Title: Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa II
Author: Daudet, Alphonse, 1840-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa II" ***


KUNINKAITA MAANPAOSSA II

Kirj.

Alphonse Daudet


Ranskasta [»Les rois en exile»] suomensi Kasimir Leino.

Kansan Romaanikirjasto 1.


Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Oulussa 1908,
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Suuri kaappaus
   II. Eräs akatemiallinen juhlallisuus
  III. Perhekohtaus
   IV. Aatto-iltana
    V. Yöjunalla
   VI. Kuolemaan tuomittu vanki
  VII. Kuningas luopuu
 VIII. Pieni kuningas
   IX. Pimeässä kammiossa
    X. Fides, Spes
   XI. Erään rodun loppu



I.

Suuri kaappaus.


Äkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi
sellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut
konttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat
häilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään:
J. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja
antaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas »oliko
lähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo
toimitettu», koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja
niin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä
silmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin
erityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi
sen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä
heti Tomin sisään tultua:

»No, mitä on tapahtunut?»

»Tärkeitä asioita», sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja
mulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa
tilaisuuksissa.

Viitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:

»Tulehan tänne!»

Molemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia
portaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen
viehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu
divaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina
valaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla
ruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä
valaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan
kanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja
mennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien
»karhujen» ahdistaessa taikka muuten välttää »loukkauskiviä», millä
sanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta
häiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa
toimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta
välttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia
ikävyyksiä ja kinastuksia.

Tähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan
Señoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset,
jotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet
koskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen
tyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän
aina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä
pukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen
sivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin.
Ilveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin:
tuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois
samoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin
sirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen
metriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn
pappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita
pitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja
luonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin
pääkaupungin ainoassa englantilaisessa »cabissa» ajelevan katuja
pitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha
kuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin
kurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut
palavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä
muodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta,
eikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen
kaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika,
joka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen
kymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi
vuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos
taivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta
vastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli
Parisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa
ehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo
poikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi
yrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen
vilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan,
jonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin
ammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k.
skvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina;
kaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat,
jotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin
Lontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän
pitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa,
ell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt
nykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä
poikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän
vähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde
Parkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan
ja -- vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan
Englannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti
Albionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa
takaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla
pälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha
veitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse
teossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi,
sillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt
anglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus
pälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi
tehdä ensimäisen »suuren kaappauksensa» välittäjänä ja asioitsijana.

»Kenen saan minä ilmoittaa?» kysyi pitkä livreepukuinen
palvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.

Poitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin
renttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei
hän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin
kunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.

-- Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut
tämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden
kohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten
huvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa
ja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti
kuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria
käytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla
voivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa
esiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti
ikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin
mietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.

Omituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän
harkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet,
joita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän
aikaan jonkunlaista »Family Hotelia» (= perhehotellia) eräässä
kolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka
punaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien
ympäröimme porraskäytävineen -- Antinin kadun puolelta -- teki varsin
hauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit
kasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän
istui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas
liikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja,
ilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia
englantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan
kuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas
olivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta
soiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen
hotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä
kultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen
tavallisesti korkeaa peliä.

Jos joku kunniallinen perhe joskus -- erehdyttävän nimikyltin johdosta
-- eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä
täyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet
kuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit
mukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom
Lewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä
nyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti
hänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen
taitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän
heidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän
emännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina
iloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja
rattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden
mieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain
nauttimiseen.

Yhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan,
yhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen
puolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui
jonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä
ja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana
kertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa
tai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren,
kukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen
vieressänsä akkunalla.

Niille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita
Señoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut
mitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman
kylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä
lemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren
tytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta
Señoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli
hänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja
turmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt
näki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella,
viekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan
ammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään
siis voi tehdä?

Siitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin
jonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen
suojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän
osoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa
enemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa
Señorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa
ei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia
aatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä
ilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa
joutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana -- ranskan
kieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä --
tuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi
hänen korvaansa:

»En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?»

Tästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin
hassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu
näyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä,
ilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on
eikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin
etuoikeutta.

Samanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään,
on tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin
sanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa
ylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta
erotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän
luonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan
-- englantilaisesta naamiosta huolimatta -- vilahti Parisin
etukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme
joskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai
ilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi
kerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan
Salomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde »kaunottaren ja eläimen
välillä» kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui
rakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin
m.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä
useampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa
vaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran
rakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin
ja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti »pieniksi tai
suuriksi kaappauksiksi». Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän
apinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta
kestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin
ensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun
ratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena
ja haltioissaan: »millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä
olet, Tom!»

Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen
muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka
ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä
kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä
kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen
noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle,
lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn
iloonsa seuraavasti:

»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on
nyt lopussa!... Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen
kaappaukseni!»

»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»

Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään
ylenkatseellisesti.

»Mitä?... Hänkö?... Uhrilammasko?... Mutta eihän hänellä ole enää
ropoakaan... Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet
kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole
karvaakaan tallella.»

»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni... Sen pelkkä nahka
on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom,
jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.

Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle
toisti hän sanansa:

»Kaksi sataa miljoonaa!»

Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta
kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II
suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän
kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian
kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan
hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten
antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista
estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi
asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää
ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta
oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja
hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä
tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka
hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin
liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja
vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa
ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet
olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää
entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet
palkkojansa moneen kuukauteen.

Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään
oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin
eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja
siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.

Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi
uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut
mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan
ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka
huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän
oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen
huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä
tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin,
kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa
kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä
näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo
lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli
voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan
hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että
kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman
ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan
voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin
ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla
voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön
pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut
suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan
luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän
luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta
sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa
maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut,
ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren
kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt
houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet
niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää
hänen menoihinsa.

»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans
saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä
tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse
väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan
naista, joka...»

»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman
näköisenä.

»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan... Tässä
tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin,
menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä...»

»Amy Férat ehkä...?»

»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo
mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän
vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan
tyytyväinen... Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi
'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä
näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla
ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin
mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la
Paix-kadun varrella.

»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoi
Señora, näyttäen miettiväiseltä... »Mutta kenen me siihen saisimme?»

»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»

Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He
ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.

»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin...»

»Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?...»

»Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua
seisoskellessansa pulpettiaition vieressä ... aavistamatta että minäkin
olen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa ... vaan kuuluu
hän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä
sen alle.»

Kuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyi
Señora.

»Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti ... 2,000
louisdoria!... Oletteko mokomaa ennen kuulleet?»

Hän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa;
sitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:

»Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella
minua... Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän
enempää.»

Samalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan
ikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.

Señora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä
metsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle
päässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä,
pureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt
suussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut
helposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas
vielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina
naisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista
lemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin
kammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus
helposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä
romanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö,
joka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut
hänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet
nuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun
kuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä
ylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni
nuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli
voinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan
omakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen
lemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät
huulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen
syttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli
nyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä
ja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama,
sama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen
raskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä
kuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa
katseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.

Señoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä
paitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän
lemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän
syttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja
kiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään,
vaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin
Parisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä
illanvietoista.

Nuoret miehet, jotka -- ollaksensa Señoran läheisyydessä --
tavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin
asioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta
kohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti
huvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota
vastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian
leijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä,
osoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo
alkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun
hän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen
kuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo
olemme tehneet selkoa.

»Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?»
Joku oli nähnyt teidät siellä.

Kuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian
suloista hämmennystä...

»Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.»

»Yksinkö?»

»No, mutta...»

»Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te...»

Kuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen,
kehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi
selittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen
pienen salongin ja olletikin sen _ruotsalaisen_ tanssijattaren, joka
siellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt
minkäänlaisiin huvituksiin...

Kristian tarjoutui saattamaan häntä.

»Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.»

»Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä...»

Vihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana
teaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut
olemaan kotonakaan.

Tämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku
seikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin
valitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen
lapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista,
vaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta.
Mustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä
vuoksi kuin suuri yölepakko...

»Voi, kuinka hauskaa!» huudahti Señora tuon tuostakin.

Mutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen
takanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän
voinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran
pehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi -- tämän päin kääntyessä --
kosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti
häntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren
asemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas
tunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja
likisti tätä sydäntänsä vastaan.

»Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!»

Ensi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat
istahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä,
kiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän
enää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja
ihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen
lyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin
näyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin
läheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli
rinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.

»Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora... Ei mitään
siteitä ... ei mitään velvollisuuksia ... ainoastaan sydämen vapaa
valinta... Ja turhaahan kaikki muu onkin!»

Näissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin
hetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista
elämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen
syvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä
ja houkutuksista, joihin nuori tyttö -- täytyessänsä yksin kulkea
Parisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa -- voi joutua, hän
kertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli
isänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon
kovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet
ikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta
vuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena.
Päästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen
voitonpyyntinsä uhriksi oli hän -- tuntien välttämättä tarvitsevansa
puolustajaa ja turvaa -- antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi
ainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa
oli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä
piilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa
töissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa
helpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka
luonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä
elämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai
hiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten
edesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.

»Tämä entinen elämäni», sanoi hän nousten lähteäksensä ulos
junasillalle, »on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te
kuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.»

Asemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen
ajatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä
jäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen
musta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja
täydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi
Kristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis
vedosta!... Kuinka oli se mahdollista!... Kuinka häntä nyt harmitti oma
alhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!... Seuraavan yön valvoi hän
kotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä
anteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta
kuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua
kaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen
hedelmään.

Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta
vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora
häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen
kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin
erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella
suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta
naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti
suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä
täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen
kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti
ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa
ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom
käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan
kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa!
Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa,
tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri,
tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian
sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri
kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle
huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin
päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä
halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen
kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka
komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora
kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat
punertavina räiskyvien rakettien valossa.

»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!»
huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa... Tosin oli tämä rakkauden
tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita
rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja
hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä:
»... ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo
kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä
uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen
kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen
olkapäillänsä!

Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän
ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin
kalpealta ja itkeneeltä.

»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä.
_Hän_ -- Tom -- sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä
Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja
siirtyä ulkomaille.»

»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»

»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos
tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä
minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»

»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»

Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:

»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te... Teille
voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni... Mutta ei ... sehän on
mahdotonta.»

»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.

»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!...»

Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni
jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:

»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä... Minä voin tehdä
teidät kreivittäreksikin... Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten
teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan
täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää
kahden ... onnellisina, vallan kahden!...

»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren
tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän
vilkkaasti:

»Ei, ei ... te olette kuitenkin kuningas ... ja kun onnetar kerran taas
hymyilee teille, jätätte te minut ja...»

»En koskaan!»

»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»...

»Illyriaan?... Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa... Viime vuonna
olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa
sitä ei tarjoudu.»

»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä
vain olisin varma siitä, että...»

Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei
lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.

Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa
mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa,
selitti Tom juhlallisesti:

»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»

Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen
oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin
vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli
hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein
tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt
vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä
äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään
raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies
jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun
vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja
koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha
kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka
loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia
haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja
tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.

Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä
asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran
tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla
päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa
lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.

Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa
la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä
siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä
varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona,
mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli
upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi
hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja
myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi
tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten
pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä
ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla,
tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa
rikkauttansa maailman tietoon.

Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora
mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja
seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa
antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan
aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja
Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan
korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä
seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia
työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin
aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä
hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa
kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja
työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t
Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin
puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä
myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin
nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin
he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin
ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista
ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti
noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon
tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin
ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille
miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä
palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän
ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla
koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava
vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku
helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti
olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti
noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan
oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti
eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun,
saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä
alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen
kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset
tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta
kohtalossansa.

Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli
hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt
vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden
näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman
nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän
oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha
kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista
ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä
Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen
rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan;
kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin
»rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset
otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan
katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä
rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin
rottain pääpesä yhäti on. Sen jälkeen kohtasi hän saman ajurin, joka
ennenkin -- hänen lähtiessänsä myymälään -- oli raskaissa saappaissansa
kiivennyt istuimellensa, kädessä ammattiin kuuluva ruoska, jota hän
piti pystysuorassa asennossa niin juhlallisena kuin olisi se ollut
kirkon kynttilä. Parin kolmen myymälän ikkunoissa, joita juuri
avattiin, näki hän riippuvan vallan samanlaisia ryysyjä ja kuuli
puhuttavan aivan samaa juutalaista mongerrusta kuin silloinkin; ja kun
hän isänsä talon porttikäytävän kautta tuttuun eteiseen tultuansa
kiipesi ne neljä porrasta, jotka veivät myymälään, ja nyt tarttui
vanhan, haljenneen soittokellon hihnaan, tunsi hän itsensä viisitoista
vuotta nuoremmaksi; nuo viisitoista vuotta olivat siis kuluneet
jättämättä häneen mitään huomattavia jälkiä.

Nyt niinkuin ennenkin tuli vanha palvelijatar Darnet, kotoisin
miilunpolttajain ja nuohoojain kotimaasta Auvergnesta, avaamaan
hänelle ovea, josta näkyi hänen kookas, paksu vartalonsa, punaiset
poskensa, noettunut leukansa, vyötäisille vyötetty villasaalinsa ja
valkearaiteinen päähineensä ikäänkuin olisi viime mainittu kielinyt
omistajan surevan jotakin manalle mennyttä miilunpolttajaa. Hänen
asemansa talossa huomasi jo siitä tavasta, millä hän lykkäsi oven auki,
ja siitä imelästä hymyilystä, millä hän tulijaa tervehti.

»Onko isä kotona?» kysyi Señora.

»On, rouva, verstaassa hän on... Minä kutsun hänet.»

»Ei ole tarvis ... kyllä minä sinne tien löydän.»

Señora meni sitten eteisen läpi vierashuoneeseen ja sen kautta pieneen
puutarhaan, joka vaikutti noiden korkeiden rakennusten ympäröimänä kuin
syvä kaivo, minkä pohjalla kasvoi muutamia puita. Tämä n.k. puutarha
oli täynnä kaikellaista rautaromua, koristeisia portaiden katkelmia,
ruosteisia vanhoja vitjoja y.m., mikä hyvin soveltui yhteen puksipuiden
kostean vihreyden ja kivestä tehdyn, homeisen suihkukaivon kanssa.
Puutarhan toisessa päässä oli vaja, johon oli sälytetty joukko kaiken
ikäisiä, repaleisia huonekaluja, kokoon käärittyjä mattoja ja
seinäverhoja; toisessa taas oli työpaja eli »verstaa», jonka akkunoissa
näkyi himmeät lasiruudut, ett'eivät naapurit voineet tähystellä,
mitä siellä milloinkin tehtiin. Työhuone oli permannosta kattoa
myöten täynnänsä vanhoja aarteita, joiden todellisen arvon ukko yksin
tiesi: lyhtyjä, kynttiläkruunuja, haarakynttilä-jalkoja, varuksia,
suitsutus-astioita, vanhanaikaisia ja ulkomaisia pronssiteoksia y.m.s.
Perimpänä loisti kaksi pajauunia, joiden luona höyläpenkki ja pöytä
hienompaa sepäntyötä varten. Täällä aherteli vanha veijari joko
korjaillen tai valmistellen kaikellaista uutta ja vanhaa, aherteli
ahkerana ja väsymättömänä kuin mikäkin munkki työkammiossansa. Ennen
kuului täältä ankara hälinä aamusta iltaan asti, sillä mestarin kanssa
työskenteli täällä silloin viisi, kuusi kisälliä; mutta nyt seisoi hän
täällä vallan yksin nakutellen ja viilaillen: ainoastaan hänen
työkalujensa kalke sekä yksinäisen lampun valo juorusivat täältä
iltaisin maailmalle, ettei kuolema vielä ollut korjannut vanhaa
kaupustelijaa ja tehnyt loppua hänen liikkeestänsä.

Tyttären sisään astuessa seisoi vanha Leemans, esinahka sidottuna
yllensä ja paidan hihat käärittyinä, par'aikaa alasimen ääressä,
valmistaen Ludvig XIII:n aikuista kynttiläjalkaa. Paljaat, karvaiset
käsivarret paistoivat kellertäviltä ikäänkuin olisi ne värjännyt pöly
juuri taottavana olevasta vaskesta; ja kun ukko oven käydessä käänsi
päin punaisen harmaan, sankkatukkaisen ja -partaisen naamansa, näkyi
noiden tuuheiden, epätasaisten kulmain alta tirkistävän pari äreää
silmää, jotka muistuttivat ärsytetyn villakoiran katsetta.

»Päivää, pappa!» tervehti Señora, joka ei ollut huomaavinansakaan,
millä nololla liikkeellä ukko koetti piiloittaa kynttilänjalkaa, jota
hän par'aikaa »korjusteli». Hän ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin
tai että hänet näin yllätettiin työssä.

»Kas, sinäkö se olet, tyttöseni!» vastasi hän tullen luo ja nuohoten
vanhaa kärsänaamaansa Señoran hienoja ja kukkeita poskia vastaan. »No,
mitä nyt on tapahtunut?» jatkoi hän lykäten tyttärensä hiljaa ulos
puutarhaan.

»Kuinka olet sinä näin varhain liikkeellä?»

»Minulla on tärkeää puhuttavaa teidän kanssanne, isä.»

»Vai niin, no, mennäänhän sisään!»

Ja sitten veti hän Señoran mukanansa sisään.

»Mutta vanha Darnet ei saa olla kuuntelemassa puhettamme!»

»Vai niin, vai niin», sanoi ukko hymyillen karvaisen naamansa sisästä.
Huoneeseen tultua huusi hän palvelijattarelle, joka juuri kiilloitti
venetsialaista peiliä, kuivaten ja kihnuttaen sitä yhtä kiiltäväksi
kuin hänen kiilloitetun permannon kanssa kilpaileva otsansa oli:

»Mene ulos puutarhaan ja vartioi siellä tavaroita sen aikaa kuin olen
täällä sisällä!»

Tämän huusi hän sellaisella äänellä, että Señora heti huomasi,
ettei vanhus suinkaan vielä ollut käskyvaltaansa luovuttanut
lempi-orjattarellensa.

Isä ja tytär olivat nyt kahden kesken pienessä, porvarillisessa
salissa, jonka valkoisilla, irtonaisilla päällyksillä varustetut
huonekalut ja pienet, villaiset matot tuolien edessä uuden aikaisen
kuosinsa ja siisteytensä vuoksi muodostivat täydellisen vastakohdan
romuttuneille, järjestämättömille aarteille vajassa ja työpajassa.
Hienot kokit pitävät ainoastaan yksinkertaisista ruokalajeista ja
samoin oli tuo vanhojen taide-esineiden ja omituisuuksien älykäs
tuntija, ukko Leemans, karttanut sälyttämästä huoneisiinsa mitään
vanhanaikaista, menettely, joka selvästi osoitti hänen vain myyvän
niitä muille eikä itse vähääkään välittävän kaikista noista
kauppatavaroista, joita hän vaihtoi ja valmisteli huolehtimatta siitä,
tuliko joku harvinaisuus sellaisen tuntijan haltuun, joka älysi
käsitellä sitä sen historiallisen arvon mukaisesti.

Ainoa, mikä täällä muistutti hänen ammattiansa, oli Watteletin maalaama
muotokuva, joka esitti ukkoa kaikellaisten romutavarain keskellä.
Erittäin näköinen se oli: ainoastaan tukka oli ukolla entistä
harmaampi. Muuten oli hän yhä vieläkin sama, minkä muotokuva osoitti
hänen silloinkin olleen: laiha ja köyryselkäinen ukko, koiramainen
tyyppi, punainen parta ja tukka, joka riippui pitkänä, takkuisena ja
niin tuuheana, ettei kasvoista näkynyt paljo muuta kuin alituisesta
ihotulehduksesta tulipunaiseksi käynyt, suuri nenä, joka teki hänet
juopon näköiseksi, vaikka hän olikin vallan raitis mies.

Muotokuvaa lukuunottamatta oli salissa eräs toinen huomattava esine,
nim. uunin reunalla lepäävä, avonainen messukirja. Sitä sai Leemans
kiittää monesta onnistuneesta kaupasta; sama messukirja eroitti hänet
vanhasta Schwalbachista, muori Esausta ja muista läheisistä, jotka
olivat alkaneet juutalaisten korttelista, Ghettosta, sillä ukko Leemans
oli kristitty, jopa katolinenkin, vaikka hän oli nainut juutalaisen
tytön. Ylhäisten ostajain parissa liikkuessansa oli hänellä
kristinuskostansa tosi hyöty. Kreivitär Malletin rukoushuoneessa ja
vanhimman nti Sismodos'in kappelissa kuunteli hän usein messua eikä
laiminlyönyt koskaan ilmestyä lauvantaisin p. Tuomas Aqvinolaisen tai
p. Klotildan kirkkoihin, joissa hänen parhaat ostajansa kävivät;
varakkaammista juutalaisista oli taas hänen vaimovainajansa pitänyt
huolta. Hänen tapansa esiytyä hurskaan lailla oli vähitellen käynyt
hänessä jonkunlaiseksi tarpeeksi, jonka vuoksi hän nyt vanhemmilla
päivillänsä harvoin laiminlöi »ravita itseänsä» messullakin, kuten
hänen oli tapansa sanoa; sitä paitse oli hän ollut huomaavinansa, että
kauppa kävi paremmin niinä päivinä, jolloin hän oli ollut messussa.

»No, mistä on kysymys?» kysyi hän katsellen viekkaasti tytärtänsä.

»Suuresta kauppa-asiasta, pappa!»

Samassa veti hän salkustansa esiin kimpun vekseleitä ja
maksu-osoituksia, jotka kaikki Kristian II oli kirjoittanut.

»Kysymys on näiden myymisestä! Ostatko nämä?»

Nähtyänsä käsialan, virnisti ukko naamaansa rypistäen sen niin
sykkyrään, että koko kasvot näyttivät häviävän parran ja tukan
peittoon. Nyt muistutti hän piikkisikaa, joka kohottaa harjaksensa
puolustukseksensa.

»Illyrialaisia arvopapereja!... Ei kiitoksia, nuo laput minä tunnen...
Miehesi lienee tullut pähkähulluksi, joka lähettää sinut tänne
sellaisissa asioissa... Vai ovat asiat nyt todellakin sellaisiksi
kehittyneet!»

Tähän vastaukseen oli Señora valmistunut eikä siitä häiriytynyt
rauhassansa.

»Kuulehan nyt, isä», sanoi hän alkaen seikkaperäisesti selittää
millaiset olosuhteet nyt olivat; hän antoi tarkan selonteon koko
»suuresta kaappaustuumasta», todistaen sanansa sillä numerolla
_Quernaro-lehteä_, jossa esitys Illyrian eduskunnan istunnosta löytyi,
ja muutamilla Lebeaun kirjoittamilla kirjeillä, jotka sisälsivät
tietoja kuninkaan toimista ja suunnitelmista... Lorun loppu oli nyt se,
että kuningas oli korviansa myöten rakastunut erääseen naiseen, jolle
hän tahtoi panna kuntoon komean asunnon (Messinan avenuen varrella)
kalustuksinensa, tallinensa ja vaunuvajoinensa; sen vuoksi ei hän
varmaankaan epäröisi kirjoittaa maksuosoituksia kuinka korkeille
summille ja kuinka suurta korkoa vastaan tahansa...

Vähitellen kävi ukko Leemans tarkkaavaksi. Vihdoin alkoi hän itse
kysellä lähemmin hankkeesta, jonka viekkaasti keksittyjä
yksityisseikkoja hän nyt kaikin puolin pohti.

»Ja milloin arvopaperit lankeisivat?»

»Kolmen kuukauden kuluttua...»

»Asia olisi siis suoritettu kolmen kuukauden kuluttua.»

»Niin kyllä ... kolmen kuukauden kuluttua.»

Señora teki samassa käsiliikkeen ikäänkuin olisi hän sitaissut jotakin
solmulle ja puristi huulensa varsin päättäviksi.

»Ja mitä korkoa vastaan?»

»Mitä vain haluat... Mitä suuremmiksi sitoumukset saamme, sitä
varmemmin pääsemme päämääräämme. Hän on saatettava siihen, ettei hänen
auta muu kuin allekirjoittaa luopumus kruunustansa.»

»Ja kun hän on suostunut sen tekemään, niin...?»

»Niin pitää tuo nainen huolen lopusta... Hänellä on silloin rakastaja,
jolla on kaksi miljoonaa kulutettavana.»

»Mutta jos nainen keksii pitää kaikki itsellensä! Täytyy olla saakelin
varma naisesta, jota käytetään...»

»Hänestä me olemmekin varmat.»

»Kuka hän siis on?»

»Et sinä häntä tunne», sanoi Señora varmasti, korjaten arvopaperit
takaisin salkkuun.

»Ei, jättäkäämme asia sittenkin siksensä», sanoi ukko vilkkaasti;
mietittyänsä hetkisen lisäsi hän: »Se on paljo rahaa ... sangen paljo
rahaa... Ainakin täytyy minun puhua Picheryn kanssa asiasta.»

»Ei, kavahda itsesi siitä, isä... Tähän juttuun ei pidä muita ihmisiä
enää sekoittaa. Meitä on jo ennestänsäkin liian monta. Tom, Lebeau ja
sinä ... ja jos ai'ot kertoa siitä useammille, niin...»

»Ainoastaan Picherylle, tyttöseni... Voinethan ymmärtää, ett'en minä
yksinäni voi niitä hankkia... Ei, se on liian paljo rahaa ... aivan
liian paljo minun varoilleni...»

»Ja vast'edes saa hän maksaa vielä enemmän», vastasi Señora
kylmäverisesti.

Nyt syntyi hetkisen vaiti-olo, jonka kuluessa ukko mietti itseksensä
salaten ajatuksensa tuuhean tukkansa alle, jonka häiläytti
kasvoillensa.

»No niin», äännähti hän vihdoin, »minä suostun, mutta yhdellä ehdolla:
tuo asunto Messinan avenuen varrella tulee tietysti erikoisesti
kalustettavaksi ... ja siihen tarvittavat kompeet hankin minä.»

Tähän saakka oli koronkiskurilla ollut puhevuoro, mutta nyt näytti
kaupustelija karvansa.

Señora ratkesi nauramaan.

»Voi sinua vanha lumppukauppias, voi sinua vanhain rääsyjen
kaupustelija!»

Tämän sanoi hän äänellä, joka hyvin soveltui tähän ympäristöön, mutta
huonosti hänen omaan pukuunsa ja ryhtiinsä.

»No, olkoon menneeksi, isä... Sinä saat hankkia kaikki nuo 'kompeet',
mutta ei mitään äitivainajan vanhoja rääsyjä, ettäs sen tiedät.»

Näillä tarkoitti hän niitä kuluneita ja tavallisissa oloissa vallan
mahdottomia esineitä, jotka ukko oli koonnut yhteen antaen niille
hurskaan nimityksen: »vaimovainajani kokoelma.» Ukko käytti näet
hyödyksensä ihmisten tunteellisuutta saadaksensa myydyksi kaiken tuon
rojutavaraston, jota hän nimitti rakkaan vainajan jälkeenjättämiksi
»muistoesineiksi» ja kun joku tahtoi ostaa jotakin näistä »hänelle
kallisarvoisista» esineistä, otti hän siitä hyvän maksun.

»Ymmärrätkö, isä ukko, ei mitään kitsastelua, ei mitään lumppuja... Tuo
nainen tietää näet erotuksen oikean ja jäljennetyn tavaran välillä!»

»Häh! Vai on hän sitä laatua», murisi vanha villakoira kuonokarvojensa
takaa.

»On, hän ymmärtää ne asiat yhtä hyvin kuin sinä ja minä, tiedätkös!»

»Hm, mutta...»

Ja nyt lähensi villakoira ruman kuononsa liki Señoran ihania kasvoja;
vaikka isän ja tyttären ulkomuodot niin vähän muistuttivat toisiansa
kuin vanha, rytistynyt pergamenttilehti voi muistuttaa raitista ruusua,
oli molempain kasvoihin nyt kuitenkin kirjoitettu: »tässä
kaupustellaan.»

»Mutta», jatkoi ukko, »koska minä nyt jo olen suostunut asiaan, pitää
minun mielestäni saada tietää, kuka hän on? Kuka tuo nainen siis on?»

»Se on...»

Señora keskeytti itsensä sitoaksensa kiinni leveän hattunsa nauhat
peilin edessä, joka kuvasti hänen kauniit kasvonsa ja tyytyväisen,
melkeinpä ylhäisen hymyilynsä; sitten lopetti hän lauseensa sanoen
erityisellä äänenpainolla:

»Se on Spalaton kreivitär!»



II.

Eräs akatemiallinen juhlallisuus.


Se klassillinen palatsi, joka lepää kupoolinsa painon alla Pont des
Arts-sillan päässä ja Parisin oppineiden kaupunginosan lähtökohdalla,
näytti tänä aamuna harvinaisen eloisalta ja olipa kuin aikoisi se
siirtyä paikoiltansa aina vierusrantakadun laidalle saakka. Räiskyvästä
kesäkuun sateesta huolimatta, joka toisinaan ihan virtasi alas
taivaalta, liikkui taaja, siistipukuinen, hansikkaita käyttävä
ihmisjoukko suuren oven portailla ja siitä kiemurtelevana jonona pitkin
muuri-aitaa aina Seinejoelle avautuvan holvin aukolle saakka;
kärsivällisesti odotti se tässä hyvin tietäen, että kukin heistä
pääsisi vuorossansa sisään niiden pienten, eri väristen kutsukorttien
avulla, jotka keskellä ryöppysadetta välähtelivät heidän hyppysissänsä.
Samanlainen järjestynyt ja säännöllinen jono vaunuja ulottui myöskin
läheisen Rahapajan sivua kulkevaa rantakatua pitkin, jono Parisin
upeimpia kaksivaljakkoja, joiden kuskit ja lakeijat olivat puetut joko
siroihin nykyaikaisiin tai vanhanaikuisiin, komeihin livreepukuihin,
vaikka ne tilapäisesti peittyivätkin jokapäiväisten, kansanvaltaisten
sateenvarjojen ja sadetakkien alle. Toiset toistansa ylhäisemmät
koti- ja ulkomaiset vaakunat, vieläpä kuninkaallisillakin
valiolauseilla ympäröidyt, loistivat vaunujen sivuilta muodostaen
jonkunlaisen, mahtavan suuren vaakunakirjan, jonka kuvasto komeana
levisi pitkin Seinen rantoja. Ja kun joku päivänsäde synkkiä kasvoja
kirkastavan hymyilyn lailla silloin tällöin valahti alas pilvien
lomasta, kimaltelivat kostuneet vaakunat, valjaat, vartijasotilaiden
kypärät, kupoolin yllä oleva lyhty ja vieläpä suuren portin edessä
lepäävät, aina tomuisen harmaat pronssiset leijonatkin näyttivät nyt
kauniin, mustan kiiltovärinsä.

Pitkien väliaikojen kuluttua on tuolla vanhalla akatemiatalolla
tällaiset juhlapäivänsä, jolloin se jonkun vastaanoton johdosta
iltapäivin äkkiä herää ja virkistyy eloon. Mutta tänä päivänä ei ollut
kysymys mistään vastaanotosta. Siihen oli vuodenaika jo aivan liian
myöhäinen: akatemiaan vastaanotettavat, joilla on siellä oikkunsa yhtä
hyvin kuin näyttelijöilläkin, eivät ikinä tyytyisi esiytymään sen
jälkeen kuin suuret kilpa-ajot jo ovat olleet ja menneet, taidenäyttely
suljettu ja matkakirstut sälytetyt kesämatkoja varten. Nyt oli kysymys
ainoastaan akatemian palkinnon jaosta, vähemmän huomattu tapaus, joka
ei tavallisesti houkuttele liikkeelle muita kuin seppelöitävien
läheiset perheet. Tämän erikoisen ihmistulvan ja ylhäisen väkijoukon
oli akatemian oville tuonut se uutinen, että palkittujen teosten
joukossa oli myöskin ruhtinas de Rosenin kirjoittama _Kuvaus Ragusan
piirityksestä_, jonka vuoksi monarkkinen ryhmäkunta oli käyttänyt
tilaisuuden toimeenpannaksensa -- kaupungin järjestysvallan suojaamana
-- mielenosoituksen nykyistä hallitusta vastaan. Tavattoman suotuisan
sallimuksen kautta taikka jonkun vehkeilyn johdosta, jommoiset kaikessa
salaisuudessa menestyvät virallisissa ja akatemiallisissa piireissä,
oli akatemian elinkautinen sihteeri sairastunut, jonka vuoksi jalo
Fitz-Royn herttua oli ottanut lukeaksensa julki palkintolautakunnan
lausunnon; ollen valkoisen verensä viimeiseen tippaan asti legitimisti
»alleviivaisi» hän tietysti ne kiihkeimmät kohdat ruhtinas Herbertin
kaunista historiallista puolueteosta, joissa puolueen koko
hallitusmielisyys ja kiihkoisuus ilmeni. Näin tulisi tästä
tilaisuudesta ivallinen mielenosoitus, jollaisia akatemiassa
uskallettiin panna toimeen keisarikunnankin aikana. Kaikki kävisi
nykyisen suopeuden lipun alla, sillä olihan suopeus tasavallan sävyisiä
tyttäriä.

Kun akatemian vanha kello löi kaksitoista, syntyi yleisössä liikettä.
Portit avataan. Verkallensa vetäytyy ihmisjoukko parhaimmassa
järjestyksessä Mazarinen torin ja samannimisen kadun puoleisille
sisäänkäytäville päin samalla kun vaakunoilla koristetut vaunut
kääntyvät kaaressa palatsin pihaan jättäen parhaille istumasijoille
oikeutetut herrasväkensä portaiden edustalle, missä kansliapäällikkö,
kunniamitaleilla koristetun palvelijakunnan keskellä, häärää hopealla
huolitellussa virkapuvussansa ja muuten niin hyväntuulisena kuin
linnanvouti tarinassa »la Belle au Bois-Dormant» hyörii prinsessan
sängyn ympärillä tämän herätessä satavuotisesta unestansa. Vaununovet
lyödään auki, pitkätakkiset lakeijat hyppäävät alas istuimiltansa
kuskin vieressä, herrasväet astuvat vaunuista, tervehtivät ja
kumartavat juhlallisesti ja hymyilevät toisillensa ja kuiskailevat
keskenänsä kuin vanhat tuttavat ainakin hävitäksensä sitten silkin
kahistessa joko siihen matotettuun porraskäytävään, joka vie
erityisesti varatuille lehtereille, taikka siihen pitkään käytävään,
joiden vuosisataista, kulunutta kivitystä myöten päästään palatsin
sisäosiin.

Yleisölle aiottu osa salia täyttyy kuulijoilla. Tasaisesti kohoavat
istumapenkit mustenevat yksitellen aina kattokaariin saakka, missä
seisovien kuulijain sivukuvat esiytyvät tummina kupoolin lasi-akkunoita
vastaan. Ei ainoatakaan sijaa tyhjänä. Pää pään vieressä istuu
täällä kuulijoita omituisen koleassa museo- ja kirkkovalaistuksessa,
jossa Ranskan suurkauden miehet, Descartes, Bossuet, Massillon y.m.
nerot ovat edustettuina marmorisina pystykuvina ikuisiksi ajoiksi
samaan asentoon kangistuneine, miettiväisine, liikkumattomine
kasvojen-piirteinensä. Salin suuren, nyt kuulijoilla täytetyn
puoliympyrän edessä oli sentään muutamia tyhjiä penkkejä ja ylinnä
viheriällä veralla verhottu pöytä puhujaa varten, kuten jo sille
asetettu vesilasi ilmaisi. Näille sijoille asettuvat akatemian jäsenet,
he kai koht'ikään tulevat sisään noista korkeista kaksoisovista, joiden
yläpuolella luemme suurilla, hautapatsaista tutuilla, kultakirjaimilla
kyhätyt sanat: _kirjallisuus, tiede ja taide_.

Mutta kaikki näyttää niin vanhalta, jäykältä ja köyhältä muodostaen
täydellisen vastakohdan niille keväisille puvuille, joilla lehterit ja
permanto olivat verhotut kuin kukkaisköynnöksellä. Väriltänsä hillityt,
sametin hienot, aniharvoin kirkkaat, vaaleat puvut, (kuosiltansa
ruumiinmuotoiset niinkuin ajan tapa vaati ja hohtavilla teräshelmillä
kirjaellut), keveät, ilmavat hiuslaitokset, joita koristi joko pitsit,
kukkaiset tai pienet samettirusettien eli keltaisten tähkäpäiden
sisästä pilkistävät pienet lintuset; suuret viuhkat, jotka olivat
alinomaa liikkeessä levittäen ympärillensä hienojen hajuvesien lemua --
kaikki tämä näytti saavan salia kaunistavan vanhan kotkankin
räpyttämään silmiänsä mielihyvästä. Mutta vaikka edustetaankin vanhaa
Ranskaa, niin eihän liene tarvis tuoda mukanansa näin raskasta ilmaa ja
pukeutua variksen peljättien lailla!

Kaikki, mitä Parisissa oli kuosikasta, ylhäissyntyistä ja säädyllisesti
ajattelevaa, oli saapunut tänne, hymyili toisillensa ja tunsi toisensa
pienistä salaperäisistä viittauksista; täällä nähtiin hienojen klubien
jäsenet, S:t Germainen etukaupungin ylimystö ja se seurapiiri,
joka ei koskaan sekaudu suuren yleisön elämään eikä näy teaatterein
ensi illoissa, vaan esiytyy määrättyinä päivinä Operassa tai
musiikkikonservatorion konserteissa muodostaen muuten erityisen,
suljetun maailman, joka elää paksujen akuttimien takana, erillänsä
katumetelistä, jopa päivän valostakin ja josta julkisuudessa ei näy
muuta kuin kuolemanilmoitukset, satunnaisten avioriitojen selvitykset
taikka uutinen jostakin omituisesta seikkailusta, jossa joku
»kumiylimystön» perhejäsenistä on ollut mukana.

Tämän valikoiman ohella nähtiin myöskin muutamia illyrialaisia
ylimysperheitä, jotka olivat paenneet isänmaastansa maanpakolaisen
kuninkaansa mukana, kaikki kauniita nais- ja miestyyppejä, vaikka tähän
hienoimpaan parisilaisympäristöön nähden hieman liian särmäkkäitä ja
outoja. Selvästi eristyvissä ryhmissä nähtiin sitä paitse tunnettuja
kirjallisia piiriä, jotka tavallisesti valmistavat akatemiallisia
vaaleja ja ennakolta vaikuttavat niin paljo äänestykseen, että näiden
tuttavuus ja suosio usein painaa enemmän vaa'alla kuin jonkun ehdokkaan
omat ansiot. Ylimystön keskuudessa nähtiin vielä muutamia
keisarikaudenkin suuruuksia, nousukkaita, jotka aikoinansa olivat
ivailleet vanhaa »ukkojen puoluetta», mutta nyt lukivat itsensä siihen.

Lopuksi oli tämän valioyleisön keskuuteen vielä pujahtanut muutamia
»riuduttavia» kaunottaria, jotka ylhäisön poissaollessa koreilevat
teaattereissa loistavissa puvuissansa, vaikka nämä monarkkisellekin
leirille tutut naiset nyt esiytyivät niin vaatimattomina, ja vihdoin
pari kolme koko Parisille tuttua, yleisesti suosittua näyttelijätärtä,
joita pääkaupungin kaikki naiset mielellänsä jäljittelivät
puvuissansa. Tätä varsinaista yleisöä lukuunottamatta nähtiin
joukko sanomalehtimiehiä ja ulkomaisten lehtien edustajia, jotka
kirjesalkkuinensa, kirjoitusneuvoinensa y.m. näyttivät pukunsakin
puolesta varustautuneen kuin jotakin matkaa varten keski-Afrikaan.

Alimmalla pienellä penkillä, puhujalavan luona, istui palkitun sankarin
puoliso, ruhtinatar Colette de Rosen viehättävän aistikkaassa,
intialaisesta kashmirkankaasta ja moareesilkistä tehdyssä viheriäisessä
puvussansa; siron hiuslaitoksen ympäröiminä loistivat hänen kauniit
kasvonsa voitonriemuisina. Ruhtinattaren vieressä taas istui
paksu ja karkeapintainen ukko Sauvadon ylpeillen siitä, että sai
olla veljentyttärensä seurana tässä tilaisuudessa, johon hän
tietämättömyydessänsä oli pukeutunut kuin ylhäistä perheiltamaa varten
kunnioittaaksensa sitä enemmän juhlallisuutta. Tämä pukuerehdys teki
hänet levottomaksi: valkoinen kaulaliina kiusoitti häntä kuin mikäkin
kaularauta; alinomaa tähysteli hän kaikkia sisääntulijoita keksiäksensä
edes jonkun samalla tavoin puvussa erehtyneen poloisen. Mutta tätä
toveria onnettomuudessa ei löytynyt.

Pian syntyi tuon loistavasti puetun ja hilpeän valiojoukon vilinässä
äänekäs hälinä, joka toisinaan heikkeni, mutta sentään kuului
selvästi ja vieri mainettivirtauksena toisesta päästä salia toiseen.
Pieninkin naurahdus leviää ja vaikuttaa toisiin, pieninkin liike ja
suosionosoituksiin varustautuva, ojennettu käsipari huomataan, kaikki
ovat jännittävän odotuksen vallassa, uteliaisuus on yhtä pingoitettu
kuin jossakin merkillisessä ensi-illassa, missä näytelmän menestys jo
ennakolta on taattu; ja kun kuuluisuudet tuon tuostakin saapuvat
paikoillensa, kääntyy kaikkien äänekäs huomio heihin päin, vaikka
väkijoukon utelias tai ihaileva solina sentään laimenee näiden mennessä
ohitse.

Mutta luokaapa silmänne tuonne Sullyn kuvan yläpuolelle, niin näette
kaksi naista, joista toinen taluttaa pientä poikaista ja jotka yhdessä
ottavat haltuunsa aition etumaiset sijat. Toinen heistä on Illyrian,
toinen Palermon kuningatar. Puettuina samallaisiin tummanpunaisesta
täpläisestä silkkikankaasta tehtyihin pukuihin, joiden rinnustat ovat
kirjaellut koruompeluksilla, ja diadeemihattuihin, joiden pitkät,
lepäävät sulat hivelevät toisen vaaleita ja toisen ruskeita suortuvia,
vaikuttavat nämä kuninkaalliset orpanukset toistensa viehättävinä
vastakohtina, ollen kaikessa muussa, paitse ylvään vartalon
notkeudessa, vallan erilaisia, jaloja tyyppejä. Frédérique on käynyt
kalpeaksi ja vanhenevaisuutta todistava piirre tekee hänen hymyilynsä
surullisemmaksi; maanpakolaisuuden levottomuutta ja kärsimyksiä
osoittavat myöskin hänen tumman orpanansa kasvot. Naisten välissä istuu
pikku Zaran kreivi ravistellen vaaleita suortuviansa; hänen kasvonsa,
katseensa ja päättäväinen suunsa todistavat päivä päivältä varmistuvaa
itseluottamusta. Hän on jo tosikuninkaan taimi, jonka kehitys on
alkanut menestyä.

Vanha herttua de Rosen istuu saman aition taustalla erään
henkilön kanssa; Kristian II se ei ole, sillä tämä on jäänyt pois
välttääksensä varmasti odotettavaa mielenosoitusta, vaan paksu- ja
tuuheatukkainen, pitkä mies, yleisölle tuntematon suuruus, jota tämän
juhlallisuuden aikana ei mainita, vaikka juuri hänen nimensä pitäisi
olla kaikkien huulilla. Oikeastaan on näet koko juhlallisuus hänen
kunniaksensa toimeenpantu, hän juuri on sepittänyt sen suuremmoisen
kuningasvallan rekviemiun, jota nyt käydään esittämään Ranskan
viimeisten ylimysten ja pääkaupunkiin asettuneiden, valtakunnistansa
karkoitettujen maanpakolaisten kuningashuoneiden läsnäollessa.
Korkeat maanpakolaiset ovat näet kaikki saapuneet juhlimaan
»veljeänsä ja sukulaistansa» Kristian II:sta tuottaen asianomaisille
juhlamarsalkoille melkoista päänvaivaa istuinjärjestyksen suhteen.
Sortuneen suuruuden arvon-mukaisia vaatimuksia on näet aina vaikea
täyttää ja maanpakolaisuuden kiusallisissa olosuhteissa voi heidän
epäilyksensä kehittyä suorastaan ärtyneeksi haavaksi.

Descartesin lehterillä -- näitä nimitetään näet kunkin lehterin
yläpuolella seisovan pystykuvan mukaan -- istuu Westfalin kuningas,
jonka ulkonäön ylevää ylhäisyyttä lisää terävät, mutta sokeat silmät.
Silloin tällöin hymyilee hän yhtäänne ja kumartaa toisaanne päin.
Alinomaa näyttää hän huolehtivan siitä, ettei hänen sokeuttansa
huomattaisi, tehtävä, jossa häntä alttiudella auttaa tyttärensä, tuo
pitkä ja hoikka nainen, jonka pää näyttää taipuvan alas rikkaiden
kultakiharain painosta. Kun kuningas pitää ainoastaan tummista
kiharoista, on hän yhäti salannut tältä tukkansa todellisen värin. »Jos
sinä olisit vaaleatukkainen, en ehkä voisi pitää sinusta niin paljoa»,
oli hänen tapansa sanoa suki'essansa prinsessan suortuvia. Tämä pari,
isä ja tytär, kärsi maanpakolaisuutensa arvokkaasti ja ylhäisellä
levollisuudella kuin olisi kysymys ollut jostakin kävelystä
kuninkaallisissa puistoissa. Aina kun kuningatar Frédériquen tapasi
hervottomuuden hetki, muisteli hän tätä sokeaa kuningasparkaa jaloine
oppainensa, jonka esimerkki antoi hänelle uutta voimaa ja virkistystä.

Mutta siirtäkäämme silmämme toista lehteriä kohti. Loistavassa
silkkiturbanissa istuu siellä Galitsian lihava kuningatar, joka
paksuine poskinensa ja punaisine ihovärinensä muistuttaa karkeakuorista
appelsiniä. Puuskuttaen ja puhallellen löyhyttelee hän kasvojansa
viuhkalla jutellessansa nauraen valkoharsoisen naisen kanssa, jonka
nuorissa suloisissa kasvoissa jo näkyy surun jälkiä silmien ympärillä,
kalpeilla huulilla ja noilla kyynelten uurtamilla poskijuovilla. Tämä
rakastettava nainen, Palman herttuatar, ei näytä juuri syntyneen niitä
täristyksiä ja kauhuja varten, joihin hänen seikkailuhalukas puolisonsa
on hänet elämän polulla saattanut. Läsnä on hänkin, tuo suuri hirviö,
joka tuon tuostakin aivan tuttavallisesti pistää kiiltävän mustan
partansa esille molempain naisten välistä; muuten ovat hänen kasvonsa
kauniit ja vasken karvaisiksi ahavoituneet viimeisen sotaisen yrityksen
jälkeen, joka maksoi hänelle niin paljo ja sentään epäonnistui niinkuin
edellisetkin retket. Mutta jonkun aikaa sai hän näytellä kuningasta,
pitää hovia, juhlia, naisia, laulattaa _Te deumia_ ja nähdä kukkaisia
siroteltavan tiellensä. Hän näytteli osansa, allekirjoitti päätöksiä,
tanssi, puhui kirjoitusmusteella ja ruudilla, vuodatti verta ja kylvi
vihaa. Ja kun hän menetti taistelun, jätti hän uskollisen puolisonsa ja
pakeni takaisin Ranskaan kootakseen voimia ja miljoonia uusiin
yrityksiin; muuten esiytyyhän jonkunlaisessa matkailijan ja
seikkailijan puvussa: tiukasti ruumiin mukaisessa, kiiltävillä napeilla
ja nyöreillä koristellussa pitkässä takissa, joka tekee hänet
mustalaisen näköiseksi. Kokonainen liuta solisevaa nuorisoa istuu
samassa aitiossa jutellen äänekkäästi ja vapaasti kuin nuoriso Pomareen
kuningattaren hovissa tuota kovaa ja kuherrukselta kuulustavaa,
kansallista kieltänsä, sinutellen toisiansa ja käyttäen keskenänsä
tuttavallisia puhetapoja, jotka herättävät pahennusta salissa.

Omituista kyllä, oli Bossuetin pieni aitio jäänyt tyhjäksi, vaikka
yleisöä oli kokoutunut niin paljo, että amfiteatterissa nähtiin
syntyperäisiä ruhtinaitakin. Kaikki ihmettelivät itseksensä, ketä
suuruutta tai tilapäisesti Parisissa oleskelevaa hallitsijaa varten
tämä mahtoi olla varattu, koska hän myöhästyy niin paljo, että istunto
nähtävästi saa alkaa ilman häntä. Vanha akatemian kello lyö jo 1.
Silloin kuuluu lyhyt komento: aseisiin! Ja aseiden tahdikkaan kalskeen
kestäessä avautuu korkea kaksois-ovi: saapuu »runous, tiede ja taide.»

Kaikki nämä kuolemattomat näyttävät, ihme kyllä, varsin reippailta ja
eloisilta, niin että luulisi periaatteellisen tahdonvoiman heitä
sellaisina säilyttävän; muuten tekee jokainen pian sen huomion, että
vanhimmat heistä koettavat esiytyä hilpeän nuorekkaina, jota vastoin
nuoremmat nähtävästi tahtovat mieluummin vaikuttaa totisuudellansa ja
juhlallisuudellansa, kun heiltä toistaiseksi puuttuu kunnioitusta
herättävät harmaat hapset. Kokonaisuudessaan ei tuo oppinut seura juuri
suuremmoista vaikutusta tehnyt: nykyajan kuosi, sileäksi kammatut
hiukset ja vartalonmukainen musta juhlatakki eivät juuri vaikutakaan
kehenkään. Epäilemättä näyttäisi Boileaun ja Racinen aikuinen tekotukka
toisellaiselta ja vaikuttaisi enemmän kunnioitusta herättävästi,
arvokkaasti ja kohottavasti -- kattokupua kohti! Ainoa, mikä tekee
hauskemman vaikutuksen salissa, on pari kolme palmunlehvillä
koristettua juhlatakkia, joiden näemme vetäytyvän akatemian jäsenille
varattujen penkkien ylimmäisille istuimille ja sen pöydän luo, missä
puhujia varten aiottu sokurivesilasi on. Pian astuu eräs näiden
joukosta esille ilmoittaen: »istunto alkaa». Mutta hänen sanojansa ei
kukaan usko eikä niitä usko hän itsekään. Hän tietää näet varsin hyvin
että Montyonin hyve-palkintojen jakaminen, josta eräs palmulehväisistä
herroista nyt käy tekemään seikkaperäistä, kaunopuheliasta selkoa on
varsinaisen istunnon ulkopuolella.

Puhe on tietysti akatemiallinen mestariteos, täydellisesti
akatemialliseen tyyliin laadittu ja tarpeenmukaisesta lauseparsilla
»hieman» ja »niin sanoakseni» hienonnettu osoittaen, että puhuja näillä
aina palaa samaan ajatukseensa niinkuin tekevät hurskaat naiset, jotka
ripillä jonkun pikkusynnin unhotettuansa palaavat takaisin rippi-isän
luo tunnustaaksensa senkin; sitä paitse oli puhe koristeltu
kaikenlaisilla arabeskeilla ja kiertelyillä, joilla puhuja kai tahtoi
peittää ajatustensa köyhyyttä, joten esitys siis oli täydellisesti
siihen tyyliin, joka vanhastansa on akatemiallista ja jota jokainen
sitoutuu käyttämään samalla kun hän vihreillä palmunlehvillä koristetun
juhlatakin päällensä pukee. Akatemian kokousten tavallinen yleisö olisi
epäilemättä ihastunut komeaan puheeseen ja osoittanut suosiotansa sekä
jalkoja tömistämällä että »hirnumalla» taiteellisille lause-käänteille,
joiden lopputuloksen jo alussa voi arvata.

Mutta tämänpäiväinen kiireinen ja kärsimätön yleisö ei ollut saapunut
tänne tuollaista esitystä kuulemaan. Voitte siis kuvitella mielessänne,
kuinka ylevän välinpitämättömästi ja halveksivasti tuo ylimyksellinen
valioyleisö kuunteli yksinkertaisten ja kömpelöiden ihmisten
vaatimattomia hyveitä ja uhrautuvia lemmentodistuksia ylistettävän
moisella vanhanaikaisella laverruksella, joka muistutti niiden
syrjäisten maaseutusoppien kieltä, missä kilpakirjoitusten
kirjoittajatkin asuivat. Jalosyntyinen, korkeasukuinen ylimystö
ihmetteli, että yhteiskunnassa todellakin on noin paljo -- kunnon
ihmisiä. Puhuja luettelee edelleen toisen kansanomaisen nimen toisensa
jälkeen... Yhä, yhäkö tuota jatkuu?... Ihmiset siis yhäti vain kärsivät
ja uhrautuvat ... kuin sankarit!... Klubiherrain mielestä käy tämä jo
»murhaavaksi». Ruhtinatar Colette de Rosen hengittää pienen
hajuvesipullonsa lemua... Kaikki nuo vanhat ja luetellut raukat
haiskahtavat hänestä »syöpäläisiltä». Kaikkien kasvoilta tihkuu
sellainen ahdistuksen hiki, että akatemian koleat kiviseinät uhkaavat
kaatua. Puhuja alkaa ymmärtää käyvänsä ikäväksi. Hänen täytyy siis
pitää suurempaa kiirettä.

Poloinen Marie Chaloye, kotoisin Ambegeue-les-Combesista, joka
viisikymmentä pitkää vuotta olet hoitanut halvattua tätiäsi,
ruokkinut häntä, niistänyt hänen nenänsä, pukenut hänet ja riisunut
vaatteet hänen yltänsä ja sitä paitse säästänyt varoja hänen
kymmenelle serkullensa! Ja sinä kunnianarvoisa apotti Bourillon, S:t
Maximin-le-Hautin pastori, joka vuosikausia olet kantanut lohtua
vuoristoseudun voita ja juustoa valmistavalle väestölle! ette te
aavista, että Ranskan akatemia, joka nyt on palkinnut puuhanne, saisi
kärsiä häpeää ja pilkkaa teidän tähtenne ja että nimenne luettaisiin
julki kuulijakunnan tyytymättömän solinan kestäessä, joka ei ole muuta
kuin harmistuneiden pilkantekoa vaivoistanne! Puheen loppu muodostuu
rajuksi, huonosti järjestetyksi pakoretkeksi ja niinkuin pakeneva
nopeammin joutuaksensa viskaa ojaan laukkunsa ja aseensa, jättää
akatemiallinen kaunopuhujamme pois harkitut kuvauksensa jalosta
urhoudesta ja enkelimäisestä uhrautuvaisuudesta ollen varma siitä, että
kertomus kokonaisuudessaan voitaisiin lukea seuraavan päivän lehdissä,
jolloin yleisö paremmin ehtisi huomata kaikki hänen kauniit
lausepartensa.

Vihdoinkin pääsee hän luettelonsa loppuun. Muutamat huusivat: hyvä!
toiset huoahtivat ääneen: ah! Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi.
Poloinen puhuja istuutuu, pyyhkii hänkin kasvojansa vastaanottaessaan
parin nuoremman kumppalin kiitokset puheesta, jonka tyylin
akatemiallisiin salaisuuksiin he vielä olivat vähemmän perehtyneitä.

Seuraa viiden minuutin loma-aika. Kaikki oikovat itseänsä, rykivät ja
tointuvat jälleen. Äkkiä syntyi sitten syvä hiljaisuus. Toinen
palmunlehväisiin juhlatakkeihin puetuista herroista on noussut
seisoallensa.

Kaikki tuntevat hänet jalo- ja korkeasukuiseksi Fitz-Roy'n herttuaksi.
Jokainen ehtii hyvin tarkastaa häntä tuossa, kun hän jonkun aikaa
järjestää paperejansa viheriällä veralla peitetyllä, pienellä pöydällä.
Ollen laiha, köyryselkäinen ja olkapäiltä kutistunut mies näyttää hän
roikkuvine käsivarsinensa ja terävine kyynärpäinensä jo 70-vuotiaalta
vanhukselta, vaikka tuskin on viittäkymmentä täyttänyt. Riutuneen ja
nääntyneen vartalon päässä näemme kalpeat, rumapiirteiset kasvot
ohkaisine poskipartoinensa ja harventuvine hiuksinensa. Hän muistuttaa
Montefeltroa (Lucretia Borgiassa), joka paavi Aleksanteri VI:n myrkkyä
juotuansa vetäytyy näyttämön taustalle surkeana ja masentuneena kuin
kana, jolta siivet on lyhennetty ja joka värisee vallan nolostuneena
huomatessaan olevansa vielä elossa. Jalo Fitz-Royn herttua ei ole
juonut myrkkyä eikä muuta sellaista, mutta hän polveutuu kauhean
vanhasta suvusta, joka ei ainoassakaan sukupolvessa ole nuorentanut
itseänsä vierailla lisillä ja joka nyt viimeisessä edustajassansa on
rappeutunut niin, ett'ei se voi enää jatkua säätyä alemmankaan
avioliiton kautta. Muutenkin vihertävän kalpea ja jalo Fitz Roy'n
herttua näyttää hännystakkinsa viheriäin palmunlehvien heijastuksessa
vieläkin viheriämmältä, jonkunmoiselta sairaalta apinalta, joka ukko
Sauvadonin mielestä tekee vallan jumalallisen vaikutuksen. »Erinomaisen
kaunis nimi tuo», sanoo Sauvadon naapurillensa. Naisten mielestä
vaikuttaa hän »hienosti.» Fitz-Roy, mikä kaunis nimi!

Nimeänsä ja monien esi-isiensä pitkää luetteloa, jossa ei puutu
yksinkertaisiakaan raukkoja, saa hän enemmän kiittää jäsenyydestänsä
akatemiassa kuin omia historioitsija-ansioitansa; näitä edustavat näet
vain muutamat laihat kyhäykset, joiden ensimäisellä osalla korkeintaan
voi katsoa olevan minkäänlaista arvoa. Mutta tämä ensi osa onkin toisen
kirjoittama ja jos jalo Fitz-Roy sattumalta loisi silmänsä sitä
lehteriä kohti, missä Illyrian kuningatar Frédérique istuu, ja huomaisi
sen tulisilmäisen, suuren pään, josta hänen teoksensa on lähtenyt, ei
hän ehkä järjestelisi paperejansa niin ylenkatseellisen näköisenä eikä
aloittaisi esitystänsä niin ylväällä ja ylimyksellisellä katseella kuin
hän nyt sen tekee. Aluksi mainitsee hän vain sivumennen useita vähemmin
huomattuja palkittuja teoksia typistellen mielensä mukaan tekijäin ja
teosten nimiä osoittaaksensa ettei hän niille suurempaa merkitystä
anna. Noin huvin vuoksi vain!... Tulee sitten Roblotin palkinnon vuoro,
joka annetaan parhaimmasta historiallisesta teoksesta, mitä viiden
vuoden kuluessa on julkaistu. »Kuten tiedätte, on akatemia päättänyt
antaa sen ruhtinas Herbert de Rosenille ... hänen erinomaisesta
kuvauksestansa: 'Kertomus Ragusan piirityksestä'»... Voimakkailla
suosionosotuksilla vastaanottaa sali jo nämä ensimäiset sanat, jotka
puhuja lausuu kuuluvalla äänellä ja kylväjän kädenliikkeellä.
Varrottuansa kunnes tämä innostuksen myrsky on tauonnut, jatkaa jalo
Fitz-Roy käyttäen paremman vaikutuksen vuoksi jotakuinkin lapsellista
mutta varmaa temppua. Hiljaisella ja levollisella äänellä sanoo hän
»hyvät herrat»... Sitten pitää hän lyhyen loman katsellen yleisöön
päin, joka kärsimättömänä ja jännittyneenä näyttää olevan täydellisesti
hänen käsissänsä. Jalon puhujan kasvoilla on sellainen ilme kuin
tahtoisi hän sanoa: »Kas niin, jos minä nyt en jatkaisikaan, niin
jäisitte te noloiksi vai kuinka?»... Sen sijaan nolostui hän itse
huomatessaan, ett'ei kukaan viitsinyt kuulla häntä, kun hän jälleen
jatkoi puhettansa...

Tähän saakka tyhjänä olleen lehterin ovi oli näet avautunut ja sisään
astunut nainen, joka istuutui varsin rauhallisena paikoillensa vetäen
kuitenkin useiden huomion puoleensa. Hänen tumma pukunsa oli nähtävästi
parhaimman naisräätälin valmistama, riikinkukon silmiä jäljettelevillä
koruompeluksilla kirjaeltu ja ruumiinmukainen; päässä on
hänellä kultaisella pitsillä päärmätty hattu, jonka alta tämän
Ahasveruksestansa varman Esterin vaalean rusoittavat, soikeat kasvot
eduksensa vaikuttivat. Ihmiset kuiskaavat hänen nimensä: kaikkihan
tuntevat hänet, sillä kolme kuukautta on jo »koko Parisi» puhunut hänen
lemmensuhteistansa ja loistostansa. Hänen huoneustonsa Messinan avenuen
varrella muistuttaa loistavan kalustuksensa vuoksi keisarikauden
maineaikoja. Sanomalehdet ovat rientäneet antamaan yksityistietoja
tästä ylhäisestä »häväistyksestä», ruokasalin maalauksista, jopa tallin
korkeudestakin ja tienneet kertoa, että kunniastansa kuuluisaa
Menelausta arempi aviomies oli pujahtanut ulkomaille peittääksensä
mieliharminsa niinkuin »suuren aikakauden» (= Ludvig XIV:n
hallituskauden) aviomiesten tapa oli. Mutta valloittajan nimeä eivät
sanomalehdet ole julkaisseet. Teatterissa istuu tuo nainen aina yksin
ensi-rivin etuaitiossa, mutta varjossa hänen takanansa häämöittävät
kavaljeerin hienot, mustat viikset. Kilpa-ajoissa ja Boulognen metsässä
ajelee hän niinikään yksin, suuri kukkaiskimppu toisella tyhjällä
istuinpaikalla ja vaunujen ovessa omituinen, salaperäinen vaakuna,
jonka ympärillä luemme vastamaalatun, tuhman vaalilauseen: _oikeuteni,
kuninkaani_ (mon droit, mon roy), jonka rakastaja on valinnut
hänelle tehdessänsä hänestä kreivittären. Tällä kertaa oli lemmitty
täydellisesti tunnustettu. Moisena juhlapäivänä oli hän saanut
paikkansa majesteeteille varatuilla kunniasijoilla Watteletin, kuningas
Kristianin asemiehen, ja Akselin prinssin seurassa, joka aina oli
valmis esiytymään, kun vain oli kysymys jostakin kuninkaalliselle
arvolle käyvästä hassutuksesta; tätä Kristianin menettelyä pidettiin
rakastajattaren julkisena tunnustamisena ja oli hän siis nyt ikäänkuin
leimattu Illyrian vaakunalla. Mitään mieliharmia ei hän kuitenkaan
tämän valioyleisön keskuudessa herättänyt. Kuninkailla on oikeus
kaikenlaisiin oikkuihin ja huvituksiin, jotka -- samoin kuin heidän
persoonansakin -- ovat kaiken moitteen yläpuolella, olletikin
sellaisessa seurassa kuin tämä oli, missä vielä olivat säilyneet
muistot Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n rakastajattarista, jotka ajelivat
kuningattaren vaunuissa ja suurilla juhlametsästyksillä esiytyivät
hänen sijaisenansa. Tosin voi joku nenäkäs ihminen, kuten Colette de
Rosen, olla kainosti loukkautuvinansa ja harmitellen ihmetellä, että
akatemia oli sallinut »tuollaisten naikkosten» tulla tänne, mutta
epäilemättä oli kaikilla näillä harmistuneilla kaunottarilla kotonansa
joku Kristianin lahjoittama pieni ja sievä, mutta keuhkotautinen
apinanpentu hyväiltävänä. Useimpiin teki kuninkaallinen lemmitty
erittäin edullisen vaikutuksen. Klubilaiset huudahtivat: »sangen siro
nainen!» Sanomalehtimiehet taas sanoivat: »lemmitty, josta voi
ylpeillä!» [Parisilaiset käyttivät tähän aikaan lauseparsia: très chic
ja très crâne!...] Kaikkialla näki rakastajatar suosiollisia kasvoja;
itse »kuolemattomatkin» tähystelivät mielihyvällä tuota ihanaa naista,
jossa ei näkynyt merkkiäkään yleisen huomion vaikutuksesta,
lukuunottamatta sitä vähäistä ylvästä ilmettä katseessa, mikä on niin
tavallista kaikissa naisissa, joita lorgneteilla ja kiikareilla
tarkastellaan.

Pian suuntautuu yleisön uteliaisuus toiselle taholle, nim. Illyrian
kuningatarta kohti: miten mahtoi rakastajatar häneen vaikuttaa? Ei
pienintäkään värähdystä kasvoissa; eikä liikahda edes hattusulkakaan.
Frédérique, joka ei ottanut osaa tavallisiin huvituksiin, ei tuntenut
kilpailijatartansa ulkonäöltäkään: hän ei ollut tätä koskaan nähnyt
eikä nytkään katsellut häntä sen kummemmin kuin puvuistakin huvitettu
nainen toisen pukua tarkastelee. »Kuka hän on?» kysyi Frédérique
sentään Palermon kuningattarelta, vaan sai lyhyen ja nopean vastauksen:
»en tiedä». Viereisessä lehteriaitiossa kuuli hän samassa monta kertaa
uusittavan nimen: »Spalato ... Spalaton kreivitär se on!»

Tämä nimi oli jo kuukausia ahdistellut häntä kuin paha uni. Hän tiesi,
että Kristianin uutta rakastajatarta niin nimitettiin ja oli kuullut
puolisonsa käyttäneen ainoaa kuninkaallista oikeuttansa antaaksensa
lemmityllensä nimen, joka oli Illyrian mainehikkaimpia. Kaikista
puolisonsa rikoksista oli tämä vaikuttanut pahimmin kuningattareen,
jonka mielestä mitta nyt oli kukkuransa saanut. Mikä häpeä kohottaa
moinen naikkonen ruhtinaallisten joukkoon ... ja tehdä se ihan hänen ja
Zaran kreivin nähden! Vielä pahemmin kuin tämä teko vaikutti häneen
vaistomaisesti tuon naisen ylväs ja vakava kauneus. Korskea katse, jalo
ja puhdas otsa ja hieno suu, kaikki näytti uhittelevan häntä...
Tuhannet ajatukset heräsivät hänessä. Yhtäällä ankara ahdistus ja
jokapäiväiset nöyryytykset!... Vasta eilen oli vaunuseppä ilmestynyt
hänen akkunansa alle vaatien rahaa... Rosen oli maksanut hänelle ...
siihen oli kuningattaren täytynyt suostua. Toisaalla taas tuo
nainen ... ja hänen loistava elämänsä!... Mistä mahtoi Kristian saada
rahaa hänen ylöspidoksensa?... Siitä päivästä alkaen, jolloin hän keksi
puolisonsa vaihtaneen kruunuunsa jalokivet tekokiviin, katsoi
kuningatar hänen voivan tehdä mitä tahansa. Sisäinen ääni kuiskasi
hänelle, että tuo Spalaton kreivitär koituu ikihäpeäksi hänelle,
kuninkaalle ja koko huoneelle. Äkkipikaisessa mielessänsä tunsi hän
samassa tuokiossa halun nousta ja mennä tiehensä Zaran kanssa
päästäksensä mitä pikimmin häpäisevästä naapuruudesta ja alentavasta
kilpailusta. Mutta samassa muisti hän olevansa kuninkaan puoliso ja
kuninkaan tytär, muisti, että hänen pojastansakin piti kerran kuningas
tuleman. Sen vuoksi ei hän tahtonut suoda vihollisillensa tilaisuutta
riemuita hänen onnettomuutensa kustannuksella. Se arvontunne, joka
hänestä oli naisellisuutta korkeampi ja joka kurjuudenkin päivinä oli
ollut hänen elämänsä ojennusnuorana, auttoi häntä nytkin ottamaan
vaarin arvostansa niinkuin hän kotonansakin aina huolellisesti koetti
peittää lähenevää köyhyyttä. Kuningatarten kohtalo voi olla julma,
vaikka sitä niin monet kadehtivat. Väkipakolla täytyi hänen pidättää
kyyneleitänsä, jotka mielivät kohoamaan silmiin. Tarttuen kiikariinsa
katseli hän. kostuvien lasien läpi kullatuilla kirjaimilla kyhättyjä
sanoja: _runous, tiede, taide_; ihan näyttivät kirjaimet -- puhujan
pään yllä -- suurenevan ja vaihtelevan väriänsä.

Jalo Fitz-Roy jatkaa puhettansa. Vanginpuvun yksitoikkoisen harmaata
väriä muistuttavassa tyylissä ylistelee hän kaunopuheliasta ja
voimakkaasti kirjoitettua historiallista teosta ja nuorta ruhtinas
Herbert Rosenia, joka muka »osaa käyttää kynää yhtä taitavasti kuin
miekkaa,» ja erityisesti hänen »ritarillista hallitsijaansa Kristian
II:ta, jossa miellyttäväisyys, sielun aateli, voima ja viehättävän
reipas mieli esiytyi niin kauniissa sopusoinnussa kuin se ainoastaan
valtaistuimella tehdä voi.» (Suosionosoituksia ja hyväksymishuutoja).
Kiitollinen ja altis kuulijakunta, mietti kai Fitz-Roy, koska se
seurasi häntä noin vilkkaasti ja huomasi heikoimmatkin viittaukset...
Joskus ymmärsi hän virkistää »villaista» korupuhettansa jollakin
tosivaikuttavalla otteella siitä kuvauksesta, johon kuningatar oli
antanut ainekset mainiten aina kuninkaan nimen, missä kunnia urhoudesta
olisi hänelle langennut. Vanhurskas Jumala, näin palkitsi siis Kristian
hänen uhrautumisensa! Yleisö tervehtii suosionosoituksilla huolettoman
ja ylvään uljuuden innostavia lauseita, ja yksinkertaisella
luonnollisuudella suoritettuja sankaritekoja, jotka tekijä on esittänyt
sellaisella kuvarikkaalla kielellä, että se suorastaan muistuttaa
muinaisaikojen eepillisiä kuvauksia; ja kun yleisö osoittautuu niin
innostuneeksi näistä otteista, ymmärtää viisas Fitz-Roy jättää pois
omat korulauseensa lukeaksensa julki muutamia kauneimpia lisä-kohtia
itse teoksesta.

Olipa kuin olisi voimakas siipien suhina tuonut uutta eloa tähän
ummehtuneeseen klassilliseen saliin, jonka seinät näyttivät laajenevan
ja jonka kupukatto näytti kohoavan raittiin ulkoilman tuulahduksesta.
Kaikki hengittävät helpommin eivätkä löyhyttimetkään enää niin
tahdikkaasti ilmaise yleistä välinpitämättömyyttä. Koko sali on noussut
seisoallensa ja kaikki kurkottavat päänsä kuningatar Frédériquen
lehteri-aitiota kohti; yleisö tervehtii uusilla suosionosoituksilla
kunnialla voitettua monarkkiaa Kristian II:n, viimeisen kuninkaan ja
ritarin, puolisossa ja pojassa. Pikku Zaran kreivi, joka on innostunut
hälinästä ja hyvähuudoista niinkuin lapset aina tekevät, taputtaa
naivina käsiänsä, noita pieniä, hansikoituja käsiänsä, joilla hän
silloin tällöin siirtelee kasvoille valahtaneita vaaleita suortuviansa;
yleisen innostuksen vaikutuksesta nojautuu kuningatar hieman taapäin
tuntien hänkin hetkisen aikaa todellista iloa. Hänen on siis
kuitenkin onnistunut ympäröidä jonkunlaisella kunniasätehiköllä tuon
nimikuninkaan pää, jonka takana hän itse piileksii, ja antaa uutta
loistoa samalle Illyrian kruunulle, jota hänen poikansa on kerran
kantava, loistolla, jota mikään petos ei voi siltä riistää. Mitä
merkitsi hänelle tällä hetkellä maanpakolaisuus, puolison uskottomuus
ja jokapäiväinen ahdinko! Hän eli hetkisen siinä häikäisevässä valossa,
jossa varjot häviävät... Äkkiä muisti hän sen, jota hänen oli
kiittäminen tästä ilosta; mielestänsä oli hänen jollakin tavoin
osoitettava kiitollisuutensa tätä kohtaan. Méraut istui juuri hänen
takanansa, pää seinää vastaan ja katse ylöspäin luotuna, kuunnellen
otteita teoksestansa ja unhottaen, että se oli hänen kirjoittamansa ja
että kunnia siitä oli hänelle tuleva; vielä vähemmän tunsi hän mitään
kaipausta tai katkeruutta sen johdosta, tuskinpa hän edes hetkeäkään
ajatteli, että hänen laillinen omaisuutensa oli häneltä ryöstetty.

Samoin kuin keskiajan munkkeja huvitti uhrata elämänsä uhkeiden
kirkkojen rakentamiseksi, jotka eivät suinkaan säilyttäneet
rakentajiensa nimiä jälkimaailmalle, samoin iloitsi tämä työnlapsi
nähdessänsä nimettömänä tekemänsä työn kohoavan ylväänä ilmoille
täyteen päivän valoon. Juuri tämä uhrautuva ilme, joka kierteli miehen
henkevillä huulilla todistaen heidän molempien henkistä
heimolaisuuttansa, sai kuningattaren ojentamaan hänelle kätensä ja
lempeästi kuiskaamaan: kiitos, kiitos! Herttua de Rosen, joka istui
lähinnä, luuli ystävyyden osoituksen tarkoittavan hänen poikaansa, ja
tarttui ojennettuun käteen painaen harjasviiksensä kuningattaren
hansikasta vastaan. Heidän molempain, jotka olivat uhrautuneet tämän
juhlallisuuden vuoksi, täytyi siis tyytyä siihen, että vaihtoivat
keskenänsä silmäyksiä, joissa sielut salaperäisellä tavallansa solmivat
ijäisiä keskinäisiä siteitä.

Vihdoinkin päättyi juhlallisuus ja kokous hajausi. Voimakkaiden
suosionosoitusten palkitsemana vetäytyy jalo Fitz-Roy palmunlehdillä
koristetussa juhlatakissansa pois ja häntä seuraavat toiset
nerotoverit jättäen tyhjiksi akatemialliset istuimensa. Ja sitten alkaa
yleisö tunkeutua ulos kaikista ovista meluten kuin päättyneen
teatteriesityksen jälkeen, mutta tämä rähinä on huomispäivänä »koko
Parisin» yleisenä mielipiteenä. Ehkä oli joku läsnäolleista niin
vilkkaasti eläytynyt ammoin menneiden aikojen tapoihin, että hän
kuvitteli kantotuolin odottavan häntä käytävän suulla; mutta siitä
unelmasta herätti hänet epäilemättä ankara sade ynnä ohiajavien
raitio- ja omnibusvaunujen kolina. Ainoastaan ylhäiset, jotka heti
tuntevat omat valjakkonsa, voivat jatkaa suloista unelmaansa
monarkkisen hallituksen ajoilta. Sillä välin kuin ovenvartija huutaa
kuninkaalliset vaunut yksitellen esille, seisoskelee suuren
pylväsholveikon alla mitä ylhäisin seura keskustellen saamistansa
vaikutuksista sen aikaa, kunnes majesteetit ovat ehtineet poistua.

»Voi, mikä onnistunut kokous, mikä menestys!... Onpa ihmeellistä, jos
tasavalta vielä tämänkin jälkeen voi nousta!»

Ruhtinatar Rosenin ympärille on kokoutunut suuri piiri onnittelemaan
häntä:

»Kai te nyt olette onnellinen, ruhtinatar?»

»Oi, kyllä» ... vastaa kaunis ruhtinatar veikeästi tervehtien oikealle
ja vasemmalle kuin hyvin harjoitettu sirkusvarsa. Hänen vieressänsä
kumartelee ukko Sauvadon yhäti kiusautuneena valkoisen kaulahuivinsa
vuoksi ja koettaen hatullansa peittää yliviinurin tapaista, juhlallisen
leveää paidanrintaansa. Tämä pikku ikävyys ei kuitenkaan estä häntä
iloitsemasta siitä kunniasta, mikä tänään oli kohdannut hänen
huonettansa. Tosin tietää hän paremmin kuin kukaan syyn tähän
erinomaiseen menestykseen, tietää, ettei ruhtinas Herbert itse ole
kirjoittanut riviäkään palkitusta teoksesta; mutta varmaa on, ett'ei
hän tällä hetkellä ajatellut sitä puolta asiasta enempää kuin hänen
veljentyttärensäkään. Näennäisyys riitti näet ruhtinattarelle, joka
huomasi suuren joukon onnittelevia »kumipäitä» hyörivän puolisonsa
ympärillä ja jonka nyt täytyi kaikin voimin hillitä itseänsä, ettei
heittäytyisi tämän syliin kaikkien nähden, niin täydellisesti oli hän
vakuutettu siitä, että Herbert oli kirjoittanut kuvauksen Ragusan
piirityksestä eikä siis ollut mikään tuhmajussi. Voitte myöskin
käsittää kuinka mielissänsä sävyisä Herbert itse oli kaikkien
onnittelujen ja ystävällisten silmäysten johdosta!...

Jalo Fitz-Roy oli juuri juhlallisesti selittänyt hänelle: »Teidän
tarvitsee vain lausua toivomuksenne julki, niin kuulutte te meidän
piiriimme, ruhtinas!»

Mutta vielä enempi ilahdutti häntä Coletten osoittama, odottamaton
ystävällisyys, jopa hellä ja antautuva alttius, millä tämä nyt nojautui
hänen käsivarteensa, sillä tällaista ei hän muistanut kokeneensa sen
jälkeen, kun hän hääpäivänänsä urkujen soidessa saattoi nuoren
morsiamensa kuorin eteen St Thomas d'Aquinon kirkossa.

Yleisö väistyy tieltä paljastaen kunnioittavasti päänsä. Alas
laskeutuvat lehteriltä kaikki nuo sortuneet majesteetit, jotka ovat
nousseet ylös muutamiksi tunneiksi vaipuaksensa jälleen mitättömyyteen.
Kokonainen sarja kuninkaiden varjoja kulkee nyt ohitse: sokea vanhus
tyttärensä taluttamana, Galitsian kuningatar kauniin veljenpoikansa
kanssa y.m. menee sivuitse kankeiden hameiden kahistessa kuin
kannettaisiin ohi jotakin peruvialaista madonnaa; viimeksi tulee
kuningatar Frédérique poikansa ja orpanansa kanssa. Vaunut ajetaan
portaiden eteen; ihanana, loistavana ja pystypäisenä nousee hän
vaunuihin ihmisjoukon ihailevan solinan saattamana ja istuutuu
vasemmalle puolen; »takaportin kuningatar» oli Akselin prinssin ja
Watteletin kanssa pujahtanut tiehensä jo ennen juhlallisuuden loppua
eikä siis mitenkään lähtöä häirinnyt. Mitään sanottavaa ei heillä enää
ole eikä mitään nähtävää. Pitkät palvelijaroikaleet kiiruhtavat esille
sateenvarjoinensa. Kokonaisen tunnin kestäessä kuuluu ainoastaan
hevoisten kavioiden töminää, vaunujen kolinaa, vaunuovien kalketta,
sadevirtojen litinää ja vanhan akatemiatalon kivimuuria kierivää kaiun
kertaamia nimihuutoja ajureille.

Varmaankin vilkastuivat sinä iltana veikeät kuvat Boucherin hieman
vanhentuneissa seinämaalauksissa, joilla Herbertin kamari Rosenin
palatsissa oli koristeltu, kun äkkiä kuulivat suloisen äänen visertävän
oven takana: »minä täällä olen ... oma Colettesi.» Häilyvään, pitsiseen
yöpukuun puettuna tuli Colette sanomaan »hyvää yötä» urhollensa,
ritarillensa ja nerollensa.

Samaan aikaan illalla käveli Elysée Méraut yksinänsä puutarhassa
Herbillonin kadun varrella noiden jo hieman vihertävien puiden alla,
joiden lävitse sinersi kaistale kirkasta kesäillan ruskon valaisemaa
taivasta: tummat varjot heittyivät polveileville, vaaleammille
käytäville, mutta valkeana ja kuolleena haamoitti itse palatsi
kaikkine alaslaskettuine säleakuttiminensa. Ainoastansa yläkerrassa
sijaitsevasta kuninkaan kammiosta loisti enää lampun valo. Kaikki oli
hiljaista; kuului ainoastaan hienoa solinaa suihkulähteen vesisäiliöstä
ja yksinäisen satakielen ajoittaista liverrystä. Ilma lemusi sateen
virvoittamien ruusujen, sitrooni- ja magnoolikukkain tuoksua. Tässä
lemujen ja satakielen liverryksen huumauksessa ei suinkaan laimennut se
kuume, joka Vincennesin juhlan jälkeen jo pari kuukautta oli vaivannut
Elyseetä kuumentaen hänen otsaansa ja käsiänsä; päinvastoin kuohui se
kuin myrskyävä meri ajaen hyökyaallot aina sydämeen asti.

»Voi sinuas, vanha hupsu, ... vanha hupsu!» sanoi joku samassa vallan
lähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo
tuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.

»Hupsu ja kurja riiviö!... Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi,
miesparka!»

»Tekö se olette, hra hovineuvos?»

»Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi... Se minä en enää ole... Ei
mitään, ei mitään... Ei kunniaa, ei järkeä... Voi, _porco di_...!»

Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh
päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus.
Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin
esiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset
lörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin
toivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä
puhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut
luotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä
tämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä
sen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista
yötä kuin olisi hän apua huutanut:

»Méraut, se on mahdotonta... Meidän täytyy estää se.»

»Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?» kysyi Elysée koettaen
irroittautua hänestä.

Kiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:

»Luopumuskirjelmä on valmiina... Itseni on minun täytynyt se
kirjoittaa... Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä
hetkellä... _Ma che, ma che_... Hän on kuningas ... ja sitä paitse
lupasi hän toimittaa takaisin kasvioni... Kauniit, harvinaiset
kasvini!...»

Mies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean
iskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi
hänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa
ja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!

Kuinka joutavalta tuntui kaikki kunnia sellaisen otsalla, joka ei
välittänyt kruunusta, olkoonpa se millainen hyvänsä! Äkkiä
pimentyneessä puutarhassa näki hän nyt ainoastaan lampunvalon kuninkaan
suojasta, missä siis rikos oli tekeillä. Mitä oli hänen tehtävä! Kuka
voisi sen estää?... Ainoastaan kuningatar... Mutta voiko hän nyt päästä
kuningattaren puheille?...

Unenhorroksissa nuokkuva kamarirouva de Silvis, kuningatar ja kaikki
luulivat tulen päässeen irti, kun Elysée tähän aikaan ilmestyi taloon
pyytäen saada puhutella hänen majesteettiansa kuningatarta.
Makuuhuoneista kuului naisten peljästynyttä, sekavaa puhetta, joka
muistutti liian äkkiä herätetyn kyyhkyslakan surinaa. Pitkässä
aamupuvussa, jonka alta käsivarsien ja kaulan ihmeteltävän kauniit
muodot näkyivät, tuli Frédérique vihdoin saliin, missä Elysée häntä
vartosi.

»Mitä nyt?» kysyi hän hiljaa ja nopeasti iskien samalla silmää merkiksi
siitä, että hän oli valmistautunut tulevan iskun varalle.

Jo ensimäiset sanat kuultuansa syöksähti hän esille.

»Ei, ei, se ei saa tapahtua, niinkauan kuin minä olen elossa!»

Voimakas liikutus saattoi kiiltävän runsaan tukan epäjärjestykseen;
luontevan ylväällä kädenliikkeellä, josta väljän yöpuvun hiha valahti
alas kyynärpäähän asti, kiinnitti hän jälleen tukkansa antaen samalla
puoliääneen käskyn vierushuoneeseen:

»Herättäkää heti paikalla hänen majesteettinsa, jos hän jo on käynyt
levolle!»

Sanaakaan sen koommin virkkaamatta meni hän yläkertaan kuninkaan luo.



III.

Perhekohtaus.


Suviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin,
jonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä
valolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä,
kimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä
riippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun
kirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja
Boscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla,
kuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi
pöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II
ei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen
kasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä;
naistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia
kuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista
rukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan
vieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin
käsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja,
valmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus,
joka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla;
mutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta,
kyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä,
jotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä
paperiin.

Levotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma
tornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija;
sanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan
tekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin
suurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta
lähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä
vaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut
luopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien
pöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta,
jota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta
lapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän
taas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja
kovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin
salin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen
päätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita
mahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen
hankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle
miljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja,
taulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä
mies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka
silloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta
ajatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa,
mikä hirveä melu hänen »alhaisuuksistansa» syntyisi. Ehkä oli sittenkin
paras tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään
moitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy
allekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.

Hän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja
lupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin
Lontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut
sen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki
maailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle
allekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi
evännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän
keksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet
muuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja
valtikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset
kauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka
voivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin »kumipäät» aavistaakaan,
että kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja
punertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän
Señoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän
matona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa
luotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta
vastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä
ja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla:
»oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun ...
kokonansa sinun!!!»

Kuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn
intohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää
hansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi,
kunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi
kuumat huulensa...»

»Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?»

»Niin on, teidän majesteettinne... Ellei vekselejä lunasteta, jättää
hän ne oikeuden ulos haettavaksi.»

Kannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä
Lebeau lausui sanan »oikeuden» tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine
seurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus,
kuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä
seuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän
mietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen,
kuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä
verhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen
yölamppu paloi keveän varjostimensa takana.

»Kas niin, nyt se on tehty ... minä en ole enää kuningas... Nyt olet
sinä minun, minun kokonaan, eikö totta?»

Ja hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat
käsistänsä.

»No niin,» sanoi hän havahtuen unelmastansa ja -- allekirjoitti
pergamentin.

Samassa aukesi ovi ja kuningatar astui sisään.

Hän oli niin odottamaton vieras Kristianin luona olletikin tähän
aikaan ja sitä paitse olivat puolisot eläneet niin kauvan erillään
toisistansa, ettei häpäisevän tekonsa täyttänyt kuningas eikä häntä
vartioiva Lebeau edes kääntyneet oveen päin, vaikka kuulivatkin jonkun
tulevan. Molemmat luulivat Boscovitshin palaavan puutarhasta.
Äänettömänä ja keveänä kuin varjo lähestyi hän rikollisia ja oli jo
vallan pöydän luona, kun Lebeau huomasi hänet. Laskemalla sormen
huulillensa käski kuningatar häntä vaikenemaan ja hiipi lähemmäs. Hän
tahtoi yllättää kuninkaan suoranaisesta pahanteosta ja ilmeisestä
petoksesta päästäksensä kaikista joutavista verukkeista ja keksityistä
tekosyistä. Mutta Lebeau ei totellut hänen käskevää katsettansa, vaan
päästi hälytyshuudon à la d'Assas: »Kuningatar, teidän majesteettinne!»
Tästä kovin suuttuneena löi dalmatialainen tottuneen ratsastajan
voimakkaalla kädellä palvelijaa korvalle ja odotti ylväänä siksi,
kunnes lurjus oli hävinnyt, ennenkuin puhutteli hämmästynyttä
majesteettia.

»Mitä on tapahtunut, rakas Frédérique?» kysyi tämä, »ja mikä tuottaa
minulle kunnian?»

Nojautuen pöydällä olevan pergamentin ylitse, jota hän koetti
piiloittaa puolisoltansa, hymyili hän mitä luontevimmassa asennossa,
jossa hänen vaaleanpunaisilla koruompeluksilla kirjaeltu, silkkinen
yönuttunsa näytti sangen sirolta. Hiukan kalpeat olivat tosin hänen
huulensa, mutta ääni oli levollinen, puhe luontevaa, käytös kohteliaan
miellyttävä niinkuin aina, milloin hän vaimoansa puhutteli; tätä tapaa
käytti hän puolustuskilpenänsä nytkin. Muutamalla sanalla ja liikkeellä
sai kuningatar sentään hänet luopumaan tästä.

»Ei mitään korupuheita ... eikä teeskentelyä!... Minä tiedän, mitä sinä
siinä olet kirjoittanut!... Elä koetakaan valhetella minulle!!!»

Astuen askeleen lähemmäs oikaisihe hän suoraksi ja korskeaksi sanoen:

»Kuules, Kristian»... Tämä tavattoman tuttavallinen nimitys kuulusti
hänen suussansa totisen juhlalliselta. »Kuules», jatkoi hän, »sinä olet
tuottanut minulle paljo kärsimyksiä sen jälkeen, kun suostuin
vaimoksesi. Yhden ainoan kerran olen minä niistä puhunut sinulle ...
sen ainoan kerran, jonka kai muistanet... Huomattuani sitten, ett'et
sinä minua enää rakastanut, annoin asiain vapaasti kehittyä. Mutta
uskottomuutesi, hullutuksesi ja kaikki minä tiedän... Niin, totisesti
olet sinä mieletön niinkuin oli isäsi, joka tuhlasi elämänsä tuon Lolan
kanssa, ja niinkuin oli isoisäsi Juhana, joka kuoli häpeällisen
raivokohtauksen vallassa käyttäen vahtosuisena ja intohimonsa
riivaamana sanoja, jotka saattoivat laupeudensisaret ja hoitajattaret
kalpenemaan... Sama kiihkeä veri, sama tulisen kuilun polte se sinuakin
kalvaa.

»Yöllisten hyökkäysten aikana Ragusassa saimme etsiä sinua
näyttelijätär Foedorin luota ... kuten muistanet... Hän oli luopunut
teatterista seurataksensa sinua, sen minä tiesin... Kuitenkaan en
ole sinua moittinut siitä... Nimen kunnia pysyi tähän saakka
tahraamattomana... Silloinkin kun kuningasta kaivattiin Ragusan
valleilla pidin minä huolen siitä, ett'ei hänen paikkansa tyhjäksi
jäänyt... Mutta Parisissa ... Parisissa pitäisi sinun toki...» Tähän
asti oli hän puhunut kylmästi ja hitaasti, jopa säälien kuin toruva
äiti, tapa, joka hyvin sopikin kuninkaan asentoon, sillä nyrpeänä ja
silmät maahan luotuina istui hän kuin pahanteosta nuhdeltava lapsi.
Mutta sana Parisi sai hänet suunniltansa. Parisi, tuo epäuskoinen ivan
ja kirouksen pesä, jonka verisiä katukiviä niin monta kertaa oli
käytetty katusulkujen tekoon kapinain aikana! Mikä mielettömyys
suistuneilta hallitsijaraukoilta paeta tähän Sodomaan! Juuri tämä
Sodoma ja sen ruudinsekainen saastutettu ilma tekee lopun vanhoista
ylimyssuvuista; tämä sama Sodoma oli riistänyt häneltä, kuninkaalta sen
sukuylpeyden ja kunnioituksen vaakunakilpeänsä kohtaan, jonka hänen
mielettömimmätkin esi-isänsä toki olivat säilyttäneet. Heti heidän
tänne tultuaan, jopa heti maanpakolaisuuden ensimäisenä yönä oli
Frédérique alkanut aavistaa, mikä nöyryytys hänen kohtaloksensa täällä
koituisi, sillä toisten salaa itkiessä oli Kristian vain nauranut... Ja
nyt syöksyi kuningattaren suusta sellainen ruoskiva sanatulva, että
korkean elostelijan kasvoihin väkisinkin kohosi häpeän puna, juovaten
hänen poskensa kuin piiskan lyönnit, sillä yksitellen sai hän nyt
kuulla lueteltavan ne erehdykset, joiden kautta hän oli liukunut
huvituksista syvimpään siveettömyyteen!

»Sinä olet pettänyt minua ihan silmieni edessä ... omassa kodissani ...
niin, aviorikokseen olet sinä tehnyt itsesi syypääksi melkeinpä minun
kupeellani ja pöytäni ääressä. Ja kun kyllästyit tuohon maalattuun
nukkeen täällä, niin heittäysit sinä katuojien lokaan ja piehtaroit
siinä häpeämättä pakottaen meidät katselemaan siveettömyydestä
veltostuneita kasvojasi ja kuulemaan öisissä hummauksissa käheytynyttä
ääntäsi. Muistatko, millaisena minun täytyi nähdä sinut sinä päivänä,
jolloin sinä toistamiseen menetit valtaistuimesi: juopuneena sinä
horjuit ja änkytit... Oi, taivaan pyhä äiti, mitä kaikkea sinä oletkaan
tehnyt!... Millä kaikella rikkonut!... Rahaa olet sinä keinotellut
kuninkaallisella leimasimellasi, myynyt kunnianmerkkejä ja
arvonimiä!...»

Alentaen äänensä ikäänkuin olisi hän peljännyt yön hiljaisuudessa
jonkun kuuntelevan heitä, jatkoi kuningatar:

»Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!...
Sillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme... Minä
pidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä
epäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli
tehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista
rikollista epäiltäisi... Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää
kuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut
kaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata
minunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on
minua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja
sittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle
niin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen
pois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa
istumaan ihan vastapäätäni!»

Mykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen
masentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi
äkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi
hän kohteliaasti, mutta päättävästi:

»Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole
mitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja
meidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi... Vai ettekö te jo ole saanut
kylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö
luule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni
kauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan,
kun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla ... ja kuulin kaikki.
Ell'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle.
Te seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi
tiehensä... Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko
maailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät
ole saaneet palkkojansa... Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään
kuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän
vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani
lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten... Kuten
huomaatte, tunnen minä asiain tilan... Itse olen niin velkainen kuin
ihminen olla voi... Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin
porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa...»

Ollen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan
huolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui
hävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi
olivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja,
kun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen
hävittämisestä.

»Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse
juuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu,
josta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle
kuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja
haitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka
asettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät
laakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille.
Ennen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas
ainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei
hän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu... Turhaan koetamme me
säilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen
ovessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme
vanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla... Se on kaikki joutavaa
kerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä
asiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian
II Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos
mentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2... Ei
edes sukunimeni ... ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi
jostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!...»

Hengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei
muistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon -- ei ainakaan
seisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet
ja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri
yöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan
tämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä
nyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut
vastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli
kerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas,
joka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi
pikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo
kukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä
ivakuvaukseensa »kuninkaista maanpaossa», kuinka surkuteltavia
olivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden »statistit», jotka
kävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen
juhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään
vaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja
elää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä
sentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista
suuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset ... sellaiset kuin esim.
orpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin
ahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan
porraskäytävissä!... »Aina haisee niissä sipulilta, hyi!...
Säästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se
kuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään
puhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei
ole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle,
ukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui
prinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän
korkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää.
Teatterikuninkaita, rakkaani!... Tuon luopumuskirjan olen minä
allekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen,
arvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon».

Lopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja
jesuiitta paljastui:

»Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun
muistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin ... mutta käsiäni en minä
tuolla katso sitoneeni... Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla
miljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?»

Kuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen
terävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän
olkapäitänsä kohauttaen:

»Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet... Tiedäthän varsin hyvin,
että kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki
menetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi
haluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava
tätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta
eikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää
esivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari,
pommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi ... petoksiin ja murhiin...
Kaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin
hyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee.
Jokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi ... kuka meistä on
palatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa?
Ja sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!...»

»Oi, jospa kysymys olisikin vain taistelemisesta», huudahti Kristian II
vilkkaasti. »Mutta tässä täytyy kamppailla ivantekijöitä, hätää ja
elämän kurjuutta vastaan, johon päivä päivältä tuntee vajoavansa yhä
syvemmälle...»

Toivon välähdys vilahti kuningattaren silmässä.

»Todellako? Olisitko sinä todellakin valmis taistelemaan miekka
kädessä?... No, kuulehan».

Ja nyt kertoi hän yhteen menoon, kuinka hän ja Elysée Méraut jo kolme
kuukautta olivat työskennelleet aseellista retkeä varten, kirjoittaneet
kirjeitä, levittäneet puheita kansalle ja lähettäneet sähkösanomia,
joita isä Alphée oli jaellut Illyrian väestölle kierrellessänsä
maakylissä ja vuoristossa. Tällä kertaa eivät he olleet välittäneet
aatelistosta, vaan kääntyneet alempien kerroksien, Ragusan
aasin-ajurein ja kantajien, Brenon ja Brazzan vihannesviljelijäin ja
saaristolaisten puoleen, jotka aluksillansa purjehtivat kaupunkiin.
Sanalla sanoen, nyt olivat he koettaneet nostattaa itse rahvasta,
joka on valmis kuolemaan kuninkaansa edestä, jos tämä vain asettuu
joukon etunenään... Komppaniat ovat jo muodostumassa, salasana on
jo annettu ... ja kansa odottaa vain sodan merkkiä. Puhuessansa
innostui kuningatar yhä enemmän ja myrskynä syöksivät hänen sanansa
Kristianin heikkoutta vastaan; mutta mieliharmiksensa näki hän tämän
ravistelevan päätänsä puheen lopussa: hän ei näyttänyt pelkurilta, vaan
välinpitämättömältä. Ehkäpä oli syy siinä, että tämä kaikki oli tehty
hänen tietämättänsä. Kristianin mielestä oli retki mahdoton. Sisämaahan
ei voitu tunkea, ell'ei saaristo ollut vallassa, sanoi hän; toiveita
hankkeen onnistumisesta ei juuri voinut olla, mutta sensijaan tulisi
ihana maa kärsimään; kaikki jäisi kuin jäisikin vain Palman herttuan
seikkailuhankkeen jäljittelyksi ja hyödyttömäksi verenvuodatukseksi.

»Ei, rakas ystävättäreni, intoileva rippi-isänne ja yltiöpäinen
gascognelaisenne ovat saattaneet teidät harhaan. Minäkin saan
Illyriasta viestejä, jotka lienevät luotettavampia kuin teidän
tietonne. Itse teossa on kuningasvallan aika jo ohi Dalmatiassa
niinkuin muuallakin... Kansa on sielläkin jo kyllästynyt siihen!...
Ihmiset eivät siitä enää välitä!...»

»Tiedänpä varsin hyvin, kuka siitä ei enää välitä», vastasi kuningatar.

Sitten poistui hän vallan nopeasti jättäen Kristianin hämmästelemään
sitä, että kohtaus niin äkkiä päättyi. Pistettyänsä Iuopumuskirjan
taskuunsa aikoi hän juuri vetäytyä makuusuojaansa, kun Frédérique
samassa palasi takaisin nuoren prinssin kanssa.

Tämän oli äiti herättänyt syvimmästä unesta, nostanut vuoteelta ja
sanaakaan virkkamatta pukenut kiireimmiten, minkä vuoksi se kummasteli
suurin silmin äitinsä menettelyä, vaikka ei mitään kysynyt. Poikasen
pienessä unisessa päässä heräsi hämäriä muistoja samanlaisista
tapauksista niinä aikoina, jolloin hänet äkkiä herätettiin pakoretkelle
lähdettäessä, näki silmänsä avatessa kalpeita kasvoja ympärillänsä
ja kuuli hengästyneitä pelonhuutoja. Silloin oli hän tottunut
kärsivällisesti mukautumaan äitinsä johdettavaksi, kun tämä vain
puhutteli häntä totisesti ja käskevästi, olletikin kun hän samassa
tunsi äidin hellän syleilyn suojaavan itseänsä. Tämän tarvitsi siis
vain sanoa: »tule!» niin seurasi Zara häntä luottavaisena, kummastellen
ainoastaan, että kaikki nyt oli niin rauhallista useihin muihin
tulipalojen ja nuotioiden punertamiin öihin nähden, jolloin kuului
kanuunain jyskettä ja pyssyjen pauketta.

Tuossa näki hän kuninkaan seisovan edessänsä, mutta ei tuntenut häntä
samaksi hyväntahtoiseksi isäksi, joka joskus tarinoi hänen kanssansa,
kun hän jo oli ehtinyt sänkyynsä, tai hymyili hänelle kehoittavasti
kouluhuoneen läpi mennessänsä. Isä näytti nyt päinvastoin väsyneeltä ja
ankaralta ja olipa kuin olisi ilme hänen kasvoissansa yhä synkistynyt
äidin astuessa sisään poikasen kanssa. Mitään virkkamatta vei
Frédérique poikasen ihan Kristianin eteen, heittäysi itse polvillensa,
asetti pojan eteensä, risti tämän kätöset ja sulki ne omiinsa sanoen:
»Kuningas ei välitä rukouksistani... Ehkä hän kuulee sinun rukouksesi,
Zara... Kas niin, kertaa nyt sanani: Isäni»...

Aralla äänellä toisti poika: »Isäni»...

»Isäni ja kuninkaani!» jatkoi äiti: »minä rukoilen sinua, ett'et
riistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista,
ett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman
Jumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian
kuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan... Kruunu
on minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää
minulta».

Pikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla
äänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen
käänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena,
vaikka maltillisesti:

»Mikä hullun sopimaton menettely! ... kuinka voi ihminen höperöittää
lapsen tuolla tavoin?»

Sitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar
seisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä
ja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen
kirjelmän ja ottanut sen mukaansa.

Ihan kiljahtaen huudahti hän:

»Kristian!»

Tämä ei pysähtynyt.

Silloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän
kohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan
hillitsi itsensä samassa sanoen:

»No, olkoon menneksi!»

Nyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan
luona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta
käsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen
kätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän
kohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota
ihmeteltävää ryhmää.

»Narrikuningas sinä olet, joutava operettikuningas, mutta tragillisen
kuningattaren sinä minusta saat!... Ellet sinä heti polta
allekirjoittamaasi kirjelmää ja vanno pyhän ristin nimessä luopuvasi
ijäksi noista hankkeista, niin on sukusi hävinnyt ja lopetettu:
puolisoasi ja lastasi saat etsiä tuolta alhaalta!»

Hänen sanansa ja kuutamoista avaruutta vastaan näkyvä kaunis ryhtinsä
ilmaisivat sellaista epätoivoista päättäväisyyttä, että Kristian
kauhistuneena hyökkäsi estämään häntä:

»Frédérique!» huusi hän.

Kuullessansa isän huudon ja tuntiessansa äidin käsivarren vapisevan
luuli poika, joka jo oli akkunan ulkopuolella, että loppunsa oli tullut
ja kuolema lähellä. Mutta äänetönnä ja valittamatta seurasi hän
äitiänsä. Hän kietoi vain pienet käsivartensa tiukemmin äitinsä kaulan
ympäri, heitti kuoloon tuomitun pitkäkutrisen päänsä taapäin ja sulki
silmänsä, ettei hyppäys kauhistaisi.

Kristian ei enää vastustellut. Sellaista alistumista ja rohkeutta ei
liene ennen nähty pienessä kuninkaan pojassa, joka kutsumuksestansa jo
ymmärsi yhden tehtävän: kuolla kunnialla! Isän sydän heltyi. Viskaten
pöydälle rutistuneen kirjelmän, jota jo hetkisen oli hypistellyt
käsissänsä, hän vajosi nyyhkien tuoliin. Yhäti epäilevä kuningatar
silmäsi nopeasti luopumuskirjan sisällyksen alusta loppuun, lähensi sen
kynttilän liekkiä ja antoi sen palaa hyppysiinsä saakka välittämättä
siitä, että musta tuhka varisi pöydälle.

Sitten hävisi hän äänetönnä pois poikansa kanssa, joka jo oli
torkahtanut äskeiseen, kuoloa uhmaavaan sankarilliseen asentoonsa.



IV.

Aatto-iltana.


Ystäväin päivällinen taidekauppiaan luona oli jo lopussa. Yksin
ollessansa taittaa vanha Leemans jonkun leipäkyrsän istuessansa
keittiön pöydän ääressä vastapäätä vanhaa Darustia, joka ei edes kata
pöytää eikä anna ruokaliinaa. Mutta kun sattuu olemaan vieraita kuten
tänä iltana, huolekas auvergnelais-eukko sadatellen riisuu valkeat
päällykset huonekaluilta, laskee sievästi kokoon pienet jalkamatot ja
kattaa pöydän herran muotokuvan eteen salonkiin, joka nyt muutamien
tuntien aikana esiintyy siistinä ja hauskana kuin maalaispappilan sali,
tuoksahdellen väkevälle, sipulin höystämälle ruualle. Eikä ole vähemmän
höystettyä se keskustelukaan, joka täällä silloin käy alhaisten
koronkiskurein puhetapaan.

Sen jälkeen kuin »suuri kaappaus» täällä päätettiin, kokoutuvat
veijarit silloin tällöin tänne päivällispakinoille. Moiset keskinäiset
liikeyritykset vaativat, että yhdytään usein tekemään suunnitteluja.
Parempaa yhtymäpaikkaa taas ei ole kuin tuo pienen Eginhardin kadun
varrella keskellä ikivanhaa Parisia. Täällä voi ainakin huoletta puhua
ääneen, keskustella ja neuvotella.

Nyt alettiin muuten jo olla lähellä päämäärää. Muutamien päivien tai
ehkäpä jo muutamien tuntien kuluttua on luopumuskirja allekirjoitettu
ja tähän saakka niin kalliiksi käynyt hanke alkaa tuottaa korkoja.
Varma kaappaus vilkastuttaa pöytävieraiden katseet ja puheet,
pöytäliina näyttää puhtaammalta ja viini maistuu paremmalta. Seura
pitää nähtävästi hyvät kestit ukko Leemansin isännöidessä ja Picheryn,
hänen eroamattoman ystävänsä ja toverinsa, istuessa kunniasijalla
pöydän päässä. Veli Pichery on aimo puupää vahattuine viiksinensä ja
kankeine kaulaliinoinensa; sotilaallisen ja samalla viekastelevan
ulkonäkönsä vuoksi näyttää hän rappiolle joutuneelta upseerityypiltä.

Ammatiltansa hän on tauluja kaupusteleva koronkiskuri, aikamme
taiteellisen kokoilu-innon luomalta uudelta ja hieman mutkalliselta
kauppa-alalta. Kun nuori mies hyvästä perheestä sattuu joutumaan
rahattomaksi, hän menee taulukauppias Picheryn luo, jolla on komea
myymälä Lafitten kadun varrella.

»Sattuuko teillä olemaan joku oivallinen mestariteos Corotilta?...
Muista minä en välitä».

»Ah, Corot, niin!» huudahtaa Pichery sulkien ihastuneena toisen
kuolleista kalansilmistänsä muuttaaksensa samassa äkkiä äänensä. »On,
minulla on juuri se, jota te tarkoitatte!»

Näin sanoen hän lykkää esille suurilla telineillä olevan Corotin
mestariteoksen: aamumaiseman, jossa väikkyy hopeinen usva ja karkeloi
parvi terhenettäriä halavien alla.

Lorgnetin läpi on nuori keikari ihailevinaan maisemaa:

»Sievä! erinomaisen sievä!... Ja hinta?»

»Viisikymmentä tuhatta frangia», sanoo Pichery arvelematta.

Yhtä vähän empii ostaja.

»Kolmen kuukauden maksuaika vai...?»

»Niin, kolmen kuukauden ... mutta sitoumusta vastaan».

Keikari kirjoittaa velkasitoumuksen, käskee tuoda taulun kotiinsa tai
lemmittynsä luo ja nauttii saadessansa sinä päivänä kertoa klubilla ja
bulevardeilla ostaneensa juuri »helkatin sievän Corotin». Seuraavana
päivänä hän lähettää taulun huutokauppaan, missä ukko Leemans --
Picheryn pyynnöstä -- huutaa sen takaisin kymmenestä tai kahdestatoista
tuhannesta frangista s.o. taulun todellisesta arvosta. Pichery kiskoo
siis hirmuiset korot, mutta tarvitseeko hänen välittää siitä, ostaako
joku taideystävä todella hänen taulunsa tai ei. Corotinsa hän on myynyt
sangen korkeasta hinnasta »nahkoineen karvoineen», kuten noiden kunnon
keinottelijain on tapana sanoa; siihen on hän mielestänsä täysin
oikeutettu, sillä taide-esineen arvo on kovin mielivaltainen. Sitä
paitsi hän pitää huolen siitä, ettei myy epäkelpoa tavaraa, sillä ukko
Leemans tarkastaa kaikki ja opettaa hänelle tarpeelliset taidesanat,
joilla tämä tukkavoiteilla suittu lurjus sitten hämmästyttää
ostajiansa: toivorikasta bulevardinuorisoa ja kaupankäynnille tärkeitä
kokottinaikkosia Operaa ympäröivästä kaupunginosasta.

Patriarkka Leemansin vieressä istuvat Señora ja hänen aviopuolisonsa
lasien ääressä ja tuolit likitysten kuin rakastuneilla ainakin.
»Suureen kaappaukseen» ryhdyttyä tapaavat he harvoin toisensa. J. Tom
Lewis, joka julkisesti oikeastaan on Lontoossa, elääkin kaikessa
hiljaisuudessa maatilallansa Courbevoiessa kuluttaen aikaansa
kalastelemalla, kun ei ole petkutettavia poloisia, taikka tekemällä
naapurillensa Sprichtille kaikellaista kiusaa.

Sulkeutuneempana kuin itse Espanjan kuningatar viettää Señora taas
hienoja »puoli-maailman» päiviä, vartoen kuninkaallista rakastajaansa
juhlallisena ja kankeana. Usein käy elämä tällaisille lemmityille
niin ikäväksi, että he etsivät jonkun samallaisen naistoverin
kävelyretkiänsä varten, joilla nämä laiskurit koettavat tehdä
siedettävämmäksi toimettomuuttansa. Mutta Spalaton kreivitär ei löydä
sopivaa ystävätärtä koko kaupungista. Epäilyttävien naikkosten kanssa
hän ei tahdo seurustella; siihen on hän näet aivan liian ylhäinen.
Kunnialliset naiset taas eivät tahdo seurustella hänen kanssansa eikä
Kristian II salli hänen antautua niiden päiväperhosten liehakoitavaksi,
jotka tavallisesti esiytyvät vain miesseuroissa, salongeissa, klubeissa
y.m. Sen tähden istuu hän aina yksin kattomaalauksilla koristelluissa
budoareissansa, joiden suuret, kasviköynnöksillä ja kapuilevilla
lemminkäisillä eli amorineilla ympäröidyt kuvastimet eivät paljo
koskaan kuvasta muuta kuin hänen välinpitämättömät piirteensä.

Selvästi huomaa, kuinka kyllästynyt hän on kaikkeen siihen hellyyteen,
millä kuningas häntä kohtelee tuhlaten tunteitansa kuin suitsutusta,
joka lemuten palaa kultaisessa maljassa, mutta sittenkin tuottaa
päänkivistystä. Mielellänsä vaihtaisi hän tuossa tuokiossa nämä
ruhtinattaren ikävät päivät entiseen elämäänsä Royale-kadun varrella
sijaitsevassa maakerroksessa, missä hänellä oli oma pajazzonsa
huvittamaan häntä karkeloilla ja muilla tempuilla. Nyttemmin sai hän
ani harvoin tavata ystäväänsä, ja tuskin on hän saanut sen verran
aikaa, että olisi kirjoittanut tälle asiain nykyisestä tilasta.

Senpä vuoksi hän on onnellinen tänä iltana; painautuen Tomin rintaa
vastaan koettaa hän saattaa tätä hyvälle ja pirteälle tuulelle:

»Kas niin Tom, nyt sinun pitää olla hauska ja naurattaa minua», sanoo
hän.

Mutta Tom ei voi olla oikein hauskalla päällä, vaikka kuinka haluaisi,
sillä häntä kiusaa eräs ajatus, joka alati johtuu hänen mieleensä;
mutta sitä hän ei kehtaa lausua julki. Hän on mustasukkainen. Sen hän
uskoo, ett'ei mitään luvatonta vielä ole tapahtunut kuninkaan ja
Señoran välillä, sillä Señora ymmärtää tehtävänsä liian hyvin,
antautuaksensa ennen kuin hän on varma asiastansa. Mutta ratkaiseva
hetki lähestyy. Niin pian kuin kuningas on allekirjoittanut
luopumuskirjan, vaatii hän oikeutensa. Siksi on ystävämme Tom
huolestunut ja ahdistuksissansa, sieluntila, joka on verrattain
harvinainen niin etuluuloista ja kaikista lapsellisuuksista vapaassa
miehessä kuin hän on. Hän tuntee hieman väristyksiä, jotka kylminä
karmivat selkäpiitä, katsellessansa entistänsä ihanampaa vaimoansa,
jonka suloa nyt kohottaa kaunis puku ja ennen kaikkea kreivittären
arvonimi. Tomin mielestä se vallan hienontaa hänen piirteensä ja luo
loistetta hänen katseessansa; ja näyttääpä melkein kuin tukkakin noiden
kallisarvoisten koristeiden alla olisi entistänsä tuuheampi.

J. Tom Lewis ei nähtävästi ole näyteltävän osansa tasalla: hänellä ei
olekaan sitä selkärankaa, mitä tällainen keinottelu vaatii. Hän ottaisi
jo mielellään vaimonsa takaisin eikä välittäisi koko »kaappauksesta».
Mutta hän ei kehtaa tehdä sitä, sillä hän pelkää joutuvansa
naurettavaksi, ja sitä paitsi oli hanke jo niellyt suuria summia.
Miespoloinen taistelee ja kamppailee siis sisällistä taistelua,
osoittaen epäröimistä, johon Spalaton kreivitär ei ikinä olisi luullut
Tomin tunteiden riittävän. Kaikissa tapauksissa koettaa Tom
näyttää iloiselta, huitoo käsillänsä ja juttelee sydänsurustansa
huolimatta vilkastuttaen koko seuran kertomuksillansa asioimiston
sisäishistoriasta, joista ukko Leemans ja itse jääkylmä Picherykin
innostuvat selostamaan parhaimpia kujeitansa ja »kaappauksiansa».

Hitto vie, istutaanhan tässä toverusten, hyvien ystäväin ja veljien
kanssa suljettujen seinien sisällä, niin että...! Kaikki ammatin
salaisuudet paljastetaan, sen konnankoukut ja ansat, suurten
kaupustelijain keskinäiset salaliitot, joiden takia he maailman
silmissä tahtoivat käydä kilpailijoista, näiden keinottelut ja
salakähmäisyydet, kaikki salaperäiset yhdistykset, jotka luovat
kokonaisen muurin rasvaisia lurjuksia ja likatakkisia rahjuksia
estämällä kiihoittamaan jonkun harvinaisuuden tavoittelijaa, joka näin
saadaan innostumaan, tekemään tuhmuuksia ja maksamaan suuria summia.
Kunnon ystävykset suorastansa kilpailivat keskenänsä siitä, kenellä
heillä oli hävyttömin peijausjuttu kerrottavana; keskustelu muodostui
siis todelliseksi kilvoitukseksi siitä, kuka heistä oli suurin konna ja
roisto.

»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi
ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten
kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään
-- ehkä jo sadannen kerran -- tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs
itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle
parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin
presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta...! Tämän lisäksi hän sai
kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa
ja herttualta viisituhatta!... Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut
mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla
rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein,
teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan
liian kallis... Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän
ylhäisyyttänne ... vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset
S:smondo... Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on
koristuksinensa ... ja hiotut käädyt...»

Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla
innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota
selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä,
osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden
kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa
ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja
oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa
olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit
esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän
töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi
tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä,
herra ... elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo
pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.

»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin
esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu
niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä
ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».

Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia
kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi
tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa.
Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta
tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies
pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa
kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon
puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli
joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut
uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan
aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m.,
löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa
maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että
näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin
mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai
kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N...?»
kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa
saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein,
sangen ylimyksellinen herra... Leskimies ... poika pääsee kohta
sota-akatemiasta ... ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen
kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna
kaasu- ja vesijohtomenot...», lisää portinvartija, jonka mielestä
tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin
toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös,
vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin
etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun
nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa,
hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä
vastakohtana.

»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta
rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen
mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!... Rohkea rokan
syö!'... Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija
saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa
silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen
loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla
esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla
jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään,
komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti
de la Leiglièressä'.

»'Teillähän on poika, herra markiisi?'

»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että... Minä
turvausin numeroihin ... kaksitoista miljoonaa!... Silloin hän
rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa
myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan
hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa... Itse
teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha
sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa
vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra
markiisi, nimenne riittää...' Sovimme sitten minulle tulevasta
palkkiosta ... jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin,
että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä
edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja
sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte
nokkelalta mieheltä... Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa
tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken
ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole
puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin
arvonimen... Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena
taata hänelle nopean virkaylennyksen'.

»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun,
hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden
olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen
koomillisesti naurahtaen:

»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.

»'Kuinka, hra markiisi?'

»'Kautta kunniani, enhän minä vielä niin perin vanha ole ... ja jos
sopiva tilaisuus sattuisi, niin...' Lopuksi sain tietää, että miesparka
oli ihan vajonnut velkoihin omistamatta frangiakaan. 'Jos te siis,
rakas hra Tom, sattumalta tiedätte taatusti äveriään naisen ...
kauppiaanlesken taikka -tyttären ... sama se ... niin lähettäkää hänet
rahamassinensa luokseni... Minä teen hänestä rva markiisittaren!'

»Kadulle tultuani selvisi minulle koko käyntini opetus: olin nähnyt
mitä Pariisissa voi tehdä ... ja silloin syntyi minussa suunnitelma
Lewisin asioimistoksi.»

Tom Lewisin kertomus oli todellinen taideteos, olletikin sellaisena
kuin hän sen esitti. Milloin nousi hän ylös, milloin taas istuutui;
vanhaa ylimystä hän matki erittäin arvokkaasti, vaikka puhetavassa
silloin tällöin vilahti rappiolle joutuneen julkeutta. Muuten esitti
hän sangen hauskasti ukon tapaa asettaa nenäliina polven päälle
ennenkun tämä heitti jalkansa toisen ylitse; yhtä hauska oli myöskin
hänen kuvauksensa siitä, miten ukko alinomaa uusi vakuutuksensa
»todellisesta varallisuudestansa». Kertomus vaikutti kuin kohtaus
»Rameaun veljenpojasta» yhdeksännellätoista vuosisadalla, ilman
puuteria, hienoutta ja viuluja: hieman raa'asti ja villisti, olletikin
kun Tom samalla matki englantilaisten ääntämistapoja, murahdellen kuin
mikäkin bulldog-koira; näillä sukkeluuksilla koetti näet tuo entinen
parisilainen katupoika korvata sen, mitä häneltä leikinlaskijana
puuttui ranskalaisten pirteästä luontevuudesta. Kuulijat nauroivat:
Tomin kertomus huvitti heitä suuresti ja usein keskeyttivät he sen
kaikellaisilla mieteperäisillä, hävyttömillä lisäyksillä.

»Näettekös, lapsukaiseni», sanoi ukko Leemans, »jos me kaupustelijat
vetäisimme yhtä köyttä, olisimme me pian maailman herroja... Nykyaikana
kaupustellaan kaikkea. Kaikki kääntyisivät meidän puoleemme, kaikki
kävisi kättemme läpi, ja ainahan siinä silloin meillekin jotakin jäisi,
hehehee. Ohhoh, kun muistelen millaisia kauppoja minäkin tässä
Eginhardin kadun varrella jo olen tehnyt, mitä pajassa sulatellut,
korjaillut, vaihtanut ja myynyt!... Yksi esine minulta tähän saakka
sentään on puuttunut: kuninkaallista kruunua en ole sattunut ennen
saamaan, mutta nyt saanen sellaisenkin».

Lasi kädessä nousi ukko ylös ja huudahti ahmarin katsein:

»Ammattimme malja, lapset!»

Darnet-eukko seisoi toisessa päässä huonetta mustassa auvergnelaisessa
myssyssänsä: hän näytti kuuntelevan ja vakoilevan kaikkea, oppiaksensa
jotakin keskustelusta hänkin, sillä eukko aikoi kuin aikoikin heti
»herran» kuoltua avata samanlaisen liikkeen.

Äkkiä kuului ovikello soivan rämisten kuin vanha köhäinen ja käheä
kurkku. Kaikki säpsähtivät. Kuka mahtanee näin myöhään...?

»Se on Lebeau», sanoi ukko Leemans. »Hän se vain on...»

Äänekkäillä huudoilla tervehti pöytäseura kamaripalvelijaa kuin ainakin
harvinaista vierasta. Lebeau näytti kalpealta, väsyneeltä ja kovin
huonotuuliselta.

»Istuhan, vanha veijari», kehotti Leemans tehden hänelle tilan itsensä
ja tyttärensä välille.

»Kas, saakeli!» huudahti Lebeau katsellen pöytäseuran hohtavia kasvoja,
juomapöytää ja kemujen tähteitä... »Täällä pidetään hauskaa, kuten
näyttää...»

Tämä synkällä äänellä tehty huomautus sai toiset hieman levottomiksi...
»Niinpä tietysti, täällä on vähän huviteltu ja hauskuteltu, entä
sitten? Minkä vuoksi olisimme aina ikävällä päällä?...»

Lebeau näytti hämmästyneeltä.

»Mitä! Ettekö te siis tiedä, että...? Milloin tapasitte te viimeksi
kuninkaan, rva kreivitär?»

»Viimeksi? Tänä aamuna ... eilen ... ja joka päivä».

»Eikö hän siis ole virkkanut teille mitään siitä kauheasta
tilityksestä, joka vasta on tapahtunut...»

Muutamin sanoin hän sitten teki selkoa siitä miten luopumuskirja oli
joutunut tulen omaksi. Ja samoin saanee koko »kaappausta» pitää
menetettynä pelinä.

»Voi, mikä hylkiö!... Hän on siis pettänyt minut!»

Tom kävi levottomaksi. Hän katsoi vaimoansa suoraan silmiin: olisiko
tämä todellakin ollut niin typerä, että...? Mutta Spalaton kreivitär ei
ollut nyt sillä tuulella, että olisi sallinut hänen syventyä
minkäänlaisiin asiaa valaiseviin yksityistutkimuksiin. Toistaiseksi
halusi hän vain purkaa raivostuneen vihansa Kristiania kohtaan, joka
viikkokauden jo oli keksinyt kaikellaisia valheita selitykseksi siihen,
ettei hän vielä ollut allekirjoittanut luopumuskirjaa. Voi, sitä
valhettelijaa! Mutta miksi ei Lebeau jo ennen ollut kertonut hänelle
tuosta tapahtumasta?

»Miksi? On sekin kysymys?» sanoi kamaripalvelija ilkeästi hymyillen.
»Minun ei, hitto vie, ole ollut helppo toimittaa siitä tietoa teille.
Kymmenen vuorokautta olen ollut matkoilla... En ole saanut aikaa edes
niin paljo, että olisin kirjoittanut teille, niin tarkoin on minua
vartioinut eräs kirottu munkki, jolla on jahtikoiran vainu ja joka
tarvittaessa osaa käyttää veistä kuin pahin ryöväri... Hän vahti
kaikkia liikkeitäni eikä sallinut minun poistua luotansa hetkeksikään,
sillä hän ei muka osannut hyvästi ranskaa tullaksensa yksin toimeen.
Selvää on, että olen joutunut epäluulon alaiseksi; sitä paitsi on
poissaollessani pantu toimeen kaunis juttu...

»Mikä juttu?» kysyivät kaikki katseillansa.

»Luulen, että on kysymys jostakin sotaretkestä Dalmatiaan. Sen on tuo
helvetin gascognelainen keksinyt... Oi, sanoinhan minä jo heti, että se
riiviö olisi samassa tuokiossa ollut toimitettava hiiteen!»

Huolimatta kaikista varokeinoista oli kamaripalvelija sentään saanut
vihiä salaisista hankkeista ja tärkeistä valmistuksista, sillä alinomaa
lähetettiin kirjeitä ja pidettiin neuvotteluja kaikessa hiljaisuudessa.
Kerran oli ruhtinatar Rosen varomattomuudessansa unhottanut pöydälle
pienen albumin. Lebeau oli selaillut sitä ja näki mallipiirustuksia
univormuiksi ja puvuiksi Illyrian vapaehtoisille, Valtaistuimen
rakunoille, Sinipuseroille, Vanhurskauden kyrassiereille y.m. Erään
toisen kerran sattui hän kuulemaan saman ruhtinattaren keskustelevan
vakavasti rva de Silvisin kanssa kokardien muodosta ja koosta. Tästä
kaikesta ja tilapäisesti kuulemistansa puheista oli Lebeau tehnyt sen
johtopäätöksen, että suuri retki oli hankkeissa; epäilemättä oli hänen
pakollinen matkansa yhteydessä saman retken kanssa. Hänet oli
lähetetty etsimään Navarran vuoristosta erästä pientä, tummaveristä,
kyttyräselkäistä miestä: tämä lienee joku kenraali, joka kuningasta
lähinnä johtaisi armeijaa.

»Mitä? Aikooko kuningas siis mukaan?» huudahti Leemans heittäen
halveksivan silmäyksen tyttäreensä.

Yhteinen solina seurasi tätä kysymystä.

»Entäs meidän rahamme?»

»Ja velkakirjat?»

»Tämä on jo julkeaa!»

»Selvää varkautta!»

Nykyaikana on politiikka samassa asemassa kuin eräs oikeus Aisopon
tarinoissa, joka sekotettiin kaikkeen. Senpä vuoksi katsoi Pichery, tuo
ankara bonapartelainen, joka iltakauden oli istunut jäykkänä ja korkean
kaulaliinansa kangistamana, täytyvänsä hyökätä tasavallan kimppuun.

»Hm, se on jo rauhan häiritsemistä naapurivaltakunnassa. Se on jo
liikaa... Keisarikautena se ei olisi käynyt laatuun».

»Eipä totisesti», sanoi Tom Lewiskin arvokkaasti; »mutta varmaa on,
että jos presidentin palatsissa tiedettäisiin tästä, niin ei sitä
sallittaisi... Sinne olisi tieto toimitettava ... ja ryhdyttävä
toimenpiteisiin, jotta...»

»Olen minäkin jo samaa ajatellut», vastasi Lebeau, »mutta paha kyllä en
tiedä mitään varmaa koko hankkeesta. Minun sanastani ei siellä
välitettäisi. Sitä paitsi ovat he varuillansa ja pitäneet huolen
kaikista mahdollisista varokeinoista, joiden avulla toivovat
välttävänsä epäluulon. Tänään esim. on Rosenin palatsissa suuri juhla
kuningattaren syntymäpäivän johdosta. Hallitusmiehiä käy vaikeaksi
saada uskomaan, että nuo, jotka huvittelevat itseänsä tanssijaisilla ja
kemuilla, miettisivät valtiollisia salahankkeita ja valmistelisivat
taisteluja!... Ja kuitenkin merkitsee tuo juhlallisuus jotakin
erityistä...»

Nyt vasta huomasivat toiset, että Lebeau oli juhlapuvussa, valkoinen
kaulaliina yllä ja hienot kengät jalassa. Hänen tehtävänsä oli valvoa
tarjoilua ja sen vuoksi täytyi hänen takaisin Ludvigin saarelle.
Kreivitär, joka oli istunut hetkisen aikaa äänetönnä, sanoi äkkiä:

»Kulkaas, Lebeau!... Jos kuningas matkustaa, niin kaiketi te saatte
siitä tiedon, vai mitä?... Täytyyhän teidän saada tieto siitä ainakin
silloin kun sälytätte matkalaukun, ell'ei ennen?... Jos te vain tuntia
ennen lähtöä toimitatte minulle tiedon matkasta, niin vastaan minä
siitä, ett'ei lähdöstä tule mitään».

Tämän hän sanoi rauhallisesti ja hitaasti; mutta sangen varmasti. Sillä
aikaa kun Tom Lewis mietti, millä ihmeen mahdilla Señora voi estää
kuninkaan lähdön, ja toiset asialliset noloina laskivat, minkä tappion
he saisivat asiain nurin päin kääntyessä, kiiruhti mestari Lebeau
hienoissa kengissänsä takaisin pitkin noita kapeita, pimeitä,
vanhanaikaisia katuja, -- rakennukset taitekattoisia ja portit
vaakunakilvillä koristettuja -- sivuuttaen kaupunginosan, jossa Ranskan
aatelisia vielä viime vuosisadalla asui, mutta jossa rakennukset
nyttemmin olivat muutetut tehtaiksi ja työpajoiksi. Päivän aikana
kuuluu täällä alinomaa työrattaiden kolina ja vilisee köyhää kansaa,
mutta yön tullen saa kaupunginosa jälleen omituisen muinaisaikaisen
leimansa.

Juhlavalaistus näkyi jo loitolle kuin mikäkin tulipalon loimo, ja
kauvas kuului juhlahumukin Seinejoen molemmille rantamille.

Saaren kaukaisin, soikea niemi näytti tässä valaistuksessa ankkuroidun
jättilaivan pyöristyvältä keulalta. Lähemmäs tullessa erotti jokainen
nuo korkeat akkunat, jotka ikäänkuin leimusivat tulessa kirjavine
akkunaverhoinensa; puutarhan tuuheiden puiden latvojen välistä hohti
taidolla ripustettuja värilamppuja, ja rantakadulla, joka tähän aikaan
vuorokaudesta muuten lepää kuin syvässä unessa, vilkkui lukemattomia
vaunulyhtyjä, muodostaen sarjan pysyviä tuikkivia valopisteitä yön
tummaa taustaa vastaan.

Ruhtinas Herbertin hääpäivän jälkeen ei Rosenin palatsissa mitään
tällaista juhlaa oltu vietetty ja silloistakin suurenmoisempi ja
upeampi oli tämän-iltainen juhlallisuus. Kaikki ovet ja akkunat olivat
avoinna, niin että sisällä olijat voivat nähdä tähtitaivaan tenhoisan
loiston.

Alakerroksessa oli pitkä sarja kirkon korkuisia maalauksilla ja
vanhoilla kultauksilla koristeltuja salonkeja, joissa hollantilaiset ja
venetialaiset kattokruunut ja itämaisista temppeleistä anastetut lamput
levittivät valoansa omituiselle kalustolle: tapetit ja verhot hohtivat
kullalta, vihreältä ja punaiselta, pöydillä raskaita hopea-lippaita,
seinillä norsunluuveistoksia puitteissa, vanhoja tummuneita kuvastimia,
pyhien esineiden säiliöitä, ryöstettyjä lippuja, taideaarteita
Montenegrosta ja Hertsegowinasta, järjestettyjä sellaisella
parisilaisen kaunoaistilla etteivät ne näyttäneet mätetyiltä,
raakalaismaisilta kasoilta. Orkesteri oli saanut sijansa vanhalla
kirkon lehterillä, jolta lippuja riippui alas; näiden alla olivat
kuninkaan ja kuningattaren nojatuolit; heidän edessänsä väikkyi nyt
hoviseura ohitse nykyaikaisen valssin tahdissa sellaisten
kallisarvoisten muinaisesineiden hohteessa, joista ukko Leemans olisi
joutunut haltioihinsa. Silkkihameita laahuksinensa, käherrettyjä
kutreja, loistavia katseita, tasaisesti keinuva valssi, joka näytti
kukoistavan nuorison elävältä vastalauseelta kaikkea vanhaa ja
ruostunutta vastaan, naisia, vaaleita, hoikkia, tummasilmäisiä,
kalpeaihoisia kaunottaria! Tästä karkeloivien pyörteisestä piiristä ja
keveiden pukujen kirjavasta vilinästä, jossa helmat häilyivät niin
hiljaa ja mielyttävästi soiton tahdin mukaan, kuin salaperäinen
säestävä kuiske, erosi silloin tällöin joku pari vetäytyen ensin noiden
korkeiden lasiovien ulkopuolelle, joiden yllä kuningattaren
nimikirjaimet tulisina hohtivat, ja häipyi sitten karkelossa väikkyen
puutarhan käytäväin peittoon. Vähitellen kävi heidän karkelonsa
epävarmaksi, kun soiton tahtia oli vaikea erottaa, ja vihdoin he
muuttivat tanssinsa tahdikkaaksi kävelyksi pitkin tuoksuvia ruusu- ja
magnoliakujanteita.

Lukuunottamatta omituisen harvinaista kalustoa ja koristelua sekä
vaaleaverisiä, nähtävästi slavilaisia naistyyppejä ei pintapuolinen
katsoja olisi voinut huomata mitään, mikä erityisesti olisi eronnut
niistä S:t Germainen etukaupungissa asuvan ja täälläkin runsaasti
edustetun ylimystön iloisista juhlista, joita he toimeenpanevat
Yliopistokadun varrella sijaitsevissa puutarhoissansa, joissa tanssijat
niin helposti voivat siirtyä parkettilattialta ruohonurmikolle
karkeloansa jatkamaan. Tuollaisissa kesätanssijaisissa, jotka pidetään
ulkona vapaassa ilmassa, on seuraelämä tavallista rattoisampi ja
hurjempi eikä sovinnaisuus estä ketään käyttämästä väriltänsä
iloisempiakin liivejä ja housuja, kunhan hännystakki on musta.

Toisessa kerroksessa sijaitsevaan kamariinsa kuuli vanha herttua, joka
jo viikon päivät oli voihkinut luuvalon ahdistamana, tanssijaissoiton
säveleet. Koettaen peitteellänsä tukahduttaa kipujansa ja
soturikirouksiansa, sadatteli hän julmaa tautia, joka ivallisesti kyllä
pakotti hänet vuoteen omaksi tällaisena päivänä ja, mikä pahempi, esti
häntä liittymästä huomenna matkalle lähtevien nuorten urhojen seuraan.
Kun tunnussana jo oli lähteville annettu ja hyökkäyksen lähtökohdat
määrätty, olivat hankkeen johtajat keksineet nämä tanssijaiset
varokeinoksi Ranskan poliisivallan mahdollisia epäilyksiä vastaan.
Herttuaa, joka ei voinut lähteä mukaan, lohdutti tieto siitä, että
hänen poikansa Herbert oli mukana samoin kuin muuten herttuan rahatkin,
sillä majesteetit olivat armossa suvainneet hänen kustantaa tämän
sotaretken. Sen vuoksi oli hänellä sänkynsä laidalla pääesikunnan
karttoja, sotaretken suunnitelmia ynnä kiväärien, saappaiden,
huopapeitteiden ja muonan hankkijain laskuja, joita hän juuri tutki,
samalla kun hänen suupielensä hirmuisesti tempoilivat todistaen
selvästi, että sankarillisen kuningasmielinen vanhus ankarasti taisteli
synnynnäistä kitsasteluhaluansa vastaan. Joskus puuttui joku numero tai
selitys, jonka vuoksi hän kutsutti Herbertin luoksensa saadaksensa
samalla keskustella hänen kanssansa jonkun aikaa, ennenkun tämä
huomenna jättäisi isänsä. Ensi kerran he nyt eroaisivat toisistansa
eikä hän ehkä koskaan saisi enää tavata ainoaa poikaansa, jota hän
rajattomasti rakasti voimatta juhlallisella, vähäpuheisella
kohtelullansa täysin peittää tunteitansa. Mutta ruhtinasta oli
vaikea pidättää täällä, sillä hän ei tahtonut laiminlyödä
isännänvelvollisuuksiansa eikä menettää sekuntiakaan siitä lyhyestä
ajasta, mikä hänellä vielä oli rakasta Coletteansa varten.

Puolisonsa vierellä seisoen vastaanotti tämä etumaisessa salissa
kutsuvieraita ollen entistänsä kauniimman ja siromman näköinen tuossa
vartalonmukaisessa tunikassansa, jonka kallisarvoiset, vanhat pitsit
olivat ratkotut jostakin kreikkalaiskatolisen piispan messukaavusta.
Salaperäisen totinen oli hän tänä iltana ja rauhallinen levonilme
nähtiin, omituista kyllä, hänen kasvoillansa: muuten näyttivät hänen
silmänsä tavallista tummemmilta, tumman siintäviltä niinkuin tukkaan
pistetty, timanttineulan puoleksi peittämä pikku kokardikin.

Toimeton ei Colette ollut suinkaan kolmen viimeisen kuukauden kuluessa
ollut. Hän oli kirjoittanut puhtaaksi kaikellaisia julistuksia ja
kaikessa salassa itse vienyt ne Mustain veljesten luostariin, hän oli
piirustanut univormujen ja sotalippujen malleja suorittaen työnsä
sangen nerokkaasti keksittyjen varokeinojen suojassa johtaakseen
poliisit harhaan -- hän luuli näet poliisien aina olevan
kintereillänsä; -- sanalla sanoen hän koetti kaikessa täyttää
velvollisuutensa sellaisena kuningasmielisenä ylimysrouvana, joista hän
koulutyttönä ollessansa oli lukenut romaneissa.

Eräässä suhteessa ei hän kuitenkaan voinut toteuttaa ihannettansa
Vendée-sotien ajoilta: hän ei saanut seurata Herbertia sotaretkelle!
Nyt hän näet alinomaa mietti ainoastaan Herbertiansa; kuninkaan oli hän
jo aikoja sitten unhottanut samoin kuin sen apinapoloisen, jonka hän
niin armotta oli viskannut akkunastansa rantakatuun. Mieliaatettansa
pukeutua miesten vaatteisiin ja vetää saappaat pieniin, sieviin
jalkoihinsa ei hän kahdesta tärkeästä syystä voinut toteuttaa: toinen
oli hänen tehtävänsä kuningattaren seuranaisena, toinen taas vallan
yksityistä laatua, kuten hän eilen oli herttaisesti kuiskannut
puolisonsa korvaan. Ell'eivät merkit pettäne, voi tämä tuonnoisesta
akatemiallisesta juhlasta alkaen laskea ajan, jolloin Rosenin suku
lisäytyisi pienokaisella, eikä niin rakasta toivetta tietystikään
voinut saattaa sotaisten vaarojen alaiseksi, olletikin kun retkillä voi
tapahtua tosiottelujakin. Samasta syystä hän ei myöskään ottanut osaa
valssin pyörteeseen komeassa tanssijaissalissa. Coletteparalla oli siis
paljo peitettävää, ja vaikka huulet vaikenivatkin, niin eivät silmät
kuitenkaan voineet peittää ihastuttavaa ilmettänsä; myöskin se kaihoisa
tapa, millä hän nojausi Herbertin käsivarteen, ilmaisi selvästi hänen
halunsa kertoa muillekin salaisuutensa.

Äkkiä taukosi orkesteri ja keskeytyi karkelo; kaikki odottivat
jännityksellä kuningas Kristianin ja kuningattaren tuloa. Tuossa he
saapuvat astuen läpi salonkien, joissa kaikissa kuningatar näki
nimikirjaimensa loistavan milloin kukkaisten, milloin kaasunliekkien,
milloin hohtokivien muodostamana. Kaikki muistutti heitä kaukaisesta
isänmaasta ja sen kunniasta. Vihdoin he pysähtyivät puutarhaan vievälle
ovelle. Ylevämmin ja loistavammin ei kuningaskunta liene koskaan
esiytynyt, ja moinen ruhtinaspari ansaitsi todellakin tulla
kaiverretuksi kansakunnan rahoihin ja saada sijansa kuningassarjassa!
Olletikin kuningatar oli ihmeteltävän ihana upeassa puvussansa, joka
kymmenellä vuodella nuorensi häntä. Kaulassa hänellä oli vain
merenvahainen koriste, josta riippui risti. Kaulakoriste oli paavin
siunaama lahja, jolla oli oma historiansa, kuten muutamat hiljaa
kertoivat toisillensa. Kuningatar oli kantanut sitä koko ajan Ragusan
piirityksen kestäessä; pari kertaa se jo oli joutunut hukkaan, mutta
kuin ihmeen kautta oli se hyökkäysten ja taistelujen keskellä aina
löytynyt. Kuningattareen teki tämä taikauskoisen vaikutuksen, jonka
alaisena hän vannoi pyhän ja kuninkaallisen lupauksen; mutta varmaan ei
hän aavistanut, kuinka mainiosti nuo kullankiiltävät helmet vaikuttivat
rehevää vaaleaa tukkaa vastaan, jonka suortuvat kilpailivat helmirivin
kultaisen hohteen kanssa.

Korkeat puolisot jäivät joksikin aikaa puutarhan oven luo ihailemaan
juhlaa ja puutarhan tarumaista valaistusta. Silloin alkoi erään
rototendronpensaan takaa äkkiä kuulua viulunsäveliä, muutamia vetoja
vain, mutta omituisen nopeita ja sydäntä vihlovia. Kaikkien
slaavilaisten sydän sykähti: olivathan nuo guzlan, tuon tummain
pensaiden välistä pilkistävän tutun, pitkäkaulaisen mandolinin ääniä!
Kuului aluksi vain kumiseva alkusoitto, etäinen sävelläikky, joka
lähenee, kohoaa, paisuu ja laajenee. Niinkuin raskas ukkospilvi, joka
toisinaan salamoi, syöksähti soittimesta myrskyisiä, hekkumallisia,
sankarillisia laulunsäveliä, jotka milloin kuulustivat karkelosoitolta,
milloin virreltä: tämä soitto, joka Illyriassa kaikui niinhyvin
iloisissa kemuissa kuin hurmeisissa taisteluissa, oli tuo tunnettu
Radoitzan sävel.

Tähän lauluun yhtyy muinaistaru, joka selittää sen kaksinaisen
luonteen. Jouduttuansa turkkilaisten vangiksi tekeytyy heitukka
Radoitza kuolleeksi. Saadaksensa selville, onko hän todellakin kuollut,
sytyttävät turkkilaiset tulen hänen rintansa päälle; heitukka ei
hievahda sittenkään. Sitten päästävät he miehen povelle auringon
lämmöstä virkistyneen käärmeen ja iskevät hänen kyntensä läpi
kaksikymmentä naulaa. Sittenkin pysyy heitukka jäykkänä kuin
marmoripatsas. Silloin noudetaan paikalle Haïkouna, Zaran kaunein ja
komein tyttö, joka Illyrian kansanlaulua laulaen alkaa karkeloida.
Kuullessansa neitosen kaulakoristeiden karkelossa helkkävän ja hänen
vyönsä hepenien kahisevan alkaa Radoitza hymyillä, avaa silmänsä ja
olisi siinä paikassa ollut hukassa, ell'ei tanssijatar neuvokkaasti
olisi pyörähtänyt hänen luoksensa ja viskannut saalinsa hänen
kasvojensa ylitse, joissa elonmerkit selvästi jo näkyivät. Niin
pelastui heitukka Radoitza, jonka mukaan Illyrian kansanlaulua on
nimitetty.

Tätä kaikille Illyrian miehille ja naisille yhtä rakasta laulua
kuunnellessa, joka täällä ikävässä maanpaossa vaikutti sitä
voimakkaammin, kalpenivat kaikkien posket. Guzlan säveleet, joita
orkesteri hillitysti säesti salissa ja jotka muuten muistuttavat
aaltojen kuohua ja vetten yli kuuluvaa myrskylinnun laulua, olivat kuin
oman isänmaan kyyneleinen ja hellämuistoinen ääni, jossa ilmeni
sanomatonta kaipausta ja kaihoisaa toivoa. Guzlan mahdottoman suurilla
ja raskailla jousilla ei soitella tavallisia kieliä, vaan tiukasti
pingoitettuja jänteitä ja väräjäviä suonia. Nuoret, uljaat, ylväät ja
heitukan näköiset miehet tunsivat kaikki omassa povessansa hurjan
Radoitzan rakkauden, jonka naisen rakkaus niin hyvin palkitsee; ja
Dalmatian kookkaat ja kauniit naiset tuntevat puolestansa hellän lemmen
tunteita urhojansa kohtaan. Ja kun vanhemmat miehet muistelevat
kaukaista isänmaataansa ja äidit katselevat poikiansa, alkaa heitä
kaikkia itkettää ja elleivät kuningas ja kuningatar olisi läsnä
yhtyisivät he kaikki täyttä kurkkua siihen kimeään hätähuutoon, jolla
guzlansoittajat säestävät soittimensa viimeistä, taivaalle kimpoavaa
loppusäveltä.

Pian alkaa karkelo uudelleen ja ihan tavattoman ja hämmästyttävän
vilkas seurapiirissä, jossa muuten huvitellaan noin sovinnaisuuden
vuoksi. Selvää oli, ettei tämä ollut mikään tavallinen juhla, vaan että
sillä oli oma sala-tarkoituksensa, kuten Lebeau sanoi? Jotakin
intohimoista ja kiihkoista oli jo siinä tavassa, millä herrat hurjassa
karkelossa kiersivät kätensä naisten vyötäisten ympäri, samoin nuorten
tulisissa katseissa, jopa itse tanssimusikissa, joka toisinaan soi kuin
säestäisi sitä urhojen kannusten ja rautaisten jalustimien kalske.
Tanssijaisten lopussa tapahtuu tosin toisinaan, että huvituksen
viimeiset hetket aamun sarastaessa näyttävät yhtä kiihkeän vilkkailta
ja hermostuneelta juopumukselta kuin tämä juhla oli. Mutta nämä
tanssijaiset olivat vasta alkaneet ja kuitenkin kihelmöitsi täällä
kuumana jokainen hansikoittu käsi ja kaikkien sydämet sykkivät
vilkkaasti rintakukkaisten ja jalokivikorujen alla: ja kun joku
pariskunta väikkyi ohitse soiton ja lemmen kiihoittamana, seurattiin
sitä kotvanen hymyilevin ja myötätuntoisin katsein. Tietäväthän jo
kaikki nämä Illyrian pulskeat ja jalot ylimykset, jotka kuninkaansa
mukana ovat maanpakolaisina saapuneet tänne, että läsnäolevan Ranskan
aateliston, joka aina oli ollut valmis vuodattamaan verensä hyvän asian
vuoksi, että sen jo päivän koittaessa piti lähteä vaaralliselle
sotaretkelle. Jos onnetar sattuisikin suosimaan hanketta, niin kuka
tietää, kuinka monta näistä sotaan lähtevistä takaisin palaisi? Kuka
tietää, kuinka moni heistä jo viikon kuluttua lepäisi tappotantereella,
jonkun vuoren jyrkänteellä, missä tämän hurmaavan masurkan säveleet
vielä soivat, heidän korvissansa yhtyen kuohuvan veren kohinaan? Juuri
tuo lähenevä vaara se vilkastuttaa tanssijaisia, sillä taistelun
aattoillan rauhallista huvitusta seuraava levottomuus se kiihoittaa
hurjaa iloa, kostuttaa silmät ja tekee katseet rohkeiksi ja suloisen
kaihoaviksi. Mitä neitonen voikaan kieltää surmaansa kohti lähtevältä?
Ja kuinka jouduttavasti vaikuttaakaan sydämen hellempien tunteiden
tunnustukseen tämä juhlasalissa väikkyvä kuolon ajatus? Julman
kuolonenkelin siipien suhina, joka melkein kuuluu jouhisoittimien
sävelten alta, näyttää tekevän syleilytkin kiihkeämmiksi. Oi, kuinka
moinen lyhyt lemmenilo muistuttaa päiväperhosten karkeloita auringon
häipyvän säteen paisteessa! Monet tapaavat tässä toisensa ensimäisen
kerran eivätkä ehkä enää koskaan tapaa toisiansa; mutta varmaa on, että
monet sydämet tänä iltana parittain yhtyvät. Tosin koettavat muutamat
korskeimmat kaunottaret hymyillä liikutuksesta huolimatta; mutta mikä
hellyys onkaan kaiken ilkamoivan leikkisyyden alla? Ja kaikki hyörivät
nyt karkelossa kumartunein päin ja liehuvin suortuvin, kaikki parit
näyttävät luulevan olevansa kahden kesken, niin hurmaa heidät tuo
tenhoisa väikkyminen Brahmsin valssin tai Chopinin masurkan sävelten
mukaan.

Innostus oli vallannut myöskin Mérautin, jossa tuo guzlan milloin
hurjan voimakas, milloin suloisen hellä soitto oli herättänyt eloon
kaikissa etelämaisissa luonteissa piilevän seikkailuhalun ja rajattoman
kaihon päästä outoihin maihin, valoon ja vapauteen; hänessäkin hehkui
halu sotaan ja sankaritekoihin, joita naiset aina ovat ihailleet.
Vaikka hän ei ottanutkaan osaa tanssiin eikä ollut mikään sotilas,
joutui hänkin näiden sotaisten tanssijaisien hurmaukseen; häntä
sanomattomasti suretti ja hävetti että hänen itsensä täytyi jäädä tänne
vanhusten ja lasten kanssa, kun kaikki nuo nuoret lähtivät vuodattamaan
vertaan taistelukentälle ja antautuivat kunniakkaihin vaaroihinkin, ja
häntä suretti, että tämä hänen suunnittelemansa ristiretki siis
toteutuisi ilman häntä. Aate häpesi toiminnan edessä. Ehkä lisäsi
sekin hänen kärsimyksiänsä ja slavilaisten sävelten herättämää
kuoleman-kaihoansa, että kuningatar Frédérique niin loistavin silmin ja
ylhäisenä nojausi Kristianin käsivarteen. Näkyi selvästi, kuinka
onnellinen hän oli nähdessänsä, että Kristian jälleen oli sekä kuningas
että sotilas... Haïkouna, Haïkouna, voitko sinä aseiden kalskeessa
unhottaa ja antaa anteeksi kaikki, niinhyvin velvollisuuden
laiminlyönnin kuin valheet? Onhan sinusta yksilön rohkeus kalleinta
kaikesta maan päällä ja sankarillehan sinä jäähyvästiksi liehutat
kuumain kyynelten kostuttamaa nenäliinaasi, joka tuoksuu poskipäittesi
hienoja hajuvesiä!...

Äkkiä huomasi Haïkouna surullisiin mietelmiin vajonneen miehen leveine
ajattelijaotsinensa, jolle runsaat, muotilain vaatimuksia itsepäisesti
vastustavat suortuvat olivat valahtaneet.

Hymyillen viittasi hän tätä luoksensa. Hän näytti melkein aavistavan
syyn miesparan surumielisyyteen.

»Mikä kaunis juhla, hra Méraut!» sanoi hän ja lisäsi äänensä alentaen:

»Tästäkin on minun kiittäminen teitä... Mutta teitä onkin meidän
kiittäminen niin paljosta, ettemme kohta tiedä, kuinka sen tekisimme».

Ja olihan Méraut todellakin vahvan uskonsa avulla liehtonut tuleen
sammuvat hiilet, virittänyt masentuneissa toivon kipinän ja valmistanut
sitä kansankapinaa, johon nyt aiottiin turvautua. Tätä ei kuningatar
unhottanut. Eikä tässä loistavassa seurassa ollut ainoatakaan ihmistä,
jonka kanssa hän olisi keskustellut niin kunnioittavan armollisesti,
hyväntahtoisesti ja kiitollisena kuin hän nyt kaikkien nähden ja
keskellä kuninkaallisten ympärille kertynyttä arvokasta seurapiiriä
puhutteli Mérautia. Kuningaskin lähestyi häntä ja sanoi tarjotessansa
Frédériquelle käsivartensa:

»Markiisi de Hezeta on täällä... Oletteko nähnyt häntä?»

»Minä en häntä tunne, teidän majesteettinne.»

»Hän väitti kuitenkin olevansa vanha tuttu kanssanne... Kas, tuossa hän
on».

Vanhan kenraali Rosenin sairauden vuoksi oli markiisi de Hezeta valittu
sotaretken johtajaksi. Palman herttuan viimeisen yrityksen aikana oli
hän osoittanut hämmästyttäviä päällikön lahjoja; ja jos hänen neuvoansa
olisi seurattu, ei tuo verinen kahakka olisikaan päättynyt niin
onnettomasti. Huomatessansa, että kaikki hänen ponnistuksensa olivat
turhia ja että vallantavoittelija itse antoi paon merkin, piiloutui hän
ikävystyneenä ihmisvihaajana baskilaisen vuoriston peittoon ja eli
siellä hiljaisuudessa, erillänsä kaikista salaliitoista, joutavista
toiveista ja tuhmista sotahankkeista. Hänen ainoa toivonsa oli saada
kuolla huomaamattomana miehenä isiensä maassa. Mutta pater Alphéen
innokas kuningasmielisyys ja Kristian II:n uljuuden maine houkuttelivat
hänet jälleen uhkarohkeihin sotayrityksiin. Vanhan aatelisen sukunsa,
romanttisen maanpakolais-elämänsä, vainotun asemansa ja hämmästyttävän
rohkeiden sankaritekojensa vuoksi oli markiisi José Maria de Hezeta
tarumaisella tavalla vetänyt kaikkien huomion puoleensa ja joutunut
illan sankariksi.

»Hyvää päivää, Ely», sanoi hän tullen käsi ojennettuna Elyséen luo ja
käyttäen hänen lapsi-nimeänsä Reynhaan ajoilta. »Kas niin, minä se
olen ... vanha opettajasi Papel».

Kunnia- ja ritarimerkeillä koristettu musta takki ja valkea kaulaliina
eivät paljo muuttaneet hänen ulkonäköänsä eivätkä edes ne kaksikymmentä
vuottakaan, jotka hän oli saanut lisäksi mahdottoman suuren
kääpiöpäänsä ylle; kasvot vain olivat vallan ahavoittuneet ja ruudin
savustamat, niin ettei tuota vanhastansa tuttua, suurta otsasuonta
juuri huomannutkaan. Hänen kuningasmielisyytensä näytti kutistuneen
otsasuonen kanssa; baskilaisen hatun mukana, jonka hän sotaretkeltä
palattuansa oli viskannut jokeen, näytti hän heittäneen luotansa
myöskin joukon entisiä mielipiteitänsä ja lapsuutensa harhaluuloja.

Elysée säpsähti omituisesti kuullessansa vanhan opettajansa äänen,
tämän saman miehen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli:

»Niin, pikku Elyni»...

Pikku Ely oli pari jalkaa häntä pitempi ja sitä paitsi jo jotenkin
harmaatukkainen.

»Niin, ne ajat ovat olleet, Ely, tosikuninkaita ei ole enään.
Kuningasvallan periaate elää ehkä vielä, mutta sopivia miehiä ei löydy
enää. Ainoakaan noista satulastansa heitetyistä ratsumiehistä ei enää
voi nousta siihen eikä ehkä tahdokaan. Voi, mitä olenkaan saanut nähdä
ja kokea viime sotaretkelläni!»

Veri kohosi samassa hänen poskillensa ja levisi kuin pilvi yli
kasvojen, silmät suurenivat ja tuijottivat eteensä kuin olisi mies
nähnyt vain häpeän ja kavalluksen näkyjä.

»Mutta kaikki kuninkaat eivät ole samanlaisia», väitti Méraut, »ja
olenpa vakuutettu, että kuningas Kristian...»

»Sinun kuninkaasi ei ole muita parempi... Lapsi ja elostelija hän on...
Mitään tahdonvoiman oiretta tai merkkiäkään ei hänen huvitusten
veltostamassa katseessansa ole!... Katsohan häntä tarkempaan!...»

Samassa viittasi hän kuninkaaseen päin, joka juuri tanssi heidän
ohitsensa kaihoisin silmin, hikoilevin silmin, pieni pyöreä pää
kumartuneena naisen paljaan kaulan ylitse ja suu auki ikäänkuin olisi
hän tahtonut ahmia sisäänsä nuoren naisruumiin koko tuoksun. Pari
väikkyi heidän ohitsensa kummankaan heistä huomaamatta tähystelijöitä,
vaikka heidän huohottava hengityksensä ihan kosketti Elyséetä. Monet
vetäytyivät lehterille katsellaksensa kuinka Kristian IV, valtakuntansa
paras valssintanssija, väikkyi kauniisti karkelossa. Hezeta ja Méraut
taas peräysivät erään akkunan luo, joka oli Anjoun rantakadulle päin.
Siinä juttelivat he kotvan aikaa, osaksi tanssijaisten humussa, osaksi
viileän yön sumussa ja rauhoittavassa hiljaisuudessa.

»Kuninkailla ei enään ole mitään uskoa eikä tahtoa. Miksikäs me sitten
heidän hyväksensä itsepäisesti ponnistelisimme?» sanoi espanjalainen
synkän näköisenä.

»Teiltä puuttuu siis usko asiaan... Ja kuitenkin lähdette te mukaan?»

»Niin teen».

»Toivotonna?»

»Ei aivan ... yksi ainoa toivo minulla on...»

»Ja se on?»

»Että joku hyvä ihminen halkaisee kalloni siellä... Tukea sillä ei enää
ala olla.»

»Entäs kuningas?»

»Mitä tuollaisesta!... Hänen suhteensa olen minä melkein varma siitä,
että...»

Tarkoittiko mies, ettei Kristian vielä ollut päässyt satulaan vaiko
että hän -- Palman herttuan tavalla -- kyllä tietäisi pelastautua ehein
nahoin taistelusta? Lausettansa ei markiisi päättänyt.

Tanssijaiset jatkuivat vilkkaasti, mutta Elysée katseli niitä nyt
toisin silmin: hän näki ne nyt vanhan opettajansa toivottomien
silmälasien läpi ja omien pettyneiden toiveittensa valossa. Koko
sielustansa hän nyt surkutteli kaikkia noita reippaita nuorukaisia,
jotka iloisin mielin olivat valmiit lähtemään retkelle miehen johdolla,
joka ei enää uskonut tehtäväänsä. Ja tuo rattoisa juhlatungos ja
häikäisevä valo muuttui hänen mielikuvituksessansa taistelutantereen
pölypilveksi ja tappiota aina seuraavaksi hurjaksi epäjärjestykseksi,
jonka jälkeen jäljelle jääneet saavat etsiä tantereelta kaatuneita
sankareja.

Päästäksensä tästä onnettomasta näystä nojausi hän hetkeksi
akkunanaitaa vastaan katsellen ulos autiolle rantakadulle, jolle
palatsin seinät heittivät pitkiä, kauas Seinejoelle ulottuvia,
nelikulmaisia varjoja. Siinä kuunteli hän virran kolinaa, sillä tässä
saaren kohdalla todellakin oli voimakkaan virranjuoksun kohina. Sen
kuohut siltapylväitä vastaan sekoittuivat valittaviin viulunsäveliin ja
guzlan vihloviin vaikerruksiin läikähdellen lyhyinä, tyrskyvinä
laineina kuin nyyhkytykset ahdistuneesta rinnasta: milloin leveinä
aaltoina kohisten, milloin kuohahtaen kuin hurme suuresta, ammottavasta
haavasta.



V.

Yöjunalla.


»Tänä iltana klo 11 tapahtuu lähtö Lyonin asemalta. Minne, sitä en
vielä tiedä. Luultavasti Cetteen, Nizzaan tai Marseilleen».

Nämä lyijykynällä kiireessä kirjoitetut rivit sai Spalaton kreivitär
juuri kun hän kylvyn jälkeen terveyttä ja hyvinvointia uhoten
virkistyneenä käyskeli maakuusuojansa ja pukuhuoneensa väliä kastellen
kukkasia ja hoidellen kasvien taimia, tehtävä, jota varten hän oli
vetänyt yllensä vaaleat, melkein kyynärpäihin asti ulottuvat
ruotsalaiset hansikkaat. Kirjelippu ei näyttänyt vaikuttavan hänessä
mitään suurempaa liikutusta. Hän pysähtyi erään sadeakuttimilla
suljetun akkunan ääreen, mietti hetkisen ja teki sitten päättävän
kädenliikkeen, jonka olisi voinut käsittää näin: »No, olkoon menneeksi!
Ken tahtoo päästä päämääräänsä, saa luvan...»

Äkkiä soitti hän kamarineitoansa, jonka tuli olla avullisena hänen
valmistautuessaan vastaanottamaan pian saapuvaa kuningasta.

»Minkä puvun rouva suvaitsee?...»

Kreivitär katsahti peiliin ja vastasi sitten:

»Minä en pukeudu uudestaan... Tämä näyttää käyvän laatuun...»

Eikä hänelle mikään paremmin soveltunutkaan kuin tuo vaalea,
vartalonmukainen villahame, joka pehmeissä poimuissa laskeusi maahan,
ja sen yli heitetty saali, jonka päät olivat sidotut seljan taa kuin
pienillä tytöillä. Tumma tukka oli kierretty ylös päälaelle, niin että
niska oli paljas olkapäihin asti, missä ihon pehmeä ja lämpöinen väri
alkoi hieman tummua.

Hän ymmärsi kyllä itse, ettei mikään puku voinut miellyttää kuningasta
enemmän kuin tämä keveä, yksinkertainen ja lapsellisen miellyttävä
aamupuku. Ruokasaliin ... aamiaiselle ... ei hän tässä puvussa
kuitenkaan katsonut voivansa mennä. Hänen elämänsä täällä Messinan
kadun varrella oli näet saanut jotenkin juhlallisen muodon: täällä
eivät soveltuneet samat vapaat elämäntavat kuin maalla Courbevoiessa.
Hän söi aamiaista huoneessansa ja vetäytyi sitten pukuhuoneeseensa,
jonka verannalta oli näköala kadulle. Tässä istui hän väijyen kaikessa
hiljaisuudessa kuningasta tulevaksi; nytkin heittivät akuttimet
vaaleanpunertavan varjon hänen ylitsensä niinkuin ennen »perhehotellin»
akkunakomerossa.

Ennen klo 2:ta ei Kristianin ollut koskaan tapana saapua. Mutta kello
löi jo kaksi eikä häntä näkynyt. Señoran, joka muuten oli maailman
rauhallisin ihminen, valtasi tavaton levottomuus ja mielenkuohu, joka
yhä kasvoi, aivankuin tekee vesi, joka alussa kiehuu heikosti väreillen
ja sitten vähitellen kuumeellisesti pyörien, kuohuen ja poristen. Tällä
tunnilla ei Messinan kadulla näkynyt kuin jotkut ainoat ajopelit ...
koko katu loisti leveänä ja autiona päivän paistetta tasakattoisine,
komeine rakennuksinensa ja kullattuine rautaporttinensa ja siistine
lyhtypylväinensä... Montceauxin puiston edustalla. Joka kerta kun
kadulta kuului vaunujen kolinaa, veti Señora akkunaverhon sivulle
paremmin nähdäksensä, mutta aina pettyi hän toivossansa ja entistä
enemmän harmitti häntä tuo komea, häikäisevä elottomuus ulkona, joka
rauhallisessa hiljaisuudessansa oli täydellinen vastakohta hänen
kuohuvalle povellensa.

Mitä oli siis tapahtunut? Aikoiko Kristian siis todellakin matkustaa
häntä tapaamatta?

Mielessänsä etsi hän syitä ja mahdollisuuksia, mutta epävarmassa
odotuksessa häilyvälle on kaikki häilyväistä, niin hyvin ajatukset,
joita ei ehdi loppuun ajatella, kuin puhe, joka käy epävarmaksi
änkytykseksi eikä tahdo päästä huulten yli. Sellaisessa kiusallisessa
ja rauhattomassa mielentilassa oli Spalaton kreivitär nyt, että hänen
sormensakin liikkuivat vaistomaisesti ja suonenvedontapaisesti. Tuon
tuostakin kohotti hän punaista akkunaverhoa. Haleat tuuloset
häilyttivät puitten lehteviä, nuorteita oksia ja raitis henkäys
voimakkaista vesiruiskuista, joilla katua kostutettiin, lehahti
kasvoihin saakka. Sikäli kuin tavallinen ajeluaika Boulognen metsässä
lähestyi, vilkastui elämä ja yhä useampia vaunuja vieri ohitse estäen
kadunkastelijoita toimessansa.

Nyt alkoi kreivitär toden teolla peljätä että kuningas aikoi matkustaa
hänelle jäähyvästiä sanomatta. Hän kirjoitti kaksi kirjettä, osoittaen
toisen Axelin prinssille, toisen klubille; sitten pukeusi hän (sillä
eihän hän voinut käydä koko päivää puettuna pikkutytön lailla) ja alkoi
kävellä sänkykamarin ja pukuhuoneen väliä kunnes hänen levottomat
kävelynsä ulottuivat ympäri koko talon.

Mikään tavallinen pikku »kokotti-häkki» se ei ollutkaan, vaikka ei
myöskään noita raskaita, kivisiä jättiläisrakennuksia, joita
raharuhtinaat teettävät niin paljon läntisen Parisin uusiin
kaupunginosiin. Spalaton kreivittären talo oli taiteellisesti tehty
rakennus ja sisustettu tavalla, joka hyvin soveltui tähän
kaupunginosaan, jossa löytyvät Murillon, Velasquezin, van Dyckin y.m.
nimiset kadut; kattolistasta portinkolkuttimeen asti oli se
taiteellisesti omituinen ja erosi tässä suhteessa kaikista
naapuritaloista. Sen oli eräs kreivi Plotnicki rakennuttanut
lemmittyänsä varten, joka rumuudestansa huolimatta joka aamu sai
suojelijaltansa tuhannen frangin setelin; yöpöydältänsä hän sen joka
aamu löysi kokoon taitettuna. Kun rikas puolalainen kreivi sitten
kuoli testamenttia tekemättä, tarjottiin talo huonekaluinensa ja
taide-esineinensä kaupaksi kahdesta miljoonasta. Kaikkien näiden
kalleuksien onnelliseksi omistajaksi joutui Señora.

Puusta veisteltyjä raskaita portaita myöten, jotka olisivat kestäneet
vaunuillakin ajaa ja jotka Spalaton kreivittären vakavalle kauneudelle
muodostivat hollantilaisen taulun tumman taustan, voi hän laskeutua
alakerran kolmeen saliin. Ensimäinen näistä oli saksilainen pikkusali
Ludvig XV:n tyyliin ja sisälsi viehättävän kokoelman maljakkoja,
pystykuvia ja kauniita emaljiteoksia, kaikki 18:n vuosisadan hienoa,
siroa ja sievää työtä, joka näytti syntyneen lemmittyjen ohuiden
sormien luomana ja saaneen eloa heidän veitikkamaisesta hymystänsä;
toisessa salongissa taas oli lasin alla tulipunaisella pohjalla
lepääviä norsunluuveistoksia kuvaten milloin kiinalaisia henkilöryhmiä,
milloin jalokivistä sommiteltuja hedelmäpuita, milloin kaloja
nefriitti-silminensä, milloin keskiaikaisia pyhimyksiä ja Vapahtajan
kuvia kärsivine kasvoinensa ja verisine naarmuinensa. Kolmas sali, joka
oli valaistu kuin atelieri ja verhottu karduanitapeteilla, vartosi
vielä ukko Leemansin lupaamaa kalustoa.

Ihana kreivitär iloitsi muuten aina katsellessansa kaikkia näitä
harvinaisuuksia, olletikin kun ne oli saatu verrattain huokeasta
hinnasta, mutta tänään käyskeli hän saleissansa levotonna edes takaisin
välittämättä vähintäkään taide-esineistä; hänen ajatuksensa liitelivät
kaukana ja vatvoivat harmillisia kysymyksiä ja pulmia. Mitä tämä kaikki
merkitsikään?... Livahtiko kuningas tuolla tavoin tiehensä?... Ja hän
poloinen, joka oli luullut saaneensa miehen niin varmaan koukkuun!...

Kamarineito palasi takaisin. Ei mitään tietoja kuninkaasta!...
Kummassakaan paikassa ei häntä oltu nähty.

»Niin, niin, sehän on juuri Kristianin tapaista», arveli Señora.
»Tuntiessansa itsensä heikoksi, piileksi hän aina jossakin. Hän muka
ennen pakeni kuin tappiolla taisteli!» Ja vaikka hän muuten ei juuri
koskaan kiivastunut, raivostui hän nyt niin, että olisi ollut valmis
rikkomaan kaikki esineet ympärillänsä. Sitä tekemään hän kuitenkin oli
liian järkevä, sillä olivathan ne kallisarvoista kauppatavaraa;
jokaisessa näytti hänestä riippuvan hintalippu: hän ei hennonut!

Viskautuen nojatuoliin hän vaipui mietteihinsä ja hämärässä häipyivät
hänen silmistänsä vähitellen kaikki nuo äskettäin hankitut kalleudet,
häipyivät ja hälvenivät hänen unelmansa kanssa tulla rikkaaksi,
mahdottoman rikkaaksi. Vihdoin havahtui hän ajatuksistansa siitä, että
ovi äkkiä avausi:

»Päivällinen on valmis!» kuului palvelija huutavan.

Hänen täytyi siis käydä yksin aterialle upeassa ruokasalissansa, jossa
kunkin akkunan välissä nähtiin suuri, juhlallinen, jäykkä ja kalvennut
Frans Haisin maalaama muotokuva käherrettyine kauluksinensa; yhteensä
olivat nuo kahdeksan muotokuvaa maksaneet vähintäin kahdeksansataa
tuhatta frangia. Juhlallisempi kuin ainoakaan Frans Haisin muotokuvista
oli kuitenkin hovimestari valkoisine kaulaliinoinensa tuossa kun hän
tarjoilupöydän ääressä leikkasi paistia y.m. ruokalajeja, joita
kreivittärelle kantoivat hänen molemmat yhtä juhlalliset ja äänettömät
palvelijahoikaleet keltaisissa livreapuvuissansa. Kun kreivitär muisti
kuinka räikeässä ristiriidassa tämä komeus oli häntä uhkaavan vaaran
kanssa, oli hänen sydämensä haljeta harmista. Hänestä tuntui kuin
olisivat palvelijatkin aavistaneet hänen ajatuksensa, sillä niin kovin
jäykiksi he ryhdiltänsä kangistuivat päivällisten kestäessä: kumpikaan
heistä ei jäsentäkään järkähdyttänyt, vaan seisoivat molemmat niin
totisina hänen sivuillansa kuin mitkäkin valokuvaajat kuvattavan
uhrinsa asennon määrättyänsä.

Hyljätty rakastajatar tyyntyy sentään pian entisellensä... »Tällä
tavoin ei saa antaa kohdella itseänsä... Toivoa ei saa menettää...»
Kuninkaasta semmoisenansa hän ei paljoa välittänyt, mutta tässähän oli
kysymys »suuresta kaappauksesta», hänen omasta arvostansa ja
merkityksestänsä toisten kaappari-kumppanien silmissä... Hän mietti
asiaa ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis.

Kiiruhtaen huoneeseensa kirjoitti hän ensin muutamia riviä Tomille.
Sillä välin kuin palvelusväki alakerrassa söi päivällistä jutellen
kreivittärestä ja arvaillen kaikenlaisia syitä hänen yksinäisyyteensä
ja mielenliikutukseensa, sälytti hän omin eikä tällaisiin toimiin
suinkaan tottumattomin käsin pienen matkalaukun, joka ennen niin usein
oli seurannut häntä Parisin ja Courbevoien väliä. Sen tehtyänsä heitti
hän villavaipan olkainsa yli, sillä ilta oli viileä, ja pujahti näin
sonnustettuna lähimmälle ajuriasemalle kantaen itse matkalaukkunsa ja
hiipien hiljaa ja huomaamatta kuin jokin paikkansa menettänyt
taloudenhoitajatar.

Myöskin kuningas Kristianilla oli ollut levoton päivä. Myöhään oli hän
palannut tanssijaisista ja myöhään herännyt unestansa, pää täynnä
kotimaan sävelten kaikuja. Sitten täytyi ryhtyä matkavalmistuksiin:
koettaa aseita ja kenraalin univormua, jota hän ei ollut käyttänyt
Ragusan piirityksen jälkeen, j.n.e. Näissä puuhissa kului aamupäivä klo
11:n. Kaiken aikaa kieppui Lebeau hänen kintereillänsä vakoillen ja
väijyen, vaikka pelokkaana ja arkana, ettei hänen ansamaisten
kysymystensä tarkoitusta huomattaisi. Täsmällensä klo 11 kokoutui pieni
hoviseura salonkiin kuulemaan hiljaista messua, jonka pater Alphée luki
keskellä huonetta sijaitsevan uunin edessä, jota, tilapäisesti
kirjoliinalla katettuna, käytettiin alttarina. Rosenin perhe ei ollut
läsnä, sillä vanha herttua makasi vuoteen omana ja ruhtinatar Colette
taas oli saattamassa asemalle puolisoansa, jonka oli tänään määrä
lähteä matkalle useiden muiden nuorten miesten kanssa. Seuraavalla
junalla oli Hezetan tarkoitus matkustaa ja toisten mukaan aikovien
vasta sitä seuraavalla. Eri osastoissa oli pienen urhojoukon siis määrä
suoriutua matkalle, ett'ei herätettäisi mitään huomiota.

Messu muistutti kaikkia menneistä, levottomista ja vaivalloisista
ajoista. Munkin haaveilevat kasvot, sotilasmainen äänensävy ja liikkeet
vaikuttivat että suitsutussavukin tuoksahti ruudilta ja koko toimitus
tuntui jonkunlaiselta kenttähartaushetkeltä ennen taistelun alkua.

Yhtä levottoman mielialan vallitessa kuin messu oli kuunneltu syötiin
sen jälkeen aamiainen, jolloin kuningas kyllä koetti esiytyä niin
rakastettavana kuin suinkin, ett'ei jättäisi epämiellyttävää muistoa
jälkeensä; olletikin tahtoi hän kuningatarta kohtaan osoittaa erityistä
kunnioittavaa huomiota ja hellyyttä, joka asianomaista ei kuitenkaan
paljo lämmittänyt. Poikanen, pikku Zaran kreivi, katseli vanhempiansa
epäillen ja pelokkaana. Tuo kauhea kohtaus muutamia päiviä sitten oli
jättänyt häneen vaikutuksen, jota hän ei pystynyt selvittämään lapsen
ymmärryksellänsä, mutta joka täytti hänen mielikuvituksensa
surullisilla kuvilla ja rasitti hänen hermostoansa. Markiisitar de
Silvis huokaili jo ennakolta syvään lähdön hetkeä miettiessänsä.
Mérautin taas oli vaikea hillitä kuohuvia tunteitansa nyt, kun hänen
unelmansa juuri olivat toteutumaisillansa. Vastavallankumousta Illyrian
kansan puolelta oli hän näet kauvan toivonut, yhteistä kapinaa, joka
oikealle isännälle avaisi ovet kuninkaalliseen linnaan. Nyt hän ei
ollenkaan epäillyt retken onnistumista. Toisin ajatteli sen sijaan
Kristian II, mutta murheellinen ei hän suinkaan ollut, ell'emme ota
lukuun vähäistä ikävää tunnetta, joka melkein aina syntyy ihmisissä,
kun täytyy jättää paikkakunta, johon jo on ehtinyt tottua. Päinvastoin
tunsi hän mielensä keveämmäksi ajatellessansa, että hän, langenneiden
kunniavelkojen rasittama mies, pääsisi nykyisestä kierosta asemastansa.
Sillä jos onnetar suosi yritystä, voi hän siviilimenojen nimessä
helposti suorittaa velkansa; jos hanke taas epäonnistuisi, suistuisi
kaikki edes yhtaikaa tai saisi hän taistelussa surmansa. Ajatus, että
luoti otsaan vapauttaisi hänet sekä raha- että rakkaushuolista,
vaikutti häneen tavallansa lohduttavasti. Kuninkaan rauhallinen ja
huoleton katsanto ei hullummalta näyttänytkään kuningattaren
haaveilevan ilmeen ja Elyséen innostuksesta palavain kasvojen rinnalla
tuossa kun he aterian jälkeen kolmen käyskelivät puutarhassa.

Palvelija meni heidän ohitsensa. Kristian viittasi hänet luoksensa
sanoen:

»Käske Samyn valjastaa...»

Kuningatar säpsähti:

»Mitä? Aiotteko kaupungille?»

»Aion, viisaus vaatii sen... Eiliset tanssijaiset ovat voineet antaa
aihetta kaikellaisiin huhuihin... Minun täytyy sen vuoksi ainakin
näyttäytyä klubissa ja bulevardeilla... En minä kauvan viivy ...
päivällisille minä jo varmasti palaan».

Samassa juoksi hän portaita ylös suuren rakennuksen yläkertaan
ketteränä kuin lomalle aikova koulupoika.

»Viime hetkeen asti täytyy minun siis pysyä epävarmana hänen
suhteensa», sanoi kuningatar Mérautille, joka ei voinut rohkaista eikä
lohduttaa häntä sanallakaan.

Kuningas oli kaikissa tapauksissa tehnyt hyviä päätöksiä. Messun aikana
oli hän mielessänsä vannonut, ett'ei hän enää koskaan tapaisi Señoraa,
sillä hän tunsi olevansa liian heikko jättämään lemmittynsä, jos tämä
toden teolla tahtoi pidättää hänet lähtemästä. Parhaissa aikeissa hän
siis kaupungille lähti. Klubiin hän ensin ajoi. Siellä oli jotensakin
tyhjää ja autiota. Muutamia kaljupäitä istui totisina ja hiljaisina
whistipöydän ääressä ja lukusalissa nuokkui eräitä kunnianarvoisia
unikekoja pitkän sanomalehtipöydän ääressä. Muuten oli sangen
luonnollista, ett'ei täällä tänään ollut sen vilkkaampaa: koko viime yö
oli näet pelattu hurjasti; kun peliseura aamun sarastaessa lähti
klubista Axelin prinssin johdolla, sattui joukko muuleja, kulkuset
kaulassa, kulkemaan ohi, jolloin prinssi pyysi muulinkuljettajan
lypsämään elukat ja sai koko seuran juomaan maitoa samppanjalaseista.
Elukkain kuljettajan vastustelusta huolimatta noustiin sitten muulien
selkään ja niin ajettiin täyttä vauhtia la Paix katua pitkin. Klubin
esimies, hra Bonoeil jutteli tapauksen kuninkaalle. »Oli tosiaankin
hullunkurista nähdä prinssin ratsastavan pienellä aasintammalla», sanoi
hän, »hänen täytyi koukistaa säärensä ylös, ett'eivät ne viiltäisi
maata ... sillä monseigneurilla onkin niin pitkät sääret, että ... ja
hänen järkähtämätön hidasverisyytensä sitten!... Vahinko, ettei teidän
majesteettinne ollut näkemässä tätä hauskaa kohtausta!»

Kristianistakin oli ikävä, ett'ei hän ollut mukana moisessa hauskassa
ilveilyssä. Axelin prinssi oli miekkoinen, sillä setänsä kanssa
riitoihin jouduttuansa oli hän saanut karkoitustuomion, joka
luultavasti ainaiseksi vapautti hänet hallitushuolista, olletikin kun
setä vielä vanhoilla päivillänsä mietti avioliittoa ja voi ehkä
toimittaa valtakunnalle kokonaisen liudan kruununperillisiä. Sitä
parempi prinssistä, jota huvitteleminen Parisissa miellytti paljon
enemmän kuin kotoinen politiikka.

Venyessänsä sohvalla, jolta tuo veltto epäilijä-prinssi verrattain
äsken oli noussut, tunsi Kristian vähitellen vaipuvansa takaisin samaan
mielentilaan ja menetti samassa määrässä eilispäivän juhlan herättämän
sankarillisen tunnelmansa: sotaretki kadotti äskeisen viehätyksensä,
loistonsa ja suuruutensa. Jos hän viipyisi täällä raukeisi kaikki
tyhjiin, huomasi hän ja katsoi parhaimmaksi paeta pois tästä velttouden
pesästä, joka uhkasi tehdä lopun hänen tahdonvoimastansa; äkkiä nousi
hän ylös ja kiiruhti jälleen vapaaseen ilmaan ja meluavaan,
toimeliaaseen ihmisjoukkoon.

Kello oli jo 3. Silloin oli hänen tapansa klubissa tai Mignonin luona
syödyn aamiaispäivällisen jälkeen käydä Messinan kadulla Señoraa
katsomassa. Koneellisesti suuntausivat hänen askeleensa nytkin tuttua
tietä tuohon kaupunginosaan, joka kesäaikaan tuntui sangen hauskalta
leveine kattoinensa, pitkine, komeine rakennusrivinensä ja vihreine
istutuksinensa, joiden omituiset varjot heittyivät valkeille
asfalttikäytäville.

Entäs ihmiset sitten? Kauniita naisia, siroja muotoja, suloisia,
vilkkaita ja iloisia kasvoja viileiden kesähattujen ja värikkäiden
auringonvalojen alla! Missä muualla voisivat naiset käydä, pukeutua ja
koristaa itsensä niin kuin nuo? Missä muualla voisi ihminen kuluttaa
aikansa hauskemmin ja iloisemmin ja missä muualla olisi niin paljo
erilaisia huvituksia kuin Parisissa!... Ja kaiken tämänkö hän nyt
jättäisi taittaaksensa niskansa tappotantereella!... Sääli luopua niin
paljosta hyvästä ja niin monista hauskoista nautinnoista, joita muualla
maailmassa ei olisi tarjolla!

Ollessansa tämän tunnelman vallassa, jolloin elämä hymyili ja Parisi
taas tuntui viehättävimmältä, katseli Kristian mielellänsä kaikkia
vastaantulevia kaunottaria; milloin viehättivät häntä jonkun naisen
ihanat kasvot, milloin hänen alushameensa pitsireunukset. Kuinka vieras
olikaan se ritarillinen kuningas, joka tänä aamuna puolisonsa ja
poikansa kanssa polvistui alttarin juureen, sille pomada-keikarille,
joka nyt iltapäivällä klo 3 käyskeli tässä nenä pystyssä. Frédérique
oli ollut vallan oikeassa kirotessaan koko Parisia ja sen turmiollista
vaikutusta Kristianin tapaisiin horjuviin ja kiehuviin luonteihin.

Tultuansa sille kohdalle Haussmannin puistokatua, missä Messinan katu
alkaa, pysähtyi Kristian hetkeksi odottamaan, kunnes vaunujono oli
ehtinyt ohitse. Tällä välin ehti hän vähän miettiä. Kuinka oli hän
äkkiä tänne joutunut? Hän ei voinut sitä käsittää. Näkyiväthän tuolla
Plotnickin palatsin pienet tornit himmeän päivän valossa!... Mikä
houkutus!... Miksi ei hän menisi perille asti?... Miksi ei hän kävisi
hyvästelemässä Señoraa, joka vast'edes jäisi hänelle vain palavan janon
ja tyydyttämättömän kaihon muistoksi?

Tätä sisäistä taistelua kesti vain hetken, mutta että se oli ankara,
näkyi kyllä hänen hienosta ja rihaisesta ruumiistansa, joka horjui ja
huojui kuin ruoko tuulessa. Äkkiä rohkaisi hän itsensä, viskausi
lähimmän vapaan ajurin vaunuihin ja käski tämän ajaa takaisin klubiin.
Tätä päätöstä hän ei olisi voinut tehdä, ellei aamumessun aikana tehty
lupaus olisi pakottanut häntä siihen. Nyt pääsivät voitolle hänen
katolilaisuutensa ja pelokas nais-uskonnollisuutensa.

Klubiin tultuansa sai hän Señoran kirjeen; tuoksuva paperi jo oli
ilmaisevinaan hänelle, mikä levottomuus lemmittyä vaivasi. Pian sen
jälkeen hän sai toisen kirjeen Axelin prinssiltä, joka jo oli saapunut
takaisin. Se sisälsi vain muutamia, kiiruussa kyhättyjä, helliä ja
rukoilevia sanoja. Tom Lewisin kauppakirjoja ei näiden kirjeiden tyyli
muistuttanut missään suhteessa! Kuitenkin tunsi kuningas Kristian
itsensä vielä voimakkaaksi. Hän ymmärsi olevansa tähystelevien ihmisten
ympäröimä: tämä tieto antoi hänelle miehen ryhdin ja huolettomasti
pisti hän kirjeet taskuunsa. Klubin nuoremmat jäsenet saapuivat
yksitellen jutellen hauskasta aasiratsastuksesta, joka eräässä
sanomalehdessäkin oli tarkoin kuvattuna. Sanomalehti kiersi miehestä
mieheen; jokainen nauroi samaa vatsanaurua, josta puuttui kaikki
sydämellisyys ja välittömyys ja jota nauravat luonnollisen naurukykynsä
kadottaneet poloiset.

»Mässätäänkö tänäkin iltana?» kyselivät nuoret ylimykset toisiltansa
kaataen sisäänsä -- terveysopillisen juomajärjestyksensä mukaisesti --
soodavettä, jota klubissa aina olikin riittävästi saatavissa.

Ja sitten alkoi »mässäys». Muiden iloisen mielentilan houkuttelemana
seurasi Kristian mukana Café de Londres'iin, missä oli aikomus syödä
päivällistä, mutta ei tällä kertaa tavallisissa saleissa, joiden
tapetit niin monta kertaa ennen olivat tanssineet heidän juopuneissa
silmissään ja joiden peileihin he olivat piirrelleet satoja
nimikirjaimia, vaan vaihteen vuoksi mentiin tällä kertaa
viinikellariin, tuollaiseen tynnyreillä ja pulloilla täytettyyn,
maanalaiseen katakombiin, jotka ulottuvat pitkän matkan Opéra Comiqueen
päin. Näissä säilytyshuoneissa oli kaikellaista Ranskan rypälesatoa eri
tahoilta maata ja päivällispöytä katettiin tomuisten, huuruisten ja
kaasuliekkien valossa välkkyväin Chateau Yquem-pullojen ja näiden
välille järjestettyjen värillisten lasien keskeen. Aate syödä
päivällistä täällä viinikellarissa oli Vatteletin keksimä; hänen
mielestänsä oli Kristian II:n lähtö, josta ainoastaan hän ja Axelin
prinssi tiesivät, siksi tärkeä tapaus, että sitä piti juhlittaman
jollakin erinomaisemmalla tavalla. Erittäin onnistunut ei tämä keksintö
kuitenkaan ollut: kellarissa oli näet verrattain kostea ilma ja
sitäpaitsi olivat miehet vielä väsyksissä edellisen yön mässäyksestä.
»Kukonpyrstöstä» ei ollut mihinkään: hän torkahti silloin tällöin uneen
ja heräsi aina hermonytkähdyksistä. »Rigolo» taas oli harvapuheinen ja
katseli tuon tuostakin kelloansa. Pelkäsikö hän ehkä, että kuningatar
kävisi liian levottomaksi, kun hän viipyi poissa niin kauvan?

Jälkiruokaa syötäessä saatiin seuran lisäksi muutamia naikkosia, jotka
olivat syöneet päivällisensä ylhäällä kahvilassa. Kuultuansa, että
kuningas ja prinssi olivat alhaalla kellarissa, jättivät he heti
päivällispöytänsä ja tulivat nyt kynttilöillä varustettujen edeskäypien
opastamina tänne alas haparoiden eteenpäin, helmat käsivarrella,
nauraen ja huudahdellen pelvosta. Melkein kaikki olivat he
avorintaisissa puvuissa, josta taas oli seurauksena että he alkoivat
aivastella ja rykiä, käydä kalpeiksi ja palella istuessansa herrojen
polvilla; nämä taas olivat kylmän vuoksi kääntäneet ylös
takinkauluksensa. Eräs naisista, joka oli vähän muita viisaampi tai
kylmettyneempi, huomautti vihdoin että »täällähän voi saada
keuhkotaudin kuka tahansa», muistutus, jonka johdosta seura päätti
juoda kahvia ylhäällä salongissa. Tämän majanmuuton aikana hävisi
Kristian, jonka vaunut odottivat ulkona.

»Messinan kadulle!» sanoi hän ajurille hiljaa hampaittensa välistä
sähisten.

Hän näytti joutuneen päähänpiston valtaan. Atrian aikana oli hän
alinomaa nähnyt _hänen_ kuvansa edessänsä ja sen jälkeen taas, kun nuo
keveät kaunottaret saapuivat, vaivasi häntä koko ajan ajatus saada
syleillä ja vihdoinkin kokonansa omata sen, jota hän rakasti, omata
hänet eikä aina vain turhaan kerjätä, nyyhkiä ja palaa...

»Rouva ei ole kotona!»

Näin vastattiin hänelle perillä. Tämä vaikutti häneen kuin kylmä ryöppy
hehkuvaan hiillokseen. Rouva ei ole kotona! Epäjärjestys talossa, jossa
palvelijat näyttivät mielensä mukaan mellastavan, oli riittävä todistus
siitä. Tullessansa oli Kristian jo huomannut, että eräästä ovesta
hävisi joku myssypäisen piian naama ja että nuolena poistuvan pikentin
kirjavat liivit vilahtivat toisaalta. Hän ei viitsinyt enempää kysellä,
sillä äskeinen tenhottu tunnelma hälveni samassa ja selvästi äkkäsi hän
nyt sen kuilun, johon hän oli ollut syöksemäisillänsä: valapatto olisi
hän Jumalansa edessä ja maan kavaltaja Herran antamaan kruunuun nähden.
Hän muisti rukousnauhansa ja kiitti Jumalaa moneen kertaan rukouksensa
toistaen samalla kun rukousnauhan helmet lipuivat hänen polttavien
sormiensa lävitse, hänen ajaessaan jo puistokujan heittämien varjojen
ohitse kiiruusti takaisin St. Mandéhen päin.

»Kuningas tulee!» huudahti Elysée nähdessänsä salongin akkunasta, jossa
hän jo kauvan oli tähystellyt, että Kristianin vaunujen lyhtyvalot
nuolen nopeudella hävisivät palatsin pihaan. Kuningatar, joka muuten
oli niin rauhallinen ja tasainen, oikein huudahti ilosta. Hän oli jo
epäillyt pahinta ja otaksunut Kristianin joutuneen tuon naikkosen
verkkoihin, jonka vuoksi hän siis pettäisi ystävänsä ja ijäksi
häpäisisi itsensä ja maineensa. Koko St. Mandén pientä hoviseuraa oli
vaivannut samanlainen kiusallinen pelko näiden raskaiden odotuksen
hetkien kuluessa. Itse pikku Zarakin, joka -- vastoin tapaansa -- vielä
oli valveilla, oli joutunut saman levottomuuden valtaan ja ymmärsi,
että talossa vallitseva hiljaisuus merkitsi jotakin erityistä.
Vaistomaisesti karttoi hän tekemästä naivia ja samalla joskus julmiakin
kysymyksiänsä, joilla lapset toisinaan vallan paljastavat onnettoman
asiaintilan. Äänetönnä oli poikanen istunut koko ajan katsellen erästä
albumia, jonka suurten lehtien taa hän piiloitti kasvonsa; ja kun hän
Elyséen huudosta havahtuen katsahti ylös, näytti hän itkeneeltä. Kun
häneltä myöhemmin kysyttiin surun syytä, vastasi hän joutuneensa
pahalle tuulelle pelkästä pelosta, että kuningas matkustaisi pois
antamatta edes jäähyväissuudelmaa ennen lähtöänsä. Pieneen
helläluonteiseen poikaseen vaikutti näet nuorekas, iloinen ja leikkisä
isä kuin vallaton, veitikkamainen, aikainen veli, joka tosin oli
ystävällinen ja kiltti hänelle, mutta joka siitä huolimatta toisinaan
kovin pahoitti äidin mieltä.

Pian kuultiin, kuinka Kristian lyhyesti ja kiireisesti antoi käskyjänsä
palvelijoille. Sitten riensi hän ylös huoneustoonsa ja palasi viiden
minuutin kuluttua takaisin alas matkapuvussa. Tähän kuului pieni,
sievä, soljella ja sinisellä nauhalla varustettu hattu ja sellaiset
sirot säärykset, joita matkailijat Vatteletin saaristotauluissa
käyttivät. Tästä keikarimaisuudesta huolimatta näkyi hänessä selvästi
kuningas niin hyvin kasvojen ylevässä ilmeessä kuin luontevan jalossa
ryhdissä ja käskevässä käytöksessä. Kunnioittaen lähestyi hän
kuningatarta, jolle hän kuiskaten esitti syynsä viipymiseen.
Mielenliikutuksesta vielä kalpeana vastasi tämä hänelle hiljaa:
»Ell'ette olisi ajoissa palannut, olisin minä matkustanut sijassanne ja
ottanut Zaran mukanani.»

Kuningas uskoi hänen sanansa ja olipa tuokion aikaa jo näkevinänsä
hänet poika käsivarrella keskellä kuulasadetta ja päättäväisenä käymään
kuolemaan lapsensa kanssa niinkuin tuona muistorikkaana, kauheana
iltana, jolloin hän lapsineen aikoi syöstä akkunaparvelta alas. Sen
vuoksi ei hän mitään vastannut, vaan painoi lämpimän suudelman hänen
kädellensä ja veti hänet nuoren innolla luoksensa kuiskaten: »anteeksi,
anteeksi!»

Kuningatar olisikin kai antanut anteeksi kaikki, mutta samassa hän
huomasi salin ovelle ilmestyneen Lebeaun, kuninkaan katalan
silmänpalvelijan ja kurjan kätyrin kaikissa tämän petoksissa ja
rikollisissa huvituksissa. Hänet valtasi inhoittava epäilys: »entäpä
jos Kristian valhettelee ... eikä aiokaan matkustaa?»... Ja samassa
irroittautui hän puolisonsa syleilystä. Kristian näytti aavistavan
hänen epäilyksensä ja kääntyi Mérautin puoleen pyytäen tätä saattamaan
häntä asemalle.

»Voittehan palata takaisin Samyn kanssa», lisäsi hän.

Jäähyvästelyn täytyi tapahtua nopeasti, sillä lähdön hetki läheni;
kuitenkin ehti kuningas sanoa ystävällisen sanan Boscovitshille,
markiisittarelle y.m. Nostaen Zaran polvillensa kertoi hän tälle
lähtevänsä sotaan valloittaaksensa takaisin valtaistuimensa ja
valtakuntansa. Sitten kehoitti hän pikku prinssiä olemaan tottelevainen
äidillensä eikä mitenkään pahoittamaan tämän mieltä; jos hän taas
mahdollisesti ei palaisi takaisin sotaretkeltä, pitäisi pojan muistaa,
että isä on kaatunut maansa ja kuninkaallisten velvollisuuksiensa
vuoksi. Hän piti siis pikku prinssille varsin hyvin kokoonpannun
jäähyväispuheen Ludvig XIV:n tapaan. Totisena kuunteli poika isänsä
sanoja kummastellen samalla huomattavasti tuota tavattoman juhlallista
kieltä huulilta, jotka muuten aina hymyilivät hänelle. Mutta Kristian
oli hetken mies, aina sangen vilkas, vaihteleva ja keveäluontoinen. Nyt
oli hyvästijätön totisuus ja aikeessa olevan yrityksen tärkeys
kerrassansa vallannut hänen ajatuksensa. Ollen enemmän liikutettu kuin
mitä hän tahtoi näyttää katsoi hän parhaaksi äkkiä keskeyttää kaikki
hellät kohtaukset. Nyökäten kaikille jäähyvästiksi ja kumartaen syvään
kuningattarelle riensi hän pois.

Ell'ei Méraut kolmen vuoden aikana olisi omin silmin nähnyt, kuinka
Kristian häpäisevällä elämällänsä loukkasi perheen pyhyyttä, ei hän
olisi voinut tuntea »suuren klubin» Rigoloa tuossa ritarillisessa ja
ylevässä ruhtinaassa, joka nyt -- matkalla Lyonin asemalle -- teki
hänelle selkoa järkevistä ja suurenmoisista aatteistansa ja
tulevaisuuden suunnitelmistansa.

Kuningasvaltaisessa epäuskossansa näki Méraut tässä kaitselmuksen
välittömän johdon, joka hallitsee kuningasten sydämiä, ja esimerkin
siitä, kuinka syvällekin langennut kuningas jumalallisen kaitselmuksen
ja syntyperäisen armon kautta aina voi kohota lankeemuksen tilasta, jos
tarvis niin vaatii. Ajatellessansa tätä kuninkaan sisällistä
kohoutumista alennuksestansa, joka epäilemättä ennusti pian tapahtuvaa
ulkonaistakin kohoutumista, tunsi Méraut, jumala ties mistä syystä,
sanomatonta tuskaa, joka ei voinut olla muuta kuin loukatun ylpeyden ja
katkeran kateuden tunnetta.

Sillä aikaa kun Lebeau osti rautatiepiletit ja jätti sisään
matkakapineet, käveli mieleltänsä häilyvä kuningas suuressa
odotussalissa miettien öisessä yksinäisyydessään rakastajatartansa
Señoraa: tuonnoiset hellät jäähyvästit St. Lazaren asemalla johtuivat
näet ehdottomasti hänen mieleensä. Näitä muistoja uusiessansa näki hän
erään naisen rientävän ohitsensa: sama vartalo, sama rehti, mutta
samalla miellyttävä ja keikaileva käynti...

Poloinen Kristian, poloinen kuningas, jonka pakosta täytyi pysyä
kuninkaana!

Vihdoinkin nousi hän junaan, yleiseen rautatievaunuun, sillä erityisen
tilaus olisi herättänyt liiallista huomiota. Avaten oven herrallensa
oli Lebeau määrännyt vaunun. Kristian viskausi heti vaunun nurkkaan
iloiten siitä, että pääsisi tiehensä kaikista mahdollisista
seikkailuista. Eronhetkeä oli hän kuvitellut kovin kiusalliseksi.
Samassa kuului vihellys. Juna nytkähti, lähti liikkeelle ja huristi
pian yli siltojen, ohi nukkuvien esikaupunkien ja pitkien lyhtyrivien,
syösten vihdoin kohti aukeaa maaseutulakeutta. Nyt voi kuningas
hengittää helpommin, nyt tunsi hän itsensä keveäksi, voimakkaaksi,
varmaksi ja pelastuneeksi. Hän oli jo ruveta hyräilemään mielihyvästä,
kun hän samassa huomasi vaunussa toisenkin matkustajan: akkunan
luona ... vastakkaisella puolella liikahti tumma varjo kyyristyen
kokoon nurkassa tekeytyäkseen nähtävästi niin mitättömäksi kuin
mahdollista, ettei suinkaan herättäisi mitään huomiota.

Nainen hän kaikessa tapauksessa näytti olevan. Mutta oliko hän nuori
vai vanha, ruma vai kaunis? Tottumuksesta heräsi hänessä nämä
kysymykset ja tottumuksesta tarkasteli hän matkatoveriansa. Tämä ei
enää hievahtanutkaan, vaan näytti jo nukahtaneen.

»Seuratkaamme hänen esimerkkiänsä!» mietti Kristian, oikaisten
jäsenensä ja levittäen matkaviltin ylitsensä. Kerran katsahti hän vielä
akkunasta ulos nähden tumman maiseman, puiden ja pensaiden
epäsäännöllisten, pehmeiden ääriviivain, ilmoituspylväiden vilisevän
ohitse ja pilvenhattarain liitävän korkealla vienossa ilmassa; sitten
tunsi hän silmäluomensa raskaiksi ja oli juuri nukahtamaisillansa, kun
hän äkkiä tunsi silkin hienojen kutrien, pitkien silmäripsien ja
raikkaan hengityksen hivelevän kasvojansa. Punaiset huulet lähestyivät
hänen huuliansa kuiskaten hiljaa:

»Voi sinua, häijy mies, joka hennoit matkustaa pois minulle jäähyvästiä
sanomatta».

       *       *       *       *       *

Kymmenen tuntia myöhemmin heräsi Kristian II kanunain jyskeestä
häikäisevään päivän valoon, jota akkunan edessä humisevat, tuuheat
puut sentään vähän laimensivat. Hän oli juuri nähnyt unta, että hän
hauli- ja luotisateessa johti joukkojansa niitä jyrkänteitä ylös, jotka
Ragusan satamasta alkaen kohoavat sikäläiseen linnoitukseen saakka.
Mutta havahtuessansa huomasikin hän lepäävänsä suuressa sängyssä. Mitä
oli siis tapahtunut? Vähitellen selvisi sentään hänen muistonsa ja
ajatuksensa. Hän oli Fontainebleaussa, Fasan-nimisessä hotellissa, joka
on lähellä metsää: vallan lähetysten kohosivat siinä korkeiden puiden
latvat sinitaivasta kohti. Kanunain jyske taas aiheutui tänne
majoitetun tykkiväen ampumaharjoituksista. Ja itse todellisin
todellisuus ja ajatustensa yhdysside, kreivitär Señora istui juuri
hänen edessänsä kiivukaapin edessä, huonekalu, joka näkyy löytyvän
kaikissa hotelleissa, mutta jota muuten ei tavata missään; siinä hän
istui kirjoittaen ahkerasti ja nopeasti huonolla kynällä, joka pahasti
vikisi paperia vastaan.

Kuvastimesta näki kuinka ihastunein ja kiitollisin silmin kuningas
häntä katseli, ja Señora nyökkäsi hänelle lähettäen hellän katseen ja
heitto-muiskun kynän varrella; mutta päin ei hän kääntynyt: jatkoi vain
kirjoitustansa kaikessa rauhassa, hieno hymy seraafimaisilla
huulillansa.

»Sähkösanoma omaisten rauhoittamiseksi», sanoi hän nousten ylös ja
soittaen palvelijaa, jolle hän jätti kyhäyksensä. Tämän tehtyänsä meni
hän rauhallisena akkunan luo ja avasi sen, jolloin päivän valo tulvahti
esteittä sisään kuin vesivyöry sulun avattua.

»Oi, kuinka ihanaa!» huudahti hän ja istahti sitten sängyn laidalle
rakastajansa viereen. Ja nyt hän nauroi ja ilakoi ihastuneena siitä,
että sai olla maalla näin kauniina päivänä, jolloin voitaisiin
käyskellä ulkona metsässä j.n.e. Olihan heillä koko päivä
käytettävänään: vasta seuraavalla yöjunalla piti Kristianin matkustaa
eteenpäin ja samaan aikaan palaisi hän taas Parisiin. Lebeau oli
matkustanut jo ennakolta Hezetan ja hänen ylimyksellisten
seuralaistensa luo ilmoittamaan, että maihinnousu oli lykkäytynyt
päivää myöhemmäksi. Rakastunut kuningas olisi puolestansa tosin
mieluummin jäänyt edelleen hotelliin jatkaaksensa autuaallista
hummausta viimeisiin tunteihin, jopa minuteihin saakka, mutta
rakastajattarella oli ihanteellisempi käsitys rakkaudesta, jonka vuoksi
rakastuneet heti aamiaisen jälkeen ottivat vuokravaunut ja lähtivät
ajelemaan. Nurmikenttien ja säännöllisesti istutettujen puuryhmäin
ohitse, jotka muistuttivat Versaillesin puistoja, saapuivat he
suuremmoista puistotietä myöten siihen, missä alkoi varsinainen metsä,
kuuluisa Fontainebleaun metsä kauniine, vaihtelevine maiseminensa. Ensi
kerran ajelivat Kristian ja Señora nyt ulkona yhdessä ja täysin
siemauksin nautti kuningas nyt onnestansa, jota tosin kestäisi vain
muutamia tunteja, sillä huomispäivä toisi taas vain taistelua ja
kuolemaa tullessansa.

Vaunut vierivät nyt vihreiden pyökkiholvien alitse, jotka levittivät
heidän yllensä keveän, tuuhean ja niin tiheän lehvistönsä, että päivän
säteet tuskin missään jaksoivat sitä lävistää; vuosisatojen kuluessa
oli näet puistotie saanut versoa niin sankkalehväiseksi. Tämän
viheriöitsevän katoksen suojassa, missä rakastajattaren kasvot olivat
hänen ainoa näköalansa, antautui Kristian täydellisesti runollisten
unelmiensa valtaan muistelematta ja miettimättä muuta kuin tämän
hyväilyjä; eikä hänellä ollut haluakaan mihinkään muuhun. Slaavilaisen
luonteensa tunteellisuuden puki hän romanttisiin huudahduksiin ja
kuvauksiin. Oi, kuinka suloista olisi elää ikänsä kaiken täällä hänen
kanssansa, kahden kesken hänen kanssansa tuollaisessa pienessä,
vaatimattomassa metsänvartijantuvassa, joka ulkoapäin on katettu
oljilla ja sammalilla, mutta muuten sisustettu mitä sievimmäksi ja
aistikkaimmaksi pesäksi parille kuherruskyyhkyselle! Kristian kysyi
kyyhkyseltänsä, mistä hetkestä alkaen tämä oli häntä alkanut rakastaa
ja minkä vaikutuksen hän ensi näkemässä oli tehnyt. Suudellen Señoraa
käsille, silmille ja kaulalle käänsi hän tälle kotimaansa runoja, joita
rakastettu kuunteli ollen muka ymmärtävinänsä ja kuninkaan tunteihin
vastaavinansa nuokkuessansa vaunuissa tämän vieressä yön vaivoista
väsyneenä: rakastajan nukkuessa oli hän näet valvonut ja työskennellyt.

Mutta rakastavaisetkaan eivät aina ole yksimielisiä. Kristian olisi
halunnut yhä kauvemmas metsän peittoon ja yksinäisiin, villeihin
seutuihin, mutta Señora taas tahtoi pysyä niissä tutummissa osissa
metsää, missä ulkoravintolat ja puuveistosten myymälät houkuttelevat
ihmisiä luoksensa, missä oppaat tarjoutuvat johtamaan kävijöitä
täräjäville kalliomöhkäleille ja tippuville louhille ja missä
maalaiskansaa asuu sinne tänne rakennetuissa tölleissä ynnä muissa
piilopaikoissa kurkistaen uteliaana kaikkia ohitse kolisevia vaunuja.
Täten toivoi hän näet pääsevänsä kaikista naapurinsa ikävistä
ja yksitoikkoisista tunteenpurkauksista, joiden vaikutusta
rakastajattareen tämä ei ymmärtänyt, vaan ihmetteli sitä enkelimäistä
kärsivällisyyttä, millä Señora kuunteli talonpoikaisukkojen ja -akkojen
loppumatonta lörpötystä.

Franchartiin tultua halusi hän vettä tuosta vanhasta munkkikaivosta,
joka on niin syvä, että veden vinttaus ämpärillä vie parikymmentä
minutia. Niin että olihan Kristianilla täällä sangen hauska! Sitä
paitsi antausi Señora tekemisiin vanhan, kielevän ämmän kanssa, joka
kantoi mitalia rinnallansa kuin mikäkin vanha sotilas ja lateli heille
pitkiä juttuja opastellessansa heitä ympäristössä, samoja ijänikuisia
juttuja, joita hän samoin sanoin oli kertonut niin monta kertaa, että
hän vihdoin itsekin uskoi olleensa mukana niin hyvin täällä ennen
muinoin sijainneen luostarin aikoina kuin niissä upeissa juhlissa,
joita hänen kertomuksensa mukaan oli vietetty täällä kolmesataa vuotta
myöhemmin s.o. ensimäisen keisarikauden päivinä.

»Juuri tässä, armollisin herrasväki, oli suuren keisarin tapana istua
iltaisin koko hovinsa kanssa», kertoi hän viitaten kivipenkkiin päin,
jolla ehkä kolme, korkeintaan neljä henkeä mahtui istumaan.
Juhlallisella ja ylhäisellä äänellä jatkoi hän sitten: ... »ja tuossa
vastapäätä istui keisarinna hovinaisinensa!»... Karukasvuinen
kivikkomaa ei muuten antanut juuri valoisaa käsitystä kaikesta siitä
loistosta, jota ämmä sanoin kuvasi.

»No, emmekös jo ole nähnyt kylläksi, Señora?» kysyi kuningas vihdoin
kärsimättömänä.

Mutta Señora seurasi uskollisena opasta, joka vielä tahtoi näyttää sen
esplanaatin, mihin pikku Rooman kuningas ojennetuin kätösinensä
kannettiin korkeita vanhempiansa vastaan. Tämä juttu johdatti isän
mieleen pikku Zaran. Keskellä tätä kuivan karua maisemaa oli hän äkkiä
näkevinänsä äidin pitävän pikku Zaraa korkealla hänen edessänsä ja
poikasen katselevan häntä suurin, surullisin silmin ikäänkuin olisi se
kysynyt: mitä sinä teet? Mutta tämän ajatuksen karkoitti hän pian
luotansa ja jatkoi matkaansa Señoran kanssa. Milloin kuljeskelivat he
ikivanhain tammilehtojen läpi (kuinka monet loistavat metsästysseurat
olivatkaan olleet koolla näiden siimeksessä!), milloin taas laskeusivat
viheriöitseviin laaksoihin tai nousivat kukkuloille ja jyrkänteille,
joiden alla häämöitti kivikkokuiluja, tai hiekkakaivosten äyräille
katselemaan näissä kasvavia korkeita petäjiä, joiden suuret paljaat
juuret haarautuivat kaikkialle tuolla alhaalla, kuivassa, punertavassa
hietikossa.

Nyt saapuivat he kolkkoon, pimeähköön puistokäytävään, jota
auringonsäteet eivät läpäisseet ja johon sade oli syövyttänyt syviä
uria. Sen molemmin puolin kasvoi useissa riveissä korkeita, suoria
puita, jotka muistuttivat jättikirkon pylväitä ja joiden alla oli niin
hiljaista, niin aivan hiljaista, että helposti voi kuulla kauriin
keveät askeleet, jopa kellertävän, oksasta irtautuneen lehtisen
putoamisen maahan. Eikä kuulunut korkeudessakaan mitään elon merkkiä:
ei lintua oksilla, ei ollenkaan mitään liikettä, vaan kaikki pelkkää
pimeyttä ja autiota tyhjyyttä! Alakuloisuus valtasi jo Kristianin,
jonka rakkaus ajan kuluen alkoi sointua yhä surullisempiin
äänilajeihin. Hän kertoi tehneensä testamenttinsä ennen lähtöänsä ja
tunteneensa silloin itsensä kovin liikutetuksi: olipa kuin olisi hän
siinä puhunut jo haudastansa. »Niin kyllä, onhan se ikävää», sanoi
Señora äänellä, joka todisti hänen ajatustensa askaroivan muissa
kaukaisissa asioissa.

Mutta Kristian oli yleensä niin naisten hemmottelema ja Señorasta
erittäin niin varma, ett'ei hän tämän hajamielisyyttä edes huomannut,
vaan jatkoi puhettansa äskeiseen tapaansa.

Jos niin onnettomasti tapahtuisi, ettei hän enää elävänä palaisi
takaisin, voisi Señora myydä nykyisen asuntonsa, muuttaa maalle ja elää
muistoissansa. Ennakolta hän jo lohdutteli Señoraa mahdollisen
kuolemansa varalta osoittautuen niin sydämmellisesti liikutetuksi ja
rehellisesti tämän parasta tarkoittavaksi, että hän nähtävästi itsekin
erehtyi tunteistansa pitäen läheisen kuoleman aiheuttamana mielialaa,
jonka herätti vain kaipaus armaastansa erotessa. Kaikessa tapauksessa
puhui hän rakastetullensa sangen kauniisti »toisesta elämästä» haudan
tuolla puolla ja teki sen hiljaisella äänellä pitäen samalla Señoran
käsiä omissansa. Kaulassansa kantoi hän pyhän Neitsyen kuvaa kotelossa,
joka hänellä aina oli yllänsä; sen lahjoitti hän nyt Señoralle. Voitte
kuvitella hänen ilonsa!

Äkkiä kääntyivät kuninkaan ajatukset toisaalle. Puiden välisestä
aukosta näkyi rivittäin leiritelttoja, joista siellä täällä kohosi
keveitä savupilviä; satuloimattomia hevosia seisoi marhaminnoistansa
yön ajaksi sidottuina, tykistöväen univormuja vilahteli kaikkialla ja
vahtiosastoja meni ja tuli, niin että katse kaikkialla kohtasi hauskaa
sotilaselämää taivasalla, näky, joka kuninkaassa herätti eloon
slaavilaisen rodun voimakkaat, synnynnäiset sotilas- ja
paimentolaistunteet.

Vaunut vierivät eteenpäin leveää puistotietä sivuuttaen sotilasryhmän;
toiset olivat asettamassa telttaa kuntoon, toiset keittämässä
illallista. Veitikkamaisina katsoivat he ohi ajavia hymyillen
»siviilimiehelle», joka oli saanut niin hienon ja kauniin neitosen
seuraksensa; kuningas taas olisi mielellänsä laskeunut alas vaunuista
jutellaksensa heidän kanssansa ja vaikkapa pitääksensä heille
puheitakin. Ojentautuen suoraksi tähysteli hän puiden välistä
nähdäksensä leirin yli niin kauvas kuin mahdollista, kun samassa kuului
trumpetin kimeä ääni, johon kaukaa heti vastattiin samalla tapaa eri
tahoilta. Nämä sotaiset äänet kuullessansa alkoi erillensä kummulle
pystytetyn päällikönteltan eteen sidottu arapialainen ratsuhevonen
hirnua ja temmeltää, korskua ja puistella harjaansa. Kuninkaan silmät
loistivat nyt ilosta ja mielihyvästä. Oi, mikä ihana elämä häntä
odottikaan ja kuinka monessa kunnon ottelussa hän muutamien päivien
kuluttua olisikaan mukana! Vahinko vain, että Lebeau oli ehtinyt
matkustaa matkakapineiden kanssa Marseilleen, muuten olisi hän
mielellänsä tahtonut nähdä minkä vaikutuksen hän kenraalin univormussa
teki rakastettuunsa! Hänen innostuksensa kasvoi kasvamistansa ja
hengessä oli hän näkevinänsä, että kaupungin portti pirstausi hänen
aseittensa voimasta ja tasavallan joukot pakenivat hurjassa
epäjärjestyksessä, jonka jälkeen hän kunnialla ja loistolla ratsasti
sisään Laibachiin kulkien sen liputettuja katuja myöten. Ja Señora
olisi mukana sielläkin, sen vannoi hän kunniansa kautta. Hän lähettäisi
noutamaan Señoraa, joka saisi komean palatsin heti kaupungin porttien
ulkopuolella; ja siinä voisivat he tavata toisensa yhtä helposti ja
vapaasti kuin Parisissakin. Señora ei vastannut paljo mitään näihin
hänen vakuutuksiinsa. Kristianin mielestä pysyi hän äänetönnä sen
vuoksi, että hän tietysti mieluummin olisi halunnut pitää hänet
itsellensä, vaikkakin hän nöyrästi alistui sallimuksen johdettavaksi.
Tämä itsekieltämyksen piirre todisti, että hän todella oli kelvollinen
olemaan kuninkaan rakastajattarena, mietti Kristian. Kuinka viehkeän
illan viettikään hän sitten Señoran kanssa Fasanin hotellin punaisessa
huoneessa, jonka vaaleat rulla-akuttimet eristivät rakastavaisen parin
kaikesta pikkukaupungin juoruamisesta porteilla ja tapton jälkeen
päättyvillä iltakävelyillä. Ja millaisilla tunteenpurkauksilla,
syleilyillä, suudelmilla ja intohimoisilla uskollisuusvaloilla
jatkuivatkaan edellisen yön hellät kohtaukset! Sydän sykki täällä
sydäntä vastaan tuulen hiljaa tuutiessa läheisiä puita ja avoimien
akkunain verhoja ja suihkulähteen loristessa hotellin pihalla, jossa
kaikki kynttilät olivat sammutetut eikä muuta valoa näkynyt kuin
alakerroksessa olevan hotellikonttorin heikosti väräjävä lampun valo.

Kello lyö 1 ja nyt täytyy eron tapahtua. Kristian oli peljännyt tätä
hetkeä ja otaksunut tarvitsevansa koko voimansa pysyäksensä lujana
kaikkia niitä rukouksia ja hyväilyjä vastaan, joilla Señora tietysti
tahtoisi pidättää hänet syleilyssänsä. Mutta siinä hän erehtyi. Señora
oli lähtövalmiina jo ennen häntä ja ilmoitti tulevansa saattamaan häntä
rautatielle, teko, joka muka todisti, että kuninkaan kunnia oli hänelle
suuriarvoisempi kuin oma onni... Mies poloinen! Kuinka julmasti hän
olisikaan pettynyt, jos hän sattumalta olisi kuullut sen helpoituksen
huokauksen, joka väkisellä pääsi kavalan nartun rinnasta niin pian kun
hän oli jäänyt yksin ja hetkisen seisoi junalaiturilla, kunnes sen
molemmat viheriät lyhdyt katosivat radan mutkan taakse! Poloinen
Kristian! Kuinka hän olisikaan kauhistunut, jos hän olisi tiennyt, että
hän nyt tyytyväisenä ja lepoa halaten palasi hotelliin takaisin sen
tyhjissä, huonoilla kaduilla pahasti kolisevissa omnibusvaunuissa
huoahtaen kaikkea muuta paitsi rakkautta ilmaisevalla äänellä: »kunhan
vain Tom olisi oikein tehnyt tehtävänsä!»

Sen voitte uskoa! Tehtävänsä hän juuri oli tehnyt. Sillä niin pian kuin
juna saapui Marseilleen ja Kristian pieni matkalaukku kädessä astui
ulos, hämmästyi hän nähdessänsä hopeanauhaiseen lakkiin puetun
herrasmiehen lähestyvän häntä pyynnöllä, että hän hetkiseksi
pistäytyisi »konttoriin».

»Ja miksi? Kuka te olette?» kysyi kuningas ylhäisesti.

»Polisikomisario», vastasi korealakkinen herrasmies.

Konttorissa tapasi hän prefektin, vaaleapartaisen, vilkkaan ja pirteän
näköisen entisen sanomalehtimiehen.

»Ikävä kyllä, minun täytyy ilmoittaa teidän majesteetillenne, että
matkanne päättyy tähän», sanoi prefekti sangen kohteliaasti, »mutta
Ranskan hallitus ei voi sallia, että sen vierasvaraisuutta nauttiva
ruhtinas käyttää sitä vehkeilyihin ja sotahankkeihin valtakuntaa
vastaan, jonka kanssa me olemme ystävällisissä väleissä».

Kuningas koetti inttää vastaan, mutta turhaan: prefekti tunsi aikeissa
olevan hankkeen pienimpiin yksityisseikkoihinsa saakka.

»Olihan aikomuksenne nousta laivaan täällä Marseillessa? Puoluelaisenne
taas ovat nousseet Jerseystä tulevaan englantilaiseen laivaan
Cettessä... Maihin aioitte te käydä Gravosan rannikolla... Sovittu oli,
että saavuttaessa ammuttaisiin sotamerkiksi kaksi rakettia, toinen
maalta, toinen höyrylaivasta... Huomaatte minun tyystin tuntevan kaikki
hankkeenne... Myöskin Ragusassa ne tunnetaan ja sen vuoksi luulen
syystä voivani vakuuttaa teille, että minä, pidättämällä teidät täällä,
pelastan teidät joutumasta sen väijymyksen uhriksi, joka epäilemättä
odottaa teitä Gravosassa.»

Kuningas vallan kauhistui. Mahdotonta oli hänen käsittää, kuka oli
kavaltanut kaikki nämä tiedot asioista, joita muut eivät voineet tuntea
kuin hän, kuningatar, Hezeta ja eräs, jota hän ei hetkenkään aikaa
keksinyt epäillä kavalluksesta.

Prefekti hymyili.

»Kas niin, teidän majesteettinne, parasta ottaa asiat sellaisina kuin
ne nyt ovat», sanoi hän. »Hankkeenne on epäonnistunut! Ehkä te
onnistutte toiste paremmin, mutta olkaa silloin varovampi... Ja nyt
uskallan minä ehdottaa, että teidän majesteettinne käy kanssani
virka-asuntooni. Muuten joutuu teidän majesteettinne täällä ikävän
huomion esineeksi kaikkialla, sillä asia tunnetaan jo koko
kaupungissa...»

Kristian ei antanut heti vastausta, vaan heitti silmäyksen ympäri
pientä virkahuonetta, jonka kalustona oli vain yksi vihreä nojatuoli;
paitsi uunia nähtiin huoneessa joukko vihreitä paperikääryjä ja suuria
rautatiekarttoja, jotka peittivät tämän tuiki proosallisen sopukan
seinämiä, missä hänen uneksimansa, Radoitzan marssin ikuisten sävelien
soidessa syntynyt sankariruno siis noloimmalla tavalla päättyi. Hän
tunsi joutuneensa samanlaatuiseen tilaan kuin ilmapurjehtija, joka
korkealla pilvien tasalla leijailtuansa äkkiä putoaa tyhjän ja
luhistuneen pallonsa kanssa talonpoikaistalon navetan katolle.

Vihdoin päätti hän suostua prefektin tekemään tarjoukseen. Siellä oli
kaikki täydellisesti parisilaiseen tapaan. Rouva oli mitä rakastettavin
ja sen lisäksi erinomaisen soitannollinen; kun päivällinen oli syöty ja
päivän tavalliset keskusteluaineet pohdittu, istui hän pianon ääreen
alkaen soitella muutamia juuri ilmestyneitä soittokappaleita. Hänellä
oli kaunis ääni ja niin hyvin hän lauloi, että Kristian pian siirtyi
hänen viereensä alkaen keskustella hänen kanssansa musiikista ja eri
sävellyksistä. Nuottihyllyllä näki hän vihkosen »Kaikuja Illyriasta» ja
pari operettia, nim. Saban kuningatar ja Kaunis hajuvesikauppiatar.
Rouva pyysi kuningasta näyttämään, kuinka Illyrian kansanlauluja
oikeastaan lauletaan, jonka johdosta Kristian hyräili hänelle muutamia
kotimaansa säveleitä, nim. 'Nuo kauniit sinisilmät kuin suvitaivahat'
j.n.e. ja 'Kuulkaas nuoret tyttöset, te nauhakutriset' j.n.e. Mutta
sillä välin kun Kristian kalpeana, tunteellisena ja koti-ikävän
valtaamana seisoi pianon ääressä vaikuttaen isäntäväkeensä
alakuloisilla väliajoilla ja pitkäveteisellä äänenpainollansa,
lauloivat laineet Illyrian rannikolla toisenlaista kansallislaulua
sille reippaalle ja innostuneelle nuorukaisjoukolle, joka
eläköön-huutojen kaikuessa täysin purjein ja varmana lähestyi rantaa
tietämättä mitään kuninkaan keskeytyneestä matkasta. Tosin olisi
Lebeaun pitänyt ilmoittaa heille ainakin ensimäisen viipymisen syistä,
mutta sen oli tuo lurjus, joka omien syrjähyppyjensä vuoksi myöhästyi
matkallansa, tykkänänsä laiminlyönyt.



VI.

Kuolemaan tuomittu vanki.


»Rakkahin Colette! Kymmenen tuntia kestäneen sotaoikeuden jälkeen
Corson varrella olevassa teaterissa vietiin meidät -- Hezeta ja minä --
tänne Ragusan linnaan. Sotaoikeus tuomitsi yksimielisesti meidät
kuolemaan.

Mielestäni on näin parempi kuin ennen. Ainakin tunnemme nyt varmasti
asiain tilan ja kaikki entinen salakähmäisyys on nyt lopussa. Nyt saan
lukea rakkaat kirjeesi ja kirjoittaa sinulle. Epävarmuus olikin jo
tukahduttaa minut. Kauheaa oli elää täydellisessä tietämättömyydessä
sinusta, isästä ja kuninkaasta, jonka luulin salakavalasti yllätetyksi
ja murhatuksi. Onni hänen majesteetillensa, että hän pääsi tästä
ikävällä pettymyksellä ja muutamain uskollisten alamaistensa
kuolemalla.

Sanomalehdistä lienette nähneet, kuinka asiat täällä kävivät. Kun
mitään epäävää käskyä kuninkaalta ei onnettomuudeksemme meille
saapunut, lähdimme me sopimuksen mukaan merimatkalle ja olimme jo klo 7
illalla niiden saarien suojassa, joiden luona oli sovittu yhtyä. Hezeta
ja minä olimme kannella, toiset pysyivät alhaalla; kaikki olimme me
täysissä aseissa ja puvuissa ja tekemäsi kaunis pikku kokardi hatuissa.
Siinä risteilimme pari kolme tuntia näkemättä muuta kuin eräitä
kalastajavenheitä ja muutamia suuria tulli-aluksia.

Pimeän tullessa tapasi meidät sovitulle yhtymyksellemme kuninkaan
kanssa vallan epäsuotuisa sumu; varrottuamme turhaan sangen kauvan
aloimme tulla siihen päätökseen, että kuningas on luultavasti sumussa
purjehtinut ohitsemme meitä ensinkään huomaamatta. Ja kun samassa
näimme raketin lentävän korkealle ilmaan juuri sillä rannalla, jolta
sovittu merkki piti annettaman, otaksuimme sen merkitsevän, että meidän
oli käytävä maihin. Kuningas oli nähtävästi jo siellä, ja niin
kiirehdimme me häntä vastaan.

Minulle, joka parhaiten tunsin seudun (olenkin niin monta kertaa ollut
siellä sorsia ampumassa), uskottiin ensimäisen venheen johto; toista
johti Hezeta ja kolmatta, jossa kaikki parisilaiset olivat, hra de
Miremont. Minun venheessäni olivat kaikki maamiehiäni ja voithan
ymmärtää, kuinka sydämemme sykkivät ajatellessamme että nuo pimeässä
häämöittävät rannat olivat isänmaamme rannikkoa ja että kaukana lahden
pohjukassa vilkkuva punertava valo oli Gravosan vilkkumajakka.

Enin ihmetytti minua sentään se, että rannalla oli kaikki niin
hiljaista. Ei kuulunut ollenkaan mitään lukuunottamatta laineiden
loisketta rantaa vastaan ja märkien purjeiden läiskettä. Mitään merkkiä
lähiseutuun kätkeytyneestä aseellisesta joukosta emme voineet huomata;
vaikka näet sellainen koettaakin olla aivan hiljaa, kuuluu tavallisesti
toki aina yskimistä, aseiden kalahtelemista y.m.

'Kas, tuolla näen jo meidän miehiämme!' kuiskasi San Giorgio minulle
hiljaa.

Mutta maihin päästyämme huomasimmekin, että 'meidän miehemme' eli
kuninkaalliset vapaehtoiset olivatkin vain kaktuspensaita, joita
rannikolle oli istutettu pitkiin riveihin. Astuin eteenpäin. Ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä, mutta sen sijaan jälkiä ja muita merkkejä
hietikossa. Huomautin siitä Hezetalle.

'Ne näyttävät epäiltäviltä', sanoi hän, 'lienee parasta joutua
veneeseen takaisin'.

Onnettomuudeksi astuivat parisilaiset samassa maihin eikä heitä enää
voitu pidättää, sillä heti paikalla lähtivät he juoksentelemaan ympäri
rannikkoa tutkien kaikki pensaat ja vesaikot.

Äkkiä näimme tulen leimahtavan ja kuulimme samassa kiväärin pamahtavan.
'Petosta, petosta!' kaikui huuto... 'Merelle, merelle takaisin!'

Kaikki ryntäsivät venheille ja siinä syntyi sellainen ahdinko,
tyrkkiminen ja polske kuin ahdistetussa lammaslaumassa. Kuu tuli
samassa esille ja valaisi tämän sekasorron. Huomasimme englantilaisten
matrusiemme jo loitonneen venheineen rannasta ja soutavan kaikin voimin
takaisin höyryalusta kohti. Epäjärjestystä ei kauvan kestänyt, sillä
Hezeta hyökkäsi revolveri kädessä eteenpäin komentaen ukkosena
jylisevällä äänellänsä: _avanti! avanti!_ [Eteenpäin! eteenpäin!]
Kaikki seurasimme häntä ... viisikymmentä miestä kokonaista armeijaa
vastaan! Varmaa kuolemaa kohti siis tiesimme käyvämme; uljaina he
taistelivat ja kaatuivat kaikki: Pozzo, Melida, nuori de Soris, joka
viime vuonna oli niin ihastunut sinuun, Henri de Trébigne, joka
keskellä taistelun temmellystä huusi minulle: 'kuules, Herbert, guzlan
soitto meiltä tässä puuttuu!' ... ja Jean de Veliko, joka oikealle ja
vasemmalle iskien täyttä kurkkua lauloi Radoitzan marssia. Näin heidän
kaikkien vihdoin kuolleina lepäävän seljällänsä rannalla varroten, että
kuohut heidät hautaisivat. Niin surkeasti kävi tanssijaistemme
kauneille kavaljereille! Vielä onnettomampia olimme me, Hezeta ja minä,
jotka kahden pelastuimme tästä ottelusta ja jouduimme vangeiksi. Ensin
heittivät he meidät maahan, missä sitoivat kätemme ja jalkamme, ja
sitten kuljettivat he meidät muulein seljässä Ragusaan. Minä ärjyin ja
puhisin turhan nurjamielisyyden vallassa, mutta Hezeta pysyi
levollisena sanoen: 'näin se oli sallittu ... tiesinhän minä sen jo
ennakolta'... Aika veitikka! Kuinka olisi hän ennakolta voinut tietää,
että joutuisimme tällaisen petoksen uhreiksi ja että meitä jo maihin
astuessamme tervehdittäisiin ojennetuin kiväärein ja haulisatein?...
Kuinka olisi hän suostunut johtamaan meitä, jos hän tämän olisi
tiennyt? Kaikessa tapauksessa on selvää, että hanke on epäonnistunut,
mutta voidaan uusia, kunhan ollaan varovaisempia.

Rakkaista kirjeistäsi, joita alinomaa olen uudelleen lukenut, löydän
selityksen siihen, miksi meitä koskeva oikeudenkäynti venyi niin
pitkälliseksi, miksi täällä linnoituksessa on juossut niin paljo
mustatakkeja (pappeja), miksi asian lopullinen ratkaisu aina lykkäytyi
ja näytti häilyvän edes takaisin. Nuo kurjat pitivät meitä vankeudessa
toivoen, että kuningas, joka ei sadoista miljoonista suostunut
luopumaan oikeudestansa Illyrian kruunuun, vihdoin myöntyisi
kuullessansa, että kahta hänen uskollisinta miestänsä uhattiin
kuolemalla.

Hellyydessäsi minua kohtaan näytät sinä sekä harmistuneen että
hämmästyneen, ett'ei isäsi ole sanonut sanaakaan puolestani
kuninkaalle. Mutta pitäisihän sinun toki ymmärtää, ett'ei kukaan Rosen
alennu sellaiseen halpamaisuuteen! Ukko raukka! Minua rakastaa hän
tosin rajattomasti ja kuolemani on oleva hänelle kauhea isku, siitä
olen varma. Ole hellä häntä kohtaan, Colette, ja tee kaikki voitavasi
hänen kipujensa lieventämiseksi. Ennen kuin syytät kuningastamme ja
kuningatartamme julmuudesta, on sinun muistettava, ett'ei meidän sovi
tuomita menettelyä, johon heidän korkea kutsumuksensa ehkä pakottaa
heidät. Niin hyvin heidän velvollisuutensa kuin oikeutensa ovat niiden
lakien yläpuolella, jotka tavallisesti määräävät muiden ihmisten
yhdyselämän. Tästä voisi Méraut puhua sinulle paljo hyvää ja kaunista,
minkä minäkin tunnen, vaikka en voi sitä sanoihin pukea. Sillä onpa
kuin kuonokoppa aina estäisi minua tuomasta esille sitä, mikä minulla
on sydämelläni. Kuinka usein onkaan tämä seikka vaivannut minua
suhteessani sinuun, joka olet minulle niin rakas. Todellisia tunteitani
en ole ikinä voinut sinulle oikein tulkita. Nytkin olen niin ujo, että
täällä kymmenien peninkulmain päässä sinusta ja sitä paitsi paksujen
muurien ja rautapuomien takana tunnen itseni noloksi, melkeinpä
mitättömäksi ajatellessani kauniita, vaalean sinisiä silmiäsi, pientä
veitikkamaista suutasi ja nenääsi, jota tapasi on nyrpistellä,
ilkamoidessasi kanssani.

Kuitenkin täytyy minun nyt, kun pian ijäksi sinusta eroan, kerrankin
vakuuttaa sinulle, ett'en ikinä ole ketään toista naista rakastanut
enkä tuntenut eläväni ennen kuin sinuun tutustuin. Muistatko sen
kerran, Colette, jolloin me tapasimme toisemme Tom Lewisin luona
Royalekadun varrella? Sen piti muka näyttää ihan tilapäiseltä
yhtymykseltä. Sinä istuit pianon ääressä soitellen ja laulaen kauniin
kappaleen, joka vaikutti minuun niin, että olin ruveta itkemään
tietämättä syytä liikutukseeni. Siitä hetkestä alkaen olin kahlittu,
tiedätkös! Kuka olisi voinut aavistaa, että asioimiston kautta solmittu
parisilainen avioliitto samalla kävisi todelliseksi rakkauden liitoksi?
Mutta niin se ainakin minun puoleltani kävi, enkä ole sitä ennen enkä
sen jälkeen tavannut naista, joka olisi ollut viehkeämpi omaa
Coletteani. Voit siis olla vakuutettu siitä, että lähellä ja loitolla
olet aina ajatuksissani. Muistellessani viehättävän siroa muotoasi
tulen aina iloiselle tuulelle. Ja niin on minulle aina ennenkin käynyt;
tiedätkös, että kun vain alan sinua muistella, alkaa minua naurattaa,
tarkoitan tuollaista samalla hellätunteista naurua...

Kaikissa tapauksissa on nykyinen tilamme kauhea, eivätkä asianomaiset
suinkaan laiminlyö kuvata sitä meille mahdollisimman hirvittäväksi.
Meitä valmistetaan nyt kuolemaan, s.o. Hezetan ja minun pieneen,
valkeaksi rapattuun vankikoppiin on tehty alttari viimeistä
sielumessuamme varten ja asetettu ruumiskirstut sänkyjemme eteen; sitä
paitsi on seinälle kummankin ylitse naulittu taulu, johon on
kirjoitettu: 'kuollut! ... kuollut!' Ja kuitenkin on huone minusta
iloinen, sillä sinun muistosi katkaisee kärjen kuolemaltakin. Ja kun
varpailleni nousten katselen ihanaa maisemaa, aloë- ja kaktuskasveilla
kaunistettua tietä Ragusasta Gravosaan, sinitaivasta ja sinertävää
merta, niin johtuu mieleeni häämatkamme, Monacon ja Monte Carlon
kukkulat ja kulkusten kilinä muulien kaulassa, joilla silloin
ratsastimme. Oi, kuinka minä silloin tunsin itseni onnelliseksi ja
keveäksi sydämeltäni! Ja kuinka ihana olitkaan sinä, pikku
matkatoverini! Olisin niin mielelläni nähnyt, että silloinen matkamme
olisi kestänyt enemmän aikaa!...

Huomannet siis, että kuvasi seuraa minua kaikkialla ja voittaa murheeni
kuolonkin kynnyksellä. Myöskin kuoleman on se voittava, sillä sen
tahdon kantaa taikakaluna rinnallani, kun muutamien tuntien kuluttua
käyn meren rannalle tehdylle teilauspaikalle voidakseni sinua
muistellen hymyillä vielä hetkellä viimeisellä, jolloin pääni menetän.

Älä kuolemaani sure liian paljo, rakkaani. Muista pienokaista, joka ei
vielä ole nähnyt päivän valoa, muista lastamme. Säästä itseäsi lapsen
vuoksi ja sano sille, kun se alkaa ymmärtää jotakin, että kuolin pää
pystyssä niinkuin sotilaan tulee kantaen kuolinhetkelläni kahta nimeä
huulillani, nim. puolisoni eli hänen äitinsä ja kuninkaan nimiä.

Olisin halunnut antaa sinulle muiston viimeisiltä hetkiltäni, mutta
kaikki kallisarvoisemmat esineet ovat he minulta riistäneet pois,
kelloni, vihkisormukseni ja rintaneulani. Muuta ei minulla siis ole
jäljellä kuin pari valkeita hansikkaita, jotka otin mukaani
käyttääkseni niitä Ragusaan marssiessamme. Juhlallisuuden vuoksi aion
käyttää niitä mestaustilaisuudessa ja vankilan pappi on suosiollisesti
luvannut lähettää ne sitten sinulle.

Ja nyt hyvästi, kallehin Coletteni! Älä itke! Kehoitan sinua olemaan
itkemättä, vaikka en itse tahdo nähdä mitään kyyneliltäni. Lohduta
isääni. Ukko parka nuhteli minua aina siitä, että tulen liian
myöhään!... Nyt en tule enää koskaan... Hyvästi, hyvästi!... Olisi
vielä niin paljo kirjoitettavaa... Mutta siihen ei minulla enää ole
aikaa... Minun täytyy kuolla... Hyvästi, Colette!

                                                  _Herbert Rosen_.»



VII.

Kuningas luopuu.


»Yksi mahdollisuus teillä vielä on, sire!»

»No, sanokaa se, rakas Méraut, minä olen valmis kaikkeen!»

Méraut empi kuitenkin. Se, mitä hänellä oli sanottavaa, oli hänestä
liian tärkeää soveltuaksensa käsiteltäväksi täällä biljardisalissa,
minne kuningas oli pyytänyt häntä pelaamaan pelin aamiaisen jälkeen.
Mutta valtaistuimelta syöstyjen hallitsijain kohtaloa usein hallitseva
julma iva tahtoi toisin. Täällä biljardipöydän ääressä jonka
viheriällä veralla pallot kierivät ontosti kalahdellen täydellisessä
hiljaisuudessa, mikä surun ja onnettomuuden painostamassa
kuninkaallisessa asunnossa vallitsi, ratkaistiin näet sittenkin
Illyrian kuningassuvun kohtalo.

»No?» sanoi Kristian kysyvällä äänellä kumartuen eteenpäin
tyrkätäksensä palloa.

»Niin, teidän armonne...»

Méraut keskeytti lauseensa ... odotti, kunnes kuningas oli pelannut
vuoronsa ja merkitsijänä toimiva Boscovitsh kirjoittanut sen taululle.
Sitten jatkoi hän hieman nolona:

»... Onhan Illyrian kansa kaikkein muiden kaltainen, sire! Se seuraa
onnea ja menestystä tietysti ... ja pelkäänpä, että ... kun tuonoisen
hankkeen kävi niin huonosti...»

Kuningas käännähti päin. Hieman punastuen sanoi hän:

»Olen kehoittanut teitä sanomaan minulle totuuden, ystäväni... Ei siis
mitään verukkeita eikä korupuheita.»

»Teidän on luovuttava, sire!» sanoi Méraut äkkiä lyhyesti.

Kristian katsoi häneen hämmästyneenä.

»Luovuttava?... Mutta mistä minun olisi luovuttava?... Luovutettavaa,
valtakuntaa minulla ei ole. Poloinen pikku Zarani!... Ei hän siitä
paljo hyödy. Epäilemättä hän ilahtuisi enemmän, jos saisi uuden
polkupyörän kuin saadessaan noin epävarmat kruunun toiveet --
kaukaisessa tulevaisuudessa.»

Méraut mainitsi Galitsinan kuningattaren esimerkkinä.
Maanpakolaisuudessansa oli hän luopunut vaatimuksistansa poikansa don
Leonzon hyväksi, joka epäilemättä sai kiittää tätä luopumista siitä,
että hän nyt istui valtaistuimella.

»Kahdeksantoista ja kaksitoista!» huudahti Kristian terävällä äänellä.
»No, hra hovineuvos, miksi ette merkitse summia!»

Boscovitsh säpsähti kuin peljästynyt jänis ja riensi taululle;
kuningas taas kumartui koko pituudellansa biljardin ylitse tarkaten
yksinomattain aikomaansa omituista tyrkkäystä. Elysée tarkasteli häntä
tuossa toimessa ja kuningasmielisestä uskostansa huolimatta täytyi
hänen ankarasti epäillä tuota väsynyttä keikaria ja lyötyä urhoa
höllässä takissansa ja koko kaulan paljastavassa kauluksessansa,
olletikin kun tuo pitkä ja laiha kaula, silmät, suu ja sieramet vielä
kellersivät sen keltataudin jälkeen, josta hän vallan äsken oli
toipunut jaloillensa noin kuukauden päivät vuoteen omana maattuansa.

Gravosan tappio, taistelussa mukana olleiden toivorikkaiden
nuorukaisten surullinen kohtalo, oikeudenkäynti Herbertia ja Hezetaa
vastaan ja sen aiheuttamat sydäntä särkevät kohtaukset St. Mandén
hovissa, missä Colette käsiänsä väännellen ja rukoillen armoa
puolisollensa tuskittelihe entisen rakastajansa edessä, se jännitys ja
ahdistus, jonka vallassa hän vartosi oikeudenkäynnin päätöstä alinomaa
kuunnellen sitä kivääritulta, joka ikäänkuin hänen käskystänsä teki
lopun kuolemaan tuomituista; rahahuolet Picherylle myytyjen vekselein
lankeamisesta ynnä muut kovan kohtalon iskut olivat käyneet hänen
terveydellensä ja pakottaneet hänet sairasvuoteelle. Mutta
slavilaiselle rodulle yleensä ja hänelle erityisesti luonteenomaista
keveää huolettomuutta ne eivät hänessä sittenkään jaksaneet kukistaa.

Pelivuoronsa lopetettuansa liitusi hän huolellisesti biljardikeppinsä
ja kysäisi sitä tehdessänsä Mérautilta tähän katsahtamatta:

»No, ja mitä sanoo kuningatar ehdotuksestanne? Olette kai puhunut siitä
hänen kanssansa?»

»Kuningatar ajattelee samoin kuin minäkin, sire.»

»Ah!» huudahti Kristian terävästi ja säpsähtäen.

Kuinka omituinen ja ristiriitainen onkaan ihmisluonne! Olihan tuo
sama nainen, jota hän ei voinut rakastaa ja jonka kirkasta, avonaista
ja nuhtelevaa katsetta hän mieluimmin karttoi, koko ajan kiusannut
häntä alinomaisella vetoamisellansa kuninkuuteen, kuninkaiden
velvollisuuksiin ja etuoikeuksiin, mutta nyt harmitti häntä, ett'ei
kuningatar enää välittänyt hänestä, vaan oli valmis syrjäyttämään hänet
heidän lapsensa hyväksi. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ell'ei juuri
rakkaudessansa, niin ainakin ystävättären luottamuksen menettäneenä
miehenä.

»Entä sinä Boscovitsh, mitä sinä asiasta arvelet?» kysäisi hän sitten
käännähtäen äkkiä »neuvokseensa», joka peljästyksestä vihreäksi
karahtaen suonenvedontapaisilla eleillä seurasi herransa vaihtelevia
kasvojen ilmeitä.

Mitään vastaamatta teki Boscovitsh italialaisen liikkeen ojentaen
käsivartensa, kohauttaen olkapäänsä ja vetäen kaulansa lyhemmäksi;
tällä mykällä tavalla näytti hän tahtovan sanoa: »_chi lo sa_? (ken
tietää?)», mutta samalla oli niin pelokkaan empivän näköinen, ett'ei
kuningas voinut olla hänelle nauramatta.

»Kuultuamme neuvoksemme mielipiteen», jatkoi kuningas leikkisästi
nenäänsä ääntäen, »olemme me -- sen lausuman myönnytyksen mukaan --
valmiit jättämään hallituksen, milloin tahansa.»

Tämän sanottuansa suvaitsi majesteetti jatkaa peliä innolla, joka teki
Elyséen vallan epätoivoiseksi, sillä muuten olisi hän tahtonut rientää
heti paikalla ilmoittamaan kuningattarelle tiedon sen ehdotuksen
menestyksestä, jota tämä ei uskaltanut itse esittää. Niin suuri oli
näet Frédériquen kunnioitus vieläkin tätä varjokuningasta kohtaan ja
niin vastenmielistä hänelle kajota kruunuun, jonka omistaja ei itse
siitä suinkaan välittänyt.

Joku aika tämän jälkeen tapahtui varsinainen luopumus Illyrian
kruunusta. Stoalaisella uhrautuvaisuudella olisi vanha hoviministeri
Rosen luovuttanut palatsinsa tätä tilaisuutta varten, jonka yleisen
tavan mukaan piti tapahtua mahdollisimman juhlallisesti ja julkisesti.
Mutta tämän palatsin, jonka muurit äskettäin olivat kaikuneet
tuonnoisten upeiden tanssijaisten hälinästä, katsottiin liian paljo
muistuttavan Gravosan onnettomuuksista; täällä toimeenpantuna vaikutti
luovutusjuhlallisuus onnettomana enteenä nuoren kuningaskunnan
tulevaisuudelle. Päätökseksi tuli, että Illyrialaiset ja tuttavat
ranskalaiset ylimysperheet kutsuttaisiin St. Mandén hoviin
nimikirjoituksillansa vahvistamaan tuota tärkeää luovutusasiakirjaa.

Kello kaksi alkoi vaunuja jo saapua. Portille soitettiin kerta toisensa
perästä, ja verkallensa kulki kutsuvieraiden jono leveitä mattoja
pitkin, jotka verhosivat käytävän kivityksen portilta salongin
kynnykselle asti, missä tulijoita vastaanottamassa seisoi herttua Rosen
jäykässä kenraalin univormussansa ja rinta täynnä kunnianmerkkejä;
näiden yllä kantoi hän Illyrian suurkomentajan nauhaa, jota hän ei
ollut käyttänyt siitä asti, jolloin hän sai tietää kähertäjä Biscaratin
komeilevan samanlaisella arvonmerkillä. Sitä paitsi nähtiin kenraalin
käsivarressa ja miekan kahvassa ihan uudet suruharsot. Muuten
huomattiin hänessä tärkeämpääkin uutta kuin suruharsot: hän oli alkanut
hermostuneesti pudistella päätänsä ja siitä hetkestä asti, jolloin
Colette hänen läsnäollessansa rukoili armoa Herbertille, omaksunut
tavan tuon tuostakin tahtomattansa sanoa: ei! Toimien vastoin isän
sydämen ääntä oli hän näet kieltäytynyt yhtymästä näihin Coletten
rukouksiin. Hänen pieni, tärisevä haukanpäänsä näytti horjuvan
kantaessaan rangaistuksen taakkaa moisesta luonnottomasta kiellosta,
jonka vuoksi hän näytti tuomitun välttämään kaikkia hellempiä
vaikutuksia, tunteita, jopa itse elämääkin, jolla rakkaan pojan
onnettoman lopun jälkeen ei enää ollut mitään arvoa hänen silmissänsä.

Ruhtinatar Colette oli niinikään läsnä kantaen arvokkaisuudella ja
luontevuudella sekä surupukuansa, joka erittäin hyvin sopi hänen
vaaleihin suortuviinsa, että leskisäätyänsä, jota muotojen
huomattavasta pyöreydestä ja liikkeiden verkkaisuudesta päättäen
perillisen toiveet sulostuttivat. Huolimatta häntä kohdanneesta
ankarasta iskusta, jota hän vilpittömästi suri, oli Colette kuitenkin
yhäti sama muotisielu ja turhamainen luonne kuin ennenkin. Pienoisen
perillisen toiveet olivat hänelle tervetulleena syynä kaikkeen
turhamaisuuteen ja koreiluun: alinomaa mietti hän surunsa lohdutukseksi
syntyvän lapsen pitseillä ja nauhoilla koristettavia liinavaatteita,
jotka piti merkittämän omituisilla nimikirjaimilla ja ruhtinaallisella
kruunulla. Jos pienokainen olisi poikalapsi, saisi se nimeksensä
Venzeslaus tai Vitold; tyttöselle hän taas antaisi nimen Vilhelmina.
Alkukirjain olisi kaikissa tapauksissa V., sillä se oli hänestä niin
ylimyksellinen kirjain ja näytti niin sievältä valkoisella
pellavakankaalla.

Colette selitti juuri näitä tärkeitä kysymyksiä rva de Silvisille, kun
ovi avautui seljällensä ja lakeija sangen juhlallisella ja korkealla
äänellä ilmoitti Trébignen ja Sorisin prinssit ja prinsessat, San
Giorgion herttuan, Melidan herttuattaren, kreivit Pozzo, de Miremont,
de Veliko y.m. suuria nimiä, joiden kaiku muistutti mieliin nuorten
kuolonuhrien kaatumisen Gravosan hurmeisella rannikolla. Vaikka
palvelijain loistavilla puvuilla ja salin koristuksilla oli kaikin
tavoin koetettu saada tilaisuutta iloisemmaksi, vaikutti se kuitenkin
synkkäin hautajaisten lailla, sillä kaikki vieraat saapuivat
surupuvuissa; mustissa hansikkaissa, mustissa suruharsoissa ja
mustissa, korkeakauluksisissa puvuissa, jotka jäykistivät naisten
ryhtiä ja liikkeitä. Useimmat surevista olivat sitä paitsi vanhuksia,
isiä ja äitejä, joista surupuku tuntunee sitä raskaammalta, koskapa se
heille oikeastansa on luonnonvastainen. Gravosan tapahtumain jälkeen
eivät monet heistä olleet näyttäytyneet missään ennenkuin tänään,
jolloin he uskollisuudesta kuningashuonettansa kohtaan hetkeksi
suostuivat jättämään yksinäisyytensä. Kaikki koettivat saliin
tullessansa tekeytyä mahdollisimman ryhdikkäiksi, mutta kun he olivat
asettuneet saliin seisomaan allapäin ja tärisevin olkapäin katselivat
toisiansa ja huomasivat saman murheen kaikkien katseissa, kierähtivät
kyyneleet kunkin silmiin. Huokaus yhtäällä ymmärrettiin toisaalla ja
pian joutui koko seura yhteisen hermokohtauksen valtaan. Kaikkialla
koko salissa kuultiin vain nyyhkimistä, yksinäisiä valitushuudahduksia
ja hillittyjä voihkeita. Rosen yksin ei itkenyt, vaan seisoi siinä
pitkänä, suorana ja taipumattomana toistaen tuon tuostakin: ei, ei!...

Illemmalla samana päivänä kertoi hänen kunink. korkeutensa Axelin
prinssi, joka niinikään oli läsnä luopumuskirjaa allekirjoittamassa,
että hänen mielestänsä tilaisuus muistutti ensi luokan hautajaisia,
joissa koko perhe on saapuvilla varroten hetkeä, jolloin ruumis viedään
hautaan. Eikä prinssi näyttänyt olevan juuri hyvällä tuulella itsekään
saliin astuessansa. Seurassa vallitseva hiljaisuus ja surullinen
mieliala masensi hänen mielensä ja häntä oikein puistatti nähdessään
koolla niin paljo vanhoja »harppuja». Mutta vihdoin huomasi hän nuoren
ruhtinatar Rosenin. Ollen utelias tutustumaan sankarittaren kanssa
kuuluisan aamiaisen ajoilta Orsayn rantakadun varrella, riensi hän heti
ruhtinattaren viereen istumaan. Colettea tämä huomaavaisuus hänen
kunink. korkeutensa puolelta huvitti sen verran, että hän kuunteli
tämän kohteliaisuuksia surunvienosti ja alakuloisesti hymyillen; mutta
sitä hän ei voinut aavistaa, että prinssin epäselvät sinervän vihreät
silmät tämän keskustelun aikana kaikessa salaisuudessa tutkistelivat,
kuinka sokurinleipojapojan puku mahtoi soveltua ruhtinattaren
viehättävän pyöreille muodoille.

Samassa kuului huuto ovelta:

»Hänen majesteettinsa kuningas tulee!» Kalpeana ja huomattavasti
huolestuneena astui Kristian II sisään taluttaen kädestä poikaansa.
Pikku prinssin ryhdissä oli jotakin ylhäistä arvokkaisuutta, joka sopi
hänelle hyvin. Yllänsä oli hänellä takki ja (ensi kertaa elämässänsä)
pitkät housut, joista hän näytti olevan ylpeä; koko hänen pikku
olentonsa näytti niin totiselta, että hän vaikutti melkein kuin
nuorukainen. Puettuna kallisarvoiseen, malvanväriseen ja pitseillä
runsaasti koristettuun pukuun tuli näiden jäljessä kuningatar kauniina
ja uljaan näköisenä. Avomielisenä luonteeltansa ei hän nähtävästi
voinut peittää katseessa lymyävää iloansa, joka toisten surullisille
ilmeille oli yhtä vastakohtainen kuin hänen vaalea pukunsa oli toisten
surupuvuille. Frédérique tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin
itsekkäästi onnelliseksi, ett'ei hän edes huomannutkaan läsnäolijain
kasvoissa luettavaa syvää surua eikä usvaisen ja pimeän ulkoilman
kosteutta akkunanruuduilla tällaisena kolkkona marraskuun päivänä,
jolloin koleat, kosteat usvat liitävät matalalla kolkon taivaan alla.
Myöhemminkin pysyi tämä päivä hänen muistossansa valoisana ja lämpimänä
päivänä todistaen, että sisällinen elämämme on meille kaikki ja että
ulkomaailmakin muodostuu meidän intohimojemme ja taipumustemme mukaan.

Kristian II asettui istumaan keskellä salia sijaitsevan uunin eteen,
Zaran kreivi oikealle ja kuningatar vasemmalle puolellensa. Vähän
matkan päässä siitä istui pienen kirjoituspöydän ääressä Boscovitsh
kärpännahoilla päärmätyssä virkapuvussansa. Kun kaikki läsnäolijat
olivat istuutuneet, ilmoitti kuningas matalalla äänellä aikovansa
luopua kaikista kuninkaan oikeuksistansa ja tahtovansa muutamin sanoin
selittää uskollisille alamaisillensa ne syyt, jotka olivat kypsyttäneet
hänessä tämän päätöksen. Sen jälkeen nousi Boscovitsh seisoallensa
ja luki huutavalla äänellä ja änkyttäen julki Kristian II:n
jäähyväismanifestin kansallensa. Luotuansa lyhyen yleissilmäyksen
asiain tilaan hänen hallituskautensa alussa ja viitattuansa niihin
tulevaisuuden toiveihin, joihin silloin näytti syytä olevan, valitti
hän, että nämä toiveet olivat pettäneet ja että hallitsijan ja kansan
välillä oli päässyt syntymään erimielisyyksiä, jotka nyttemmin olivat
kypsyttäneet hänessä päätöksen vetäytyä vapaaehtoisesti syrjään ja
samalla sulkea poikansa Illyrian kansan suosiolliseen huomioon.

Tämä lyhyt kirjelmä, joka nähtävästi kokonansa oli lähtenyt Mérautin
kynästä, luettiin julki niin pitkäveteisesti ja ikävästi, että
kuulijoilla oli riittävästi tilaisuutta, jos heitä vain halutti,
miettiä moisen luopumisen naurettavaisuutta, sillä eihän Kristianilla
ollut mitään valtaistuinta luovuttaa eikä mitään valtaa antaa,
olletikin kun hänen oikeutensa oli evätty ja kielletty.

Varsinainen luopumuskirjelmä, jonka kuningas itse luki julki, kuului
näin:

»Me Kristian II, Jumalan armosta Illyrian ja Dalmatian kuningas,
Bosnian ja Herzegovinan suurherttua y.m., teemme täten tiettäväksi:
että Me omasta vapaasta tahdostamme ja ilman mitään vierasta vaikutusta
olemme päättäneet jättää ja luovuttaa rakkaalle pojallemme Charles
Aleksis Leopoldille, Goetzin ja Zaran kreiville, kaikki kuninkaallista
arvoamme seuraavat oikeudet ja etuoikeudet pidättämällä poikaamme
nähden ainoastaan sen vallan, joka meille yleisen lain mukaan kuuluu
hänen isänänsä ja holhoojanansa.»

Kun tämä oli julki luettu, nousivat -- herttua Rosenin viittauksesta --
läsnäolijat vuorotellen ylös allekirjoittaaksensa kirjelmän. Pitemmän
ajan kuluessa ei sitten kuulunut mitään muuta kuin muodollisuuksien
vaatimain loma-aikain keskeyttämää käyntiä ja kävelemistä,
silkkilaahusten kohinaa ja vapisevilla käsillä ohjattujen kynien
rapinaa.

Lopuksi seurasi tavanmukainen kädelle suuteleminen. Ensimäisenä astui
Kristian II itse esille suorittaen tuon isälle hieman arkaluontoisen
tehtävän, nim. tunnustautumisen oman lapsensa alamaiseksi. Koskettaen
pojan ohuita sormenpäitä huulillansa teki hän sen sangen hienolla ja
sulavalla, vaikka ei juuri alamaisella tavalla. Kuningatar taas
suoritti kunnioituksen osoituksen intohimoisella sydämellisyydellä,
melkeinpä hartaudella. Kasvattajatar ja suojaajatar alistui nähtävästi
mielellänsä palvelijattareksi ja alamaiseksi. Kolmantena seurasi Axelin
prinssi, ja sitten muut ylimykset arvonmukaisessa järjestyksessä
pitkänä jonona, joka pikku kuninkaan mielestä näytti loppumattomalta
tuossa kun hän luontevan arvokkaasti ojensi kätensä, pienen, valkoisen,
sinisuonisen lapsen kätösensä, joka ei näyttänyt kelpaavan paljo muuhun
kuin leikkikalujen käsittelyyn. Niin totiselta kuin tämä hetki kaikista
läsnäolevista ylimyksistä tuntuikin ja niin raskaasti kuin surulliset
muistot heidän mieliänsä muuten painostivatkin, eivät he kuitenkaan
olisi halunneet luopua niistä oikeuksista tähänkin tilaisuuteen nähden,
jotka heille mielestänsä kuuluivat sukujen vaakunakilpeä koristavien
monien kypäräin nojalla.

Se nähtiin seuraavasta. Kun Méraut näet vihdoin yritti hänkin lähestyä
oppilastansa, pidätti joku äkkiä hänet sanoen: »suokaa anteeksi,
herrani!» Kääntyessänsä puhujaan päin kohtasi hänen silmänsä Trébignen
prinssin harmistuneen katseen; prinssi oli hirmuisen hengenahdistuksen
vaivaama vanha herra, jonka silmät mulkoilivat niin suurina ja
pullistuneina kuin olisi hengitys pyrkinyt hänessä kulkemaan silmien
kautta. Méraut, joka aina kunnioitti sovinnaisia tapoja, väistyi
tietysti heti tämän hautaansa horjuvan ylimyksen tieltä ja odotti
sitten, kunnes kaikki muut olivat kädensuutelun suorittaneet. Saman
tehtävän lopuksi itse täytettyänsä vetäysi hän syrjään juuri
kuningattaren ohitse, joka seisoi lapsensa vieressä onnellisena ja
iloisena kuin morsiamen äiti vihkimyksen jälkeen nyökätessänsä
sakaristossa kaikille onnittelijoille. Hänen ohi mennessänsä kuiskasi
kuningatar hänelle hiljaa:

»No, nyt se on täytetty!»

Näitä sanoja sanoessa oli hänen äänessänsä riemuitsevaa, melkeinpä
hurjaa iloa ja tavatonta helpoituksen tunnetta.

»Se on täytetty!» Tällä tahtoi hän sanoa, että vastedes oli
kuninkaallinen kruunu rauhoitettu kaikelta häväistykseltä ja kurjalta
kaupustelulta. Täst'edes voi hän nukkua, hengittää ja elää vapaana
kaikesta ahdistuksesta, joka ennusti hänelle kaikki lähestyvät
onnettomuudet, niin että hän sellaisten kohdatessa voi sanoa Hezetan
lailla: »sen minä tiesin jo ennakolta!» Mutta nyt olivat kaikki vaivat
ohitse: hänen poikansa perintöä ei enää voitu hävittää, vaan hänestäkin
oli kerran tuleva kuningas! Tuleva kuningasko? Olihan hän jo sitä ja
ilmenihän kuninkaallinen majesteettisuus hänen jalossa ryhdissänsä ja
loistihan kuninkaallinen lempeys jo hänen ystävällisessä ja ylväässä
katseessansa.

Lapseksi hän siitä huolimatta pian osoittausi, tuo uusi Illyrian
kuningas, Leopold V, sillä heti juhlallisuuden päätyttyä juoksi hän
iloisena ja ihastuneena vanhan Jean de Velikon luo ilmoittamaan hänelle
suuren uutisen: »tiedätkös, kummisetä, että minä olen saanut
ponyhevosen ... pienen ja kauniin ponyhevosen, jota minä voin ohjata
aivan yksin! Ja kenraali on luvannut opettaa minua ratsastamaan ... ja
äiti auttaa minua siinä, hänkin!»

Nyt kertyivät kaikki hänen ympärillensä alamaisesti kumarrellen ja
ihastuneina hymyillen, jota vastoin Kristian jäi verrattain syrjään
ollakseen kaikessa vapaudessansa. Tilapäisesti tunsikin tämä itsensä
hieman rappeutuneeksi: omituinen tyhjyyden tunne päälaella vaivasi
häntä; olisiko tuo kylmyys tullut siitä, että kruunu oli poissa?
Nähtävästi huimasi hänen päätänsä. Ja kuitenkin oli hän niin kauvan
toivonut tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tuosta vaivaavasta
edesvastauksesta.

Mutta mikä siis oli syynä tähän ikävään ja alakuloiseen tunnelmaan
juuri nyt, kun hän vast'ikään oli keventänyt aluksensa painavasta
lastista ja vapaasti voi ohjata sen minne vain mieli teki?

»No, rakas Kristian, nyt olette tekin vuorollanne saanut pienen apinan
pennun»...

Näillä lohduttavilla sanoilla lähestyi Axelin prinssi kärsiväistä
sankariamme.

»Niin, te olette onnen poika, te», jatkoi hän. »Jospa minuakin se onni
kohtaisi, että mustalla valkoisen päälle saisin päätöksen, ett'en ikinä
tarvitse jättää hauskaa Parisia enkä hallita niitä ihravatsoja siellä
kotimaassa...»

Tähän tapaan jatkoi prinssi vielä jonkun aikaa, kunnes molemmat --
seuran lähtiessä syntynyttä hälinää hyväksensä käyttäen -- pujahtivat
tiehensä muiden huomaamatta. Ainoastaan kuningatar näki heidän häviävän
ja kuuli, että kuninkaan faëtonvaunut ajoivat pihalle ja vierivät pian
sen jälkeen ulos kaupungille. Ennen tuntui hänestä kuin olisivat vaunut
kuninkaan lähtiessä noille kaupunkiretkillensä samalla vierineet yli
hänen sydänparkansa; mutta nyt ei hän enää välittänyt siitä, minne hän
hävisi... Oikeaa Illyrian kuningasta nuo naikkoset eivät enää voineet
ryöstää häneltä. Heti Gravosan tappion jälkeen oli Kristian häpeänsä
ensimäisen vaikutuksen alaisena pyhästi vannonut, ett'ei hän enää
koskaan tapaisi Señoraa. Ja niin kauvan kuin hän lepäsi vuoteen omana
peljäten henkeänsä kuin oikea etelämaalainen ainakin, sadatteli ja
kirosi hän rakastajatartansa muistaessansa, sillä tämäpä juuri oli
syypää hänen laiminlyöntiinsä. Mutta kun hän taas alkoi toipua ja veri
jälleen virtasi terveempänä ja runsaampana hänen suonissansa tai kun
hän virui kaikkea taudin jälkeistä toipumista seuraavassa, puoleksi
muistelevassa, puoleksi uinailevassa tilassa, alkoi hänen mielensä
Señoran suhteen muuttua. Hän menetteli kuin nainen, uskalsi hän ensin
vaatimattomasti puolustella lemmittyänsä. Ja pian esiytyi koko
onnettomuus hänen mielikuvituksessansa vain tuollaisena kovan onnen
kohtalona, joita sallimus käyttää tuhansittain, selitys, jolla
katolilainen niin helposti suoriutuu kaikista ikävistä omantunnon
vaivoista. Eräänä päivänä täytyi hänen jo kysyä Lebeaulta, tiesikö hän,
kuinka Spalaton kreivitär nykyään jaksoi. Mitään vastaamatta jätti
kamaripalvelija hänelle kokonaisen pakan kirjeitä, joita oli saapunut
pitkin aikaa kuninkaan sairauden kestäessä; siinä oli kirjeitä
kaikellaisia, helliä kirjeitä, kainoja kirjeitä, tulisia kirjeitä,
sanalla sanoen koko liuta pieniä, valkoisia lemmestä kuhertelevia
kirjekyyhkyjä. Heti leimahti Kristianin hellä sydän liekkiin ja samassa
silmänräpäyksessä kirjoitti hän vastauksen sängyssänsä maaten ja
kärsimättömänä odottaen, että jalkeille päästyänsä saisi jatkaa
Fontainebleaussa keskeytynyttä romaania.

Tällä välin olivat J. Tom Lewis ja hänen vaimonsa eläneet iloisia
päiviä Messinan puistokadun varrella olevassa palatsissa.
Muukalaisasioitsijalla oli sitä ennen ollut sangen ikävä
yksinäisyydessänsä pakollisen inkognitoelämänsä aikana Courbevoiessa.
Hän kaipasi siellä vilkasta liikettänsä kaupungissa ja ennen kaikkea
Señoraa suloiseksi seuratoveriksensa. Lemmenkade hän sitä paitsi oli,
mies parka, ja tässä taudissansa oli hän tuhma, itsepäinen ja
itsepintainen kuin kurkkuun tarttunut kalanruoto, joka alkaa tuntua
uudelleen, kun juuri on luullut siitä pääsevänsä. Eikä ketään elävää
sielua, jolle valittaisi kipujansa tai sanoisi: »olkaapa hyvä ja
katsokaa, mikä minun kurkkuani vaivaa!» Tom poloinen oli todellakin
pahoin kietoutunut omiin verkkoihinsa ja sai nyt kärsiä kylläksi
keksimänsä »suuren kaappauksen» seurauksista!... Olettikin sai Señoran
matka Fontainebleauhon hänen päänsä pyörälle. Tähän retkeen palasi hän
lukemattomia kertoja vaimonsa kanssa keskustellessansa, mutta tämä
pelastihe aina itsensä leikkipuheilla: »mikä sinua vaivaa, vai oletko
sinä tullut hulluksi, Tom?» oli hänen tapansa sanoa nauraen. Eikä Tom
sillä kertaa enää viitsinyt jatkaa kyselyjänsä, vaan nauroi itse mukana
ja oli jäävinänsä siihen uskoon, ett'ei kuninkaan ja hänen vaimonsa
välillä ollut tapahtunut mitään: Fontainebleaussa oli vain muka hiukan
juteltu joutavia ja vähän kuherreltu, siinä kaikki. Sitä paitsi oli Tom
kyllin viisas käsittämään, että Señoran tunteet häntä kohtaan, jotka
ehkä olivat vain oikullisen naisen satunnaista mieltymystä »variksen
paistiin», äkkipikaa voivat haihtua, jos hän huomaisi aviomiehensä yhtä
lemmenkateeksi, alakuloiseksi ja »sietämättömäksi» kuin muut olivat.
Mutta vaikka hänen siis täytyikin esiytyä ulkonaisesti rauhallisena,
kiusautui hän sentään sisällisesti yksinäisyydestänsä ja eristetystä
tilastansa; hän suorastansa kaihosi Señoraa, jopa siinä määrässä, että
jo ryhtyi kyhäilemään runoja. Ken olisi uskonut, että kekseliäälle
liikemiehellemme ja tunnetulle »cab»-ajurille oli käynyt niin hullusti:
Narcissesta oli tullut runoilija! Korkealentoiseen paimenrunotyyliin
kirjoitti hän Señoralle runoelman, joka kovin muistutti vankien
sydämenpurkauksia rangaistuslaitosten pöytiin ja jakkaroihin. Kaikeksi
onneksi sairastui Kristian II, muuten olisi Tom parka joutunut
sairasvuoteelle yksinäisyydessänsä. Niin huonosti oli J. Tom Lewisin
laita.

Mutta siksipä nousikin ilo ylimmillensä, kun he toisensa taas
tapasivat, entinen ilveilijä ja hänen kaunottarensa. Voinette
kuvitella, millaisilla ilvehypyillä, hurjilla tansseilla ja
taidetempuilla hän koetti huvittaa kaivattuansa. Tom oli kuin iloinen
apina, joka oli päässyt irti talossa ja sai harpata ja kiipeillä
mielensä mukaan. Señoralla näytti myöskin olevan tavattoman hauska: hän
oikein vääntelihe kauheiden naurukohtausten vallassa. Tätä ilomieltä
häiritsi vain se ainoa ikävyys, että »rouvan aviomies» joutui
palvelijain täydellisen halveksumisen esineeksi. Hovimestari selitti
suoraan, ettei hän missään tapauksessa suostunut palvelemaan »rouvan
miestä», jos tämä aikoi syödä samassa pöydässä. Ja kun hovimestari
muuten oli erinomainen ammatissansa ja kuninkaan itsensä valitsema ja
palkkaama, täytyi Señoran ottaa huomioon hänen sanansa ja Tom sai syödä
rouvan pukuhuoneessa, jonne eräs palvelustytöistä vei hänelle ruokaa.
Ja kun joskus tuli vieraita, esim. Axelin prinssi tai Vattelet, täytyi
Tomin niinikään piiloutua rouvan pieneen toalettikamariin. Aviomiehestä
ja talon herrasta ei tämä mahtanut tuntua oikein hauskalta, mutta Tom
kärsi alistuvaisena tämän ikävän nöyryytyksen, sillä olihan hänen rakas
vaimonsa sentään taas hänen omansa ja tässä kallisarvoisessa
ympäristössä loisti hänen ihanuutensa harvinaisempana ja rakkaampana
kuin koskaan ennen. Niin, Tom oli todellakin taas onnellinen ja muuten
ainoa onnellinen »suuren kaappauksen» osamiesten joukossa, sillä toiset
yhtiömiehet kävivät sitä levottomammiksi mitä kauvemmin heidän täytyi
odottaa suoritusta ja mitä pitempiä pitennyksiä heidän täytyi myöntää
korkeille velkamiehillensä. He vainusivat jo ilmassa, että jotakin
ikävää oli tullut väliin ja että tuo hyvin keksitty kaappaus päättyisi
huonosti. Toistaiseksi ei kuningas ollut lunastanut ainoatakaan
asettamistansa vekseleistä, vaan sen sijaan kirjoittanut useita uusia
ukko Leemansin ja hänen ystävänsä Picheryn suureksi kauhistukseksi.
Tosin koetti Lebeau parhaimpansa mukaan rohkaista heitä:
»kärsivällisyyttä! odottakaan vain ... kyllä se onnistuu ... ja
täytyyhän sen onnistua!» sanoi hän usein. Mutta Lebeau ei ollutkaan
uhrannut siihen rahojansa niinkuin nuo toiset, joiden taskukirjat jo
olivat täynnä Illyrialaisia »papereja». Ukko Leemans poloinen oli
kadottanut tavallisen varman ryhtinsä ja kävi joka päivä Messinan
puistokadulla saamassa lohtua tyttäreltänsä ja vävypojaltansa.

»Vai niin, te uskotte siis todellakin, että kaikki lopussa käy hyvin!»
oli hänen joka kerran tapana sanoa. Ja sitten hän taas suostui ostamaan
uuden paperin ja sitten toisen ja niin yhä useampia ja useampia
ikäänkuin olisi hän todella uskonut, että ainoa keino saada takaisin
entiset rahat oli heittää pois yhä enemmän rahaa.

Oli iltapäivä. Kreivitär valmistausi lähtemään ajelulle Boulognen
metsään käyskellen edes takaisin pienen pukusuojansa ja sänkykamarinsa
välillä, jonka pitkällä sohvalla J. Tom Lewis venyi tyytyväisenä,
peukalot liivin kainaloaukoissa ja sikaari suussa; hän nautti täysin
siemauksin siitä hauskasta näytöksestä, jonka tarjoo pukeutuva nainen
vetäessänsä suuren peilin edessä hansikkaita käsiinsä ja kokeillessansa
aikeissa olevalle ajelulle soveltuvia eleitä ja liikkeitä. Tomin
kreivitär olikin ihastuttava nähdä sellaisena, kun hän nyt seisoi
täysvalmiina hienossa kesäpuvussansa, päässä hattu, jonka harso oli
vedetty silmille, käsivarsissa kallisarvoiset rannerenkaat, jotka --
samoin kuin mantiljan gagaattireunusteet Tomin korvissa -- helisivät
liikahtaessansa kuin ihanin soitto yhtyen sopivasti portilla odottavain
upeiden vaunujen ylimykselliseen kolinaan; vaunut korskuvine
hevosinensa ja helkkävine mäkivöinensä olivat kaikki kuninkaan
lahjoittamia ja vaunujen ovissa loisti Illyrian vaakuna. Tom iloitsi
sielussansa, että hän näin komeasti sai vaimonsa keralla ajella ympäri
Boulognen metsää juuri tänään, kun syyskausi katsottiin alkavaksi;
tänään esiytyi näet kesävietoiltansa palannut hieno maailma ensi
kerran ulkoisalla näyttämässä maanpaon virkistämiä naamojansa ja
uusia syysmuoteja. Pukeuduttuansa itsekin niin hienoksi ja
englantilaismaiseksi kuin mahdollista toivoi Tom nyt saavansa tehdä
oikein hauskan ja tuttavallisen ajeluretken kauniin kreivittärensä
vierustoverina vaunuissa.

Mutta taivas ei sitä onnea hänelle suonut. Armollinen kreivitär oli jo
melkein lähtövalmiina, puuttui vain viimeinen silmäys peiliin, kun
äkkiä talon portissa käytiin ja heti sen jälkeen alakerran eteisessä
kiivaasti soitettiin. Kuningas tulee! Silloin oli Tom paran ilo
lopussa. Suin päin ja silmillänsä mulkoillen hurjemmin kuin koskaan
syöksyi hän pieneen pukusuojaan. Señora kiirehti akkunaan ja näki
Kristianin samassa riemuiten astuvan taloon. Hän oikein lensi portaita
ylös miettien itseksensä: »kuinka Señora mahtaakaan tulla iloiseksi,
kun...»

Kaunottaremme, joka heti aavisti tämän ennustavan jotakin uutta
käännettä, käyttäysi sen mukaan.

Niin pian kuin kuningas tuli näkyviin, huudahti hän muka ilosta ja
vaipui sitten hänen syliinsä niin hervotonna, että Kristianin täytyi
kantaa hänet pienelle sohvalle, jonka eteen hän itse sitten polvistui.

»Niin, minä olen jälleen täällä, ... täällä sinun luonasi ... ja
vast'edes aina, aina!»

Señora katsoi häneen silmät suurina kuin olisi hän hourannut
rakkaudesta ja toiveista. Ja kuningas, hän loi silmänsä alas ja upotti
katseensa lemmityn avosilmiin sanoessansa:

»Nyt se on tehty... Nyt en minä enää ole mikään Illyrian kuningas, vaan
ainoastaan ihminen, mies, joka tahtoo elää vain sinua ijäti
rakastaaksensa».

»Oi, niin ihanaa ja kaunista! Mutta aivan liian ihanaa, että siihen
uskaltaisi luottaa!»

»Kas tässä, lue itse!...»

Ja Kristian ojensi hänelle luopumuskirjan. Señora otti sen vastaan ja
avasi sen aivan hitaasti.

»Se on siis todellakin totta, Kristian, että sinä olet luopunut
kaikista vaatimuksistasi...»

»On, eikä siinä kyllin, luehan!»

Ja sillä aikaa kuin Señora luki kirjelmää, seisoi hän vieressä
hypistellen viiksiänsä ja tarkastellen rakastajatartansa tyytyväinen
hymy huulillansa. Hänen mielestänsä ei Señora näyttänyt oikein
oivaltavan sen sisällystä kyllin nopeasti, jonka vuoksi hän tahtoi
selittää sen hänelle. Kysymys ei tässä ollut Laibachin eduskunnan
ehdotuksen mukaan luopua kaikista kruunun vaatimuksista sekä häneen
että sukuunsa nähden, vaan ainoastaan mikäli se koski häntä
itseänsä. Näin oli hän päässyt vapaaksi kuninkaan arvoa seuraavista
velvollisuuksista ja edesvastauksista hänen poikansa menettämättä silti
oikeuttansa, minkä hän taas eduskunnan ehdotuksen mukaan olisi tehnyt.
Rahallisen korvauksen, no niin, senhän tosin täten menetti, mutta mitä
siitä, voivathan he, Señora ja hän, elää onnellisina ilmankin noita
tarjottuja miljoonia.

Nyt lopetti Señora jo lukunsa. Suu puoleksi avoinna, niin että hänen
kauniit hampaansa näkyivät, ja pisteliäs hymy huulillansa kuunteli hän
vain Kristianin sanoja ikäänkuin olisi hänen täytynyt ponnistaa koko
huomiokykynsä käsittääksensä oikein sanojen tarkoitusta.

Kuitenkin oli hän varsin hyvin ymmärtänyt ja oivalsi kyllin selvään,
että hänen ja hänen yhtiökumppaniensa ahnaat toiveet siis raukesivat
tyhjiin, että »kaappaukseen» uhratut kultaläjät olivat ijäksi
menetetyt, ja hengessä näki hän jo isänsä, Picheryn ja koko seuran
raivoavan; kuinka he olivatkaan voineet antautua tuollaisen raukan ja
hänen päättömän hankkeensa petkutettaviksi? Ja sitten muisti hän
itsensä, omat turhat vaivannäkönsä, kuusi kuukautta kestäneen
sietämättömän pakkotilansa, kiusallisen, luonnottoman teeskentelynsä ja
oman poloisen Tominsa, joka tuskin uskalsi hengittää telkimiensä takana
pukusuojassa, silloin kun kaiken surkeuden alkusyy seisoi tuossa hänen
edessänsä niin tyhmän itserakkaana, innoittavan varmana itsestänsä ja
omasta mielestänsä tietysti vastustamattomana.

Tämä oli jo todellakin liikaa ja hävytöntä ivaa!

Äkkiä nousi hän ylös ja sävähtäen aivan punaiseksi kasvoiltansa räjähti
hän täyttä kurkkua nauramaan rivoa ja ilkeää naurua; koko se raakuus,
joka piili hänen olemuksensa pohjalla, ilmeni tässä naurussa ja
räikeässä punastumisessa.

»Pois silmistäni, roisto!» huusi hän sivuuttaen vallan ällistyneen
Kristianin ja häviten kamariinsa, jonka oven hän löi kiinni, sulkien
sen reikeliin.

Entä kuningas?

Kruunun ja puolisonsa oli hän jo menettänyt. Nyt menetti hän myöskin
rakastajattarensa. Nolona laskeusi hän alas portaita ja hävisi
näkyvistä.



VIII.

Pieni kuningas.


Mikä tenhovoima onkaan sanassa kuningas! Siitä hetkestä alkaen, jolloin
Mérautin pikku oppilasta ei enään kutsuttu Zaran kreiviksi, vaan
kuningas Leopold V:ksi, oli hän kerrassaan muuttunut olennoltansa. Tuon
kiltin, nöyrän ja helposti johdettavan, mutta samalla näennäisesti
verrattain keskinkertaisilla luonnonlahjoilla varustetun lapsen henki
näytti äkkiä havahtuneen, kuin olisi hän kuolon valtakunnasta herännyt
elämään; myöskin hänen ruumiilliset voimansa lisäytyivät ja
karaistuivat sisällisen tulen pakosta. Pojan tavallinen väsymys ja
taipumus nojautua johonkin tai virua nojatuolissa, kun joku luki tai
kertoi hänelle tarinoita, ainainen tarve kuunnella muita ja antaa
toisten ajatella puolestansa vaihtui itsetoiminnaksi, jota eivät enää
tyydyttäneet hänen ikäistensä leikit. Vanhan kenraali Rosenin täytyi
luuvalostansa ja jäykistä sääristänsä huolimatta ryhtyä opettamaan
hänelle miekkailu-, ratsastus- ja ampumataidon ensi alkeita ja oikein
oli liikuttavaa nähdä vanhan sotilaan joka aamu klo 9 saapuvan
sinisessä takissansa opetustunnillensa. Eräs aukea paikka puutarhan
puistossa oli tehty ratsastusradaksi ja siinä hän todellisen Franconin
eleillä ja liikkeillä täytti velvollisuutensa tallimestarina esiytyen
aina kunnioittavan alamaisena kuningasta kohtaan, mutta oikaisten
kuitenkin aina oppilaan erehdykset. Pikku Leopold ratsastikin jo ravia
ja laukkaa istuen ylväänä ja totisena satulassa ja tarkaten opettajansa
pienimpiäkin muistutuksia; tavallisesti katseli kuningatar portailta
poikansa ratsastusta milloin huomauttaen, milloin neuvoen häntä:
»istukaa suorana, sire ... älkää nostako kättänne!» j.n.e. Joskus voi
hän niinkin innostua, että kiiruhti itse paikalle näyttämään, kuinka
hänen oli tehtävä. Oi, kuinka onnellinen hän sitten olikaan, kun
oppilas vihdoin oli ehtinyt niin pitkälle, että äiti ja poika voivat
yhdessä rinnakkain ratsastaa ulos metsätielle, äiti tammallansa ja
poika ponyllansa! Nyt ei hän tuntenut äidillistä pelkoa lapsensa
vuoksi, vaan uskalsi arvelematta ratsastaa tämän edellä. Poika sai
tulla toimeen, miten voi ... hän antoi ratsunsa nelistää täyttä ravia
Joinvilleen saakka!

Tuonnoisen luopumistilaisuuden jälkeen oli äitikin muuten muuttunut.
Uskoen sokeasti siihen, että Herra pitää erityisen huolen
voidelluistansa, katsoi hän kuninkaan nimen suojaavan lapsensa
vahinkoa, vaaroja ja kaikkea pahaa vastaan. Hänen äidillinen
rakkautensa oli tosin yhtä syvä ja voimakas kuin ennenkin, mutta se
ilmeni toisella tavalla: hemmottelun ja hyväilyn aika oli ohitse. Jos
hän nyt entistä tapaansa noudattaen pistäysi illalla hänen luoksensa,
ei hän enää mennyt sinne nähdäksensä »Zaran makaavan» tai pöyhiäksensä
hänen vuodettansa. Se tehtävä kuului nyttemmin kamaripalvelijalle,
sillä kuningatar pelkäsi hemmottelevansa Zaraa, ja jos hän edelleen
pitäisi tätä ehkä liian pehmoisissa käsissänsä, voisi pojan miehinen
tarmo siitä kärsiä. Ei, nyt pistäysi hän sinne vain kuullaksensa Zaran
lukevan kauniin iltarukouksensa, jonka isä Alphée oli kokoonpannut
Raamatun johdolla ja opettanut sen nuorelle kuninkaalle.

»Sinä, Herrani ja Jumalani, olet pannut minut isäni sijalle. Mutta minä
olen vain lapsi enkä ymmärrä, kuinka minun on meneteltävä
kutsumuksessani. Ja kuitenkin olet Sinä, Herra, pannut minut
hallitsemaan kansaa, jonka olet ulosvalinnut. Suo minulle siis
viisautta ja ymmärrystä...»

Pikku prinssi luki rukouksensa korkealla, lujalla ja selvällä äänellä,
jossa ilmenevä vakaumus ja usko vaikutti sitä liikuttavammin, kun se
luettiin maanpaossa, köyhän työväenkaupunginosan päässä ja kaukana
siitä valtakunnasta, jonka kuningas hän oli olevinansa. Mutta
Frédériquen silmissä oli hän todellinen kuningas ja suudelmassa,
jonka hän lähtiessänsä antoi pojallensa, oli niin paljo äidillistä
ylpeyttä, alamaisuutta, kunnioitusta, melkeinpä jumaloimista, että
Elysée -- tämän uuden puolen äidinrakkaudessa ensi kerran huomatessansa
-- ehdottomasti muisti kotiseutunsa vanhat joululaulut, joissa
pyhä Neitsyt laulaa seuraavaa kehtolaulua seimessä makaavalle
Jeesus-lapselle: »katso, minä olen sinun palvelijattaresi ja sinä olet
minun Jumalani!»

Niin kului muutamia kuukausia ja vähitellen koko talvikausi eikä
kuningattaren seestyneellä ja valoisalla elämän-taivaalla näkynyt
ainoatakaan murheen pilveä. Aavistamattansa tuli Méraut tämän
rauhallisen tunnelman häiritsijäksi. Alinomaisen yhteiselämän, saman
yhteisunelman, saman päämäärän ja alituisen mielipiteiden ja tunteiden
vaihdon kautta oli kuningattaren ja hänen välillänsä syntynyt niin
tuttavallinen yhdyselämä, että se alkoi jo huolestuttaa Frédériquea,
vaikka hän ei voinut selittää sen syytä. Nyt hän ei enää voinut kahden
oltaessa vapaasti keskustella ajatuksistansa, vaan huomasi tuon vieraan
tulokkaan valloittaneen tärkeän sijan hänen sielunelämässänsä,
vaikuttavan personallansa kaikkiin hänen pyrkimyksiinsä ja
päätöksiinsä, olivatpa nämä sitten tärkeitä tahi vähäpätöisiä.
Ehkäpä hän aavistikin Elyséen tunteet ja sen hillityn tulen, joka kyti
hänessä ja kiihkeni päivä päivältä varoittavammaksi vaaraksi. Naiset
eivät juuri erehdy tällaisissa tapauksissa. Frédérique tunsi
kaipaavansa suojaa ja tukea, mutta mistä hän sellaisen löytäisi?
Neuvottomuudessansa päätti hän kääntyä katolilaiselle aviopuolisolle
luonnollisimman ohjaajan ja auttajan, rippi-isänsä puoleen.

Kuningattaren neuvonantajana omantunnon asioissa oli isä Alphée silloin
kuin valtiolliset retkeilyt eivät häntä estäneet tätä virkatehtävää
hoitamasta. Miehen ja hänen merirosvomaisen ulkomuotonsa olemme jo
kuvanneet. Ollen kalastajan poika Zaran luota oli hän kasvanut pien,
tervan ja verkkojen keskessä, kunnes hän kauniin äänensä vuoksi
hyväksyttiin kuoripojaksi erääseen mustain veljesten luostariin. Hän
kasvoi mieheksi luostarissa ja vihdoin tuli hänestä veljeskunnan
päämiehiä. Kirkollisesta kasvatuksestansa huolimatta säilytti hän
edelleen ahavoituneen hipiänsä, jota luostarin sulkeutunut elämäkään ei
jaksanut väljentää, ja sitäpaitsi jonkun verran merimiehen kiivasta ja
hurjamaista luonnetta. Tekohurskas tai nahjus ei hän koskaan ollut,
päin vastoin voi hän tarvittaessa tarttua tikariinkin ja jos
valtiotaito sen vaati voi hän »summassa» kuitata sen päivän ja vieläpä
huomispäivänkin rukoukset »aikaa voittaaksensa», kuten hänen tapansa
oli sanoa täydellä todella. Ollen perinpohjainen ystävyydessänsä ja
vihamielisyydessänsä oli hän pysynyt hankkimansa opettajan suurimpana
ihailijana. Kun kuningatar siis nyt ilmaisi hänelle omantuntonsa
vaivan, ei hän alussa ollut ymmärtävinänsä, mutta kun kuningatar
tiukasti pakotti häntä pysymään asiassa, harmistui hän ja alkoi
nuhdella rippilastansa käyttäen niin ankaria sanoja kuin olisi hänellä
ollut edessänsä korkeintaan joku rikkaan nyörinpunojan vaimo Ragusasta
eikä mikään kuningatar.

»Pitäisi toki hävetä esittämästä moisia lapsellisuuksia ja loruja,
joilla voidaan vahingoittaa hyvää asiaa», sanoi hän. »Mitä voi hänellä
olla valittamista? Oliko Méraut koskaan osoittanut sopivaisen
kunnioituksen puutetta kuningatarta kohtaan? Ei, tiedättekös, tämä
menee jo liian pitkälle: te tahtoisitte siis tekohurskaan
miellyttämishalun herättämäin naisoikkujenne vuoksi antaa eropassin
miehelle, jonka Jumala ilmeisesti on lähettänyt teille kuninkuuden
kohottamiseksi?»

Kuuman kiihkonsa valtaan joutuen alkoi hän jo käyttää merimiehen
kieltä, jonka vaikutusta huulilla kiertelevä hieno pappismainen hymy
toki lievensi. »Ei pidä riidellä kelpo vihurin kestäessä. Silloin on
vedettävä purjeet ylös ja annettava huhkia.»

Tällaiset erikoiskeskustelut voivat taivuttaa rehellisimmänkin naisen.
Munkin viisastelut saivatkin Frédériquen taivutetuksi ja hänkin piti
nyt sopimattomana, että hänen poikansa menettäisi niin voimakkaan tuen
kuin Elysée oli. Hänen täytyi siis olla varovainen ja luja. Ja mitä hän
oikeastaan pelkäisi? Vihdoin onnistui hänen tulla siihen päätökseen,
että hän oli erehtynyt Elyséen tunteiden laadusta ja hänen
haaveksivaisesta ystävyydestänsä.

Itse teossa oli tämä kuitenkin intohimoisesti rakastunut
kuningattareen. Se oli harvinaista, syvää rakkautta, jonka hän tosin
oli monta kertaa karkoittanut luotansa, mutta joka mutkateitä aina
palasi takaisin, kunnes se vihdoin jäi hänen sydämeensä voittajana ja
rajattomana yksinvaltiaana. Tähän saakka oli Méraut pitänyt itseänsä
mahdottomana kaikille hellemmille tunteille. Siihen aikaan, kun hän
esiytyi kuningasmielisenä puhujana n.k. latinalaisessa kaupunginosassa,
oli tosin joskus sattunut, että joku ilotyttö, puheesta mitään
ymmärtämättä, ihastui hänen sointuvaan ääneensä, leimuaviin silmiinsä
ja ihanteelliseen otsaansa: Magdalenan tenhoista ihastusta apostoliin.
Silloin oli hän hymyillen näille kumartanut ja poiminut tarjoutuvan
lemmenkukan, mutta tämän ystävällisyyden ja keveän tuttavuuden alla oli
aina etelä-ranskalaisen parantumatonta naisen halveksumista. Jos
rakkauden mieli tunkeutua hänen sydämeensä, täytyi sen käydä hänen
kovan päänsä kautta. Sitä tietä olikin syntynyt hänen ihastuksensa
Frédériquen jaloon luonteeseen ja ylpeän ylimyksellisellä maltilla
kestettyyn vastoinkäymiseen; maanpakolaisuuden supistetun talouden ja
elämän, alituisten keskustelujen, yhteisten huolien ja jokapäiväisen
yhdessäolon kautta oli se kehittynyt todelliseksi intohimoksi, joka
kuitenkin pysyi nöyränä, hienotuntoisena ja toivottomana palaen
loitommalla kuin köyhän kynttilä alttarin alimmaisella portaalla.

Hovi-elämä jatkui edelleen näennäisesti vallan samanlaisena, sillä
sisäiset näytelmät pysyivät mykkinä. Näin oli tultu syyskuun
alkupäiviin. Eräänä päivänä, kun sattui olemaan kaunis päivänpaiste,
joka hyvin soveltui kuningattaren henkiseen tilaan, lähti tämä
aamiaisen jälkeen kävelymatkalle herttuan, Elyséen ja rva de Silvisin
kanssa, joka ruhtinattaren virkaloman aikana palveli hovinaisena.
Käyden muiden etunenässä kuljetti kuningatar seuruetta pienen
englantilaisen puiston varjoisia, murateilla reunustettuja käytäviä
kääntyen silloin tällöin seuralaisiinsa lausuaksensa jonkun sanan tai
huomautuksen ja tehden sen niin suloisella varmuudella, ettei se
mitenkään hänen naisellista viehkeyttänsä loukannut. Tänään hän oli
erityisen vilkas ja iloinen. Aamuposti oli näet tuonut uutisia
Illyriasta, missä Kristianin luopuminen oli tehnyt erinomaisen
vaikutuksen ja Leopold V:n nimi jo saavuttanut yleistä suosiota
maaseudulla. Elysée Méraut riemuitsi.

»Sanoinhan minä teille, herra herttua, että he ihastuvat pikku
kuninkaaseensa!... Lapsi herättää näet kaikissa hellemmät tunteet... Se
vaikuttaa samoin kuin olisimme lahjoittaneet heille uuden uskonnon
naivine tunteinensa...»

Heittäen sitten molemmin käsin tukkansa ylös hänelle omituisella
pikaisella liikkeellä, alkoi hän äkkiä mahtavan kaunopuheen, joka
kirkastaen kohotti hänet niinkuin tapahtuu arapialaiselle, joka
ryysyisenä maassa istuessansa näyttää kurjalta ilmiöltä, mutta satulaan
päästyänsä muuttuu tuntemattomaksi.

»Kas niin, siinä me nyt taas olemme», kuiskasi markisitar onnettoman
näköisenä, jota vastoin kuningatar, paremmin kuullaksensa, istahti
puistotien reunalle riippusaarnin alle. Muut taas jäivät kunnioittavina
seisomaan hänen ympärillensä. Mutta vähitellen alkoi kuulijakunta
hävitä. Rva de Silvis katosi ensimäisenä osoittaen mielialansa varsin
huomattavalla tavalla, kuten hän aina ennenkin oli tehnyt. Herttua taas
sai sanan palata takaisin jonkun tärkeän asian vuoksi.

Kuningatar ja Méraut jäivät kahden kesken. Sitä ei Méraut
huomannutkaan, vaan jatkoi puhettansa seisoen päivänpaisteessa, joka
läikähti hänen jaloille kasvoillensa kuin kovan kiven sileälle
laatalle. Tuollaisena oli hän kaunis ja tämä sielun älykäs kauneus teki
Frédériqueen äkkiä niin vastustamattoman vaikutuksen, ettei hänelle
jäänyt aikaa salata ihastustansa. Huomasikohan Elysée sen hänen
silmistänsä? Tunsikohan hän sen myötätuntoisuuden, jonka voimakkaampi
tunne lähellämme herättää meissä? Kaikissa tapauksissa alkoi hän
sopertaa, vaikeni äkkiä vavisten ja heitti hitaan ja rakkautta palavan
katseen eteenpäin kumartuneeseen kuningattareen ja hänen väräjävässä
helteessä välkkyville kullankellertäville suortuvillensa... Frédérique
tunsi hänen tulisen katseensa virtaavan lävitsensä kuumempana ja
hurmaavampana kuin auringon helle, mutta hän ei voinut liikahtaa. Ja
kun Elysée vavisten huomasi kielensä joutuvan kammituksi, kiiruhti hän
äkkiä pois; kuningattaresta, jonka hänen tenhova miehekäs mahtinsa oli
vallan lumonnut, tuntui silloin kuin olisi elämä hänet samalla
jättänyt. Koko hänen siveellinen voimansa oli kuin lamautunut ja niin
jäi hän hervottomana ja raukeana istumaan paikoillensa. Kalpeita
varjoja heittyi mutkittelevan puistotien hietikolle. Vesi lorisi
pyöreässä säiliössä niin vilpoisana kauniin kesäillan helteessä. Koko
tuossa kukoistavassa puutarhassa kuului ainoastaan hyönteisten surinaa
tuoksuvain ruusupensastojen yllä ja kiväärin laukauksia pikku kuninkaan
ampumaradalta puiston perältä lähellä metsää.

Keskellä tätä hiljaisuutta toipui kuningatar vihdoin. Hän tunsi harmin
ja sisäisen kapinan tunnetta. Tuollainen silmäys oli jo
väkivaltaisuutta ja loukkausta!... Oliko se mahdollista?... Oliko
kaikki, vain unta?... Hän, ylpeä kuningatar Frédérique. joka ennen oli
loistavissa hovijuhlissa hyljännyt niin monta ylhäistä ja kuulua
ihailijaa, hän, joka aina oli säilyttänyt sydämensä ylpeyden, oli nyt
lahjoittamaisillansa sen tuollaiselle mitättömälle kansan lapselle!
Loukatun ylpeyden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hämmentyneessä
mielentilassansa muistui hänelle mieleen vanhan Rosenin ennustavat
sanat »maanpakolaisista mustilaisista»... Aivan oikein, ainoastaan
maanpakolaisuus pakollisine samanarvoisuuksinensa selitti tällaisen
sopimattoman kohtelun... Mutta samassa määrässä kuin hän näin
halveksien sätti Mérautia, muistui hänen mieleensä kaikki tämän tekemät
palvelukset. Kuinka olisi heidän käynytkään ilman häntä? Kuningatar
muisti, minkä vaikutuksen mies oli tehnyt häneen ensi yhtymässä ja
kuinka hän oli virkistynyt tämän puheesta. Ja kun kuningas pian
antautui huvitusten valtaan, niin kuka siiloin ohjasi heidän
kohtaloansa ja korjasi tehdyt tyhmyydet ja rikokset? Ja ennen kaikkea
hänen väsymätön, alituinen uskollisuutensa, kykynsä, intonsa ja kauniit
neronlahjansa, jotka hän etuansa ja kunniaansa ajattelematta uhrasi
tehtäväänsä! Kaiken tämän tuloksena oli nyt pikku kuningas Leopold,
joka todella oli kuningas ja josta hän ja Illyrian kansa voivat olla
ylpeitä! Vastustamattoman hellyyden ja kiitollisuuden valtaan joutuen
muisti hän sen hetken, jolloin hän kansanjuhlassa Vincennesissä niin
lujasti oli nojautunut Elyséen käsivarteen ... ja silloin hän sulki
silmänsä muistellen nautinnolla tuon jalon sydämen sykkäilyä, sillä
hänestä tuntui kuin olisi se nytkin sykkinyt uskollisena hänen
sydäntänsä vastaan.

Samassa kuului laukaus, joka säikäytti lintuset pyrähtämään lentoon, ja
kohta sen jälkeen kova huudahdus, tuollainen kuin lapsen huudahdus,
joita äidit levottomina öinä kuulevat unissansa. Kauhistava hätähuuto
se oli ... ihan sumenivat äidin silmät ... ja koko puutarha häilyi
äkkiä suurentuneena kuin hänen oma ääretön surunsa. Kiireisiä askeleita
kuului käytävältä... Opettajan jylhä, kurkkuun takertuva ääni kuului
hätäisenä ampumaradalta päin. Silmänräpäyksessä oli Frédérique siellä.

Tummanvihreät pyökkipensastot varjostivat tämän osan puutarhaa ja maata
peittivät tiheät köynnöskasvit ja vehmas kasvullisuus, joka aina
todistaa hyöteää, kosteaa maaperää. Aidan vieressä riippui pahvista
tehtyjä maalitauluja, kaikki täynnä pieniä, pyöreitä, yhtäläisiä
luotien läpiä...

Ja tuossa näki hän lapsensa lepäävän seljällänsä liikkumattomana ja
kuolon kalpeana... Ainoastaan oikean silmän alla näkyi punaista ja
sulkeutuneen luomen alta oli kihonnut muutamia veripisaroita punaisiksi
kyyneliksi. Pojan luona oli Elysée polvillansa väännellen kauhistuneena
käsiänsä ja vaikertaen alinomaa: »minä se olin ... minä se olin!...»
Hän riensi vastaan... Nuori kuningas oli pyytänyt häntä koettamaan
pyssyänsä ... ja hirmuisen sattuman kautta oli luoti kimmonnut takaisin
jostakin rautanaulasta...

Kuningatar ei ehtinyt häntä kuunnella. Ääntä päästämättä ja ilman
valitusta seurasi hän äidinvaistoansa, nosti lapsensa ylös ja kantoi
hänet helmassansa vesisäiliölle. Viitaten sitten talosta avuksi
kiiruhtaneet ihmiset poistumaan, nojasi hän säiliön kivistä reunaa
vastaan polvensa, jolla pikku kuningas hengetönnä ruumiina lepäsi, ja
piti jumaloidun kalpeita kasvoja äyräittensä yli virtaavan veden
rajassa. Kostuneina peittivät vaaleat suortuvat pojan otsaa ja mielivät
tavoittelemaan ajettunutta silmäluonta, jonka punerruksen vesi sai pois
tunkien kihoavat veripisarat silmäripsien väliin.

Äiti ei virkkanut mitään eikä ajatellut mitään. Rutistuneessa
hattistipuvussansa, joka veden kostuttamana oli luontunut hänen kauniin
vartalonsa ympärille kuin harsopuku marmoriin veistetyn veden immen
muotojen ympärille, pysyi hän yhäti samassa asennossa lemmikkinsä yli
kumartuneena ja pienintäkin elonmerkkiä tähystäen. Kylmän veden
vaikutuksesta virkosikin lapsi vähitellen elämään: ensin oikaisi hän
jäseniänsä kuin unesta heräävä, ja alkoi sitten valittaa...

»Hän elää!» huudahti äiti hurjana ilosta.

Kun hän samassa kohotti päätänsä, huomasi hän edessänsä Mérautin, joka
kalpeana ja murtuneena näytti rukoilevan armoa. Muistaen äskeiset
tunteensa tuolla puistotien vieressä yhdisti hän ne tahtomattansa tähän
kauhistavaan tapaukseen, joka kai oli hänen heikkoutensa rangaistus.
Hän oikein raivostui tuota miestä ja samalla itseänsä kohtaan.

»Mene, mene! Äläkä koskaan enään tule näkyviini!» huusi hän heittäen
hirmuisen katseen Mérautia kohti.

Tällä loukkaavan vihaisella sinuttelemisella tunnusti Frédérique
kaikkien kuullen rakkautensa ... mutta sen teki hän kärsiäksensä näin
rangaistuksensa ja parantuaksensa samalla sydämensä heikkoudesta.



IX.

Pimeässä kammiossa.


»Oldenburgin suurherttuakunnassa oli kerran eräs kreivitär nimeltä
Ponikan, jolle tontut olivat hääpäivänä lahjoittaneet kolme kultaista
pikku leipää...»

Näin alkoi rva de Silvis kertomuksensa pikku vangille pimeässä
kammiossa, jonka akkunat olivat tiivisti suljetut ja akuttimet maahan
asti lasketut. Pikku kuningas lepäsi siellä sängyssänsä; vieressä istui
kuningatar kuin kalpea aave alinomaa jäisellä kääreellä hautoen lapsen
otsaa ja muuttaen kääreitä joka toinen minuutti, kuten hän jo viikon
ajan oli tehnyt öin ja päivin. Arvoitus oli muille, kuinka hän oli
voinut pitkittää hoitoa vähääkään nukkumatta ja melkein mitään syömättä
istuen vain päänalustan luona pojan kätöset käsissänsä, milloin hän ei
muuttanut kääreitä tai pitänyt jäitä sillä kohdalla, missä hän tunsi
olevan enin kuumetta, jota potilaan muuten heikko valtimo todisti.

Pikku kuningas tahtoo, että hänen äitinsä aina istuu vieressä. Sillä
suuri, pimeä huone täyttyy hänen mielestään hirvittävillä aaveilla ja
kauheilla kummituksilla. Kun hän ei voi kuluttaa aikaansa lukemisella
eikä leikeillä, vajoaa hän sellaiseen voipumistilaan, joka tekee
Frédériquen kovin levottomaksi.

»Tunnetko sinä kipua?» kysyy äiti alinomaa.

»En, mutta minulla on niin ikävä», vastaa poika raukealla äänellä. Tätä
ikävää karkoittaaksensa ja loistavilla kuvilla surullisen sairashuoneen
elähyttääksensä oli rva de Silvis jälleen avannut juttulippaansa, joka
aina oli täynnä taruperäisiä saksalaisia linnoja, tornein juurella
karkeloivia tonttuja ja sinilintua odottavia prinsessoja, jotka
vartoessansa kehräsivät lasivärttinöillä.

Nämä loppumattomat tarinat, joita poika tarkkaavaisena kuuntelee, ovat
kuningattarelle kauhistus. Hänestä tuntuu kuin tehtäisiin täten
tyhjäksi kaikki se kasvatustyö, jonka hän vaivalla on rakentanut,
taikka kuin joku purkaisi kivi kiveltä jo valmista riemupylvästä.
Näissä ajatuksissa tuijottaa hän eteensä pitkät yökaudet ja huoli
siitä, että poika jälleen on joutunut naisten käsiin ja tuonnoiseksi
pikku Zara poloiseksi kiusaa häntä enemmän kuin vamma pojan silmässä,
jonka vaarallisuutta hän ei vielä tunne.

Kun lääkäri lamppu kädessä hetkiseksi karkoittaa pimeän huoneesta,
siirtää käärettä ja koettaa muutamalla belladonnatipalla herättää
tunnetta vahingoittuneeseen silmään, rauhoittaa se äitiä, ett'ei poika
parkaise eikä tahdo käsillänsä suojella itseänsä. Kukaan ei uskalla
sanoa hänelle, että tuo tunteettomuus ja hermojen hervottomuus
päinvastoin on sen merkki, että silmä on kerrassansa menetetty. Vaikka
luoti sattuikin vain kimmonneena, jolloin se siis jo oli kadottanut
suurimman voimansa, oli se kuitenkin jaksanut rikkoa silmän näkökalvon.
Oikea silmä oli siis auttamattomasti mennyt, mutta silmien elimellisen
yhteyden vuoksi oli vasenkin vaarassa, koskapa molemmat itse teossa
ovat saman elimistön haaraumuksia. Lääkärin kaikki toimenpiteet ja
varokeinot tarkoittivat siis vasemman silmän pelastamista. Kuinka
kauheaa, jos kuningatar tietäisi koko onnettomuuden! Sillä nyt uskoo
hän vilpittömästi, että hän valppaalla hoidolla ja alituisella huolella
voi hävittää onnettoman tapahtuman kaikki seuraukset. Puhuuhan hän jo
pojalle yhteisestä kävelystä ulko-ilmassa!

»Leopold, kai te mielellänne tekisitte kävelyretken kauniissa
metsässä?...»

Kyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että
joku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli ... jossa hän oli
ollut äidin ja hra Elyséen kanssa.

Äkkiä keskeytti hän itsensä:

»Mutta missä hra Elysée on?... Miksi ei hän koskaan tule tänne?»

Hänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle.
Tähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin
puhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi
potilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet
sekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan
hiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä
välitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa
Kristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja
sanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai
puhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja
huolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen
muistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää
isäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja
tuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin
muistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren
alinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän
äitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut
yksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä.
Sen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa
välistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen:
»teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun
itsestänne... Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne...»
Mutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä
kättä ... ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: »elä
pelkää, elä pelkää ... en minä sinua jätä!» Sitten vaihtaa hänkin
muutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian
taas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.

Poikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen
sarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja
tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi... Oi, jospa Frédérique
jälleen ottaisi hänet armoihinsa!... Kaikkien heikkojen luonteiden
lailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa
nojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua
kyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle
tultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen
sydän oli ainaiseksi suljettu ... ja nyt näytti hänen oma lapsensakin
vierovan häntä.

Näissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana ... sairaan
sängyn vieressä ... pimeässä huoneessa.

Sillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja
ottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua
käärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee
hän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena
jatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja
Dalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.

Yhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen
ulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen
ylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen
käyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja
pää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin
ja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat
iloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan
ponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja
allapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen
pähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold
tavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä
siisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa
tai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat
lakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin
luonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata,
ettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas
lepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.

Tultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut
asumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen
epätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja
tuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran
vallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen
ääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea
hänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa
pysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta,
joka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät
raitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä
aivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin
mielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää.
Kuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja
kohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut
rangaistuksensa ja -- päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa.
Toisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa
kuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä
oli hänelle uskottu ... ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut!
Pahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää
kuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta
eikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi
halunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa
hänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun
kaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä.
Eräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän
vihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat
liioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin
tietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä,
milloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas
kerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä
nälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan
ja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja
hänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan
heinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka
viikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa
saadaksensa uutisia hovista.

Kerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa
katsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä,
jotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo
tiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät
nurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin
otollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja
henkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä
ympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu
näet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen
hiljaiset tarinat sielumme taisteluista.

Äkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun,
valkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin
askelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua
teputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä
esinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään
hämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan
tuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi
tapahtunutkaan.

»Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!» sanoi hän.

»Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että
sairas...»

Nyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä
kyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä
huoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala
paratkoon!

»Mutta...» jatkoi hän vallan toisella äänellä, »voittekos arvata, mitä
minulla tässä on?... Varovasti ... se on näet hauras ... multaa ei saa
karistaa pois juurien ympäriltä!... Se on _clematitis_ ... mutta ei
mikään tavallinen _puutarha-clematitis_ ... ei, vaan _clematitis
dalmatica_ ... erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri
muualla kuin siellä kotimaassani... Alussa en tahtonut uskoa ensinkään,
että ... keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä ... mutta
katsokaas sen vartta ... ja kukkasia... Se tuoksuu kuin survotut
mantelit, eikö totta?...»

Ja näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella
varovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka
maidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi,
ett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja
urkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja
löytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan
ihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä ...
yksinäisenä ... ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on
oma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt
uusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.

»Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku
matkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa ... tammen juurella?
Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs
ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan
Lapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista
maakerros-muodostuksista... Mutta ihmeellisintä on tässä se, että
tämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä
läheisyydessä... Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!... Hiukan
on se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat
köynnösvarret ovat valmiit kiertymään...»

Clematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon
laskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:

»Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen... Täytyy joutua kotiin!...
Hyvästi!»

»Minä tulen kanssanne», sanoi Méraut.

Boscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä
kohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa,
vaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy
vaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar ... ja muut, mitäs
he sanoisivat, jos Méraut...?

»Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua... Te laskette minut sisään
puistokadulta vievän oven kautta... Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään
huomaamatta hänen huoneeseensa...»

»Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin...?»

»Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan
hetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta...»

Boscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan
Mérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista
vastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun
puistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän
äkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli
tyhjäksi tehty!

»Odottakaa tässä», sanoi hovineuvos vavisten, »minä palaan ilmoittamaan
teille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä
kukaan yllätä porteissa.»

Täällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen
jälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja
poljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat
vielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön
kyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren
tiuskaisevan kyynelsilmin: »mene, mene tiehesi sinä...» Nyt tuntuivat
nuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä...

Kun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle
päin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku
Leopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä ... ja pöydän
edessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin
alkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi,
joka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes
takaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein
nauramaan ja hyräilemään.

Hyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa
sairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin,
ett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu
paloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.

»Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan
tähden puhuko mitään ... ja tulkaa hetipaikalla takaisin...»

Elysée ei kuullut enää hänen sanojansa ... hän oli jo hiipinyt
kynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä
pidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään ...
vaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki
iltarukouksensa... Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä
ääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun
rukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:

»Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?»

»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella,
vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat
hävinneet.

Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:

»Minä vain luulin ... ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi...»

»Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.

»Niin», jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, »mielestäni
olisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta...»

Samassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin
olisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:

»Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin...»

»Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle.
Mutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on
kutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt
minut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi...»

Huoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar
säpsähti.

»Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?» kysyi hän.

Mutta samassa suljettiin ovi.

Lopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää
kiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen
päästettävä sisään.

»Joko nyt?» huudahti Frédérique... »Ja minulle sanoitte te, että se
kestäisi toista kuukautta...»

Lääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi
sokaistu... Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli
siis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri
kuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä
mahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit -- sulasta säälistä --
tavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei
asianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut
sanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin
isä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle,
osasipa hän sitten auttaa taikka ei.

Mikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme.
Jumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa
sellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi.
Äitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut
poloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja
hänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée
otti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea
kohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi!
Hänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden
päivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan
hallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille.
Maanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean
kutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!

Lieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti
kuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin
päivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä
poloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana.
Lapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti
kääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia
kurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että
hänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!

Ruokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun,
sillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat
nämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet
heikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten
sattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä
poispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.

Niin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja
surun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli
tukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus
hän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen
takaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin
tai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin
varovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin
tavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman
onnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen
turman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten
aistimusten toimintaan.

Muuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä
tuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla
katseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja
heikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän
ei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn
kasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen
kuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun
hänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen
ruumiinsa vapista.

»Ei, ei ... en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut
vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa...»

»Pelottaa? Mikä sitten?»

»Minua niin kovin pelottaa...»

Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.

»Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten
vaunujen eteen!»

Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa
toukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa
Vincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti
nurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen.
Työväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä
ikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju.
Huolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan
ilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi
äitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti
olla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.

»Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa
ponyllani?»

Ei, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä
kruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet
takaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.

Poikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla
silmällänsä ja kysyi sitten:

»Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?»

Hän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.

Frédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vain
Westfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.

»Niin, mutta mikäs kuningas hän on?.... Karkoitettu raukka!»

Kuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta
Juhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan
hänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli
hän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä
lepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.

»Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!» huudahti Leopold.

Sitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa
mielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja.
Vaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi
melkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle
vaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta
kuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti
hän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka
rihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli
heidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!

Tämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut
ainaiseksi St Mandén seudut.



X.

Fides, Spes. [Usko ja toivo.]


Herttua Rosen astui ensimäisenä sisään.

»Täällä tuntuu hieman kostealta», sanoi hän vakavasti. »Poikani
kuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.»

Kostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin
palatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan
säveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli
lähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren
koristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden
ympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit
puoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita
kukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa
kiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä
ovet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena
tuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti
puutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet
olla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan
rikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin
kuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa
autioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut
sallinut mitään täällä liikutettavan ... eikä missään tapauksessa
tahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.

Gravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta
noustuansa matkustanut Nizzaan pikku »W:nsä» kanssa; herttua taas
lopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä
ja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon
makuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi,
että hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois
useita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin
tänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen
venezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset
masurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa
viimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat --
Parisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa -- heijastaa kahta narrin
naamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä.
Toinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja
toverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja »nuoltu» kuin ennenkin,
koukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.

Täytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus
ja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen
huudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin
isäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat
säleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno
päivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin
siroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla
taide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas
kokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto,
mutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea
paljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!

Vanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet
kenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin
kesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset
olkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin
naurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän
jonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen
naamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan
jotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti
jotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina
välinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen
ruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi
sähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska
tarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja
kaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet
orjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen
naamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun
Leemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki
muistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: »tämä on ainakin sadan
tuhannen frangin arvoinen», muuttui hänen hahmonsa samassa
silmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä
molemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he »suuren
kaappauksen» kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa
tapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa
ylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä
suljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan
heidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät
tutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän
petosaikeistaan.

Nyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen
kamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki
täällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline
divanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.

»Ovatko nämä myöskin myytävänä?» kysyi Leemans.

Kenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni
budoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui
saamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa
kirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä.
Erityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten
paljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.

»Ovat ... kaikki nämä myydään myös!» vastasi hän sitten kylmästi.

Leemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla,
kultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun
esineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista
useat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat
piiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin
sangen siistit ja »foneratut» hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne
tuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen
laatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.

»Täällä on jotakin», huomautti hän.

Kun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin
palvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo
laatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden
olevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen
rutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän
Kristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina
ei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja
maksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin
kanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.

»Colette, oma sydänkäpyseni», luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua
repäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli
luvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän
yhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin
lämpimämpiä kiitoksia... Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen
rakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä
voi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin
yhtymysten laiminlyömisestä ... kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja
lyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein
kaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä,
jolle Kristian leikillä antoi nimen »surullisen hahmon ritari» tai
lyhennettynä vain »hahmo». Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi
tarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä -- tapausten kehittyessä kävi
kirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa
määrässä alkuperäisen alakuloisuutensa -- omituisen irvikuvan
itsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä
hänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä
hänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi
seisoi piirustuksen alla kirjoitus: »Surullisen hahmon ritari
ollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla».

Toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen
kaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen
teko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan
nolannut eikä masentanut.

Enin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli
petetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian,
jonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert
nuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt
oli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei
kuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain
voisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari
asetta, olkootpa mitä laatua tahansa!... Vaan ei! Kristian oli
_kuningas_! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan
muistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän
alkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen,
ett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään
palvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen
itse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli
hän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja
ahneudestansa...

Kauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän
kirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa
kirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän
saman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin.
Siitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden
perille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja
ajaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan
intendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon
uskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja
nimittää: surullisen hahmon ritariksi.

Mutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan,
yksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi
tavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin
aivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan
henki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten
ainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa
suhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja
välittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora
oli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että
juuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen
sotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän
pienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän
jalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää
yhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia
kuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt
täydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena,
ominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa
riistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt
asuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa
niinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden
tapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja
harmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei
J. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia »kaappauksia» ja vaimon
loistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi
asioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja
ihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen
englantilaisen »cabinsa» vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä
vaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri
ohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat
hankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää
entistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot
asuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa
upeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa
komeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat »Spalaton kreivi ja
kreivitär».

Alussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen
alkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä
poissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi »rikkaiden
ulkolaisten» iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse
välittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein
»kumipäät» osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa
jälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä
taas hra »kreiviin» tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä
jo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi
talvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.

Kuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin
salonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi.
Sitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului
eräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä
kreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen
vuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään
takatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän
ainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä,
nim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin
valkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana
jossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät
alinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen,
menetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä
taipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet
muutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän
sitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin
eksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka
useina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin
paikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä
päivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa
elettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle
näet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että
ruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että
hän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de
Silvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti
Diguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain
karkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden
aikana potilasparan aina täytyi -- silmäsiteensä vuoksi -- pitää pää
kallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar
tavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui
hän tuijotellen Boscovitshin keksimään _Clematitis Dalmaticaan_, jonka
varsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.

Mustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet
vaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen
nuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se
oli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää
kaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan
Elyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran
olevan kyllin syytä puhua hänestä.

»Elysée Méraut on kuolemaisillansa», sanoi hän kuningattarelle aterian
jälkeen.

Ollessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen
kamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten.
Mutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka
vuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa
tuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja
harmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui
horroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta
konttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja
huudahti sitten hämmästyneenä:

»Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun
tuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.»

»Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä», sanoi
Elysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen
ylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja
sama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja,
lääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki
synkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin
molemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat
valjua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis
entisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo
valoa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois
pölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.

Mutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja
tuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana,
häntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti
avaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä
solakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa
kaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä
kainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla
käyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä
kirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka
kumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja,
joita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin
puutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin,
milloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen
jäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka
kolea tahansa.

Tässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka
ikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja
puhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin
ennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän
kaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä
kokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset
kahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita
sveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimen _brasserie_
ja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin
italialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin.
Elyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat,
eivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa,
jotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä.
Korkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista
kahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja
istuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku
ohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua
pitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku
eduskunnan tahi senaatin jäsen. »Méraut, Méraut!» Ja sitten juteltiin.
»No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?» Otsa rypyssä tekee Méraut
epämääräisiä viittauksia »suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta». Eikä
sanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä
luopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta
Méraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut
tasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään
mitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta,
jonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän
myöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan
erillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa
kuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo
omituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti
häntä.

Tämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista
huvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa.
»Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy
ollenkaan», oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä
keskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt
seisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen
jouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen
edessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.

Eräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen
polte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se
ilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan
mitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin
omituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin
salamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään.
Tästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana
päivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen
opiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.

»Mikäs minua sitten vaivaa?» kysyi Méraut.

»Kaikki!»

Hän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille
»mustalais»-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous
alkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden
hurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos
siveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli
kuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma
tuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä,
kaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi
vaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua
ulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki
heikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.

Kun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi,
siirtyi hän hotellin lähellä olevaan _Rialto_ nimiseen olutkapakkaan,
missä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin
nurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine
tammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät
näköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen
hauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut
tarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä
pöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut
heilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin
ääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa
välkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina
pöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat;
jotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes
poistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa.
Eräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea
tyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen
vakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä
läheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä
vaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen
äänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme
kaunis tunnelma heti hävisi.

Mutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei
hän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa
väliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän
sitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea
raollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä.
Puhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän
etelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti
esille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta
valtiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan
välittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja
paperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan
eivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli
vain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi
hänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana,
niinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi
sanottavaansa.

Sauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä
aikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää,
että hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman
tapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja
ehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen »aatteita asioista ja
esineistä», kuten ennenkin.

»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla
aatteita.»

Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko
saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla
kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.

»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja
teidät se varmasti parantaisi.»

Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi
lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen
alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden
mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut
kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa
hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen
vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.

»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?...
Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen
asiansa ... ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen
rahoistansa...»

Tässä taputti viinikauppias pyöreää vatsaansa, joka pullotti kuin
rahapussi.

Erään toisen kerran toi hän tullessansa kääryn sanomalehtiä, jonka hän
viskasi Elyséen vuoteelle.

»Näyttääpä siltä kuin alkaisivat ne havahtua siellä Illyriassa...
Eduskuntaan Laibachissa he ovat lähettäneet kuningasmielisen
enemmistön... Voi, jospa heillä vain olisi siellä sopiva mies!... Mutta
pikku Leopold on vielä liian nuori ja Kristian taas tahraa itsensä yhä
pahemmin ja pahemmin. Nyttemmin esiytyy hän jo kurjissa
kapakkatanssijaisissa kamaripalvelijansa Lebeaun kanssa!...»

Elysée kuunteli hänen puhettansa vavisten läpi koko ruumiinsa.

Poloinen kuningatar!

Huomaamatta puheensa vaikutusta ystäväänsä jatkoi ukko Sauvadon:

»Muuten voivat maanpakolaisemme varsin hyvin... Kai olette lukenut,
kuinka Axelin prinssi on häväissyt itsensä Autinin puistokadun varrella
tapahtuneessa jutussa? Tiedättehän sen perhehotellin, joka
patriarkalisista tavoistansa huolimatta oli kotikurista vapautuneiden
alaikäisten tyttöjen tyyssija... Mikä häväistysjuttu!... Kuinka voi
perintöprinssi...! Mutta eräs seikka minua sentään kummastuttaa. Samaan
aikaan kun tuo perhehotelli-juttu tapahtui, kirjoitti Colette minulle,
että sama prinssi oli Nizzassa ... ja että hän oli ollut mukana
kilpapurjehduksessa huvipurrella, jonka hänen kunink. korkeutensa oli
vuokrannut häntä varten... Siinä täytyy siis olla joku erehdys henkilön
suhteen. Se minua suuresti ilahduttaisi, jos asia niin olisi. Sillä
näin meidän kesken sanoen, rakkahin hra Méraut...»

Ja sitten uskoi kunnon ukko kaikessa salaperäisyydessä ystävällensä sen
uutisen, että kruununprinssi oli osoittanut erittäin suurta
huomaavaisuutta Colettea kohtaan... Ja kun Colette ei suinkaan ole
niitä, joita noin vain ... niin voittehan ymmärtää, että ennen pitkää
voi sattua, että...

Tyytyväinen hymy levisi yli ukon työmiesnaaman, kun hän tähän lisäsi:

»Niin, niin, näettekös... Colette Suomen kuningattarena, mitä?... Ja
minä, viinikauppias Sauvadon Bereystä, olisin silloin Suomen kuninkaan
eno, häh?... Mutta ehkä minä ikävystytän teitä...»

»Aivan oikein, minua nukuttaa...» sanoi Elysée, joka jo jonkun aikaa
oli levännyt silmät ummessa, huomauttaaksensa sopivalla tavalla tuota
hyväntahtoista lörpöttelijää että hän tahtoi olla rauhassa...

Kun ukko oli poistunut, kokosi Elysée paperinsa ja puuhautui
kirjoittamaan, mutta ei jaksanut saada riviäkään kokoon, niin kovin
väsynyt hän tällä haavaa tunsi olevansa. Kaikki nuo ikävät jutut
inhoittivat häntä? Edessänsä sängyn peitteellä lepäsi teos, jossa hän
intomielin puolusti kuningasvaltaa, mutta se vähä verta, mikä hänellä
vielä oli suonissansa, kiehahti hänessä, kun hän johtui ajattelemaan,
että hän, ennenaikojansa harmaaksi käynyt ylioppilas oli palanut,
intoillut ja tuhlannut parhaat voimansa aatteen hyväksi, joka ehkä...
Ja nyt epäili hän ensi kerran elämässänsä... Oliko hän siis pettynyt?
Aina hän oli ruhtinaita puolustanut, ollut ikäänkuin noiden samojen
miesten apostolina, jotka noin tahrasivat itsensä paheilla ja
joutavalla liekkumalla ... hyljäten oman asiansa ja...

Surullisina harhailivat hänen katseensa alastomia seiniä, joille
ilta-auringon säteet heijastuivat vastapäätä olevasta katosta ja
sattuivat tauluun, joka aikoinansa oli riippunut hänen isävainajansa
sängyn ylitse ja jonka tomuisten kehysten sisässä hän luki sanat:
_Fides, spes_.

Nyt näki hän edessänsä vanhuksen kauniit bourbonilaiset kasvot
sellaisina, miksi ne kuolinvuoteella olivat jäykistyneet: yhäti ilmeni
niissä sama jalo luottamus ja usko kuin silloinkin. Ja sitten näki hän
seisahtuneet kangaspuut ... ja tuulimyllyt, jotka näyttivät jo
rapistuvan raunioiksi ... ja etelän taivaan ... ja ijäti sinisen
Välimeren... Ja kun näköpiiri laajeni, näki hän kerralla kaikki:
Reynhaan ja koko nuoruutensa ajan. Yhäti paksunevain pilvien lävitse
nuo kuvat hänen sisäiseen silmäänsä kuvastuivat...

Samassa avautui ovi raollensa. Hän kuuli kuiskivia ääniä ja hameiden
kahinaa. Ehkä tuli joku Rialto-kapakan kilteistä tarjoilijattarista
tuomaan hänelle jotakin vilpoisaa juotavaa... Hän sulki silmänsä
niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi karkoittaa jonkun häiritsevän
vieraan...

Mutta askeleet kuulustivat niin lyhyiltä ja epävarmoilta ... vähitellen
lähestyessänsä kylmän kivilattian poikki.

»Hyvää päivää, hra Elysée», sanoi lempeä ääni hyvin hiljaa.

Sängyn edessä seisoi hänen entinen oppilaansa ujona ja avutonna
niinkuin ovat ne, jotka kuulevat tahi näkevät huonosti. Surullisin ja
hämmästynein silmin katselee poikanen hahmoltansa muuttunutta
opettajaansa, joka lepää niin kalpeana huonolla vuoteellansa. Ovella
taas odottaa eräs hunnutettu nainen pää pystyssä ja selkä suorana.
Tänne oli hän siis tullut itsekin ja kiivennyt portaita ylös viidenteen
kerrokseen välittämättä naurusta ja melusta porraskäytävissä... Tuo
siveellisesti kunnioitettava nainen oli siis sivuuttanut nuo ovet,
joilla luettiin nimet: Alice ... Clémence j.n.e., kaikki kyllin
selvästi ihan vastakkaisia naisia.

Kuningatar tahtoi, että Méraut ennen kuolemaansa saisi nähdä pikku
Zaran. Itse hän ei halunnut astua esille, mutta tuon pienen, ojennetun
käden kautta lähetti hän anteeksiantonsa.

Méraut tarttui siihen ja painoi sen huuliansa vastaan. Luoden sitten
silmänsä sitä ylhäistä henkilöä kohti, jonka läsnäolon hän aavisti,
huudahti hän viimeisellä hengenvedollansa ja elinvoimallansa nuo tuskin
kuulumattomat sanansa:

»Eläköön kuningas!»



XI.

Erään rodun loppu.


Sinä aamuna oli pallonlyönti ollut sangen kiihkeää. Ympäri laajan,
kovaksi poljetun, sirkusmaisen urheiluradan oli viritetty verkko
erottamaan katselijoista nuo kuusi pallonlyöjää, jotka valkeihin
puseroihin ja erityisiin jalkineisiin puettuina kovasti huudahdellen
juoksivat ympäri rataa heiluttaen raskaita sauvojansa eli mailojansa.
Päivän valo tulvasi sisään ylhäällä olevista, korkeista akkunoista.

Viritetty verkko, käheät huudot, kieppaukset (valtit), valkoiset
puvut, jäykät ja suoraselkäiset lakeijat, jotka kaikki olivat
englantilaisia ja vakavin askelin kävelivät ympäri rataa, aitauksen
ulkopuolella -- kaikki tämä vaikutti kuin mikäkin maneesi
harjoittelevine voimistelijoinensa ja klowninensa. Viimemainittujen
joukossa oli Axelin prinssi, jolle lääkärit olivat määränneet
ruumiillisia harjoituksia unitautia vastaan, ehkä suuriäänisin ja
meluavin. Edellisenä päivänä oli hän juuri saapunut takaisin Nizzasta,
missä hän kuukauden ajan oli mielistellyt Colettea, esiytyen nyt ensi
kerran Parisissa. Huutaen kuin rantajätkä heitti hän pallonsa ja huitoi
käsillänsä tavalla, joka ehkä olisi saavuttanut ihailijoita jossakin
teurastuslaitoksessa. Juuri kun hän oli täydessä vauhdissa, tuli eräs
palvelija ilmoittamaan hänelle, että häntä odotti joku ulkona.

»Ssh!» oli ainoa vastaus, minkä kruununperillinen ensin antoi ...
kääntymättä edes puhujaan päinkään.

Kun palvelija vielä koetti herättää hänen huomiotansa ja sitten
kuiskasi henkilön nimen prinssin korvaan, rauhoittui tämä ja näytti
hämmästyvän.

»Hyvä, hyvä, hyvä on!... Pyydä, että hän odottaa hiukan ... minä tulen
heti paikalla, kun peli on lopussa...»

Kun hän sitten hävisi erääseen pieneen kylpyhuoneeseen, joita oli tehty
useampia ympäri gallerian, tapasi hän ystävänsä Rigolon, joka allapäin
nuokkui sohvan nurkassa.

»Voi, rakas prinssi, millaisten kujeiden ja vehkeiden uhriksi minä olen
joutunut!» aloitti Illyrian eronnut kuningas katsahtaen ylös kovin
surullisen näköisenä.

Hän keskeytti puheensa nähdessänsä kylvettäjän samassa tulevan
pyyhinliinojen ja kuivaushansikkaiden kanssa. Sitten alkoi tämä muokata
ja harjata hänen kunink. korkeuttansa, joka hikoili ja uhosi kuin
mikäkin ajurinkoni ankaran mäen päälle päästyänsä. Kun toimitus oli
suoritettu, jatkoi Kristian väristen ja kalpein huulin:

»Kuulkaas, mitä täällä on tapahtunut... Ehkä olettekin jo siellä
Nizzassa kuullut jutun kohtauksesta perhehotellissa?...»

Kunink. korkeus tuijotti häneen hölmöillä silmillänsä:

»Pöllöjäkö suosammalessa, häh?»

Kuningas nyökkäsi myöntäen ja käänsi kauniit silmänsä sivulle. Hetken
vaiti oltuansa jatkoi hän:

»Voitte kuvitella, millainen näytelmä se oli... Polisi saapui keskellä
yötä ... tyttö letukka itki ja vääntelihe... Milloin kynsi hän
polisipalvelijoita, milloin taas tarttui minua polvista huutaen:
'prinssi, prinssi, pelastakaa minut!' Koetin saada häntä vaikenemaan,
mutta se oli jo liian myöhäistä... Ilmoitin keksityn nimen, mutta
komisario hymyili sanoen: 'ei se auta ... väkeni on tuntenut teidät ...
tehän olette Axelin prinssi...'»

»Paljo kiitoksia!...» murisi prinssi ... kasvot pesuvatiin upotettuina,
»no, ja sitten?...»

»Niin, Jumala paratkoon, minä tunsin itseni niin noloksi ja
yllätetyksi ... sitä paitsi oli minulla muitakin syitä, joista joskus
vasta teen selkoa... No niin, minä annoin miehen pysyä uskossansa,
olletikin kun luulin koko jutun painuvan siihen. Mutta vielä mitä! Nyt
on se jälleen kaivettu esille ja kun asianhaarat voivat vaatia, että te
saatte kutsun saapua polisituomarin luo, niin aioin pyytää teitä...»

»Ottamaan seuraukset niskoilleni oikeuden edessä...»

»Ah, niin pitkälle ei se sentään menne... Mutta sanomalehdet voivat
jälleen ottaa asian puheeksi ... ja ilmoittavat ehkä nimen ... ja kun
Illyriassa par'aikaa on syntymässä suurempi kuningasmielinen liike,
josta voi olla seurauksena, että meidät kutsutaan takaisin, niin ...
tällainen häväistysjuttu voisi turmella kaikki.»

Kuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa
vastausta »orpanaltansa» Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä
peilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.

Vihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:

»Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet...»

Sitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:

»_Chic ... très chic_!... Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni ... voinpa
kuvitella, kuinka hän on raivostuva.»

Prinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja
sanoi:

»Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.»

Ja sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli
Feuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin
vaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin
kääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät
vaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja
tyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja
Kukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa,
huvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi
tuollaisesta »skandalista». Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän
aikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä
nuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen
numeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa
(phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan
innolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista
viikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.

Hän säpsähti.

»Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että...»

Mutta Kristian ei välittänyt hänen huomautuksestansa, sillä hänellä oli
kyllin tekemistä hevosensa hillitsemisessä, joka tänään oli ihan
hurjalla päällä. Kun hän sittemmin kääntyi katsomaan kauniin
kävelijättären jälkeen, oli tämä jo ehtinyt poikasen kanssa hävitä
oikeusministeristön palatsin vieressä olevan rakennuksen
holvikäytävään.

Kaunottaremme kulki nopein askelin, mutta hieman empien niinkuin tekee
nainen, joka menee ensimäiseen yhtymykseensä. Mutta vaikka hänen tosin
vakava, mutta valittu pukunsa ja salaperäinen katsantonsa voikin antaa
hieman tukea tällaiselle otaksumiselle, niin poistuivat varmaan kaikki
epäilykset lemmenseikkailuista siltä, joka kuuli millä huolestuneella
äänellä hän puhutteli portinvartijaa, kysyen erästä koko tieteellisessä
maailmassa kuuluisaa nimeä.

»Missä tohtori Bouchereau asuu?»

»Toisessa kerroksessa ... vastapäätä ylöskäytävää! Mutta onko rouvalla
numeroa? Muussa tapauksessa sinne ei kannata mennä.»

Nainen ei vastannut, vaan riensi ylös portaita poikansa kanssa
ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku hänet palauttaisi takaisin.
Toiseen kerrokseen tultuansa tapasi hän palvelijan, joka sanoi melkein
samaa kuin portinvartijakin:

»Ell'ei rouva ole ilmoittanut tuloansa jo eilen, niin on tarpeetonta
ollenkaan mennä sisään...»

»Minä odotan», sanoi nainen.

Palvelija ei enää vastustellut, vaan saattoi hänet sisään ensimäisen
etehisen kautta, missä useita henkilöitä istui pakkilaatikoilla ja
kirstuilla, ja sitten suureen saliin toisen etehisen läpi, joka
niinikään oli kapineita täynnä. Kun palvelija sulki oven hänen
jälkeensä, näytti hän katseellansa sanovan:

»No, koska rouva tahtoo odottaa, niin ... odottaa te saattekin!»

Sali oli suuri ja korkea niinkuin toisen kerroksen huoneet ovat
kaikissa rakennuksissa Vendôme-torin varrella. Koristettu oli se
seinämaalauksilla ja varustettu hienolla panelauksella. Tähän komeuteen
ei oikein soveltunut granatinvärinen huonekalusto, joka vaikutti
pikkukaupunkimaiselta ja sitäpaitsi oli liian harvalukuinen tuohon
suureen salonkiin. Samanväriset olivat myöskin akkuna- ja oviverhot;
seinäin viereisiä aukkoja taas oli täytetty erikuosisilla tuoleilla ja
pyöreillä »puhveilla», jotka kaikki olivat päällystetyt korukudoksilla.
Kynttiläkruunu taas oli Ludvig XVI:n tyyliin; sen alla seisoi pyöreä
sohvapöytä ensimäisen keisarikauden kuosia. Huonekaluston täydensi pari
kandelabria ja näiden välillä oleva kuvioilla koristeltu pendelikello.
Ei mitään taide-esineitä eikä tauluja. Kaikki todisti siis, että oltiin
elämäntavoiltansa vaatimattoman lääkärin luona, joka ei ollut
valmistautunut vastaanottamaan niin suurta potilasmäärää kuin mikä
täällä joka päivä vartosi, eikä myöskään pyrkinyt muotilääkäriksi.

Mutta mikä paljous vartojia! Tällaista ihmistulvaa tapaa ainoastaan
Parisin lääkärein luona, sillä näiden luo saapuu sairaita, rikkaita ja
köyhiä, korkea- ja alhaissyntyisiä idästä ja lännestä, maaseuduilta,
ulkomailta, jopa kaikista Europan maista. Ja tätä menoa on jo kestänyt
kymmenen vuotta lakkaamatta ja vähentymättä, kuten ammattitoverit
kaikki tiesivät kertoa. Tohtori Bouchereau ei ollut saavuttanut
mainettansa varmakätisenä leikkausten suorittajana, ei erinomaisen
taitavana anatoomina eikä ihmisruumiin suurena tuntijana, vaikka
hänellä nämäkin avut olivat, vaan tiukalla katseellansa, joka oli
terävä kuin hänen teräksiset koneensa ja asiain syvyyksiin tunkeva
runoilijan ja ajattelijan nerokas katse. Sellainen voi tieteessä tehdä
ihmeitä. Ja sellaiselta kysytään neuvoa kuin orakelilta, sillä häneen
luotetaan sokeasti ja arvostelematta. Kun hän sanoo: »ei se ole
mitään», niin saa ontuva käyntikykynsä ja kuolemaan tuomittu sairas on
samassa terve. Tässä syy hänen suosioonsa, joka voi käydä lääkärille
raskaaksi ja ikäväksi, sillä hän ei saa aikaa hengittää eikä elää.
Bouchereau on suuren sairaalan ylilääkäri. Joka aamu tekee hän siellä
kiertokäyntinsä vuoteelta vuoteelle, seurassansa tarkkaava
nuorukaisparvi, joka katsoo häneen kuin puolijumalaan. Tarvitessansa
leikkausveistä tai sondia lainaa hän sen joltakin läheiseltä --
itseltänsä hänellä ei terä-asetta ole koskaan mukanansa -- eikä
tavallisesti muista antaa sitä takaisin. Sairashuoneelta päästyänsä käy
hän muutamia yksityisiä potilaita katsomassa ja palaa sitten kotiinsa
niin pian kuin suinkin; mutta tuskin on hän ehtinyt aterioida, kun
vastaanotto kotona alkaa jatkuen iltaan saakka.

Vaikka kello ei vielä ollut kahtatoistakaan, oli sali täynnä
alakuloisia, levottomia ihmisiä, jotka istuivat vieretysten pitkin
seiniä. Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä istui muutamia
katsellen kuvitettuja kirjoja tai sanomalehtiä. Kukin ajatteli vain
itseänsä ja omaa tautiansa odottaen ahdistuneena tietäjän lausuntoa
itsestänsä, sillä mitä hän muista välitti? Uuden potilaan saapuessa
viitsivät toiset tuskin kääntää päätänsä sinne päin. Alakuloinen
hiljaisuus vallitsi koko tätä sairasta, kapeakasvoista ja
kankeakatseista seuraa; silloin tällöin leimahti sentään jonkun
silmissä luonnoton tuli todistaen kivun äkkiärtymystä. Naiset jaksoivat
toki peittää kärsimyksensä hienolla kiemailulla näytellen mikä
katsannolta ylpeää, mikä mitäkin. Mutta miehet, jotka sairaus oli
pakottanut luopumaan työstä ja toiminnasta, näyttivät yleensä synkän
näköisiltä miettien nähtävästi ainoastaan kipujansa.

Keskellä tätä surullista kurjuutta ja itsekästä sairalloisuutta
muodosti ylhäinen äiti lapsinensa liikuttavan ryhmän: poikanen niin
rihaisena ruumiiltansa ja laihana kasvoiltansa, joissa ainoastaan
toinen silmä enää eli, ja äiti liikkumattomana ja ikäänkuin
ahdistuksesta kivettyneenä. Ikävystyen odotukseen nousi poikanen kerran
ylös tuoliltansa etsiäksensä kuvia pöydältä, mutta silmäpuolena ollen
avuton ja arka liikkui hän niin epävarmasti, että kyynärpäällänsä tuli
tyrkänneeksi erästä potilasta, joka samassa loi häneen niin synkän ja
vihaisen katseen, että poika raukka hetipaikalla palasi paikoilleen ja
pysyi siinä jäsentä järkyttämättä pitäen sokeiden tavalla päänsä
kallellansa kuin oksalla istuva lintunen.

Kaikki elämä näytti todellakin seisahtuneen täällä kuuluisan lääkärin
luona ja kaikki olivat kuin taikauneen uupuneita. Hiljaisuutta häiritsi
silloin tällöin sentään joku huokaus, rykäisy, hillitty voihkaus,
hameen kahina tai ovikello, joka ilmoitti uuden potilaan tulon. Joskus
huomaa tulokas kauhistuneena, että huone on täynnä odottavia, ja
vetäytyy heti pois sulkien oven jäljessänsä; etehisestä kuuluu sitten
keskustelua, jonka päätös näkyy siitä, että avunhakija palaa takaisin
ja suostuu odottamaan. Bouchereaun luo ei näet kukaan pääse muuten kuin
vuorollansa. Ainoastaan sairaansa kanssa saapuvalla parisilaisella tai
maaseutulaisella lääkärillä on etuoikeus toisten rinnalla. Niin pian
kuin tilapäisesti Bouchereaun luona oleva potilas tulee ulos, pääsee
tämä heti ammattitoverin puheille. Nämä kävijät tunteekin tavallisesti
heidän koteutuneesta käytöksestänsä ja reippaasta käynnistänsä. He
katselevat kelloonsa ihmetellen, ettei vastaanottohuoneesta kuulu
mitään, vaikka kello on jo yli kaksitoista. Alinomaan saapuu
erisäätyisiä ihmisiä alkaen paksusta ja lihavasta pankkiirista, jolle
palvelija jo varhain aamulla on vuoron kysynyt ja varannut kaksi tuolia
istuttavaksi, ja päättyen vähäpätöiseen konttorikirjuriin, joka
miettii, että »maksakoon mitä tahansa, niin Bouchereaulta minä kysyn.»

Naispukuja nähdään täällä mitä erilaisimpia; samoin hattuja alkaen
kalleimmista vieraskäyntihatuista aina palvelijattarien pellavaisiin
myssyihin asti. Ja komeimman silkkihameen rinnalla voi tavata suppean,
mustan villapuvun. Mutta kaikkien näiden eroavaisuuksien ohessa nähdään
myöskin yhtäläisyyksiä: molempien silmät voivat olla itkusta punertavia
ja molempain otsat huolten rypyissä. Sanalla sanoen: kaikille
yhtäläiset surut ja vaivat näkyvät kaikkien kasvoilla täällä suuren
parisilaislääkärin salissa.

Viimeksi saapuneiden joukossa oli eräs vaaleaverinen, karkeapintainen,
leveänaamainen talonpoika, joka tuki pientä ja raihnaista,
kainalosauvan varassa kulkevaa poikasta. Isä näytti pitävän liikuttavaa
huolta lapsestansa, milloin koukistaen työstä kyyristyneen selkänsä
puhutellakseen poikasta, milloin taas auttaen tätä istumaan suurilla,
karkeilla ja jäykillä käsillänsä, jotka hän koettaa tehdä niin
taipuisiksi kuin mahdollista.

»No, onko sinun nyt hyvä olla? Nojaa itsesi tähän, odotahan, kun minä
panen tyynyn allesi.»

Näin puhuu hän äänekkäästi ja mitään välittämättä ympäristöstänsä, jota
hän häiritsee etsiessänsä meluavasti pojalle tuolia ja jalkajakkaraa.
Kärsimysten ujostamana ja hienostamana lapsi taas istuu äänetönnä
kumarruksissa pitäen kainalosauvansa polviensa välissä. Vihdoinkin ovat
he sijautuneet, jonka jälkeen talonpoika nauraa väkinäisesti, vaikka
kyyneleet välkkyvät hänen silmissänsä.

»Kas niin», sanoo hän, »nyt me olemme täällä!... Tämä tohtori on oikein
taiturimiehiä, saat uskoa, ja hän sinut kyllä parantaa, ole varma
siitä.»

Ja sitten kääntyy hän ystävällisesti naureskellen vartovaan seuraan
päin, mutta tyrmistyy kaikkien kylmästä ja tylystä katsannosta.
Ainoastaan tuo mustiin puettu nainen, jolla myöskin on poika mukanansa,
katselee häntä ystävällisin silmin. Ja niin ylhäiseltä ja kopealta kuin
hän muuten näyttääkin, antautuu hän puheisiin talonpojan kanssa, joka
nyt kertoo hänelle kokonaisen tarinan.

Hänen nimensä oli Raizou ja muuten oli hän vihannesten viljelijä
Valentonissa; ikävä kyllä oli hänen vaimonsa kovin kivuloinen ja lapset
näyttivät tulevan äitiinsä eivätkä isäänsä, joka taas kehui olevansa
vahva ja luja mies. Kolme vanhinta lasta oli kuollut johonkin
luustorakennusta vaivaavaan tautiin; muutamia kuukausia sitten oli tämä
nuorinkin, joka on näyttänyt varttuvan hyvänne päin, saanut kolotuksen
lanteihinsa niinkuin ne vanhemmatkin. Siispä ei auttanut muu kuin panna
tyyny kärryjen istuimelle ja tulla kaupunkiin Bouchereaun puheille.

Kaiken tämän kertoi mies varsin levollisesti ja yksityisseikoissansa,
kuten talonpojat aina asiansa kertovat. Ylhäinen nainen kuunteli häntä
osanottavaisena ja sairaat poikaset katselivat toisiansa erityisen
tarkasti. Yhteiset kärsimykset lähentävät meitä toisiimme, sillä vaikka
toiset meistä käyvätkin liinapuserossa ja villaisessa kaulahuivissa ja
toiset hienoissa turkiksissa, niin on molemmilla sentään surullisia
yhdyskohtia.

Nyt kävi yleinen väräys läpi salin, kalpeat posket hieman punastuivat
ja kaikki kääntävät päänsä korkeaa ovea kohti, jonka takaa kuuluu
askelia ja tuolien kolinaa. Hän on jo siellä. Hän on juuri saapunut.
Askeleet lähestyvät. Nyt aukeaa ovi äkkiä ja ovelle ilmestyy
keskikokoinen, tanakka, leveäharteinen, ankaran näköinen ja hieman
kaljupäinen mies. Yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka kohtaa monta
huolestunutta katsetta, tarkastaa hän seuran huomaten heti jokaisen
tutun ja oudon. Sitten menee ensiksi tullut potilas sisään ja ovi
sulkeutuu hänen jälkeensä.

»Tuota ei liene niinkään hauska haastatella», arveli Raizou puoliääneen
katsellen kaikkia noita ihmisiä, jotka olivat vuorossa päästä tohtorin
puheille ennen häntä. Näin paljon vartovia ja niin monta tuntia
odotusaikaa! Täydet tunnit tuo pendelikello hitaasti ilmoitti.

Kunkin potilaan mentyä ilmestyy tohtori aina ovelle, mutta väliajat
tuntuvat niin pitkiltä, sillä keskustelut ovat pitkällisiä. Mutta
jokainen poistuva potilas vie toista aina hieman lähemmäs päämäärää.
Odottajat virkistyvät hieman jokaisesta oven avauksesta, mutta jo
seuraavassa silmänräpäyksessä on kaikki taas hiljaista.

Mustiin puettu nainen ei tänne tultuansa ole ääntänyt sanaakaan eikä
nostanut harsoansa ylös; tämä hänen äänettömyytensä vaikuttaa
talonpoikaan niin mahtavasti, ettei hän enää uskalla puhutella häntä,
olletikin kun hänestä näyttää siltä kuin rukoilisi tuo nainen aivan
hiljaa. Hän vaikenee hänkin huokaillen silloin tällöin. Sitten kopeloi
hän lukuisat taskunsa ja ottaa esille pienen pullon, lasin ja paperiin
käärityn korpun, jonka hän nyt sangen huolellisesti paljastaa
käärystänsä. Hän tarjoo pojalle »viini-korppua». Poika viepi lasin
huulillensa, mutta hieman maisteltuansa lykkää hän luotansa sekä
viinilasin että korpun sanoen:

»En minä välitä eikä minulla ole nälkä.»

Seisoessansa siinä tuon pienen poikasen edessä muisteli Raizou kolmea
vanhempaa lastansa, sillä nämä eivät myöskään tahtoneet syödä mitään.
Hän sai kyyneleet silmiinsä ja tunsi sen johdosta poskipäissänsä
äkillisiä nytkäyksiä, mutta samassa muisti hän hevosensa ja kärrynsä.

»Elä liikahdu mihinkään!» sanoi hän pojalle, »minun täytyy mennä ulos
katsomaan, ovatko hevonen ja kärryt vielä tallessa pihalla.»

Tämän tempun uusi hän moneen kertaan palaten joka retkeltänsä
ystävällisesti ja iloisesti hymyillen; mutta sitä hän ei huomannut,
että jokainen helposti näki, kuinka huoli selvästi ilmeni hänen
punertavissa silmissänsä ja poskipäissänsä, jotka olivat käyneet
sinertävän punaisiksi siitä, että miesparka koetti karkeilla käsillänsä
pyyhkiä ja hieroa kasvoiltansa kaikki kyynelten jäljet.

Näin kuluivat vähitellen pitkät, ikävät tunnit. Sali kävi yhä
hämärämmäksi ja odottajain kasvot yhä kalpeammiksi. Kärsivin ja
rukoilevin silmin katselevat he tuota ankaran näköistä tohtoria joka
kerta kun tämä ilmestyy puoliavoimelle ovelle. Vihannesten viljelijä
Valentonista miettii yhä huolestuneempana, ett'eivät he ehdi kotiin
tänä iltana, että eukko käy levottomaksi ja että poikaparalle tulee
kylmä palatessa. Hänen ahdistuksensa käy vihdoin niin voimakkaaksi ja
liikuttavaksi nähdä, että ylhäinen rouva lapsinensa, jonka vuoro nyt,
viiden tunnin kiusallisen odotuksen jälkeen, on tullut mennä sisään,
luovuttaa tämän oikeutensa kunnon Raizoulle.

»Paljo kiitoksia, rouva, paljo kiitoksia.»

Pitkällisiin kiitollisuuden purkauksiin ei hänellä ole aikaa, sillä
tohtori on jo avannut oven. Hän tarttuu poikaansa, nostaa tämän ylös ja
antaa hänelle kainalosauvan eikä kiireessänsä ja hämmennyksissänsä
huomaa, että ylhäinen rouva salaa pistää jotakin pikku ramman käteen
sanoen: »kas, tuossa sinulle jotakin, poikaseni!»

Voi kuinka pitkältä tuntuikaan äidistä tämä viimeinen odotus, jota
hämärtyvä päivä ja surulliset aavistukset vielä ikävystyttivät! Ja nämä
aavistukset ne taas odottaessa kasvoivat ja saivat veren suonissa
jähmettymään. Vihdoin on ratkaiseva hetki tullut. Hän astuu poikansa
kanssa soikeaan, suurehkoon kamariin, jota yksi ainoa Vendôme-torille
antava akkuna valaisee jotenkin hyvin, vaikka iltapäivä onkin jo
verrattain myöhäiseen kulunut.

Akkunan ääressä oli Bouchereaun työpöytä, varsin yksinkertainen
kirjoituspöytä, jommoisia maalaislääkäreillä, veronkantajilla
ja -kirjureilla näemme. Bouchereau istahti työpöytänsä ääreen, selin
valoon, joka taas sattui sisääntulijain kasvoihin; kun nainen oli
nostanut harsoansa, näki tohtori edessänsä voimakkaan, nuorekkaan ja
iholtansa häikäisevän kauniin naisen, joka painoi päänsä alaspäin
ikäänkuin päivänvalo olisi tehnyt pahaa hänelle.

»Kuinka hänen laitansa on?» kysyi lääkäri ystävällisesti ja veti
pojan isällisesti luoksensa. Vaikka hän ensi silmäyksellä tekikin
ankaran miehen vaikutuksen, oli hän sentään luonteeltansa sangen
hellätuntoinen eikä hänen lämmin sydämensä ollut ensinkään kylmennyt
nelikymmenvuotisen virantoimituksen aikana.

Ennenkuin äiti vastasi tehtyyn kysymykseen, kehoitti hän poikaa
vetäytymään sivulle, jonka jälkeen hän miellyttävän vakavalla ja hieman
ulkolaisesti murtavalla äänellä alkoi kertoa tohtorille, kuinka hänen
poikansa vuosi sitten oli tapaturmaisesti menettänyt toisen silmänsä.
Viime aikoina oli toisessakin silmässä huomattu arveluttavia enteitä:
tilapäisiä sokeuden ilmiöitä ja koko näköaistin heikkenemistä.
Välttääksensä täydellistä sokeutta oli arveltu, että toinen jo
sokaistunut silmä olisi otettava pois.

»Voiko se tapahtua? Kestävätkö lapsen voimat tuollaista leikkausta?»

Bouchereau kuunteli häntä tarkkaavasti kumartuneena nojatuolinsa
selkämystän ylitse ja koko ajan seuraten pienillä, vilkkailla
silmillänsä puhujan kopeita huulia, jotka nähtävästi eivät ikinä olleet
tehneet tuttavuutta keinotekoisten värien kanssa, niin luonnontuoreilta
ja punaisilta ne näyttivät.

»Sellaisia leikkauksia, johon teitä on kehoitettu, rouva, tehdään joka
päivä eivätkä ne vaarallisia ole, ell'ei erityisiä asianhaaroja satu...
Niiden 20:n vuoden kuluessa, jotka minä olen toiminut lääkärinä
Lariboisièron sairaalassa, on tällainen leikkaus tuottanut potilaalle
kuoleman yhdessä ainoassa tapauksessa. Mutta se olikin vanha ukko,
juovuttavain juomain heikontama lumpunkerääjä, joka terveellisen ruuan
puutteessa oli laihtunut luurangoksi. Poikanne ei tosin näytä vankalta,
mutta terve ja vankka äiti hänellä on, jolta hän epäilemättä on perinyt
terveen ja raittiin veren... Muuten voimme ottaa selkoa asiasta...»

Hän viittasi pojan luoksensa, asetti hänet eteensä polviensa väliin ja
alkoi ystävällisesti jutella hänen kanssansa huvittaaksensa lasta sillä
välin kuin hän tutki tätä.

»Mikä sinun nimesi on, poikaseni?»

»Leopold.»

»Ja sukunimesi?»

Poikanen katsahti kysyvästi äitiinsä eikä vastannut mitään.

»No niin, Leopold, riisu nyt takki ja liivit yltäsi, että minä voin
tutkia ja kuunnella sinua oikein tarkkaan!»

Poika alkoi hitaasti ja kömpelösti riisuutua. Vapisevin käsin auttoi
äiti häntä ja vihdoin sai hän kiltin lääkärinkin avuksensa eikä hän
suinkaan ollut kömpelöin heistä kolmesta. Siinä oli sitten
paljastettuna tuo hoikka ja rihainen vartalo, jonka olkapäät olivat
vetäytyneet sisäänpäin painunutta rintaa vastaan kuin siipisatoisen
linnunpojan siivet ja jonka iho oli niin valkoinen, että rinnalla
riippuva rukousnauha ja kultakotelot vaikuttivat kuin koristeet
kipsisen martyyrin kuvan kaulassa. Ikäänkuin häpeisi hän hoidokkiansa
painoi äiti päänsä alas sillä välin kun lääkäri tutki poikasta
koputellen kaikkialle ja tehden silloin tällöin kysymyksiä äidille.

»Isä on jo ijäkkäämpi mies vai kuinka?»

»Ei suinkaan, hän on tuskin 35-vuotias.»

»Sairastelee usein vai --?»

»Ei, ei juuri koskaan.»

»Kas niin, poikaseni, pue nyt jälleen päällesi.»

Bouchereau oikaisihe istumaan mukavasti suureen nojatuoliinsa ja näytti
miettivän.

Sillä välin pukee poika jälleen yllensä sinisen takkinsa ja pienen
turkkinsa, jonka jälkeen itsestänsä vetäytyy äskeiseen paikkaansa
kamarin nurkassa. Vuoden kuluessa on hän niin tottunut sairauttansa
koskeviin salaperäisiin kuiskauksiin, ett'ei hän enää ole utelias eikä
välitä mistään. Mutta katsokaas, millä innolla ja ahdistuksella äiti
sen sijaan luo katseensa lääkäriin!

»No, kuinka hänen laitansa on?»

Pannen painon joka sanalle vastaa Bouchereau aivan hiljaa:

»Hyvä rouva, poikanne näkö on todellakin vaarassa. Mutta jos hän minun
poikani olisi, en minä kuitenkaan suostuisi leikkaukseen. Vaikka minä
tilapäisesti en voikaan saada tyydyttävää selkoa hänen heikkoutensa
syistä, niin täytyy minun huomauttaa niistä häiriöistä elimistössä,
siitä huonosta verestä ja samalla veren puutteesta...»

»Mutta hänen suonissansa on kuninkaallista verta!» huudahti Frédérique
kiihkeästi nousten harmistuneena tuoliltansa. Samassa muisti hän pienen
esikoisensa sellaisena kuin tämä lepäsi ruumiskirstussansa: vallan
kalpeana ruusuisella vuoteellansa.

Bouchereau nousi myöskin istualtansa, sillä nyt tunsi hän äkkiä
Illyrian kuningattaren, jota hän tosin ei ollut nähnyt koskaan (eikä
tämä juuri esiydykään missään), mutta jonka muotokuvan hän oli nähnyt
kaikkialla.

»Anteeksi, teidän korkeutenne, jos minä vain olisin tiennyt...»

»Anteeksi teidän ei tarvitse pyytää», sanoi Frédérique, joka jo oli
ehtinyt tyyntyä. »Sillä teiltä olen minä saanut kuulla totuuden, jota
kuninkaallisille ei tahdota juuri sanoa ... eipä edes maanpaossakaan.
Voi, hyvä hra Bouchereau, kuinka onneton onkaan kuningatarten kohtalo!
Ajatelkaas, että minua on kaikin tavoin koetettu saada suostumaan tähän
silmäleikkaukseen, vaikka he siis tiesivät sen käyvän poika raukalle
hengenvaaralliseksi. Mutta mitä merkitsee lapsen henki valtiosyitä
vastaan?... Parin viikon kuluttua viimeistään saapuu luoksemme
lähetystö Illyrian eduskunnasta... He tahtovat nyt siellä kuninkaan
itsellensä. Sellaisena kuin hän nyt on voisi hänet ehkä vielä esittää
lähetystölle... Mutta kuka välittää sokeasta kuninkaaksi? Sen vuoksi
täytyi minun suostua tähän tuumaan, vaikka se onkin vaarallinen
yritys... Valittava oli: kruunu vai kuolema!... Ja minut ovat he
tahtoneet tehdä kanssarikolliseksi näin inhoittavan kauheassa
asiassa!... Pikku Zara poloiseni!... Ei, mitä siitä, istuuko hän
koskaan hallitusistuimella tai ei ... kunhan hän jää elämään. Oi, jospa
hän sentään elämälle säästyisi!...»

Kello löi viisi. Ilta joutuu. Alkavan päivällistunnin ja yleisen paluun
vuoksi ajelulta Boulognen metsässä on Rivoli-kadulla liike tavallista
suurempi, niin että kaikkien täytyy ahdingon vuoksi Tuileriespuiston
kohdalla ajaa käyden. Puistoaita heittää kärjekkäät varjonsa mailleen
menevän auringon paisteessa ikäänkuin aikoisi se sulkea tien ohi
kiiruhtavilta viskaamalla eteen pitkät peitsensä. Voimakas punerrus
valaisee vielä läntisen taivaan rannan riemukaaren yllä, jota vastoin
vastakkainen osa taivasta on puolisurun eli violetin värinen, kunnes se
näköpiirin ääriltä lientyy yhä tummemmaksi ja tummemmaksi.

Nyt juuri vierivät kuningattaren raskaat, Illyrian vaakunalla
varustetut vaunut ohitse. Castiglionen kadulla tunsi kuningatar heti
Hôtel des Pyramidesin parven ja muisti ne toivorikkaat unelmat, jotka
hänellä ensimäisenä päivänä täällä Parisissa vielä oli, muisti nuo
mielikuvituksen virvatulet, jotka kohosivat taivaalle torvisoiton
sävelten kanssa ... juuri hänen akkunansa alta ... tuolta
Tuileriespuiston hyöteiden puiden lomasta.

Kuinka monet toiveet olivatkaan sen jälkeen rauenneet ja kuinka monta
ankaraa ottelua olikaan hän sittemmin taistellut! Ja nyt, nyt oli
kaikki ohitse. Kuninkaallinen suku sammuu sukupuuttoon... Hän tuntee
kuolonkylmyyden olkapäillänsä vaunujen vieriessä itää ja pimeyttä
kohti, joka yhä sankempana kohtaa häntä. Eikä hän edes huomaa sitä
hellän ujoa ja rukoilevaa katsetta joka hämärissä etsii hänen
silmiänsä.

»Voitko sinä pitää minusta sittenkin vielä, äiti, vaikka minä en enää
kelpaisikaan kuninkaaksi?»

»Oi, oma rakas lapseni!» Kiihkeästi puristi hän pientä, ojennettua
kätöstä. Nyt oli uhri täytetty.

Tämän hellyyden osoitus lohdutti ja vahvisti häntä. Tästä lähtien
tahtoi hän olla ainoastaan äiti. Ja kun auringon viimeiset säteet
kultasivat raunioituneen kuninkaallisen linnan, joka menneisyydestä
muistuttaen tällä hetkellä kohosi hänen edessänsä liekkien tuhoamassa
suuruudessansa, katseli hän noita kivikasoja vallan välinpitämättömästi
ja ilman muistoa aivan kuin olisivat ne olleet muinaisen Assyrian tai
Egyptin raunioita tai ylipäänsä joku muistomerkki ammoisilta ajoilta,
tosin suuremmoinen muistomerkki, mutta nyt jo aivan vanhentunut ja
kuollut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Les rois en exil. Finnish - Kuninkaita maanpaossa II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.