossa sanot
iloa tuottaa voivan viipymyksen!»

Vain vähän matkaa käytyämme siitä,
näin että halki oli vuori, kuten
maan päällä rotkopaikat muodostuvat.

»Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme,
miss' ontto näkyy luola uurtuvaksi;
me siellä vartokaamme uutta päivää.»

Vei alhon suulle meidät polku kiero,
ei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä
puolt' alemmaksi painui rotkon seinä.

Hopea, kulta, puna-, valkoväri,
puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää,
smaragdi, saatu juuri louhimosta,

kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain,
joit' oli täys tää laakso kirjavia,
kuin aina pienempänsä suuri voittaa.

Eik' yksin maalannut siell' ollut luonto,
vaan tuoksuin tuhantisin, vienoin, oudoin
sen hyvähajuiseksi suitsuttanut.

_Salve Regina_[77] kaikui kaikkialta,
kukista, kentiltä, miss' istui sielut,
näkyen vasta sisäpuolle laakson.

»Kun painunut on päivänkehrä», virkkoi
mies Mantovan, mi meidät tänne johti,
»on aika käydä heidän joukkohonsa.»

Äyräältä tältä liikkeet, kasvot kaikki
paremmin nähdä voitte te kuin ollen
alhaalla laaksossa, miss' itse ovat.

Tuo, joka ylimpänä istuu, näyttäin
kuin oisi tehtävänsä unhottanut
eik' yhdy huulillansa muiden lauluun,

ol' Rudolf keisari, mi voinut hoitaa
Italian sairaan haavat ois, ne jotka
nyt myöhään muiden kautta paranevat.

Tuo, joka näyttää häntä lohduttavan,
kuningas maan sen, josta pursuu vesi,
min Moldau Elbeen, Elbe mereen kantaa,

on Ottokar.[78] Hän kapaloissa oli
parempi jo kuin parrallisna Wentzel,
poikansa, torkku, toimeton ja irstas.

Ja Nykänenä[79] tuo, ken neuvottelee
keralla tuon niin kaunis-katsantoisen,
paeten kuoli, polkein Ranskan liljan.

Kas, kuinka lyö hän rintoihinsa! Toista
myös katsokaa, mi huokaellen tehnyt
on poskellensa vuoteen kämmenestään!

Isä ja appi on he 'Ranskan turman'.
Sen riettaaksi ja likaiseks he tietää,
ja siit' on tuska, heitä tutjuttava.

Tuo vankka-vartinen,[80] mi rinnan laulaa
kerällä tuon, joll' on niin suuri nokka,
hyveillä kaikill' oli sonnustettu.

Jos kuninkaaks ois hänen jälkeen jäänyt
tuo nuori mies,[81] mi istuu taempana,
ois hyve käynyt porras portahalta.

Sanoa samaa ei voi veljistänsä.
Jakob ja Fredrik peri valtakunnan,
mut kumpikaan ei sitä, mik' on paras.[82]

Harvoinpa haarautuvi ihmiskunto
tyvestä oksiin; tuo on tahto Hänen,
mi antaa sen: se Hält' on rukoiltava.

Mitä ma puhunut oon Pietarista,
suur-nenäistä myös koskee kumppaliaan,
min vuoks Provence, Apuliakin itkee.

Niin paljon pahemp' oli juurta vesa
kuin paremp' olla voi Constanzan[83] miesi
Beatricen sekä Margaretan miestä.[84]

Englannin Henrik,[85] tavoiltansa karu,
te nähkää myös, hän tuolla yksin istuu;
paremmat hälle vesat versoi puusta.

Ja tuo,[86] mi alempana muit' on tuolla,
mut ylös katsoo, on markiisi Wilhelm,
min sota vastaan Alessandriata

sai suruun Monferraton, Canavesen.



Kahdeksas laulu


Jo oli hetki, jolloin kaiho herää
ja sydän heltyy merimiehen, koska
on ollut päivä armaan hyvästelyn,

ja jolloin uuden pyhiinvaeltajan
sulavi mieli kaukokellon soiden,
mi murehtivi päivää kuolevata.

Nyt melkein kuurousin ma laulannalle
ja katsomaan jäin yhtä vainajista,
mi seisten viittas häntä kuuntelemaan.

Kätensä risti, nosti hän ja siirsi
päin itää silmänsä kuin Jumalalle
ois virkkaa tahtonut: ma muust' en huoli!

_Te lucis ante_[87] nyt niin hartahasti
ja suloisesti hänen suustaan kaikui,
ett' unohtamaan sai se itsenikin.

Myös toiset hurskaina ja lempeästi
yhtyivät hymniin, loppuhun sen laulain,
päin katse taivaan iki-tähtivöitä.

Lukija, totuuteen nyt järkes hijo;
sen huntu tosin niin on hieno, että
lie helppoa sen läpi nähdä varmaan.

Tuon joukon jalon, valjun, nöyrän yhä
näin ylös katsovan ma äänetönnä
kuin ois se odottanut sieltä jotain.

Ja kaksi enkeliä[88] taivahilta
näin alas käyvän, kädessänsä miekat
tuliset, mutta tylsät, kärjettömät.

Viherjät niinkuin urpulehdet heillä
olivat vaatteet, joita siivet vihreet
takana hulmuttivat ilman alla.

Pysähtyi yks meit' ylemmäksi hiukan
ja toinen päälle äyrään vastapäisen,
niin että joukko heidän välill' oli.

Erotin hyvin kultakutrit heidän,
mut kasvot huikaisivat katseheni
kuin liika aina aistivoiman murtaa.

»He saapuu helmasta Marian», sanoi
Sordello, »laakson vartioiksi tämän
kyykärmeeltä, mi kohta, koht' on täällä.»

Kun tiennyt en, se mistä, milloin tulis,
ma jääksi jähmettyen käännyin, liityin
likemmä ystävääni uskolliseen.

Sordello näin: »Luo varjoin suurten noiden
nyt astukaamme, haastakaamme heille;
he teitä mielellänsä tervehtävät.»

Askelta kolme astuneeni luulen,
niin olin pohjalla, ja yhden näin ma,
mi mua niinkuin tunteakseen katsoi.

Pimennyt oli ilta jo, mut silmä
näin vasten silmää vielä nähdä saattoi,
mit' erottaa ei ennen ollut voinut.

Kuin hän mua päin, päin häntä kuljin minä:
»Ylevä tuomari, oi Nino,[89] kuinka
iloitsen, ettet kadotettu ole!»

Vaihdoimme tervehdykset kohteliaat,
Hän sitten kysyi: »Milloin vuoren juureen
vesiltä saavuit etäisiltä sinä?»

»Oi», vastasin, »kautt' tuskan paikkain tulin
tän' aamuna ja eloon ensimmäiseen
ma kuulun, vaikka toista käyden tutkin.»

Kun vastaukseni he kuuli tämän,
hän ja Sordello taapäin astahtivat
kuin joku, jonka äkki-seikka iskee.

Yks kääntyi Mestariini, toinen huusi
eräälle istuvalle: »Kuule, Konrad,
käy katsomahan Luojan armotyötä!»

Ja mulle näin: »Kautt' ihmeen, josta kiittää
saat Häntä, joka alkusyynsä salaa,
niin ettei siihen tunge tutkiminen,

kun pääset tuollepuolen laajan laineen,
kehoita tytärtäin,[90] ett' eestäin sinne
rukoilis, miss' on syyttömille korva.

En luule, että rakastaa mua enää
emonsa, heitettyään leskenhunnun,[91]
takaisin toivova jot' on hän kurja.

Hänestä havaita on helppo varsin,
kuin kauan kestää naisen lemmenliekki,
jos silmä, kosketus ei lietso sitä.

Niin hänen hautaansa ei kaunistane
kyykäärme Viscontin, Milanon herran,
kuin kaunistanut kukko ois Galluran.»

Näin puhui hän, ja kasvoillansa oli
tuo leima harmin oikean, mi palaa
rajusti voi, mut kahleitaan ei katko.

Ma silmilläin sit' ahmin taivaankantta,
miss' ovat tähdet hitaisemmat, niinkuin
on pyörä hitain liki akseliaan.

Nyt Oppaani: »Mit' ylös katsot, poika?»
Ma hälle: »Soihtua nään kolme siellä,
joist' eteläinen taivas kaikki palaa.»

Hän mulle: »Painuneet on tähdet kirkkaat
nuo neljä,[92] näkemäsi aamun suussa,
nää kolme nousseet ovat niiden sijaan.»

Sordello haastajan nyt luokseen veti
ja sanoi: »Katso, siin' on vainoojamme!»
Samalla sitä sormellaan hän näytti.

Puolelta alhon avoimelta käärme
esihin luikerti, sen kaltahinen,
mi Eevan syödä palan karvaan antoi.

Lomitse kukkain kulki juova häijy;
se silloin tällöin päätä käänsi, nuoli
selkäänsä niinkuin peto peseytyvä.

En nähnyt enkä voi siis kertoakaan,
kuin siivilleen nous haukat taivahiset,
mut kummankin näin kohonneena lentoon.

Pakeni kyy, kun huomas, että ilmaa
viherjät siivet halkoi; paikoillensa
palasi silloin enkelitkin heti.

Mut varjo, joka Nino tuomaria
totellut oli, kun tää kutsui häntä,
sill' aikaa mua katsomast' ei laannut.

Hän alkoi: »Kautta lampun, joka johtaa
sua korkeuteen, ja kautta tahtos öljyn,
mi kestäköhön Taivaan saliin saakka,

jos Valdimagrasta tai lähistöltä
sa tiedon tiennet toden, virka mulle!
Mies olin merkitsevä siellä kerran.

Nimeni oli Konrad Malaspina,[93]
tuo vanhemp' en, vaan jälkeläinen hänen;
sovitan täällä sukurakkautta.»[94]

»Oi», virkoin, »maissanne en ollut koskaan
ma ole, mutta koko Europassa
ei paikkaa, missä mainittais ei niitä!

Sukunne suuri maine kuuluttanut
on kauas seudun tuon ja seudun herrat,
se että oudollekin onpi tuttu.

Kautt' ylvään määränpääni vannon, että
vähennyt heimonne ei kunniasta
lie kiitos miekan eikä kukkaronkaan.

Sit' tottumus ja luonto suosii, tietä
se suoraa käy ja väärää välttää, vaikka
maailman kuinka pahan Päämies[95] kääntää.»

Ja hän: »No niin, ei käypä seitsemästi[96]
Aurinko ole vuotehelle, jonka
pääll' Oinas neljin hajasorkin seisoo,

kun kohtelias mielipitees tämä
tuleva on sun päähäs isketyksi
jo nauloin vankemmin kuin muiden puhe,

jos pysähdy ei pyörä oikeuden.»



Yhdeksäs laulu


Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin
jo jättänyt ol' armaan ystävänsä
itäistä vaalentaen taivonkantta.

Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi
eläintä kylmää[98] tuota hahmotellen,
mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.

Kaks askeltansa[99] astunut jo oli
yö siinä, missä oli paikka meidän,
ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.

Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli,
nukahdin silloin ruohikolle, minne
olimme kaikki viisi[100] istunehet.

Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa
jo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä
ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;

ja silloin ruumihista kauimpana
on sielumme ja vähin vanki järjen,
sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.

Unessa näin ma silloin liitelevän
taivaalla kotkan kultahöyhenisen
avoimin siivin alas laskeakseen.

Minusta tuntui kuin ma ollut öisin
kedolla, jolta keskelt' omaistensa
jumalten pöytään Ganymedes vietiin.

Ma mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun
vain täällä erästää, ehk' ylenkatsoo
muualta mitään kynsissään se kantaa.

Näin sitten, liideltyään, laadeltuaan
se kuinka salamana iski alas,
mun tempas, kohotti mun tulen kotiin.[103]

Ja tuntui kuin ois tuli meidät syönyt;
ja niin nuo liekit kuvitellut poltti,
ett' tuokiossa unen valta päättyi.

Niin mahtoi herätä Akilleus kerran
haralla silmin, sieluin säikähtynein
ja tietämättä paikkaa, missä oli,

kun Keironilta[104] hänet nukkuvana
äitinsä kantoi sylissänsä Skyroon,
pois mistä sitten hänet vei helleenit.

Ma ylös ponnahdin, pois kasvoiltani
pakeni uni, tuli kauhu sijaan,
ja kalpenin kuin miesi jähmettyvä.

Vain Lohduttaja vierelläin mun seisoi;
kolmatta hetkeään jo paistoi Päivä
ja meri siinsi eessä silmieni.

»Ei pelkäämistä!» lausui Mestarini.
»Pois epäily! On asiamme hyvin;
syy kasvaa voimas on, ei surkastua.

Ovelle tullut olet Kiirastulen;
kas, tuoss' on seinä sitä kaartavainen,
ja mist' on halki se, on siinä kynnys.

Rusossa aamun, ennen aurinkoa,
kun sielu ruumiissasi nukkui päällä
tuon laakson kukkasien, jossa oltiin,

läheni nainen, lausui: 'Oon Lucia,[105]
mun suokaa viedä se, mi tuossa nukkuu,
ma häntä auttaa tiellä tällä tahdon.'

Sordello jäi ja muutkin varjot jalot.
Hän otti sun ja päivän koittaessa
näin tänne nousi, jäljessänsä minä.

Sun tuohon laski, ensin silmin kaunein
osoitti ovea hän aukinaista;
samalla haihtui pois kuin unesikin.»

Kuin mies, mi pääsee levottuudestansa
ja pelvostaan, mi turvan tunteeks vaihtuu,
kun totuus täys on hälle ilmoitettu,

niin muutuin ma; ja kun mun huolta vailla
oleva näki Oppaani, hän läksi
nyt vuorta astumaan, ma jäljessänsä.

Lukija huomaa, kuinka kohoo aihe
runoni tään, siks ällös ihmettele,
jos ylhemmän myös olla täytyy taiteen!--

Me paikkaa lähestyimme, loitommaksi
mi näytti ensin muurin-murrokselta
tai vuorelta, mi oli mennyt halki,

Nyt siinä portin näin ja portaat: kolme[106]
niit' oli, kaikki eri värein välkkyi,
näin myöskin portinvahdin, vielä mykän.

Kun silmä aukes aukeemistaan, näin ma,
hän että portaall' ylimmällä istui,
mut katsantoaan kestää en ma voinut.

Kädessä hällä paljas miekka oli,
mi säteet säihkytti niin meitä kohden,
ma että turhaan tuonne nähdä mielin.

»Ei etemmäks!» hän loihe lausumahan.
»Mit' tahdotte? Miss' onkaan saattajanne?
Tulonne teille vahingoks voi olla.»

Hänelle Mestarini: »Nainen Taivaan,
mi hyvin tuntee nämä seikat, juuri
näin sanoi: 'Tuonne menkää, siin' on portti!'»

»Hän teidän askeleenne siunatkohon»,
nyt lausui laupiaasti portinvahti,
»siis tulkaa, nouskaa meidän portaitamme!»

Niin teimme. Valkeata marmoria
ens porras olija niin kirkas, puhdas,
ett' itseni näin siinä kuvastuvan.

Mut toinen tumma, punatumma oli,
kiveä karkeaa, kuin poltettua
ja rosopintaa pitkin ynnä poikin.

Ja kolmas, muita ylin, näytti tehdyn
porfyyrista niin punahehkuvasta
kuin veri, joka valtimosta syöksyy.

Nojaten siihen jalkapohjin kaksin
Jumalan enkel' istui kynnyksellä,
mi näytti kuin ois timantista ollut.

Nuo kolme porrasta ma johdoll' Oppaan
alttiisti astuin. Näin hän virkkoi: »Pyydä
nyt nöyrästi, hän että avaa lukon.»

Hartaana heityin pyhän jalkain juureen,
löin kolme kertaa rintaani ja anoin
hält' armoa, ett' aukaisis hän mulle.

Otsaani P:tä seitsemän[107] hän piirsi
odalla miekkansa ja lausui: »Pese
nää haavat, päästyäsi sisään tuonne!»

Pukunsa alta, jonka väri oli
kuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva,
avainta kaks[108] hän sitten otti; toinen

kultainen oli, hopeainen toinen.
Nyt ensin valkeaa hän koetti lukkoon
ja sitten keltaista, näin pyynnön täyttäin

Hän meille: »Jos vain toinen avain pettää
eik' oikein käänny reiässänsä, silloin
tää portti pysyy pyytävälle kiinni.

On toinen kalliimpi, mut toinen vaatii
älyä, taitoa taas käyttäjältään,
näät siitä riippuu, tokko pulma aukee.

Ne Pietarilta sain. Hän käski, että
pikemmin erehtyisin avaamahan
kuin sulkemahan polvin pyytäville.»

Nyt pyhän aukaisi hän portin meille
ja sanoi: »Sisään! Mutta muistakaatte,
ken taakseen katsoo, palajaa taas ulos.»

Kun puolet aukenivat kaksois-oven
ja kääntyi haat tuon pyhän portin, jotka
olivat vankat, vaskiset ja soivat,

jyminä kaikui kauemmaks kuin kerran
Tarpeian vuoren,[109] koska turhaan hyvä
Metellus puolusti sen aartehia.

Ma tarkkaan kuuntelin tuot' ensi ääntä,
mut sitten tuntui kuin _Te Deum laudamus_[110]
ois sieltä soinut sulosoiton kanssa.

Se minuun moisen teki vaikutuksen
kuin kulkee kuvat kuulijalla, koska
kanss' urkuin laulu soi, niin että sanat

välistä kuuluu, väliin taas ei kuulu.



Kymmenes laulu


Olimme sisäpuolia portin, jonka
saa unhoon sielun huono aistirakkaus,
min silmin nähden kiertotie on suora.

Sen sulkeutuvan jyminällä kuulin.
Jos nyt ma taakse oisin katsahtanut,
ma miten anteeks oisin voinut pyytää?

Nousimme halkinaista vuorenrintaa,
mi milloin sinne, milloin tänne kääntyi
kuin aalto ees ja taakse lainehtiva.

»On tässä liikuttava taitavasti»,
näin virkkoi Mestari, »ja pysyttävä
likellä paasiseinää mutkikasta.»

Se askeleemme hidastutti; jälleen
kuunkaira ehtinyt jo vuoteellensa
ol' lempeähän lepohonsa, ennen

kuin päästy oltiin onkalosta tuosta.
Mut koska taivaan avon alla seistiin,
miss' sola takanamme kiinni meni,

tasanko eessä aukes, autiompi
kuin korpipolku; uupunut ma olin,
molemmat tiestä epävarmat aivan.

Äyräältä, jota avaruus vain saarsi
juurelle törmän jyrkän, jylhän, leveys
sen oli kolme ihmisruumiin mittaa.

Ja kauas niin kuin katseen siivet kantoi
vasempaan taikka puoleen oikeahan,
tuo kallas näytti samankaltaiselta.

Viel' emme käyneet olleet askeltakaan,
kun huomasin ma vuoriseinän pystyn
ja nousta mahdottoman, marmoria

olevan valkeaa ja kirjaellun,
niin ettei yksin Polykletus,[111] mutta
myös luonto kadehtia tuot' ois voinut.

Se enkeli,[112] mi kera rauhanviestin
niin kauan kaivatun maan päälle saapui
ja mursi Taivaan pitkän pääsykiellon,

hän asenteessa suloisessa siinä
nyt oli eessämme niin elävänä
kuin kuva mykkä ollut ei hän oiskaan.

Ois voinut vannoa, hän sanois _Ave_!
Näät vuoreen piirretty myös Nainen oli,[113]
min avain aukas meille Luojan lemmen.

Ja hänen asenteessaan näkyi sanat
_Ecce Ancilla Dei_, niin selkeästi
kuin kuvio, min leima piirtyy vahaan.

»Yhtäänne yksin ällös mieltäs suuntaa»,
näin lausui Opas lempeä, jost' olin
samalla puolla ma kuin ihmissydän.

Ma siksi siirsin katsettain ja näinpä
takana Maarian, puoll' oikealla,
samalla, jolla seisoi Oppahani,

hakatun kiveen toisen korkokuvan.
Sivuutin Mestarini siks ja liki
sit' astuin, että erottaisin tarkkaan.

Kuvattu siinä samaan marmor-paateen
ol' härjät, vankkurit ja Liiton arkki,
mi viran väärält' ottajalta epää.[114]

Sen eessä näkyi kansa seitsen-kuoro,
mi kaksi aistintain sai kiistelemään:
Yks sanoi: »Laulavat!» »Ei!» toinen sanoi,

Samalla tapaa savu suitsutusten,
kuvattu vain, myös nenän ynnä silmät
välillä ei:n ja jaa:n sai riitelemään.

Edessä arkin siunatun sen tanssi,
koholla liepeet, nöyrä psalmin-seppo,[115]
täll' erää enemp' ollen valtiasta

ja vähempi. Mut akkunasta suuren
palatsin katsoi, vastapäätä sitä,
Mikhal[116] kuin nainen synkkä, halveksuva.

Sijalta, missä seisoin, siirryin sitten
ma nähdäkseni kuvan toisen, joka
Mikhalin takaa paistoi valkeana.

Esitti kunniaa se korkeata
tuon Rooman ruhtinaan, min suuren kunnon
Gregorius saattoi voiton kukkulalle.

Trajanus-keisarista kerron.[117] Seisoi
lähellä ratsun ohjain leski raukka,
kuvattu asenteessa itkun, surun.

Tunkeili ympär' raisu ratsasparvi,
min päällä kultahiset kotkat kaarsi
kuin oisi tuulessa ne liikkunehet.

Ja kesken kaikkien tuo vaimo kurja
sanovan näytti: »Herra, kosta, kosta
mun kuollut poikani, min vuoksi näännyin!»

Vastaavan hälle valtias: »Siis varro,
ma kunnes palajan!» Ja vaimo, lailla
sanovan sen, jot' tuska kiirehtivi:

»Mut ellet palaja?» Ja toinen: »Tekee
sen joku sijastain.» Ja vaimo: »Mitä
sua auttaa sijaises, jos laiminlyöt sen?»

Ja valtias: »Siis ollos lohdutettu,
ma työni täytän, ennen kuin ma lähden;
niin oikein on, mua pidättää vain sääli.»

Hän, ken ei koskaan mitään uutta nähnyt,
tuon kuvakielen oli luonut, meille
niin uuden, kun ei moista täällä voida.

Mun katsellessa tuota taidetyötä,
niin monen nöyryys-esimerkin kuvaa,
jotk' oli rakkaat Tekijän jo tähden,

Oppaani kuiskas: »Katso, kansaa paljon
tulevi tänne verkkaan vaeltaen;
he meille neuvoo asteet korkeammat.»

Mun silmäni, jotk' ahnaat katsomahan
olivat uutta, siinä harhaellen,
nopeesti kääntyivät nyt häntä kohden.

En tahdo, lukija, sa että säikyt
hyvästä aikeestas, kun kuulet, kuinka
syy sovitetaan Luojan tahdon mukaan.

Sa ällös kiinny kiusan muotoon, muista,
mit' tulee sitten! Muista: päättyy vaiva
pahinkin ennen Tilinpäivää suurta.

Ma virkoin: »Mestari, min meitä kohti
nään liikkuvaks, ei ihmisiltä näytä.
Mitä se lie? Niin tuijotan ma turhaan.»

Hän mulle: »Painaa kohti maata heitä[118]
niin laatu vaivan vaikean, mun että
myös ensin silmäni ol' erehtyä.

Mut katso tarkkaan, silmin seivästäös,
ken tulee painamana paatten noiden;
nyt nähdä voit jo, kukin kuink' on kuuru.»

Oi, ylväät kristityt, oi, kurjat raukat,
sokeat sielun-silmiltänne, jotka
uskotte kulkuhun, mi johtaa taapäin!

Matoja oomme, ettekö jo huomaa?
On työmme luoda perho taivahinen,
mi vanhurskauteen suojatonna lentää.

Miks sielunne siis ylvästellen kerskaa?
Elikot oottehan niin puutteelliset
kuin toukat, joilta muodon-muutos puuttuu.

Kuin katon taikka räystään kannattava
kuvio, jonka nähneet ootte varmaan,
useinkin rintaan saakka polvet vetää,

ja vaikk' ei tosi, todellista tuskaa
herättää näkijässä; niin ma heidät
näin vaivatuiksi, kun ma katsoin tarkkaan.

Sen mukaan olivat he kuurut, kuinka
syy vähempi tai vaikeampi painoi;
ja kyynelöiden kärsivällisinkin

sanovan näytti: »Enempää en jaksa!»



Yhdestoista laulu


»O, Isä meidän, jonk' on koti taivas,
ei siks, ett' ois se rajas, vaan kun siellä
rakastat enin ensi tekojasi.

Nimeäs, voimaas ylistäköön luotu
jokainen, koska kiitos sorja sopii
Sun suloiselle henkäyksellesi.

Lähestyköön sun valtakuntas rauha,
näät jos se tulis ei, me emme koskaan
vois koko järjellämme päästä sinne.

Kuin enkelisi, hosiannaa laulain,
sinulle tuovat oman tahtons' uhrin,
niin ihmisetkin ihmistahtoinensa.

Mannamme jokapäiväinen suo meille,
jot' ilman erämaassa autiossa
vain taapäin kulku käy, vaikk' eespäin pyrkii.

Ja kuin me anteeks suomme jokaiselle
vääryydet karsimamme, anna Sinä
myös armo katsomatta synteihimme.

Hyveemme lankee helposti; sit' älä
vanhalla vainoojallamme sa kiusaa,
vaan päästä tuosta, joka kietoo pahaan.

Tää viime rukous, rakas Herra, nouse
ei meidän vuoks, kun ei se meille tarpeen,
vaan niiden, jotka meidän taakse jäivät.»

Noin hyvää matkaa itselleen ja meille
rukoillen kulki varjot kuorman alla
senkaltaisen, kuin uness' usein tutaan.

Lajinsa mukaan kukin lastattuna
ja uupuneena kiersi ensi kehää
maailman usmista näin puhdistuen.

Siell' aina eestämme jos rukoillahan,
mit' eestä heidän täällä tehdä voivat
ne, joiden tahdolla on juuret hyvät!

Heit' auttaa tulee pesemään pois tahrat
mukana menneet, että puhtahina,
keveinä tähtitarhoihin he nousis.

»Kautt' oikeuden ja säälin, jotka pian
kuormanne keventäköön, että voitte
halunne mukaan siivet nostaa lentoon,

osoittakaa, miss' suorin portahille
on polku, ja jos tiet' on monta sinne,
te meille loivin niistä näyttäkäätte!

Näät häntä, joka kanssain kulkee, painaa
viel' liha Aadamin, siks nousemahan
hän vastoin tahtoaan on hidas varsin.»

Nää sanat Saattajani suusta läksi,
mut vastaus, min niihin sai hän, vielä
ei selvään puhujaansa ilmi tuonut.

Mut näin se kuului: »Oikealle törmää
kerällä meidän käykää, siell' on sola,
min kautta kiivetä voi kuolevainen.

Ja jos ei estäis mua paasi, joka
niskaani ylpeää niin pahoin painaa,
ett' täytyy kasvot maata kohden käydä,

katsoisin häntä, joka vielä elää
eik' itseänsä nimitä: ehk' oisi
hän tuttu, säälisi mun tuskiani.

Latinalainen olin, poika suuren
toskanalaisen, Vilhelm Aldobrandescon;
en tiedä, liekö nimi tuttu teille.

Vereni vanha ja työt kuulut isäin
mun tekivät niin ylpeäksi, että
emoa yhteistä en muistanutkaan.

Jok' ihmistä niin ylenkatsoin, että
sen vuoksi kuolin, kuten Siena tietää
ja Campagnaticossa lapset kaikki.

Ma Humbert[119] oon; eik' ole turmaks ollut
vain mulle ylpeys, myös muille: kaikki
sukuni joutui samaan onnettuuteen.

Kun tehnyt eloss' en, nyt kuolemassa
mun siksi täytyy tätä kuormaa kantaa
niin kauan kuin on lepytetty Luoja.»

Ma pääni painoin häntä kuunnellessain;
ja heistä yks (ei hän mi puhui) kiersi
nyt varttaan alla taakan tuskallisen,

ja näki mun ja tunsi huudahtaen;
katseensa vaivoin nyt hän kiinti minuun,
mi kuljin kuuruna kuin muutkin siinä.

»Oh!» sanoin, »etkö Oderisi[120] ole,
Agubbion kunnia ja taidon, jonka
'_enluminer_' on Parisissa nimi?»

Hän vastas: »Veikko, liedommat on lehdet
ne, joita Franco Bolognese maalaa;
on hänen koko kunnia, mun osa.

En elossani ehkä ollut oisi
näin vaatimaton, koska kaihoin kaikin
ja sydänpyytein maineesen ma pyrin.

Tuost' ylpeydestä tää on sakko; enkä
ehk' oisi täälläkään, jos synnin aikaan
en oisi kääntynyt ma Jumalahan.

Oi turha maine ihmistaidon, kuinka
nopeesti kuihtuu kukoistukses korkein,
jos sit' ei seuraa huonon taiteen kausi!

Kyll' uskoi Cimabue maalareista
etevin olevansa; nyt jo tummuu
maineensa, koska huudossa on Giotto.[121]

Yks Guido toiselta[122] näin vienyt myöskin
on kielen kunnian, ja kenties elää
jo mies, mi pesän molemmilta valtaa.

On maine maailman vain tuulenhumu,
mi milloin sieltä, milloin täältä tulee,
ja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa.

Mit' oisit kuulumpi, jos harmaapäänä
lihasi riisuisit tai mennyt hautaan
olisit piimäsuuna pikkaraisna,

kun kuluu vuosituhat? Ijäisyyteen
se nähden sentään on' kuin räpäys silmän
on taivaan piiriin hidas-käänteisimpään.

Tuon mainetta, mi eelläni niin verkkaan
vaeltaa, soi Toskana kaikki kerran;
nyt sitä Siena tuskin kuiskii enää.

Siell' oli herra hän, kun kukistettiin
Firenzen raivo, joka siihen aikaan
ol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa.

On kuuluisuutenne kuin ruoho kedon,
mi kukkii, kuihtuu, ja sen paahtaa sama
aurinko, mi sen maasta nosti nuorna.»

Ma hälle: »Sydämeeni sanas todet
nöyryyttä valaa, puhkaisten sen paiseen;
mut virka, ketä tarkoitit sa juuri.»

Hän mulle: »Mies on Provenzan Salvani;[123]
hän täällä on, kosk' upeudessaan tahtoi
ikeensä alle Sienan kaiken saada.

Levähtämättä noin hän käy ja käynyt
on kuolinhetkestään; saa siten maksaa
se täällä, jok' on siellä ylväs liian.»

Ma hälle näin: »Jos sielu, jok' ei kadu,
vaan jättävi sen viime hetkehensä,
jää alhaalle eik' ylös pääse aikaan

niin pitkään kuin ol' elämänsä mitta,
hänt' ellei hurskaat rukoukset auta;
kuink' auennut on tuolle armon ovi?»

Hän vastas: »Aikaan kunniansa kerran
torille Sienan asettui hän, aivan
vapaasti, häpeästä huolimatta,

ja pelastaakseen ystävän, mi kitui
tyrmässä Kaarlen,[124] teki moista, että
se joka valtimon saa vapisemaan.

En kerro enempää, vaikk' epäselvää
puheeni on; mut pian kansalaises
niin laittaa, että selvittää sen voit sa.[125]

Tuo teko teljet hälle aukas tänne.»



Kahdestoista laulu


Kuin härjät parittain käy alla ikeen
ma kuljin kera sielun kuormitetun,
luvalla Opettajan arinaan. Mutta

jo sanoi hän: »Nyt jätä tuo ja joudu,
näät täss' on purjein sekä airoin paras
voimainsa takaa purttaan hoitaa kunkin.»

Ma silloin suoristausin käynnin ryhtiin
taas tavalliseen, mutta mietteheni
ne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi.

Niin astuin, seuraellen mielelläni
Oppaani askelia; kumpainenkin
nyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin.

Hän mulle: »Tänne silmäs käännä! Hyvä
voi olla taivaltasi keventämään,
jos katsot maata kantapäittes alla.»

Kuin kantaa kirjoitusta maiset haudat
ja kertoo vainajasta, ken hän oli,
ett'ei tuon muisto mureneisi, joten

tapahtuu, että kyynel kuuma virtaa
haavasta haikeen jälleen-muistamisen,
mut tuosta hurskaille vain kannus koituu;

niin näin ma kuvakirjoitusta täynnä,[126]
mut taidetyöltään kaunihimpaa, kaiken
sen vuorenpinnan, joka tieksi jouti.

Näin sen, mi luotu oli kaikkein muiden
edellä jaloksi, ma taivahasta
lankeevan alas ukonvaajan lailla.

Ja Briareuksen näin ma toisahalla,
salaman taivahisen satuttaman,
makaavan maassa, jäisnä niinkuin kuolo.

Näin Tymbreuksen, näin ma Marsin, Pallaan,
aseissa vielä, isän ympärillä
imehtimässä jätti-jäseniä.

Näin Nimrodin ma tornin juurell' ylhän
kuin hourupäisnä katsomassa kansaa,
mi Sinearissa myötä ylvästeli.

Oi, Niobe, oi kuinka murhesilmin
sun näin ma kesken lastes surmattujen;
kaks kertaa seitsemäst' ei jäänyt ketään!

Oi, Saul, sa kuollut omaan miekkaas, miltä
sa näytit Gilboassa, jok' ei sitten
sadetta, kastett' ole saanut tuta!

Arakne hullu oi, sun myöskin näin ma
jo puoleks hämähäkkinä; sa olit
omihin käynyt turman verkkoihisi!

Oi, Rehabeam, ei kuvas täällä ole
uhkaava, mutta sentään kauhistava,
vaunuissa, joita vainoojat ei tapaa!

Esitti vielä kova paasi, kuinka
Alkmeon äidillensä kallihiksi
tuon turmaa-tuovan kaulanauhan teki.

Kuvasi, kuinka Sanheribin pojat
isänsä kimppuun kävi temppelissä
ja hänet kuollehena jätti sinne.

Kuvasi voitollisen, julma-töisen
Tomyriksen, mi sanoi Kyrokselle:
»Joit verta, saat nyt juoda kylläksesi.»

Kuvasi, kuinka parvin pakenivat
assyrialaiset Holoferneen kuollen,
ja heidän tappionsa kauhut kaikki.

Näin Troijan tuhkana ja raunioina.
Oi, Ilion, kuink' olit halpa, vähä
kuvassa, jok' on siellä nähtävänä!

Mik' oli mestari se maalin, kynän,
jok' oli luonut asenteet ja varjot,
ett' ihmetteli joka hieno sielu?

Elävät eli, kuolleit' oli kuolleet;
näin kaikki niinkuin olleet oisi totta
ma siinä kuuru-selin kulkiessa.

Siis ylvästelkää, pystypäinä käykää,
te Eevan lapset, katsomatta alas,
tuo ettei näkyis elontienne huono!

Olimme enemmän jo vuorta nousseet,
enemmän vaatinut tuo Päivän rataa
kuin luullut aatoksein ois askartava.

Hän, jonka sielu aina eespäin tähtäs,
nyt lausui: »Pääsi ylös nosta, aika
ei enää ole aprikoiden käydä.

Kas, tuolla enkel' eräs aikoo tulla
päin meitä: katso, Päivän kuudes piika[127]
jo palaa armahilta askareiltaan.

Sa kunnioittavainen ryhti ota,
ett' ylös meidät suvaitseis hän päästää;
tää päivä, muista, uudestaan ei koita.»

Ma olin tottunut jo neuvoihinsa,
hukata ettei aikaa saanut; siksi
sanansa heti oli selvät mulle.

Läheni meitä nyt tuo luotu kaunis
valkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa
hän oli kuin on hohde aamutähden.

Sylinsä aukas hän ja aukas siivet
ja sanoi: »Tulkaa! Liki täss' on portaat,
nyt helppo teille niit' on nousta ylös.»

Mut harva hänen kutsuansa seuraa.
Oi, ihmisheimo, luotu taivas-lentoon,
miks heikoin tuuli noin sun maahan painaa?

Hän meidät johti suulle vuorensolan;
otsaani sitten siivellään hän koski
luvaten mulle vaelluksen varman.

Kuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli
kohoopi hyvin-hallitun tuon paikan--
tarkoitan paikkaa Rubaconten luona!--

puoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee
portaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin,
kun varmat oli mitat, pöytäkirjat.

Näin mukavustuu portahiksi täällä
myös muuten jyrkkä törmä toisen piirin,
mut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.

Kun käännyimme nyt noita kulkemahan,
_Beati pauperes spiritu_[129] niin kaikui
kauniisti, ettei kertoa voi kieli.

Ah, kuink' on ovet erilaiset täällä
ja helvetissä! Täällä lauluin käydään
sisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.

Pyhiä nousimme jo portahia,
ja keveämmältä mun tuntui olla
kuin äsken tuntui tasaisella maalla.

Siks kysyin: »Mestari, mi paino multa
otettu pois on, kun en juuri mitään
ma tunne rasitusta taivaltaissa?»

Hän vastasi: »Kun kaikki P:t nuo, jotka
jäi otsalles, jo puoli-hävinnehet,
poiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,

niin jalkas voittava on tahto hyvä,
ne ettei yksin väsymättä ole,
vaan vielä iloitsevat nousennastaan.»

Nyt tein kuin mies, mi kulkee, kummallista
jotakin päässänsä, jot' ei hän tiedä,
mut min hän toisten viittauksist' arvaa,

ja siksi hällä käsi nousee, etsii
varmuutta, löytää sen ja täten täyttää
sen toimen, jot' ei täyttää silmä voinut:

levitin sormet kädess' oikeassa
ja löysin kuus vain kirjaimista niistä,
jotk' avain-enkel' oli kirjoittanut.

Tuon nähden Opas veti suunsa nauruun.



Kolmastoista laulu


Olimme yläpäässä portahien,
miss' uusi piirtyy kaarros vuoren pintaan,
tuon, joka nousevalta synnit poistaa.

Myös täällä kiertää reuna kukkulata
kuin piiriss' ensimmäisessä; se ero
on vain, tää että nopeammin kaartuu.

Näy tääll' ei varjoa, ei kuulla kuvaa;
sileä seinä on ja polku samaa
väriä lyijyntummaa[130] kuin on kivi.

Nyt Mestari: »Jos odotamme kansaa,
joit' tietä tiedustaa, ma pelkään, liian
on kauan valintamme viivähtävä.»

Hän sitten aurinkohon kiinsi katseen;
sivunsa oikean hän keskukseksi
nyt otti, sitä vasemmalla kiertäin.

»Oi, armas valo, jota luottavaisna
lähestyn tiellä oudolla, sa johda
kuin tääll' on kulkijata johdettava.

Valaiset maailman, suot lämmön sille;
muu syy jos suuntaan vastaiseen ei aja,
säteesi meille aina johdon antaa.»

Niin pitkän kuin maan pääll' on peninkulma
olimme kulkeneet me siellä matkan
vähässä aikaa, tahdoll' alttihilla.

Tulevan tuntui, vaikk' ei nähty mitään,
päin meitä lentäin sieluja; ne meitä
pyys lempeästi rakkaus-atrialle.

Ens ääni ohi lentäin selkeästi
_Vinum non habent_[131] lausui ynnä meidän
taas takanamme toisti samat sanat.

Ja ennen kuin sen kaiku laannut oli,
»Orestes olen»,[132] ääni toinen huusi,
kuin edellinen ohi mennen meistä.

»Oi, Isä», lausuin, »mit' on äänet nämä?»
Ja juur' kun kysyin, kolmas puhui: »Hyvää
te niille tehkää, jotka teille pahaa.»

Näin Mestari: »Tää piiri rankaisevi
kateuden synnin, siksi rakkaudesta
punotut täällä ovat piiskan säikeet.

On kurin oltava näät vastakkaisen
kuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat
kuin päästään päähän sovituksen polun.[133]

Mut katso kiinteästi nyt sa ilmaan,
ja eessämme näät istuvan sa kansaa,
jokainen joista nojaa kalliohon.»

Teroitin silmäni nyt oikein, katsoin,
näin edessämme varjot vaippoinensa,
jotk' oli samankarvaiset kuin vuori.

Ja vähän tuonnemmas kun tultu oli,
ma kuulin: »Maaria, meit' auta!» Pyhää
Mikaelia, Pietaria huudettavan

ja muita. Luule en, maan päällä että
käy ihminen niin kova, jok' ei sääliin
sulaisi siitä, mitä sitten näin ma.

Näät niin kun liki heitä tullut olin,
ett' erottaa voin asenteensa tarkkaan,
suur' tuska silmistäni kiersi veden.

Puetut halpaan karva-kankahasen
he oli, toinen toisen olkaa tuki
ja heitä kaikkia taas vuorenseinä.

Noin sokeat, kun heiltä kaikki puuttuu,
kerjäävät kirkkoin luona elatustaan
ja toinen päänsä yli toisen pistää,

ett' ihmisiss' ei sääli nopsa heräis
vain sanain kaiunnasta, mutta myöskin
näöstä, joka vähemmän ei pyydä.

Ja kuin luo sokeain ei Päivä tule,
niin luokse varjoin, joista haastan juuri,
ei taivaan valo tahdo virtaella;

siks silmäluomet kunkin rautalangoin[134]
on kiinni ommeltu kuin jahtihaukan,
mi osannut ei muuten olla hiljaa.

Ma luulin tekeväni väärin heitä
läheten nähden enkä nähdyks tullen,
siks käännyin Neuvojaani viisahasen.

Hän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin;
siks ei hän varonut mun kysymystäin,
vaan sanoi: »Puhu, mutta lyhyeen, selvään!»

Vergilius sillä puolen seisoi mua
äärellä, joit' on putoominen helppo,
kun mikään kaide sit' ei kaarra, estä.

Mun toisell' oli puolellani varjot
nuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman
niin itki, että heiltä posket kastui.

Ma heihin käännyin, lausuin: »Oi te, joilla
on varmuus nähdä valo korkein kerran,
päämäärä ainoo ikävöimisenne!

Kautt' armon, joka tunnon vaahdot teiltä
niin pois on valistava, että kirkas
sen läpi virtaava on muiston kymi,

nyt virkkakaa--ois mieluisaa se mulle--
tääll' onko ketään lasta Latiumin;
vois häntä hyödyttää, jos saan sen tietää.»

»Oi, veikko, kukin tääll' on kansalainen
vain ainoon toden kaupungin;[135] kai kysyt,
ken matkamies Italian meist' oli?»

Nuo sanat kuulevani luulin kaukaa
ja siitä kauempaa, miss' seisoin; siksi
lähenin, lähempää ne kuullakseni.

Näin muiden kesken varjon, vartovalta
mi näytti, ja jos kuka kysyy, kuinka:
hän nosti leuan sokeoiden tapaan.

»Oi, sielu, joka kohotakses kärsit»,
ma lausuin, »jos sa äsken sanoit jotain,
ilmoita nimes taikka maasi mulle!»

»Ma Sienast' olin», vastas hän, »ja näiden
kerällä pesen elonsyytä synkkää,
Hänt' itkein, joka itsens' suo, kun saapuu.

En viisas ollut, vaikka tais Sapia[136]
nimeni olla; vahingosta muiden
enemmän iloitsin kuin onnestani.

Ja ettet uskois, että valhettelen,
sa kuule, olinko, kuin sanoin, hullu!
Jo alas vaipui kaari vuosieni,

kun luona Collen miehet kaupunkini
olivat vainolaista vastaan menneet
ja minä rukoilin, mit' tahtoi Luoja.

Väkemme lyötiin, syöstiin synkän paon
poluille, ja kun näin tuon metsästyksen,
iloa suurempaa kuin koskaan tunsin.

Kohotin kasvot julkeat ma ylös
ja huusin: 'Luoja, en sua pelkää enää!'
kuin teki rastas hyvän ilman tullen.

Ma etsin rauhaa kanssa Jumalani
eloni päättyessä, mutta vielä
katuen ei ois sovitettu syyni,

mua ellei muistanut Pier Pettinagno[137]
pyhissä oisi rukouksissansa,
kun hän mua rakkaudesta surkutteli.

Mut sa ken oot, mi asemaamme meidän
kyselet, käyden täällä silmin avoin,
kuin luulen, ynnä hengität, kun puhut?»

Ma hälle: »Kerran kadotan kai näön,
mut vähäks aikaa vain, kun vähän syypäät
nää silmät syntiin kateuden lie olleet.

Siks pelko suurempi mun sieluani
alemman piirin vaivan vuoksi painaa,
kun nyt jo tunnen tuon ma taakan kuorman.»

Hän mulle: »Ken siis sinut tänne saattoi,
kun palata sa alas aiot sinne?»
Ja minä: »Hän, mi vait on vierelläni.

Elävä olen, siksi virka, sielu
valittu, tahdotko, ma että eestäs
maan päällä jotain kuolevaista toimin.»

Hän vastas: »Oh, tää kuulla on niin uutta!
Se suur' on merkki Luojan rakkaudesta
sua kohtaan; rukoile mun eestäin joskus.

Ja kaiken nimessä, mit' toivot, pyydän,
jos milloinkaan Toskanan maata poljet:
maineeni korjaa luona omaisteni!

Sa heitä tapaat kesken kansan turhan
min toivo Talamone[138] on, mut tuossa
enempi hävii kuin Dianaa[139] etsein;

mut amiraaleille se maksaa enin.»



Neljästoista laulu


»Ken kukkulaamme ennen kiertelevi
kuin kuolema on hälle siivet suonut
ja mielen mukaan silmät avaa, sulkee?»

»En tiedä; tiedän vain, ei käy hän yksin.
Sa hältä kysy, jok' oot häntä lähin,
ja tee se kiltisti, hän että puhuu.»

Kaks vainajaa näin, olka vasten olkaa,
minusta oikealla haastoi; sitten
he päänsä nosti puhuakseen mulle.

Yks virkkoi: »Sielu oi, mi sidottuna
ruumiiseen vielä taivas-tietä kuljet!
Jumalan tähden lohduksemme lausu,

ken olet, mistä; ihmetyttää meitä
niin armo sulle osoitettu, kuten
se ihmetyttää, jot' ei ollut koskaan.»

Ja minä: »Keskitse Toskanan virtaa
vuo pieni,[140] Falteronan synnyttämä,
pitempi kuin on peninkulmaa sata.

Sen rantamalta saavun elävänä;
ois turhaa sanoa, ken olen, koska,
vähäinen vielä nimelläin on kaiku.»

»Jos tarkoituksesi nyt tajullani
lävistän oikein», haastajista virkkoi
nyt ensimmäinen, »Arnosta sa puhut.»

Ja toinen hälle: »Miksi meiltä salas
tuon virran nimen hän kuin tehdä tapa
on seikkain suhteen pöyristyttävien?»

Ja varjo, jolta tätä tiedusteltiin,
selitti näin: »En tiedä, mutta oikein
on, että katoaa tuon laakson nimi.

Näät alustansa asti, kussa vuoret,
joist' irti on Pelorus, vesirikkaat
niin ovat, muuall' että tuskin missään,

ain siihen saakka, vedellänsä kussa
merelle korvaa se, min pilvet imee,
ja joilta taas sen joet, virrat saavat,

hyvettä vihataan niin kaikkialla
kuin käärmettä, lie sitten syynä seudun
tään onnettuus tai kansan paha tapa.

Ja siks niin muuttunut on myöskin luonto
tään laakson kurjan asukkaiden, että
vois luulla Kirken[141] heitä paimentavan.

Keskeltä röhky-sikain,[142] joiden sopis
rehua syödä eikä ihmisruokaa,
se vähää vettään ensin vierittävi.

Eteenpäin käy se, kohtaa piskit[143] pienet,
räkyttäväiset yli voimiensa,
ja heistä halveksuen kuonon kääntää.

Käy kulku alaspäin, ja kasvaessaan
susiksi[144] näkee koirain muuttunehen
tuo kiron kuoppa, turman tuiman kymi.

Kun alas syössyt syvin on se kuiluin,
se tapaa kettuja[145] niin viekkahia,
älyä ettei pyytäjän ne pelkää.

En vaikene, ken mua kuulkohonkin;
voi hyväks olla hälle, jos hän muistaa,
min mulle henki totuuden toi ilmi.

Nään pojanpoikas,[146] kuinka pitkin rantaa
tuon joen ylpeän hän metsästävi
susia noita, kaikki kauhull' lyöden;

myö heidän lihansa viel' elävänä,
ne sitten teurastaa kuin vanhat raavaat,
muilt' elon riistää, arvon itseltänsä;

metsästä turman hurmehisna tulee,
jälkeensä sellaiseks sen jättää, että
ei tuhatvuoteen ennalleen se verso.»

Kuin kuullen turmioita tulevia
mies kuunteleva hahmoltansa muuttuu,
taholta miltä uhanneekin vaara;

niin näin tuon varjon toisen, kääntyneenä
mi kuuli, kauhistuvan, murhettuvan,
kun ilmi saanut oli sanain mielen.

Herätti puhe toisen, toisen kasvot
minussa halun nimet tietää heidän,
siks niitä kysyin, vastausta pyy täin.

Ja sielu, joka mulle ensin haastoi,
nyt jatkoi: »Tahdot tekemään mun sulle,
mit' itse mulle tahtonut et tehdä.

Mut koska Luoja tahtoo, että loistais
sun kauttas armonsa niin suuri, teen sen;
siis tiedä, että oon Guido del Duca.

Kateus niin mun hiilsi hurmettani,
iloisen että ihmisen kun näin ma,
se kasvoni löi kalman-karvaisiksi.

Nyt viljan tään ma niitän kylvöstäni.
Oi, ihmisheimo,[147] miksi mieles hehkuu
sellaiseen, jossa esteheks on toinen?

Tää Rinier on; hän kunnia ja maine
huoneelle Calbolin on, miss' ei kukaan
perinyt sitten hänen kuntoansa.

Eik' yksin hänen heimoltansa mennyt
välillä vuoren, Pon, ja meren, Renon
perintö totuuden ja tosi ilon.

Maa näillä äärillä niin täynnä kasvaa
näät myrkkyputkia, ett' tuskin koskaan
ees viljelys voi tehdä niistä lopun.

Miss' on Pier Traversaro, kunnon Lizio,
Henrik Manardi, Guido di Carpigna?[148]
Romagnalaiset epatoiks on tulleet!

Milloin Bologna synnyttää taas Fabbron!
Milloin Faenza Bernardin di Foscon,[149]
vähästä siemenestä vesan uljaan?

Äl' ihmety, Toskanalainen, vaikka
ma itken, muistain aikalaiset jalot,
Guido da Pratan, Ugolino d'Azzon,

Fredrik Tignoson seuralaisinensa
ja Traversaran, Anastagein perheet--[150]
jo molempain on niiden kunto kuollut--

ritarit, naiset, ilot, murheet, joista
jalous ynnä lempi sieluun syttyi;
nyt siell' on sydämet vain kylmät, pahat.

Ah, Brettinoro, kuinka pois et karkkoo,
kun pois on heimos karkonnut ja muita
myös paljon, synnin-syytä välttääksensä?

On oikein, kun Bagnacaval ei heelmöi,
mut väärin, että Castrocaro, Conio[151]
lukua lisää moisten ruhtinaiden.

Pagani-heimo,[152] kun sen poiss' on Piru,
on hyvin hallitseva, vaan ei koskaan
niin, että siitä muisto kirkas jäisi.

Oi, Ugolin de' Fantoli! On varma
nimesi, odottaa kun tarvis ketään
ei ole perijääs, ei pimentäjääs.

Mut tietäs käy, Toskanan mies, jo itkuun
haluni suuremp' on kuin haastelohon:
niin maamme järkyttänyt mult' on mielen.»

Tiesimme, että askeleemme kuuli
nuo sielut kalliit, vaan kun vaikenivat,
se meidät sai tien suuntaan uskomahan.

Kun kaksin taas me astuimme, nyt ääni
kuin ukkosen, kun halkaisee se taivaan,
taholta vastaiselta soija sanoi:

»Mun murhatkoon, ken minut kohdanneekin!»[153]
Ja pakeni kuin jyly loittoneva
äkisti pilven puhki iskettyään.

Ja kun se laannut oli korvistamme,
jo toinen tuossa pauhinalla tuli
kuin ukkos-säällä jymy seuraa toistaan:

»Ma oon, ma oon Aglauros[154] kivettynyt!»
Nyt hiipiäksein Runoniekan turviin
taa enkä eteen askeleen ma otin.

Ol' ilma hiljennyt jo kaikkialla.
Hän mulle virkkoi: »Tuo ol' ohja kova,
min tulis riittää rajaks ihmiselle.

Mut te, te syötte syötin, niin ett' onkeen
te käytte vanhan vainoojanne; siksi
ei teille auta suksutus, ei suitsi.

Teit' taivas kutsuu, päilyy päänne päällä
ja näyttää, tarjoo ikikauneutensa,
mut teidän silmänne vain maahan katsoo;

siks teitä lyö Hän, joka kaikki tutkii.»



Viidestoista laulu


Niin paljon kuin voi hetki kolmas[155] näyttää
alusta päivän käyneen valoradan,
mi maata kiertävi kuin lapsi leikkii;

niin paljon Auringon nyt astumatta
olevan näytti tietä illan suussa:
maan päällä keski-yö, mut täällä 'vesper'.

Löi vasten kasvoja sen säteet meitä;
niin olimme näät vuorta kiertänehet,
nyt että suoraan länttä kohti käytiin.

Valosta vaivan tunsin silmissäni
ma suuremman kuin ennen ollut oli,
ja jokin uusi mua oudoksutti.

Käteni siks ma päälle kulmakarvain
kohotin, tehden niistä varjostimen
valoa liian voimakasta vastaan.

Kuin vesi taikka peili heittää säteet
taholle vastaiselle, ja ne nousee
lakien samain mukaan kuin ne lankes,

ja ne taas yhtä paljon etääntyvät
molemmin puolin kiven putousviivaa,
kuin todistavat kokemus ja tiede;

näin tunsin kuin ois heijastettu valo
edestäpäin mua iskenyt, siks pakoon
olikin nopsa kohta katseheni.

»Isäni armas», kysyin, »ken hän lienee,
ma joit' en kaihtaa katsettain voi kyllin?
Hän meitä kohden näyttää kiirehtivän.»

»Äl' ihmety», hän vastas, »silmiäsi
jos vielä huikaiseekin heimo Taivaan;
hän airut on, on hällä viesti: 'nouskaa!'

Kuluva kauan ei, kun et sa karsein,
vaan riemuin näkevä oot seikat nämä,
mikäli luonto sun on luonut siihen.»

Kun eessä pyhän Enkelin me oltiin,
soi sulo-ääni: »Tästä nouskaa, portaat
täss' ovat loivemmat jo entisiä.»

Me nousimme, hän meiltä haihtui, kuului
nyt takanamme _Beati Misericordes_,[156]
ja sitten laulu _Iloitse, ken voitat_.

Oppaani kanssa kahden kiipesimme
nyt ylöspäin, ja minä mietin käyden
etua saada hänen sanoistansa.

Kysyen käännyin hänen puolehensa:
»Mit' tarkoitti Romagnan henki tuolla,
kun puhui 'toisesta' ja 'estehestä'?»

Hän mulle: »Syynsä suurimman hän tunsi,
sen turman myös; siks ihmekö, jos meitä
hän moittii, vähemp' ett' ois ihmis-itku?

Kun pyytehenne kiinnitätte moiseen,
min osat, muille jakain, hupenevat,
on kateus palje huokauksienne.

Mut rakkaus jos kaarten korkeampain
vois ylös johtaa ikävöimisenne,
ei painais poveanne pelko tämä.

Näät hyvän mitä useampi omaa,
sit' enemmän vain kullakin on hyvää,
sen palavampi majan moisen rakkaus.»

»Enemmän nyt ma selitystä halaan»,
ma virkoin, »kuin jos vaiennut ma oisin
ja enempää ma kannan epäilyä.

Jaettu hyvä kuinka omaajansa
voi useammat tehdä rikkaammiksi
kuin jos sen harvat yksin omistavat?»

Hän mulle: »Siksi että mieles jälleen
sa kiinnät asioihin maallisihin,
pimeyttä saat sa tosi valkeudesta.

Tuo hyvyys ääretön ja sanomaton,
mi ylhääll' on, päin rakkautta rientää
kuin päivänsäde kohti heijastintaan.

Niin paljon antaa se kuin toinen ahmii,
niin että kuinka laajentuiskin lempi,
enempi aina kasvaa ikihyvyys.

Ja mitä useammat pyrkii ylös,
sen suurempi on hyvyys ynnä rakkaus
ja toinen toistansa ne heijastavat.

Ja jos ei sanani sua tyydyttäne,
Beatricen näät, mi sulle täysin tämän
on toivees täyttävä kuin kaikki muutkin.

Huolehdi vain, pois että otsaltasi
nuo haihtuis haavaa viis kuin nyt jo kaksi;
näät kärsimällä vain ne sulkeutuvat.»

»Mua tyynnytät sa», sanoa ma tahdoin
mut äkkäsin, ol' eessä kolmas piiri,
ja vaikenin, kun silmä vaani uutta.

Minusta tuntui siellä, että näkyyn
ma mystilliseen haltioiduin;[157] templin
ma nain ja siinä paljon ihmisiä.

Sen kynnyksellä nainen seisoi, äidin
sulous asenteessansa, ja sanoi:
»Miks, poikani, tään olet tehnyt meille?

Näät surren taattosi ja minä oomme
sua etsineet.» Ja heti vaiettuaan
tuo esiintyjä ensimmäinen haihtui.

Mut sitten toinen näkyi, poskillansa
veet moisen tuskan tuottamat, mi syntyy,
kun toista vastaan suuri kauna kasvaa.

Hän sanoi:[158] »Herra kaupungin jos olet,
nimestä jonka jumalat niin kiistas
ja josta tieteet kaikki säteilevät,

Peisistratus, nuo käsivarret kosta
herjaiset, jotka tytärtämme kauloi.»
Ja valtias noin lempeästi vastas

hänelle kasvoin hiljaisin ja vienoin:
»Mit' teemme sille siis, ken vihaa meitä,
jos tuomitsemme sen, ken meitä lempii?»

Näin sitten kansaa vihan-villitsemää
kivittämässä nuorukaista, huutain
kovasti toisilleen: »Hänt' iske, iske!»

Ja hänet näin ma kuolon painamana
jo kumartuvan maata kohden, silmäin
vain ovi auki taivahalle oli.

Ett' anteeks antais vainoojille Herra,
rukoilevan hän näytti vaivassansa,
näöllä, jot' ei vastustaa voi sääli.

Kun sieluni taas unestansa kääntyi
totuuteen, jok' on unen ulkopuolia,
näin harhani, mut totuuden myös niissä.

Oppaani, jolle ihmiseltä näytin
ma unestansa juuri heräävältä,
nyt sanoi: »Mik' on sun, kun noin sa hoiput?

Oot yli puolen peninkulmaa käynyt
sa silmät kiinni, kompuroivin jaloin
kuin mies, mi unen on tai viinin vanki.»

»Isäni armas», hälle virkoin, »mua
jos kuulet, kerron, mitä mulle näkyi,
kun jalkani niin oli multa poissa.»

Ja hän: »Vaikk' kantais sata naamiota
sun kasvos, eivät vähimmätkään oisi
minulle salatut sun miettehesi.

Näkysi näit, siks ettei sydämesi
vesiltä rauhan sulkeutuisi, jotka
lähteestä ijäisestä virtailevat.

En kysynyt: 'Mik' on sun?' kuin se tekee,
mi katsoo silmin vain, jotk' eivät näe,
kun hengetönnä kuollut ruumis lepää.

Mut kysyin vahvistaaksein jalkojasi;
näin kannustettava on kuhnureita,
kun heräävät, he ettei aikaa tuhlais.»

Astuimme illan suussa, tarkkaavaisna
niin kauas kuin voi silmä kantaa, kohti
säteitä kirkkahia päivänlaskun.

Mut katso, silloin savu[159] sankka nousi
päin meitä, pimeämpi yötä, eikä
paeta paikkaa meille ollut missään.

Se meiltä näön vei ja ilman puhtaan.



Kuudestoista laulu


Ei pimeys helvetin, ei yö, miss' ykskään
ei tähti loista alla soukan taivaan,
min kokonansa pilvet synkät kattaa,

niin paksuun, raakaan peittoon hunnuttanut
näköä multa ei, ei aistimia,
kuin savu tuo, mi täällä päälle lankes.

Ei silmää sietänyt ees auki pitää;
siks Oppahani viisas, uskollinen
läheni, tarjos tueks olkapäänsä.

Kuin sokko seuraa saattajaansa tarkkaan
ett' eksyis ei, ei esineihin töytäis,
joist' olla vaara vois tai tulla turma.

Niin halki ilman kitkerän ja tuiman
ma kuljin, kuullen Opastain, mi sanoi:
»Vain varo, ettet minusta sa eroo!»

Älysin ääniä, ja kukin tuntui
anovan rauhaa ynnä armahdusta
Jumalan Karitsan, mi synnit pesee.

Siks _Agnus Dei_[160] oli alku kunkin;
samoja sanat oli, nuotti sama,
näin heillä oli sopusointu suurin.

»Kuulenko henkiä vai keitä?» kysyin
Oppaalta. Mulle hän: »Sa oikein kuulet,
ne täällä käyvät vihan paulaa päästäin.»

»Ken olet, savun halki samoovainen,
mi meistä puhut niinkuin oisit vielä
sa maailmassa ajallisten mittain?»

Näin huusi ääni eräs. Lausui mulle
nyt Mestarini: »Vastaa hälle, kysy
häneltä, viekö ylöspäin tää polku!»

Ja minä: »Luotu oi, mi puhdistaudut
kauniina palatakses Luojas luokse,
saat kuulla ihmehen, jos seuraat mua.»

»Niin kauas seuraan kuin on mulla lupa»,
hän vastas, »ja jos savu silmät peittää,
on korvakuulo meitä yhdistävä.»

Ma hälle: »Vielä tässä hahmossani,
min kuolo poistaa, ylöspäin ma kiipeen
ja käynyt kauhut helvetin ma olen.

Kun ottanut mun laupeuteensa Luoja
niin on, ett' tahtoo kartanonsa näyttää
tavalla nykyisestä poikkeevalla,

sa ällös salaa, kuka ennen olit,
vaan nimes virka, suunta suora neuvo,
solalle että sanas meitä johtais!»

»Ma Marcus[161] olin, mies lombardialainen;
maailman tunsin, pyrin kuntoon, johon
nyt enää joustaan jännitä ei kukaan.

Tiell' olet oikealla noustaksesi.»
Näin vastas, lisäs hän: »Ma pyydän, että
rukoilet eestäni, kun ylhääll' olet.»

Ma hälle: »Mitä multa pyydät, täyttää
lujasti lupaan; vaan mun halkaisevi
epäily muuan, jos en pääse siitä.

Se ensin oli yksi-syinen, nyt se
on kaksi-syinen; sanas varmentavat
sen, mitä kuullut oon[162] ja itse tunnen.

Maailma tosiaan on tuiki tyhjä
hyveestä kaikesta, niinkuin sa sanot,
ja alta, päältä pahaa tulvillansa.

Mut pyydän, että virkat syyn, sen että
näkisin itse, näyttäisin myös muille;
yks syyttää taivasta[163] ja toinen maata.»

Hän huokas syvän, tuskan pusertaman
»ah»-huudon ensin, sitten lausui: »Veli,
maailma sokko on, sa sieltä tulet.

Te lapset maan, te joka seikan syyksi
taivaita luulette, kuin kaikki liike
ois pakkoseuraus niiden liikunnasta.

Jos oisi niin, ois vapaa tahto teiltä
myös temmattu, eik' oikein ois, ett' ilo
on palkka hyvän, pahan palkka tuska.

Sysäyksen antaa liikkeisiinne tähdet,
en sano: kaikkiin; vaan jos sanoisinkin,
on suotu teille tieto hyvän, pahan.

Ja tahto vapaa, kun se urheasti
ens taistelonsa tähtein kanssa kestää,
voi hyvin hoidettuna kaikki voittaa.

Paremman luonnon, voiman korkeamman
te vapaat ootte alammaiset; teihin
se sielun luo, jot' eivät tähdet määrää.

Siks jos on maailma nyt mennyt harhaan,
syy teidän on, on teistä etsittävä,
ja siitä sulle totuuden nyt sanon.

Kädestä Luojan, joka silmin sitä
hyväilee ennen syntymistä, sielu
kuin laps, mi itkee, nauraa, naljaelee,

käy viatonna eikä tiedä mitään,
vain ett' on Isän iloisen hän luoma
ja mielellänsä huvitusta etsii.

Sen himo ensin pienehen on hyvään,
jälestä pettäväisen tuon se juoksee,
jos suitsi, ohjaus ei mieltä muuta.

Siks ohjaks täytynyt on panna laki,
omata kuningas, min silmä nähdä
totuuden kaupungin[164] ees tornit voisi.

On laki, mutta kuka käyttää sitä?
Ei kukaan; sillä esipaimen hyvin
märehtii, mut on hällä sorkat huonot.[165]

Siks kansa, joka oppahansa näkee
moist' etsivän, mit' ikävöi se itse,
vain siitä syö eik' enää muuta pyydä.

Tajuta taidat siis, ett' ohjaus huono
on syynä syntiin maailman, ei luonto,
mi teissä tullut oisi turmelluksi.

Loi Rooma hyvän maailman; mut kaksi
sill' oli Aurinkoa,[166] jotka kahta
valaisi rataa: maailman ja Luojan.

On toinen sammuttanut toisen, miekka
on pantu saattajaksi paimensauvan;
ne kaks ei koskaan hyvin yhteen sovi.

Näät yhtyneinä ei ne pelkää toistaan;
jos mua et usko, katso tähkäpäitä,
kun joka kasvi siemenestä tutaan.

Tienoilla Pon ja Etschin[167] kastamilla
vallitsi kunto, tapa kaunis, ennen
kuin Fredrik joutui tasapäähän taistoon.

Nyt taivaltaa voi turvallisna siellä
jokainen, joka puhutella kehtaa
ei kunnon ihmistä, ei lähestyä,

Viel' ukon kolmen kautta uutta aikaa
muinainen nuhtelee; mut hekin nurkuu,
kun eloon parempaan ei kutsu Luoja.

On Konrad da Palazzo, Gerhard hyvä
ja Guido da Castel,[168] hän, jota 'kunnon
lombardialaiseks' ranskalaiset kutsuu.

Siks sanottakoon, että Rooman kirkko,
sekoitus kahden hallituksen, lokaan
on langennut ja kumpaisetkin tahraa.»

»Oi kelpo Marcus», lausuin, »haastat hyvin,
ja nyt ma huomaan, miksi pelto-osuus
pojilta Levin[169] kerran kiellettihin.

Mut ken on Gerhard, jonka kerrot jääneen
näytteeksi aikain entisten ja nuhteeks
tään vuosisadan häijyn, hurjistuneen?»

»Mua pettää taikka koettelee sun puhees»,
hän vastasi; »toskanankieltä puhut,
et muka tunne hyvää Gerhardia!

Nimeä muut' ei mulla hälle; toisen
on ehkä luonut tyttärensä Gaia.[170]
Jumalan haltuun! Etemmäks en tule.

Kas, kirkkaus jo läpi usman loistaa,
yö valkenee; mun täst' on erottava,
en eteen Enkelin tuon tulla saata.»

Pois kääntyi, kuunnellut ei enää mua.



Seitsemästoista laulu


Lukija, muista, koskaan vuoristossa
jos sumuun jouduit, jonka halki nähnyt
et enempää kuin myyrä luomen läpi,

kuink' auetessa usmain kosteoiden
ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän
kuvastin ensin himmeästi kiiltää,

ja mielessäs on kuvitella, nähdä
sun helppo, kuinka Auringon ma ensin
näin jälleen, ehtoolle jo painuvaisen.

Opasta seuraten näin uskollista
sumusta tulin, sädemereen menin,
jo sammuneesen alavilta mailta.

Oi, mielikuvitus, mi meidät tempaat
niin usein ulkomaailmasta, että
tuhannen torven ääntä emme huomais!

Sua mikä lennättää, kun aistit lepää?
Valoko, taivahilla valmistuva,
vai tahto Tuon, ken sitä siellä johtaa?

Mieleeni kangastui[171] nyt julmuudessaan
hän,[172] joka muuttui muotoiseks sen linnun,
mi laulamaan on halukkain ja hartain.

Ja tässä sieluni niin painui umpeen,
ett' ulkopuolelta ei tullut mitään,
jot' ois se tahtonut nyt vastaan ottaa.

Syvyyteen kuvausvoiman syöksyi miesi[173]
nyt ristiin-naulittu ja ylväs, yrmy
näöltään, sama saakka kuolemahan.

Vierellä seisoi Ahasverus suuri,
tuon vaimo Esther, Mardokai myös jalo
ja nuhteheton sanoissa ja töissä.

Ja kun tuo kuva itsestänsä särkyi
kuin kupla särkyy puuttehessa veden,
se josta luotu on, näyn toisen näin ma.

Nous sielun-silmän eteen tyttö pieni,[174]
mi ääneen itki, huus: »Oi valtiatar,
vihassa miks sa tahdoit tuhkaks tulla?

Sa itses tapoit, ettet kadottaisi
Laviniaa; nyt kadotit mun, äiti!
Sun surmaas enemmän kuin sulhon itken.»

Kuin uni särkyy, uuden äkkivalon
lyödessä luomehen, mut särkyneenäi
viel' leikkii, ennen kuin se täysin haihtuu,

katosi niin tuo kangastus nyt multa,
kun valonleimaus nyt kasvojani
kirkkaampi löi kuin päällä maan on nähty.

Ma käännyin katsomaan, miss' olin; silloin
soi ääni: »Täss' on ylöspääsyn paikka!»
Tuo aikeet muut nyt kaikki poisti multa

ja teki tahtoni niin nopsaks häntä,
ken haastoi, katsomaan ja löytämähän,
se ettei lepää, ennen kuin se täyttyy.

Mut niinkuin Päivä silmät huikaisevi
ja hunnuttaupi valohonsa liikaan,
niin tämä multa näkövoiman otti.

»Taivainen henki on hän, ohjoava
meit' ylös pyytämättä, tietä suoraa,
mut piileväinen valkeuteensa itse.

Hän tekee meille,[175] me mink' itsellemme;
ken vartoo pyyntöä, kun näkee tarpeen,
näät viekkahasti valmistuu jo kieltoon.

Siis kutsuansa jaloin seuratkaamme!
Nouskaamme nopsaan, ennen kuin yö lankee,
tai estyy tiemme aamunkoittoon asti.»

Noin puhui Oppaani; nyt askeleemme
päin portahia yhdess' ohjasimme,
ja heti ensi asteella kun olin,

ma tunsin lähelläin kuin siivenlyönnin,[176]
kuin leyhkän kasvoillain, ja soi: _Beati
Pacifici_,[177] jotk' ovat vailla vihaa.

Niin paljon nousseet oli päämme päälle
jo viime säteet, joita pimeys seuraa,
ett' tuolla täällä tähtönen jo syttyi.

»Ah, voimani, miks multa niin sa menet?»
ma sanoin itseksein, kun tunsin, että
jalkaini kunto kangistui jo kovin.

Olimme siinä, missä nousseet portaat
ei enää; seisoimme jo liikkumatta
kuin laiva, joka laskenut on rantaan.

Nyt hiukan kuullostin ma kuullakseni
jotakin pyöröstä tään piirin uuden,
mut sitten käännyin Mestariin ja lausuin:

»Isäni armas, virka, mitkä synnit
pois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka
jos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.»

Hän mulle:[178] »Hyvän rakkaus, mi niukka
tekoihin oli, täällä täydellistyy,
ja sounti liian hidas rangaistahan.

Mut että selvemmin viel' ymmärtäisit,
minuhun mieles käännä; ehkä heelmän
hyvänkin saat sa tästä viivykistä.»

Ja jatkoi: »Luoja ei, ei luotu kukaan
vaill' ole ollut rakkautta luonnon
tai sielu, poikani, sen tiedät hyvin.

Erehdy rakkaus ei luonnollinen;
esine huono toisen harhauttaa
tai into liian suuri, liian pieni.

Jos suuntauu se hyvään taivahiseen
eik' kiinny liiaks hyvään halvempahan,
ei syynä voi se olla synninhimon.

Mut kun se pahaan kääntyy, ahnehtien
liiaksi taikka liian vähän hyvää,
niin Luojaa vastaan luomakunta sotii.

Sa tästä ymmärrät, ett' teissä rakkaus
on joka hyveen alkusyy, ja siemen
jokaisen myöskin teon rangaistavan.

Mut kun ei rakkaus voi omaajansa
onnesta kääntää kasvojansa, luodut
kaikk' itsevihaltaan on varjeltuja.

Ja kun ei kuvitella olentoa
voi itsekseen, ei Jumalasta irti,
evätty Tuot' on vihaamasta myöskin.

Jälelle jää, jos oikein jaoittelen,
rakastaa turmaa lähimmäisen; teissä
tavalla kolmella tuo rakkaus syntyy.

Yks naapurinsa turmiosta toivoo
etuja itselleen ja siksi soisi,
tää että kukistuisi korkeudestaan.

Yks pelkää vallan, kunnian ja maineen
kadottavansa, jos vain toinen nousee,
siks synkistyy ja hälle suopi pahaa.

Yks loukkauksesta niin vihaan syttyy,
hän että kostoa vain himoo; moinen
tietysti toivoo toisen onnettuutta.

Vuoks rakkauden tään kolminaisen alla
tuoll' itketään. Nyt kuule toisestakin,
mi hyvään pyrkii, mutta nurinkurin.

Jokainen himmeästi aavistelee
ja toivoo hyvää, jossa sielu lepäis,
ja sitä saavuttaakseen ponnistelee.

Mut hidas jos on rakkaus, mi teitä
vetävi tuohon pyrkimään, tää piiri
katujan hurskaan siitä rankaisevi.

On vielä hyvää,[179] jost' ei onni koidu
inehmon; onni ei, ei hyvä olo
lie kaiken hyvän heelmä eikä juuri.

Se rakkaus, mi sille liiaks hehkuu,
kehässä kolmess' ylemmässä surraan,
mut kuinka kolmeen jakautuu se osaan,

en sano, että keksisit sen itse.»



Kahdeksastoista laulu


Ol' esityksensä nyt lopettanut
tuo syvä Tietäjä ja tarkkaan katsoi
mua silmiin, tokko tyytyväinen olin.

Ma, jota poltti jano uus jo, kielen
vait pidin, mutta mietin mielessäni:
»Kysellen liikaa ehkä häntä vaivaan.»

Mut tosi taatto tuo, mi huomas hyvin
mun aran tahtoni, min peittää aioin,
puhuen rohkaisi mua puhumahan.

Siis virkoin: »Mestari, sun valostasi
niin silmä selkenee, ma että selvään
tajuan puhees kuvauksen ja ponnen.

Siks sua pyydän, Isä armas, mulle
ett' esittäisit rakkauden, sa josta
jokaisen hyvän työn ja huonon johdat.»

»Minuhun», lausui, »järjen silmät tarkat
teroita, huomaa sokeoiden haira,
kun ryhtyvät he muiden oppahiksi.

On sielu luotu rakastamaan; kaikkeen
se huvittavaan herkkä on, ja pian
sen tekoon tempaisevi mielihyvä.

Älynne tosi olevaisuudesta
saa vasta kuvan, kehittää sen teissä,
siks kunnes sitä kohden kääntyy sielu.

Ja jos näin kääntyen se siihen taipuu,
tuo rakkautt' on, luonnon rakkautta,
min teihin jälleen sitoo mielihyvä.

Kuin korkeuteen vuoks olentonsa kohoo
tuli, mi luotu nousemaan on sinne,[180]
kauemmin missä ainehensa kestää,

niin sielu hurmautunut syttyy haluun,[181]
mi hengen liike on, eik' ennen lepää
kuin nautinnon suo rakastettu seikka.

Nyt huomaat, kuinka piilotettu totuus
on niiltä, jotka väittää, että rakkaus
jokainen itsessään ois kiitettävää.

Kentiesi siks, ett' ainehensa näyttää
olevan aina hyvää; vaan ei leima
jokainen hyvä, vaikk' on hyvää vaha.»

»Sanasi ynnä tarkka huomioni»,
ma näin, »on rakkauden nyt selittäneet,
mut myöskin suurentaneet epäilyni.

Jos ulkoa näät rakkaus meihin tulee
ja ainoo on se sielun jalka, syytön
on sielu, käyköön oikeaan tai väärään.»

Hän mulle: »Kaikki, minkä järki näkee,
voin sulle virkkaa; muuhun nähden toivees
Beatriceen kiinnä, jok' on uskon seikka.

Jokainen muoto henkinen,[182] mi eri
kuin aine on, mut ainehessa kiinni,
sisässään voiman erikoisen kätkee,

mi näy ei muualla kuin työssä eikä
käy ilmi muun kuin tulostensa kautta
kuin lehdin vihrein näkyy kasvin elo.

Siks ihminen ei tunne, mistä tullut
on häneen tieto ensi selviöiden
ja ensi pyytehien vaistovalta,

mi teiss' on, niinkuin mehiläisess' into
on mettä tehdä; ja tuo ensi tahto
siis ulkopuoli' on kiitoksen ja moitteen.

Mut että tuohon kaikki muukin yhtyis,
on teille synnynnäistä määräyskyky,
min tulee kynnys hyväksynnän olla.

Tuo alku on, ja siitä kumpuavi
syy edesvastuunne, sen mukaan, kuinka
se hyvää, pahaa hyväksyy tai seuloo.

Ne, joiden aatos pohjaan tunki, tahdon
vapauden luojan-luoman huomas tämän,
ja heistä syntyi maailmalle siveys.

Vaikk' otaksumme, ett' on joka halu,
mi teissä syttyy, teille pakollinen,
siis sitä vastustaa on teissä voima.

'Kyvyllä ylhäisellä' Beatrice
vapautta tahdon tarkoittaa; tuo mielees
visusti paina, jos hän siitä puhuis.»

Kuu, myöhästynyt melkein keski-yöhön,
nyt nousi niinkuin kulho, kauttaaltansa
palava, harventaen tähdet meiltä.

Ja vastapäivää rataa kiersi, jota
käy Aurinko, kun laskevan sen näkee
Sardein ja Korsein saarten väliin Rooma.

Tuo jalo hahmo, jonka vuoks Pietola[183]
kuulumpi Mantovan on kaupunkia,
nyt vapaa kuormast' oli kyselyni.

Ma, saatuani vastauksen selvän
ja kirkkaan joka ongelmaani, seisoin
kuin ihminen, mi horroksessa tuumii.

Mut poistui multa horros tuo, kun kansaa
äkisti huomasin ma hartiaimme
takana, jäljestämme saapunutta.

Kuin rannoillaan Ismenus ja Asopus[184]
näkivät öisen, hurjan ihmisvilkkeen,
kun apuun Bakkos-luojan Teba turvas,

niin heidän, joita hyvä tahto ajoi
ja rakkaus oikea, näin askeliaan
kehässä tässä sirpiks koukistavan.

Pian meidät saavuttivat, koska juosten[185]
tuo liikkui koko suuri kansanjoukko;
kaks heistä muiden eellä huusi itkein:

»Maria nopsaan juoksi vuoristohon!»[186]
Ja sitten: »Caesar, voittaakseen Ilerdan,[187]
Massilian saarsi ja Espanjaan riensi.»

»Ees, eespäin, ettei aika kuluis vuoksi
rakkauden liian pienen!» huusi toiset,
»aherrus hyvä armon uudistavi!»

»Oi te, joiss' ehkä nykykiihko kiivas
hitauden korvaa ynnä penseyden
hyvihin töihin, jotka laiminlöitte,

tää, joka elää--en ma haasta turhaa--
tahtoisi nousta, taas kun Päivä koittaa;
siks virkkakaa, miss' ovat vuoriportaat!»

Nuo sanat suulta soivat Oppahani;
ja eräs sieluista noin vastas hälle:
»Käy jäljessämme, niin sa löydät solan!

Niin meidät täyttää tahto rientämisen,
ett' emme saata seisahtaa; siks anteeks,
jos karkeutena oikeuttamme pidät.

San Zenon apotti[188] Veronass' olin;
hallitsi hyvä Barbarossa silloin,
Milano josta vielä surren puhuu.

Eräällä haudass' on jo toinen jalka,
mi pian luostarin tuon vuoksi itkee
ja murehtii, ett' ollut on sen herra,

kun pannut tosi paimenen on sijaan
hän poikansa, tuon ruumiiltansa ruman,
rumemman sielultaan ja halpa-synnyn.»

En tiedä, vaikeniko, vaiko vielä
hän puhui, niin jo kauas juossut oli,
mut tämän kuulin sekä päätin muistaa.

Hän, Auttajani joka pulman tullen,
nyt lausui: »Tänne käänny, katso kahta,
jotk' kiroo hitautta jo kiireellänsä!»

Ja takaa kaikkein kuului: »Ennen täytyi
sen kansan kuolla, jolle aukes meri,
kuin lapset[189] sen sai nähdä Jordan-joen.»

Ja sitten: »Kansa,[190] mi Ankiseen pojan
kerällä kestänyt ei loppuun saakka,
elämän itselleen loi maineettoman.»

Kun meistä loitonneet nuo varjot oli
niin paljon, ettei näkyneet ne enää,
mun sisälläni aatos uusi syntyi,

ja siitä muita eri miettehiä;
yhdestä toisehen näin harhaelin,
sikskunnes nautinnolla silmät suljin

ja uneks vaihtui mielen mietiskely.



Yhdeksästoista laulu


Hetkellä, jolloin lämpö Päivän jaksa
kuun kylmyyttä ei enää vastustella,
kun haittaa sitä Maa tai myös Saturnus,[191]

ja jolloin, ennen aamukoita, velhot[192]
idässä näkee 'Suuren Onnen' merkin
radalle nousevan, mi tummuu pian,

unessa luoksein nainen[193] sammalkieli
ja kierosilmä, vääräsääri tuli,
ja käsirikko ynnä kalman-karva.

Ma häntä katsoin; ja kuin Päivän alla
jäsenet virkoaa yön jähmettämät,
niin alla katseeni tuon kieli kirpos

ja sitten varren koko ryhti nousi
vähässä ajassa ja kasvot valjut
sai värin, jota niille toivoo rakkaus.

Kun irti saanut kielenkannat oli,
hän alkoi laulaa niin, ett' tuskin kääntää
hänestä huomiotain voin ma enää.

»Ma oon», hän lauloi, »oon seireeni armas,
mi merimiehet ulapalla hurmaan,
niin olen kuulla suloinen ja lempee.

Ma laulullani harhaisalta tieltään
Odysseun käänsin, ja ken minuun tottuu,
ei pyri pois, niin hänet laulan lepoon.»

Viel' ehtinyt ei sulkea hän suutaan,
kun nainen pyhä[194] nopeasti näkyi
tulevan luoksein, tuota häväisemään.

»Vergilius, Vergilius, ken tuo on?»
hän kysyi suuttuen; tää esiin astui
ja kiinti katseensa vain naiseen jaloon,

mi toiseen tarttui, eestä aukas hänet,
repäisi rikki vaatteet, vatsan näytti;
sen hajuun heräsin ma hirveähän.

Loin silmäni ma Mestariini hyvään,
mi lausui: »Kolme kertaa kutsuin sua,
käy, joudu, etsikäämme sisäänkäyntis!»

Ma nousin; kaikki pyhän vuoren piirit
säteili uutta, korkeaa jo Päivää,
mi meille selkään paistoi matkallamme.

Nyt häntä seuraten mun otsa oli
kuin sen, min päätä miettehet niin painaa,
ett' taipuu puoliskoks hän sillankaaren.

Ma silloin kuulin: »Tulkaa, tästä noustaan!»
Sen sanoi ääni suloinen ja armas,
min moista kuule ei tää kuolon alho.

Avoimin, valkein joutsen-siivin johti
se, joka puhui noin, nyt meidät ylös
välitse ankarien vuoriseinäin.

Hän sitten siivin meitä viuhkoi, virkkoi:
»On autuaat ne, jotka murehtivat,
näät heidän sielunsa saa lohdutuksen.»

»Mik' on sun, että maahan vain sa katsot?»
Oppaani loihe mulle lausumahan,
kun oli päästy ohi Enkelistä.

Ma hälle: »Mietin niin ma käydessäni
näkyä äskeistä, mi kiehtoo mua,
niin ettei aatokseni siitä eroo.»

»Tuon näit», hän lausui, »velhon vanhan, jonka
vuoks yksin ylhäällä tääll' itketähän;
myös näitkö, kuinka inhast' irti päästään?

Sa siihen tyydy, maahan kantas iske,
luo silmäs lumoon, jota pyörittävi
ijäinen valta taajoin tähtitarhoin.»

Kuin haukka ensin kynsiänsä katsoo
ja sitten, kutsun kuullen, jännittyvi
halusta saaliin, sitä houkuttavan;

niin minä, yhtä innokkaana, nousin
niin ylös kuin tuo kesti vuorisola,
sikskunnes tie taas kiemurrella alkoi.

Kun edessäni piiri viides aukes,
sen täynnä kansaa näin ma itkeväistä[195]
ja maassa kasvoillansa makaavata.

_Adhaesit pavimento anima mea_,[196]
ma kuulin siellä ilmi ähkyttävän
niin vaivoin, että sanat tuskin kuului.

»Oi, Luojan valitut, te, joiden tuskaa
oikeus ja toivo toki lievittävät,
meit' opastakaa nousuun korkeahan!»

»Jos tarvis teidän täss' ei maassa maata
ja tahdotte tien nopeimmin te löytää,
te aina käykää käteen oikeahan!»

Näin pyys Vergilius, näin vastattihin
vain vähän matkan päästä; siksi tunsin
puheesta puhujan ma piilevänkin.

Katseeni käänsin sitten Mestariini;
hän merkill' iloisella siihen suostui,
mit' tahtoi kaipaus mun kasvoillani.

Kun oma herrani siis olin, astuin
luo luodun tuon, mi puhunut ol' äsken
ja johon kiintynyt ol' huomioni.

Ma lausuin: »Henki, joka kypsyt karsein
ja teet, mit' ilman Luojan luo ei tulla,
mun vuoksein hetkeks huoles suuri heitä!

Ken olit, virka, ylöspäin miks selät
makaatte, ynnä voinko eestäs mitään
ma maassa, josta lähdin elävänä?»

Hän mulle:[197] »Selkämme päin itseänsä
miks taivas käänsi, tietää saat; mut ensin:
_Scias quod ego fui successor Petri_.[198]

Välillä Chiaverin ja Sestrin joki[199]
kaunoinen juoksee, jonka mukaan nimen
sukuni saanut on, mi tuost' on ylpee.

Kuukauden tunsin paavinviitan taakkaa;
jos tahtoo säilyttää sen saastumasta,
sen rinnalla muu kaikki on kuin höyhen.

Voi mua, myöhään synnin tieltä käännyin!
Mut tultuani Rooman Paimeneksi,
elämän valheen vasta näin ma pohjaan.

Näin, ettei siellä sydän saanut rauhaa
eik' ylemmäksi enää nousta voinut;
minussa siksi syntyi rakkaus tähän.

Mut siihen saakka kurja, kaiken ahnas
ja irti Luojast' oli sydämeni;
nyt, niinkuin näät, ma siitä täällä kärsin.

Mit' ahneus aikaan saa, käy täällä ilmi,
miss' sielut kääntynehet puhdistuvat;
ei tuskaa tuimempaa tää vuori tunne.

Kuin sammui rakkautemme hyvään kaikkeen
vuoks ahneuden, mi työmme turhaks teki,
niin meidät täällä orjuuttaa nyt oikeus,

kädet ja jalat meiltä kahlehtien;
niin kauan kuin vanhurskas Herra tahtoo
makaamme tässä liikkumattomina.»

Puhua tahdoin, olin polvistunut;
mut kun ma yritin ja hän sen huomas,
vain korvin kuullen kunnioitukseni,

hän lausui: »Mistä syystä maahan vaivuit?»
Ma hälle: »Soimas omatunto mua,
kun eessä Teidän arvonne ma seisoin.»

»Oikaise jalkasi ja nouse, veli!»
hän vastas, »huomaa, oomme palvelijat
ma, sa ja muutkin, saman valtaherran.

Jos joskus evankeliumin sanat
nuo _Neque nubent_[200] olet ymmärtänyt,
tajuta myös sa voit, miks näin ma puhun.

Nyt mene! Tahdo en, ett' enää viivyt,
näät viipymykses estää itkuani,
min kautta kypsyy hyvä mainitsemas.[201]

Maan päällä heimoa mull' on, Alagia,[202]
siveä luonnostaan, jos huonehemme
hänt' turmele ei esimerkillänsä;

mut hän on ainoo multa sinne jäänyt.»



Kahdeskymmenes laulu


On tahto[203] turha parempaansa vastaan;
siks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen,
ma veestä vedin sienen, viel' ei täyden.

Niin lähdin sieltä, samoin Mestarini;
vapaata äärtä pitkin vuorta käytiin
kuin liki harjain muureill' astutahan.

Ne, jotka pisar pisaralta pahan,[204]
mi vaivaa koko maailmaa, pois itkee,
näät ulko-äärtä ovat liian liki.

Kirottu ollos, susi vanha,[205] joka
enempi erästät kuin peto mikään
vuoks nälkäsi, mi milloinkaan ei täyty!

Oi taivaat, joiden kierto, niinkuin luullaan
myös maankin olot, elin-ehdot muuttaa,
tuon suden milloin saapuu karkoittaja?

Hitaasti käytiin, varovasti; pidin
silmällä vainajia, joiden kuulin
ma ähkyn kurjan, itkun säälittävän.

Ja kuulin käydessäni: »Maaria armas!»
niin itkein edessämme huoattavan
kuin nainen huokaa synnytyksillänsä.

Ja sitten: »Köyhä siihen määrään olit
kuin meille näyttää soppi seimen, jonne
sa pyhän kätkit kerran saalahasi.»

Ja sitten seuras: »Oi, Fabricius[206] kelpo,
mi ennen tahdoit hyveen köyhän pitää
kuin pahein saada suurta rikkautta!»

Nuo sanat minua niin miellyttivät,
ett' astuin luo ja tuta tahdoin sielun,
mi näytti olleen niiden lähtökohta.

Hän vielä puhui auliudesta, jota
osoitti Nikolaus[207] impyeille,
hyveeseen johtain heidän nuoruutensa.

»Oi sielu», lausuin, »joka haastat hyvää
niin paljon, virka, kuka oot, miks yksin
tuot' ylistystä toistat ansaittua![208]

Puheesi palkatta ei jääpä ole,
jos pääsen päättämähän tietä elon
tään lyhyen, joka loppuhunsa kiitää.»

Ja hän: »Sen kerron, en siks että maista
vartoisin lohdutusta, vaan kun armo
niin suuri paistaa sulle ennen surmaas.

Tuon olin kasvin huonon[209] kantajuuri,
mi koko kristillisen maan niin varjoo,
siit' että harvoin hyvä heelmä kypsyy.

Mut jos Douai ja Lille ja Gent ja Brügge[210]
ois vankat, pian kosto kohtais; Hältä,
ken kaikki tuomitsee, ma tuota anon.

Hugo Capet[211] mun oli siellä nimi;
minusta johtuu Ranskan valtaheimo,
tuo sarja Filipein ja Ludvigien.

Parisist' olin, poika teurastajan.
Kun kuoli heimo kuningasten[212] vanhain,
pait' yhtä, joka otti munkinviitan,

käteeni kiertyi hallituksen ohjat
ja valtakunnassa niin paljon mahdoin
ma ystävin ja uusin rikkauksin,

mun poikan' että korotettiin kruunun
tuon herrattoman haltiaks; näin alun
sai sukupolvet muiden voideltujen.

Niin kauan kuin Provencen myötäjäiset[213]
siveyttä heimoni ei olleet vieneet,
se vähän mahtoi, mut ei tehnyt pahaa.

Siit' alkoi väkivalloin ynnä valhein
se ryöstämään, ja kohta syynsä lunnaiks
Normandian otti,[214] ja Ponthieun, Gascognen.

Karl sai Italiaan; ja syynsä lunnaiks
tapatti Konradinon se, ja Tomaan
lähetti taivahasen,[215] syynsä lunnaiks!

Nään ajan, joka etäinen ei liene,
kun saapuu toinen Ranskan Karl,[216] min kautta
enemmän vielä heimon maine kasvaa.

Hän tulee aseetonna, peistä kantaa
vain sitä, jolla soti Judas; iskee
sen niin, Firenzen että halkee rinta.

Siit' ei hän maata saa, vaan häpeätä,
rikosta vain, sen raskahampaa hälle,
min keveämp' on aatoksensa tuosta.

Tulevan toisen nään ma, laiva-vangin,[217]
mi tyttärensä myö ja kauppaa hieroo
kuin merirosvot kauppaa orjatarten.

Voi, ahneus, mit' enempää voit tehdä,
kun vereni niin kiehtonut sa olet,
lihaansa omaa ettei enää helli!

Syyt että vanhat, uudet vaipuis, liljain
nään liehuvan Alagnassa ja kuinka
on Kristus vanki hahmoss' sijaisensa.[218]

Nään, kuinka herjataan hän vielä kerran,
juo sappea ja etikkaa hän jälleen
ja kuolee keskell' uutten ryövärien.[219]

Nään, kuinka julma, uus Pilatus[220] tyydy
ei tuohonkaan, vaan oikeus-perusteitta
himoisin purjein ohjaa Temppelihin.[221]

Oi, Herra, milloin nähdä riemukseni
saan koston, vielä kätketyn, mi vihaas
sun salaneuvossasi viihdyttävi?

Mit' äsken Pyhän Hengen morsiosta
ainoosta sanoin ja mi johti sinut
mua kohti saamaan selitystä jotain,

on sitä säätty rukoella meidän
niin kauan kuin on päivä; mutta öisin
sen sijaan toiset viritämme soinnut.[222]

Pygmalionia toistelemme silloin,
min varkaaks, rosvoks, sukumurhaajaksi
keltaisen kullan himo häijy teki.[223]

Kurjuudet kuvailemme Midaan[224] ahnaan,
mi seuras haluaan niin suunnatonta,
ett' iki joutui naurun-alaiseksi.

Myös muistelonsa Akan[225] hullu saapi,
mi saaliist' osan vei, niin että viha
Josuan vieläi häntä siitä vainoo.

Saffiraa[226] ynnä miestään syyttelemme;
soi kiitos, että Heliodorus[227] estyi,
häpeä kaikuu kautta vuoren kaiken,

kun Polydoruksen löi Polymnestor.[228]
Ja viimeks huudamme: 'Sa, Crassus,[229] joka
sen tiedät, virka, miltä kulta maistuu!'

Yks milloin kovaa, toinen hiljaa haastaa,
ja mukaan tunteen, meitä kannustavan,
hitaampi tahti on tai kiihkeämpi.

Ma yksin siis en hyvää kuuluttanut,
mi päivin täällä soi; mut lähelläni
ei ääntään kohottanut kukaan toinen.»

Olimme hänen jättäneet jo, eespäin
nyt käydä polkua me ponnistimme,
mikäli salli voimamme, kun tunsin

ma vuoren järkähtävän, niinkuin jotain,
mi putoaa, ja kylmä karsi mua
kuin miestä, joka kuolemaansa kulkee.

Niin liikkunut ei Delos[230] liene ennen
kuin sinne pesänsä Latona laittoi
nuo synnyttääkseen kaksois-silmät taivaan.

Tahoilta kaikilta nyt huuto nousi;
mua kohden painui Mestari ja virkkoi:
»Äl' epäile, sa nääthän, johdan sua!»

_Gloria in excelsis Deo!_[231] lauloi
ne kaikki, joita olin tullut liki,
niin että kuulla voin ma virren sanat.

Seisoimme epäröiden, liikkumatta
kuin paimenet, sen ensi kuuntelijat,
sikskunnes jyrinä ja laulu loppui.

Jatkoimme sitten vaellusta pyhää
ohitse varjoin, jotka maassa maaten
taas kääntyneet ol' itkuun allapäiseen.

Mua tietämättömyys ei liene mikään
niin tiedonhaluiseksi tehnyt eikä
niin mua vaivannut, jos muistan oikein,

kuin silloin polton tunsin povessani:
kysyä tohtinut en vuoksi kiireen,
en itse asiaa ma ymmärtänyt.

Näin astuin arkana ja miettiväisnä.



Yhdeskolmatta laulu


Tuo jano luontainen[232] ja sammumaton,
jos emme vettä saa, min armolahjaa
aneli kerran Samarian vaimo,

mua kiusasi, mut eespäin kiire ajoi
jälestä Oppaan, varjo-täyttä tietä;
ja säälitti mua kosto oikeakin.

Ja katso, niinkuin kirjoittaapi Lukas,
ett' tiellä Kristuksen he kaksi näki
jo nousnehena luolahaudastansa,

niin meille varjo näkyi, seuras meitä
silmäillen joukkoa, mi maassa makas;
hänt' emme huomanneet, hän ensin puhui

ja virkkoi: »Veljet, Luojan rauha teille!»
Me äkin käännyimme; Vergilius vastas
tuon tervehdykseen niinkuin vaati hienous

ja lausui: »Pyhäin yhteyteen ja rauhaan
sun päästäköön se tosi oikeus-istuin,
mi minut ikuiseen maanpakoon säätää!»

»Miten?» hän kysyi, meidän kiirehtäissä,
»jos Luoja teit' ei taivoon huoli, kuka
sen portaita niin ylös johti teidät?»

Ja Mestarini: »Merkkejä jos katsot
tään otsalla, joit' Enkel' yksin piirtää,
sa näät, hän että hyväin joukkoon kuuluu.

Mut hän,[233] ken yötä päivää kehrää, päässyt
viel' ei tään miehen elonlangan mittaan,
min kullekin suo Kloto värttinästään.

Siks sielunsa, mi sisar sun on sielus
ja mun, ei nousta ylös yksin voinut,
kun nää ei maailmaa hän meidän tavoin.

Kidasta Tuonen avarasta tuotiin
ma niin hänt' ohjaamaan, ja ohjaelen,
niin kauas kuin mun taitoni voi kantaa.

Mut virka, jos sa tiedät, miksi järkkyi
niin äsken vuori ja miks kaikki, aina
sen juureen märkään asti, huus yht' aikaa?»

Kysyen noin hän naulanpäähän osas
minunkin kaihoni, ja vain vuoks toivon
janoni paljon sammui äskeisestään.

Tuo vastasi: »Ei mitään täällä ole,
jok' ilman järjestystä kuuluis vuoren
tään pyhyyteen tai tavatonta oisi.

Tääll' ikivapaat vaihteloista ollaan;
mit' itsestään luo itsellensä Taivas,
ei muu, voi olla täällä syy tai tapaus.

Siks lankee tääll' ei sade, rakeet, lumi,
ei kaste, härmä yläpuolia portaan
tuon pienen, lyhven, kolmi-astehisen.[234]

Näy tääll' ei pilviä, ei hattaroita,
ei salamaa, ei tytärtä myös Taumaan,[235]
mi päällä maan niin usein muuttaa majaa.

Ei kuiva höyry myöskään nouse yli
tuon portaan äsken mainitun, min päässä
sijainen Pietarin on vartiana.

Kai alempaa se joskus järkähtelee;[236]
mut tuulen vuoks, mi maassa syntyy--kuinka,
en tiedä--täällä ei se järky koskaan.

Se täällä järisee, kun sielu joku
on puhdas nousemaan tai liikkumahan
taas ylöspäin; nuo huudot häntä seuraa.

Puhtauden todistaapi tahto yksin,
vapaana seuraa vaihtamaan, kun sielun
se valtaa ja sen ilahduttaa intoon.

Se ensin tahtois, vaan ei salli halu,
min sille tuskaan tahdon-vastaisehen,
kuin ennen syntiin, säätää Luojan oikeus.

Ja ma, ken maannut vuotta viisisataa
täss' olen vaivassa, nyt vasta tunsin
tyyssijaan parempahan tahdon vapaan.

Siks tunsit, että järkkyi maa, ja Herraa
ylisti kautta vuoren sielut hurskaat,
hän että heidät pian kutsuis kotiin.»

Näin hän; ja koska janon mukaan juoman
on nautinto, en sanoa ma saata,
se mulle minkä teki mielihyvän.

Ja viisas Mestari: »Nyt verkon näen,
mi teitä kietoo, ja kuin siitä päästään,
miks vuori järkkyy ja miks iloitsette.

Suvaitse virkkaa mulle nyt, ken olit;
sanoihis sisältyköön myös, miks täällä
niin monta maannut olet vuosisataa.»

»Ma olin kuulu», vastas toinen,[237] »aikaan,
kun hyvä Titus[238] kosti naulanreiät
ne, joista juoksi Judaan myömä veri.

Sen salli Korkein. Maailmassa maine
mull' oli tuo, mi kunniaa suo enin
ja enin kestää, vaan mult' usko puuttui.[239]

Niin suloisesti lauloin, mies Toulousen,
mun että Rooma omaksensa otti
ja myrtein kulmaluuni seppelöitsi.

Nimeni päällä maan on vielä Statius;
ma Tebaa lauloin, suurt' Akilleusta,
mut taakka toinen tää mun tielle mursi.

Se runohenki, joka paahtoi mua,
sai alun kipinästä taivas-tulen,
mi syttänyt on enemmän kuin tuhat.

Mainitsen 'Aeneiin', mi äiti mulle
ja imettäjä runo-innon oli;
sit' ilman en ma painais drakman vertaa.

Ja että elänyt ma oisin aikaan
Vergiliuksen, tuosta mielelläni
tääll' oisin vuoden enemmän kuin tarvis!»

Nuo sanat kuullen mua Vergilius katsoi
kuin virkkaa oisi aikonut: vait ole!
Mut tahtokaan ei ole kaikkivoipa;

näät nauru ynnä itku aina seuraa
niin liki tunnetta, mi syy on niiden,
ett' tahto voimaton on suoran luonteen.

Hymyilin vain ma vilaukselta vähän;
mut varjo vaikeni, mua katsoi silmiin,
miss' aatos aina kirkkahinna näkyy.

»Niin totta kuin työs suuren käyköön hyvin»,
hän virkkoi, »miks nyt juuri kasvoiltasi
salama naurun mua kohden sinkos?»

Taholta kummaltai nyt kiinni olen:
mua toinen vaientaa ja toinen vaatii
mua puhumaan; siks huokaan. Mestarini

tuon tajuu, virkkaa: »Puhu, ällös pelkää,
puhuhan toki ynnä kerro hälle,
mit' innokkaasti niin hän tiedustavi!»

Ma siis: »Ehk' ihmettelet, muinaishenki,
mun nauruani, jonka äsken nauroin;
mut kohta suuremman saat kummastuksen.

Näät tää, mi ylös ohjaa katseheni,
on tuo Vergilius, sa jolta voiman
sait laulaa jumalia, ihmisiä.

Syyn muun jos naurussani näit, se hylkää,
ei totta se; mua nauratti vain sanat,
jotk' itse hänestä sa juuri lausuit.»

Kumartui polvia jo palvomahan
hän Mestarin, mut tämä virkkoi: »Veli,
ei niin, sa varjo oot, on varjo eessäs.»

Hän nous ja lausui: »Siitä ymmärtänet,
kuin suurta tunnen rakkautta sinuun,
kosk' unohdan tään tyhjän turhuutemme,

lujiksi kappaleiksi varjot luullen.»



Kahdeskolmatta laulu


Jo Enkeli, mi piiriin kuudentehen
meit' oli ohjannut, ol' seisahtunut,
minulta merkin ohimoilta poistain.

Sanonut oli 'Autuaiksi' niitä,[240]
jotk' oikeutta halas; toisen sanan,
ei muuta, vielä oli tainnut: 'jano'.

Ja minä, päästen helpommin kuin muiden
solien kautta, vaivatonna nousin,
nopeita seuraten näin vainajia.

Vergilius virkkoi: »Rakkaus, min hyve
on syttänyt, myös aina toisen syttää,
jos vain sen liekki ulkopuolle näkyy.

Siit' asti siks kuin esikartanohon
Manalan astui Juvenalis,[241] joka
ilmaisi mulle kiintymykses ylvään,

sua kohtaan samaa tunsin niin, ett' outoon
se tunne henkilöön vain harvoin syttyy;
ja siks nää portaat nyt on lyhyet mulle.

Mut lausu, anteeks anna ystävänä,
jos liika rohkeus multa ohjat ottaa,
ja ystävyksin nyt me haastelkaamme:

Kuink' olla saattoi sijaa ahneudelle
sun sielussas, min oma huoles oli
niin täyteen luonut viisautta syvää?»

Nuo sanat ensin hymyilytti hiukan
Statiusta, vaan hän vastas: »Kallis merkki
rakkauden mulle on sun joka sanas.

Esiintyy, totta, asioita usein,
jotk' antaa aiheen moneen harhaluuloon,
salassa kun syyt oikeat on niiden.

Tuo kysymykses ilmi, että uskot
elossa toisessa mun olleen ahnaan,
kai vuoksi piirin tuon, miss' ollut olen.

Siis tiedä, että liian loitoll' oli
minusta ahneus, ja tuopa liika
tuhannet kuut nyt kiusannut on mua.

Ja jos en ohjannut ois oikein mieltäin,
kun luin sen kohdan, missä huudat sinä
kuin ihmisluontehelle suuttuneena:

'Kirottu kullan nälkä, kunne johdat
maan päällä, ah, sa kuolevaisten himot!'[242]
vihaista vieläi taakkaa vyöryttäisin.[243]

Ma silloin huomasin, ett' antamaankin
käs' olla liian auki voi, ja kaduin
tuon synnin sitten kaikkein muiden kanssa.

Kuin moni ylösnousee kaljupäänä,
kun tietämättömyys heilt' esti synnin
tään katumisen kuolinhetkelläkin!

Ja tiedä, että syy, mi vastakkainen
on suoraan syylle jollekin, sen kanssa
yhdessä täällä kuihtuu, kuivatetaan.

Siis puhdistuaksein jos joukoss' ollut
ma olen ahneuttaan itkeväisten,
sen vastakohta mulle tuon on tehnyt.»

Ja Laulaja nyt paimenvirtten virkkoi:
»Mut julmat kun sa taistot lauloit ynnä
Iokasteen myös murheet kaksipäiset,[244]

ei siitä, jota kanssas haastaa Klio,
näy viel', ett' ollut ois se usko sulla,
jot' ilman eivät kevättyömme riitä.

Jos niin on, mikä aurinko, mi soihtu
niin poisti pimeytes, ett' tohdit purjees
suuntailla suoraan jälkeen Kalastajan?»[245]

Näin hälle toinen: »Sa mua kutsuit ensin
Parnasson luolain lähtehistä juomaan
ja sitten valaisit mua Luojan luokse.

Teit niinkuin se, mi kulkee öin ja kantaa
takana lyhtyä eik' itseänsä
valaisekaan, vaan jälkeentulevia,

kun sanoit: 'Vuosisata uudistuvi;
taas palaa oikeus ja ens ihmiskausi,
ja alas astuu heimo uuden taivaan.'[246]

Sa teit mun laulajaks, sa kristityksi;
mut että käsittäisit piirrokseni,
sen kädelläni värittää nyt tahdon.

Jo hedelmöittänyt maailman kaiken
ol' usko tosi, jonka kylvi kerran
ijäisen valtakunnan kuuluttajat;

ja sanas, jotka äsken toistin, sattui
niin yhteen uutten saarnamiesten kanssa,
ett' usein heitä kuulemassa kävin.

Pyhiltä niin he minuun vaikuttivat,
ett' itkin, nähden heidän kyyneleitään,
kun heitä vainosi Domitianus.

Ja ollessain maan päällä aina autoin
ma heitä, ja muut lahkot kaikki multa
he himmensivät tapain-puhtaudellaan.

Sain kasteen, ennen kuin ma kreikkalaiset
jo'ille Teban johdin laulussani;
mut kauan, pakanuutta teeskennellen,

pelosta pysyin salakristittynä;
ja penseys tää mun kiertämään sai kehää
neljättä yli neljä vuosisataa.

Nyt sa, ken poistit multa verhon, joka
niin paljon peitti hyvää kertomaani--
kun aikaa meill' on noustessamme--virka,

jos tiedät, missä on Terentius vanha,
Cecilius, Plautus, Varro; virka, onko[247]
he tuomitut ja mihin kuolonkuiluun?»

Oppaani näin: »He ynnä Persius, ma, ja monta muuta
tuon oomme kera kreikkalaisen,[248] jota
imetti enemmän kuin muita Musat;

ens ympyrässä tyrmän tumman oomme.
Siell' usein haastelemme kukkulasta,[249]
joll' aina asuu ruokkijamme armaat.

Euripides ja Antiphon on siellä,
Simonides ja Agaton ja monta
myös muuta seppelpäistä poikaa Hellaan.[250]

Runoutes henkilöistä siellä ovat
Antigone, Deïphile, Argia,
Ismene myös, kuin muinen murheellinen.

On hän,[251] mi osoitti Langia-lähteen,
tytärkin on Teiresiaan[252] ja Tetis
ja Deidamia sisaruksinensa.»

Molemmat vaikeni nyt runoilijat,
taas tahtoivat he nähdä ympärilleen
vapaina noususta ja seinämistä.

Ja neljä oli Päivän neittä[253] jäänyt
jo taakse, viides vehmarolla oli
ja ylös päätä palavaa sen ohjas.

Oppaani lausui: »Luulen, reunan puoleen
on olka oikea nyt käännettävä
ja vuorta kierrettävä niinkuin ennen.»

Näin tapa entinen nyt meitä johti;
ja tietä taivalsimme rohkeammin,
kun suonut oli sen tuo sielu ylväs.

He eellä kulkivat, ma yksin astuin
takana, kuullen heidän haasteloaan,
mi mulle antoi runoudesta opin.

Mut kesken armahan tuon keskustelun
polulla näimme puun,[254] mi hedelmiä
hyviä kantoi, sulotuoksuisia.

Kuin kuusi kapenee päin latvaa oksa
oksalta, tämä pienentyi päin juurta;
siks, luulen, ettei kiivettäisi siihen.

Taholla, jolta tiemme kiinni oli,
äyräältä korkealta neste kirkas
solisi läikkyen sen lehtein yli.

Läheni puuta Runoniekat; silloin
sen lehväin läpi ääni huusi muudan:
»Puun tämän ruoka teiltä puuttukohon!»

Noin sitten: »Enempi Maria[255] muisti,
häät kuinka kunnollisiks sais ja suuriks
kuin suutaan, mi nyt puolestanne pyytää.

Ja vanhat roomattaret tyytyi juomaan
vain vettä;[256] halveksuipa herkkupöytää
myös Daniel[257] ja viisahaksi tuli.

Ens kausi kaunis oli niinkuin kulta;
makeiksi nälkä tammenterhot teki
ja jano nektariksi joka puron.

Hunaja ynnä heinäsirkat oli
eväänä erämaassa Kastajalla;[258]
siks niin on suuri hän ja kunniassa

kuin evankelium sen teille kertoo.»



Kolmaskolmatta laulu


Kun puun tuon vehmastohon vehreähän
upotin silmäni laill' lintumiehen,
mi vaanintahan elämänsä tuhlaa,

näin lausui hän, mi isää enemp' oli:
»Nyt tule, poikasein! On jaettava
paremmin aika, mik' on meille suotu.»

Ma käänsin kasvoni ja nopsin jaloin
lähenin Viisahia, joiden puhe
minulta poisti matkan vaivat tyysti.

Kas, silloin kuului itku ynnä laulu
_Labia mea, Domine!_ niin että
se ilahdutti sekä murhetutti.

»Ah, isä armas, mit' on tuo?» ma kysyin.
Hän vastas:[259] »Varjoja vain kulkevia;
kenties näin kirvoittaa he synnin kuormaa.»

Kuin pyhiinvaeltajat mietteissänsä,
jos jonkun oudon kohtaavat he tiellä,
pysähdy eivät, jälkeen katsahtavat,

niin takanamme, kiirehemmin käyden,
tuli ja meni, kasvoi, kulki ohi
nyt hurskas, vaikeneva varjojoukko.

Syvällä silmät oli heillä, synkät,
ja kasvot kalpeat ja ruumis laiha,
niin että nahka luita myöten liittyi.

En luule, että Erysikton[260] oli
niin nihki laiha nikamiinsa saakka,
kun enimmän hän nälän tunsi tuskaa.

Ma sanoin itsekseni: Tää kai kansa
on se mi kadotti Jerusalemin,
kun lihaa poikansa Maria nokki.[261]

Olivat silmäkuopat heillä niinkuin
kivetön sormus; ja ken lukee _omo_[262]
kasvoilta ihmisen, nyt m:n näki.

Ken uskois, että halun suuren nostain
niin vaikuttais veen näky, heelmän tuoksu,
joll' ei hän tietäis, kuinka tapahtuu se?

Ma siinä kummeksuin, mi heitä kalvoi,
näät vielä mulle syy ei selvä ollut
laihuuden tuon eik' ihon kuivanehen?

Kas, silloin päänsä syvyydestä silmät
mua kohden varjo muudan käänsi, katsoi
mua tarkkaan, huus: »Mik' on tää armo mulle?»

En koskaan tuntenut ois kasvojansa;
mut hänen äänensä toi ilmi mulle,
mik' oli haihtunutta hahmossansa.

Kipuna tuo mun kokonansa sytti,
niin että alta muodon muuttuneenkin
taas muistaa voin Foresen kasvonpiirteet.

»Äl' ällistele», pyys hän, »kuivanutta
kanahkaa ihon valjun, vaisun tämän,
äläkä liikaa lihanpuutettani,

vaan virka mulle totuus itsestäsi
ja keit' on sielut kaks nuo seuralaises;
äläkä enää vaikene, vaan puhu!»

Ma hälle: »Kasvos, joita kuollehina
jo itkin, yhtä tuskaisasti mua
taas itkettää, kun nään ne vääntyneinä.

Siks lausu Luojan tähden, teitä mikä
noin kuorii! Kummastelen; voi ei haastaa,
ken muuta miettii, siks en vastatakaan.»

Hän mulle: »Luojan ikineuvo luonut
taaksemme jäänehesen puuhun, veteen
on voiman, josta niin me näivetymme.

Tää kansa kaikki, joka itkee, laulaa,
janoa ynnä nälkää nähden täällä
taas pyhittyy vuoks kurkun ahmattiuden.

Herättää halun syödä, juoda tuoksu
tuon heelmän ynnä vesisuihkun vihma,
mi pirskuu yli lehtein vihreöiden.

Eik' yhtä kertaa vain, tät' uraa kiertäin,
uudistu meille tuska tuo--ei 'tuska'
mun tulis sanoa, vaan 'onni korkein'--

näät meidät saa puun luokse tahto sama,
mi ilohuutohon _Eli_ sai Hänet,
ken verellänsä vapautti meidät.»

Ma vastasin: »Forese, vierähtänyt
ei viittä vuotta siitä päiväst' ole,
kun maisen elon parempaan sa vaihdoit.

Jos ennen tuskan hyvän tuokiota,
mi meidät Luojaan liittää, voima loppui
sinulla syntiin enempään, kuink' olet

sa tänne ylös tullut jo? Ma luulin
tuoll' alhaalla sun vielä näkeväni,
ajalla aika kussa korvatahan.»

Hän mulle: »Nopsaan näin mun tänne tuonut
suloista tuskan mettä maistelemaan
on Nellani,[263] mi eestäin paljon itki.

Hän hurskahilla huokauksillansa
mun otti odotuksen rantamalta
ja lunasti mun[264] muista kiertoteistä.

Sen kallihimmin Jumalalle kelpaa
mun lempimäni pikku, leino leski,
min yksinäisemp' on hän kainoudessaan.

Näät siveämmät on Sardiniassa
Barbagian[265] naiset kuin on naiset siinä
Barbagiassa, jonne jätin hänet.

Ah, veljyein, mit' ois mun lausuttava?
Tuleva kangastuu jo aika eessäin,
etäinen jolle ei tää hetki ole,

kun saarnastuolista Firenzen naiset
nuo riettaat kielletähän näyttämästä
niin rintojansa, että nännit näkyy.

Barbaarein, Saraseenein naiset koska
kuria tarvinneet on hengellistä
tai muuta verhottuina käydäksensä!

Mut jos nuo julkeat jo tietäisivät,
mit' Taivas nopsa valmistaapi heille,
suut heillä auki ois jo ulvomahan.

Näät ennustaitoni jos ei mua petä,
he ennen huolta saa kuin parroittuvat
nyt laulateltavien lasten posket.

No, veli! Mutta ällös piile enää!
Kas yksin minä en, vaan kansa kaikki
tää sinne katsoo, missä Päivän peität.»

Ma hälle siis: »Jos mielees johdat, mitä
elimme yhdessä ja haastelimme,
sen muisto vieläi sua murhetuttaa.

Elosta tuosta mun tää käänsi, joka
käy eelläin, joku ilta sitten; silloin
tuon sisar»--ja ma näytin Aurinkoa--[266]

»pyöreenä teille paistoi. Hän mun johti
pimeyteen synkkään tosi kuollehien
lihassa tässä, joka häntä seuraa.

Sielt' tänne nosti sanoin valmistavin
hän minut, vuorta kiiveten ja kiertäin,
jok' oikaisee, min elo väänsi väärään.

Niin kauas hän mua seuraavansa sanoo
kuin pääsen sinne, missä nään Beatricen;
mun siellä hänestä on erottava.

Vergilius on se, mi moista sanoo
ja toinen tää on varjo se, min vuoksi
vapisi äsken kaikki vuoren äyräät,

kun hänet luotaan nyt se kirvoittavi.»



Neljäskolmatta laulu


Suu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta
hidastanut, vaan haastain kiirehdimme
me eteenpäin kuin pursi purjetuuleen.

Ja varjot, jotka näytti kaksikertaa
kuolleilta, kummastuvin silmäkuopin
mua ahmi, huomattuaan, että elin.

Ja minä, jatkain puhettain, nyt lausuin:
»Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis
hän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.[267]

Mut virka, tiedätkö, miss' on Piccarda[268]
ja onko huomattavaa henkilöä
tään kansan joukossa, mi niin mua katsoo?»

Hän vastas: »Sisareni kaunis, hyvä--
en tiedä, kumpaa enemp' ollut lie hän--
Olympon korkeudessa riemuitsevi

jo kruunustaan.» Ja lisäs: »Suotu täällä
on julki tuoda nimi kunkin, koska
näkömme kuihduttanut niin on paasto.

Ja tää»[269]--hän näytti sormellansa--»Luccan
on Buonagiunta, ja tuo lähin,[270] jolta
enempi muit' on kasvot kaventuneet,

käsivarsin kantoi Pyhää kirkkoamme;
mies Tours'in oli, ja hän paastoo vuoksi
Bolsenan viinin nyt ja ankeriaan.»

Nimitti monta yksittäin hän muuta,
ja kaikki näytti tuosta iloitsevan,
niin etten yhtään yrmykästä nähnyt.

Pureksi nälkäisenä tyhjää ilmaa
Ubaldin dalla Pil'[271] ja Bonifacius,[272]
mi kansaa paljon kaitsi sauvallansa.

Marchese-herran[273] näin, nyt janoisemman
kuin muinen juodessaan Forlissa, jossa
hän kuitenkaan ei koskaan kylläks saanut.

Mut niinkuin se mi valikoiden katsoo,
valitsin nyt ma Luccan miehen, joka
mua enemmän kuin toiset tirkisteli.

Hän kuiski jotakin; ja kuin 'Gentucca'[274]
ma kuulin sieltä, missä kärsi vaivaa
hän oikeuden, tuon heitä kalvavaisen.

»Oi sielu», sanoin, »sa, mi kiihkeältä
niin näytät kanssain haastamaan, nyt äänes
kohota, puhu iloks kumpaisenkin!»

»On nainen, vielä hunnuton», hän vastas,
»min kautta mieltyvä oot kaupunkiini,
sit' ihmiset vaikk' kuinka moittineekin.

Tää ennus myötä ota matkallesi;
ja jos mun kuiskeeni sun harhautti,
sen tosiseikat sulle selvittävät.

Mut virka, näänkö edessäin sen miehen,
mi säkeet uudet loi, näin alkavaiset:
_Ah, naiset, joill' on tieto lemmen taian_.»[275]

Ma hälle: »Olen mies, mi vaarin otan
kun lempi haltioi, ja minkä sydän
edellä sanelee, sen panen kirjaan.»

»Oi veikko», virkkoi hän, »nyt nään sen solmun,
mi sulki mun, Notarion, Guittonen[276]
tuon uuden, armaan tyylin suloudesta.

Ma hyvin huomaan, kuinka sanelijaa
kynänne tarkkaan, liki saattelevat;
mut niin ei varmaan kynät tehneet meidän.

Ja syvemmin jos katsoo, aavat alat
on meidän tyylistämme teidän tyyliin.»
Ja nyt hän vaikeni kuin tyytyväisnä.

Kuin linnut, Niilin virran talvivieraat,
keräytyy parviin joskus taivahalle
ja rivitysten nopeammin lentää,

niin koko joukko varjo-vainajien
pois kääntyi, kiirehtäen askeleitaan,
keveinä tahdon vuoks ja laihuutensa.

Ja niinkuin mies, mi juoksemaan jo väsyi,
jää jälkeen seurastaan ja harvaan astuu,
siks kunnes rauhoittuvat rinnan palkeet,

niin päästi eellensä nyt lauman pyhän
Forese, jäljessä mun kanssain tullen,
ja virkkoi: »Milloin nähdä saan sun jälleen?»

»En tiedä», vastasin, »kuink' kauan elän;
mut niin ei paluuni lie nopsa, että
sit' ennen tahtoni ei rannall' oisi.

Näät paikka,[277] johon asumaan oon pantu,
käy päivä päivältä vain kurjemmaksi
ja näyttää tuomitulta perikatoon.»

Hän mulle:[278] »Heistä syyllisimmän näen
hevosen hännässä ma laahautuvan
päin laaksoa, miss' sovitust' ei synnin.

Rutommin aina joka askeleella
elikko rientää, kunnes murskaa hänet
ja jättää ruumiin rujon, muodottoman.

Nää kierrä kauan kappaleet ei taivaan»--
täss' ylös katsoi hän--»kun selväks sulle
se käy, jot' en voi selvemmin nyt virkkaa.

Sa jälkeen jääös nyt! Näät niin on kallis
tääll' aika, että kadotan ma liikaa,
jos tasajalkaa taivallan sun kanssas.»

Kuin joskus joukost' eroo ratsahien
ritari joku laskein täyttä laukkaa,
ens ryntäyksen kunniaa näin etsein,

erosi meistä askelin hän pitkin;
jäin tielle minä noiden kahden kanssa,
elämän suurten entispäälliköiden.

Kun päässyt eellemme niin kauas oli,
hänt' ettei enää silmä erottanut
kuin järkeni ei sanojansa äsken,

läheltä mulle raskahat ja tuoreet
näkyivät oksat heelmäpuun, nyt toisen,
kun sinnepäin juur' kääntynyt ma olin.

Koholla kourat kansaa näin sen alla,
mi huusi lehdille, en tiedä, mitä,
kuin lapset kiihkeät ja turhakielet

rukoilevat ja rukoiltu ei vastaa,
vaan oikein heitä himoon yllyttääkseen
ylhäällä pitää, näyttää makupalan.

He sitten poistuivat kuin pettyneinä;
ja me nyt lähestyimme puuta suurta,
mi kyyneleet ja pyynnöt parhaat torjuu.

»Ohitse käykää liki astumatta!
Puu korkeammall' on, jost' Eeva puri,
ja tää on kasvanut sen siemenestä.»

Väliltä lehvien näin lausui joku;
siks sivu lähekkäin Vergilius, Statius
ja minä käytiin äärtä nousevata.

Se jatkoi: »Kirotuita muistakaatte
te pilven poikia,[279] jotk' kaksin rinnoin
Teseusta vastaan juopuneina soti;

ja juutalaisia, vuoks juomatavan
joit' ottanut ei Gideon, kun kulki
hän vuoriltansa sotaan Midianin.»[280]

Tien puoleen toiseen tungettuina käytiin
näin kuullen syntejä nyt kurkun, joita
mokomat seuraa saavutukset kurjat.

Ja laajetessa ladun yksinäisen
taas tuhat askelt' ehkä astuttihin
vait ollen, vaipuneina mietteisiimme.

»Te kolme, mitä miettien te käytte?»
äkisti ääni soi; ma siitä säikyin
kuin pelkuri tai hepo pillastunut.

Ojennuin katsomaan, ken olla saattoi,
eik' koskaan puunna metalli tai lasi
sulatus-uunissa niin punaisena

kuin näin ma erään, joka virkkoi: »Nousta
jos tahdotte, on tänne käännyttävä;
ken rauhaa etsii, tätä tietä kulkee,»

Näkönsä häikäisi niin silmät multa,
ma että käännyin jälkeen opettajain
kuin mies, mi kulkee korvakuulon mukaan.

Ja niinkuin airueena aamunkoiton
tuoksahtaa tuulen toukokuisen henkäys,
lemulla kukkain, ruohon kyllästetty,

niin tunsin otsallani tuulenleyhkän[281]
ja sulan huomasin ma suihkavaksi,
mi tuoksui Taivahan ambrosialta,

ja sanat kuulin: »Autuaat, joit' armo
niin valistaa, heili' ettei kurkun ilot
halua liikaa lietso rintaluihin,

vaan että korkein heille ain on kohtuus!»[282]



Viideskolmatta laulu


Ol' aika nousta nopeasti: jäänyt
jo Härjän haltuun Auringolta oli
meridiani, Yöltä Skorpionin.[283]

Siks niinkuin mies, mi viivy ei, vaan samoo
tietänsä eespäin, mitä sattuneekin,
kun häntä ajaa pakkotarpeen tutkain,

niin solaan astuimme me soukkaan, yksi
edellä toisen, nousten portahia,
jotk' on niin kaidat, ettei kaksin pääse.

Kuin pikku haikara, mi halais lentää
ja nostaa siipeä, mut tohdi jättää
pesäänsä ei, ja alas taas sen painaa,

kyselyn halu mulla syttyi, sammui,
siks kuin se päättyi liikkeesen, min tekee
mies valmistauva jotain virkkamahan.

Vaikk' oli nopsa käyntimme, näin lausui
Isäni armas mulle: »Joutsi sanan,
jonk' olet jännittänyt, jouahuta!»

Aukaisin suuni silloin turvallisna
ja aloin: »Kuinka siellä laihdutahan,
miss' ole tarvetta ei syödä, juoda?»

»Jos muistaisit sa, kuinka Meleagros[284]
palossa lieden itse paloi loppuun,
tajuisit varmaan seikan tään», hän vastas.

»Ja jos sa muistaisit, kuink' oma kuvas
kuvastimessa liikahtaa, kun liikut,
ois sulle helppo tämä pulma päästää.

Mut että tahtosi sais tyydytyksen,
on tässä Statius, jota pyydän, anon,
hän että haavais haavuriksi ryhtyis.»

»Ijäisistä jos hälle haastan, missä
sa oot, mun olkoon anteeks-anteheni,
evätä etten suita voi», näin Statius.

Ja alkoi: »Poikani, jos painat mielees
sanani, tarkasti ne tallettaen,
ne valon luovat kysymyksehesi.

Täys veri, jota juo ei koskaan suonet
janoiset, vaan mi jälelle on jääpää
kuin ruoka, pöydältä mi korjatahan,

saa sydämessä luomisvoiman luoda
jäsenet kaikki, niinkuin niiden veri
vain siltä muoto-luovan mahdin saapi.

Se vielä hienostuu ja painuu paikkaan
nimettömään ja siitä vereen toiseen
se sekoittuvi luonnon astiassa.[285]

Ne kaksi yhteen yhtyvät, ja toinen
on luotu saamahan ja toinen luomaan,
niin täydellinen tuoss on alkulähde.

Se toiseen liittyneenä työnsä alkaa,
tiivistää ensin, elähyttää sitten,
mink' oli aineksensa muodostanut.

Kun luomisvoima elon saa,[286] min laatu
kuin kasvin on (vaikk' erilainen siinä,
se ett' on tiellä, toinen tien jo päässä),

se luo jo liikunnon ja tuntokyvyn,
mi merisienell' on, ja tehdä alkaa
kyvyille kylvämilleen elimiä.

Nyt, huomaa, laajentuvi, taajentuvi
se voima, jok' on sydämestä luojan,
elimet luonnon miss' on ennen valmiit.

Mut kuinka ihmistyy se eläimestä,
et vielä ymmärrä; ja seikka sama
sua viisahammankin[287] on vienyt harhaan,

kun opissaan hän yleisjärjen irti
erotti sielusta, siks ettei sille
elintä omaa löytänyt hän mitään.

Tulolle totuuden luo auki mieles
ja tiedä, että heti kun on valmiit
sikiön aivot sielun-elimineen,

iloiten tuosta luonnon taitehesta
ens-Luoja saapuu, siihen puhaltaen
nyt hengen uuden, ikivoimaa täyden,

mi kaiken siinä toimivaisen ottaa
olentohonsa, _yhden_ sielun siittäin,
mi elää, tuntee, tietoiseksi tulee.

Sa ettet sanojani kummeksuisi,
Auringon katso lämpöä, mi muuttuu
viiniksi yhtyessään köynnösmehuun.

Kun lanka loppuu Lakesiin, se eroo
ruumiista, kanssaan vieden kaiken, mikä
siin' ihmisen ja Jumalan on voimaa.

Muut kyvyt[288] kaikki silloin mykistyvät,
mut muisto, järki ynnä tahto tulee
entistä ehommaksi toiminnassaan.

Kuin ihmeen kautta, itsestään se putoo
nyt heti rantaan toiseen taikka toiseen,[289]
miss' ensi tiedot saa se tuonen-teistään.

Kun paikka sille säätty on, sen samoin
säteilee jälleen muoto-luova voima
kuin ennen eläessä jäsenien.

Ja niinkuin ilma, sade-usmaa sankka,
sätehen sattuen, mi siihen taittuu,
väreillä koristaupi kirjavilla,

niin ilma lähin kuolleen ympärillä
muodoksi muuttuu, jonka siihen painaa
elävän sielun muoto-luova voima.

Ja sitten lailla liekin liikkuvaisen,
mi tulta seuraa, kunne vaan se kulkee,
myös seuraa sielua sen muoto uusi.

Kun tuossa ilmestyy nyt sielu, sitä
varjoksi kutsutaan, ja tuosta kaikki
se itsellensä aistit luo, myös näön.

Me sillä haastamme ja hymyilemme,
huokaamme sillä, kyynelöimme sillä,
kuin kautta vuoren tään sa nähnyt lienet.

Ja varjo muodostuu sen mukaan, kuinka
halut ja vaistot siihen vaikuttavat;
se syy on seikan, jota ihmettelit.»[290]

Olimme tulleet viime piinanpiiriin,[291]
kädelle oikealle kääntynehet,
miss' uudet huolet huomiomme vaati.

Yl' äyrään siellä törmä liekin lyöpi,
mut äyrähältä ylöspäin käy tuuli,
mi taapäin ajaa sen ja luotaan torjuu.

Siis yksitellen avonaista reunaa
ol' astuttava; tuolla puolen mua
pelotti tuli, tällä puolen syvyys.

Oppaani lausui: »Silmät ohjaksissa
paikalla täll' on tarkkaan pidettävä,
voi pienin askel täällä syöstä harhaan.»

»_Summae Deus clementiae_»[292] ma kuulin
palosta suuresta nyt kaikuvaksi,
niin että innokkaana sinne käännyin.

Ja varjojen näin läpi liekin käyvän;
siks vuoroin täytyi heidän askeliaan,
omia vuoroin nyt mun tarkastella.

Lopussa laulun pyhän kaikki kovaa
noin huusivat he: »_Virum non cognosco_!»[293]
ja jälleen alottivat hymnin hiljaa.

Taas huusivat he: »Jäi Diana lehtoon,[294]
mut sieltä karkoitti Helicen, koska
tää maistanut Venuksen myrkyn oli.»

Taas laulu soi, ja sitten huus he kovaa
nimiä siveellisten naisten, miesten,
avio-uskollisten, kunnollisten.

Ja näin he jatkavat, ma luulen, koko
sen ajan, jonka tuli polttaa heitä;
on moiset keinot, moinen muona tarpeen,

jos mieli umpeen mennä viime haavan.



Kuudeskolmatta laulu


Näin käyden äärtä, yksi eellä toisen,
mun hyvä Mestarini usein virkkoi:
»Varo, ja sanoistani oppi ota!»

Mua olkaan oikeaan jo paistoi Päivä,
min säteet koko lännen taivaan sinen
olivat vaihtaneet jo valkoiseksi.

Ja varjoni mun aikaan sai, ett' tuli
punaisemmalta puunsi; mutta senkin
vähäisen merkin monet sielut huomas.

Sen syyksi muodostui, min vuoks he alkoi
minusta puhua ja toisillensa
noin haastaa: »Tuo ei varjoruumis liene.»

Mua kohden eräät lähestyi niin liki,
kuin voivat, mutta aina vaarinottain,
ett' tuli tuima heitä polttais yhä.

»Sa, joka kunnioittavalta näytät etkä
hitaalta, vaikka jäless' astut, vastaa
minulle, jota jano, liekki vaivaa;

enk' yksin minä vastaustas halaa,
vaan kaikki muutkin niinkuin vettä kylmää
mies Intian tai Etiopiankin.

Sa virka, mistä johtuu, että seinän
teet itsestäsi vasten aurinkoa,
kuin käynyt vielä et ois kuolon verkkoon?»

Näin virkkoi yks, ja varmaan ilmoittanut
ma oisin itseni, jos uus ei kumma,
juur' esiintyvä, ois mua kiinnittänyt.

Näät kansaa keskeltä tien leimuavan
nyt saapui, kasvot kohti entisiä,
ja tuota olin katsomaan ma kärkäs.

Taholta kummaltakin näin ma varjoin
päin käyvän toisiaan ja suutelevan
äkisti, tyytyen näin lyhyeen juhlaan.

Noin kuonojansa, käyden parvin ruskein,
myös muurahaiset vastatusten hieroo,
kysellen ehkä vointiaan ja tietään.

Kun ensi askel tuskin erottanut
ol' heidät kohtauksesta herttaisesta,
he äänin voittaa toisiansa tahtoi.

Huus uudet noin: »Sodoma ja Gomorrha!»
Ja toiset: »Lehmähän Pasiphae[295] piilee,
ett' etsis härkä hänen irstauttaan.»

Kuin kurkein parvest' tuntureille Turjan,
peläten Päivää, toiset lentäis, toiset
etelän aavikoille jäätä pakoon,

yks joukko sinne, toinen tänne riensi,
viritti itkien taas virren saman
ja huudon, mikä sopivin ol' heille.

Ja niinkuin äsken lähestyi taas mua
nuo samat pyytäjät ja tarkkaavilta
he näyttivät nyt mua kuuntelemaan.

Kaks kertaa nähtyäni moisen kaipuun,
ma virkoin: »Oi, te sielut, joilla varmuus
on ikirauhan, milloin valjenneekin!

Ei jääneet tuoreina, ei turtuneina[296]
jäsenet multa päälle maan, vaan käyvät
mun kanssain suonineen ja nivelineen.

Ma kiipeen, etten sokea ois enää;
ylhäällä nainen on, min armon kautta
ma maailmaanne kuolevaisna tulen.

Mut totta niin kuin teissä toivo korkein
pian täyttyköön ja kodiksenne tulkoon
Rakkauden taivas, laajin taivahista,

te lausukaa, sen että kirjoittaisin,
keit' ootte te ja mikä on tuo lauma,
mi selkä kohden selkäänne nyt poistuu?»

Mykisty enemmän, ei hämmästele
asukas vuoriston tuo arka, juro,
kun kömpelönä kaupunkiin hän tulee,

kuin kummastuvan joka varjo näytti;
mut toivuttuaan tuosta hämmingistä,
mi pian mieliss' ylevissä tyyntyy,

alotti taas mun ensi kysyjäni:
»Miekkoinen sa, ken kokemusta kokoot
näin mailta meidän, eloon hurskahampaan.

Ne, jotka meistä poistuu, synnin teki,
min vuoksi Caesar voittosaatossansa
sai kuulla huudettavan: 'kuningatar!'[297]

Siks huutain 'Sodomaa!' he loittonevat,
näin syyttäin itseään, kuin kuulit, ynnä,
häveten auttain ahjon hehkumista.

Me kahden sukupuolen synnin teimme;
ja koska ihmislait me loukkasimme
eläinten lailla hekkumaamme etsein,

etääntyessä omaks herjaksemme
nimeä huutelemme tuon, mi tuli
eläimen puisen hahmoss' eläimeksi.

Nyt tiedät syntimme ja työmme pahat;
nimeltä tuta jos sa tahdot meidät,
en niitä tietäis eikä meillä aikaa.

Itseeni nähden täyttää voin sun toivees:
oon Guido Guinicelli,[298] puhdistaudun,
kun kaduin ennen kuolinhetkeäni.»

Kuin tuskassa Lykurguksen kaks poikaa[299]
nuo tuta mahtoi, kun he äidin näki,
niin tunsin, vaikk' en ehkä heidän verroin,

nimeltä kun nyt kuulin tuon, ken oli
mun isäni ja muiden meikäläisten,
joilt' armas syntynyt on lemmenlaulu.

En kuunnellut, en puhunut, vaan kuljin
näin kauan miettien ja katsoin häntä,
mut lähemmäks en tulen tähden tullut.

Ravinnut katseeni kun kyllin olin,
hänelle tarjosin ma palvelustani
nyt vakuutuksin, joita uskoo toinen.

Ja mulle hän: »Mit' olen kuullut suita,
niin selvän jättää minuun jäljen, Lete,[300]
sit' ettei saata himmentää, ei poistaa.

Mut jos sun sanas äsken totta vannoi,
syy virka, miksi sanoin ynnä silmin
ilmoitat, että olen sulle kallis.»

Ma hälle: »Syy on sulolaulujenne;
mikäli kielenkäyttö uus tää kestää,
ne kalliiks tekee teidän musteennekin.»

»Ah veikko», virkkoi hän, »tuo, jonka sulle
osoitan sormellain»--hän näytti yhtä--[301]
»parempi seppä oli äidinkielen.

Säkehet lemmen, tarun suorat sanat
hän kaikki voitti; väittää anna houkkain,
ett' etevämpi ois Limoges'in miesi,[302]

on heille maine enemmän kuin totuus;
näin kanta heill' on valmis kuulematta
sit' ennen taitehen tai järjen syitä.

Näin tehtiin muinen myös Guittonen[303] suhteen,
soi suusta suuhun kunniansa, siksi
kuin hänet voittanut on totuus monen.

Jos niin on laajat sulle suotu edut,
sun että lupa luostariin on mennä,
miss' yhdyskunnan apotti on Kristus,

mun puolestani 'paternoster'[304] lue
niin pitkälle kuin sit' on tarvis täällä,
miss' emme syntiä voi tehdä enää.»

Nyt toiselle ehk' antaaksensa tilaa
lähellä seisovalle, tuleen katos
hän niinkuin veteen kala sukeltava.

Luo astuin varjon viitatun ja virkoin,
ett' toivoni jo oli paikan armaan
nimeä moista varten valmistanut.

Sanella alkoikin hän alttihisti:
»Pyyntönne miellyttää mua kohtelias,
en voi, en tahdo edessänne piillä.

Arnaut ma olen, joka itken, laulan;
nään miettiväisnä hulluudet ma menneet,
mut iloisna myös päivän toivomani.

Nimessä voiman, joka teitä johtaa
huipulle, ilman kuuman, kylmän kiusaa,
tuskaani joskus muistakaa, ma pyydän.»

Näin haastoi, haihtui tuleen puhdistavaan.



Seitsemäskolmatta laulu


Ol' hetki, jolloin Auringon ens säteet
käy sinne, missä veri vuos sen Luojan,
ja jolloin Ebron yli vaaka nousee

ja Ganges hehkuu keskipäivän alla;[305]
noin seisoi Aurinko, ja päivä painui,
kun Enkel' Luojan edessämme seisoi.

Iloisna äyrääll' liekin ulkopuolla
se lauloi noin: »_Beati mundo corde_»,[306]
äänellä ihmis-ääntä kirkkaammalla.

Ja sitten: »Ette pääse, sielut pyhät,
etemmä tulta tuntematta; siihen
siis käykää, kuulkaa laulut sieltä soivat!»

Noin lausui meidän liki tultuamme;
mun muuttui mieli tuota kuullen niinkuin
ma öisin elävänä pantu hautaan.

Käteni ristin, katsoin tulta, syntyi
minussa kuvat ihmisruumihista,
joit' olin ennen nähnyt poltettavan.

Oppaani hyvät mua kohden kääntyi.
»Mun rakas poikani», Vergilius virkkoi,
»asua täällä vaiva voi, ei kuolo.

Sa muista, muistahan ... ah, enkö turvaan
sua vienyt seläss' itse Geryonin![307]
Lähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan?

Siis usko varmaan, tuhat vuotta vaikka
sisällä seisoisit tuon liekin, päästäs
ei karvaa yhtään korventaa se voisi.

Ja jos sa luulet ehkä, että petän,
lähesty sitä, omin kourin koe
tee vaattees liepehellä varmuudekses.

Nyt poista pelko, poista pelko kaikki,
käy tänne, eespäin, tule turvallisna!»
Ma siinä seisoin, vaikka tunto käski.

Jurona jäävän paikallein mun näki,
ja lausui hiukan suuttuneena: »Muista,
Beatricesta ett' erottaa se sinut!»

Kuin Pyramus, mi kuullen Tisben nimen,[308]
loi häneen silmän vielä kuolemassa,
kun heelmät silkkipuun sai veripunan,

niin taipui myös mun jyrkkyytein; ma käännyin
viisaasen saattajaan, kun kuulin nimen,
mi aina kumpuaa mun mielessäni.

Pudisti päätään hän ja virkkoi: »Kuinka?
Tähänkö jäämme?» ja kuin lasta mua
hymyili, jota heelmin houkutellaan.

Mun eellä sitten tulehen hän astui
ja pyys, ett' tulis viime miesnä Statius,
mi meidät koko tien ol' erottanut.

Tulehen tultuani sulaan lasiin
ma syössyt oisin viileyttä etsein,
niin suunnaton tuon palon paahde oli.

Isäni lempeä mua vahvistaakseen
Beatricesta vain puhui käydessänsä;
»On niinkuin näkisin jo silmät hänen.»

Meit' ääni johti, tulen tuolta puolen
mi lauloi; ja me tarkaten vain sitä
tulimme liekeistä nyt nousukohtaan.

»_Venite benedicti patris mei_»[309]
sisältä valon soi niin kirkkaan, että
mun voitti se, ei sietää silmä voinut.

Soi vielä: »Päivä painuu, ilta lankee;
siks älkää viipykö, vaan kiirehtikää
niin kauan kuin ei tummu lännen taivas.»

Nous suoraan polku läpi paaden, suuntaan
sellaiseen, että eessäni ma kaihdoin
sätehet Auringon jo alenevan.

Vain harvat noustu oli porras-asteet,
kun varjo haihtui; tuosta oivalsimme,
ma ynnä viisaat, painuneeksi Päivän.

Ja ennen kuin ol' yhdenlaiseks tullut
yön taivas kaikin avaruuksinensa
ja pimeys näköpiirin piirittänyt,

valitsi kukin vuoteeksensa portaan;
näät enempi kuin halun nousta mursi
tään vuoren luonto meissä voiman siihen.

Kuin vuohet märehtien hiljenevät,
vaikk' oli äsken vilkkaat kallioillaan
ja nopsat, ennen kuin ne kyllin söivät;

varjossa vait, kun Päivä paahtaa, lepää
ne kaitsemina paimenen, mi sauvaan
nojauten täyttää tehtäväänsä siten;

ja niinkuin lammaspaimen, yöpyväinen
loitolle kodistansa, luokse lauman,
pedoilta metsän sitä varjellakseen;

olimme sellaiset nyt kaikki kolme:
he niinkuin paimenet, ma niinkuin vuohi,
molemmin puolin vuoren saartamina.

Vain vähän näkyi ulkomaailmata,
mut siitä vähästä näin tähdet, paljon
suuremmat, kirkkahammat tavallista.

Noin tuumien ja tähtiin tuijotellen
mun uni valtas, uni ennustava
useinkin uutta, joka viel' ei totta.

Ol' hetki, luulen, jolloin sattui vuoreen
idästä ensi säteet Venus-tähden,
mi näyttää hehkuvan ain lemmen tulta.

Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin,
mi kulki nurmikolla kasteisella
ja poimi kukkia ja laulun lauloi:

»Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo,
ett' olen Lea[310] ja nää sormet sorjat
vain liikkuu seppeltäni solmiaksein.

Kuvastimessa kaunis olla tahdon,
siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä
ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.

Kauniita nähdä silmiään hän kaipaa
kuin minä soristauta sormin omin;
ilonsa nähdä on, mun toimess' olla.»

Jo hohto, huomenruskon eellä käyvä,
mi pyhiinvaeltajaa riemastuttaa,
kun palajaa hän kotiin lähenevään,

pimeyden poisti joka ilmansuuntaan,
uneni myös sen kera; siksi nousin,
ja nousseet oli suuret mestaritkin.

»Se suloheelmä,[311] jota kuolevaiset
monelta oksalta niin huolell' etsii,
sun nälkäsi on tänään tyydyttävä.»

Vergilius nää sanat mulle virkkoi,
eik' ollut koskaan ole antimia
senvertaisia mieltä miellyttämään.

Niin tuonne päästä halu päälle halun
minussa syntyi, että siivet lentoon
jok' askeleella kasvaviksi tunsin.[312]

Kun käyty oli koko porras-polku
allamme aina viime astehesen,
katseensa kiinnitti Vergilius minuun

ja virkkoi: »Nähnyt tulen ajallisen
nyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet,
miss' omin voimin voi en enää mitään.

Älyllä, taidoll' oon sun tänne tuonut;
huvisi oma oppaakses nyt ota,
tiet jyrkät ohi on, on ohi ahtaat.

Kas Aurinkoa, joka otsaas paistaa,
kas ruohoa, kas puita, kukkasia,
joit' itsestään maa täällä ilmi loitsee!

Sikskuin ne silmät kauniit, jotka itkein
sun mulle uskoi, tulee iloisina,
voit istahtaa, voit käydä kesken kukkain.

Nyt sanaa, merkkiä mult' ällös varro;
on tahtosi nyt vapaa, suora, terve,
ja väärin ois sit' olla seuraamatta;

suon sulle itses yli kruunun, mitran.»[313]



Kahdeksaskolmatta laulu


Nyt tahdoin tutkia ma tarkkaan metsän
tuon jumalaisen, kirjavan ja sankan,
mi kaihti katsehelta aamun uuden.

Siks viipymättä jätin reunan jyrkän
ja verkkaan, verkkaan, tasamaata kuljin
taholta jokaiselta tuoksuvata.

Suloinen ilma, jok' ei muutu koskaan,
otsaani onnellista leyhytteli
hyväillen, hiljaa, niinkuin tuuli lempee,

min tietä lehdet herkät, väreilevät
taholle sille kaikki taipui, jonne
ens varjonsa tuo pyhä vuori heittää;

sijaltaan siirtyneet ne eivät sentään
niin paljon, että pikkulinnut laanneet
ois oksapuilla laulutaitehestaan,

vaan vastaan ottivat ne riemurinnoin
ja laulain ensi leyhkät lehvästöhön,
min basso säesteli heidän virttään,

kuin puulta puulle piinjametsän humu
rannalla Chiassin[314] kasvaa, koska irti
sirocco[315] sinkoo kädest' Aeoluksen.

Niin kauas ikimetsän helmaan käynyt
jo olin verkkaan vaeltain, ett' enää
tuloni kohtaa löytää ois en voinut.

Kas, silloin puro askeleeni esti,
min aallot armaat rantojensa heinää
taholle vasemmalle huojutteli.

Muu vesi puhtain meidän maailmassa
sekoitetulta tuntunut ois varmaan
tuon rinnalla, mi mitäkään ei salaa,

sen vaikk' on juoksu tumma, tumma iki,
ainaisen alla siimeksen, mi päästä
säteitä sinne kuun, ei päivän koskaan.

Ma seisahduin ja silmän juosta annoin
yl' aaltojen ja moninaista katsoin
ma kukkeutta puiden toukokuisten.

Ja mulle sieltä näkyi, niinkuin näkyy
äkisti seikka, jonka kummastelu
muut kaikki karkoittavi mielen mietteet,

nyt Nainen,[316] joka yksin kulki, lauloi
ja taittoi kukan taas ja toisen taittoi
polultaan, joka niitä täynnä kukki.

»Oi, kaunis Nainen, joka lämmittelet
säteissä lemmen, kuten kertoo piirtees,
jotk' olla tapaa sielun heijastajat,

suvaitse tulla lähemmäksi rantaa
ja edetä niin paljon, että kuulen,
sa mitä laulat.» Noin ma hälle lausuin.

Ja jatkoin: »Muistutat Proserpinasta,[317]
millainen, missä oli hän, kun äiti
kadotti hänet, hän taas kukkakevään.»

Kuin nainen karkeloiva kohti liukuu
likellä jalat toisiaan ja maata
ja tuskin toista eteen toisen siirtää,

niin punakelta-kukkain päällä kulki
mua kohti hän nyt lailla nuoren neitseen,
mi ujot painaa alas silmäluomet;

ja täysin tyydytti hän toiveheni
lähelle tullen niin, ett' ääni lempee
minulle soi ja sanat laulun kantoi.

Kun ehtinyt hän oli siihen, missä
jo heinää aallot puron kauniin huuhtoi,
mun palkitsi hän nostamalla katseen.

En luule, että moinen hohti valo
alt' Aphroditen luomen, koska häntä
haavoitti Amor-poika vasten tapaa.[318]

Hymyili rannalta hän oikealta
ja sormi kukkasia kirjavia,
ylänkö joita siemenettä kasvaa.

Vain kolme askelt' oli poikki puron,
mut Hellespontoa, mi tautta Xerxeen[319]
on vieläi tutkain ihmis-ylpeyden,

enempi vihannut ei lie Leander,[320]
kun erotti se Sestoon ja Abydoon,
kuin minä vettä, jota tieni esti.

Hän lausui: »Oudot täällä ootte, ehkä
kun hymyilen ma tienohossa, joka
pesäksi valittu on ihmiskunnan,

te kummastutte, epäröitte hiukan;
mut valon antaa psalmi '_Delectasti_',[321]
mi teiltä ymmärryksen pilvet poistaa.

Ja sa, mi eellä käyt ja pyysit mua,
sa lausu, muuta mitä kuulla halaat
ja heti vastaan sulle, sikskuin tyydyt.»

Ma hälle: »Vesi ynnä metsän humu
sotivat vastaan uutta uskoani,
min sain ma jotain vastakkaista kuullen.»[322]

Hän siks: »Ma sanon, mikä syy saa aikaan
sen seikan, joka kummastuttaa sua;
näin poistan pilven sua kaihtavaisen.

Loi Hyvyys korkein, joka itsellensä
vain kelpaa, hyväks ihmisen, ja hälle
tään paikan pantiks ikirauhan antoi.

Syyn oman vuoks hän tääll' ei kauan ollut;
syyn oman vuoksi itkuun, vaivaan vaihtoi
hän leikit liedot, naurun viattoman.

Ett'eivät häiriöt, joit' alla vuoren
luo huurut veen ja maan, nuo pyrkiväiset
takaisin lämpöön voimiensa mukaan,

tekisi haittaa ihmiselle, vuori
tää nous niin ylös korkeuteen, sit' että
ei mikään häiritse, miss' on se kiinni.

Kun kuitenkin maanpiirin kaiken kautta[323]
ens taivaan kanssa liikkuu ilmakehä,
mikäli ei sen esty kiertokulku,

päin tätä kukkulaa, mi taivahille
vapaana nousee, ilman liike sattuu,
niin että siitä soipi metsä sankka.

Ja kasvin voima, satutettu tälleen,
nyt hedelmöittää itse ilman jaksaa,
mi sitten kaartuen sen kauas kylvää.

Ja toinen pallonpuoli, ilmastonsa
ja maansa laadun mukaan, luo ja siittää
näin eri voimin eri puut ja yrtit.

Tään kuultuasi ällös ihmettele
maan päällä siis, jos näkyväistä vailla
siementä siellä juurtuu kasvi joku.

Ja tiedä, että pyhä niittu tämä,
täys siementä on kaiken-kasvullista
ja heelmää kantaa, maan mi pääll' ei heili.

Puroa tätä pulputa ei suoni,
min huurut täyttäis hallan muuntelemat
kuin virrat kuivaen tai kasvain vierii,

vaan ikilähteestä se ilmi läikkyy,
Jumalan tahdosta taas saaden vettä
niin paljon kuin se kadottaa suin kaksin.

Sen toinen haara voimaa vierittävi,
mi poistaa kaiken synnin muiston, toinen
jokaisen hyvän työn taas mieleen johtaa.

Toisaalla nimi sen on Lete, toisaall'
Eunoë, vaan ei vaikuta sen voima,
jos juoda sit' ei vuosta kummastakin,

ja maku sen muut herkut kaikki voittaa;
nyt vaikka tiedonjanos tyydytetty
jo olla voi ja vaieta mun aika,

suon sulle erään johtoväitteen vielä;
et ehkä haasteloain halveksune,
jos yli lupauksen se yltäneekin.

Ne, jotka muinoin kultakautta lauloi,
sen olotilaa onnellista, varmaan
tään paikan Parnassolle uneksivat.

Tääll' oli syytön ensi ihmispari;
tääll' ain on kevät, heelmät kaikkinaiset,
on nektar myöskin, josta kaikki puhuu.»

Nyt taaksepäin ma Mestareihin käännyin,
ja huomasin, he että kuunnellehet
hymyillen oli viime lausehia;

taas sitten käänsin kasvot Naiseen sorjaan.



Yhdeksäskolmatta laulu


Äänellä laulain immen rakastuneen
hän jatkoi vielä sanojaan ja virkkoi:
»_Beati, quorum tecta sunt peccata!_»[324]

Kuin nymfit, jotka yksin käyskelevät
välillä metsän varjojen, ja toinen
paeta tahtoo, toinen nähdä Päivää,

niin rannallaan nyt vasten virtaa liikkui
hän eteenpäin; ja minä askeleeni
sovitin askeltensa pienten mukaan.

Ei luku niiden vielä ollut sata,
kun rannat kaartui yhdenmukaisesti,
niin että itää kohden nyt ma kuljin.

Eik' oltu paljon vielä tietä käyty,
kun Nainen kokonaan mua kohden kääntyi
ja virkkoi: »Veli, kuuntele ja katso!»

Ja kas, nyt leimaus läpi metsän suuren
väkevä välkähti niin kaikkialta,
epäillä että aloin ukkos-ilmaa.

Mut koska ukontuli tulee, menee,
mut tämä jäi ja kasvamistaan kasvoi,
ma mietin itsekseni: 'Tää mit' onkaan?'

Ja kautta ilman hohtavan tuon kulki
suloinen sävel; tuosta into hyvä
mun moittimaan sai Eevan julkeutta,

kun juuri luotu vailla kilpanaista,
hän siellä verhoa ei voinut sietää,[325]
maa, taivas missä Luojaa tottelivat.

Jos hurskahana hunnuttaunut oisi,
nää sanomattomat ma oisin onnet
jo ennen tuntenut ja sitten iki.

Näin aivan hurmauneena käyden kesken
ijäisen auvon ensi esikkojen,
iloja muita ikävöiden vielä,

kaikk' ilma alla oksain vihreöiden
nyt hehkui niinkuin tulta ollut oisi
ja sävel suloinen jo lauluks sointui.

Oi, pyhät Runottaret, nälkää, kylmää
jos teidän vuoks ma näin tai valvoin koskaan,
syy mull' on vaatia nyt siitä palkka!

Vetensä mulle Helikon[326] nyt suokoon,
Urania auttakoon mua kuorollansa
säkeihin saamaan seikat aate-raskaat!

Näkyipä seitsemän nyt kultapuuta
minulle kangastuen matkan takaa,
mi meistä vielä niihin asti oli.

Mut kun ma totuutta niin pääsin liki,
ett' aistiharha, etäisyyden luoma,
pois haihtui ynnä seikat selvät näkyi,

opetti mulle kyky arvostelun,
ett' oli seitsemät ne tuohusjalat,[327]
ja että äänet lauloi _Hosiannaa_.

Ylhäältä leimus kandelabrit kauniit
kirkkaammin täysikuuta, kun se noussut
on keski-yöllä taivon selvän sineen.

Ihaillen käännyin Mestariini hyvään,
mut tämä vastasi vain ilmehellään,
mi kertoi kummastusta yhtä suurta.

Mut taas mua kiehtoi esineet nuo ylväät,
niin vitkaan meitä kohden liikkuvaiset,
ett' ohi morsian ois käynyt kirkkoon.

Huus Nainen mulle: »Miksi tuleen sytyt
näöstä kynttiläin vain kirkkahien,
takana tulevia katsomatta?»

Näin sitten kansaa, joka seuras niitä
kuin saattajina, kaikki valkovaattein;
maan päällä moist' ei valkeutta koskaan.

Veet puron välkkyi vasemmalla; siihen
jos katsoin, näin, se että kuvasteli
vasenta sivuain kuin peili ikään.

Lähelle niin kun rantaa tullut olin,
mun että heistä vieroitti vain virta,
paremmin nähdäkseni seisahduin ma,

ja eellä näin ma liekit liikkuviksi;
takana niiden ilma värein välkkyi
kuin kulkeneet ois suuret siveltimet,

ja eri juovaa seitsemän[328] jäi jälkeen
ja kunkin oli värit moiset, mistä
kaarensa Päivä, vyönsä kuutar kutoo.

Nuo väriviirit loitommaksi liehui
kuin kantoi silmäni, ja luulen, väli
ett' oli niiden kymmen-askelinen.[329]

Tuon taivaan kauniin alla kaksi telien,
vanhinta neljäkolmatt'[330] astui, päässä
jokaisen tuores valkolilja seppel.

»Ah, siunattu», he kaikki lauloi,[331] »sinä
Aadamin tyttäristä! Olkoon myöskin
siunattu kauneutesi ijäst'ikään!»

Kun kukat ynnä muutkin yrtit nuoret
tuon rannan vastapäisen vapaat oli
valiosaattueen sen astunnasta,

kuin tähdet seuraa taivahalla toistaan,
eläintä neljä[332] noiden jälkeen tuli
ja kukin seppelöity lehvin vihrein

ja luotu lentoon siivin kuusin oli,
ja siivet täynnä silmiä: jos Argus[333]
eläisi, moiset sen ois silmät varmaan.

Säkeitä niiden kuvaukseen en tuhlaa,
lukija oi! Mua menot toiset ahtaa,
niin etten aulis olla saata tähän.

Mut lue Hesekiel, mi heidät näki
ja kuvas saapuvina pohjoisesta
kerällä tuulen, pilvien ja tulen!

Ja sellaiset kuin hänen kirjassansa,
he täällä oli, paitsi että siivet
ma samoin kuin Johannes kuudeks laskin.

Välillä neljän noiden voittovaunut[334]
upeat vieri päällä pyörän kahden
ja niitä aarnikotkan[335] kaula veti.

Sen siivet nousi ylös keskijuovan
väliltä ynnä sivujuovan kolmen,
niit' ettei loukannut ois siivenlyönti.

Ne katos silmän kantamattomihin;
mik' oli lintua, se kultaa oli,
muu kaikki valkeaa ja veripunaa.

Ei Africanusta, ei Augustusta
niin ylpein vaunuin saattanut lie Rooma;
ei kestä kilpaa vaunut Auringonkaan,

nuo,[336] jotka suistui radaltaan ja paloi
Maan nöyrän rukouksesta, koska oli
Zeus salaisessa mielessään vanhurskas.

Ratasta oikeata kolme naista
kisaten kiersi; punainen ol' yksi,
tulesta ettei erottaa ois voinut.

Ja toinen oli niinkuin luut ja lihat
ois hällä luodut smaragdista olleet;
mut kolmas valkea kuin vitilumi.

Ja vuoroin valkea se johti heitä
ja vuoroin punainen, tään laulun tahtiin
kisaansa hidastain tai kiirehtien.

Taas vasemmalla neljä neittä[337] tanssi,
puetut purppuraan, ja heitä johti
yks,[338] jolla oli päässä kolme silmää.

Takana kaikkein tässä kuvattujen
kaks tuli vanhust' erilaisin vaattein,
mut liikkein yhtä arvokkain ja varmoin.

Yks heistä[339] oppilaalta näytti suuren
Hippokrateen, min luonto luonut oli
iloksi olioinsa armahimpain.

Toisessa[340] pyyde vastakkainen näkyi:
kirkasta, terävää hän kantoi kalpaa,
jok' yli puronkin mua peljästytti.

Näin sitten neljä hahmoltansa nöyrää,[341]
ja sitten ukon,[342] joka yksin astui
kuin unessa, mut kasvoin aate-syvin.

Ja puku näillä seitsemällä sama
kuin ensi sarjall' oli, vaikka päässä
ei olleet liljaseppeleet,[343] vaan ruusut

ja muut yht' armaat punaheljä-kukat;
läheltä vielä vannoa ois voinut,
he että kaikki hehkui päältä kulmain.

Ja kun mua vastaan vaunut tulleet oli,
jylinä kuului, ja tuo joukko jalo
etemmä näyttänyt ei saavan mennä,

vaan seisahtui luo johtokynttiläinsä.



Kolmaskymmenes laulu


Kun taivaan ensimmäinen seitsentähti,[344]
mi koskaan vaipunut, ei noussut eikä
verhonnut muuhun, ellei synnin pilveen,

ja jokaiselle tehtävänsä näytti
kuin osoittaa sen sisko alhaisempi[345]
tien soutajalle varmaan valkamahan;

kun pysähtyi tuo seitsentähti, sanon,
vaunuihin kääntyi niinkuin kohti rauhaa
totuuden kansa, niiden eellä tullut.

Ja eräs heistä kuni viesti Taivaan
»_Veni, sponsa, de Libano_»[346] nyt laulain
huus kolmasti ja samoin muutkin kaikki.

Kuin autuaat nuo viime tuomiolla
nopeesti nousee kukin haudastansa
keveinä kirkkaudessa hahmon uuden,

pyhistä nosti vankkureista Taivaan
tuon vanhan ääni sata varmaan elon
ijäisen airutta ja Enkeliä.

»_Benedictus, qui venis_»,[347] kaikki lauloi,
ja yltäpäältä kylväin kukkasia
näin: »_Manibus o date lilia plenis!_»[348]

Itäisen ilmankannen kaiken nähnyt
oon usein aamunkoissa ruskottavan,
kun sinikirkkaat muut on kannet taivaan

ja päivänkoiton kasvot hunnutetut,
niin että huurun niitä himmentäissä
voi kauan sietää paljas silmä sitä;

niin näkyi keskeltä tuon kukkaspilven,
mi nousi käsist' enkelein ja lankes
sateena vaunuihin jo ulkopuolle,

viherjä-viitta, valko-liina Nainen,[349]
puettu väriin liekin liikkuvimman
ja seppelöity lehdin öljypuisin.

Ja sieluni, mi niin ei pitkään aikaan
vavissut ollut hänen läheisyyttään,
ei tuosta tuntehesta järkähtänyt,

sai tuta lemmen vanhan suurta valtaa,
hänestä käyvän salavoiman kautta,
vaikk' eivät silmäni hänt' tuntenehet.

Mut heti kun tuon Naisen näin ma, voima
ylhäinen, joka vallannut mun oli
jo ennen kuin ma olin mieheks tullut,

mun käänsi vasempaan niin luottavaisna
kuin lapsi kohden äitiänsä rientää
suruinen ollen taikka pelkääväinen,

ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka
vereni pisar vapisee nyt vallan;
ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.»[350]

Mut ah, Vergilius jo poissa oli,
Vergilius, tuo isä armain, lempein,
Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin!

Ei kaikki paratiisin riemut voineet
mun poskiani, jotka kastehella
jo pestyt oli, kyynelistä estää.

»Dante, vaikk' on Vergilius nyt poissa,
viel' älä itke, vielä ällös itke;
vuoks säilän toisen itkeä saat vielä.»

Kuin amiraali kulkee kokkaan, keulaan,
väkeä tarkastaa, mi miehittävi
muut laivat, heitä työhön kehoittaen,

niin vaunuin vasemmalla puolla, koska
nimeni soinnun kuullen sinne käännyin
(min välttämättömyyden vuoksi kerron),

näin Naisen tuon, mi mulle ensin näkyi
verhossa enkelien kukkasateen,
mua kohden puron poikki katseen luovan.

Ja vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos,
Minervan lehdin[351] kaunistettu, suonut
näkyä hänen viel' ei varsin selvään,

viel' liikkein ylväin, valtiattarena
hän jatkoi lailla puhujan, mi jättää
sanansa lämpimimmät viimeiseksi:

»Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice.
Kuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta?
Sa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?»

Katseeni peiliin puron loin, mut siinä,
kun näin ma itseni, sen siirsin ruohoon;
niin suuri häpeä mun päätäin painoi.

Niin ylväältä kuin lapsellensa äiti
hän mulle näytti; kitkerältä maistui
näät ankaran tuon laupeutensa kuri.

Hän vaikeni, ja Enkelit nyt laulaa
alkoivat: »_In te, Domine, speravi_»,[352]
sanoilla lopettaen: »_pedes meos_».

Kuin lumi elävässä hirsistössä
Italian selkärankaa pitkin jäätyy,
Slavonian tuulten[353] tuonne ahtamana,

sulaen sitten itsehensä tiukkuu
maan varjottoman tuulten tuulahtaissa
kuin tulen tullen kynttilän on kuolo;

näin itkemättä, huokaamatta seisoin,
siks kuin he laulaa alkoi, joiden äänet
ain yhteen soivat kera tähtitarhain;

mut sulovirressä kun kuulin tuossa
mua kohtaan sääliä, se enemp' oli
kuin sanat: »Nainen, miks niin häntä kiusaat?»

Jää sydämeni ympäriltä muuttui
vedeksi, tuuleksi ja tuskan kera
suun, silmän kautta pursui povestani.

Samalla puolen vaunuin seisten yhä
ja yhä paikallaan, hän hurskahille
nyt Enkeleille loihe lausumahan:

»Te päiväss' ijäisyyden valvokaatte,
ett' yö, ei uni peitä askeltakaan,
min astuu radoillansa vuosisadat.

Siks vastaukseni vain huolta kantaa,
ett' ymmärtäis mua hän, mi tuolla itkee
näin näyttäin yhtä suuriks syyn ja tuskan.

Ei kautta yksin taivaspiirein, jotka
johonkin joka idun ohjaa määrään
sen mukaan, kuinka tähdet häntä saattaa,[355]

vaan myös kautt' Armo-Luojan suurten lahjain,
jotk' ovat sataneet niin korkealta,
ett' eivät yllä sinne silmät meidän,

elossaan uudess'[356] oli kyvyiltänsä
hän moinen, että joka kunnon tapa
hänessä oisi hyvin heilimöinyt.

Mut sitä karumpi ja ilkeämpi
on pelto huono-kylvö, perkkaamaton,
mit' enemmän on maassa kasvuvoimaa.

Hänt' ensin kannatin ma katseellani:
kun nuoret näytin hälle silmät, siten
hänt' oikeahan kerallain ma johdin.

Kun nuoruuteni kynnyksellä olin
ja muutin elämäni, otti multa
hän itsensä ja muille pois sen antoi.

Lihasta hengeks nousin, kasvoi hyve
minussa ynnä kauneus, mut hälle
en ollut enää yhtä kallis, rakas.

Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää,
ajaen takaa hyvän kangastusta,
mi pettää eikä lupaustaan pidä.

Näyt haltioidut turhaan hankin, joilla
unessa, valvehilla vaadin häntä
takaisin; hänpä huolinut ei tuosta.

Niin syvään lankes, ettei ollut muuta
hänelle enää pelastuksen tietä
kuin näyttää kuilut kansan kadotetun.

Siks kävin Tuonen tuiman kynnyksellä
ja käännyin rukoillen ja kyynelöiden
sen puoleen, jok' on tänne tuonut hänet.

Jumalan järjestys ja sääntö rikkuis,
jos käytäis Leten yli, maistettaisi
iloa moista maksamatta hintaa

katuen ynnä kyynelöiden siitä.»



Yhdesneljättä laulu


»Oi sinä, tuolla puolen virran pyhän!»
sanainsa kärjen nyt hän käänsi minuun,
jot' oli terät leikanneet jo niiden,

ja jatkoi viipymättä: »Virka, virka,
tää totta onko! Moinen syytös vaatii
sun tunnustustas välttämättömästi.»

Mun voimani niin voivuksissa oli,
ett' ääni tyrehtyi, kun koetti, ennen
kuin pääsi elintensä pälkähästä.

Hän hetken vartoi, virkkoi: »Miksi emmit?
Minulle vastaa, sillä Leten vesi
pahoja viel' ei vienyt muisteloitas.»

Häpeä ynnä pelko yhtyneinä
pakotti suuni myöntymään niin hiljaa,
sit' että ymmärtää voi silmä yksin.

Kuin joutsi liian viritetty laukee
ja katkee kaari, jänne sen, niin että
vasama voimatonna lentää maaliin,

niin puhkesin tään taakan raskaan alla
ma huokauksihin ja kyyneleihin
ja ääni vitkastui jo väylähänsä.

Hän taas: »Kun toivoni sa tahdoit täyttää,
mi sua johti rakastamaan Hyvää,
jok' onkin ainoo pyyteen arvollinen,

mitk' etees sattui kaivoshaudat, kahleet,
kun turhaks sulle matkan määrä tuli
ja jätit kaiken pyhän pyrkimyksen?

Ja mitkä edut, mitkä viehätykset
näkyivät muiden kulmaluilla, koska
sun täytyi kulkus heitä kohden kääntää?»

Ma syvään huokasin ja katkerasti
ja vastaamaan mull' ääntä tuskin oli
ja vaivoin huuleni sen muodostivat.

Näin lausuin itkein: »Seikat ajalliset
mun tieni käänsi viehätyksin viekkain,
heti kun nähnyt en ma kasvojanne.»

Ja hän: »Sa vaikka vaikenisit taikka
kieltäisit, mitä myönnät, syntis sentään
ois selvä: Tuomari sen moinen tietää.

Mut suusta omasta kun synnin syytös
tuo puhkee, kääntyy vasten miekan terää
kovasin meidän oikeutemme eessä.

Kuitenkin että erehdyksiäsi
häpeisit sekä voimakkaampi oisit,
kun toiste sulle soi seireeni-laulu,[357]

nyt kuivaa kyynellähtehes ja kuule;
saat tietää, kuinka suuntaan vastakkaiseen
ois kuoltuain sun ollut kuljettava.

Suloa moist' ei sulle luonto, taide
tarjonnut kuin sen ruumiin kauniin verho,
joss' elin ma ja jok' on maaksi tullut.

Jos kautta kuoloni tää korkein kauneus
katosi suita, mikä houkutella
sua enää saattoi seikka kuolevainen?

Kun sattui sinuun ensi nuoli turhan
ajallisuuden, ois sun tullut nousta
mun jäljestäin, mi ijäinen jo olin.

Sopinut painua ei siipes, lisää
näin saamaan haavoja, ne neito taikka
muu antoi turhuus lyhyt-auvollinen.

Kaks, kolme kertaa linnunpoika pettyy;
mut kun sen kasvanut on sulka, turhaan
virität verkon,[358] nuolin noudat sitä.»

Kuin lapset häpeissänsä mykistyvät
ja kuuntelevat silmät maahan luoden
ja katuvat ja syynsä tunnustavat,

niin minä nyt. Mut hänpä jatkoi: »Koska
niin suret kuulemias, nosta partas,
syvemmin surren sitä, mitä näet!».

Helpommin nousee maasta tammi, koska
Italian tuuli sitä irti tempoo
tai rajumyrsky Iarban valtakunnan[358]

kuin leukani nous hänen käskystänsä;
näät kun hän kasvojani 'parraks' sanoi,
ma hyvin tunsin myrkyn tarkoitetun.

Ja kun ma kohotin nyt kasvot, näin ma,
nuo että ensimmäiset luodut Luojan
lepäsi kukkiensa kylvännästä;

ja silmäni, viel' epävarmat, huomas
Beatricen kääntyneenä pedon puoleen,
mi olio yks on kaksin luontoinensa.

Hän alla hunnun tuollapuolen virran
viherjän sentään kauniimp' entistänsä
niin oli kuin ol' kauniimp' ennen muita.

Mua katumuksen nokkonen niin poltti,
muut' että kaikkea, mi houkutellut
ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani.

Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin,
ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka
mun sitten kävi, tietää seikan syypää.

Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359]
tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein
kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»

Mun puroon pannut kaulaa myöten oli
ja vetäen mua takanaan hän kulki
veen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.

Kun liki päässyt olin rantaa pyhää,
»_Asperges me_»[360] niin suloisesti soivan
ma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.

Sylinsä aukas Nainen kaunis, otti
käsiinsä pääni ja sen painoi puroon
niin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.

Mun sitten nosti, pestyn johti minut
kisahan noiden neljän kauniin neitseen,
ja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.

»Taivaalla tähdet, täällä immet oomme;
jo ennen kuin Beatrice astui alas,
olimme säätyt häntä palvelemaan.

Silmäinsä eteen viemme sun; mut niiden
valolle armahalle hijoo katsees
muut kolme, jotka syvemmälle näkee.»

Lauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät
mun kohti jalopeura-kotkan rintaa,
miss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä

virkkoivat: »Älköön levätkö nyt silmäs!
Olemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen,
sua vastaan joista aseet otti Amor.»

Halua tuhat, kuumempaa kuin tuli,
mun painoi silmät silmiin loistavihin,
jotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.

Kuin peiliin kuvastuvi Päivä, samoin
näin siinä kaksoispedon kangastuvan,
muodoissa molemmissa vuoron perään.

Lukija, ymmärrät, ett' ihmettelin,
kun itsensä sen seisovan näin hiljaa,
mut valhekuvassansa vaihtelevan.[362]

Iloisin hämmästyksin tuossa nautti
mun sieluni nyt sitä mannaa, joka
samalla nälkää luo kuin kyllästyttää.

Läheni silloin neittä kolme, tahtiin
ihanan enkel-laulun karkeloiden,
mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin.

»Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä»,
he lauloivat, »päin uskollistas, joka
sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut.

Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan
suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle
kauneutes toinen, jonka kätket vielä.»

Oi, heijastus sa ikivalkeuden!
Ken kalpeni Parnasson lehtoloissa,
syvältä niin sen lähtehistä juoden,

ett' ei ois heikko henkensä, jos tahtoo
kuvata sellaisena sun kuin olit,
kun varjos soitollaan sua tarhat Taivaan

ja kun sa ilmi alta hunnun astuit!



Kahdesneljättä laulu


Niin oli kiihkeät vuosikymmenien[363]
janoa silmäni nyt sammuttamaan,
muut että turtuneet ol' aistit kaikki.

Ja katseitteni kahden puolen oli
kuin seinät välinpitämättömyyden;
niin hymy pyhä vei ne verkkoon vanhaan.

Nyt vasempahan väkivalloin käänsi
minulta kasvoni nuo taivas-immet,
ja kuulin heidän virkkavan: »_Jo riittää!_»

Ja jouduin siihen silmäteräin tilaan
kuin juuri niihin paistanut ois Päivä,
niin etten tuokioon ma nähnyt mitään.

Mut valoon vähempään kun silmä tottui
(vähempään, sanon, muistain suurempata
valoa, josta väistyä mun täytyi),

näin joukon kunniakkaan kääntynehen
kätehen oikeaan ja palajavan,
nyt eessäin Aurinko ja seitsenliekki.

Kuin alla kilpein, vaaraa välttääksensä,
miesparvi kääntyy: lippu ensin liikkuu,
muun joukon sitten vasta vaihtuu suunta;

niin Taivaan sotajoukko tää, mi astui
edellä,[364] ehti ohitsemme ennen
kuin kääntynyt ees oli vaununtanko.

Palasi pyöräin luo nyt naiset, veti
kuormaansa autuasta aarnikotka,
niin ettei häiriytynyt höyhen ykskään.

Sulotar, joka yli virran vei mun,
ja Statius ja minä pyörän puolla
kävimme, kaarta pienempää mi kieri.[365]

Astuimme metsää vanhaa, autiota
vuoks hänen syynsä, jonka petti käärme,
ja jalat kulki enkel-laulun tahtiin.

Kentiesi käyty oli taival, jonka
jous kolme kertaa jännitetty kantaa,
kun vaunuistaan Beatrice astui alas.

Kuiskaavan kaikkien nyt kuulin: »_Aadam!_»
näin sitten puuta[366] kiertävän, min oksat
ei kukkaa kantaneet, ei lehteäkään.

Sen latva, joka laajemmaksi lautui,
mikäli nous, ois Intiankin mailla
ihailtu ollut vuoksi korkeutensa.

»Siunattu kotka, jok' et puusta tästä
puraise,[367] vaikk' ois suloinen sen maku;
näät jälkeenpäin se pahoin vatsaa vääntää!»

Näin toiset riemuitsi puun alla vankan.
Ja peto kaksisyntyinen tuo virkkoi:
»Niin kaiken oikeuden siemen säilyy.»[368]

Ja vetotankohonsa kääntyi, tarttui
ja siirsi juurelle sen puun tuon paljaan;
sen sillä sitoi, siihen kiinni jätti.[369]

Kuin kasvit päällä maan--kun suuri valo
säteilee alas valoon yhtyneenä,[370]
mi loistaa takaa Kalain tähtimerkin--

ne pursuu, paisuu, sitten uudistaen
värinsä kukin, ennen kuin on Päivän
hevoset päässeet toiseen tähtimerkkiin;

niin uudistui puu äsken paljas-oksa,
nyt väriin vaatehtihe himmeämpään
kuin ruusun, kirkkaampahan orvokkien.

Tajunnut tuota en, ei myös maan päällä
soi hymni, jota olennot nää lauloi;
säveltä sen en sietää loppuun voinut.

Jos voisin kertoa, kuink' uneen painoi
nuo silmät julmat Syrinx-immen taru,[371]
nuo silmät, turmiokseen valvonehet;

kuin maalari, mi mallin mukaan maalaa,
kuvaisin, kuinka uuvahdin ma itse,
mut kuvatkoon, ken osaa, nukkumisen.

Heräjämisen hetkeen siirryn siksi
ja kerron, että unen hunnun kirkkaus[372]
repäisi, joku huus: »Mit' teet sa, nouse!»

Kuin nähdä omenapuun[373] kukkasia,
joist' enkeleill' on ilo ynnä juhlat
ijäiset taivahassa, saivat kerran

Johannes ynnä Pietari ja Jakob
ja toipuivat taas kuullessaan tuon sanan,
mi murtanut ol' unen raskahamman,[374]

ja harvenneeksi näkivät he seuran:
Elias poissa oli, poissa Moses
ja Mestarin myös vaatteet muuttunehet;

näin toinnuin minäkin ja näin tuon Hurskaan,[375]
mi mua saattoi puron äärtä pitkin;
kumartuneena ylitsein hän seisoi.

Ma kysyin arkana: »Miss' on Beatrice?»
Hän vastas: »Katso, alla puun hän istuu,
varjossa lehtein juuri puhjenneiden.

Näe seura myös, mi häntä ympäröipi;
muut ylös kanssa aarnikotkan nousi
viel' ihanamman laulun, soiton soiden.»

En tiedä, haastoiko hän muuta, sillä
jo eessä silmäini _hän_ seisoi, joka
mun estänyt ol' aistimasta muuta.

Totuuden maalla[376] yksinään hän istui,
jätetty vaunuin vartiaksi, jotka
kaks-hahmo peto puuhun kiinni köytti.

Piiritti häntä parvi seitsen-neito[377]
käsissä kynttilät, nuo jotka varmat
etelän tuuliss' on ja pohjanperän.

»Asukas metsän täällä ollos hetki
ja sitten kanssain kansalainen Rooman,
sen, jonk' on ensi kansalainen Kristus.

Hyödyksi maailman, mi pahoin elää,
nyt katso vaunuja, ja mitä näet,
se kirjoita, kun palajat maan päälle!»

Beatrice näin. Ja minä, orja ollen
vain hänen käskyjensä, käänsin katseen
ja mielen, minne ihanainen tahtoi.[378]

Pimeestä pilvestä ei lyönyt tuli
niin rutto koskaan, saapuessa sateen
etäisimmästä ilmankartanosta,

kuin Juppiterin linnun[379] liitäväksi
näin alas puuhun, raadellen sen kuoren
ja kauniit kukkaset ja uudet lehdet.

Ja vaunuja hän voimain takaa iski;
ne taipuivat kuin laiva myrskysäässä,
jot' aallot kahtahanne keinuttavat.

Näin sitten kuinka vaunukoriin kettu[380]
sujahti suurten voittovankkurien,
se näyttänyt ei ruokaa hyvää syöneen.

Mut rangaisten nyt hänen syynsä häijyt
pois hänet ajoi valtiattareni
niin nopsaan kuin luut kesti lihattomat.

Ja sitten sieltä, mistä ensin iski,
laskeusi kotka vaunun-istuimelle
ja jätti jälkehensä sulkasateen.[381]

Kuin sydämestä, joka vaikeroipi,
nyt ääni Taivahasta soi, mi sanoi:
»Voi, laivani, kuin sull' on huono lasti!»

Ja oli kuin maa auennut nyt oisi,
väliltä pyöräin lohikäärme[382] noussut,
mi purstollansa vaununpohjan puhkas.

Ja niinkuin ampiainen vetää taapäin
otansa, purston perettäin hän pohjaa
myös osan otti, vaipui syvyytehen.

Mi jäi, sen kuin maan hyvän heinä peittää
nuo peitti höyhenet, jotk' ehkä suodut
hyvässä, siveässä mieless' oli,

ja peittyi vaunut, peittyi pyörät kaksi,
ja vehmar, kaikki tuo niin nopsaan, että
kauemmin pitää suuta auki huokaus.

Rakennus pyhä,[383] muuttuneena siten,
ulotti päitä itsestään: yks kasvoi
kuhunkin kulmaan, kolme vehmarohon.

Kuin härjänsarvet oli jälkimmäiset,
mut muiden otsass' oli vain yks sarvi;
ei moista hirviötä nähty koskaan.

Niin varmana kuin linna kukkulalla
sen päällä istui portto[384] häpeemätön,
kuin silmät oli joka suuntaan alttiit.

Ja hänen vierellään, kuin ettei naista
häneltä vietäis, seisoi peikko[385] suuri,
he silloin tällöin toistaan suutelivat.

Mut kun tuo harhaileva, ahnas katse
minuhun kääntyi, julma rakastaja
kiireestä kantapäähän ruoski häntä;

vihassa sitten, mustasukkaisena
irroitti hirviön ja kiskoi kanssaan
niin kauas, että metsä suojas minut

jo portolta ja kummitukseltakin.



Kolmasneljättä laulu


»_Deus, venerunt gentes_»[386] itkein alkoi
suloista virttä vuorotella naiset,
ja milloin kolme, milloin neljä lauloi.

Beatrice hellä, huokaavainen heitä
niin kuuli kalpeana, että surrut
enempi Maaria ei ristin alla.

Mut koska vaikenivat toiset neitseet,
hän nousi korkeana, kasvoiltansa
kuin tulenleimaus, ja sanat virkkoi:

»_Modicum, et non videbitis me,
et iterum_,[387] ah, siskot armahaiset,
_modicum, et vos videbitis me_.»

Hän sitten eellään heidät käski käymään,
vain viittas seuraamahan mun ja Naisen[388]
ja Viisaan, joka joukkoon jäänyt oli.

Näin kulki eespäin, enkä usko, että
hän kymment' astunut ol' askeltakaan,
kun silmänsä hän iski silmihini

ja tyynnä hahmoltansa mulle haastoi:
»Nopeemmin riennä, että valmis olet
sa kuuntelemaan, jos ma kanssas puhun!»

Kun olin siinä, missä olla piti,
hän virkkoi: »Veli, miks et tohdi mitään
kysyä, vaikka kuljet vierelläni?»

Kuin joskus eessä esimiesten haastaa
on pakko liikaa kunnioittavaisten
eik' ääni lähde läpi hampainen,

niin kävi mun, mi sammalkielin loime
nyt lausumaan: »Madonna, tarpeheni
te hyvin tunnette ja niihin avun.»

Hän mulle: »Tahdon, että pelkos ynnä
häpeäs poistat, etkä enää puhu
minulle lailla miehen uneksivan.

Sa huomaa: kulho, jonka käärme särki,
ei ole, oli;[389] mutta tietköön syypää,
ett' Taivaan kostoa ei torju mikään.

Jää iki ilman perillist' ei kotka,
mi heitti höyhenensä vankkureihin,
ne täten tehden hirviöks ja saaliiks.

Ma näen selvään, ja siks siitä kerron:
lähellä tähtimerkki on, mi antaa
viel' ajan maailmalle varman, vapaan.

Ja mies tuo _viisisataa viisitoista_,[390]
Jumalan ase, porton ahnaan tappaa
ja peikon, joka hänen kanssaan rikkoo.

Puheeni, himmeä kuin Temiin,[391] Sfinksin,
vain vähän sua vakuuttaa kentiesi,
kun noiden tapaan kärkensä se kätkee.

Pian tosiseikat todistaa ja päästää
tään pulman pahan, lailla vellamoiden,
mut ilman karjan taikka viljan vaaraa.

Sa huomaa: niinkuin sanat nää ma sanon,
ne kirjoita ja eläville kerro
elämän sen, mi juoksua on kuoloon.

Ja kun ne kirjoitat, sa muista, että
et salaa, millaisna puun nähnyt olet,
mi täällä ryöstetty on kaksi kertaa.[392]

Jokainen, ken sen heelmän, oksan ottaa,
hän työllä herjaisella loukkaa Luojaa,
mi pyhään luonut on sen palveluunsa.

Kun siitä söi ens sielu, vuotta viisi
tuhatta tuost' on tuska, kaiho soinut
Hänelle, joka syyn sen otti päälleen.

Sun henkes nukkuu, ellei huomaa, miksi
niin erikoisen korkeaks se kasvoi
ja miksi nurinpäin sen latva lautui.

Ja jos kuin Elsan[393] veet, ei turhat aatteet
ois mieltäs saartaneet sen muuttain, kuten
Pyramus[394] silkkipuunsa, hekkumallaan,

monesta niin jo merkist' ymmärtänyt
puun tarkoituksen oisit siveellisen
ja Luojan mielen, kiellossaan vanhurskaan.

Mut koska nään sun järkes kivettyneen
ja käyneen kivenkarvaiseks, niin että
sanaini valkeus sun huikaisevi,

kuvina tahdon, vaikk' en kirjaimina,
tään että kanssas kantaisit kuin sauvaa
pilgriimi palmulehvin kierrettyä.»

Ma hälle: »Niinkuin leimasin lyö vahaan
sinetin vaihtumattoman ja lujan,
sananne aivoni nyt samoin leimaa.

Mut miks niin yli silmänkantamani
sananne ikävöity lentää, että
se katoaa, mit' enemmän ma katson?»

»Siks että huomaisit», hän virkkoi, »suunnan,[395]
jot' olet seurannut, ja oivaltaisit,
kuink' oppis soveltuu mun sanoihini,

ja näkisit, ett' eroo Luojan teistä
elonne niin kuin erotettu kauas
on maasta alhaisesta taivas korkein.»

Ma hälle vastasin: »En muista, että
ma oudoks oisin teille tullut koskaan,
ei tuosta mua omatunto soimaa.»

»Ja jos et sitä nyt sa jaksa muistaa»,
hymyillen virkkoi hän, »sa mielees johda,
ett' olet tänään Leten[396] vettä juonut.

Ja savusta jos todistaa voi tulen,
todistaa unhotus tuo juuri syypääks
sun tahtos, jännitetyn toisahanne.

Sanani totisesti tästälähtein
niin selvät olkohot kuin järjellesi
jäykälle niitä ilmoitella sopii.»

Hitaammin kulki kultaloistossansa
Aurinko kautta puolipäivä-piirin,
mi muuttaa paikkaa näkökulman mukaan,

kun seitsemän nuo neittä seisahtuivat--
kuin seisahtuu se, joll' on joukon johto,
jos tiellä outoa hän jotain äkkää--

äärelle metsän varjon kuolon-valjun,
min moista Alppein purot kylmät heittää
all' oksain mustien ja lehväin nuorten.

Ja oli kuin ois heidän eessään juossut
samasta lähteestä Euphrat ja Tigris,
eroten verkkaan, ystävällisesti.

»Oi kunnia, oi valkeus ihmisheimon!
Mit' on nää veet, jotk' alkuhettehestä
samana hersyy, haarautuu ja katoo?»

Sain vastaukseksi: »Mateldaa pyydä,
hän että selittäis sen sulle.» Lausui
nyt niinkuin se, mi syytä luotaan torjuu,

tuo kaunis Nainen: »Tään ja paljon muuta
sanonut hälle oon ja varma olen,
hält' ettei vienyt sitä Leten vesi.»

Beatrice näin: »Hält' ehk' on sielun silmät
huolesta suuremmasta sumentuneet,
mi usein uuvuttavi muiston kaiken.

Mut kas, Eunoë tuolla vieno virtaa;
vie sinne hänet, siellä virkistäös
voimansa voipunehet kuin on tapas.»

Kuin kursaile ei sielu ylväs, jalo,
vaan toisen tahdosta luo tahdon oman,
kun viittaus tuon vain on selvittänyt,

niin tarttui kätehein tuo kaunis Nainen,
läks liikkumaan ja Statiukselle virkkoi
hän lailla vallattaren: »Myötä tule!»

Lukija oi, jos kirjoittaa ois tilaa
minulla vielä, laulaisin ma juomaa[397]
suloista, jot' en kyllin juoda voinut.

Mut koska täydet ovat lehdet kaikki
mun aikomani tähän toiseen Lauluun,
ei taiteen lait mun salli laajentua.

Palasin luota pyhäin lainehien
ja olin uudistunut, niinkuin nuortuu
puu nuori saatuansa lehdet uudet,

ja puhdas, altis nousemaan nyt tähtiin.



VIITESELITYKSET


1. laulu

[1] »Meret julmat», Helvetin pimeys ja kauhut, joita näkemästä Dante
Vergiliuksen opastamana nyt on tullut taas kirkkaan avoimen taivaan
alle, Kiirastulen vuoren juurelle.

[2] Kalliope, yksi runottarista, ylevämmän (eeppisen) laulurunouden
edustaja.

[3] Thessalian kuninkaan Pieroksen yhdeksän tytärtä, jotka haastoivat
runottaret kilpalaulantaan kanssaan, mutta hävisivät kilvan ja
röyhkeytensä rangaistukseksi muutettiin harakoiksi.

[4] Ensi piiri = kuun piiri.

[5] Venus, tässä aamutähtenä.

[6] »Tähteä näin neljä». Nähtävästi Dante tarkoittaa tällä
tähtisikermällä neljää kardinaalihyvettä (viisaus, oikeus, urhoollisuus
ja kohtuullisuus). Ainoastaan ensimmäinen ihmispari on paratiisissa
olonsa aikana, viattomuuden tilassa nähnyt sen loistavan. Maallisen
paratiisin ajateltiin näet sijaitsevan Kiirastulen vuoren huipulla.

[7] Ukko on Cato Utikalainen, joka surmasi itsensä vuonna 46 eKr. (ks.
S. 8, s. 5.) päästäkseen näkemästä Rooman tasavallan kukistumista
Caesarin voiton jälkeen. Itsemurhaajana ja pakanana hänen olisi pitänyt
olla Limbuksessa, Helvetin esipihassa, mutta Dante kunnioitti suuresti
Catoa hänen miehekkäitten hyveittensä takia ja asetti hänet sen vuoksi
sopivana miehenä Kiirastulen vuoren vartijaksi. Viimeisellä tuomiolla,
jolloin sielut jälleen saavat kirkastetut ruumiinsa ja puhdistuminen
kiirastulessa lakkaa, Catokin pääsee nauttimaan taivaan riemusta.

[8] »Nainen», Beatrice, Danten nuoruuden lemmitty, joka runoelmassa
edustaa korkeinta, jumalallista viisautta ja armoa.

[9] Martia, Caton puoliso, joka Vergiliuksen ja muiden kanssa, joiden
ainoana syntinä on ollut uskon puute, asustaa Limbuksessa.--Minos,
manalan tuomari, tuomitsee ainoastaan niitä, joiden olinpaikka on
Limbuksen alapuolella.

[10] »Virran pahan», Akeronin, tuonelan joen.

[11] Danten tunnustus: hän ei tunne itseään täysin vapaaksi kateudesta,
mutta enemmän ylpeyden, alemman piirin syntiin syypääksi.

[12] Kaisla, nöyryyden ja kärsivällisyyden vertauskuva.

[13] »Ensi vartia», enkeli, joka vartioi pääsyä vuoren ensimmäiseen
puhdistuspiiriin.

[14] Danten Kiirastuli on korkea, kartion muotoinen vuori, joka
sijaitsee pyöreällä, kaislojen ympäröimällä saarella. Saaren ajateltiin
olevan ainoa maa läntisellä pallonpuoliskolla. Itse vuori, alhaalta
jyrkempi, ylhäältä loiva, on jaettu seitsemään vyönä kiertävään
penkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin seitsemää
kuolemansyntiä, ylpeyttä, kateutta, vihaa, (henkistä) laiskuutta,
ahneutta, mässäystä ja lihan himoa.

[15] Helvetin huuruista ja hänen omista kyyneleistään.

[16] Vihjaus Odysseukseen, joka ei koskaan palannut.

[17] »Tuon toisen», Caton.


2. laulu

[18] Dante olettaa, että Kiirastulen vuori ja Jerusalem ovat toistensa
antipodit, joten niillä on yhteinen horisontti, ja kun aurinko laskee
Jerusalemissa on Kiirastulen vuorella auringon nousu. Ganges-virralla,
joka Danten maantieteen mukaan sijaitsee 90 astetta Jerusalemista itään,
on keskiyö. Vaa'an tähtikuvio kulkee tällöin meridiaanin poikki, mutta
syksyn alussa, kun yö tulee pitemmäksi, »kun voittaa», »putoaa se sen
kädestä»--joutuu päivällä auringon kanssa taivaalle ja on näkymätön.

[19] Daavidin 114:n psalmin alkusanat »Kun Israel Egyptistä läksi»,
sovitettuina tässä niitä sieluja varten, jotka pelastettuina maallisesta
orjuudesta pyrkivät vapautta kohti.

[20] Casella, firenzeläinen laulaja ja säveltäjä, Danten ystävä, joka
kuoli paljon ennen vuotta 1300. Casella selittää etteivät kaikki
pelastetut sielut pääse heti kuolemansa jälkeen kiirastuleen. He
kokoontuvat silloin tosin Tiberin alajuoksun varrelle, mutta laivuri ei
ota heitä kaikkia veneeseen: syyllisyytensä mukaan heidän täytyy odottaa
lyhempi tai pitempi aika rannalla.

[21] Vuoden 1300 alussa, kolme kuukautta ennen kyseessä olevaa päivää
antoi paavi Bonifacius panna toimeen riemujuhlat. Niiden mukana tuli
muutamia anejulistuksia, jotka kumosivat ajalliset rangaistukset ja
helpottivat pääsyä kiirastuleen.

[22] »Amor, che nella mente mi ragiona», näin alkaa yksi Danten
kauneimpia canzoneja, johon Casella luultavasti sävelsi musiikin.


3. laulu

[23] Järki, oman syyllisyyden tunne, ajaa meitä puhdistukseen ja
parannukseen, jota Kiirastulen vuori merkitsee.

[24] »Erhe pienin», se vielä maallinen halu, joka oli houkutellut häntä
kuuntelemaan Casellan laulua.

[25] Vergilius kuoli Brindisissä, mutta keisari Augustus antoi kaivaa
hänen luunsa haudasta ja viedä ne Napoliin.

[26] Danten käsityksen mukaan taivaan muodosti yhdeksän päällekkäin
kerrostuvaa, läpinäkyvää kaarta, jotka eivät pimitä toistensa tähtien
valoa.

[27] Skolastiikka erottaa kaksi tietämisen lajia, »scire quia», tietää,
että jokin seikka on, ja »scire propter quid», tietää, minkätähden jokin
seikka on.--Jos me siis olisimme voineet nähdä (tietää) kaiken, eivät
esivanhempamme olisi langenneet syntiin eikä Sanan lihaksi tuleminen
olisi ollut tarpeen.

[28] Lerici ja Turbia merkitsevät Genovan lahden ääripisteitä, Lerici
Genovasta itään, Piazza-lähden rannalla, Turbia lännen puolella, Monacon
lähellä.

[29] Niiden sieluja, jotka ovat kuolleet kirkon kiroissa eivätkä vielä
pääse varsinaiseen kiirastuleen.

[30] Manfred, Fredrik II:n poika, Sisilian kuningas, hohenstaufi, joka
kuoli Beneventossa vuonna 1266, taistelussa Anjoun Kaarlea vastaan.
Hänen ruumiinsa haudattiin Beneventon sillan korvaan ja ranskalaiset
sotilaat rakensivat kiviröykkiön sen päälle. Mutta Cosenzan arkkipiispa
kaivautti ruumiin haudasta ja käski heittää sen Verde-joen rannalle,
jottei se lepäisi kirkolle kuuluvassa maassa.

[31] Manfredin kaunis tytär oli Constanza, Pietari Aragonialaisen
puoliso, Fredrikin ja Jaakon, Sisilian ja Aragonian kuninkaitten äiti.

[32] »Muut jos toisin haastaa», nimittäin, että hän pannaan julistettuna
olisi kadotettujen eikä pelastettujen parissa.

[33] Ilman kirkollisia juhlamenoja (koska hän kuoli paavin kiroissa).


4. laulu

[34] Platonikot opettivat, että ihmisessä on kolme itsenäistä,
eritoimintoista sielua, joilla on paikkansa eri ruumiinosissa.

[35] Noli, kaupunki Genovan lahden rannalla.

[36] San Leo, kaupunki Urbinon herttuakunnassa. Bismantova, korkea vuori
Lombardiassa Modenan tienoilla.

[37] Ensimmäinen kiirastulen vuoren ensimmäisestä horisontaalisesta
piiristä.

[38] Castor ja Pollux, Kaksosten tähtikuvio. Jos se olisi ollut
auringon, »suuren kuvastimen» seurassa, merkitsee: jos oltaisiin kaksi
kuukautta tuonnempana ajassa, joksi nyt oletetaan kevätpäivän tasauksen
aikaa.

[39] Koska Ptolemaioksen järjestelmän mukaan auringon paikka maasta
katsoen oli kuun, Merkuriuksen ja Venuksen yläpuolella ja Marsin,
Saturnuksen ja Jupiterin alapuolella.

[40] Phaeton, auringon poika, sai antiikin tarun mukaan kerran auringon
vaunut ajettavikseen, muttei osannut ohjata, vaan oli vähällä polttaa
maan, jolloin Zeus surmasi hänet salamalla.

[41] Belacqua Firenzestä oli taitava kitarojen ja luuttujen valmistaja,
mutta »ylen laiska ihminen sekä maallisissa että henkisissä asioissa».

[42] Niiden, jotka olivat viivyttäneet katumuksentekoaan kuolinhetkeensä
asti, täytyy odottaa elämänsä pituisen ajan ennen kuin he pääsevät
puhdistumaan.

[43] Koska Kiirastulen vuorella, jonka oletetaan sijaitsevan Tyynessä
valtameressä Etelä-Amerikan ja Australian välillä, on nyt keskipäivä,
täytyy Jerusalemissa olla keskiyö ja Marokossa yö.


5. laulu

[44] »Alemman tuon», Danten, joka kulki Vergiliuksen takana ylös vuorta.

[45] Nämä ovat niiden sieluja, jotka ovat saaneet surmansa
väkivaltaisesti saamatta synninpäästöä, mutta kuollessaan vielä katuneet
ja antaneet anteeksi vihamiehilleen.

[46] Miserere, Daavidin 51. psalmi: »Armahda minua, Jumala».

[47] »Voi hyödyttää», kehoittamalla heidän maan päällä olevia omaisiaan
ja sukulaisiaan esirukouksiin heidän puolestaan.

[48] Puhuja on Fanosta kotoisin oleva Jakob del Cassero, joka
toimiessaan Bolognan podestana (1297) joutui rajakreivi Azzo III
Esteläisen vihoihin, kun tämä halusi anastaa Bolognan. Azzo surmautti
Casseron hänen oleskellessaan pari vuotta myöhemmin Padovassa, Oriacon
luona.

[49] Maa, jota tarkoitetaan, on Marc Antona, jossa Fano sijaitsee.

[50] »Antenorin poikain», padovalaisten, joiden kaupungin troijalaisen
Antenorin kerrotaan perustaneen. Antenor taas oli tarun mukaan
isänmaanpetturi, joka kavalsi Troijan kreikkalaisille.  [51] Mira,
kaupunki Brenta-joen varrella, Padovasta hiukan itään.

[52] Buonconte, Helvetin XXVII laulussa mainitun kreivi Guido da
Montefeltron poika. Hän kaatui Campaldinon luona vuonna 1289
taistellessaan Arezzon ghibelliinien kanssa Firenzen guelfejä vastaan.
Hänen ruumistaan ei löydetty taistelukentältä. Giovanna, hänen
puolisonsa ei liene siitä välittänyt eikä myöskään huolinut toimittaa
sielunmessua hänelle.

[53] Luostar-talo, Camaldolin luostari.

[54] Siinä, missä Archiano laskee Arno-jokeen.

[55] Danten aikana uskottiin pahojen henkien voivan synnyttää myrskyjä
ja muita luonnonilmiöitä.

[56] Pratomagno, nykyään Pratovecchio, erottaa Arnon laakson
Gasentinosta.

[57] »Kymiin kuninkaallisehen», Arno-jokeen.

[58] Pia Guastelloni, jalo sienalaisnainen, toisissa naimisissa
varakkaan aatelismiehen Nello della Pietran kanssa. Nello epäili
vaimoaan aviorikoksesta ja surmautti hänet eräässä linnassaan
Maremmassa, huhun mukaan paiskauttamalla hänet ikkunasta.


6. laulu

[59] Benincasa, Arezzosta kotoisin oleva oikeusoppinut 1200-luvun
loppuvaiheilla. Hän antoi Sienan podestana tuomita kuolemaan ja
mestauttaa muutamia rosvoritareita, jonka jälkeen Ghino di Tacco, yhden
mestatun veli surmasi hänet.

[60] Tarkoittanee firenzeläistä Giacco de' Tarlatia joka joko paetessaan
tai ajaessaan takaa joutui Arno-jokeen ja hukkui.

[61] Fredrik Novello, toscanalainen, kreivi Guido Novellon poika, jonka
jokin vihamies surmasi vuonna 1291. Eräissä vanhoissa kommenteissa
sanotaan: »Hän oli hyvä mies, sentähden Dante hänet mainitsee».

[62] Pisan mies, Farinata de' Scornigiani, joka surmattiin 1200-luvun
lopulla. Joidenkin tietojen mukaan hänet murhasi kreivi Ugolino, josta
puhutaan Helvetin XXXIII laulussa.

[63] Marzucco, edellämainitun Farinatan isä, jonka tiedetään vuonna 1287
ruvenneen fransiskaanimunkiksi. Poikansa murhan jälkeen kerrotaan hänen
kehoittaneen sukuja sovintoon, jopa suudelleen murhaajan kättä. Toisten
mukaan hän kuuluu miehekkäästi astuneen poikansa murhaajan kreivi
Ugolinon eteen ja taivuttaneen tämän sallimaan haudata murhatun.  [64]
Pier dalla Broccia, Ranskan kuninkaan Filip III:n kamariherra ja
suosikki 1270-luvulla. Kuningatar Maria Brabantilainen syytti häntä
petoksesta ja hirtätti hänet.

[65] Tarkoittanee säettä Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa: Desine fata
deum flecti sperare precando--Älä toivo voivasi rukouksin muuttaa
jumalten päätöstä.

[66] Sordello, kuulu mantovalainen trubaduuri, joka 1200-luvulla runoili
provencen kielellä.

[67] Keisari Justinianuksen aikana (527-565) pääsi roomalainen oikeus
korkeimpaan täydellisyyteen. Sentähden Justinianus oli Dantelle
lainsäädännön ja laillisuuden esikuva anarkismia vastaan.

[68] »Antakaa keisarille, mikä keisarin on».

[69] »Hepo», Italia.

[70] Keisari Albert I, habsburgilainen, jonka hänen veljenpoikansa
surmasi vuonna 1308. Hänen isänsä oli Rudolf Habsburgilainen, jota Dante
soimaa siitä, että hän oli lyönyt laimin roomalaisen keisarin
velvollisuudet ja jättänyt Italian ilman hallitusta puolueriitojen
uhriksi.

[71] »Valtakunnan yrttitarha», Italia.

[72] Italialaisia aatelissukuja.

[73] Santafiora, muuan Sienan seudulla sijaitseva linna, jonka omistajat
olivat riidassa sienalaisten kanssa.

[74] Luultavasti Marcellus, joka asettui Caesaria vastaan.

[75] Viitannee siihen, että puolueet usein vuorottain karkoittivat
toisensa kaupungista.


7. laulu

[76] Helvetin esipiha, Limbus, jossa pakanat ja kastamattomat lapset
oleskelivat. He eivät tunteneet kristillisiä eli ns. teologisia hyveitä,
mutta harjoittivat kyllä omia moraalisia hyveitään.

[77] Salve Regina, kirkollinen hymni neitsyt Marialle.

[78] Ottokar, Böömin kuningas (1253-1278) oli Rudolf Habsburgilaisen
vastustaja, mutta joutui pian alakynteen. Danten arvostelu Ottokarista
ja hänen pojastaan Venzel IV:stä näyttää perustuvan vääriin huhuihin
heidän kunnostaan. Venzelin hallitusta (1278-1305) pidetään yleensä
parempana kuin Ottokarin.

[79] »Nykänenä», Filip III Rohkea, Ranskan kuningas (1270--1285). Hän
puhuu Navarran kuninkaan Henrik III:n Paksun kanssa, joka oli Danten
vihaaman Filip Kauniin appi. Sodassa Pietari III:ta Aragonialaista
vastaan täytyi Filip III:n paeta, koska hänen laivastonsa oli lyöty. Hän
kuoli tällä pakoretkellä Perpignanissa.--Kumpikin on murheissaan Filip
Kauniista, joka oli edellisen poika, jälkimmäisen vävy.  [80]
»Vankkavartinen», Pietari III Aragonialainen, Manfredin vävy, joka
riisti Ranskalta jälleen Sisilian. Hän kuoli vuonna 1285.
»Suurinokkainen» on Anjoun Kaarle, Napolin kuningas, jota paavi käytti
tuhoamaan Hohenstaufien keisarihuonetta. Se että Dante, joka oli
Hohenstaufien suuri ihailija, asettaa hänet Kiirastuleen eikä
Helvettiin, johtunee siitä, että Dante näki hänen
hallitsijanominaisuuksissaan ja tavoissaan lieventäviä
asianhaaroja.--Huomattava on myös kuinka entiset vihamiehet kuten Rudolf
ja Ottokar, Pietari Aragonialainen ja Anjoun Kaarle täällä seurustelevat
ystävällisessä sovussa--merkki siitä, että kaikki riidat ovat täällä
tauonneet.

[81] Alfons I Aragonialainen, Pietarin vanhin poika ja seuraaja vuonna
1285. Hän kuoli 20-vuotiaana vuonna 1290. Dante suosi häntä, kun taas
Pietarin kaksi muuta poikaa, Jaakob ja Fredrik olivat hänelle
vastenmielisiä. Nämä kyllä perivät isänsä valtakunnan, mutta eivät sitä
mikä oli parasta, isän avuja.

[82] Samoinkuin Jaakobin ja Fredrikin kohdalla Pietari III:n suku oli
huonontunut, samoin oli Anjoun Kaarlen seuraajien Kaarle II:n ja
Provencen kreivin Raimundin kohdalla asian laita.

[83] Constanzan mies, ks. S. 21, s. 4 ja seur.

[84] Margaretan ja Beatricen, kreivi Raimundin tyttärien puolisot olivat
Ranskan kuningas Ludvig IX ja Anjoun Kaarle.

[85] Henrik III, Englannin heikko ja hurskasmielinen kuningas, joka
kuoli 1272. Hänen urhealla pojallaan Edvard I:llä (1272-1307) on
maineikas sija Englannin historiassa.

[86] Vilhelm, Monferraton rajakreivi oli sotainen ghibelliinipäällikkö,
mutta joutui vankeuteen koettaessaan pitää kurissa Alessandrian
kaupunkia. Hän kuoli vankilassa 1292. Hänen tappionsa johdosta joutuivat
hänen omistamansa maat Monferrato ja Canavese (Pon varrella) kärsimään.


8. laulu

[87] Kirkollisen hymnin alkusanat: »Ennenkuin valot sammuvat rukoilemme
me sinua».

[88] Enkelit ovat paratiisin vartijoita, keruubeja. Heidän miekkansa
merkitsee Jumalan vanhurskautta, mutta niiden kärjet ovat hänen armonsa
katkaisemat. Niitä ei ole tarkoitettu hyökkäykseen, vaan ainoastaan
puolustukseen.

[89] Pisalainen Nino Visconti, Helvetissä mainitun kreivi Ugolinon
tyttärenpoika, oli jonkun aikaa Galluran kihlakunnan tuomarina
Sardiniassa. Hänet karkoitettiin myöhemmin guelfinä Pisasta ja hän otti
sitten Firenzen ja Luccan guelfien kanssa osaa eri sotaretkiin
kotikaupunkiaan vastaan. Kuoli vuonna 1296.

[90] Johanna, Ninon tytär.

[91] Ninon leski Beatrice d'Este, meni uusiin naimisiin milanolaisen
Galeazzo Viscontin kanssa vuonna 1300. Tässä avioliitossa häntä kohtasi
joukko onnettomuuksia, mm. maastakarkoitus 1302-11, eikä hänen suhteensa
mieheensä liene ollut kovin hyvä.--Viscontin suvun vaakunassa oli
kuvattuna käärme, Galluran vaakunassa kukko.

[92] Neljä tähteä, neljä kardinaalihyvettä. Kolme tähteä, kristilliset
hyveet.

[93] Konrad Malaspina nuorempi, Valdimagran rajakreivi. Valdimagra on
laakso Luccan ja Genovan välillä. Dante tunsi Malaspinan vain maineelta.

[94] Malaspina-suvun ylistys johtunee siitä, että Dante sai maanpakonsa
(1306) aikana nauttia tämän talon vieraanvaraisuutta, luultavasti
Moroello Malaspinan luona, jolle Danten kerrotaan omistaneen
Kiirastulensa.

[95] »Pahan päämies», paavi Bonifacius VIII.

[96] Tässä ja seuraavissa säkeissä Konrad Malaspina ennustaa Danten
maanpaon, seitsemän vuotta vuodesta 1300 laskien, jollei Jumalan oikeus
päätä toisin.


9. laulu

[97] Titone oli tarun mukaan aamuruskon, Auroran puoliso. Mutta koska
tässä on kysymys yön tulosta lienee Dante, kuten monet otaksuvat,
tarkoittanut Titonen jalkavaimolla sitä sarastusta, joka näyttäikse
ennen kuun nousua.

[98] Kylmä eläin, Skorpioni, jota sanotaan kylmäksi joko siksi että se
on kylmäverinen eläin tai siksi, että aurinko vasta myöhään syksyllä on
Skorpionin tähtikuviossa.

[99] Yön askel = tunti.

[100] Kaikki viisi: Dante, Vergilius, Sordello, Nino ja Konrad
Malaspina.

[101] Viittaus onnettoman Proknen taruun; jumalat muuttivat hänet
pääskyseksi.

[102] Aamu-unien uskottiin yleensä toteutuvan.

[103] »Tulen kotiin», tulen piiriin, jonka senaikuinen fysiikka sijoitti
maan ja kuun piirin välille.  [104] Kentauri Keiron kasvatti Akilleusta
Thessaliassa, mutta kun puhkesi Troijan sota, jossa Akilleuksen
ennustuksen mukaan piti kaatuman, hänen äitinsä vei hänet unessa
Skyros-saarelle ja puki tytöksi. Odysseus keksi hänet kuitenkin ja vei
Troijaan.

[105] Lucia, Jumalan ilmoittava armo. Dante näki unessa Lucian kotkan
hahmossa.

[106] Kolme porrasta merkitsee katumuksen kolmea astetta: ensimmäinen
aste on itsensä (oman syyllisyytensä) tuntemus; toinen on katuvan
sydämen masennustila; kolmas merkitsee katumusvalmiutta hyvityksen
(hyvien tekojen) kautta.

[107] »P:tä seitsemän», katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä, jotka
yksi kerrallaan pestään pois Kiirastulen vuoren seitsemässä piirissä.
P = latinan peccatum (synti) -sanan alkukirjain.

[108] Skolastiikan mukaan on taivaan valtakunnan avaimia kaksi: toinen,
hopeinen avain merkitsi taitoa erottaa arvoton arvottomasta (scientia
discernendi), toinen, kultainen Kristuksesta lähtevää valtaa vapauttaa
tai tuomita kadotukseen (potestas judicandi).

[109] Tarpeian vuorella (Capitoliumilla) säilytettiin Rooman valtion
aarteita. Caesar antoi murtaa auki aarrekamarin huolimatta tribuuni
Metelluksen urhoollisesta vastustuksesta. Lucanuksen mukaan kumahti koko
vuori tällöin raskaan oven jysähdyksestä.

[110] Ns. Ambrosiuksen kiitosvirsi: »Me kiitämme sinua, Jumala...».


10. laulu

[111] Polykletus (Polykleitos), kuuluisa kreikkalainen kuvanveistäjä,
syntynyt n. 480 eKr.

[112] Enkeli Gabriel, joka ilmoitti Marialle, että tämä oli synnyttävä
Vapahtajan.

[113] »Nainen», Neitsyt Maria, joka tunnustautuu Jumalan piiaksi (Ecce
ancilla dei).

[114] Ks. 2. Samuelin kirja 6:6-7.

[115] »Psalmin-seppo», kuningas Daavid. Vrt. 2. Sam. 6:14.

[116] Mikhal, Saulin tytär, Daavidin puoliso. Vrt. 2. Sam. 6:16.

[117] Tarina siitä, kuinka keisari Trajanus keskeytti sotaretkensä
siksi, kunnes oli kostanut erään köyhän lesken pojan surman, esiintyy
Paavali Diakonilaisen kirjoittamassa Gregorius Suuren elämäkerrassa.
Kerrotaan lisäksi, että kun paavi Gregorius kulki kerran Forum
Trajanumin yli, hänen mieleensä muistui tuo tarina ja rukouksen voimalla
hän sai hyvän keisarin vapautetuksi Helvetistä.

[118] Tässä piirissä katuvat ylpeät. Heidän rangaistuksensa on heidän
synneillensä vastakkainen. Nöyrässä, kyyryssä asennossa kulkien he
tuntevat kuinka vähän heillä oli maailmassa ylpeilemisen syytä.


11. laulu

[119] Humbert l. Omberto Aldobrandeschi, Santafioren kreivi, jonka
ylpeys herätti sienalaisissa sellaisen vihan, että he surmauttivat hänet
Campagnaticon linnassa 1259.

[120] Oderisi, kuuluisa miniatyyrimaalari Agubbiosta (Gubbiosta) oli
Danten ja Giotton ystävä. Benvenuto Imola kertoo, että hän oli omasta
taiteestaan niin ylpeä, että ylenkatsoi muita taiteilijoita. »Enluminer»
(it. miniare), taito maalata vesiväreillä norsunluulle tai
pergamentille. Vähän myöhemmin esiintyvää Franco Bolognalaista pidetään
yleensä Oderisia etevämpänä.

[121] Cimabue ja Giotto, kuuluisia Danten aikaisia taidemaalareita.

[122] Edellinen Guido lienee Guido Cavalcanti (kuollut v. 1302), aikansa
huomattavimpia runoilijoita. Hänet voitti Guido Guinicelli Bolognasta
(eli vuosina 1230-1276), uuden koulun (dolce stil nuovon) edelläkävijä,
joka kuoli maanpaossa. Miehellä, joka voittaa molempien kunnian Dante
tarkoittaa ilmeisesti itseään.

[123] Provenzan Salvani, mahtava sienalainen porvari 1260-luvulla, johti
ghibelliiniläisen Sienan joukkoja Montapertin taistelussa, jossa
Firenzen guelfit kärsivät verisen tappion. Vuonna 1269 hän joutui
firenzeläisten käsiin ja muuan hänelle vihamielinen sienalainen surmasi
hänet.

[124] Anjoun Kaarle oli ottanut erään Salvanin ystävän vangiksi. Kun
Kaarlen vaatima lunastussumma oli liian korkea Salvanin maksaa, Salvani
kerjäsi Sienan torilla kokoon vaaditun summan.

[125] Viittaa Danten maanpakolaisuuteen, jolloin hänen itsensä oli
turvauduttava toisten hyväntahtoisuuteen.


12. laulu

[126] Tässä seuraavat kuvat ovat esimerkkejä rangaistusta ylpeydestä:
saatana, joka syöksyy alas taivaasta; satakätinen Briareus (gigantti),
joka soti Jupiteria vastaan ja jonka Jupiter antoi salamansa sinkauttaa
manalaan; muita gigantteja Olympian jumalten voittamina; Nimrod Baabelin
tornin juurella; Niobe neljäntoista lapsensa keskellä, joista hän
ylpeili ja jotka jumalat kostoksi surmasivat; Saul Gilboan vuorilla,
joista Daavid lauloi: »älköön tulko kastetta eikä sadetta teidän
päällenne»; Arakne hämähäkiksi muutettuna, koska hän rohkeni kehruussa
kilvoitella Minervan kanssa; Rehabeam, joka ruoskien sijasta tahtoi
kurittaa kansaa skorpioneilla ja jonka kapinan noustua täytyi paeta (I
Kun. 12:11 ja 18.); Alkmeon, joka tappoi äitinsä Eriphylen, koska tämä
kaulavitjojen takia oli antanut ilmi puolisonsa Amphiaroksen; Sanherib,
jonka hänen poikansa tappoivat Niniven temppelissä (2. Kun. 19:37);
skyyttiläiskuningatar Tomyris, joka voitettuaan Kyyroksen pisti tämän
poikkihakatun pään ihmisverellä täytettyyn nahkasäkkiin; Holoferneen
pakeneva sotajoukko päällikkönsä päätön ruumis mukanaan (Juuditin kirja
13).

[127] »Päivän kuudes piika», kuudes tunti auringonnoususta laskettuna,
siis tässä keskipäivä.

[128] Dante vertaa polkua, joka johtaa hänet ensimmäisestä piiristä
toiseen nykyään hävinneihin portaihin, jotka lähellä »hyvin hallittua
paikkaa» (ivallisessa mielessä Firenzeä) johtivat Ponte Rubacontelta San
Miniaton vuorikirkkoon.

[129] »Autuaita ovat hengessään köyhät», Kristuksen vuorisaarnan
ensimmäiset sanat sovitettuna ylpeyden synnistä puhdistuneille. Joka
kerta siirryttäessä piiristä toiseen mainitsee Dante jonkin vuorisaarnan
autuaaksijulistuksista, joka on vastakkainen taakse jääneen piirin
synnille.


13. laulu

[130] Lyijyntumma väri merkitsee kateuden syntiä.

[131] »Heillä ei ole viiniä», Marian sanat Kaanan häissä.

[132] »Orestes olen», viittaus Oresteen ja Pyladeksen uhrautuvaiseen
ystävyyteen. Kun Pyrrhos tahtoi rangaista Orestesta, Pylades ilmaisi
itsensä Oresteeksi, mutta samassa astui Orestes esiin ja huusi: »Minä
olen Orestes».

[133] »Päähän sovituksen polun», kateuden piirin uloskäytävään.

[134] Kateelliset saavat tuta rangaistuksen silmissään, koska he ovat
kierosti katselleet toisten onnea.

[135] »Toden kaupungin», taivaan.

[136] Saphia, muuan arvossapidetty sienalaisnainen. Hän eli maanpaossa
kun Sienan ghibelliinit kärsivät vuonna 1269 vaikean tappion. Linnassaan
Pigeziossa, joka oli lähellä taistelukenttää, kerrotaan hänen seuranneen
kamppailua ja iloinneen suuresti sienalaisten tappiosta. Sentähden Dante
vertaa häntä hupsuun mustarastaaseen, joka tammikuussa kun ilma tuli
leudoksi huudahti: »Talvi on ohitse, minä en pelkää sinua enää, Jumala!»

[137] Pier Pettinagno (Pettinajo), hurskas sienalainen erakko, jota jo
eläessään kunnioitettiin pyhimyksenä.

[138] Talamone, linna ja satama Maremmassa, jonka hankittuaan
sienalaiset vuonna 1305 yrittivät perustaa mahtavan merivallan. Paikka
oli kuitenkin niin epäsuotuisa, että yritys raukesi. Suuret rahasummat
olivat menneet hukkaan ja monet ihmiset, mm. monet sienalaiset amiraalit
menettäneet henkensä.

[139] »Dianaa etsein». Toinen typerä teko, josta Dante syyttää
sienalaisia, oli seuraava: kaupungin alitse piti juokseman muuan
Diana-jumalattarelle pyhitetty lähde. Sienalaiset tahtoivat löytää sen
ja uhrasivat suuria summia kaivaustöihin, toisin sanoen pelkkään satuun.


14. laulu

[140] »Vuo pieni», Arno-joki, joka saa alkunsa Falteronen vuorelta
Apenniineilta ja laskee n. 120 ital. peninkulman päässä alkulähteestään
mereen. Firenze on Arnon varrella.

[141] Kirke muutti Odysseuksen seuralaiset sioiksi.

[142] »Röhkysiat» (ital. porci), Casentinossa, Arnon alkujuoksun
varrella olevan Porciano-linnan omistajat, jotka olivat kuuluja
eläimellisestä ahmattiudestaan. Danten kerrotaan istuneen vankina
mainitun linnan tornissa.

[143] »Piskit pienet», Arezzon porvarit. Vaikka Arezzo oli Toscanan
vähemmän mahtavia kaupunkeja, sillä oli kuitenkin huomattava osuus
ghibelliinipuolueen riidoissa guelfien kanssa.--Arno, jota Dante vertaa
tässä koiraan, kääntää Arezzon kohdalla ikäänkuin halveksuen suuntaansa.

[144] »Sudet», firenzeläiset, joita Dante usein soimaa ahneudesta.

[145] »Ketut», viekkaat pisalaiset.

[146] Brettinorolainen Guido del Duca puhuu Rinieri da' Calbolin kanssa.
Jälkimmäisen sanotaan olleen Parman podestana vuonna 1252. Hänen
pojanpoikansa Fulcieri da'Calboli oli podestana Firenzessä (»metsässä
turman»), jossa hän voitokkaan mustan puolueen lahjomana otatti vangiksi
ja julmasti surmautti useita valkeita.

[147] »O ihmisheimo...». Tämä kysymys selitetään seuraavassa laulussa,
s. 91-92.

[148] Jaloluontoisia, anteliaita romagnalaisia 1200-luvulla.  [149]
Fabbro Lambertaccio Bolognasta, toisten mukaan seppä, toisten
sotilas.--Bernardino Fosco Faerzasta, talonpojan poika, mutta
viisautensa ja miellyttävien puheittensa tähden suuresti arvostettu.

[150] Anteliaita ja arvossa pidettyjä aatelissukuja Brettinoron
kaupungissa Romagnassa. 1200-luvun lopulla kaupunki menetti jaloimmat
sukunsa (ks. S. 87, s. 7-9). Traversarit ja Anastagit loistivat
Ravennassa.

[151] Romagnan kaupunkeja, joilla siihen aikaan oli omat kreivinsä.

[152] Mainardo Pagani, Imolan ja Faenzan herra, jota kavaluutensa ja
pahuutensa takia kutsuttiin »piruksi». Kuoli v. 1302.--Ugolino
de'Fantoli, tunnettu hyvyydestään, viisaudestaan ja urhoollisuudestaan.

[153] Kainin sanat (I Moos. 4:14).

[154] Aglauros, tarun mukaan ateenalaisten kuninkaan Erekhteusin tytär.
Kadehti sisartaan, jonka Merkurius tahtoi ottaa puolisokseen, jonka
tähden hänet muutettiin kiveksi.


15. laulu

[155] Auringonlaskuun oli vielä kolme tuntia aikaa, kello oli siis noin
kolme iltapäivällä ja samaan aikaan oli Italiassa keskiyö.

[156] »Autuaita ovat laupiaat» (Matteuksen evankeliumi 5:7).--»Iloitse,
ken voitat», vrt. Matteuksen evankeliumi 5:12. »Iloitkaa ja riemuitkaa,
sillä palkkanne on suuri taivaassa».

[157] Lempeyden ja sovituksen esimerkkejä: Maria tapaa temppelissä
kadonneen Jeesuslapsen etsittyään häntä Johanneksen kanssa kolme päivää
(Luuk. 2:48); Peisistratos, Ateenan lempeämielinen tyranni hylkää
puolisonsa pyynnön, että hän kostaisi nuorelle kreikkalaiselle, joka oli
julkisesti suudellut heidän tytärtään; Pyhä Stefanus rukoilee
vihollistensa puolesta, jotka kivittävät häntä.

[158] Poseidon ja Athene kiistelivät siitä kumman nimen kaupunki oli
saava. Poseidon lahjoitti kaupungin asukkaille hevosen, mutta öljypuu,
joka oli Athenen lahja, ratkaisi riidan Athenen hyväksi.

[159] Savu, jonka runoilijat näkevät, peittää seuraavan piirin, jossa
vihan synnistä puhdistutaan.


16. laulu

[160] Agnus Dei--Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Joh.
ev. 1:29.

[161] Marcus Lombardialainen, joidenkin mukaan syntynyt Venetsiassa, oli
arvossa pidetty hovimies, antelias, mutta pikavihainen.

[162] »Sen mitä kuullut oon»--mitä Guido del Duca oli 14. laulussa
sanonut hyveen häviämisestä maailmasta.

[163] Taivas, so. tähtien vaikutus antaa ihmisten--vaikkei
kaikkien--teoille ensi sysäyksen, mutta se ei tee tyhjäksi tahdon
vapautta. Tahdolla on kunkin taisteltava pahan viettelystä vastaan. Jos
siinä voittaa, niin korkeampi voima, Jumalan myötävaikuttava armo luo
ihmiselle sielun, joka on tähtien vaikutuksesta vapaa. Alusta pitäen
tämä sielu pyrkii siihen, mikä tuottaa sille huvia ja onnea, mutta se
voi erehtyä oikeasta päämäärästä ellei mikään ole sitä ohjaamassa.

[164] »Totuuden kaupunki», taivas (pyhäin yhteys); sen »torni» on
Jumala.

[165] Tämä vertaus kohdistunee siihen, että Mooseksen lain mukaan
pidettiin puhtaina (syötävinä) ainoastaan niitä eläimiä, jotka
märehtivät hyvin ja »hajoittavat» sorkkansa. Dante siis vertaa paavia
(esipaimenta) saastaisiin eläimiin.

[166] »Kaksi Aurinkoa», paavi ja keisari.

[167] Tarkoittaa Lombardiaa ja Romagnaa, joissa ennen keisari Fredrik
II:n ja paavin välisiä riitoja vallitsivat kuntoja hyveet.

[168] 1) Konrad da Palazzo Bresciasta oli niin arvossapidetty, että
monet kaupungit valitsivat hänet podestakseen, Siena v. 1279. 2) Gerhard
Camminolainen, Trevison oikeamielinen herra, Toscanassakin tunnettu
nimellä »hyvä Gerhard». 3) Guido da Castello, rehellisyydestään,
viisaudestaan ja anteliaisuudestaan tunnettu porvari
Reggiossa.--Ranskalaiset kutsuivat siihen aikaan kaikkia italialaisia
»lombardialaisiksi».

[169] Kaanan maanjaossa eivät leeviläiset saaneet mitään osuutta.
Ainoastaan jumalanpalveluksen hoito jätettiin heidän osakseen. (5. Moos.
18.)

[170] Gaia, Gerhard Camminolaisen tytär, josta kommentoijat ovat eri
mieltä: toiset moittivat häntä irstaaksi, toiset ylistävät hänen
kauneuttaan ja kunniallisuuttaan.


17. laulu

[171] Seuraavat kuvat ovat esimerkkejä vihan turmiollisista
vaikutuksista.

[172] Prokhne, Traakian kuninkaan Tereuksen puoliso. Kun Tereus oli
häpäissyt kälynsä Philomelan, niin kostoksi tästä surmasivat siskot
Tereuksen pojan Ityksen ja panivat hänen lihansa pöydälle isän
syötäväksi. Jumalat muuttivat sitten Prokhnen pääskyseksi
(satakieleksi).

[173] Haman, juutalaisten vainooja. Kun Haman näki ettei Mardokai
kunnioittanut häntä kuten Jumalaa, hän tahtoi kiukuissaan hävittää
kaikki juutalaiset kuningas Ahasveruksen valtakunnasta. Mutta Ahasverus,
jonka apuun Haman luotti, antoikin Ester-kuningattaren taivuttamana
hirttää Hamanin (ks. Esterin kirja).

[174] Lavinia valittaa äitiään Amataa, joka (Vergiliuksen mukaan)
epätoivoisena hirtti itsensä, koska huhu kertoi, että hänen tyttärensä
sulhanen, kuningas Turnus oli kuollut.

[175] Enkeli auttaa matkamiehiä nousemaan seuraavaan piiriin yhtä
nopeasti kuin ihmisillä on yleensä tapana tyydyttää omat toiveensa.

[176] Tällä siivenlyönnillä enkeli poistaa kolmannen P:n, synninmerkin
Danten otsalta.

[177] »Beati pacifi», autuaita ovat rauhantekijät (Matt. ev. 5:9)

[178] Seuraavassa opinkappaleessa syntien luonteesta Dante seuraa
pääasiassa Tuomas Akvinolaisen teoriaa. Luonnon (luonnollinen) rakkaus
on välttämätön, se ei voi erehtyä, sielun rakkaus taas on vapaa ja voi
joutua harhaan. Se voi valita huonon kohteen tai tavoitella liian
innokkaasti maallista hyvää tai etsiä liian hitaasti todellista hyvää
(Jumalaa). Rakkaus on siis sekä hyveen että paheen äiti.--Yksikään
ihminen ei voi vihata itseään, sillä jokaisella on oma onni
silmämääränään. Sentähden ei myöskään voi vihata Jumalaa, joka on kaiken
elämän alku ja ehto (sine qua non). Rakkaus pahaan ilmenee siten vain
suhteessa lähimmäiseen. Tästä erehdyksestä johtuvat ne kolme syntiä,
joista puhdistutaan Kiirastulen alemmissa piireissä: ylpeys, joka toisen
kukistamisesta toivoo itse nousevansa; kateus, joka pelkää kadottavansa
kun toinen voittaa; viha, joka kostoksi tahtoo vahingoittaa toista.

[179] Tarkoittaa maallista rikkautta, ruokaa ja juomaa ja aistillista
rakkautta. Näistä johtuvat kolme syntiä ahneus, mässäys ja hekuma
kuuluvat kolmeen ylempään puhdistuspiiriin.


18. laulu

[180] »Sinne», tulen piiriin, ks, S. 53, s. 12.

[181] Viittaus niihin kolmeen asteeseen, joihin skolastinen sielutiede
jakaa hyvään suunnatut intohimot: »rakkaus, halu ja nautinto» (amor,
desiderium, delectatio).

[182] »Muoto henkinen», skolastikkojen »forma substantialis». Forma
merkitsee heillä sitä, minkä kautta jokin siirtyy pelkästä
mahdollisuudesta todellisuuteen; se on substantiaalinen, jos se
määräajonkin olemuksen yleensä. Sellainen on esimerkiksi sielu, jonka
ansiosta ihminen on. Se on taas aksidentaalinen, jos se ilmaisee, että
jollakin on jokin ominaisuus, esimerkiksi viisaus.

[183] Pietola, luultavasti muinainen Andes, Mantovan lähistöllä oleva
kylä, jossa Vergilius syntyi.

[184] Ismenus ja Asopus, kaksi jokea Boiotiassa Theban lähellä.
Statiuksen mukaan juoksivat thebalaiset Bakkhoksen apua tarvitessaan
suurina laumoina palavat soihdut mukanaan näiden jokien rantoja pitkin
ja huusivat suureen ääneen jumalaa sen eri nimillä.

[185] Täällä henget juoksevat ja kiirehtävät saavuttamaan sitä
todellista hyvää, jota he eläessään liian laiskasti tavoittelivat.

[186] Vrt. Luukk. ev. 1:39: »Niinä päivinä Maria nousi ja kulki
kiireesti vuorimaahan, Juudaan kaupunkiin» jne.

[187] Ilerda (Lerida), kaupunki Espanjassa, jossa Caesar pakotti
Pompeijuksen sotajoukon antautumaan.

[188] Puhuja on Albertus, Fredrik Barbarossan hallitessa San Zenon
luostarin apotti (kuoli 1178). Albert della Scala oli vastoin kirkon
lakeja asettanut aviottoman poikansa, ruumiiltaan ja sielultaan rujon
Josefin mainitun luostarin apotiksi. Albert kuoli pian tässä oletetun
ajan jälkeen v. 1301, mutta Josef jäi paheellisesta elämästään
huolimatta apotiksi kuolemaansa saakka (1314).

[189] Israelin lapset, joille Punainen meri aukeni, kuolivat kaikki
paitsi Joosua ja Kaleb ennen luvatun maan näkemistä rangaistukseksi
siitä, että olivat niin hitaita noudattamaan Jumalan käskyjä.

[190] Ne troijalaiset, jotka matkasta ja seikkailuista väsyneinä jäivät
Sisiliaan ja osattomiksi johtajansa Aeneaan (Ankiseen pojan) ja
tovereittensa maineesta.


19. laulu

[191] Dante kuvaa näissä säkeissä hetkeä (tuntia) ennen auringon nousua.
Siihen aikaan uskottiin, että aamun kylmyys johtuu osaksi maan
luontaisesta kylmyydestä, joka voittaa ilmaan jääneen auringonlämmön,
osaksi myös kuusta ja Saturnuksesta, joita pidettiin kylmää synnyttävinä
taivaankappaleina.

[192] »Velhot», geomantit: he ennustivat lyömällä umpimähkään puikolla
hiekkaan tai papereille pisteitä, joiden muodostamilla kuvioilla sitten
oli omat merkityksensä tavallisesti sen tähtikuvion mukaan, jota ne
muistuttivat.  [193] »Nainen» (seireeni), maallisen onnen ja
aistinautinnon vertauskuva.

[194] »Nainen pyhä», korkeamman hyvän, Jumalan tahdon vertauskuva
(gratia cooperans).

[195] Tässä piirissä ahneet puhdistuvat: he makaavat kasvoillaan maassa,
koska he eläessään etsivät silmillään maan aarteita.

[196] »Sieluni on tomuun vaipunut», Psalmit 119:25.

[197] Puhuja on paavi Hadrianus V (kuoli 1276), Lavagnan kreivi,
kuuluisaa Fiesco-sukua. Oli paavina vain 40 päivää.

[198] »Tiedä, että olin Pietarin seuraaja».

[199] »Joki», Lavagna Genovan alueella.

[200] »Neque nubent», »eivätkä mene naimisiin». Matteuksen evank. 22:30
mukaan (»Sillä ylösnousemuksessa eivät miehet nai eivätkä naiset mene
miehelle») kuolema katkaisee jokaisen avioliiton, siis myös
kuvaannollisen avioliiton paavin ja kirkon välillä.

[201] »Hyvä mainitsemas», ks. S. 117, s. 5.

[202] Alagia, Hadrianuksen veljentytär, joidenkin mukaan Moroello
Malaspinan puoliso.


20. laulu

[203] Dante, joka olisi tahtonut vielä enemmän udella sielulta
(Hadrianukselta), antaa tahtonsa väistyä katujan paremman tahdon edestä,
nimittäin tahdon huolehtia sielunsa pelastuksesta.

[204] »Paha», ahneus, jota Dante pitää aikansa turmiollisimpana paheena.
Kuten Helvetissä on sitä tässäkin kutsuttu sudeksi.

[205] Viittaa Can grande della Scalaan, Veronan herraan, josta puhutaan
Helvetissä S. 11, s. 9.

[206] Fabricius, roomalainen sotapäällikkö ja censori 280- ja
270-luvulla eKr. Rooman viholliset eivät voineet lahjoa häntä puolelleen
suurimmillakaan lahjoilla. Hänen kerrotaan kuolleen niin köyhänä, että
valtion täytyi kustantaa hänen hautauksensa.

[207] Pyhä Nikolaus, piispa Vähässä Aasiassa 300-luvun alussa.
Kerrotaan, että hän lahjoitti myötäjäiset erään köyhän miehen kolmelle
tyttärelle, jotka isä aikoi myydä häpeällisessä tarkoituksessa.

[208] Ks. vastausta S. 123, s. 10 ja seur.

[209] »Kasvi huono», ranskalainen kuningassuku, Kapetingien sukupuu.
[210] 1290-luvulla Filip Kaunis oli ottanut valtaansa Flanderin
kreivikunnan, jossa mainitut kaupungit sijaitsevat. Mutta v. 1302 löivät
flanderilaiset ranskalaisen sotajoukon Courtrayn luona ja pakottivat
kuninkaan luovuttamaan takaisin suuren osan anastamaansa maata. Tämä on
se kosto, jota Hugo Capetin henki nyt, vuonna 1300, näyttää
profeetallisesti anovan.

[211] Danten aikana oli taru, että Hugo Capet muka oli rikkaan
pariisilaisen teurastajan poika ja ettei hän itse vaan hänen poikansa
kantoi kruunua.

[212] Kaarle Suuren (karolingien) suku. Kun suvun viimeinen kuningas
Ludvig V kuoli vuonna 987, julistutti Hugo Capet itsensä kuninkaaksi,
minkä jälkeen hän voitti ja otti vangiksi Ludvigin sedän Kaarlen, joka
oli tavoitellut kruunua.--Epähistoriallinen on se Danten tiedonanto,
että tämä viimeinen karolingi olisi ruvennut munkiksi, pukeutunut
harmaaseen pukuun.

[213] Anjoun Kaarle meni 1200-luvun keskivaiheilla naimisiin Provencen
viimeisen kreivin Raimundin tyttären Beatrixin kanssa. Beatrix oli sitä
ennen luvattu puolisoksi Toulousen kreiville Raimundille.

[214] Filip Kaunis riisti Englannilta Ponthieun ja Gascognen, mutta ei
Normandiaa, kuten Dante erehdyksessä sanoo. Normandia oli jo pitkän
aikaa ollut ranskalainen.

[215] Anjoun Kaarle mestautti v. 1268 viimeisen Hohenstaufin,
Konradinon. Hänen kerrotaan sitäpaitsi antaneen myrkyttää (1274) Tuomas
Akvinolaisen, skolastiikan suurimman teologin, koska pelkäsi hänestä
valtiollista vastustajaa.

[216] »Toinen Ranskan Karl», Valoisin Kaarle, Danten vihamies ja
vastustaja. Bonifacius VIII kutsui hänet v. 1301 Italiaan kukistamaan
Firenzen ghibelliinit ja Sisilian kuninkaan Fredrik Aragonialaisen.
»Juudaksen miekalla», viekkaudella hän pääsi voitolle Firenzessä, mutta
Sisiliassa hänen piti suostua häpeälliseen rauhantekoon.

[217] »Laivavanki», Napolin kuningas Kaarle II, Anjoun Kaarlen poika.
Kun ranskalaiset oli kukistettu Sisiliassa v. 1282, joutui Kaarle
meritaistelussa Pietari Aragonialaisen vangiksi. Oltuaan kuusi vuotta
vankeudessa hän palasi valtakuntaansa ja naitti v. 1305 tyttärensä kuten
kerrotaan suuresta summasta vanhalle ja huonomaineiselle Azzo d'Estelle,
Ferraran rajakreiville.

[218] Vuonna 1303 antoi Filip Kaunis Alagnassa (Anagnissa) vangita
iäkkään paavi Bonifacius VIII:n, joka kuoli pian sen jälkeen. Vaikka
Dante suuresti halveksi Bonifaciusta, katsoi hän kuitenkin tätä
väkivallantekoa ikäänkuin se olisi tehty itse Kristukselle, sitäkin
enemmän kun paavi arvokkaasti kärsi nöyryytyksen.

[219] Filipin tuumien toteuttajina olivat etenkin ranskalainen Nogaret
sekä ylhäistä roomalaista sukua oleva Sciarra Colonna, jota paavi
herkeämättä vainosi.

[220] Pilatus = Filip Kaunis.

[221] Tässä säkeessä Dante ennustaa Temppeliherrain ritarikunnan tuhon.
Paavi Klemens V:n suostumuksella Filip Kaunis antoi vuosina 1307--14
vangita ja surmata temppeliherrat ja anasti heidän omaisuutensa.

[222] Päivällä elvytetään mieliin hyveen (pyhän köyhyyden) kannustavia
esimerkkejä, yöllä ahneuden synnin peloittavia esimerkkejä.

[223] Pygmalion, Tyroksen kuningas, surmasi lankonsa Sikeuksen, Didon
puolison, ottaakseen haltuunsa hänen aarteensa.

[224] Midas, fryygialainen tarukuningas, joka pyysi, että kaikki mitä
hän koskettaisi muuttuisi kullaksi. Jumalat täyttivät hänen pyyntönsä.
Mutta hän kuoli pian, koska ruokakin muuttui kullaksi.

[225] Akan, joka anasti varkain osan Jerikosta saatua saalista, jonka
tähden Joosua antoi kivittää hänet Akorin laaksossa (Joosua 7).

[226] Safira ja Ananias möivät maatilansa (joka alkukristittyjen lakien
mukaan oli kaikkien yhteistä), mutta pidättivät itselleen osan hinnasta
ja kaatuivat sitten kuolleina apostoli Pietarin jalkojen juureen.
(Apostolien teot 5:1--6.)

[227] Syyrian kuningas Seleukis lähetti Heliodoruksen Jerusalemiin
ryöstämään temppelin aarteita, mutta Jumalan lähettämä ratsu polki hänet
matkalla kuoliaaksi.

[228] Polymnestor, Traakian kuningas, surmasi Troijan kuninkaan
Priamoksen pojan Polydorin, joka oli jätetty hänen hoidettavakseen, ja
anasti tämän aarteita.

[229] Crassus, roomalainen triumviri, rikkaudestaan kuuluisa. Hän kaatui
v. 53 jKr. sodassa partheja vastaan, jotka tarun mukaan hakkasivat hänen
päänsä poikki, heittivät sen sulatettuun kultaan ja sanoivat: »kultaa
olet sinä janonnut, juo nyt sitä».

[230] Delos-saari uiskenteli tarun mukaan meressä, kunnes se pysähtyi
lujalle pohjalle kun Latona, jota mustasukkainen Juno vainosi, pakeni
sinne ja synnytti siellä Apollon ja Dianan (auringon ja kuun).

[231] »Kunnia Jumalalle korkeudessa».


21. laulu

[232] »Jano luontainen», totuuden jano, tässä etenkin Danten halu saada
tietää maanjäristyksen ja henkien huudon syy. Dante vertaa tätä janoa
samarialaisen naisen pyyntöön saada herralta ikuisen elämän vettä (Joh.
ev. 4:15).

[233] »Hän», Lakhesis, joka kehräsi ihmisen elonlankaa, Kloto piteli
värttinää.

[234] Vasta Kiirastulen portin sisäpuolella alkaa ikuinen järjestys.

[235] »Tytär Taumaan», Iris, sateenkaari.

[236] Maanjäristyksen uskottiin johtuvan maan sisällä syntyvien höyryjen
(tuulten) vaikutuksesta.

[237] Roomalainen runoilija Statius, joka tässä puhuu, oli kotoisin
Napolista eikä Toulousesta niinkuin Danten aikana luultiin (ks. s. 10).
Hän on kirjoittanut sankarirunoelman »Thebais». Toista Eeposta
»Akilleista» valmistaessaan hän kuoli. Hänen runoelmiensa herätteiden
antajana oli Vergilius.--Statius oli syntynyt n. 1200 vuotta ennen
Danten tuloa Kiirastuleen; tästä ajasta hän oli viettänyt 4000 vuotta
hitaiden ja 5000 vuotta ahneitten piirissä, loput joko muissa piireissä
tai Kiirastulen ulkopuolella.

[238] Kun Tiitus v. 70 jKr. hävitti Jerusalemin.

[239] »Maine, mi kunniaa suo enin...», runoilijan maine.


22. laulu

[240] »Autuaita ovat ne, jotka janoavat vanhurskautta», vastakohtana
rahanjanolle. Vasta kuudennessa eli ahmijain piirissä toistetaan tämä
autuaaksijulistus kokonaisuudessaan. (Matt. ev. 5:6.)

[241] Juvenalis, roomalainen runoilija, Statiuksen aikainen satiirikko.

[242] Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa (3:56): Quid non mortalia pectora
cogis, auri sacra fames.

[243] Helvetin neljännessä piirissä, jossa ahneet ja tuhlaajat
rintoinensa vyöryttävät raskaita taakkoja.

[244] Statius kertoo Thebaidissaan Iokasteen poikain Eteokleen ja
Polynikeen välisestä kaksintaistelusta, jossa molemmat kaatuivat.

[245] »Kalastaja», apostoli Pietari.

[246] Nämä säkeet (muistuma Vergiliuksen neljännestä eklogista), joita
Statius kiittää uskonsa heräämisestä, tulkittiin keskiajalla
ennustukseksi Kristuksen syntymästä ja ne vaikuttivat epäilemättä
suuresti siihen melkein jumaloivaan kunnioitukseen, jota Vergilius
nautti.

[247] Terentius, Cecilius, Plautus, roomalaisia
huvinäytelmänkirjoittajia.--Varro oli runoilija ja suuri oppinut.

[248] »Kreikkalainen», Homeros.

[249] »Kukkula», Helikon, pyhitetty Apollonille ja muusoille,
runottarille.

[250] Kreikkalaisia näytelmäkirjailijoita ja runoilijoita.

[251] »Hän», Hypsipyle, mainitaan tavallisesti argonauttien retken
yhteydessä.

[252] »Tytär Teiresiaan», Manto, ennustaja kuten isänsäkin.

[253] Jokainen Päivän neiti vetää tunnin aurinkovaunuja. Kello oli siis
n. 10 ja aurinko nousemassa.

[254] Merkinnee ikuisen elämän puuta paratiisissa. Puun lehväin lomitse
kuuluu ääniä, jotka ylistävät kohtuullisen elämän esimerkkejä.

[255] Kaanaan häissä Maria huolehti enemmän vieraittensa nautinnosta
kuin omastaan.

[256] Viini oli Rooman naisilta kielletty.

[257] Kun Daniel oli kolmen muun pojan kanssa kuningas Nebukadnesarin
vankina he halveksivat kuninkaan ruokia ja juomia. Mutta »näille
neljälle nuorukaiselle antoi Jumala taitoa ja ymmärrystä kaikissa
kirjoituksissa ja viisaudessa; ja Daniel ymmärsi kaikenlaisia näkyjä ja
unia» (Daniel 1).

[258] Markuksen evankeliumin 1:6 mukaan Johannes Kastaja »söi
heinäsirkkoja ja metsähunajaa».--Kristus sanoo hänestä Matt. ev. 11:11:
»Ei ole vaimoista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes
Kastaja».


23. laulu

[259] Psalmit 51:17: »Herra, (avaa) minun huuleni, (että minun sieluni
ilmoittaisi sinun kiitostasi»).

[260] Tarun mukaan Erysikton halveksi Ceres-jumalatarta, joka rankaisi
häntä sammumattomalla nälällä niin, että hän lopulta söi itsensä.

[261] Nälänhädässä, joka raivosi Jerusalemissa Tiituksen piirityksen
aikana, muuan Maria-niminen juutalaisnainen söi oman lapsensa.

[262] »OMO», vanha muoto sanasta uomo, ihminen. Keskiajan
mystikkoteologit olivat keksivinään, että ihmiskasvoissa on tämä sana
luettavana (oikeastaan kaksi sanaa: [H]OMO DEI, jumalan ihminen).
Molemmat O:t merkitsevät tällöin silmiä, M nenää ja kulmakarvoja.
[263] Nella (Annella), Foresan hyveellinen puoliso.

[264] Forese Donati, kuuluisan puoluejohtajan Corso Donatin veli, Danten
ystävä ja sukulainen.

[265] Barbagia, Sardinian seutu, jonka asukkaat ovat puolivillejä,
elivät ilman avioliittoa, naiset kulkivat puolialastomina jne. Sen
vuoksi Dante antaa tämän nimen Firenzelle, jossa useat kerrat
julistettiin sekä maallisia että kirkollisia kieltoja naisten pukuja
vastaan.

[266] »Auringon sisar», kuu.


24. laulu

[267] »Tuo toinen», Statius, joka tahtoi pitkittää käyntiään saadakseen
kauemmin olla Vergiliuksen seurassa.

[268] Piccarda Donati, Foresen sisar, esiintyy myöhemmin Paratiisissa.

[269] Buonagiunta Urbicciani, Luccan kaupungista kotoisin oleva
runoilija 1200-luvun lopulta.

[270] »Tuo lähin», paavi Martin IV Toursista (kuoli 1285). Hänen
kerrotaan olleen ylen perso Bolsena-järven ankeriaille, jotka hän
keitätti viinissä saadakseen niihin siten erikoisen hyvän maun.

[271] Ubaldino della Pila, firenzeläinen aatelismies 1300-luvun
keskivaiheilla, suuri herkkusuu.

[272] Bonifacius, Ravennan arkkipiispa (1274--95), genovalaista
Fiesco-sukua.

[273] Forlilainen Marchese, iloinen juomari. Kun häntä moitittiin, ettei
hän tee mitään muuta kuin juo, hän vastasi: »Minulla on aina jano!»

[274] Gentucca.--Buonagiunta ennustaa, että Dante on maanpakonsa aikana
Luccassa mieltyvä suuresti jaloon nuoreen naiseen, jonka nimi on
Gentucca.

[275] Erään canzonen ensi säe Danten teoksessa Vita nuova, italiaksi:
Donne che avete intelletto di amore.

[276] Notario, sisilialaisen runoilijan Giacomo da Lentinon
lisänimi.--Fra Guittone, Arezzosta, huomattava nimi italialaisen
runouden kehityksessä.

[277] Firenze.

[278] Tässä Forese ennustaa veljensä Corso Donatin, mustien mahtavan
johtajan perikadon. Kun valkeat oli karkoitettu Firenzestä, Corso
riitaantui omien puoluelaistensa kanssa ja surmattiin v. 1307
kansanmellakassa. Toisten mukaan laahasi hevonen hänet pakomatkallaan
kuoliaaksi.

[279] »Pilven pojat», kentaurit, joilla oli ihmisen ja hevosen rinta.
Heidät oli kutsuttu Pirithouksen ja Hippodamian häihin, mutta kesken
hääilon he alkoivat pitää pahaa elämää, olivatpa ryöstää morsiamenkin,
kunnes Theseus vihdoin taltutti heidät.

[280] Ks. Tuomarien kirja 7:5-7.

[281] Enkelin siivenleyhkä, joka taas poistaa yhden P:n Danten otsalta.

[282] Vrt. Matt. ev. 5:6.


25. laulu

[283] Tässä kuvatun tähtikuvioiden asennon mukaan oli kello Kiirastulen
vuorella n. 14.

[284] Meleagros, antiikin taruhenkilö. Kohtalottaret olivat ennustaneet,
että hän oli kuoleva niin pian kuin halko, joka hänen syntyessään oli
heitetty lieteen palaisi tuhkaksi. Äiti otti silloin halon ja pani sen
säilöön. Mutta kun Meleagros sittemmin Kolydonin metsästysretken jälkeen
surmasi kaksi veljeänsä, niin äiti ensi tuskassaan heitti halon jälleen
tuleen ja sitä mukaa kun se paloi, Meleagros tunsi sisäisesti
riutuvansa, kuolevansa.

[285] »Vereen toiseen», naisen vereen.--»Luonnon astiassa», kohdussa.

[286] Sikiön ensimmäinen animaalisen elämän muoto muistuttaa kasvin
elämää, sillä on kasvisielu (anima vegetativa) joka ei kuitenkaan kuten
kasvilla pysähdy tähän, vaan kehittyy edelleen eläinsieluksi (a.
sensitiva), joka aluksi on samalla alhaisella tasolla kuin esimerkiksi
merisieni, polyyppi.

[287] »Sua viisahamman», Aristoteleen, joka opettaa, että yleisjärki
(intelletto) on ruumiista kokonaan riippumaton, koska sillä ei ole
mitään ruumiillista elintä.

[288] »Muut kyvyt», kasvi- ja eläinsielulle kuuluvat kyvyt.--Muisti,
järki ja tahto ovat Jumalan »puhaltamia» voimia.

[289] Joko Tuonelan joen Akeronin rantaan tai Tiberin rannalle, jossa
Kiirastuleen aikovat astuvat laivaan.

[290] Nimittäin kuinka sielu joka ei tarvitse ravintoa, kuitenkin voi
laihtua?

[291] Seitsemänteen piiriin, jossa hekkuman synnistä puhdistutaan.

[292] »Korkeimman laupeuden Jumala», niin alkaa muuan kirkollinen hymni,
jossa Jumalaa pyydetään valamaan sydämeen pyhää tultansa ja sammuttamaan
kaikki syntiset hehkut.

[293] »En tiedä miehestä», Marian sanat enkelille, joka ilmoitti
hänelle, että hän on synnyttävä maailman Vapahtajan (Luuk. 1:34).

[294] Kun Diana tuli lehtoon, jossa Jupiter oli vietellyt nymfi Helicen
(Kalliston), ja sai tietää sen, hän ajoi tämän pois seurastaan.


26. laulu

[295] Pasiphae, Kreetan kuninkaan Minoksen puoliso, rakastuttuaan
erääseen härkään, kätkeytyi puisen lehmän kuvaan. Hän synnytti sitten
Minotauros-hirviön, joka oli puoleksi ihminen puoleksi härkä ja jonka
Theseus sittemmin surmasi.

[296] Ei nuorena eikä vanhana (hän kuollut).

[297] Julius Caesar oli, kertoo Suetonius, nuoruudessaan ollut Bithynian
kuninkaan Nikomedeen »vaimonsijaisena». Tästä häpeästä ei häntä voinut
puhdistaa edes Gallian voitto, vaan sotilaat laulavat hänestä
pilkkalaulua ja kutsuvat häntä »kuningattareksi».

[298] Bolognalainen Guido Guinicelli, Danten edeltäjä
canzone-runoudessa.

[299] Lykurgos Nemealainen tahtoi surmata Hypsipylen, Jasonin entisen
puolison, koska hänen pieni poikansa oli kuollut tämän huolimattomuuden
takia. Hän oli juuri täyttämäisillään aikeensa, kun Hypsipylen kaksi
poikaa, jotka olivat häntä kauan etsineet, nyt löysivät hänet ja
liikuttuneina heittäytyivät hänen kaulaansa.

[300] Lethe, yksi antiikin tuonelan joista, josta vainajat joivat
unohdusta maallisesta elämästään.

[301] Se, jota Guido osoittaa, on provencelainen runoilija Arnaut
(Arnault) Daniel (kuoli 1189).

[302] Limogesin miesi, Giraut de Borneil (kuoli 1220), aikanaan kuuluisa
runoilija ja trubaduuri.

[303] Mainittu jo edellä kohdassa [276].

[304] »Isä meidän» kaksi viimeistä pyyntöä »Äläkä saata meitä
kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta» ovat sieluille täällä
tarpeettomia.


27. laulu

[305] Kun Jerusalemissa aurinko nousi, Espanjassa (Ebro-joella) oli
keskiyö ja Intiassa (Ganges-virralla) keskipäivä, oli Kiirastulen
vuorella siis Danten laskutavan mukaan auringonlaskun aika.

[306] »Autuaita ovat puhdassydämiset» (Matt. ev. 5:8).

[307] Geryon, helvetissä esiintyvä hirviö, viekkaitten piirin vartija,
alunperin mytologinen tarukuningas.

[308] Antiikin taru, johon Dante usein viittaa. Pyramus oli luullut,
että leijona oli tappanut Thisben, ja epätoivoissaan lävistänyt itsensä
miekalla. Mutta samassa tuli Thisbe paikalle ja kun hän huusi nimensä,
Pyramus avasi viimeisen kerran silmänsä häntä kohti, minkä jälkeen
tyttökin surmasi itsensä. Tämä tapahtui silkkiäispuun juurella, jonka
valkeat kukat muuttuivat tulipunaisiksi.

[309] »Tulkaa, minun Isäni siunatut.» Matt. ev. 25:34.

[310] Lea merkitsee kirkollisessa symboliikassa toimivaa elämää, Raakel
(s. 17) katselevaa.

[311] Suloheelmä = tosi onni.

[312] Dante ja Vergilius ovat nyt käyneet lävitse kiirastulen kaikki
puhdistuspiirit ja saapuneet maalliseen paratiisiin. Tässä Vergilius
puhuu Dantelle viimeisen kerran, mutta seuraa häntä kuitenkin vielä
jonkun matkaa.

[313] Kruunu ja mitra (hiippa), maallisen ja hengellisen hallitusmahdin
merkit. Päämaaliin saapuneet eivät enää ole paavin eivätkä keisarin
käskettäviä, he ovat nyt omia herrojaan.


28. laulu

[314] Chiassin rannalla lähellä Ravennaa oli muinoin kuuluisa
pinjametsä, joka nykyään on hävinnyt.

[315] »Sirocco», kuuma kaakkoistuuli.--Aeolus, tuulten jumala.

[316] Nainen jota myöhemmin on kutsuttu Mateldaksi, merkinnee jotakin
sen nimistä henkilöä, joka on todella elänyt mutta jota ei kuitenkaan
ole tarkemmin tunnettu.

[317] Proserpina (Persephone), Ceres-jumalattaren tytär. Kun hän oli
kerran eräällä niityllä Sisiliassa kukkia poimimassa, Pluto ryösti hänet
ja vei Manalaan.

[318] Tarun mukaan syttyi Afroditen rakkaus Adonikseen siitä, että häntä
vahingossa (»vasten tapaa») riipaisi muuan nuoli, joka putosi Amorin
viinestä.

[319] Xerxes lähti Hellespontoon yli hyökkäysretkelle Kreikkaa vastaan.
Hän oli ylpeästi uskonut ylivoimaansa, mutta saikin palata takaisin
täydellisesti nöyryytettynä.

[320] Leander (Leandros) joka asui Abydoossa Aasian rannalla, ui kuten
taru kertoo joka yö Hellespontoon yli kohdatakseen Sestossa Euroopan
puolella rakastettunsa Heron, mutta eräänä myrskyisenä yönä hän hukkui
aaltoihin.

[321] Delectasti (me Domine) = »Sillä sinä ilahutat minua, Herra,
töilläsi.» Psalmit 92:5. Autuaille suotu Jumalan ihanuuksien näkeminen
voittaa kaiken murheen synnistä ja kuolemasta.

[322] Ks. S. 127, s. 10 ja seur.

[323] Maan uskottiin seisovan paikallaan ja taivaan ajateltiin kiertävän
sitä idästä länteen ja vievän maan ilmakehän mukaansa kiertokulkuun.


29. laulu

[324] Psalmit 32:1. »Autuas se (jonka rikokset ovat anteeksi annetut),
jonka synti on peitetty».,

[325] »Verhoa ei voinut sietää», toisin sanoen tahtoi nähdä enemmän kuin
mitä Jumala oli sallinut.

[326] Nimittäin Hippokrene-lähde Helikonilla.--Urania, tähtitieteen
runotar.

[327] »Seitsemät tuohusjalat» merkitsevät useimpien Dante-selittäjäin
mukaan Pyhän Hengen seitsemää armolahjaa, joista profeetta Jesaja puhuu
11:2. Ne ovat viisaus, ymmärrys, neuvo, väkevyys, taito, hurskaus ja
Herran pelko.

[328] »Juovaa seitsemän» merkitsevät luultavasti katolisen kirkon
seitsemää sakramenttia.

[329] »Väli kymmen-askelinen», Jumalan kymmenen käskyä.

[330] »Vanhinta neljäkolmatta», Vanhan Testamentin 24 kirjaa, joita
Pyhän Hieronymuksen mukaan edustavat ne 24 vanhinta, jotka Johanneksen
ilmestyksessä (4:4) ylistävät Herraa.

[331] Ylistyslaulu on tarkoitettu Neitsyt Marialle, toisten mukaan
Beatricelle.

[332] »Eläintä neljä», joista puhutaan Hesekielissä (1:4-6) ja
Johanneksen ilmestyksessä (4:8), merkitsevät neljää evankeliumia.
Edellinen mainitsee kullakin eläimellä olleen neljä, jälkimmäinen kuusi
siipeä.

[333] Argus, tarun satasilmäinen jättiläinen, jonka Hermes uuvutti
huilun soitolla uneen ja sitten tappoi.  [334] »Voittovaunut», kirkon
vertauskuva.

[335] »Aarnikotka», jolla tässä tarkoitetaan puoliksi kotkan, puoliksi
leijonan hahmoista tarueläintä (grifone), merkitsee Kristusta
jumalallisine ja inhimillisine luontoineen; edellistä kuvaa kullan väri,
jälkimmäistä valkea ja veripuna, viattomuuden (uskon) ja rakkauden
värit.

[336] »Kolme naista», kristilliset hyveet: usko, toivo, rakkaus, joiden
värit ovat valkea, vihreä ja punainen.

[337] »Neljä neittä», neljä kardinaalihyvettä.

[338] Viisaus joka katselee menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.

[339] Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas, joka oli lääkäri (ks.
Kolossalaiskirje 4:14).--Hippokrates, antiikin suurin lääkäri (n.
460-370 eKr.).

[340] Tarkoittaa isompien apostolisten kirjeitten tekijää Paavalia,
hengen miekan kantajaa.

[341] Pienemmät apostoliset kirjeet tai niiden kirjoittajat Pietari,
Johannes, Jaakob ja Juudas.

[342] Ilmestyskirjan tekijä Johannes.

[343] »Liljaseppeleet», puhtauden vertauskuva.--Ruusut ja punaheljäkukat
merkinnevät rakkautta, joka on elähdyttävänä voimana Uudessa
testamentissa.


30. laulu

[344] »Taivaan ensimmäisen» = jumaltaivaan, nk.
empyreumin.--Seitsentähti, seitsemän kynttilänjalkaa.

[345] »Sisko alhaisempi», joko Plejadit tai Otava.

[346] »Tule minun kanssani Libanonista, morsiameni.» Korkea veisu 4:8.

[347] »Siunattu Sinä, joka tulet.» Enkelit tervehtivät Beatricea, joka
ilmestyy pian, samoilla sanoilla kuin Kristusta tavallisesti
tervehdittiin hänen tullessaan Jerusalemiin.

[348] »Siroittakaa liljoja täysin käsin.» Säe lainattu Vergiliuksen
Aeneis-runoelmasta.

[349] »Nainen», Beatrice uskon, toivon ja rakkauden väreissä. Öljypuun
lehti, rauhansanoman merkki.

[350] Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyy sama säe: _Agnosco
veteris vestigia flammae_.

[351] »Minervan lehdin», öljypuun lehdin.

[352] Enkelit lauloivat Daavidin 31. psalmin: »Herra, Sinuun minä
turvaan», lopettaen yhdeksännellä säkeistöllä: »vaan asetit jalkani
(_pedes meos_) avaralle».

[353] »Slavonian tuulten», pohjatuulten.

[354] Astrologian mukaan tähtien asento ihmisen syntyessä vaikutti hänen
luonteeseensa ja kohtaloihinsa.

[355] »Elossaan uudess'», alkutekstissä »nella sua vita nuova»,
tarkoittanee vain »Danten nuoruudessa» eikä »hänen teoksessaan 'Vita
Nuova' (Uusi elämä)», kuten muutamat ovat arvelleet.


31. laulu

[356] »Seireeni-laulu», maallisten huvien houkutukset.

[357] Vrt. Sananlaskut 1:17. »Sillä verkko on viritetty kaikille
siivekkäille, niin että ne sen näkevät.--Mutta turhaan.»

[358] »Rajumyrsky Iarban valtakunnan», etelätuuli.--Iarba,
afrikkalainen tarukuningas.

[359] »Naisen», Mateldan.

[360] »Asperges me», »Puhdista minut iisopilla jne.». Psalmit 51:9.

[361] »Smaragdein eteen», Beatricen silmien eteen.

[362] Kristus, jonka oppia Beatrice merkitsee, näyttäytyi milloin
inhimillisessä, milloin jumalallisessa luonteessaan.


32. laulu

[363] Beatrice kuoli vuonna 1290, mistä siis nyt oli kulunut kymmenen
vuotta.

[364] Se osa kulkuetta, joka oli käynyt aarnikotkan edellä ja ollut
Danten takana hänen seisoessaan vaunuun päin kääntyneenä aarnikotkan
rinnalla.

[365] Matelda, Statius ja Dante astelivat vaunun oikealla puolella
seuraten kristillisiä (teologisia) hyveitä.

[366] Mainittu puu on tiedon puu, mutta se merkitsee tässä yhteydessä
myös Rooman valtakuntaa, joka ennen Kristusta oli vailla tosi
hengellistä elämää.

[367] Kristus ei nauttinut tiedon puusta eikä tavoitellut maallista
valtaa ja rikkautta.

[368] Noudattamalla Jumalan käskyä olla maistamatta tiedon puun
hedelmiä, mikä tässä erityisesti tarkoittaa kirkonmiesten pidättyvyyttä
maallisesta hallitusvallasta. »Antakaa keisarille, mikä keisarin on.»

[369] Kristus yhdistää kirkon ja valtion, jolloin maallinen yhteiskunta
saa uutta elämää.

[370] »Valoon yhtyneenä», Oinaan tähtikuvioon, jossa aurinko on
keväällä ja joka seuraa Kalojen tähtimerkkiä.

[371] »Syrinx-immen taru». Merkurius nukutti satasilmäisen Arguksen,
jonka yksi silmä aina valvoi, tarulla Panista ja Syrinx-immestä, joka
muutettiin ruokoputkeksi.

[372] »Hunnun kirkkaus», taivaaseen kohoavan kotkan loiste; viittaa
Kristuksen kirkastukseen.

[373] »Omenapuu», Kristus. Vrt. Korkea veisu 2:3. Sen kukkaset
merkitsevät autuuden esimakua, jota Pietari, Jaakob ja Johannes olivat
kirkastusvuorella nauttineet.

[374] »Unen raskahamman», kuolonunen josta Kristus oli herättänyt.

[375] »Tuon hurskaan», Mateldan.

[376] »Totuuden maa», Rooman keisarikunta.

[377] »Parvi seitsen-neito», 3 kristillistä ja 4 moraalista
(kardinaali-) hyvettä.

[378] Seuraavassa näyssään Dante esittää kuvaannollisesti kirkon
kohtalon pääpiirteet siihen saakka kun paavinistuin siirrettiin
Avignoniin (1309), mikä Dantelle merkitsee kirkon suurinta alennustilaa.
Koska Danten vaellus henkivaltakuntien läpi tapahtui vuonna 1300, näyn
jälkimmäinen osa on käsitettävä ennustuksena.

[379] »Jupiterin lintu», kotka, merkitsee tässä Rooman keisarimahtia,
joka vainosi ensimmäistä kristillistä kirkkoa samalla vahingoittaen
omaakin valtakuntaansa, kuten tekstistä käynee ilmi.

[380] »Kettu», harhaoppi, kerettiläisyys (gnostisismi, areiolaisuus
tms.), jonka Beatrice karkoittaa, tässä Jumalan puhtaan opin
vertauskuvana.

[381] Tultuaan kristityiksi roomalaiset keisarit alkoivat lahjoittaa
kirkolle maatiloja ja omaisuutta, mikä Danten mielestä oli alkuna kirkon
rappeutumiselle.

[382] »Lohikäärme», luultavasti Muhammed, joka riisti ison osan kirkon
aluetta.

[383] Maallisen rikkauden turmelemana kirkko (vaunu) muuttuu hirviöksi,
joka muistuttaa Johanneksen ilmestyksen petoa 13:1. »Ja minä näin pedon
nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä.» On
epävarmaa, mitä nuo päät merkitsevät, ehkä seitsemää kuolemansyntiä.

[384] »Portto», vrt. Joh. ilm. 17:2, merkitsee paavinistuinta
(1200-luvun loppu- ja 1300-luvun alkupuolella), joka oli julkeasti
sekaantunut maalliseen politiikkaan.

[385] »Peikko», Ranskan kuningassuku, etenkin Filip Kaunis, jonka kanssa
Danten perivihollinen Bonifacius VIII oli jonkun aikaa ollut hyvissä
väleissä. Mutta sitten paavi oli ruvennut pelkäämään Filipiä ja etsimään
turvaa muualta. Tästä julmistuneena Filip Kaunis vangitutti
Bonifaciuksen, minkä jälkeen paavinistuin erotettiin Roomasta ja
karkotettiin Avignoniin.


33. laulu

[386] »Jumala, pakanat ovat perikuntaasi karanneet jne.» Psalmit 79.

[387] »Vähän aikaa, niin ette enää näe minua, ja taas vähän aikaa, niin
näette minut», Joh. ev. 16:16. Näillä säkeillä Dante ennustaa paavin
paluun Avignonista jälleen Roomaan.

[388] »Nainen», Matelda.--»Viisas», Statius.

[389] Kirkon kristillisyys oli kokonaan tuhoutunut. Vrt. Joh. ilm. 17:8.
»Peto, jonka näit, on ollut eikä enää ole.»

[390] »Viisisataa viisitoista», luvun merkitys on yhä pysynyt hämäränä.
Useimmat Dante-selittäjät otaksuvat, että se kirjoitettuna
latinalaisilla numeroilla DVX, siis johtaja, merkitsee jotakuta suurta
sotapäällikköä, tulevaa keisaria. Vrt. Joh. ilm. 13:18. Luultavasti
Danten DVX on yhtä kuin Helvetin 1. laulussa mainittu »koira», Can
grande della Scala, joka siihen aikaan kun Dante kirjoitti runoelmansa
oli huomattava ghibelliinijohtaja ja Danten suuren kunnioituksen kohde.

[391] Themis, oikeuden jumalatar, joka antoi vaikeatajuisia
oraakkeleita. Kun najadit uskalsivat arvata hänen arvoituksiaan,
suuttunut jumalatar antoi villipedon hävittää karjan ja vainiot.

[392] Ensimmäisen kerran Aatami syödessään kiellettyä hedelmää. Hänen on
sentähden täytynyt viettää viisituhatta vuotta helvetissä, kunnes
Kristus »otti hänen syynsä päälleen» ja vapautti hänet.--Toinen ryöstö
tarkoittaa vaunujen irroittamista puusta, pyhän istuimen erottamista
Roomasta.

[393] Elsa, pieni joki Toscanassa. Sen vesi on niin kalkkipitoista, että
siihen heitetyn esineen ympärille muodostuu kivikuori.

[394] »Pyramus», ks. viite [308].

[395] »Että huomaisit suunnan jne.», että huomaisit, kuinka seuraamasi
maallinen (skolastinen) viisaus on alapuolella jumalallisen opin.

[396] Lethe saa unohtamaan ainoastaan synnit. Dante oli siis erotessaan
Beatricesta, puhtaasta opista, joutunut harhateille; paitsi syntisiä
huvituksia hän oli filosofisissa mietiskelyissään seurannut Averroesia,
Aristoteleen arabialaista tulkkia, kunnes Tuomas Akvinolainen tuli hänen
oppaakseen.

[397] »Juomaa», Eunoen vettä.



JUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI


Ensimmäinen painos ilmestyi 1914.



Ensimmäinen laulu[1]


Hän, kaiken alkuliike, kunniallaan
maailmat täyttää, sitä sädehtien
eriävästi eri osain mukaan.

Taivaassa, jolle valo suurin virtaa,
oon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään
voi kertoa, ken sieltä astuu alas.

Näät lähestyissä toivojensa määrää
niin sielu siihen syventyy, ett' taida
palata muistomme ei taapäin enää.

Mut mitä koota mielen aarre-aittaan
pyhästä voinut valtakunnast' olen,
se olkoon lauluni nyt aihe ainoo.

Hyvä Apollo, viime työtäin varten
tee minut astiaksi arvovaltas,
niin että antaa laakeris voit kalliin.

Parnasson toinen huippu kylläks ollut
on mulle, mut on tarvis molempia,
jos mieli jatkaa tietä alkamaani.

Poveeni astu, sinne mahti loihdi,
min tunsit silloin, koska jäsentensä
tupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!

Oi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,
ett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan
ees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,

tulevan näät mun lempipuusi luokse,
sen lehdin pääni laakeroivan, jotka
ansaitsen aiheellain ja suopeudellas.

Niin harvoin, Taatto, niitä korjatahan
voittoihin caesarin tai lauluniekan
(häpeä, rikos ihmistahtojemme),

iloa että tuottaa iloiselle
kai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]
kun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.

Säentä pientä tuli suuri seuraa:
paremmin äänin rukoillaan ehk' kerran
mun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]

Maailman lamppu[5] eri liesi-aukoin
kohoopi kuoleville; mutta siitä,
mi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,

parempaan rataan, tähteen parempahan
taas yhtyin lämmittämään käy se vahaa
maailman, sille luonteen, leiman antain.

Näin tänne aamu, tuonne ilta tullut
juur' oli kautta aukon moisen; tummui
jo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.

Beatricen näin ma kääntyneenä käteen
vasempaan, katsomassa kohti Päivää;
niin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]

Ja niinkuin ensi sätehestä säde
taas toinen lähtee, ylös läikähtäen,
pilgrimin lailla kotiin palaavaisen;

niin hänen asenteestaan, jonka silmä
sieluuni heitti, syntyi omanikin:
enempi kuin on tapa katsoin Päivään.

Näät paljon siell' on mahdollista,[7] jota
ei mahda mainen voima, vuoksi paikan
tuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.

En kauan sitä sietänyt, vain kotvan,
mut ympärilleen räiskyvän sen näin ma
kuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.

Ja näytti äkkiä kuin päivä päivään
ois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan
toisella koristanut Auringolla.

Beatrice seisoi kaikin katsein pyöröön
ijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä
pois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.

Mun muuttui hänen katsannostaan mieli
kuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9]
jumalten kumppaniksi mennen mereen.

Ei yli-ihmisyyttä sanoin saata
kuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,
kokea moista joll' on ollut armo.

Olinko vain se itsestäin, min viimeks
loit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija?
Sa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]

Kun nyt tuo kehä, joka ikuisesti
sua ikävöi, mun kiinti huomioni
sävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,

niin paljon palavaa näin kantta taivaan
tulesta Auringon, ett' eivät sade
ja virrat järveä niin laajaa laita.

Tuo suuri valkeus ja soinnun uutuus
mun sytti syytä niiden tietämähän;
halua moista tuntenut en koskaan.

Siks hän, mi näki mieleni kuin minä,
tuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas
ja vastasi jo ennen kuin ma kysyin

ja alkoi: »Itse väärin mielikuvin
teet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,
mitä sa huomaisit ne luotas heittäin.

Et ole päällä maan kuin luulet, mutta
salama kiidä kodist' oikeasta
niin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.»

Ens epäilyni haihduttain nää sanat
hymyili lyhvet mulle hän; mut uusi
pahemmin jo mun vietti verkkohonsa.

Siks lausuin: »Lepään kummastuksestani
jo suuresta, mut nyt ma ihmettelen,
mua kuinka keveät nää aineet kantaa.»

Hän huoahtaen hurskahasti silmät
mua kohden suuntas äidin kaltaisena,
mi lapsukaistaan hourivaista katsoo.

Ja virkkoi: »Kaikki seikat keskenänsä
on järjestyksessä, ja tää on muoto,[12]
mi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.

Olennot ylväät täällä nähdä saavat
sen ikivoiman merkit, jok' on mitta,
min mukaan sääntö tuo on luotu kerran.

Ja järjestykseen, josta puhun, liittyy
jokainen luonto eri lajeinensa
ens syytään lähemmä tai loitommaksi.

Siks eri valkamia päin ne liikkuu
merellä suurell' olevaisuutemme;
jokaista vaisto synnynnäinen ajaa.

Sepä se tulen kuuta kohden nostaa,
se ihmissydämen saa sykkimähän,
maanpiirin piirittää ja koossa pitää.

Eik' yksin luomakuntaa järjetöntä
tään jousen nuoli nouda, mutta niitäi
joill' omanaan on rakkaus ja äly.

Kaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,
myös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi
tään, jossa kiertää kehä kiireellisin.

Ja niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn
vie meidät voima jousen tuon, mi kantaa
jokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.

On totta, niinkuin aina muoto yhdy
ei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa,
kun siihen taipumaan ei aine altis;

niin tältä radaltaan myös joskus luotu
pois poikkeaa, kun siihen saa se vallan,
sen suunta vaikka oisi toinen aivan.

Ja niinkuin nähdään pilvilöistä tulen
putoovan, niin ens aikehestaan painuu
päin maata sielu huvin huonon vuoksi.

Syy suurempi ei sulia ihmetellä
nyt nousuasi kuin jos korkealta
vuorelta joen juoksevan näät alas.

Sinussa ihme ois, jos estehistä
vapaana tuonne alas jäänyt oisit,
kuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.»[13]

Ja kohden taivasta hän kasvot käänsi.



Toinen laulu


Te kaikki, joita kaipuu kuulemisen
ajanut seuraamaan on pursin pienin
mun laivaani, mi laulain merta kulkee,

takaisin kääntykää, oi, rannoillenne
ja älkää ulapalle uskaltako;
kenties, mun kadottain, te eksyisitte!

Vesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;
Minerva tuulen suo, Apollo johdon
ja Musat mulle Karhun merkin näyttää.

Te toiset harvat, jotka kurkoititte
jo varhain leipää Enkelein, mi täällä
elättää, mutta kyllästä ei koskaan,

te hyvin voitte aavan aallot soutaa
ja vanaveessäin seuraella, ennen
kuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.

Niin kummastuneet matkamiehet Kolkiin
ei mainehikkaat nähden, kuinka kynti
vakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.

Janomme ainainen ja synnynnäinen,
mi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan
vei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.

Beatrice ylös katsoi, häneen minä;
ja tuokiossa, jossa tuskin nuoli
levähtää, lentää, jättää liipasimen,

jo siellä olin, missä seikat kummat
kiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle
mun huoleni ei outo olla voinut,

kauniina, lempeänä kääntyi minuun:
»Luo Luojan nosta mielen kiitos», lausui,
»hän ensi tähteen saattanut on meidät.»

Minusta tuntui, meitä pilvi kattoi
sees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin
timantti, johon silmä Päivän sattuu.

Tuo ikihelmi sisähänsä meidät
näin sulki, kuten vastaan ottaa vesi
säteitä valon, silti särkymättä.

Jos olin kappale--ett' toinen toiseen
ulottuvainen mennä voi, min pakko
on olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,

tajua sit' ei täällä järki--pitäis
halumme palaa näkemään se ydin,
miss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.

Mit' uskomme, se siellä ilmi käypi,
ei todistettuna, vaan selviönä
kuin ensi totuus, johon uskoo luotu.

»Madonna», vastasin, »niin hartahasti
kuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka
mun nosti maailmasta kuolevien.

Mut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]
tään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että
maan päällä Kainin taru liittyy siihen.»

Hymyili, haastoi hän: »Jos kuolevaisten
erehtyy mielipide siinä, missä
ei telkimiä avain aistin avaa,

sua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten
tulisi enää, koska näät, kuin lyhvin
jää siivin järki jälkeen aistimien.

Mut virka, mitä itse tuumit tuosta.»
Ma näin: »Mi täällä meist' on ihme, aikaan
sen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.»

Hän näin:[16] »Sa varmaan huomaat hairahduksen
tuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä
ma sitä vastaan todistella mielin.

Osoittaa kiintotähtein taivas monta
valoa, jotka laadultaan ja kooltaan
esiintyy teille erikaltaisina.

Jos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,
yks voima ainoo jokaisessa asuis,
jaettu suhtein, suuri taikka pieni.

Mut eri voimain täytyy olla tulos
aineiden alkumuotojen, ja niistä
jäis yksi vain, jos oikea ois väittees.

Jos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,
min juurta etsit, ois tää tähti joko
niin aines-ontto jostain kohdastansa,

kuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa
lihava laihaan liittyvi, tään tähden
volyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.

Jos edellinen totta ois, se näkyis
Auringon-pimennyksissä: kuun läpi,
kuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.

Mut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto
on tutkittava, ja jos sen ma murskaan,
sun väittees vääräksi on todistettu.

Jos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,
sill' olla täytyy raja, jonka yli
sen vastakohta salli ei sen mennä,

ja siksi toiset säteet taapäin taittuu
kuin säteet värilliset heijastuvat
lasista, jonk' on alla lyijynpinta.

Nyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana
näkyvi säde kuin taas toisin paikoin,
kun syvempää se siellä heijastuvi.

Harhasta tuosta vapauttaa sun voipi
kokemus, jos sa joskus koetat sitä,
mi lähde lienee tietovirtojenne.

Sa ota kolme peiliä; kaks siirrä
itsestäs yhtä kauas, kolmas niiden
väliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.

Päin niitä kasvot selkäs taakse valon
sytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen,
ja jokaisesta vastaas välkkyväisen.

Vaikk' etäisimmän heijastus ei ole
niin laaja kuin on muiden, silti huomaat
sen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.

Ja nyt--kuin paljastuu mit' all' on lumen,
säteiden lämpimien singahtaissa
väristään, kylmyydestään entisestä--

kun niin oot paljastunut järjessäsi,
valolla valistaa niin kirkkahalla
sun tahdon, että totuus siitä tuikkii.

Jumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu
yks kappale, min voimaan perustuvi
olemus kaiken siihen sisältyvän.

Seuraava taivas, joll' on silmää monta,
tuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka
sen alle kuuluu, erilaisna kukin.

Muut taivas-piirit eri keinoin käyttää
päämääräkseen ja siemenekseen voimat,
ne erilaiset, jotka niissä piilee.

Elimet maailman nää vaikuttavat,
kuin nähnet nyt, ain astehittain, että
alempaan ylemmästä voima virtaa.

Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen
totuuteen tullakseni etsimääsi,
ett' yksin sitten kaahlata sa voisit.

Pyhien piirein liike, voima tulee
ahjoista liikuttajain autuaiden
kuin rautiolta vasaran on varmuus.

Ja taivas, valoin monin kaunistettu,
kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki
tuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.

Ja niinkuin sielu, tomuhunne säätty,
jakautuu eri jäseniin, jotk' ovat
taas eri tarkoitusta varten luodut;

näin ylin järki hyvyytensä jakaa
ja monistaa sen eri tähtiin, mutta
ijäti kiertää omaa yhteyttänsä.

Jokainen voima eri lailla yhtyy
kalliisiin kappaleihin, antaa elon
ja niissä asuu niinkuin sielu teissä.

Laps luonnon liedon, voima sekoitettu
tuo loistavi nyt läpi kappaleiden
kuin ilo kautta ihmis-silmäterän.

Se aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,
ett' eri lailla eri valot välkkyy:
se muoto-aate on, mi hyvyytensä

mukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.»



Kolmas laulu


Se Aurinko, mi lemmell' ensin sytti
mun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi
totuuden kauniin kasvot tuonut mulle.

Ja minä, näyttääkseni vakaumustain
tät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni,
mikäli sopi, puhuaksein hälle.

Mut näky ilmestyi, mi itsehensä
niin kiinsi katseheni kaiken halun,
tuo tunnustus ett' unohtuikin multa.

Kuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan
tai vetten välkkyväin ja hiljaisien,
mut ei niin syväin, ettei pohja paistais,

näkyvät kasvojemme ääriviivat
niin vienot, ettei valko-otsan helmi
nopeemmin satu meille silmäterään;

niin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,
ja minä jouduin harhaan vastakkaiseen
kuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.

Siks heti kuin ma heidät nähnyt olin,
vain valhekuviks heitä luullen, käännyin
ma katsomaan, ken moiset heijastutti.

En mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen
valohon armaan saattajattareni,
mi hymyellen pyhin silmin loisti.

»Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan»,
hän virkkoi, »lapsellista luuloasi,
mi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,

vaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.
On tosi olennoita, jotka näet,
vuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.

Puhele heille, kuuntele ja usko!
Totuuden valo, jok' on onni heidän,
pois päästä enää heit' ei liukahtamaan.»

Ja haamuun päin, mi haastelemaan näytti
heist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin
kuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:

»Oi henki, luotu onneen, nauttivainen
suloutta ijäis-elon suuren hohteen,
jot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!

Sua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle
nimesi ynnä autuutenne laadun.»
Hän heti vastas silmin hymyilevin:

»Tahdolle oikealle rakkautemme
on ovi auki kuin on rakkauden, mi
itsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.

Maan päällä nunna olin; ja jos mieles
mua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle
jää siksi, että oon nyt kaunihimpi.

Minussa tunteva oot taas Piccardan;[20]
on mulla, seurass' autuaiden muiden,
nyt autuus taivahassa hitaimmassa.

Tunteemme, joita sytyttää voi tuleen
vain Pyhän Hengen riemu, alistuvat
ilolla hänen järjestyksehensä.

Tää onni vähäiseltä näyttää; suotu
se meille on, kun osaks laiminlöimme
lupauksemme tai kokonansa joskus.»

Ma hälle: »Jotain jumalaista loistaa
ihmeellisillä kasvoillanne, joka
kuvanne kuolevaiset himmentävi.

Siks vitkaan vasta mulle muisto palas;
mut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi
helpompi mieleen palauttaa on kuvas.

Mut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,
kai kaihoatte paikkaa korkeampaa,
enemmän nähdä, enemp' ystäviä?»

Hymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]
hän sitten vastasi niin iloisena
kuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:

»Ah veli, tahtojamme viihdyttävi
rakkauden voima, joka pyytää sallii
vain omaamme, ei ikävöidä muuta.

Jos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet
sotisi vastaan Hänen tahtoansa,
mi täällä määrännyt on meille sijan.

Tapahdu moist' ei taivahissa näissä;
elämä rakkaudessa välttämätön
on täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.

On olennaista tälle autuudelle
Jumalan tahtoon liittyä niin liki,
ett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.

Asujat asteettaiset valtakunnan
tään oomme, ja se kaikille on mieleen,
myös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.

Ja Hänen tahdossaan on meillä rauha:
Hän meri on, päin jota kaikki liikkuu,
min itse luo Hän ja min luonto muovaa.»

Tajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla
taivaassa paratiisi, vaikka samoin
ylimmän hyvän armo siell' ei sada.

Mut kuin yks ruokalaji kyllästyttää
ja toiseen viel' on himo ihmisellä
ja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;

niin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein
tuon kankaan tullakseni tuntemahan,
joss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]

»Elämä pyhä, ansiot myös suuret»,
hän lausui, »nostanehet naisen[23] ovat,
min mukaan päällä maan on huntu, puku,

ett' yljän luona, joka ottaa valat,
jotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä,
ois kuoloon saakka valvonta ja uni.

Ma häntä seurataksein maailmasta
jo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän,
sitouduin hänen sisarkuntahansa.

Mut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]
mun ryösti luostarista lempeästä;
eloni muuttunehen Luoja tuntee.

Ja hohde toinen tää, min oikealla
minusta näät ja joka säteilevi
valolla kaikella tään taivas-piirin,

voi saman virkkaa itsestään kuin minä:
hän oli nunna, hänen päästään samoin
pyhäisen hunnun varjo temmattihin.

Mut maailmaan kun takaisin hän tuotiin
näin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää,
sydämen hunnun säilytti hän iki.

Se valo on Constanzan[25] suuren, hänen,
mi Suevian toisen myrskytuulen kanssa
kolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.»

Hän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,
Maria_, haihtui laulaen kuin raskas
katoopi kappale veenpinnan alle.

Niin kauas seuras häntä katseheni
kuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää,
ylimmän kaihoni taas neittä etsin

ja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;
mut salamat hän sinkos silmähäni,
niin ettei ensin sietää voinut näkö;

siks viivähdin ma kysymyksineni.



Neljäs laulu


Välillä ruoan kahden, yhtä maukkaan
ja läheisen, mies vapaa ennen nälkään
nääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.

Välillä suden kahden ahnaan lammas
näin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä;
näin koira keskellä myös kahden kauriin.

Siks moiti en, en kiitä itseäni,
jos vaikenin, kun oli pakko, kahden
epäilyn yhtä paljon raastamana.

Ma vaikenin; mut kasvot kuvastivat
toiveeni, kysymyksein lämpimämmin
kuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.

Beatrice teki niinkuin Daniel, koska
Nebukadnezarin hän viihti vihan,
mi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]

Ja virkkoi: »Nään, kuink' kaksi toivettasi
sua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo
itsensä eikä ilmi päästä tahdo.

Sa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,
syyn minkä vuoksi väkivalta muiden
mun ansioini mitan pienentävi?

Se viel' on sulle epäilyksen aihe,
kun sielu näyttää tähtiin palajavan
niinkuin on mielipide Platon[28] juuri.

Nää kysymykset yhtä paljon painaa
sun tahtoas, ja siksi käsittelen
sit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.

Serafi ei, mi enin Luojaan liittyy,
ei Moses, Samuel, Johannes (kumman
kahdesta ottanet), ei myös Maria

taivaassa toisess' istu istuimillaan
kuin nämä henget, jotka näit sa juuri,
eik' ole rajoitettu aika heidän.

He kaikki kaunistavat ensi kehää,
mut eri autuus heillä on sen mukaan
kuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.

Nuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen
sen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30]
ei kuin sen heille määrännyt ois arpa.

Näin onhan puhuttava järjellenne,
kun aistimuksista se yksin oppii,
min sitten nostaa arvoon aattehien.

Siks Raamattukin tasollenne teidän
alentuu, kun se Jumalalle kädet
ja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]

Ja Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille
Gabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä
sen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]

Sieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä
sen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet,
kun sanan mukaan uskonee hän seikat.

Hän sanoo: sielu tähtehensä palaa,
ja uskoo, että irtautui se siitä,
kun luonto antoi sille ihmismuodon.

Kentiesi oppinsa on toinen sentään
kuin sanat sanovat, kentiesi siinä
on tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]

Jos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,
hän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa,
ehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.

Tuo aate, väärin tajuttu, niin kerran
harhautti maailman, ett' tähdet saada
nimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.

Epäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,
vähemmän myrkyllinen on; sen pahuus
minusta voi ei sua etäännyttää.

Jos oikeutemme vääryydeltä näyttää
useinkin silmään kuolevaisten, uskon
todistus on se eikä harha-uskon.

Mut koska ymmärryksenne voi tähän
totuuteen täysin tunkea, ma tahdon
sun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.

Jos väkivaltaa on se, ettei uhri
tavalla millään tekijää sen suosi,
ei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.

Näät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,
vaan tulen lailla ylös nousee, vaikka
painaisi tuhatkerroin voima raaka.

Mut jos se taipuu vähänkin, se seuraa
jo väkivaltaa; ja niin teki nämä,
palata jotka luostariin ois voineet.

Jos täydellinen heiss' ois tahto ollut
kuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli
tai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,

ajanut ois se, heti kuin he pääsi,
palaamaan elontielleen entiselle;
mut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.

Sanojen näiden kautta, jos ne olet
tajunnut oikein, murtuu mielipide,
mi muuten vaivannut sua usein oisi.

Mut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee
niin eessä silmäis, ettet pääse siitä
omilla voimillas, vaan ennen väsyt.

Totuuden tuon ma painanut oon mielees,
voi ettei valehdella sielu täällä,
ain liki ollen totta ensimmäistä.

Ja kuitenkin Piccarda kertoi sulle
Constanzan huntuaan ain rakastaneen;
sopivan näytä ei se sanoihini.

Jo usein, veli, sattunut on, että
on vaaran välttämiseks tehty vastoin
mielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.

Niinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,
emonsa oman murhas: täyttääksensä
tunteita lapsen tunnottomaks tuli.

Täss' on sun huomattava, että tahtoon
sekoittuu väkivalta, jonka vuoksi
rikosta moist' ei voida anteeks antaa.

Vapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,
se siihen suostuu sikäli kuin pelkää,
jos kieltäytyy se, pahaa suurempata.

Jos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,
vapaata tahtoa hän tarkoittavi,
ma toista taas, mut totta kumpainenkin.»

Näin kuului laineläikkä äänen pyhän,
mi lähti lähtehestä kaiken toden,
jokaisen toiveheni tyydytellen.

»Oi ensi yljän armas, jumalainen»,
ma virkoin, »sa, min sanat sielun täyttää
niin lämmittäin, ma yhä että virkoon!

Niin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,
ne että korvata vois suosionne;
mut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.

Tajuan hyvin, ettei hengen jano
asetu, ellei sitä neuvo Totuus,
jonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.

Kuin peto luolassaan se siinä lepää
sen löydettyään; ja se voi sen löytää,
ois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.

Totuuden juurella kuin vesa versoo
siks epäily, ja luonto meitä ajaa
korkeuteen kukkulalta kukkulalle.

Kehoittaa, rohkaisee se kysymähän
mun teiltä, Donna, kunnioittavasti
totuutta toista, jok' on mulle himmee.

Inehmo voiko, tietää tahdon, muilla
hyvillä, jotka vaa'assanne painais,
lupaukset rikkomansa täällä maksaa?»

Beatrice katsoi minuun silmin, joista
niin jumalaiset lemmenliekit hohti,
mult' että voima voipui, pois ma käännyin,

loin maahan silmät tajutonna melkein.



Viides laulu


»Jos sulle rakkaus olennostain paistaa
sen mitan yli, päällä maan mi nähdään,
niin ettei silmäsi voi kestää sitä,

tuot' ällös ihmettele! Täydellinen
sen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan
opitun hyvyydenkin tietä jatkaa.

Nään hengessäs jo heijastuksen tästä
valosta ijäisestä, jonka näkö,
vain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.

Ja muu jos rakkautenne viettelevi,
se vain on tuike valon tuon, mi väärin
tajuttunakin läpi loistaa siitä.

Sa tietää tahdot, sanan syödyn voiko
teolla muulla korvata, niin että
vapaaksi sielu pääsis kantehestaan.»

Näin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin
se, jok' ei puhettansa paloittele;
hän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]

»Lahjoista suurin, jonka luova Luoja
soi auliudessaan, joka hyvyytensä
mukaisin on, jot' arvostaa hän enin,

ol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat
sen kaikki järjelliset luodut, heille
vain antoi Hän sen sekä antaa yhä.

Käy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,
lupauksen arvo kallis, jos sen laatu
niin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.

Liitossa ihmisen ja Luojan aarre
tuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,
se tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.

Mit' tarjota siis korvaukseksi voitais?
Jos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit,
hyväksi kääntäväs työn luulet pahan.

Pääseikasta nyt sull' on selvä tieto;
mut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa,
sanaani vastaan sotivan mi näyttää,

sun viel' on hetki pöydäss' istuttava;
näät ruoka ankara, min saanut olet,
apua vielä sulaaksensa vaatii.

Aukaise sielus siis mun puheelleni
ja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä
tajuta vain, myös täytyy panna talteen.

Kaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:
se ensin, mikä uhrataan, ja toinen
on itse lupaus, joka annetahan.

Tää toinen kestää voimassansa, siks kuin
se täytetään, ja siitä täsmällisen
edellä saanut jo sa tiedon lienet.

Siks juutalaisille ol' uhrin käsky
niin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin
toiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.

Näät toinen seikka: esine tään uhrin
voi moinen olla, ettei synti mikään
tapahdu, jos se muuksi muutetahan.

Mut älköön kukaan ominvalloin taakkaa
harteinsa vaihtako, jos kääntynehet
ei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]

Ja houkaks usko joka muutos, missä
suhtaudu korvaus ei korvattavaan
ens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!

Siks mikä arvollaan niin paljon painaa,
se että vaa'at kaikki vaaputtavi,
ei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.

Inehmot, pitäkää siis lupauksenne
ja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin
kuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!

Ois hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'
kuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies
helleenien[46] myös yhtä houkka oli,

kun itki kauneuttaan Iphigeneia
ja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,
jotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.

Te kristityt, siks olkaa verkkaisemmat
ja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen;
ei joka vesi teitä pestä saata.

On teillä uus ja vanha Testamentti
ja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:
se riittäköhön pelastukseksenne.

Jos himo häijy teille toista huutaa,
te olkaa ihmisiä, älkää karjaa,
ett' teille nauraisi ei juutalainen![47]

Laill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon
mi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon,
itsensä kanssa ilon kamppaeluun.»

Kuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;
hän sitten kääntyi ikävöiden sinne,
maailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.

Vait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen
mun hengen-himoni myös hiljensivät,
vaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.

Ja niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu
jo ennen kuin on jänne päässyt lepoon,
me toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.

Niin iloisena valtiattareni
tään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,
ett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.

Ja tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,
ma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt
on joka suhtehessa muuttuvaksi!

Kuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan
keräytyy katsomaan, jos heitetähän
jotakin, jonka ruoaks luulla voivat;

niin tuhat hohdetta näin kiirehtivän
päin meitä nyt, ja jokaisesta kuului:
»Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!»[49]

Ja kun ne luoksemme sai tulleheksi,
iloa kuultavan ne näkyi kukin
hohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.

Lukija, aattele, jos alku tämä
ei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen
ois lisää tietämähän mielenkaipuu!

Tajuat itsestäsi siis, mi kaiho
minulla oli tila tietää noiden,
jotk' oli eteheni ilmestyneet.

»Oi siunattu, sa, jolle armo suotu
ijäisen voiton istuimet[50] on nähdä
jo ennen kuin sa sodan maisen jätit!

Valoa, joka taivaat kaikki kaartaa,
me hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat
sa tietoja, saat mielinmäärin syödä.»

Näin mulle puhui muuan henki hurskas,
ja näin Beatrice: »Haasta, haasta heille
vakaasti, usko niinkuin jumalihin!»

»Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas
omassa, jota heijastaa sun silmäs,
kun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.

Mut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,
en myös, miks asut tässä taivahassa,
min kuolevilta säteet toiset verhoo.»

Valolle virkoin näin, mi ensin mulle
puhunut oli, ja se tuosta tuli
viel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.

Kuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi
valoonsa liikaan, koska usmat sankat
ja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;

näin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi
minulta vuoksi ilon suurentuneen,
ja näin hän verhouneena vastas mulle

sen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.



Kuudes laulu


»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää
radalta käänsi kantataaton, joka
Lavinian otti, vuosisataa kaksi

ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa
sopessa Europan[52] ja kukkuloita
lähellä, joilta ensin lähti lentoon.

Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla,
kädestä käteen mennen, maailmata;
näin vaihtui valta, joutui käteen minun.

Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53]
mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen,
laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,
ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin,
en enempään, ja tyydyin uskohoni.

Mut Agapetus siunattu, mi silloin
ol' ylipaimen, sanoillansa minut
sai ohjatuksi oppiin oikeahan.

Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen
oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen
todeksi, vääräks toisen vastakohdan.

Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,
suvaitsi antaa mulle Luojan armo
työn suuren aatteen, siihen antauduin ma

ja jätin aseet Belisariukselle,[54]
jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,
se että mulle oli merkki levon.

Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy;
mut laatu vastauksen pakottavi
jotakin lisäämään mun vielä siihen,

ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]
ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan
sen anastain tai sitä uhmaellen.

Näe, mikä voima kunnioitettavaks
sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi,
kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]

»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa
se sitten kolme, sikskuin taistelohon
sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.

Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten
Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti
se lähi kansat kuninkaiden aikaan.

Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman
jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus
ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.

Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka
ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen
sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,
nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli
menivät alppein, mistä Pon on juoksu.

Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius
voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli
se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.

Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi
lepoonsa lempeään maailman kaiken,
sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.

Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki
ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso
jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]

Ravennan jätti, Rubiconin yli
se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,
sit' ettei seurata voi kieli, kynä.

Espanjaan viskas legionat, sitten
Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64]
min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.

Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki,
jost' oli noussut, Hektorin myös haudan,
ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.

Taas salamana Juban[66] päähän iski,
päin kääntyi länsimaailmaanne, josta
Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.

Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,
sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo
ja murehtii Modena ja Perugia.

Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma,
mi kotkaa paeten sai käärmeheltä
niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]

Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka
tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan,
niin että Janus-templi suljettihin.

Mut kaikki edelliset työt sen, joista
nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss'
elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,
mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin
jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.

Jumalan oikeus, joka haltioi mun,
näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin,
suuruuden olla kosto Taivaan vihan.

Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:
Tituksen kanssa sitten kostamahan
se riensi verisyytä synnin vanhan.

Ja koska Longobardin hammas[70] puri
taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla
apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.

Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen,
joit' yllä syytin, ynnä syntiensä,
jotk' ovat turmionne kaiken lähde.

Yks yhteismerkin puolueesen sitoo,
sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71]
on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.

Muun merkin alla ghibellinit tehkööt
temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa,
ken sen ja oikeuden erottavi.

Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä
lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä,
mi leijonat jo suuremmatkin nylki.

Jo usein itki isän syytä pojat,
älköönkä luulko, että vaakunaansa
Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!

Tään pienen tähden[73] kaunehena henget
on hyvät, jotka niin on toiminehet,
heit' että kunnia ja maine seuraa.

Ja kun näin harhautuen sinne lentää
halumme, luonnollista on, ett' toden
rakkauden säteet hitaammasti nousee.

Mut juuri palkan ynnä ansiomme
vertailu onpi ilostamme osa,
kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet
niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan
mihinkään kääntymähän enää koskaan.

Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy,
niin eri asteet elämässä täällä
luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.

Sisällä päärlyn tämän päilyväisen
palavi valo Romeon,[74] min suuret
ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.

Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli,
nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee,
ken toisen onnen turmionaan pitää.

Tytärtä neljä kuningattariksi
Raimondo Berlinghieri naitti, tämän
sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.

Sai hänet pyytämähän sanat kateet
tiliä sitten tuolta vanhurskaalta,
mi kymmenestä kaksitoista antoi.

Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä
palalta pala kerjäämään hän; miehen
tuon mielen maailma jos tuntis, sitä

enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»



Seitsemäs laulu


_Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth,
mi valkeudellas valtakunnissasi
ylitse loistat tulten onnellisten!_[75]

Näin syventyen sävelmäänsä alkoi
olento tuo nyt laulaa, kahden valon[76]
kauniisti hänen päätään kaarrellessa.

Hän muiden kanssa liittyi karkelohon
ja kipinöitä nopsemmin he multa
äkisti peittyi välimatkan taakse.

Epäilin, itsekseni tuumin: »Virkan,
tuon virkan kuulla valtiattareni,
mi juomin vienoin sammuttaa tään janon.»

Mut kunnioitus, joka täyttää minut,
kun kuulen vain ma äänet _B_ ja _ice_[77]
pään multa painoi niinkuin nukkuvalta.

Mua moisna sietää voinut ei Beatrice,
vaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä
tulessa miekkoiseks ois miehen voinut:

»Mikäli erehtyä en ma saata,
sa mietit, kuinka rangaistuksi tulla
voi kosto oikeakin oikeudella.

Pian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78]
ja sinä kuuntele, näät sanat nämä
ijäisen opin sulle lahjaks antaa.

Ei tahdon ohjaa omaks hyödyksensä
inehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää,
siks itse heimoineen hän kirottihin.

Ja ihmisheimo heikko harhassansa
näin virui monta vuosisataa, kunnes
Jumalan Sana alas astui sinne,

hän missä luonnon, joka Luojastansa
eronnut oli, henkilöönsä liitti
teolla pelkäll' ikirakkautensa.

Älysi suuntaa siihen nyt, min sanon!
Luojaansa yhtyneenä luonto oli
kuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.

Mut paratiisista vuoks syynsä oman
se karkoitettiin, koska kääntyi tieltä
totuuden ynnä totuus-elämästä.

Otettu jos on luonnon mukaan mitta
tuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan
niin oikea ei mikään olla voinut.

Mut myöskään niin ei väärä ollut mikään
suhteessa henkilöön, sen kärsineesen,
jok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.

Yks työ siis tuotti eri tuloksia;
kun mieleen Jumalan ja Judan oli
tuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.

Nyt sulle outoa ei olle enää,
kun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin
sittemmin kosti koston oikeankin.

Mut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt
on aatos aatokselta solmuun, josta
se kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.

Sa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen;
mut miks tään tavan lunastuksellemme
valitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'

Tää päätös, veli, lepää haudattuna
jokaisen silmiltä, min äly ole
tulessa rakkauden ei kasvatettu.

Todella, koska tuohon kohtaan monen
käy katse, vaikka sen vain harvat huomaa,
ma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]

Jumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus
on vierasta, niin hehkussansa palaa,
ett' ikikaunis siitä siroittuvi.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
loputon on, näät sen ei laatu muutu,
kun itse on se laadun leiman lyönyt.

Välittömästi mikä siitä virtaa,
vapaata on, kun siihen vaikuttaneet
ei ole eikä voineet seikat uudet.

Ja sitä miellyttää, mi hänt' on lähin;
näät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa,
parhaiten palaa samankaltaisessa.

Näill' etuoikeuksilla varustettu
ol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu,
sen pakko langeta on korkeudestaan.

Vain synti sitä orjuuttaa ja tekee
sen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys,
valosta tään kun vähän vain se seestyy.

Eik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei
se täytä onttoutta, min synti teki,
vanhurskain rangaistuksin harhateistään.

Luontonne koska siemenessään rikkoi,
näist' erotettiin etuoikeuksistaan
kuin Paratiisista se karkoitettiin.

Ja ettei niitä jälleen voinut voittaa
kuin kahta tietä, tajuat, jos siihen
nyt järkes jännität, ma mitä puhun:

Tie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja
vain armostaan; tie toinen, että itse
inehmo korvannut ois hulluutensa.

Nyt katsees syökse ikisyvyytehen
Jumalan päätösten, mun puhettani,
mikäli taidat, tarkoin seuratakses.

Inehmo rajoitettu voinut syytä
ei sovittaa, kun langeta niin alas
ei voinut nöyränä ja kuuliaisna

kuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa;
ja siitä johtui, ettei itsekauttaan
inehmo voinut sovitusta antaa.

Siks täytyi Luojan polkuansa omaa--
yht' taikka kahta taikka kumpaistakin--
inehmo auttaa eloon entisehen.

Mut koska teko tekijän niin paljon
jalompi on, mit' enemmän se kuvaa
hyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,

siks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä
suvaitsi hyvyydessään tietä kahta,
te että kohoisitte korkeuteenne.

Eik' ensi päiväst' asti viime yöhön
niin suurta, juhlallista kenellekään
tapahdu eikä ole tapahtunut.

Näät Luoja auliimp' oli antaessaan
itsensä, että ihminen vois nousta,
kuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.

Muut tavat kaikki oikeutta täyttää
ei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä
Jumalan poika lihaks tullut oisi.

Toiveesi kaikki että tyydyttäisin,
palajan selittämään kohdan erään,
nää seikat että näkisit kuin minä.

Sa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen
ja veen ja maankin, kaikin yhtymineen,
häviävän ja kestävän vain hetken.

Ja sentään nääkin seikat luodut ovat.'
Siis jos on totta, mitä sulle sanoin,
tuholta niiden turvass' olla pitäis.

Ah veikko, Enkelit ja seutu kirkas,
miss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa
olennon täydellisen niinkuin ovat.

Mut nimittämäs alkuaineet ynnä
muu kaikki myös, mi niistä muodostuvi,
vain luodun voiman ovat voitteloita.

Tähdissä taivaan, jotka niitä kiertää,
ne kaikk' on luodut, niiden aine luotu
kuin myöskin voima, niitä muodostava.

Jokainen eläin sekä kasvi[81] elon
saa ainesvoimasta, min sille säteet
ja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.

Mut itse henkäisevi Hyvyys korkein
inehmon sielun, rakkaudella täyttäin
sen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.

Voit siitä päättää ylösnousemuksen
myös laadun vielä, jos sa mielees johdat,
mitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]

kun tehtiin ensimmäinen ihmispari.»



Kahdeksas laulu


Maailma kerran luuli pimeydessään,
kehässä kolmannessa että Kypris[83]
tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat
ei yksin häntä kunnioittanehet
rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen
ol' äiti hänen, toinen poika, jonka
ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen
tähdelle, joka silmin hyväilevi
Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista;
mut siellä-olon oivalsin ma, koska
näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy
ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee,
jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot
nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi,
mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule,
näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei
se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki
tulevan kohti laaten karkelostaan,
seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui,
soi _Hosianna_ niin, ett' aina olen
ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi
ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit
sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin,
janoten samaa kuin ne vallat ylhät,
sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_;
niin rakastamme, että hetken lepo
sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni
ma olin katsahtanut ynnä katseen
hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan
niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin
nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta
tuon ilon uuden, josta sai hän lisän,
kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut
elossa; kauemmin jos oisin ollut,
ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo
mun säteillään ja minut peittää niinkuin
kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt
näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä
vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta
se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen,
kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin,
Gaetan ja Crotonan kaupunkeja,
merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu,
Tonava jonka kaltaat kastelevi,
kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata
Pelorumiin Pachinumista saakka
lyö itätuuli ynnä saartaa savu--

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven--
ois valtiaita vartoneet mun kauttain
Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa
vasallikansat aina, ei ois saanut
Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90]
köyhyyttä Katalonian hän saitaa
jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää
on tarvis, ettei hänen laivallensa
jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt
ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli
ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun,
min minuun lietsot puheellas, ma luulen
sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä,
se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi
kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin,
(näät sanas saanut mun on epäilemään)
kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden
jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees
saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset,
kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa
voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole
mielessä Luojan itsetäydellisen,
vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä,
se ennen määrättyhyn sattuu maaliin
kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi
sais aikaan tuloksia, jotka eivät
ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset
olennot, tähtein ohjaajat, ei ole,
ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?»
Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto
väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei
inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?»
»Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo
ois mainen säätty eri säädyin, toimin?
Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun
ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne
ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes,
tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93]
min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista
vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä,
mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista
jo eroo ja niin halpa siittää isä
Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä
tulisi kaltaiseksi, ellei voima
ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi;
mut merkiks, että olet mulle ilo,
suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään
maaperään, luonto aina turmeltuvi,
jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota
ain perustukseen, jonka luonto laskee,
ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon
monenkin, joka syntyi kalvankahvaan,
ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»



Yhdeksäs laulu


Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza,
tuon oli opettanut, kertoi mulle
hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!»
Siks virkan vain, ett' oikea on suru
kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli
päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa,
kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät,
te, jotka Hyvää moista hyljeksitte
ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96]
mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain
osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset,
kuin äsken antoi mulle merkin armaan,
hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin,
»pyyntööni heti ynnä näytä, että
sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken
jost' ääni lauloi, loihe lausumahan
kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97]
mi välillä Rialton on ja Brentan,
Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta
laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka
sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä
Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan,
kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi
syyn kohtalooni enkä sure sitä,
mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme
ihastus kirkas ynnä kallis, jätti
maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat.
Siis päätä, kannattaako hyvin elää,
ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä,
min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100]
ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä
veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa,
kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen,
päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä
jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa
tuon pahan tekoja, niin riettahia,
ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa,
jos mieli mahtua Ferraran veren,
ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta
vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa
sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat
kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään,
ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen
hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin
palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu,
säteili silmänäni niinkuin hieno
rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen
kuin hymy täällä, mutta helvetissä
käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä»,
ma lausuin, »sielu autuas, niin että
ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat
ja yhteissointuun soi serafein kanssa,
pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi?
En vartois kysymystäs, jos sun nähdä
syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi
merestä siitä, joka seppeleenä
maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas
välähtelee, se että, ennen missä
loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran
välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa
Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut
Buggeall' on ja kotikaupungillain,
min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa,
mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä
minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108]
Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi
kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti
Demophoon, eikä myös Herakles, koska
hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;
syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,
mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa
mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa
alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat,
sa kaikki täytettyinä täältä veisit,
mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni
säteilee valkeudessa säihkyvässä
kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;
hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle
tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon
on päätepiste,[112] hänet otti vastaan
Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä
hän oli varmaan merkiks voiton, joka
käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä
niin vähän murhettavi nyt, hän kerran
ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka
muit' ennen kääntyi selin Luojahansa
ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]
mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat,
kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään
ja kirkko-isät, Dekretalioita
vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit;
ei aatos heillä Nazzaretiin jouda,
miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman
pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet,
mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]



Kymmenes laulu


Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
mi ijäisesti molemmista virtaa,
tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,

sen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,
niin järjesti, ett' ilman nautintoa
ei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.

Lukija, nosta siis mun kanssain katsees
tarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa,
yks liike missä sattuu toista vastaan.[118]

Tuost' ala ihastella taidetyötä
sen Mestarin, min sydän lempii sitä,
niin ettei koskaan siitä silmä käänny.

Kas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]
mi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen
maailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.

Ja ellei kiertyvä ois niiden rata,
ois turhaa silloin paljon taivas-voimaa
ja kuollut melkein joka mahti mainen.

Ja jos se oikeasta poikkeis paljon
tai vähän, etelän ja pohjan ääriin
maailman järjestys jo järkähtäisi.

Lukija, lautsallesi jääös siksi
ja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,
jos tahtos iloon on, ei uupumukseen.

Oon pöytäs kattanut; siis ota etees!
Näät kaiken huoleni nyt aine vaatii,
mi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.

Aurinko, luonnon suurin palvelija,
mi Taivaan voimalla maailman leimaa
ja valollansa ajan meille mittaa,

kun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,
se kehät kiersi, joiden kautta aina
Italiaan se nopeammin näkyy.[120]

Ma olin luonaan;[121] vaan en nousuamme
havainnut enempää kuin ihmislapsi
ens aatettansa, ennen kuin se tulee.

Beatrice on se, joka ohjailevi
hyvästä parempaan niin tuokiossa,
ett' aika hänen tekojaan ei laske.

Kuink' olla täytyy loistavan, mi asuu
Auringon syvyydessä, jonne astuin,
kun väri ei, vain valo tuo sen esiin!

Neroni, taiteen, taituruuden käytän
kuvaamatonta kuvaellakseni;
sit' uskoa ja halata vain voidaan.

Ja ellei moiseen ylevyyteen riitä
kuvitusvoimamme, ei ihme, koska
ei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.

Niin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]
tuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin,
hän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.

Beatrice alkoi: »Kiitä, kiitä Päivää
sa enkelien, jonka armo tätä
sun nostanut on aistein havaitsemaan!»

Niin altis milloinkaan ei ihmissydän
lie ollut hartauteen ja Luojan puoleen
kaikella sielullaan ja mielellänsä

kuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;
ja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi,
Beatricen että unho peitti multa.

Tää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,
niin että silmillänsä nauravilla
sekoitti sielun yhteyden hän multa.

Valoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,
keräytyi meidän ympär' kiehkuraksi,
kauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.

Näin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää
kupeensa, kun niin täys on ilma usmaa,
se että kiinni pitää uumen-soljen.

Hovissa Taivaan, josta maahan palaan,
iloja on niin kallisarvoisia,
kauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,

ja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;
ken siivity ei sinne lentääksensä,
mykältä taivas-tiedot tiedustakoon!

Kun kolmasti meit' oli kiertänehet
palavat Auringot nää lauluin, tanhuin,
kuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,

neidoilta näyttivät ne, joilta vielä
ei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo
sävelten uutten alkamista vaiti.[124]

Sisältä erään soi nyt: »Koska säde
se säde, josta tosi rakkaus syttyy
ja joka rakastaen kasvaa, karttuu,

sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
ett' tuo se portaita sun näitä, alas
joit' astuta ei jälleen nousematta.[125]

Ken maljastansa suita viinin kieltäis
janoosi, enempi ei vapaudessa
se ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.

[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat
sen seppeleen, mi silmin lempii Naista
kaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.

Ma kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,
Dominikus jot' ohjaa tiellä sillä,
mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.

Tää lähin oikealla mulle veli
ja mestar' oli, Kölnin Albert; minä
taas itse Tomas oon Aquinolainen.

Jos muutkin tahdot tulla tuntemahan,
sanaini mukaan siirtyköön sun silmäs
tät' autuasta piiriämme pitkin.

Säteissä noissa Gratianus hymyy,
mi valtaa maallista ja hengellistä
niin auttoi, että Paratiisi mieltyi.

Tää tässä taas, mi kuoromme on kaune,
se Pietar' oli, joka lesken lailla
Pyhälle kirkolle toi aartehensa.

On kaunein keskellämme viides valo,
mi moista rakkautta uhoo, että
maailma kaikki siitä kuulla halaa.

Siin' asuu ylväs sielu, johon syvä
niin viisaus pantiin, että totuus totta
jos on, ei toinen siihen noussut tietoon.

Sen soihdun loimon liki tässä näet,
mi lihaan liitettynä ilmi enin
on tuonut enkelien työt ja luonteet.

Valossa tuossa pienemmässä hymyy
se puolustaja kristillisten aikain,
min oppi paljon Augustinust' auttoi.

Valosta valoon jos nyt sielus silmän
kohotat mukaan ylistyksieni,
jo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.

Siin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii
Se pyhä sielu, joka valaisevi
maailman viekkaan tosi kuulijalleen.

Se ruumis, josta hänet karkoitettiin,
Cieldauross' on, ja alta tuskan ynnä
maanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.

Näe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu
tääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard,
mi yli-ihminen ol' aatostyöltään.

Tää, josta katsees minuun kääntyy, valo
on hengen, joka aatteiss' ankarissa
tulevan myöhään kuolemankin katsoi.

Se valo ijäinen on Sigier'n, joka
kouluissa luennoiden Olkikadun[127]
totuudet karsaat syllogismein sinkos.»

Kuin kellon kutsuessa meitä aamuin,
kun Luojan morsian käy tervehtimään
ylkäänsä, että tämä häntä lempis,

ja kellon osat toinen toistaan ajaa,
niin että 'ping-pang' suloisesti soipi
sydämet alttiit rakkaudella täyttäin;

ma samoin näin tuon sädepiirin käyvän
nyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen
niin moni-sointuisesti, että moista

vain kuullaan, missä ijäinen on ilo.



Yhdestoista laulu


Oi huolta houkkaa kuolevaisten heimon
kuink' ovat puutteelliset päätelmänne,
jotk' alas lyövät siipienne lennon!

Lain-oppiin yksi, lääketietoon toinen
syventyi, kolmas papinpaikkaa haki,
pyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.

Tuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,
tuo uupui orjuudessa lihanhimon
ja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.

Sill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,
Beatricen kanssa taivahille nousten
niin kunniakkaan voitin vastaan-oton.

Palannut taas kun joka varjo[128] oli
pisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa
kuin kynttilä se kantimessaan seisoi.

Ja liekin sisältä, mi ensin mulle
puhunut oli, valkeudessaan kasvain
minulle loihe muudan lausumahan:

»Ijäisen ollen valon kirkastama,
ma siihen katson, siitä löydän aattees
ja myöskin niiden alkusynnyt syvät.

Epäilet, tahdot, että sanoin selvin,
avoimin selittäisin haasteloni,
niin että ois se ymmärrykses mukaan,

kun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'
ja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon';
mut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.

Kaitselmus, joka hallitsee maailman
syvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan
ei kantanut eik' kanna silmä luotu,

sääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks
sen morsion, min ylkä huutain kovaa
itsensä vihki hälle verin pyhin,

hän että astuis armastansa kohden,
ois turvassa ja oma yljän yksin,
sivulla urhon kahden uskollisen.

Yks heistä hehkui tulta serafien,
taas toinen viisautensa vuoks maan päällä
kerubein kirkkautta kauas paistoi.

Toisesta haastan, sillä kumpaa heistä
vain kiittänenkin, kahta kiitän silloin,
näät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.

Välillä on Tupinon ynnä joen,
mi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,
maa heilimöivä, rinne vehmas, jolta

Perugia, kautta Porta Solen, kylmän
ja kuuman saa, ja suree taempana
Nocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]

Rinteellä tällä, missä on se loivin
Aurinko[133] kerran syntyi maailmalle
kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Ken puhuu paikasta siis siitä, älköön
Ascesiks sitä mainitko, ei kyllin
se sano, sanoo vasta oikein: Itä.

Tyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,
kun alkoi maan jo tuta antaa voiman
hänelle suodun suurta lohdutusta.

Jo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa
isänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet
kaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.

Ja eessä hengellisen virkakunnan
ja isänsä hän nai tuon naisen, sitten
mi aina rakkaammaksi hälle kävi.

Ens miehestänsä leskenä hän yli
ykstoista sataa vuotta hyljittynä
ol' odottanut kosijaansa uutta.

Ei auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet
löys kauhistaja maailman Amyklaan[136]
majassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.

Eik' auttanut, ett' uljas, uskollinen
hän oli Kristukselle ristinpuulla,
sill' aikaa kun Maria alhaall' itki.

Mut etten liian hämärästi haastais,
tajua Köyhyys ja Franciscus noiksi
rakastavaisiks, joista pitkään puhuin.

Se riemu, rauha, joka heistä paistoi,
herätti kummastusta rakkautta
ja suloisuutta pyhän mietiskelyn,

niin että avojaloin arvon Bernhard[137]
lepohon tuohon juoksi, juostessaankin
viel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.

Oi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!
Egidius,[138] Sylvester samoin seuras
myös ylkää, rakkaudesta morsiameen.

Läks sitten tämä mestari ja isä
naisensa kanssa ynnä perhekunnan,
joill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;

pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,
ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.

Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,
näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.

Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,

niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä
taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.

Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,

havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.

Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus
haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]

Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,

hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,
kehottain heitä lempeen uskolliseen.

Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,
ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.

Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen
merellä aavall' ohjailemaan oikein!

Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,
hän hyvän kantaa lastin laivassansa.

Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.

Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne utareiltaan kotihinsa palaa.

On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on he;
kaavuiksi heille vähä vaate riittää.

Siis jos mun sanani ei heikot liene,
jos tarkasti mua kuunnellut sa olet
ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,

lie osittain ees tyydytetty toivees,
ja puun sa nähnet, jota hakatahan,
ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]

'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»



Kahdestoista laulu


Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi
ol' liekki armoitettu tuskin saanut,
taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]

Mut ennen ensi kierron täyttymistä
sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin
sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;

lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat
niin voitti suloisilla soinnuillansa
kuin valo suora valon heijastuneen.

Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi,
joill' ompi väri ynnä suunta sama,
saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,

ja ulommainen sisemmästä syntyy
tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla,
min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,

ja ovat merkkinä nyt ihmisille
liitosta Luojan ynnä Noan, että
maailman vedet eivät paisuis enää:

samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut
kahdessa kiehkurassa kiersi meitä,
ett' ulommainen sisemmästä vastas.

Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo
ja riemu leimahdella vastatuksin
sätehin hilpein sekä valoin vienoin

vapaasti loppui, saman-aikaisesti,
kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat
yhdessä liikuttajan mielen mukaan.

Valoista uusista yks alkoi haastaa
nyt sisältään, ja ääni sen mua veti
kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.

Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava,
päämiestä toista muistamaan mun käskee,
min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.

On oikein: missä toinen, siellä toinen;
päämäärän saman vuoks he taistelivat,
siks kunniakin sama heille tulkoon.

Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis
ol' asestaa, se viiriänsä seuras
hitaasti, arkana ja rivein harvoin,

kun Keisari,[146] min valta kestää iki,
sen auttoi ahdingosta vaikeasta,
ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.

Ja morsiolleen, kuten mainittihin,
kaks antoi sankaria, joiden sanat
ja teot kansan harhauneen taas liitti.

Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen
lähettää aukaisemaan ensi lehdet
nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,

ei etähällä meren mainingeista,
min taa niin usein matkan pitkän tehnyt
Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,

sijaitsee onnellinen Callaroga
sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa
kaks jalopeuraa jossa vartioipi.

Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon,
tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen
niin armas, julma vainolaisillensa.

Ja tuskin luotuna jo täytti hänet
niin vilkas voima, että profeetaksi
hän äidin teki äidinkohdussansa.

Kun vahvistunut oli kastemalja[148]
hänen ja Uskon liiton, josta hyvää
kosolti koitui heille kummallekin,

niin nainen, hänen puolestaan mi puhui,
unessa näki heelmän ihmeellisen
hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]

Ja että nimi oisi miehen mukaan,
soi henki, että nimitettiin hänet
sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:

Dominicus, niin häntä mainittihin.
Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus
min otti avuksensa viinitarhaan.

Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut,
näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin,
hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.

Löys imettäjä hänet usein maassa
makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa
ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.

Oi taattonsa, sa Felix todellinen,
oi maammonsa, sa todella Johanna,[151]
jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!

Ei vuoksi maailman--kuin monet juoksee
Taddeuksen ja Ostialaisen teitä--[152]
vaan rakkaudesta mannaan todelliseen

nous pian oppiin hän niin korkeahan,
ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa,
mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.

Eik' istuimelta, joka ennen oli
köyhille hurskahille alttihimpi--
vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa--

anonut anteeksi hän puolta summaa,[153]
ei ensi vapaan viran onneakaan,
ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,

pyys lupaa taistella hän harhaunutta
maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka
nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.

Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe,
arvolla kulki apostolisella
kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.

Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten
voimalla, joka siinä suurin oli,
miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.

Hänestä lähti sitten monta virtaa;
katolilaista kastelee ne tarhaa,
niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.

Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154]
sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut
ja kukistanut keskeisetkin kiistat,

pitäisi selväks sulle käydä toisen
myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas
mua ennen kuvan loi niin ylistävän,

mut rata, jonka piirsi kehä korkein
tuon pyörän, autio on aivan: missä
oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]

Seuransa, joka ennen astui suoraan
vain hänen jälkiään, niin muuttunut on,
ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.

Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään
tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho
on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]

Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki
luettais, löytyä vois vielä joku,
miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'

Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se,
näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn,
ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.

Ma sielu olen Bagnoregiolaisen
Bonaventuran,[158] joka ajalliset
unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.

Illuminato tääll' on, Augustinus,
nuo ensimmäiset avojalka-köyhät,
köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]

On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan
ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro,
min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.

Profeetta Natan, ylipaimen kirkon
Krysostomus, Anselmus ja Donatus,
mi ensi tieteen seikat selvitteli.

Raban on täällä, loistaa vierelläni
apotti Joakim, Kalabrian miesi,
profeetan hengell' lahjoitettu muinen.

Niin suurta sankaria[160] kiittämähän
sai tänne minut veli Tomaan hehku
ja hienous, joka puheestansa puhui,

eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.



Kolmastoista laulu


Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]
nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön
kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).

Kuvailkaa tähteä viistoista, eri
tienoita taivaan valaisevaa, ilman
kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!

Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa
yöt päivät vierrä meidän taivahalla,
niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.

Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa
kärjestä akselin, min ympär' kiertää
ens taivas; vielä, että muodostuneet

nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,
tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi
tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;

ja että toisen säteet paistoi toiseen
ja että kumpikin ne karkeloivat,
sisemmän ulommaista silmäillessä.

Näin varjon heikon sikermästä sieluin
ja kaksoiskarkelosta saada voitte,
mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.

On meille niin se yli ymmärryksen
kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna
nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.

Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,
vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,
jost' inhimillinen on yksi osa.

Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,
nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden
uudesta askareestaan auvon uuden.

Virkahti noista sopusointuisista
nyt valo, joka mulle kertoi äsken
Jumalan köyhän miehen kumman elon:

»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja
sen talteen otettu, jo toista puimaan
mua ajaa armas voima rakkauden.

Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta
tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo
niin kallihiksi kävi maailmalle,

ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään
mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,
se että vastas kaiken synnin määrää,

niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto
voi mahduttaa niiss' asui, antamata
sen voiman, joka kumpaisenkin teki.

Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,
kun kerroin, ettei hänen vertaistansa
ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]

Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]
näe väitteeni ja uskos suhtautuvan
niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.

On kuolematon sekä kuolevainen
vain heijastusta aattehen min siittää
Herramme rakkaus; näät valo tämä

elävä, joka lähtehestään virtaa--
ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,
mi heidän kerallansa kolminaistuu--

hyvyydessänsä säteens' yhdistävi
yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,
yhdeksi itse ijäisesti jääden.

Sielt' alimpiin se asioihin virtaa
niin heikenneenä porras portahalta,
ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.

Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä
ma luotuja, joit' taivas-liike siittää
siementä ilman taikka siemenestä.

Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,
ei ole samanlainen; siks voi muoto
ihanteen peittää vähän taikka paljon.

Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa,
lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;
näin synnytte te myöskin eri kyvyin.

Jos vaha valmistettu täysin oisi
ja Taivas korkeimmassa voimassansa,
esiintyis leimamerkin täysi loisto.

Mut luonto aina tuossa virheen tekee
kuin taideniekka, joll' on tottumusta,
mut jonka koura täräjääpi työssä.

Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus
kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,
se täydellisnä aineeseensa tarttuu.

Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen
se kruunulle ois luomakunnan kaiken;
näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.

Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan
ei ihmisluonto ole ollut moinen
kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.

Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan
sanasi ensimmäiset oisi silloin:
'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'

Mut että näkyis, mikä näy ei vielä,
sa muista ken hän oli, kuinka pyysi
hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.

Niin lienen haastanut, sa että voinet
kuvailla kuninkaan, mi viisautta
pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.

Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]
lukua tietää eikä summaa, minkä
suo välttämätön kera puolinaisen,

ei onko _primum motum_ myönnettävä
tai voiko piirtää puoli-ympyrähän
ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.

Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,
kuningasviisauden verratonta
älyä tähtää nuoli aatokseni.

Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,
tajuat, tarkoitin ma valtiaita;
on heitä monta, mutta harva hyvä.

Puheeni täten tarkistaa sun täytyy;
ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla
ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.

Tää olkoon jaloillesi lyijy, että
laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa
epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.

Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,
ken miettimättä myöntää taikka kieltää;
hän kumpaisessakin on yhtä houkka.

Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyyn mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle
Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.

Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.

Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan
inehmot olko lailla sen, mi laihon
jo ennen kypsymistä arvostelee.

Näät pitkin talvikautta korren olen
karuna, piikkisenä nähnyt, mutta
se vihdoin kantoi kukan latvassansa.

Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,
nopeesti halkoi merta kaiken matkaa,
mut hukkui satamaansa saapuessa.

Siis älköön joka ukko, akka luulko
viisautta Luojan tuntevansa, nähden
kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:

tää ehkä lankee, nousee edellinen.»



Neljästoista laulu


Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin
lasissa pyöreässä liikkuu vesi,
jos sisältä tai ulkoa on sysäys.

Mieleeni johtui, mitä sanon minä,
äkisti, koska lausumasta lakkas
tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.

Näät hänen puheensa ja Beatricen
muistutti mulle tuota vertausta;[171]
ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:

»On ystävälläin tarve, vaikka sano
hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,
totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.

Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy
hahmonne, jääkö ijäisesti teille
sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?

Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka
siit' asti huikaise ei silmiänne
kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»

Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin
ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu
vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,

niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden
uus ilo täytti piirit taivahiset,
min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.

Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy
elääkseen ylhäällä, hän virkistystä
ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.

Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat
elävä, hallitseva kolminaisuus,
rajaton itse, kaikki-rajoittava,

nyt virsin kolmin tuli virketyksi,
sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi
se palkka runsas joka ansiolle.

Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin
pienemmän kuulin silloin äänen kauniin
kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.

Se vastasi: »Niin kauan säteilevä
on rakkautemme, joka meitä verhoo,
kuin kestää riemu paratiisin tämän.

Oleva verho on kuin rakkautemme,
rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky
taas tää kuin armo ylivuotavainen.

Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen
yllemme puetaan, on kaunistuva
tää olentomme täydellistyessään.

Siks kasvava on kirkkaus, min saamme
ylimmän Hyvän armost' ainoastaan
ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.

Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,
myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,
ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.

Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,
tuon voittaa valkealla hehkullansa,
niin ettei himmene sen loisto oma,

niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,
lihamme, joka alla maan nyt makaa,
myös kerran voittava on kirkkaudessa.

Väsytä meitä valo ei niin suurkaan,
elimet ruumiin koska voimistuvat
kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»

Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin
ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,
niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,

ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin
ja taattojen ja muiden lempimäinsä,
heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.

Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus
tasainen yhtyi valoon entisehen
kuin koska valkenevi taivaanranta.

Ja niinkuin illan suussa taivahalle
heikosti heijastuvat uudet soihdut
kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;

minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä
ma uutten olentojen karkelohon
tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.

Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!
Se kuinka äkkiä ja kirkkahana
mun silmihini häikäistyihin sattui!

Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,
hymyileväinen niin, hän että multa
jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.

Samalla silmäni taas saivat näön
ja näin ma siirtyneeni korkeampaan
autuuteen yksin kera vallattaren.[175]

Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.

Kaikesta mielestäin ja kielelläni
kaikille yhteisellä kiitin Luojaa
vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.

Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki
mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin
sen olleen Jumalalle otollisen.

Sisältä kahden säteen hohtavia
punertui loistoja näät silloin; huusin:
»Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»

Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin
välillä välkkyy maailmoiden napain,
niin että on se ihme oppineille,[176]

niin säteet tähti-kirjaellut merkin
tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen
kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.

Nyt muistin voima voittaa nerouteni;
ristillä tuolla salamoi näät Kristus,
niin etten kuvaa arvokasta löydä.

Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,
on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin
kun hälle näkyy salamassa Kristus.

Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin
tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain
kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.

Noin tomuhiukat suorat taikka vinot,
nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina
vivahtavaiset sätehessä liikkuu,

mi usein leikkaa hetkiseksi varjon,
jonk ihmislapsi suojaksensa laatii
älyllä ynnä työllä taidokkaalla.

Kuin viulut, harput monikielisellä
sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]
ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;

niin valot, jotka siirtyi silmissäni,
soi pitkin ristiä niin armahasti,
ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.

Tajusin hyvin hymnilauluks äänet,
näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle
kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.

Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,
mua ettei mikään siihen saakka ollut
sitonut kahleilla niin suloisilla.

Puheeni ehkä rohkealta tuntuu
ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka
on mulle lepo katsehen ja kaipuun.

Mut joka huomaa, että leimat kaiken
kauneuden yltyy ylemmäksi nousten
ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,

suo anteeks, mistä itseäin ma syytän
syyn torjuakseni, ja myöntää totta
mun haastavan; näät täällä pyhä ilo

ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.



Viidestoista laulu


Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki
rakkauden oikean ja suoran, kuten
on väärän tunnus omanvoiton pyynti,

pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]
ja pyhät hiljensi sen kielet, joita
kädellään Taivas virittää ja soittaa.

Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot
olennot vois ne, jotka rohkaistakseen
mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?

On oikein, että tuskaa ääretöntä
se saa, ken rakkaudesta ajalliseen
tuon ikirakkauden yltään riisuu.

Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus
äkisti nähdään tulen tuikahtavan,
niin että silmä, äsken varma, säikkyy,

ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,
mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,
näy yhtään hävinneen ei valkeutta;

niin kädelt' oikealta juureen saakka
tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti
sikermästään sen päälle paistavasta.

Eronnut kehästään ei hohtokivi,
vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin
tulelta, jota alabaster peittää.

Niin näytti hellältä Ankiseen varjo,
kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180]
jos suurint' uskoa voi laulajaamme.

»_O sanguis meus, o superinfusa
gratia Dei! Sicut tibi, cui
bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]

Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen
ja sitten käännyin valtiattareeni,
mut molemmista hämmästyin ma heistä.

Näät hymy paistoi hänen silmistänsä
sellainen, että luulin katsovani
ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.

Iloisna näkemään ja kuulemahan
lisäsi henki äskeiseen nyt jotain
niin syvällistä, etten ymmärtänyt.

Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa,
sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa
pään yli kulki kuolevaisen miehen.

Ja koska tunne-palon kaari oli
senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn
mitalle lausehensa laskeutuivat,

tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos
siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka
niin olit laupias mun siemenellein!»

Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan,
min antoi lukeminen kirjan suuren,
sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,

tulosi viihtänyt on liekin tämän
sisällä, josta haastan; kiitos Naisen,
ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.

Sa uskot, että aattees saapuu luoksein
Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä
säteilee viisahalle viis ja kuusi.

Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi
iloisemmalta kuin on kukaan toinen
ma näytän tässä seurass' iloisien.

Ja uskot oikein; eläväiset täällä
vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,
miss' ennen mietintää jo miete näkyy.

Mut että pyhä rakkaus, joss' aina
ma valvon sielun silmin, saaden tuosta
suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen

suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu
ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;
on siihen vastaus jo valmis mulla.»

Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen
kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,
mi siivet tahtoni sai kasvamahan.

Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki
tulivat teillä tasapainoon silloin,
kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.

Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt,
valaissut teitä, niin ne tasan ovat,
ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.

Mut kuolevaisten viisaus ja tahto
on eri-sulkahinen siiviltänsä,
syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.

Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen
tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä
hartaalla isän-tervehdyksestänne.

Topaasi kirkas, joka kallehinta
kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,
nimesi että minun kuulla soisit.»

»Vesani oi, min varronnasta mulle
jo ilo versoi, kantataattos olen!»
Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.

Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen
ja joka kauemmin kuin vuosisadan
jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli

mun poikani, sun isäs-isän isä;
siis hyvin sopii, että teoillasi
lyhennät hänen väsymystään pitkää.

Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]

Diademit puuttui, käsikäädyt silloin,
prameilu naisten, vyötkin jotka ovat
kauniimmat katsoa kuin kantajansa.

Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä
avio-ijän ynnä myötäjäisten
menevän oikeasta määrästänsä.[186]

Taloja ihmistyhjiä ei ollut,
viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,
kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]

Viel' ylipäässyt Montemalon ollut
Uccellatoio ei, mi rappiossaan
tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]

Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin
vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa
palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]

Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]
vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän
vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.

Oi onnen naiset! Kukin varma oli
hautansa paikasta eik' autiossa
vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]

Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan
kielellä sillä laulattain, jost' isän
on ilo ynnä riemu äidinrinnan.

Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi
perheelle hiljaa kuulevalle tarut
nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.

Cianghella, Lapo Salterello joku
pidetty silloin yht' ois ihmehinä
kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]

Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen,
niin rauhallisen kansalaisen eloon
ja kotihin niin suloiseen Maria,

manattu huudoin äänekkäin, mun antoi
jo kastehessa Battisteron vanhan
nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]

Moronto oli veljeni ja toinen
ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes
sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.

Samosin Konrad keisarin jo sotaan
ja hän mun otti ritareinsa parveen,
niin miekantyöni häntä miellyttivät.

Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa
tuon opin, jonka joukko oikeutenne
jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:

Ja siellä kansa paha tuo mun päästi
viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus
niin monta sielua vie turmiohon:

marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»



Kuudestoista laulu


Oi raukka veren-aateluus, ei ihme
minusta enää milloinkaan, jos täällä
alhaalla, joss' on turta tuntehemme,

sa ylvästelyyn heimot houkuttelet:
myös siellä, missä vaiston tie on varma,
taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.

Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä;
jos joka päivä jatketa ei sitä,
sen aika leikkaava on sakseillansa.

Sanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti,
mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa,
kohotin ääneni ma vastaukseen.

Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota
hymyili lailla tyttösen, mi yski
ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]

Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte
rohkeuden kaiken mulle haastamahan
ja itseäni enemmäks mun teette.

Niin monet riemun virrat täyttää mielen
minulta, että iloitsee se itse,
kun kestää voi sen eikä siitä halkee.

Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä
ol' esi-isänne ja mitkä vuodet
lapsuudessanne muistiin merkittihin?

Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196]
ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat
olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»

Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi
tulehen hiili, näin ma valon tämän
heleemmin loistavan mun hellyydestäin.

Ja niinkuin kaunistui se katsehelle,
niin äänin vienommin ja lempeämmin,
mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]

se lausui: »Päiväst' asti _Aven_ suuren
ain päivään, jona äitini, nyt pyhän
vapautui kohtu mua kantamasta,[198]

viissataa kertaa, vielä kymmeniä
kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti
sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.

Isäini lailla paikass' synnyin, missä
vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija
kaupungin viime kuudennekseen saapuu.

Tää isistäni riittäköön; he keitä
olivat, mistä sinne tullehia,
siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]

Sen ajan aseelliset, jotka asui
välillä Kastajan ja Marsin, oli
nyt siellä elävistä viides osa.[200]

Mut kansalaisto, jonka sekoittanut
nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201]
viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.

Parempi kuinka oiskaan moinen kansa
nyt naapureina ja ett' oisi rajat
kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,

kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää
Aguglionen,[203] Signa-konnan katku,
jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!

Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204]
ois emintimä keisarille ollut,
vaan suopea kuin pojallensa äiti,

mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa
mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin,
miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;

suvulla Contin viel' ois Montemurlo,
Aconessa myös Cerchit vielä asuis
ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.

Sekoitus kansan aina ollut alku
on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin
on rappiohon ruoka liian runsas.

Rutommin usein sokko sonni kaatuu
kuin sokko lammas, ja yks miekka purra
voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.

Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin
ja Urbisaglian ja kuinka heidän
rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]

et oudoksu, et kummaksu sa kuulla,
mitenkä sukukuntain surma koituu,
kun kaupungeillakin on perikato.

Kaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran
kuin tekin; vaan on elon aika lyhyt,
ja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.

Ja niinkuin rannan paljastaa tai peittää
kuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin
on kohtalo Firenzen kaupunginkin.

Siks ällös ihmettele, jos ma kerron
sinulle suurista Firenzen, joiden
jo maine kätkeynyt on ajan kera.

Oon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit,
Filippit, Catellinit ja Ormannit,
nuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.

Oon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret
della Sannellat niin kuin myös dell' Arcat,
Ardinghit, Soldanierit ja Bostichit.

Vierellä portin,[208] jota kuulumaton
nyt painaa rikos raskas niin, se että
voi aikaansaada haahden haaksirikon,

asuivat Ravignanit, joista heimo
on kreivi Guidon ynnä muiden, jotka
perivät suuren Bellincionen nimen.

Tais hallituksen taidon della Pressa
ja suvussa jo Galigajon oli
kultainen kahva sekä miekankannin.[209]

Jo suuri pylväs oli Kärpän, suuret
Sacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit,
Baruccit, häpeilevät Chiaramontesit.

Puu, josta polveutui Calfuccit, oli
jo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit
valitut oli neuvos-istuimille.

Oi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt
vuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210]
ol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!

Tuo oli isäintapa niiden, jotka
nyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy
lihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]

Se suku julkea,[212] mi kyynä vainoo
pakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy,
jos sille näyttää kukkaron tai hampaat,

jo nousi, vaan niin alahalta, että
pahaksi pani Ubertin Donato,
kun appi hälle suvun moisen antoi.

Luo vanhan tarun Fiesolesta tullut
jo oli Caponsacco, ja Giuda
ja Infangato kuului kansalaistoon.

Sanani tosi on, vaikk' uskomaton:
se portti, josta sisäkaupunkihin
käy tie, sai nimen Pera-perheen[213] mukaan.

Jokainen, joka kilvessänsä kantaa
suurherran[214] vaakunaa, min maine vielä
vuotuisin Tomas-juhlin uudistetaan,

sai hältä oikeudet ja ritar-nimen;
vaikk' kansanpuolueesen kallistuvi
se, jonka kilven kultajuova kiertää.

Jo oli Gualterottit, Importunit
ja vieläi rauhallisemp' oisi Borgo,[215]
jos häirinneet ei naapurit ois uudet.

Se talo, josta teille tuska tuli
vuoks vihan oikean, mi kylvi surmaa
ja päätti teiltä kaikki päivät liedot,

se sukuinensa oli kunniassa:
Oi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään,
kun muiden neuvosta sa immen petit!

Iloitsis moni, joka suree, Luoja
jos ois sun hukuttanut Ema-jokeen,
ens kerralla kun kaupunkiin sa tulit.

Mut vartijalle Vanhan sillan, tuolle
patsaalle katkenneelle, uhri tuoda
Firenzen täytyi viime rauhassansa.

Sukujen näiden ynnä muiden aikaan
niin onnellisna nähnyt oon Firenzen,
sill' ettei ollut edes syytä surra.

Sukujen näiden aikaan kunniassa,
hurskaana näin sen kansan, eikä kukkaa
Firenzen[216] vienyt vainolaisen peitsi,

ei puuntanut se puolueiden vihaa.»



Seitsemästoista laulu


Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka
viel' itaroittaa isät lapsillensa,
kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki
Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä
mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä
sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa
sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi
sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki
janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että
näät ennen luomista jo luodut seikat
tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät
maan lapset, ettei koskaan kolmiohon
voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin
vuorella, jolla sielut lääkitähän,
ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria
sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu
hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla
ma saisin, mikä mua vartoo arpa,
näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen
mi mulle oli haastanut, ja ilmi
toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa
kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan
karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas
minulle isän-rakkaus, hunnutettu
ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten
ja mittain ulotu ei ulkopuolle,
kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita
se enempää kuin pursi virran viemä
katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat
suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy
silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221]
vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan,
niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän;
ken tuota tuumii, koht' on onnistuva,
miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii,
kuin tavallista; mutta todistaja
oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,
syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli
maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas
on leipä muiden sekä kuinka raskaat
on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas
on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa
kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä
sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian
punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä
niin julki, ett' on sua kaunistava,
kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus
oleva suuren on Lombardialaisen,[224]
mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua,
ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen
jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn
tää tähti vankka vaikutti niin syvään,
tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä
hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta
nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee,
niin ettei niistä kieliänsä vaiti
voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa;
monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa
rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta
sit' älä sano...» Ja hän kertoi paljon,
jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä
sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat
aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas;
näät elos jatkuva on siitä yli
kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti
valmiilta kankaan kudontaan, min hälle
ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä
epäillen vaatii joltakulta, joka
rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi
mua vastaan aika antaaksensa iskun,
mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas,
menetä muita etten lauluillani,
jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän
ja vuorella, min sulokukkulalta
mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan
oon kuullut moista, joka, jos sen kerron,
monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki,
epäilen, saanko elää niiden kesken,
oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni
tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin
kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman
häpeän taikka muiden hämmentämä,
sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely,
tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,
ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin
ens kuulemalla, jättää terveellisen
ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,
mi enin puskee puita korkeimpia;
tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa
ja vuorella ja syvyyksissä vaivan
vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä
hän usko esimerkkiin, jonka juuret
on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»



Kahdeksastoista laulu


Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti
sanoistaan; omastani nautin minä,
suloisen sekoittaen katkeralla.

Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti,
nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen
lähellä kaiken väärän keventäjää.»

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,
mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta
pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.

Epäile vain en valtaa sanojeni,
vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli
avutta toisen voi niin loitos lentää.

Niin paljon kertoa ma saatan toki,
ett' tunteheni häntä katsellessa
muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,

niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon,
Beatricesta mi suoraan loisti, mulle
auvoksi heijastivat kasvot kauniit.

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla
ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin
mun silmissäni paratiisi ole.»

Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy
maan päällä tunne, jos se on niin suuri,
se että sielun kokonansa valtaa,

niin leimunnasta pyhän liekin, jota
nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa
minulle vielä asioita muita.

Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon
on lähde latvassaan ja heelmää kantaa
pudottamatta koskaan lehtiänsä,

on asuinsija autuaiden, ennen
taivaaseen tuloaan niin kuuluisien,
heist' että runottaret kaikki hyötyi.

Siks katso ristin poikkipuuta: kenet
ma nimitänkin, sulle ilmestyvi
kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»

Samassa sanoi Josuan hän nimen;
välähdys pitkin ristinpuuta kulki
eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.

Nyt ylväs Makkabeus mainittihin;
näin valon toisen, joka kulki kaartain,
ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.

Valoa kahta tähystin ma tarkkaan
kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä;
ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.

Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti
katseeni pitkin ristinpuuta, vielä
Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]

Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken,
valoihin muihin liittyi, mulle näytti,
mik' oli taituri hän taivas-kuoron.

Taas käännyin oikealle saadakseni
Beatricen sanoista tai liikkehistä
lähimmän tehtäväni osoituksen.

Ja näin niin seijahina silmät hänen,
niin riemukkaina, että entisetkin
näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.

Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee
ilostaan joka päivä kasvavasta,
hyveensä että edistyy ja varttuu,

niin huomasin ma oman kiertotieni
avartunehen kera Taivaan, koska
näin ihanampana tuon Ihmettären.

Ja niinkuin tuokiossa naisen posket
taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa
ujouden punan poistunut on kuori,

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin
tään tähden valkeutta hillittyä,
kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.

Näin tässä sainiossa Jupiterin
siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin
omaani[231] silmihini kirjoittavan.

Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet,
ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään
tai pyöreähän parveen järjestyvät,

sisällä valojen niin sielut pyhät
nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi
D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]

He ensin tanhus oman laulun mukaan;
taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat,
tekivät noista kuvioista yhden.

Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän
neroille suot ja kunnian ja heidän
taas kauttaan kaupungeille, valtioille!

Säteesi salli mulle, että voisin
näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse;
sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!

Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät
näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin
niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.

_Diligite iustitiam_ ol' alku
tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan;
ja loppu näin: _qui iudicatis terram_.

M-kirjain sanan viidennen taas heidät
keräsi järjestykseen niin, ett' tähti
hopeina paistoi, kulta kulmillansa.

Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.

Ja sitten--niinkuin kekäleitä lyöden
tuhansin kipinöitä tuikahtavi,
joist' ennustusta houkat joskus etsii--[233]

valoja samoin sieltä sinkoavan
ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä
suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.

Kun paikallensa palanneet ne oli,
näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän
hohteessa tuossa eriskummaisessa.

Ei tarvis mallia sen Taideniekan,
on itse mallinsa, ja hältä tulee,
se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.

Ja toinen parvi autuas, mi ensin
liljoina näytti M:ään liittynehen,
vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.

Ah, sulotähti, mitkä jalokivet
osoitti mulle siellä, oikeutemme
ett' anti taivaan on sun kaunistamas!

Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees
ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee
se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;

ett' toisen kerran vielä suuttuis niille
hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät,
marttyyriverin, ihmein muuratussa.

Oi taivaan sotajoukko, jonka näen,
rukoile niiden eestä, jotka harhaan
maan päällä johti esimerkki paha!

Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä
se leipä riistämällä sieltä täältä,
jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]

Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses,
viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet
sun tärvelemäs viinitarhan tähden!

Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu
hänehen, joka yksin elää tahtoi[237]
ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,

en Kalastajaa enkä Paavalia.»



Yhdeksästoista laulu


Tuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238]
mun eessäin, nautintohon autuaasen
iloiset sielut kaikki yhdistäen.

Jokainen näytti rubinilta, jossa
niin kirkkahana säde päivän paloi,
se että heijastui mun silmihini.

Mit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan
sit' ääni soinut, muste kirjoittanut
eik' uneksinut fantasia ole.

Puhuvan näin ja kuulin kotkan nokan,
sanovan äänellänsä _mun_ ja _minä_,
kun selvään tarkoitti se _me_ ja _meidän_.

Se alkoi: »Oikeutta tein, ja hurskas
kun olin, nousin tähän kunniahan,
jonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.

Maan päälle jätin moisen muiston, että
pahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa
mun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.»[239]

Kuin lämpöä vain yhtä hiilet monet
uhoovat, yks vain ääni rakkauden
kuvasta kuului monen soivan sielun.

Ma virkoin: »Oi, te kukat aina kauniit
ijäisen ilon, jotka tuntemahan
mun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!

Pois multa puhukaa tää paasto pitkä,
min vuoksi kauan nälkää nähnyt olen,
kun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.

Jos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus
kuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän
myös piiriinne se hunnutonna heittyy.

Tunnette, kuinka teitä kuuntelemaan
ma tarkistaun ja mikä aikaansaanut
epäily on tään hengenpaaston pitkän.»

Kuin haukka, joka hupustansa pääsee,
lyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo
upeilla sekä uljuuttansa näyttää,

niin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka
he muodostivat, jotka lauluin, yksin
taivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.

Se alkoi: »Hän, ken mittarinsa käänsi
maailman ääriin ja niin paljon siihen
salaista, julkistakin järjesteli,

ei voinut voimallaan Hän kaikkeutta
niin leimata, ett'ei ois kaiken yli
Sanansa jäänyt siinä valtiaaksi.

Tuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241]
jok' oli huippu kaiken luomakunnan,
kun vartonut ei valkeutta, lankes.

Ja siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut
alemmat ahtait' astioita Hyvän
rajattoman, joll' itsessään on mitta.

Siis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy
sen ylhäisimmän ymmärryksen säde,
mi täyttänyt on luomakunnan kaiken,

luonteensa mukaan voi ei olla moinen,
ett' erottais ei Alkuaan se paljon
sen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.

Vanhurskauteen siis ijäiseen se äly,
min vastaan ottaa teidän maailmanne,
sisälle tunkee niinkuin silmä mereen.

Näät vaikka rannalta se pohjan näkee,
se nää ei syöveriin; on sielläi pohja,
vaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]

Valoa vain on se, mi ijäisestä
seesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa
ja varjoa tai myrkkyä vain lihan.

Nyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka
elävän oikeuden peitti sulta,
tuon, josta kysynyt jo oot niin usein.

Sa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa
inehmo eikä kukaan siellä puhu,
ei lue, kirjoita ei _Kristuksesta_.

Mut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät,
mikäli ihmisjärki näkee, ynnä
sanoissa, elämässä synnittömät.

Hän kuolee kastamatta, uskomatta.
Mik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä
on syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'

Ken itse oot, mi istut tuomar-tuoliin
älysi vaaksoin lyhvin päättämähän
tuhanten peninkulmain päästä seikat?

Ken aatteitani viisastellen kysyy,
sais kyllin syytä epäilyyn hän siitä,
jos Raamattu ei yli teidän oisi.

Voi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan
Ens-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu,
pois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.

On oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu;
ei sitä kiehdo mikään luotu hyvä,
mi synnyttämä on vain Luojan säteen.»

Kuin ruokittuaan poikasensa kaartaa
pesänsä päälle haikara ja häneen
se katsoo, joka ravinnon on saanut,

niin näkyi--ja niin siihen katsoin minä--
tuo lintu siunattu, min siivet liikkui
niin monen tahdon leyhytteleminä,

ja lauloi lennostaan: »Kuin sulle soivat
mun säveleeni, joit' et ymmärtele,
niin ihmisille ijäinen on Oikeus.»

Kun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat
kuvaksi samaks oli tyyntynehet,
maankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]

se jatkoi: »Noussut tähän tähteen ketään
ei vielä, uskonut ken Kristuksehen,
ei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.

Mut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka
hänestä tuomioll' on kauempana
kuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.

Heit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246]
kun kahteen laumaan kaikki jakautuvat,
ijäti kurjaan, iki-autuaasen.

Ah, kuninkaanne mitä kuulla saakaan,
kun auki Persia sen kirjan näkee,
mi kertoo heidän halpuutensa kaikki!

Näkyvä sieltä on Albertin töistä[247]
se että hävittää hän Böhmin; pian
tuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.

Näkyvä murhe on, min Seinen yli
tuo saatava on rahan-väärentäjä,
mi kuolee ryntäyksestä metsäsian.

Näkyvä korska on se vallanhimo,
mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

Näkyvä komeilu ja veltot tavat
Espanjalaisen, samoin Böhmin herran,
mi hyvettä ei tunne eikä tahdo.

Näkyvä merkiss' I:n on hyvyys
Jerusalemin Ramman tuon, mut hänen
paheensa kuvattuina M:n merkkiin.

Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
Ankises päätti päivät pitkän ijän;

ja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan
paperi pieni mahduttaa saa paljon,
niin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,

ja ilmi ilkityöt se tuopi veljen
ja sedän, jotka vetäneet on lokaan
kaks kruunua ja suvun kunniakkaan,

ja Portugalin kuningas ja Norjan
sielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka
Venetsian rahan leimaa väärinkäytti.

Oi onnen Unkari, jos salli sortaa
et enää itseäs! Oi myös, Navarra,
takana vuorten ase-onnes piilee!

Ja kukin uskokoon tään entehenä,
jo että Nicosia, Famagusta
vuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,

mi eroa ei muista vertaisistaan.»



Kahdeskymmenes laulu


Kun se, mi valaisee maailman kaiken,
pois painuu pallonpuoliskolta meidän
ja päivä kaikkialta katoavi,

näkyvi äkkiä taas taivas, valoin
tuhansin, vaikka yhtä heijastavin,
joit yksin äsken sai se valkeutensa.

Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen,
kun maailman ja kuninkaitten kuvan
tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.

Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen
säkeitä haihtuvia, haihtuneita
mun muistostani, loihe laulamahan.

Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen,
sa kuinka paloit noissa kynttilöissä,
vain täyttämissä ajatusten pyhäin!

Kun laanneet oli enkel-lauluistansa
nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma
koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]

ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan,
mi vierii paaterelta paaterelle
ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.

Kitaran kaulassa kuin ääni saapi
sointunsa ynnä puhallettu ilma
saa muodon päästen reikiin säkkipillin,

niin äkkiä ja arvaamatta kohu
tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa,
mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.

Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti
sanoina kautta nokan, joita sydän,
ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.

»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka
maisissa kotkissa voi sietää päivän
säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.

Valoista, jotka minut muodostavat,
näät silmistäni sinkoovaiset ovat
korkeimmat koko tässä asteikossa.

Se, joka säihkyy silmäteränäni,
ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi
hän arkin kaupungista kaupunkihin.

Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma
mikäli siinä tahtons' ilmi tuli,
siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.

Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo,
se, joka lähinnä on nokkaa, kerran
lohdutti leskeä, mi suri lastaan.

Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi
Kristusta olla seuraamatta, auvon
koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]

Seuraava kaaressa mun kertomassain
ylemmän kulmakarvan, lykkäystä
sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.

Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan
ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous
maan päällä päivän tään voi huomiseksi.

Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden,
kerällä lain ja minun kreikkalaistui;
tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.

Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus
tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka
se turmelusta tuotti maailmalle.

Ja se, min kaaren alapäässä näet,
ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee,
mi suree, että Karl ja Fredrik elää.

Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja
rakastaa oikeaa, ja hohtavalla
hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.

Ken uskois erheen maailmassa siellä,
kehässä tässä että Troijan Rifeus
on viides kaune valosarjan pyhän.

Nyt Luojan armosta hän paljon tietää
mik' outoa on maailmalle, vaikka
näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]

Kuin kiuru alla avaruuden laulaa
sitten vaikenevi tyytyväisnä,
sulouteen viime virren uuvahtaen,

niin näytti minusta nyt leimakuva
tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt
jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.

Ja vaikka olin epäilyyni nähden
kuin lasi värin peittämänsä suhteen,
en vaiti varrota ma voinut, suusta

nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?»
omalla voimallansa tunkeutuivat;
ja silloin sielut kirkkahammin juhli.

Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas
minulle pyhä lintu, etten jäisi
ma kauan kummastuksen kuorman alle:

»Nään, että uskot, mitä virkan sulle,
mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat,
siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,

teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan
nimeltä, vaan ei olemukseltansa,
jos sitä selvitä ei toinen hälle.

_Regnum coelorum_[256] väkivaltaa sietää
rakkauden kuuman taikka toivon hartaan,
mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;

ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen,
vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla
ja voitettuna voittaa hyvyydellään.

Ens sielu silmäkulman ynnä viides
sua kummastuttaa, koska heillä näet
koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]

He kuolleet pakanoina ei kuin luulet,
vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan
vast'edes kärsivään tai kärsineesen.

Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan
hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas,
ja palkka toivon palavan se oli;[258]

tuon toivon palavan, mi voimin kaikin
rukoili luojaa, että ruumistuis hän
ja muuttua vois vielä tahto miehen.

Se sielu mainehikas, josta puhun,
lihaansa palas, siinä hetken oli
ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.

Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi
rakkauden toden, että riemun tämän
hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.

Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy
syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon
viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,

tää toinen rakasti niin oikeutta,
ett' armost' armoon Luoja hälle katseen
valisti lunastukseen vastaisehen.[259]

Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää
hajua pahaa pakanuuden kansain,
vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.

Ne kolme naista, jotka oikealla
sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste
jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.

Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures
etäällä niiden katsehilta, jotka
ei syytä ensimmäistä täysin näe!

Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat
on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme,
viel' emme tunne joka valittua.

Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä
täss' autuudessa autuutemme kasvaa,
me että samaa tahdomme kuin Luoja.»

Näin kuva jumalallinen tuo mulle
suloisen rohdon antoi, että lyhyt
näköni siitä selväks seijastuisi.

Ja niinkuin kielten helinällä hyvää
säestää laulajata luutun-lyöjä,
niin että laulu soreammin sointuu,

niin muistan, että hänen haastaessaan
nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin
molemmat silmät räpäykseen yhtyy,

säesti heitä helohohtehillaan.



Yhdeskolmatta laulu


Taas kasvoihin jo valtiattareni
ma olin silmät kiintänyt ja sielun,
kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:
»Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet,
sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan
palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,
ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle
kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]
mi Jalopeuran povell' liekkivällä
säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi,
tee niistä peilit kuvion sen kuultaa,
mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni
näöstä nautti autuaasta hänen
mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli
totella taivaallista saattajaani,
jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata
nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]
min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös
kohoovan, valon läpivälkyttämät,
niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma
niin monta loistoa kuin kaikki valot
taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat
kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä
lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa,
taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan
ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun
säenten, yhdess' saapuvaisten, koska
ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä,
niin loisti, että lausuin itsekseni:
»Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron
puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;
siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma
sen katselmuksissa, mi kaikki näkee,
näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni
en oman vaatia voi, että vastaat;
mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus
sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,
mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu,
mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia
näin alas vain sua ilahduttaakseni
puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,
se hehkuu yhtä suurna, suurempana
tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee
maailman-kaitselmuksen orjat alttiit,
tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus
näiss' että kartanoissa riittää vapaa
jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka
sa yksin juuri kumppaneistas tähän
tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä,
kun valo kiertäin keskipistettänsä,
nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]
»Jumalan valkeus mun yltä valaa
ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima
sen kohottaa mun niin, ma että näen
Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu;
mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,
sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,
serafi ei, jok' enin näkee Luojan,
voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin
syvälle niin sen tutkain tunkee, että
ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro
tää siellä, ettei julkeneisi kukaan
päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma;
siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,
mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset,
ma että rajoituin vain kysymähän
häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan
välillä vuoret kotiseutus luona,
ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;
sen alla luostari on yksinäinen
ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi
ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan
lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun,
keveesti kestin kylmän, kuuman ajat
ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille
hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,
niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen
majassa rannall' Adrian kun asuin,
nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269]
ja astia tuo Pyhän Hengen suuri
jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,
mi tukee toisen, joka heitä ohjaa,
ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että
eläintä kaks käy saman peiton alla:
oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste
asteelta alas kiertävän ja käyvän
ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen
ja huudon päästivät niin kovan,[271] että
ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.



Kahdeskolmatta laulu


Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä
sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt
myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.

Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan
avuksi kalpean ja huohottavan
ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,

nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa,
ja että Taivahass' on kaikki pyhää
ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.

Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni
sun muuttaneet, nyt arvaat, koska
tää huuto noin on sua hirvittänyt.

Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
sa tietäisit jo Herran koston, jonka
näkevä olet ennen kuolematas.[272]

Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain,
ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo,
ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.

Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet
näkevä heissä monet kuulut henget,
jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»

Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata
näin pyörylätä, jotka toisiansa
säteilyin keskinäisin kaunistivat.

Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä
toiveensa kärjen painaa eikä tohdi
kysyä, ettei työlästyisi toinen.

Ja suurin, heljin noista helmilöistä
nyt esiin astui vastauksellansa
vain tyydyttämään minun tahtoani.

Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla
näkisit rakkauden, mi meissä palaa,
sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.

Mut että vartoen ei viipyis sulta
päämääräs korkea, ma kohta vastaan
sun mietteeseesi, jota niin sa varot.

Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa
Cassinon, kulki paljon kansaa ennen
erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]

Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin
sen nimen, joka kuolevaisten maahan
totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.

Ja päälleni niin runsas paistoi armo,
ma että harha-uskonnosta, joka
maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.

Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä
ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö,
mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.

Tää on Macarius, tää Romualdus,[275]
nää veljiäni, jotka luostareissa
eläen sydämensä säilyttivät.»

Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla
osoitat mulle, ynnä hohtojenne
katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,

mun luottamuksein niin on laajentaneet
kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi
niin paljon se kuin aueta se jaksaa.

Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle,
niin suuren armon voinko saada, että
näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]

Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi
toteutuva on viime taivahassa,
muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.

On siellä täysi, kypsä, täydellinen
jokainen toivo; vain sen piirin osat
ijäti pysyy paikallansa kukin.

Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa
ja niihin saakka portahamme nousee,
siks sinne ei sun kanna katsehesi.

Niin korkealle patriarkka Jakob
kohoovan näki tikapuiden huipun,
kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.

Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277]
ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt
paperin haaskuuta maan päällä ovat.

Ne muurit, jotka oli Herran majat,
pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat
ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.

Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa
hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka
sydämet munkkien nyt hulluttavi.

Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi,
on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää,
ei suvun eikä vielä pahempien.

Mut liha kuolevaisten on niin heikko,
ett' enempää ei kestä alku hyvä
kuin tammen synnystä on terhoon saakka.

Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi,
ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys
perustus oli Franciskani-kunnan.

Ja kummankin jos alkujuurta katsot
ja näet, niissä niiden nyt on meno,
sa huomaat: valkeast' on musta tullut.

Mut taapäin että Jordan kääntyi, että
pakeni meri Luojan tahdon mukaan,
ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»

Näin mulle hän; ja sitten seurahansa
hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi,
kohosi tuulispäänä korkeutehen.

Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas
vain viitaten mun noita portahia;
niin luontoni hän voitti voimallansa.

Ja verrattava vauhtiin siipieni
maan pääll' ei ole liike nopsin, missä
on nousu ynnä lasku luonnollinen.

Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon
hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi
lyön rintaani ja itken syntejäni,

niin ennemmin et saanut sormeasi
tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien
ma merkin näin ja siinä itse olin.

Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman
valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken
neroni velkaa oon, kuin olleekin se!

Keralla syntyi, kera teidän piili
hän, jok' on taatto kaiken maisen elon,
kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.

Kun mulle sitten armo suotiin päästä
sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää,
sain onnen tulla taivahanne tarhaan.

Hartaasti teidän puolehenne huokaa
nyt sieluni, se että saisi kyvyn
nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.

»Ylintä autuutta niin lähell' olet»,
Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy
terävät olla nyt ja nähdä selvään.

Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen,
luo alas katsees, näe, kuinka paljon
oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;

niin että esiintyisit mielin liedoin,
mikäli voit, tuon eessä voittoparven,
mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän
ja tämä taivaankappaleemme näytti
niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Ja viisain on se, ken sen piennä pitää,
ja joka muuta miettii, toista toivoo,
sen vasta mainita voi järkeväksi.

Latonan tyttären[279] näin hehkussansa,
vapaana varjosta, min vuoksi uskoin
ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.

Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin
ma siellä, näin sen lähistöllä Majan,
Dionen taivahisen piiritanhun.[280]

Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa
Jupiter välittää, ja siellä selves
minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]

Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle
niin nopeutensa kuin myös suuruutensa
ja kuinka mitatut on matkat niiden.

Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282]
myös näkyi merineen ja vuorinensa,
kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.

Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.



Kolmaskolmatta laulu


Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan
pesässä maannut sulopoikinensa,
yö jotka häitä kattanut on kaikki,

ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä
ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva
samall' on vaikea ja hertas hälle,

jo ennen aikaa oksall' avoimella
odottaa Aurinkoa innoin hartain
ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;

niin pystyss' seisoi Valtiattareni
ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan
nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]

Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään,
ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo
ja luottaa toivehensa täyttymiseen.

Mut vähän kesti väli-aika niiden,
tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken
kirkastumista eessä katseheni.

Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat
Kristuksen riemukulun ynnä koko
hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]

Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti
ja silmistänsä ilo moinen säihkyi,
sivuuttaa että vaieten se täytyy.

Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia
hymyilee keskell' impein ijäisien,[285]
jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,

niin päällä tuhantisten tuikkehien
näin Päivän, josta valon sai ne kaikki
kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]

Ja halki noiden valomerten paistoi
olento valoisa ja häikäisevä,
niin ettei sietää sitä voinut silmä.

Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!...
Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut,
niin suur' on ettei sitä suista mikään.

Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287]
mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan,
joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»

Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi
ett' avartuu eik' enää mahdu sinne,
ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]

niin suurtui sieluni näist' armauksista
ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä
menoa tapauksen voi muistaa enää.

»Aukaise silmäs, olemustain katso!
Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi
viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota
taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,

kun sain tuon käskyn, joka kiitostani
niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan
hävitä kirjasta voi menneisyyden.

Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi
nuo, joita Polyhymnia siskoinensa
on sulomaidoin enin maistattanut,

sadatta osaa lauletuks en saisi
totuudesta tuon hymyn taivahisen
ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.

Näin kesken Paratiisin kuvailua
hypätä täytyy pyhän laulunikin
kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.

Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä
harteiden heikkouden tään kuorman alla,
ei moiti, jos ne siitä vapisevat.

Ei pikku pursille se väylä luotu,
tää haaksi jota halkoella tohtii,
ei miehille, jotk' itseänsä säästää.

»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini,
kaunista ettet katso yrttitarhaa,
säteissä Vapahtajan kukkivata?

On tässä ruusu, jossa lihaks tuli
Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka
hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]

Beatrice näin. Ma, joka altis aivan
hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen
sotahan, jota silmät heikot kävi.

Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse,
oon kukkaniitun päivänpaistehessa,
mi pilven haljennehen puhki säihkyy;

niin monet valohenkein laumat näin ma
säteissä säihkyvissä korkeuden,
en alkulähdettä, ne josta läikkyi.

Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat!
Sa ylös nousit, suoden silmilleni
näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.

Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin
rukoilemani, sitoi mielen multa,
niin että valoon suurimpaan vain katsoin.

Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292]
kehäksi muovaeltu kruunun tapaan,
mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.

Sävelet maiset sulosointuisimmat
ja enin ihmismieltä kiehtovaiset
sois suulla särkyneen vain ukkospilven

tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
safiri se nyt päänsä seppelöitsi
jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää
iloa, helmastasi huokuvaista,
jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.

Ja olen kiertävä sua, _Donna_ Taivaan,
sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin
ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»

Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten
muut valot kaikki valtavirteen yhtyi
nimeä _Maarian_ nyt ylistämään.

Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken
maailman yllä, jota henki Luojan
ja täydellisyys elähyttää enin,

yllämme kaartui sisäpintoinensa
niin vielä loitolla, ma etten nähdä
sen kauneutta voinut paikastani.

Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään
tuon seppel-liekin tietä seuraamahan,
mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]

ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden
imettyänsä ojentaapi kädet
tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;

niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki
nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka
heill' oli lempi syvä Maariahan.

Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten
_Regina coeli_[295] ihanasti laulain;
sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.

Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu
lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli
maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!

Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo,
mi saatiin Babylonin vankeudessa,
kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]

Ja täällä juhlii voittoansa, luona
Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään,
kerällä vanhan ynnä uuden liiton

hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]



Neljäskolmatta laulu


»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298]
tuon pyhän, joka ravitseepi teidät,
niin että toivehenne aina täyttyy.

Jos Luojan armo hänen suonut maistaa
on siitä, mikä pöydältänne putoo,
jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,

pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa
hänelle pisara: te juotte aina
lähteestä, josta aatoksensa tulee.»

Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi
kuin piirit ympär' kiintopisteittensä
ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.

Ja kuten rattaat koneistossa kellon
niin kiertää, että ensimmäinen näyttää
kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;

niin valopyörät, karkeloiden eri
tavoilla, mulle autuudestaan antoi
hitaamman taikka nopeamman tunnun.

Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin,
näin liekin liehuvan niin onnellisen,
sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]

Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.

Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka,
kun kuvat mielen, sanat kielen liian
räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]

»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti
niin pyydät, kautta lempes hehkun minut
erotat kaunihista piiristäni.»

Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi
ja henkäs puoleen Valtiattareni
nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.

Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren,
mi Luojalta sai autuutemme ihmeen
avaimet, joita hän maan päällä kantoi!

Hänt' tutki helpoista--ja vaikeistakin,
jos tahdot--kohdista sen Uskon, joka
soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]

Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka,
sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa,
miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.

Tää valtakunta kosk' on kansoittunut
kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että
on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»

Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän
puhele teini[302] ei, vaan asestautuu
todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;

niin kaikin järkisyin jo jännittäysin
ma hänen haastaessaan käydäkseni
kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.

»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä
on usko?» Kohotin ma pääni kohden
valoa, josta sanat huokui nämä.

Beatriceen käännyin, joka merkit mulle
nopeat viittoi, että läikyttäisin
sisäisen lähteheni vettä ulos.

»Se armo», aloin, »joka korkealle
Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta,
myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»

Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille,
oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303]
mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,

on usko uskallusta toivottuihin
ja vakaa varmuus näkymättömistä;
se minun mielestäin on uskon ydin.»

Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet,
jos ymmärrät, miks ensin usko hälle
ol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.»

Ja minä: »Seikat syvät, jotka eessäin
täss' avartuvat, kätketyt niin kauas
on katsehelta heimon kuolevaisen,

ett' uskossa vain olemus on niiden,
min päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu;
siks lujittuu se luottamuksen muotoon.

Ja tästä uskosta taas täytyy päättää
pitemmä, vaikka silmä nää ei mitään;
sentähden varmuudeks se vahvistuvi.»

Ma silloin kuulin: »Noin jos ymmärretty
maan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa
sofistain nerouksille siellä oisi.»

Näin henkäsi tuo liekki rakkauden
ja jatkoi: »Tutkittu jo kyllin tarkkaan
on laatu ynnä paino myntin tämän.

Mut lausu, onko se sun kukkarossas!»
Ma hälle: »On, niin seesnä, ehjänäkin,
epäillä ettei voi sen leimasinta.»

Syvästä tuosta valohohtehesta
soi sanat nyt: »Sa kuinka saitkaan kalliin
sen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?»

Ma hälle: »Pyhän Hengen runsas sade,
mi vuotanut on pergamenttein vanhain
ja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]

se mulle ollut on, mi todistanut
tuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki
muut todistelut sitä vastaan tylsät.»

Ma sitten kuulin: »Liitonkirjan vanhan
ja uuden, jotka niin sun vakuuttavat,
sanana Luojan kuinka voit ne pitää?»

Ja minä: »Etten erehdy, sen ihmeet
takaavat, sillä niiden vuoks ei luonto
lie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.»[305]

Soi vastaus: »Virka, mikä vakuuttaa sun,
ett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen,
mi juur' on todistettava, sa vetoot?»[306]

»Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon»,
ma virkoin, »ilman ihmeit' on, se ihme
jo satakertaa suurempi on muita.

Näät köyhänä ja paastoten sa tulit
kedolle, kylvääksesi taimen hyvän,
mi muinen oli viinipuu, nyt piikki.»

Kun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin
tuon pyhän kaikui '_Kiittäkäämme Luojaa_'
sävelin, soivin siellä korkeudessa.

Ja hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla
mua oksa oksalt' oli vienyt lehtein
lähelle viimeisien, jatkoi jälleen:

»Jumalan armo, joka mieltäs hellii,
avannut tähän saakka puhumahan
on suusi, mitä puhua sen sopii.

Hyväksyn siis, se mit' on julki tuonut;
mut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot
ja mikä syy sun uskomaan on saanut.»[307]

»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet
sen, johon uskoit niin, sa että voitit
päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin»,

ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään
nyt olemusta uskoni tään alttiin
ja myöskin syytä sen sa tiedustelit.

Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan,
ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus
ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.

Syyt uskon tään ei ole fyysilliset
tai metafyysilliset yksin, sillä
sen toistaa totuuskin, mi virtaa alas

Moseksen, profeettain ja psalmein kautta[308]
ja evankeliumin ja teidän, jotka
sen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.

Ja ijäis-olentoon ma uskon kolmeen,
jotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi,
niin että sanoa voi: _on_ ja _ovat_.

Ja tämä syvä jumaluuden yhteys,
jota nyt kosketan, on usein mieltäin
valaissut oppiin evankeliumin.

Siin' alku on ja säen siinä, sitten
mi liekiks suuremmaksi laajenneena
minussa tuikkii taivaan tähden lailla.»

Kuin isäntä, mi iloviestin kuulee,
syleilee palvelijaa, onnitellen
tään vaiettua häntä uutisesta;

niin siunaten ja laulain kolme kertaa
mua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki
apostolin, min määräyksestä olin

puhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.



Viideskolmatta laulu


Jos tapahtuu, tää että laulu pyhä,
min myötä-luoneet ovat maa ja taivas,
niin että vuosiks siitä laihduin, voittaa

tuon vainon, joka lammashuoneen[309] kauniin
mult' estää, missä nukuin karitsana,
vihaten susia, sen sortajia;

palaava toisin äänin, toisin hapsin
oon silloin, otan laulun laaker-lehvän
ma luona kasteheni pyhän paikan.

Siell' astuin Uskoon näät, mi kuolevaisen
lähentää Jumalaan ja jonka vuoksi
niin Pietari mua kiersi kolme kertaa.[310]

Vastaamme liikkui valo toinen[311] kehän
tuon saman, josta ensimmäinen saapui
Kristuksen jättämistä sijaisista.

Iloiten lausui Valtiattareni:
»Kas, katso ylhäistä, min vuoksi vieläi
maan päällä käydään niin Galiziassa!»

Kuin kyyhky painauu luo puolisonsa
ja toinen toista kuhertaa ja kiertää
ja tahtoo tuolle hellyyttänsä näyttää;

niin näin nyt, kuinka toinen toistaan suuret
nuo vallat tervehtivät kunnioittain
ja kiittäin ruokaa, jota siellä syödään.

Mut koska päättyneet ol' onnittelut,
eteeni vaieten he jäivät, hehkuin,
niin ettei kestää sitä silmä voinut.

Hymyillen silloin Beatrice sanoi:[312]
»Oi, kuulu henki, joka rikkaudesta
oot kirjoittanut meidän temppelimme!

Tää korkeus kaiuta taas Toivon äänin;
kuvailevas niin usein tiedät sitä
kuin Jesus seestyi nähdä kolmen miehen.»

»Kohota pääs ja rohkaise nyt mieles,
näät kaiken, mikä maasta kuolon saapuu,
tääll' loistostamme täytyy tuleentua.»

Tuon lohdunsanan liekki toinen saattoi;
kohotin silloin silmät kukkuloille,[313]
jotk' äsken kuormallaan ne painoi alas.

»Kun tahtonut on Keisarimme[314] laupeus
ett' ennen kuolemaas saat uskottunsa
tavata pyhimmässä pylväistössä,

tään Hovin tarkoin nähdäkses ja Toivon
tuon vahvistaakses itsessäs ja muissa,
maan päällä joka hyvään lempeen liehtoo;

siis virka, millainen se on ja kuinka
se kukkii sielussas ja mistä sait sen.»
Näin jatkoi puhettansa toinen liekki.

Ja Nainen hurskas, joka johti lentoon
näin korkeahan sulat siipieni,
ehätti eestäni nyt vastaamahan:

»Pojista taistelevan Kirkon kukaan
ei toivo niin kuin hän; se kirjoitettu
on armeijamme valoon, Aurinkohon.[315]

Siks suotu hälle on Egyptist' ennen
Jerusalem tää tulla näkemähän[316]
kuin päättynyt on ase-aika hältä.

Kaks seikkaa muuta,[317] hältä kysyttyä,
ei vuoksi tietämisen, vaan ett' toistais
hän siellä, kuin sua miellyttää tää hyve,

ne hälle jätän; vaikeat ei ole
eik' kerskuttavat ne. Hän vastatkohon,
ja auttakoon hänt' armo Herran siihen!»

Kuin oppilas, ken mestarille vastaa
vapaasti, alttihisti, minkä tietää,
ett' etevyytensä vain ilmi tulis,

ma virkoin:[318] »Toivo odotust' on varmaa
tulevan kunnian, min Luojan armo
ja ansio myös ennen tehty tuottaa.

Tään valon mulle moni tähti antaa;
mut ensin mieleeni sen valoi herran
tuon korkeimman korkein lauluseppo.

Sa olet toivo kaikkein niiden, jotka
nimesi tuntee, laulaa tuon psalmista
ja ken ei tienne, että uskon häneen?

Mun kastoit sitten kirjees kastehella,
niin että siitä täysi oon ja sataa
sateesi annan yli muiden jälleen.»

Näin haastaessain, kuinka loiston tämän
ylissä hohtavassa tuike syttyi,
salaman-nopsaan saapuen ja mennen.

Soi sitten: »Rakkaus, jota hehkuu vielä
hyveeseen tähän, mua seuranneeseen
sotani loppuun sekä voitonpalmuun,[319]

mun tahtoo sulle henkimään, sa, joka
iloitset siitä, ja mua ilahdutat,
jos kerrot, mitä sulle Toivo lupaa.»

Ja minä: »Uudet ynnä vanhat kirjat
päämäärän näyttää--ja ma seuraan sitä--
sieluille, jotk' on Luojan ystäviä.

Jesaia[320] sanoo, että kaksoispuvun
omassa maassa kukin kantakohon,
ja heidän maansa on tää armas autuus.

Tään ilmestyksen siinä esittänyt
sun veljes viel' on selkeämmin, missä
hän puhuu vaattehista valkoisista.»

Nää sanat sain ma sanotuksi juuri,
kun kuulin yltä '_Sinuun toivokohon_'
ja siihen yhtyi kaikki tanhupiirit.

Niin niiden keskell' liekki kirkas[321] syttyi,
ett' talvin ois kuukausi pelkkää päivää,
Kravussa jos ois moista kristallia.

Kuin nousee, astuu, yhtyy tanssiin impi
iloiten kunniasta morsiamen,
ei tähden suinkaan turhamielisyyden;

niin paistavan näin valon vahvistetun
kahdelle noille, jotka kiertäin tanhus
kuin sopi hehkuvalle rakkaudelleen.

Hän yhtyi lauluun ynnä tanssiin, heistä
mun Valtiattareni silmä katsoi
kuin morsiamen tyynen, vaiteliaan.

»Sa hänet näät, ken parmahilla ylvään
lepäsi Pelikaanimme ja virkaan
valittiin arvokkaasen ristin alla.»[322]

Näin Vallatar; mut silmänsä hän piti
ain yhtä tarkkaavina jälkeenpäinkin
kuin ennen sanomista näiden sanain.

Kuin se, mi silmät jännittää ja kokee
näin nähdä pimennystä aurinkomme,
näkemisestä sokeaksi tullee,

näin kävi mun tään viime liekin eessä;
sill' aikaa sanat soi: »Miks silmääs kiusaat
näkemään täällä, mit' ei täällä ole?[323]

Ruumiini Maassa maata on ja pysyy
keralla muiden siellä, sikskuin määrään
lukumme nousee Luojan säätämähän.

Täss' onnen luostarissa puvuin kaksin
nuo valot kaks on vain, jotk' ylös nousi;
vie viesti tämä teidän maailmaanne!»

Hän päätti; hiljeni jo liekkipiiri
ja kanssa sen myös sulo-äänet, jotka
pyhästä soivat tuosta kolmikosta;

laill' airoin, jotka äsken vettä viilsi,
nyt väsymystä, vaaraa välttääksensä
kaikk' yhdess' seisahtaa, kun merkki kuuluu.

Ah, kuinka sydämeni järkkyi, koska
ma käännyin katsomaan Beatricen puoleen
enk' enää nähnyt häntä,[324] vaikka olin

lähellä häntä, maassa autuaiden.



Kuudeskolmatta laulu


Mun huollen näköäni sammunutta
tuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325]
puhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi

mun saivat: »Sikskuin näkös saat sa jälleen
min olet minuun tuhlannut, on hyvä,
sen että korvaat suusi haastelulla.

Siis ala, virka, kuhun sielus pyrkii;
ja ollos vakuutettu, että näkös
hävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.

Näät Naisella, mi sua johtaa kautta
tään pyhän niitun, silmässään on kyky,
jok' oli kädessään Ananiaalla.»[326]

Ma sanoin: »Tulkoon myöhään taikka varhain
tahtonsa mukaan apu silmäin, joista
tään tulenpolton toi hän sieluhuni!

Hyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku
ja loppu joka kirjan on, min Rakkaus
lukevi mulle kovaa taikka hiljaa.»

Samainen ääni, joka poisti pelon
minulta äkki-sokeudestain, vielä
taas mulle antain halun haastamiseen

näin jatkoi: »Seulall' olet hienommalla
sa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy,
ken tähän maaliin suunnannut on jouses.»[328]

Ma näin: »Kai järjen syyt ja arvovalta,
mi tulee ylhäältä, tään istuttaneet
minuhun rakkauden liekin lienee.

Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki,
sytyttää rakkautta, sen suurempata,
mit' enemmän se sisältääpi hyvää.

Olento, niin mi ylevämp' on muita,
kaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan
säteitä vain on hänen valkeudestaan,

muit' enemmän sen täytyy viehtää mielen
jokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää
totuuden, jolla todistus tää lepää.

Tään toden järjelleni kirkastavi
hän, joka näyttää, että ensimmäinen
ijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]

Sen kirkastaa myös Toden ääni itse,
mi itsestään näin sanoi Mosekselle:
'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]

Sa myös sen kirkastat, kun sanomasi
tuon alat ylhäisen, mi maailmalle
ylitse muiden huutaa Luojan salat.»[331]

Ja kuulin: »Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi
myös arvovaltain, siihen sointuvien,
Jumala rakkautes on kaiken päämies.

Mut virka vielä, tuntenetko muita
hänehen kieliä, ja soios, sua
tuo rakkaus kuinka monin hampain puree.»

Tarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa
ei salaan jäänyt, sillä oivalsipa,
hän kunne sanelmani tahtoi saattaa.

Siks jatkoin: »Kaikki hammas-haavat, jotka
sydämen kääntää voivat luokse Luojan,
mun rakkauttain on yhteis-auttanehet.

Olemus maailman, ja omanikin,
ja kuolo Hänen, että eläisin ma,
ja toivo joka uskovan, myös minun,[332]

tuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333]
mereltä väärän rakkauden mun johtain
on opastaneet rantaan oikeahan.

Ne lehdet, joita viinitarha kasvaa
ijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit
sikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.»

Ma vaikenin, ja kautta taivaan kaikui
suloinen laulu; Valtiattareni
mukana lauloi: »Pyhä, pyhä, pyhä!»[335]

Kuin valon sattuessa tuiman herää
mies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen
päin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,

ja kuin hän näkemästään kauhistuvi,
kun tiedotonna äkin niin hän herää,
sikskunnes auttaa häntä arvostelu;

niin silmistäni kaikki suomut ajoi
Beatrice säteell' omain silmiensä,
tuhannen peninkulmaa tunkevien.

Näät enemmän kuin ennen näin ja kysyin
ma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs,
min näin ma siinä meidän seurassamme.

Ja Valtiatar: »Sätehissä näissä
imehtii Tekijätään ensi sielu,[336]
min milloinkaan on luonut ensi Voima.»

Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa
pään alas, nousten jälleen voimallansa
omallaan, joka ylöspäin sen nostaa;

niin hänen haastaessaan hämmästyen
ma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen
halusta puheen, joka poltti mua.

Ja aloin: »Oi, sa heelmä, yksin luotu
tuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto,
min tyttäriä kaikk' on morsiamet!

Niin hartaasti kuin voin ma pyydän, että
haastaisit; tiedät tahtoni, ja että
nopeemmin täyttyis se, en virka tuota.»

Useinkin turkis-eläin tuntee siten,
ett' tuntehensa ilmi vavahtelee
sen seurana mi ruumiinsa on verho;

ja samoin salli alku-sielu minun
nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka
hänt' ilahdutti tehdä mielikseni.

Hän hengähti:[337] »Vaikk' et ilmi tuonut
sa tahtoas, sen paremmin ma näen
kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.

Kuvastimessa totuuden sen näen,
mi kaiken heijastavi niinkuin on se,
mut jota heijasta ei kukaan, mikään.

Sa tahdot tietää, milloin Herra pani
mun siihen tarhaan ylevään, hän missä
soi sulle voiman kiivetä näin ylös,

ja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin
ja tosi syyn tuon suuren eripuran
ja mitä käytin kieltä, minkä keksin.

Siis, poikani: puun hedelmän ei syönti
ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon,
vaan yksin yli rajamerkkein käynti.

Vergiliuksen mistä nosti Naises,
tuhatta neljä kolme sataa kaksi
ma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.

Yhdeksän sataa kolmekymment' erää
maan päällä Auringon näin palajavan
valoihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]

Kadonnut kieli oli haastamani
jo ennen kuin Nimrodin kansa oli
työn alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]

Näät mikään järjen työ ei kestä iki,
kun ihmismieli ijäisesti muuttuu
taivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.

On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;
mut millainen, sen luonto jättää teille
niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.

Manalan kuiluun ennen kuin ma astuin,
I oli maailmassa korkein Hyvä,
Hän, jolta onni on mua ympäröivä.

_Eli_ se sitten oli; käy se laatuun,
näät ihmistapa on kuin lehti oksan,
mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]

Vuorella korkeimmalla merten yli,
ma elin synnissä ja synnitönnä
ens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän

neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.»[342]



Seitsemäskolmatta laulu


»Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!»
nyt kautta kaiken paratiisin kaikui,
niin että hurmas minut laulun sulo.

Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti
maailmankaikkeuden, ja tenhon saman
minulle toisti kuulo niinkuin näkö.

Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!

Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343]
kimalsi, ja se, joka ensin tuli,
nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,

ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi
kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet
linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.

Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet
ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin
jo vaientanut suuntaan jokaisehen,

kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan,
äl' ihmettele, sillä kun ma puhun,
väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.

Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345]
mun oman, oman paikkani, mi vapaa
Jumalan Pojan kasvojen on eessä,

mun hautani on viemäriksi veren
ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen,
mi alas lankes, iloita voi siitä.»

Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin
Aurinko niitä vastapäätä palaa,
ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.

Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä
ijäti turvallinen, mutta toisen
erheestä kuullenkin jo arastuva,

niin muutti näköään Beatrice myöskin;
pimennys moinen Taivahassa ollut
lie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]

Sanansa jatkui sitten, mutta ääni
niin oli toinen, ettei kasvonsakaan
sen enempätä olleet muuttunehet.

»Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu
verellä mun ja Linuksen ja Kliton,
sit' että käytettäisi kullan tekoon,

vaan hankintaan tään elon autuahan
on Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus
verensä, kyyneleensä vuodattaneet.

Mielemme ollut ei, ett' oikealla[348]
ois jälkeläisistämme ristin kansaa
yks osa ollut, vasemmalla toinen;

ei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349]
olisi tulleet merkiks sotalipun,
mi liehui vastaan muita kastettuja;

ei että kuvani ois leimaks tullut
rahalla myötyin, vääräin valtuuksien,
ma joist' oon kalvennut ja punastunut.

Paimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet,
kun täältä katsoo, kaikill' laitumilla;
ah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?

Vertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350]
jo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun
oleva miksi oli loppu kurja!

Mut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas
Roomalle vallan, maineen maailmassa,
pian auttava on, kuten toivon, uskon.

Sa, poikani, min ruumis kuolevainen
maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os
ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»

Sumuista jäisistä kuin maahan sataa
lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin
taivaalla Aurinkoa koskettavi,

niin seesteen päälläni näin seijastuvan
hiuteista[351] voitollisen pilven, joka
meit' oli siihen saakka saarreskellut.

Näköä niiden kauan katsoi, seuras
katseeni, sikskuin pituus välimitan
sen esti ylemmäksi lentämästä.

Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös
ma katsonut, näin sanoi: »Alas
jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]

Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353]
nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren
ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,

niin että näin Odysseun harha-uran
Cadizin takaa ynnä rannan melkein,
Europa missä sulotaakaks tuli.

Viel' enemmän maa-sopestamme esiin
ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään
minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.

Mut mielein lempivä, mi aina kiersi
Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan
katseeni tahtoi palauttaa häneen.

Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat
lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa,
inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,

kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan
sen jumaluuden, joka mulle paistoi,
kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.

Ja voima, mulle jonka katseens' antoi,
pesästä kaunihista Ledan[354] johtain
mun saattoi taivahasen nopeimpahan.

Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat
niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa,
min niistä valitsi Beatrice mulle.

Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni,
hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin
kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:

»Maailman liike,[355] joka keskipisteen
pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta,
täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.

Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole
kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy,
mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.

Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa
kuin tämä muita, ja sen piirin yksin
Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.

Muu mikään määrää ei sen kiertämistä;
se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun
sen puoli määrää sekä viides-osa.

Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä
maljassa, vaikka lehdet sen on muissa,
nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]

Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat
niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan
kohottaa katsettaan sun aalloistasi!

Kukoistaa ihmisissä tahto hyvä;
mut alituinen sade[358] tärvelevi
hedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.

Viattomuutta, uskoa nyt nähdään
vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo
jo ennen kuin on poski parran saanut.

Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta
kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii
jokaisen ruoan jokaisessa kuussa.

Ja moinen sopertava lempii, kuulee
viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii,
tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.

Näin hänen, joka illan, aamun antaa,
myös tyttärensä kauniin tummuu iho,
tuo valkea niin ensi katsannolla.[360]

Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa,
maan päällä ettei ole hallitsijaa![361]
Siks ihmisheimo harhauukin tiellä.

Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362]
vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte,
niin jyly käyp' on ylätaivahissa,

ett' tuulispää, niin odotettu kauan
on perään kääntävä, nyt miss' on kokka,
ja lautan luotsaileva oikeahan;

ja kukka kantava on heelmän toden.»[363]



Kahdeksaskolmatta laulu


Kun hän, mi Paratiisiin johti minut,
näin oli kurjain kuolevaisten elon
nykyisen totuudellaan julkituonut;

sen lailla, jota takaa liekinloimu
valaisee ja sen kelle kertoo peili
jo ennen kuin sen katse, aatos tietää,

ja joka katsomahan kääntyy, totta
puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen
niin sointuvan kuin sävel poljentohon:

niin mulle muisti kertoo tapahtuneen,
kun katsoin silmihin ma kaunihisin,
joist' Amor oli mulle ansan tehnyt.

Ja kun ma käännyin ja kun katseheni
tapasi näkyväistä taivaan tämän,
mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,

näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta
säteili, että silmän häikäistyneen
sen eessä sulkeutua pakko oli.

Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan
näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi
sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.

Kentiesi saman matkan päässä niinkuin
kuunkehä kiertää valolähdettänsä,
mi luo sen silloin, kun on terhen tihein,

tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365]
niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen
nopeimman, joka kiertää maailmata.

Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen
taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota
piiritti kehä viides ynnä kuudes;

sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että
jo Junon airut liian pieni ollut
sen kaarta kokonaan ois yltämähän;

näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki
sikäli kiersi hitaammin kuin oli
etäällä kukin ensi ympyrästä.

Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin
säentä puhdast' oli; luulen, siksi
ett' enin totuutta se tuota imee.

Mun Valtiattarein, mi huomas huolen
minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki
ja luonto riippuu pistehestä tuosta.

Lähintä kehää katso sen ja tiedä
sen liike siksi ett' on nopein, koska
tulisin rakkaus sitä liikuttavi.»

Ma hälle: »Maailma jos järjestetty
niin ois kuin nään ma näissä taivahissa,
ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;

mut aistimaailmassa nähdä saattaa,
ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat,
mikäli loittonee ne keskuksestaan.

Siks jos on täyttyvä mun toiveheni
täss' ihmetemppelissä Enkelien,
min rajat vain on valkeus ja rakkaus,

mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva
ei pidä yhtä kera alkuperän;
näät tuota itsekseni tuumin turhaan.»

Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes
ei riitä avaamiseen solmun, joka
lujennut on, kun koettanut ei kukaan.»

Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle,
ja siihen kaikki älykeinos käytä,
jos tahdot, että täyttyy toivehesi.

Maailmat aineen ovat ahtaat taikka
avarat mukaan voiman sen, mi niiden
osahan jokaisehen jakautuvi.

Suurempi tekee hyvää suurempata;
suurempi, jos sen osat täydet ovat,
hyvyyttä suurempata mahduttavi.

Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää
maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen,
mi enin rakastaa ja tietää enin.

Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa,
et ulkomuotoa sa substansien,[367]
jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,

sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen
suuresta suureen, pienemmästä pieneen,
voimansa kanssa joka taivahassa.»

Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan
puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen
sen mistä poski pohjoinen on lempein,

niin että usmat, sitä kaihtavaiset,
pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy
hymyillen kaikin kaunein kappaleineen;

niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar
sanallaan selvällä mun seijastanut,
ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.

Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan
sulavan, joka säihkyy säkeniä,
niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.

Paloa niiden kukin seuras säen,
niin että olivat ne lukuisammat
kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]

Kuorosta kuoroon hosianna kaikui
päin kiintopistettä, mi paikallansa
pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.

Ja hän, mi näki hengen-epäilyni,
näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi
serafit ja kerubit muodostavat.

Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä,
ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat,
mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]

Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset,
on valta-istuimia Luojan eessä
kun päättävät ne ensi kolmiluvun.

Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki,
mikäli syventyvi silmä niiden
totuuteen, jossa joka järki lepää.

Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja
tuo näkö juuri sielun-silmän eikä
rakastaminen, joka seuraa sitten;[372]

ja näön mitta ansioksi koituu,
min tahto hyvä suo ja Luojan armo;
näin edistyy se aste astehelta.

Tuo toinen kolmiluku, kukoistava
täss' ikikeväässä, min kauneutta
ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]

lakkaamatonta hosiannaa laulaa
sävelmin kolmin kolmen riemukuoron
tään kolmiluvun jotka muodostavat,

on jumaluuksia tään hierarkian:
ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain,
taas kolmas nimeltään on Mahtajien.

Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää
Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin
viimeisen täyttää leikit Enkelien.

Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas
taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa
ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.

Ja Dionysius[374] niitä katsomahan
jäi moisin kaihoin, että lailla minun
erotti ne ja nimet antoi niille.

Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes;
mut koska aukes taivahassa tässä
katseensa, itse itselleen hän hymyi.

Ja jos niin suuret salat julkituonut
maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele!
Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki,

ja paljon muuta taivahista näistä.»[376]



Yhdeksäskolmatta laulu


Niin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377]
on yllään ynnä Vaaka, uumenillaan
taas yhteisvyönä horisontin piiri,

sikskunnes zenith tasapainon panee
ja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo
ja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan

Beatrice, hymy kasvoillansa, pysyi
nyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen,
min loistoa en ollut voinut kestää.

Hän sitten lausui: »Kysy en, vaan virkan,
min tahdot tietää, siellä nähnyt olen
sen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378]

Ei hyvää itsellensä hankkiakseen--
mi ei voi käydä--mutta kunniataan
Minänsä heijastuksin kuuluttaakseen

ijäisyydessä, ajan ulkopuolla,
rajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus
ijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379]

Sit' ennen myöskään horroksess' ei ollut,
näät löytynyt ei _ennen_ eikä _sitten_,
kun vetten yli Herran henki liikkui.[380]

Yhdessä aine ynnä muoto puhdas
olennon muodostivat täydellisen
kuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381]

Ja niinkuin lasissa tai kristallissa
niin säde säihkyy, että kaikki siinä
sen olemus on tulostansa saakka,

säteili niin myös Luojan kolmi-voima
oliossansa, kaikki-yhteytenä,
ja ulkopuolla alun niinkuin lopun.

Substansein kanssa yhteisluotiin, taattiin
järjestys, sekä huippupaikan saivat
ne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382]

Puhtaalla aineell' oli paikka alin;
keskeltä kiersi aineen ynnä muodon,
se vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee.

Kirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383]
ett' ennen monta vuosisataa luotiin
ne kuin maailma muu tää muodostettiin.

Mut tämän totuuteni kirjoittaneet
on monin paikoin Pyhän Hengen miehet,
ja sen sa oivallat, jos vaarin otat:

Johonkin määrään myös sen järki näkee,
sill' ei se myöntää voi, niin kauan että
ois Liikuttajat toimetonna olleet.

Nyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin
ja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun
lie kolme liekkiä nyt sammutettu.

Ei laskein päästä kahteenkymmenehen
niin nopeaan kuin osa Enkeleistä
järkytti elementtienne pohjan.

Muut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet,
niin iloiten, he että eivät koskaan
eroa karkelostaan kaunihista.[384]

Sen ylpeys kirottu, min Tuonelassa
näit kaiken maailman sa kuormain alla
ol' alkusyynä lankeemuksen syvän.

Ne, jotka täällä näet, nöyrin mielin
tunnusti Hyvyyden, mi heidät oli
niin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut.

Siks oma ansio ja armon valo[385]
niin ylös nosti heidän katsehensa,
heill' ett' on tahto luja, täydellinen.

Äl' epäile, vaan ole varma, että
on ansiota armon vastaan-otto,
mikäli tunne vain on sille avoin.

Nyt muiden auttamatta yhdyskuntaa
voit tätä ympärilläs katsastella,
sanani jos sa olet ymmärtänyt.

Mut päällä maan kun kouluissanne oppi
sellainen luonnosta on enkelien,
he että ajattelee, muistaa, tahtoo,

ma lisään, että näkisit sa selvään
totuuden, joka siellä himmenevi,
kun seikat sekoittavi moinen oppi.

Olennot nuo, jotk' oli onnen saaneet
Jumalan kasvot nähdä, kääntänehet
ei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386]

Siks katkaise ei heidän katsettansa
esine uusi eikä tarvis heidän
muistella aatoksia särkyneitä.

Näin valveill' uneksitaan, uskotahan
maan päällä, tai ei uskota, mut rikos
ja herja suurempi on jälkimmäisten.[387]

Te ette viisaustieteessänne tietä
vaella yhtä; niin teit' itserakkaus
ja halu näyttää eteviltä hurmaa.

Tääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän
mieluummin kuin jos itse Herran sanaa
siell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388]

Ei muisteta, kuin paljon verta maksaa
sen kylvö päällä maan ja otollinen
kuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa.

Näkyäksensä kaikki kilpaa keksii
väitteitä, jotka sitten saarnatahan,
mut Evankeliosta vaiti ollaan.

Yks sanoo, että radaltansa kääntyi
kuu kärsiessä Kristuksen ja esti
Auringon valon maahan pääsemästä.

Taas toiset, että valo itsestänsä
noin peittyi ja ett' Intian, Espanjan
pimennys ollut ois kuin Israelin.

Firenzessä niin mont' ei houkkaa ole
kuin noita jutteloita vuoden mittaan
soi siellä kaikkialla saarnastuolit,

niin että palaa laitumelta lampaat
nuo tuhmat syönehinä tuulta yksin;
se heit' ei auta, ettei nää he vaaraa.

Apostoleille lausunut ei Kristus:[389]
'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia',
vaan antoi todellisen pohjan heille.

Se vain soi heidän huuliltaan, niin että
sodassa Uskon sytytyksen heille
ol' Evankeliumi peitsi, kilpi.

Nyt koukuin, kompasanoin saarnatahan,
ja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta
on pöyhkä: vaadita ei enempätä.

Mut munkin-päähineessä moinen lintu
pesivi, että jos hän näkyis, kansa
tuon tajuis uskomansa armon laadun,[390]

min vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus,
niin että juostaan joka lupaa saamaan
sen tutkimatta todenperäisyyttä.

Näin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo
ja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain
rahalla, josta leimamerkki puuttuu.

Mut koska poikenneet jo loitos oomme,
nyt silmäs käännä kohti tietä suoraa,
ett' ajan kanssa lyheneisi taival.

Niin korkea on näiden Enkelien
luku ja aste, ettei ihmiskieli,
ei mieli koskaan sinne saakka pääse.

Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392]
sa näet, ettei tuhansissa hänen
lukua myöskään ole määrättyä.

Säteilee kaikkein yli Alku-valo
ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin
he eri laaduin ovat yhdistetyt.

Kun Luojan näkeminen määrää tunteen,
niin rakkauden sulohehku heissä
myös eri tavoin liekehtii ja palaa.

Nyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat
ja laajuuden, kun peilit loi niin monet
hän itseänsä heijastellaksensa,

yhdeksi itse jääden niinkuin ennen.»



Kolmaskymmenes laulu


Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden
tuhannen peninkulman päässä meistä
ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]

valaistuu keskitaivas meille korkein,
niin että yks ja toinen tähti alkaa
lakata näkymästä silmällemme,

ja Päivän tytön samotessa kirkkaan
nuo taivaan silmät perätysten, tähti
tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.

Näin myöskin voittolauma, iloitseva
ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394]
mi saartaa sen, min saartamalta näyttää,

mun silmistäni vähitellen haihtui;
siks kääntymään Beatriceen katseheni
sai rakkaus ja puute näkemisen.

Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki
se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin
nyt ei se oisi häntä kuvailemaan.

Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli
ja rajatonta, että Luojan yksin
ma luulen siitä täysin iloitsevan.

Tulleeni myönnän tässä voitetuksi
enemmän kuin on koskaan koomikkoa
tai traagikkoa ainehensa lyönyt.

Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu
niin muistelu tuon hymyn hempeen multa
vie muistin huonommaks kuin on se muutoin.

Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet
elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn
runoni suotiin seuraella häntä.

Mut nyt mun täytyy laulamasta laata
jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka
jokainen korkeimpansa kohdattuaan.

Sellaisna, että suulle suuremmalle[396]
kuin sointu soittimeni tään, mi kokee
vain loppuun saattaa aihett' ankarinta,

ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi
hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397]
olemme tulleet Tulitaivahasen,

valohon henkisehen täyden Lemmen,
Totuuden rakkautehen riemu-täyteen,
ilohon, joka auvot kaikki voittaa.

Molemmat sotalaumat Paratiisin[398]
näkevä oot, ja toisen sellaisena
kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»

Salaman äkkiliekin lailla, joka
niin sattuu silmään, että katoo kyky
valoa nähdä voimakkaampaa siltä,

niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi
ja verhos minut hohtehensa huntuun
niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.

»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja,
noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden
sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]

Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin,
kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein
ma yläpuolle entisvoimieni.

Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle,
niin ettei ole valkeutta mitään,
nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.

Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400]
välillä välkkyvätä rannan kahden,
joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.

Elävät nousi säen-parvet siitä
ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin
rubinit, joita kulta heljä kiertää.

Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui
ne jälleen virtaan ihmeteltävähän,
ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.

»Palava pyytees, halu hiillyttävä,
mi sull' on näkemästäs selko saada,
mua miellyttää mit' enemmän se paisuu.

Mut veestä tästä juoda tulee sinun,
ei ennen näät sun janos suuri sammu.»
Näin puhui silmieni Päivä mulle.

Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka
nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy
vain esivarjoja on totuutensa;

ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä
nää seikat, vaan sun puolellas on vika,
kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.»

Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä
ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan
se sattuu tavallistaan myöhempähän,

kuin minä, saadakseni silmäin peilit
paremmat, kallistuin nyt aallon yli,
mi virtaa, että sielut täydellistyis.

Heti kun juonut siitä silmäluomen
vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi
tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]

Kuin naamioidut silmähämme näyttää
toisilta, riisuttuaan lainahahmon,
mi muodon oikean viel' äsken peitti;

niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui
säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi
hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.

Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma
totuuden vallan voittolauman ylvään,
suo mulle voima kuvata tuo näky!

Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan
näkyväks saattaa luoduille, ja tämä
saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.

Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari,
sen kehä että vyöksi oisi liian
avara Auringonkin uumenille.

Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy
_Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan,
miss' elämän se saa ja valtavoiman.

Ja niinkuin veteen alla päilyvähän
kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin,
vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,

niin heijastuvan ympäri tuon valon
tuhansilla näin porras-istuimilla
ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.

Ja jos sen alin aste valkeutta
niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa
tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]

Mut katsettain ei leveys eikä korkeus
nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin
autuuden tämän mitan ynnä laadun.

Ei siellä ole etäisyyttä, sillä
välittömästi missä Luoja ohjaa,
myös merkityksetön on luonnon laki.

Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen,
mi aukee asteettain ja tuoksuttavi
kiitosta Auringolle ikikevään,

kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo,
Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso,
kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!

Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä
ja kuinka on jo istuimet niin täynnä,
vain harvat että enää sieltä puuttuu![404]

Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy
vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,
jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]

on ylväs Henrik istuva, mi maiden
tulevi keisariks ja pelastavi
Italian, se ennen kuin on valmis.

Sokea ahneus, teitä hulluttava,
on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen,
mi torjuin imettäjää kuolee nälkään.

Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin
on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki
käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta

vain vähän aikaa häntä sietää Herra
pyhässä virassaan, hän sinne syöstään,
miss' ansainnut on sijan Simon Magnus,

alemma painamaan Anagnin miestä.»



Yhdesneljättä laulu


Muodossa ruusun valkean siis mulle
tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka
verellään Kristus omaksensa vihki.

Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa
tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille,
ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,

kuin mehiläisten parvi, jotka milloin
menevät kukkiin, milloin palajavat
taas sinne, missä hunajoituu työnsä,

nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin
niin monin kaunistettu on, ja sieltä
taas ikirakkautensa kotiin lensi.

Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat
ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi
niin valkeana, ettei voita lumi.

Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään
rivistä riviin rauhaa, rakkautta,
min sai he kupeitansa siivin lyöden.

Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto
niin monen vuoksi, jotka lentelivät
väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]

Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi
kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen,
tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.

Turvassa tämän auvon valtakunnan,
min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410]
päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.

Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain
yks-tähtisenä, moisen rauhan annat,
myös tänne katso meidän myrskyihimme!

Barbarit, tulleet tienohilta pohjan,
Helice[411] joille joka päivä loistaa,
vaeltain kanssa pojan lempimänsä,

kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät
he hämmästyivät; Laterani silloin
muun kaiken maisen kauneudessa voitti.

Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen
ja jumalaiseen kuolevaisest' olin,
Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan,

ma sitten kuinka en ois hämmästynyt!
Välillä sen ja riemun väikyin enkä
halunnut oisi haastaa taikka kuulla.

Pilgrimin lailla, joka virkistäypi
valansa templin tutkimalla tarkkaan,
toivossa kerran siitä kertoella,

elämän valkeudessa annoin katseen
rivejä pitkin näitä kiitää, milloin
kohota, milloin vaipua ja kiertää.

Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen
hymyllään ynnä taivas-loistollansa,
ja ilmehiä kaiken kauneuden.

Jo Paratiisin kaiken muodon oli
mitannut katseheni, kiintymättä
mihinkään osaan pitemmältä vielä.

Halulla jälleen syttyneellä käännyin
nyt kysymähän Valtiattarelta,
mit epäselvää mulla mieli hautoi.

Tarkoitin toista, tapahtuikin toista:
Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin
Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.

Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti
iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen,
isälle kuuluvainen lempeälle.

Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus
näin: »Että pääsisit sa toivos määrään,
hän lähettänyt paikaltain on minut.

Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413]
korkeimman rivin, siellä näät sa hänet
sijalla, jonka sai hän ansiollaan.»

Kohotin vastaamatta katseheni
ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa
säteistä ijäisyyden heijastuvan.

Jylinän taivahasta korkeimmasta
niin kaukana ei kuolevainen silmä,
sukeltakoon se merten syvyyteenkin,

kun siellä silmäni Beatricest' oli;
kuvansa sentään selvään näin, kun meidän
välillä estävää ei ollut mitään.

»Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman
ja joka oot mun pelastuksekseni
suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]

kaikista ihmehistä, joita olen
ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi
ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.

Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416]
tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,
jotk' oli sulla siihen vallassasi.

Minussa varjele tää runsas lahja,
niin että sieluni, nyt tervehtynyt,
ruumiista erois sulle kelvollisna.»

Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa
hän hymyili ja katsehen loi minuun,
taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]

Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka
sa täysin pääsisit tään tiesi--siihen
mun määrää pyhä rakkaus ja rukous--

tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää
sen katselu on näkös teroittava
kohoomaan korkeutehen jumal-säteen.

Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken
omistan lempeni, meit' armahtavi,
kun olen uskollinen Bernhardinsa.»

Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419]
on ehkä tullut Hikiliinaa meidän
eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,

vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se:
»Jumala tosi, Herra Jesus Kristus,
siis sellainen sun oli katsantosi»;

niin oli mieleni mun katsellessa
sen rakkautta, joka rauhan moisen
täss' sai jo maailmassa miettein pyhin.

»Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan
autuutta tätä tule et, jos katsees
vain alaspäin sa pidät suunnattuna.

Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes
sen näet Kuningattaren, min mieltä
tää valtakunta tottelee ja kuulee.»

Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta
itäinen taivaanranta varjoon saattaa
sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,

niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein
katseeni äkkäs ylä-äären osan,
min valo loisti muuta voimakkaammin.

Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo,
joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa,
mut himmentyvi kumpikin sen sivu;

niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri
kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo
taholta jokaiselta tasaisesti.

Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa
tuhannen Enkelin näin siivet auki,
jokaisen eri hohtehin ja taidoin.

Hymyyvän heidän riemulauluillensa
näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden
pyhien oli ilo, onni korkein.

Sanani joskin yhtä oisi runsaat
kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään
yrittää virkkaa suloudesta hänen.

Kun Bernhard näki, kuinka katseheni
lempensä kuuman esineesen kiintyi,
hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,

enempi näkemään ett' itse sytyin.



Kahdesneljättä laulu


Lemmellä katsoin armastansa Bernhard
vapaasti opettajan toimen otti
ja lausui sanat pyhät nää: »Se haava,

min lääkitsi ja umpeen sai Maria,
sen iski, aukas hän, mi kaunihina
nyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423]

Rivillä kolmansien istuimien
ja hänen alapuollaan istuu Rakel
Beatricen kanssa, kuten silmäs näkee.

Sara, Rebekka, Judith, runoilijan
sen myöskin iso-isän äiti, joka
tuskassa tunnon lauloi: _Miserere!_[424]

asteettain paikoill' alemmilla istuu
sikäli kuin ma heidät nimittäen
lehdestä lehteen kuljen ruusunkukan.

Riviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin
siit' ylös, seuraa naiset Israelin,
jakaen täten kaikki ruusun asteet.

Sen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen
he uskoivat, he muurin muodostavat,
mi halkaisee nää pyhät porraspaikat.

Sivulla tällä, missä lehdin kaikin
on kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka
uskoivat Kristuksehen saapuvahan.

Taholla tuolla, jonka puolipiirein
paikoista toiset tyhjät on, ne istuu,
jotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427]

Kuin tällä puolla istuin kunniakas
taivaisen Naisemme niin suuren eron
muodostaa muiden alempainsa suhteen,

niin tuolla istuin Johanneksen suuren,
ken kesti erämaan ja kuolon pyhän
ja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428]

Samana rajana on alla hänen
Franciskus, Benediktus, Augustinus[429]
ja muita, astehittain, tänne alas.

Ylevä nää nyt kaitselmus sa Luojan,
näät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy
samaten täyttää tämä yrttitarha.

Ja tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa
keskeltä rajaviivat kumpaisetkin,
ei istu kukaan omast' ansiostaan,

vaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin;
näät henget nää[431] on vapautettu ennen
kuin heillä oli vaalinvalta vapaa.

Sen nähdä voit sa heidän kasvoistansa
ja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432]
jos heitä oikein kuuntelet ja katsot.

Nyt epäilet[433] ja kätket epäilysi;
mut solmun sulta kirvoitan ma kovan,
sua jolla vangitsevi rikkiviisaus.

Ei kautta laajan tämän valtakunnan
voi olla paikkaa satunnaista eikä
surua eikä janoa, ei nälkää!

Ijäisen lain on järjestämää kaikki,
mit' täällä näät, niin että tarkallensa
sopivi sormus täällä aina sormeen.

Ei syyttä sieluille siis näille, jotka
elohon totuuden on ehättäneet,
jaettu ole eri arvo-asteet.

Kuningas, jonka kautt' tää valtakunta
niin suurta nauttii rakkautta, rauhaa,
ylemmä ettei tohdi toivo mikään,

iloisin tahdoin sielut luodessansa
suo heille armoansa mielinmäärin
ja erilailla; riittäköön se sulle!

Tään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434]
ja nimenomaan kaksoisista, jotka
äitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.

Siks sopii, että valo korkein kiertää
kutakin seppeleenä armon mukaan,
mi heidän kutreillansa kuumottavi.

Siis vuoks ei työnsä, ansionsa oman
he sijaa saaneet eri astehilla,
vaan vuoksi ensi näkövoiman eron.

Alussa aikain ensimmäisten riitti[435]
autuuteen yksin usko vanhempien,
viattomuuden yhtyessä siihen.

Kun mennyt oli ensi kausi, täytyi
viattomuuteen miesten saada voimaa
jo tulemalla ympärleikatuiksi.

Mut vihdoin, koska armon aika tuli,
jäi sinne alas viattomuus moinen,
jos puuttui kaste täysi, kristillinen.

Nyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat
Kristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus
vain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.»

Niin suuri auvo päällä Neitseen päilyi
ja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka
ol' luotu lentämähän korkeudessa,

ett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt,
mua ihmettänyt niin ei ollut eikä
Jumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.

Ja sama Enkeli,[438] mi ensin etsi
maan päällä häntä, hänen eessään siivin
avoimin lauloi nyt: '_Ave Maria!_'

Ja vastas lauluun jumalallisehen
autuuden kaikki kuorot kilpaa, että
iloisemmilta näytti kasvot kunkin.

»Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin
sen jätit,[439] jossa istut ijäisesti,
ja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,

ken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin
kasvoihin katsoo Kuningattaremme
niin rakkahasti kuin hän oisi tulta?»

Näin taas ma luotin hänen viisauteensa,
min kauneus oli Neitseheltä, niinkuin
on Auringolta aamutähtösien.

Hän mulle:[440] »Sielun valppaus ja sulo,
mikäli voi sit' enkelillä olla
hänellä on, ja iloitsemme siitä,

näät hän se kädessänsä palmunlehvä
Marian tuli luo, kun tahtoi kantaa
Jumalan Poika tomun maisen taakkaa.

Mut sanojain nyt silmäs seuratkohon
ja merkitköön päämiehet ylhäisimmät
tään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.

Nuo, jotka autuainna ylhääll' istuu
lähimmät ollen Kuningattaremme,
kuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]

Hän, vasemmalla istuva, on isä,
min himon julkeen vuoksi niin on paljon
inehmon heimo kärsimystä saanut.

Taas oikealla Pyhän Kirkon isän
sa vanhan näet, jolle _Kristus_ kerran
avaimet antoi tämän ruusun kauniin.

Ja hän,[442] mi näki ennen kuolemataan
kaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen,
mi sortui peitsien ja naulain kärkiin,

vierellä istuu; toisen vierell' lepää
taas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa
tuo kansa kapinoiva, kiittämätön.

Petrusta vastapäätä istuu Anna,[444]
niin autuaana tyttärestään, että
ei hosiannassakaan silmä käänny.

Ja Peritaattoamme vastass' istuu
Lucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään,
kun alaspäin sa laskit silmälaudat.

Mut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän
puheeni, niinkuin hyvä räätälikin
myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.

Silmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen,
niin että häneen katsoen sun silmäs,
mikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.

Mut ettet siipes nostain lankeaisi
alemma, luullen ylös yltäväsi,
on ansaittava rukouksella armo;

häneltä armo, joka voi sua auttaa;
ja hartaudella sanojain nyt seuraa,
niin ettei niistä eroo sydämesi.»

Tään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:



Kolmasneljättä laulu


»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin
ja korkein kaiken luomakunnan luotu,
valittu Luojan ikineuvostossa!

Se olethan, jok' ihmisluonnon olet
niin aateloinut, että Luoja itse
ei halveksinut tulla luoduks siinä.

Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448]
min hehkun kautta hempeän tää ruusu
on kukoistanut rauhass' ijäisessä.

Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille
ja alahalla, kuolevaisten maassa,
sa olet toivon lähde läikkyvainen.

Niin suuri, valtava oot, Valtiatar,
ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi,
sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.

Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta,
vaan monta kertaa vapahasti lankee
ja rukouksen eelle ennättävi.

Sinussa armo on ja sääli, laupeus
ja ylevyydessäsi yhdistyvi
se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.

Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut
kuilusta syvimmästä kaikkeuden
on yksitellen asteet henki-elon,

rukoilee voimaa suita armossasi
niin suurta, että nostaa vois hän katseen
nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]

Vuoks oman näkemykseni en koskaan
enemmän leimunnut kuin hänen, siksi
rukoilen, ettei rukouksein ois turha,

ja että usmat kuolevaisuutensa
sa kaikki haihduttaisit rukouksillas
ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.

Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas
ma vielä, että säilyttäisit hänen
tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.

Sun suojas voittakohon ihmisvaistot!
Beatrice, katso, ja niin monta pyhää
pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»

Ne silmät, joita Luoja lempii sekä
rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti,
kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.

Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten,
johonka varmaan kenenkään ei luodun
niin kirkkaasti voi kimallella silmä.

Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa
kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut
ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]

Hymyillen Bernhard mulle viittas, että
katsoisin ylös; mutta itsestäni
jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.

Näköni, silmän seijastuissa, tunki
syvemmä aina säteesen tuon Valon
ylhäisen, joka itsessään on Totuus.

Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli
voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto
tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.

Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä
jää vaikutus viel' ollen valvehilla,
mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

näin minun käy, näät haihtunut on melkein
näkyni aivan, mutta sulous, siitä
mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Näin myöskin lumi Auringossa sulaa,
ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen
keveillä kylvettihin lehtisillä.

Oi, Valo korkein, paistavainen yli
niin ihmis-aatosten, suo sielulleni
taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!

Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,
kipinän että kunniastas antaa
se voisi vastaisuuden ihmisille!

Näät jotakin jos muistuu mieleheni,
jos soi se hiukan säkehissä näissä,
paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452]
ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt,
jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.

Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma
enemmän kestämään niin että liittyi
katseeni kera Voiman äärettömän.

Oi, armon runsaus, mi mulle antoi
rohkeuden nähdä Ikivalkeutta,
niin että siihen valo silmäin haihtui!

Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän
yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken,
sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.

Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden
työtavat siellä kietoutuu niin kokoon,
ett' yhdenlaist' on valo laulamani.

Maailmankaikkeuden yhteismuodon
nähneeni luulen, koska laajemmaksi
käy nautintoni laulaessa tätä.

Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454]
kuin kaksikymmentä vuossataa työlle,
miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.

Mun sieluni niin katsomistaan katsoi
ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna,
enempi syttyen vain katsonnastaan.

Tään valon eessä tulee sellaiseksi,
siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun
inehmo kääntää vapaaehtoisesti.

Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii,
on koossa siinä ja sen ulkopuolla
puutteellist' on, mi siinä täydellistä.

Sanani siitä, mitä muistan, käypä
täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen,
min kieltä kastaa vielä äidinrinta.

Ei siksi, että Valkeudella tuolla
muut' ois kuin näkö aina yks ja sama,
ijäti se, mik' ollut on se ennen.

Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi,
tuon Yhden katsannon niin mulle muutti,
kun sillä aikaa itse muutuin minä.

Syvässä, kirkkahassa substansissa
tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455]
väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Kuin sateenkaaret näytti heijastavan
niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas
kahdesta uloskäyvän näytti tasan.

Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot
mun aatteillein! Ja näkemäini verran
niin pienet, että kannata ei haastaa.

Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty
kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät
ja itseäsi rakastat ja hymyyt!

Se kaaristasi, joka näytti mulle
valolta heijastunehelta,[456] koska
ma tuokion sit' olin tuijottanut,

nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa
sisällään, mutta jumalaistunutta,
siks häneen kääntyi koko katseheni.

Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii
mittaamaan ympyrätä eikä löydä
aatetta etsimäänsä miettienkään;

niin näyn tuon uuden eessä olin minä:
ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi
tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.

Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457]
salama äkkiä mun halki sielun
löi häikäisten ja täytti toiveheni.

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.



VIITESELITYKSET


1. laulu

[1] Jotta lukijan olisi helpompi seurata runoilijaa, kun hän nyt alkaa
vaelluksensa korkeammissa taivaspiireissä, on syytä luoda lyhyt
yleiskatsaus Danten Paratiisiin, siihen, miten hän on sen Ptolemaioksen
järjestelmän ja teologisten opinkappalten mukaan kuvitellut. Danten
Paratiisi käsittää kaikkiaan kymmenen taivasta; näistä on yhdeksän
liikkuvaa, s.o. ne kiertävät kaikki Maata, joka on niiden yhteinen,
liikkumaton keskipiste. Nämä yhdeksän taivasta (Kuu, Merkurius, Venus,
Aurinko, Mars, Jupiter, Saturnus, kiintotähdet ja Primum Mobile, n.s.
kristallitaivas) sisältyvät kaikki Empyreumiin, joka on liikkumaton ja
josta liikevoima asteettain jakaantuu alempiin taivaisiin. Näissä
taivaissa on asuinsijansa autuailla, jotka Dantelle, kuten hän myöhemmin
(4. laulu, säkeistöt 10-13) selittää, esiintyvät eri taivaissa heidän
eri autuusasteensa mukaisesti osoittaakseen, että he maallisessa
elämässään elivät niiden planeettain vaikutuksen alaisina, joissa he
täällä oleksivat. Ensimmäisen taivaan asukkaat esiintyvät jumalallista
valoa säteilevässä ihmishahmossa, muiden taivasten autuaat taas
erilaisen loiston (soihtujen, sädepallojen, jalokivien jne.) muodossa ja
ovat sitä kauniimpia ja häikäisevämpiä mitä ylempänä he ovat.

[2] Marsyas oli fryygialainen satyyri, joka löydettyään Minervan
käyttämän ja hylkäämän huilun rohkeni haastaa Apollon kilpasoittosille.
Apollo voitti ja sopimuksen nojalla (voittaja sai tehdä voitetulle mitä
tahtoi) hän kytki Marsyaan puun runkoon ja nylki hänet elävältä.

[3] »Lehvä Peneun» = Apollon lempipuu, laakeri (joki-jumala Peneun
tyttären Dafnen mukaan, jota Apollo rakasti muuttaen hänet sittemmin
mainituksi puuksi) jolla maineikkaat runoilijat, hallitsijat jne.
seppelöitiin.

[4] Cirra oli Parnassos-vuoren toinen, Apollolle pyhitetty huippu;
toinen (Nisa) oli pyhitetty muusoille 1. runottarille tai toisten mukaan
Bakkhokselle. Nämä kaksi huippua merkinnevät kuvannollisesti
inhimillistä ja jumalallista tietoa.

[5] Maailman lamppu = aurinko, joka nousee, näyttää eri paikkojen
ihmisille horisontin eri vuodenaikojen mukaan. Seuraavissa säkeissä
Dante käyttää astronomista kieltä tarkoittaen, että kevätpäivän
tasauksen aikana, jolloin neljä eri astronomista kehää kohdatessaan ja
leikatessaan toisensa muodostaa kolme ristiä ja jolloin auringon valo
kääntyy »parempaan rataan», koska se valaisee pitemmän aikaa, ja yhtyy
»tähteen parempaan», s.o. Oinaaseen, on auringon vaikutus alkuaineisiin,
»maailman vahaan», voimakkain ja suotuisin.

[6] Vertaus perustuu siihen entisajan luuloon, että kotka totuttaisi
poikiaan kestämään auringon katseen.

[7] Moni asia, mitä ei maan päällä voi tehdä, on mahdollista maallisessa
paratiisissa (jossa Dante ja Beatrice vielä ovat) sen
puhdistumisprosessin nojalla, joka on tapahtunut Kiirastulen vuoren eri
piireissä.

[8] »Pyöröön ijäiseen» = taivaspiireihin.

[9] Glaucus oli (Ovidiuksen muk.) boiotialainen kalastaja, joka maistoi
erästä yrttiä huomattuaan että ongitut kalat virkosivat sitä
koskettaessaan, ja muuttui niin meren jumalaksi.

[10] Olinko ainoastaan sielu vai nousinko ruumiineni? Vrt. myös apostoli
Paavalin sanoja 2. Korintt. kirj. 12:2-4, jotka ilmeisesti ovat olleet
Danten mielessä.

[11] »Sävelin». Viittaa samaan käsitykseen avaruuksien soinnusta,
harmoniasta, josta jo monet aikaisemmat filosofit, mm. Pythagoras,
Platon ja Cicero puhuvat.--Dante on nyt huomaamattaan siirtynyt tulen
kehään.

[12] Säkeiden merkitys on seuraava: tässä luomakunnan järjestyksessä
»ylväät olennot»--enkelit, muutamien mukaan, toisten mukaan ihmiset, ja
enkelit ja ihmiset yhdessä eräiden vanhempien ja uudempien
Dantenselittäjäin mukaan--näkevät Jumalan viisauden merkit, jotka ovat
kaiken päämäärä, se raja, johon tämä järjestys on alistettu.--Jokaista
ajaa synnynnäinen vaisto hänen määräpaikkaansa, ikäänkuin kotia kohden.
Niin esim. tulen ajateltiin keski-aikaisen fysiikan mukaan kohoavan
kuuta kohden, joka oli sen koti tulenkehässä, ilman yläpuolella. Dante
sovelluttaa nyt tämän aineellisessa maailmassa vallitsevan lain myös
ihmisten tahtoon.

[13] Olisi ihme, jos Dante, joka Eunoen vedessä oli saanut virkistystä
ja viimeisen puhdistuksen ja niin ollen oli vapaa nousemaan autuaihin,
vielä viipyisi maan päällä, ajallisissa askareissa.


2. laulu

[14] Jasonin tehtäväksi oli määrätty saada haltuunsa kultainen
oinaannahka: hänen oli kynnettävä tulta tuiskivalla härkäparilla
kyynhampain kylvetty pelto ja voitettava kylvöstä kasvaneet
miekkamiehet. Tätä urotyötä hänen matkakumppaninsa tietenkin suuresti
ihmettelivät.

[15] »Merkit synkät»--kuun tummat täplät, joita kansan ihmiset luulivat
Kainin orjantappurakimpuksi. Eräs italialainen kansantaru kertoo kuinka
Kain, surmattuaan veljensä, »koetti pyytää tekoansa anteeksi, mutta
Herra vastasi: 'Abel on oleva kanssani Paratiisissa, mutta sinä olet
joutuva syntisi rangaistukseksi kuuhun ja tuomittu siellä ikäsi kaiken
kantamaan orjantappurakimppua selässäsi'. Tuskin Hän oli tämän sanonut,
kun nousi ankara tuuli, joka lennätti Kainin ruumiineen sieluineen
kuuhun, ja siitä asti siellä näkyvät hänen kirotut kasvonsa sekä
orjantappurakimppu, jota hän on kantava maailman loppuun asti.»

[16] Tässä pitkässä todistelussa, jonka sopivaisuudesta näin
ylevähenkisessä runoelmassa voi olla eri mieltä, Beatrice kumoaa Danten
arvelun, että tiheys ja ohuus aiheuttaisivat kysymyksessä olevat täplät.
Hän ottaa lähtökohdakseen, samoinkuin päämääräkseenkin skolastisen
filosofian ns. formaaliprinsiipit, ne alkumuodot, jotka määräävät
taivaankappalten, jopa niiden osienkin lajin ja eri ominaisuudet. Danten
mielipide sotii tätä lakia vastaan (2. laulu, säkeistöt 25-27). Mutta
ei myöskään konkreettisesti B. voi hyväksyä D:n väitettä. Sillä jos
ohuus olisi kysymyksessä olevan seikan syynä, täytyisi vähemmän tiheän
aineen jollakin kohtaa ulottua kuun koko halkaisijan lävitse tai ainakin
johonkin rajaan asti, mutta silloin täytyisi kuun näiltä kohdiltaan olla
läpinäkyvä auringonpimennyksissä; muussa tapauksessa täytyisi
läpinäkyvää kerrosta seurata tiheämpi ja sen täytyisi heijastaa
auringonvaloa, kuten seuraavassa esitetty peilikoe osoittaa. Koska
säteet tällöin heijastuvat syvempää kappaleesta, näyttää valo tosin
pienemmältä, mutta ei silti vähemmän kirkkaalta eikä synnytä mitään
täpliä. Tässä todistelussaan Dante nojautuu olennaisesti Albert Suuren
teokseen _De coelo et mundo_.

[17] »Jumalanrauhan taivas» = Empyreum, jota lähinnä on Primum
mobile.--»Seuraava taivas» = kiintotähtien taivas.

[18] »Syvän aatteen» ovat varhaisemmat Dante-selittäjät käsittäneet
Jumalan ajatukseksi, uudemmat sensijaan selittävät sen tämän taivaan
liikuttajaksi, Intelligenssiksi, joksi jokaisen taivaan liikuttavaa
voimaa kutsutaan ja joiden sekä enkelien kautta Jumala ohjaa kaikkia
taivaita.


3. laulu

[19] Viittaa taruun Narkissos-nuorukaisesta, joka Ekhon rakkautta
halveksittuaan rakastui omaan kuvaansa. Sen hän näki lähteen kalvossa
»luullen ruumiiksi sitä, mikä oli varjo vain» (Ovidius).

[20] Piccarda (mainittu jo Kiirastulessa XXIV veljiensä Corson ja
Foresen yhteydessä), kuuluisaa firenzeläistä Donati-sukua. Sen ajan
kronikoitsijain mukaan hän oli hyvin kaunis nainen, joka oli jo
tyttönä jumalinen mieleltään ja meni P. Klaran luostariin; täältä hänen
veljensä Corso kuitenkin väkivaltaisesti ryösti hänet ja aikoi naittaa
hänet eräälle firenzeläiselle Rossellino della Tosa -nimiselle miehelle,
joka oli väkivaltainen ja tunnettu julkeaksi puoluepukariksi. Melkein
heti avioliittoon jouduttuaan Piccarda sairastui ja kuoli.--Se, että
Dante asettaa hänet Paratiisin alimmalle asteelle ei suinkaan todista,
että hän tahtoi syyttää P:aa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta,
vaan se osoittaa ainoastaan hänen ylevän maailmankatsomuksensa, joka
määrää alemmalle autuusasteelle ne henget, joilla lempeytensä ja
viattomuutensa tähden ei ole ollut voimaa vastustaa väkivaltaa, joka
muuten oli varsin yleinen ilmiö puheena olevalla vuosisadalla).

[21] Säkeet viittaavat kahteen ilonlähteeseen, jotka ovat: 1) Jumalan
autuuttava näkeminen; 2) pyhäin yhteys, jossa iloa lisää
autuustovereiden luku.

[22] Saadakseen tietää, mikä oli se lupaus tai millainen oli se elämä,
jonka Piccarda oli uskonnon helmassa alkanut, mutta jota hän ei ollut
seurannut loppuun asti.

[23] Nainen, johon tässä viitataan, on pyhä Klara Assisilainen
(1194-1253), joka v. 1212 maanmiehensä pyhän Fransiskuksen johdolla
perusti nimeään kantavan nunnaluostarin; hänen luostarisääntöjänsä
mainitaan ylen ankaraluontoisiksi.--Dante ei sano, missä taivaassa tällä
pyhällä naisella on paikkansa.

[24] Piccarda ei mainitse väkivallan harjoittajia, mutta sanat »pahaan
tottuneet» viittaavat siihen nimeen, »Pahantekijä» (Malefami l.
Malefarai), jonka firenzeläiset antoivat Donati-suvulle.

[25] Constanza, Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär; meni 1185 naimisiin
Svaabin (Suevian) keisarin Henrik VI:n kanssa, jolle hän siirsi kuningas
Vilhelm II:n kuoltua saamansa perintö-oikeuden Sisilian kuningaskuntaan;
jäätyään leskeksi (1197) hän hoiti valtakunnan hallitusta ja oli
poikansa Fredrik II:n holhooja kuolemaansa asti (1198). Danten aikana
oli hänestä liikkeellä tarina, jossa sanottiin, että Constanzan, joka jo
kauan oli ollut nunnana, oli Palermon arkkipiispa ottanut pois
luostarista 52 vuoden ikäisenä ja antanut puolisoksi Henrik VI:lle,
koska aikoi niin anastaa vallan Taranton Tankrediltä, sekä että poika
Fredrik II oli siis syntynyt vastoin luonnon lakeja (koska äiti oli
liian vanha) sekä vastoin jumalallisia lakeja (koska äiti jo oli ollut
pyhitetty Jumalalle). Niin kertoo Villani (Cron. V. 16). Dante hyväksyi
yleisen uskon, että C. oli ollut nunnana, mutta puhdisti hänet kaikista
guelfien valheellisista panetteluista, korotti hänet pyhimykseksi ja
puhtaan Piccardan arvokkaaksi seuralaiseksi Paratiisissa.

[26] Suevian l. Svaabin kolme myrskytuulta ovat kolme
hohenstaufikeisaria: Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, »viime
mahti», sillä hänen poikansa Konrad IV hallitsi ainoastaan neljä vuotta.


4. laulu

[27] »Niinkuin Daniel ...» selittäessään jo unohdetun unen ja sen
merkityksen, tyynnytti kuningas Nebukadnessarin vihan. Tämä oli käskenyt
tappaa kaikki Babylonin viisaat (ks. Daniel 2:12-46). Samoinkuin Daniel
tunsi unen salaisuuden jumalallisen ilmoituksen kautta, samoin Beatrice
tunsi Danten epäilykset ilman että tämä oli niitä hänelle ilmaissut.

[28] Platon opetti, että sielut oli luotu ennen ruumista ja jaettu
tähtiin, joihin ne ruumiillisen kuoleman jälkeen jälleen palasivat;
täällä ne viipyivät lyhyemmän tai pitemmän aikaa ansioittensa mukaisesti
ja palasivat sitten taas maalliseen ruumiiseen (ja ne muuttuivat
naisiksi, joiden entinen elämä oli ollut moitteellista).

[29] »Sapekkaampi» = myrkyllisin, ilmeisimmin kristillisen kirkon opin
vastainen.

[30] Vrt. I laulun selitys [1].

[31] Tuomas Akvinolainen, jota Dante näissä säkeissään seuraa, sanoo
(Summa theol.) mm.: »On soveliasta esittää pyhän Raamatun jumalallisia
ja hengellisiä asioita aineellisin vertauskuvin ...» koska kaikella
meidän tiedollamme on alkunsa aistimuksissa (Quia omnis nostra cognitio
a sensu initum habet); ja toisessa kohdassa: »Sillä sitä, että Raamattu
mainitsee Jumalan kädet, ei ole otettava kirjaimellisesti, että muka
Jumalalla olisi nämä ruumiilliset jäsenet, vaan se, mitä näillä
jäsenillä tarkoitetaan, on hänen toimiva voimansa (virtus operativa).»

[32] Arkkienkeli Rafael (ks. n.s. Tobiaksen kirj. 3:25).

[33] Timaios, yksi puhuvista henkilöistä Platonin samannimisessä
dialogissa.

[34] Mikäli Platon nim. uskoo, että tähdistä tulevat ne hyvät ja huonot
vaikutukset, jotka johtavat ihmisiä hyvään tai pahaan.

[35] Danten toinen epäilys koski Piccardaa ja Constanzaa, jotka
väkivallalla, vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu rikkomaan
luostarilupauksensa. Beatrice selittää nyt nojautuen tässäkin Tuomas
Akvinolaisen oppiin, minkä vuoksi he ovat joutuneet autuuden alimmalle
asteelle.

[36] Pyhä Laurentius oli Rooman kirkon diakonina kolmannella
vuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valeriuksen hallitessa
(258); jaettuaan kirkon aarteet köyhille, jotteivät keisarilliset
virkamiehet olisi saaneet niitä haltuunsa, häntä piinattiin ensin
ruoskilla ja asetettiin sitten halstarin tapaiselle rautalankaverkolle
poltettavaksi. Kerrotaan hänen keskellä tuskiaankin pysyneen lujana ja
tyynenä, jopa pilkanneen pyöveleitään pyytämällä, että nämä kääntäisivät
hänet toiselle kyljelleen, jotta sekin puoli paistuisi.

[37] C. Mucius Scaevola, jonka ihmeteltävä mielenlujuuden osoitus lienee
useimmille tuttu historiasta.

[38] »Toinen ahdinko» = Beatricen ja Piccardan sanojen välillä ilmennyt
ristiriita. Edellinen oli näet sanonut, että Piccarda ja Constanza
olivat jollain tavoin olleet auttaneet väkivaltaa ja Piccarda taas oli
vakuuttunut, että Constanza oli aina säilyttänyt sydämessään rakkauden
nunna-elämään.

[39] Viittaa Kiirastulessa (12. laulussa) kerrottuun taruun Alkmeonista,
joka isänsä Amphiaruksen pyynnöstä surmasi äitinsä Eriphylen.

[40] Danten pulman ratkaisu perustuu Tuomas Akvinolaisen oppiin kahdesta
tahdosta, joista toinen on vapaa, n.s. absoluuttinen, joka ei voi tahtoa
pahaa, ja toinen relatiivinen, joka tahtoo pienempää pahaa välttääkseen
suurempaa; siten voi ihminen relatiivisella tahdolla tahtoa sitä, mitä
hän absoluuttisella tahdolla ei tahtoisi. Piccarda oli siis tarkoittanut
absoluuttista tahtoa edellämainitun lauseen sanoessaan, Beatrice taas
relatiivista.


5. laulu

[41] »Täydellinen tieto», alkutekstissä »_perfetta veder_» (siis oik.
täydellinen näkeminen) on se, jolla Beatrice näkee jumalallisen valon,
ja mitä enemmän hänen silmänsä sitä aistivat, sitä enemmän ne loistavat
ja säteilevät rakkauden lämpöä.

[42] Beatricen »pyhä esitys» on pääpiirteissään seuraava: suurin lahja,
minkä Jumala antoi ihmiselle, on vapaa tahto; sentähden on vapaasti
tehty lupaus, johon sitoutuessaan ihminen uhraa tämän aarteen (joka
tapahtuu juuri tämän saman vapaan tahdon toiminnalla) pyhä ja
järkkymätön eikä sen rikkomista siis voi korvata. Mitä lupauksista
vapautumiseen ja niiden vaihtoon tulee, on huomattava, että lupauksen
olemukseen kuuluu kaksi seikkaa: sisältöjä sopimus; jälkimmäistä ei voi
muuttaa eikä peruuttaa, edellisen voi muuttaa Kirkon tahdosta; jokaisen
vaihdoksen tulee siis tapahtua kirkollisen auktoriteetin luvalla ja
siten, että ensi lupauksen sijalle annetaan jotain arvokkaampaa; tästä
nähdään, kuinka varovaisia ihmisten on oltava lupauksia valitessaan ja
tehdessään.

[43] Dante on oppiaan tahdon vapaudesta lähemmin selvitellyt
Kiirastulessa, ks. XVI ja XVIII.

[44] Avaimet, hopeainen ja kultainen, Kirkon viisauden ja päätösvallan
vertauskuvat.

[45] Kun Jefta oli kutsuttu johtamaan Israelilaisten sotaa Ammonin
lapsia vastaan, teki hän Herralle lupauksen, jossa lupasi uhrata Hänelle
ensimmäisen, joka hänen talonsa ovesta tulee häntä vastaan kun hän
palasi sodasta. Täyttääkseen tämän pikaisen lupauksen hänen täytyi
surmata ainoa tyttärensä. Ks. Tuomarit 11:30-40.

[46] »Helleenien päämies» = Agamemnon, kreikkalaisten johtaja
troijalaisia vastaan. Kun hän oli tappanut erään Artemisille pyhitetyn
hirven, nosti jumalatar epäsuotuisan sään, joka esti kreikkalaisia
purjehtimasta Auliin satamasta; lepyttääkseen jumalattaren vihan
Agmemnon uhrasi hänelle tyttärensä Iphigeneian.--Luultavasti Dante oli
Cicerolta (_De officiis_) saanut sen käsityksen (joka ilmenee säkeessä
19), että A. oli luvannut jumalattarelle uhrata kauneimman olennon, joka
sinä vuonna oli syntynyt hänen valtakunnassaan ja että tämä olento
sattuikin olemaan hänen oma tyttärensä.

[47] »Juutalaiset, joihin heidän papeillaan on niin vähäinen
vaikutusvalta, koska lait itse ovat kansan tekojen ohjeena, voisivat
pilkata kristittyjä heidän uskostaan mustatakkeihinsa» (_Notter_).

[48] »Maailman muoto jne.»--Tarkoittanee seuraavaa taivasta,
Merkuriusta, jonne Dante ja Beatrice hetimiten siirtyvät (s. 12). Toisen
tulkinnan (Cassini ym.) mukaan Beatrice katsoi kohti päiväntasaajaa,
jossa aurinko tällä haavaa oli, ja jonka kautta hän voi katsoa
Empyreumiin, joka eniten säteilee jumalallista loistoa.

[49] Autuaiden sieluille tuottaa uutta iloa yksi ainoakin, joka tulee
heidän rakkautensa uudeksi esineeksi, samoinkuin »syntyy ilo Jumalan
enkelien kesken yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen» (Luukk. ev.
15:10).

[50] »Ijäisen voiton istuimet» (ital. _li troni del trionfo eternale_) =
Empyreum, jossa enkelit asuvat.--»Mainen sota», vrt. Jobin kirj. 7:1.


6. laulu

[51] Keisari Konstantinus I muutti Rooman valtakunnan pääkaupungin
(jonka vaakunassa oli kuvattuna kotka) Roomasta Bysantiin, lännestä
itään eli siis vastoin auringon suuntaa sekä vastaan Aineiaan,
roomalaisten »kantataaton», matkaa Troijasta Italiaan (jossa hän otti
puolisokseen Lavinian, Latinus-kuninkaan tyttären).

[52] Dante oletti keisarillisen istuimen siirron Bysantiin (»Euroopan
soppeen») tapahtuneen v. 333 j.Kr. (Brunetto Latinin muk.) ja keisari
Justinianuksen nousun valta-istuimelle v. 539.--Kukkuloilla tarkoitetaan
Troijan vuoria.

[53] Keisari Justinianus I (synt. 483, valitt. keisariksi 527, kuol.
565), joka jätti maailmalle itsestään juhlallisen muistomerkin:
roomalaisen lain (_Corpus Juris civilis_). Justinianus oli vajonnut
harhaoppiin, jota varsinkin Eutykes saarnasi ja joka väitti, että
Kristuksessa oli ainoastaan yksi luonto, jumalallinen, mutta paavi
Agapetus, joka saapui Konstantinopoliin anomaan rauhaa itä-goottien
puolesta, sai hänet eräässä uskonnollisessa keskustelussa vakuutetuksi
Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä.

[54] Belisarius, Justinianuksen oiva sotapäällikkö (490-565), jonka
urotöistä sotaretki itä-gootteja vastaan sekä vandaalien vallan
kukistaminen Afrikassa ovat huomattavimmat.

[55] Väärintekijöillä tarkoitetaan sekä ghibelliinejä, jotka käyttivät
keisarikunnan vertauskuvaa itsekkäisiin tarkoituksiin, että guelfeja,
jotka sitä vastustivat.

[56] Seuraavassa Dante kertoo pääpiirteissään teoksessaan _De Monarchia_
Rooman vallan loistavan voittokulun yli Vanhan maailman alkaen siitä
hetkestä, jolloin Pallas, Latiumin kuninkaan Evanderin poika, kaatui
taistelussa Rutulien kuningasta Turmista vastaan.

[57] Albassa = Alba Longassa, jonka Aineiaan pojan Ascaniuksen sanotaan
perustaneen ja jossa kotka vallitsi yli kolme vuosisataa, siihen asti,
jolloin kolme Horatius-veljestä joutui taisteluun kolmen Curiatiuksen
kanssa ylivallasta ja aiheutti kaupungin häviön.

[58] Brennus, gallialaisten johtaja Roomaa vastaan (gallialaiset voitti
T. Manlius Torquatus).--Pyrrhus, Epeiroksen kuningas, tarentumilaisten
johtaja.

[59] Rooman sotamaineen edustajia.

[60] »Arabialaiset» = Hannibalin afrikkalaiset joukot. Danten aikana
kutsuttiin arabialaisten nimellä yleensä Pohjois-Afrikan väestöä; ehkä
Dante on käyttänyt tätä nimitystä myös loppusoinnun vuoksi.

[61] Kummulla tarkoitetaan Fiesolea, jonka juurella Firenze sijaitsee ja
jonka G. Pompeiuksen kerrotaan hävittäneen (Villani).

[62] »Lähellä aikaa» = lähellä Kristuksen syntymän aikaa.

[63] Ranskan jokia, jotka todistavat Caesarin voittoisista sodista
Galliassa.

[64] Farsaloksessa (Thessaliassa) Caesar sai ratkaisevan voiton
Pompeiuksesta (48 e.Kr.). Tämän voiton seuraukset tuntuivat aina Niilin
rannoilla asti, jossa Plotemaios surmasi Pompeiuksen tämän noustessa
maihin. Caesar vuorostaan kukisti Plotemaioksen vallan Egyptissä.

[65] Antandros, satamakaupunki Frygiassa.--Simois, pieni joki, joka
virtaa lähellä Troijaa.

[66] Juba, Numidian kuningas, Pompeiuksen lämmin kannattaja, kaatui
Tapsuksen taistelussa (46 e.Kr.).

[67] Seuraava valloittaja oli Octavianus Augustus, joka Filippin luona
voitti Brutuksen ja Cassiuksen. Myöhemmin hän raivasi tieltään Marcus
Antoniuksen ja tämän veljen Luciuksen Perugiassa. Tämä kaupunki sai
kärsiä pitkäaikaisesta piirityksestä.

[68] Viittaus Kleopatran itsemurhaan: tarinan mukaan hän tappoi itsensä
kyykäärmeen myrkyllä Actiumin tappion ja Antoniuksen kuoleman jälkeen,
kun ei voinut vietellä voittajaa Octavianusta.

[69] »Kolmas Caesar» = keisari Tiberius, jonka hallitessa Kristus
ristiinnaulittiin; Dante, jonka mielestä tämä teko on osittain
juutalaisten syytä, antaa tälle keisarille sotapäällikkönsä Tituksen
kautta kunnian olla Jumalan vihan kostajana.

[70] »Longobardin hammas» = longobardien viimeinen kuningas Desiderius,
joka ahdisti kovasti paavi Hadrianus I:tä, kunnes Kaarle Suuri tuli
avuksi ja voitti kirkon viholliset (773).

[71] Ks. edellä [35].--Edelliset pitivät omana tunnusmerkkinään Rooman
kotkaa; jälkimmäiset olivat ottaneet puoluekilpeensä kultaliljat
(_fleurs de lys_), Ranskan kuningassuvun tunnusmerkin.

[72] »Uusi Kaarle» = Anjoun Kaarle I, joka oli Napolin kuninkaana ja
guelfien johtajana vuoden 1300 vaiheilla.

[73] Tässä Justinianus vastaa Danten toiseen kysymykseen (ks. edell.
laulu, s. 5, 6) ja sanoo, että Merkurius, »taivaan pienin tähti»,
(_Dante: Convito_ II. 14.) on määrätty niille hengille, jotka maan
päällä ovat koettaneet saavuttaa kunniaa ja hyvän maineen ihmisten
keskuudessa. Koska he näin poikkesivat ylimmästä päämäärästä, joka on
Jumala, heidän on pakko viettää aikansa tässä lähinnä alimmassa
taivaassa.

[74] Romeo = Romieu de Villeneuve (synt. n. 1170), Provencen viimeisen
kreivin, Raimundus Berlinghieri IV:n neuvonantaja ja ylin hovimestari;
kreivin kuoltua (1245) hän jäi hallituksen hoitajaksi sekä kreivin
viimeisen tyttären, Beatricen, holhoojaksi. Tämä tytär naitettiin Anjoun
Kaarle I:lle (vrt. Kiirastuli VII). Romieu kuoli v. 1250.--Kreivin
kolmesta vanhimmasta tyttärestä oli Margareta nainut Ranskan kuninkaan
Ludvig IX:n, Eleonora Englannin kuninkaan Henrik III:n ja Sanctia
viimemainitun veljen Rikhardin, Cornwallin kreivin, joka 1257 valittiin
Saksan kuninkaaksi, ja näin tuli kustakin neljästä sisaresta aikanaan
kuningatar. Tämä kaikki on historiallisesti totta. Mutta Danten aikana
oli liikkeellä toinenkin tarina, jonka hän esittää tässä ja joka
tavataan laajempana Villanilla (_Cron_. VI 91).


7. laulu

[75] Tämä latinalainen hymni, jonka Justinianus laulaa poistuessaan
Danten luota, kuuluu alkutekstissä seuraavasti:

_»Osanna sanctus Deus Sabaoth, superillustrans claritate tua felices
ignes horum malachoth_.»

Hebreankieliset sanat Dante lienee saanut Pyhän Hieronymuksen Vulgatasta.

[76] »Kahden valon jne.» Joko autuutensa ja Dantelle osoittamansa
hyvyyden valojen taikka niiden valojen, jotka ihannoivat häntä keisarina
ja lainsäätäjänä.

[77] »B ja ice» = Bice, lyhennys ja hyväilymuoto Beatrice-nimestä.

[78] Danten epäilyksen olivat herättäneet Justinianuksen sanat (ks.
edell. laulu, s. 10, 15). Beatricen selityksestä käy olennaisesti
ilmi, että Kristuksen kuolema oli oikeutettu, mikäli hän oli ihminen,
mutta rikos, mikäli hän oli Jumala. Mutta on huomattava, että ristillä
ei kuollut erikseen Jumala eikä ihminen, vaan yksi olento, jumalihminen.

[79] »Inehmo, jok' ei siinnyt» = Aatami.

[80] Beatricen todistus on pääpiirteissään seuraava: Ihmissielu, joka on
Jumalan välittömästi luoma, on ikuinen, vapaa ja täydellisesti Jumalan
luonnon kaltainen; synti riistää häneltä vapauden ja jumalankaltaisuuden
eikä hän voi saavuttaa tätä arvoa takaisin, paitsi oikealla
katumuksella; Aatamissa teki syntiä koko ihmissuku, joka ei ollut
vapahdettavissa muutoin kuin Jumalan armosta tai oman hyvyytensä takia.
Mutta itsestään ei ihminen kyennyt itseään vapahtamaan, senvuoksi täytyi
Jumalan käyttää tähän tarkoitukseen laupeuttaan ja vanhurskauttaan; niin
antoi Jumala itsensä ihmisten edestä ja täytti niin ainoastaan tarpeen
vaatiman työn.

[81] Jokaisen eläimen ja kasvin sielu (_anima sensitiva ja a.
vegetativa_) luodaan siittämällä (ei välittömästi), ja tähtien säteet ja
liikkeet, joista ihmisen tahto on riippumaton, vaikuttavat niiden
tekoihin ja johtavat ne päämäärään. Näin lienee selitettävissä tämä
tertsiini, joka on koko runoelman hämärimpiä.

[82] Myös ihmisruumiin Jumala loi välittömästi ja niin se oli, kuten
skolastikot opettivat, alkuaan kuolematon. Syntiinlankeemuksessa ihminen
kadotti kuolemattomuutensa, mutta sai sen uudelleen Kristuksen
uhrikuoleman kautta siten että ihminen kyllä kärsii ruumiillisen
kuoleman mutta saa kerran uuden, kirkastetun ruumiin.


8. laulu

[83] Kypris = Venuksen nimi syntymä- ja kulttipaikkansa Kyproksen
mukaan. Kuviteltiin, että kun Venus muinoin kiersi kolmannessa kehässä
l. episyklissä (Ptolemaioksen järjestelmän muk.), hän valoi ihmisten
mieliin aistillista rakkautta.

[84] Dione--Thetiksen ja Okeanoksen tytär, Venuksen äiti.--Cupido,
Venuksen poika. Vergilius kertoo, kuinka Venus lähetti Cupidon, Aineiaan
pienen pojan Askaniuksen hahmossa herättämään Didossa rakkautta
Aineiakseen. Tämä rakkaus päättyi Didon vapaaehtoiseen kuolemaan kun
Aineias oli hänet hyljännyt.

[85] Häneltä = Venus-jumalattarelta.

[86] Näkyvät tuulet ovat salamoita. Keskiajalla ajateltiin salamoiden
syntyvän vastakkaisten ilmavirtojen yhteentörmäyksestä.

[87] Näillä sanoilla alkaa eräs Danten 1294 kirjoittama canzone, jonka
hän myöhemmin lähemmin selitti »Convitossaan». Siinä hän esittää ne
ristiriitaiset tunteet, jotka hänessä synnyttivät toisaalta rakkaus
»_Donna gentileen_» (Ks. _Vita nuova_) ja toisaalta kuolleen Beatricen
muisto. Selityksessään hän sitten tahtoo osoittaa, että tämä nainen on
»maailmanhallitsijan kaunein ja kunniallisin tytär, jolle Pythagoras
antoi nimen 'filosofia'».--Tässä laulussa D. puhuu enkeleille, jotka
liikuttavat Venus-taivasta, sitä joka oli innoittanut hänen henkensä
luomaan mainitun runon.

[88] Puhuja oli Kaarle Martel, Napolin kuninkaan Kaarle II:n poika
(synt. 1271--kuoli 1295). Hän meni 1291 naimisiin Rudolf Habsburgilaisen
tyttären Klemenzan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta:
Klemenza ja Beatrice sekä poika Kaarle Robert. Kaarle Martel kruunattiin
Unkarin kuninkaaksi Ladislaus IV:n kuoltua, mutta hallituksen ohjat
joutuivat kuitenkin Andreas III:lle, lisänimeltä »venetsialainen».--V.
1294 Kaarle kävi Firenzessä ja silloin lienee Dante häneen tutustunut.

[89] Kaarle Martel luettelee näissä säkeissä ne maat, jotka olisivat
joutuneet hänen valtaansa jos hänen olisi suotu elää kauemmin: 1)
Provence, jonka hänen iso-isänsä oli saanut avioliiton kautta; 2)
Napolin kuningaskunta, jonka alue on määritelty sijaitsevaksi
mainittujen kaupunkien välillä. (Ausonia = Etelä-Italia); 3) Unkari; 4)
Trinacria, s.o. Sisilian saari, jonka pohjoisen ja eteläisen niemekkeen
(Pelorumin ja Pachinumin) välille Joonian meri muodostaa ison poukaman,
jota Etnasta lähtevä tulikiven savu sumentaa, ei jättiläinen Typheus,
jonka Jupiterin sanotaan haudanneen Etnan juurelle.--Säk. 4-6 viittaavat
Sisilian iltamessuun vuonna 1282, jolloin Palermon väestö nousi kapinaan
ranskalaisia vastaan ja teki lopun Kaarle II:n vallasta Sisiliassa.

[90] Jos hänen veljensä Robert olisi ennen valtaistuimelle nousuaan
nähnyt, kuinka kehno hallitus saattaa kiihkoon vasallikansat, hän olisi
karkoittanut luotaan ankeat ja kurjat katalonialaiset virkamiehet, jotka
ahdistivat alamaisiaan veroilla ja ryöstöillä. Vv. 1288-95 olivat Kaarle
Martelin nuoremmat veljet, Robert ja Anjoun Ludvig aragonialaisten
panttivankeina Kataloniassa isänsä Kaarle II:n vapauttamisen takia.
Kaarle oli otettu vangiksi Napolin taistelussa. Tästä vankeudesta
päästyään vei Robert, joka tunsi useita katalonialaisia, heitä
mukanaan Napoliin virkamiehiksi ja palkkasotureiksi, joista sitten tuli
seudulle ylenpalttinen vitsaus.--Robertin isä, Kaarle II, oli poikaansa
verrattuna antelias, joskaan hänkään ei ollut aivan vapaa ahneuden
synnistä.

[91] Kuinka hyvällä isällä voi olla kehno poika.

[92] Kaarle Martel kuvaili asian näin: Jumala antoi taivaille voiman
vaikuttaa maahan, ja voiman oli korvattava hänen välitön huolenpitonsa;
sen vuoksi tämän vaikutuksen kaikki seuraukset johtavat päämaaliin, joka
on ennakolta määrätty jumalallisessa tietoisuudessa; jollei niin olisi,
ei yhteiskunta pysyisi pystyssä, vaan hajoaisi. Mutta koska yhteiskunta
tarvitsee erilaisia virkoja ja ammatteja, on välttämätöntä, että ihmisiä
elättävät erilaiset luonteenlaadut ja taipumukset, kuten todellisuudessa
tapahtuukin; ja tässä suhteessa ei taivasten vaikutus puutu lainkaan
ihmisten olosuhteisiin, sillä muuten olisi luonto yksipuolinen niin että
hyvä synnyttäisi aina toista hyvää ja paha toista pahaa. Tämän vuoksi
olisi edistettävä synnynnäisiä taipumuksia, mutta ihmiset tekevät toisin
koska nekin pyrkivät johonkin ammattiin tai säätyyn, joilla luonnostaan
on taipumus aivan toisaalle.

[93] »Mieheks', min poika j.n.e.» = Daidalos, jonka poika oli Ikaros.

[94] Quirinus = Romulus, jonka isä oli »niin halpa», että kunnia siitä,
että oli saattanut maailmaan niin urhokkaan miehen ja Rooman perustajan
annettiin sodanjumala Marsille.


9. laulu

[95] Clemenza oli Kaarle Martelin sekä puolison että tyttären nimi, ja
kommentaattorit ovat eri mieltä siitä, kumpaako Dante tässä tarkoittaa;
puhemuodosta päättäen pikemmin puolisoa.--Vilpeillä, jotka kohtaisivat
Kaarle Martelin heimoa, Dante tarkoittaa Kaarlen veljen Robertin
menettelyä hänen anastaessaan Napolin kuningaskruunun, joka oikeastaan
olisi kuulunut hänen veljenpojalleen Kaarle Robertille.--Lähin suru,
jonka Dante ennustaa tätä heimonsa herjaajaa kohtaavan on löydettävissä
hänen ainoan poikansa ennenaikaisessa kuolemassa (1328).

[96] »Toinen näistä hohtavista» = Cunizza (ks. 9. laulu, 11. säkeistö),
Ezzelino II:n tytär ja julmuudestaan kuulun ghibelliinipäällikön
Ezzelino III:n sisar (n. 1198--n. 1279). Vaiherikkaan elämänsä varrella
hänellä oli kolme miestä ja useita rakastajia, joista mainittakoon
kuuluisa trubaduuri Sordello. V. 1265 hän lahjoitti vapauden isänsä ja
veljiensä maaorjille ja luultavasti tästä syystä Dante asettaa hänet
autuaitten joukkoon. Kronikoitsijat kuvaavat häntä, mikä pahassa mikä
hyvässä mielessä oikeaksi Venuksen papittareksi, mutta väittävät
(Cassini, Buti ym.) hänen loppuiällään katuneen ja kääntyneen hurskaaksi.

[97] »Tienoossa jne.» = Marca Trevigianassa, joka sijaitsee Rialton
(Venetsian) sekä Brenta ja Piave-jokien välillä; siellä on Romanon kylä
ja kumpu, jolla muinoin Ezzelinon linna sijaitsi.

[98] »Soihtu»--Ezzelino III. Nimitys johtunee eräästä vanhasta
tarinasta, jonka Danten poika Pietro kertoo, ja jonka mukaan Ezzelinon
äiti ennen pojan syntymistä oli unessa nähnyt synnyttävänsä tulipalon,
jonka liekit hävittivät koko ympäristöseudun.

[99] »Tää valo» = Folco (ks. 9. laulu, alk. Nimeni Folco oli).

[100] Etsch ja Tagliamento, jokia, jotka rajoittavat Marca Trevigianaa;
sen väestö ei parane, vaikka tyrannit (Ezzelinot, Scaligerit ym.) sitä
sortavat.

[101] Viitannee Padovan ja Vicenzan välisiin sotiin (Henrik VII:n
aikana), joissa vuodatettu veri on punaava suot, jotka Bacchiglionen
joki muodostaa lähellä Vicenzaa. Mitään sanottavan verisiä sotia ei
historia kuitenkaan tähän aikaan näiden kaupunkien välillä tiedä
tapahtuneen.

[102] Sile ja Cagna, jokia, jotka yhtyvät Trevisossa; täällä hallitsi
näihin aikoihin Rizzardo da Camino; hänet murhasi (1312) shakkia
pelattaessa eräs pelitoveri, joka niin kosti Rizzardon loukkaukset häntä
ja hänen vaimoaan kohtaan.

[103] Toisena maanmiestensä kehnouden esimerkkinä Dante viittaa
Alessandro Novelloon, Feltron piispaan (1298-1320). V. 134 hän oli
tarjonnut tyyssijan palatsissaan eräille Ferrarasta paenneille
ghibelliineille, jotka hän sitten luovutti Ferraran paavin sijaiselle,
joka mestautti heidät kapinallisina.--Malta oli vankila--sen nimisiä
tiedetään olleen useampia--johon tuomittiin törkeän rikoksen tehneet
papit.

[104] Troneiksi kutsutaan Venus-taivasta ohjaavia enkeleitä.

[105] »Avarin allas» = Välimeri, jota rajoittavat »rannat
riitaiset», Afrikka ja Eurooppa, joista toisella on meridiaanina sama
kehä, joka toiselle luo horisontin, tosin mielivaltaisesti otettuina.

[106] Näissä säkeissä Dante määrittelee Marseillen aseman, joka
sijaitsee melkein samalla pituusasteella kuin Buggea (Bugia), kaupunki
Algeriassa.--V. 49 eKr. kärsivät Marseillen asukkaat verisen tappion,
kun Brutus valloitti Caesarille heidän kaupunkinsa, koska he olivat
liittyneet Pompeiuksen puolelle.

[107] Folco l. Folchetto (di Marsiglia), provencelainen trubaduuri
XII:lla vuosisadalla. Tultuaan munkiksi hänet valittiin v. 1205
Toulousen piispaksi. Piispana hän sai huonon maineen siitä kiihkeydestä,
millä vainosi albigenssejä. Dante ei liene tuntenut tätä puolta hänen
elämästään ja lienee liioitellut hänen rakkauselämäänsä ja
runolahjojaankin.

[108] Dido, joka rakkaudellaan Aineiakseen tuotti murhetta
miesvainajalleen Sikeukselle (ks. Helvetti V) sekä Kreusalle, Aineiaan
kuolleelle puolisolle.

[109] Kunnes ikä kielsi.

[110] »Impi Rodopen» = Phyllis (Traakiassa olevan vuoren mukaan),
traakial. kuningas Sitonin tytär. Kun hän luuli rakastettunsa Demophonin
hänet hyljänneen, hän hirtti itsensä ja muutettiin
mantelipuuksi.--Herakles oli rakastunut Ioleen, Thessalian kuninkaan
tyttäreen, ja herättänyt puolisonsa Deianeiran mustasukkaisuuden.

[111] Rahab (ks. Joosua 2:1-20) pelasti Joosuan vakoojat Jerikossa ja
auttoi siten Israelin lapset voittokulkuun Luvattuun Maahan. Kirkko-isät
opettivat, että hänestä tuli Kristuksen kantaäiti, koska hän oli
naimisissa Salomonin kanssa. (Vrt. Ruut. 4:21 ja Matt. ev. 1:15).

[112] Erään Danten aikaisen teorian mukaan maan varjon ajateltiin
kohoavan kartionmuotoisesti ja päättyvän Venus-tähteen.

[113] Kädet tarkoittavat joko Kristuksen käsiä, jotka naulattiin
ristiin, taikka Joosuan käsiä, jotka hän ojensi rukoukseen ja sai niin
voiton Jerikosta.

[114] »Sun kaupunkis» = Firenze, jota (koska se on »niin täynnä
kateutta, että tulvii yli» ja täynnä muita paheita) voidaan syyllä
kutsua Luciferin tyttäreksi, enkelin joka ensinnä kapinoi Jumalaa
vastaan ja kateudellaan tuotti ihmiskunnalle paljon itkun aihetta.

[115] »Kultakukka» = raha, firenzeläinen floriini, jota liljankukka
somistaa.

[116] Ennustus koskee joko Paavi Bonifacius VIII:nnen kuolemaa (1303)
taikka paavinistuimen muuttamista Avignoniin taikka ehkä myös toivoa
tulevasta vapauttajasta, joka puhdistaa Italian iljetyksistä, jotka sitä
tahrasivat.


10. laulu

[117] Maailman oivallisen järjestyksen loi Jumala (»ensi Valta»)
Poikansa ja Pyhän Hengen (»Rakkauden») kautta.

[118] Siinä, missä näennäinen päivän (ekvatoriaali-) liike (idästä
länteen) ja planeettain liike ekliptikalla (lännestä itään) leikkaavat
toisensa; leikkauspisteessä on aurinko kevätpäivän tasauksen aikana.

[119] »Kehä vino» = eläinrata.--Jollei se olisi vino, so. jos ekliptikan
asento päiväntasaajaan nähden olisi toinen kuin on, joutuisivat
vuodenajat, ilmasto ja taivasten vaikutus epäjärjestykseen, elämä
muuttuisi kuolemaksi ja Kaitselmuksen tarkoitus raukeaisi tyhjiin.

[120] »Se kehät kiersi jne.»--Aurinko seurasi niitä spiraalinmuotoisia
kehiä, joita myöten se päiväntasaajalta kulkee Kravun kääntöpiiriin,
jossa se on kesän alussa; tällä matkallaan aurinko nousee joka päivä
aikaisemmin, mistä johtuu päivien piteneminen.

[121] »Ma olin luonaan» = Auringon taivaassa.

[122] »Neljäs perhe Isän»--jumaluusoppineet, neljännen taivaan autuaat.

[123] »Tytär Latonan» = Diana l. kuu, jonka ympärille sumuisella säällä
syntyy ns. kuunkehä.

[124] Tässä verrattoman kauniin kuvan tarjoavassa tertsiinissä Dante
näyttää muistelevan nuoruudessaan näkemiään piiritansseja (_ballate_),
jotka varsinkin firenzeläisten naisten keskuudessa olivat suosittuja ja
joissa tanssijat, suoritettuaan askeleensa ja kuvionsa levähtivät kunnes
tanssin sävel oli laulettu loppuun. Sitten tanssi alkoi uudelleen laulun
myötä.

[125] Se, joka kuten Dante on kerran ollut taivaassa, ei maan päälle
tultuaan enää voi elää synnissä ja palaa niin muodoin takaisin
Paratiisiin.

[126] Puhuja on Tuomas Akvinolainen (s. 9), tunnettu myös nimellä
_Doctor Angelicus_, suurin skolastinen filosofi ja jumaluusoppinut
(1227-74) jonka teoksista on mainittava »Summa totius Theologiae». Hän
mainitsee Dantelle 11 autuustoveriaan, jotka loistavana seppeleenä
ympäröivät Beatricea, jumalallisen viisauden edustajaa. Ne ovat: Kölnin
Albert, yleisesti tunnettu nimellä Albertus Magnus (_doctor
universalis_), synt. 1193, k. 1280. Hän lienee ensimmäinen, joka yritti
kirjoituksissaan saattaa sopusointuun Aristoteleen opin ja kristinopin.
Kuului kuten T. Akvinolainenkin dominikaanein munkkikuntaan;
bolognalainen benediktiinimunkki Gratianus, tunnettu laajasta
teoksestaan _Decretum Gratiani_ (kokoelma Raamatun, kirkko-isäin,
paavien ja kirkolliskokousten säännöksiä (n. 1145), joka keskiajalla oli
suuressa arvossa; Pietari Lombardialainen, Pyhän Bernhardin oppilas,
kuoli Pariisin piispana 1160, Laajalle levinneestä teoksestaan _Libri
sententiarum_ hän sai nimen _Magister sententiarum_. Tätä teostaan, joka
on yhdistelmä 12. vuosisadan latinalaisesta kristinopista, hän
johdannossa kutsuu pieneksi rovoksi, jonka hän tahtoo tarjota Kirkolle
ja jota hän vertaa lesken ropoon (ks. Luuk. ev. 21:1-4); »Kaunein valo»
= Salomo, Korkean Veisun tekijä. Hänen viisaudestaan puhuessaan Dante
tarkoittaa: Jollei pyhä Raamattu erehdy (eikä se voi erehtyä, koska se
on totuus itse), ei kukaan ole kohonnut sellaiseen tietoon (Vrt. I Kun.
kirj. 3:12); Dionysos Areopagita, jonka apostoli Paavali käänsi
kristinuskoon (Apost. teot 17:34) ja joka kirkollisten perinnäistietojen
mukaan oli Ateenan ensimmäinen piispa. Kärsi marttyyrikuoleman v. 95.
Hänen kirjoittamanaan pidetään muuatta kirjaa »Taivaallisesta
hierarkiasta», jota Dante piti suuressa arvossa; Paavali Orosius,
espanjal. pappi, joka v. 413 tai 414 kävi pyhän Augustinuksen luona
Hippossa ja hänen kehoituksestaan kirjoitti historiallisen teoksen
_Historiae adversus Paganos_, jota jossakin määrin voidaan pitää
täydennyksenä Augustinuksen teokselle _De Civitate Dei_; Manlius
Severinus Boetius, roomal. senaattori, synt. n. 470 jKr. Hänen
teoksistaan on saavuttanut kuuluisuutta _De consolatione philosophiae_,
jonka hän vankilassa kirjoitti. V. 524 goottilaiskuningas Teodorik
tuomitsi hänet kuolemaan; hänen ruumiinsa haudattiin Pavian Pietarin
kirkkoon, jota kullatun kattonsa vuoksi kutsuttiin nimellä
_Ciel-d'auro_; Isidorus, Sevillan piispa (kuoli 636), joka kirjoitti mm.
mainion laajan tietokirjan _Origines seu Etymologiae_ (20 kirjaa); Beda
Venerabilis, tunnettu kirkkohistoriastaan _Historia Ecclesiastica_.
kuoli 735; Rikhard, St. Victor-luostarin priori, oli 12. vuosisadan
suurimpia mystillisiä kirjailijoita (_Magnus contemplator_). Kuoli 1173;
Sigier, filosofi, Pariisin yliopiston opettaja; hänen sanotaan ottaneen
osaa niihin kiivaisiin riitoihin, jotka syntyivät yliopiston
maallikkojäsenten ja kerjäläismunkkien välillä opinvapaudesta; eräät
hänen laatimansa väitteet tuomitsi Pariisin piispa kirkonkiroukseen v.
1277, johon Dante viitannee. Hän kuoli harhaopista vainottuna n. 1283.

[127] Olkikatu = Rue du Fouarre Parisissa, jonka varrella filosofian
koulut sijaitsivat. Samoilla seuduin on nykyään Quartier Latin.


11. laulu

[128] »Joka varjo» = 12 autuasta.

[129] Ks. edell. laulu, s. 9.

[130] Ks. edell. laulu, s. 3.

[131] »Kaksi ruhtinasta» = Fransiskus Assisilainen ja Pyhä Dominikus.
Edellinen edustaa serafeja, joita ennen kaikkea rakkaus elähdyttää;
jälkimmäinen keruubeja, jotka kunnostautuvat tietämyksen aloilla.

[132] Dante määrittelee täten Pyhän Fransiskuksen syntymäpaikan, Assisin
kaupungin. Se sijaitsee Umbriassa Subasio-vuoren rinteellä, joka kohoaa
kahden pienen joen, Tupinonja Chiascion välillä; viimemainittu saa
alkunsa Anscianon vuorelta, jossa pyhän Ubaldon, Gubbion piispan,
kerrotaan eläneen. Lähellä Assisin vuorta sijaitsee Perugia, joka idästä
käsin, »kautta Porta Solen», on alttiina Subasion vuorelta puhaltaville
raaoille talvituulille sekä kesällä kuumille auringonsäteille, samalla
kuin läheiset Noceran ja Gualdon kaupungit ovat ilmanalan ja maanlaadun
tähden vieläkin epäsuotuisammassa asemassa.

[133] »Aurinko» = Pyhä Fransiskus, jonka syntymää Dante vertaa auringon
usein niin kirkkaaseen nousuun idässä Ganges-virran luona. Siksi ei
riitä, että hänen synnyinpaikkaansa kutsutaan Assisiksi--Ascesi tai
Scesi on sen vanhentunut muoto--vaan idäksi, tuon ihmeteltävän
aurinkonsa vuoksi.

[134] Pyhän Fransiskuksen elämästä, jonka Dante seuraavassa esittää
omalla viehättävällä tavallaan, mainittakoon tässä vain merkittävimmät
kohdat. Hän syntyi v. 1182 Assisissa, jossa isä, Pietro Bernardone, oli
rikas kauppias. Jo aikaisin hän vetäytyi uskonnolliseen elämään ja
perusti munkkikuntansa (_Frati minori_), joka sai paavin vahvistuksen v.
1212--lopullisesti sen vahvisti paavi Honorius III v. 1223. Hänen
päivänsä päättyivät v. 1226.

[135] »Nainen» = personoitu köyhyys, jonka ensimmäinen mies oli ollut
Kristus.

[136] Lukanus kertoo (_Pharsalia V_), että köyhä kalastaja Amyklas pysyi
tyynenä ja maltillisena, kun Caesar roomalaisten kansalaissotien
riehuessa tuli hänen mökkiinsä ja vaati häntä viemään hänet keskellä
myrskyistä yötä Adrian meren ylitse.

[137] »Arvon Bernhard» = Bernardo da Quintavalle, Pyhän Fransiskuksen
ensimmäinen opetuslapsi.

[138] Egidius, varakas porvari, ja Sylvester, assisilainen pappi, olivat
myös uuden veljeskunnan ensimmäisiä jäseniä.

[139] Laajentaakseen veljeskuntaansa pyhä Fransiskus lähti v. 1219
Egyptiin käännyttääkseen samalla sulttaanin kristinuskoon, missä ei
kuitenkaan onnistunut.

[140] Kun Pyhä Fransiskus oleskeli Alvernian vuoren luostarissa
katumusharjoituksissa, kerrotaan, että hän näyssä sai käsiinsä,
kylkeensä ja jalkoihinsa »pyhät stigmaatit» l. Kristuksen
ristiinnaulinnan merkit, ja ne hänellä oli kaksi vuotta. Tuntiessaan
kuoleman lähestyvän hän antoi kantaa itsensä rakkaaseen kirkkoonsa,
Santa Maria degli Angeliin, jossa hän makasi ilman vaatteita permannolla
ja heitti henkensä.

[141] »Virkaveli» = Pyhä Dominikus.

[142] »Uutta ruokaa»--joko rikkautta ja korkeita virkoja, joita
myöhemmät dominikaanit tavoittelivat, tai uusia ja maailmallisia
opintoja, joiden tähden he laiminlöivät opettajansa määräämät
jumaluusopilliset tutkistelut, eivätkä sitten pystyneet täyttämään
tehtäväänsä.

[143] »Puun sa nähnet» = sen, mitä syytökseni koskee.--Munkki on Tuomas
Akvinolainen itse.


12. laulu

[144] »Pyhä myllynkivi» = ensimmäinen seppele, jonka 12
jumaluusoppinutta muodostivat ja jota nyt kiertää toinen.

[145] »Kaarta kaksi»--kaksinkertainen sateenkaari.--Ikävöivä impi on
nymfi Ekho, jonka Juno muutti kaiuksi. Hän rakasti
Narkissos-nuorukaista, mutta kun ei saavuttanut vastarakkautta, hän
lemmenliekkinsä polttamana riutui olemattomaksi (toisten mukaan kiveksi)
niin että ainoastaan ääni jäi jäljelle.--Säk. 4-6 ks. I Moos. kirj.
9:8-17.

[146] »Keisari» = Jumala.

[147] »Maan äärillä» = Espanjassa, josta Italia saa lämpimät
länsituulet. Siellä lähellä Biskajan lahtea, jonka taakse aurinko
kesäisin näyttää katoavan näköpiiristä, on Gallaroga, Kastilian
kuninkaallinen linna, jonka vaakunassa oli kuvattuna kaksi jalopeuraa;
siellä syntyi Pyhä Dominikus. Kerrotaan, että hänen äitinsä näki unta
ennen pojan syntymistä, että hän synnytti koiran, jolla oli iso soihtu
suussa, ja tämä soihtu sytytti tuleen koko maailman.

[148] Pyhä Dominikus (1170-1227) perusti v. 1215 munkkikuntansa
(saarnaajamunkit), jonka paavi Honorius vahvisti 1217. Gregorius IX
julisti hänet pyhäksi v. 1234.

[149] Viittaa taruun, joka kertoo, että Dominikuksen sylikummi näki
pojan kerran unessa ja pojan otsassa kirkkaan tähden, joka valaisi koko
maailman.

[150] »Tään vuoksi jne.» = Olen syntynyt elääkseni köyhyydessä ja
nöyryydessä.

[151] Dominikuksen isän nimi oli Felix (lat. = onnellinen), äidin nimi
Johanna (hebr. = Jumalan armoittama).

[152] Taddeus, kuuluisa firenzel. lääkäri, Bolognan lääketieteellisen
koulun perustaja (synt. v. 1215).--Ostialainen = Ostian
kardinaali-piispa Henrik (Susasta kotoisin), tunnettu etenkin kanonisen
oikeuden opettajana.

[153] Viittaa kirkonmiesten anomuksiin saada paavilta lupa antaa
(kolmasosa tai) vain puolet korvattavista maksuista tai hurskaihin
tarkoituksiin sovituista summista.

[154] »Pyörä vaunun».--Vaunut kirkon vertauskuvana. Sen pyörät ovat
Fransiskus ja Dominikus.

[155] »Kehä korkein» = Pyhä Fransiskus; hänen jälkiään ei enää
seurata.--Kuva on otettu viiniastioista, jotka hyvin hoidettuina
synnyttävät viinikiviä (jotka ovat omiaan säilyttämään viinin
raikkaana), mutta huolimattomasti hoidettuina kasvattavat hometta (joka
pilaa viinin).

[156] Ennustus tarkoittanee kehnoimpien fransiskaanien karkoittamista
veljeskunnasta, jossa allamainitut miehet olivat saaneet aikaan
erimielisyyttä.

[157] Ubertino di Casale edusti fransiskaanien keskuudessa n.s.
spiritualista suuntaa, joka saarnasi ankarinta köyhyyttä ja jonka paavi
Johannes XXII julisti pannaan 1317.--Matteo di Acquasparta (myöhemmin
kardinaali) suosi veljeskunnan kenraalina sääntöjen höllempää
noudattamista; hänen kannattajiaan kutsuttiin konventuaaleiksi.

[158] Bonaventura, alk. Johannes di Fidanza, kotoisin Bagnoreasta,
syntyi v. 1221, liittyi fransiskaanimunkistoon 1243, jonka päämieheksi
tuli 1256; valittiin v. 1272 Albanon kardinaali-piispaksi, kuoli
Lyonissa 1274. Häntä kutsuttiin myös nimellä _Doctor seraphicus_,
luultavasti hänen teoksissaan ilmenevän mystisismin johdosta.

[159] Niistä autuaista, jotka Bonaventura tässä luettelee, mainittakoon
lyhyesti seuraavaa: 1) Illuminato, kotoisin Rietistä, oli Pyh.
Fransiskuksen ensimmäisiä oppilaita ja seurasi häntä Itämaille;
Augustinus, Assisista, oli niinikään Fransiscuksen ensimmäisiä oppilaita
ja toimiva jäsen veljeskunnassa; 3) Ugo da Sanvittore, syntyään
saksalainen, meni 1133 Pariisiin luomaan kuuluisan St. Victorin
luostarin sääntöjä, oli rationalismin vastustaja, kuoli 1141; 4) Pietro
Comestor, Troyesin tuomiokirkon dekaani, v:sta 1164 Pariisin yliopiston
kansleri, erään »Historia scholastican» tekijä; 5) Espanjan Pietro,
synt. Lissabonissa 1226, valittiin 1273 Tusculumin kardinaalipiispaksi
ja 1276 paaviksi (Johannes XXI) mutta kuoli jo seuraavana vuonna; 6)
Natan, Vanhan Testamentin profeetta (ks. II Samuel 12:1 ja seur.); 7)
Krysostomus, kirkkoisä, Konstantinopolin patriarkka (397), kuoli
maanpaossa 407 ja jätti jälkeensä suuren joukon saarnoja; 8) Anselmus,
Canterburyn arkkipiispa (1033-1109), tunnettu teoksestaan »Cur Deus
Homo»; 9) Aelius Donatus, latinal. grammaatikko IV vuosisadalta; hänen
laatimansa oppikirjat olivat yleisesti käytännössä keski-ajan kouluissa;
10) Raban = Rabanus Maurus, Mainzin arkkipiispa (776-856), kirjoitti
useita uskontoa käsitteleviä teoksia; 11) Joakim, synt. Kalabriassa n.
1130, teki toivioretken Pyhään Maahan, josta palattuaan liittyi
sistersiläismunkkeihin, valittiin Curazzon luostarin apotiksi, kuoli
1202. Hän kirjoitti selityksiä Ilmestyskirjaan ja hänellä sanotaan
olleen profetoimisen lahja.

[160] = Pyhää Dominikusta.


13. laulu

[161] Runoilija pyytää lukijaa kuvittelemaan mielessään: 15 kirkasta
tähteä (ensimmäistä suuruutta, Ptolemaioksen muk.), Otavan seitsemän
tähteä, jotka aina loistavat pohjoisella taivaanpuoliskolla, edelleen
Vähän Otavan (»sarven») kaksi kirkkainta tähteä, joita lähinnä on
pohjantähti, sen akselin kärjessä, jonka ympäri Primum mobile pyörii.
Jos ajattelemme nämä järjestyneinä kahdeksi ympyräksi, joilla on sama
keskipiste ja jotka kiertävät samaan suuntaan, silloin syntyy »varjo»
siitä kuvasta, jonka autuaitten joukko Auringon taivaassa Danielle
tarjosi.

[162] Minoon tytär = Ariadne. Hän virui Theseuksen hylkäämänä
epätoivoisena Naksos-saarella, kun Bakkhos hänet kohtasi, otti
puolisokseen ja asetti tähtien joukkoon kukkaseppeleen, joka oli ollut
immen otsalla.

[163] Chiana, joki Arezzossa; sen juoksu oli ennenmuinoin hyvin hidas
suoperäisen uoman vuoksi.

[164] Salomo.

[165] Tuomas Akvinolaisen todistelu käy skolastiseen tapaan seuraavasti:
koko luomakunta on lähtöisin kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka hyvyyttä
heijastavat enkelikuorot, jonka kautta hyvyys laskeutuu katoavaisten
luotujen maailmaan; mutta nämä ottavat vastaan jumalallisen hyvyyden
aatteen enemmän tai vähemmän aineensa laadun mukaan, ja siksi ihmiset
ovat kyvyiltään erilaisia. Jos aine olisi täydellinen ja taivaan
vaikutus mahdollisimman suuri, heijastaisivat luodut olennot kaikessa
loistossaan jumalallisen aatteen, josta luonto voi antaa vain varjon;
tämä tapahtuu silloin kun Jumala luo välittömästi, kuten luodessaan
Aatamin ja Kristuksen, joiden viisaus oli täydellinen. Tämä ei sodi sitä
vastaan, mitä olen sanonut Salomosta, tarkoittaen, että hän oli viisain
kuninkaista, koska pyysi Jumalalta juuri taitoa ja viisautta
hallitakseen hyvin, eikä ehdotonta tietoviisautta; näin on kaikki
johdettu sopusointuun sen kanssa, mitä Dante ajatteli Aatamin ja
Kristuksen viisaudesta.

[166] Näkemys (_la chiara Vista_) = Kristus, Poika.--Lämmin Rakkaus
(_il caldo Amor_) = Pyhä Henki.--Alkuvoima (_la prima Virtu_) = Jumala,
Isä. Kysymys on välittömästä luomisesta.

[167] Pääkysymyksiä niissä filosofisissa kouluissa, jotka ilmeisesti
tarjosivat peräti vähän käytännöllistä hyötyä.--Primum motum =
ensimmäinen liike, joka olisi riippumaton jokaisesta muusta liikkeestä.

[168] Ks. X laulu, s. 3.

[169] Bryson, kotoisin Herakleasta, yritti ratkaista ympyrän
neliöimiskysymystä poikkeamalla geometrisesta menettelytavasta.--
Parmenides, Eleasta, (n. 500 e.Kr.) ja hänen oppilaansa Melissus,
Samos-saarelta, filosofeja, joita Aristoteles syyttää virheellisistä
päätelmistä.

[170] Areios (kuol. 336), hänen oppinsa Kolminaisuuden persoonista
hyljättiin Nikean kirkolliskokouksessa (325).--Sabelius, erään harhaopin
perustaja, tämä oppi perustui Kolminaisuuden kieltämiseen. Kuoli v. 265.


14. laulu

[171] Tuomas Akvinolainen oli puhuessaan seisonut kehässä, jonka sielut
muodostivat ja jonka keskuksessa Dante ja Beatrice seisoivat; Beatricen
puhe tapahtuu nyt päinvastoin keskuksesta kehään.

[172] »Totuuden toisen jne.»--Dante epäili kestääkö se valo joka
autuaita verhoaa ikuisesti, ruumiiden ylösnousemuksenkin jälkeen yhtä
voimakkaana.

[173] »Iäisen kasteen» = Jumalan armon antaman onnen.

[174] Danten kysymykseen vastaa Salomo (»valo valkein»). Hänen
selityksensä on Tuomas Akvinolaisen opin mukaan seuraava: meidän valomme
kestää ikuisesti ja sen voimakkuus on suhteessa kunkin ansioihin
(rakkauteen); ruumiillisen ylösnousemuksen jälkeen me nautimme suurinta
jumalallista armoa ja säteilemme senvuoksi kirkkainta valoa; mutta
silloin on meidän näkömmekin voimistunut niin että kirkkainkaan valo ei
rasita meidän silmiämme.

[175] Dante ja Beatrice ovat nousseet viidenteen l. Marsin taivaaseen.
Siellä sielut muodostavat (kreikkalaisen) ristin, jonka haarat ovat yhtä
pitkät. Sielut ovat uskonmarttyyrejä ja Dante luettelee niistä muutamia
Parat. XVIII.

[176] Linnunrata oli Dantelle samoinkuin yleensä keskiajan oppineille
ratkaisematon arvoitus. Itse hän _Convitossaan_ (II: 15) esittää ne eri
tulkinnat, jotka aikojen kuluessa tälle ilmiölle oli annettu: taru
Phaetonista, Pytagoraan oppi, jonka mukaan aurinko kerran oli suistunut
radaltaan jättäen jälkeensä tämän valovyön, edelleen Aristoteleen,
Anaksagoraan ja Demokritoksen mielipiteet ja vihdoin se kansanluulo,
että linnunrata oli määrätty olemaan öisin oppaana niille, jotka olivat
pyhiinvaellusretkellä apostoli Jakobin pyhättöön Compostelassa
Galiciassa (josta johtunee linnunradan keskiaikainen nimitys _Galassia_,
jota Dantekin käyttää).

[177] »_Nouse, voita_» = Kristukselle tarkoitetut hymnin sanat, joiden
alkuperä on tuntematon.

[178] Dante tahtoo osoittaa, ettei sielujen laulu ollut saanut häntä
unohtamaan Beatricen silmien kauneutta.


15. laulu

[179] »Lyyryn kauniin» = sielujen laulun Marsin taivaassa.

[180] Valo, jonka Dante näkee kehässä liikkuvan, muistuttaa hänen
mieleensä Ankiseen, kun tämä Elysiumissa kohtasi poikansa Aineiaan.
Vergiliuksen säkeet, joissa kohtaus on kuvattuna, kuuluvat:

    Isque ubi tendentem adversus per gramina vidit
    Aenean, alacris palmas utrasque tetendit,
    Effusaque genis lacrimae, et vox excidit ore:
    »Venisti tandem, tuaque expectata parenti
    Vicit iter durum pietas? datur ora tueri,
    Nate, tua et notas audire et reddere voces.» etc.

(Nyt kun hän niityllä näki Aineiaan rientävän luokseen, Ilosta ojensi
hän hänelle molemmat kätensä, Kyyneleet valuivat poskille ja ääni
huulilta puhkesi: Tulitko vihdoinkin, onko rakkaus isääsi keventänyt
vaivojen tien? Minun suodaan katsella sinun kasvojasi, Poikani, ja
kuunnella tuttua ääntäsi ja vastata siihen).

[181] Puhuja on Danten kantaisä Cacciaguida. Hänen tervehdyssanansa
kuuluvat suomeksi: »Oi jälkeiseni, oi Jumalan armo, niin runsaasti
vuodatettu! Kenelle on koskaan, niinkuin sinulle, taivaan ovi kahdesti
avautunut.» Vrt. myös X:s laulu:

    sinussa niin jo moninkerroin loistaa,
    ett' tuo se portaita sun näitä, alas
    joit' astuta ei jälleen nousematta.

[182] »Janon pitkän jne.»--Tarkoittaa aikaa (yli puolitoista vuosisataa)
siitä asti, jolloin Cacciaguida oli noussut taivaaseen ja alkanut nähdä
tapahtuvat seikat Jumalassa. Jumala on se kirja, johon ihmisten kohtalot
ovat kirjoitetut ja jossa ei mikään muutu.

[183] Tahtoessaan pyytää anteeksi ettei osaa ilmaista kantaisälleen sitä
mitä tuntee, Dante selittää: autuaitten tunne ja järki painavat yhtä
paljon, koska Ensi-tasapaino, Jumala lämmittää niitä rakkaudella ja
valaisee totuudella, mutta kuolevaisilla ovat tunne ja järki eri suuret;
siksi minä, joka olen kuolevainen, voin kiittää ainoastaan sydämellä,
koska järkeni on siihen riittämätön.

[184] Cacciaguidalla oli kaksi lasta: Preitenitto ja Alighiero, jonka
viimemainitun mukaan Dante on saanut lisänimensä. Hän lienee kuollut v.
1201 ja oli senjälkeen viettänyt yli sata vuotta Kiirastulessa,
ylpeitten piirissä. Hänellä vuorostaan oli kaksi lasta: Bello (k. n.
1268) ja Bellincione (eli vielä 1268), ja tällä neljä poikaa: Brunetto,
Gherardo, Bello ja Alighiero. Viimemainittu, josta ei ole säilynyt juuri
mitään tietoja, oli Danten isä.

[185] Gacciaguida kuvaa oman aikansa firenzeläisten moraalista tilaa
vastakohtana Danten ajalle.--Firenzen vanhoilla muureilla sijaitsi
Badia-niminen kirkko, johon säe 2 viittaa.

[186] Isä ei pelännyt, että myötäjäiset tulisivat liian suuriksi taikka
avioikä liian alhaiseksi--Benvenuto da Imolan mukaan se oli alentunut
20-21 vuodesta 10-11 vuoteen. Edellisistä Lana sanoo: ei silloin
käytetty niin leimuavia myötäjäisiä, että firenzeläisen, jolla oli kaksi
tytärtä, olisi täytynyt pitää itseään perikadon omana.

[187] Talot ja palatsit eivät olleet suhteettoman suuria niissä asuville
perheille eivätkä muhkeita ja ylellisesti kalustettuja.--Sardanapaliin
Dante lienee tutustunut historioitsija P. Orosiuksen kautta, joka sanoo
S:ia viimeiseksi assyrialaiseksi kuninkaaksi ja kuvaa häntä veltoksi ja
ylelliseksi mieheksi, joka rakasti purppuravaatteita ja muita
naisellisia koruja. Pietro di Danto taas viittaa Juvenaliksen säkeeseen
(_Sat._ X 762): »et Venere et cenis et pluma Sardanapali».

[188] Montemalo (nyk. Monte Mario), kumpu lähellä Roomaa, ja
Uccellatoio, lähellä Firenzeä, olivat Danten aikana kumpikin hyvin
komeasti rakennettuja. Cacciaguida tarkoittaa siis, että rakennusten
loistossa ja suuruudessa Firenze ei ollut vielä voittanut Roomaa.

[189] Bellincione Berti dei Ravignani, Helvetissä mainitun »hyvän
Gualdradan» isä, josta polveutui kuuluisa kreivillinen suku
Guildi.--Villani (_Cron._ IV I) mainitsee hänet kunnianarvoiseksi
firenzeläiseksi porvariksi.

[190] Nerlit ja Vecchit olivat vanhoja firenzeläisiä konsulisukuja;
edelliset 1215 vaiheilla vaikutusvaltaisia guelfi-johtajia.

[191] Cacciaguidan aikoina saivat vaimot elää ja kuolla kotonaan eikä
heidän tarvinnut seurata miehiään maanpakoon. Danten aikana karkotus oli
mielettömien puolueriitojen seurausta. Eikä heidän myöskään tarvinnut
elellä hyljättyinä, koska miehet eivät niin paljon matkustelleet
vieraissa maissa, erityisesti Ranskassa, kauppa- ym. asioissa.

[192] Gianghella, kotoisin Tosasta, ylpeydestään ja irstaudestaan
tunnettu firenzeläinen nainen.--Lapo Salterello, firenzel. lainoppinut,
joka otti osaa melkein kaikkiin Firenzen julkisiin asioihin
puolueriitojen aikana. Dante mainitsee hänet ilmeisesti poliittisten
turmelijain perikuvana.--Gornelia, Tiberius Gracchuksen äiti.

[193] Tästä Cacciaguidasta ei ole säilynyt mitään muita tietoja kuin
mitä Dante itse tässä kertoo, nimittäin että hän oli syntynyt
Firenzessä, kuudennessa l. Porta San Pieron kaupunginosassa n. v. 1090

ja kuului luultavasti vanhaan firenzeläiseen Elisei-sukuun, joka kerskui
polveutuvansa roomalaisista; että hänet kastettiin vanhassa Johanneksen
kappelissa Firenzessä; että hänellä oli kaksi veljeä, Moronto ja Eliseo;
että hänen puolisonsa oli syntyisin Po-joen laaksosta; että hän seurasi
keisari Konrad III:a toiselle ristiretkelle (1147-1149), lyötiin
ritariksi ja kaatui vihdoin taistelussa pakanoita vastaan v. 1147.


16. laulu

[194] Tapa käyttää monikkomuotoa _te_ yhdestä henkilöstä lienee peräisin
3. vuosisadalta ja se on levinnyt Italiassa hyvin työläästi. Ne sielut,
joista Dante tässä runoelmassaan käyttää tätä sanaa, ovat: Brunetto
Latini (Helv. XV), Farinata degli Uberti (Helv. X), Cavalcante
Cavalcanti (ib.) ja Beatrice sekä nyt Cacciaguida, josta hän ensin oli
käyttänyt yksikkömuotoa.

[195] Viittaa Lancelotin taruun, jossa kerrotaan, että kuningatar
Ginevran hovinainen yski kun näki kuningattaren syleilevän Lancelotia.

[196] Johannes Kastaja oli Firenzen suojeluspyhimys, jonka päivänä
kaupungissa pidettiin jokavuotiset kilpajuoksut. Dante kysyi siis kuinka
suuri oli Firenzen väkiluku Cacciaguidan aikana.

[197] Firenzen (n. 200 vuotta) vanhemmalla kielellä.

[198] Kristuksen lihaksi tulemisen päivästä (jolloin enkeli Gabriel
lausui Neitsyt Marialle ensi kerran _Ave_...) Cacciaguidan syntymään oli
Mars 580 kertaa ollut Leijonan tähtimerkissä, so. tehnyt 580 kierrosta.
Jos laskemme Danten seuraaman Ptolemaioksen ajanlaskun mukaan käy
selville, että Cacciaguida oli syntynyt tammikuussa 1090. Tähän
tulokseen ovat useimmat näiden säkeiden tulkitsijat tulleet.

[199] Tarkoittanee vain, että hän on jo puhunut kylliksi esi-isistään
sanoessaan, että he asuivat Firenzen keskuksessa, että he kuuluivat
kaupungin vanhimpiin porvarissukuihin jne.; muu ei kuulu tähän. Näin
Casini, Ovidio ym.

[200] Danten aikana (1300) oli Firenzen asukasluku n. 70 000 henkeä,
joista 30 000 asekuntoista; vastaavat numerot Cacciaguidan aikana olivat
siis 14 000 ja 6 000. Runoilijan tarkoituksena lienee kuitenkin vain
näyttää, että väkiluku oli melkoisesti kasvanut.--Kastaja (= Johanneksen
kirkko) ja Mars (= Marsin patsas Ponte Vecchiolla) merkinnevät silloisen
Firenzen pohjoista ja eteläistä rajaa.

[201] Kaupunkeja Firenzen naapuristossa.

[202] Galluzzo sijaitsee n. 3 km Firenzestä etelään, Trespiano n. 6 km
Firenzestä pohjoiseen.

[203] Aguglione = Ubaldo l. Baldo, firenzel. lakimies, jolla oli Danten
aikana suuri sananvalta Firenzessä. Hän on ilmeisesti ensimmäisenä
tehnyt ehdotuksen julistukseksi, jolla Ubertien suku ainaiseksi
karkoitettiin kaupungista (1311).--»Signa-konna» = Fazio dei
Morubaldini, lahjottavuudestaan tunnettu tuomari, kuului niihin
valkoisiin, jotka puolueensa kukistuttua siirtyivät mustien puolelle ja
»otettiin vastaan vain pahaa tekemään». (D. Compagni.)

[204] »Joukko enin turmeltuva» = hengellinen sääty, joka vastusti
keisarikuntaa ja aiheutti siten yleisen rauhattomuudentilan ja saattoi
useat kaupungit itsepuolustukseksi laajentamaan alueitaan, jonka ohella
monen muukalaisen onnistui pujahtaa Firenzeenkin ja hankkia siellä
itselleen oikeuksia, jotka kasvaessaan kävivät usein kaupungille
vaarallisiksi. Tällaisia sukuja olivat mm. Danten mainitsemat:
Simifonti, josta ei ole säilynyt enempiä tietoja; Contin suku (=kreivit
Guidi), joka 1207 möi Firenzen ja Pistoian välillä sijaitsevan
Montemurlon linnan firenzeläiselle; Cerchit, jotka tulivat Aconesta ja
saavuttivat suuria rikkauksia; Buondelmontit, jotka omistivat
Montebuonin linnan Greve-laaksossa, kunnes firenzeläiset sen anastivat
(1135) ja pakottivat sen asukkaat muuttamaan Firenzeen.

[205] Luni, vanha etrurialainen kaupunki Carraran tienoilla, oli jo
Danten aikana vajonnut mitättömyyteen.--Urbisaglia, entinen kukoistava
_Urbs Salvia_, oli joutunut saman kohtalon alaiseksi.--Chiusi ja
Sinigaglia (roomalaisten aikana tunnettu _Sena Gallica_ Adrian meren
rannalla) olivat samoin Danten aikana rappion ja kadonneen suuruuden
esikuvia.

[206] Luode ja vuoksi.

[207] Vastaukseksi Danten kysymykseen [196] Cacciaguida luettelee ne
suvut ja henkilöt, jotka hänen aikanaan olivat kuuluisia mutta jo
rappeutumaan päin.

[208] »Vierellä portin».--Tarkoittaa Porta San Pietroa, jonka vierelle
Cerchi-suku (»rikos raskas») oli tullut asumaan Ravignanien ja Guidien
jälkeen (1280). Vastuu Firenzen sisäisistä levottomuuksista lepäsi
suureksi osaksi tämän suvun niskoilla.

[209] Ritarisäädyn kunniamerkit.

[210] »Firenzen kaune» = Uberti- ja Lambertisuvut, Firenzen vanhimpia.
Edellisistä oli kuuluisin Farinata degli Uberti. Lamberti-suvun
vaakunassa oli kuvattuna kultaisia luoteja sinisellä pohjalla.

[211] Viittaavat Tosinghi- ja Visdomini-sukujen esi-isiin, joilla oli
patronaattioikeus Firenzen piispanistuimeen ja jotka nauttivat tulot kun
se oli vapaana--ja vapaana he tahallisesti pitivät sitä niin kauan kuin
mahdollista.

[212] »Suku julkea» = Adimarien suku, joka vastusti Danten palaamista
maanpaosta ja tavoitteli mm. hänen maatilaansa omakseen--Kun Ubertino
oli ottanut puolisokseen erään Bellincione Bertin tyttären, sanotaan
hänen vastustaneen, kun hänen appensa aikoi antaa toisen tyttärensä
eräälle Adimari-suvun jäsenelle, joka oli alhaista syntyperää.

[213] Della Pera, vanha firenzeläinen, Danten aikana jo hävinnyt suku,
jonka mukaan eräs kaupungin vanhimpia portteja, Porta Peruzza, on saanut
nimensä.

[214] »Suurherralla» tarkoitetaan rajakreivi Hugo Brandenburgilaista,
joka kuoli Firenzessä apostoli Tuomaan päivänä 1006. Eläessään hän
perusti useita luostareita ja löi ritareiksi useita Giandonati, Pulci,
Nerli, Bella ym. sukujen jäseniä, jotka kaikki hänen tahdostaan
kantoivat hänen vaakunaansa.--»Se joka kansanpuolueeseen kallistuu» on
Giano della Bella, joka 1293 sai aikaan suuren mullistuksen Firenzen
sisäisessä elämässä ja ajettiin maanpakoon. Hänen vaakunakilpeään kiersi
muista erotukseksi kultainen reunus.

[215] Borgo Santi Apostolin kaupunginosa olisi rauhallisempi, jolleivät
Gualterottit ja Importunit, jotka olivat sen vanhoja asujia, olisi
saaneet uusia naapureita Amadein suvusta. Vaikka suku olikin
arvossapidetty se aiheutti guelfi- ja ghibelliinipuolueiden synnyn
nuoren Buondelmonten murhan johdosta. Murha tapahtui Marsin patsaan
juurella Ponte Vecchiolla.--Ema on pieni, Greve-laaksossa juokseva joki,
johon Buondelmonte oli hukkua tullessaan ensi kertaa Firenzeen.

[216] »Kukka Firenzen» = valkoinen lilja Firenzen vanhassa vaakunassa.


17. laulu

[217] Kun Phaeton kuuli Epaphoksen, Jupiterin ja Ion pojan väittävän,
ettei hän ollut auringonjumalan poika, hän riensi heti äitinsä Klymenen
luo saadakseen kuulla totuuden. (Ovidius). Onnettomuus, joka Phaetonia
kohtasi kun hän sai päivän vaunut ohjattavakseen, lienee se syy, joka
saa isät vastahakoisiksi täyttämään lastensa kaikkia toiveita.

[218] »Tajuten pisteen» = Jumalan, joka näkee menneisyyden, nykyisyyden
ja tulevaisuuden.--Cacciaguida vetoaa geometriaan, koska se (Danten
muk.) on varmuuden korkein aste, »scienza senza macula d'errore e
certissima per se» (_Convito_ II: 14).

[219] Ks. XV laulu, s. 7.

[220] »Arvoituksin» = oraakkelien yms. vastauksin.

[221] Kun Hippolytus, Theseuksen poika oli hyljännyt äitipuolensa
rakkaudentunnustuksen, tämä väitti pojan isälle, että Hippolytus oli
rakastunut häneen ja tahtonut vietellä hänet, jonka vuoksi Theseus
karkoitti poikansa Ateenasta (Ovidius).

[222] Rooman paavillisessa hovissa, jossa simonia kukoistaa, ja siellä
varsinkin paavi Bonifacius VIII, joka tiettävästi oli Danten
verivihollinen.

[223] »Seura huono» = Danten onnettomuustoverit (600 »valkoista» ja
ghibelliiniä), jotka suurimmaksi osaksi olivat itsekkäitä ja
halpamaisia, vailla sitä ylevää maailmankatsomusta, joka Danielia oli.
Nämä tekivät kolme eri yritystä palata takaisin Firenzeen (Dante otti
osaa ainakin yhteen), ja nämä yritykset, joskin ne olivat hyvin
suunniteltuja, suoritettiin niin päättömästi ja raukkamaisesti, että ne
herättivät vain inhoa Dantessa. Siksi oli hänelle kunniaksi, että hän
oli ollut »oma puolueensa».

[224] »Suuri Lombardialainen» on todennäköisesti eräs kuuluisan Della
Scalan (Scaliger) suvun jäsen, Bartolomeo, Alberto della Scalan poika ja
hänen jälkeensä Veronan herra (1301-1304)--suvun vaakunassa oli porras
(scala) ja keisarill. kotka. Alberton toinen poika, Gan Grande (synt.
1291) oli lahjakas ja kunnostautui sotaisissa toimissa, niin että Dante
usein ennustaa hänestä ghibelliinien nimen ja Pohjois-Italian
keisarivallan uudistajaa. Tultuaan Veronan herraksi (1312-1329), jona
hän ei enää kaivannut rikkauksia eikä kaihtanut vaivoja, hän auttoi
keisari Henrik VII:n tuloa Italiaan (kruunattiin 1312). Henrikiä tuki
näennäisesti paavi Klemens V »Gascognelainen»--mutta toisaalta tämä
suosi Napolin kuningasta Robertia ja guelfeja, jotka vastustivat
Henrikiä.

[225] »Nää paulat jne.» = Aika, jolloin Dante karkoitetaan maanpakoon on
koittava parin vuoden kuluttua.

[226] Dante on epätietoinen, tuleeko hänen antautua alttiiksi
aikalaistensa vihalle ilmaisemalla kaiken mitä oli kirjoittanut ja oli
aikeessa kirjoittaa aikansa huomattavimmista henkilöistä, vaiko kadottaa
maineensa jälkimaailman edessä salaamalla kaikki.


18. laulu

[227] »Pyhä sielu» = Cacciaguida.

[228] Cacciaguida puhuu viimeisen kerran.--Puu on paratiisin
vertauskuva; sen ylimmässä osassa, Empyreumissa on Jumala, joka jakaa
sille armoaan, ja se kantaa hedelmiä, so. sieluja, joita se ei koskaan
kadota.

[229] Renouard ja Vilhelm, sankareita ja aseveikkoja
muinaisranskalaisissa eeppisissä lauluissa (_chansons de geste_), jotka
ovat kootut yhteen nimellä »La Geste de Guillaume». Molemmat taistelivat
kristinopin puolesta pakanoita vastaan ja kuolivat munkkeina (Vilhelm,
Orangen kreivi v. 812).--Robert Guiscard valloitti Apulian ja Kalabrian
ei-kristityiltä ja taisteli menestyksellä Saksan keisaria Henrik IV
vastaan. Kuoli 1085.--Bouillonin herttua Gottfrid, ensimmäisen
ristiretken johtaja, kuoli Jerusalemin kuninkaana 1100.

[230] Dante ja Beatrice ovat tulleet kuudenteen l. Jupiterin taivaaseen.
Siellä oleskelevat niiden sielut, jotka maan päällä ovat hallinneet ja
tuominneet oikeudenmukaisesti.

[231] »Kieltäin omaani»--latinaa (ks. al.), koska italia oli latinan
tytärkieli.

[232] Kerta kerralta sielut järjestäytyvät kirjaimiksi lauseeseen
_Diligite iustitiam, qui iudicatis terram_ (= Rakastakaa oikeutta te,
jotka tuomitsette maanpäällä. Viisauden kirja 1:1). Kirjaimet on
ajateltava goottilaisiksi alkukirjaimiksi. M:n muodostaa kaksi
sisäänpäin kaareutuvaa viivaa, jotka lähtevät niiden keskellä olevan
suoran kärjestä. Tähän kärkeen asettuivat Empyreumista tulleet sielut
muodostaen firenzeläisen liljan ja muut sielut täydentävät sitten kuvion
keisarilliseksi kotkaksi, joka on keisarikunnan vertauskuva ja lain ja
oikeuden edustaja maan päällä.

[233] Viittaa erääseen entisaikaan yleiseen ital. kansantapaan: lyötiin
yhteen palavia puita tai kekäleitä, jolloin kipinät lensivät ja
ennustettiin esim.: »Niin paljon lampaita, niin paljon porsaita, niin
paljon kultafloriineja kuin on näitä kipinöitä!» (Lana).

[234] »Savu» = paheet, jotka tahraavat oikeutta, erit. Rooman
paavillinen hovi, jota Dante pitää aikansa moraalisen ja poliittisen
turmeltuneisuuden ensisijaisena syynä.--»Temppelissä», vrt. Matt. ev.
21:12 seur.

[235] Nyt käydään sotaa pannaanjulistuksilla ja interdikteillä. Ne
riistävät kristityiltä armon välikappaleiden käytön, joita Jumala ei
kiellä keltään.

[236] Tarkoittaa erityisesti paavi Johannes XXII:a (kotoisin Cahorsista,
valittiin paaviksi 1316, kuoli 1334), jonka hallitus oli kokonainen
sarja pannaanjulistuksia ja takaisinkutsuja rahallisen voiton vuoksi.

[237] »Joka yksin elää tahtoi»--Johannes Kastaja, joka eli erämaassa
(ks. Luukk. ev. 1:80) ja jonka poikkihakattu pää kannettiin lautasella
Herodiaan tyttärelle palkinnoksi tämän tanssista Herodeksen edessä (ks.
Matt. ev. 14:12; Mark. ev. 14-28). Mutta Johannes Kastajan kuva oli myös
firenzeläisissä kultarahoissa ja siksi paavi Johannes rakasti häntä,
mutta Pietaria (»Kalastajaa») ja Paavalia hän ei tuntenut.


19. laulu

[238] »Kaunis kuva» = kotka, sama kuin edell. laulussa.

[239] Kotkan jälkeensä jättämä muisto olivat ne monet viisaat ja
oikeutta rakastavat roomalaiset hallitsijat, joiden ylistämisestä oli
tullut kaunopuhujien kulunut aihe--kuitenkin vain harvat seurasivat
hallitsijoiden esimerkkiä.

[240] »Toiseen valtapiiriin» = Venustaivaan Troneihin.

[241] »Ensi Ylväs» = Lucifer. Vrt. myös Parat. XXIX.

[242] Kotkan sanojen tarkoituksena on näyttää, että ihmiset ovat
kyvyttömiä näkemään Jumalan oikeuden pohjaan saakka ja ettei heidän
pitäisi mitata omalla rajoitetulla älyllään Jumalan päätöksiä. Vrt.
Kirj. Roomal. 10:14; 11:33.

[243] Kotka ratkaisee Danten epäilyn, joka koski hyveellisten pakanain
sulkemista pois autuudesta.

[244] Sielut asettuivat jälleen hiljaa paikoilleen keisarikotkan eri
osissa.

[245] Vrt. Matt. ev. 7:21-22.

[246] »Afrikankin kansat» = pakanakansat yleensä, jotka viimeisellä
tuomiolla voivat tuottaa häpeää nimikristityille. Samassa mielessä Dante
saattaa Persian tuomitsemaan kehnoja kristittyjä kuninkaita.

[247] Esimerkkinä huonoista hallitsijoista, joiden teot merkitään
Jumalan tuomiokirjaan Dante mainitsee seuraavat: Itävallan keisari
Albert I, joka mm. valloitti ja julmasti hävitti Böömin kuningaskunnan
(1304).--Filip Kaunis, jota alamaiset vihasivat, koska hän oli
väärentänyt rahan alentamalla sen arvon. Kuoli Danten kertomalla tavalla
1314 (ks. Kiirast. VII ja XX).

Säkeet:

    Näkyvä korska on se vallanhimo,
    mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,
    niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.

viittaavat Englannin kuninkaan Edvard II:n (?) ja Skotlannin kuninkaan
välisiin sotiin, joilla kumpikin tahtoi laajentaa maatansa toisen
vahingoksi.--Espanjan kuningas Ferdinand IV (1285-1312).--Böömin
kuningas Venzel (Venceslav) IV.--»Jerusalemin Rampa» = Napolin kuningas
Kaarle II, joka samoinkuin kaikki Napolin kuninkaat käytti arvonimeä
»Jerusalemin kuningas». Dante arvosti hänen hyvät ominaisuutensa
roomalaisella ykkösellä, mutta huonot tuhannen numerolla (M):--

Säkeet:

    Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,
    mi hallitsee nyt tulisaarta, missä
    Ankises päätti päivät pitkän ijän;

tarkoittavat Sisilian (»tulisaaren», jossa Ankises, Aineiaan poika,
kuoli) hallitsija Fredrik II:ta. Hänen veljensä Jakob II Aragonialainen
ja setänsä Mallorcan kuningas Jakob (1243-1311), joka (Ottimon muk.)
»näytti huonon asekuntoisuutensa luovuttaessaan veljelleen (Pietari
III:lle) saaren (Mallorcan), jonka tämä sitten armosta antoi hänelle
takaisin».--Portugalin kuningas Dionysos Agricola (1279-1325). Häneen
samoinkuin Norjan kuninkaaseen Haakon V:een (1299-1319) lienee Dante
puutteellisesti perehtynyt.--Rascian herra = Stefanus Urosius I, joka
hallitsi Bosniaa ja sitä osaa Itä-Serbiaa, jonka lävitse virtaa
Rasca-joki. Hänen sanotaan väärentäneen Venetsian rahaa (_Matapane_)
käyttämällä ala-arvoista metallia.--Unkarilla oli ollut huonoja
hallitsijoita aina Andreas III:een (1290-1301) asti, joka oli viimeinen
pyhän Stefanin vanhaa kuningassukua. Häntä seurasi Anjoun Kaarle
Robert.--Navarran Johanna (synt. 1271),joka 1284 meni naimisiin Filip
Kauniin kanssa, mutta hallitsi senkin jälkeen itsenäisesti
valtakuntaansa. Hänen kuoltuaan (1304), jolloin hänen poikansa Ludvig
tuli Ranskan kuninkaaksi (Ludvig X), yhdistettiin Navarra Ranskan
kruunuun.--Kyproksen saarta, jonka tärkeimmät kaupungit olivat Nicosia
ja Famagusta, hallitsi huonosti Henrik II Lusignalainen (1285-1324),
joka vietti siveetöntä elämää ja jonka epäiltiin myrkyttäneen oman
veljensä. Lusignalaisen hallitus oli siis ilmeisesti enteenä sille, mitä
Navarra voi odottaa Ranskalta.


20. laulu

[248] = Jupiterin taivaan.

[249] »Sit osaa jne.»--(silmää = yksikössä, koska kotka näkyi
sivukuvana, kuten vaakunoissa ym. oli tavallista.) Sielut, jotka sen
muodostavat ovat hyviä ja oikeudenmukaisia hallitsijoita, joista
seuraavassa luetellaan muutamia.

[250] = Kuningas David.

[251] = Keisari Trajanus (98-117), joka lohdutti erästä leskeä
kostamalla tämän pojan surman. Nyt hän tietää mitä on olla seuraamatta
Kristuksen oppia, koska hän omasta kokemuksestaan tuntee paratiisin
autuuden ja helvetin tuskat.

[252] = Juudan kuningas Hiskia, joka kuolemansairaana rukoili Jumalaa ja
Jumala antoi hänelle 15 vuotta lisää elonaikaa (ks. Kun. kirj. 20:1-11).

[253] = Konstantinus Suuri (274-337). Hän »kreikkalaistui» siirtäessään
(324) Rooman keisarillisen istuimen Bysanttiin jättäen siten Rooman
paavin huomaan. Nyt hän tietää, että tämä teko ei ollut hänelle
vahingoksi, sillä Jumala näkee hyvän tarkoituksen olivatpa seuraukset
miten turmiolliset tahansa.

[254] = Vilhelm II Hyvä, Sisilian ja Capulian kuningas (synt. 1154,
kuol. 1189). Historioitsijat ylistävät häntä viisaaksi ja maineikkaaksi
ruhtinaaksi, jota hänen molemmat kansansa suuresti rakastivat. Nyt ne
surevat kehnojen hallitsijoittensa, Kaarlen, »Jerusalemin Ramman», ja
Fredrik Aragonialaisen tähden.

[255] Troijan Rifeus, kreikkalainen sankari, jonka Vergilius sanoo
kaatuneen Troijan valloituksessa ja lausuu hänestä (_Aeneis_ II
426-427): »iustissimus unus Qui fuit in Teucris et servantissimus
aequi». Hänen kääntymyksestään ks. jäljempänä 9 säettä, jotka alkavat
Kautt' armon.

[256] »_Regnum coelorum_ jne.»--Evankeliumin sanat (Matt. 11:12), jotka
Dante on ottanut Vulgatasta: »Regnum coelorum vim patitur, et violenti
rapiunt illud» = Taivaan valtakunta kärsii väkivallasta ja väkivaltaiset
tempaavat sen itselleen.

[257] = Keisari Trajanus ja Rifeus, joista jälkimmäinen kuoli ennen,
edellinen jälkeen Kristuksen syntymän.

[258] Tarina kertoo, että pyhä Gregorius, rukoili palavasti Trajanuksen
oikeuden työstä kuultuaan, että Jumala antaisi hänelle ikuisen autuuden.
Keisarin kerrotaan sitten palanneen helvetistä maalliseen ruumiiseensa
ja ottaneen kasteen, joten hän oli arvokas otettavaksi autuaitten
joukkoon.

[259] Mikään perimätieto tms. ei ole antanut Dantelle aihetta asettaa
Rifeusta pelastettujen joukkoon, vaan se on hänen omaa keksintöään, hän
tahtoi ehkä sillä antaa esimerkin Raamatun pakanoita koskevista
kirjoituksista (esim. Hesek. 18:27-28) tai myös Tuomas Akvinolaisen
opista (_Summa theol._).--Kasteen korvasivat Rifeukselle usko, toivoja
rakkaus (»kolme naista»), jotka Dante oli nähnyt personoituina Kirkon
vaunujen oikeanpuolisessa pyörässä.

[260] = Trajanus ja Rifeus.


21. laulu

[261] Semele pyysi kerran Junon neuvosta, että hän saisi nähdä Jupiterin
täydessä loistossaan. Jumala täytti hänen toiveensa, mutta silloin
salama iski häneen ja poltti hänet tuhkaksi.

[262] Seitsemäs soihtu on Saturnus, jossa pyhäin mietiskelijäin sielut
oleskelevat ja joka tällä haavaa oli Leijonan tähtimerkissä. Astrologit
pitivät Saturnusta kylmänä taivaankappaleena; Leijonan suuremman lämmön
vaikutuksesta se oli nyt lauhkea.

[263] »Kristallissa» = Saturnus-taivaassa, joka on saanut nimensä
Kreetan kuninkaan Saturnuksen mukaan, joka hallitsi maailmaa ns.
»Kultaisella aikakaudella».

[264] Nämä portaat, jotka kuvannollisesti esittävät mietiskelevien
sielujen kohoamista Jumalan tykö, ovat samat kuin seuraavassa laulussa
mainitut Jaakobin portaat (ks. Moos. 28:12).

[265] »Mut hän jne.» = Beatrice.

[266] »Syystä siitä», ks. alk. säk. »Jos nyt ma hymyilisin...»

[267] Vastaukseksi Danten kysymykseen sielu selittää, ettei hänen
ylemmyytensä rakkaudessa saanut häntä lähestymään Dantea vaan ainoastaan
se velvollisuus, joka oli tullut hänen osalleen Jumalan
»ikisäätämyksessä».

[268] Pier Damiano, joka tässä puhuu, syntyi n. 1007 köyhistä
vanhemmista. Häntä kasvatti aluksi veli Damiano, jonka kunniaksi hän
käytti nimeä _Petrus Damiani_. Päätettyään opintonsa Parmassa ja
Ravennassa hän toimi itse opettajana suurella menestyksellä, mutta
vetäytyi 30 vuoden ikäisenä maailmasta ja meni Fonte Avellanan
luostariin (Catria-vuoren rinteellä), jonka apotiksi hänet valittiin.
Tässä toimessaan hän teki tärkeitä palveluksia useille paaveille, niin
että hänet 1058 nimitettiin Ostian kardinaali-piispaksi, jonka arvon hän
hyvin vastahakoisesti otti vastaan. Hän sovitti mm. Rooman ja Milanon
kirkon välit. Sittemmin hän palasi jälleen luostariin (Sta Maria
Ravennassa), eli yksinkertaisena munkkina ja nöyryydestä kutsui itseään
Pietari Syntiseksi (_Petrus peccator_). Kuoli Faenzassa 1072, jättäen
jälkeensä useita uskontoa käsitteleviä teoksia.

[269] Cephas (Keefas), nimi, jonka Kristus antoi Simonille; merkitsee
samaa kuin Petrus (Pietari) = kivi, kallio.--Pyhän Hengen astia on
apostoli Paavali, _Vas electionis_.

[270] Damiano syyttää pappeja ja kirkonmiehiä, jotka ylellisyydessä
olivat tulleet niin lihaviksi, etteivät voineet omin neuvoin liikkua ja
käyttivät kaapuja, niin pitkiä ja väljiä, että niihin mahtui sekä mies
että hevonen (»_due bestie_»).

[271] Sielut huusivat kostoa Kirkon turmelijoille ja eritoten Bonifacius
VIII:lle, kuten Beatrice seuraavassa laulussa selittää:

    Tajunnut jos sen rukoukset oisit,
    sa tietäisit jo Herran koston, jonka
    näkevä olet ennen kuolematas.


22. laulu

[272] Vrt. edell. laulu:

    »Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä
    kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

sekä

    Ja lausu, miks ei tässä taivahassa
    soi Paratiisin sulosoinnut, jotka
    niin hartahina alemmissa helkkää.»

    »Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös»,
    hän vastas; »syystä siitä ei soi laulu,
    mist' ei myös hymyile Beatrice täällä...»

[273] Puhuja on Benediktus Nursialainen, benediktiinimunkkikunnan
perustaja. Hän syntyi 480 ja pakeni jo nuorena maailmasta, vetäytyen
erääseen luostariin lähellä Subiacoa, jossa saavutti kuuluisuutta
pyhyydellään. V. 529 hän perusti Monte Cassinon luostarin, jolla samalla
laski perustuksen länsimaiden ensimmäiselle uskonnolliselle
veljeskunnalle. Kuoli tässä luostarissa v. 543.

[274] Monte Cassinolla oli pakana-ajoista lähtien ollut Apollolle
pyhitetty temppeli, jossa kävi varsinkin 6:nnella vuosisadalla paljon
kansaa uskontoaan harjoittamassa.

[275] Macarius--kolmesta samannimisestä luultavimmin ns. Macarius
Aleksandrialainen, pyhän Antoniuksen oppilas. Oli innokkaimpia
luostari-elämän edistäjiä Itämailla. Kuoli 401.--Pyhä Romualdus, synt.
Ravennassa 956, perusti n. 1018 kuuluisan Camaldoli-luostarin Toskanaan
ja kuoli kuuluisana pyhyydestään ja ihmeistään v. 1027.

[276] »Kasvot paljahina» = ilman jumalallista valoa.--»Viime taivaassa»
= Empyreumissa, ks. Parat. XXXI-XXXII.

[277] Pyhä Benediktus valittaa veljeskuntansa rappeutumista samoinkuin
Pyhä Dominikus ja Fransiskus Assisilainen ovat tehneet: hänen
luostarisääntönsä ovat nyt vain nimeksi olemassa; niiden kopioiminen on
hyödytöntä paperin haaskausta. Munkkien päät ovat täynnä pahoja
ajatuksia ja turmeltuneita pyyteitä. Kirkon tuloja, jotka kuuluvat
köyhille, käytetään väärin. (Niinpä eräässä paavi Aleksanteri III:nnen
dekretaalissa sanotaan: »Quod monachi, abbates et priores accipiunt,
gravius est usura»). Pietarin ja Fransiskuksen ohjeita ei seurata jne.
Tässäkin tapauksessa voi kuitenkin Luoja tulla avuksi, Hän, joka on
tehnyt paljon suurempia ihmeitä.

[278] Tässä runoilija viimeisen kerran kääntyy suoranaisesti lukijan
puoleen kuin jättäen hänelle hyvästi ennenkuin ryhtyy käsittelemään
runoelmansa ylevintä osaa.--Dante ja Beatrice ovat nyt saapuneet
kahdeksanteen l. Kiintotähtien taivaaseen ja siellä Kaksosten
tähtisikermään. Kun aurinko keski-ajan astronomien mukaan, saapuu tähän
tähtimerkkiin n. 20 p:nä toukokuuta, täytyy siis Danten syntymäpäivän
langeta tämän kuun viimeiselle kymmeniselle. Kaksosia sanoivat
astrologit sellaiseksi tähtikuvioksi, jonka vaikutuksen alaisina
tiedemiehet, runoilijat ja ennustajat syntyvät maailmaan.

[279] »Latonan tytär» = Kuu (ks. Parat. II.

[280] Hyperionin poika on Aurinko; sen lähistöllä ovat Merkurius (jonka
äiti on Maia) ja Venus (jonka äiti on Dione).

[281] Jupiter kiertää (poikaansa) Marsia ja (isäänsä) Saturnusta
lauhduttaen edellisen kuumuutta ja jälkimmäisen kylmyyttä.

[282] »Se soppi jne.» = Maa, jonka omistusoikeudesta kiistellään. Vrt.
Seneca: »Punctum est in quo bellatis.»


23. laulu

[283] = Meridiaaniin, jossa aurinko on korkeimmillaan.

[284] = Se iäinen kunnia, jonka autuaat ansaitsevat kääntämällä hyvään
luonnolliset taipumukset, joihin taivaat vaikuttavat (Casini).

[285] Trivia = Diana, kuunjumalatar.--Immet iäiset ovat tähtiä.

[286] »näin Päivän» = Kristuksen, autuaiden sielujen (»tuikkehien»)
yläpuolella. Samaa tarkoittaa »olento valoisa».

[287] Vrt. I Kor. kirj. 1:24.

[288] Ks. selitystä edellä alk. »Kaikki seikat keskenänsä...»

[289] Polyhymnia = Muusa, joka edusti lyyrillistä runoutta.

[290] »Ruusu» = Neitsyt Maria, _rosa mystica_ katolisen kirkon
litanioissa.--Liljat = apostolit, jotka kääntävät ihmisiä Kristuksen
uskoon.

[291] »Kukan kauniin nimi» = Maria, joka Kristuksen kadottua Empyreumiin
on nyt kirkkain valo. Myöhemmin hän esiintyy nimillä »kirkas tähti»:

    Kumpaankin silmääni kun kuvautunut
    ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,
    mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

vrt. katol. kirkon tervehdyshymni »Ave mari stella, Dei mater alma») ja
»Safiiri»:

    tuon verrattuna lauluun luutun, jolla
    safiri se nyt päänsä seppelöitsi
    jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

[292] »Soihtu pieni» = Arkkienkeli Gabriel, joka kuten ennen maan päällä
niin nytkin ylistää laulullaan Neitsyt Mariaa.

[293] »Kuningasmantteli» = Yhdeksäs taivas l. Primum mobile, joka
ulottuu kaikkien kahdeksan taivaan ympäri, jotka taivaat vaikuttavat
välittömästi ihmisten maailmaan; samalla se on lähinnä Empyreumia,
Jumalan istuinta.

[294] Dante ei voinut enää nähdä Mariaa, joka nousi Kristuksen luo
Empyreumiin.

[295] »_Regina coeli_» = Taivaan kuningatar, erään katol. kirkkohymnin
alkusanat.

[296] Babylonin vankeudessa halveksivat autuaat sielut kultaa ja
rikkauksia voidakseen kaikki kärsimykset kestämällä saavuttaa aarteen
taivaassa.

[297] = Apostoli Pietari. Vrt. Matt. ev. 16:19.


24. laulu

[298] Vrt. Ilmest. kirj. 19:9: »Autuaita ovat ne, jotka ovat kutsutut
Karitsan hääaterialle.»

[299] Kauneimmat liekkijoukosta olivat apostolit ja loistavin niistä
Pietari.--Kolme kierrosta Beatricen ympäri

    (Ja kolme kertaa ympäri Beatricen
    se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,
    sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.)

merkitsee pyhää Kolminaisuutta taikka kolmea kristillistä hyvettä.

[300] Kuva on otettu maalaustaiteesta. Benvenuto da Imola selittää mm.:
»Huomaa, että kun maalari tahtoo kuvata laskoksia kankaalle, hänen ei
pidä käyttää eloisaa (räikeää) väriä, vaan himmeämpää kuin itse kankaan
väri; samoin ei runoilija kyllin hienojen sointujen ja ajatusten
puutteessa pysty kuvailemaan apostolien laulua.»

[301] Ks. Matt. ev. 14:28-33.

[302] Alkutekstissä oleva _baccelliere_ (lat. _baccalarius_) nimi
voitaneen suomessa hyvin korvata teini-nimellä (lat. _dia conus_), koska
kysymys on keskiaikaisen akatemian (erit. pappis-) oppilaasta. Danten
säkeisiin nähden huomauttaa Casini: »Onnistunut vertaus on otettu
keskiajan filosofisista ja teologisista kouluista, joissa oppi-isän
(_maestro_) oli tapana esittää istuimeltaan kysymykset, joita sitten
pohdittiin (_approvare_) läsnäolevien tohtorien, baccellierien ja
oppilasten välillä, ja sitten kun jokaista kysymystä oli pohdittu esitti
oppi-isä sen jonakin toisena päivänä todistuksineen _pro et contra_, ja
lausui lopuksi oman mielipiteensä (_terminare_)». Eräiden mukaan Dante
viittaa erityisesti ns. _Disputatio tentativa_ -tutkintoon, johon
Pariisin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan jäsenten tuli alistua.

[303] »Veljes rakas» = Apostoli Paavali kirjeessä Hebreal. 11:1: »Mutta
usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka
eivät näy». Vulgatassa kuuluu sama lause: _est ... fides sperandarum
substantia rerum, argumentum non apparentium_, jonka _substantia_ ja
_argumentum_ ovat tuottaneet vaikeuksia sekä Dante-selittäjille että
teologeille. Selityksessään Dante seuraa Tuomas Akvinolaisen oppia.

[304] = Vanha ja uusi Testamentti.

[305] Ks. Matt. ev. 15:13; Jeremia 2:21.

[306] Dante oli sanonut, että ihmeet olivat takeena Raamatun
jumalallisesta alkuperästä. Mikä vakuuttaa hänelle elleivät juuri
Raamatun kirjat, että nämä ihmeet todellakin ovat tapahtuneet? Jollei
hänellä ole muuta tukea on hänen todistuksensa pelkkä kehätodistus.--
Vastauksensa Dante on saanut kirkko-isiltä ja jumaluusoppineilta,
jotka ovat sitä usein käyttäneet.

[307] Dante nojautuu nähtävästi Johanneksen ev. 20:3-10. Pietari ja
Johannes juoksivat kumpikin Jeesuksen haudalle. Johannes saapui ensin,
mutta ei mennyt sisälle... Pietari tuli perille myöhemmin, mutta astui
heti sisälle hautaan, ja voitti siten Johanneksen uskonvoimassa.--
Myöskin teoksessaan _De Monarchia_ (III. 9) Dante käsittelee tätä
Raamatun kohtaa.

[308] = Vanhan Testamentin kautta. Vrt. ev. 24:44.


25. laulu

[309] Ennen kuin ryhtyy käsittelemään korkeinta toivoa, jonka esineenä
on Paratiisin autuus, Danten mielen valtaa hetkeksi maallinen isänmaa,
Firenze (»lammashuone»), jonne hän maanpaostaan toivoo palaavansa »pyhän
laulunsa ansiosta»--_Commediansa_, joka juuri oli valmistumaisillaan.
Hän palaisi sinne kypsyneenä, ei enää häilyvän maallisen rakkauden, vaan
ylevien sekä maallisten että taivaallisten seikkojen laulajana, ja saisi
kauniissa kastekappelissaan (San Giovanni Firenzessä) laakeriseppeleen
otsalleen--turha toivo, sillä parhaiksi viimeisteltyään _Commediansa_
hän kuoli kaukana rakkaasta ja sorretusta Firenzestään.

[310] Ks. edell. laulun kolme viimeistä säettä.

[311] »Valo toinen jne.»--Apostoli Jaakob. Hänen pyhättönsä
Compostelassa Galiciassa (Espanjassa), jonne hänen ruumiinsa legendan
mukaan oli haudattu, oli hyvin suosittu pyhiinvaelluspaikka
keskiajalla.--Samasta kehästä oli aikaisemmin tullut pyhä Pietari.

[312] Viittaavat luultavasti Jaakobin kirj. 1:5 tai 1:17: »Jokainen hyvä
anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valojen isältä...»
Dante näyttää sekoittavan molemmat Jaakob-nimiset apostolit:
yllämainitun kirjeen kirjoittajana pidetään Jaakob »pienempää», kun taas
kysymyksessä oleva Espanjan suojeluspyhimys oli Jaakob »suurempi».--
Muutamat jumaluusoppineet otaksuvat selittäessään Kristuksen kirkastusta
sekä muita ihmeitä, joita näkemään hän halusi ainoastaan Pietarin,
Jaakobin ja Johanneksen, että nämä merkitsevät kolmea kristillistä
hyvettä: usko = Pietari, toivo = Jaakob ja rakkaus = Johannes. (Casini.)

[313] Kukkulat ovat molemmat apostolit, joiden valo äsken oli ollut
Danten silmille liian kirkas. Sanamuoto muistuttaa Psalm. 121:1.

[314] »Keisarimme» = Jumala. Johdonmukaisesti Dante antaa pyhimyksille
nimen uskotut (_conti_) ja Jumalan istuimelle pyhin pylvästö (_aula piu
segreta_).

[315] Aurinko, josta autuaat lukevat kaiken, on Jumala.

[316] Egypti, Raamatun kirjoissa maallisen (inhan) elämän
vertauskuva.--Jerusalem = taivaallinen Hovi.

[317] »Kaks seikkaa muuta» = Toivon olemus ja alkuperä.

[318] Toivonsa määritelmäksi Dante kääntää Pietari Lombardialaisen
(_Sententiae_ III 26): »Spes est certa expectatio futurae beatudines,
veniens ex Dei gratia et ex meritis praecedentibus». Hänen toivonsa
lähteenä on ilmestys: hänelle ovat antaneet sen Pyhän Raamatun kirjat
(»moni tähti») ja ennen kaikkea Davidin psalmi (ks. Psalm. 9:11.
Vulgatan muk. »Sperent in te qui noverunt nomen tuum»). Jaakobin kirje,
jonka hän ottaa vakuudekseen, ei ensi aluksi näytä erikoisesti
koskettelevan toivoa, mutta muutamat kohdat (es. 1:12; 2:5; 4:8 jne.)
voivat kuitenkin lujittaa sitä uskovan sydämessä (Casini).

[319] »Voitonpalmu» = marttyyriuden vertauskuva.

[320] Ne Raamatun kohdat, jotka ovat Dantelle erikoisesti olleet
mielessä, ovat Jesaja 61:7 ja Joh. Ilm. 7:9. Dante siteeraa tietenkin
Vulgataa ja tarkoittaa kaksospuulla tällöin sekä sielun että ruumiin
autuutta.

[321] »Liekki kirkas» = Apostoli Johannes.--Kun talvella aurinko on
Kauriin tähtikuvassa, näyttäytyy yön taivaalla Kravun tähtimerkki; jos
tässä silloin olisi tähti niin loistava kuin pyhä Johannes, olisi
ainaista päivää kokonaisen kuukauden ajan (joulukuun puolivälistä
tammikuun puoliväliin).

[322] Beatricen sanat, joilla hän kuvaa apost. Johannesta, viittaavat
Joh. ev. 13:23; 27:20, joissa Johanneksen kerrotaan nojanneen Jeesuksen
rintaa vasten, sekä ib. 19:26-29, jossa hänet valittiin Neitsyeen pojan
sijaiseksi.--Pelikaani oli suosittu vertauskuva Kristuksesta, koska sen
arveltiin elättävän poikasiaan omalla verellään. (Vrt. myös Psalt.
102:7).

[323] Dante oli teroittanut katsettaan nähdäkseen oliko Johanneksella
todellakin sekä sielu että ruumis, koska keskiajalla uskottiin, ettei
hän ollut kuollut vaan noussut taivaaseen sellaisena kuin eli maan
päällä. Apostoli vakuuttaa nyt, että hänen ruumiinsa makaa maassa, sillä
taivaaseen ei ole päästetty yhtään ruumiillista luontoa, paitsi
Kristuksen ja Neitsyt Marian jotka nousivat Empyreumiin.

[324] Apostoli Johanneksen valo oli sokaissut Danten.


26. laulu

[325] Apostoli Johannes.

[326] Ananias paransi Saulin panemalla kätensä hänen päälleen (ks.
Apost. teot 9:10-22.)

[327] Hyvyys = Jumala, on Danten kaiken rakkauden kohde. Kirja merkinnee
koko luomakuntaa, joka on Jumalan rakkauden teos ja jossa tämä rakkaus
ilmenee heikompana tai voimakkaampana (Vrt. Parat. I).

[328] = Mikä on saanut sinut rakastamaan Jumalaa? Kaksi vaikutinta Dante
luettelee: filosofia (»järjen syyt»), joka näyttää, että kaikki luotu
tähtää hyvään, ja korkeimpaan hyvään, joka on Jumala sekä Jumalan
auktoriteetti (»arvovalta»), joka ilmenee Raamatun kirjoissa.

[329] Selittäjät ovat eri mieltä siitä, ketä Dante tarkoittaa;
luultavimmin Aristotelesta, vaikka monet muutkin hänen jälkeensä ovat
lausuneet saman mielipiteen.--Iäiset substanssit = enkelit ja
ihmissielut.

[330] Ks. 2 Moos. kirj. 33:19.

[331] = Apostoli Johannes Ilmestyskirjassaan (erit. 21, 22).
Mahdollisesti tarkoitetaan myös Joh. ev. I, mutta edellistä puoltaa mm.
alempana esiintyvä nimitys »Kristus-kotka», jota käytetään Johanneksesta
juuri Ilmestyskirjan tähden.

[332] Järkisyiden ja pyhän Raamatun lisäksi ovat Danten rakkauteen
vaikuttaneet maailman luominen, hänen oma syntymänsä, Kristuksen
uhrikuolema sekä ikuinen autuus.

[333] »Kertomani tiedon», sen että Jumala on korkein hyvä.

[334] »Lehdet» = ihmiset.--Ikuinen Viljelijä = Jumala (Vrt. Joh. ev.
15:1: »Minä olen se tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri»).

[335] »Pyhä, pyhä, pyhä!» = Alkusanat lauluun Joh. Ilm. 4:8 tai Jesaja
6:3 (»Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen
kunniaansa.»)

[336] »Ensi sielu» = Aatami.

[337] Aatami, joka näkee Danten ajatukset Jumalassa vastaa Danten
kysymyksiin: Kuinka monta vuotta on kulunut ensimmäisen ihmisen
luomisesta? Kuinka kauan hän viipyi maallisessa paratiisissa? Mikä oli
ensi synnin todellinen laatu? Mitä kieltä Aatami puhui?

[338] Aatamin vastaus Danten kolmanteen kysymykseen nojautuu Tuomas
Akvinolaisen oppiin. Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia
henkistä hyvää yli sallitun määrän, »tulla Jumalan kaltaiseksi».

[339] Aatami oli viettänyt Limbuksessa, helvetin esipihassa, 4302 vuotta
ennenkuin Kristus vapautti hänet sieltä ja oli nähnyt auringon 930
kertaa kiertävän eläinradan kaikkien tähtimerkkien lävitse, so.
viettänyt 930 vuotta maan päällä. Maailman luomisesta siihen asti,
jolloin Kristus kuoli ja astui alas kuolonvaltakuntaan, oli siis kulunut
5232 vuotta.

[340] = Babelin tornin rakentaminen.

[341] Ennen Aatamin kuolemaa Jumalaa kutsuttiin I:ksi, joka kirjain on
käsitettävä muinaiseksi Jumalan vertauskuvaksi pikemmin kuin
hebrealaisen jumalannimen, Jehovah, alkukirjaimeksi. Sitä seurasi
Jumalan nimenä _Eli_ (l. El), joka samalla merkitsi hebrean kielen
syntyä. Tätä kieltä oli Dante ensin (_De vulg. Eloq._) pitänyt Aatamin
kielenä, joka sitten oli säilynyt muuttumattomana tuolla kansalla. Nyt
Dante kumoaa tämän mielipiteensä.

[342] Maallisessa paratiisissa antaa Dante Aatamin viipyä luomispäivänsä
ensimmäisestä tunnista seitsemänteen tuntiin.


27. laulu

[343] »Soihtua nuo neljä» = kolme apostolia ja Aatami; ensin tuli
Pietari.

[344] Jupiter oli väriltään valkea, Mars verrattain punainen. Pietari
muutti väriään punastuessaan vihasta, kuten seuraavassa nähdään.

[345] Tässä Pietari alkaa ankaran nuhdesaarnan Rooman paaveja vastaan.
Näissä säkeissä syytös kohdistuu Bonifacius VIII:een, jos rajoitutaan
runoilijan aikaan, jolloin runoilija vaelteli henkimaailmassa (v. 1300),
mutta Johannes XXII:een, jos siirrytään siihen aikaan, jolloin Dante
kirjoitti »Paratiisin» (mikä tapahtui paljon myöhemmin).--Paavin istuin
on niin arvottomasti täytetty, että se näyttää vapaalta Kristuksen
silmissä ja Rooma (jonne Pietari oli haudattu) oli sellainen synninpesä,
että itse Luciferkin helvetissä sille nauraa.

[346] Vrt. Mark. ev. 15:30 ja Luuk. ev. 23:44-45.

[347] »Kristuksen morsian» = kirkko.--Oman aikansa turmeltuneiden
paavien vastakohtana (ks. al. s. 19) Dante mainitsee Rooman ensimmäiset
paavit, jotka täyttivät arvokkaasti tehtävänsä Pietarin seuraajina. Nämä
paavit, jotka kaikki kärsivät marttyyrikuoleman, astuivat perimätietojen
mukaan istuimelleen seuraavassa järjestyksessä (vuosiluvut vaihtelevat
hiukan eri lähteissä):

    V. 29 apostoli Pietari   V. 117 Sixtus I
    »  65 Linus              »  142 Pius I
    »  67 Klemens            »  217 Calixtus I
    »  77 Klito (Cletus)     » 222 Urbanus I.

[348] Viittaavat nähtävästi Viimeiseen tuomioon (ks. Matt. ev.
25:31-34), jossa lampaat ja vuohet erotetaan. Dante tarkoittaa, että
paavien asiana ei ollut sekaantua puolueriitoihin suosimaan toista
puoluetta ja vihaamaan toista.

[349] = Ei ollut tarkoitus, että avaimia, apostolisen arvovallan
vertauskuvia, käytettäisiin puoluemerkkinä kristittyjen sodissa toisia
kristittyjä (esim. albigenssejä) vastaan, taikka että pyhän Pietarin
kuvalla varustettu leima painettaisiin paavillisiin kirjeisiin, joissa
myönnettiin simoniaa palvelevia vapauksia ja etuoikeuksia.

[350] Cahorsit ja Gascognelaiset = paavit Johannes XXII (Cahorsista) ja
Klemens V (Gascognesta) sekä heidän suosimansa maanmiehet, jotka olivat
päässeet korkeisiin kirkollisiin virkoihin ja nauttivat kaikenlaisia
etuoikeuksia.

[351] »Kun sarvi Kauriin jne.» = talvipäivänseisauksen
aikana.--Autuaiden sielut (»hiuteet») katoavat ylös Empyreumiin.

[352] »Kuink' kääntynyt sa olet» = Kuinka paljon olet kääntynyt tämän
taivaan liikkeen kerällä.

[353] Näiden astronomiseen kieleen puettujen säkeiden tarkoitus on
yksinkertaisesti se, että oli kulunut 6 tuntia siitä, kun Dante ensin,
keskipäivän aikaan Kaksosten tähtisikermästä katsoi alempia
taivaankappaleita. Silloin hän oli Jerusalemin meridiaanilla, kun hän
taas nyt oli siirtynyt siitä 90 astetta länteen päin, niin että hän
Gibraltarin salmen (Cadizin) kautta näki Atlantin valtameren. Tämän
väliajan kuluessa hän oli siirtynyt sen pituisen matkan, minkä
ensimmäinen vyöhyke (»clima») muodostaa keskeltä päähän asti, so. sen
leikkauspisteestä meridiaanin kanssa lännen horisonttiin saakka l. siis
90 asteen pituisen matkan. Täältä hän näki siis Atlantin valtameren
(jolla Odysseus harhaili) sekä Foinikian rannan, josta Jupiter ryösti
Europan. Ovidiuksen mukaan Jupiter oli muuttanut itsensä häräksi ja
tavattomalla lauhkeudellaan houkuttanut Europan, Foinikian kuninkaan
Agenorin tyttären, istumaan selkäänsä ja uinut sitten saaliineen yli
ulapan Kreetan saarelle.--Vielä enemmänkin olisi runoilijalle näkynyt
Foinikian manteretta ellei ilta olisi hämärtynyt ja rajoittanut
näköpiiriä.

[354] »Ledan pesä» = Kaksosten tähtikuva, Kastor ja Pollux; Leda oli
saanut lapset Jupiterin kanssa, joka lähestyi häntä joutsenen
hahmossa.--Täältä Dante nousee nopeimpaan taivaaseen, Primum mobileen l.
kristallitaivaaseen, jossa ajan sekä paikan havaitsemismuodot lakkaavat
olemasta.

[355] Kristallitaivaasta alkaa maailman liike kiinteän keskipisteensä
maan ympäri.--Tämä taivas on olemassa ainoastaan Jumalan tietoisuudessa,
joka on sen »intelligenssi», ts. jossa piilee sitä liikuttava rakkaus ja
alempiin taivaisiin vaikuttava voima.

[356] Koska kaikki liike on peräisin kristallitaivaasta (»Ens-Liike») ja
koska liike havaitaan ajasta, on ajallakin alkunsa tässä taivaassa.

[357] Yhteys edellisen ja seuraavan puheenaiheen välillä käy selville,
kun ottaa huomioon että ahneus oli Danten silmissä se, mikä esti ihmisiä
tuntemasta ja tavoittamasta oikeutta ja korkeinta hyvää ja niin syynä
maailman onnettomuuksiin. Täten runoilija johtuu surkuttelemaan ja
nuhtelemaan niitä, jotka eivät voi päästä näkemään Jumalaa ja tätä
jumalallista maailmanjärjestystä, josta hän itse nyt sai nauttia.

[358] »Alituinen sade» = alituiset yllytykset pahaan.

[359] Nuorena poikana vielä noudattaa Kirkon määräyksiä paaston suhteen
(keskiviikkona ja perjantaina), mutta vanhemmaksi vartuttuaan hän ne
laiminlyö ja syö lihaa paastonakin.

[360] Niistä monista selityksistä, joita näille säkeille on annettu,
näyttävät kaksi seuraavaa parhaimmilta: 1) sen tyttärellä, joka antaa
aamun ja illan on ymmärrettävä ihmisluontoa ja valkealla (»tummuvalla»)
iholla nuoruuden viattomuutta; 2) näin tummuu kirkon valkoinen ulkomuoto
Jumalan silmissä, so. kirkko, joka alussa oli pyhä ja puhdas on nyt
tullut pahaksi ja iljettäväksi Jumalan silmissä (Scartazzini ym.).

[361] Myös keisarillinen istuin on vapaa, koska hallitsija ei välitä
Roomasta eikä Italiasta. (Tämä koskee lähinnä keisari Albert I:tä).

[366] Danten aikana käytännössä oleva juliaaninen ajanlasku synnytti
sadannesosan päivän vajauksen jokaista vuotta kohti, yhden päivän
jokaista vuosisataa kohti. Danten aikana oli näin syntynyt jo n. 8
päivän vajaus. Epäkohdan oikaisi vasta v. 1582 paavi Gregorius XIII
tunnetulla kalenterillaan.--Danten ennustus (ks. seur. selit.)
toteutuisi siis vasta noin 3000 vuoden päästä.

[363] Tämä ennustus tai toivomus on samansuuntainen, minkä runoilija
monessa kohdin on lausunut Italian tulevasta vapauttajasta ja
parantajasta.


28. laulu

[364] Tämä pieni piste, jonka Dante näkee Beatricen silmissä ja sitten
itse taivaassa, on Jumala, jonka ykseyttä ja jakamattomuutta säkeet
13-15 kuvaavat.

[365] Valopisteen ympäri kiersi 9 samankeskistä kehää siten, että
pistettä lähinnä olevan vauhti oli vielä nopeampi kuin Primum mobilen ja
etäisempien yhä hitaampi. Nämä etäisemmät kehät laajenevat samalla yhä
enemmän, niin että seitsemänteen ei enää yltäisi Junon airut, so.
sateenkaari. Tässä siis on havaittavissa päinvastainen ilmiö, kuin
yhdeksän taivaan liikkuessa sitä nopeammin mitä etäämpänä ne ovat
keskipisteestään. Tämä aiheutti Danten ihmettelyn.

[366] »Taivas tää» = kristallitaivas. Piirillä, joka on suurimmassa
sopusoinnussa sen kanssa tarkoitetaan serafien hierarkiaa, joka koska se
kerran on lähinnä Luojaa, rakastaa häntä eniten ja jota tämä taas eniten
valistaa.

[367] Substanssit = enkelien liikuttajat, »intelligenssit».

[368] Tuulet (neljä pääluulta) kuvattiin tavallisesti ihmiskasvojen
muotoon. Tässä on kysymys Boreaksesta l. pohjatuulesta sen puhaltaessa
lauhkeimmalta taholta, so. enemmän luoteesta käsin.

[369] Vertaus shakkilaudasta lienee vain merkitsemässä säkenien
(enkelien) ääretöntä tai sangen suurta lukua.

[370] Beatrice selittää taivaallisten hierarkiain järjestyksen.
Keskiajan oppi tästä kysymyksestä perustui etupäässä erääseen teokseen,
jonka tekijänä pidettiin Dionysos Areopagitaa, sekä muutamaan Gregorius
Suuren saarnaan. Kuitenkin tähän opinhaaraan on löydettävissä lähteet jo
Raamatusta, nim. Vanhasta testamentista (kerubit ja serafit) sekä
Paavalin kirjeistä (esim. Roomal. 8:38; Efesol. 1:21; Kolossal. 2:15; I
Tessalon. 4:16), joissa joskin hiukan eri sanoin, mainitaan kaikki
Dantellakin esiintyvät nimitykset enkelolennoille (»rakkauksille»). Nämä
jaettiin sitten kolmeen ryhmään (hierarkiaan), joista kukin käsitti 3
ala-osastoa (kuoroa). Dionysius Areopagita esittää ne seuraavassa
järjestyksessä: Serafit, Kerubit, Tronit (Valta-istuimet)--Vallat
(Vulgatassa _dominationes_), Voimat (_virtutes_), Mahtajat
(_potestates_)--Päät (_principatus_), Arkkienkelit ja Enkelit.--Dante
ja Tuomas Akvinolainen seuraavat Dionysiusta.

[371] Vrt. Joh. I kirje 3:2: »Mutta me tiedämme, että tulemme hänen
kaltaisikseen kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena
kuin hän on.»

[372] Skolastinen teologia pohti myös kysymystä, oliko ikuinen autuus
Jumalan »näkemistä» (kontemplatiivista energiaa) vaiko rakkautta
Jumalaan. Dante puoltaa niin kuin Tuomas Akvinolainenkin edellistä
mielipidettä.

[373] Oinas on korkeimmillaan yön taivaalla syyspäivän tasauksen
jälkeen, jolloin pahat säät ja rajuilmat alkavat. Dante tahtoo siis
sanoa, että Paratiisi ei ole kuten maa sään vaihtelujen alainen.

[374] Dionysius, ks. _Parat_. X, s. 4-6.

[375] Gregorius I oli järjestelmässään asettanut Voimat ja Päät toiseen
ryhmään kuin Dionysius, ja Dante itse oli »Convitossaan» (11:6) lausunut
Kirkon hyväksymästä opista eriävän mielipiteen.

[376] 2 Korintt. kirj. 12:4 johdosta luultiin, että apostoli Paavali oli
näyssään nähnyt kaikki taivaalliset hierarkiat ja että hän vuorostaan
oli ilmoittanut sen yliluonnollisella tavalla Dionysiukselle.


29. laulu

[377] Tämän sangen oppineessa muodossa esitetyn vertauksen merkitys
voidaan riittävästi selittää seuraavasti: Latonan lapset ovat Apollo ja
Diana, edellinen auringon, jälkimmäinen kuun jumala. Päiväntasauksen
aikoina sijaitsevat kuu ja aurinko yhtaikaa horisontilla, vastapäätä
toisiaan, aurinko Oinaan ja kuu Vaa'an tähtimerkissä ja ovat silloin
jonkun aikaa tasapainossa keskenään (zenithiin nähden), kunnes ne pian
vaihtavat hemisfäärejään auringon noustessa ja kuun laskiessa taikka
päinvastoin.

[378] Jumalan.

[379] Tuomas Akvinolaisen oppia seuraten Beatrice selittää, että Jumala
ei luonut enkeleitä hankkiakseen itselleen kasvavaa hyvää, sillä hän on
itse korkein hyvä, vaan jotta hänen hyvyytensä ilmenisi luoduissa
olennoissa; luomisen syynä oli siis rakkaus luotuun.

[380] Koska iäisyydessä ei ole mitään _ennen_ eikä _sitten_, ei voida
sanoa, että Jumala olisi ollut toimeton ennen luomistyötään, joka
tapahtui ajan ja paikan ulkopuolella.

[381] Kolmijänne merkitsee kolmiyhteistä jumalaa, kolme
nuolta taas ovat: (puhdas) aine; (puhdas) muoto; niiden yhdistys l.
elimellinen maailma, erittäinkin ihminen. Ja nämä olennot olivat
täydellisiä, virheettömiä, koska ne olivat Jumalan yhdenaikaisen
(ikäänkuin saman sysäyksen vaikuttaman) luomistyön tuloksia. (Vrt. myös
I Moos. 1:31).

[382] = Enkelit, jotka saivat asuinsijansa Empyreumissa; ihmiset, joissa
aine on vahvimmin edustettuna, sijoitettiin maan päälle ja välittäviin
taivaisiin asetettiin »intelligenssi», aineen ja muodon eroittamaton
yhdistys.

[383] Kirkko-isät ja jumaluusoppineet olivat eri mieltä kysymyksestä,
milloin enkelit luotiin. Pyhä Hieronymus oli esittänyt Danten
mainitseman väitteen, jota Tuomas Akvinol. vastusti--Dante itse nojautui
Raamattuun (_I Moos._ I. I: »Alussa loi Jumala taivaan ja maan»,
mahdollisesti myös Jeesus Syrak. 18: »_qui vivit in aeternam, creavit
omnia simul_»). Myös järki vahvistaa häntä tässä uskossaan, sillä
tuntuuhan järjettömältä, että enkelit olisivat olleet niin kauan
toimettomina täyttämättä tehtäväänsä taivaspiirien ohjaajina.

[384] Tässäkin nojautuen Tuomaan oppiin Dante arvelee, että varsin lyhyt
aika kului luomisesta siihen kun Lucifer jo lankesi (koetti tulla
Jumalan kaltaiseksi, ks. Jesaja 14:12-15) ja viekotteli monta muuta
kanssaan kapinaan. _Convitossa_ (II 6) hän sanoo myös: »Kaikista näistä
järjestöistä (_ordini_) lankesivat muutamat heti kun ne oli luotu,
luvultaan ehkä kymmenes osa...»--Uskolliset enkelit jäivät taivaaseen
ylistämään ja kiittämään Luojaansa.

[385] Armo ei sulje pois ansiota. Ansio on sitä suurempi, mitä
kiihkeämpi on tahto armoa vastaanottamaan.

[386] Tässä Dante poikkeaa hieman Tuomas Akvinolaisen opista, jonka
mukaan enkeleillä on muistikyky. Dante taas arvelee, että koska enkelit
aina katsovat Jumalan kasvoihin, josta kaikki sekä menneet, nykyiset
että tulevat seikat ovat luettavissa, on kaikki yksilöllinen käsitys
niistä tarpeeton ja niin siis olematon. Sama näyttää koskevan myöskin
tahtoa.

[387] Uneksimisella ja uskomisella tarkoitettaneen tässä uusien ja
eteviltä näyttävien oppien luomista sekä niihin uskomista ja
levittämistä niiden vääryydestä ja perusteettomuudesta tietoisina.

[388] Dante soimaa aikansa pappeja ja saarnaajamunkkeja, jotka suuressa
määrin harjoittivat Raamatun väärinkäyttöä käsitellessään sitä kuin mitä
maallista kirjaa tahansa ja väärennellessään sen totuuksia järjettömillä
päähänpistoilla. Esimerkkinä hän mainitsee kiistan siitä, miksi aurinko
pimeni Kristuksen ristiinnaulinnan aikana: muutamat näet väittivät, että
tämä pimennys olisi rajoittunut vain Jerusalemiin ja sen ympäristöön kun
taas toiset hokivat sitä yleiseksi, koko maailmaa käsittäväksi. Ja
tällaisia väitteitä uskotellaan sitten ihmisille, jotka niitä
kuuntelevat tietämättä, että ne ovat tyhjää lorua ja tuottavat vahinkoa
hyödyn asemesta. Dante siis tahtoo, että jokaisen kristityn on
hankittava itselleen ainakin niin paljon tuntemusta uskonnon asioissa,
etteivät he tyydy millaiseen törkyyn tahansa.

[389] Vrt. Mark. ev. 16:15: »Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa
evankeliumia kaikille luoduille.»

[390] »Lintu» = Perkele, »pahan ilman lintu».--Jos kansa tietäisi,
kuinka moiset saarnat ovat paholaisen innoittamia, se huomaisi, ettei
myöskään lupauksilla syntien anteeksiannosta, joita niissä annetaan ole
mitään arvoa, koska ei ollut edes minkäänlaisia takeita paavin
suostumuksesta.

[391] Pyhä Antonius, egyptiläinen erakko (n. 253-358), joka tavallisesti
kuvataan porsaan seuraamana (vertauskuvana perkeleestä, joka kaikin
tavoin oli viekoitellut häntä syntiin). Hän oli perustanut luostarin,
jonka esimiehenä häntä suuresti kunnioitettiin, ja pian tuli tavaksi
pyytää almuja hänen nimissään sillä verukkeella, että ne joutuisivat
erään Viennessä (Ranskassa) olevan sairaalan hyväksi, joka oli saanut
nimensä hänen mukaansa. Samaisessa luostarissa alettiin myöskin näin
saaduilla tuloilla elättää ja lihottaa porsaita, joita sitten mm.
Toskanankin väestö piti suuressa kunniassa (ks. Franco Sacchetti:
_Novelle_ CX).--Dante sovittaa nyt tämän vertauksen aikansa
saarnaaja- ja kerjäläismunkkeihin yleensä.--Muilla, pahemmilla kuin
porsaat, tarkoitetaan esim. aviottomia lapsia, jalkavaimoja,
parittajia yms.

[392] Ks. Daniel 7:10: »Tuhannen tuhatta palveli häntä ja kymmenen
tuhannen kymmenen tuhatta seisoi hänen edessään.» Nämä luvut on siis
käsitettävä epämääräisiksi merkitsemään yleensä hyvin suurta lukua.


30. laulu

[393] Enkelikuoro katoaa tässä ylös Empyreumiin. Tätä kuvatakseen Dante
käyttää astronomista vertausta, jonka merkitys on seuraava: Dante arvioi
maan ympärimitan 20,4000 ital. peninkulmaksi; kun on keskipäivä (kuudes
tunti, noin 6000 peninkulman päässä itään), täytyy siis Italiassa olla
ensimmäinen aamutunti, jolloin tähdet alkavat sammua ja varjo lankeaa
melkein vaakasuoraan maata vasten, koska aurinko näkyy vasta
horisontilla.

[394] Häikäisevä piste on Jumala, joka kaiken keskellä näyttää
sisältyvän maailmankaikkeuteen, mutta sulkeekin itse itseensä koko
luomakunnan.

[395] Beatricen kauneus on kasvanut jokaisessa uudessa taivaassa; nyt
Empyreumissa se on niin suuri, että runoilija tuntee itsensä
kykenemättömäksi kuvailemaan sitä.--Koomikko ja traagikko merkinnevät
vain jokapäiväisemmän (_commedia_) ja ylevämmän (_tragedia_) taidelajin
harrastajaa (ks. _De vulg. eloq._).

[396] »Suulle suuremmalle» = lahjakkaammalle runoilijalle (kuin Dante).

[397] »Aine suurin» = Kristallitaivas.--Tulitaivas = Empyreum.

[398] »Molemmat sotalaumat» = enkelit ja valitut sielut; jälkimmäiset
Dante on näkevä samanlaisina kuin tuomiopäivänä, so. ei enää valon
verhoamina, vaan jälleen maallisissa ruumiissaan.

[399] Beatrice selittää syyn Danten sokaistumiseen: sellainen on Jumalan
tervehdys jokaiselle uudelle tulokkaalle Empyreumissa; vasta sen avulla
pystyy uuteen elämään ja kestämään voimakkaintakin valoa.

[400] Aiheen tähän loistavaan kuvaukseen näystään, joka aluksi ilmeni
välkkyvänä virtana, säkeninä (= enkelit) ja kukkasina, ja jonka hän pian
näkee todellisessa muodossaan, lienee Dante saanut Raamatusta (ks. esim.
Psalm. 50:3; Joh. Ilm. 22:1).

[401] Viittaavat taivaallisen ruusun ilmestymiseen. Myöhemmin tämä
valovirta muuttuu kooltaan aurinkoa suuremmaksi ja luo loistettaan
Primum mobilen ylitse aina Empyreumiin asti.

[402] »Taivaan kaksi hovia» = Paratiisin »molemmat sotalaumat».

[403] Taivaallisen ruusun lehdillä istuvat enkelit ja autuaat sielut
asteettaisissa riveissä. Sen terälehdet ovat pyhimysten rivejä, joista
ylimpien ihanuuden saattaa päättää vain alempien kauneudesta. Autuaiden
järjestyksestä lähemmin ks. Parat. XXXII.

[404] Keskiajalla oli vallalla yleinen luulo, että maailmanloppu oli
lähellä. Kuitenkin tämäkin säe on pikemmin ymmärrettävä runoilijan
moitteeksi ihmiskuntaa kohtaan, joka oli jättänyt suuret hyveet ja
antanut sijan turmeluksille, josta harvat enää pelastuisivat.

[405] Ennenkuin Dante pääsee osalliseksi Paratiisin iloista (»häistä»),
so. ennen kuolemaansa, saa hän nähdä tuolla tyhjällä kruunun
koristamalla istuimella keisari Henrik VII:n, jonka Dante toivoi
toteuttavan hänen unensa yleisestä maailmanmonarkiasta (vrt. Parat. XVII

    Mut ennen kuin Gascognelainen pettää
    ylevän Henrikin, lyö tulta hänen
    kykynsä halveksua rahaa, vaivaa).

[406] »Päämies» = Paavi Klemens V, joka salaisilla ja julkisilla
juonitteluillaan esti Henrik VII:n hyvät aikeet. Hänelle ei löydy
valtaistuinta taivaassa vaan hänet syöstään simonistien joukkoon
helvettiin. Siellä odotti kuten muistettaneen, paavi Nikolaus III
Bonifacius VIII:a, Anagnilaista, joka nyt vuorostaan odottaisi Klemens
V:ä, sitä, joka painaisi hänet yhä syvemmälle tuskien kuiluun.--Nämä
katkeran uhkaavat säkeet ovat samalla Beatricen viimeiset sanat Danten
runoelmassa.


31. laulu

[407] »Pyhä sotalauma» = autuaiden sielut. Vrt. Apost. teot 20:28.

[408] »Mut toinen» = enkelien parvi.

[409] = Lennellen Jumalan läheisyydessä.

[410] »Kansa vanha ynnä uusi» = Vanhan ja uuden liiton vanhurskaat,
jotka kiinnittivät katseensa ja sielunsa kolmiyhteiseen, mutta heille
yhdessä olemuksessa loistavaan Jumalaan.

[411] Helice oli Dianan nymfi, joka Jupiterin viettelemänä oli
synnyttänyt pojan; mustasukkainen Juno oli sitten muuttanut Helicen
karhuksi ja tässä hahmossa häntä vainosi hänen poikansa, kunnes Jupiter
muutti molemmat tähdiksi, Isoksi karhuksi (Otava) ja Pikku karhuksi
(Pikku Otava), jotka molemmat loistavat pohjoisella taivaanlaella.--Ei
tiedetä varmasti, mistä barbaareista ja mistä tilaisuudesta tässä on
kysymys, mutta luultavasti tarkoitetaan niitä lukemattomia
pyhiinvaeltajia, jotka riemuvuonna 1300 saapuivat kaikesta
kristikunnasta Roomaan.--Lateraani oli paavien istuimena siihen asti
kunnes istuin muutettiin Avignoniin, josta palattua (1377) se
siirrettiin Vatikaaniin.

[412] Tämä vanhus on, kuten seuraavasta käy ilmi, pyhä Bernhard
Clairvauxlainen, keskiajan jaloin ja syvämielisin mystikko. Hän syntyi
Fontainesissä Bourgognessa 1091, meni munkiksi Citeauxin
sistersiläisluostariin 1113 ja tuli sitten perustamansa Clairvauxin
(Clara vallis) luostarin apotiksi. Hän kuoli 1153 jättäen jälkeensä
askeettisia teoksia, joita Dante tutki. Hän tunsi harvinaisen harrasta
kiintymystä Neitsyt Mariaan, jonka johdosta hänet julistettiin pyhäksi
pari vuotta kuolemansa jälkeen.

[413] Vrt. seur. laulu, s. 7-9.

[414] Kruunu on pyhimyksen sädekehä (_gloria_), joka syntyy Jumalan
valon heijastuksesta.

[415] Beatrice oli laskeutunut alas Limbukseen kehoittamaan Vergiliusta
Danten apuun.

[416] »Orjuudesta» = synnin orjuudesta.

[417] »Ikilähtehesen» = Jumalaan.

[418] »Taivaan kuningatar» = Neitsyt Maria.

[419] Kroatia merkitsee tässä yleensä kaukaista maata.--Hikiliina
[alkutekstissä: _Veronika_ (_veraicon_ = todellinen kuva)], arvokas
pyhäinjäännös, jota säilytetään Rooman Pietarin kirkossa. Erään vanhan
legendan mukaan oli muuan pyhä nainen, Veronica, antanut Kristukselle
tiellä Golgatalle tämän liinan, jotta Kristus voisi kuivata hien
kasvoiltaan, ja saatuaan sen sitten takaisin hän näki siinä Kristuksen
kasvojen piirteet, jotka eivät sitten enää siitä lähteneet.

[420] »Laaksosta päin kukkulaa» = ruusun alaosasta sen ylä-ääreen, jossa
Neitsyt Maria istuu voittaen valollaan häntä ympäröivät enkelit ja
autuaat.

[421] Phaeton päivän vaunujen ohjaajana.

[422] »Kauneuden» = Neitsyt Marian.


32. laulu

[423] Synnyttämällä Vapahtajan Maria paransi sen haavan, jonka Eeva
tottelemattomuudellaan oli aiheuttanut.--Eeva oli kaunis, se on
luonnollista, koska hän oli Jumalan välittömästi luoma.

[424] »Runoilijan jne.»--Kuningas Davidin iso-isän äiti oli Ruut, joka
oli naimisissa Boaksen kanssa (vrt. Ruut. 4:21: »Boas siitti Obedin;
Obed siitti Isain; ja Isai siitti Davidin.»). David se oli joka
omantunnontuskissaan siitä, että oli ollut rikollisessa suhteessa Uriaan
ja tämän vaimoon Batsebaan (ks. 2 Samuel 11:2-4; 15-17) anoi armahdusta
Jumalalta: _Misere mei_ = Armahda minua (ks. Psaltt. 4:2; 6:3).

[425] Autuaiden paikkajärjestys taivaallisessa ruusussa on seuraava:
Keskellä istuu ylimmäisessä rivissä Neitsyt Maria; hänen alapuolellaan
seuraa rivi riviltä Eeva, Rakel, Saara, Rebekka, Ruut ym. hebrealaisia
naisia, jotka kaikki muodostavat väliseinän (muurin) Vanhan ja Uuden
testamentin autuaiden välille. Sama järjestys vallitsee myöskin ruusun
toisessa puolipiirissä: vastapäätä Mariaa istuu keskellä ylimmäisessä
rivissä Johannes Kastaja ja hänen alapuolellaan rivi riviltä kristittyjä
uskonsankareita ja kirkkoisiä, jotka muodostavat väliseinän samalla
tavalla kuin naiset edellisessä puoliympyrässä.

[426] »On kukka kypsä» = Kaikki istuimet on täytetty.

[427] Uuden liiton vanhurskaille varustetuista paikoista ovat jotkut
vielä tyhjiä.

[428] Koska Johannes Kastaja kuoli kaksi vuotta ennen Jeesuksen kuolemaa
ja astumista alas kuolon valtakuntaan, hänen täytyi viettää nämä vuodet
Limbuksessa.

[429] Fransiskus, ks. Parat. XI:

    Rinteellä tällä, missä on se loivin
    Aurinko kerran syntyi maailmalle
    kuin usein luona Gangeksen se nousee.

Benediktus, ks. Parat. XXII:

    Maist' elämääni vähän jäljell' oli,
    kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka
    pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Augustinus, kirkkoisä, syntyi Tagastassa (Pohjois-Afrikassa) v. 354,
toimi jo nuorena retoriikan opettajana Roomassa ja Milanossa ja
käännyttyään kristinuskoon hänet nimitettiin Hippon piispaksi (396),
jossa arvossa kuoli v. 426. Hän oli länsimaisen kirkon kenties suurin
oppi-isä ja Dante tutki ahkerasti hänen teoksiaan varsinkin
»Tunnustuksia» ja »Jumalan valtiosta» -teosta (_de civitate Dei_).

[430] »Kummankin uskonmuodon jne.» = Vanhan ja Uuden testamentin
vanhurskaiden lukumäärän tulee siis olla yhtä suuri. Tätä ajatusta eivät
aikakauden muut jumaluusoppineet tunne ja se lienee siis Danten omaa
keksintöä jotta hän saisi sen avulla tasasuhdan vallitsemaan
taivaallisessa ruusussa.

[431] »Henget nää» = viattomain lasten sielut (jotka on vapautettu
ruumiin kapaloista ennenkuin he vielä taisivat erottaa hyvää ja pahaa).

[432] Näistä säkeistä käy ilmi, että sielut pysyvät Paratiisissa siinä
iässä, missä he kuolivat. Tässä Dante eroaa Tuomas Akvinolaisesta, joka
opettaa, että kaikki autuaat kerran nousevat taivaisiin samassa iässä,
nim. nuoruusiässä.

[433] Danten epäily on tämä: jos näillä lapsilla ei ollut mitään omaa
ansiota, kuinka he sitten ovat autuuden eri asteilla? Eiköhän tämä
puolueellisuus ole aivan satunnaista?--Bernhard vastaa, että ensinnäkin
kaikki satunnainen on suljettu pois paratiisista, samoin kuin taivaassa
ei tunneta janoa eikä nälkää (vrt. Joh. Ilm. 7:16) ja että lapset kuten
kaikki autuaat, saavat paikkansa yksinomaan Jumalan armosta.

[434] Dante valitsee esimerkiksi Raamatun kertomuksen Eesausta ja
Jaakobista (ks. Roomal. kirj. 9:11-13, joka puhuu Jumalan mielivaltaisen
tahdon puolesta, sekä I Moos. 25:21-26). Eesaun hiusten väri oli ruskea,
Jaakobin musta, ja näiden ominaisuuksien ajateltiin merkitsevän
erilaista luonnetta, eri kohtaloita l. Jumalan predestinaatiota, joka
havaitaan jo lapsen syntymässä.--Näin ollen sielut saavat siis eri
autuusasteen, ei erilaisten elämänvaiheiden vaan kuten Dante sanoo, ensi
näkövoiman eron vuoksi, ja tämä näkövoima on yhtä kuin armon antama
suurempi tai pienempi kyky nähdä Jumalaa.

[435] Tässä Bernhard puhuu niistä ehdoista, joihin edellä [434] on
viitattu ja jotka olivat erilaiset maailmanhistorian kolmella eri
aikakaudella: ensimmäisellä, Aatamista Aabrahamiin, tarvittiin autuuden
saavuttamiseksi ainoastaan vanhempien usko yhtyneenä viattomuuteen;
toisella, Abrahamista Kristukseen, ympärileikkaus, ja kolmannella,
Kristuksen eteenpäin, kaste.--Kastamattomat lapset jäivät tällöin »sinne
alas», so. Limbukseen.

[436] = Neitsyt Marian kasvoja.

[437] »Mieliin pyhiin, jotka jne.» = enkeleihin, joiden tehtävänä juuri
on tuoda autuaille rauhaa ja rakkautta.

[438] »Enkeli» = Arkkienkeli Gabriel.

[439] Pyhä Bernhard oli jättänyt paikkansa opastaakseen Dantea
senjälkeen kuin Beatrice oli tästä tehtävästä luopunut.

[440] Gabrielista ks. Parat. XXIII:

    »Aukaise silmäs, olemustain katso!
    Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet
    hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

»Huomattakoon pyhäin tahtojen ykseys, joka on sama kuin iäisen elämän
kuninkaalla» (Lana).

[441] »Nuo, jotka jne.» = Aatami ja Pietari. Aatami oli ensimmäinen,
joka uskoi tulevaan Kristukseen, pyhä Pietari ensimmäinen, joka uskoi
tulleeseen Kristukseen.

[442] »Ja hän» = Evankelista Johannes, joka Ilmestyskirjassaan ennusti
kirkon kovat kohtalot.

[443] »Opas» = Mooses.

[444] Pyhä Anna, (apokryfisten kirjojen mukaan) Neitsyt Marian äiti.

[445] Lucia, syrakusalainen neitsyt, joka edusti Dantelle Jumalan
myötävaikuttavaa armoa (_gratia cooperans_).

[446] Danten jumalallinen näky on päättymässä, koska hänellä ei ole enää
muuta nähtävää kuin kolmiyhteinen Jumala ja Kristuksen kaksoisluonto.

[447] »Tytär Poikas» = Kristuksen oma.--Tämän rukouksen on Dante
nähtävästi sommitellut pyhän Bernhardin rukousten ja ajatelmien mukaan.

[448] Kristus sovitti maailman Jumalan kanssa, hänen kauttaan sielut
tulivat jälleen arvokkaiksi nousemaan paratiisiin.

[449] »Viimeinen Autuus» = Jumala, autuuden lähde, Korkein ilo.

[450] »Sammutin jo hehkut jne.»--Tietäessään, että pyhän Bernhardin
harras rukous oli kuultu Dante tuntee nyt olevansa varma viimeisen
toiveensa toteutumisesta.

[451] »Sibyllan ennustukset.»--Cumaen (roomal. kaupunki Campaniassa)
Sibyllasta kertoo Vergilius (Aeneis III 441-452), että Sibyllan oli
tapana kirjoittaa irtonaisille lehdille sanoja ja kirjaimia, so.
oraakkeleitaan, jotka hän sitten järjesti niin, että ennustukset
seurasivat toisiaan ajanmukaisesti; mutta joka kerta kun ovi hänen
luolaansa avattiin tuli tuulenpuuska, joka hajotti lehdet niin että oli
mahdoton saada selvää niiden sisällöstä ja yhtenäisyydestä.

[452] »Dante tahtoo tällä tähdentää eroa jumalallisen valon vaikutuksen
ja muiden valonlähteiden vaikutuksen välillä: kun katsotaan muihin
valonlähteisiin kärsii näkö sitä enemmän mitä kirkkaampia ne ovat, niin
että kun käännetään silmä niistä pois, se lepää ja voimistuu katsomalla
muita esineitä; sitävastoin se, joka katsoo Jumalaan, tuntee, että hänen
kykynsä katsoa Jumalaa vain kasvaa, niin että jos hän kääntäisi
katseensa toisaalle, tuo kyky tulisi häneltä puuttumaan eikä hän enää
voisi kiinnittää sitä häneen.» (Casini.)

[453] Näiden skolastisten termien muoto alkutekstissä on: _sustanzia_ =
kaikki se, mikä on olemassa itsessään (per se); _accidenti_ = se, mikä
on olemassa jossakin toisessa; _costume_ (lat. _habitus_) = molempain
edellisten välillä vallitseva suhde.--Kaikkia tällaisia seikkoja Danten
oli siis mahdoton havaita ja eritellä.

[454] »Soi mulle unhon.»--Unholla (alkutekstissä: _letargo_ = unitauti,
horros) tarkoittanee tässä vain jonkinlaista ekstaasitilaa, jossa sielu
unohtaa kaiken maallisen ja kiintyy yksinomaan Jumalaan.--Argonauttien
hankkeet Kolkhiin matkaa varten ovat keskiaikaisen tiedon mukaan
peräisin v:lta 1223 e.Kr. l. 25 vuosisataa ennen Danten aikaa;
suomennoksessa on 20 vuosisataa, joka tässä ei suurta merkinne.--Kun
ensimmäinen laiva, Argo, laskettiin vesille, hämmästyi merenjumala
Poseidon sen varjoa.

[455] »Kolme kehää» = kolminaisuuden kolme persoonaa; erilaiset värit
merkitsevät niiden eri attribuutteja, vrt. Parat. X:

    Poikaansa silmäellen Rakkaudella,
    mi ijäisesti molemmista virtaa,
    tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton...

[456] Heijastunut kaari on Kristus, jossa runoilijalle näyttäytyy
ihmisen kuva »mutta jumalaistunut», mikä siis kuvaa Kristuksen
jumalallisen ja ihmisluonnon täydellistä yhtymistä.

[457] Tässä runoilijan henki on kohonnut hurmionsa ylevimpään huippuun;
siksi näkyjen sarja lakkaa, koska hänen tahtonsa ja kaipuunsa ovat nyt
yhdenmukaiset Jumalan kanssa; ja tässä yhdenmukaisuudessa on korkein
autuus.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jumalainen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.