Title: Metodin esitys - Mielenliikutuksien tutkistelu. Metafyysillisiä mietelmiä.
Author: Descartes, René, 1596-1650
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Metodin esitys - Mielenliikutuksien tutkistelu. Metafyysillisiä mietelmiä." ***


René Descartes.


METODIN ESITYS.
MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.

Johdantoineen selityksineen suomeksi toimittanut
Jalmari Hahl.


METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ.

Latinankielisestä alkuteoksesta suomentanut
Ph. Suuronen.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1899.



JOHDANTO.

Katsaus René Descartes'n elämänvaiheisiin ja filosofiseen järjestelmään.



I.


René Descartes syntyi Maaliskuun 31 päivänä v. 1596 Touraine'n
maakunnassa sijaitsevassa pikkukaupungissa, Lahaye'ssa. Descartes'n
perhe oli vanhaa Touraine'n aatelia. Filosofin isoisä oli soturi, mutta
tämän poika, filosofin isä, valitsi rauhallisen ammatin, ja nimitettiin
v. 1586 Rennes'n parlamentin neuvokseksi. Descartes'n äiti kuoli
rintatautiin joku päivä senjälkeen kuin oli hänet synnyttänyt. Poika
peri äidiltä kuivan yskänsä ja kalpeutensa, jotka pysyivät hänessä hänen
kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka. Tämän johdosta lääkärit
luulivat, että hän kuolisi nuorena. Isä omisti sentähden kivuloiselle
pojalleen hellää huolta; imettäjä korvasi äidin hoitoa. Tämän
hoitajattarensa vaivoja Descartes ei unhottanut, vaan osotti vielä
täysi-ikäiseksi vartuttuaan kiitollisuuttaan häntä kohtaan antamalla
hänelle elinkautisen eläkkeen. Kahdeksanteen vuoteensa asti sai poika
vapaasti leikitellä; ei tahdottu opinnoilla eikä millään työllä
rasittaa hänen ruumiillisia ja henkisiä voimiaan. Nuori Descartes
osottautui kuitenkin jo tällä ijällään miettiväiseksi ja
tiedonhaluiseksi, kysellen selityksiä ja syitä kaikkeen, niin että hänen
isänsä kutsui häntä pieneksi filosofikseen.

Kahdeksanvuotiaana pantiin poika La Flèche'n kouluun, jossa hänen
runsaat hengenlahjansa alusta pitäen herättivät suurta huomiota. Monilla
kysymyksillään ja nerokkailla huomautuksillaan hän usein saattoi
filosofianopettajansa suuresti hämille, sillä poika vaati aina
perinpohjaista ja järkiperäistä selitystä. Vaikka filosofia oli nuoren
Renén lempiaine, ei siihen aikaan vallalla oleva filosofia, eikä sen
opettamistapa häntä tyydyttäneet. Sillä hänessä oli jo aikaiseen
herännyt kriitillinen henki. Jo myöhempinä kouluvuosinaan rupesi
Descartes itsenäisesti mietiskelemään sekä panemaan paperille
mietiskelynsä tuloksia. Kouluaikanaan hän luki kaikenlaisia teoksia,
mitkä suinkin joutuivat hänen käsiinsä. Myöhemmin, kun hän käytti miltei
kaiken työaikansa laajoihin tutkimuksiinsa, hän ei juuri lukenut
kirjoja, eikä hänen kirjastossaan ollut muita teoksia kuin ne, jotka
muut tekijät olivat hänelle lahjoittaneet. Filosofiassa siis
Descartes'lla jo kouluajalla rupesi olemaan omat mielipiteensä, koska
hän ei pannut suurta arvoa opettajiensa esittämään filosofiaan. Muista
aineista viehätti häntä runous ja ennen kaikkea matematiikki, koska sen
perusteet hänen mielestään olivat kaikista selvimmät.

Kuudentoistavuotiaana Descartes lopetti oppikurssinsa La Flèche'n
koulussa ja lähti isänsä luo Rennes'een, jossa hän viipyi vuoden ajan.
Seuraavana vuonna, siis v. 1613, lähetti isä hänet erään palvelijan
seurassa Pariisiin; ja täällä antautui nuori René vapaaseen ja iloiseen
elämään. Kuitenkin oli hänellä tähän aikaan muutamia vakaita ystäviä,
joiden joukossa teologi Mersenne. Eräät Descartes'n elämänkerran
kirjoittajista huomauttavat tämän johdosta, ett'ei hänen mielensä
tänäkään huolettomana huvien aikana ollut kokonaan vieras vakavammille
pyrinnöille ja kysymyksille. Vuonna 1615 Descartes jo kyllästyi tähän
elämään, rupesi kaipaamaan opintojen jatkamista ja katosi äkkiä
toveriensa näkyvistä. Useimmat Descartesin elämänkerran kirjoittajista,
niiden joukossa Baillet, kertovat hänen vuosina 1615 ja 1616 eläneen
salassa Saint-Germain'issa tai jossakin toisessa Pariisin
esikaupungissa. Viime aikoina eräs tutkija, nimeltä Beaussire, on
löytänyt Poitiers'n yliopiston matrikkeleistä, Marraskuun 9:ltä ja
10:ltä päiviltä 1616 latinalaisen lauseen, jossa on seuraava kohta:
"Nobilissimus dominus Renatius Descartes, ... creatus fuit baccalaureus
in utroque iure".

Tästä siis selviää, että Descartes mainittuina vuosina Poitiers'ssä
harjotti lainopillisia opintoja, ja että hän Poitiers'n yliopistossa
suoritti mainitussa tieteessä tutkinnon. Saavutettuaan tämän oppimäärän
kyllästyi Descartes aikansa tieteeseen ja kirjoihin ja päätti ruveta
tutkimaan elämän suurta kirjaa. Hän astui vapaaehtoisena prinssi Moritz
Nassaulaisen hollantilaiseen armeijaan. Descartes näet tunsi suurta
vastenmielisyyttä Concini'a, Maria di Medici'n suosikkia, vastaan, eikä
siis tahtonut antaa värvätä itseään hänen johtamaansa sotajoukkoon.
Matkavalmistuksia tehdessään sai Descartes kuulla, että Concini, joka
historiassa on tunnetumpi marsalkki d'Ancre'n nimellä, oli murhattu.
Tämä sanoma ei kuitenkaan enää muuttanut hänen päätöstään, vaan hän
lähti Hollantiin. Descartes ei suinkaan taipumuksesta antautunut
sotilasuralle; hän tahtoi matkustella, nähdä eri maita, tutkia ihmisiä
ja oloja ja koota kaikenlaisia eri kokemuksia.

Oleskellessaan Bredan kaupungissa, joka sijaitsee Brabantissa, näki
Descartes eräänä päivänä suuren ihmisjoukon kadulla lukemassa seinälle
kiinnitettyä flamandinkielistä ilmoitusta. Hän pyysi erästä vieressään
seisovaa mieshenkilöä latinaksi selittämään ilmoituksen sisällyksen.
Tämä mies virkkoi, että ilmoituspaperi sisälsi ratkaistavaksi julistetun
geometrisen tehtävän, ja lisäsi leikillisesti kääntävänsä sen latinaksi,
jos Descartes sitoutuisi ratkaisemaan sen ja seuraavana päivänä
ilmoittamaan hänelle saavuttamansa tuloksen. Descartes suostui tähän
ehtoon ja sai nyt kuulla geometrisen tehtävän latinaksi käännettynä.
Kääntäjä oli Dordrecht'in koulun johtaja, siihen aikaan kuuluisa
matematikko, Iisak Beeckman. Hän piti tuota tehtävää ylen vaikeana ja
tahtoi asettamalla mainitun ehdon tehdä pilaa nuoresta miehestä, joka
pieni ja vaatimattoman näköinen kun oli, ja lisäksi soturinpuvussa, ei
oppineessa herrassa herättänyt suuria ajatuksia. Mutta kovin Beeckman
hämmästyi, kun Descartes seuraavana päivänä ilmestyi hänen luoksensa
tuoden mukaansa tuon tehtävän oikein ratkaistuna. Sellainen matematinen
nero oli Beeckman'in mielestä tavaton, hän lausui sen johdosta
peittelemättä ihastustaan ja kunnioitustaan, ja varttuneesta
tiedemiehestä ja soturina palvelevasta tulevasta filosofista tuli tästä
hetkestä hartaat ystävät.

Kahden vuoden kuluttua lähti Descartes Hollannista ja asettui Saksaan,
jossa hän Baierin vaaliruhtinaan armeijoissa otti osaa
Kolmikymmenvuotisen sodan alkutaisteluihin. Itse sotahankkeista
Descartes kuitenkin enimmästi pysyi erillä. Talven alussa v. 1619 jäi
hän asumaan Baierissa olevaan Neuburg'in kaupunkiin. Olostaan ja
toimistaan täällä hän kertoo toisessa osassa teostaan "Discours de la
Méthode" (Metodin Esitys). Mainitussa pikkukaupungissa, jossa hän oli
vuokrannut itselleen mukavan lämpimän huoneen, saattoi hän häiritsemättä
antautua mietiskelyihin ja tutkimuksiin. Silloin hän muun muassa
vertaamalla ja sovittamalla yhteen algebraa ja geometriaa keksi niin
kutsutun yleisen matematiikin säännöt. Hänen mielikuvituksensa oli
tällöin vilkkaassa, melkein kuumeentapaisessa toiminnassa. Unissakin
työskenteli hänen ajatuksensa, ja eräänä yönä oli hänellä merkillinen
uni, jota hän piti jumalallisena ilmoituksena. Hän kertoi senjälkeen
keksineensä uuden tieteen ja metodin perustuksen. Tästä kertoo Descartes
itse seuraavasti: "Marraskuulla v. 1619 näin unen, jonka kestäessä
lausuin Ausonius'en runoa: "Quod vitae sectabor iter?" (Mitä elämäntietä
olen seuraava?)... Vuonna 1620 rupesin ymmärtämään ihmeellisen tieteen
perusteita... Ennen Marraskuun loppua aion kulkea jalan Veneziasta
Loretoon, jos tämä käy päinsä ja jos se on tapana; ell'ei, teen tämän
matkan osottamalla kaikkea tällaisissa tilaisuuksissa noudatettua
hartautta, ja olen päättävä tutkimukseni ennen pääsiäistä..." Tämän
pyhiinvaellusretken hän todella myöhemmin pani toimeen.

Descartes'n sotilasurasta tämänjälkeen on vain mainittava, että hän
voitollisen armeijan mukana marssi Praagiin. Sitten hän vielä otti osaa
kreivi Bucquoy'n johtamaan Unkarin-retkeen ja hylkäsi siltä palattuaan,
v. 1621, kokonaan sotilasammatin. Seuraavina vuosina hän enimmäkseen
matkusteli, kulkien aluksi Itävallan kautta Itämeren rannikoille ja
Holsteiniin sekä Hollantiin. Näillä matkoillaan hänellä kerran,
lähdettyään Embden'istä vesiteitse Länsi-Friislantiin, oli omituinen ja
vaarallinen seikkailu. Embden'istä oli Descartes itselleen ja
palvelijalleen vuokrannut veneen. Soutajat, joihin Descartes'n lyhyt
vartalo ja lempeä kasvojen ilme ei tehnyt suurta vaikutusta, päättivät
soutumatkalla tappaa hänet ja sitten anastaa hänen rahansa. He eivät
luulleet Descartes'n ymmärtävän hollannin kieltä ja neuvottelivat
ääneensä keskenään. Mutta Descartes, joka ymmärsikin heidän kieltänsä,
nousi äkkiä pystyyn veneessä, paljasti miekkansa ja huusi, että hän
lävistäisi ensimäisen, joka rohkenisi häntä lähestyä. Tämä uskalias
esiintyminen peljästytti rosvomaisia soutajia, jotka häveten ja
väkivaltaa yrittämättä soutivat edelleen ja, vastaiselle rannalle
saavuttua, nopeasti pakenivat.

Palattuaan Ranskaan v. 1622 ja vastaanotettuaan äidinpuolisen
perintönsä, johon muun muassa kuului Poitiers'ssä oleva kaupungintalo ja
muutamia pienempiä maataloja, aikoi Descartes hankkia itselleen viran;
useat virat näet siihen aikaan olivat ostettavissa. Hän hylkäsi
kuitenkin pian tämän tuuman, myi kiinteimistönsä ja päätti uudelleen
antautua tutkimuksiinsa sekä ruveta matkustelemaan. Syyskuulla v. 1623
hän lähti Italiaan, jossa hän seuraavana vuonna pani toimeen aiotun
pyhiinvaelluksensa. Palattuaan tältä matkalta hän asettui Pariisiin ja
tuumi taaskin viran ostamista. Mutta hänen tutkimuksensa fysiikin ja
geometrian alalla vetivät siihen määrään puoleensa hänen huomionsa ja
harrastuksensa, ett'ei hän ehtinyt perehtyä virkaansa vaadittuun
lakitieteelliseen taitoon, joten tuuma tälläkin kertaa raukesi. Hän
syventyi tämänjälkeen yhä enemmän tieteelliseen toimintaansa, jolle hän
nyt päätti kokonaan omistaa loppuikänsä.

Saadakseen häiritsemättä harjottaa tutkimuksiansa päätti Descartes
muuttaa pois Pariisista ja valitsi olopaikakseen Hollannin, jonka
lauhkea ilmanala häntä paljon enemmän miellytti kuin Pariisin ilmanala,
jonka kesäinen kuumuus häntä suuresti rasitti. Lisäksi filosofin
lukuisat pariisilaiset tuttavat seurustelullaan häntä häiritsivät.
Maaliskuulla v. 1629, siis kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä, muutti
Descartes mainittuun maahan ja viipyi siellä kaksikymmentä vuotta. Hän
muutti siellä usein asuinpaikkaa välttääkseen tuttaviensa häiritseviä
tervehdyksiä ja kysymyksiä. Oloonsa Hollannissa hän muuten oli hyvin
tyytyväinen, koska hän siellä saavutti toivomansa levollisen työpaikan.
Tämä tyytyväisyys ilmenee eräästä kirjeestä, jonka Descartes Toukokuun 5
p. v. 1631 Amsterdamista lähetti ystävälleen Balzac'ille, jota hän
kehotti tulemaan Hollantiin. Siinä hän antaa olostaan seuraavan
kuvauksen: "Kävelen joka päivä suuren väkijoukon keskellä yhtä vapaasti
ja levollisesti kuin ikinä Te puistossanne. En näet kiinnitä
ohikulkeviin sen suurempaa huomiota kuin puihin tai eläimiin, jotka
näkisin metsässänne. Väkijoukon melu ei keskeytä mietiskelyäni enempää
kuin jonkun puron lirinä. Ajatellessani tämän kansan tekoja, koen siitä
yhtä paljon mielihyvää kuin Te nähdessänne talonpoikien viljelevän
peltojanne. Sillä tämä väestö työskentelee kaikin puolin kaunistaakseen
asuinpaikkaani ja poistaakseen kaikki puutteellisuudet. Te iloiten
näette hedelmien kasvavan puutarhoissanne ja nautitte kaikesta runsain
määrin, mutta tietäkää myös, että meillä täällä on yhtä paljon
tyytyväisyyden aihetta nähdessämme tänne saapuvan laivoja, jotka tuovat
mukanaan mitä runsaimpia ja harvinaisimpia Intian ja Europan tuotteita.
Minkä toisen paikan maailmassa saattaisinkaan löytää, jossa kaikki
elämän mukavuudet ja mahdolliset harvinaisuudet niin helposti olisivat
saatavissa kuin täällä! Missä toisessa maassa saattaisikaan nukkua
turvallisemmin kuin täällä, missä on sotavoimia alati valmiina varta
vasten meitä suojelemaan, missä vangitsemiset, petokset ja parjaukset
ovat harvinaiset ja missä enimmin on säilynyt esi-isiemme viattomuutta!"

Näissä mieluisissa oloissa Descartes kokosi ja järjesti ne mietteet ja
tutkimukset, jotka ovat hänen filosofiansa perustuksena. Loppupuolella
vuotta 1633 hän viimeisteli teostaan "Traité du monde ou de la lumière"
(Tutkimus maailmasta tai valosta), jossa hän kannatti sitä mielipidettä,
että maa liikkuu. Hän aikoi lähettää tämän teoksen Pariisiin ystävälleen
Mersenne'lle, saadakseen sen hänen toimestaan painatetuksi, kun sai
kuulla, että Galilei saman väitteen takia oli tuomittu. Osottaen
arkuutta, jota huolimatta sen ajan papiston ylenmääräisestä
vainoomishalusta, on vaikea puolustaa, luopui Descartes heti teoksensa
julkaisemisesta, jopa hän oli vähällä polttaa sen käsikirjoituksen.
Onneksi hän ei kuitenkaan pannut viimeksimainittua aietta täytäntöön;
vasta kaksikymmentä seitsemän vuotta Descartes'n kuoleman jälkeen tämä
teos julkaistiin Pariisissa. Vuonna 1637 julkaisi Descartes Leyden'issä
teoksensa "Discours de la Méthode" (Metodin Esitys) samassa nidoksessa
kuin tutkimukset "La Dioptrique" (Dioptriikki), "Les Météores"
(Meteorit) ja "La Géométrie" (Geometria).

Vaikka Descartes varovaisuudellaan oli välttänyt katolilaisen kirkon
vainon, herättivät hänen julkaisemansa mainitut teokset kateutta ja
hyökkäyksiä toiselta taholta. Näiden alkuunpanija oli ministeri,
sittemmin Utrechtin yliopiston rehtori, Voetius, joka v. 1639 kirjoitti
ateismia koskevia väitteitä. Niissä ei oltu mainittu Descartes'n nimeä,
mutta kaikkia Descartes'n esittämiä aatteita esitettiin siinä
ateistisina. Seuraavana kolmena vuotena mainittu Voetius jatkoi
hyökkäyksiänsä, joita ei ainoastaan suunnattu Descartes'iin vaan myöskin
Descartes'n oppilaaseen, Regius'een. Vuonna 1643 Voetius otti
avustajakseen erään Schookius nimisen miehen. Tämä julkaisi erityisen
teoksen, jossa hän koetti osottaa, että Descartes'n filosofia suorastaan
johti skeptisismiin ja ateismiin. Nyt vasta Descartes ryhtyi
tehokkaammin julkisuudessa puolustautumaan. Hänen puolustautumisensa ei
kuitenkaan saavuttanut toivottua tulosta; yleisön mieli oli liiaksi
kiihottunut, ja Descartes'n vastustajat saivat hänen
puolustuskirjoituksensa johdosta vain uutta yllykettä vainoomiselleen.
He syyttivät Descartes'ia parjauksesta. Päätettiin panna toimeen
salainen oikeusjuttu Descartesia vastaan, tuomita hänet syyllisenä
ateismiin ja parjauksiin sekä poltattaa hänen teoksensa. Sattumalta
Descartes sai tiedon näistä hankkeista ja kääntyi Ranskan lähettilään
puoleen, jonka onnistui ehkäistä juonittelevien vainoojien tuumat.

Tällävälin, v. 1641, oli Descartes Pariisissa julkaissut teoksensa
"Meditationes de prima philosophiae, ubi de Dei existentia et animae
immortalitate" (Mietiskelyjä filosofian peruskysymyksistä, sekä Jumalan
olemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta). Vuonna 1644 julkaisi hän
Amsterdamissa luonnonfilosofisen teoksensa "Principia Philosophiae"
(Filosofian perukset).

Alankomaissa-olo kävi Descartes'lle mainittujen selkkauksien tähden
epämieluiseksi. Vuosina 1644, 1647 ja 1648 hän poikkesi lyhyille
tervehdyksille synnyinmaahansa. Silloin häntä kehotettiin asettumaan
Ranskaan, mutta La Fronde-kapinan levottomuudet näyttävät etupäässä
vaikuttaneen, ett'ei rauhaa rakastava filosofi noudattanut tätä
kehotusta. Eräällä näistä käynneistään Ranskassa tutustui Descartes de
Chanut-nimiseen mieheen, josta sittemmin tuli Ranskan lähettiläs
Ruotsissa. Tämä Chanut käänsi Kristiina kuningattaren huomion
Descartes'n teoksiin. Tieteitä suosiva ja harjottava kuningatar ihastui
niihin siihen määrään, että hän päätti kutsua Descartes'n hoviinsa.
Ennenkuin seuraamme filosofia tälle matkalle, koskettelemme hänen
suhdettansa toiseen tieteitä harrastavaan ruhtinattareen, nimittäin
prinsessa Elisabetiin. Hän oli onnettoman, maansa menettäneen Böhmin
kuninkaan, Fredrik V:n tytär. Puolan kuningas, Ladislaus IV, oli kosinut
Elisabetia; mutta prinsessa hylkäsi valtaistuimen, valiten vaatimattoman
aseman, syrjässä suuren ja loistavan maailman hyörinästä, voidakseen
kokonaan antautua henkensä viljelemiseen. Äidiltään oli tämä ruhtinatar
oppinut kuusi eri kieltä; sitäpaitsi hän oli perehtynyt kirjallisuuteen
ja tutki filosofiaa ja matematiikkia. Saatuaan käsiinsä Descartes'n
teokset ja luettuaan niitä, arveli hän, ett'ei hän sitä ennen ollut
mitään oppinut. Ja nyt heräsi hänessä harras toivo tutustua
Descartes'iin ja saada häneltä opetusta.

Prinsessa Elisabet pyysi siis Descartes'ia tulemaan luokseen. Filosofi
noudatti kutsuja ja rupesi, prinsessan asuinpaikalle saavuttuaan,
ammentamaan ruhtinaalliselle oppilaalleen tietovarastonsa aarteita.
Descartes huomasi oppilaassaan yhtä paljon tiedonhalua kuin kykyä ja oli
pian saattanut hänet omistamaan tieteensä johtavat aatteet. Prinsessa
Elisabetille Descartes omisti teoksensa "Principia Philosophiae", ja
hänen kanssaan filosofi ylläpiti kirjeenvaihtoa kuolemaansa saakka. Tätä
ruhtinatarta varten kirjoitti Descartes v. 1646 teoksensa "Traité des
Passions" (Mielenliikutuksien Tutkistelu) ja antoi hänen ensiksi lukea
sen käsikirjoituksena. Vuonna 1650 tämä teos painettiin Amsterdamissa.

Meillä on jälellä silmäyksen luominen Descartes'n Ruotsin matkaan ja
hänen elämänsä loppuaikaan.--Luettuaan v. 1647 Descartes'n teokset,
kirjoitti Kristiina kuningatar Descartes'lle kirjeen, jossa hän kysyi,
mikä on korkein hyvä. Descartes vastasi, että korkein inhimillinen hyvä
on luja tahto tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottama mielenrauha.
Kristiina oli niin tyytyväinen tähän vastaukseen, että hän omakätisesti
kirjoitti filosofille kiitoksensa siitä. Vuonna 1649 Kristiina lähetti
Descartes'lle hyvin ystävälliset kutsut tulemaan Tukholmaan, Descartes
oli kauan kahden vaiheilla, mitä tekisi. Mutta lopulta se toivo, että
Ruotsin kuningatar valmistaisi hänelle tilaisuuden tieteellisten
kokeiden ja tutkimuksien jatkamiseen, lienee taivuttanut häntä kutsuja
noudattamaan. Lokakuun alussa, vuonna 1649 hän saapui Tukholmaan.
Kuningatar otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla ja myönsi
hänelle useita vapautuksia jäykistä ja väsyttävistä hovimenoista.

Tiedonhaluinen kuningatar rupesi heti filosofin oppilaaksi. Varsin
aikainen hetki valittiin oppituntia varten. Jo kello viisi aamuisin meni
Descartes linnaan ylhäisen oppilaansa opintoja ohjaamaan. Kristiina oli
niin huvitettu tästä opetuksesta, että hän päätti kokonaan kiinnittää
Descartes'n Ruotsin maahan. Hänen aikomuksensa oli lahjoittaa
filosofille avaroita maa-aloja Etelä-Ruotsissa. Mutta nämät tuumat
raukesivat tyhjiin. Descartes, jonka heikolle terveydelle pohjoismainen
kylmä ilmanala oli hyvin vahingollinen, sairastui oltuaan vain lyhyen
ajan Tukholmassa, vuoden 1650 alussa ja kuoli Helmikuun 11 päivänä
samana vuonna. Viimeisinä elinpäivinään oli hän lausunut tuntiessaan
loppunsa lähenevän: "Sieluni, olet kauan ollut vankina; nyt on tullut se
hetki, jolloin pääset vapaaksi vankeudesta ja ruumiin vastuksesta; tämä
ero on kestettävä iloiten ja rohkeasti."

Vuonna 1666 Descartes'n tomu siirrettiin Ranskaan ja kätkettiin Pariisin
Saint-Étienne-du-Mont kirkkoon. Kesäkuun 24 päivänä v. 1667 pantiin
mainitussa kirkossa toimeen juhlallinen jumalanpalvelus hänen
muistokseen. Senjälkeen piti yliopiston kanslerin, nimeltä Lallemand,
lausua muistopuhe Descartes'n kunniaksi, mutta hovista tuli kirkkoon
nimenomainen kielto. Eräs pappi, nimeltä Le Tellier, joka piti
Descartes'n mielipiteitä liian vapaina, oli erityisellä pyynnöllään
hovissa aiheuttanut tämän kiellon.

Luonteeltaan oli Descartes lempeä ja hiljainen. Pukunsa oli
yksinkertainen, mustasta kankaasta tehty; ruoan suhteen hän oli hyvin
kohtuullinen. Sekä luontaisesta taipumuksesta, että tutkimuksiensa
häiritsemättömän harjottamisen vuoksi vetäytyi hän kernaasti
yksinäisyyteen. Hän oli omistanut mielilauseekseen Ovidius'en sanat:
"Bene vixit qui bene latuit" (Se on hyvin elänyt, ken on elänyt hyvin
salassa). Toinen hänen omistamansa elämänohje oli seuraava Senecan
lause: "Illi mors gravis incubat, qui notus nimis omnibus, ignotus
moritur sibi" (Sitä kohtaa kova kuolo, joka eroaa elämästä ylen
tunnettuna muille, mutta tuntematta itse itseänsä).

Kuten kaikilla ihmisillä, etevimmilläkin, oli myös Descartes'lla
heikkoutensa, joita, luodessamme piirteitä hänen elämästään, emme
totuudellisuuden vuoksi saata jättää mainitsematta. Hänen
varovaisuutensa vakaumuksiensa ilmaisemisessa osotti miltei
pelkurimaisuutta. Mutta sen ajan sietämättömyys kaikkien dogmeista
eroavien aatteiden ja vakaumuksien suhteen, selittää, jollei puolusta,
hänen liiallista varovaisuuttaan. On myös syytä olettaa, että Descartes
yhtä paljon pelkäsi rauhallisen, tieteelle omistamansa elämän
häiritsemistä, kuin suoranaista vainoa, ja että hän senvuoksi kierrellen
mainitsi, tai vallan jätti mainitsematta sellaiset vakaumukset, joiden
hän luuli herättävän kiistelyä tai vastustusta. Toinen heikko
luonnepiirre oli ylenmääräinen itsetietoisuus ja ylpeys omasta
etevyydestä, joita havaitsemme paikoittain hänen teoksissaan ja
kirjeissään. Hänen harvinaisen runsaat henkiset lahjansa ja uudistuksia
tähtäävät pyrintönsä viekottelivat häntä väliin tarpeettomasti tuomaan
esille kykynsä ja aikaansaannoksiensa etevyyttä. Mutta nämät
epäedulliset puolet katosivat miltei kokonaan monien arvokkaiden
luonteenominaisuuksien rinnalla. Descartes oli syvästi
ihmisystävällinen. Vihamiehiänsäkin hän kohteli maltillisesti. Hänellä
oli tapana sanoa: "Jos joku minua loukkaa, koetan kohottaa mieleni niin
korkealle, ett'ei loukkaus siihen asti ylety". Palvelijoitaan hän
kohteli kuin olisivat olleet hänen köyhiä ystäviään, joita tuli
lohduttaa ja auttaa. Hän opetti heille hyviä tapoja, jopa tieteitäkin.
Eräs hänen palvelijoistaan hyötyi niin oppineen isäntänsä neuvoista ja
seurustelusta, että hänestä myöhemmin tuli matematiikin opettaja.
Ystävilleen tekemistään hyvistä teoista ei hän edes tahtonut mitään
kiitosta. "Olen velkapää tuntemaan kiitollisuutta niitä kohtaan,--
sanoi hän--jotka antavat minulle tilaisuuden palvella heitä."



II.


Tarkastaessamme Descartes'n filosofian yleistä luonnetta huomaamme siinä
johtavana evidenssin eli ilmeisen selvyyden aatteen. On luultavaa, että
hän sen nouti matematisista tutkimuksistaan. Todellisuus on Descartes'n
mukaan olemukseltaan ymmärrettävissä ja on kokoonpantu muutamista
yksinkertaisista ja absoluuttisista alkeista. Kaikki oliot johtuvat
näiden alkeiden eri yhtymisistä ja yhteensovittumisesta. Nämät alkeet
ovat senlaatuiset, että järki ne löytää itsestään intuitsionin eli
välittömän tajunnan avulla. Järjen tulee vain kiintyä käsitteisiin ja
aatteisiin, jotka todella ovat ilmeisen selvät, sekä pyrkiä niistä
muodostamaan äärimäisiä johtopäätöksiä, saavuttaakseen tiedon olioiden
yleisluonteesta.

Kolme aatetta on ennen muita evidenttistä eli ilmeisen selvää, nimittäin
aatteet: _ajatus_, _ulottuvaisuus_ ja _täydellisyys_. Ajatus on
Descartesin mukaan samaa kuin sielu; ulottuvaisuus taaskin yhtä kuin
aine ja täydellisyys samaa kuin Jumala. Kaiken muun saattaa selittää
näiden kolmen aatteen ja niiden suhteiden avulla. Descartes'n filosofia
näyttää siis olevan jonkunmoista yleistä matematiikkiä. Mutta lähemmin
tarkastettaessa huomataan, että se vain muodoltaan on matematinen, eikä
sisällykseltään. Ensiksikään ei sillä intuitsionilla, johon hän perustaa
filosofiansa, ole esineenään yksinomaan abstraktisia suureita, kuten
matematiikillä, vaan tosiolioita, kuten esim. ajatus ja täydellisyys.
Toiseksi olettaa Descartes näiden olioiden kätkevän vapauden, josta
matematinen välttämättömyys on seurauksena. Ja siinä kohdin hänen
filosofiansa eroaa Pytagoralaisten puhtaasti matematisesta idealismista
ja Spinozan sallimususkoisesta panteismista.

Ennenkuin siirrymme tarkastamaan Descartes'n filosofian pääpiirteitä,
luomme silmäyksen hänen metodiinsa. Toisessa osassa teostaan "Discours
de la Méthode" (Metodin Esitys) selvittää hän metodinsa periaatteet
neljän pääsäännön muodossa. Ensimäinen näistä säännöistä osottaa, ett'ei
Descartes yksistään ole vapautunut vanhojen filosofien
auktoriteettiuskosta, vaan että hän samalla tavoittelee positivista
totuuden kriteriumia, jona hän pitää evidenssiä eli ilmeistä selvyyttä,
s. o. jonkun käsitteen tai aatteen täydellistä yksinkertaisuutta,
tarkkuutta ja ymmärrettäväisyyttä, joka välttämättömästi saattaa
käsitteen vastaamaan todellisuutta. Descartes'n metodin alkuperus on
siis välitön tajunta, jonka avulla järki saattaa omistaa periaatteita.
Toinen ja kolmas mainituista säännöistä osottavat, millä keinoin järki
saattaa löytää periaatteita ja sitten käyttää niitä kaikkien muiden
tietojen saavuttamiseksi. Nämät keinot ovat analysi, joka menee
himmeästä selvään, s. o. kokoopannusta yksinkertaiseen, ja syntesi, joka
päinvastoin menee selvästi himmeään eli yksinkertaisesta kokoonpantuun.

Mutta sekä analysi että syntesi ovat vastakkaisia toisiansa täydentäviä
ajatustoimituksia, jotka yhteensä muodostavat sen metodillisen
menetystavan, jota kutsutaan deduktsioniksi. Tämä deduktsioni ei ole
sekoitettava Aristoteles'n ja skolastikkojen mekaniseen syllogismiin,
vaan on se järjen toimiva pyrkimys siirtymään toisesta intuitsionista
toiseen. Neljäs sääntö täydentää edellisiä määräämällä analysin ja
syntesin yhteisen ehdon, joka on keskeymätön yksijaksoisuus. Tämä
toteutuu täydellisen kysymykseen kuuluvien aineksien ja näkökohtien
luettelemisen sekä yleiskatsauksien kautta. Tätä menetystapaa kutsuu
Descartes myöskin paikoittain induktsioniksi. Intuitsioni, deduktsioni
ja induktsioni ovat siis Descartes'n metodin päämenetystavat. Mutta
koska induktsioni vain on kahden edellisen täydentäjänä, saatamme pitää
intuitsionia ja deduktsionia hänen metodinsa varsinaisina peruksina.

Descartes'n vakaumukset metodin suhteen johtavat hänet suorastaan
metafysiikkinsä perustuksiin. Hänellä on ollut metodinsa ensimäinen
sääntö apuna metafysiikkinsä kulmakiven laskemisessa. Ilmeisen selvyyden
aate on päässyt kehittymään ja kantamaan hedelmiä. Se saattaa hänet
havaitsemaan, että kaikki hänen siihenastiset vakaumuksensa ovat
perustuneet auktoriteettiin tai tottumukseen, vaan eivät evidenssiin.
Hän päätti siis pitää niitä epäilyksenalaisina, jopa vastaiseksi
väärinä. Syitä tähän epäilykseen esittää hän useita; niitä on aistimien
pettäväisyys, väärä perustelu, unien harhakuvat ja se olettama, että
joku pahansuopa henki huviksensa meitä pettää. Mutta viitattuaan
kaikkiin näihin seikkoihin, jotka oikeuttavat häntä epäilemään
käsitteidensä ja vakaumuksiensa todenperäisyyttä, huomauttaa Descartes,
että hänen kaikkea epäillessään kuitenkin välttämättömästi on pitäminen
totena yhtä seikkaa, nimittäin sitä, että hän epäilee. Itse epäileminen,
ja senkautta tajunnalle välttämättömästi ilmenevä tosiseikka:
ajatteleminen, on hänen mielestään jotakin epäilemätöntä, varmaa.
_Cogito, ergo sum_--ajattelen, siis olen olemassa--on ensimäinen
Descartes'n saavuttama järkähtämätön totuus, on se pelastava luoto, joka
pistää esiin epävarmuuden valtamerestä. Descartes'n epäileminen eroaa
suuresti skeptikkojen epäilemisestä; sillä nämät epäilevät vain
epäilläksensä. Descartes taas epäilee, jotta hän lopulta saavuttaisi
varmuuden ja totuuden. Skeptikkojen epäilys on lopullinen, se on heidän
päämääränsä. Descartes'n epäilys on vain väliaikainen, on vain keino.

Lause _cogito, ergo sum_ sisältää Descartes'n mielestä yksinkertaisimman
ja selvimmän totuuden, joka on kaikkien muiden edellytyksenä, ja sille
hän perustaa filosofiansa. Siitä hän tekee kaksi johtopäätöstä.
Ensimäinen on sielun ja ruumiin erotus eli sielun henkisyys. Descartes'n
perustelu tässä kohdin on seuraava: Ajattelen, siis olen olemassa; mutta
mitä olen? olen ajatteleva olento, enkä muuta; sillä jos oletan, ett'ei
sitä, jota kutsun ruumiikseni, olekaan todellisuudessa olemassa, mutta
että ajatustoimintani jatkuu, niin olen kuitenkin olemassa. Mutta jos
sitävastoin lakkaisin ajattelemasta, lakkaisi myös olemassaoloni vaikka
ruumiini ja kaikki muut seikat olisivat olemassa. Koko olemukseni on
siis ajattelemista, ja minä, s. o. sielu, joka tekee ihmisen siksi kuin
hän on, on kokonaan erilainen kuin ruumis, jopa helpompikin ymmärtää
kuin se.

Toinen johtopäätös, johon Descartes tulee kuuluisan lauseensa johdosta,
on evidenssin kriteriumin oikeutus. Väitteessä _cogito, ergo sum_,--
niin selittää Descartes, se, joka saattaa minut varmaksi sen totuudesta
on vain se selvä tosiseikka, että olemassaolo edellyttää ajattelemista.
Tämän johdosta ottaa Descartes yleiseksi säännöksi, että kaikki ne
seikat, jotka käsitämme hyvin selvästi ja hyvin tarkasti, ovat vallan
todet.

Tehtyään nämät johtopäätökset Descartes siirtyy ulommaksi minää. Ajatus
näet oikeuttaa olettamaan, että ulkopuolella minää on olemassaoloa,
sillä ajatus eli sielu sisältää täydellisyyden aatteen. Tämä tajunnassa
piilevä täydellisyyden aate todistaa Descartes'n mielestä täydellisen
olennon olemassaolon; sillä, sanoo hän, tämä aate ei ole voinut tulla
minuun itsestäni, eikä mistään epätäydellisestä seikasta, ja kuitenkin
sillä täytyy olla syynsä ja alkuunpanijansa. Lisäksi minä, jossa on
täydellisyyden aate, ja joka kuitenkin olen epätäydellinen, en ole itse
voinut antaa itselleni olemassaoloa; sillä jos olisin voinut itse antaa
itselleni olemassaolon, olisin samalla antanut itselleni täydellisyyden.
Siis olen toiselta olennolta saanut sekä epätäydellisen olemassaoloni,
että täydellisyyden aatteen, ja tämä olento on Jumala. Sen, että Jumala,
ollen täydellinen olento, todella on olemassa, todistaa Descartes
huomauttamalla, että täydellisyyteen välttämättömästi kuuluu
olemassaolo, samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu, että sen kolme
kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa.

Tämä n. k. ontologinen Jumalan olemassaolon todistus ei lähemmin
tarkastettuna ja arvosteltuna pidä paikkaansa. Sillä olkoon käsite mikä
tahansa, niin ei olemassaolo loogilliselta kannalta ollenkaan enennä sen
selvyyttä tai täydellisyyttä. Ei myöskään saata varmasti ja selvästi
määritellä täydellisen käsitettä, sillä emme ainoastaan itse ole
epätäydellisiä, vaan meitä ympäröivä maailma on myös suuressa määrin
epätäydellinen. Itse täydellisen käsite on siis meissä voinut syntyä
abstraktsionin kautta epätäydellisestä. Se käsite, jonka meidän oma ja
maailman puutteellisuus ymmärrettävänä meissä synnyttää, on ainoastaan
paremmuuden käsite. Kuitenkin Descartes katsoo täydellisen käsitettä
epäilemättömäksi aksiomiksi. Mutta vaikka mainittu käsite olisikin
ilmeisen selvä ja varma, ei se oikeuta päättämään, että sillä on
vastineensa todellisuudessa. Sillä samalla tavalla voisimme selvästi
kuvitella mitä tahansa ja väittää, että kuvittelemamme seikka on
olemassa.

Esitettyään Jumalan olemassaolon todistukset, Descartes määrää Jumalan
ominaisuudet. Niiden tajuamiseksi arvelee hän riittävän, että
tarkastamme kaikkia itsessämme havaittuja ominaisuuksia ja kysymme onko
niiden omistaminen täydellisyyttä vai ei. Itsessämme havaitsemme täten
epätäydellisiä ominaisuuksia, mutta kaikki ne ominaisuudet, joiden
saatamme kuvitella Jumalassa olevan, ovat täydellisiä. Jumalalla ei voi
olla kokoonpantua luontoa, eikä siis aineellisuutta. Jumala on vain
puhdasta ajattelemista.

Kolmea Jumalan ominaisuutta Descartes pitää ennen muita tärkeinä,
nimittäin kaikkivaltaa eli ehdotonta vapautta, muuttumattomuutta ja
totuudellisuutta.--Jumala on kaikkivaltias s. o. ehdottomasti vapaa.
Ei mikään vallitse eikä rajoita hänen tahtoansa, ei edes hänen oma
järkensä. Tosi ja väärä, hyvä ja paha ovat sellaiset, koska hän ne
sellaisiksi määrää. Samoin matematiikki, siveys, kaikki tieteet ja
yleensä kaikki seikat olisivat saattaneet olla toisin, jos Jumala vain
olisi tahtonut. Jokaisen olennon ja seikan olemassaolo riippuu
täydellisesti Jumalan vapaasta tahdosta; maailma pysyy yllä ainoastaan
sentähden, että Jumala sitä ylläpitää, ja tämä ylläpitäminen on jatkuvaa
luomista.

Paitsi ehdottomasti vapaata tahtoa eli kaikkivaltaa, on Jumalan
täydellisyyden tunnusmerkkejä vielä hänen aikeidensa ja päätöksiensä
muuttumattomuus. Samoin kuin Jumala, on myös totuus muuttumaton. Tämä
muuttumattomuus ilmenee maailmassa sitä hallitsevien luonnonlakien
pysyväisyytenä. Niinpä yleiset liikelait ovat aina samat.--Täydellinen
olento ei voi meitä pettää. Totuus tosin olisi voinut olla toisenlainen,
jos Jumala olisi niin tahtonut, mutta se totuus, jonka Jumala kerran on
säätänyt, on todella sellainen, kuin me sen käsitämme. Jumalan
totuudellisuus perustaa ja selittää evidenssin totuuden.

Mitä Descartes'n yleiseen fysiikkiin tulee, käsittää hän ulkomaailman
kokonaan ulottuvaisuuden muodostamaksi. Kaikki sen muut ominaisuudet,
kuten värit, äänet, hajut, y. m. eivät todella ole olemassa muualla kuin
meidän sielussamme, toisin sanoen, ovat pelkkiä aistimuksiamme. Tästä
seuraa, että maailman selittäminen vain on geometrinen ja mekaninen
tehtävä. Descartes'n fysiikissään noudattama metodi on apriorista
laatua, joka menee syistä seurauksiin. Hän ei tarkasta nykyistä
todellista maailmaa sellaisena kuin se on, vaan luo sen uudelleen
ajatuksellaan, ja kokemus ainoastaan vahvistaa hänen yksityiskohtia
tarkoittavia hypotesejään. Descartes'n käsityksen mukaan Jumala on
säätänyt liikkeen ja ulottuvaisuuden; ja tämän rajattomasti hajaantuvan
liikkeen pyörteistä ja värähdyksistä tähdet syntyvät, liikkuvat ja
pysyvät tasapainossa; eri aineet muodostuvat kappaleiksi ja taaskin
hajaantuvat; kasvit ja eläimet sikiävät, elävät ja ylläpitävät lajiaan.
Ei edes tarvitse olettaa loppusyitä. Ensimäinen alkuunpano, ynnä luontoa
hallitsevat ja ylläpitävät lait riittävät koko luonnon selittämiseksi.
Maailmankaikkeus on Descartes'n mielestä kone, jossa vain tarvitsee
tarkastaa sen osien muotoa ja liikkeitä. Elämä itse on mekaninen ilmiö.
Eläimet ovat vain automateja eli itsekseen liikkuvia koneita.
Viimeksimainitulla omituisella ja epäilemättä väärällä luulolla on
juurensa Descartes'n moralisissa vakaumuksissa. Hän näet arveli, että
ihmiset menettäisivät siveellisen edesvastuuntunteen, jos olettaisivat
eläimissä olevan sielun tai edes pienenkin määrän henkisiä kykyjä.

Lopuksi on meidän luominen silmäys Descartes'n psykologiaan ja moraliin.
--Sielu, niin opettaa Descartes, eroaa kokonaan ulottuvaisuudesta eli
aineesta. Mutta vaikka sielu onkin henkinen ja kokonaan erilainen kuin
ruumis, yhtyvät sielun toiminnat sangen usein ruumiin toimituksiin.
Sielun olemus on ajattelemista, joka siihen määrään yhtyy kaikkiin sen
ilmauksiin, että jos sielu lakkaisi ajattelemasta, se samalla lakkaisi
olemasta. Tästä Descartes tekee sen johtopäätöksen, että sielu alati
ajattelee.

Descartes jakaa sieluntilat kahteen pääryhmään, nimittäin sielun
toimivaan tilaan (actiones) ja kärsivään eli vastaanottavaan tilaan
(passiones). Edelliseen kuuluvat korkeammat sielunkyvyt, kuten ylempi
mieltäminen ja tahdontoiminnat. Sielun vastaanottavaan tilaan kuuluu
paitsi alempia mieltämistiloja, kuten aistimukset ja muisti, myöskin
vietit, halut ja mielenliikutukset. Viimeksimainittuja käsittelee
Descartes teoksessaan "Traité des Passions" (Mielenliikutuksien
Tutkistelu). Niiden esiintymisen ihmisessä Descartes selittää sen
nojalla, että ihminen on henki-ruumiillinen olento. Sielun ja ruumiin
vuorovaikutuksen välittäjäksi Descartes kuvittelee niin kutsuttuja
elonhengekkeitä, jotka, kuten hän itse kuvailee, ovat ohuen
ilmavirtauksen tai soihdusta nousevan liekin kaltaista nopeaan liikkuvaa
ainetta. Sielun kuvittelee Descartes sijaitsevan pienessä aivoissa
olevassa n. k. mäntyrauhasessa. Sinne vievät kevyet elonhengekkeet
viestinsä ruumiista; sieltä ne taaskin virtaavat eri ruumiinosiin
johtaen niihin eri sieluntiloja vastaavia vaikutuksia. Vaikka siis
mielenliikutuksilla Descartes'n käsityksen mukaan on mekaninen
perustuksensa, ja vaikka ne siis suureksi osaksi ovat ruumiista
riippuvaiset, saattaa kuitenkin vapaa tahto niitä melkoisesti lieventää
ja hillitä.--Descartes'n psykologiassa on paljon epäselvää ja
epävarmaa. Lukuunottamatta muutamia todellisuuden havaitsemiseen
perustuvia huomautuksia, täytyy myöntää, että Descartes'n psykologiset
tutkimukset ovat hänen järjestelmänsä heikoin osa.

Erityistä moralifilosofista teosta Descartes ei ole kirjoittanut; hänen
siveysoppia koskevia mielipiteitänsä tulee siis poimia esiin hänen eri
teoksistaan ja kirjeistään. Teoksessaan "Discours de la Méthode"
(Metodin Esitys) Descartes kertoo muodostaneensa itselleen väliaikaisen
siveysopin, jonka tarkoituksena oli se, että filosofi sitä noudattamalla
saavuttaisi kaipaamansa mielenrauhan, voidakseen levollisesti jatkaa
tutkimuksiansa. Kirjeissään oppilailleen, prinsessa Elisabetille ja
Kristiina kuningattarelle, selvittelee hän lähemmin vakaumuksiansa tässä
suhteessa. Siitä käy selville, että Descartes'n morali on suuressa
määrin stoalaisen siveysopin kaltaista. Tosihyvää on vain se, jonka
toteuttaminen riippuu meistä, omasta tahdostamme. Korkein hyvä on siinä,
että lujasti tahdomme tehdä hyvää, sekä hyvän omantunnon tuottamassa
sielunrauhassa. Saavuttaaksemme autuaallisen sielunrauhan ja
mielentyydytyksen, tulee meidän hankkia tieto siitä, mitä hyvä on, sekä
sitten päättää ryhtyä sitä toteuttamaan. Siveellisessä toiminnassa on
siis intellektin toiminnalla melkoinen osansa. Jos hyvin ymmärrämme mikä
on hyvää, ja jos arvostelukykymme on kehittynyt--niin väittää
Descartes--saatamme myöskin hyvin toimia.



RENÉ DESCARTES.


METODIN ESITYS


OHJAUKSEKSI OIKEAAN AJATTELEMISEEN JA TOTUUDEN ETSIMISEEN TIETEESTÄ.


Jos tämä esitys tuntuu olevan liian pitkä luettavaksi yhdessä jaksossa,
saattaa sen jakaa kuuteen osaan. Ensimäinen sisältää useita tiedettä
koskevia mietteitä; toinen tekijän etsimän metodin pääsäännöt; kolmas
muutamia tekijän mainitusta metodista johtamia moralisääntöjä; neljäs ne
perusteet, joiden nojalla tekijä todistaa Jumalan ja ihmissielun
olemassaolon ja jotka ovat hänen metafysiikkinsä perustuksena; viides
joukon tekijän tutkimia luonnontieteellisiä kysymyksiä, erityisesti
selityksen sydämen tykytyksestä ja muutamista muista vaikeista
lääketieteellisistä seikoista, sekä lisäksi selonteon ihmis- ja
eläinsielun erotuksesta; ja kuudes eli viimeinen sellaista, mitä tekijän
mielestä sen tulee tietää, joka tahtoo tunkea syvemmälle luonnon
tuntemiseen, sekä ne syyt, jotka ovat aiheuttaneet tekijän kirjallisen
toiminnan.



ENSIMÄINEN OSA.


Paraiten jaettuna maailmassa on terve järki, sillä jokainen luulee
saaneensa siitä niin riittävän osan ett'eivät tavallisesti nekään
henkilöt, joita kaikissa muissa seikoissa on vaikea tyydyttää, halua
että heillä olisi sitä enemmän kuin heillä on. Ei sovi olettaa kaikkien
tässä suhteessa erehtyvän; päinvastoin tämä seikka osottaa, että oikea
arvostelukyky ja toden ja väärän erottamistaito, jota nimenomaan
kutsutaan terveeksi järjeksi, luonnoltaan on samanlainen kaikissa
ihmisissä, sekä myös, ett'ei mielipiteiden erilaisuus johdu siitä, että
toisella on enemmän järkeä kuin toisella, vaan siitä, että ajatuksemme
kulkevat eri teitä ja ett'emme tarkasta samoja seikkoja. Sillä terve
järki ei yksinään riitä, pääasia on, että sitä osataan oikein käyttää.
Suurimmat henget saattavat yhtä hyvin harjottaa suurimpia paheita kuin
suurimpia hyveitä; ja vitkalleen astuvat saattavat edistyä paljoa
enemmän jos he yhä seuraavat suoraa tietä, kuin ne, jotka juoksevat ja
poikkeavat tieltä.

Minä puolestani en koskaan ole pitänyt järkeäni missään suhteessa
täydellisempänä muiden ihmisten järkeä; päinvastoin olen usein halunnut
yhtä nopeaa käsityskykyä, yhtä selvää ja varmaa kuvitusvoimaa tai yhtä
laajaa ja pettämätöntä muistia kuin olen tavannut muutamissa muissa
henkilöissä. Ainoastaan näiden ominaisuuksien perustuksella henki
mielestäni saattaa kehittyä täydellisemmäksi; sillä koska järki on ainoa
seikka, joka on ihmiselle olennoinen, ja joka erottaa hänet eläimestä,
luulen sen olevan täydellisenä kussakin ihmisessä ja yhdyn tässä
suhteessa niihin filosofeihin, jotka väittävät, että saman lajin
yksilöt eroavat toisistaan ainoastaan satunnaisten ominaisuuksien
enemmyyden tai vähemmyyden, eivätkä olemuksensa puolesta.

Mutta en pelkää mainita että onneksi ne olot, joissa nuoruudesta alkaen
olen elänyt, minussa ovat herättäneet mietteitä ja periaatteita, joiden
johdolla olen muodostanut metodin. Sen avulla toivon voivani vähitellen
lisätä tietojani ja kehittää ne niin korkealle, kuin henkeni
keskinkertaisuus ja elämäni lyhyys sallivat. Sillä minulla on siitä jo
ollut niin paljon hyötyä, että tarkatessani filosofin silmällä ihmisten
eri tekoja ja yrityksiä, huomaan niiden melkein kaikkien olevan
turhamielisiä ja tarpeettomia. Ja kuitenkin olen itseäni arvostellessani
taipuvampi epäilemään kykyäni kuin siitä kerskaamaan. Enkä senvuoksi
saata olla tuntematta vilpitöntä tyydytystä siitä edistyksestä, jonka jo
luulen saavuttaneeni totuuden etsimisessä, ja toivon tulevaisuuden
osottavan todeksi sen seikan, että minun kaikista puhtaasti
inhimillisistä toimista valitsemani tehtävä, kuten rohkenen luulla,
todella on hyvä ja arvokas.

Kuitenkin saatan erehtyä, ja kenties pidän pelkkää kuparia kultana ja
lasipalasia jalokivinä. Tiedänhän kuinka herkät olemme erehtymään
itsemme suhteen, sekä kuinka epäiltävinä ystäviemmekin arvostelut ovat
pidettävät, silloin kun ne ovat meille suotuisat. Mutta mielihyvällä
olen tässä esityksessä mainitseva noudattamani menetystavan sekä kuvaava
elämääni ikäänkuin maalauksessa, jotta jokainen itse siitä saattaisi
muodostaa mielipiteensä. Jos sittemmin kuulen näitä mielipiteitä, olen
niistä saava uuden oppimiskeinon entisten lisäksi.

Tarkoitukseni ei siis ole tässä opettaa sitä metodia, jota kunkin tulee
noudattaa ohjaukseksi oikeaan ajattelemiseen, vaan ainoastaan osottaa,
millä tavoin minä olen koettanut ohjata omaa järkeäni. Sen, joka rupeaa
muita neuvomaan, tulee pitää itseänsä opastettavaansa taitavampana,
sillä pieninkin erehdys neuvojan puolelta tuottaa hänelle moitetta.
Tarjoan siis tämän kirjoituksen ainoastaan kertomuksena tai tarinana,
jossa sellaisten esimerkkien ohella, joita sopii seurata ehkä on useita
toisia, joita syystä ei sovi seurata. Toivon että siitä on hyötyä
monelle, eikä vahinkoa kellekään, ja että kaikki tunnustavat
avomielisyyteni.

Minulle on lapsuudesta alkaen opetettu kirjallisuutta ja tieteitä, ja
koska minulle vakuutettiin, että niiden avulla saattaa saavuttaa selvän
ja varman tiedon kaikesta siitä, mikä on hyödyllistä elämälle, heräsi
minussa tavaton halu niitä oppia. Mutta niin pian kuin olin saavuttanut
sen oppimäärän, jonka omistaminen tavallisesti oikeuttaa oppineiden
lukuun pääsemisen, muuttui mielipiteeni kokonaan. Sillä minua rupesi
vaivaamaan niin moni epäilys ja erehdys, ett'en opinnoistani arvellut
saaneeni muuta etua kuin sen, että yhä enemmän huomasin
tiedottomuuttani. Ja kuitenkin kävin koulua, joka oli Europan
kuuluisimpia ja jossa oli opettajina niin oppineita miehiä kuin yleensä
saattaa olla. Olin siellä oppinut kaiken sen, minkä muutkin. Ja koska en
tyytynyt niihin tieteisiin, joita siellä opetettiin, olin lisäksi
lukenut kaikki mitä harvinaisimpia ja huomattavimpia seikkoja
sisältävät kirjat, jotka vain olivat joutuneet käsiini. Tämän ohella
sain tietää miten muut minua arvostelivat ja huomasin, ett'ei minua
suinkaan pidetty tovereitani huonompana, vaikka heidän joukossaan oli
muutamia, jotka oli määrätty täyttämään opettajiemme paikkoja, niiden
avoimiksi jouduttua. Päälle päätteeksi meidän vuosisadallamme oli
mielestäni yhtä suuria ja lukuisia neroja kuin kuluneillakin. Tämän
johdosta pidin itseäni oikeutettuna arvostelemaan muita ihmisiä itseni
mukaan sekä arvelemaan, ettei maailmassa ollut olemassa yhtään sellaista
oppia, jommoista minua aikaisemmin oli saatettu toivomaan.

En kuitenkaan halveksinut niitä opinharjotuksia, jotka koulussa ovat
käytännössä. Käsitin, että ne kielet, joita siellä opetetaan, ovat
välttämättömät vanhojen kirjojen ymmärtämiseksi, että miellyttävät tarut
vilkastuttavat kuvitusvoimaa, että historian huomattavat tapaukset
kohottavat mieltä ja että niiden punnitseva tarkastaminen kehittää
arvostelukykyä. Sillä kaikkien hyvien kirjojen lukeminen on kuin
keskustelua niiden tekijäin, s. o. kuluneiden vuosisatojen parasten
miesten kanssa, jopa lisäksi tarkoin punnittua keskustelua, jossa he
ilmaisevat meille vain paraat ajatuksensa. Niinpä on
kaunopuheliaisuudella verraton pontensa ja viehätyksensä; runoudella on
hienoutensa ja valtaava suloutensa; matematiikilla on hyvin tarkat
tuloksensa, jotka yhtä suuressa määrässä miellyttävät tiedonhaluisia
kuin ne helpottavat kaikkia taiteita ja vähentävät inhimillistä työtä.
Samoin siveellisyyttä käsittelevät kirjoitukset sisältävät paljon
opettavaista sekä useita hyödyllisiä kehotuksia hyveeseen; teologia
opastaa taivasta ansaitsemaan; filosofia opettaa puhumaan
todennäköisesti kaikista seikoista ja tuottaa sen harjottajalle
kunnioitusta vähemmän oppineiden puolelta; lakitiede, lääketiede ja muut
tieteet tuottavat kunniaa ja rikkautta niiden harjottajille. Sanalla
sanoen, on hyvä tutkia niitä kaikkia jopa mitä taikauskoisimpia ja
epäluotettavampia, jotta saattaisi tuntea niiden oikean arvon ja karttaa
niiden aikaansaamaa erehdystä.

Mutta arvelin jo käyttäneeni tarpeeksi aikaa kielien oppimiseen sekä
myös vanhojen kansojen, kirjojen, historian ja tarujen lukemiseen. Sillä
keskustelu kuluneiden vuosisatojen ihmisten kanssa on verrattava
matkustamiseen. Meidän on hyvä oppia tuntemaan eri kansojen tapoja, että
voisimme järkevästi arvostella oman maan tapoja ja ett'emme luulisi
kaikkea sitä, mikä poikkeaa oman maan tavoista, naurettavaksi ja
järjettömäksi, kuten niiden on tapa tehdä, jotka eivät ole mitään
nähneet. Mutta se, joka panee liian paljon aikaa matkustamiseen, käy
viimein vieraaksi omalle maalleen, ja siltä, joka on liian halukas
tuntemaan kuluneiden vuosisatojen tapahtumia, oman vuosisadan tapaukset
suuressa määrin jäävät tuntematta. Sitäpaitsi tarut saattavat
kuvittelemaan useita mahdottomia seikkoja mahdollisiksi; ja tarkimmatkin
historioitsijat, joll'eivät juuri muuta tai suurenna esittämiensä
seikkojen arvoa tehdäkseen ne huvittavammiksi, kumminkin melkein aina
jättävät syrjään vähäpätöisemmät ja vähemmän huomattavat asianhaarat.
Täten heidän esittämänsä seikat eivät ole todellisuuden mukaiset; ja ne,
jotka järjestävät elämänsä niistä noutamiensa esimerkkien mukaan,
saattavat helposti menetellä yhtä omituisesti kuin kuljeksivat
romaanisankarimme, sekä ryhtyä yrityksiin, jotka käyvät yli heidän
voimiensa.

Pidin suuressa kunniassa kaunopuheliaisuutta ja runoutta, mutta arvelin
molempia enemmän luonnonlahjoiksi kuin ahkeruuden hedelmiksi. Se, jolla
on erittäin etevä arvostelukyky ja joka sangen hyvin järjestää
ajatuksensa tehdäkseen ne selviksi ja ymmärrettäviksi, voi aina mitä
helpoimmin vakuuttaa muille väitöksiään, vaikka se tapahtuukin huonolla
murteella, ja vaikk'ei hän koskaan ole tutkinut kaunopuheliaisuutta.
Samoin ovat ne, joilla on mitä miellyttävimmät mielijohteet, joita
sangen sirosti ja vienosti osaavat esittää, paraat runoilijat, vaikkapa
runousoppi onkin heille tuntematon.

Pidin etupäässä matematiikistä sen todistuksien varmuuden ja selvyyden
tähden, mutta en vielä huomannut sen tuottamaa todellista hyötyä. Sillä
ajattelin, että se vain oli mekanisen taidon palveluksessa ja
ihmettelin, ett'ei sen vankalle ja varmalle perustalle oltu rakennettu
mitään korkeampaa. Päinvastaisesti vertasin vanhojen pakanallisten
kirjailijain siveysopillisia kirjoituksia hyvin muhkeisiin ja komeisiin
palatseihin, jotka on rakennettu pelkälle hiedalle ja loalle. He näet
suuresti ylistävät hyveitä ja esittävät niitä mitä kunnioitettavimmassa
valossa, mutta eivät tarpeeksi opasta niiden tuntemiseen. Usein se,
mille he antavat niin kauniin nimen, ei ole muuta kuin tunteettomuutta,
ylpeyttä, epätoivoa tai isänmurhaa.

Kunnioitin meidän teologiaamme ja toivoin yhtä hyvällä syyllä kuin
muutkin pääseväni taivaaseen. Mutta havaittuani varmaksi sen seikan,
että tie sinne on avoinna yhtä hyvin kaikkein oppimattomimmalle kuin
oppineimmalle ja että sinne johdattavat ilmoitetut totuudet käyvät yli
ymmärryksemme, en uskaltanut alistaa niitä heikon järkeni punnittavaksi,
vaan arvelin, että sen, joka tahtoisi ryhtyä niitä tutkimaan ja siinä
toivoisi onnistuvansa, täytyisi saada erityistä apua taivaasta ja olla
ihmistä etevämpi olento.

Filosofiasta sanon ainoastaan, ett'ei siinä, vaikka etevimmät nerot
vuosisatoja sitten ovat sitä viljelleet, vielä ole ainoatakaan seikkaa,
josta ei väiteltäisi ja joka ei olisi epäiltävä. En siis ollut niin
itserakas, että olisin toivonut onnistuvani siinä paremmin kuin muut.
Ajatellessani mitenkä paljon samaa seikkaa koskevia oppineiden
puolustamia erilaisia mielipiteitä saattaa olla, vaikka ei koskaan voi
olla muuta kuin yksi ainoa, joka vastaa todellisuutta, pidin melkein
vääränä kaikkea, mikä ainoastaan oli todennäköistä.

Mitä tulee muihin tieteisiin, mikäli ne lainaavat periaatteensa
filosofiasta, en arvellut niin löyhälle perustukselle voitavan rakentaa
mitään pysyväistä; eikä niiden tuottama kunnia ja raha-ansio voineet
houkutella minua niitä oppimaan. Sillä varallisuussuhteeni eivät,
Jumalan kiitos, pakottaneet minua tekemään tieteestä ammattia
elatuksekseni. En tosin kyynikon tavoin halveksinut kunniaa; mutta panin
hyvin vähän arvoa sellaiseen kunniaan, jota en luullut täydellä syyllä
ansaitsevani. Lisäksi tunsin tarpeeksi väärien oppien arvon, niin
ett'eivät alkemistien lupaukset, astrologien ennustukset, noitien
petokset, eivätkä muiden sellaisten henkilöiden vehkeet ja kerskaukset,
jotka ovat tietävinään enemmän kuin mitä tietävät, voineet viedä minua
harhaan.

Sentähden hylkäsin kokonaan tieteiden tutkimisen, niin pian kuin ikäni
vapautti minut opettajieni holhouksesta. Päätin yksinomaan etsiä sitä
tiedettä, jonka saattaisin löytää itsestäni tai maailman suuresta
kirjasta ja käytin lopun nuoruuttani matkustelemiseen. Näin hallitsijain
hoveja ja sotajoukkoja, seurustelin eri-säätyisten ja -luonteisten
henkilöiden kanssa, kokosin eri kokemuksia, koettelin itseäni onnen eri
vaiheissa ja punnitsin jokaista kohtaamaani seikkaa niin, että siitä
saisin jotakin hyötyä. Sillä arvelin voitavan löytää paljon enemmän
totuutta niistä mietteistä, joihin jokaisen itsensä kokemat tapahtumat
antavat aihetta, ja joita pian rangaistuksena seuraa huono tulos, jos on
tehty väärä johtopäätös, kuin oppineen tehottomasta mietiskelystä
työhuoneessaan. Tämän mietiskelyn tuloksista näet on vain se seuraus,
että oppinut niistä ehkä on sitä ylpeämpi, kuta enemmän ne poikkeavat
tavallisista mielipiteistä, sillä hänen on täytynyt osottaa kahta
suurempaa nerokkaisuutta ja keinotekoisuutta tehdäkseen ne
todennäköisiksi. Minä puolestani aina palavasti halusin oppia erottamaan
toden väärästä, voidakseni selvästi punnita tekojani ja varmasti kulkea
eteenpäin elämässä.

En tarkastaessani muiden ihmisten tapoja niistä löytänyt mitään
luotettavaa toiminnan ohjetta, sillä huomasin niissä melkein yhtä paljon
erilaisuutta kuin sitä ennen olin havainnut filosofien mielipiteissä.
Tästä sain ainoastaan sen hyödyllisen kokemuksen, että toiset suuret
kansat yleisesti omistavat ja hyväksyvät useita seikkoja, jotka meistä
näyttävät hyvin omituisilta ja naurettavilta, ja ett'en enää uskonut
varmasti mitään sellaista, jonka perustuksena ei ollut muu kuin
esimerkki ja tapa. Näin vähitellen vapauduin monesta erehdyksestä, joka
saattaa himmentää luonnollisen käsityskykymme selkeyttä ja tehdä meidät
vähemmän kykeneviksi kuuntelemaan järjen ääntä. Ja kulutettuani muutamia
vuosia näin tutkien maailman kirjaa ja tavoittaen kokemusta, päätin
eräänä päivänä myös ruveta tutkimaan omaa itseäni ja käyttämään kaikki
henkeni voimat oikean menetystavan löytämiseen. Tämä minulle onnistuikin
paljoa paremmin kuin jos en olisi poistunut omasta maasta ja kirjojeni
luota.



TOINEN OSA.


Oleskelin siihen aikaan Saksassa, jonne sota,[1] joka ei vielä ole
päättynyt, oli minut saattanut. Kun palasin keisarin kruunauksesta[2]
armeijaan, asetuin talven alussa kaupunginosaan, jossa minulla ei ollut
mitään seuraa ja jossa kaikeksi onneksi eivät huolet eivätkä
mielenliikutukset minua vaivanneet. Pysyin koko päivän yksin
sulkeutuneena lämpimään huoneeseen, jossa minulla oli hyvä aika syventyä
ajatuksiini.

[1] Kolmikymmenvuotinen sota. Suom. huom.

[2] Keisari Ferdinand II:n kruunauksesta, joka tapahtui Frankfurtissa v.
1619. Suom. huom.

Ensimäisiä ajatuksiani oli se, ett'eivät useinkaan sellaiset teokset,
jotka on kokoonpantu monesta osasta ja jotka ovat eri mestarien
valmistamat, ole yhtä täydelliset kuin yhden ainoan henkilön
aikaansaamat. Sellaiset rakennukset esimerkiksi, joita yksi ainoa
arkkitehti on alkanut rakennuttaa ja jotka hän on valmiiksi
rakennuttanut, tavallisesti ovat kauniimmat ja mukavammat kuin ne, joita
useammat ovat koettaneet parannella käyttämällä hyväkseen vanhoja
muureja, jotka alkuperäisesti oli rakennettu toista tarkoitusta varten.
Siten vanhat kaupungit, jotka alussa vain olivat pieniä kauppaloita,
mutta joista aikojen kuluessa on paisunut suuria kaupunkeja, ovat
tavallisesti sangen huonosti laaditut verrattuina niihin, jotka
insinööri mielensä mukaan piirustuksiensa johdolla sovittaa tasangolle.
Jos näet tarkastamme edellisten talojen rakennuksia erikseen, huomaamme
niissä usein yhtä paljon jopa enemmänkin taidetta kuin jälkimäisten
kaupunkien taloissa, mutta jos otamme huomioon miten edelliset on
järjestetty, kuinka on sekaisin pieniä taloja suurten vieressä sekä
kuinka kadut ovat väärät ja epätasaiset, niin pikemmin pidämme niitä
sattuman kuin järkevien ihmisten laatimina. Ja kuitenkin on ammoisista
ajoista ollut muutamia virkamiehiä, joiden on täytynyt pitää huolta
siitä että yksityisten talot kohottaisivat kaupungin yleistä kaunista
ulkomuotoa. Tästä huomaamme miten vaikeaa on aikaansaada mitään
täydellistä ainoastaan jatkamalla toisen työtä. Tämän johdosta tulin
ajatelleeksi ett'eivät ne muinoin puoleksi villit kansat, jotka vasta
vähitellen ovat sivistyneet, ja jotka sikäli ovat laatineet lakinsa,
mikäli rikokset ja riidat ovat heidät siihen pakottaneet, voi olla yhtä
korkealla kehityskannalla kuin ne kansat, jotka muodostettuaan
yhteiskuntansa heti ovat ottaneet huomioon jonkun viisaan lainlaatijan
asetukset. Varmaa myös on, että oikean uskonnon kanta, jonka Jumala
yksin on säätänyt, on verrattomasti etevämpi kuin kaikkien muiden. Mitä
inhimillisiin seikkoihin tulee, en luule Spartan muinaisen korkean
kukoistuksen johtuneen siitä, että jokainen sen yksityisistä laeista
olisi ollut hyvä, sillä usea niistä oli kovin omituinen ja ristiriidassa
siveellisyyden kanssa, vaan siitä, että yksi ainoa mies oli ne keksinyt
ja että niillä kaikilla siis oli sama tarkoitus. Samanlaiseen
johtopäätökseen tulin kirjoissa esitettyjen tieteiden suhteen, ainakin
niiden, joiden perusteet vain ovat luultavia, mutta jotka itse teossa
eivät todista mitään ja jotka ovat vähitellen syntyneet ja kasvaneet
useiden eri henkilöiden mielipiteistä. Ne eivät likimainkaan lähene
totuutta siinä määrin kuin selväjärkisen miehen yksinkertaiset
luonnolliset mietteet hänen omassa kokemuspiirissään esiintyneistä
seikoista. Vielä tulin ajatelleeksi, että me täysi-ikäiset kaikki olemme
olleet lapsia ennenkun tulimme aikaihmisiksi ja että kauan olemme olleet
mielihalumme ja opettajamme ohjattavina, jotka usein ovat olleet
ristiriitaiset keskenään, ja joita ehkä ei kumpikaan aina neuvonut
meille parasta. On siis mahdotonta, että arvostelukykymme olisi yhtä
selvä ja luotettava kuin jos syntymästämme alkaen olisimme täydellisesti
käyttäneet järkeämme ja olleet yksistään sen ohjaamat.

Tosin ei pureta kaupungin kaikkia taloja ainoastaan siinä
tarkoituksessa, että ne uudelleen paremmin rakennettaisiin ja että kadut
tulisivat kauniimmiksi; vaan näemme monenkin purkavan talonsa
rakentaakseen sen uudestaan, jopa talonomistajien joskus pakosta niin
tekevän, kun heidän talonsa ovat vähällä luhistua kokoon ja kun niiden
perustukset eivät ole tarpeeksi vahvat. Tämän esimerkin johdosta
arvelin, ett'ei luultavasti kukaan yksityinen ihminen rupea parantamaan
valtiota muuttamalla siinä kaikki perustuksia myöten ja kumoamalla
kaikki uudistusta varten, ja ett'ei täten liioin voi parantaa tieteitä
kokonaisuudessaan eikä niiden juurtunutta opettamistapaa kouluissa.
Mutta mitä siihen asti saavuttamiin vakaumuksiin tuli, pidin sopivimpana
syrjäyttää ne kerrassaan ja sitten asettaa sijaan parempia tai ehkä
samatkin, mutta järjellisesti punnittuina. Olin varma siitä, että näin
menettelemällä onnistuisin paljon paremmin järjestämään elämäni, kuin
jos ainoastaan olisin rakentanut vanhoille perustuksille ja nojautunut
yksistään niihin vakaumuksiin, joita minulle nuoruudessani oli
tyrkytetty, ilman että itse koskaan olin tutkinut niiden
todenperäisyyttä. Tosin huomasin tämän menetystavan tarjoavan paljon
vaikeuksia, mutta ne eivät kuitenkaan olleet voittamattomia, eivätkä
verrattavat niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vähimpienkin
yhteiskunnallisten olojen korjaamiseen. Näitä suuria rakennuksia on
hyvin vaikea uudelleen pystyttää jos ne kerta on revitty alas, jopa
niitä on vaikea pystyttää, pystyssäkin, jos ne kerran ovat ruvenneet
horjumaan; ja niiden kaatuminen aikaansaa suuria tuhoja. Niiden
puutteellisuuksia, jos niitä on olemassa--ja niissä havaittava
erilaisuus tarpeeksi todistaa että useissa on puutteellisuuksia--on
tottumus epäilemättä suuressa määrin lieventänyt, vieläpä välttänyt tai
vähitellen poistanut sellaisia, joita ei harkinnan avulla niin helposti
voitaisi korjata. Sanalla sanoen, olevat olot ovat melkein aina
siedettävämmät kuin niiden vaihdos, samoin kuin vuoren rinteitä
kiertelevät valtatiet liikkeestä vähitellen niin tasoittuvat ja tulevat
niin mukaviksi, että on paljon parempi kulkea niitä pitkin, kuin
oikaista kiipeämällä kallioiden yli ja laskeutua jyrkänteiden pohjaan.

En siis saata mitenkään hyväksyä niiden hätäisten ja levottomien
henkilöiden menettelyä, jotka, huolimatta siitä, ett'ei heidän
syntymänsä eivätkä olonsa ole kutsuneet heitä yhteiskunnallisia asioita
ohjaamaan, eivät saata olla yhäti keksimättä jotakin uutta parannusta.
Jos tämä kirjoitus vähimmässäkin määrässä saattaisi lukijoitani
epäilemään minussa moista turhamielisyyttä olevan, niin minua sen
julkaiseminen suuresti pahoittaisi. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut
muu kuin se, että olen koettanut saattaa paremmalle tolalle oman
ajattelemiseni ja rakentaa perustalle, joka on kokonaan minun omani.
Vaikka tässä esitän työni kaavan, koska se minua on tyydyttänyt, en
kuitenkaan tahdo kehottaa ketään sitä jäljittelemään. Niillä, joille
Jumala on antanut suuremmat lahjat, on ehkä korkeammat tuumat; mutta
pelkään jo että minun tässä esittämäni tuuma monesta tuntuu liian
rohkealta. Yksistään päätös hyljätä kaikki ne mielipiteet, joita ennen
on pidetty tosina, on yritys, jota ei jokainen saata tehdä. Maailmassa
näet on olemassa melkein vain kahdenlaisia henkilöitä, joita ei
kumpiakaan mainittu yritys miellytä. Toiset näistä pitävät itseään
viisaampina kuin ovat, eivätkä saata olla tekemättä hätäisiä
arvosteluja, eivätkä malta ajatella säännöllisesti. Jos tällaiset
ihmiset kerran rupeaisivat epäilemään saavuttamiaan vakaumuksia ja
poikkeamaan yhteiseltä tieltä, eivät he koskaan voisi seurata sitä
polkua, joka johdattaa heitä suoraan, vaan harhailisivat koko
elinaikansa. Toiset taas ovat tarpeeksi järkevät ja vaatimattomat
ymmärtääkseen, että he huonommin kuin jotkut toiset erottavat toden
väärästä; he ottavat senvuoksi oppia näiltä ja noudattavat ennemmin
heidän mielipiteitään, luopuen tavoittelemasta itse parempia.

Minä puolestani olisin epäilemättä kuulunut jälkimäisten lukuun, jos
minulla vain olisi ollut yksi ainoa opettaja tai jos en olisi huomannut
erotusta, joka ammoisista ajoista on ollut olemassa kaikkein
oppineimpien mielipiteiden välillä. Olin jo koulussa huomannut, ett'emme
saata kuvitella mitään niin outoa ja uskomatonta seikkaa, jota ei joku
filosofi jo olisi lausunut. Huomasin sittemmin matkoillani lisäksi,
ett'eivät nekään, joiden mielipiteet suuresti poikkeavat meidän
mielipiteistämme, siltä ole raakalaisia tai villejä, vaan että he usein
käyttävät järkeänsä yhtä hyvin ja paremmin kuin me. Vielä ajattelin että
sama ihminen, samoine hengenlahjoineen kehittyy toisenlaiseksi eläessään
Ranskalaisten tai Saksalaisten parissa, kuin jos hän alati eläisi
Kiinalaisten tai ihmissyöjien keskuudessa, ja että mitä vain
vaatteidemme kuosiin tulee, sellainen kuosi, joka meitä miellytti
kymmenen vuotta sitten, ja joka ehkä taas miellyttää meitä ennenkuin
seuraavat kymmenen vuotta ovat kuluneet, nyt tuntuu meistä
huomiotaherättävältä ja naurettavalta. Meitä siis johtaa paljoa enemmän
tapa ja esimerkki kuin varma tieto; äänien enemmistö taas ei ole mikään
todistus vaikealöytöisen totuuden pätevyydestä, koska on
todenmukaisempaa, että yksi ainoa henkilö sen on keksinyt kuin koko
kansa. Mutta koska en tavannut ainoatakaan henkilöä, jonka mielipiteet
olisivat olleet muita etevämmät, oli minun melkein pakko omin voimin
pyrkiä eteenpäin ajatuksen tiellä.

Mutta miehen tavoin, joka kulkee yksin ja pimeässä, päätin astua niin
hitaasti ja olla joka suhteessa niin varovainen, että ainakin välttäisin
kompastumista, vaikka matkani siten edistyisikin hyvin hitaasti. Jopa
päätin, ett'en koskaan hylkäisi ainoatakaan niistä mielipiteistä, jotka
ennen ilman järjen johtoa olivat juurtuneet mieleeni, ennenkuin olisin
tarpeeksi punninnut aiottua yritystäni ja löytänyt oikean metodin, jonka
avulla oppisin tuntemaan kaiken sen, jota henkeni kykenisi tajuamaan.

Olin nuorempana filosofian alalla tutkinut vähän logiikkia ja
matematiikin alalla geometrista analyysiä, ja algebraa, ja näistä
kolmesta tieteestä näytti voivan olla tuumalleni hyötyä. Mutta
tutkiessani niitä tarkasti huomasin että logiikin päätelmät ja useimmat
sen säännöistä enimmästi selittävät toiselle niitä seikkoja, jotka jo
tunnetaan, tai, Lulluksen tieteen tavoin, puhuvat arvostelematta
seikoista, joita ei tunneta, sen sijaan että niitä opettaisivat.
Logiikki tosin sisältää, paljon tosia ja hyviä sääntöjä, mutta siihen on
myös sekoitettu paljon vahingollisia ja tarpeettomia, joita meidän on
melkein yhtä vaikea erottaa edellisistä, kuin Dianan tai Minervan
kuvapatsasta marmorilohkareesta, jota ei vielä ole veistelty. Mitä
vanhojen kansojen geometriseen analyysiin ja molempien kansojen
algebraan tulee, käsittelevät ne yksinomaan hyvin abstraktisia ja
hyödyttömiä tiedonesineitä. Edellinen on aina niin liittynyt kuvioiden
tarkastamiseen, ett'ei se voi kehittää ajatuskykyä suuresti väsyttämättä
kuvitusvoimaa. Jälkimäisessä on niin takerruttu muutamiin sääntöihin ja
merkkeihin, että siitä on syntynyt sekava ja himmeä taito, joka rasittaa
henkeä, eikä sitä kehitä oikean tieteen tavoin. Tämä seikka antoi
minulle aihetta etsimään toista metodia, joka tarjoaisi näiden kolmen
tieteen edut, mutta olisi vapaa niiden virheistä. Ja kuten lakien
paljous usein on paheiden verukkeena, ja se valtio on sangen hyvin
järjestetty, jossa vain on vähän, mutta ehdottomasti noudatettuja
lakeja, samoin luulin noiden lukuisien logiikin sääntöjen asemesta
neljän seuraavan säännön riittävän, kunhan vain varmasti ja
järkähtämättä päättäisin aina niitä noudattaa.

Ensimäinen sääntö oli se, ett'en koskaan pitäisi totena mitään seikkaa,
ennenkuin ilmeisen selvästi olisin huomannut sen todeksi; s. o. että
huolellisesti välttäisin hätäilemistä ja ennakkoluuloja ja että olisin
tekemättä johtopäätöksiä mistään muusta kuin sellaisesta seikasta, joka
esiintyisi hengelleni niin selvänä ja tarkkana, ett'ei minulla olisi
mitään syytä sitä epäillä.

Toinen sääntö oli se, että jakaisin jokaisen tutkittavaksi valitsemani
seikan niin moneen yksinkertaiseen osaan kuin suinkin olisi mahdollista
ja kuin olisi tarpeellista asian ratkaisun helpottamiseksi.

Kolmas, että ajattelemisessani noudattaisin sellaista järjestystä, että
alkaisin yksinkertaisimmista ja helpoimmin ymmärrettävistä seikoista ja
vasta vähitellen ikäänkuin asteittain kohoaisin tutkimaan kaikkein
vaikeimpia ja että olettaisin sellaisissakin seikoissa olevan
keskinäistä järjestystä, jotka eivät luonnosta seuraa toinen toistansa.

Neljäs vihdoin, että kaikkialla suorittaisin niin täydellisen
luettelemisen ja panisin toimeen niin yleisiä katsauksia, että varmaan
tietäisin, ett'ei minulta jäisi mitään lukuunottamatta.

Ne pitkät, vallan yksinkertaiset ja helpot perustesarjat, joita
geometrikot käyttävät laatiessaan vaikeimmat todistuksensa, antoivat
aihetta siihen olettamukseeni, että kaikki seikat, jotka voivat langeta
ihmisen tietopiiriin, samalla tavoin johtuvat toisistaan. Ja jos siis
vain kartamme pitämästä mitään sellaista totena, joka on väärää, ja jos
noudatamme sitä järjestystä, joka on tarpeellinen toisen seikan
johtamiseksi toisesta, ei saata olla niin etäistä tiedonesinettä,
ett'emme sitä saavuttaisi, eikä niin salaista, ett'emme sitä löytäisi.
En ollut neuvoton sen suhteen, mistä minun tuli alkaa. Sillä tiesin jo,
että oli alkaminen siitä, mikä on yksinkertaisinta ja helpointa
käsittää. Otin myös huomioon, että kaikista niistä, jotka tätä ennen
tieteistä ovat etsineet totuutta, ainoastaan matematikot ovat löytäneet
muutamia todisteita, s. o. muutamia varmoja ja ilmeisen selviä
perusteita, joiden avulla epäilemättä ovat suorittaneet tutkimuksensa.
Tosin en niistä odottanut mitään muuta hyötyä, kuin että totuttaisin
henkeäni hakemaan ravintoa totuudesta ja hylkäämään väärät perusteet.
Tätä varten en kuitenkaan aikonut oppia kaikkia niitä yksityisiä
tieteitä, joita yhteisesti kutsutaan matematiikiksi; sillä huomasin
niiden kaikkien, huolimatta siitä, että niillä on eri esineensä,
kuitenkin siinä pitävän yhtä, että ne tarkastavat ainoastaan suureidensa
eri suhteita. Pidin siis sopivana tutkia ainoastaan näitä suhteita
yleensä sekä etsiä niitä ainoastaan sellaisista suureista, joista ne
helpoimmin minulle selviäisivät, mutta kuitenkaan supistamatta niitä
yksinomaan mainittujen suureiden alaan kuuluviksi, jotta jälestäpäin
helpommin voisin sovittaa nämät suhteet kaikkiin muihin suureisiin,
joihin ne vain soveltuisivat?[1] Sitten huomasin, että minun, oppiakseni
hyvin tuntemaan ne, oli tarpeellista tarkastaa niitä kutakin erikseen,
jopa välistä muistaa ne ulkoa ja yhdistää useita yhteen. Luulin siis
sopivimmaksi keinoksi tarkastaa niitä kutakin erityisesti niiden
kuvaamisen viivoilla, koska tämä mielestäni oli mitä yksinkertaisinta ja
kuvitusvoimalle ja aistimille kaikkein havainnollisinta. Mutta
pysyttääkseni ne muistissani, tai yhdistääkseni useampia yhteen, tuli
minun selittää ne muutamilla mahdollisimman lyhyillä luvuilla. Täten
luulin lainaavani geometrisesta analyysistä ja algebrasta sen mikä
niissä on parasta ja korjaavani toisen puutteellisuuden toisen
eduilla.[2]

[1] Tämä yleisten suhteiden tarkastaminen abstraheeraamalla erityisistä
suureista, on Descartes'n keksimän n. k. yleisen matematiikin (la
mathématique universelle) esineenä. Suom. huom.

[2] Descartes viittaa tässä keksimäänsä analyytiseen geometriaan. Suom.
huom.

Rohkenen sanoa, että näiden muutamien valitsemieni sääntöjen tarkka
noudattaminen saattoi minulle helpoksi ratkaista kaikki ne kysymykset,
jotka kuuluvat kahden mainitun tieteen alaan. Koska olin alkanut
yksinkertaisimmasta ja yleisimmästä ja koska jokainen löytämäni totuus
oli sääntö, jonka johdolla myöhemmin löysin toisia totuuksia, onnistui
minun kaksi- tai kolmikuukautisen tutkimisen jälkeen ratkaista
sellaisia tehtäviä, joita ennen olin pitänyt hyvin vaikeina, ja luulin
lopulta ratkaisemattomienkin kysymysten suhteen voivani määrätä niiden
ratkaisun keinot ja mahdollisuuden. Toivottavasti minua ei tämän takia
pidetä turhamielisenä; otettakoon näet huomioon, että joka seikan
suhteen on olemassa vain yksi totuus, ja että jokainen, joka sen on
löytänyt, siitä tietää sen, mikä on tiedettävissä. Niin esimerkiksi
lapsi, jolle on opetettu laskuoppia, saattaa, suoritettuaan yhteenlaskun
sääntöjen mukaisesti, olla varma siitä, että hän hakemansa summan
suhteen tietää kaikki, mitä ihmishenki siitä voi tietää. Sillä se
metodi, joka opettaa noudattamaan oikeaa järjestystä ja tarkasti
ottamaan huomioon tehtävän kaikki eri puolet, sisältää edellytyksenä
kaiken sen, mikä muodostaa laskuopin sääntöjen varmuuden.

Enimmin tämä metodi miellytti minua sentähden, että sitä käyttäessäni
varmaan tiesin kaikessa noudattavani järkeäni, joll'en täydellisesti,
niin ainakin voimieni mukaisesti. Sen lisäksi huomasin, että
käsityskykyni vähitellen tottui tarkemmin ja selvemmin erottamaan
esineitänsä; ja vaikka en vielä ollut käyttänyt tätä metodia mitään
erityistä tieteellistä ainetta varten, toivoin siitä samaa hyötyä
koettaessani voittaa muiden tieteiden vaikeuksia kuin minulla siitä oli
ollut algebrassa. En siltä rohjennut tämän metodin avulla tutkia kaikkia
vaikeita seikkoja, jotka kohtasin, sillä se olisi ollut vastaista
metodini säännöille. Saatuani sen vakaumuksen, että muiden tieteiden
perustukset ovat lainattavat filosofiasta, jonka peruksia en vielä
pitänyt ollenkaan varmoina, katsoin ennen kaikkea tarpeelliseksi näiden
varmistamisen. Mutta koska juuri tämä on mitä tärkeintä ja hätäileminen
ja ennakkoluulot sitä suuresti vahingottaisivat, en luullut voivani
toteuttaa tätä yritystä ennenkuin olisin saavuttanut paljoa
varttuneemman iän. Olin näet silloin ainoastaan kahdenkymmenen kolmen
vuoden vanha; ja minun täytyi ensin käyttää paljon aikaa siihen
valmistautuakseni, osaksi juurta jaksain poistamalla hengestäni kaikki
aikaisemmin saavuttamani väärät mielipiteet, osaksi kokoamalla useita
kokemuksia, joita myöhemmin voisin käyttää tutkimuksieni aineksina.
Lisäksi tuli minun uutterasti harjottaa itseäni keksimäni metodin
käyttämisessä, saadakseni siinä yhä suurempaa varmuutta.



KOLMAS OSA.


Jos joku aikoo uudestaan rakennuttaa talonsa, ei ole riittävää, että se
puretaan, että hankitaan rakennusaineita ja arkkitehti, tai että itse
perehtyy rakennustaiteeseen ja että sitäpaitsi huolellisesti laaditaan
uuden rakennuksen piirustukset; tulee myös hankkia toinen asunto, jossa
mukavasti saattaa asua rakennustöiden kestäessä. Samalla tavoin minäkin,
voidakseni toimia varmasti ja elää niin onnellisena kuin mahdollista,
sillä aikaa kun järkeni pakotti minua olemaan epäilevällä kannalla
arvostelujeni suhteen, muodostin itselleni väliaikaisen siveysopin,
jossa vain oli kolme tai neljä periaatetta, jotka tässä tahdon esittää.

Ensimäinen periaate määräsi noudattamaan isänmaani lakeja ja tapoja
sekä pysyvästi pitämään kiinni siitä uskonnosta, jota minulle Jumalan
armosta lapsuudesta oli opetettu, sekä muuten noudattamaan maltillisia
ja kaikesta liioittelusta vapaita mielipiteitä, jotka ohjasivat
järkevimpiä seurustelutovereitani heidän toiminnassaan. Sillä tästä
hetkestä alkaen en pitänyt omia mielipiteitäni minkään arvoisina, koska
tahdoin arvostellen punnita niitä kaikkia, ja sentähden luulin tekeväni
viisaimmin siinä, että noudatin kaikista järkevimpien henkilöiden
mielipiteitä. Persialaisten ja Kiinalaisten joukossa saattaa olla yhtä
järkeviä ihmisiä kuin meillä; mutta siitä huolimatta pidin
hyödyllisimpänä noudattaa niiden henkilöiden esimerkkiä, joiden joukossa
minun tuli elää. Oppiakseni tuntemaan näiden varsinaiset mielipiteet,
luulin tarpeelliseksi tarkastaa enemmän heidän tekojaan kuin heidän
puheitaan. Sillä meidän aikojemme tapainturmeluksen vallitessa ihmiset
eivät kernaasti sano kaikkea, mitä oikeana pitävät; moni ei sitä edes
tiedäkään. Se sieluntoiminta näet, jota kutsutaan oikeanapitämiseksi on
erilainen kuin itsetietoisuus siitä, ja useinkaan ne eivät ole
yhdistyneinä. Useista samassa määrin tunnustetuista mielipiteistä
valitsin maltillisimmat, osaksi sentähden, että ne aina ovat kaikista
käytännöllisimmät ja todenmukaisesti paraat ja että jokainen liioittelu
tavallisesti on paha; osaksi sentähden, että mahdollisimman vähän
poikkeaisin oikealta tieltä jos olisin erehtynyt, koska näet siinä
tapauksessa, että väärin olisin valinnut jonkun äärimäisyyden, oikea
seikka olisi ollut vallan päinvastainen. Tällaisena äärimäisyytenä pidin
erityisesti jokaista lupausta, jonka kautta rajoitetaan omaa vapautta.
Näin tehden en tahtonut moittia niitä lakeja, jotka tukeaksensa
epäröivien henkilöiden heikkoa tahtoa, sallivat hyvää tarkoitusta varten
tai ainoastaan kanssakäynnin turvaamiseksi, joka on vähemmänarvoinen
tarkoitusperä, tehdä lupauksia ja sopimuksia, jotka ovat velvoittavaa
laatua.[1] Mutta koska en huomannut maailmassa mitään pysyvää ja koska
puolestani toivoin yhä enemmän kehittäväni arvostelukykyäni, enkä
suinkaan tahtonut sitä huonontaa, luulin, että olisin menetellyt vastoin
tervettä järkeä, jos olisin velvoittautunut myöhemminkin pitämään hyvänä
sellaista seikkaa, jonka silloin hyväksyin, mutta joka myöhemmin olisi
voinut lakata olemasta hyvä, tai jonka oivallisuudesta en enää olisi
ollut varma.

[1] Descartes arvatenkin tässä muistelee niitä hankaluuksia, joihin hän
joutui sen kautta, että hän oli luvannut muutamille ystävilleen oikeuden
julkaista jonkun teoksistaan. Suom. huom.

Siveysoppini toinen periaate sääsi, että pysyisin niin lujana ja
päättäväisenä toimissani kuin mahdollista ja että pitäisin yhtä vakaasti
kiinni mitä epäilyttävimmistäkin mielipiteistä, joita kerran olisin
ottanut seuratakseni, kuin jos ne olisivat olleet vallan varmat.
Noudatin tässä suhteessa niiden matkustajien esimerkkiä, jotka eksyneinä
metsään menettelevät viisaasti siinä, ett'eivät samoele sinne tänne,
eivätkä pysy samassa paikassa, vaan että kulkevat yhä suoraan yhteen
suuntaan, väistymättä ilman syytä toisaalle, vaikka aluksi olisivatkin
vain sattumalta valinneet tämän suunnan. Sillä joll'eivät he täten
saavukaan minne aikoivat, tulevat he kuitenkin johonkin paikkaan jossa
heidän todenmukaisesti on parempi olla kuin metsän keskellä.
Toimimisemme täällä elämässä näet useinkaan ei siedä mitään lykkäystä,
ja sentähden on varma totuus siinä ohjeessa, että meidän tulee noudattaa
todennäköisimpiä mielipiteitä silloin kun emme voi erottaa mitkä ovat
oikeat; vieläpä siinä, että, kun emme useammista mielipiteistä huomaa
enempää todennäköisyyttä toisessa kuin toisessakaan mielipiteessä,
meidän tulee hyväksyä vain yksi niistä ja sitten luopua pitämästä sitä
epäiltävänä toimintamme suhteen ja päinvastoin pitää sitä vallan oikeana
ja varmana, koska se järjellinen peruste, joka on saattanut meitä
toimeenpanemaan tuon valinnan, on oikea ja varma. Näin vapauduin
kaikesta siitä katumuksesta ja tunnonvaivasta, joka tavallisesti
rasittaa niitä heikkoja ja epäröiviä henkiä, jotka ryhtyvät hankkeisiin,
joita ensin pitävät hyvinä, mutta jälestäpäin huonoina.

Kolmas periaatteeni sääsi, että aina ennemmin voittaisin itseni kuin
valittaisin kohtaloani sekä ennemmin muuttaisin omat haluni kuin
maailman järjestyksen, ja että yleensä totuttaisin itseäni siihen
vakaumukseen, että ainoa seikka, joka kokonaan on vallassamme, on omat
ajatuksemme. Jos siis olemme koettaneet parastamme tahdostamme
riippumattomien seikkojen suhteen, niin kaikki, mikä ei meiltä onnistu,
on sellaista, jota meidän on vallan mahdoton toteuttaa. Tämä näytti
minusta riittävältä estämään minua tulevaisuudessa toivomasta
saavuttamattomia sekä saattamaan minut tyytyväiseksi. Sillä tahtomme
tavoittelee vain sellaisia seikkoja, joita ymmärryksemme pitää jossakin
suhteessa mahdollisina saavuttaa; jos siis pidämme kaikkia hyviä
seikkoja, joita emme omista, yhtä etäisinä saavutuskyvyllemme, emme sure
enempää sellaistenkaan seikkojen puutetta, jotka näyttävät kuuluvan
meille syntymme nojalla, silloin kun ilman omaa syytämme olemme niitä
vailla, kuin sitä, ett'emme ole Kiinan tai Meksikon keisari. Ja jos
teemme hädästä hyveen, kuten sanotaan, niin yhtä vähän toivomme
terveyttä ollessamme sairaat tai vapautta ollessamme vankilassa, kuin
nyt haluamme ruumista, joka olisi tehty yhtä kulumattomasta aineesta
kuin timantti, tai siipiä lentääksemme lintujen tavoin.

Mutta tunnustan, että tarvitsemme pitkää harjaantumista ja usein
toistettua harkintaa, ennenkuin totumme tarkastamaan kaikkia asioita
tältä näkökannalta. Ja luulen etupäässä tässä piilleen niiden vanhojen
filosofien salaisuuden, jotka osasivat vapautua kohtalon vallasta ja
huolistaan ja köyhyydestään huolimatta kilpailla jumaliensa kanssa
onnessa. Sillä kun he alati tarkastivat luonnon heidän toiminnalleen
asettamia rajoja, saivat he sen vahvan vakaumuksen, ett'ei mikään muu
ollut heidän vallassaan kuin heidän omat ajatuksensa, ja tämä yksin
riitti kokonaan kääntämään heidän halunsa pois muista seikoista. Ja he
hallitsivat niitä niin täydellisesti, että syystä saattoivat pitää
itseään rikkaampina ja voimakkaampina kuin muut, jotka, vaikka
omistaisivatkin rikkaat luonnonlahjat ja onnen suosion, kuitenkin ollen
vailla tätä filosofiaa, kaipaavat täydellistä tahtonsa hallitsemiskykyä.

Lopuksi päätin täydentääkseni tämän siveysopin säännöt, tarkastaa
ihmisten eri toimia tässä elämässä, valitakseni niistä paraan. Ja
tahtomatta moittia muiden toimia, luulin tekeväni paraiten jatkamalla
minun valitsemaani tointa, että nimittäin käyttäisin koko elinaikani
järkeni kehittämiseen ja koettaisin edistyä niin paljon kuin mahdollista
totuuden etsimisessä keksimäni metodin mukaan. Olin tuntenut niin suurta
tyydytystä aina siitä asti kun rupesin käyttämään tätä metodia, ett'en
luullut tämän elämän voivan tarjota sen suloisempaa tyydytystä. Ja
löydettyäni joka päivä sen avulla muutamia totuuksia, jotka minusta
näyttivät sangen tärkeiltä, ja jotka olivat yleisesti muille ihmisille
tuntemattomat, täytti tämän seikan tuottama ilo niin mieleni, ett'ei
mikään maailmassa huomiotani kiinnittänyt.

Sitäpaitsi oli kolmen edellämainitun periaatteen tarkoitus tietojeni
laajentaminen. Sillä koska Jumala meille jokaiselle on antanut kykyä
erottamaan toden väärästä, en olisi luullut hetkeäkään voivani tyytyä
toisten mielipiteisiin, ell'en olisi päättänyt tutkia niitä oman järkeni
kannalta sopivan ajan tarjoutuessa. Enkä olisi voinut vapautua
omantunnon syytöksistä niitä noudattaessani, ell'en olisi aikonut
käyttää hyväkseni joka tilaisuutta löytääkseni parempia vakaumuksia, jos
niitä olisi olemassa. Lisäksi en olisi voinut rajoittaa toivomuksiani,
enkä olla tyytyväinen, ell'en olisi noudattanut menetystapaa, jonka
kautta tiesin saavuttavani kaikki ne tiedot, jotka minun oli mahdollista
saavuttaa ja siis kaiken mahdollisen tosihyvän. Sillä koska tahtomme ei
tavoittele eikä hylkää yhtään seikkaa, ilman että järkemme pitää sitä
hyvänä tai pahana, on riittävää, että hyvin arvostelemme asioita,
voidaksemme hyvin toimia. Ja jos arvostelukykymme on niin hyvä kuin
suinkin mahdollista, kykenemme myös toimimaan sangen hyvin, eli
saavuttamaan kaikki hyveet ja samalla kaikki saavutettavissa olevat
hyvät seikat. Kenellä on tämä vakaumus, se varmaankin on tyytyväinen.

Havaittuani nämät periaatteet hyviksi ja liitettyäni ne niihin uskon
totuuksiin, joita aina olen pitänyt tärkeimpinä, luulin arvelematta
voivani hyljätä kaikki muut vakaumukset. Ja koska arvelin paremmin
saavuttavani tarkoitukseni seurustelemalla ihmisten kanssa kuin
viipymällä siinä huoneessa, jossa kaikkea tätä olin ajatellut, lähdin jo
ennen talven loppua taaskin matkoille. Yhdeksänä seuraavana vuotena en
tehnyt muuta kuin matkustelin alituisesti eri maissa, ja koetin olla
etupäässä katselijana, enkä näyttelijänä kaikissa niissä komedioissa,
joita siellä näytellään. Tutkimalla erityisesti jokaisen seikan
epäilyttävää puolta sekä sitä, mikä siinä saattaa meitä erehdyttää,
karkotin mielestäni kaikki ne erehdykset, jotka siihen ennen olivat
pujahtaneet. En kuitenkaan menetellyt skeptikkojen tavoin, jotka
epäilevät vain epäilläksensä ja aina ovat olevinaan epäröivällä
kannalla. Päinvastoin pyrin kaikin tavoin saavuttamaan varmuutta sekä
hylkäämään notkuvan maaperän ja löysän hiedan löytääkseni vankan
kallioisen perustan. Ja tämä onnistuikin minulle, luulen ma, sangen
hyvin, sillä en suinkaan hakenut tutkittavaksi ottamissani tehtävissä
piilevää epätodellisuutta tai epävarmuutta heikkojen olettamuksien
nojalla, vaan selvien ja varmojen perusteiden avulla. En siis kohdanne
yhtään niin suuressa määrin epäilystä herättävää tehtävää, ett'en aina
voisi siitä tehdä jotakin varmaa johtopäätöstä, vaikkapa ainoastaan
sen, ett'ei kysymyksessä oleva seikka sisällä mitään varmaa. Samaten
kuin vanhaa rakennusta purettaessa pannaan talteen puretut
rakennusaineet siinä tarkoituksessa, että niitä käytettäisiin uuden
talon rakentamiseen, niin minäkin hyljätessäni kaikki ne vakaumukseni,
joita pidin löyhästi perustettuina, tein useita huomioita ja saavutin
monta kokemusta, joista minulla myöhemmin on ollut hyötyä muodostaessani
varmempia mielipiteitä.

Koetin yhä edelleen harjaantua siinä metodissa, jota olin ottanut
noudattaakseni. Pidin huolta etenkin siitä, että ajatukseni yleensä
noudattivat sääntöjä, ja käytin sen ohella erityisesti muutamia vapaita
tunteja vaikeiden matematisten kysymysten käsittelemiseen, jopa
sellaistenkin kysymysten, jotka saatoin matematisten kaltaisiksi,
erottamalla niistä kaikkien muiden tieteiden epävarmat perukset, kuten
saattaa huomata useista tässä nidoksessa käsittelemistäni
kysymyksistä.[1] Näin elin näennäisesti niiden tavoin, joilla ei ole muu
tarkoituksena kuin viettää hauskaa ja viatonta elämää ja senvuoksi
koettavat erottaa huvitukset paheista, ja jotka kuluttaakseen
joutoaikansa ilman ikävää, käyttävät kaikkia säädyllisiä huvituskeinoja.
En kuitenkaan lakannut tavoittelemasta päämäärääni ja edistyin totuuden
tuntemisessa ehkä enemmän kuin jos vain olisin lukenut kirjoja tai
seurustellut oppineiden kanssa.

[1] Descartes julkaisi ensin teokset »La Diotprique« (Dioptriikki), »Les
Météores« (Meteorit) ja »La Géometrie« (Geometria) samassa nidoksessa
kuin kysymyksessä olevan teoksen »Discours de la Méthode« (Metodin
Esitys). Suom. huom.

Tosin nämät yhdeksän vuotta kuluivat ilman että olin tullut mihinkään
ratkaisevaan päätökseen niiden vaikeiden kysymysten suhteen, joista
oppineet tavallisesti väittelevät, sekä ilman että olin alkanut etsiä
tavallista varmemman filosofian perusteita. Niiden monien etevien
miesten esimerkki, jotka ennen minua olivat tätä yrittäneet, eivätkä
siinä mielestäni olleet onnistuneet, saattoi minua arvelemaan yritystä
niin vaikeaksi, ett'en kenties olisi niinkään pian rohjennut siihen
ryhtyä, ell'en olisi saanut tietää muutamien levittelevän sellaisia
huhuja, että jo olin saavuttanut päämääräni. En tiedä mihin he
perustivat tämän luulonsa. Jos minun omat puheeni ovat jossakin määrin
antaneet siihen aihetta, niin se on saattanut tapahtua vain sen
johdosta, että avomielisemmin olen tunnustanut tietämättömyyttäni kuin
niiden on tapana tehdä, jotka ovat vähän tutkineet, ja ehkä myös sen
johdosta, että olen esittänyt ne syyt, jotka aiheuttivat minua
epäilemään monta sellaista seikkaa, joita muut pitävät varmoina; mutta
en koskaan ole kehunut keksineeni mitään oppisuuntaa. Omatuntoni ei
sallinut, että minua pidettiin etevämpänä kuin olin; sentähden pidin
välttämättömänä kaikin keinoin tehdä itseni mainettani ansaitsevaksi.
Tämän vuoksi päätin täsmälleen kahdeksan vuotta sitten vetäytyä pois
niiltä seuduilta, joissa minulla oli tuttavia, sekä siirtyä tähän
maahan,[1] jossa pitkällinen sota on aikaansaanut sellaisen
järjestyksen, että maan ylläpitämät sotajoukot turvaavat vain rauhan
tuottamien hedelmien nauttimista, ja jossa erittäin toimelias kansa
enemmän harrastaa omia asioitaan kuin utelee muiden asioita. Siten
saatoin, kaipaamatta ainoatakaan suurkaupungin mukavuutta, elää yhtä
yksinäni ja syrjässä kuin mitä syrjäisimmässä erämaassa.

[1] Hollantiin. Suom. huom.



NELJÄS OSA.


En tiedä tuleeko minun mainita lukijalle ensimäiset mietteeni niistä
seikoista, joita tässä aion kosketella, sillä ne ovat niin
metafysilliset ja niin tavattomat, ett'eivät ne kenties miellytä
kaikkia. Ja kuitenkin pidän itseäni jossakin määrin velvoitettuna
puhumaan niistä, jotta saatettaisiin päättää, ovatko perusteeni
tarpeeksi varmat. Olin aikoja sitten huomannut, että siveyttä koskevissa
seikoissa joskus täytyy seurata epävarmoja vakaumuksia aivan kuin ne
olisivat epäilemättömät, kuten yllä olen sanonut. Mutta koska nyt
tahdoin yksinomaan antautua totuuden etsimiseen, pidin päinvastaista
menettelyä välttämättömänä, nimittäin että hylkäisin vääränä kaiken sen,
joka minulle antaisi aihetta vähimpäänkin epäilykseen. Tämän tein
huomatakseni, olisiko sen jälkeen tietoisuudessani jälellä mitään, jota
olisi vallan mahdoton epäillä. Koska aistimemme meitä välistä pettävät,
oletin, ett'ei mikään seikka ole sellainen, jommoisena ne sen meille
näyttävät. Ja koska on ihmisiä, jotka erehtyvät geometrian
yksinkertaisimpienkin kysymyksien suhteen ja tekevät niistä vääriä
johtopäätöksiä, pidin itseäni tässä suhteessa yhtä mahdollisena
erehtymään kuin muita ja hylkäsin sentähden kaikki perusteet, joita
ennen olin pitänyt todistuksina. Lopuksi otin huomioon, että meillä
unissa voi olla kaikki samat ajatukset kuin hereillä ollessamme, ilman
että niistä yhdenkään tässä tapauksessa tarvitsee olla tosi, ja päätin
olettaa että kaikki seikat, joita olin valveilla ollessani ajatellut,
olivat yhtä vähäisessä määrässä todet kuin unieni harhakuvat. Mutta heti
jälestäpäin havaitsin, että olettaessani kaikkea vääräksi minä itse,
joka sitä ajattelin, välttämättömästi olin jotakin. Ja huomattuani tämän
totuuden: _Ajattelen, siis olen olemassa_ niin varmaksi ja
järkähtämättömäksi, ett'eivät skeptikkojen liioitelluimmatkaan
olettamukset voineet sitä järkyttää, luulin arvelematta voivani ottaa
sen hakemani filosofian alkuperukseksi.

Sitten tutkin tarkasti omaa olemustani ja huomasin voivani kuvitella,
ett'ei minulla ollenkaan ollut ruumista ja ett'ei ollut mitään maailmaa
eikä mitään paikkaa, jossa olin, mutta en voinut kuvitella omaa
olemattomuuttani. Päinvastoin juuri se, että epäilin muiden seikkojen
olemassaoloa, todisti selvästi ja vallan varmasti oman olemassaoloni.
Jos sitä vastoin vain olisin lakannut ajattelemasta ja jos kaikki muu,
jota olin kuvitellut olevaksi, olisi ollut todellista, ei minulla olisi
ollut mitään syytä olettaa, että minä olin olemassa. Tästä päätin, että
olen substanssi, jonka koko olemus ja luonto on pelkkää ajattelemista,
ja joka ei olemassaoloansa varten tarvitse mitään paikallisuutta eikä
mitään aineellista esinettä. Siis tämä minä, s. o. sielu, joka juuri
tekee minut siksi, mikä olen, on kokonaan erilainen kuin ruumis ja
lisäksi paljon helpommin käsitettävissä kuin se; vaikkapa ruumista ei
olisikaan, ei sielu lakkaisi olemasta se, mikä se on.

Tämän jälkeen tutkin millaisen väitteen täytyy olla, jotta se olisi
oikea ja varma. Sillä koska juuri olin keksinyt sellaisen, pidin
velvollisuutenani ottaa selville, missä tämä varmuus piilee.
Huomattuani, ett'ei lauseessa: Ajattelen, siis olen olemassa, ole muuta
joka takaisi sen totuuttaa kuin se, että selvästi käsitän ajatuksen
välttämättömästi edellyttävän olemassaoloa, luulin voivani ottaa
yleiseksi säännöksi sen, että kaikki ne seikat, jotka käsitämme hyvin
selvästi ja hyvin tarkasti, ovat todet, ja että vain on vaikeus havaita,
mitkä seikat selvästi käsitämme.

Sitten tulin epäilemiseni johdosta ajatelleeksi, ett'ei olemukseni ollut
täydellinen. Sillä huomasin selvästi, että tieto on jotakin
täydellisempää kuin epäilys. Aloin siis tutkia, minkä tähden olin
ruvennut ajattelemaan jotakin täydellisempää kuin minä itse ja huomasin
selvästi, että tämän ajatuksen oli täytynyt johtua jostakin todella
täydellisemmästä olennosta. Mitä tulee siihen käsitykseen, joka minulla
oli useasta minua itseä ulkopuolella olevasta seikasta, kuten taivaasta,
maasta, valosta, lämmöstä ja lukuisista muista seikoista, ei niiden
synnyn selvillesaaminen minussa herättänyt sanottavaa levottomuutta.
Sillä en huomannut niissä mitään, joka olisi tehnyt ne minua
etevämmiksi, ja saatoin siis olettaa että ne, jos olivat todellisia,
olivat luonnostani riippuvia ominaisuuksia, mikäli luonnossani oli
täydellisyyttä, ja että, ell'eivät olleet todellisia, olin saanut ne
tyhjästä, s. o. että ne olivat mielikuvituksessani, koska minä olin
puuteellinen. Mutta niin ei voinut olla sen käsitteen laita, joka
minulla oli minua täydellisemmästä olennosta; sillä on vallan ilmeisesti
mahdotonta, että olisin saanut mainitun käsitteen tyhjästä. Ja koska on
yhtä ristiriitaista olettaa täydellisemmän johtuvan vähemmän
täydellisestä tai olevan siitä riippuvaisen, en ollut voinut itsestäni
saada tuota täydellisemmän käsitettä. En siis mitenkään muuten ollut
voinut saada viimeksimainittua käsitettä kuin siten, että sen minulle
oli antanut joku olento, joka todella oli minua täydellisempi ja joka
omisti kaikki ne täydellisyydet, joita voin kuvitella, ja tämä olento
oli sanalla sanoen Jumala.

Tein lisäksi sen johtopäätöksen, ett'en minä, koska tunsin muutamia
täydellisiä ominaisuuksia, joita minulla itsellä ei ollut, voinut olla
ainoa olemassaoleva olento (käytän tässä lukijan suosiollisella luvalla
filosofisia oppisanoja), vaan että välttämättömästi oli joku
täydellisempi olento, josta olin riippuvainen ja jolta olin saanut
kaikki, mitä minulla oli. Sillä jos yksin olisin ollut olemassa ja
riippumaton kaikesta muusta, joten itseltäni olisin saanut omistamani
vähäisen määrän täydellisen olennon ominaisuuksia, niin yhtä hyvin
olisin voinut itseltäni saada kaikki ne ominaisuudet, joiden tiesin
itseltäni puuttuvan, ja olisin omasta voimastani voinut olla ääretön,
ijankaikkinen, muuttumaton, kaikkitietävä, kaikkivaltias, minulla olisi
sanalla sanoen voinut olla kaikki ne täydelliset ominaisuudet, joita
saatoin ajatella Jumalan omistavan. Noudattaen juuri esittämiäni
perusteita tarvitsi minun, oppiakseni tuntemaan Jumalan luontoa niin
suuressa määrin kuin kykyni sallisi, ainoastaan tarkata kaikkia niitä
seikkoja, joista minulla oli käsitystä, ja kysyä, oliko niiden
omistaminen jotakin täydellistä vai ei. Ja sain sen vakaumuksen, ett'ei
Jumalalla ole yhtään sellaista ominaisuutta, jossa voi huomata jotakin
epätäydellistä, vaan että hänellä on kaikki muut ominaisuudet. Niinpä
huomasin, ett'ei Jumalalla voi olla epäilystä, epävakaisuutta, surua,
eikä senkaltaisia, koska itse iloiten olisin vapautunut niistä. Minulla
oli sitäpaitsi useiden aisteilla havaittavien ja aineellisten esineiden
mielteitä. Sillä vaikka oletin, että näin unta ja että siis kaikki,
minkä näin ja mitä kuvittelin, oli epätodellista, en voinut kuitenkaan
kieltää, että minulla oli nuo mielteet. Koska omassa itsessäni selvästi
olin havainnut, että ajatteleva luonto on erilainen kuin aineellinen,
koska arvelin sen seikan, että joku esine on kokoonpantu, osottavan
tämän esineen riippuvaisuutta ja koska riippuvaisuus päivänselvästi on
puutteellisuus, tein sen johtopäätöksen, ett'ei se olisi mikään
täydellisyyden merkki, jos Jumala olisi kokoonpantu näistä kahdesta
luonnosta, ja ett'ei Jumala siis ole sellainen. Päinvastoin sain sen
vakaumuksen, että jos maailmassa on sellaisia esineitä, henkiä tai
muunluontoisia olioita, jotka eivät ole vallan täydellisiä, niiden
olemuksen täytyy siihen määrään riippua Jumalan vallasta, ett'eivät ne
hetkeäkään voisi pysyä ilman hänen apuansa.

Tämän jälkeen tahdoin etsiä muita totuuksia; rupesin punnitsemaan
geometrisen tutkimuksen esinettä ja käsitin sitä yksijaksoiseksi
kappaleeksi tai pituudeltaan, leveydeltään ja korkeudeltaan äärettömäksi
avaruudeksi, joka saattaa jakautua eri muotoisiin osiin sekä liikkua ja
siirtyä joka tavalla, kuten geometrian tutkijat olettavat. Tarkastin
sitten muutamia heidän yksinkertaisimpia todistuksiaan ja huomasin sen
suuren varmuuden, jonka kaikki tunnustavat niissä olevan, vain
perustuvan siihen, että ne käsitetään ilmeisen selvästi, mainitsemani
säännön mukaisesti; mutta huomasin myös, ett'ei niissä ollut mitään,
joka minulle olisi saattanut varmaksi noiden suureiden olemassaolon.
Sillä ajatellessani esimerkiksi kolmiota, olin kyllä varma siitä, että
sen kolme kulmaa yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa,
mutta siltä ei mikään tuottanut minulle varmuutta siitä, että kolmio
todella oli olemassa. Kun taaskin rupesin tarkastamaan sitä käsitystä,
joka minulla oli täydellisestä olennosta, huomasin, että olemassaolo
kuuluu sen käsitteeseen samoin kuin kolmio-käsitteeseen kuuluu se
totuus, että sen kolme kulmaa yhteensä vastaa kahta suoraa kulmaa, tai
kuin ympyrä-käsitteeseen kuuluu, että jokainen piste sen kehällä on yhtä
pitkän matkan päässä sen keskipisteestä, jopa tuo täydellisen olennon
olemassaolo oli selvempikin. Siis on ainakin yhtä varmaa, kuin mikään
geometrinen todistus, että Jumala, joka on tuo täydellinen olento, on
olemassa.

Se, että useiden mielestä on vaikeata tuntea Jumalan olemassaoloa sekä
oman sielun olemusta, johtuu siitä, ett'eivät he koskaan kohota
henkeänsä ylemmäksi aistimaailmaa ja että ovat tottuneet kuvittelemaan
kaikkea havainnollisena, joka on erityinen ajattelemistapa aineellisten
esineiden suhteen. Tämän tähden eivät he voi käsittää mitään, joka ei
ole kuviteltavissa. Tämä katsantotapa ilmenee vallan selvästi itse
filosofienkin kouluissa opettamasta periaatteesta, ett'ei käsityskyky
sisällä mitään, joka ei alkuperäisesti olisi ollut aistimus. Mutta
ainakin on varmaa ett'eivät Jumala- ja sielu-käsitteet ole olleet
aistimuksia; ja minusta tuntuu siltä kuin ne, jotka tahtovat tajuta
mainittuja käsitteitä kuvitusvoimallaan, menettelisivät niiden tavoin,
jotka silmillään tahtovat kuulla säveleitä tai tuntea tuoksuja. Ja tässä
on vielä otettava huomioon se erotus, että näköaisti antaa meille yhtä
oikeita esineiden mielteitä kuin haju- ja kuuloaisti, jota vastoin
kuvitusvoimamme ja aistimme eivät koskaan voisi hankkia meille
varmuutta, ell'ei ymmärryksemme tulisi avuksi.

Jos vielä on ihmisiä, jotka eivät esittämieni perusteiden nojalla ole
kyllin varmat Jumalan ja sielunsa olemassaolosta, niin soisin heidän
ajattelevan, että kaikki muut seikat, joita he pitävät varmempina kuten
esimerkiksi se, että heillä on ruumis, että on tähdet, maa ja
senkaltaisia, ovat vielä epävarmemmat. Sillä jos jollakulla onkin
moralinen varmuus[1] noista asioista, niin ett'ei voi epäillä niitä
ilman että on vailla järkevyyttä, ei järkevästi ajatteleva henkilö
myöskään voi kieltää, metafysillisen varmuuden ollessa kysymyksessä,
että mainittujen esineiden varmuutta itse teossa sopii yhtä paljon
epäillä kuin sitä unissa esiintyvää kuvitteluamme, että meillä on toinen
ruumis ja että näemme toisia tähtiä ja toisen maan, vaikka tämä on
vallan perätöntä. Sillä miten tiedämme, etteivät ajatuksemme unta
nähdessämme ole yhtä todelliset kuin hereillä olessamme, koska edelliset
useinkin ovat vallan yhtä vilkkaat ja selvät? Punnitkootpa vaikka
kaikista nerokkaimmat henkilöt tätä seikkaa niin kauan kuin haluavat;
minä puolestani en luule heidän voivan esittää kyllin pätevää perustetta
tämän epäilyksen poistamiseksi, elleivät edellytä Jumalan olemassaoloa.
Sillä ensiksikin äsken laatimani sääntö, että kaikki ne seikat, jotka
selvästi ja tarkasti käsitämme, ovat todet, on varma ainoastaan
sentähden, että Jumala on olemassa, että hän on täydellinen olento ja
että kaikki, mitä meissä on, on hänen antamaansa. Tästä seuraa, että
kaikki mielteemme ja käsitteemme ollen todellisia ja Jumalasta
lähteneitä, mikäli ovat selvät ja tarkat, myös ovat todet. Jos meillä
siis sangen usein onkin vääriä mielteitä ja käsitteitä, voivat ne olla
vain sellaisia, joissa on jotakin sekavaa ja epäselvää; tässä suhteessa
niissä on tyhjän luonnetta, s. o. ne ovat vain sentähden meissä sekavat,
ett'emme ole täydellisiä. Myöskin on ilmeisen selvästi yhtä
ristiriitaista olettaa, että todettomuus ja puutteellisuus johtuvat
Jumalasta, kuin että totuus ja täydellisyys syntyvät tyhjästä. Mutta
joll'emme tietäisi, että kaikki, mikä meissä on todellista ja totta,
johtuu täydellisestä ja äärettömästä olennosta, ei meillä, huolimatta
käsitteiden selvyydestä ja tarkkuudesta, olisi mitään takeita siitä,
että ne ovat todet ja siis täydelliset.

[1] Descartes erottaa moralisen varmuuden metafysillisestä varmuudesta.
Hän määrittelee itse ne seuraavasti: »Edellinen riittää meille tapojemme
järjestämiseen... Niinpä ne jotka eivät koskaan ole olleet Roomassa,
eivät ollenkaan epäile, että se on Italian kaupunki, vaikkapa voisi olla
mahdollista, että kaikki ne, joilta he sen ovat kuulleet, ovat heille
valehdelleet... Toisenlainen varmuus on se, kun ajattelemme, ett'ei asia
voi mitenkään olla toisin, kuin miksi sitä käsitämme.« (Descartes,
Principia Philosophiae, IV.) Suom. huom.

Kun siis Jumalasta ja sielusta saavuttamamme tieto näin on saattanut
tämän ohjeen varmaksi, on helppo huomata, ett'eivät unissamme
esiintyvät mielikuvitukset mitenkään voi meissä herättää epäilystä
niiden ajatuksien totuudesta, jotka meillä on hereillä ollessamme. Sillä
jos olisi sattunut niin, että jollakulla unissa olisi ollut tarkka
käsitys esimerkiksi jostakin geometrikon keksimästä uudesta
todistuksesta, niin ei unennäkö estäisi hänen käsitystään olemasta
oikea. Sillä mitä tulee uniemme tavallisimpaan erehdykseen, joka on
siinä, että ne osottavat meillä useita esineitä samalla tavoin kuin
ulkonaiset aistimme, ei haittaa, jos ne saattavat meitä epäilemään
sellaisten mielteiden ja käsitteiden todenperäisyyttä, sillä nämät
voivat varsin usein valveillakin ollessamme pettää meitä. Niinpä
keltatautiset näkevät kaikki keltaisessa valossa; ja tähdet tai muut
hyvin etäiset esineet näyttävät meistä paljon pienemmiltä kuin ne
todellisuudessa ovat. Sanalla sanoen, meidän täytyy joko sitten olemme
hereillä tai nukumme, perustaa totenapitämisemme yksinomaan järkemme
havaitsemaan ilmeiseen selvyyteen. On huomattava, että sanon järkemme,
enkä mielikuvituksemme ja aistimuksiemme. Sillä vaikka näemmekin
auringon hyvin selvästi, emme siitä saa päättää, että se on sen
suuruinen, jolta se näyttää; ja vaikka voimmekin varsin hyvin kuvitella
eläintä, jolla on jalopeuran pää ja vuohen ruumis ei siitä vielä seuraa,
että todella on olemassa tällaisia eläimiä, niin kutsuttuja kimeroita.
Sillä järki ei meille sano, että näkemämme ja kuvittelemamme seikka
todella on sellainen, vaan se sanoo, että kaikilla mielteillämme ja
käsitteillämme täytyy olla joku totuuden perusta. On näet mahdotonta,
että Jumala, joka on vallan täydellinen ja totuudellinen, muuten olisi
istuttanut ne meihin. Koska siis arvostelumme eivät koskaan ole niin
selvät ja täydelliset unissa kuin valveilla ollessamme, vaikkapa
mielikuvituksemme nukkuessamme välistä onkin yhtä vilkas ja selvä, jopa
vilkkaampi ja selvempikin kuin valvoessamme, niin järki vakuuttaa meille
toiselta puolen, ett'eivät ajatuksemme voi olla vallan todet, koska emme
ole täydellisiä, ja että ajatuksiemme sisältämä totuuden määrä
epäilemättä on tavattavissa valveilla ollessamme, eikä unta nähdessämme.



VIIDES OSA.


Kernaasti jatkaisin tässä esitystäni ja osottaisin koko niiden
totuuksien sarjan, jotka olen johtanut näistä ensimäisistä. Mutta sitä
varten minun tässä täytyisi kosketella useita kysymyksiä,[1] joista
oppineet ovat eri mieltä, ja siis riitaantua heidän kanssaan, jota en
tahdo. Sentähden luulen olevan parasta olla niitä koskettelematta, ja
vain yleisesti mainita mitkä ne ovat, jotta viisaimmat henkilöt
saattaisivat päättää, onko hyödyllistä, että yleisö saa tutustua niiden
yksityiskohtiin. Olen aina lujasti pysynyt kiinni siinä päätöksessäni,
ett'en hyväksyisi mitään muuta periaatetta kuin sen, jota juuri olen
käyttänyt todistaakseni Jumalan ja sielun olemassaolon, ja ett'en
pitäisi mitään seikkaa totena, joka ei näyttäisi minusta selvemmältä ja
varmemmalta kuin geometriset todistukset minusta ennen olivat
näyttäneet. Ja kuitenkin olen lyhyessä ajassa saavuttanut tyydyttäviä
tuloksia kaikista tärkeimmistä ja vaikeimmista kysymyksistä, joita
filosofiassa tavallisesti käsitellään; ja olen sen lisäksi havainnut
muutamia lakeja, jotka Jumala on niin sijoittanut luontoon ja joista hän
on painanut henkeemme sellaisen käsityksen, ett'emme, tarpeeksi
tutkittuamme niitä, voi epäillä, että ne vallitsevat kaikkea pysyväistä
ja kaikkea mikä tapahtuu maailmassa. Tarkastamalla näiden lakien sarjaa
luulen keksineeni useita hyödyllisempiä ja tärkeämpiä totuuksia kuin
kaikki se, mitä sitä ennen olin oppinut tai edes toivonut oppivani.

[1] Descartes viittaa tässä Galilein tuomioon, joka langetettiin sen
johdosta, että hän oli väittänyt maan liikkuvan. Suom. huom.

Koska olen koettanut esittää tärkeimmät niistä tutkimuksessa,[1] jota
muutamat asianhaarat estävät minua julkaisemasta, en saata ilmaista
niitä tässä muulla tavalla kuin mainitsemalla tuon tutkimuksen
pääsisällyksen. Minulla oli ensin aikomus käsitellä siinä kaikkea, mitä
tiesin aineellisista seikoista. Maalarit, jotka eivät tasapinnalle
laatimassaan kuvassa voi esittää esineen kaikkia puolia, valitsevat
huomattavimman puolen, jolle yksin antavat valaistuksen langeta, kuvaten
muut puolet tummemmiksi ja sallien niiden esiintyä vain sen verran, kuin
niitä havaitaan tuota tärkeintä puolta katseltaessa. Samoin minäkin,
peljäten, ett'en tutkimukseeni saattaisi ottaa kaikkea, mitä minulla oli
mielessä, ryhdyin siinä laajemmin esittämään ainoastaan sitä mitä tiesin
valosta. Tähän lisäsin tilaisuuden tarjoutuessa muutamia huomautuksia
auringosta ja kiintotähdistä, koska valo melkein yksinomaan lähtee
niistä; sitäpaitsi kiertotähdistä, pyrstötähdistä ja maasta, koska valo
niistä heijastuu takaisin; erityisesti kaikista kappaleista maan päällä,
koska ne ovat joko värilliset, läpikuultavat tai valoisat; ja lopuksi
ihmisestä, koska hän kaikkea tätä katselee.

[1] Descartes tarkoittaa tässä teostansa »Traité du monde ou de la
lumière« (Tutkimus maailmasta tai valosta). Tämä teos julkaistiin vasta
D:n kuoltua. Suom. huom.

Verhotakseni kevyesti kaikki nämät seikat ja voidakseni vapaammin lausua
mielipiteeni niistä, tarvitsematta hyväksyä tai hyljätä oppineiden
vakautuneita mielipiteitä, päätin jättää tämän todellisen maailman
kokonaan heidän väittelyjensä alaiseksi ja puhua ainoastaan siitä, mikä
tapahtuisi vallan uudessa maailmassa, jos Jumala jossakin paikassa
avaruutta loisi tarpeeksi ainetta muodostaakseen sellaisen, jos hän eri
tavalla ja ilman järjestystä panisi tämän aineen eri osat liikkeelle,
niin että siitä syntyisi niin sekava kaaos, kuin runoilijat suinkin
voivat kuvitella, ja jos hän vielä lisäksi tälle luonnolle soisi
ainoastaan tavallisen apunsa ja antaisi sen toimia määrättyjen lakiensa
mukaisesti. Ensiksi selitin tämän aineen laatua ja osotin sen olevan
selvintä maailmassa, lukuunottamatta sitä, mitä yllä sanoin Jumalasta ja
sielusta. Oletin ennen kaikkea, ett'ei aineella ole mitään sellaisia
muotoja eikä sellaisia ominaisuuksia, joista filosofiset oppisuunnat
väittelevät, eikä yleensä mitään sellaista, joka ei olisi niin
luonnollista ja meille tajuttavaa, ett'ei kukaan voisi edes teeskennellä
olevansa sitä ymmärtämättä. Lisäksi osotin luonnonlait, ja perustamatta
todistuksiani muuhun kuin Jumalan äärettömään täydellisyyteen, koetin
todistaa todeksi kaiken sen, mitä vain jotenkin saattoi epäillä, sekä
osottaa ett'ei, jos Jumala olisi luonnut useampia maailmoja, voisi olla
ainoatakaan, jossa nämät lait eivät olisi voimassa.

Sitten selitin, miten suurimman osan tämän kaaoksen ainetta näiden
lakien voimasta täytyisi asettua sekä järjestyä siten, että se
muodostuisi meidän taivaanavaruuden kaltaiseksi, kuinka osan tätä
ainetta täytyisi muodostaa maapallo, osan kierto- ja pyrstötähtejä ja
osan auringon kaltainen taivaankappale sekä kiintotähtejä. Ja
saavuttuani täten varsinaiseen aineeseeni, valoon, selitin perinpohjin
sen valon laadun, joka olisi tuossa auringossa ja noissa tähdissä, miten
se niistä lähtien silmänräpäyksessä kulkisi halki äärettömien
avaruuksien ja kuinka se heijastuisi kierto- ja pyrstötähdistä maahan.
Lisäsin tähän useita huomautuksia näiden avaruuksien ja näiden tähtien
laadusta, asemasta, liikkeistä ja eri ominaisuuksista, joten luulin
tarpeeksi osottaneeni, että kaikki tässä nykyisessä maailmassa
välttämättömästi on tai ainakin voi olla samanlaista kuin
kuvittelemassani maailmassa, jota selitin.

Tästä johduin puhumaan etenkin maasta ja osotin, kuinka sen muodostaneen
aineen eri osat välttämättömästi pyrkisivät suoraan keskipistettä kohti,
vaikkapa olisin olettanut, ett'ei Jumala olisi pannut niihin mitään
painoa. Lisäksi näytin, että taivaan ja tähtien, etenkin kuun, aseman
täytyisi vaikuttaa maan pinnalla olevaan veteen ja ilmaan aikaansaaden
luodetta ja vuosta, jotka kaikin puolin olisivat samojen ilmiöiden
kaltaiset, jotka havaitaan meidän merissä. Sitäpaitsi osotin, että
taivaan ja tähtien täytyisi aikaansaada idästä länteen kulkeva ilma- ja
merivirta, joka havaitaan kääntöpiirien sisällä; kuinka vuoret, meret,
lähteet ja virrat luonnollisesti syntyisivät; kuinka metallit
ilmestyisivät maan sisustaan; kuinka kasvit versoisivat kentillä ja
kuinka yleensä kaikki seka-aineiset eli kokoonpannut kappaleet
syntyisivät maan pinnalla. Koska paitsi tätä en tuntenut muuta valon
aikaansaajaa kuin tulen, koetin hyvin tarkasti saada selville kaikki,
mikä on sen luonnolle omituista, miten se syntyy, miten se pysyy yllä,
miten sillä välistä on vain lämpöä ilman valoa, ja välistä ainoastaan
valoa ilman lämpöä; kuinka se saattaa synnyttää esineissä eri värejä ja
eri ominaisuuksia, kuinka se sulattaa toiset, koventaa toiset esineet,
kuinka se voi kuluttaa melkein kaikki aineet tai muuttaa ne tuhaksi ja
savuksi, ja kuinka vihdoin yksistään sen oman voiman ankaruus tuhasta
muodostaa lasia. Tämä tuhan muuttaminen lasiksi oli mielestäni
ihmeellisimpiä luonnonilmiöitä, ja minua huvitti erityisesti sen
selittäminen.

Kuitenkaan en kaikista näistä seikoista tahtonut tehdä sitä
johtopäätöstä, että tämä maailma on luotu sillä tavoin kuin olen
esittänyt; sillä on paljon todenmukaisempaa, että Jumala alusta pitäen
on tehnyt sen sellaiseksi, kuin sen piti olla. On näet varmaa, ja on
teologien yleensä hyväksymä mielipide, että se toiminta, jonka avulla
Jumala nyt ylläpitää maailmaa, on vallan sama kuin se, jonka kautta hän
sen loi. Joll'ei hän alussa olisi antanut sille muuta muotoa kuin
kaaoksen, mutta kuitenkin asetettuaan luonnonlait olisi myöntänyt sille
apunsa, jotta se olisi saattanut kehittyä tavalliseen suuntaansa, voimme
kuitenkin vähentämättä luomisen ihmettä uskoa, että kaikki puhtaasti
aineelliset seikat yksistään sen kautta olisivat voineet aikojen
kuluessa muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Ja niiden luontoa on
paljon helpompi ymmärtää, jos oletamme niiden vähitellen näin syntyneen,
kuin jos ajattelemme niiden olevan heti valmiina luodut.

Elottomien esineiden ja kasvien selittämisestä siirryin tarkastamaan
eläimiä ja erittäinkin ihmisiä. Mutta koska en tässä kohdin vielä
omistanut tarpeeksi tietoja voidakseni siitä puhua yhtä varmasti kuin
muista seikoista, s. o. koska en voinut osottaa ensin syitä ja sitten
seurauksia, enkä sanoa mistä iduista ja millä tavoin luonnon täytyy ne
synnyttää, tyydyin siihen olettamukseen, että Jumala olisi muodostanut
ihmisen ruumiin kokonaan nykyisten ihmisten ruumiin kaltaiseksi, sekä
mitä raajojen ulkonaiseen muotoon, että elinten sisäiseen muodostukseen
tulee. Oletin vielä, että Jumala olisi tehnyt ihmisruumiin juuri siitä
aineesta, jota olen kuvaillut, ja ett'ei hän alussa siihen olisi pannut
mitään järkevää sielua, eikä muuten mitään elävän ja tuntevan sielun
ominaisuuksia, vaan että hän olisi virittänyt ihmisen sydämeen
tuollaisen valottoman tulen, josta äsken puhuin. Tätä tulta kuvittelin
samanlaiseksi kuin sitä, joka kuumentaa märkinä latoon pantuja heiniä
tai sen voiman kaltaiseksi, joka panee käymään nuoret viinit, kun ne
rypälekuorineen pannaan astioihin. Sillä tutkiessani niitä toimituksia,
jotka edellämainitun johdosta saattaisivat olla tällaisessa ruumiissa,
huomasin juuri samanlaisia kuin meidänkin ruumiissamme on, ilman että
niitä havaitsemme ja ilman että siis sielumme, s. o. tuo ruumiista
tarkasti eroava osa, jonka luonto on pelkkää ajattelemista, kuten
aikaisemmin on ollut mainittu, ollenkaan niihin ottaa osaa. Nämät
ruumiin toimitukset ovat vallan samanlaiset kuin eläimillä, ja saatamme
sanoa että järjettömät eläimet tässä suhteessa ovat meidän kaltaisemme;
siltä en ruumiissa huomannut mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat
olennoiset ajatukselle ja jotka ovat yksinomaan meidän tunnusmerkkejämme
ihmisinä. Kun sitävastoin oletin Jumalan luoneen järjellisen sielun ja
yhdistäneen sen tällaiseen ruumiiseen erityisellä tavalla, jonka
selitin, havaitsin siinä myöskin kaikki nämä ominaisuudet.

Jotta saatettaisiin huomata millä lailla olen käsitellyt tätä ainetta,
tahdon tässä selittää sydämen ja valtimojen liikkeen. Koska tämä liike
on ensimäinen ja yleisimpiä, jotka huomataan eläimissä, saattaa siitä
helposti johtua käsittämään kaikkia muita. Jotta helpommin
ymmärrettäisiin sitä mikä seuraa, kehotan niitä, jotka eivät ole
perehtyneet anatomiaan, ensin leikkauttamaan jonkun suuren keuhkoilla
varustetun eläimen sydämen, sillä se on kaikin puolin jotenkin
ihmissydämen kaltainen, ja näytättämään itselleen sen molemmat kammiot
eli ontelot. Tarkastakoot ensin oikeanpuolista kammiota, joka ovat
kahden sangen paksun putken yhteydessä, nimittäin alemman onttolaskimon,
joka on veren pääsäiliö ja ikäänkuin puunrunko jonka oksia kaikki muut
laskimot ovat, ja keuhkovaltimon yhteydessä, joka alkaa sydämestä ja
sitten jakautuu useampiin ympäri keuhkoja leviäviin haaroihin. Tutkikoot
sitten vasemmanpuolista kammiota, joka niinikään on kahden putken
yhteydessä, jotka ovat yhtä paksut, jopa paksummatkin kuin edelliset.
Toinen näistä on keuhkolaskimo, joka lähtee keuhkoista, joissa se on
jakautuneena useampiin haaroihin, ja keuhkovaltimon haarojen sekä niiden
putkien yhteydessä, joiden kautta sisäänhengitetty ilma kulkee. Toinen
on iso valtimo eli aorta, joka lähtien sydämestä levittää haaransa
ympäri koko ruumista. Toivon myös, että huolellisesti tarkastetaan niitä
yhtätoista pientä iholämsää, jotka yhtämonen pienen oven tavoin avaavat
ja sulkevat molemmissa sydänkammioissa olevat neljä aukkoa. Kolme niistä
on alemman onttolaskimon suulla siten sijoittuneina, ett'eivät ne
mitenkään estä onttolaskimossa olevaa verta juoksemasta sydämen oikeaan
kammioon, vaan että estävät sitä virtaamasta sieltä takaisin; kolme
muuta on keuhkovaltimon sydämenpuolisella suulla ja päinvastoin
sijoittuneina kuin edelliset, nimittäin siten, että ne sallivat veren
sydämestä virrata keuhkoihin, mutta eivät salli keuhkoissa olevan veren
samaa tietä palata sydämeen. Lisäksi on keuhkolaskimon päässä kaksi
lämsää, jotka päästävät veren keuhkoista virtaamaan sydämeen, mutta
estävät sitä palaamasta keuhkoihin. Vihdoin on aortan suulla kolme
lämsää, jotka päästävät veren kulkemaan pois sydämestä, mutta estävät
sitä sinne palaamasta.

Syy siihen, että näiden iholämsien luku on yksitoista, on yksistään se,
että keuhkolaskimon pää on soikea ja sentähden tarpeeksi sulkeutuu
kahdella lämsällä, kun sitävastoin muut valtimojen ja laskimojen suut,
jotka ovat pyöreät, tätä varten tarvitsevat kolmea lämsää. Otettakoon
lisäksi huomioon, että aorta ja keuhkovaltimo ovat paljon kovempaa ja
tiiviimpää ainetta kuin keuhkolaskimo ja alempi onttolaskimo ja että
viimeksi mainitut laajenevat ennen yhtymistään sydämeen, muodostaen
ikäänkuin kaksi laukkua, n. k. sydänkorvat, joiden liha on sydänlihan
kaltaista.[1] Huomattakoon lisäksi, että sydämen lämpö aina on suurempi
kuin minkään muun ruumiinpaikan, ja että tällä lämmöllä on voima
nopeasti pullistaa ja laajentaa jokainen sydämeen tuleva veripisara;
samoin näet käy kaikkien nesteiden, jotka pisaroittain kaadetaan hyvin
kuumaan astiaan.

[1] Nykyään kutsutaan näitä Descartes'n mainitsemia »sydänkorvia»
»sydäneteisiksi«, jotka ovat itse sydämen osia. Suom. huom.

Tämän jälkeen on minun tarpeellista sydämen liikkeen selittämiseksi
ainoastaan sanoa, että kun sydämen kammiot eivät ole täynnä verta,
välttämättömästi virtaa verta alemmasta onttolaskimosta oikeaan
sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä mainitut suonet ovat
aina täynnä verta, eivätkä niiden sydämenpuoliset päät voi estää verta
valumasta niistä pois. Mutta niinpian kuin kumpaankin sydänkammioon on
tullut pisara verta, nämät pisarat, jotka tietysti ovat sangen suuret,
koska ne aukot, joista ne tulevat, ovat laajat, ja ne suonet, joista ne
tipahtavat, ovat täynnä verta, harvenevat ja paisuvat sydämessä olevan
lämmön vaikutuksesta. Täten ne paisuttavat koko sydäntä ja saattavat
viisi niiden suonien suulla olevaa lämsäreikää, josta ovat tulleet
sydämeen, sulkeutumaan, siten estäen enempää verta virtaamasta sinne.
Harveten harvenemistaan nämät pisarat lykkäävät kuutta muuta valtimojen
päissä olevaa lämsää, aukaisevat ne ja paisuttavat siten kaikkia
keuhkovaltimon ja aortan haaroja melkein samana hetkenä kuin sydäntä.
Tämä supistuu heti sen jälkeen, kuten myös valtimot tekevät, koska
näihin tullut veri taas jäähtyy; niiden kuusi iholämsää sulkeutuu, ja
alemman onttolaskimon ja keuhkolaskimon viisi lämsää aukeaa uudelleen
päästäen sisään kaksi uutta veripisaraa, jotka taaskin paisuttavat
sydäntä ja valtimoja vallan kuin edelliset. Koska sydämeen täten tuleva
veri kulkee niiden kahden laukun kautta, joita kutsutaan sydänkorviksi,
on siitä seurauksena, että näiden korvien liike on päinvastainen kuin
sydämen; kun ne paisuvat, sydän supistuu. Jott'eivät ne, jotka eivät
tunne matematisten todistusten varmuutta, eivätkä ole tottuneet
erottamaan todellisia syitä todenmukaisista, hätäisesti ja tutkimatta
kieltäisi tätä, tahdon huomauttaa, että juuri selittämäni liike johtuu
yksistään niiden elinten asennosta, jotka paljaalla silmällä saatamme
nähdä sydämessä, joita sormilla saatamme tunnustella siinä oleviksi,
sekä veren laadusta, jota kokemuksesta voimme tuntea. Ja kaikki tämä
tapahtuu yhtä varmasti kuin kellon liike sen painojen ja rattaiden
voiman, asennon ja muodon johdosta.

Mutta jos kysytään miksi laskimoveri ei lopu näin taukoamatta
virratessaan sydämeen, ja miksi valtimot eivät liiaksi täyty, koska
sydämen kautta kulkeva veri joutuu niihin, ei minun tarvitse vastata
siihen muuta, kuin mitä eräs englantilainen lääkäri[1] siitä jo on
kirjoittanut. Häntä saamme kiittää siitä, että hän tässä kohdin on
raivannut tien. Tämä mies näet ensiksi opetti, että valtimojen päissä
on useampia hienoja suonia, joita myöten niiden sydämestä saama veri
virtaa laskimojen ohuisiin haaroihin, joista se taaskin kulkee sydämeen.
Veren liike on siis alituista kiertokulkua. Tuo englantilainen lääkäri
todistaa tämän hyvin viittaamalla haavalääkärien tavalliseen
menettelyyn, jotka panemalla höllän siteen käsivarteen sen paikan
yläpuolelle, jossa aukaisevat laskimon, saattavat veren vuotamaan
haavasta runsaammin kuin jos eivät olisi panneet tätä sidettä. Kävisi
vallan päinvastoin, jos he panisivat siteensä haavan alapuolelle käden
ja haavan välille, tai jos kiinnittäisivät sen hyvin lujasti haavan
yläpuolelle. Sillä on selvää, että höllästi köytetty side voi estää
käsivarressa olevaa verta palaamasta sydämeen laskimoja myöten, mutta
ett'ei se voi estää siihen yhä tulemasta uutta verta valtimoja pitkin,
koska nämät ovat laskimojen alla ja koska niiden seinämät ovat
sitkeämpää ainetta ja niitä siis on vaikeampi puristaa kokoon. Sydämestä
tuleva veri pyrkii myös valtimoja myöten voimakkaammin tunkeutumaan
kättä kohti kuin se palaa laskimoja pitkin sydämeen. Ja koska tämä veri
vuotaa pois käsivarresta laskimoon leikatusta aukosta, niin täytyy sen
välttämättömästi päästä liikkumaan siteen alapuolitse, s. o. läheltä
käsivarren äärimäistä osaa, jossa se saattaa lähteä valtimosta. Sama
englantilainen lääkäri todistaa myös sangen hyvin verenkiertokulun
osottamalla pieniä lämsiä, jotka ovat niin sijoittuneina eri paikkoihin
laskimojen seiniin, ett'eivät ne ollenkaan salli veren juosta
keskiruumiista raajoihin, vaan sallivat sen ainoastaan palata raajoista.
Lisäksi hän sen vielä todistaa sen kokemuksesta havaitun tosiseikan
avulla, joka osottaa, että kaikki ruumiissa oleva veri varsin lyhyessä
ajassa voi vuotaa kuiviin yhdestä ainoasta valtimosta, kun se on
aukaistu, vaikkapa siihen olisikin pantu hyvin kireä side vallan lähelle
sydäntä ja vaikka aukko olisi tehty sydämen ja siteen välille, joten ei
ollenkaan voisi olettaa siitä vuotavan veren tulevan muualta.

[1] Harvey, joka huomasi veren kiertokulun. Hän julkaisi siitä teoksen:
»De motu cordis et sanguinis in animalibus« v. 1629. Suom. huom.

Mutta on vielä monta muuta syytä, jotka todistavat, että
verenkiertokulun varsinainen syy on se, jonka olen maininnut. Ensiksi se
erotus, joka huomataan laskimo- ja valtimoveren välillä, ei saata johtua
muusta kuin siitä, että veri, tultuaan harvemmaksi ja ikäänkuin
suodatetuksi kulkiessaan sydämen läpi, on ohuempaa, nopeammin liikkuvaa
ja lämpimämpää juuri tultuaan sydämestä, kuin se on vähää ennen tuloansa
sydämeen, s. o. valuessaan laskimossa. Lähemmin tarkastettaessa
huomataan tämä erotus etupäässä sydämen läheisyydessä, eikä juuri
sellaisissa ruumiinosissa, jotka ovat siitä kauimpana. Tämän lisäksi
keuhkovaltimon ja aortan seinäkalvojen kovuus osottaa selvästi, että
veri pulppuilee niitä vastaan voimakkaammin kuin laskimojen seinämiä
vastaan. Ja vasen sydänkammio ja aorta ovat laajemmat ja leveämmät kuin
oikea sydänkammio ja keuhkovaltimo ainoastaan sentähden, että
keuhkolaskimon veri, joka lähdettyään sydämestä vain on ollut
keuhkoissa, on ohuempaa ja harvenee suuremmassa määrin ja helpommin kuin
alemmasta onttolaskimosta välittömästi tuleva veri. Mitä hyötyä
lääkäreillä olisi valtasuonen koskettelemisesta, ell'eivät siitä
huomaisi, että veren lämpö ja nopeus eri asianhaarojen mukaan sydämen
kuumuuden vaikutuksesta voi enetä tai vähetä? Jos tutkimme miten tämä
lämpö siirtyy toisiin ruumiinosiin, täytyy meidän myöntää sen tapahtuvan
veren avulla, joka kulkiessaan sydämen kautta lämpenee ja sitten leviää
ympäri ruumista. Miten selitämme sen, että, poistamalla veren jostakin
ruumiinosasta, samalla poistamme siitä lämmön? Vaikka sydän olisi yhtä
kuuma kuin sulatettu rauta, se ei saattaisi tarpeeksi lämmittää jalkoja
ja käsiä, ell'ei siitä lakkaamatta vuotaisi verta niihin. Tästä
huomaamme myös, että hengityksen varsinainen tehtävä on hankkia
tarpeellinen määrä raitista ilmaa keuhkoihin, jotta siellä se veri, joka
tulee oikeasta sydänkammiosta, missä se on tullut ohueksi ja muuttunut
höyrynkaltaiseksi, taaskin muuttuisi sakeammaksi ennenkuin se virtaa
vasempaan sydänkammioon. Sillä muuten se ei kelpaisi ravinnoksi siinä
olevalle lämmölle.

Tämän havaitsemme todeksi tarkastamalla sellaisia eläimiä, joilla ei ole
keuhkoja; niillä näet on vain yksi sydänkammio. Samoin äidinkohdussa
olevassa sikiössä, joka ei voi käyttää keuhkojaan, on aukko, jonka
kautta verta virtaa alemmasta onttolaskimosta vasempaan sydänkammioon,
sekä suoni, jota myöten veri juoksee keuhkovaltimosta aortaan,
kulkematta keuhkojen läpi. Mitenkä ruoansulatus tapahtuisi, ell'ei sydän
lähettäisi valtimoja pitkin vatsaan lämpöä ja samalla muutamia keveimmin
liikkuvia verenosasia, jotka sulattavat nautittuja ruoka-aineita?
Saatammehan helposti käsittää sen toimituksen, joka muuttaa näiden
ruoka-aineiden mehun vereksi, jos otamme huomioon, että se toistamiseen
puhdistuu kiertäessään päivässä sata jopa parisataa kertaa tai
useamminkin sydämen kautta.

Emme kaipaa muuta selittääksemme ruumiin eri nesteiden syntyä ja
ylläpitoa kuin että otamme huomioon sen voiman, jonka vaikutuksesta
veri, tullessaan ohuemmaksi, kulkee sydämestä valtimojen päihin, jolloin
muutamat verisolut pysähtyvät eri ruumiinosiin, karkottaen toisia siltä
paikalta, johon ne itse sijoittuvat, ja sen seikan, että toiset
verisolut sijoittuvat yhteen määrättyyn paikkaan eivätkä muualle,
riippuen niiden kohtaamien huokosien asemasta, muodosta ja ko'osta. Tämä
muistuttaa seuloja, joiden pohjareiät ovat erikokoisia ja jotka, kuten
jokainen on saattanut nähdä, erottavat erilaisia jyviä toisistaan.
Omituisinta tässä kaikessa on vihdoin elonhengekkeiden synty, jotka ovat
hyvin ohuen ilmavirtauksen tai pikemmin hyvin puhtaan ja nopeaan
leimuavan liekin kaltaisia ja joita lakkaamatta hyvin runsaasti kohoaa
sydämestä aivoihin sieltä kulkien hermoja myöten lihaksiin ja synnyttäen
kaikkien jäsenten liikkeen. Ei tarvitse hakea tähän muuta syytä kuin
sen, että keveimmät ja helpoimmin liikkuvat verisolut ovat sopivimmat
synnyttämään näitä elonhengekkeitä ja että ne ennemmin kulkevat aivoihin
kuin muualle. Sillä ne valtimot, jotka johtavat elonhengekkeitä
aivoihin, kulkevat sinne suorinta tietä sydämestä. Ja on olemassa
mekaniikin- ja samalla luonnonlaki, jonka voimasta useista samaan
suuntaan kulkevista aineosasista, joilla ei ole tarpeeksi tilaa,
vahvemmat syrjäyttävät ne osaset, jotka liikkuvat hitaammin. Samoin on
laita niiden verisolujen, jotka kulkevat vasemmasta sydänkammiosta
aivoihin, jonne vahvemmat solut, syrjäytettyään heikommat ja hitaammin
kulkevat, siis yksin saapuvat.

Olin erityisen tarkasti esittänyt tämän kaiken siinä tutkimuksessa,
jonka tätä ennen olin aikonut julkaista. Sitten olin osottanut millaisen
ihmisruumiin hermojen ja lihasten rakenteen täytyy olla, jotta niissä
olevat elonhengekkeet saattaisivat liikuttaa jäseniä. Nähdään
esimerkiksi ruumiista katkaistujen päiden vielä hetken sen jälkeen, kuin
ne on leikattu poikki, liikkuvan ja purevan maata, vaikka niissä ei enää
ole henkeä. Lisäksi olin tehnyt selkoa niistä aivoissa tapahtuvista
muutoksista, jotka aikaansaavat valvomistilan, nukkumisen ja unet; olin
vielä esittänyt miten valo, äänet, hajut, maut, lämpö ja kaikki muut
ulkoesineiden ominaisuudet saattavat aistimien välityksellä herättää
aivoissa eri mielteitä; miten nälkä, jano ja muut sisäiset aistimukset
myös vaikuttavat aivoihin. Vielä olin osottanut mitä tulee pitää sinä
yhteisenä aistina, joka vastaanottaa nämät mielteet; mitä niitä
säilyttävä muisti on, mitä mielikuvitus, joka saattaa muutella niitä eri
tavalla ja muodostaa niistä uusia ja joka levittäen elonhengekkeitä
lihaksiin, panee ruumiin jäsenet liikkumaan usealla eri tavalla, niin
että ne ulkonaisten aistimuksien ja sisäisten mielenliikutuksien
johdosta saattavat liikkua, ilman että tahto niitä johtaa. Tätä eivät
suinkaan ne pitäne omituisena, jotka tietävät, kuinka monenlaisia
automateja eli itsekseen liikkuvia koneita inhimillinen taitavuus osaa
laatia käyttämällä ainoastaan hyvin harvoja kappaleita. Vertaamalla
niitä niihin lukuisiin luihin, lihaksiin, hermoihin, valtimoihin,
laskimoihin ja kaikkiin muihin elimiin, jotka havaitaan jokaisessa
eläinruumiissa, pitävät he tätä ruumista koneena, joka ollen Jumalan
kätten tekoa, on verrattomasti paremmin laadittu ja liikkeiltään
ihmeellisempi kuin mikään ihmisten keksimä kone. Olin tässä kohdin
erityisesti osottanut, että jos olisi sellaisia koneita, joissa olisi
apinan, tai jonkun muun järkeä kaipaavan eläimen ulkoraajat ja muoto, ei
meillä olisi mitään mahdollisuutta huomata, ett'eivät nämät koneet joka
suhteessa olisi samanlaiset kuin mainitut eläimet. Jos sitävastoin olisi
sellaisia koneita jotka olisivat meidän ruumiimme kaltaiset ja
matkisivat toimintaamme niin paljon kuin siveelliseltä kannalta olisi
mahdollista, olisi meillä kaksi varmaa keinoa saadaksemme selville,
ett'eivät ne kuitenkaan olisi todellisia ihmisiä. Ensiksi näet
huomaisimme, ett'eivät nämät koneet koskaan voisi käyttää sanoja eivätkä
muita merkkejä kuten me teemme ilmaistaksemme muille ajatuksiamme. Tosin
saatamme kuvitella senkaltaista konetta, joka voi lausua sanoja jopa
lausua muutamia sanoja sellaisten ruumiinliikkeiden johdosta, jotka
aikaansaavat jonkun muutoksen sen elimissä; esimerkiksi kysyä, mitä
haluatte, jos koskettelemme siinä jotakin paikkaa, ja jos koskettelemme
jotakin toista paikkaa, huutaa, että siihen koskee, ja senkaltaisia.
Mutta se ei koskaan voi asettaa sanojansa niin, että se järkevästi
vastaisi kaikkeen siihen mitä sille sanotaan, jonka kaikkein
tylsämielisimmätkin ihmiset saattavat tehdä. Toiseksi nämät koneet,
vaikka toimittaisivatkin monta seikkaa yhtä hyvin tai paremmin kuin
kukaan meistä, välttämättömästi olisivat kykenemättömät toisiin toimiin,
josta saattaisi päättää, ett'eivät ne toimi itsetietoisesti, vaan
ainoastaan koneellisesti elintensä rakenteen mukaisesti. Sillä järki on
yleinen välikappale, jota voidaan käyttää kaikenlaisissa eri sattumissa,
jotavastoin mainitut elimet tarvitsevat erityistä edelläkäypää
sovittelua kutakin erityistä tekoa varten. Siis on henkiseltä kannalta
mahdotonta, että tällaista sovittelua olisi niin paljon yhdessä
koneessa, että se saattaisi sen toimimaan kaikissa elämän tiloissa
samoin kuin me järkeämme käyttämällä toimimme.

Näiden kahden seikan nojalla voimme myös huomata ihmisen ja eläimen
erotuksen. Sillä on sangen huomattava asia, ett'ei ole niin
tylsämielisiä ja tyhmiä ihmisiä, ei edes mielipuolia, ett'eivät kykenisi
sovittamaan yhteen eri sanoja ja niistä muodostamaan puhetta
ilmaistakseen ajatuksiansa, kun sitävastoin ei mikään eläin, kuinka
täydellinen ja onnellisesti siinnyt liekään, voi tehdä samoin. Tämä ei
ole seuraus elimien puutteesta, sillä saattavathan harakat ja papukaijat
lausua sanoja kuten mekin, mutta eivät siltä osaa puhua kuten me, s. o.
osottaen ajattelevansa sitä mitä puhuvat. Sitä vastoin kuuromykkinä
syntyneet ihmiset, jotka kaipaavat yhtä paljon tai enemmän puhe-elimiä
kuin eläimet, tavallisesti itse keksivät muutamia merkkejä, joiden
avulla ilmaisevat ajatuksensa niille, joilla on aikaa oppia tätä heidän
kieltänsä.

Tämä ei yksistään osota, että eläimillä on vähemmän järkeä kuin
ihmisellä, vaan että se kokonaan niiltä puuttuu. Sillä puhumiseen
tarvitaan varsin vähän järkeä. Koska saman lajin eläimissä huomataan
erilaisuuksia samoin kuin ihmisissä, ja koska toisia eläimiä saattaa
helpommin opettaa kuin toisia, niin sellainen apina tai papukaija, joka
olisi täydellisin lajiansa, varmaankin saattaisi tässä suhteessa kohota
yhtä järkevälle kannalle kuin tyhmin lapsi tai ainakin heikkomielinen
lapsi, ell'ei niiden sielu olisi kokonaan erilainen kuin meidän. Ei näet
pidä sekoittaa sanoja luonollisiin liikkeihin, jotka ilmaisevat
mielenliikutuksia ja joita niin hyvin koneet kuin eläimet saattavat
matkia, eikä myöskään pidä luulla, kuten muutamat ihmiset vanhoina
aikoina, että eläimet osaavat puhua, vaikk'emme me ymmärrä niiden
kieltä. Sillä jos niin olisi asianlaita, voisivat ne yhtä hyvin ilmaista
ajatuksensa meille kuin vertaisilleen, koska niillä on useita
samankaltaisia elimiä kuin meillä. On myöskin sangen huomattava seikka,
että, vaikka on useita eläimiä, jotka muutamissa teoissa osottavat
suurempaa taitavuutta kuin me, samat eläimet ovat vallan taitamattomat
useissa toisissa. Mutta siitä, että ne toimittavat jonkun seikan
paremmin kuin me, ei seuraa, että niillä on älyä, sillä siinä
tapauksessa niillä olisi enemmän älyä kuin kenelläkään meistä ja
menettelisivät kaikissa muissa seikoissa paremmin kuin me. Päinvastoin
ilmenee tästä, ett'ei niillä ole ollenkaan älyä ja että luonto niissä
toimii niiden elinten järjestyksen mukaisesti. Samoinhan kello, joka on
kokoonpantu ainoastaan rattaista ja pontimista, saattaa laskea tunnit ja
mitata aikaa paljon täsmällisemmin kuin ikinä me kaikessa
älykkäisyydessämme.

Tämän jälkeen olin kuvaillut järjellistä sielua ja osottanut, ett'ei se
mitenkään ole voinut syntyä aineen voimasta, kuten ne muut seikat,
joista olin puhunut, vaan että sen täytyy olla erityisesti luotu. Ja
koska ei riitä, että se vain asustaa ihmisruumiissa kuten perämies
laivassaan, yksistään liikuttaen sen jäseniä, on välttämätöntä, että se
on lähemmin liittynyt siihen, jotta sillä voisi olla sellaisia tunteita
ja haluja kuin meillä on ja että se niin muodostaisi todellisen
ihmisen. Muuten olen laveammin puhunut sielusta, koska tämä kysymys on
tärkeimpiä. Sillä lähinnä niiden erehdystä, jotka kieltävät Jumalan
olemassaolon, jonka erehdyksen luulen edellä kumonneeni, ei ole toista,
joka siinä määrin eksyttäisi heikkoja henkiä pois hyveen suoralta tieltä
kuin se luulo, että eläinten sielu on samanluontoinen kuin meidän, ja
että meillä siis tämän elämän jälkeen on yhtä vähän pelättävää ja
toivottavaa kuin kärpäsillä ja muurahaisilla. Mutta jos tiedämme, kuinka
erilaiset ne ovat, käsitämme paljon paremmin ne perusteet, jotka
todistavat että meidän sielumme olemukseltaan on ruumiista kokonaan
riippumatonta laatua, ja ett'ei sen siis ole pakko kuolla ruumiin
kanssa. Koska emme myöskään huomaa muita seikkoja, jotka voisivat
hävittää sielua, saatamme pikemmin päättää, että se on kuolematon.



KUUDES OSA.


Nyt on kolme vuotta kulunut siitä kun olin lopettanut sen tutkimuksen,
joka sisältää kaikki äsken mainitsemani seikat ja kun aloin tarkastaa
sitä antaakseni sen painettavaksi. Silloin kuulin, että muutamat
henkilöt, joita kunnioitan, ja joiden oikeaksi tunnustetut mielipiteet
vaikuttavat yhtä paljon toimintaani kuin oma järkeni ajatuksiini, olivat
paheksuneet erästä luonnontieteellistä mielipidettä, jonka toinen vähää
ennen oli tuonut esiin.[1] En tahdo sanoa että puolestani olisin
omaksunut sen, mutta en kuitenkaan ennen muiden oppineiden miesten
langettamaa arvostelua ollut siinä mielipiteessä huomannut mitään
uskonnolle tai valtiolle vahingollista, enkä siis mitään sellaista, joka
olisi estänyt minua siitä kirjoittamasta, jos järkeni olisi osottanut
minulle sen todeksi. Kuitenkin pelkäsin, että esittämieni mielipiteiden
joukossa olisi joku kohta, jossa olisin saattanut erehtyä, vaikka tosin
aina olen pitänyt tarkasti vaaria siitä, ett'en hyväksyisi mitään
sellaisia uusia vakaumuksia, joita en saattaisi varmasti todistaa ja
ett'en kirjoittaisi mitään sellaista, joka voisi vahingottaa jotakuta.
Tämä syy riittävästi taivutti minut hylkäämään päätökseni julkaista
tutkimukseni. Sillä vaikka varsin pätevät vaikuttimet sitä ennen
kehottivat minua ryhtymään sen julkaisuun, niin vastenmielisyys, joka
minulla aina on ollut kirjaintekijän ammattia vastaan, saattoi minut
heti puolustuksekseni löytämään tarpeeksi toisia syitä.

[1] Descartes viittaa tässä siihen Galilein esittämään väitökseen, että
maa liikkuu. Descartes itse oli samaa mieltä kuin mainittu italialainen
luonnontutkija. Kirjeessä ystävälleen, oppineelle Mersenne'lle,
Descartes kirjoittaa muun muassa: »Jos ei ole totta, että maa liikkuu,
niin kaikki filosofiani perustukset myös ovat väärät, sillä ne juuri
ilmeisesti todistavat maan liikunnon; ja tämä on siihen määrään
yhteydessä koko tutkimukseni kanssa, ett'en voi sitä siitä erottaa
saattamatta kaikkea muuta puutteelliseksi.» Suom. huom.

Nämät syyt ja vastasyyt ovat senlaatuiset, ett'en niitä ilmaisemalla
tyydytä ainoastaan omaa, vaan myöskin lukijoiden harrastusta. En ole
koskaan pannut suurta arvoa oman henkeni tuotteisiin. Ell'en olisi
noudattamastani metodista niittänyt muita hedelmiä kuin että se on
saattanut minut tyydyttäviin tuloksiin muutamien spekulatiivisiin
tieteisiin kuuluvien kysymysten suhteen sekä että olen koettanut sen
johdosta järjestää toimintaani, en olisi pitänyt itseäni velvoitettuna
kirjoittamaan siitä mitään. Sillä mitä siveelliseen toimintaan tulee, on
jokaisella siinä suhteessa runsaasti vakaumuksia, ja saattaisi olla yhtä
monta reformatoria kuin on päätä, jos muiden olisi sallittu ryhtyä
mitään parannuksia toimeenpanemaan kuin niiden, jotka Jumala on
määrännyt kansojensa johtajiksi tai niiden, joille hän on suonut
tarpeeksi armoaan sekä intoa, jotta saattaisivat olla profeettoja.
Vaikka siis filosofiset mietteeni minua suuresti tyydyttivät, arvelin,
että muillakin oli mietteensä, joihin olivat ehkä vielä tyytyväisemmät.
Mutta niinpian kuin olin saavuttanut muutamia fysiikkiä koskevia
yleiskäsitteitä, ja kun, noudatettuani niitä erityisiä vaikeita
kysymyksiä käsitellessäni, olin huomannut kuinka pitkälle ne saattavat
viedä ja kuinka suuressa määrin ne eroavat tähän asti vallalla olleista
periaatteista, en luullut voivani jättää niitä julkaisematta suuresti
rikkomatta sitä lakia vastaan, joka velvoittaa meitä voimiemme mukaan
edistämään kaikkien ihmisten yhteishyvää.

Sillä nämät yleiskäsitteet osottivat minulle, että on mahdollista
saavuttaa elämälle hyvin hyödyllisiä tietoja ja että kouluissa opetetun
spekulatiivisen filosofian asemesta saatamme löytää käytännöllisen
filosofian, jonka avulla, opittuamme tuntemaan tulen, veden, ilman,
tähtien, taivaan ja kaikkien muiden meitä ympäröivien esineiden voiman
ja vaikutukset yhtä tarkasti kuin tunnemme käsityöläisten eri ammatit,
saatamme yhtä hyvin käyttää mainittua voimaa ja mainittuja vaikutuksia
kaikkiin sopiviin tarkoituksiin ja siten tulla luonnon herroiksi ja
valtijaiksi. Tätä ei tule toivoa yksistään sentähden, että saatettaisiin
keksiä lukemattomia taidokkaita keinoja, jotka sallisivat meidän
vaivatta nauttia maan hedelmistä ja kaikista sen tarjoamista
mukavuuksista, vaan etupäässä terveyden säilyttämisen tähden, joka
epäilemättä on paras omaisuus ja kaiken muun hyvän perustus tässä
elämässä. Sillä henki on niin suuressa määrin riippuvainen ruumiin
elinten laadusta ja tilasta, että luulen meidän etupäässä täytyvän
turvautua lääketieteeseen, jos yleensä on mahdollista keksiä keino,
jonka avulla saatettaisiin ihmiset viisaammiksi ja taitavammiksi kuin he
ovat olleet tähän asti. On totta että nykyään käytännössä oleva
lääketiede sisältää vähän sellaista, joka tuottaisi niin huomattavaa
hyötyä, ja luulen varmasti, ollenkaan tahtomatta sitä halveksia, ett'ei
ole ketään, ei edes ammattilääkärien joukossa, joka ei tunnustaisi, että
kaikki, mitä siitä tiedetään on melkein mitätöntä siihen verrattuna,
mitä ei vielä tiedetä.

Saattaisimme välttää lukemattomia tauteja, sekä ruumiillisia että
henkisiä, jopa kenties vanhuuden heikkouden, jos tarpeeksi tuntisimme
niiden syyt ja kaikki ne parannuskeinot, jotka luonto on tarjonnut
käytettäväksemme. Päätin siis käyttää koko elämäni etsiäkseni sellaista
tiedettä ja löysin tien, jota seuraamalla luulin välttämättömästi sen
löytäväni, ell'ei elämän lyhyys tai riittävien kokeiden puute minua
siitä estäisi. En luullut olevan parempaa keinoa näiden kahden esteen
syrjäyttämiseksi, kuin että tarkoin ilmaisisin yleisölle sen vähän,
minkä olisin löytänyt ja että kehottaisin eteviä henkiä pyrkimään
etemmäksi, niin että jokainen taipumuksensa ja voimiensa mukaan lisäisi
tarpeellisia kokeita ja yleisölle ilmaisisi kaikki saavuttamansa
tulokset, jotta jälkeentulevat saattaisivat alkaa siitä, mihin
edelläkävijät päättivät. Täten yhdistämällä useiden elämäntyön
päästäisiin paljon pitemmälle kuin kukin yksinään saattaa päästä.

Huomasin lisäksi, että nämät kokeet ovat sitä tärkeämmät kuta kauemmaksi
on edistytty tiedoissa. Aluksi on parempi tyytyä niihin havaintoihin,
jotka itsestään tarjoutuvat aisteillemme, ja joita emme saata olla
tuntematta, jos niitä vähänkin tarkkaamme, kuin etsiä harvinaisempia ja
sellaisia, jotka tutkimisen kautta ovat selville saatavissa. Sillä
harvinaiset havainnon esineet pettävät usein silloin, kun emme vielä
tunne tavallisimpien syitä, ja ne seikat, joista edelliset riippuvat,
ovat melkein aina niin erityiset ja pienet, että on hyvin vaikea niitä
huomata.

Se järjestys, jota tässä kohdin noudatin, oli seuraava: ensiksi koetin
löytää kaiken sen yleiset perukset eli alkusyyt, mikä on tai voi olla
maailmassa. Oletin niitä aikaisemmaksi vain Jumalan, joka on luonut
maailman, ja johdin ne muuten ainoastaan muutamista totuuden iduista,
jotka luonto on istuttanut henkiimme. Tämän jälkeen tutkin, mitkä olivat
ensimäiset ja tavallisimmat seuraukset, jotka näistä syistä saattoivat
johtua. Täten luulen löytäneeni taivaan, tähdet, maan, ja lisäksi maan
päällä vettä, ilmaa, tulta, kivennäisiä ja muutamia muita kaikista
tavallisimpia ja yksinkertaisimpia ja siis helpoimmiten löydettävissä
olevia seikkoja. Kun sitten tahdoin siirtyä yksityisseikkoihin, kohtasi
minua niitä sellainen vaihteleva paljous, ett'en luullut mahdolliseksi
ihmishengelle erottaa maan päällä olevien kappaleiden muotoja ja lajeja
niistä, jotka siellä saattaisivat olla, jos Jumala olisi tahtonut
asettaa ne sinne. En siis pitänyt mahdollisena että voisimme käyttää
niitä hyväksemme muuten kuin menemällä seurauksista syihin ja tekemällä
useita eri kokeita. Kun tämän johdosta muistelin kaikkia seikkoja, joita
suinkin olin aistimillani havainnut, rohkenen sanoa, ett'en huomannut
ainoatakaan, jota en sangen helposti olisi voinut selittää löytämieni
peruksien nojalla. Mutta minun tulee myös tunnustaa, että luonnon voima
on niin avara ja laaja, ja että nämät perukset ovat niin yksinkertaiset
ja yleiset, ett'en huomannut yhtään ainoata erityistä seurausta, jota ei
monella eri tavalla saattaisi johtaa niistä, ja että suurin vaikeuteni
tavallisesti on löytää se tapa millä se on niistä riippuvainen. En tiedä
muuta keinoa tämän pulman välttämiseksi kuin että yhä uudestaan tehdään
sellaisia kokeita, joiden tulos on erilainen eri selittämistapoja
käytettäessä. Olen muuten jo päässyt niin pitkälle, että luulen
useimmissa kohdin sangen hyvin käsittäväni mille kannalle on
asettuminen, kun mielii tehdä tätä varten tarpeelliset kokeet, mutta
samassa huomaan näiden olevan senlaatuiset ja niin lukuisat, ett'eivät
käteni eivätkä varani, vaikka minulla niitä olisi tuhatta kertaa
enemmän, riittäisi niitä kaikkia suorittamaan. Saatan siis siinä määrin
edistyä luonnon tuntemisessa, kuin minulla tulevaisuudessa on sopivaa
tilaisuutta tehdä kokeita. Tämän aioin tehdä tunnetuksi mainitsemani
tutkimuksen kautta ja siinä tuoda esille yhteishyväksi koituvan hyödyn
niin selvästi, että velvoittaisin kaikkia niitä, jotka yleensä
harrastavat ihmisten parasta, s. o. kaikkia niitä, jotka todella ovat
hyveiset, eivätkä teeskentele hyvettä käytöksessään tai mielipiteissään,
ilmaisemaan minulle tekemiensä kokeiden tulokset sekä auttamaan minua
vielä tehtävien kokeiden suorittamisessa.

Mutta myöhemmin toiset perusteet ovat saattaneet minut muuttamaan
mielipiteeni ja jatkamaan kaikkien niiden seikkojen paperille panemista,
joita olen pitänyt tärkeinä, sen mukaan kuin olen havainnut ne tosiksi,
sekä tekemään tämän yhtä huolellisesti, kuin olisin aikonut painattaa
ne. Näin menettelin, jotta minulla olisi ollut parempi tilaisuus hyvin
tutkia ne, sillä epäilemättä tarkastamme aina huolellisemmin sellaista,
jonka luulemme joutuvan useampien muiden katsottavaksi, kuin sitä, jonka
teemme vain itseämme varten. Usein näet olen, ryhtyessäni asioita
punnitsemaan, pitänyt niitä tosina, mutta huomannutkin ne vääriksi,
ruvetessani panemaan niitä paperille. En myöskään tahtonut menettää
ainoatakaan tilaisuutta hyödyttääkseni yleisöä, sillä ajattelin, että
jos yleensä siihen kykenen ja jos kirjoitukseni ovat jonkunarvoiset, ne,
joiden huostaan ne joutuvat kuoltuani, voisivat käyttää niitä kuten
soveliaimmaksi katsoisivat. En näet mitenkään suostunut siihen, että ne
julkaistaisiin minun eläessäni, sillä pelkäsin, että niiden
mahdollisesti herättämä vastustus ja aiheuttamat riidat sekä niiden
minulle mahdollisesti tuottama maine saattaisivat minut menettämään sen
ajan, jota olin aikonut käyttää omiin opintoihini. Sillä vaikka onkin
totta, että jokaisen tulee voimiensa mukaan lisätä toisten menestystä,
ja ett'ei se ihminen todellakaan ole minkään arvoinen, joka ei hyödytä
ketään, on kuitenkin yhtä totta, että huolenpitomme tulee ulottua
nykyaikaa kauemmaksi, ja että on sopivaa jättää tekemättä sellaisia
seikkoja, jotka ehkä tuottaisivat jotakin hyötyä aikalaisille, jos on
mielessä muiden tehtävien toteuttaminen, jotka jälkeentuleville
tuottavat vielä suurempaa hyötyä.

Tiedettäköön näet, ett'ei se, jonka tähän asti olen oppinut, ole juuri
mitään siihen verraten, jota en vielä tiedä ja jonka oppimisen suhteen
en ole epätoivoisana. Sillä niiden henkilöiden laita, jotka vähitellen
löytävät totuuden tieteistä, on melkein sama kuin niiden, joiden
varallisuuden karttuessa on paljon helpompi saavuttaa suurempaa
rahallista voittoa kuin heidän oli köyhinä ollessaan saavuttaa pientä.
Tai heitä saattaa myös verrata sotapäällikköihin, joiden sotavoimat
kasvavat voittojen ohella ja joiden, kärsittyään tappion, on vaikeampi
pysyä pystyssä kuin heidän, saavutettuaan voiton, on valloittaa
kaupunkeja ja maakuntia. Se näet on ryhtynyt todelliseen taisteluun,
joka pyrkii voittamaan kaikki ne vaikeudet ja erehdykset, jotka estävät
meitä tuntemasta totuutta, ja se on todella kärsinyt tappion, joka saa
väärän käsityksen jostakin yleisemmästä ja tärkeämmästä asiasta.
Sellainen tarvitsee paljon suurempaa taitavuutta palatakseen entiselleen
kuin se, joka jo omistaen varmat periaatteet, tahtoo suuressa määrin
edistyä.

Jos minä puolestani tähän asti olen tieteestä löytänyt muutamia
totuuksia (ja toivon että tässä nidoksessa olevat seikat[1] osottavat
minun löytäneeni muutamia sellaisia), saatan sanoa että ne ovat vain
viiden tai kuuden syrjäyttämäni päävaikeuden seurauksia ja
johtopäätöksiä, joita pidän yhtä monena saavuttamanani voittona. Saatan
myös pelkäämättä tunnustaa, ett'en luule tarvitsevani voittaa kuin kaksi
tai kolme muuta samanlaista totuutta, saavuttaakseni tarkoitukseni
kokonaan. Minulle ei vielä ole niin paljon ikää karttunut, ett'en
tavallisen luonnon kulun mukaan ehtisi tätä toteuttaa. Mutta luulen,
että minun on välttämätöntä kahta enemmän säästää jälelläolevaa aikaani,
koska toivon sitä hyvin käyttäväni; ja menettäisin epäilemättä paljon
aikaa, jos julkaisisin fysiikkini perusteet. Tosin ne melkein kaikki
ovat niin ilmeisen selvät, että tarvitaan ne vain kuulla, jotta ne
ymmärrettäisiin; ja vaikk'ei ole ainoatakaan, jota en luulisi voivani
todistaa, aavistan, että niiden herättämä vastustus minua usein
häiritsisi, koska on mahdotonta, että perusteeni olisivat sopusoinnussa
muiden ihmisten kaikkien eri mielipiteiden kanssa.

[1] Sama nidos, jossa Descartes julkaisi tämän »Metodin Esityksen«,
sisälsi myös teokset »Dioptriikki« (La Dioptrique) ja »Meteorit« (Les
Météores). Suom. huom.

Saatetaan huomauttaa, että tämä vastustus olisi hyödyllinen osaksi
sentähden, että se saattaisi minut tuntemaan vikani, osaksi sentähden,
että se hyvä, jonka mahdollisesti olen saavuttanut, laajentaisi toisten
käsityspiiriä. Lisäksi saattaisivat toiset, koska useat tekevät enemmän
havaintoja kuin yksi ainoa ihminen, käyttäen hyväkseen tutkimuksieni
tuloksia, auttaa minua keksinnöillään. Tunnustan vielä voivani suuresti
erehtyä ja ett'en melkein koskaan luota ensiksi mieleeni johtuviin
ajatuksiin; mutta kuitenkin se kokemus, jonka olen saanut minua vastaan
suunnatusta vastustuksesta, estää minua toivomasta siitä vastedeskään
mitään hyötyä. Sillä olen jo tarpeeksi usein kuullut arvosteluja sekä
niiden puolelta, joita olen pitänyt ystävinäni, että myös muutamien
sellaisten puolelta, joita olen luullut minun suhteeni puolueettomiksi,
jopa sellaistenkin, joiden olen tietänyt ilkeydestä ja kateudesta
koettavan kajota seikkoihin, jotka ystäviltäni heidän kiintymyksensä
takia jäisivät huomaamatta. Mutta harvoin olen näistä arvosteluista
löytänyt sellaista, jota en ollenkaan olisi aavistanut, ja jos olenkin
löytänyt, on se ollut aineelleni vallan vierasta. Siis olen ani harvoin
kohdannut henkilön, joka olisi arvostellut mielipiteitäni ankarammin tai
tasapuolisemmin kuin minä itse. En liioin koskaan ole huomannut, että
kouluissa toimeenpantujen väittelyjen avulla olisi löydetty mitään ennen
tuntematonta totuutta; sillä jokaisen ajatellessa sitä, että pääsisi
väittelyssä voitolle, koetetaan ennemmin saada esille sitä, mikä on
todennäköistä, kuin punnita syitä ja vastasyitä. Ne näet, jotka kerran
ovat olleet hyviä asianajajia, eivät siltä jälestäpäin ole paraita
tuomareita.

Ei edes se hyöty, joka muilla olisi noiden ajatuksieni ilmaisemisesta,
saattaisi olla varsin suuri, koska en vielä ole kehittänyt niitä niin
pitkälle, ett'ei niihin tulisi lisätä paljoa, ennenkuin niitä ruvetaan
käyttämään. Ja luulen voivani sanoa ilman itserakkautta, että minä ennen
muita olen tähän kykenevä. Saattaahan maailmassa olla useita
verrattomasti etevämpiä henkilöitä kuin minä, mutta on otettava
huomioon, ett'emme voi yhtä hyvin käsittää ja omistaa sellaista seikkaa,
jonka opimme toiselta, kuin sellaista, jonka olemme itse keksineet. Tämä
on minun aineeni suhteen epäilemätön tosiseikka; olen näet usein
selvittänyt muutamia mielipiteitäni hyvin arvostelukykyisille
henkilöille, jotka puhuessani näyttivät ymmärtävän ne vallan selvästi;
mutta toistaessaan niitä olivat he melkein aina muuttaneet ne siihen
määrään, ett'en enää saattanut tunnustaa niitä omikseni.

Tämän vuoksi soisin kernaasti, ett'eivät jälkeenielävät koskaan uskoisi
minkään mielipiteen johtuvan minusta, ell'en itse ole sitä julkaissut.
En ollenkaan ihmettele niiden mielipiteiden omituisuuksia, joita
väitetään kaikkien noiden vanhanajan filosofien omiksi, joiden
kirjoitukset eivät ole meille säilyneet, enkä siis luule heidän
ajatuksiansa järjettömiksi, koska he olivat aikansa etevimpiä neroja ja
heidän mielipiteensä vain on meille huonosti kerrottu. Heidän oppilaansa
näet eivät melkein koskaan ole olleet heitä etevämmät. Minulla on se
vakaumus, että innokkaimmat Aristoteles'n suunnan nykyisistä
kannattajista pitäisivät itseään onnellisina, jos heillä olisi yhtä
paljon tietoja luonnosta kuin hänellä oli, vaikkapa eivät siitä koskaan
saavuttaisikaan enempiä tietoja. He ovat vallan kuin murattiköynnös,
joka ei pyri kasvamaan sitä puuta korkeammaksi, joka sitä kannattaa ja
joka usein rupeaa laskeutumaan alaspäin päästyään puun latvaan; samoin
filosofin oppilaat vajoavat huonommuuteen, s. o. tulevat vähemmän
oppineiksi kuin jos eivät ollenkaan jatkaisi opintojaan. Sillä he eivät
ainoastaan tyydy tietämään sitä, minkä heidän oppi-isänsä on
ymmärrettävästi selittänyt, vaan tahtovat sitäpaitsi hänen
kirjoituksistaan löytää useiden sellaistenkin vaikeiden kysymysten
ratkaisun, joista hän ei ole mitään sanonut, ja joita hän ei kenties
koskaan ole ajatellut. Kyllähän tällainen filosofeeraamistapa on hyvin
mukava niille, joilla vain on keskinkertainen kyky. Heidän tekemiensä
erotusten ja heidän periaatteidensa himmeys näet sallii heidän puhua
kaikista seikoista yhtä rohkeasti, kuin todella tuntisivat ne, sekä itse
puolustaa kantaansa väitellessään kehittyneimpien ja taitavimpien
henkilöiden kanssa, ilman että nämät voivat saattaa heitä muuttamaan
vakaumustaan. He ovat tässä suhteessa sokean kaltaiset, joka aikoo
voitokkaasti tapella näkevän kanssa ja siinä tarkoituksessa on
houkutellut hänet jonkun pimeän luolan pohjukkaan. Tämän kaltaisilla
varmaankin on hyötyä siitä, ett'en julkaise filosofiani periaatteita.
Nämät näet ovat hyvin yksinkertaiset ja ilmeisen selvät, ja
julkaisemalla ne ikäänkuin aukaisisin muutaman ikkunan ja päästäisin
valoa siihen luolaan, jonne he ovat menneet tappelemaan.

Mutta ei edes etevimmillä henkilöillä ole syytä haluta tutustuvansa
niihin. Sillä jos he tahtovat oppia puhumaan kaikesta ja käydä
oppineista, saavuttavat he tämän päämäärän paljon helpommin tyytymällä
todennäköisyyteen, joka vaivatta on löydettävissä kaikenlaisista
aineista, kuin etsimällä totuutta, joka vain vähitellen löydetään
muutamista kysymyksistä, ja joka puhuttaessa muista seikoista,
velvoittaa avomielisesti tunnustamaan oman tietämättömyyden niiden
suhteen. Jos he sitävastoin pitävät parempana tietää muutama totuus
kuin turhamielisesti kerskailla tietävänsä kaikki, ja onhan edellinen
tieto todella suurempiarvoinen, ja jos tahtovat noudattaa minun
menetystapaani, ei minun tätä varten heille tarvitse sanoa mitään muuta,
kuin mitä tässä esityksessä jo olen maininnut. Jos he näet kykenevät
edistymään pitemmälle kuin minä, on heillä sitä paremmat edellytykset
itsestään havaita kaikki se, minkä minä luulen löytäneeni. Enhän koskaan
ole suorittanut tutkimuksiani muuten kuin järjestyksessä, ja siis on
varmaa, että se, joka minulta vielä on jäänyt löytämättä, on vaikeampaa
ja enemmän salattua kuin se, minkä tähän asti olen saavuttanut, ja heitä
huvittaisi paljoa vähemmin oppia se minulta kuin omien tutkimuksien
kautta. Sitäpaitsi se totuus, jonka he saavuttavat tutkiessaan aluksi
helppoja seikkoja ja vähitellen ja asteittain siirtyessään toisiin
vaikeampiin, on hyödyttävä heitä enemmän kuin kaikki minun neuvoni. Jos
minulle nuoruudestani olisi opetettu kaikki ne totuudet, joiden
todistuksia myöhemmin olen etsinyt, ja jos minun olisi ollut vallan
helppo niitä oppia, en kenties koskaan olisi voinut löytää uusia
totuuksia; ainakaan en ikinä olisi saavuttanut sitä tottumusta ja
helppoutta, jotka minulla mielestäni nyt on ja joiden avulla luulen
löytäväni yhä uusia totuuksia, sen mukaan kuin niitä ahkerasti etsin.
Sanalla sanoen, jos maailmassa on teos, jota ei kukaan osaa päättää niin
hyvin kuin sen alottaja, niin on se minulla tekeillä oleva.

On totta, ett'ei yhden ihmisen voimat riitä kaikkiin tätä edistäviin
kokeisiin. Mutta tutkija ei myöskään hyvällä menestyksellä saata käyttää
sitä varten muita kuin omia käsiään, tai myöskin saattaa hän käyttää
taitureiden ja sellaisten käsiä, joille hän voisi maksaa ja jotka
toivoen raha-ansiota, joka on hyvin tehokas vaikutin, tarkasti
toimittaisivat kaiken sen, mikä heille määrättäisiin. Ne näet, jotka
uteliaisuudesta tai tiedonhalusta ehkä tarjoaisivat apuansa, lupaavat
tavallisesti enemmän kuin mitä voivat täyttää, ja monet panevat hyvälle
alulle yrityksen, josta ei sitten koskaan tule enempää. Sen lisäksi he
ehdottomasti vaativat palkinnokseen, että heille selitetään muutamia
vaikeita seikkoja, tai ainakin haluavat turhaa ylistelyä ja hyödyttömiä
keskusteluja, jotka saattavat tutkijan hukkaamaan ainakin osan aikaansa.

Joskin joku tahtoisi tutkijalle ilmaista tekemiensä kokeiden tulokset,
jota monikaan ei kernaasti tee, koska pitää niitä muka salaisuuksina, on
niihin useimmiten yhdistettynä niin paljon liikoja sivuseikkoja ja
lisiä, että tutkijan olisi hyvin vaikea niistä löytää totuutta.
Sitäpaitsi melkein kaikki tuollaiset kokeet selitetään niin huonosti,
jopa ne ovat niin väärät, koska niiden tekijät ovat koettaneet laatia ne
omien periaatteidensa mukaisiksi, että, jos muutamat niistä ovatkin
kelvolliset, ne eivät kuitenkaan korvaa sitä ajanhukkaa, joka syntyy
niiden valitsemisesta. Jos siis maailmassa olisi joku, joka varmasti
tiedettäisiin kykeneväksi keksimään mitä tärkeimpiä ja ihmisille
hyödyllisimpiä seikkoja, ja jos muut kaikin tavoin tahtoisivat häntä
auttaa hänen pyrinnöissään päämääränsä saavuttamiseksi, en luule että he
voisivat tehdä muuta hänen hyödykseen, kuin että maksaisivat hänen
tarpeellisten kokeidensa kulungit ja muuten estäisivät tungettelevia
ihmisiä häntä häiritsemästä. En puolestani suinkaan pidä itseäni niin
etevänä, että lupaisin jotakin erinomaista, enkä ole niin
turhamielinen, että pitäisin yleisöä velvollisena suuresti harrastamaan
tuumiani. Minulla ei myöskään ole niin alhainen mieli, että keneltäkään
vastaanottaisin kannatusta, jota ansaitsevana minua kenties ei
pidettäisi.

Kaikki nämät seikat yhteensä vaikuttivat kolme vuotta sitten sen, ett'en
tahtonut julkaista tekeillä olevaa tutkimustani ja että lisäksi päätin
olla julkaisematta mitään toista yhtä yleistä tutkimusta, josta
saattaisi havaita fysiikkini perustukset. Sen jälkeen on kuitenkin
ilmestynyt kaksi muuta syytä, jotka ovat velvoittaneet minua tässä
ilmaisemaan muutamia yksityisiä koelmia ja tekemään yleisölle jotakin
selkoa toimistani ja tuumistani. Ensiksikin huomautan, että jos
jättäisin tämän tekemättä, niin useat, jotka tietävät entisen
aikomukseni julkaista muutamia kirjoituksia, saattaisivat kuvitella
minua tästä julkaisusta estävien syiden olevan minulle arveluttavampaa
laatua kuin ne todella ovat. Sillä vaikk'en ylen määrin rakasta kunniaa,
vaikka päinvastoin, jos näin saatan sanoa, vihaan sitä katsoen sitä
vahingolliseksi rauhalleni, jota pidän ylen suuressa arvossa, en
kuitenkaan koskaan ole koettanut peittää tekojani rikoksien tavoin, enkä
liioin ole käyttänyt suurta varovaisuutta pysyäkseni tuntemattomana,
sillä siten olisin luullut menetteleväni väärin itseäni kohtaan ja niin
tuottavani itselleni jonkunmoista levottomuutta, joka taaskin olisi
häirinnyt sitä täydellistä sielunrauhaa, jota tavoittelen. Vaikka aina
olen ollut yhtä välinpitämätön maineen tavoittelemisen kuin sen
karttamisen suhteen, olen kuitenkin saavuttanut jonkunmoista
kuuluisuutta, ja olen katsonut itseni velvolliseksi ainakin estämään
mainettani himmentymästä. Toinen syy, joka velvoitti minua laatimaan
tämän kirjoituksen, oli se seikka, että päivä päivältä yhä enemmän
huomasin, kuinka hitaasti tutkimukseni edistyivät senvuoksi, että
tarvitsen äärettömän monta koetta, joita minun on mahdoton tehdä ilman
muiden apua. Vaikka en toivokaan yleisön puolelta suurta osanottoa
tuumiini, en kuitenkaan tahdo menetellä väärin itseäni enkä
jälkeentulevia kohtaan antaen heille aihetta tulevaisuudessa moittien
mainitsemaan minusta, että olisin voinut heille jättää monta seikkaa
paljon paremmin tutkittuina, jos en olisi kokonaan ollut osottamatta
heille, miten olisivat voineet edistää tarkoituksiani.

Mielestäni oli helppo valita muutamia periaatteitani koskevia
kysymyksiä, jotka vähemmin antaisivat aihetta väittelyihin, ja jotka
eivät velvoittaisi minua ilmaisemaan enempää vakaumuksistani kuin mitä
haluan, mutta jotka kuitenkin selvästi osottaisivat, mihin tieteissä
kykenen, mihin olen kykenemätön. En tiedä, onko tämä minulle onnistunut,
enkä tahdo ennättää toisten arvostelujen edelle puhumalla itse
kirjoituksistani. Mutta olisin hyvin iloinen, jos niitä tutkittaisiin;
ja jotta tähän olisi parempi tilaisuus, pyydän että kaikki ne, joilla on
muistutuksia tehtävänä, suvaitsisivat lähettää ne kustantajalleni, joka
niistä on antava minulle tiedon. Koetan sitten heti liittää niihin
vastaukseni, ja täten lukijat, nähdessään molemmat, helpommin
havaitsevat totuuden. Lupaan aina liittää lyhyet vastaukset sekä suoraan
tunnustaa erehdykseni, jos niitä näen; tai ell'en saata niitä tunnustaa,
tahdon yksinkertaisesti mainita sen, mikä on tarpeellista esittämieni
seikkojen puolustukseksi, hyvin karttaen uusien kysymyksien
selittämistä, jotta en loppumattomasti johtuisi toisesta seikasta
toiseen.

Jos muutamat lauseet alkupuolella teoksia »Dioptriikki« ja »Meteorit«
ensin herättävät arveluja, koska kutsun niitä olettamuksiksi, enkä
nähtävästi niitä todista, maltettakoon vain tarkkaavaisesti lukea nämät
teokset loppuun asti, niin luulen, että ne tyydyttävät. Sillä niiden
todistusperusteet ovat sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että alussa
esiintyvät ovat myöhemmin esiintyvien todisteina, ollen näiden
alkusyitä; ja myöhemmin esiintyvät perusteet puolestaan todistavat
oikeiksi ensimäiset, ollen niiden seurauksia. Älköön luultako minun
tässä tekeväni itseäni syypääksi siihen, mitä logiikin tutkijat kutsuvat
kehäpäätelmäksi. Kokemus näet osottaa, että useammat näistä seurauksista
ovat sangen varmat, ja ne syyt joista ne johdan, eivät niin suuresti
todista kuin ne selittävät niitä; päinvastoin seuraukset todistavat
syiden totuuden. Kutsun niitä olettamuksiksi vain sentähden, että luulen
voivani johtaa ne ylläesittämistäni ensimäisistä totuuksista. Ja tämän
olen tehnyt vain senvuoksi, että on sellaisia henkilöitä, jotka
kuvittelevat yhdessä päivässä käsittävänsä kaiken sen, mitä toinen on
tuuminut kaksikymmentä vuotta, kun heille vain on sanottu pari kolme
sanaa, ja jotka helpommin saattavat erehtyä ja vaikeammin käsittää
totuutta, kuta terävämpi ja vilkkaampi järki heillä on. Tahtoisin näet
estää sellaisia henkilöitä perustamasta sille, mitä luulevat minun
periaatteikseni, nurinkurista filosofiaa, josta syy lankeaisi minulle.
Sillä mitä niihin mielipiteisiin tulee, jotka ovat vallan minun omani,
en pidä itseäni velvollisena puolustelemaan niitä sen johdosta, että ne
ovat uudet. Jos näet lähemmin tarkastetaan niiden perusteita, luulen
varmaan niitä pidettävän niin yksinkertaisina ja terveen järjen
mukaisina, että ne epäilemättä saattavat käydä luonnollisemmista ja
vähemmän omituisista kuin mitkään muut samasta aiheesta muodostetut
mielipiteet. En myöskään kerskaten väitä olevani yhdenkään ainoan
ensimäinen keksijä, vaikka tosin en ole kuullut muiden niitä ilmaisevan;
järki yksin on ne vakaumukseeni saattanut.

Ell'eivät mekanikot heti osaa käyttää sitä keksintöä, jonka olen
selittänyt teoksessani nimeltä »Dioptriikki«, ei saatettane siltä sanoa
sitä huonoksi. Sen tulee näet olla hyvin taitava, joka osaa tehdä ja
hoitaa minun selittämiäni koneita. Ja vaikk'en ole unhottanut
selityksestäni mitään seikkaa, olisin yhtä suuresti ihmeissäni, jos tuo
koneen laatiminen onnistuisi heti ensi yrityksellä, kuin jos joku
yhdessä päivässä oppisi mainion hyvin soittamaan kitaraa, kun hänen
eteensä vain olisi pantu oikeat nuotit.

Kirjoitan ranskaksi[1], joka on äidinkieleni, enkä latinaksi, joka on
opettajieni kieli, koska toivon että ne, jotka turvautuvat yksistään
luonnolliseen selvään järkeensä, paremmin osaavat arvostella
mielipiteitäni kuin ne, jotka vain luottavat vanhoihin kirjoihin. Ne,
joilla hyvä arvostelukyky yhtyy tieteelliseen sivistykseen, eivät niin
piintyneesti liene kiintyneet latinaan, että kieltäytyvät kuulemasta
perusteitani senvuoksi, että olen esittänyt ne kansan kielellä.

[1] Oli uutta ja rohkeata Descartes'n aikana kirjoittaa tieteellinen
teos ranskan kielellä. Suom. huom.

Lopuksi en tahdo tässä erityisesti puhua siitä edistyksestä, jonka
tulevaisuudessa toivon saavuttavani tieteiden alalla, enkä antaa
yleisölle mitään lupausta, jota en tiedä varmaan voivani täyttää. Mutta
mainitsen vain päättäneeni käyttää loppuikäni ainoastaan sellaiseen
luonnontutkimiseen, josta voidaan johtaa varmempia lääkeopillisia
ohjeita kuin tähän astiset. Taipumukseni näet vieroittaa minut siihen
määrään kaikista muista pyrinnöistä ja etenkin sellaisista, jotka
toisessa suhteessa ovat hyödylliset, mutta samalla vahingolliset
toisessa, ett'en luule saavuttavani mitään hyvää tulosta, vaikkapa joku
sopiva tilaisuus minua velvoittaisikin sellaisiin ryhtymään. Teen tässä
tämän tunnustuksen, joka ei ole tuottava minulle mainetta maailmassa;
mutta sitä en liioin tavoittele. Olen aina oleva kiitollisempi niille,
joiden suosion kautta häiritsemättä saan käyttää joutohetkeni
tutkimisiini, kuin niille, jotka tarjoaisivat minulle maailman kaikkein
kunniakkaimmat virat.



RENÉ DESCARTES.


MIELENLIIKUTUKSIEN TUTKISTELU.



ENSIMÄINEN OSA.


Mielenliikutuksista yleensä ja sen johdosta koko ihmisluonnosta.


1. _Sielun kärsivä tila[1] jossakin subjektissa on aina toiselta
näkökannalta katsottuna toimintaa._

Ei mistään niin käy selville vanhoilta kansoilta meille säilyneiden
tieteiden heikkous kuin siitä, mitä he ovat kirjoittaneet
mielenliikutuksista. Tämä aine on tosin aina ollut suuresti arvossa
pidetty, eikä se näytä olevan vaikeimpia, koska jokainen kokee tunteita
itsessään, eikä siis ole pakotettu lainaamaan muualta havaintoja
keksiäkseen niiden ominaisuuksia. Mutta kuitenkin ovat vanhojen kansojen
tutkimusten tulokset tällä alalla niin mitättömiä ja enimmästi niin
vähän luotettavia, että vain poikkeamalla heidän kannastaan saatan
toivoa läheneväni totuutta. Sentähden minun tulee käsitellä ainetta,
niinkuin ei kukaan ennen minua olisi sitä kosketellut, ja alan
huomauttamalla, että filosofit kutsuvat jokaista tapahtumaa siihen
subjektiin nähden, jolle se sattuu (sielun) kärsiväksi tilaksi, ja
siihen subjektiin nähden, joka sen aikaansaa, toimivaksi. Vaikka siis
toimiva ja kärsivä subjekti usein ovat hyvin erilaiset, ovat toiminta ja
kärsivä tila oikeastaan sama asia, jolle vain eri subjekteihin nähden,
joita se koskee, annetaan eri nimet.

[1] Alkuteoksen sana »passion» merkitsee sielutieteessä
»mielenliikutusta», mutta yleisemmässä merkityksessä ja alkuansa
kärsivää eli vastaanottavaa tilaa. Sitä on tavallisesti suomennettu
edellisellä tavalla, mutta välttämätöntä on ollut joskus käyttää
jälkimäistäkin suomennosta. Alla esitettyjen sielutieteellisten ja
varsinkin fysiologisten oppien suhteen huomautetaan, mitä on jo
yleisessä johdannossa lausuttu Descartes'n oppien puutteellisuuksista ja
vanhentuneesta kannasta. Suom. huom.

2. _Kärsivän sieluntilan ymmärtämistä varten on tarpeellista erottaa
sielun toimitukset ruumiin toimituksista._

Emme huomaa minkään niin välittömästi vaikuttavan sieluumme kuin
ruumiin, joka siihen on yhdistetty. Siis se, mikä sielussa on kärsivää
tilaa, on ruumiissa enimmästi toimintaa, ja paraiten opimme siis
käsittämään edellistä tutkimalla sielun ja ruumiin välistä erotusta.
Siten opimme tuntemaan kumpi niistä aikaansaa ihmisessä olevat
toimitukset.

3. _Mitä menetystapaa tässä suhteessa on noudatettava._

Se on helposti löydettävissä, jos otamme huomioon, että kaikki ne
ilmiöt, jotka havaitsemme itsessämme ja joiden huomaamme voivan
esiintyä vallan elottomissakin esineissä, ovat ruumiimme vaikuttamat; ja
että päinvastoin kaikki meissä havaittavissa olevat ilmiöt, joita ei
mitenkään voi ajatella ruumiin aikaansaamiksi, katsotaan sielun
synnyttämiksi.

4. _Lämpö ja jäsenten liikunto syntyvät ruumiista, ajatukset sielusta._

Koska emme ole havainneet, että ruumis voipi ajatella, on meillä oikeus
olettaa kaikkien ajatustemme johtuvan sielusta; ja koska varmaan
tiedämme, että on elottomia esineitä, jotka voivat liikkua yhtä
vaihtelevasti, jopa vaihtelevamminkin kuin meidän ruumiimme, ja joissa
on yhtä paljon ja enemmänkin lämpöä kuin ruumiissamme (kuten kokemus
osottaa liekistä, jossa on paljon enemmän lämpöä ja liikettä kuin
yhdessäkään jäsenessämme), niin on meidän olettaminen, että kaikki
meissä oleva lämpö ja liikkeet, koska ne eivät johdu sielusta,
yksinomaan ovat ruumiin aikaansaamat.

5. _Erehdytään, kun luullaan sielun antavan ruumiille liikunnon ja
lämmön._

Tämän huomion avulla vältämme melkoisen erehdyksen, johon useat ovat
joutuneet ja joka mielestäni on pääasiallinen syy siihen, ettei tähän
asti ole voitu selittää mielenliikutuksia eikä muita sielun
ominaisuuksia. Koska näet huomattiin kaikkien kuolleiden ruumisten
olevan vailla lämpöä ja siis myös liikettä, kuviteltiin sielun
poistumisen lakkauttaneen lämmön ja liikkeen. Ja niin on syyttä luultu
luonnollisen lämpömme ja ruumiimme liikkeiden johtuvan sielusta, vaikka
päinvastoin tulisi käsittää sielun ihmisen kuollessa poistuvan
ainoastaan sentähden, että ruumiin lämpö loppuu ja että liike-elimet
ovat kuluneet ja tulleet kelpaamattomiksi liikettä synnyttämään.

6. _Elävän ja kuolleen ruumiin erotuksesta._

Edellämainitun erehdyksen välttämiseksi on meidän ottaminen lukuun se
seikka, ett'ei sielu koskaan ole syynä kuolemaan, vaan että sen syynä on
jonkun ruumiin pääelimen turmeltuminen. Elävän ihmisen ruumis eroaa yhtä
paljon kuolleen ruumiista kuin kello tai muu itsekseen liikkuva
koneisto, joka on kunnossa ja jossa siis on niitä liikkeitä vaikuttava
voima, joita varten se on määrätty, sekä kaikki, mikä on tarpeellista
sen toimintaa varten, eroaa kellosta tai koneesta, joka on mennyt rikki,
ja jossa sen liikeperus on lakannut vaikuttamasta.

7. _Lyhyt selitys ruumiinosista ja muutamista ruumiintoimituksista._

Tehdäkseni kysymyksen helpommaksi ymmärtää mainitsen tässä muutamalla
sanalla, millä tavoin ruumiimme koneisto on kokoonpantu. Jokainen
tietää, että meillä on sydän, aivot, vatsa, lihakset, hermot, valtimot,
laskimot ja muita senkaltaisia. Tiedetään myös, että ne ravintoaineet,
jotka syömme, joutuvat vatsaan ja suoliin, joista niiden mehu valuu
maksaan ja laskimoihin ja sekaantuu niissä olevaan vereen, näin lisäten
sitä. Ne, jotka vähänkin ovat kuulleet puhuttavan lääketieteestä,
tietävät myös minkälaatuinen sydän on ja kuinka laskimoveri helposti
alemmasta onttolaskimosta juoksee oikeaan sydänkammioon ja sieltä
keuhkovaltimon kautta keuhkoihin sekä keuhkoista keuhkolaskimon kautta
vasempaan sydänkammioon ja sieltä aortaan, jonka haarat leviävät ympäri
koko ruumiin. Jokainen, jota vanhojen kansojen mielipiteet eivät ole
saattaneet kokonaan harhaan, ja joka on tutustunut Harveyn tutkimuksiin
verenkiertokulusta, ei epäilekään, että kaikki valtimot ja laskimot ovat
ikäänkuin puroja, joita pitkin veri lakkaamatta nopeasti juoksee. Se
alkaa juoksunsa oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin, jonka
haarat hajaantuvat ympäri keuhkoja ja sitten yhtyvät keuhkolaskimon
haaroihin, jotka johtavat veren keuhkoista vasempaan sydänkammioon;
siitä veri virtaa aortaan eli isoon valtimoon, jonka ympäri ruumista
hajaantuneet haarat ovat yhteydessä laskimohaarojen kanssa, jotka taas
palauttavat veren oikeaan sydänkammioon. Siis nämät kaksi kammiota ovat
kahden sulun kaltaiset, joiden kautta veri kullakin kiertovuorollaan
kulkee ruumiin ympäri. On myöskin tunnettua, että kaikki jäsenliikkeet
syntyvät lihaksien avulla, ja että nämät lihakset ovat niin laaditut,
että kahdesta vastakkaisesta lihaksesta toinen supistuessaan vetää
puoleensa sen osan ruumista, johon se on kiinnitetty, jolloin sen
vastakkainen lihas venyy pitemmäksi; toiste taas tapahtuu, että
jälkimäinen lihas supistuu vetäen luokseen itseensä kiinnitetyn
ruumiinosan, jolloin taaskin edellinen lihas laajenee. Lopuksi tiedetään
kaikkien lihasliikkeiden sekä aistimuksien riippuvan hermoista, jotka
ovat hienojen rihmojen tai hyvin ohuiden putkien kaltaisia, jotka kaikki
lähtevät aivoista ja sisältävät, kuten aivotkin, hyvin ohuen ilman tai
tuulen kaltaista ainetta, jota kutsutaan elonhengekkeiksi (esprits
animaux).

8. _Kaikkien näiden ruumiintoimitusten perus._

Yleensä ei tiedetä, millä lailla elonhengekkeet ja hermot synnyttävät
liikkeen ja aistimukset, eikä tunneta sitä ruumiillista perusta, joka
saattaa ne toimimaan. Senpätähden tahdon tässä uudelleen lyhyesti
mainita sen, mitä jo muissa kirjoituksissani olen ohimennen kosketellut,
nimittäin että sydämessämme on, niinkauan kuin elämme, jonkunlainen
tuli, jota laskimoveri ylläpitää, ja että tämä on kaikkien jäsentemme
liikkeiden ruumiillinen alkuperus.

9. _Miten sydämen liike tapahtuu._

Ensiksi se laajentaa sydämen kammioissa olevaa verta; sen johdosta tämä
veri, joka tarvitsee suurempaa tilaa, syöksyy oikeasta kammiosta
keuhkovaltimoon ja vasemmasta kammiosta aortaan. Niinpian kuin tämä
laajeneminen lakkaa, juoksee heti uutta verta alemmasta onttolaskimosta
oikeaan sydänkammioon ja keuhkolaskimosta vasempaan, sillä jokaisen
näiden neljän ontelon aukkojen laitaan on kiinnitettyinä iholämsät,
jotka sallivat veren virrata sisälle sydämeen ainoastaan kahdesta
aukosta ja virrata ulos ainoastaan toisesta kahdesta. Sydämeen virrannut
uusi veri harvenee heti, kuten edellinenkin, ja niin syntyy sydämen ja
suonien tykytys, joka toistuu yhtä usein kuin uutta verta virtaa
sydämeen. Se aikaansaa myös verenliikkeen ja panee veren lakkaamatta ja
nopeasti kiertämään kaikkia valtimoja ja laskimoja. Täten veri siirtää
sydämestä saamansa lämmön kaikkiin muihin ruumiinosiin ja ravitsee
niitä.

10. _Miten elonhengekkeet syntyvät aivoissa._

Edellämainittua tärkeämpää, on, että sydänlämmön harventaman veren
nopeimmin liikkuvat ja hienoimmat osaset lakkaamatta suurilukuisina
rientävät aivo-onteloihin. Ne kääntyvät juuri sinne, eivätkä muuanne,
koska kaikki sydämestä päävaltimoa pitkin lähtevä veri suoraa päätä
kulkee aivoja kohti; ja koska ei kaikki veri, väylien ahtauden takia,
pääse sinne, niin ne veren osat, jotka ovat keveimmin liikkuvat ja
hienoimmat, yksin pääsevät aivoihin perille, muun veren hajaantuessa
ruumiin eri osiin. Nämät veren hienoimmat osaset ovat juuri
elonhengekkeet, eikä niiden tarvitse ollenkaan muuttua aivoissa muuten,
kuin eroamalla veren karkeammista osista. Sillä vaikka kutsun veren
hienoimpia osasia hengekkeiksi, eivät ne kuitenkaan ole muuta kuin
pieniä kappaleita, joilla vain on se ominaisuus, että ne ovat hyvin
pieniä sekä liikkuvat hyvin nopeasti, kuten soihdusta lähtevät liekin
osaset. Ne eivät siis viivy missään paikassa, ja mikäli niitä joutuu
aivo-onteloihin, sikäli niitä poistuu aivohuokosista, joista ne joutuvat
hermoihin ja sieltä lihaksiin. Täten ne synnyttävät kaikki mahdolliset
ruumiinliikkeet.

11. _Miten lihaksien liikkeet tapahtuvat._

Kuten on mainittu, syntyy jäsenten liike siten, että toiset lihakset
supistuvat ja niiden vastalihakset laajenevat. Ja ainoa syy siihen, että
toinen lihas supistuu, eikä toinen, on se, että siihen aivoista tulee
vaikkapa hiukankin enemmän elonhengekkeitä kuin toiseen. Tosin eivät
aivoista välittömästi tulleet hengekkeet yksin jaksa panna lihaksia
liikkeelle, vaan ne vaikuttavat molemmissa lihaksissa ennestään oleviin
hengekkeisiin sen, että toisen lihaksen hengekkeet kaikki äkkiä
siirtyvät toiseen. Siten se lihas, josta hengekkeet ovat lähteneet,
laajenee ja muuttuu hervottomaksi, ja se, joka on täyttynyt
hengekkeillä, pullistuu nopeasti ja vetää luokseen sen jäsenen, jossa se
on kiinni. Tämän saatamme helposti käsittää, kun otamme huomioon, että
aivoista lakkaamatta lähtee ainoastaan varsin pieni joukko
elonhengekkeitä kuhunkin lihakseen, mutta että jokaisessa lihaksessa
itsessään alati on paljous muita hengekkeitä, jotka liikkuvat hyvin
nopeasti, välistä vain pyörien paikallaan samassa lihaksessa, kun eivät
kohtaa aukkoja, joista pääsisivät pois. Toiste ne taas siirtyvät
vastalihakseen, kun siihen johtavat pienet reiät aukeavat, joista
hengekkeet pääsevät kulkemaan. Nämät aukot ovat niin laaditut, että, jos
aivoista lähteneistä hengekkeistä toiseen lihakseen siirtyvät hengekkeet
ovat voimakkaammat kuin toiseen siirtyvät, vaikkapa vähässäkin määrässä,
nämät hengekkeet avaavat kaikki ne aukot, joista jälkimäisen lihaksen
hengekkeet pääsevät edelliseen, sekä sulkevat kaikki ne aukot, joista
edellisen lihaksen hengekkeet pääsevät jälkimäiseen. Täten kaikki
molemmissa lihaksissa olevat elonhengekkeet joutuvat hyvin nopeasti
toiseen lihakseen, jonka ne pullistavat ja lyhentävät, sillävälin kuin
vastalihas venyy ja herpoaa.

12. _Kuinka ulkoesineet vaikuttavat aistimiin._

Tässä on vielä otettava selville, miksi elonhengekkeet eivät aina
samalla tavalla virtaa aivoista lihaksiin ja miksi niitä välistä tulee
toiseen lihakseen enemmän kuin toiseen. Yksi syy on sielun toiminta,
kuten myöhemmin olen osottava. Sitäpaitsi on kaksi muuta syytä, jotka
yksistään johtuvat ruumiista, ja jotka tulee ottaa huomioon. Ensimäinen
niistä piilee niiden liikkeiden erilaisuudessa, jotka ulkoesineet
herättävät aistimissa, josta seikasta olen laajasti puhunut
_Dioptriikissä_. Mutta jotta niiden, jotka lukevat tätä teosta, ei
tarvitsisi tähän kohtaan perehtyäkseen lukea muita teoksia, tahdon tässä
toistaa, että hermoissa saattaa huomata kolme eri osaa, nimittäin
ensiksi ytimen eli sisäisen aineen, joka hienojen säikeiden muodossa
lähtee aivoista, joista se saa alkunsa, ulottuen jäsenten päihin saakka,
joihin nämät säikeet ovat kiinnittyneinä. Toiseksi niissä huomataan
kesi, joka ympäröi ydintä, ja joka on yhteydessä aivokeden kanssa sekä
muodostaa ohuita putkia, joiden sisällä hermosäikeet ovat; kolmanneksi
vihdoin elonhengekkeet, jotka, kulkien näitä putkia myöten aivoista
lihaksiin, vaikuttavat sen, että mainitut säikeet ovat vallan vapaina ja
jännitettyinä. Kun, näin ollen, pieninkin seikka panee sen ruumiinosan
liikkeelle, johon hermo päättyy, niin liikkuu myöskin se aivojen kohta,
josta mainittu hermo lähtee, samoin kuin nuoran toinen pää liikkuu,
toisesta vedettäessä.

13. _Ulkoesineiden vaikutus saattaa eri tavalla johtaa elonhengekkeitä
lihaksiin._

_Dioptriikissä_ olen myöskin osottanut, kuinka ainoastaan senkautta
voimme nähdä esineitä, että ne läpikuultavien kappaleiden avulla, jotka
ovat niiden ja meidän välillä, panevat väräjämään hienot silmiemme
pohjalla olevat näköhermot ja samalla ne aivojen kohdat, joista nämät
hermot lähtevät. Nämät värähtelevät eri tavoin ja sen mukaan näemme
erilaisuutta esineissä. Silmissä syntyvät hermosäikeet eivät
välittömästi kuvaile sielulle esineitä, vaan sen tekevät aivosolujen
liikkeet. Tämän esimerkin avulla käsitämme helposti, mitenkä äänet,
hajut, maut, lämpö, kipu, nälkä, jano ja yleensä kaikki aistimuksiemme
esineet kuin myös sisäiset halumme aikaansaavat hermojen liikettä, joka
niitä myöten siirtyy aivoihin. Paitsi että nämät aivosolujen eri
liikkeet herättävät sielussamme eri tunteita, saattavat ne ilman sielun
vaikutustakin aikaansaada sen, että elonhengekkeet pikemmin kulkevat
toiseen lihakseen kuin toiseen, ja täten liikuttaa jäseniämme, kuten
tässä aion esimerkillä osottaa. Jos joku nopeasti työntää kättänsä
silmiämme kohti, ikäänkuin aikoen lyödä, on meidän vaikea olla
sulkematta silmiä, vaikka tiedämme, että hän on ystävämme ja tekee tuon
vain pilalla, eikä suinkaan aio meitä vahingottaa. Tämä osottaa,
ett'eivät silmämme sulkeudu sielumme vaikutuksesta, koska tuo silmien
ummistaminen tapahtuu vasten tahtoamme, jonka ilmaukset ovat sielun
ainoa tai ainakin pääasiallinen toiminta, vaan että ne sulkeutuvat
sentähden, että ruumiimme koneisto on siten laadittu, että käden liike
silmiämme kohti herättää toisen kiihotuksen aivoissamme, jotka
lähettävät elonhengekkeitä silmäluomiamme sulkeviin lihaksiin.

14. _Elonhengekkeiden erilaisuus saattaa myös muuttaa niiden kulun._

Toinen seikka, joka vaikuttaa, että elonhengekkeet kulkevat eri tavalla
lihaksiin, on näiden hengekkeiden epätasainen liike ja niiden osasien
erimuotoisuus. Kun muutamat näistä osasista ovat suuremmat ja liikkuvat
nopeammin kuin toiset, kulkevat ne lyhintä tietä aivojen onteloissa ja
huokosissa ja siirtyvät sentähden muihin lihaksiin kuin ne siirtyisivät,
jos ne olisivat heikommat.

15. _Syyt elonhengekkeiden erilaisuuteen._

Tämä erilaisuus saattaa johtua niiden aineiden erilaatuisuudesta, joista
ne ovat muodostuneet, kuten huomataan niissä henkilöissä, jotka ovat
juoneet paljon viiniä. Tämän viinin höyryt siirtyvät nopeasti vereen ja
nousevat sydämestä aivoihin, joissa ne muuttuvat hengekkeiksi. Nämät
ovat tavallisia hengekkeitä voimakkaammat ja lukuisammat ja kykenevät
siis liikuttamaan ruumista monella omituisella tavalla. Elonhengekkeiden
erilaisuus voi myös johtua sydämen, maksan, vatsan, pernan ja kaikkien
elonhengekkeitä muodostavien ruumiinelinten tilasta. Etenkin on otettava
huomioon muutamat hienot, sydämen pohjalla olevat hermot, jotka
aikaansaavat sydänaukkojen laajenemisen ja supistumisen, joidenka
johdosta sydämessä oleva veri laajenee suuremmassa tai pienemmässä
määrin ja näin synnyttää erilaisia hengekkeitä. Vaikka sydämeen saapuva
veri tulee kaikista ruumiinosista, tapahtuu välistä, että se tulee
kovemmalla vauhdilla toisesta kuin toisesta ruumiinosasta senvuoksi,
että noissa osissa olevat hermot ja lihakset panevat veren kovempaan
liikkeesen. Tämän vuoksi näistä osista tuleva veri laajenee sydämessä
eri tavoin ja synnyttää erilaatuisia hengekkeitä. Niin esimerkiksi se
veri, joka tulee maksan alaosasta, jossa sappi sijaitsee, laajenee
sydämessä toisin kuin pernasta tuleva veri, ja tämä taaskin toisin kuin
laskimoista, käsivarsista ja sääristä tuleva, ja tämä vihdoin vallan
toisin kuin ruoka-aineiden mehu, joka juuri lähdettyään mahasta ja
suolista, nopeasti maksan kautta kulkee sydämeen.

16. _Miten aistimuksemme ja elonhengekkeet sielun avutta voivat
liikuttaa kaikkia ruumiin jäseniä._

Ruumiimme koneisto on niin laadittu, että kaikki elonhengekkeiden
liikkuessa tapahtuvat muutokset saattavat avata muutamia aivosoluja
enemmän kuin toisia. Kun taas joku näistä soluista tavallista vähänkin
enemmän avautuu tai sulkeutuu aistihermojen vaikutuksesta, muuttuu
hengekkeiden liike jossakin määrin, ja ne siirtyvät ruumiin
liikelihaksiin, jotka aikaansaavat ruumiissa sellaisen liikkeen, kuin
tällaisten olosuhteiden vallitessa tavallisesti havaitaan. Sentähden
kaikki ne ruumiinliikkeet, jotka tapahtuvat ilman tahdon välitystä,
kuten usein hengittäessämme, astuessamme, syödessämme ja sanalla sanoen
kaikissa niissä toimituksissamme, jotka meillä ovat yhtäläiset kuin
eläimillä, johtuvat yksistään jäsentemme muodostuksesta ja
elonhengekkeiden kulusta, jotka viimeksimainitut sydänlämmön
liikuttamina yhtä luonnollisesti ilmestyvät aivoihin, hermoihin ja
lihaksiin, kuin kellon liike syntyy yksistään sen pontimen voiman ja sen
rattaiden muodon vaikutuksesta.

17. _Sielun toimitukset._

Tarkastettuamme kaikkia niitä toimituksia, jotka ovat yksistään
ruumiiseen kuuluvat, huomaamme helposti, ett'ei meissä ole mitään muuta
toimitusta, jota saattaisimme pitää sieluun kuuluvana, kuin ajatuksemme,
jotka ovat kahta laatua, nimittäin ne, jotka muodostavat sielun toimivan
tilan, ja ne, jotka muodostavat sielun vastaanottavan eli kärsivän
tilan. Edellisellä tarkoitan kaikkea tahtomista, koska kokemuksesta
tiedämme kaikkien tahdonilmaustemme suorastaan johtuvan sielustamme ja
yksinomaan riippuvan siitä. Päinvastoin saatamme yleensä kutsua sielun
kärsiväksi tilaksi kaikkia meissä olevia mietteitä ja tajunnantiloja,
koska sielu ei niitä useinkaan synnytä sellaisina kuin ne ovat, vaan
vastaanottaa ne aina mielikuvituksen kautta muista esineistä.

18. _Tahdosta._

Tahtomisemme on kahdenlainen. Toinen rajoittuu sieluun ja ilmenee esim.
silloin kun haluamme rakastaa Jumalaa tai yleensä kiinnittää ajatuksemme
johonkin aineettomaan seikkaan. Toinen päättyy ruumiiseemme; jos näet
esim. päätämme lähteä kävelemään, seuraa siitä, että jalkamme liikkuvat
ja me astumme.

19. _Mielteistä._

Mielteemme ovat myöskin kahta eri laatua; toiset ovat sielun, toiset
ruumiin synnyttämät. Edelliset ovat tahtomisemme ja kaikkien siitä
riippuvien mielikuvien tai ajatuksien tietoisuutta. Sillä emme voi
tahtoa mitään seikkaa tietämättä että sitä tahdomme. Ja vaikka
tahtominen, sieluumme nähden, on toimintaa, voimme sanoa, että tämän
tahtomisen tietoisuus on kärsivä sieluntila. Mutta koska tahtominen ja
sen tietoisuus itse teossa on sama seikka, muodostetaan, kuten aina,
nimitys arvokkaamman ominaisuuden mukaan, ja senvuoksi tahtomista
tavallisesti ei kutsuta kärsiväksi, vaan toimivaksi sieluntilaksi.

20. _Mielikuvituksista ja muista sielun synnyttämistä ajatuksista._

Kun sielumme koettaa kuvitella jotakin olematonta seikkaa, kuten esim.
taikalinnaa tai kimeraa,[1] tai kun se kiinnittää huomionsa sellaiseen
seikkaan, jota ei voi aistimilla havaita eikä havainnollisesti kuvata,
kun esim. ruvetaan tarkastamaan omaa olemusta, niin tällöin syntyvät
mielteet johtuvat etupäässä tahdosta, joka ne saattaa tajuntaan. Tämän
vuoksi niitä tavallisesti pidetään toimivina eikä kärsivinä
sieluntiloina.

[1] Kimera: Kreikkalaisessa tarustossa esiintyvä hirviö, jolla
kuviteltiin olevan jalopeuran pää, vuohen ruumis ja lohikäärmeen pyrstö.
Suom. huom.

21. _Ruumiin aiheuttamista mielikuvista._

Useimmat ruumiin aiheuttamista mielteistä ovat hermoista riippuvaiset;
mutta on myöskin sellaisia, jotka eivät niistä riipu, ja näitä kutsutaan
mielikuviksi, vallan kuin edellämainittuja, joista ne eroavat ainoastaan
siinä, ett'ei tahto ole osallisena niiden synnyttämisessä. Niitä ei siis
saata lukea sielun toimintoihin kuuluviksi; ne näet syntyvät vain siitä,
että elonhengekkeet liikkuvat eri lailla ja, kohdattuaan aivoissa
aikaisempien mielteiden jälkiä, satunnaisesti kulkevat erityisten
huokosten kautta. Senlaatuiset ovat unennäkömme ja usein haavekuvamme
hereillä ollessamme, kun ajatuksemme vapaasti harhailevat, kiintymättä
mihinkään itselleen olennoiseen seikkaan. Muutamat näistä mielikuvista
kuuluvat sielun kärsivään tilaan, jos käsitämme tämän nimityksen sen
varsinaisessa ja täydellisessä merkityksessä, ja niitä saattaa kaikkia
pitää sinä, jos tuo nimitys käsitetään yleisemmässä merkityksessä. Mutta
niiden vaikuttava syy ei ole yhtä selvä ja tarkka kuin niiden
mielteiden, jotka sielu vastaanottaa hermojen välityksellä; ne ovat vain
kuin näiden jälkimäisten varjoja tai kuvia, ja ennenkuin voimme niitä
käsittää, täytyy meidän tuntea noiden hermojen välittämien mielteiden
ominaisuudet.

22. _Muiden mielteiden ominaisuuksista._

Kaikki muut mielteet, joita en vielä ole selittänyt, tulevat sieluun
hermojen välityksellä; toisille on omituista se, että ne kohdistuvat
ulkoesineisiin, jotka panevat aistimemme toimimaan, toisille taas se,
että ne kohdistuvat sieluumme.

23. _Ulkoesineiden synnyttämistä mielteistä._

Ulkoesineiden, s. o. aistimuksiemme esineiden aiheuttamat mielteet
syntyvät, ainakin silloin kun käsityksemme ovat oikeat, näiden esineiden
vaikutuksesta, jotka aikaansaamalla kiihotusta ulkonaisissa
aistielimissä, siirtävät tämän kiihotuksen hermojen avulla myöskin
aivoihin ja saattavat sen aivoille havaituksi. Kun siis näemme liekin
valon tai kuulemme kellon äänen, ovat tämä valo ja tämä ääni kaksi eri
toimintaa, jotka, herättämällä kaksi eri kiihotusta joissakin
hermoissamme, myöskin aikaansaavat kiihotusta aivoissa ja aiheuttavat
sielussa kahden eri mielteen syntymisen, jotka siihen määrään
kohdistamme niihin esineisiin, joiden oletamme olevan näiden mielteiden
syinä, että luulemme näkevämme itse liekin ja kuulevamme itse kellon,
emmekä ajattele kokevamme vain näiden seikkojen aiheuttamaa
aivokiihotusta.

24. _Ruumiimme aiheuttamista mielteistä._

Ruumiimme tai jonkun sen osan synnyttämät mielteet ovat nälkä, jano ja
luonnolliset halut, joihin voimme liittää kivun, lämmön sekä
ruumiilliset vietit, joiden tunnemme sijaitsevan ikäänkuin jäsenissämme,
emmekä ulkoesineissä. Saatamme näet samaan aikaan ja samojen hermojen
välityksellä tuntea, että kätemme on kylmä ja että liekki, jota se
lähestyy, on kuuma, tai päinvastoin, että käsi on lämmin ja sitä
ympäröivä ilma kylmä. Tässä ei ole mitään erotusta sen mielteen välillä,
joka saattaa meidät tuntemaan kädessämme olevaa lämpöä tai kylmyyttä, ja
sen, joka saattaa meidät tuntemaan ulkopuolelta tulevaa lämmintä ja
kylmää. Ainoastaan siksi, että toinen näistä mielteistä seuraa toista,
luulemme, että edellinen jo on meissä, ja että se, joka seuraa, ei vielä
ole meissä, vaan on siinä esineessä, joka sen on aiheuttanut.

25. _Sieluumme kuuluvista mielteistä._

Ne mielteet, jotka käsitämme yksistään sieluun kuuluviksi, ovat
senlaatuiset, että havaitsemme niiden vaikutukset sielussa itsessä, ja
ettemme yleensä tunne mitään läheisiä syytä, joista saattaisimme ne
johtaa. Sellaisia ovat ilon ja vihan tunteet, ja muut senkaltaiset,
jotka syntyvät meissä välistä hermoja kiihottavien esineiden, välistä
myös muiden syiden vaikutuksesta. Jos kohta kaikki mielteemme
ulkoesineistä sekä myös ruumiimme eri toimituksista sieluumme nähden,
ovat varsinaisesti kärsiviä sieluntiloja, kun asia katsotaan
yleisemmältä kannalta, niin tarkoitetaan niillä tavallisesti kuitenkin
sellaisia mielteitä, jotka rajoittuvat yksinomaan sieluun, ja näitä
viimeksimainittuja, eli mielenliikutuksia, olen tässä aikonut selittää.

26. _Ne mielikuvat, jotka vain ovat riippuvaiset elonhengekkeiden
satunnaisesta liikunnosta, voivat yhtä hyvin olla todellisia
mielenliikutuksia kuin hermoista riippuvat mielteet._

Tulee huomata, että sielu voi tajuta kaikki ne seikat, jotka se
havaitsee hermojen välityksellä, myöskin elonhengekkeiden satunnaisen
liikkeen avulla. Ero on vain siinä, että hermojen aivoihin johtamat
mielikuvat tavallisesti ovat vilkkaammat ja selvemmät kuin
elonhengekkeiden johtamat. Tämän tähden olen pykälässä 21 kutsunut
jälkimäisiä edellisten varjoiksi tai kuviksi. Välistä nämät kuvat ovat
niin esittämiensä esineiden kaltaiset, että voimme erehtyen luulla niitä
näiksi esineiksi, joko ulkoesineiksi tai joksikin ruumiimme osaksi. Mitä
mielenliikutuksiin tulee, ei niiden laita ole sama, koska ne ovat niin
läheisesti ja sisäisesti sielun yhteydessä, että sielun on mahdoton
tuntea niitä muunlaisina kuin ne todella ovat. Niinpä usein
nukkuessamme, jopa välistä hereillä ollessamme, kuvittelemme jotakin
seikkaa niin elävästi, että luulemme näkevämme sen edessämme tai
tuntevamme sen ruumiissamme, vaikka se ei ollenkaan ole siinä. Mutta
emme edes nukkuessamme ja unta nähdessämme saata tuntea itseämme
surullisiksi tai muun mielenliikutuksen valtaamiksi, ellei sielussa
todella ole tällaista mielenliikutusta.

27. _Mielenliikutuksien määritys._

Tarkastettuamme missä suhteessa mielenliikutukset eroavat kaikista
muista sielun mielteistä, saatamme yleensä määritellä niitä mielteiksi,
tunteiksi tai sielun kiihotustiloiksi, jotka rajoittuvat yksistään
sieluun, ja joita elonhengekkeiden erityiset liikkeet synnyttävät,
ylläpitävät ja vahvistavat.

28. _Tämän määrityksen alkuosan selitys._

Mielenliikutuksia voimme sanoa mielteiksi, koska tällä sanalla yleensä
tarkoitetaan sellaista sieluntilaa, joka ei ole toimintaa eikä
tahtomista, eikä selvää tietämistä. Sillä kokemus opettaa, etteivät ne,
jotka ovat enimmin mielenliikutuksiensa valloissa, tunne niitä paraiten.
Mielenliikutukset ovat näet sellaisia mielteitä, jotka sielun ja ruumiin
läheinen yhteys saattaa sekaviksi ja himmeiksi. Niitä saatamme myöskin
kutsua tunteiksi, koska sielu vastaanottaa tajunnan niistä samalla
tavoin kuin tajunnan ulkoesineistä. Mutta paremmin vielä saatamme kutsua
niitä sielun kiihotuksiksi, ei ainoastaan senvuoksi, että voimme antaa
tämän nimityksen kaikille sielunelämässä tapahtuville muutoksille s. o.
kaikille siinä syntyville ajatuksille, vaan pääasiallisesti senvuoksi,
että mielenliikutukset kaikista ajatuksista enimmin kiihottavat ja
järkyttävät sielua.

29. _Ylläolevan määrityksen jälkimäisen osan selitys._

Toistan vielä, että mielenliikutukset rajoittuvat yksinomaan sieluun,
erottaakseni ne muista mielteistä, jotka ovat osaksi ulkoesineiden
aiheuttamat, kuten hajut, äänet, värit, osaksi ruumiimme aikaansaamat,
kuten nälkä, jano ja kipu. Toistan edelleen, että mielenliikutukset ovat
elonhengekkeiden erityisten liikkeiden synnyttämät, ylläpitämät ja
vahvistamat, erottaakseni ne tahdon toimituksista, jotka tosin myös ovat
sielumme kiihotustiloja, mutta jotka ovat sielumme itsensä synnyttämät.
Vielä tahdon osottaa niiden viimeisen ja lähimmän syyn, joka erottaa ne
muista tunteista.

30. _Sielu on yhteydessä kaikkien ruumiinosien kanssa._

Käsittääksemme paremmin kaikki nämät seikat, tulee meidän tietää, että
sielu todella on yhteydessä koko ruumiin kanssa, sekä ottaa huomioon,
ett'ei se sijaitse erityisesti missään ruumiinosassa, sillä ruumis on
yksijaksoinen ja jossakin suhteessa jakamaton, koska sen elimet ovat
sellaisessa keskinäisessä yhteydessä, että koko ruumis tulee
puutteelliseksi, jos joku sen osista poistetaan. Sielu taas on
senluontoinen, ett'ei sillä ollenkaan ole ulottuvaisuutta eikä muita
aineen ominaisuuksia, josta ruumis on kokoonpantu; se on vain yhteydessä
kaikkien ruumiin elinten kanssa. Emme näet voi kuvitella olevaksi puolta
tai kolmannesta sielua, emmekä sellaista rajoitettua avaruutta, johon se
sisältyisi; se ei liioin pienene, jos joku ruumiinosa poistetaan, mutta
se eroaa kokonaan ruumiista, jos ruumiin elinten kokonaisuuden yhteys
hajoitetaan.

31. _Aivoissa on pieni rauhanen, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin
muissa ruumiinosissa._

Vaikka sielu on yhteydessä koko ruumiin kanssa, on ruumiissa kuitenkin
kohta, jossa sielu toimii tehokkaammin kuin muissa ruumiinosissa. Sinä
pidetään tavallisesti aivoja tai sydäntä; aivoja, koska aistielimet
päättyvät niihin, sydäntä, koska siinä luulemme tuntevamme
mielenliikutuksiemme sijaitsevan. Mutta asiaa huolellisesti tutkittuani
luulen selvästi huomanneeni, ett'ei se paikka missä sielun välitön
toiminta tapahtuu, suinkaan ole sydän, eikä myöskään aivot
kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan aivojen sisin osa, jossa on hyvin
pieni rauhanen keskellä aivoainesta. Tämä rauhanen riippuu sen suonen
yläpuolella, jonka kautta etumaisten aivolokerojen elonhengekkeet ovat
yhteydessä taaempien lokeroiden hengekkeiden kanssa, sillä tavoin, että
tämän rauhasen pienimmätkit liikkeet melkoisesti muuttavat
elonhengekkeiden kulun ja että pienimmätkin muutokset näiden
hengekkeiden kulussa puolestaan voivat suuressa määrin muuttaa tämän
rauhasen liikkeitä.

32. _Mitenkä huomaamme tämän rauhasen olevan sielun pääolopaikan._

Perusteeni, jonka nojalla sain sen vakaumuksen, ett'ei sielulla
ruumiissamme voi olla mitään muuta paikkaa, jossa se harjottaa välitöntä
toimintaansa, kuin tämä rauhanen, on se, että kaikki muut aivojen osat
ovat kaksinkertaiset, kuten myöskin silmämme, kätemme, korvamme ja
kaikki ulkoaistimemme. Ja koska meillä samasta seikasta samalla hetkellä
saattaa olla vain yksi ja yksinkertainen ajatus, on välttämätöntä, että
ruumiissa on paikka, jossa silmistä tulevat kaksoiskuvat ja muiden
kaksinkertaisten aistimien yhdestä ainoasta esineestä vastaanottamat
kaksoismielteet voivat sulautua yhdeksi ennenkuin ne saapuvat sieluun,
jotta ei sielu havaitsisi kahta esinettä yhden asemesta. Helposti
havaitsemme, että yllämainittu rauhanen on sopiva paikka, jossa mielteet
yhdistyvät aivolokeroita täyttävien elonhengekkeiden välityksellä. Ei
näet ole yhtään toista paikkaa koko ruumiissa, missä tämä yhdistyminen
näin saattaisi tapahtua.

33. _Mielenliikutuksien paikka ei ole sydän._

Se mielipide, että mielenliikutukset sijaitsevat sydämessä, ei ole
minkään arvoinen, sillä se perustuu vain siihen kokemukseen, että
mielenliikutukset sydämessä synnyttävät jonkunmoista kiihotusta. On
myöskin helppo havaita, että tunnemme tämän kiihotuksen sydämessä
ainoastaan ohuen hermon välityksellä, joka kulkee aivoista sydämeen,
samoin kuin tunnemme kivun jalassa jalkahermojen välityksellä ja
havaitsemme tähtiä taivaalla niiden valon ja näköhermojemme avulla. On
siis yhtä vähän tarpeellista, että sielu välittömästi vaikuttaa
sydämessä havaitakseen siinä mielenliikutuksia, kuin että sen tulee olla
taivaalla nähdäkseen tähtiä.

34. _Sielun ja ruumiin vuorovaikutuksesta._

Sielun pääolopaikka on siis aivojen keskiosassa sijaitseva pieni
rauhanen, josta sielu säteilee koko ruumiiseen elonhengekkeiden,
hermojen, jopa verenkin avulla, joka vastaanottaa hengekkeiden
vaikutuksia ja voi viedä ne pitkin valtimoja kaikkiin jäseniin.
Muistakaamme lisäksi siitä, mitä edellä on sanottu ruumiin koneistosta,
että hienot hermosäikeet ovat niin jakautuneina koko ruumiissa, että ne
aistimuksien vaikuttamien erilaisten liikkeiden johdosta eri lailla
aukaisevat aivohuokosia. Siitä on seurauksena, että aivoissa olevat
elonhengekkeet kulkevat eri tavoin lihaksiin ja liikuttavat näin
lihaksia kaikilla mahdollisilla tavoilla. Myöskin muut syyt, joiden
seurauksena elonhengekkeiden eri liikkeet ovat, saattavat johtaa näitä
eri lihaksiin, ja lisäksi tuo pieni rauhanen, sielun pääolopaikka,
riippuu hengekkeitä sisältävien lokeroiden välillä siten, että se
hengekkeiden vaikutuksesta voi liikkua yhtä monella eri tavalla, kuin
esineissä on havaittavissa erilaisuuksia. Mutta sielu voi myöskin
liikuttaa tätä rauhasta monella eri tavalla, sillä sielu on
senlaatuinen, että se vastaanottaa yhtä monta eri miellettä kuin tässä
rauhasessa on erilaisia liikkeitä. Ruumiin koneistokin on siten
laadittu, että sielun tai muun syyn vaikuttamat aivorauhasen liikkeet
syöksevät sen lähellä olevat elonhengekkeet aivohuokosiin, josta hermot
johtavat ne lihaksiin näin synnyttäen jäsenten liikkeet.

35. _Esimerkki siitä, kuinka esineiden vaikuttamat mielteet yhdistyvät
aivojen keskellä olevaan rauhaseen._

Jos esim. näemme eläimen tulevan meitä kohti, niin sen ruumiista
heijastuva valo luo siitä kaksi kuvaa, yhden kumpaankin silmäämme, ja
näistä kahdesta kuvasta syntyy näköhermojen avulla toista kaksi kuvaa
silmäkuoppien kohdalla olevan aivokuoren sisäpuolelle. Siitä nämät kuvat
elonhengekkeiden avulla, jotka täyttävät nämät lokerot, säteilevät
hengekkeiden ympäröimää rauhasta kohti siten, että jokaista toisen kuvan
pistettä muodostava liike kulkee samaan rauhasen pisteeseen, johon
vastaava toisen kuvan pistettä muodostava liike kulkee. Tämän rauhasen
piste vaikuttaa välittömästi sieluun, ja näin havaitsee sielu eläimen
kuvan.

36. _Tavasta, jolla mielenliikutukset syntyvät sielussa._

Jos äskenmainitun eläimen muoto on hyvin omituinen ja kauhistuttava,
s. o. jos se paljon muistuttaa niitä seikkoja, jotka ennen ovat
vahingottaneet ruumistamme, niin sielussa syntyy pelon mielenliikutus ja
sitten joko rohkeuden tai tuskan ja kauhistuksen mielenliikutukset,
riippuen ruumiin laadusta ja sielun voimakkaisuudesta sekä siitä,
olemmeko ennen puolustuksen tai paon kautta pelastuneet siitä uhkaavasta
vaarasta, jota mainittu eläimen ilmestyminen muistuttaa. Tämän johdosta
näet tapahtuu muutamien ihmisten aivoissa sellainen kiihotus, että
rauhasessa muodostuneen kuvan liikuttamat elonhengekkeet osaksi kulkevat
niihin hermoihin, jotka kääntävät selän ja panevat jalat liikkeelle
pakoa varten. Osa näitä hengekkeitä taas kulkee niihin hermoihin, jotka
laajentavat ja supistavat sydämen aukkoja, tai niihin, jotka siten
liikuttavat niitä ruumiinosia, joista veri virtaa sydämeen, että tämä
veri sydämessä harvenee toisin kuin tavallisesti ja sentähden lähettää
aivoihin sellaisia elonhengekkeitä, jotka ylläpitävät ja vahvistavat
pelon tunnetta, s. o. sellaisia hengekkeitä, jotka pysyttävät auki tai
aukaisevat ne aivohuokoset, jotka johtavat mainittuihin hermoihin. Sillä
yksistään senkautta, että nämät hengekkeet siirtyvät mainittuihin
huokosiin, synnyttävät ne tässä rauhasessa erityisen liikkeen, jonka
luonto on niin laatinut, että se ilmaisee sielulle tämänlaisen
mielenliikutuksen. Koska nämät aivohuokoset ovat etupäässä yhteydessä
niiden ohuiden hermojen kanssa, jotka laajentavat tai supistavat
sydänaukkoja, tuntee sielu mielenliikutuksen etenkin sydämessä.

37. _Kaikki mielenliikutukset näyttävät olevan jonkun elonhengekkeiden
liikkeen synnyttämät._

Kaikki muutkin mielenliikutukset syntyvät samoin etupäässä niiden
elonhengekkeiden vaikutuksesta, jotka sijaitsevat aivoissa, mikäli ne
sieltä kulkevat niihin hermoihin, jotka laajentavat ja supistavat
sydänaukkoja, tai jotka eri tavoin syöksevät sinne verta muista
ruumiinosista tai millä muulla tavalla tahansa ylläpitävät samaa
mielenliikutusta. Näin selviää, miksi äskeisessä määrityksessäni
mainitsin mielenliikutuksien syntyvän jonkun erityisen hengekkeiden
liikkeen kautta.

38. _Esimerkki sellaisista ruumiinliikkeistä, jotka ovat
mielenliikutuksien seurauksena ja jotka eivät ole riippuvaisia
sielusta._

Elonhengekkeiden sydänhermoihin kulkeva virta on riittävä antamaan
rauhaselle sen liikkeen, joka herättää sielussa pelon tunteen; samoin
aikaansaavat elonhengekkeet myös yksistään senkautta, että ne
samanaikaisesti virtaavat niihin hermoihin, jotka panevat jalat
pakenevaan liikkeeseen, toisen liikkeen rauhasessa. Tämän liikkeen
johdosta sielu havaitsee paon, ja näin siis pako voi syntyä ruumiissa
yksistään sen elinten vaikutuksesta, ilman sielun osanottoa.

39. _Kuinka sama syy eri ihmisissä saattaa synnyttää eri
mielenliikutuksia._

Sama mielle, jonka hirvittävän seikan läheisyys synnyttää rauhasessa ja
joka toisissa henkilöissä herättää pelkoa, saattaa toisissa synnyttää
rohkeutta ja uskaliaisuutta. Kaikkien aivot näet eivät ole samoin
laaditut; sama rauhasen liike, joka toisissa välittää pelon tunteen
syntymistä, vaikuttaa toisissa sen, että elonhengekkeet siirtyvät
aivohuokosiin, joista ne kulkevat osaksi niihin hermoihin, jotka panevat
kädet puolustavaan liikkeeseen, osaksi niihin, jotka syöksevät veren
sydäntä kohti, synnyttäen sellaisia elonhengekkeitä, jotka ovat omiaan
jatkamaan puolustusta ja kiinnittämään siihen tahtoa.

40. _Mielenliikutuksien päävaikutus._

Huomattakoon, että kaikkien inhimillisten mielenliikutuksien päävaikutus
on se, että ne kiihottavat sielua tahtomaan niitä seikkoja, joita
vastaanottamaan ne valmistavat ruumiin. Siten pelon tunne herättää
pakenemisen tahdon, rohkeus taistelemisen tahdon, j. n. e.

41. _Sielun vaikutusvoimasta ruumiiseen nähden._

Tahto on luonnostaan niin vapaa, ett'ei sitä koskaan voida pakottaa.
Olen ennen sielussa erottanut kaksi tilaa, nimittäin toimivan tilan, eli
tahdonilmaukset, ja kärsivän tilan, tämän nimityksen laajimmassa
merkityksessä, joka käsittää kaikenlaisia mielteitä. Edelliset näistä
ovat ehdottomasti sielun vallassa ja ruumis saattaa ainoastaan
välillisesti muuttaa niitä. Jälkimäiset päinvastoin riippuvat kokonaan
niitä määräävistä toiminnoista, ja sielu voi ainoastaan välillisesti
muuttaa ne, lukuunottamatta sitä tapausta, kun se itse on niiden syynä.
Ja koko sielun toiminta on siinä, että se tahtoessaan jotakin, panee
rauhasen, johon se on läheisesti yhdistynyt, liikkumaan tavalla, joka
aikaansaa sielun tahtoman vaikutuksen.

42. _Mitenkä palautamme muistiimme mielteen jostakin seikasta._

Kun sielu tahtoo palauttaa muistiin jonkun seikan, panee tahto rauhasen
heilumaan eri tahoille ja se syöksee elonhengekkeitä aivojen eri osiin,
kunnes ne tapaavat ne jäljet, jotka muistiin palautettava seikka on
jättänyt aivoihin. Nämät jäljet näet ovat aivohuokosia, joiden kautta
elonhengekkeet aikaisemmin ovat kulkeneet kysymyksessä olevan seikan
mielikuvaa kohti, ja nämät huokoset avautuvat senvuoksi helpommin
toistamiseen niille elonhengekkeille, jotka siirtyvät niitä kohti.
Saapuessaan näiden huokosten luo, mainitut elonhengekkeet siis siirtyvät
helpommin niihin kuin muihin ja aikaansaavat siten rauhasessa liikkeen,
joka herättää sielussa mielteen samasta esineestä, jonka se tahtoi
palauttaa muistiin.

43. _Miten sielun kuvitteleminen tapahtuu, miten se voi olla
tarkkaavainen ja liikuttaa ruumista._

Kun tahdomme kuvitella jotakin, jota emme koskaan ole nähneet, panee
tahto rauhasen heilumaan niin, että elonhengekkeet siirtyvät niihin
aivosoluihin, joiden aukoista kysymyksessä oleva mielle ilmestyy. Kun
tahdomme pysäyttää tarkkaavaisuutemme kohdistaaksemme sen joksikin aikaa
johonkin esineeseen, pidättää tahto rauhasta sen ajan samassa paikassa;
ja jos tahdomme astua tai muuten liikuttaa ruumistamme, panee tahto
rauhasen siirtämään elonhengekkeitä tätä aikaansaaviin lihaksiin.

44. _Jokainen tahdonilmaus on yhdistynyt johonkin rauhasen liikkeeseen,
mutta taitavuuden ja tottumuksen avulla saattavat tahdonilmaukset
liittyä muihinkin liikkeisiin._

Tahto ei aina ole liikkeidemme alkuvaikutin eikä yleensä sellaisen
seikan vaikuttaja, josta liike seuraa. Tässä näet on vaihtelevaisuutta
sen mukaan kuin luonto tai tottumus eri tavalla on yhdistänyt jokaisen
rauhasen liikkeen jokaiseen ajatukseen. Jos esim. tahdomme asettaa
silmämme tarkastamaan kaukaista esinettä, niin tahto laajentaa
silmäterää, ja jos rupeamme katselemaan läheistä esinettä, niin tahto
supistaa silmäterää. Mutta jos vain tahdomme laajentaa silmäterää, emme
voi sitä tehdä, vaikka kuinka tahtoisimme, koska luonto ei ole
yhdistänyt sitä rauhasen liikettä, joka siirtää elonhengekkeitä
näköhermoihin silmäterän laajentamista tai supistamista varten,
sellaiseen tahdontoimintaan, joka yksistään aikaansaisi nämät muutokset
silmäterän ko'ossa, vaan siihen tahdontoimintaan, jonka seurauksena on
kaukaisen tai läheisen esineen tarkastaminen. Ja jos me puhuessamme
ajattelemme ainoastaan sitä, mitä aiomme sanoa, liikkuvat kielemme ja
huulemme paljoa nopeammin ja paremmin, kuin jos tuumisimme, miten
liikuttaisimme niitä kaikilla niillä eri tavoilla, jotka ovat
välttämättömät sanojen synnyttämiseksi. Sillä oppiessamme puhumaan on se
sielun toiminta, joka rauhasen välityksellä voi liikuttaa kieltä ja
huulia, tottumuksen kautta yhdistynyt niiden sanojen merkitykseen, jotka
ovat näiden liikkeiden seurauksena, eikä itse liikkeisiin.

45. _Sielun vaikutusvoimasta eri mielenliikutuksien suhteen._

Tahtomme voima ei voi välittömästi herättää eikä lakkauttaa
mielenliikutuksiamme; mutta tahto voi tehdä sen välillisesti kiintyen
mielteisiin niistä esineistä, jotka tavallisesti liittyvät
tavoittelemiimme mielenliikutuksiin ja jotka ovat vastakkaiset niille
mielenliikutuksille, jotka haluamme poistaa. Ei siis uskaliaisuuden
herättämiseksi ja pelon poistamiseksi pelkkä tahtominen riitä, vaan
meidän tulee kiinnittää tarkkaavaisuutemme niihin perusteihin,
seikkoihin tai esimerkkeihin, jotka osottavat, ett'ei vaara ole suuri;
tai siihen, että puolustus on parempi kuin pako, tai myöskin siihen
seikkaan, että voitosta seuraa mainetta ja iloa, kun sitävastoin pako
tuottaa pelkkää harmia ja häpeää, tai muuhun senkaltaiseen.

46. _Miksi sielu ei täydellisesti hallitse mielenliikutuksia._

Erityinen syy estää sielua nopeasti muuttamasta tai ehkäisemästä
mielenliikutuksia, jonka tähden ylläolevassa määrityksessä sanoin, että
erityiset elonhengekkeiden liikkeet synnyttävät, ylläpitävät ja
vahvistavat mielenliikutuksia. Tämä syy on se, että melkein kaikkia
mielenliikutuksia seuraa sydämessä ja siis myöskin koko veressä ja
elonhengekkeissä tapahtuva kiihotus. Sentähden mielenliikutukset, tämän
kiihotuksen kestäessä, pysyvät tajunnassamme, samoin kuin aistimien
esineet, niin kauan kuin ne vaikuttavat aistimiimme. Sielu tosin,
kiinnittäessään huomionsa hyvin tarkkaavaisesti toiseen seikkaan, voi
olla kuulematta pientä melua tai tuntematta pientä kipua. Mutta se ei
samalla tavoin voi olla kuulematta ukkosen jyrinää tai tuntematta tulen
polttoa kädessä. Samoin sielu saattaa voittaa heikot mielenliikutukset,
vaan ei kiivaimpia ja voimakkaimpia. Tämä voi tapahtua vasta veren ja
elonhengekkeiden kiihotuksen tyynnyttyä. Ainoa seikka, jonka tahto voi
aikaansaada tämän kiihotustilan vallitessa, on sen vaikutuksien
vastustaminen ja useiden sen herättämien ruumiinliikkeiden ehkäiseminen.
Jos esim. vihastus panee kohottamaan kättä lyöntiä varten, saattaa tahto
tavallisesti sitä pidättää, ja jos pelko panee jonkun pakenemaan,
saattaa tahto hänet pysäyttää, j. n. e.

47. _Niistä taisteluista, joiden tavallisesti kuvitellaan tapahtuvan
sielun alhaisemman ja korkeamman puolen välillä._

Ainoastaan niiden liikkeiden vastakkaisuudesta, joita ruumis
elonhengekkeiden ja sielu tahtonsa avulla samaan aikaan koettavat
rauhasessa aikaansaada, syntyvät kaikki ne taistelut, joiden
tavallisesti ajatellaan vallitsevan sielun alhaisemman eli aistillisen
ja korkeamman eli järjellisen puolen välillä, tai toisin sanoen
luonnollisten halujen ja tahdon välillä. Sillä meissä on ainoastaan yksi
sielu, eikä siinä ole eri osia; aistillinen ja järjellinen puoli ovat
olemassa samassa sielussa, ja halut ovat myös tahdonilmauksia. Se väärä
kanta, joka vertaa näitä kahta sielunpuolta kahteen eri henkilöön, jotka
tavallisesti vastustavat toisiaan, johtuu siitä, ettei ole tarpeeksi
erotettu sielun toimituksia ruumiin toimituksista, joihin jälkimäisiin
kaikki, mitä meissä on järjelle vastaista, kuuluu. Taistelua on siis
vain siinä, että sielu voi työntää aivojen keskellä olevaa pientä
rauhasta toiseen suuntaan ja elonhengekkeet, jotka ovat aineellista
laatua, kuten yllä olen sanonut, taaskin toiseen suuntaan. Näin ollen
sattuu usein, että nämät liikkeet ovat päinvastaiset, ja että
voimakkaampi liike estää heikompaa vaikuttamasta. Rauhasella on näet
kahdenlaisia elonhengekkeiden vaikuttamia liikkeitä. Toiset näistä
johtavat sieluun niitä vaikutuksia, jotka ulkoesineet ovat synnyttäneet
aistimissa tai ne aivoissa olevat mielikuvat, jotka eivät pane tahtoa
mihinkään toimintaan. Toiset taas, nimittäin ne hengekkeiden liikkeet,
jotka herättävät mielenliikutuksia ja niiden aiheuttamia
ruumiinliikkeitä, kiihottavat jossakin määrin tahdontoimintaa. Edelliset
liikkeet tosin usein ehkäisevät sielun toimintaa, tai ehkäistään
puolestaan sielun toiminnan vaikutuksesta; mutta koska nämät kaksi
toimintaa eivät ole toisilleen suorastaan vastakkaisia, ei siitä synny
taistelua. Ainoastaan jälkimäisten liikkeiden ja niille vastakkaisen
tahdon välillä on olemassa taistelua; esim. sen ponnistuksen välillä
jolla elonhengekkeet vaikuttavat rauhaseen herättääkseen sielussa jonkun
halun, ja sen voiman, jolla sielu saattaa vastustaa tätä halua ja
hyljätä sen. Tämä taistelu syntyy etupäässä siitä, ett'ei tahto
suorastaan voi herättää mielenliikutuksia, ja että sen, kuten olen
sanonut, täytyy turvautua taitavuuteensa ja tarkastaa useita seikkoja
perätysten. Saattaa sattua niin, että joku näistä seikoista hetkeksi voi
muuttaa elonhengekkeiden kulun, mutta ett'ei seuraava voikaan sitä
tehdä, josta on seurauksena, että elonhengekkeet kulkevat taas entiseen
suuntaansa, koska hermojen, sydämen ja veren tila tämän kautta ei ole
edellisestään muuttunut. Tämän johdosta sielu melkein samaan aikaan
tuntee haluavansa ja pakenevansa samaa seikkaa, ja siitä on syntynyt se
luulo, että sielussa on kaksi keskenään ristiriitaista voimaa. Sellaista
taistelua huomaamme myös jossakin määrin silloin, kun sama seikka
herättää sielussa jonkun mielenliikutuksen ja ruumiissa vastaavia
liikkeitä, joita sielu ei aiheuta, vaan jotka se pysäyttää tai joita se
koettaa pysäyttää heti huomattuaan ne. Tämän havaitsemme silloin, kun
pelon tunne siirtää elonhengekkeitä niihin lihaksiin, jotka panevat
jalat liikkumaan pakoa varten ja kun rohkeutta tavoitteleva tahto
pysäyttää ne.

48. _Mistä sielujen voima ja heikkous tunnetaan ja mihin kaikista
heikkoluonteisinten onnettomuus perustuu._

Näiden taistelujen menestyksestä saattaa jokainen tuntea sielunsa voiman
ja heikkouden. Epäilemättä niillä ihmisillä, joiden tahto sangen
helposti voittaa mielenliikutukset ja ehkäisee niiden synnyttämät
ruumiinliikkeet, on voimakkaimmat sielut. On toisia, jotka eivät voi
kokea tätä voimaa, koska eivät koskaan anna tahdon taistella omilla
aseillaan, vaan ainoastaan niillä aseilla, jotka se saa muutamista
mielenliikutuksista, joiden avulla saattaa vastustaa toisia
mielenliikutuksia. Tarkoitan tahdon omilla aseilla niitä lujia ja
varmoja vakaumuksia hyvästä ja pahasta, joiden mukaan tahtova yksilö on
päättänyt järjestää elämänsä. Kaikista sieluista heikoimmat ovat ne,
joiden tahto ei taivu noudattamaan määrättyjä vakaumuksia, vaan jotka
lakkaamatta antautuvat hetken mielenliikutuksien valtoihin. Koska nämät
usein ovat toisilleen ristiriitaiset, valtaavat ne heikon henkilön,
pakottaen tahdon alistumaan milloin toiseen, milloin taas toiseen
mielenliikutukseen, ja herättäen sielussa sisällistä taistelua saattavat
sen mitä surkuteltavimpaan tilaan. Jos siis esim. pelonalainen sielu
kuvittelee kuolemaa äärettömän suureksi onnettomuudeksi, jota vain paon
kautta voi välttää, niin kunniantunto toiselta puolen pitää sellaisen
paon tuottamaa häpeää vielä suurempana onnettomuutena. Nämät molemmat
mielenliikutukset saattavat tahdon harhailemaan eri suuntiin, ja
seuraten milloin toista, milloin toista, on tahto alituisen
ristiriitaisen kamppauksen alaisena ja tekee siten sielun orjalliseksi
ja onnettomaksi.

49. _Sielun voima ei ole riittävä ilman totuuden tietoa._

Tosin on sangen vähän niin heikkoja ja epäröiviä ihmisiä, että he
yksinomaan noudattaisivat mielenliikutuksiensa määräyksiä. Useimmilla on
vakautuneet mielipiteet, joiden mukaisesti järjestävät osan
toimintaansa. Nämät mielipiteet tosin usein ovat väärät ja perustuvat
sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka aikaisemmin ovat lumonneet ja
vallanneet tahdon. Mutta koska tahto noudattaa näitä mielipiteitä
silloinkin, kun se mielenliikutus, joka ne on synnyttänyt, ei vaikuta
sielussa, voidaan niitä pitää sielun omina aseina, ja katsoa sieluja
voimakkaammiksi ja heikommiksi, mikäli ne kykenevät noudattamaan näitä
mielipiteitä ja vastustamaan samanaikuisesti esiintyviä, näille
vastakkaisia mielenliikutuksia. On kuitenkin suuri erotus niiden
päätösten välillä, jotka johtuvat vääristä mielipiteistä ja niiden,
jotka perustuvat yksinomaan totuuden tuntemiseen. Jos toimimme
jälkimäisten mukaisesti, olemme turvatut mielipahalta ja katumukselta,
kun sitävastoin joudumme alttiiksi mainituille, tunteille, jos
noudatamme edellisiä ja kun olemme huomanneet erehdyksemme.

50. _Ei yksikään sielu ole niin heikko, ett'ei se, oikein ohjattuna,
voisi kehittyä ehdottomasti hallitsemaan mielenliikutuksiaan._

On tärkeätä tässä palauttaa mieleen mitä edellä on sanottu rauhasen
liikkeistä. Vaikka näet luonto elämämme alusta näyttää yhdistäneen
jokaisen rauhasen liikkeen määrättyihin mielteisiin, voimme kuitenkin
tottumuksen kautta yhdistää niitä toisiin. Luontomme järjestyksen
mukaisesti sanat synnyttävät sellaisia rauhasen liikkeitä, jotka
johtavat sieluun näiden sanojen äänet, kun ne kuullaan lausuttavan, tai
niitä muodostavien kirjainten muodon, kun ne nähdään kirjoitettuina.
Kuitenkin kokemus osottaa, että mainitut sanat ilmaisevat sielulle
esittämänsä ajatuksen, eivätkä sanoja muodostavien kirjainten muotoa tai
niiden eri tavuiden kaikua, koska olemme tottuneet näitä ääniä
kuullessamme ja näitä kirjaimia nähdessämme ajattelemaan ainoastaan
niiden merkitystä. Samoin saattavat ne rauhasen ja elonhengekkeiden
liikkeet, jotka johtavat sieluun mielteitä, luonnostaan olla
yhdistyneinä sellaisiin mielteisiin, jotka herättävät erityisiä
mielenliikutuksia. Mutta tottumus saattaa erottaa ne toisistaan ja
yhdistää ne vallan toisenlaisiin, ja tämä tottumus saattaa johtua
yhdestä ainoasta teosta vaatimatta pitkää harjaantumista. Jos esim. joku
syödessään hyvin halukkaasti jotakin liharuokaa, odottamatta saa
suuhunsa hyvin suolaisen palan, tämä seikka voi niin muuttaa aivojen
tilan, että hän siitä alkaen vain inhoten katselee tätä ruokalajia, jota
hän ennen söi halukkaasti. Eläimissäkin havaitaan sama ilmiö. Vaikka
niillä ei ole järkeä, eikä kenties mitään ajatuskykyä, on niissä
kuitenkin kaikki ne elonhengekkeiden ja rauhasen liikkeet, jotka meissä
herättävät mielenliikutuksia. Mutta eläimissä ne eivät synnytä
mielenliikutuksia, vaan ylläpitävät ja vahvistavat niitä hermo- ja
lihasliikkeitä, jotka tavallisesti ovat mielenliikutuksien seurauksena.
Kun siis koira näkee pyyn, tahtoo se luontonsa mukaisesti juosta sen
jälkeen, ja kun se kuulee pyssyn laukauksen, tämä pamaus luonnollisesti
saattaa sen pakenemaan. Mutta metsäkoirat opetetaan niin, että ne
huomatessaan pyyn pysähtyvät ja kuultuaan laukauksen juoksevat ampujan
luo. Jokaisen on tärkeätä tietää nämät seikat, jotta voisi tutkia
mielenliikutuksiaan. Sillä koska vähällä taitavuudella voidaan muuttaa
aivoissa tapahtuvat liikkeet järjettömissä eläimissä, on selvää, että
tämä voi tapahtua paljon paremmin ihmisessä. Siis mitä heikoimmatkin
sielut voivat lopulta ehdottomasti hallita kaikkia mielenliikutuksiansa,
jos niiden oikeaan kohtelemiseen ja ohjaamiseen käytetään tarpeeksi
huolta.



TOINEN OSA.

Mielenliikutuksien luku ja järjestys ja kuuden ensimäisen
mielenliikutuksen selitys.


51. _Mielenliikutuksien alkusyyt._

Edellisestä tiedetään mielenliikutuksien viimeisen ja lähimmän syyn
piilevän ainoastaan siinä, että elonhengekkeet kiihottavat aivojen
keskellä olevaa rauhasta liikkeeseen. Mutta tästä emme vielä opi
erottamaan mielenliikutuksia toisistaan; on tarpeellista hakea niiden
lähteet, ja tutkia niiden alkusyyt. Mielenliikutukset saattavat välistä
syntyä siitä sielun toiminnasta, joka koettaa tajuta jotakin ajatuksen
esinettä, tai myöskin yksistään ruumiin tilasta tai niistä mielteistä,
jotka satunnaisesti kohtaavat toisensa aivoissa, kuten käy silloin, kun
tunnemme olevamme surulliset tai iloiset, tietämättä minkä tähden. Mutta
siitä, mitä edellä on mainittu, seuraa kuitenkin myös, että aistimiimme
vaikuttavat ulkoesineetkin voivat synnyttää mielenliikutuksia, ja että
nämät ulkoesineet ovat niiden tavallisimmat ja pääasialliset syyt. Jos
siis tahdomme tuntea ne kaikki, tulee meidän vain tarkastaa kaikkia
näiden esineiden vaikutuksia.

52. _Mitä hyötyä mielenliikutuksista on sekä missä järjestyksessä niitä
saattaa luetella._

Aistimia kiihottavat ulkoesineet eivät herätä erilaisia
mielenliikutuksia senvuoksi, että ne itse ovat erilaiset, vaan
ainoastaan senvuoksi, että ne eri tavoin voivat meitä hyödyttää tai
vahingottaa tai yleensä olla tärkeät. Kaikkien mielenliikutuksien
tuottama hyöty on ainoastaan siinä, että ne saattavat sielun
tavoittelemaan niitä seikkoja, jotka luonto osottaa meille
hyödyllisiksi, sekä herkeämättä niitä tahtomaan. Niinpä sama
elonhengekkeiden liike, joka tavallisesti herättää mielenliikutuksia,
myöskin synnyttää ne ruumiinliikkeet, joiden avulla nuo halutut seikat
toteutetaan. Jos siis tahdomme löytää eri mielenliikutukset, tulee
meidän järjestyksessä tutkia kuinka monella meille tärkeällä tavalla
aistimuksiemme esineet voivat kiihottaa aistimiamme. Luettelen tässä
tärkeimmät mielenliikutukset siinä järjestyksessä kuin ne täten ovat
löydettävissä.



Mielenliikutukset järjestyksessä lueteltuina.


53. _Ihmetteleminen._

Kun ensi kerran äkkiä kohtaamme jonkun seikan ja pidämme sitä uutena tai
hyvin eroavana kaikista sitä ennen tuntemistamme seikoista, tai jos
pidämme sitä toisenlaisena, kuin miksi olimme sitä kuvitelleet,
ihmettelemme sitä ja hämmästymme siitä. Koska tämä saattaa tapahtua
ennenkuin ollenkaan tiedämme onko tämä seikka meille sovelias vai ei,
näyttää ihmetteleminen olevan ensimäinen kaikista mielenliikutuksista.
Sillä ei ole vastakohtaa; jos näet tuossa esiintyneessä seikassa ei ole
mitään hämmästyttävää, ei se herätä ihmettelyämme, ja me tarkastamme
sitä mielenliikutuksetta.

54. _Kunnioitus tai ylenkatse, jalomielisyys tai kopeus, nöyryys tai
halpamielisyys._

Ihmettelyyn liittyy kunnioitus tai ylenkatse, riippuen siitä,
ihmettelemmekö jonkun seikan ylevyyttä tai kehnoutta. Samoin saatamme
myös itseämme kunnioittaa tai ylenkatsoa; tästä syntyvät ne
mielenliikutukset ja tottumukset, joita kutsutaan jalomielisyydeksi tai
kopeudeksi, sekä nöyryydeksi tai halpamielisyydeksi.

55. _Ihailu ja halveksiminen._

Kun kunnioitamme tai ylenkatsomme toisia seikkoja, joita pidämme vapaina
hyvän tai pahan aiheuttajina, muuttuu kunnioitus ihailuksi ja
yksinkertainen ylenkatse halveksimiseksi.

56. _Rakkaus ja viha._

Kaikki edellämainitut mielenliikutukset saattavat syntyä meissä ilman
että ollenkaan huomaamme onko se seikka, joka ne aikaansaa, hyvä vai
huono. Mutta kun huomaamme jonkun seikan olevan meille hyvän, s. o.
meille soveliaan, rupeamme sitä rakastamaan; ja kun havaitsemme jonkun
seikan huonoksi tai vahingolliseksi, herättää tämä meissä vihaa.

57. _Halu._

Samasta hyvän tai pahan havaitsemisesta syntyvät kaikki muutkin
mielenliikutukset. Mutta mainitakseni ne järjestyksessä, erotan ne
toisistaan ajan mukaan; ja koska ne saattavat meitä enemmän tarkkaamaan
vastaisuutta kuin nykyisyyttä ja menneisyyttä, mainitsen aluksi halun.
Sillä on ilmeisen selvää, että tavoittelemme jotakin vastaisuudessa
tapahtuvaa, ei ainoastaan silloin, kun haluamme jotakin hyvää, jota emme
vielä omista, tai kun tahdomme välttää jotakin pahaa, jonka luulemme
voivan tapahtua, vaan myöskin silloin, kun vain toivomme säilyttävämme
jotakin hyvää ja välttävämme jotakin pahaa.

58. _Toivo, pelko, kateus, levollisuus ja epätoivo._

Meidän tarvitsee vain ajatella jonkun hyvän saavuttamista ja pahan
välttämistä mahdolliseksi, ruvetaksemme sitä haluamaan. Mutta jos
sitäpaitsi punnitsemme, onko paljon vai vähän todennäköisyyttä sen
saavuttamiseksi, synnyttää suuremman todennäköisyyden havaitseminen
meissä toivoa ja vähemmän todennäköisyyden havaitseminen pelkoa, jonka
laatuinen tunne kateus on. Jos toivo on tavattoman suuri, muuttuu se
laadultaan, ja sitä kutsutaan silloin levollisuudeksi eli varmuudeksi;
tavaton pelko taaskin muuttuu epätoivoksi.

59. _Epäröiminen, rohkeus, uskaliaisuus, kilpaileminen, pelkurimaisuus
ja kauhu._

Saatamme toivoa ja peljätä, vaikka odotetun seikan toteutuminen ei
ollenkaan ole riippuvainen meistä; mutta jos se on meistä riippuvainen,
saattaa keinojen valitseminen tai yrityksen toimeenpaneminen tarjota
vaikeuksia. Tuo valitseminen synnyttää epäröimisen, joka panee meitä
punnitsemaan asiaa sekä kysymään neuvoa. Toimeenpanon vaikeuksia
vastustamaan herää meissä rohkeus tai uskaliaisuus, jonka laji
kilpaileminen on. Rohkeuden vastakohta on pelkurimaisuus, ja
uskaliaisuuden vastakohta taas pelko ja kauhu.

60. _Omantunnon vaiva._

Jos ennen epäröimisen poistamista olemme valinneet jonkun toimimistavan,
herää meissä omantunnon vaiva, joka ei kohdistu vastaiseen seikkaan,
kuten edellämainitut mielenliikutukset, vaan nykyiseen tai menneiseen.

61. _Ilo ja suru._

Nykyisen hyvän havaitseminen synnyttää meissä iloa, pahan havaitseminen
surua, jos käsitämme tämän hyvän tai pahan meille kuuluvaksi.

62. _Iva, kateus, sääli._

Jos havaitsemme hyvää tai pahaa, jota käsitämme muille kuuluvaksi,
voimme pitää heitä joko sitä ansaitsevina tai ansaitsemattomina;
edellisessä tapauksessa herää meissä ainoastaan ilon tunne, koska meistä
on hyvä, että käy niinkuin pitää. Ero on vain siinä, että hyvän
aiheuttama ilo on vakava, kun sitävastoin pahan synnyttämää iloa seuraa
nauru ja iva. Mutta jos huomaamme toisten ansaitsemattansa saavan
osakseen hyvää tai pahaa, herättää hyvän havaitseminen kateutta, ja
pahan havaitseminen sääliä, jotka molemmat ovat surun lajeja. Tulee
huomata, että samat mielenliikutukset, jotka ovat nykyisen hyvän tai
pahan synnyttämät, usein saattavat kohdistua myöskin vastaisuudessa
tapahtuvaan hyvään tai pahaan, mikäli se luulo, että ne todella
tapahtuvat, saattaa meitä kuvittelemaan niitä nykyisiksi.

63. _Tyytyväisyys itseemme ja katumus._

Voimme myöskin tarkastaa hyvän tai pahan syytä sekä nykyisenä että
menneenä. Ja itsemme aikaansaama hyvä tuottaa meille sisäisen
tyytyväisyyden, joka on suloisin kaikista mielenliikutuksista,
jotavastoin tekemämme paha herättää katumusta, joka on katkerin kaikista
mielenliikutuksista.

64. _Suopeus ja kiitollisuus._

Jos muut ovat tehneet hyvää, olemme heille suopeat, vaikka he eivät
olisikaan tehneet hyvää meille; ja jos he sen ovat tehneet meille,
liittyy suopeuteemme kiitollisuus.

65. _Närkästys ja vihastuminen._

Muiden tekemä paha taas, kun se ei koske meitä, herättää meissä
ainoastaan närkästystä heitä kohtaan. Jos se taas kohtaa meitä, saattaa
se meidät myöskin vihastumaan.

66. _Kunnia ja häpeä._

Muistellessamme nykyään tai ennen tekemäämme hyvää muiden ihmisten
arvostelemana, herää meissä kunnian tietoisuus; tekemäämme pahaa taas
täten ajatellessamme, tunnemme häpeää.

67. _Inho, kaiho ja hilpeys._

Välistä hyvän jatkuminen aikaansaa ikävää tai inhoa, jotavastoin pahan
jatkuminen vähentää surua. Hyvän menestystä taaskin seuraa kaiho, joka
on surun laji, ja pahan herkeäminen tuottaa hilpeyttä, joka on ilon
laji.

68. _Minkätähden tämä mielenliikutuksien luetteleminen eroaa
tavallisesta._

Täten luulen paraassa järjestyksessä luetelleeni mielenliikutukset.
Tiedän tässä suhteessa poikkeavani kaikkien niiden mielipiteistä, jotka
ennen minua ovat tätä ainetta käsitelleet, mutta en tee sitä ilman
painavaa syytä. Sillä nuo kirjailijat perustavat luettelemisensa siihen,
että erottavat sielun tunne-elämässä kaksi eri osaa, joista he kutsuvat
toista _himotsevaksi_ ja toista _vihoittuvaksi_ osaksi. Mutta koska,
kuten yllä olen sanonut, en huomaa sielussa eri osia, ei tuo erotus
mielestäni osota muuta kuin että sielussa on kaksi taipumusta, joista
toinen on himotseminen, toinen vihastuminen. Ja koska sielussa myöskin
on ihmettelyn, rakkauden, toivon ja pelon tunteita sekä taipumus
vastaanottaa kaikkia muita mielenliikutuksia ynnä mahdollisuus kaiken
sen toimeenpanemiseen, johon ne sielua taivuttavat, en saata käsittää
miksi ne kaikki johdetaan himotsemisesta ja vihastumisesta. Sitäpaitsi
ei mainittujen kirjailijoiden tekemä luettelo sisällä kaikkia tärkeimpiä
mielenliikutuksia, jotka minun laatimani luettelon luulen sisältävän.
Mainitsen vain tärkeimmät, koska voidaan erottaa vielä useita erityisiä
mielenliikutuksia, joiden luku on ääretön.

69. _On ainoastaan kuusi alkuperäistä mielenliikutusta._

Yksinkertaisten ja alkuperäisten mielenliikutuksien luku ei ole suuri.
Jos luomme yleiskatsauksen niihin, jotka olen maininnut, huomaamme
helposti, että niitä vain on kuusi, nimittäin ihmetteleminen, rakkaus,
viha, halu, ilo ja suru, ja että kaikki muut ovat yhdistyneet muutamista
näistä kuudesta tai ovat niiden lajeja. Jotta en niiden
monilukuisuudella väsyttäisi lukijaa, käsittelen tässä erikseen näitä
kuutta alkuperäistä. Senjälkeen osotan, miten kaikki muut niistä
syntyvät.

70. _Ihmetteleminen; sen määritys ja syy._

Ihmetteleminen on äkillinen sielussa syntyvä hämmästys, joka saattaa
sielun kiinnittämään tarkkaavaisuutensa niihin seikkoihin, jotka
tuntuvat harvinaisilta ja erinomaisilta. Se syntyy ensin aivojen
vastaanottamasta mielteestä, joka osottaa sielulle, että tuo seikka on
harvinainen ja suuresti huomiota ansaitseva. Lisäksi se syntyy
elonhengekkeiden liikkeestä, jotka tämän mielteen vaikutuksesta hyvin
voimakkaasti tunkeutuvat siihen aivojen kohtaan, missä tuo mielle
sijaitsee, vahvistaen ja ylläpitäen sitä. Tämän mielteen vaikutuksesta
elonhengekkeet kulkevat mainitusta aivojen kohdasta niihin lihaksiin,
jotka pidättävät aistimia siinä tilassa, joka jatkuvasti ylläpitää
mielenliikutusta, jos se nimittäin on aistimien välittämä.

71. _Tämä mielenliikutus ei ollenkaan muuta sydämen eikä veren tilaa._

Omituista tälle mielenliikutukselle on, ett'emme huomaa sen aikaansaavan
mitään muutosta sydämen eikä veren tilassa, kuten muut
mielenliikutukset tekevät. Syy on siinä, ett'ei sen esineenä ole hyvä
eikä paha; se vain vaatii sen seikan ymmärtämistä, jota ihmetellään.
Sentähden se ei ollenkaan vaikuta sydämeen, eikä vereen, josta ruumiin
hyvinvointi kokonaan on riippuvainen, vaan aivoihin, missä ne
aistielimet sijaitsevat, joita tämä ymmärtäminen välikappaleinaan
tarvitsee.

72. _Ihmettelemisen voimasta._

Kuitenkin tämä mielenliikutus on hyvin voimakas sen odottamattoman
seikan s. o. sen mielteen äkillisen ja aavistamattoman ilmestymisen
tähden, joka muuttaa elonhengekkeiden liikkeen. Tämä odottamaton
ilmestyminen on omituinen kysymyksessä olevalle mielenliikutukselle; jos
se esiintyy muissakin mielenliikutuksissa,--ja se esiintyykin
tavallisesti melkein kaikissa, niitä kiihdyttäen--yhtyy niihin
ihmetteleminen. Sen voima on riippuvainen kahdesta seikasta, nimittäin
ilmiön uutuudesta ja siitä, että sen aikaansaamalla kiihotuksella alusta
pitäen on koko voimansa. On näet varmaa, että sellainen kiihotus
vaikuttaa enemmän kuin se, joka alussa on heikko ja vähitellen kasvaa ja
siis helposti voidaan ehkäistä. Varmaa on myöskin, että uudet
aistimuksien esineet vaikuttavat sellaisiin aivojen kohtiin, jotka eivät
ole tähän ollenkaan tottuneet. Nämät kohdat ovat herkemmät ja pehmeämmät
kuin ne, jotka usein tapahtuvasta kiihotuksesta ovat koventuneet, ja
tämä seikka enentää niissä syntyneen aivokiihotuksen vaikutusta. Tätä ei
pidettäne uskomattomana, jos otetaan huomioon, että samanlainen syy
vaikuttaa sen, ett'eivät jalkapohjamme, jotka ovat tottuneet kantamansa
ruumiin raskaaseen painoon, tunne sanottavasti tätä painoa astuessamme.
Sitävastoin toinen paljoa pienempi ja hiljaisempi kosketus
kutkutettaessa on meistä miltei kärsimätön, koska se ei tapahdu meille
usein.

73. _Mitä hämmästys on._

Mainitulla odottamattomalla havainnolla on sellainen voima, että se
panee aivoissa olevat elonhengekkeet liikkumaan siihen kohtaan, missä
ihmettelyn esineen mielle syntyy, ja että se välistä syöksee ne sinne
kaikki ja saattaa ne siihen määrään ylläpitämään tuota miellettä, ett'ei
niitä ollenkaan kulje lihaksiin ja ett'eivät ne ollenkaan poistu
seuraamistaan jäljistä aivoista. Sentähden koko ruumis jää
liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, emmekä voi havaita esineestä muuta
kuin ensiksi näkemämme puolen, emmekä siis saada siitä tarkempaa
käsitystä. Tätä tilaa kutsutaan tavallisesti hämmästymiseksi; se on
liiallista ihmettelemistä, joka aina on paha.

74. _Mielenliikutuksien tuottamasta hyödystä ja vahingosta._

Edellämainitsemastani huomataan helposti, että mielenliikutuksien
tuottama hyöty vain on siinä, että ne vahvistavat ja saattavat sielussa
pysyväisiksi sellaisia ajatuksia, joiden säilyttäminen on hyödyllinen ja
jotka muuten helposti voisivat haihtua. Koko niiden tuottama vahinko
taas on siinä, että ne vahvistavat ja säilyttävät näitä ajatuksia
enemmän, kuin on tarpeellista tai että ne vahvistavat ja säilyttävät
huonoja ajatuksia.

75. _Mitä erityistä hyötyä ihmetteleminen tuottaa._

Ihmettelemisestä voi yleensä sanoa, että se on hyödyllinen, koska se
saattaa meitä oppimaan ja muistissa pitämään sellaisia seikkoja, joita
emme ennen ole tunteneet. Sillä ihmettelemme vain sitä, joka meistä
näyttää harvinaiselta ja erinomaiselta, eikä mikään muu voi näyttää
siltä kuin se, mikä meille tähän asti on ollut tuntematonta tai mikä
eroaa tavallisesta. Tämän eroamisen vuoksi sitä näet kutsutaan
erinomaiseksi. Kun joku meille ennen tuntematon seikka uudestaan
ilmestyy käsityspiiriimme tai aistimuksiimme, jää se ainoastaan
sentähden muistiimme, että sen herättämä käsite on aivoissamme
vahvistunut jonkun mielenliikutuksen vaikutuksesta tai käsityskyvyn
huomaavaisuudesta, jota kykyä tahdomme taivuttaa erityiseen
tarkkaavaisuuteen ja punnitsemiseen. Muut mielenliikutukset voivat
vaikuttaa sen, että huomaamme seikkoja, jotka näyttävät hyviltä tai
pahoilta. Mutta ihmettely syntyy ainoastaan tavattomien seikkojen
johdosta. Kokemus osottaa, että kaikki, joilla ei ole mitään luontaista
taipumusta tähän mielenliikutukseen, tavallisesti ovat hyvin
vähätietoiset.

76. _Miten ihmetteleminen saattaa vahingottaa, ja miten voidaan poistaa
sen puutteellisuudet ja välttää sen liiallisuutta._

Useammin ihmetellään liian paljon vähemmänkin huomattavia seikkoja ja
hämmästytään niistä; paljoa harvemmin ihmetellään niitä liian vähän.
Tämä saattaa kokonaan ehkäistä tai viedä harhaan järjellisen
arvostelukyvyn. On siis hyvä, että meillä luonnosta on jossakin määrin
taipumusta tähän mielenliikutukseen, koska se helpottaa tietojen
saavuttamista. Mutta myöhemmin tulee meidän, mikäli mahdollista, koettaa
vapautua siitä. Voimme näet helposti korvata sitä harkinnalla ja
erityisellä tarkkaavaisuudella, johon tahto aina saattaa taivuttaa
ymmärryksemme, kun pidämme eteemme sattuvaa seikkaa sitä ansaitsevana.
Liiallista ihmettelyä vastaan ei ole muuta keinoa kuin se, että hankimme
itsellemme tietoja useista seikoista ja että totutamme itseämme mitä
tavattomimpien ja omituisimpien seikkojen tarkastamiseen.

77. _Sangen tyhmät ja sangen taitavat ihmiset eivät ole enimmin
taipuvaisia ihmettelyyn._

Vaikka ainoastaan tylsämieliset ja typerät luonnostaan ovat
kykenemättömät tuntemaan ihmettelyä, eivät siltä nerokkaimmat ihmiset
aina ole siihen valmiit. Taipumusta ihmettelyyn on etupäässä niillä,
joilla on jotenkin hyvä luonnollinen ymmärrys, mutta jotka eivät
kuitenkaan suuresti luota omaan kykyynsä.

78. _Ihmettelyn liiallisuus saattaa tulla tavaksi, ellei sitä ehkäistä._

Tämä mielenliikutus näyttää tosin vähenevän aikaa myöten; sillä kuta
enemmän ihmettelyä herättäviä seikkoja kohdataan, sitä enemmän lakataan
niitä ihmettelemästä ja totutaan olettamaan, että ne seikat, jotka
myöhemmin kohtaamme, ovat tavallisia. Mutta kun ihmettely on liiallinen
ja kiintyy esineistä ensiksi saatuun vaikutukseen, ilman että
ihmettelevä henkilö niihin lähemmin tutustuu, tottuu sielu samalla
tavalla tarkastamaan kaikkia esiintyviä seikkoja, vaikka ne
tarjoavatkin hyvin vähän uutta. Sentähden on sokeasti uteliaiden
ihmisten sairaalloinen mielentila heihin niin piintynyt, että he hakevat
tavattomia seikkoja ainoastaan ihmetelläkseen niitä, eivätkä oppiakseen
niitä tuntemaan. He muuttuvat vähitellen niin ihmettelynhaluisiksi, että
arvottomat seikat yhtä paljon saattavat kiinnittää heidän huomiotansa
kuin ne, joiden tutkiminen on hyödyllisempi.

79. _Rakkauden ja vihan määritykset._

Rakkaus on sellainen elonhengekkeiden synnyttämä sielun kiihotustila,
joka taivuttaa sielua suuntaamaan tahtoansa niihin seikkoihin, jotka
näyttävät olevan sille soveliaat. Viha on sellainen elonhengekkeiden
aikaansaama sieluntila, joka saattaa sielua pakenemaan sellaisia
seikkoja, joita se pitää vahingollisina. Mainitsin että nämät
mielenliikutukset ovat elonhengekkeiden synnyttämät, tahtoen täten
osottaa, että rakkaus ja viha, jotka ovat ruumiista riippuvaisia
mielenliikutuksia, ovat erotettavat sekä niistä vakaumuksista, jotka
saattavat sielun tahdontoiminnan kohdistumaan sellaisiin seikkoihin,
joita se pitää hyvinä ja hylkäämään ne, joita se pitää huonoina, että
myös niistä kiihotuksista, jotka ainoastaan nämät vakaumukset herättävät
sielussa.

80. _Mitä tahdon kohdistuva ja hylkäävä toiminta merkitsee._

Sanalla tahto en tässä tarkoita halua, joka on erityinen mielenliikutus
ja tavoittelee jotakin tulevaa seikkaa; vaan tarkoitan sisäistä
vakaumusta, joka on siinä, että nykyhetkestä alkaen pidämme itseämme
liittyneinä siihen, jota rakastamme, kuvitellen kokonaisuutta, jonka
toinen osa itse olemme, ja jonka toinen osa on rakkautemme esine. Vihan
valtaamina taas pidämme itseämme kokonaisuutena, joka on kokonaan
erotettuna vastenmielisyyttä herättävästä seikasta.

81. _Erotuksesta, joka tavallisesti tehdään himotsevan ja hyvänsuovan
rakkauden välillä._

Tavallisesti erotetaan kahdenlaista rakkautta, joista toista kutsutaan
hyvänsuovaksi s. o. sellaiseksi rakkaudeksi, joka saattaa meitä
toivomaan hyvää rakkautemme esineelle. Toista kutsutaan himotsevaksi
rakkaudeksi, koska se saattaa haluamaan rakkauden esinettä. Mutta
minusta tämä erotus näyttää koskevan ainoastaan rakkauden vaikutuksia,
eikä sen olemusta. Sillä niinpian kuin olemme kohdistaneet tahtomme
johonkin esineeseen, olkoon se minkäluontoinen tahansa, olemme sille
hyvänsuovat s. o. toivomme sille myös sellaisia seikkoja, joiden
luulemme olevan sille mieluiset. Tämä on rakkauden päävaikutuksia. Jos
pidämme rakkauden esineen omistamista hyvänä seikkana tai jos haluamme
muunlaista yhteyttä sen kanssa kuin mainitun tahdon kohdistamisen kautta
tapahtuvaa, niin himotsemme sitä. Se on rakkauden tavallisimpia
vaikutuksia.

82. _Miten sangen erilaiset mielenliikutukset siinä ovat yhdenlaiset,
että ne yhtyvät rakkauteen._

Ei ole tarpeellista erottaa yhtä monta rakkauden lajia, kuin on
erilaisia rakkauden esineitä. Sillä vaikka esim. ne mielenliikutukset,
joita kunnianhimoinen henkilö tuntee tavoitellessaan kunniaa, saituri
himotessaan rahaa, juoppo himotessaan viiniä, rivo mies tahtoessaan
häväistä naista, kunnon mies ystäväänsä tai lemmittyänsä kohtaan, ja
hyvä isä lapsiaan kohtaan, suuresti eroavat toisistaan, ovat ne
toistensa kaltaiset siinä, että ne sisältävät rakkautta. Neljässä
ensimäisessä on rakkautta vain siinä suhteessa, että rakastetaan
mielenliikutuksien esineen saavuttamista, eikä itse esinettä, jota
kohtaan tunnetaan ainoastaan himoa, johon on sekaantunut muita erityisiä
mielenliikutuksia. Sitävastoin hyvän isän tuntema rakkaus lapsiinsa on
niin puhdas, ett'ei hän halua heiltä mitään eikä tahdo omistaa heitä
toisin kuin hän heidät omistaa, eikä olla liittynyt heihin läheisemmin
kuin hän on. Hän pitää heitä toisena »minänään» ja tavoittelee heidän
menestystään yhtä hartaasti kuin omaansa, jopa hartaamminkin; sillä hän
kuvittelee yhdessä heidän kanssaan muodostavansa kokonaisuuden, jonka
paras osa hän itse ei ole, ja senvuoksi hän usein uhraa omat etunsa
heidän eduilleen, eikä edes pelkää perikatoa, jos heidän pelastuksensa
on kysymyksessä. Kunnon miesten kiintymys ystäviinsä on tämän kaltainen,
vaikka se harvoin on niin täydellinen; heidän kiintymyksensä lemmittyyn
on myös suuresti senkaltainen, vaikka se myös on vähän sukua toiselle
mainitsemalleni rakkauden lajille.

83. _Yksinkertaisen kiintymyksen, ystävyyden ja hartaudellisen
kiintymyksen erotus._

Suuremmalla syyllä saattaa mielestäni erottaa rakkauden eri lajit sen
mukaan, missä määrin pidämme rakkautemme esineestä itseemme verrattuna.
Jos pidämme rakkautemme esineestä vähemmän kuin itsestämme, tunnemme
sitä kohtaan yksinkertaista kiintymystä; jos pidämme siitä yhtä paljon
kuin itsestämme, syntyy ystävyys; jos pidämme siitä enemmän, saattaa
täten syntynyttä mielenliikutusta kutsua hartaudelliseksi
kiintymykseksi. Voimme siis olla kiintyneet johonkin kukkaan, lintuun
tai hevoseen; mutta ainoastaan se, jolla on hyvin omituinen mieli,
saattaa tuntea ystävyyttä muita kuin ihmisiä kohtaan. Ihminen näet on
siihen määrään tämän mielenliikutuksen esine, ett'ei ole niin
epätäydellistä ihmistä, joka ei voisi saavuttaa täydellistä ystävyyttä
sellaisen henkilön puolelta, josta hän pitää, ja jolla todella on ylevä
ja jalo luonne, kuten myöhemmin pykälissä 144 ja 146 osotetaan. Mitä
hartaudelliseen kiintymykseen tulee, niin sen pääesine epäilemättä on
ylin jumaluus, jota kohtaan meillä välttämättömästi on hartaat tunteet,
jos tunnemme sitä niinkuin meidän tulee. Mutta saatamme myös olla
hartaudellisesti kiintyneet ruhtinaaseemme, maahamme, kotikaupunkiimme,
jopa yksityiseen henkilöön, jos kunnioitamme häntä paljon enemmän kuin
itseämme. Näiden kolmen rakkauden lajin erotus selviää etupäässä niiden
vaikutuksista. Kokiessamme itsessämme kutakin näistä rakkauden lajeista,
pidämme itseämme liittyneenä rakkautemme esineeseen, mutta olemme aina
valmiit uhraamaan tuon kokonaisuuden vähemmänarvoisen osan
pelastaaksemme toisen. Tuntiessamme siis yksinkertaista kiintymystä,
pidämme aina itseämme etevämpänä kiintymyksemme esinettä; hartaudellisen
kiintymyksen valtaamina päinvastoin pidämme tämän kiintymyksen esinettä
siihen määrään itseämme ylevämpänä, ett'emme pelkää edes kuolemaa jos
voimme sen pelastaa. Tästä on usein nähty esimerkkejä niissä, jotka
ovat antautuneet alttiiksi varmalle kuolemalle puolustaakseen
ruhtinastaan tai kotikaupunkiaan, jopa välistä yksityisiä henkilöitä,
joihin ovat olleet hartaasti kiintyneet.

84. _Vihan lajeja ei ole niin monta kuin rakkauden lajeja._

Vaikka viha on rakkauden vastakohta, ei siinä voida havaita yhtä monta
lajia, koska emme huomaa niin suurta erilaisuutta siinä pahassa, jota
vapaaehtoisesti pakenemme, kuin siinä hyvässä, jota tavoittelemme.

85. _Mieltymyksestä ja kammosta._

En voi havaita muuta kuin yhden huomattavan seikan, joka erottaa nämät
kaksi mielenliikutusta toisistaan. Se on löydettävissä siitä, että
rakkauden ja vihan esineet saattavat johtua tajuntaan joko ulkonaisten
tai sisäisten aistien ja järjen toiminnan kautta. Sillä kutsumme yleensä
hyväksi tai pahaksi sitä, mitä sisäinen aistimme tai järkemme arvostelee
soveliaaksi tai vahingolliseksi luonnollemme. Kauniiksi tai rumaksi
kutsumme sitä, minkä ulkonaiset aistimemme sellaisiksi meille kuvaavat;
tärkein aisti tässä suhteessa on näköaisti. Täten syntyy kaksi eri
rakkauden lajia, nimittäin rakkaus hyviin ja rakkaus kauniisiin
seikkoihin, jota jälkimmäistä saatamme kutsua mieltymykseksi, jott'ei
sitä sekoitettaisi toiseen, eikä himoon, jota usein kutsutaan
rakkaudeksi. Näin syntyy myöskin kaksi vihan lajia, joista toinen
kohdistuu kehnoihin seikkoihin, toinen rumiin; jälkimäistä saatamme
erotukseksi kutsua kammoksi tai vastenmielisyydeksi. Omituisinta tässä
on se, että nämät kaksi mielenliikutusta, mieltymys ja kammo,
tavallisesti ovat voimakkaammat kuin muut rakkauden tai vihan lajit,
koska se, minkä aistimukset johtavat sieluun, kiihottaa sitä
voimakkaammin kuin se, minkä järki siinä herättää. Mieltymys ja kammo
ovat kuitenkin tavallisesti aiheeltaan perättömät, ja kaikista
mielenliikutuksista ne pettävät enimmin, jonka vuoksi niiden suhteen
tulee olla hyvin varoillaan.

86. _Halun määritys._

Halu on elonhengekkeiden herättämä sielun kiihotus, joka saattaa sielun
tavoittamaan sellaisia seikkoja, joita se katsoo itselleen mieluisiksi.
Emmekä halua ainoastaan kaipaamamme hyvän toteutumista, vaan myös
saavuttamamme hyvän säilyttämistä ja lisäksi pahan poistamista, sekä
nykyisen pahan, että sellaisen, jonka luulemme vastaisuudessa saattavan
tapahtua.

87. _Tällä mielenliikutuksella ei ole mitään vastakohtaa._

Tiedän kyllä, että se mielenliikutus, joka tavoittelee jotakin hyvää, ja
jota yksin kutsutaan haluksi, kouluissa yleensä asetetaan vastakohdaksi
sille mielenliikutukselle, joka pyrkii pakenemaan pahaa, ja jota
kutsutaan vastenmielisyydeksi. Mutta ei ole yhtään hyvää seikkaa, jonka
puute ei olisi paha, eikä mitään pahaa, ollen varma tosiseikka, jonka
karkottaminen ei olisi hyvä. Jos siis esim. tavoittelemme rikkautta,
pakenemme välttämättömästi köyhyyttä; koettaessamme vapautua taudista,
pyrimme terveyteen, j. n. e. Sentähden sama vaikutin minusta näyttää
saattavan tavoittelemaan hyvää ja samalla pakenemaan sille vastakkaista
pahaa. Huomaan tässä kohdin vain sen erotuksen, että halua, pyrkiessämme
hyvää saavuttamaan, seuraa rakkaus ja sitten toivo ja ilo; halua
sitävastoin, koettaessamme paeta päinvastaista pahaa, seuraa viha, pelko
ja murheellisuus. Sentähden luullaan, että on olemassa kaksi toisilleen
vastakkaista halua. Mutta jos tarkastamme halua silloin, kun se samaan
aikaan tavoittelee jotakin hyvää ja pakenee jotakin päinvastaista pahaa,
huomaamme selvästi että sama mielenliikutus aikaansaa molemmat
pyrkimykset.

88. _Halun eri lajit._

Voitaisiin syystä erottaa halussa yhtä monta lajia, kuin on erilaisia
halun esineitä. Sillä esim. uteliaisuus, joka vain on tietämisen halu,
eroaa paljon kunnianhimosta, tämä taaskin kostonhimosta, j. n. e. Olkoon
tässä vain sanottu, että on yhtä monta halun lajia, kuin on rakkauden ja
vihan lajia, ja että huomattavimmat ja voimakkaimmat halun lajit
syntyvät mieltymyksestä ja kammosta.

89. _Kammon herättämästä halusta._

Vaikka sama halu tavoittelee hyvää ja pakenee tälle päinvastaista pahaa,
kuten on mainittu, niin mieltymyksen synnyttämä halu kuitenkin suuresti
eroaa kammon synnyttämästä halusta. Sillä mieltymys ja kammo ovat
todellisia vastakohtia, eivätkä ne ole se hyvä ja paha, jota halu
tavoittelee, vaan ainoastaan kaksi erilaista sielun kiihotustilaa, jotka
antavat aihetta eri seikkojen tavoittelemiseen. Kammo näet on
luonnoltaan sellainen, että se saattaa sielun kuvittelemaan äkillistä
ja aavistamatonta kuolemaa. Vaikka siis välistä ainoastaan madon
kosketteleminen, värisevän lehden kahina tai sen varjo herättää kammoa,
tunnemme aluksi yhtä suurta mielenkiihotusta, kuin jos havaitsisimme
selvän kuolemanvaaran edessämme. Tämä synnyttää sellaisen kiihkosan
sieluntilan, joka taivuttaa sielun ponnistamaan kaikki voimansa
välttääkseen niin läheisen vaaran. Tämänlaista halua kutsutaan
tavallisesti paoksi ja vastenmielisyydeksi.

90. _Mieltymyksen synnyttämästä halusta._

Mieltymyksen on luonto erityisesti laatinut kuvailemaan miellyttävän
seikan tuottamaa nautintoa suurimmaksi inhimilliseksi hyväksi, ja
senvuoksi haluamme palavasti tätä nautintoa. On tosin eri mieltymyksen
lajeja, eivätkä näiden herättämät halut kaikki ole yhtä voimakkaita.
Kukkien kauneus esim. herättää meissä ainoastaan halun katsella niitä,
hedelmien kauneus taas halun syödä ne. Huomattavin halu syntyy siitä,
että kuvittelemme sellaisen henkilön omistavan täydellisiä
ominaisuuksia, jonka luulemme voivan muuttua toiseksi »minäksemme».
Sillä pannessaan ihmisiin, kuten myös järjettömiin eläimiin, sukupuolten
erotuksen, on luonto myös laatinut aivoihin erityisiä mielteitä, jotka
vaikuttavat, että ihminen määrätyssä ijässä ja erityisenä aikana pitää
itseänsä puutteellisena ja ainoastaan sen kokonaisuuden puoliskona,
jonka toisena osana toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön tulisi olla.
Tämän toisen puolen saavuttamista luonto himmeästi kuvailee suurimmaksi
hyväksi, mitä saattaa kuvitella. Ja vaikka samalla kertaa näemme
useampia tähän toiseen sukupuoleen kuuluvia henkilöitä, emme himotse
useampia yht'aikaa, koska luonto ei saata meitä kuvittelemaan
tarvitsevamme enempää kuin yhden olentoamme täydentävän puolen. Mutta
jos yhdessä huomaamme jotakin, joka miellyttää enemmän kuin se, minkä
samaan aikaan näemme muissa, niin tämä vaikuttaa, että sielussa tuota
yhtä kohtaan herää koko se kiintymys, jonka luonto sielulle myöntää
siinä tarkoituksessa, että se koettaisi saavuttaa sen hyvän, jota luonto
kuvailee sille arvokkaimpana omaisuutena. Tätä kiintymystä eli halua,
joka näin syntyy mieltymyksestä, kutsutaan rakkaudeksi tavallisemmin
kuin yllämainittua samannimistä mielenliikutusta. Sillä on mitä
omituisimmat vaikutuksensa, ja se on romaaninkirjoittajain ja
runoilijoiden pääaiheena.

91. _Ilon määritys._

Ilo on miellyttävä tajunta sen hyvän nauttimisesta, jonka aivojen
vastaanottamat mielteet osottavat sielulle sen omistamaksi. Sanon, että
tässä sieluntilassa piilee hyvän nauttiminen; sillä sielu ei todellakaan
nauti muita hedelmiä kaikesta omistamastaan hyvästä; ellei se tunne
siitä mitään iloa, voimme sanoa, ett'ei se nauti siitä enempää, kuin ei
sitä olisikaan. Lisään tähän, että aivojen säilyttämät mielteet
esittävät tämän hyvän sielun omistamaksi, joten ei tule sekoittaa tätä
iloa, joka on mielenliikutus, puhtaasti henkiseen iloon, joka syntyy
sielussa yksistään sielun omasta toiminnasta, ja jota saatamme pitää
mieluisena, sielussa itsessä syntyneenä tunteena, joka olemukseltaan on
sellaisen hyvän tuottamaa nautintoa, jonka käsityskyky osottaa sielun
omaksi. Tosin tätä henkistä iloa, niinkauan kuin sielu on yhdistyneenä
ruumiiseen, aina seuraa sellainen ilo, joka on mielenliikutus. Sillä
heti kun käsityskykymme havaitsee, että omistamme jonkun hyvän, vaikka
tämä hyvä onkin niin eriäväinen kaikista ruumista koskevista hyvistä
seikoista, ett'emme saata sitä kuvitella, niin mielikuvitus viipymättä
painaa tästä aivoihin leiman; tämä synnyttää sen elonhengekkeiden
liikkeen, joka herättää ilon mielenliikutuksen.

92. _Surun määritys._

Suru on epämiellyttävä raukeamistila, jonka vaikuttaa sen pahan tai
puutteellisuuden tuottama epämukavuus, jonka aivojen vastaanottamat
mielteet ilmaisevat sieluun kuuluvaksi. On olemassa myöskin henkistä
surua, joka ei ole mielenliikutus, vaan jota mielenliikutus aina seuraa.

93. _Näiden kahden mielenliikutuksen syyt._

Kun henkinen ilo tai suru näin herättävät samannimiset
mielenliikutukset, on näiden syyt ilmeisen selvät, ja niiden
määrityksestä nähdään, että ilo johtuu siitä luulosta, että omistamme
jonkun hyvän, ja suru siitä luulosta, että meitä vaivaa joku paha tai
puutteellisuus. Mutta usein tapahtuu että olemme surumieliset tai
iloiset voimatta niin selvästi huomata sitä hyvää tai pahaa, joka on
niiden syynä, nimittäin silloin, kun tämä hyvä tai paha jättää
vaikutuksensa aivoihin ilman sielun välitystä, koska se joko vain on
ruumiillista laatua tai koska sielu, vaikka se onkin sille kuuluvaa, ei
pidä sitä hyvänä eikä pahana, vaan jonakin toisenlaisena seikkana, jonka
aivoihin jättämä vaikutus on yhdistynyt hyvän ja pahan vaikutuksiin.

94. _Miten ilo ja suru syntyvät puhtaasti ruumiillisesta hyvästä tai
pahasta ja minkälaatuiset mieluinen aistimien kiihotus sekä kipu ovat._

Jos olemme vallan terveet ja jos ilma on tavattoman kirkas, tunnemme
siitä hilpeyttä, joka ei johdu mistään käsityskykymme toimituksesta,
vaan yksistään elonhengekkeiden liikkeiden aivoihin tekemästä
vaikutuksesta. Samoin olemme surulliset, kun ruumis on pahoinvoipa,
vaikka emme vielä huomaa, että niin on laita. Aistimien kiihotusta
seuraa niin välittömästi ilo ja kipua taaskin suru sentähden, ett'eivät
useimmat ihmiset niitä erota. Kuitenkin on niiden ero niin suuri, että
usein saatamme kokea iloa tuntiessamme kipua ja tuntea sellaista
aistimien kutkutusta, joka on vastenmielistä. Syy siihen näet, että ilo
tavallisesti seuraa mieluista aistimien kiihotusta on siinä, että se,
mitä kutsumme mieluiseksi aistimien kiihotukseksi, eli jokainen
mieluinen aistimus, syntyy siitä, että aistimiin vaikuttavat esineet
herättävät hermoissa sellaista liikettä, joka niitä vahingottaisi,
ell'ei niillä olisi tarpeeksi vastustusvoimaa ja ell'ei ruumiin
terveydentila olisi hyvä. Sentähden vastaanottavat aivot vaikutuksen,
jonka luonto on määrännyt antamaan tajuntaan tiedon tästä
terveydentilasta ja voimasta ja joka osottaa sitä sieluun kuuluvaksi
hyväksi, sen nojalla, että tämä vaikutus on yhdistynyt ruumiiseen ja
siis herättää sielussa iloa. Tämänkaltaisesta syystä huvittaa meitä
kaikenmoisten mielenliikutuksien, jopa surun ja vihan, meissä herättämä
kiihkosa sieluntila, jos vain mainitut mielenliikutukset syntyvät niiden
omituisten tapahtumien johdosta, joita näemme esitettävän teatterissa,
sekä niiden samankaltaisten vaikuttimien johdosta, jotka eivät voi
mitenkään vahingottaa meitä, vaan jotka ikäänkuin hyväilevät sieluamme
sitä liikuttamalla. Syy, joka vaikuttaa, että kipu tavallisesti tuottaa
surua, on siinä, että se aistimus, jota sanomme kivuksi, aina syntyy
jostakin niin raivokkaasta kosketuksesta, että se loukkaa hermoja. Nämät
on luonto määrännyt ilmoittamaan sielulle sen vahingon, jonka ruumis
tämän kautta on kärsinyt sekä samalla ilmaisemaan, ett'ei ruumiilla ole
ollut tarpeeksi vastustusvoimaa. Kivun tunne kuvailee sielulle sekä
ruumiin vammaa että sen heikkoutta alati vahingollisina ja
vastenmielisinä, paitsi silloin, kun ne tuottavat jotakin hyvää, jota
sielu pitää suurempiarvoisena.

95. _Miten ilo ja suru saattavat syntyä myöskin siitä hyvästä ja
pahasta, jota sielu ei havaitse, vaikka se on sieluun kuuluvaa, kuten
huomaamme siitä, että huimanrohkeat yritykset ja menneiden kärsimyksien
muisteleminen muutamia henkilöitä huvittavat._

Nuoret henkilöt ryhtyvät usein huvikseen vaikeisiin yrityksiin ja
antautuvat suurten vaarojen alaisiksi, vaikka eivät toivo niistä mitään
hyötyä tai kunniaa. Tämä on selitettävissä siten, että heidän
tietoisuutensa yrityksen vaikeudesta herättää aivoissa samanlaisia
mielteitä kuin ne, jotka syntyvät silloin kun he kuvittelevat että
tuollaisiin yrityksiin vaadittavan rohkeuden, menestyksen, taidon ja
voiman omistaminen on hyvä seikka, ja senvuoksi itse yritykset heitä
huvittavat. Vanhukset tuntevat tyydytystä muistellessaan menneitä
kärsimyksiään, koska pitävät onnena sen, että ovat voineet voittaa ne.

96. _Minkälaiset ne veren ja elonhengekkeiden liikkeet ovat, jotka
aiheuttavat viisi edellämainittua mielenliikutusta?_

Ne viisi[1] mielenliikutusta, joita tähän asti olen selittänyt, ovat
joko sellaisessa yhteydessä keskenään tai toisilleen niin vastakkaiset,
että niitä on helpompi käsitellä yhdessä, kuin tarkastaa kutakin
erikseen, kuten ihmettelyä käsitellessäni olen menetellyt. Sillä noiden
viiden mielenliikutuksen syyt eivät ole kuten ihmettelyn, yksistään
aivoissa, vaan myöskin sydämessä, pernassa, maksassa ja kaikissa niissä
rumiin elimissä, jotka ottavat osaa veren ja sitten myös
elonhengekkeiden synnyttämiseen. Vaikka kaikki laskimot johtavat verta
sydämeen, virtaa toisissa laskimoissa juokseva veri kuitenkin välistä
voimakkaammin sydäntä kohti kuin toisissa. Sattuu myöskin niin, että ne
aukot, joista veri tunkee sydämeen, toiste laajenevat enemmän, toiste
vähemmän.

[1] Descartes mainitsee tässä vain viisi mielenliikutusta koska kuudes,
eli ihmettely, ei hänen tutkimuksiensa mukaan ole yhdistynyt mihinkään
veren kiihotukseen. Suom. huom.

97. _Tärkeimmät huomiot, joiden nojalla nämät liikkeet tunnetaan mielen
ollessa rakkauden valtaamana._

Tarkastaessani niitä eri muutoksia, joiden kokemus osottaa tapahtuvan
ruumiissamme sielun ollessa mielenliikutuksien kiihottamana, huomaan
että rakkaus yksinään, s. o. kun ei sitä seuraa mikään voimakas ilo,
halu tai suru, vaikuttaa sen, että valtasuoni tykyttää tasaisesti, mutta
paljon kovemmin ja voimakkaammin kuin tavallisesti. Samalla tuntuu
rinnassa miellyttävä lämpö, ja ruoansulatus tapahtuu hyvin nopeasti,
joten siis tämä mielenliikutus on terveellinen.

98. _Vihan vaikutukset._

Viha taaskin synnyttää epätasaisen ja heikon, usein nopeamman
valtasuonen tykytyksen. Rinnassa tuntuu vuoroin kylmyyttä ja omituista
rajua ja pistelevää polttoa. Vatsa lakkaa täyttämästä tehtäväänsä ja on
herkkä oksentamaan ulos nautittuja ruokia tai pilaa ne ja muuttaa ne
pahoiksi höyryiksi.

99. _Ilon vaikutukset._

Ilo panee valtasuonen tykkimään tasaisesti ja tavallista nopeammin,
mutta ei niin kovasti ja voimakkaasti kuin rakkaus. Tunnemme sitäpaitsi
miellyttävää lämpöä ei ainoastaan rinnassa, vaan myös kaikissa ruumiin
ulko-osissa, jonne sen siirtää veri; tämän huomaamme runsaana virtaavan
niihin. Välistä tällöin ruokahalu katoaa, koska ruoansulatus on
tavallista hitaampi.

100. _Surun vaikutukset._

Suru synnyttää heikon ja hitaan valtasuonen tykytyksen, ja sydämen
ympärillä tuntuu olevan ikäänkuin siteitä, jotka sitä puristavat, tai
jääpalasia, jotka sitä jäätävät, siirtäen kylmää muuhun ruumiiseen.
Siitä huolimatta on ruokahalu joskus hyvä; vatsa täyttää
velvollisuutensa, ell'ei suruun liity viha.

101. _Halun vaikutukset._

Halulle omituista on, että se kiihottaa sydämen toimintaa rajummin kuin
mikään muu mielenliikutus, täten siirtäen aivoihin enemmän
elonhengekkeitä, jotka, kulkien sieltä lihaksiin, saattavat kaikki
aistimet vilkkaampaan toimintaan sekä kaikki ruumiinosat notkeammiksi.

102. _Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa rakkauden
valtaamana._

Nämät ja muut huomiot, joiden mainitseminen veisi liian pitkälle, ovat
antaneet minulle aihetta olettamaan, että, käsityskyvyn kuvitellessa
jotakin rakkauden esinettä, tämän ajatuksen aivoihin jättämä vaikutus
panee liikkeelle elonhengekkeet, jotka kuudennen hermoparin hermoja
myöten kulkevat vatsaa ja sisälmyksiä ympäröiviin lihaksiin. Tästä on se
seuraus, että se ruoka-aineiden mehu, joka muuttuu vereksi, kulkee
nopeasti sydämeen pysähtymättä maksaan. Se tunkee sydämeen voimakkaammin
kuin muista ruumiinosista tuleva veri, ja saapuu sinne runsaampana sekä
synnyttää siellä suuremman kuumuuden, koska se on sakeampaa kuin se
veri, joka monta kertaa on kulkenut sydämen kautta ja siten tullut
ohueksi. Sentähden lähtee sydämestä aivoihin elonhengekkeitä, joiden
osaset ovat tavallista suuremmat ja vilkkaammat. Ja nämät elonhengekkeet
vahvistavat sitä miellettä, jonka ensimäinen ajatus rakkauden esineestä
on aivoissa synnyttänyt ja pakottavat sielun tarkkaamaan tätä ajatusta,
ja näin aiheutuu se mielenliikutus, jota sanotaan rakkaudeksi.

103. _Veren ja elonhengekkeiden liike mielen ollessa vihan valtaamana._

Mielen ollessa vihan valtaamana päinvastoin kammotun esineen herättämä
ensimäinen ajatus johtaa aivoissa olevat elonhengekkeet vatsan ja
sisälmyksien lihaksiin siten, että ne estävät ruoasta eronnutta mehua
yhtymästä vereen, sulkemalla kaikki ne aukot, joiden kautta tämä mehu
tavallisesti kulkee. Sama ajatus johtaa elonhengekkeet myös niihin
hienoihin hermoihin, jotka ovat pernassa ja maksan alaosassa, missä
sappirakko sijaitsee. Täällä vaikuttavat elonhengekkeet sen, että näihin
elimiin tavallisesti virtaavat verisolut syöksyvät niistä takaisin
yhtyen siihen vereen, joka alemman onttolaskimon haaroja pitkin juoksee
sydämeen. Tästä syntyy sydänlämmön suuri epätasaisuus. Pernasta tuleva
veri näet lämpenee ja harvenee hitaasti, jotavastoin se veri, joka tulee
maksan alaosasta, missä aina on sappea, lämpenee ja harvenee nopeasti.
Tämän tähden aivoihin menevien elonhengekkeiden osaset ovat sangen
erikokoiset ja liikkuvat vallan tavattomasti; siitä on seurauksena, että
ne vahvistavat aivoissa ennestään olevia vihan-käsitteitä sekä saattavat
sielun tuntemaan kiihkeän suuttumuksen ja katkeruuden tunteita.

104. _Mielen ollessa ilon valtaamana._

Ilon vallatessa eivät pernan, maksan, vatsan, eivätkä sisälmyksien
hermot ole kiihotuksessa, vaan muissa ruumiinosissa olevat ja etenkin
sydänaukkojen ympärillä oleva hermo, joka, aukaisten ja laajentaen
sydänaukkoja, päästää muiden hermojen laskimoista ajaman veren sisälle
sydämeen ja siitä ulos tavallista suuremmassa määrässä. Ja koska tämä
veri jo on kiertänyt useamman kerran sydämen kautta ja virrannut
valtimoista laskimoihin, laajenee se helposti. Lisäksi se synnyttää
sellaisia elonhengekkeitä, joiden osaset ovat vallan samankokoiset ja
ohuet ja senvuoksi ovat omiaan muodostamaan ja vahvistamaan sellaisia
aivoissa olevia mielteitä, jotka sielussa herättävät iloisia ja
levollisia ajatuksia.

105. _Surun vallatessa mielen._

Surun vallatessa mielen taaskin sydänaukot ovat suuresti niitä
ympäröivän pienen hermon supistamat, ja laskimoveri ei ollenkaan liiku
kiihkeästi, jonka vuoksi sitä virtaa hyvin vähän sydämeen. Kuitenkin
ovat ne aukot avoinna, joista ruoka-aineiden mehu vatsasta ja
sisälmyksistä valuu maksaan. Sentähden ruokahalu vähenee, ell'ei viha,
joka usein yhtyy suruun, sulje noita aukkoja.

106. _Halun vallatessa mielen._

Omituista halun mielenliikutukselle on se, että jonkun hyvän
tavoitteleminen tai pahan pakeneminen herättää sellaisen
aivokiihotuksen, joka lähettää aivoissa olevia elonhengekkeitä kaikkiin
niihin ruumiinosiin, jotka saattavat edistää mainittua tavoittelemista
tai pakenemista. Aivot lähettävät niitä etupäässä sydämeen ja niihin
elimiin, joista verta tulee kaikkein runsaimmin, jotta veren tavallista
suurempi paljous sysäisi aivoihin enemmän elonhengekkeitä. Näiden
tehtävä on ylläpitää ja vahvistaa yllämainitun pyrkimyksen synnyttämää
käsitettä sekä kulkea aivoista kaikkiin niihin aistielimiin ja
lihaksiin, jotka edistävät halutun esineen saavuttamista.

107. _Rakkauteen yhtyneiden liikkeiden syyt._

Kaikesta siitä mitä edellä olen maininnut johdun olettamaan sielumme ja
ruumiimme välillä vallitsevan sellaisen vuorovaikutuksen, että jos joku
ruumiin toimitus kerran on ollut yhteydessä jonkun ajatuksen kanssa,
toisen toistuminen palauttaa myöskin toisen. Tämän huomaamme niistä,
jotka sairaana ollessaan ovat ruvenneet inhoamaan jotakin juomaa;
jälestäpäin he eivät voi syödä eivätkä juoda mitään sellaista, jonka
maku muistuttaa tuota juomaa, ilman että sama inho heissä herää. Samoin
he eivät voi ajatella lääkkeiden synnyttämää vastenmielisyyttä ilman
että tuon maun mielle selvänä palaa heidän mielikuvitukseensa. Sillä
luulen, että ensimäiset mielenliikutukset, jotka sielulla on ollut
jouduttuaan ruumiin yhteyteen, syntyivät siitä, että sydämeen virtaava
veri tai muu mehu välistä tavallista tehokkaammin ylläpiti sydänlämpöä,
joka on elon perustus. Senvuoksi sielu vapaaehtoisesti kohdisti tahdon
tähän ravintoaineeseen, s. o. mieltyi siihen, ja samaan aikaan
elonhengekkeet valuivat aivoista niihin lihaksiin, jotka panivat nopeaan
toimintaan ne ruumiinosat, joista tuo ravintoaine oli tullut sydämeen,
jotta sitä niistä tulisi runsaammin. Nämät osat olivat vatsa ja
sisälmykset, joiden toiminta lisää ruokahalua, tai myöskin maksa ja
keuhkot, joita pallean lihakset saattavat kiihottaa toimimaan. Sentähden
on tämä elonhengekkeiden liike aina seurannut rakkauden synnyttämää
mielenliikutusta.

108. _Vihaan yhtyneiden liikkeiden syyt._

Välistä taaskin sydämeen tuli joku outo neste, joka ei ollut omansa
ylläpitämään sydänlämpöä, vaan joka saattoi tukahuttaakin sen. Tämän
vuoksi sydämestä aivoihin nousevat elonhengekkeet herättivät sielussa
vihan mielenliikutuksen ja samalla nämät elonhengekkeet kulkivat
aivoista niihin hermoihin, jotka saattavat panna veren kulkemaan
pernasta ja hienoista maksalaskimoista sydämeen, estäen tämän
vahingollisen nesteen pääsyn sinne. Vielä suurempi määrä elonhengekkeitä
kulki niihin hermoihin, jotka saattoivat sysätä mainitun nesteen
takaisin sisälmyksiin ja vatsaan ja välistä pakottaa vatsaa oksentamaan
sen ulos. Tästä syystä nämät liikkeet välistä seuraavat vihan
mielenliikutusta. Saatamme paljaalla silmällä erottaa maksassa joukon
laskimoja tai putkia, jotka ovat tarpeeksi laajat päästääkseen veren
virtaamaan porttilaskimoon ja sieltä alempaan onttolaskimoon sekä
sydämeen, ilman että se ollenkaan pysähtyy maksaan. Mutta maksassa on
myös paljous pienempiä suonia, joihin veri pysähtyy ja joissa aina on
varastona verta, kuten myös on pernan laita. Koska tämä veri on
sameampaa kuin muissa ruumiinosissa oleva, on se sopiva ruumiinlämmön
ravinto silloin, kun vatsa ja sisälmykset eivät tuota sille ravintoa.

109. _Iloon yhtyneiden liikkeiden syyt._

Elämämme alussa on myöskin joskus tapahtunut niin, että laskimoveri oli
vallan omansa ravitsemaan ja ylläpitämään sydänlämpöä ja että laskimot
sisälsivät tätä verta niin runsaasti, ett'ei sydän tarvinnut mitään
ravintoa muualta. Tämä herätti ilon mielenliikutuksen ja pani samalla
sydänaukot tavallista enemmän laajenemaan. Aivoista lukuisina tulevat
elonhengekkeet vaikuttivat, ei ainoastaan sydänaukkoja aukaisevissa
hermoissa, vaan myöskin kaikissa muissa hermoissa, jotka lykkäävät
laskimoverta sydäntä kohti, sen, ett'ei sydämeen päässyt uutta verta
maksasta, pernasta, sisälmyksistä, eikä vatsasta. Sentähden nämät
liikkeet seuraavat ilon tunnetta.

110. _Suruun yhtyneiden liikkeiden syyt._

Välistä päinvastoin on sattunut niin, ett'ei ruumiilla ole ollut
riittävää ravintoa. Tämän johdosta sielu varmaankin tunsi ensi kerran
surua, joka ainakaan ei ollut vihaan yhdistyneenä. Siitä on ollut
seurauksena, että sydänaukot ovat supistuneet, koska niihin virtasi vain
vähän verta; tämän vuoksi melkoinen veren paljous on tullut pernasta,
joka on ikäänkuin viimeinen säiliö, joka päästää verta sydämeen, kun
siihen ei muualta tule tarpeeksi. Sentähden ne elonhengekkeiden ja
hermojen liikkeet, jotka näin supistavat sydänaukkoja ja noutavat verta
pernasta, seuraavat aina surun tunnetta.

111. _Haluun yhtyneiden liikkeiden syyt._

Lopuksi täytyi kaikkien sielun halujen, sen hiljattain yhdyttyä
ruumiiseen, tavoitella mieluisia seikkoja ja karttaa vahingollisia. Ja
siitä alkaen elonhengekkeet ovat ruvenneet tätä tarkoitusta varten
liikuttamaan kaikkia lihaksia ja aistimia kaikilla mahdollisilla
tavoilla. Kun sielu siis nyt haluaa jotakin, tulee koko ruumis
tavallista notkeammaksi ja sopivammaksi liikkumaan. Jos ruumis muuten
sattumalta joutuu tällaiseen tilaan, tulee sielun halu voimakkaammaksi
ja kiihkeämmäksi.

112. _Näiden mielenliikutuksien ulkonaiset tunnusmerkit._

Se, minkä edellä olen maininnut, selittää tarpeeksi valtasuonen
tykytyksen erilaisuuden ja kaikki muut näiden selittämieni
mielenliikutuksien ominaisuudet; minun ei siis tarvitse sen laveammin
tehdä niistä selkoa. Mutta tähän asti olen vain osottanut kunkin
mielenliikutuksen ilmiöitä, kun se erillä muista valtaa sielun, sekä ne
veren ja elonhengekkeiden liikkeet, jotka synnyttävät mielenliikutuksia.
Minun tulee siis vielä kosketella useita ulkonaisia tunnusmerkkejä,
jotka ovat mielenliikutuksien seurauksia ja jotka havaitaan paljon
helpommin, kun mielenliikutukset eivät esiinny yksinään, vaan
sekaantuneina useisiin toisiin, kuten on tavallista. Tärkeimmät näistä
tunnusmerkeistä ovat silmien ja kasvojen ilmeet, kasvojen värin vaihdos,
vapiseminen, raukeus, pyörtyminen, nauru, kyyneleet, voihkiminen ja
huokaukset.

113. _Silmien ja kasvojen ilmeistä._

Jokainen mielenliikutus huomataan jostakin silmien ilmeestä. Muutamat
mielenliikutukset kuvastuvat niin selvästi silmiin, että tyhmimmätkin
palvelijat voivat isäntänsä silmistä nähdä, onko hän heille suuttunut
vai ei. Mutta vaikka saatamme helposti huomata nämät eri ilmeet
silmissä, ja vaikka tiedämme niiden merkityksen, ei siltä ole helppo
niitä kuvailla, koska jokainen on kokoonpantu useista silmien liikkeessä
ja muodossa tapahtuvista muutoksista, ja nämät ovat niin omituiset ja
hienot, ett'ei voi huomata jokaista niistä erikseen, vaikka niiden
kokonaisvaikutus on pettämätön. Saatamme sanoa melkein samaa niistä
kasvojen ilmeistä, jotka liittyvät mielenliikutuksiin. Vaikka ne ovatkin
selvemmin havaittavissa kuin silmien ilmeet, on niitä kuitenkin vaikea
erottaa, ja ne eroavat niin vähän toisistaan, että toisilla on melkein
sama ilme kasvoissa itkiessään kuin toisilla nauraessaan. Tosin muutamat
ovat suuresti silmäänpistävät, kuten esim. rypyt otsassa vihastuneilla
henkilöillä, sekä muutamat nenän ja huulien liikkeet niillä henkilöillä,
joiden mielessä liikkuu paheksuminen ja iva. Mutta mainitut liikkeet
tuntuvat enemmän tahallisilta kuin vaistomaisilta. Yleensä sielu saattaa
muuttaa kaikki sekä kasvojen että silmien ilmeet, kun se peittääkseen
mielenliikutustaan vilkkaasti kuvittelee sille päinvastaista. Saatamme
siis käyttää näitä ilmeitä ja liikkeitä yhtä hyvin ilmaistaksemme kuin
peittääksemme mielenliikutuksiamme.

114. _Kasvojen värin muutoksesta._

Punastumista ja kalpenemista emme helposti voi estää, kun joku
mielenliikutus ne aiheuttaa, koska nämät vaihdokset eivät ole
riippuvaisia hermoista ja lihaksista, kuten edellämainitut. Ne syntyvät
molemmat välttämättömästi sydämen toiminnasta, jota saatamme sanoa
mielenliikutuksien lähteeksi, koska se valmistaa sen veren ja ne
elonhengekkeet, jotka niitä synnyttävät. On varmaa, ett'ei kasvojen väri
johdu muusta kuin verestä, joka virraten lakkaamatta sydämestä valtimoja
pitkin laskimoihin ja kaikista laskimoista takaisin sydämeen, saattaa
kasvot siinä määrin punottaviksi, kuin se täyttää lähellä kasvojen
pintaa olevia ohuita laskimoja.

115. _Miten ilo aikaansaa punastumisen._

Ilo saattaa kasvot punottavammiksi, koska se avaa sydänaukot ja veri
niistä nopeammin juoksee kaikkiin laskimoihin. Siitä veri tulee
kuumemmaksi ja ohuemmaksi, pullistaen hiukan kaikkia kasvojen osia, joka
seikka tekee ne nauravan ja iloisen näköisiksi.

116. _Miten suru panee kalpenemaan._

Suru sitävastoin supistaa sydänaukkoja, jonka vuoksi veri laskimoissa
juoksee hitaammin. Se kylmenee ja muuttuu sameammaksi ja tarvitsee siis
vähemmän tilaa. Vetäytyen paksumpiin sydämen tienoissa oleviin
laskimoihin, veri pakenee niistä laskimoista, jotka ovat kauimpana
sydämestä, ja niistä ovat kasvoissa sijaitsevat laskimot selvimmin
näkyvät. Tämän johdosta kasvot kalpenevat ja luhistuvat kokoon, etenkin,
jos suru on suuri ja tulee odottamatta; niin esim. kauhistus
äkillisyydellään vaikuttaa tavallista suuremman sydänaukkojen
supistumisen.

117. _Miten surullisina ollessamme usein punastumme._

Usein emme kalpenekaan surullisina ollessamme, vaan punastumme. Ja tämä
on selitettävissä siten, että suruun yhtyy toisia mielenliikutuksia,
nimittäin joko halu, tai joskus myös viha. Nämät mielenliikutukset
lämmittävät tai kiihottavat maksasta, sisälmyksistä ja muista
ruumiinosista tulevaa verta, sysäävät sitä sydämeen ja sieltä aortaa
myöten kasvojen laskimoihin. Suru, joka välistä sulkee sydänaukot, ei
näet voi sitä estää, ell'ei se ole hyvin voimakas. Jo vähempikin suru
estää helposti täten kasvojen laskimoihin tullutta verta palaamasta
sydämeen niinkauan kuin rakkaus, halu tai viha noutavat lisää verta
sisälmyksistä. Sentähden tämä kasvoihin pysähtynyt veri tekee ne
punottaviksi jopa aikaansaa suuremman punastumisen kuin ilo; veren puna
näet näkyy sitä paremmin, kuta hitaammin veri virtaa, koska sitä silloin
kokoontuu kasvojen laskimoihin runsaammin kuin sydänaukkojen enemmän
paisuessa. Tämä huomataan etenkin hävyn tunteesta, joka on sekoitus
itserakkautta ja sitä harrasta halua, joka tavoittelee uhkaavan häpeän
välttämistä. Sentähden veri juoksee ruumiin sisäosista sydämeen ja
sieltä valtimoja myöten kasvoihin; ja tähän yhtynyt vähäinenkin suru
estää verta palaamasta sydämeen. Sama tapahtuu tavallisesti itkiessämme,
sillä useimmiten suruun yhtynyt rakkaus synnyttää runsaimmin kyyneleitä,
kuten myöhemmin olen osottava. Sama on asianlaita, kun vihastus valtaa
mielen, jolloin usein pikainen kostonhimo sekaantuu rakkauteen, vihaan
ja suruun.

118. _Vapisemisesta._

Kaksi eri syytä aiheuttaa vapisemisen; toinen on se, että aivoista tulee
liian vähän elonhengekkeitä hermoihin ja toinen se, että niitä sieltä
välistä tulee liian paljon, joten ne eivät voi tarkasti sulkea niitä
pieniä lihaksien aukkoja, joiden, kuten pykälässä 11 on sanottu, täytyy
sulkeutua, jotta ne voisivat synnyttää jäsenten liikkeet. Edellinen syy
ilmenee surun ja pelon vallitessa sekä myös silloin, kun vilu panee
meidät värisemään. Sillä mainitut mielenliikutukset saattavat, yhtä
hyvin kuin ilman kylmyys, tehdä veren niin sameaksi, ett'ei se tuota
tarpeeksi elonhengekkeitä aivoihin, jotka siis eivät voi lähettää
riittävää määrää niitä hermoihin. Jälkimäinen syy näyttäytyy usein
niissä, jotka palavasti haluavat jotakin ja myöskin niissä, jotka ovat
suuren vihan valloissa, sekä juopuneissa, koska nämät molemmat
mielenliikutukset ja viini välistä johtavat aivoihin niin paljon
elonhengekkeitä, ett'eivät ne voi säännöllisesti kulkea sieltä
lihaksiin.

119. _Raukeudesta._

Raukeus on hervottomuuden ja liikkumattomuuden tila, joka tuntuu
kaikissa jäsenissä. Se syntyy, kuten vapiseminenkin, siitä, ett'ei
elonhengekkeitä riittävästi kulje hermoihin ja että niiden kulku
tapahtuu epätasaisesti. Vapiseminen syntyy siitä, ett'ei aivoissa ole
tarpeeksi elonhengekkeitä, jonka vuoksi ne eivät tottele rauhasen
määräyksiä, kun se sysää niitä johonkin lihakseen. Raukeus taaskin
johtuu siitä, ett'ei rauhanen sysää elonhengekkeitä mihinkään määrättyyn
lihakseen.

120 _Miten rakkaus ja halu aiheuttavat raukeuden._

Useimmiten rakkaus liittyneenä sellaisen seikan haluamiseen, jonka
saavuttamista ei pidetä nykyisyydessä mahdollisena, aikaansaa raukeutta.
Sillä rakkauden tunne saattaa sielun niin hartaasti tarkastamaan
rakkauden esinettä, että kaikki aivoissa olevat elonhengekkeet ovat
tarpeelliset tämän käsitteen eläväksi saattamiseksi ja pysäyttävät
sentähden kaikki ne rauhasen liikkeet, joilla ei ole tuon esineen
saavuttaminen päämääränä. Mainitsin halulla olevan sen omituisuuden,
että se saattaa ruumiin notkeammin liikkuvaksi; mutta tulee huomata,
että tämä ominaisuus vaikuttaa ainoastaan silloin, kun huomaamme
voivamme tehdä jotakin saavuttaaksemme halumme esineen. Jos päinvastoin
pidämme silloin kaikki pyrkimykset siihen suuntaan mahdottomina,
pysähtyy koko halun synnyttämä kiihotus aivoihin, eikä ollenkaan siirry
hermoihin. Koska sen koko vaikutus supistuu siihen, että se aivoissa
vahvistaa halutun esineen käsitettä, jättää se muun ruumiin raukeaksi.

121. _Raukeus saattaa myös syntyä muista mielenliikutuksista._

Myöskin vihasta, surusta, jopa ilosta, kun ne ovat hyvin voimakkaat,
saattaa jonkunmoinen raukeus olla seurauksena, koska ne panevat sielun
kokonaan tarkastamaan niiden esinettä. Tämä tapahtuu etenkin silloin,
kun niihin liittyy sellaisen seikan haluaminen, jonka saavuttamiseksi
nykyhetkenä ei saateta tehdä mitään. Mutta koska kiinnymme paljon
enemmän tarkastamaan sellaisia esineitä, joita haluamme, kuin sellaisia,
joita emme halua ja kuin mitään muita, ja koska raukeus ei ole
riippuvainen äkillisestä hämmästyksestä, vaan voi seurata vasta jonkun
ajan kuluttua, yhtyy se paljon useammin rakkauteen kuin mihinkään muuhun
mielenliikutukseen.

122. _Pyörtymisestä._

Pyörtyminen ei ole kaukana kuolemasta, sillä kuolema tulee, kun
sydäntuli kokonaan sammuu, ja pyörtyminen syntyy silloin, kun sydäntuli
on niin tukahtunut, että vain jää vähän lämpöä jälelle, joka myöhemmin
saattaa sytyttää sydäntulen uudelleen. Moni ruumiin sairaudentila
saattaa aiheuttaa pyörtymisen. Mutta mielenliikutuksista on ainoastaan
ylenmääräisellä ilolla tällainen voima; ja luulen ilon vaikuttavan
pyörtymisen siten, että se laajentaa tavattomasti sydänaukkoja, ja että
laskimoveri syöksyy sydämeen niin äkkiä ja niin runsaana, ett'ei lämpö
sitä harvenna tarpeeksi nopeasti, jotta se voisi nostaa ne pienet
iholämsät, jotka sulkevat laskimojen suut. Näin ollen sammuu sydäntuli,
jota veri ylläpitää kun se virtaa sydämeen säännöllisesti.

123. _Miksi suru ei aiheuta pyörtymistä._

Saattaisi luulla, että suuri, äkkiä kohdannut suru, välttämättömästi
sulkee sydänaukot niin, että sydäntuli siitä voisi sammua. Mutta
kuitenkaan ei niin tapahdu, ja jos tapahtuukin, on se sangen harvoin,
koska sydämessä luullakseni ei koskaan ole niin vähän verta, ett'ei se
riittäisi lämmön ylläpitämiseen, vaikkapa sydänaukot olisivatkin melkein
sulkeutuneet.

124. _Naurusta._

Nauru syntyy siten, että oikeasta sydänkammiosta keuhkovaltimoa pitkin
tuleva veri pullistaa äkkiä ja toistuvasti keuhkot, ja tämä pakottaa
keuhkoissa olevan ilman rajusti poistumaan keuhkoista pitkin ilmaputkea.
Tästä syntyy omituinen ja kajahteleva ääni. Keuhkojen täten paisuessa ja
ilman poistuessa niistä, panevat ne kaikki pallea-, rinta- ja
kurkkulihakset toimimaan, siten saattaen liikkumaan näiden yhteydessä
olevat kasvolihakset Yksistään tätä kasvolihasten liikettä yhdessä
mainitun äänen kanssa sanomme nauruksi.

125. _Miksi nauru ei seuraa kaikkein suurinta iloa._

Vaikka nauru näyttää olevan ilon päätunnusmerkkejä, saattaa ainoastaan
vähäisempi ilon määrä, johon hiukan ihmettelyä ja vihaa on sekaantunut,
aiheuttaa sen. Kokemus näet osottaa, ett'ei suuri ilon tunne koskaan
pane purskahtamaan nauruun, ja ett'ei muu syy saata sitä niin helposti
aiheuttaa kuin surullisuus. Mielen ollessa suuren ilon valtaamana näet
keuhkot aina ovat niin täynnä verta, ett'eivät ne voi toistamiseen
paisua.

126. _Naurun pääsyyt._

Huomaan ainoastaan kaksi vaikuttavaa syytä, jotka näin äkkiä saattavat
keuhkot pullistumaan. Toinen on äkillinen ihmettely, joka yhdistyneenä
iloon, saattaa niin nopeasti avata sydänaukot, että se suuri veren
paljous, joka alemmasta onttolaskimosta äkkiä tunkee oikeaan
sydänkammioon, siellä harvenee sekä kulkee keuhkolaskimoa myöten
keuhkoihin, jotka se pullistaa. Toinen vaikuttava syy taas on
jonkunmoinen nesteiden sekoitus, joka tavallista enemmän harventaa
verta. Tämäntapainen on mielestäni vain pernasta tulevan veren nopeimmin
virtaava osa, jonka pienikin hämmästyksen sekainen vihan tunne sysää
sydämeen. Täällä se sekaantuu muista ruumiinosista tulevaan vereen, jota
ilo runsaasti sinne kokoaa, ja sentähden veri siellä paisuu
tavattomasti. Näemmehän samoin useiden muiden tulen kuumentamien
nesteiden äkkiä kuohahtavan, jos kaadamme vähän ätikkää siihen astiaan,
jossa niitä kuumennetaan. Pernasta tuleva nopeimmin virtaava veri näet
on samanlaatuista kuin ätikkä. Kokemus osottaa myös, että kaikissa
niissä seikoissa, jotka aiheuttavat keuhkoista lähtevän remahtavan
naurun, on joku määrä vihaa, tai ainakin ihmettelyä ollut yhtenä
vaikuttimena. Ja sentähden pernatautiset ovat surullisemmat, ja taas
aika ajoin iloisemmat ja herkemmät nauramaan kuin muut. Perna näet
lähettää kahdenlaista verta sydämeen, toinen on hyvin sameata ja
synnyttää surua. Toinen on nopeasti virtaavaa ja ohutta ja aiheuttaa
iloa. Usein olemme paljon naurettuamme surulliset, koska pernan ohuempi
veri on loppuun virrannut ja sameampi veri senjälkeen alkaa valua
sydämeen.

127. _Paheksumiseen yhtyneen naurun syy._

Se nauru, joka välistä yhtyy paheksumiseen, on tavallisesti
keinotekoinen ja teeskennelty; jos se taaskin on luonnollinen, johtuu se
siitä ilosta, jota tunnemme huomatessamme, ett'ei paheksumistamme
herättänyt seikka voi meitä loukata tai myöskin mainitun seikan
uutuudesta tai odottamattomasta ilmestymisestä. Ilo, viha ja ihmettely
siis ovat tämänlaisia naurun vaikuttimia. Kuitenkin luulen sen myöskin
voivan syntyä ilman mitään ilon tunnetta yksinomaan vastenmielisyyden
johdosta, joka sysää verta pernasta sydämeen, josta se harvenneena
virtaa keuhkoihin; nämät se helposti paisuttaa, koska ne ovat melkein
tyhjät. Yleensä kaikki, mikä täten äkkiä paisuttaa keuhkoja, synnyttää
ulkonaiset naurun liikkeet, ell'ei suru muuta niitä voihkinaan ja
kirkunaan yhtyneiksi liikkeiksi, jotka seuraavat itkua. Tästä seikasta
kirjoittaa Vivès[1], kertoen, että ensimäiset ruokapalat, jotka hän,
kauan oltuaan syömättä, pisti suuhunsa, panivat hänet nauramaan. Tämä
saattoi johtua siitä, että hänen keuhkonsa ravinnon puutteen tähden
olivat vailla verta ja siis helposti paisuivat ensimäisen ruokamehun
vaikutuksesta, joka mehu kulki vatsasta sydämeen. Jo pelkkä syömisen
kuvitteleminen saattoi sen aiheuttaa, ennenkuin hänen syömiensä ruokien
mehu ehti sinne.

[1] Vivès oli Aristoteles'n ja skolastikkojen vastustajia. Hän syntyi
Valenciassa v. 1492 ja kuoli Brüggen kaupungissa v. 1540. Suom. huom.

128. _Kyyneleiden synty._

Samoin kuin valtaava ilo ei koskaan synnytä naurua, ei liioin
ylenmääräinen suru tuota kyyneleitä. Sen tekee ainoastaan lieveä suru,
jota seuraa rakkauden tai ilon tunne. Ymmärtääksemme kyyneleiden synnyn,
tulee meidän tietää, että, vaikka kaikkien ruumiinosien huokosista
tunkee esiin höyryjä, silmät niitä erottavat kaikista enimmmin, koska
näköhermot ovat hyvin suuret ja koska niitä silmiin johtaa lukuisat
hienot valtimot. Kuten hiki syntyy muiden ruumiinosien huokosista
tulevista höyryistä, jotka ihon pinnalle saavuttuaan muuttuvat vedeksi,
samoin kyyneleet syntyvät silmistä esille tunkevista höyryistä[1].

[1] Descartes ei näy tunteneen kyynelrauhasia. Suom. huom.

129. _Mitenkä mainitut höyryt muuttuvat vedeksi._

Tutkimuksessani meteoreista olen selittänyt miten ilmahöyryt muuttuvat
sadevedeksi; se näet tapahtuu sentähden, että ne ovat levollisemmassa
tilassa tai runsaammin kokoontuneina kuin tavallisesti. Samoin luulen
ruumiista eroavien höyryjen muuttuvan vedeksi silloin, kun ne ovat
tavallista hiljaisemmassa liikkeessä, vaikka niiden paljous ei olisikaan
suuri. Näin esim. syntyy kylmä hiki sairauden heikkoudesta. Mutta jos
ruumis erottaa höyryjä tavallista paljoa runsaammin, vaikka se
tapahtuukin hitaasti, muuttuvat ne myöskin vedeksi ja tämä tapahtuu kun
hikoilemme jonkun ruumiinliikkeen jälkeen. Silmät eivät silloin hikoile,
koska sellaista ponnistusta tehtäessä suurin osa elonhengekkeitä kulkee
ponnistusta aikaansaavaan lihakseen, joten näköhermoa pitkin kulkee
vähän hengekkeitä silmiin. Aina näet sama aine muodostaa veren, joka
tapahtuu, kun tämä aine on laskimoissa ja valtimoissa; elonhengekkeet,
kun se on aivoissa, hermoissa tai lihaksissa; ruumiin höyryt, kun se
ilmanmuotoisena tunkee ulos ruumiista; ja vihdoin hien tai kyyneleet,
kun se tiivistyy vedeksi ihon ja silmien ulkopinnalla.

130. _Miten silmiin koskeva kipu niistä puristaa esiin kyyneleitä._

Tunnen ainoastaan kaksi seikkaa, jotka vaikuttavat, että silmistä
tulevat höyryt muuttuvat vedeksi. Toinen on se, että niiden huokosten
muoto, joista ne tunkevat esille, jostakin syystä on muuttunut. Sillä
tämä hidastuttaa höyryjen säännöllistä liikettä ja saattaa vaikuttaa
niiden vedeksi-muuttumisen. Jos vain rikkakin joutuu silmään, se
puristaa esiin kyyneleitä, sillä koska se synnyttää kipua, muuttaa se
huokosten muodon; toiset huokoset supistuvat ja höyryjen osaset kulkevat
niiden läpi hitaammin. Sitä ennen ne poistuessaan silmästä olivat yhtä
pitkien välien päässä toisistaan, jonka vuoksi ne eivät yhtyneet. Mutta
ne kohtaavat toisensa sentähden, että rikka huokosissa on synnyttänyt
häiriöitä, jonka tähden mainitut osaset yhdistyvät ja muuttuvat
kyyneleiksi.

131. _Miksi suru panee itkemään._

Toinen seikka on suru, kun sitä seuraa rakkaus, ilo, tai yleensä
sellainen sieluntila, joka panee sydämen sysäämään paljon verta
valtimoihin. Suru aikaansaa kyyneleitä sentähden, että se kylmentää koko
veren ja siis supistaa silmähuokosia. Mutta siinä määrässä kuin tämä
tapahtuu, vähenee silmähuokosista esille tunkevien höyryjen paljous, ja
senvuoksi ei synny kyyneleitä, ell'ei toinen seikka samalla lisää
höyryjen paljoutta. Ei mikään muu sitä lisää niin suuressa määrässä kuin
se veri, jonka rakkauden mielenliikutus panee virtaamaan sydämeen.
Sentähden eivät surulliset henkilöt lakkaamatta itke, vaan ainoastaan
vähän päästä, ajatellessaan kiintymyksensä esinettä.

132. _Kyyneleiden yhteydessä olevasta voihkinasta._

Itkettäessä myöskin keuhkot välistä täyttyvät runsaalla verellä; tämä
tullessaan keuhkoihin karkottaa niistä ilman, joka poistuessaan
ilmaputkea pitkin synnyttää sen voihkinan ja ne huudahdukset, jotka
tavallisesti ovat kyyneleiden yhteydessä. Nämät huudahdukset ovat
yleensä terävämpiä kuin ne, jotka yhtyvät nauruun, vaikka molemmat
kummassakin tapauksessa syntyvät melkein samalla lailla. Tämä johtuu
siitä, että ne hermot, jotka paisuttavat tai supistavat äänielimiä,
saattaen äänen römeämmäksi tai kimakammaksi, ovat niiden hermojen
yhteydessä, jotka ilon vaikutuksesta laajentavat sydänaukkoja ja surun
vaikutuksesta niitä supistavat, ja senvuoksi mainitut äänielimet
paisuvat ja supistuvat samaan aikaan.

133. _Miksi lapset ja vanhukset helposti itkevät._

Lapset ja vanhukset ovat herkemmät itkemään kuin keski-ikäiset henkilöt;
syyt siihen ovat erilaiset. Vanhukset itkevät usein kiintymyksestä ja
ilosta. Sillä nämät kaksi mielenliikutusta lähettävät paljon verta
sydämeen ja sieltä paljon höyryjä silmiin. Heidän ruumiinsa kylmyys
hidastuttaa siihen määrään näiden höyryjen liikkeitä, että ne helposti
muuttuvat kyyneleiksi, vaikka suru ei valtaakaan heidän mieltänsä.
Muutamat vanhat henkilöt itkevät myöskin suuttumuksesta, mutta sitä ei
vaikuta niin paljon heidän ruumiinsa laatu, kuin heidän sielunsa
taipumus; mutta näin on ainoastaan niiden henkilöiden laita, jotka ovat
niin heikot, että vähäinenkin kipu, pelko tai sääli heidät kokonaan
valtaa. Samoin on lasten laita, jotka eivät ollenkaan itke ilosta, vaan
surusta, vaikka se ei olekaan rakkauden yhteydessä. Heillä näet on aina
riittävä määrä verta, joka synnyttää runsaita höyryjä. Kun suru
hidastuttaa niiden liikkumista, muuttuvat ne kyyneleiksi.

134. _Miksi muutamat lapset eivät itke, vaan kalpenevat._

Suuttumus saattaa muutamat lapset kalpenemaan, eikä itkemään. Tämä
osottaa usein erinomaista arvostelukykyä ja rohkeutta, jos se nimittäin
tulee siitä, että he käsittävät heitä kohdanneen ikävän seikan suuruuden
sekä valmistautuvat pontevaan vastustukseen. Useammin se kuitenkin on
huonon luonteen merkki, jos lapsi on taipuvainen vihaan tai pelkoon;
sillä nämät mielenliikutukset vähentävät kyynelten ainetta.
Päinvastaisesti huomaamme että ne, jotka ovat hyvin herkät itkemään,
ovat rakkauden ja säälin tunteille avoimet.

135. _Huokauksista._

Huokauksien syy eroaa suuresti kyynelten syystä, vaikka molempien
edellytyksenä on suru. Keuhkojen täyttyminen verellä vaikuttaa itkua,
mutta huokaukset sitävastoin syntyvät, kun keuhkot ovat melkein tyhjät
ja kun joku toivon tai ilon mielle aukaisee keuhkolaskimon aukon, jota
suru on supistanut. Siten saattaa vähäinen keuhkoissa oleva veri äkkiä
syöksyä vasempaan sydänkammioon keuhkolaskimoa myöten. Sen siirryttyä
sinne mieluisen seikan herättämän halun johdosta, joka samalla panee
toimimaan kaikki pallea- ja rintalihakset, virtaa suusta ilmaa
keuhkoihin täyttämään siellä veren tyhjäksi jättämän paikan, ja tätä
kutsumme huokailemiseksi.

136. _Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien
vaikutukset johtuvat._

Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi
mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain
sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu.
Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku
ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä
myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy
samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä
koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja
muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim.
muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja
ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka
heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa,
tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä
heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa
vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin
että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on
ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on
kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä
huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne
ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä
hänen elämänsä loppuun asti.

137. _Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden._

Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani
kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai
jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä.
Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen
mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen
tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus
on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan
ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi.
Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi
tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon
kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten
vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua
siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista
jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten
rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja
lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi
pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi
mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin
määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus,
koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa
turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän
ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.

138. _Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot._

Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja
vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee
samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat
mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat
sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä
monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua,
vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne
alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat
kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja
painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä
tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on
sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden
pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis
turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja
tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett'emme sekoita niitä toisiinsa,
emmekä missään suhteessa liioittele.

139. _Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle
tuottamasta hyödystä._

Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi
olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee
meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina.
Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat
kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon
veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne
seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne
joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus
verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja
se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska
se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät
täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett'ei se voi olla liian suuri, sillä sen
suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett'ei
rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan
voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee
meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.

140. _Vihasta._

Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se
synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa,
koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin
toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin,
kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan
herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin
menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka
selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin
myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta,
eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä;
eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten
se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa
meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää
sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen.
Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin
pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa,
josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja
tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan
tunteissa huomata jotakin surun aihetta.

141. _Halusta, ilosta ja surusta._

Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta,
joll'ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös
selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä
jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu
kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä.
Ell'ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett'emme liiaksi
saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja
surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla
vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin
hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.

142. _Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan._

Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat
oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin,
kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii
epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin
epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden
suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus
vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset
kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja
viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa
olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme
niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden,
jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein
aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene
sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen,
se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä
erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka
saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin
suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.

143. _Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun._

Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa
ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä
mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun
halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että
kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että
päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos
niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi
kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja
pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin
edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka
siihen antautuvat.

144. _Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä._

Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten
kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen
huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän,
on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan
todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen.
Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett'emme tarpeeksi erota
meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole
meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä,
s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan
tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin
tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä
seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se,
mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen
toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen
tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on
se, ett'ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain
parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän
tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti
tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.

145. _Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista
seikoista, sekä onnen laadusta._

Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen
tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät
tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett'emme niitä saavuta, ja
tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä
halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois
harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on
riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa;
toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se,
että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa
huomioon, ett'ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta
sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana
kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän
onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on
luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme
jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme
riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta,
s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on
tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett'emme
tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku
seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa
tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja
että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja
ett'ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka
toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä
olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena,
emmekä siis olisi sitä halunneet.

146. _Haluista, joiden tyydyttäminen riippuu meistä ja muista._

Tulee siis kokonaan hyljätä se yleinen luulo, että muka ulkona meistä on
joku onni, joka toteuttaa tai jättää toteuttamatta mielensä mukaan
seikkoja. Meidän tulee tietää että kaikkea ohjaa jumalallinen
kaitselmus, jonka ijäinen päätös on niin välttämätön ja muuttamaton,
ett'ei, lukuunottamatta niitä seikkoja, jotka sama päätös on asettanut
riippuvaisiksi vapaasta tahdostamme, meille tapahdu mitään, joka ei
olisi välttämätöntä ja edeltäkäsin määrättyä, emmekä siis erehtymättä
voi toivoa, että meille toisin tapahtuisi. Mutta koska useimmat halumme
tavoittelevat sellaisia seikkoja, joiden saavuttaminen ei ole kokonaan
meistä, eikä kokonaan muista riippuvainen, tulee meidän tarkasti erottaa
ne, jotka yksinomaan ovat meidän tahdostamme riippuvaiset, jotta niitä
yksistään haluaisimme. Ja lisäksi, vaikka meidän tulee pitää meistä
riippumattomien seikkojen toteutumista kokonaan edeltäkäsin määrättynä
ja muuttamattomana, jotta halumme ei niihin kohdistuisi, ei meidän siltä
pidä jättää punnitsematta niitä perusteita, joiden nojalla niitä saattaa
enemmän tai vähemmän toivoa, jotta niistä saisimme ohjeita
toiminnallemme. Jos meillä esim. olisi jotakin toimitettavaa paikassa,
jonne saattaisimme mennä kahta eri tietä pitkin, joista toinen
tavallisesti olisi paljon turvallisempi kuin toinen, ja jos kaitselmus
olisi määrännyt, että meiltä tuota turvallista tietä kulkiessamme
varastettaisiin rahamme, ja jos päinvastoin toista tietä astuessamme
vaaratta saapuisimme perille, niin ei meidän siltä pidä olla
välinpitämättömät tiemme valinnasta, eikä turvautua kaitselmuksen
päätöksen muuttamattomuuteen ja välttämättömyyteen. Sillä järki vaatii,
että valitsemme sen tien, joka tavallisesti on turvallisempi; ja meidän
tulee olla tyytyväiset siihen, että valitsimme tämän tien, vaikka meille
onkin tapahtunut vahinko sitä astuessamme. Sillä tämä vahinko on ollut
meille välttämätön, eikä meillä siis ole ollenkaan syytä toivoa, että
olisimme sen välttäneet, vaan tulee meidän toimia paraan tietomme
mukaisesti; kuten luulen silloin tehneemmekin. Jos näin totutamme
itseämme erottamaan välttämättömyyden onnesta, on varmaa, että helposti
totumme ohjaamaan halujamme siten, että ne aina saattavat tuottaa meille
täyden tyydytyksen siinä määrässä, kuin niiden toteuttaminen on
yksinomaan meistä riippuvainen.

47. _Sielun sisäisistä kiihotuksista._

Mainitsen tässä vielä lisäksi näkökohdan, joka minusta näyttää suuressa
määrin estävän kaikkien mielenliikutuksien vahingollista vaikutusta.
Onnemme ja onnettomuutemme on pääasiallisesti riippuvainen sisäisestä
kiihotustilasta, jonka sielu itsessään herättää, ja joka eroaa
mielenliikutuksista siinä, että jälkimäiset aina ovat riippuvavaiset
jostakin elonhengekkeiden liikkeestä. Vaikka tämä sielun kiihotustila
usein on yhtynyt sellaisiin mielenliikutuksiin, jotka ovat sille sukua,
saattavat ne myös usein olla toisenlaistenkin mielenliikutuksien
yhteydessä; jopa syntyä vallan päinvastaisista. Jos esim. mies itkee
vaimovainajataan, jonka (kuten välistä tapahtuu) hän ei kuitenkaan soisi
heräävän kuolleista, saattaa hän kuitenkin tuntea surua nähdessään
hautajaismenot ja ajatellessaan että henkilö, jonka seuraan hän oli
tottunut, on muuttanut manan majoille. Tällöin saattaa tapahtua niin,
että rakkauden ja säälin jäännös, jotka palaavat hänen
mielikuvitukseensa, nostaa todellisia kyyneleitä hänen silmiinsä, vaikka
hän sielunsa sisällä tuntee salaista iloa, joka on niin voimakas,
ett'eivät samanaikaiset kyyneleet ja suru voi sitä ollenkaan vähentää.
Samoin omituisten vaiheiden lukeminen tai niiden esittäminen teatterissa
välistä herättää meissä surun tunteita, toiste taas iloa, rakkautta tai
vihaa, ja yleensä kaikkia mielenliikutuksia, riippuen niistä erilaisista
tapahtumista, jotka tarjoutuvat kuvitusvoimallemme. Mutta samalla
tunnemme näistä mielenliikutuksista tyydytystä; ja tämä mielihyvä on
henkistä iloa, joka saattaa syntyä yhtä hyvin surusta kuin kaikista
muista mielenliikutuksista.

148. _Hyveen harjottaminen on paras lääke mielenliikutuksia vastaan._

Kuta läheisemmin mainittu sisäinen mielenkiihotus meitä koskee, sitä
suurempi vaikutusvalta sillä on meihin kuin siitä eroavilla tai sen
sukuisilla mielenliikutuksilla, ja sitä suuremmassa määrässä on varmaa,
ett'eivät mitkään ulkoa tulevat häiriöt voi sielua vahingottaa, jos
sillä vain on tarpeeksi sisällistä tyytyväisyyttä. Päinvastoin nämät
häiriöt kohottavat sielun iloa, koska se huomaa, ett'eivät ne voi olla
sille vahingolliset ja koska se täten oppii tuntemaan etevyytensä.
Saavuttaakseen tällaisen sisällisen tyytyväisyyden, tulee sielun
tarkasti noudattaa hyvettä. Sillä jos joku on niin elänyt ett'ei hänen
omatuntonsa soimaa häntä siitä, että hän olisi jättänyt täyttämättä
niitä tekoja, joita hän on paraina pitänyt (tällainen hyvä omatunto on
juuri tulos hyveen noudattamisesta), tuntee hän siitä tyydytystä, joka
on kyllin voimakas saattamaan hänet niin onnelliseksi, ett'eivät
mielenliikutuksien rajuimmatkaan puuskaukset koskaan voi häiritä hänen
sielunsa rauhaa.



KOLMAS OSA.

Erityisistä mielenliikutuksista.


149. _Kunnioituksesta ja halveksimisesta._

Selitettyäni kuusi alkuperäistä mielenliikutusta, jotka ovat ikäänkuin
sukuja, joiden lajeja kaikki muut ovat, käsittelen tässä lyhyesti muiden
omituisuuksia ja noudatan samaa järjestystä, jossa olen edelliset
maininnut. Ensimäiset ovat kunnioitus ja halveksiminen. Tosin niillä
tavallisesti tarkoitetaan ainoastaan mielenliikutuksesta vapaita
mielipiteitä jonkun asian arvon suhteen. Mutta näistä mielipiteistä
syntyy usein mielenliikutuksia, joille ei ole annettu erityistä nimeä,
ja sentähden katson yllämainittujen nimityksien niille sopivan.
Kunnioitus, ollessaan mielenliikutus, on sielun taipumus kuvitella
jonkun seikan arvoa, jonka taipumuksen erityinen elonhengekkeiden liike
synnyttää. Ne näet silloin johtuvat aivoihin siten, että ne vahvistavat
tätä varten välttämättömiä mielteitä. Se mielenliikutus, jota kutsun
halveksimiseksi, on taaskin sielun taipumus tarkastaa huomionsa esineen
halpamaisuutta tai vähäpätöisyyttä, ja sen taipumuksen synnyttävät
sellaiset elonhengekkeiden liikkeet, jotka vahvistavat tämän
vähäpätöisyyden herättämää miellettä.

150. _Nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja._

Tämän vuoksi nämät kaksi mielenliikutusta ovat vain ihmettelyn lajeja.
Ell'emme ihmettele jonkun esineen suuruutta emmekä sen pienuutta, emme
välitä siitä enempää, kuin mitä järkemme neuvoo meitä tekemään, ja
kunnioitamme tai halveksimme sitä silloin mielenliikutuksetta. Vaikka
rakkaus usein meissä synnyttää kunnioitusta ja viha halveksimista, ei
tämä kuitenkaan ole yleistä, ja se johtuu yksinomaan siitä, että ollaan
enemmän tai vähemmän taipuvaisia tarkkaamaan jonkun seikan suuruutta tai
pienuutta, riippuen siitä, missä määrässä siihen ollaan kiintyneitä.

151. _Kunnioitus ja halveksiminen ovat tuntuvammat, kun ne kohdistuvat
itseemme._

Näiden kahden mielenliikutuksen esineet saattavat yleensä olla sangen
monenlaiset, mutta tuntuvimmat ne ovat kohdistuessaan meihin itseemme,
s. o. kun kunnioitamme tai halveksimme omia tekojamme. Ja niitä
synnyttävien elonhengekkeiden liikkeet ovat silloin niin ilmeiset, että
ne muuttavat kasvojen ilmeet, ruumiinliikkeet, käynnin ja yleensä koko
toimintatavan niissä henkilöissä, joilla on itsestään tavallista parempi
tai huonompi ajatus.

152. _Minkä nojalla saatamme kunnioittaa itseämme._

Koska viisauden päätunnusmerkkejä on tieto siitä, minkä asian nojalla
kunkin tulee kunnioittaa tai halveksia itseään, tahdon tässä mainita
minun mielipiteeni. En huomaa muuta kuin yhden seikan, joka oikeuttaa
meitä kunnioittamaan itseämme, ja se on vapaan tahtomme oikea
käyttäminen ja halujemme hillitsemisvalta. Sillä ainoastaan niiden
tekojen nojalla, jotka ovat riippuvaiset vapaasta tahdostamme, meitä
voidaan kiittää tai moittia. Tämä vapaa tahto tekee ihmisen jossakin
määrin Jumalan kaltaiseksi, saattaen ihmisen omaksi valtijakseen, ell'ei
hän pelkurimaisesti menetä saamiansa oikeuksia.

153. _Minkälaatuinen jalomielisyys on._

Luulen oikean jalomielisyyden, joka saattaa ihmistä kunnioittamaan
itseään niin suuresti kuin on luvallista, olevan ensiksi siinä tiedossa,
ett'ei ihminen todellisesti omista mitään muuta kuin tämän vapaan
tahdon, ja ett'ei häntä saata kiittää muusta kuin sen hyvästä, eikä
moittia muusta kuin sen pahasta käyttämisestä; toiseksi siinä, että
ihminen on päättänyt lujasti ja pysyväisesti hyvin käyttää tahtoansa.
Tällä tarkoitan, että hän on lujasti päättänyt olla koskaan
laiminlyömättä niiden tekojen täyttämistä, joita hän pitää paraina; tämä
on toisin sanoin hyveen täydellistä noudattamista.

154. _Jalomielisyys estää muita halveksimasta._

Ne, joilla on tämä tieto ja tämä tunne itsestään, tajuavat helposti,
että se saattaa olla myös jokaisella toisella, koska jalomielisyys on
tunne, joka on kokonaan riippumaton muista. Sentähden jalomieliset
ihmiset eivät halveksi ketään. Ja vaikka he usein näkevätkin toisten
toimivan pahoin ja siten paljastavan heikkoutensa, ovat he
taipuvaisemmat puolustamaan kuin moittimaan heitä sekä luulemaan, että
nuo toiset ennemmin tiedon kuin hyvän tahdon puutteessa ovat pahoin
toimineet. Jalomieliset henkilöt eivät liioin pidä itseänsä halvempina
niitä, joilla on enemmän omaisuutta tai kunniaa, ei edes niitä, jotka
ovat nerokkaammat, oppineemmat, kauniimmat tai jotka ovat missä muussa
suhteessa tahansa heitä etevämmät. Mutta he eivät myöskään aseta
itseänsä korkeammalle niitä henkilöitä, joita etevämmät he ovat, koska
kaikki muut etevyydet heidän mielestään ovat sangen vähänarvoiset
verrattuina hyvään tahtoon, jonka nojalla yksistään he itseään
kunnioittavat ja jota edellyttävät olevaksi tai ainakin mahdolliseksi
jokaisessa ihmisessä.

155. _Minkälaatuinen hyveinen nöyryys on._

Kaikkein jalomielisimmät henkilöt tavallisesti ovat kaikkein nöyrimmät.
Hyveinen nöyryys on vain siinä, että ajattelemme luonteemme heikkoutta
ja ett'eivät ennen tekemämme pahat teot tai ne, jotka vielä
tulevaisuudessa saatamme tehdä, ole vähäisemmät kuin muiden pahat teot.
Tämä ajatus on syynä siihen, ett'emme pidä itseämme muita parempina, ja
että oletamme muiden, koska he omistavat vapaan tahdon kuten mekin,
käyttävän sitä yhtä hyvin.

156. _Jalomielisyyden ominaisuudet ja sen tarjoama parannuskeino kaikkia
mielen liikutuksien tuottamia häiriöitä vastaan._

Ne henkilöt, joilla on näin jalo mieli, ovat luonnostaan halukkaat
toteuttamaan suuria tekoja; kuitenkaan eivät he ryhdy mihinkään, johon
eivät tiedä kykenevänsä. Koska he pitävät jalompana hyvän tekemistä
muille ja ennemmin syrjäyttävät oman etunsa, ovat he aina kohteliaat,
ystävälliset sekä valmiit tekemään palvelusta jokaiselle. Tämän ohella
he hillitsevät täydellisesti mielenliikutuksiaan, etenkin halujaan ja
kateutta, koska eivät pidä mitään sellaista seikkaa, jonka saavuttaminen
ei ole heidän tahdostaan riippuvainen, tarpeeksi arvokkaana sitä
halutakseen. He eivät liioin vihaa ketään, koska kunnioittavat kaikkia.
He ovat vapaat pelosta, koska heidän tietoisuutensa omasta hyveestään
tekee heidät levollisiksi. Lopuksi he eivät vihastu, koska eivät pidä
suuriarvoisina niitä tekoja, jotka ovat riippuvaiset toisen tahdosta,
eivätkä koskaan anna vihollisilleen sitä etua, että tunnustaisivat
itsensä heidän loukkaamikseen.

157. _Ylpeydestä._

Kaikki ne, jotka mistä muusta syystä tahansa saavat korkean ajatuksen
itsestään, eivät ole todellisesti jalomieliset, vaan ylpeät. Ylpeys on
aina pahe, ja sitä suurempi, kuta vähemmän pätevä se syy on, jonka
nojalla ylpeillään. Pahin ylpeyden laji on se, joka ei perustu mihinkään
syyhyn. Arveluttavaa tässä näet on, että tiedetään saavutetun kiitoksen
olevan ansaitsematonta ja ett'ei ansioon yleensä panna mitään arvoa; ja
koska kunnian arvellaan olevan yksinomaan anastamisen kautta
saavutettavissa, luullaan niillä olevan enimmin kunniaa, jotka sitä
suurimmassa määrässä itselleen anastavat. Tämä pahe on niin järjetön ja
nurinkurinen, että vaivoin luulisin kenenkään tekevän itsensä siihen
syypääksi, ell'ei ketään syyttä ylistettäisi. Mutta imartelu on niin
yleinen, että mitä puutteellisinkin henkilö usein niittää kiitosta
seikoista, jotka eivät ansaitse mitään kiitosta, vaan pikemmin moitetta.
Sentähden hyvin tietämättömät ja typerät henkilöt joutuvat tämäntapaisen
ylpeyden valtoihin.

158. _Ylpeyden vaikutukset ovat päinvastaiset jalomielisyyden
vaikutuksille._

Jos se syy, johon itsekunnioitus perustuu, on mikä muu tahansa kuin
tietoisuus vapaan tahdon hyvästä käyttämisestä, josta jalomielisyys
syntyy, herättää tämä syy aina hyvin moitittavan ylpeyden, joka niin
suuresti eroaa täydellisestä jalomielisyydestä, että sillä on vallan
päinvastaiset vaikutukset. Sillä kaikkia muita hyviä seikkoja, kuten
nerokkaisuutta, kauneutta, rikkauksia, kunniaa j. n. e. tavallisesti
pidetään sitä suuremmassa arvossa, kuta harvempi henkilö ne omistaa, ja
useimpia niistä ei voida lahjoittaa muille. Sentähden ylpeät henkilöt
koettavat alentaa kaikkia muita ihmisiä; ja koska he ovat halujensa
orjia, on heidän mielensä alati vihan, kateuden ja suuttumuksen
kiihottamana.

159. _Väärästä nöyryydestä._

Matelevaisuus eli väärä nöyryys johtuu pääasiallisesti siitä, että joku
henkilö tuntee itsessään heikkoutta ja epäröimistä; tämä saattaa hänet,
tahdon täydellistä vapaata käyttämistä kaipaavan tavoin, toimittamaan
tekoja, joita hän varmaan tietää jälestäpäin katuvansa. Lisäksi se
syntyy siitä, ettei luulla voitavan tulla omin voimin toimeen eikä
voitavan olla vailla useita muista riippuvaisia seikkoja. Täten se on
suorastaan päinvastainen jalomielisyydelle. Usein ovatkin sangen
matelevat henkilöt mitä röyhkeimmät ja kopeimmat, kun sitävastoin
jalomielisimmät ovat mitä vaatimattomimmat ja nöyrimmät. Ne, joilla on
voimakas ja jalomielinen luonne, eivät muutu mielialaltaan, kohdatkoon
heitä onni tai onnettomuus; heikot ja alhaiset luonteet taaskin ovat
kokonaan olojen ohjattavina; onnessa he pöyhkeilevät ja
vastoinkäymisessä lannistuvat. Lisäksi he häpeällisesti nöyrtyvät niiden
henkilöiden edessä, joilta odottavat jotakin hyvää, ja samaan aikaan he
julkeasti parjaavat niitä, joiden puolelta eivät toivo eivätkä pelkää
mitään.

160. _Näitä mielenliikutuksia synnyttävistä elonhengekkeiden
liikkeistä._

Huomaamme helposti, ett'eivät ylpeys ja matelevaisuus ainoastaan ole
paheita vaan myöskin mielenliikutuksia; sillä niiden aikaansaama sielun
kiihotustila näkyy selvästi ulkonaisesti niissä, jotka joku äkillinen
tapahtuma joko saattaa pöyhkeiksi tai masentuneiksi. Sitävastoin saattaa
epäillä, voivatko jalomielisyys ja nöyryys, jotka ovat hyveitä, myöskin
olla mielenliikutuksia, koska niiden aikaansaamat liikkeet vähemmin
näkyvät ja koska hyve nähtävästi ei ole samassa määrässä
mielenliikutuksen sukua kuin pahe. Kuitenkin luulen, että sama
elonhengekkeiden liike, joka vahvistaa sellaista ajatusta, jolla on paha
perustus, yhtä hyvin saattaa vahvistaa sellaista ajatusta, jonka
perustus on hyvä. Ja koska ylpeys ja jalomielisyys vain ovat siinä, että
jollakin henkilöllä on hyvä ajatus itsestään, eroten vain siinä, että
edellinen on aiheetonta itsensä etevänäpitämistä, jälkimäinen
aiheutettua, luulen niiden olevan saman mielenliikutuksen luontoisia,
nimittäin sen, joka syntyy ihmettelyn-, ilon- ja rakkaudensekaisista
tunteista sekä sellaisista mainituista tunteista, joita tunnemme
itseämme, että sellaisista, joita tunnemme kunnioituksemme esinettä
kohtaan. Päinvastoin nöyryyttä herättävä mielenkiihotus, joko
hyveellinen tai paheellinen, on syntynyt ihmettelyn-, surun- ja
itsensärakastamisen-sekaisista tunteista, joihin liittyy omien vikojen
herättämä viha, joiden vuoksi itseämme ylenkatsomme. Näiden koko erotus
johtuu siitä, että ihmettelyllä on kaksi ominaisuutta. Ensimäinen on se,
että hämmästys saattaa tunteen voimakkaaksi heti alusta pitäen, ja
toinen on se, että tunne on jatkuvasti tasainen, s. o. että elonhenget
jatkuvasti liikkuvat samaan tapaan aivoissa. Näistä ominaisuuksista
ilmenee edellinen paljon useammin ylpeydessä ja matelevaisuudessa kuin
jalomielisyydessä ja nöyryydessä, joissa kahdessa viimeksimainitussa
taaskin jälkimäinen ominaisuus taajemmin ilmenee. Syy tähän on se, että
pahe tavallisesti syntyy tietämättömyydestä, ja että ne, jotka vähimmin
tuntevat itseänsä, ovat enimmin taipuvaiset ylpeilemään ja matelemaan.
Sillä jokainen heidän kohtaamansa uusi seikka hämmästyttää heitä; he
ihailevat itseään, jos omistavat itselleen ihmettelynsä aiheen ja
kunnioittavat itseään, jos tuo seikka on heidän arvolleen edullinen; he
ylenkatsovat itseään, jos se on heidän arvoansa alentava. Mutta koska
ylpeyttä herättänyttä seikkaa usein seuraa nöyryyttävä seikka, on heidän
mielenliikutuksiensa kulku vaihteleva. Jalomielisyys päinvastoin ei ole
missään suhteessa ristiriitainen hyveellisen nöyryyden kanssa, eikä se
muuten ole muuttuvainen, jonka vuoksi sen liikkeet ovat varmat,
pysyväiset ja aina samanlaiset. Mutta ne eivät juuri synny
hämmästyksestä, koska ne, jotka siten itseänsä kunnioittavat, varsin
hyvin tuntevat tämän itsekunnioituksen syyt. Kuitenkin nämät syyt
(nimittäin toimivan henkilön vapaan tahdon käyttämisvalta, joka herättää
itsekunnioitusta, ja saman henkilön heikkoudet, jotka estävät häntä
kunnioittamasta itseään liiaksi) ovat niin ihmeelliset, että ne joka
kerta, kun niitä uudelleen kuvitellaan mielessä, herättävät uutta
ihmettelyä.

161. _Miten jalomielisyys on saavutettavissa._

On huomattava, että ne ominaisuudet, joita tavallisesti kutsutaan
hyveiksi, ovat sielun tottumuksia, jotka herättävät siinä erityisiä
ajatuksia. Nämät tosin ovat erilaiset kuin nuo tottumukset, mutta
saattavat kuitenkin synnyttää noita tottumuksia tai puolestaan olla
niiden synnyttämät. Sielu yksinään saattaa myös synnyttää näitä
ajatuksia, mutta useimmiten joku elonhengekkeiden liike niitä vahvistaa,
ja silloin ne ovat hyveisiä tekoja ja samalla mielenliikutuksia. Jos
kohta ei hyväluontoinen taipumus vahvista mitään hyvettä niin suuresti
kuin yksistään omaan arvoon perustuvaa itsekunnioitusta, ja vaikka onkin
hyvin luultavaa, ett'eivät kaikki ne sielut, jotka Jumala yhdistää
inhimillisiin ruumiisiin, ole yhtä jalot ja voimakkaat (jonka vuoksi
olen kutsunut tätä hyvettä jalomielisyydeksi tavallisen kielenkäytännön
mukaisesti, enkä ylevämielisyydeksi, joksi sitä tavallisesti sanotaan
järjestelmissä, joissa se on vähän tunnettu) on kuitenkin varmaa, että
hyvä opetus suuressa määrin parantaa syntymästä polveutuvia vikoja. Ja
jos usein tarkastamme vapaan tahdon luontoa sekä otamme huomioon, kuinka
paljon etua saavutamme sitä oikein käyttämällä ja kuinka toiselta puolen
ne huolet, jotka vaivaavat kunnianhimoisia, ovat turhamaiset ja
hyödyttömät, sopii meidän ruveta kiihkeästi halajamaan jalomielisyyttä
ja sitten omistaa se hyveenä. Sillä se on ikäänkuin kaikkien muiden
hyveiden avain sekä yleinen parannuskeino kaikkia mielenliikutuksien
aikaansaamia häiriöitä vastaan. Tämän tähden nämät mietteet ansaitsevat
erityistä huomiota.

162. _Jumaloitseminen._

Jumaloitseminen eli ylevä kunnioitus on siinä, ett'ei sielu ainoastaan
ole taipuvainen kunnioittamaan jotakin esinettä, vaan myös antautumaan
sen vallan alaiseksi jonkunmoisella pelon tunteella, saattaakseen sen
itselleen suopeaksi. Jumaloimme siis vain vapaita olentoja, joiden
luulemme kykenevän tekemään meille hyvää tai pahaa, tietämättä kumpaa ne
tekevät. Sillä tunnemme rakkautta tai hartaudellista kunnioitusta niitä
kohtaan, joilta toivomme vain hyvää, ja vihaa niitä vastaan, joilta
odotamme yksinomaan pahaa. Ell'emme pidä sitä syytä, joka aikaansaa
tämän hyvän tai pahan, vapaana, emme alistu siihen, saattaaksemme sen
suopeaksi. Niinpä pakanat, jumaloidessaan metsiä, lähteitä tai vuoria,
eivät itse teossa palvelleet näitä elottomia esineitä, vaan niitä
jumaluuksia, joiden luulivat hallitsevan niitä. Ne elonhengekkeiden
liikkeet, jotka aikaansaavat jumaloitsemisen tunteen ovat syntyneet
ihmettelyä ja pelkoa synnyttävien liikkeiden yhtymästä.
Viimeksimainitusta mielenliikutuksesta puhun myöhemmin.

163. _Ylenkatseesta._

Se, mitä kutsun ylenkatseeksi, on sielun taipumus halveksimaan jotakin
vapaata syytä, jota se tosin pitää luonnostaan kykenevänä tekemään
meille joko hyvää tai pahaa, mutta joka kuitenkin on meitä niin paljon
alhaisempi, ett'ei se meille voi tehdä kumpaakaan. Sitä synnyttävä
elonhengekkeiden liike on tulos ihmettelyä ja turvallisuutta tai
uskaliaisuutta aikaansaavien liikkeiden yhtymästä.

164. _Näiden kahden mielenliikutuksen tuottama hyöty ja vahinko._

Jalomielisyys määrää näiden kahden mielenliikutuksen aiheuttaman hyödyn,
heikot hengenlahjat ja halpamielisyys niiden tuottaman vahingon. Kuta
ylevämpi ja jalompi sielu jollakin henkilöllä on, sitä taipuvaisempi hän
on myöntämään jokaiselle sen, mikä hänelle on tuleva. Tällainen henkilö
ei ainoastaan tunne syvää nöyryyttä Jumalan edessä, vaan myöntää myös
ilman vastahakoisuutta ihmisille kaiken sen kunnian ja kunnioituksen,
joka heille on tuleva, kullekin arvonsa ja ansionsa mukaan, eikä hän
halveksi muuta kuin pahetta. Mutta ne päinvastoin, joilla on alhainen ja
vähälahjainen henki, ovat valmiit liioittelemaan, välistä kunnioittaen
ja peläten seikkoja, jotka ansaitsevat vain halveksimista, toiste taas
röyhkeästi ylenkatsoen sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mitä
suurinta kunnioitusta. He siirtyvät usein ylen nopeasti äärimäisestä
jumalattomuudesta taikauskoon ja sitten taikauskosta jumalattomuuteen,
eikä ole yhtään pahetta eikä sielun häiriötilaa, jonka alaisiksi he
eivät joutuisi.

165. _Toivosta ja pelosta._

Toivo on siinä, että sielu olettaa saavuttavansa haluamansa esineen, ja
sen aikaansaa erityinen elonhengekkeiden liike, nimittäin iloa ja halua
synnyttävien liikkeiden tulos. Pelko taas on toisenlainen sieluntila,
jonka alaisena ollessaan sielu olettaa, ett'ei halun esine ole
saavutettavissa. Vaikka nämät kaksi mielenliikutusta ovat toisilleen
päinvastaiset, saatamme kuitenkin tuntea niitä samalla kertaa, koska
näet yhdenaikuisesti kuvittelemme eri perusteita, joista toiset
saattavat arvelemaan toivotun esineen saavuttamista helpoksi, toiset
vaikeaksi.

166. _Levollisuudesta ja epätoivosta._

Ei kumpikaan edellisessä pykälässä mainituista mielenliikutuksista
seuraa halua, jättämättä sijaa toiselle. Jos näet toivo on niin vahva,
että se kokonaan karkottaa pelon, muuttuu se luonnoltaan, ja silloin
sitä kutsutaan levollisuudeksi tai varmuudeksi. Ja vaikka olemme varmat
siitä, että saavutamme halumme esineen, mutta kuitenkin jatkuvasti
haluamme sen toteutumista, ei meitä enää kiihota halun mielenliikutus,
joka saattoi sitä ennen levottomasti tavoittelemaan sen esinettä. Samoin
pelko, ollessaan niin suuri, että se riistää kaiken toivon
mahdollisuuden, muuttuu epätoivoksi. Ja tämä epätoivo, joka saattaa
kuvittelemaan toivon esinettä mahdottomaksi, tukahuttaa kokonaan halun,
joka tavoittelee yksinomaan sellaista joka on mahdollista.

167. _Mustasukkaisuudesta._

Mustasukkaisuus on pelon laji, joka johtuu siitä, että halutaan jonkun
hyvän seikan pysyvää omistamista. Se ei niin paljon perustu niiden
näkökohtien voimaan, jotka panevat luulemaan, että tuon hyvän saattaa
menettää, kuin tämän hyvän suureen arvossapitämiseen. Sentähden
tutkitaan pienimmätkin epäilyksen aiheet, joita pidetään tärkeinä
perusteina.

168. _Missä suhteessa tämä mielenliikutus saattaa olla hyvä._

Koska meidän tulee huolellisemmin säilyttää arvokkaita kuin vähemmän
arvoisia seikkoja, saattaa tämä mielenliikutus muutamissa tiloissa olla
oikea ja hyvä. Siis esim. joku johtava henkilö, jolla on tärkeä asema,
on oikeutettu olemaan mustasukkainen[1] sen suhteen, s. o. olemaan
epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka saattaisi sitä uhata. Kunniallista
naista ei liioin moitita siitä, että hän on mustasukkainen kunniansa
suhteen; silloin hän näet ei yksistään itse karta väärin menettelemistä
vaan välttää vähimmätkin syyt, jotka aiheuttavat panettelua.

[1] Tässä Descartes, poiketen tavallisesta kielenkäytännöstä, ulotuttaa
käsitteen mustasukkainen moralin alalle oikeutetun omistusvallan
puolustamisen muodossa. Suom. huom.

169. _Missä suhteessa mustasukkaisuus on moitittava._

Päivastoin pilkataan saituria, joka on mustasukkainen aarteestaan, s. o.
joka sitä itarasti katselee, eikä koskaan tahdo poistua sen luota
peläten, että se häneltä riistettäisiin. Sillä raha ei ansaitse näin
huolellista vartioimista. Myöskin ylenkatsomme miestä, joka on
mustasukkainen vaimolleen, koska tämä osottaa, ett'ei hän rakasta
vaimoaan oikealla tavalla, ja että hänellä on huono ajatus itsestään tai
vaimostaan. Sanoin, ett'ei hän rakasta vaimoaan oikealla tavalla, sillä
jos hän häntä todella rakastaisi, ei hän olisi taipuvainen häntä
epäilemään. Mutta hän ei varsinaisesti rakastakaan vaimoaan, vaan
ainoastaan hänen ehdotonta omistamistaan, jota hän pitää hyvänä
seikkana; eikä tuollainen mies pelkäisi menettävänsä tätä hyvää seikkaa,
ellei hän pitäisi itseänsä sitä ansaitsemattomana tai vaimoansa
uskottomana. Muuten tämä mielenliikutus perustuu vain epäilykseen ja
epäluuloon; sillä jonkun pahan välttäminen, kun on syytä sitä pelätä, ei
ole mustasukkaisuutta.

170. _Epäröimisestä._

Epäröiminen on myöskin pelon laji, joka pidättää sielua ikäänkuin
horjuvassa tilassa useiden tekojen välillä, joihin se saattaisi ryhtyä,
eikä siis pane sitä ryhtymään yhteenkään niistä. Sielulla on siis
valitsemisen aikaa ennenkuin se tekee päätöksen, ja tässä suhteessa
epäröiminen on hyvä. Mutta jos sitä kestää liian kauan ja kun se
kuluttaa punnitsemiseen sen ajan, joka tarvittaisiin toimimiseen, on se
kovin vahingollinen. Sanoin sitä pelon lajiksi, vaikka saattaa tapahtua
niinkin, että sellaisten seikkojen valinnan tarjoutuessa, jotka
näyttävät vallan yhtä hyviltä, pysytään epävarmana ja epäröivänä
oltaessa vapaana kaikesta pelosta. Tällainen epäröiminen näet on
ainoastaan esiintyneen ulkoseikan aiheuttama, eikä minkään
elonhengekkeiden liikkeen synnyttämä. Sentähden se ei ole mikään
mielenliikutus, ell'ei väärän valinnan pelko lisää epävarmuutta. Mutta
tämä pelko on niin tavallinen ja niin suuri muutamissa henkilöissä, että
se silloinkin, kun ei ole mitään valittavana ja kun vain on yksi seikka
tehtävänä tai tekemättä jätettävänä, pidättää epäröimiseen taipuvaista
henkilöä toimimasta ja saattaa hänet turhaan hakemaan toisia toiminnan
mahdollisuuksia. Tämä on liiallista epäröimistä, joka johtuu
ylenmääräisestä halusta toimia hyvin sekä heikosta ymmärryksestä, joka
ei kykene omistamaan selviä ja tarkkoja käsitteitä, vaan paljon sekavia.
Parannuskeino tätä liiallisuutta vastaan on se, että totutaan
muodostamaan varmoja ja määrätyitä arvosteluja kaikista esiintyneistä
seikoista sekä uskomaan, että se aina täyttää velvollisuutensa, joka
toimii paraan tietonsa mukaan, vaikkapa tämä tieto olisikin hyvin
puutteellinen.

171. _Rohkeudesta ja uskaliaisuudesta._

Rohkeus, kun se on mielenliikutus, eikä luontainen tottumus tai
taipumus, on jonkunmoinen hehku tai kiihotus, joka saattaa sielun
pontevasti toimimaan toteuttaakseen tahtomisensa esineitä, olkoot ne
sitten minkälaatuiset tahansa. Uskaliaisuus on sellainen rohkeuden laji,
joka taivuttaa sielun toteuttamaan mitä vaikeimpia yrityksiä.

172. _Kilpailusta._

Kilpailu on myöskin rohkeuden laji, vaikka toisessa merkityksessä.
Rohkeutta näet saattaa pitää sukuna, joka jakautuu yhtä moneen lajiin,
kuin sillä on eri esineitä ja samoin yhtä moneen toisenlaiseen lajiin,
kuin sillä on syitä. Rohkeus varsinaisesti kuuluu edelliseen luokkaan,
kilpailu jälkimäiseen. Viimeksimainittu on vain hehku, joka saattaa
sielun ryhtymään yrityksiin, joiden se toivoo onnistuvan, koska se on
huomannut senlaisten onnistuvan muille; se on siis senlainen rohkeuden
laji, jonka ulkonainen syy on esimerkki. Sanoin ulkonainen syy, koska
sitäpaitsi täytyy olla sisällinenkin, joka on siinä ruumiin laadussa,
joka vaikuttaa, että halu ja toivo voimakkaammin ajavat veren paljoutta
sydämeen, kuin mitä pelko tai epätoivo estävät sitä sinne virtaamasta.

173. _Miten uskaliaisuus on riippuvainen toivosta._

Vaikka uskaliaisuuden esineenä on vaikeus, joka tavallisesti aiheuttaa
pelkoa jopa epätoivoakin, niin että vaikeimmissa ja epätoivoisimmissa
yrityksissä suurin rohkeus ja uskaliaisuus tulee ilmi, on kuitenkin
tärkeätä, että sellaisiin yrityksiin antautuva toivoo tai on varma, että
hän on saavuttava pyrkimyksensä tarkoituksen, jotta hän saattaisi
pontevasti vastustaa kohtaamiansa vaikeuksia. Mutta tämä tarkoitus on
erilainen kuin uskaliaisuuden esine; emme näet yhtä haavaa saata olla
varmat ja epätoivoiset jonkin seikan suhteen. Kun esim. Decius'et
syöksyivät keskelle vihollisia siten suistuen varman surman suuhun, oli
heidän uskaliaisuutensa esineenä henkensä suojelemisen vaikeus tässä
yrityksessä. Sen onnistumisen suhteen he olivat kokonaan epätoivoiset,
sillä he tiesivät, että varma kuolema heitä odotti. Mutta heidän
uskaliaan tekonsa tarkoitus oli se, että he tahtoivat tämän esimerkin
kautta rohkaista soturien mieltä ja siten tuottaa heille sen voiton,
jota he toivoivat. Heidän tarkoituksensa saattoi myös olla kuuluisuuden
saavuttaminen jälkimaailman silmissä, ja siitä he olivat varmat.

174. _Raukkamaisuudesta ja pelosta._

Raukkamaisuus on rohkeuden suora vastakohta; se johtuu heikkoudesta tai
kylmyydestä, joka estää sielua toteuttamasta sellaista, jonka se vapaana
tästä mielenliikutuksesta toteuttaisi. Pelko tai kauhistus, joka on
uskaliaisuuden vastakohta, ei synny yksistään kylmyydestä, vaan myöskin
sielun häiriötilasta ja hämmästyksestä, joka riistää siltä voiman
vastustaa vaarallisia seikkoja, joiden se luulee läheltä uhkaavan.

175. _Raukkamaisuuden hyödyllinen puoli._

En saata luulla luonnon antaneen ihmisille mielenliikutuksia, jotka aina
olisivat pahat, eivätkä koskaan hyvät ja tunnustettavat; mutta mitä
viimeksimainitsemiini tulee, on minun hyvin vaikea löytää niiden
tuottamaa hyötyä. Minusta näyttää vain siltä, kuin pelkurimaisuus olisi
jossakin määrin hyödyllinen silloin, kun se vapauttaa jonkun henkilön
huolista, joita jotkut todennäköiset perusteet olisivat saattaneet
herättää, ell'eivät toiset varmemmat perusteet, jotka ovat osottaneet
yrityksen hyödyttömyyttä, olisi tuossa henkilössä synnyttäneet
pelkuruutta. Paitsi sitä, että se säästää sielulta nämät huolet, on se
samalla hyödyllinen ruumiille, koska se hidastuttaa elonhengekkeiden
liikettä ja siis estää voimien tuhlaamista. Mutta tavallisesti se on
hyvin vahingollinen, koska se vierottaa pois tahdon hyödyllisistä
teoista. Koska se johtuu riittävän toivon tai halun puutteesta, tulee
sen, joka tahtoo parantua tästä pahasta, vain vahvistaa itsessään
mainittua kahta mielenliikutusta.

176. _Pelon merkityksestä._

Pelko ja kauhistus eivät mielestäni koskaan saata olla hyödylliset ja
tunnustettavat. Ne eivät olekaan erityisiä mielenliikutuksia, vaan
ainoastaan raukkamaisuuden, hämmästyksen ja arkuuden ylen suuri määrä,
joka aina on paha, kuten toiselta puolen uskaliaisuus, ollen rohkeuden
ylenpaltisuutta, aina on hyvä, jos vain sen tarkoitus on hyvä. Pelon
pääsyy on äkillinen hämmästys, ja paras keino sitä vastaan on
punnitseminen ja valmistautuminen kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka
saattavat sitä aiheuttaa.

177. _Tunnonvaivasta._

Tunnonvaiva on surun laji, joka johtuu siitä, että epäilemme tekevämme
tai tehneemme jotakin, joka ei ole hyvää; se siis edellyttää
välttämättömästi epäilystä. Sillä jos olisimme vallan varmat siitä, että
se, johon aiomme ryhtyä, on pahaa, pidättäytyisimme sitä tekemästä,
koska tahto kohdistuu ainoastaan sellaiseen, jossa näyttää olevan
jotakin hyvää. Ja jos olemme varmat siitä, että tekemämme teko on huono,
tunnemme siitä katumusta, emmekä pelkkää tunnonvaivaa. Tämän
mielenliikutuksen merkitys on siinä, että se saattaa meitä tutkimaan,
onko tekomme hyvä vai paha, sekä estää meitä sitä toiste tekemästä,
ell'emme ole saavuttaneet sitä vakaumusta, että se on hyvä. Mutta koska
se edellyttää pahaa, olisi parasta, ett'ei meidän koskaan tarvitsisi
sitä kokea. Siitä saatamme vapautua samalla tavoin kuin epäröimisestä.

178. _Ivasta._

Ilkkuminen tai iva on vihansekainen ilon laji, joka syntyy siitä, että
huomataan jossakin henkilössä pieni vika, jonka ansainneena häntä
pidetään. Vihan aiheuttaa tämä vika itse, ilon taas se seikka, että se
huomataan henkilössä, jolle se on ansaittua. Jos tämä vika esiintyy
odottamatta, synnyttää äkillinen ihmettely rehakan naurun, sen
mukaisesti, mitä edellä olen naurun luonnosta maininnut. Mutta on
välttämätöntä, että tämä vika on vähäinen; sillä jos se on suuri, ei
pidetä toista sitä ansaitsevana, ell'ei ilkkujalla ole hyvin paha luonne
tai ell'ei hän suuresti vihaa toista.

179. _Miksi puutteellisimmat henkilöt tavallisesti ovat enimmin
taipuvaiset ivaamaan._

Ne, joilla on joku näkyvä vamma, esim. ontuvat, silmäpuolet,
kyttyräselkäiset tai ne, joita on kohdannut joku julkinen häpeä, ovat
ivaamiseen erityisesti taipuvaiset. He näet tahtoisivat saattaa kaikki
muut yhtä ikävään tilaan, ja ovat senvuoksi hyvin mielissään muille
tapahtuvista onnettomuuksista, pitäen heitä niitä ansaitsevina.

180. _Pilan hyödyllisyys._

Sävyisä pila on hyödyllinen, koska se saattaa paheet naurunalaisiksi,
ilman että pilanlaskija itse niille nauraa tai osottaa mitään vihaa itse
pilan kohtaamia henkilöitä vastaan. Se ei ole mikään mielenliikutus,
vaan sellainen kelpo miehen ominaisuus, joka todistaa hilpeätä luonnetta
ja mielen tyyneyttä. Nämät ovat hyveen merkkejä, ja usein ne myös
todistavat henkistä taitavuutta, joka pilansa esineisiin osaa luoda
hupaisan valon.

181. _Naurun merkitys pilaa laskettaessa._

Ei ole moitittavaa, että nauramme kuullessamme muiden laskevan pilaa;
jopa saattaisi olla vahinko, ell'emme sen johdosta nauraisi. Mutta itse
laskiessamme pilaa, on sopivampaa pysyä nauramatta, jotta ei näyttäisi
siltä, kuin olisimme omaan puheeseemme mieltyneet tai ihailisimme omaa
kekseliäisyyttämme. Silloin näet pila miellyttää kuulijoita vielä
enemmän.

182. _Kateudesta._

Se, mitä tavallisesti kutsumme kateudeksi, on pahe eli senlaatuinen
luonnon nurjuus muutamissa ihmisissä, joka saattaa heitä suuttumuksella
katselemaan muille ihmisille tapahtuvaa hyvää. Tässä tarkoitan kuitenkin
kateudella mielenliikutusta, joka ei aina ole paha. Ollen tällainen
mielenliikutus, on se vihansekaista surua, joka johtuu siitä, että
näemme hyvää tapahtuvan niille, joita pidämme sitä ansaitsevina. Tässä
saattaa vain onnen tuottama hyvä tulla kysymykseen. Sillä mitä henkisiin
jopa ruumiillisiinkin etevyyksiin tulee, jotka ihmiset ovat syntymästä
saaneet, ovat ne kyllin ansaitut, koska Jumala ne on antanut, ennenkuin
ihminen on kyennyt pahaa tekemään.

183. _Missä suhteessa kateus on oikeutettu, missä väärä._

Jos onni tuottaa jollekin hyvää, jota hän ei todellakaan ansaitse, ja
jos kateus meissä herää vain sentähden, että oikeutta rakastaen
paheksumme sitä, ett'ei sitä ole noudatettu tuon hyvän jakamisessa,
saattaa tällaista mielenintoa puolustaa, etenkin silloin kun kadehdittu
hyvä on senlaatuista, että se sitä ansaitsemattoman kädessä voi muuttua
pahaksi. Olettakaamme esim. että se on joku paikka, jota hän saattaa
huonosti hoitaa, tai tehtävä, jonka hän saattaa pahoin suorittaa
silloinkin, kun haluamme itsellemme mainittua etua, mutta kun muut,
jotka sen omistavat ja sitä vähemmin ansaitsevat, estävät meitä sitä
saavuttamasta, jolloin kateus kiihtyy, on se puolustettavissa, jos vain
kateuteen yhtyvä viha kohdistuu yksinomaan siihen, että etu on
ansaitsemattomalle annettu, eikä itse henkilöihin, jotka sen omistavat
tai sen antavat. Mutta harvat henkilöt ovat niin oikeutta harrastavat ja
jalomieliset, ett'eivät vihaisi niitä, jotka ennen heitä ovat
saavuttaneet edun, jota ei voi jaella useammille, ja jota he olivat
itselleen toivoneet, vaikkapa ne, joiden osaksi se on tullut, olisivat
yhtä ansiokkaat tai ansiokkaammat kuin he itse. Enimmin tavallisesti
kadehditaan mainetta; sillä vaikka toisten maine ei estä ketään
itselleen sitä hankkimasta, saattaa se kuitenkin maineen saavuttamisen
vaikeammaksi.

184. _Mistä kadehtivien lyijynkarvainen ihoväri johtuu._

Ei mikään muu pahe ole niin vahingollinen ihmisonnelle kuin kateus.
Sillä sen valtaamat henkilöt eivät ainoastaan itse tunne mielipahaa,
vaan häiritsevät myös kaikin voimin toisten iloa. Heillä on
tavallisesti lyijynkarvainen ihoväri, joka on sekoitus keltaisesta,
mustasta ja hyytyneen veren väristä. Senvuoksi on kateus latinaksi
_livor_. Tämä on vallan yhtäpitävää sen kanssa, mitä yllä on mainittu
surun ja vihan aiheuttamasta verenliikkeestä. Vihan tunne näet panee
maksan alaosasta tulevan keltaisen sapen kiertämään sydämestä valtimoja
myöten kaikkiin laskimoihin. Laskimoveri kylmenee tämän kautta sekä
virtaa tavallista hitaammin; tässä on riittävä syy siihen, että ihoväri
muuttuu lyijynkarvaiseksi. Mutta koska sekä keltainen että musta sappi
monesta muusta syystä saattaa tunkea laskimoihin, ja koska kateus ei
pane sitä virtaamaan tarpeeksi suuressa määrässä, jotta ihon väri
muuttuisi, ell'ei se ole hyvin kiihkeä ja pitkällinen, ei pitä luulla,
että kaikki, joilla on tämä ihoväri, ovat kateelliset.

185. _Säälistä._

Sääli on surun laji, johon on sekaantunut rakkautta ja myötätuntoisuutta
niitä kohtaan, joiden huomataan olevan jonkun ansaitsemattoman
kärsimyksen alaisina. Se on kateuden vastakohta esineeseensä nähden, ja
ivan vastakohta erilaiseen käsittämistapaansa nähden.

186. _Ken tuntee enimmin sääliä._

Se, joka tuntee olevansa hyvin heikko ja alttiina kohtalon kolhauksille,
näyttää olevan herkempi tähän mielenliikutukseen kuin muut, koska hän
kuvittelee muiden onnettomuutta mahdollisesti itselleen tapahtuvaksi. Ja
sellainen henkilö tuntee sääliä pikemmin rakkaudesta itseensä kuin
muihin.

187. _Mitenkä sääli valtaa kaikkein jalomielisimpiä henkilöitä._

Eivät edes kaikkein jalomielisimmät ja kyvykkäimmät ihmiset voi olla
tuntematta sääliä nähdessään toisten avuttomuuden ja kuullessaan heidän
valituksensa, vaikka eivät itse pelkää niinkään pahan heitä kohtaavan ja
vaikka asettuvat yli onnen vallan. Sillä jalomielisyydelle oleellista on
myötätuntoisuus jokaista kohtaan. Mutta säälin herättämä suru ei ole
katkera; se on, kuten teatterissa esitettyjen surullisten tapahtumien
tuottama suru, enemmän ulkonainen ja aisteissa, kuin sielun sisällä,
joka kuitenkin tuntee tyydytystä, tietäessään täyttävänsä
velvollisuutensa näin sääliessään murheellisia. Säälin laadussa on se
erotus, että rahvas säälii niitä, jotka valittavat, koska se pitää
heidän kärsimystään hyvin raskaana, jotavastoin suurten miesten
pääasiallinen säälin esine on valittavien heikkous, koska eivät pidä
mitään onnettomuutta niin suurena kuin pelkurimaisuutta, joka estää
nurkumatta kantamasta kärsimystä. He tosin vihaavat paheita, mutta eivät
niitä henkilöitä, jotka niitä harjottavat, sillä heitä kohtaan tuntevat
he ainoastaan sääliä.

188. _Niistä, jotka eivät ollenkaan tunne sääliä._

Ainoastaan pahansuovat ja kateelliset henkilöt luonnostaan vihaavat
kaikkia ihmisiä, ja ainoastaan ne ovat vailla säälintunteita, joilla on
niin raaka luonne, tai jotka onni on siihen määrään sokaissut, tai
onnettomuus saattanut epätoivoon, ett'eivät luule enää minkään
onnettomuuden voivan heitä kohdata.

189. _Miksi tämä mielenliikutus panee itkemään._

Huomatkaamme lopuksi, että tämä mielenliikutus hyvin helposti herättää
kyyneleitä, koska rakkauden tunne sysää paljon verta sydämeen, josta on
seurauksena, että silmät päästävät runsaasti höyryjä. Surun aiheuttama
kylmyys hidastuttaa näiden höyryjen liikettä, joten ne muuttuvat
kyyneleiksi, kuten edellä on selitetty.

190. _Tunnonrauhasta._

Se tyydytyksen tunne, jota ne kokevat, jotka pysyvästi noudattavat
hyvettä, on sielussa vakautunut tila, jota kutsumme omantunnon rauhaksi.
Mutta se tunne, joka uudelleen herää juuri tehtyämme jonkun teon, jota
pidämme hyvänä, on mielenliikutus, nimittäin ilon laji, jota pidän
kaikista suloisimpana tunteena, koska sen syy on yksinomaan meistä
itsestämme riippuvainen. Mutta jos tämän ilon syy ei ole oikeutettu,
s. o. jos ne teot, jotka tuottavat suurta mielen tyydytystä, eivät ole
suuriarvoiset tai jos ne lisäksi ovat hyljättävät, on tämä tunne
naurettava ja synnyttää vain ylpeyttä ja hävytöntä julkeutta. Tämä
huomataan etenkin niissä, jotka luullen olevansa hurskaita, itse teossa
ovatkin vain tekopyhiä ja taikauskoisia, s. o. jotka sen tähden, että
käyvät usein kirkossa, lukevat joukon rukouksia, leikkuuttavat tukkansa
lyhyeksi, paastoavat ja antavat almuja, luulevat olevansa täydelliset ja
kuvittelevat olevansa niin suuria Jumalan ystäviä, ett'eivät muka voi
tehdä mitään, joka ei häntä miellyttäisi. Lisäksi he luulevat, että
kaikki, mihin heidän intohimonsa heitä kehottaa, on oikeata innostusta,
vaikka se usein saattaa heitä tekemään suurimpia rikoksia, joita
ihminen yleensä voi tehdä, kuten esim. kavaltamaan vihollisille
kaupunkeja, tappamaan ruhtinaita, kukistamaan kokonaisia kansoja, vain
senvuoksi, ett'eivät he seuraa vakaumustaan.

191. _Katumuksesta._

Katumus on tunnonrauhan vastakohta ja se on surua sen johdosta, että
tiedämme tehneemme huonon teon. Se on hyvin katkera, koska yksinomaan
itse olemme siihen syypäät. Siitä huolimatta se on sangen hyödyllinen,
jos katumamme teko todella on huono, ja jos olemme tästä kokonaan
tietoiset, koska se kehottaa meitä toimimaan paremmin vastedes. Usein
heikot henget katuvat tekojaan, joiden huonoudesta eivät ole varmat. Ei
muu kuin pelko tuota heille tätä luuloa, ja jos he olisivat toimineet
päinvastaisella tavalla, katuisivat he samoin tätä tekoansa. Tämä on
säälittävä heikkous, ja parannuskeino tässä suhteessa on sama kuin
epäröimisessä.

192. _Suosiosta._

Suosio on varsinaisesti sellainen toivomus, että kävisi hyvin sille
henkilölle, jonka menestys on meille rakas. Tarkoitan, että hän on
meille rakas ja on saavuttanut suosiomme sentähden, että hän on tehnyt
jonkun hyvän teon. Olemme näet luonnostamme taipuvaiset pitämään niistä
henkilöistä, jotka tekevät mielestämme hyviä tekoja, vaikka ne eivät
tuotakaan meille mitään hyötyä. Suosio tässä merkityksessä on rakkauden,
eikä halun laji, vaikka sen yhteydessä aina on se toivomus, että
suosimallemme henkilölle hyvin kävisi. Se on tavallisesti yhdistynyt
sääliin, koska jotakin henkilöä kohdannut onnettomuus saattaa meidät
lähemmin ajattelemaan hänen ansioitansa.

193. _Kiitollisuudesta._

Kiitollisuus on myöskin rakkauden laji, jonka meissä on herättänyt
kiitollisuutemme esineenä oleva henkilö sellaisella teolla, jonka
arvelemme tuottaneen meille jotakin hyvää, tai jolla luulemme hänen
ainakin sitä tarkoittaneen. Sillä on siis sama sisällys kuin suosiolla
ja vielä suuremmassa määrässä, koska sen on aiheuttanut meitä koskeva
seikka, jota tahdomme palkita. Sentähden se onkin voimakkaampi etenkin
niissä hengissä, joissa on vähänkin ylevyyttä ja jalomielisyyttä.

194. _Kiittämättömyydestä._

Kiittämättömyys ei ole mielenliikutus, sillä luonto ei ole laatinut
ihmisruumiiseen mitään sellaista elonhengekkeiden liikettä, joka sitä
synnyttäisi. Se on vain pahe, joka on kiitollisuuden suora vastakohta,
koska kiitollisuus aina on hyveellinen ja yhteiskunnan tärkeimpiä
yhdyssiteitä. Sentähden tämä pahe esiintyy ainoastaan raakaluonteisissa
ja hyvin röyhkeissä ihmisissä, jotka pitävät kaikkea sitä hyvää, mikä
heille tehdään, velvollisuuden vaatimana. Sitä tavataan myöskin
typerissä, jotka eivät ollenkaan punnitse sitä hyvää, jota muut heille
tekevät, tai heikoissa ja kelvottomissa, jotka tuntien
kykenemättömyytensä ja tarpeensa, halpamaisesti pyytävät toisilta apua
ja, sen heiltä saavutettuaan, vihaavat heitä, koska eivät tahdo tehdä
heille samanlaista palvelusta tai koska tietävät olevansa siihen
kykenemättömät. He kuvittelevat kaikkien muiden olevan yhtä helposti
lahjottavissa kuin he itse ovat ja luulevat pettäneensä
hyväntekijöitään, koska eivät arvele kenenkään tekevän hyvää toivomatta
siitä palkkaa.

195. _Paheksumisesta._

Paheksuminen on vihan tai inhon laji, jota luonnostamme tunnemme niitä
vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, olkoon se minkälaatuista tahansa.
Siihen on usein sekaantunut kateutta tai sääliä. Mutta sillä on
kuitenkin vallan erilainen esine. Sillä paheksumme vain sellaisia
henkilöitä, jotka tekevät hyvää tai pahaa niille, jotka eivät ole sitä
ansainneet; mutta kadehdimme niitä, joiden osaksi tämä hyvä tulee, ja
säälimme niitä, joita tämä paha kohtaa. Se tekee jossakin määrin pahan
teon, joka omistaa jonkun hyvän, jota hän ei ole ansainnut. Tämän vuoksi
lienevät Aristoteles ja hänen oppilaansa, jotka pitivät kateutta aina
paheena, kutsuneet tätä sen erityistä lajia, joka ei ole paheellinen,
paheksumiseksi.

196. _Miksi paheksuminen välistä on liittynyt sääliin ja välistä ivaan._

Pahan tekeminen muille on myöskin jossakin määrin pahan kärsimistä,
jonka vuoksi muutamien paheksumiseen yhtyy sääli ja välistä myös iva,
riippuen siitä, ovatko he suopeat vai äkäiset niille, joiden näkevät
pahaa tekevän. Siis saattoi Demokritos'n nauru ja Heraklitos'n itku
johtua samasta syystä.

197 _Paheksuminen aiheuttaa usein ihmettelyä, eikä ole ristiriidassa
ilon kanssa._

Paheksuminen aiheuttaa myös usein ihmettelyä. Sillä olemme tottuneet
olettamaan, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pidämme
oikeana. Kun siis joku seikka tapahtuu toisin, hämmästyttää se meitä ja
herättää meissä ihmettelyä. Paheksuminen ei myöskään ole ristiriidassa
ilon kanssa, jos kohta se tavallisemmin yhtyy suruun. Sillä kun
paheksumisemme esine ei voi meitä vahingottaa, ja kun ajattelemme,
ett'emme me saattaisi sellaista tehdä, herättää se meissä jonkinmoista
mielihyvää. Tämän vuoksi kenties joskus nauramme ollessamme tämän
mielenliikutuksen valtaamat.

198. _Paheksumisen hyödyllisyydestä._

Muuten huomataan paheksumista paljon enemmän niissä, jotka tahtovat
käydä hyveisistä, kuin niissä, jotka todella hyvettä noudattavat. Sillä
vaikka hyvettä rakastavat eivät voi jonkunmoista inhoa tuntematta nähdä
toisten paheita, osottavat he intohimoista paheksumista ainoastaan
suurimpia ja harvinaisimpia paheita vastaan. Sen tila on tukala ja
tuskallinen, joka suuresti paheksuu mitättömiä seikkoja. Se menettelee
väärin, joka paheksuu viattomia, ja se on julkea ja mieletön, joka ei
rajoita tämän mielenliikutuksen esineitä ihmisten tekoihin, vaan
ulotuttaa ne Jumalan ja luonnon tekoihin, kuten se menettelee, joka ei
ole koskaan tyytyväinen asemaansa eikä kohtaloonsa, vaan uskaltaa
moittia maailman menoa ja Kaitselmuksen salaisuuksia.

199. _Vihastumisesta._

Vihastuminen on myöskin vihan tai inhon laji, jota tunnemme niitä
vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, ja jotka ovat koettaneet tehdä
vahinkoa, ei kelle tahansa, vaan erityisesti meille. Se sisältää siis
samaa kuin paheksuminen ja lisäksi sen, että se perustuu tekoon, joka
koskee meitä ja jota tahdomme kostaa. Se näet melkein aina herättää
kostonhalua, ja se on kiitollisuuden suora vastakohta, kuten
paheksuminen on suosion vastakohta. Mutta se on verrattomasti kiivaampi
näitä kolmea mielenliikutusta, koska vahingollisten seikkojen
karkottamishalu ja kostonhimo ovat voimakkaimpia tunteita. Halu
liittyneenä rakkauteen itseämme kohtaan synnyttää vihastuessamme vallan
samanlaisen verenkiihotuksen, kuin minkä rohkeus ja uskaliaisuus voivat
aikaansaada. Viha vaikuttaa sen, että pernasta ja maksan pienistä
laskimoista tuleva sapensekainen veri näin joutuu kiihotustilaan ja
syöksyy sydämeen. Siellä se, koska sitä on tavallista runsaampi määrä,
ja koska se on sapensekaista, synnyttää kovempaa kuumuutta, kuin mitä
rakkaus ja ilo siellä saattavat synnyttää.

200. _Miksi vihastumisesta kalpenevat ovat pelättävämmät kuin ne, jotka
siitä punastuvat._

Tämän mielenliikutuksen ulkonaiset merkit ovat erilaiset, riippuen
henkilöiden eri luonteista ja vihastumiseen liittyvien muiden
mielenliikutuksien erilaisuudesta. Niinpä näemme toisten vihastuvien
kalpenevan tai vapisevan, toisten taas punastuvan jopa itkevänkin.
Tavallisesti pidetään kalpenevien vihastumista pelättävämpänä kuin
punastuvien sentähden, että se, joka ei voi kostaa muulla tavalla kuin
kasvojen ilmeillä ja sanoilla, heti mielenliikutuksen ilmestyttyä purkaa
itsestään kaiken kiihkonsa ja voimansa, jonka vuoksi hän punastuu. Usein
myös oman tilan herättämä harmi ja sääli panee itkemään, koska ei ole
muuta koston mahdollisuutta. Ne päinvastoin, jotka hillitsevät mielensä,
päättäen panna toimeen suuremman koston, tuntevat surua ajatellessaan,
että vihastumista herättänyt teko heidät siihen pakottaa. Välistä he
myös pelkäävät tekemänsä päätöksen pahoja seurauksia, ja sentähden he
ensin muuttuvat kalpeiksi, kylmiksi ja vapiseviksi. Mutta jos he
myöhemmin ryhtyvät kostoansa täyttämään, tulistuvat he kahta kiivaammin,
kuta kylmäkiskoisemmat alussa olivat. Samoin sellainen kuume, joka alkaa
vilunväristyksistä, tavallisesti on kiivainta laatua.

201. _On kahdenlaista vihastumista, ja hyväluontoiset ovat sen alaiset,
joka tässä ensin mainitaan._

On siis kahdenlaista vihastumista; toinen on hyvin pikainen ja näkyy
selvästi ruumiin ulkopinnalla, mutta ei ole vaikutuksiltaan
vahingollinen, ja se on helposti asetettavissa; toinen ei alussa ole
niin tuntuva, mutta kalvaa enemmän sydäntä ja on vaikutuksiltaan
vaarallinen. Hyväluontoiset ja rakastavaiset ihmiset ovat taipuvaiset
edelliseen; sillä heidän vihastumisensa ei johdu syvästä vihasta, vaan
äkillisestä vihantunteesta. He näet luontonsa mukaisesti kuvittelevat,
että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pitävät paraana
kaikista, ja kun käy toisin, hämmästyvät ja loukkaantuvat he siitä usein
silloinkin, kun tuo seikka ei koske heitä erityisesti. Sillä koska
heissä on paljon hellää lempeyttä, harrastavat he yhtä paljon niiden
menestystä, joista pitävät, kuin omaansa. Niinpä se, mikä muissa
herättäisi pelkkää paheksumista, heissä aiheuttaa vihastumista. Ja koska
heidän sydämessään, heidän rakastavan mielensä vaikutuksesta, on paljon
lämpöä ja verta, täytyy äkillisen vastenmielisyyden liikkeelle paneman
vähäisenkin sapen määrän sydänveressä synnyttää suurta kiihotusta. Mutta
tämä kiihotus ei ole pitkällinen, koska äkillistä vastenmielisyyttä
kestää vain vähän aikaa; ja huomattuaan, ett'ei olisi ollut syytä niin
suuresti suuttua, katuvat tällaiset henkilöt vihastumistaan.

102. _Heikot ja epäjalot sielut ovat enimmin alttiina toisenlaatuiselle
vihastumiselle._

Toinen vihastumisen laji, jossa viha ja suru ovat vallalla, ei alussa
ole helposti ulkoapäin havaittavissa muusta, kuin sen aikaansaamasta
kalpenemisesta. Mutta sen voima kiihtyy vähitellen siitä kiihotuksesta,
jonka ankara kostonhalu veressä aikaansaa. Tämä syöksyy sapensekaisena
maksan alaosasta ja pernasta sydämeen, synnyttäen siinä kovaa ja
pistelevää lämpöä. Samoin kuin jalomielisimmät henkilöt osottavat mitä
suurinta kiitollisuutta, niin ylpeimmät, epäjaloimmat ja heikoimmat ovat
kaikista enimmin tämäntapaiselle vihastumiselle alttiit. Sillä loukkaus
näyttää ylpeistä sitä suuremmalta, kuta suuremmassa arvossa he itseänsä
pitävät sekä kuta enemmän arvoa he panevat siihen hyvään, joka heiltä
riistetään. Tähän hyvään etenkin heikko ja halpa sielu on lujasti
kiintynyt, koska se on toisista riippuvaista.

203. _Jalomielisyys on parannuskeino vihastumisen liiallisuutta
vastaan._

Vaikka mainittu mielenliikutus on siinä hyödyllinen, että se antaa
ihmiselle pontevuutta torjumaan itsestään loukkauksia, ei kuitenkaan ole
ainoatakaan mielenliikutusta, jonka liiallisuutta tulisi huolellisemmin
välttää. Sillä se vie arvostelukyvyn harhaan ja saattaa ihmisen usein
toimimaan tavalla, jota hän jälestäpäin katuu ja estää välistä
torjumasta loukkauksia yhtä hyvin, kuin jos hän olisi tyynempi. Koska
ylpeys enimmin kiihottaa vihastumista, luulen jalomielisyyttä parhaaksi
parannuskeinoksi sen liiallisuutta vastaan. Sillä jalomielisyys saattaa
meidät pitämään vähäarvoisina kaikkia niitä hyviä seikkoja, jotka meiltä
voidaan riistää, jotavastoin se saattaa meidät pitämään
suurempiarvoisina vapautta ja täydellistä itsehillitsemistä, jonka
menetämme, niinpian kuin joku voi meitä loukata. Siinä henkilössä, joka
on saavuttanut viimeksimainitut ominaisuudet, ei herää muuta kuin
ylenkatsetta tai korkeintain paheksumista sellaisten seikkojen johdosta,
joista muut loukkautuvat.

204. _Kunniasta._

Kunnialla tarkoitan ilon lajia, joka perustuu rakkauteen itseämme
kohtaan, ja joka johtuu siitä, että luulemme tai toivomme saavuttavamme
kiitosta toisilta. Se eroaa siis sisäisestä tyydytyksestä, joka johtuu
oman hyvän teon tietoisuudesta. Sillä välistä meitä kiitetään seikoista,
joita emme ollenkaan pidä hyvinä, ja moititaan sellaisista seikoista,
joita pidämme parempina. Molemmat nämät mielenliikutukset ovat
itsekunnioituksen ja samalla ilon lajeja. Sillä muiden meitä kohtaan
osottama kunnioitus antaa meille aihetta kunnioittamaan itseämme.

205. _Häpeästä._

Häpeä päinvastoin on surun laji, joka perustuu niinikään rakkauteen
itseämme kohtaan, ja joka johtuu siitä luulosta tai pelosta, että meitä
moititaan. Siihen yhtyy sitäpaitsi nöyryyttä ja epäluottamusta itseämme
kohtaan. Sillä se, joka kunnioittaa itseänsä niin suuresti, ett'ei hän
saata kuvitella kenenkään häntä moittivan, ei helposti voi tuntea
häpeää.

206. _Näiden kahden mielenliikutuksen hyödyllisyys._

Kunnian ja häpeän tunteet ovat molemmat hyödylliset siinä, että ne
kohottavat meitä hyvettä harjottamaan, edellinen toivon, jälkimäinen
pelon avulla. On vain tarpeellista kehittää arvostelukykyä erottamaan
sitä, mikä todella ansaitsee moitetta tai kiitosta, jott'ei hävettäisi
hyviä tekoja, eikä kerskattaisi pahoista, kuten moni tekee. Ei
kuitenkaan ole hyvä kokonaan itsessään tukehuttaa mielenliikutuksia,
kuten kyynikot muinoin tekivät. Sillä vaikka rahvaan arvostelut ovatkin
sangen huonot, täytyy meidän elää sen keskuudessa, ja sen kunnioitus on
meille tärkeää, jonka vuoksi meidän usein tulee enemmän seurata sen
mielipiteitä kuin omia mielipiteitämme, mitä ulkonaiseen toimintaamme
tulee.

207. _Hävyttömyydestä._

Hävyttömyys eli röyhkeys, joka on häpeän ja usein kunnian halveksimista,
ei ole mielenliikutus, koska meissä ei ole mitään sitä synnyttävää
elonhengekkeiden liikettä; vaan se on häpeän ja kunniantunteen
vastakohtainen pahe, kun mainitut mielenliikutukset ovat hyvät, kuten
kiittämättömyys on kiitollisuuden, julmuus säälin vastakohta. Röyhkeys
syntyy etupäässä sellaisessa henkilössä, jota usein on suuresti
loukattu. Sillä jokainen pitää nuorena kiitosta hyvänä seikkana ja
parjausta pahana, sekä molempien merkitystä elämässä paljon suurempana,
kuin sellaisen henkilön kokemus myöhemmin osottaa todeksi, joka,
kärsittyään ilmeisiä loukkauksia, huomaa olevansa vailla kaikkea kunniaa
sekä itsensä kaikkien halveksimaksi. Sellainen ihminen muuttuu
röyhkeäksi, koska hän sitten arvostelee hyvää ja pahaa ainoastaan
ruumiin mukavuuden kannalta, ja huomaa nauttivansa siitä yhtä hyvin
solvauksien jälkeen kuin ennen niitä, jopa paljoa paremminkin. Hän näet
on vapautunut useasta pakollisesta teosta, johon kunnia häntä velvoitti;
ja jos hän alennustilansa johdosta on menettänyt omaisuutensa, on
hyväntekeviä ihmisiä, jotka häntä auttavat.

208. _Vastenmielisyydestä._

Vastenmielisyys on surun laji, joka on saman syyn vaikuttama, joka
muiden asianhaarojen vallitessa herättää iloa. Luontomme näet on
senlaatuinen, että useat meille mielihyvää tuottavat seikat meistä ovat
vain jonkun aikaa hyvät ja muuttuvat myöhemmin meille rasitukseksi.
Tämän huomaamme etenkin juomisesta ja syömisestä, jotka ovat hyödylliset
ainoastaan janoa ja nälkää tuntevalle, ja jotka ovat vahingolliset,
senjälkeen kuin on tyydytetty mainitut tarpeet. Koska juoma ja ruoka
silloin lakkaavat olemasta mieluiset maulle (ranskaksi _le goût_), on
tätä mielenliikutusta kutsuttu vastenmielisyydeksi (_le dégoût_).

209. _Kaihosta._

Kaiho on myöskin surun laji, johon on yhtynyt erityistä katkeruutta,
koska siihen aina liittyy epätoivoa sekä menetetyn mielihyvän muisto.
Emme näet koskaan kaihoa muuta kuin sellaista seikkaa, joka on tuottanut
meille mielihyvää, ja jonka siihen määrään olemme menettäneet, ett'ei
meillä ole mitään toivoa sen takaisinsaamisesta sillä ajalla ja tavalla,
jota haluamme.

210. _Hilpeydestä._

Hilpeydellä lopuksi tarkoitan ilon lajia, jolla on se omituisuus, että
sen vienous enenee entisten kärsimyksien muistosta, joista vapautuminen
tuntuu vallan samalta kuin hartijoilta laskettaisiin kauan kannettu
taakka. En kolmessa viimeksimainitussa mielenliikutuksessa näe mitään
erityisesti huomattavaa. Olenkin maininnut ne tässä ainoastaan
noudattaakseni yllä määräämääni järjestystä mielenliikutuksien
luettelemisen suhteen. Sillä tämä järjestys on ollut hyödyllinen siinä
suhteessa, ett'ei yksikään erityistä tarkastusta ansaitseva
mielenliikutus ole sitä noudattaessani jäänyt huomaamatta.

211. _Yleinen parannuskeino mielenliikutuksia vastaan._

Nyt, kun tunnemme kaikki mielenliikutukset, on meillä paljon vähemmän
syytä pelätä niitä kuin ennen. Huomaamme näet niiden kaikkien
luonnostaan olevan hyviä, ja että meidän vain tulee karttaa niiden
huonoa käyttämistä ja liiallisuutta. Osottamani parannuskeinot tässä
suhteessa olisivat riittävät, jos jokainen panisi tarpeeksi huolta
niiden käyttämiseen. Näiden parannuskeinojen joukossa olen kuitenkin
myöskin maininnut edelläkäyvän punniskelun sekä tarkkaavaisuuden, joiden
avulla saatamme korjata luontomme viat siten, että harjotamme itseämme
erottamaan veremme ja elonhengekkeidemme liikkeet niistä ajatuksista,
joihin ne tavallisesti ovat liittyneinä, ja tunnustan, että harvat
ihmiset tällä tavoin valmistautuvat jokaista sattumaa varten. Lisäksi ne
liikkeet, jotka mielenliikutuksien esineet aiheuttavat veressä,
tapahtuvat yksistään aivojen mielikuvien ja elinten tilan vaikutuksesta
ja lisäksi niin nopeasti, ett'ei mikään inhimillinen viisaus kykene
ilman riittävää valmistautumista niitä vastustamaan. Niinpä monikaan ei
voi pidättäytyä nauramasta, kun häntä kutkutetaan, vaikk'ei tämä ole
hänelle ollenkaan mieluista; sillä se ilon ja hämmästyksen mielikuva,
joka ennen on saattanut häntä nauramaan samanlaisen tapauksen johdosta,
herää uudestaan hänen mielikuvituksessaan ja täyttää vasten hänen
tahtoansa hänen keuhkonsa sydämestä syöksyvällä verellä. Samoin ne,
jotka luonnostaan ovat herkät ilon ja säälin, pelon tai vihastumisen
tunteille, eivät saata pidättäytyä pyörtymästä, itkemästä, vapisemasta
tai veren kuumeisesta kiihotuksesta silloin, kun joku mainituista
mielenliikutuksista on voimakkaasti vallannut heidän mielikuvituksensa.
Mutta tällaisessa tilaisuudessa saatamme aina turvautua keinoon, jota
tässä luulen voivani suosittaa yleisimpänä ja käytännöllisesti
helpoimpana kaikkea mielenliikutuksien liiallisuutta vastaan, nimittäin
siihen, että tuntiessamme veremme näin kiihtyvän, otamme huomioon ja
muistamme, että tällöin kaikki mielikuvamme pyrkivät pettämään sielua
sekä osottamaan niitä perusteita, jotka yllyttävät meitä
mielenliikutuksen esinettä tavoittelemaan, paljoa pätevämmiksi kuin ne
ovat, sekä niitä perusteita, jotka kehottavat mainittua esinettä
hylkäämään, paljoa heikommiksi. Jos mielenliikutus saattaa meitä
tavoittelemaan seikkoja, joiden saavuttaminen sietää lykkäystä, tulee
meidän pidättäytyä sinä hetkenä tekemästä ratkaisevaa päätöstä sen
suhteen, sekä hakea toisia ajatuksia, kunnes aika ja lepo ovat kokonaan
tyynnyttäneet veren kiihotuksen. Mutta jos on kysymyksessä teko, jonka
suhteen ratkaiseva päätös heti on tehtävä, tulee tahdon etupäässä
tavoitella ja noudattaa niitä perusteita, jotka ovat päinvastaiset
niille, joita mielenliikutus osottaa, vaikka edelliset näyttäisivätkin
heikommilta. Jos esim. vihollinen äkkiä hyökkää jonkun kimppuun, ei tämä
tilaisuus siedä mitään tuumiskelua. Mutta se, joka on tottunut
punnitsemaan tekojaan, saattaa mielensä täyttyessä pelolla, kääntää
ajatuksensa pois vaarasta kuvittelemalla vastustamiseen kehottavia
perusteita paljoa varmemmiksi ja kunniakkaammiksi kuin pakoon
kehottavia. Ja päinvastoin, tuntiessaan kostonhalun ja vihastumisen
yllyttävän sokeasti syöksymään ahdistavien kimppuun, tulee hänen
muistaa, että on turhaa syöksyä turmioon, kun saattaa häpeättä pelastua,
ja että vastustajien ollessa paljoa lukuisammat, on parempi rehellisesti
peräytyä tai antautua, kuin raa'alla tavalla panna itsensä alttiiksi
varmalle kuolemalle.

212. _Mielenliikutuksista riippuu kokonaan tämän elämän onni ja
onnettomuus._

Sielulla saattaa tosin olla omat mielihyvänsä; mutta ne, jotka sillä on
yhteiset ruumiin kanssa, riippuvat kokonaan mielenliikutuksista.
Sentähden ne ihmiset, joita mielenliikutukset suurimmassa määrässä
saattavat vallata, kykenevät nauttimaan suloisinta mielihyvää tässä
elämässä. On totta että he myös saattavat tuntea suurinta katkeruutta,
jos eivät osaa mielenliikutuksiaan oikein ohjata, ja jos onni on heille
nurja. Siis on viisaus tässä kohdin erittäin tarpeen, koska se opettaa
niin hallitsemaan mielenliikutuksia sekä ohjaamaan niitä niin
taitavasti, että niiden aiheuttama mielipahakin on helposti
kärsittävissä, ja että ne kaikki saattavat tuottaa iloa.



RENÉ DESCARTES.


METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ.


KORKEASTI OPPINEILLE HERROILLE PARIISIN YLIOPISTON PYHÄN TEOLOOGISEN
TIEDEKUNNAN DEKAANUKSELLE JA OPETTAJILLE LAUSUU TERVEHDYKSENSÄ RENATUS
DESCARTES.


Niin oikeutettu on minulla syy pyytää tälle kirjalle Teidän
puolustustanne ja niin oikeutetun syyn luulen Teilläkin olevan,
tutustuttuanne yritykseni tarkoitukseen, tähän pyyntööni suostua, etten
millään tavoin luule voivani saada kirjalleni sopivampaa suositusta kuin
että tässä lyhyesti teen selkoa siitä tarkoitusperästä, johon olen
teoksessani pyrkinyt.

Aina on mielestäni niistä kysymyksistä, joiden ratkaiseminen on pikemmin
filosofian kuin teologian alalla suoritettava, kaksi ollut etupäässä
tärkeätä, nimittäin kysymykset Jumalasta ja ihmissielusta. Sillä meille,
jotka uskomme, riittää kyllä uskon vakaumus todistukseksi sielun
kuolemattomuudesta ja Jumalan olemisesta. Mutta varmaa on ettemme
epäuskoisissa voi herättää minkäänlaista uskonnollista vakaumusta, ja
tuskinpa edes mitään siveellistä kuntoakaan, ellei noita kahta asiaa
heille ensin luonnollisella tavalla todisteta. Kun näet tässä elämässä
paheilla useinkin on tarjona parempi palkka kuin hyveillä, niin harva
sitä oman hyötynsä rinnalla välittäisi siitä mikä on oikeata, jos ei
tarvitseisi peljätä Jumalaa eikä myöskään olisi toista elämää
odotettavissa.

Tietenkinhän on kyllä totta että Jumalan olemassaolo on uskottava, koska
Pyhä Raamattu niin opettaa, ja että toiselta puolen Pyhää Raamattua on
uskottava, koska se on alkuisin Jumalasta. Onhan usko Jumalan lahja, ja
Hän joka antaa meille armonsa muiden asiain uskomiseen, voipi kyllä
antaa armonsa siihenkin että voimme uskoa hänen itsensä olevan olemassa.
Tätä todistusta emme kuitenkaan voi panna epäuskoisten eteen, sillä
heidän mielestänsä siinä olisi vika, jota ajatustieteessä sanotaan
kehäksi.

Mutta tiedänhän sekä Teidän että muidenkin jumaluusoppineiden myöntävän
että Jumalan oleminen kyllä voidaan _luonnollisella järjellä_ todistaa,
ja opettaahan itse Pyhä Raamattukin että tieto Luojasta on helpompi
saavuttaa kuin monesta luodusta asiasta, vieläpä aina niin helppo, että
tämän tiedon puutetta on pidettävä vikana. Tämä käy ilmi esim.
seuraavista Viis. kirjan 13 luvun sanoista: »Kuitenkaan he (epäjumalain
palvelijat) eivät sentähden ole ilman syytä: sillä jos he ovat niin
paljon ymmärtäneet että he taisivat luontokappaleen niin korkiassa
arvossa pitää, mikseivät he sitten pikemmin häntä löytäneet, joka niiden
Herra on.» Roomalaiskirjeen I luvussa myös sanotaan (pakanoista)
»etteivät he taida itseänsä syyttömiksi sanoa», ja edelleen sanotaan
samassa paikassa: »Sen tähden se kuin taidetaan Jumalasta tuta on heille
tiettävä», josta myös näkyy että kaikki se tieto, mikä meillä saattaa
Jumalasta olla, voidaan johtaa yksinomaan sellaisista perusteista,
joiden alku ja lähde on omassa järjessämme.

Näistä syistä olen pitänyt ikäänkuin omaan tutkimusalaani kuuluvana että
koettaisin saada selville mitenkä tuo todistaminen käy päinsä ja millä
tavalla tieto Jumalasta itse teossa on helpommin ja varmemmin saatavissa
kuin tieto ajallisista asioista.

Mitä taas sieluun tulee, niin ovat kyllä monet arvelleet sitä perin
vaikeaksi tutkia, ovatpa moniaat menneet niinkin pitkälle että ovat
rohjenneet väittää sielun, mikäli inhimillisesti voidaan käsittää,
kuolevan yhdessä ruumiin kanssa, ja ettei päinvastaisella ajatustavalla
muka olisi muuta perustetta kuin pelkkä uskon vakaumus. Tämän
mielipiteen on kuitenkin paavi Leo X:nen johdolla pidetty lateraaninen
kirkolliskokous VIII istunnossaan tuominnut vääräksi ja nimenomaan
kehottanut kristillismielisiä ajattelijoita kumoomaan vastustajain
perustelmia sekä voimainsa mukaan ryhtymään totuutta esittämään. Ja tämä
kirkolliskokouksen lausunto se lopullisesti onkin auttanut minua
voittamaan kaikki epäilykseni nyt esillä olevan yrityksen suhteen.

Lisäksi tulee että monikin jumalaton, kuten tunnettu, ainoastaan sillä
verukkeella kieltäytyy uskomasta Jumalan olemista ja ihmissielun
eriäväisyyttä ruumiista, ettei muka näitä asioita kukaan tähän asti ole
voinut todistaa. Tätä väitettä en tosin suinkaan pidä oikeana. Olen
päinvastoin sitä mieltä että kaikki ne syyt ja perusteet, joita tieteen
suurmiehet ovat näistä kysymyksistä esittäneet, kylläkin ovat
todistusvoimaisia, kun niitä vaan oikein ymmärretään, ja että tuskin on
enään löydettävissäkään yhtään todistusta, jota eivät muut jo ennen
olisi keksineet. Mutta kuitenkin olisi mielestäni hyödyllisin toimenpide
mihin filosofiassa ylipäänsä voidaan ryhtyä, jos parhaat noista
todistuksista saataisiin kerran kaikkiaan perin juurin tutkituiksi sekä
niin tarkalleen ja selvästi esitetyiksi, että niiden vakuuttavaisuus
kaikiksi tuleviksi ajoiksi olisi kaikille tunnettu.

Vihdoin on olemassa henkilöitä, jotka tietävät minun sommitelleen
eräänlaisen menetelmän tieteissä esiintyväin vaikeuksien voittamiseksi.
Menetelmäni ei tosin ole uusi, sillä onhan totuus itse vanhin kaikesta;
mutta on kuitenkin tullut huomatuksi että olen sitä käyttäessäni muissa
tutkimuksissa usein jossakin määrin onnistunut. Näiden tuttavieni
innokkaat pyynnöt ovat sentähden myös osaltaan vaikuttaneet siihen, että
olen pitänyt velvollisuutenani jotakin tässä asiassa yrittää. Mitä olen
saanut aikaan, se on tässä kirjoitelmassa esitettynä.

Tarkoitukseni ei ole ollut laatia mitään täydellistä kokoelmaa kaikista
niistä eri perusteista, joita voidaan esittää kysymyksessä olevain
asiain todistamiseksi, eikähän semmoinen yleensä maksa vaivaakaan paitsi
jos ennen esitetyistä perusteista ei yksikään olisi kyllin pätevä. Olen
ottanut käsitelläkseni ainoastaan alkuperäisimmät ja tärkeimmät
perussyyt, ja tuloksena rohkenen väittää olevan todistukset, jotka ovat
ehdottomasti varmoja ja sitovia. Voinpa lisätä etten luule ihmisnerolle
olevan mahdollista koskaan vast'edeskään sen parempia keksiä. Asian
suuri tärkeys ja Jumalan kunnia, joka koko tässä yrityksessä on ollut
silmämääränäni, vaativat näet minua tällä kertaa puhumaan omista
toimistani jonkun verran vapaammin kuin mitä tapani muutoin myöntäisi.

Mutta vaikkapa todistukseni itsessään mielestäni ovatkin varmoja ja
sitovia, niin en kuitenkaan saata luottaa siihen että olisin saanut
niiden esitystä muodonkin puolesta sovitetuksi joka miehen käsityskykyä
myöten. Suuretieteessäkin tavataan monta Arkhimedeen, Apolloniuksen,
Pappuksen y. m. kirjoittamaa todistelmaa, joita kyllä kaikki pitävät
sitovina sekä varmoina, ne kun eivät sisällä mitään, joka erinänsä
katsottuna ei olisi varsin helppoa käsittää, eikä liioin mitään, jossa
edellinen ei olisi tarkassa yhteydessä seuraavan kanssa. Mutta
ainoastaan aniharvat niitä todella ymmärtävät, syystä että todistelmat
ovat pitkänpuoleisia ja vaativat lukijalta erittäin suurta
tarkkaavaisuutta. Samoin pelkään että nämäkin tässä esittämäni
todistukset, vaikka ne selvyyden ja varmuuden puolesta luullakseni
ovatkin suuretieteellisten vertaisia, ehkäpä etevämpiäkin, kuitenkin
monelta jäävät käsittämättä osittain siitä syystä että nämäkin ovat
kohtalaisen pitkiä ja toinen toisestaan riippuvaisia, osittain ja ennen
kaikkia sen vuoksi että ne vaativat ennakkoluuloista täysin vapaata ja
aistimien vaikutuksesta helposti irtautuvaa ajatuskykyä. Huomattava on
myöskin etteivät metafyysilliset taipumukset maailmassa suinkaan ole
voittopuolella suuretieteellisiin verraten.

Vieläkin on eriäväisyyttä olemassa siinä kohden että, kun kaikki
vahvasti uskovat ettei suuretieteessä kirjoiteta mitään, jota ei
samalla pätevästi todisteta, tietämättömät tämän aineen suhteen useammin
erehtyvät hyväksyessään vääriä oppilauselmia, kun näet tahtovat olla
niitä ymmärtävinänsä, kuin siinä että kiistäisivät ja vastustaisivat
oikeita. Filosofian laita on päinvastainen. Tässä tieteessä ei yleensä
luulla olevan mitään, jota ei voisi sekä puolustaa että vastustaa. Senpä
tähden harvat siinä viitsivätkään etsiä totuutta; paljoa useammat
sitävastoin havittelevat neron kunniata siitä, että mukamas uskaltavat
vastustaa ylevimpiäkin totuuksia.

Kun siis tässä esittämäni todistukset, minkä arvoisia ne muuten
olisivatkin, kuuluvat filosofian alalle, niin en voi toivoa saavuttavani
niillä suurtakaan tyydytystä vaivastani ellei Teidän isällinen
suojeluksenne tule minulle avuksi. Sillä niin korkea ajatus on kaikilla
ihmisillä Teidän Tiedekunnastanne, niin suuri kunnioitus liittyy
Sorbonnen nimeen, että saavuttamanne luottamus ei ainoastaan uskon
asioissa ole suurin mikä pyhien kirkolliskokousten jälkeen koskaan on
tullut minkään seuran osaksi, vaan ettei myöskään inhimillisen
filosofian alalla missään katsota olevan tavattavissa suurempaa älyn
terävyyttä ja perinpohjaisuutta eikä arvosteluissa suurempaa
puolueettomuutta ja viisautta.

Näin ollen olisi kirjaseni menestys taattu, jos Te vain suvaitsette
ottaa sen suosiollisen huolenpitonne esineeksi, nimittäin ensiksikin
korjataksenne siinä olevat virheet. Sillä hyvin muistaen ei ainoastaan
inhimillisen heikkouteni vaan myöskin tietojeni riittämättömyyden en
tahdo väittääkään että teokseni olisi kokonaan vapaa erehdyksistä.
Edelleen olisivat sellaiset kohdat, jotka joko ovat jääneet
esityksestäni kokonaan pois taikka eivät ole saaneet siinä lopullista
valmistelua ja silitystä tai kaipaavat laveampaa selittämistä,
lisättävät, viimeisteltävät, selvennettävät, joko Teidän itsenne taikka
edes minun toimestani, sittenkuin olen saanut niistä Teiltä tarpeelliset
huomautukset.

Lopuksi toivoisin että, sittenkuin ne kirjassani esitetyt perussyyt,
joihin todistukset Jumalasta ja sielun ominaisesta olemuksesta
ruumiiseen verraten nojautuvat, ovat saatetut siihen muodolliseen
selvyyteen, johon luulen niitä voitavan saattaa, nimittäin sellaiseen
että niitä täytyy pitää täysin tarkkoina todistuksina näistä asioista,
Te tahtoisitte ne semmoisiksi julistaa ja sen julkisella
todistuksellanne vahvistaa. Jos tämä tapahtuu, niin en rahtuakaan epäile
että kaikki ne harhaluulot, joita näistä kysymyksistä koskaan on ollut
olemassa, pian katoavat ihmisten mielistä. Sillä totuuden oma voima on
helposti vaikuttava, että muut älykkäät ja oppineet miehet yhtyvät
Teidän mielipiteesenne, ja Teidän arvollisuutenne taas varmaan tekee
sen, että jumalankieltäjät, jotka tavallisesti ovat enemmän
pintapuolisia rikkiviisaita kuin nerokkaita ja oppineita, lakkaavat
hangottelemasta vastaan, vieläpä ehkä itsekin yhtyvät puolustamaan näitä
perusteluja, joita tietävät kaikkein järkeväin ihmisten pitävän
tieteellisinä todistuksina, jotta näet ei näyttäisi siltä etteivät he
pysty niitä käsittämään. Näin monenkertaiset todistukset synnyttävät
vihdoin täydellisen luottamuksen eikä koko maailmassa tule enään olemaan
ihmistä, joka rohkenisi epäillä Jumalan olemista tai sielun oleellista
eriäväisyyttä ruumiista.

Kuinka suuri hyöty tästä koituisi, sen voi Teidän erinomainen
viisautenne parhaiten arvostella, eikä laveampi suosittelu tässä Jumalan
ja uskontomme asiassa olekaan paikallaan minun puoleltani Teille, joissa
katolisella kirkollamme aina on ollut vankimmat pylväänsä.



ESIPUHE LUKIJALLE.


Kysymyksiä Jumalasta ja ihmisen sielusta olen jo tätä ennen lyhyesti
käsitellyt ranskankielisessä kirjassani »Discours de la méthode»
vuodelta 1637. Tarkoituksenani ei silloin kuitenkaan ollut näiden asiain
perinpohjainen tutkiminen. Päinvastoin oli kysymysten käsittely
mainitussa teoksessa niin sanoakseni ainoastaan »maisteleva.» Tahdoin
näet lukijain arvosteluista saada osviittoja näiden asiain vastaiseen
syvällisempään käsittelemiseen. Ja varmaanpa ovatkin nämä kysymykset
itsessään siksi tärkeitä että niitä kyllä kannattaa ottaa puheiksi
useamman kuin yhden kerran. Toisekseen on se menettelytapakin, jota olen
näissä tutkimuksissani käyttänyt, siksi uusi ja yleisestä tavasta
poikkeava, ettei se mielestäni hyvästi sovellu laveammin esitettäväksi
ranskankielisessä, suuren yleisön käsiin aiotussa kirjassa, josta
heikompiälyisetkin helposti voisivat ottaa aihetta yritelläkseen
käyttämään samaa menettelöä.

Äskenmainitussa teoksessani kehotin kaikkia, jotka huomaisivat
kirjoituksissani jotakin vastustettavaa tai moitittavaa,
hyväntahtoisesti siitä minulle huomauttamaan. Nyt puheena oleviin
kysymyksiin nähden on kuitenkin esitetty ainoastaan kaksi
vastaväitettä, jotka ansaitsevat huomiota. Niihin on minun siis tässä
ensin lyhyesti vastattava, ennenkuin ryhdyn itse kysymyksiä tarkemmin
selvittelemään.

Ensiksikin on väitetty ettei siitä, että sielu, kääntyessään omaa
itseänsä katselemaan, ei _havaitse_ olevansa mitään muuta kuin pelkkä
ajatteleva olio, suinkaan seuraa että sielun olemus todellisuudessa
_olisi_ ainoastaan siinä että se on ajatteleva olio, siinä merkityksessä
nimittäin, että sana _ainoastaan_ sulkisi pois kaikki muut määreet,
joita ehkä voitaisiin pitää sielun olemukseen kuuluvina. Tähän
väitteeseen vastaan etten minäkään ole tahtonut puheena olevassa
kirjassani sulkea noita toisia määreitä sielun olemuksesta pois itse
asian olennaiseen luontoon nähden (josta silloin ei ollut
kysymystäkään), vaan ainoastaan mitä omaan havaitsemiseeni tulee.
Tarkoitukseni oli siis vain väittää etten minä puolestani _huomaa_
itsessäni mitään muuta sellaista, jonka tietäisin kuuluvan omaan
olemukseeni, kuin juuri ja yksin sen, että olen ajatteleva olio, toisin
sanoen olio, jossa on ajattelemisen kyky. Seuraavassa sitä vastoin tulen
osottamaan mitenkä siitä etten tiedä mitään muuta olemukseeni kuuluvan,
seuraa se, ettei siihen todella muuta kuulukaan.

Toinen vastaväite tarkoittaa sanoa ettei muka siitä, että tietoisuuteeni
sisältyy erään minua täydellisemmän olennon mielle, vielä seuraa että
tuo mielle todella olisi minua täydellisempi, ja paljoa vähemmin sitä,
että mielteen edustama olento myöskin olisi olemassa. Tähän vastaan
ensiksikin huomauttamalla että sanaa mielle, idea, käytetään kahdessa
merkityksessä, nimittäin toiselta puolen osottamaan mieltämistoimintoa
ja toiselta puolen tarkoittamaan itse sitä oliota, jota mielle edustaa.
Ensinmainitussa merkityksessä tietysti ei käy sanominen että mielle
olisi minua, tekijäänsä täydellisempi. Jälkimmäisessä sitävastoin voipi
mielle-sanalla merkitty olio, vaikka sitä ei oletetakaan olevaksi
muualla kuin ajattelevassa ymmärryksessä, kuitenkin oman olemuksensa
luonnon puolesta olla minua täydellisempi. Mitenkä taas yksistään siitä
että minussa on minua itseäni täydellisemmän olion aate, seuraa tuon
olion todellinen olemassaolo, tulee seuraavassa seikkaperäisesti
esitettäväksi.

Paitsi näitä kahta vastaväitettä olen tosin saanut nähdä pari melkoisen
pitkää kyhäelmää, joiden sisällys kuitenkaan ei ole tähdätty minun
näistä asioista esittämiäni perusteluja vastaan, vaan koetetaan niissä
jumalankieltäjäin yleislauselmista lainatuilla todisteilla ahdistaa
niitä johtopäätöksiä joihin olen tullut. Mutta moisilla todisteillahan
ei voi olla mitään arvoa niiden silmissä, jotka pystyvät ymmärtämään
minun perustelujani, ja n. s. suuren enemmistön arvostelut taas ovat
siksi nurinkuriset ja häilyväiset että yleensä uskotaan sitä mitä
ensiksi kuullaan, olkoonpa se kuinka väärää ja mieletöntä tahansa, jota
vastoin myöhemmin esitetty oikea ja varma ajatuskanta, jossa edellinen
osotetaan vääräksi, tavallisesti hyljätään. Näistä syistä en rupea tässä
antamaan noihin kyhäelmiin mitään seikkaperäistä vastausta, jotta en
tarvitseisi ruveta niitä itseäänkin tässä toistelemaan.

Sen verran olkoon ylipäiten sanottu että perustuksena kaikkeen siihen
mitä ateistiselta taholta tavallisesti hoetaan Jumalan olevaisuutta
vastaan, on se väite, että Jumalalla muka kuvitellaan olevan
inhimillisiä intohimoja taikka että ihmisjärjelle aiheettomasti
omistetaan sellainen voima ja viisaus että pyrimme määrittelemään ja
käsittämään mitä Jumala voi ja mitä hänen tulee tehdä. Mutta kun vain
pidämme mielessämme sen erotuksen että meidän järkemme on äärellinen,
Jumala sitävastoin käsittämätön ja ääretön, niin eivät nämä seikat tee
mitään vaikeuksia.

Tavallansa olen siis saanut tietää mitä ihmisillä on ajatuskannastani
sanottavana ja ryhdyn nyt tässä uudelleen käsittelemään noita samoja
kysymyksiä Jumalan ja sielun olemuksesta, samalla kosketellen koko
metafysiikan alkuperustuksia. Mitään yleisön kiitosta en tästä odota
enkä liioin suurta lukijakuntaakaan. Enpä edes suosittele teostani
luettavaksikaan muille kuin niille, jotka ottavat vaivaksensa seurata
mukanani vakavan miettimisen vaikealla polulla, henkilöille sellaisille,
jotka sekä voivat että tahtovat vapauttaa järkensä aistien maailmasta
sekä samalla kaikista ennakkoluuloista, mutta joita, kuten hyvin tiedän,
on varsin vähän olemassa. Mitä taas tulee niihin, jotka eivät viitsi
pyrkiä käsittämään todistelujeni koko juoksua ja keskinäistä yhteyttä,
vaan tähtäävät viisastelunsa, kuten monellakin on tapana, yksityisiin
lauseisiin, niin en luule heidän tämän kirjan lukemisesta suuriakaan
kostuvan. Mahdollista kyllä että he monessakin kohden löytävät
tilaisuutta laskeaksensa jonkun nokkelan kompisanan, mutta tuskinpa
lienee heillä esiintuotavana mitään, joka olisi omiansa saattamaan minua
ahdinkoon taikka edes ansaitsisi vastaamista.

Mutta voipihan olla muitakin, joita kirjani ei voi ensi silmäyksellä
tyydyttää, ja samoin olisi liian vaateliasta jos luulisin saattavani
edeltäpäin arvata mikä kohta minkin mielestä tuntuu vaikealta. Sen
vuoksi tulen näissä mietelmissä ensiksi esittämään juuri ne ajatukset,
joiden avulla itse mielestäni olen päässyt varmaan ja selvään totuuden
käsittämiseen, nähdäkseni voisinko ehkä vakuuttaa muita samoilla
perusteilla, joiden avulla itse olen saavuttanut vakaumukseni. Sen
jälkeen otan vastatakseni eräiden oppineiden neromiesten muistutuksiin,
joiden tutkittavana nämä mietelmät ovat olleet ennenkuin ne painosta
julkaistiin. He ovat nimittäin tehneet mietelmiäni vastaan siksi paljon
ja erilaisia huomautuksia, ettei toivoakseni muille voine johtua mieleen
mitään vähänkään arvokkaampaa vastaväitettä, jota edelliset eivät jo
olisi kosketelleet.

Pyydän siis lukijoitani mitä hartaimmin jättämään loppuarvostelunsa
muodostamisen siksi kuin hyväntahtoisesti ovat lukeneet läpi myöskin
ylempänä mainitsemani muistutukset ja kaikki niihin antamani
vastaselitykset.



YLEISSILMÄYS SEURAAVAAN KUUTEEN MIETELMÄÄN.


Ensimmäisessä esitetään ne syyt, joiden nojalla voimme epäillä kaikkea
mitä tiedämme, varsinkin mitä aineellisiin esineihin tulee, niinkauan
kuin meillä ei ole sen parempia perustuksia tieteillemme, kuin mitä
tähän asti on ollut. Tämän perinpohjaisen epäilemisen hyöty, joka tosin
täydessä selvyydessään ilmenee vasta tuonnempana, on etenkin siinä, että
se vapauttaa meidät kaikista ennakkoluuloista, valmistaa henkeämme
irtautumaan aistien vaikutuksista ja vihdoin tekee vastaisen epäilemisen
mahdottomaksi kaiken sen suhteen, minkä kerran tästä epäilyksestä
päästyämme olemme havainneet todeksi.

Toisessa mietelmässä henki, käyttäen sille ominaista vapautta, otaksuu
olemattomaksi kaikki semmoisetkin, joiden olemassa olosta voi olla
vähintäkään epäilystä, mutta käsittää samalla kerrassaan mahdottomaksi
ettei ainakin henki itse olisi olemassa. Tämä huomio on erittäin
suuriarvoinen, sillä täten on samalla löydetty peruste, jonka mukaan
henki voi päättää mitä siihen itseensä, toisin sanoen ihmisen älylliseen
puoleen, ja mitä ruumiiseen kuuluu. Mutta koska monikin ehkä jo tässä
kohden voipi odottaa todistuksia sielun kuolemattomuudesta, täytyy minun
tässä huomauttaa, että olen kokenut tyystin noudattaa sitä periaatetta,
etten kirjoita mitään, jota en samalla tarkalleen todista, ja etten siis
ole voinut aineen järjestämisessä noudattaa muuta sääntöä kuin mitä
suuretieteilijät yleensä käyttävät, nimittäin että ensin esitän kaikki
ne lausekkeet, joista tutkimuksen alainen väitelmä riippuu, ja vasta
sitten käyn tekemään johtopäätöksiä itse väitelmästä. Tulee huomata että
tietoon sielun kuolemattomuudesta tarvitaan ennen kaikkea mahdollisimman
selvä ja ruumiiseen kohdistuvista mietteistä vapaa käsitys sielun
olemuksesta, ja tämä onkin nyt puheena olevassa mietelmässä saavutettu.
Mutta sitäpaitsi tarvitsee meidän samaa tarkoitusta varten tietää, että
kaikki mitä me selvästi ja täsmälleen tajuamme, todella on juuri sitä ja
sellaista miksi me sen siten tajuamme. Tätä viimemainittua seikkaa taas
ei ole käynyt todistaminen ennenkuin neljännessä mietelmässä. Edelleen
on aineen olemus tarkalleen selvitettävä, mikä tapahtuu osittain
toisessa, osittain viidennessä ja kuudennessa mietelmässä. Näistä
seikoista vuorostaan johtuu, että kaikki ne oliot, jotka äsken
mainitulla tavalla tajutaan erinäisiksi substanseiksi, niinkuin sielu ja
ruumis, todella ovatkin oleellisesti toisistaan eriäviä substanseja,
mikä johtopäätös on tehtynä kuudennessa mietelmässä. Mutta
viimeksimainittu lauseke tulee vielä samassa kuudennessa mietelmässä
vahvistetuksi sillä, ettemme voi käsittää mitään aineellista kappaletta
muuksi kuin jakautuvaksi emmekä päinvastoin henkeä muuksi kuin
jakautumattomaksi, sillä emmehän saata ajatella esim. keskikohtaa
jossakin henkioliossa, mikä kyllä käy päinsä aineelliseen kappaleesen
nähden, olkoonpa se kuinka pieni hyvänsä. Näkyy siis että henki ja
aineellinen kappale eivät ole ainoastaan oleellisesti toisistaan
eriäväisiä, vaan vielä tavallansa toisilleen vastakkaisiakin. Pitemmälle
ei asian esitys tässä kirjassa ulotu, sillä yhdeltä puolen riittää se,
mihin ylempänä on viitattu, osottamaan ettei ruumiin kuolemasta suinkaan
seuraa sielun kuolema, ja siis valmistamaan ihmisille toisen elämän
toivoa, ja toiselta puolen ovat ne edellytykset, joista sielun
kuolemattomuus voidaan johtaa, yhteydessä koko fysiikin esityksen
kanssa. Täytyy näet ensiksikin tietää, että kaikki substansit ylipäänsä,
eli siis ne oliot, joiden olemassa olo edellyttää välitöntä luomistointa
Jumalan puolelta, ovat luonnostaan häviämättömät eivätkä koskaan lakkaa
olemasta, ellei sama Jumala kiellä niiltä myötävaikutustaan ja tee niitä
jälleen tyhjäksi. Edelleen on huomattava että näin ollen myöskin aine
kaikkein aineellisten kappalten yleinen emäs ja alusta, on substansi,
eikä siis koskaan häviä, mutta että ihmisen ruumis, siinä määrin kuin se
eriää muista kappaleista, on kokoonpantu ainoastaan vissillä tapaa
muodostuneista ja asentonsa puolesta toisiinsa suhteutuvista jäsenistä
ynnä muista satunnaismääreistä eli aksidenseistä. Ihmishenki sitävastoin
ei ole tuolla tavalla kokoon pantu mistään satunnaismääreistä, vaan on
se olemukseltaan puhdas substansi. Sillä jos hengen satunnaismääreitä,
niinkuin käsittämistä, tahtomista, havaitsemista, muutetaan, niin ei
siitä seuraa että itse henki olemukseltaan muuttuisi joksikin toiseksi.
Mutta ihmisruumis muuttuu oleellisesti toiseksi, jos vaan muutamienkin
jäsenten muotoa muutetaan. Tästä taas seuraa että ruumis kuoleman kautta
vallan helposti häviää ja lakkaa olemasta, mutta että sielu oman
luontonsa mukaan on kuolematon.

Kolmannessa mietelmässä olen esittänyt omintakeisen todistuksen Jumalan
olemisesta ja selvittänyt sen mielestäni riittävän laveasti. Mutta kun
tarkoitukseni oli saada lukijan ajatusta niin paljon kuin mahdollista
pysytetyksi vapaana aistien vaikutuksista enkä sen vuoksi ole tässä
kohden käyttänyt mitään aistillisesta maailmasta lainattuja vertauskuvia
esityksen valaisemiseksi, niin voi kyllä olla, että monikin paikka on
jäänyt liian himmeäksi ja vaikeaksi käsittää. Kuitenkin toivon että nuo
vaikeudet tuonnempana saadaan poistetuksi, nimittäin vastauksissani
edellä mainittuihin vastaväitteisiin. Tämä koskee m. m. etenkin
todistelmaani siitä että meissä oleva ehdottomasti täydellisen olennon
mielle sisältää niin paljon ajateltua todellisuutta (realitas
objectiva),[1] että sen alkusyyn myös täytyy olla ehdottomasti
täydellisen. Tätä seikkaa valaistaan mainituissa vastauksissa
vertauksella taitehikkaasti tehtyyn koneeseen, jonka mielle on jonkun
taitoniekan ajatuksissa. Sillä niinkuin tässä mielteessä ilmenevällä
ajatellulla koneella täytyy olla joku alkusyynsä, nimittäin taitoniekan
tieto, joko se sitten on alkuperin hänen omansa taikka jonkun toisen
hänelle antama, samoin täytyy meissä olevan jumalanmielteen alkusyynä
olla itse Jumala.

[1] Skolastisesta filosofiasta periytynyt käsite "realitas obiectiva"
tarkoittaa todellisuutta (esim. jotakin oliota) semmoisena kuin se on
ajattelevan henkiolennon tajunnassa. Sen vastakohta on "realitas
formalis sive actualis" = todellisuus semmoisena kuin se on. Edellinen
on tässä kirjassa käännetty sanoilla "ajateltu todellisuus",
jälkimmäinen sanoilla "tosiasiallinen todellisuus." Sopisi ehkä myös
sanoa yleislaatuinen (obiectiva) ja ominaislaatuinen (formalis)
todellisuus, katsoen siihen että olio käsitteessä on ainoastaan eräiden
enemmän tai vähemmän yleisten tuntomerkkiensä edustamana; empiirisessä
todellisuudessa se sitä vastoin esiintyy kaikkine ominaisine
tuntomerkkeineen. *Suomentaja*.

Neljännessä, mietelmässä todistetaan että kaikki, minkä selvään ja
täsmälleen tajuamme, on totta, ja samalla osotetaan ajatustemme
epätotuuden syy. Nämä seikat ovatkin tarpeelliset tietää yhtä hyvin
edellä saavutettujen tulosten varmistamiseksi kuin seuraavan esityksen
ymmärtämiseen. Tässä on kuitenkin huomattava ettei nyt puheena olevassa
mietelmässä lainkaan ole kysymystä synnistä eli erhetyksestä hyvän ja
pahan noudattamisessa, vaan ainoastaan erhetyksestä johon joudumme toden
ja epätoden erottamisessa toisistaan arvostelmain avulla. Eikä tässä
liioin tarkoiteta uskon eikä siveellisen elämän asioita, vaan ainoastaan
puhtaasti spekulatiivisia, pelkän luonnollisen järjen avulla tutkittavia
totuuksia.

Viidennessä mietelmässä, jossa m. m. annetaan yleispiirteinen selitys
aineellisesta luonnosta, esitetään sitäpaitsi uusi todistus Jumalan
olemisesta. Tämänkin suhteen saattaa ilmestyä joitakuita vaikeuksia,
jotka saavat ratkaisunsa vastauksissa vastaväitteisiin. Edelleen
osotetaan todeksi että itse mittausopillisten todistelmainkin varmuus
riippuu siitä, että meillä on tietoa Jumalasta.

Kuudennessa mietelmässä esitetään järjen eli ajatuskyvyn (intellectio)
eriäväisyys mielikuvituksesta; selitellään tätä eriäväisyyttä osottavat
tuntomerkit; todistetaan hengen oleellinen eriäväisyys ruumiista; mutta
osotetaan samalla että nämä kaksi kuitenkin ovat niin kiinteässä
yhteydessä keskenään, että ne tavallaan muodostavat yhden kokonaisuuden.
Edelleen tarkastellaan niitä erhetyksiä, joita aistien vaikutuksesta
tavallisesti syntyy, ja esitetään keinoja niiden välttämiseksi. Lopuksi
tehdään selkoa kaikista niistä perusteista yleensä joista voidaan
päättää että aineellisia kappaleita on olemassa. Todistuksina itse
siihen asiaan, jonka todenperäisyydestä on kysymys, nimittäin että
ulkoinen maailma todellakin on olemassa, että ihmisellä on ruumis
j. n. e., ei näillä perusteluilla tosin ole suurta merkitystä, näitä
asioita kun ei kukaan järjellinen ihminen ole koskaan todenteolla
epäillyt. Mutta lähempi tarkastus osottaa, että nämä todistelmat
varmuudessa ja selvyydessä eivät vedä vertoja niille, joiden avulla
vastaavat tiedot omasta hengestämme ja Jumalasta ovat saavutetut, niin
että juuri viimeksimainitut todistukset ovat varmimmat ja selkeimmät
kaikista, mitä ihmisnero ylipäänsä kykenee käsittämään. Ja tämän seikan
todistaminen se on ollutkin näiden mietelmieni varsinaisena
silmämääränä. Ne muut kysymykset, joita esityksessä tilapäisesti
kosketellaan, eivät siis tässä kaipaa erityistä selontekoa.



METAFYYSILLISIÄ MIETELMIÄ, JOISSA TODISTETAAN JUMALAN OLEMASSA-OLO JA
SIELUN ERIÄVÄISYYS RUUMIISTA.



ENSIMMÄINEN MIETELMÄ.

_Mitä kaikkea voimme epäillä?_


Jo moniaita vuosia sitten tulin huomanneeksi, miten monta väärää tietoa
olin nuoruudessani uskonut todeksi ja omistanut itselleni ja miten
epäiltävää oli kaikki mitä niiden nojalla olin myöhemmin rakentanut.
Täytyisi siis vielä kerran elämässäni mullistaa koko tietoisuuteni
sisällys ylös alaisin ja, pohjia myöten, ensimmäisistä alkeista saakka
alkaa kaikki uudelleen, jos mieli saada mitään varmaa ja pysyväistä
tieteissä aikoihin. Työ näytti mahdottoman suurelta. Päätin sentähden
odottaa kypsyneempää ikää, ikää joka olisi tieteelliseen työhön
soveliain mitä konsaan voin saavuttaa. Aikaa on siitä kulunut. Olen jo
viivytellyt niin kauan, että toiminnan kalliit hetket ovat
tuhlautumaisillaan tyhjään tuumailuun. Onneksi siis olen tänään päässyt
työhön käsiksi. Mieleni on huolista irti. Ei mikään häiritse rauhaani.
Vetäydyn yksinäisyyteen ja olen nyt vihdoinkin yhtä valmis kuin vapaa
heittämään nurin kaikki entiset mielipiteeni. Tarpeetonta on kuitenkin
ryhtyä todistuksilla näyttämään niitä kaikkia vääriksi, ja tuskinpa
sellainen päämäärä koskaan olisi saavutettavissakaan. Vaan kun jo terve
käytännöllinen järki opettaa, että on yhtä paljon syytä olla uskomatta
sellaista, mikä ei ole täysin varmaa ja epäilemätöntä, kuin sitäkin,
joka on ilmeisesti väärää, niin voin huoleti hyljätä kaikki vanhat
tietoni, jos vaan tulen huomanneeksi että niissä jokaisessa on jotain
epäilemisen aihetta. Mutta tarpeetonta on tätä varten ryhtyä siihen
suunnattomaan työhön, jota niiden tarkastaminen yksitellen vaatisi. Kun
perustukset on kaivettu pois, hajoaa rakennus itsestään. Käyn siis
suoraa päätä niiden alkukäsitteiden kimppuun, joihin kaikki ennen
todeksi uskomani tiedot nojautuivat.

Kaikki ne tiedot, joita tähän asti olen pitänyt varmimpina totuuksina,
olen saanut tajuntaani joko aisteista itsestään tahi aistien
välityksillä muualta. Aistien olen huomannut joskus pettävän, ja
vaatiihan aivan jokapäiväinen varovaisuus, ettei pidä koskaan
täydellisesti uskoa ketään, joka vaan kerrankin on minua pettänyt.

Mutta ehkäpä on kuitenkin asia niin, että jos kohta aistit moniaiden
pikkuisten ja etäällä olevain esineiden suhteen pettävät, ne kuitenkin
muissa tapauksissa antavat aivan epäämättömiä tietoja, esim. että minä
nyt olen tässä, istun lieden ääressä talvinen takki ylläni,
paperipalanen kädessäni j. n. e. Entä nämä käteni ja koko ruumiini,
mitenkä kävisi kieltäminen että nämä kaikki ovat minun, ellen kuvittele
itseäni eräänlaiseksi mielisairaaksi, joiden aivot heikkomielisyys on
pimittänyt siihen määrään, että myötäänsä hokevat olevansa esim.
kuninkaita, vaikka ovat rutiköyhiä, kävelevänsä purppuravaatteissa,
vaikka itse teossa ovat ilkosen alasti, että heillä on pää savesta, että
koko mies on kurpitsi, lasista tehty t. m. s. Mutta hehän ovat
mielettömiä, enkä tosiaan näyttäisi mielevämmältä minäkään, jos itseäni
heihin vertaisin.

Tämähän kuuluisi joltakin--ellen vain olisi hyvinkin tottunut siihen,
että nukkuessani öisin näen unia ja olen silloin samojen ja joskus
vieläkin hullunkurisempien luulotusten alaisena, kuin nuo mielettömät
valveilla ollessaan, saati sitten että koska tahansa voi tapahtua että
yöllä maatessani olen olevinani varma näin tavallisista asioista kuin
että olen tässä, istun takki ylläni lieden ääressä, vaikka itse teossa
makaan riisuuntuneena vuoteella, peittojen ja patjojen välissä.

No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä
paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin
hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin
selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.

Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen
unissani ajatellut aivan samoin--ja pettynyt. Tarkemmin tätä
ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä
tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein
ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua
uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.

Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis
näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan
päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on
tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai
kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen
näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät
ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja
etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini
olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia.
Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin
sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja
olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri
eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin
siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen
nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma
valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla
todellisia värejä.

Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen,
mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin
olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin
todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja
yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä
ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat
itsessään todellisia tahi ei.

Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin
ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin
paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää
epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen,
samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen
esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja
muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja
yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden
käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät
varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi,
samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta
siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.

Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus,
että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin
sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin,
että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja
paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki
ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt
käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme,
lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa
minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn
juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti
toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen
olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda
minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman
syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole
asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan
kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki
muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä
vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön,
mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko
jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen
työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän
myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja
epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin
olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy
epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.

Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään
muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen
uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi
epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä
kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä.
Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin
kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.

Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut,
on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat
tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja
jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni,
melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin
myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne
todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on
osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on
paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi.
Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen
suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni
vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta
pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa
arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin
se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä
erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni,
sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni
suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.

Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan
joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa
yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot,
äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin
sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni
pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa
eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla
sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja
pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden
perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa
voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota
petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän
sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.

Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni
ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki,
joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin
vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa
unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani
uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä
äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs
valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo
kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.



TOINEN MIETELMÄ.

_Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista._


Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten
enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat
ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja
niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida
pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen
samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä
on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen
kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen
varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen
siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata
kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon
sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi
onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän
varmaa.

Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että
koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini
esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus,
liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on
totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä
tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole
olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa
joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä
ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä
voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä
itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja
eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin
kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman
niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään,
ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo
tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin:
kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin
vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas
petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan
olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä.
Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä
aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani
jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy
lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on
totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.

Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen?
Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu
olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä
juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi.
Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin
näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut
kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää
vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin
mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko
järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä
olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta
useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten
saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen
mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä
olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko
tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin
ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin,
aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle.
Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka
kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman
tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain
osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut
olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan
tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen
mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä
ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää
vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut
kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi
hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei
itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä.
Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut
kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että
eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.

Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla
sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua
minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on
vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin
olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan.
Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä
niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun
ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin
kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman
ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin
aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen?
Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi
erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta
kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan
tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan
lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi
ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio,
toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,--sanoja joiden merkitys
minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin
todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä
muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin.
Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en
myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai
hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei
näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin
olen jotain.

Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan
olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat
siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista
väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän.
Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen
tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi
riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja
jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo
sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua
erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos
mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan
ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä
katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen
olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu
aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia.
Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri
mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt
hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä
kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani
saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi
käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin
mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni
mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa
henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään
käsitykseen omasta itsestään.

Mutta mitä siis olen?

--Olen ajatteleva olio.

Mitä on ajatteleva olio?

--Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova,
hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos
vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne
eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein
kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän
tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan
tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen
mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia
aisteista?--Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin
että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat
nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin
että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle
ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä
onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin
ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi
saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan
mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine
todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja
muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen
joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien
välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä
aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa.
Mutta ainakin minä _olen näkevinäni_, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä.
Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota
aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei
ole muuta kuin ajattelemista.

Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta
yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto
aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita
aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin
tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin
kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan
olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on
totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä
tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota
oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se
vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen
sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin
pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä,
joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim.
kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita
yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran
hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis
esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta
eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien
tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova,
kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se
äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät
tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan
tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen
liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu
haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni
juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja
napauttaessa se ei äännähdä.

Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan
ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa,
joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään
niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä
oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta
vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen,
nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien
lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken
ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt
sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se,
joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä
jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan
kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista,
taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja
muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy
muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä
kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on
mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta
mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia,
josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla
mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse
ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa
ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja
suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan
luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien
muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut.
Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän
vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet
juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi
ymmärtää.

Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään
ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota
kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin
arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä
koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai
kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa
olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka
taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran
kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen
todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen
järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan
ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen
puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse
vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai
muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että
vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä
tajunnalla,--ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän
kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin,
vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden
sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta
päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen
ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse
teossa tajuankin arvostelukyvylläni.

Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa
ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin.
Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on
täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin
tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla
eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin
vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys
tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli
ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni
senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä
eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset
ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi
riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen,
vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran
erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.

Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta
itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin
hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän
vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja
varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos
päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa
juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin
minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen,
todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole
silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on
etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni,
ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan
olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni,
ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla
tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se
mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni
oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi
sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai
kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin
on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä
täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua
tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse
kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa
itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia,
jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin
aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä
vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.

Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän,
ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien
eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis
tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella
älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen
olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta
hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä
haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän
mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.



KOLMAS MIETELMÄ.

_Jumalan olemisesta._


Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki
aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten
kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun
ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä,
tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa
itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen
ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja
toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja
aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani
ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on
kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja
mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa
sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti
olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko
minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma
siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä
siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään
mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta,
joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja
täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti
ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta,
jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja
täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta.
Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että _totta on kaikki
se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän_.

Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka
kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat
siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä
käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä
aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan _selvästi_
tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei
muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on
mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin,
jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka
todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni
oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden
kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin
erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen
oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.

Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja
mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s.,
käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo
tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä
tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi
voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä
minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta
juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla
tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut
erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni
silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin,
jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin
vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön
minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan
sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin
olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi
koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa.
Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme
ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista,
joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun
vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi
sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään
Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen
(Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin
sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys
poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: _onko mitään
Jumalaa olemassa_, ja jos on _voiko hän olla pettäjä_? Sillä niin kauan
kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen
muistakin asioista mahdoton.

Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri
luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan,
tosia tai epätosia.

Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä
oikeastaan sopii nimittää _mielteiksi_ eli ideoiksi, esim. ihmisen,
khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee
joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin
samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni
kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin
kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia
eli affekteja, osaksi arvostelmia.

Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi
olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä
joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan
yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei
myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä;
sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei
ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä
sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa
täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys
arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet
joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos
pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina
enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa
aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.

Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä,
toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys
siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole
tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä
olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen
kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat
ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni
ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet
vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla
ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä
niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.

Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät
ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä
tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden
esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli
kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo
mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta
itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim.
tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo
aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta
esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti
mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen,
lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta
hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on
oikeutettu.

Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä
ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä
ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun
enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä
tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki
minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi
ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä,
johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi
osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten
viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut
niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän
ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa
osottaisin niille suurempaa luottamusta.

Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun
tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden
välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista
esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa
sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani
riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon
kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen
huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista
avustusta esineiden puolelta.

Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun
todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden
tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut
monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla
esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin
aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa
saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen
auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen
eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin
muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on
useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi
olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni
mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka
pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.

Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että
ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi
jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli
kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan
yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.

Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko
todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden
mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan
mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta
huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa
minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista
esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä
kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin
suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua
todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat
ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden
satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen
mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä,
kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi
häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden,
jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.

Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan
vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa.
Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja
mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä
olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja
ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän
todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä
johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin
seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen
eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on
nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole
mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa,
jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta
esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä,
jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä,
taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole
mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei
sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä
täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen
lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei
sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon
todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei
tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli
tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että
mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain
on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin
minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta,
jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas
itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu
asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon
tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos
otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on
olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin
tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa,
joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan
ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se
kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla
alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei
todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi
mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että
pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan
samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu
olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin
soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille,
ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman
luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä
voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on
ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua
äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja
alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja
josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus
kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.

Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni
ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin
esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin
eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse
esineet.

Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi
kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös
tästä on tehtävä?

--Tietysti seuraava:

Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan
olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään
johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa
itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen
mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä
olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen
olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista
miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä
mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta
olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet
kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään
muuta kuin tämän.

Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka
edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää
niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä,
toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat
muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla
kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä,
vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan.
Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista
ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja
tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin
vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia,
jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko
eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka
syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet
ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä
lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet
sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys
sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin
sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia,
toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden
mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään
olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin
mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden,
että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni
lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä
selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden
puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei
kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin
olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa
sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin
todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys
itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden
tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää
ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät
edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan
selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin
että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole
aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne
eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin
ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes
olemattomuudesta erottaa.

Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä,
jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään
moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin
substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä
substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten
kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden
kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä
ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta
substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen.
Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni
nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä
että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän.
Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa
mihin muihin esineihin hyvänsä.--Ne muut tunnukset, joita aineellisten
kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja
liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka
en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat
mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä
sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä
sisäytyväisesti olla minussa.

Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on
tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin.
Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta,
kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut
että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on
olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin
niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi
olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä
edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä
olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että
itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän
substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi
saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.

Ei myöskään käy sanominen etten muka tajuakaan ääretöntä todellisella
mielteellä, vaan että käsitykseni siitä on ainoastaan äärellisyyden
kielteinen vastakohta, kuten liikunnon ja valon kielteet muodostavat
käsitykseni levosta ja pimeydestä. Päinvastoin kuuluu käsitykseeni
äärettömästä substansista aivan ilmeisesti se, että sellainen substansi
sisältää enemmän todellisuutta kuin äärellinen ja että siis äärettömän
tajuaminenkin on minussa tavallaan ennen äärellisen tajuamista, toisin
sanoen, jo käsitys omasta itsestäni edellyttää käsitystä Jumalasta.
Sillä mitenkä ymmärtäisin esim. epäileväni, haluavani jotakin, t. s.
puuttuvani jotakin ja etten siis ole kaikin puolin täydellinen olento,
ellei minussa olisi olemassa täydellisemmän olennon miellettä, johon
vertaamalla opin omia puutteitani tuntemaan.

Yhtä väärin olisi väittää Jumalan miellettä aineellisesti epätodeksi ja
että se siis olisi alkuisin tyhjästä, kuten äsken huomasimme lämmön ja
kylmyyden y. m. s. mielteiden olevan. Sillä kun tämä mielle on täysin
selvä ja täsmällinen ja sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin
mikään muu mielle, niin on selvää ettei mikään muu mielle itsessään ole
yhtä täydellisesti tosi eikä niin vapaa kaikesta epätotuuden varjostakin
kuin tämä.

Sanalla sanoen: ehdottomasti täydellisen, äärettömän olennon mielle,
joka on tajunnassani, on ehdottomasti tosi; sillä joskin voisi
kuvitella, ettei tätä olentoa ole olemassa, niin ei kuitenkaan ole edes
kuviteltavissa ettei sellaisen olennon mielle ilmaiseisi minulle jotakin
tosiolevaista, kuten edellä olen sanonut kylmyyden mielteestä. Tämä
mielle on edelleen ehdottomasti selvä ja täsmällinen. Sillä kaikki mitä
minä ylipäänsä selvään ja täsmälleen käsitän, mikä samalla on jotakin
tosiolevaista ja sisältää ainoankaan piirteen täydellisyyttä: kaikki se
sisältyy tähän mielteeseen. Etten minä pysty itse ääretyyttä
täydellisesti ja tyhjentävästi käsittämään, toisin sanoen että Jumalassa
on vielä lukemattomia ominaisuuksia, joita en voi käsittää, tuskinpa
edes ylipäänsä ajatuksellani saavuttaa, se ei tähän kysymykseen vaikuta
mitään. Äärettömän olennon luonto tekee sen etten minä äärellisenä voi
häntä käsittää. Kun vain tämän oikein ymmärrän sekä samalla pysyn
selvillä siitä että Jumalassa ovat olemassa kaikki selvään ja täsmälleen
tajuamani täydellisyydet, joko semmoisinaan tahi muihin olemismuotoihin
sisäytyvinä ja että hänessä todennäköisesti on vielä epälukuinen joukko
muitakin, minulle tuntemattomia täydellisyyksiä, niin on mielteeni
Jumalasta itse teossa tosiperäisin, selvin ja täsmällisin kaikista
mielteistäni.

Mutta voisihan sentään olla että minä itse olisinkin jotakin suurempaa
ja ehompaa, kuin mitä ymmärrän olevani, ja että kaikki ne
täydellisyydet, jotka nyt tunnustan Jumalalle, ehkä olisivatkin
aiheellisesti minussa itsessäni, vaikkei ne vielä ole kehittyneet
aktuaalisiksi. Huomaanhan miten tietoni yhäkseen vähitellen karttuu.
Miksei se voisi siten karttua ja lisääntyä enemmän ja enemmän aina
äärettömiin asti? Ja miksikäs en siten lisääntyneen tietoni avulla voisi
saavuttaa vielä kaikki muutkin Jumalan täydellisyydet? Ehkäpä voisi olla
mahdollista sekin, että jo noiden täydellisyyksien pelkkä aihe, jos vain
semmoinenkaan minussa löytyisi, riittäisi synnyttämään niiden mielteen
tajunnassani?--Valitettavasti ei mikään näistä olettamuksista voi olla
tosi. Sillä vaikka onkin totta että tietoni vähitellen kehittyy yhä
suurempaan täydellisyyteen ja että olemuksessani löytyy joukko
aktuaalisiksi kehittymättömiä aiheita, niin ei kuitenkaan mikään niistä
kuulu eikä sovellu Jumalan mielteeseen, sillä siinäpä ei mitään
aiheellista olekaan, vaan kaikki on hänessä aktuaalisena ja todellisena.
Onhan juuri tuo seikka, että tietoni vähittäin kasvaa ja aste asteelta
lisääntyy, mitä varmin tuntomerkki tietoni vajavaisuudesta. Paitsi sitä
ymmärrän kylläkin että vaikka tietoni kuinka kasvamistaan kasvaisi, ei
se silti milloinkaan tulisi todellisesti äärettömäksi; sillä enpähän
kuitenkaan koskaan pääsisi niin täydelliseen tietoon, ettei sen
lisääntyminen enään olisi mahdollinen. Jumalan sitävastoin käsitän
todellisesti olevan siinä määrin äärettömän, ettei hänen
täydellisyyteensä voida mitään lisätä. Ja vihdoin on tajunnalleni selvää
ettei mielteissä ilmenevä ajateltu olevaisuus voi olla alkuisin
pelkästä aiheellisesta olevaisuudesta, joka oikeastaan ei ole mitään,
vaan ainoastaan aktuaalisesta eli tosiasiallisesta olevaisuudesta.

Siinä, mitä edellä on sanottu, ei tosiaankaan ole mitään, jota ei ken
hyvänsä voisi, tarkkaavasti ajatellen, luonnollisen järkensä avulla
käsittää. Mutta vähemmin tarkkaavasti ajatellessani ja aistillisten
esineiden kuvien hämätessä mieltäni unohtuu minulta helposti perustus:
miksi täytyy minua täydellisemmän olennon mielteen välttämättömästi olla
alkuisin olennosta, joka todellakin on minua täydellisempi? Ottakaamme
siis edelleen tutkittavaksi kysymys: voisinko minä itse moisen mielteen
kera olla olemassa, ellei mitään tuollaista olentoa olisi? Mistä olisin
minä siinä tapauksessa alkuisin? Tietysti omasta itsestäni tai
vanhemmista tahi joistakin muista vähemmän täydellisistä olennoista kuin
Jumala on; sillä mitään häntä täydellisempää tahi edes yhtä täydellistä
ei voi ajatukseni käsittää eikä edes mielikuvitukseni kaavastella.
Olkoonpa siis että alkuni olisi itsessäni: poissa olisi minusta silloin
kaikki epäilys, kaikki halajaminen, poissa kaikki vajavaisuus ja puute.
Sillä olisinhan tietysti silloin antanut itselleni kaikki mielteissäni
esiintyvät täydellisyydet, ja olisin siis itse Jumala. Ei ole
otaksuttavaa sekään että ne ominaisuudet, jotka minulta nyt puuttuvat,
olisivat helpommat saavuttaa kuin ne mitkä omistan. Päinvastoinhan on
selvää että minun, ajattelevan substansin, ilmestyminen tyhjästä on
täytynyt olla jotakin paljoa suurempaa ja vaikeampaa kuin esim. tietojen
hankkiminen niistä monista asioista, joita en vielä tunne koska nuo
tiedot kaikissa tapauksissa ovat ainoastaan saman substansin
satunnaismääreitä. Jos siis tuo suurempi etu, oma olemiseni, olisi
saanut alkunsa minusta itsestäni, niin enpä tietenkään olisi kieltänyt
itseltäni niitä muita etuja, joiden saaminen on paljoa helpompi, enkä
ylipäänsä mitään niistä etevyyksistä, jotka huomaan olevan Jumalan
mielteessä edustettuina; sillä ei mikään niistä ainakaan minusta näytä
olevan vaikeampi saada aikaan kuin itse ajattelevan substansin
saattaminen olemattomasta olevaiseksi. Jos taas jotkin Jumalan
etevyyksistä todella olisivat vaikeampia saada aikaan, niin täytyisi
niiden minustakin näyttää vaikeammilta; sillä oletettua että kaikki ne
etevyydet, joita minulla nyt todella on, ovat omia tekemiäni, täytyisi
minun tuntea kykyni rajoitetuksi näiden jälkimmäisten aikaansaamiseen.
Samoihin tuloksiin johdumme, jos otaksun ikuisesti olleeni sama mikä
nytkin ja ettei siis olemisellani olisi mitään aiheuttajaa ollutkaan.
Sillä elinaikani kokonaisuudessaan voidaan jakaa toisistaan
riippumattomiin osiin, josta näkyy ettei siitä, että vastikään olin
olemassa, suinkaan seuraa että minun nytkin täytyisi olla olemassa,
ellei löytyisi joku syy, joka ikäänkuin uudestaan luopi minut hetkestä
hetkeen, toisin sanoen säilyttää ja ylläpitää minut. Sillä
tarkastaessamme kestännän luonnetta, huomaamme selvästi että jokaisen
olion säilyntään toisesta aikamomentista toiseen tarvitaan aivan sama
voima ja vaikutus kuin mikä tarvittaisiin sen luomiseen, jos se ei vielä
olisi olemassa. Luonnollinen järkemme käsittää ilmi selvästi että
kestäntä eroaa luomisesta ainoastaan meidän ajatuksessamme eikä
todellisuudessa. Tässä on siis tutkittava ainoastaan: onko minussa
itsessäni sellaista kykyä, jonka avulla voisin, jo olevana, vaikuttaa
säilymiseni hetkestä toiseen. Olen pelkkä ajatteleva olio, ainakin on
nyt kysymys ainoastaan siitä osasta olemustani. Jos siis minussa
löytyisi joku tuollainen kyky, niin en mitenkään voisi itse olla sen
olemassaolosta tietämätön. Mutta mitään semmoista kykyä en huomaa
itsessäni olevan. Seuraa siis että minä nyt puheena olevassa katsannossa
olen riippuvainen jostakin toisesta olennosta.

Väitteeseen ettei tuo olento sittenkään olisi Jumala, vaan että olisin
vanhempieni taikka jonkun muun vähemmän täydellisen syyn ilmoille
saattama, vastaan taas kuten ennenkin että syyssä täytyy löytyä
vähintäänkin yhtä paljon täydellisyyttä kuin sen vaikutuksessa. Kun siis
olen ajatteleva olio ja tajunnassani on Jumalan aate, täytyy sen syyn,
joka kelpaa olemiseni perustukseksi, kaikissa tapauksissa olla
ajatteleva olio ja sillä täytyy myös olla mielle kaikista niistä
täydellisyyksistä, jotka tajuntani omistaa Jumalalle. Voidaan jälleen
kysyä onko tämä olio alkuisin itsestään vaiko jostakin muusta. Jos se on
itsestään, täytyy sen edellisen mukaan olla itse Jumala, koska sillä,
itseensä perustuvan olemisen ohella, kieltämättä täytyy myös olla kyky
omistaa aktuaalisina kaikki ne etevyydet, joiden mielteet sillä on
tajunnassansa, toisin sanoen kaikki ne täydellisyydet, jotka käsitän
olevan Jumalassa. Jos taas kysymyksessä oleva olio olisi alkuisin
jostakin muusta kuin itsestään, olisi jälleen tutkittava onko
viimemainittu alkuisin itsestään vai jostakin toisesta, kunnes vihdoin
tultaisiin äärimmäiseen alkuperustukseen, Jumalaan. Sillä onhan selvää,
ettei perustusten sarja voi jatkua äärettömiin, semminkin kun ei ole
kysymys ainoastaan siitä perustuksesta, joka minut kerran on tuottanut
ilmoille, vaan etupäässä siitä, jonka ylläpidosta olemiseni jatkuminen
nykyhetkellä riippuu.

Otaksuma, että olemukseni olisi tulos useampien syiden
yhteisvaikutuksesta ja että siis myöskin Jumala-käsitteeseeni sisältyvät
erityisten etevyyksien mielteet olisivat saaneet alkunsa samoista
syistä, toinen toisesta, toinen toisesta, osottautuu myös mahdottomaksi.
Tämän otaksuman mukaan nuo etevyydet kyllä olisivat jossakin sopukassa
maailman kaikkeutta olemassa, mutta eivät kaikki yhdessä olennossa,
Jumalassa. Mutta on huomattava että juuri olemuksen ykseys,
yksinkertaisuus eli kaikkien määreiden eriämättömyys toisistaan on yksi
niistä tähdellisimmistä täydellisyyksistä, jotka Jumalan mielteeseen
kuuluvat. Tätä kaikkein täydellisyyksien olennollisen yhteyden miellettä
minä tietysti en ole voinut saada mistään muualta kuin samasta
lähteestä, josta toistenkin täydellisyyksien mielteet ovat alkuisin.
Sillä mitenkä voisi joku syy, mikä hyvänsä, vaikuttaa sen, että tajuan
kaikki nuo etevyydet yhteen kuuluvina ja toisistaan eriämättöminä,
samalla myöskin vaikuttamatta minussa tietoa siitä, mitkä nuo etevyydet
ovat?

Mitä vihdoin erittäin vanhempiini tulee, niin voipihan kyllä olla totta
kaikki mitä heistä koskaan, olen ajatellut; mutta varmaa on ainakin
etteivät he minua ylläpidä eivätkä he myöskään ole minun tekijäni,
mikäli olen ajatteleva olio. Heistä on alkuisin ainoastaan jonkunlainen
aihe siihen aineeseen, jossa minuuteni s. o. ajatteleva henkeni
majailee. Näin ollen ei kysymys vanhemmistani tässä aiheuta mitään
vaikeuksia, vaan seuraa siitä että olen olemassa ja että tajuntaani on
kätkettynä eräs täydellisimmän olennon, Jumalan, mielle, aivan selvästi
itse Jumalan olemassa-olo.

Tutkimusaineestamme on jälellä ainoastaan kysymys siitä, millä tavalla
minä tämän mielteen olen Jumalalta saanut. En ole noutanut sitä
ulkomaailmasta aistimillani eikä se ole tullut minuun odottamattani ja
itse tietäkseen, kuten aistillisten kappalten mielteet usein tekevät,
osuessaan tahi ainakin näyttäessään osuvan aistien ulkonaisiin elimiin.
Ei se myöskään ole minun oma tekemäni, sillä enhän kykene siitä mitään
vähentämään enkä mitään siihen lisäämään. Niinmuodoin sen täytyy olla
myötäsyntyinen, samoin kuin on oman itseni mielle. Luonnollistahan onkin
että Jumala jo luodessaan painoi minuun tuon mielteen, kuten taitoniekka
panee leimansa teokseensa. Mutta silti ei ole vielä tarpeellista että
leima olisi jotakin itse teoksesta eriäväistä, vaan on juuri siihen
nähden, että Jumala on minut luonut, varsin luultavaa, että olen luotu
jollakin tapaa hänen kuvakseen ja kaltaisekseen, ja että tuo Jumalan
kaltaisuus, johon myöskin sisältyy mielle hänen olemuksestaan, ilmenee
minulle saman kyvyn kautta, jonka avulla tajuan omaa itseäni. Kun siis
käännän henkeni silmät omaan itseeni, niin ymmärrän ensiksikin itse
olevani vajavainen, toisesta riippuvainen olento, jonka elon uumeniin
kuitenkin on kätkettynä sammumaton pyrkimys johonkin suurempaan ja
parempaan. Mutta samalla ymmärrän myös että hän, josta olen
riippuvainen, omistaa kaiken sen suuruuden ja korkeuden, johon
pyrkimykseni tähtää, ei ainoastaan aiheina ja epämääräisinä
mahdollisuuksina, vaan valmiina todellisuutena äärettömässä
täydellisyydessä, ja että hän siis on Jumala.

Esitetyn todistuksen koko merkitys on siinä tiedossa etten minä millään
muotoa voisi olla olemassa sellaisena kuin olen, nimittäin ajattelevana
olentona, jolla on Jumalan mielle tajunnassaan, ellei myöskin Jumala
todenteolla olisi olemassa, nimittäin sama Jumala, jonka kuva tämä
mielle on, joka omistaa kaikki siihen kuuluvat, minulle tosin
käsittämättömät, mutta ei kuitenkaan ajatukselleni kokonaan
saavuttamattomat täydellisyydet ja jonka olemus on korotettu kaiken
vajavuuden ja virheellisyyden yläpuolelle. Tästä käy myöskin aivan
riittävästi selville ettei moinen olento voi olla petollinen. Sillä
luonnollinen järkeni käsittää että kaikkinainen vilppi ja petos osottaa
vajavuutta ja on siitä lähtöisin.

Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja
syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää
hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen
ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä
sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman
valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme
tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin
kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin,
maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.



NELJÄS MIETELMÄ.

_Totuus ja epätotuus._


Viime päivieni työ on ollut yhtämittaista totuttautumista vieroittamaan
henkeäni aisteista. Yhä selvemmäksi on käynyt huomioni siitä, miten
vähäpätöisiä aineellisista olioista saadut tiedot ovat, verrattuina
sielun ja vielä enemmän Jumalan olemuksesta saatuihin. Saavutettu
tottumus on myös vaikuttanut sen, ettei ajatukseni ohjaaminen
mielikuvituksella tajuttavista asioista pelkkiin aatteellisiin ja
aineellisuudesta kokonaan vapaihin kysymyksiin enää tee mitään
vaikeuksia. Todellapa onkin minulla paljoa täsmällisempi mielle sielusta
ajattelevana oliona, s. o. sellaisena, jolla ei ole ulottuvaisuutta
pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, eikä ylipäänsä mitään aineellisia
määreitä, kuin mistään aineellisesta kappaleesta. Kun tämän ohessa
huomaan olevani kiedottu epäilemiseen joka taas osottaa vajavaisuuttani
ja riippuvaisuuttani, sukeutuu minulle selvä ja täsmällinen mielle
olennosta, joka on riippumaton ja täydellinen, toisin sanoen Jumalasta.
Siitä taas, että tällainen mielle minussa on eli että minä moisen
mielteen kera olen olemassa, syntyy niin ilmiselvä johtopäätös Jumalan
olemassa-olosta, samoinkuin siitäkin että oma olemassaoloni joka hetki
riippuu hänestä, etten ylipäänsä voi luulla että selkeämpi ja varmempi
tieto mistään asiasta olisi ihmisjärjelle mahdollinen. Tämän ohessa
häämöittää jo edessäni polku, jota myöten totisen Jumalan, kaiken tiedon
ja viisauden lähteen katselemisesta voidaan päästä olevaisuuden muiden
osain käsittämiseen.

Sillä ensiksikin huomaan kokonaan mahdottomaksi että Jumala koskaan
voisi minua pettää. Osottaahan näet kaikkinainen vilppi ja pettäminen
aina jotakin vajavuutta ja puutetta. Tosin näyttää pettämisen kyky
todistavan jonkunlaista nerokkuutta ja voimaa, mutta yhtä
epäilemättömästi taas pettämisen halu osottaa joko kehnoutta tahi
heikkoutta, jommoinen ei Jumalalle sovellu. Edelleen on minussa eräs
kyky, jota sanon ahtaammassa merkityksessä ajatuskyvyksi ja jonka
tietysti olen saanut Jumalalta kuten kaiken muunkin mitä minussa on.
Koska hän kerran ei voi olla tahtonut minua pettää, ei hän tietysti
myöskään ole antanut minulle sellaista ajatuskykyä, joka oikein
käytettynä koskaan saattaisi minut erehtymään.

Tämä kaikki olisi aivan selvää, ellei epäilystä synnyttäisi se
johtopäätös, joka tästä näkyy olevan tulossa, nimittäin etten minä näin
ollen voisi koskaan erehtyä. Sillä jos kaikki mitä minussa on, on
Jumalasta alkuisin ja hän taas puolestaan ei ole antanut minulle mitään
ominaisuutta, joka veisi erhetykseen, niin en tietysti voi koskaan
erehtyä. Niin kauvan kuin ajattelen Jumalaa ja kokonaan olen häneen
kiintyneenä, en todella löydäkään mitään syytä erhetykseen tai
pettymiseen. Mutta kun jälleen käännyn omaan itseeni, huomaan olevani
kietoutunut lukemattomiin erhetyksiin. Tutkiessani näiden erhetysten
syitä huomaan ensinnäkin että tajunnassani väikkyy kaksi perin
vastakkaista miellettä: toinen on Jumalan, kaikkein täydellisimmän
olennon todellinen ja oloperäinen mielle, toinen taas on mielle, jonka
sisällyksenä on kaiken täydellisyyden äärimmäinen vastakohta,
olemattomuus, «ei mitään», ja joka siis luontojaan on kieltoperäinen.
Itse olen asetettuna näiden kahden, Jumalan ja «ei minkään», korkeimman
olennon ja tyyni tyhjän olemattomuuden keskivälille sillä tavalla, ettei
minussa, mikäli olen tuon korkeimman olennon luoma, ole mitään joka
veisi pettymiseen tai erhetykseen, mutta mikäli sitävastoin «ei mitään»,
siis olemattomuus, on osana minussa, mikäli en itse ole tuo korkein ja
täydellisin olento, vaan päinvastoin monien vajavuuksien alainen, sikäli
on erehtyväisyyteni aivan luonnollinen. Erehtyminen semmoisenaan ei siis
ole mitään tosiolevaista, jonka olemisperusteena olisi Jumala. Se on
päinvastoin pelkkää vajavuutta, niinmuodoin tyhjyyttä. Sen tähden en
minä myöskään erehtymiseeni tarvitse mitään erityistä, Jumalan sitä
varten antamaa kykyä, vaan tapahtuu tämä vaurio minulle suorastaan siitä
syystä, että se ajatuskyky, jonka Jumala on minulle antanut totuuden
perille päästäkseni, ei ole minussa täydellinen.

Mutta tämä tulos ei vielä ole kaikin puolin tyydyttävä. Erehdys ei näet
ole puhdas kielle eli tyhjyys. Se on päinvastoin jotakin enempää,
nimittäin sellaisen tiedon puute, joka minulla pitäisi olla. Mutta
katsellessani Jumalan olemusta näyttää mahdottomalta että hän olisi
antanut minulle jonkun kyvyn, joka ei olisi laatuansa täydellinen, vaan
josta päinvastoin olisi riistetty pois joku etevyys, joka sillä
oikeastaan pitäisi olla. Sillä jos kerran tavallisen taideniekan teokset
ovat sitä täydellisempiä kuta taitavampi on niiden tekijä, niin mitenkä
on sitten kaiken olevaisen kaikkivoipa luoja voinut tehdä jotakin, mikä
ei olisi kaikin puolin ehdottomasti täydellistä? Epäilemättähän Jumala
olisi voinut luoda minut kokonaan vapaaksi erehtyväisyydestä, ja varmaan
hän myöskin aina tahtoo sitä mikä on parasta. Olisiko siis parempi että
minä olen erehtyväinen kuin erehtymätön?

Tarkemmin ajatellen huomaan jo aluksi ettei minun sovi ihmetellä sitä
että Jumala on tehnyt jotakin, jonka syitä en ymmärrä, ja ettei minun
silti ole syytä epäillä hänen olemassa-oloaan, vaikka huomaan olevan
olemassa vielä muitakin asioita, joista en käsitä minkätähden tai millä
tavalla hän on ne tehnyt. Sillä kun jo kyllin selvästi tiedän että minä
luonnostani olen aivan heikko, ahtaisiin rajoihin kahlehittu olento,
vaan että Jumalan olemus sitävastoin on mittaamaton, käsittämätön,
ääretön, niin selviää jo tästä että hän on voimallinen tekemään
lukemattomia tekoja, joiden syyt minulle jäävät tietämättömiksi. Jo
yksin tästä syystä onkin fysiikin alalla aivan turhaa etsiä n. s.
tarkoitussyitä esiintyviin ilmiöihin, sillä Jumalan tarkoituksia ei
mielestäni voida tutkistella tekemättä itseämme syypäiksi kevytmieliseen
isottelemiseen.

Mutta paitsi sitä on huomattava että tutkiessamme Jumalan käsialain
täydellisyyttä ei ole katsottava jotakuta yksityistä esinettä erinänsä,
vaan olevaisuuden kaikkeutta kokonaisuudessaan. Sillä moni esine, jota
yksinään katsottuna ehkä syystäkin voisi pitää hyvin vaillinaisena, on
kuitenkin maailman kaikkeuden osana aivan täydellinen. Vaikken siis
siitä lähtien, kuin rupesin kaikkea epäilemään, vielä tähän päivään asti
ole päässyt varmaan tietoon minkään muun olion paitsi itseni ja Jumalan
olemassa-olosta, niin eri kuitenkaan, niin pian kuin olen oppinut
tuntemaan Jumalan ääretöntä kaikkivaltaa, ole oikeutettu kieltämään
ettei hän olisi luonut tahi ainakin voinut luoda paljon muitakin olioita
ja että siis minulla olevaisuuden kaikkeudessa on ainoastaan osan eikä
suinkaan kokonaisuuden rooli ja merkitys.

Lähemmin tutkiessani itseäni ja erhetysteni laatua (ainoat jotka
todistavat minussa olevan jotakin vajavaisuutta), huomaan niiden
johtuvan kahdesta yhteen-vaikuttavasta syystä, nimittäin tietokyvystäni
ja valitsemiskyvystäni eli tahdon vapaudesta, siis ymmärryksestäni ja
tahdostani. Pelkän ymmärrykseni avulla en näet myönnä enkä kiellä
mitään, vaan tajuan sillä ainoastaan olioiden mielteitä, joista sitten
tahtoni mukaan muodostan joko myöntäviä tahi kieltäviä arvostelmia.
Ymmärryksessä semmoisenaan ei siis ole lainkaan erehdystä tämän sanan
varsinaisessa merkityksessä. Eikä vielä senkään vuoksi että on olemassa
epälukuinen joukko olioita, joista minulla ei ole mitään mielteitä, käy
sanominen että ymmärrykseni olisi noita mielteitä vailla ja että siltä
siis niihin nähden puuttuisi jotakin mikä kuuluu tietokykyni olemukseen,
vaan on asianlaita yksinkertaisesti se, ettei tajunnassani niitä ole.
Sillä eihän ole mitään perustetta sille väitteelle että Jumalan asiana
olisi ollut antaa minulle laajempi tietokyky kuin mitä hän on antanut.
Ja vaikka hänen tekijätaitonsa onkin täydellinen, niin ei siitä suinkaan
seuraa että hän olisi ollut velvollinen varustamaan jokaisen käsialansa
kaikilla niillä täydellisyyksillä, joita hän ylipäänsä saattoi
johonkuhun teokseensa panna. En liioin voi valittaa sitäkään, etten muka
olisi saanut Jumalalta tarpeeksi laajaa ja täydellistä tahtoa eli
valitsemisvapautta, sillä onhan tämä kykyni todellisuudessa aivan
rajaton. Edelleen on tärkeätä huomata etteivät muutkaan kykyni ja
ominaisuuteni ole niin tuiki täydelliset tahi niin pitkälle kantavat,
etteivät ne voisi olla paremmatkin. Katsellessani esim. äly-kykyäni,
huomaan että se on perin vähäinen ja rajoitettu, ja samalla muodostankin
itselleni mielteen eräästä paljoa suuremmasta, vieläpä kaikkein
suurimmasta ja äärettömästä älystä, jonka juuri sen vuoksi, että kykenen
muodostamaan tuollaisen mielteen, tajuan kuuluvaksi Jumalan olemukseen.
Jos vielä samalla tapaa tarkastelen esim. muistokykyäni,
mielikuvitustani tai mitä muuta hyvänsä, niin en tapaa niiden joukossa
ainoatakaan, joka ei Jumalan mittaamattoman täydellisyyden rinnalla
olisi aivan vähäpätöinen ja ahtaisiin rajoihin kytketty. Tahtoni,
vaalivapauteni, on ainoa, joka on niin suuri, etten voi muodostaa
miellettäkään mistään suuremmasta. Tämän kyvyn nojalla juuri etupäässä
ymmärränkin itseni Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa luoduksi.
Sillä vaikka jumalallinen tahdon vapaus minun vapauteni rinnalla onkin
ylitse kaiken vertailun suurempi, niin hyvin siihen liittyvän viisauden
ja vallan vuoksi, jotka tekevät sen järkähtämättömän vahvaksi ja
tehoisaksi, kuin myöskin hänen tahtonsa paljoa laajemman ulottuvaisuuden
tähden, niin ei se kumminkaan semmoisenaan, pelkkänä
valitsemisvapautena, ole minun vapauttani suurempi. Itse asiassahan
vaalivapaus ei ole mitään muuta, kuin että voin tehdä jotakin tahi
jättää tekemättä (myöntää tai kieltää, tavoittaa tai välttää) eli
tarkemmin sanoen: että olen sellaisessa suhteessa tajuntani sisällykseen
ettei mikään ulkonainen voima pakota minua myöntämään eikä kieltämään,
tavoittamaan eikä välttämään mitään, joka esiintyy näiden vaihtopuolien
eteen tajunnassani. Toiselta puolen on huomattava ettei todellisen
vapauden edellytyksenä suinkaan ole ainainen mahdollisuus kallistua
kummalle vaihtopuolelle hyvänsä. Päinvastoin on vaalini todellisuudessa
sitä vapaampi, kuta ratkaisevammin kallistun toiseen vaihtopuoleen, joko
siitä syystä että ilmeisesti näen toden ja hyvän olevan sillä puolella,
taikka sen tähden että Jumala sillä tavoin suunnitsee ajatusteni
sisimmän kulun. Ei myöskään Jumalan armo eikä luonnollinen tieto koskaan
vähennä vapauttamme, vaan päinvastoin ne sitä lisäävät ja vahvistavat.
Itse asiassa tuo yhtäkaikkisuuden kanta, jolla olen silloin kun ei
mikään syy kehota minua enemmän toiseen kuin toiseenkaan vaihtopuoleen,
on vasta vapauden alhaisin aste. Tämä kanta ei näet suinkaan osota
mitään täydellisyyttä vapaudessani, vaan ainoastaan aktiiviseen
tahtomiseen tarvittavan tiedollisen pohjan puutetta. Sillä jos aina
selvästi näkisin millä puolella tosi ja hyvä on, niin en milloinkaan
tarvitseisi tuumailla tehdäkseni valintani tarjona olevain tiedollisten
arvostelmain tahi käytännöllisten tahtomismahdollisuuksien välillä.
Silloin olisin kyllä täydellisesti vapaa, mutta en milloinkaan
yhtäkaikkinen ja piittaamaton.

Edellä sanotusta selviää ettei Jumalan minulle lahjoittama tahtomiskyky
semmoisenaan ole syynä erhetyksiin, sillä se tarjoo minulle aivan
riittävästi tilaisuutta vapaasti valitsemaan toden ja epätoden, hyvän ja
pahan välillä, ja on muutoin laatuansa aivan täydellinen. Ei niihin
myöskään ole syynä älyni eli ymmärrykseni, sillä Jumalasta lähteneenä
tajuaa tämä kyky aivan varmaan kaikki tajuttavansa ihan oikein, jotenka
tässäkään ei ole sijaa millekään pettymiselle.

Mutta mistä sitten ovat erhetykseni syntyisin? Siitä ainoasta syystä
että tahtoni ulottuu kauvemmas kuin älyni. Kun en tule pitäneeksi
tahtomistani niissä rajoissa, joihin tietämiseni on suljettu, vaan
sallin sen ulottua asioihin, joita en tiedäkään, niin tapahtuu helposti
että tahtoni, yhtäkaikkisuuden kannalta vailahtaa totuuden ja hyvän
vastakkaiselle puolelle. Siten syntyvät sekä tietopuoliset erhetykseni
että siveelliset hairahdukseni.

Tahdon valaista näitä seikkoja moniailla esimerkeillä. Kun tässä näinä
päivinä, tutkiessani olisiko maailmassa mitään tosiolevaista, huomasin
oman olemassa-oloni seuraavan juuri siitä, että minä tätä kysymystä
tutkistelin, niin ei se arvostelma, jolla olin pakotettu myöntämään
tämän selvän tietämiseni sisällyksen todeksi, suinkaan johtunut siitä,
että joku ulkonainen voima olisi ajanut minua sitä myöntämään, vaan se
valtava selvyys ja valo, joka ilmeni tiedossani, synnytti yhtä valtavan
viettymyksen tahtooni, ja niin tapahtui puheena olevan arvostelman
omaksuminen todeksi minun puoleltani sitä omavaraisemmin ja vapaammin,
kuta vähemmän välinpitämätön (indifferentti) olin sitä tekemään. Nyt
tiedän siis että minä itse ajattelevana oliona olen olemassa. Mutta
samalla huomaan myöskin että tajunnassani väikkyy jonkunlaisen
aineellisen maailman mielle. Nyt syntyy kysymys: onko se ajatteleva
olio, joka on minussa eli oikeammin joka minä itse olen, jotakin tuosta
aineellisesta maailmasta eriäväistä, vai ovatko nämät kaksi yhtä ja
samaa oliota. Kun ei ymmärryksessäni vielä toistaiseksi esiinny mitään
syytä, joka kehottaisi pitämään toista mahdollisuutta uskottavampana
kuin toistakaan, niin olen aivan yhtäkaikkinen myöntämään tahi
kieltämään toista enemmän kuin toistakaan, samoin kuin siihenkin että
jätän arvostelman muodostamisen kokonaan sillensä.

Tämä yhtäkaikkisuus ei ulotu ainoastaan niihin asioihin, joista
ymmärrykseni ei ole saanut mitään tietoa, vaan yleensä kaikkeen mitä se
tuumailun tapahtuessa ei kyllin tarkasti tunne. Nyt voi käydä niin että
on olemassa joitakin hyväksyttäviä arveluita, jotka kehottavat
kallistumaan toiseen vaihtopuoleen, vaan tieto siitä, että puolustimet
ovat pelkkiä arveluita, eikä varmoja, epäilemättömiä tietoja, riittää
ajamaan hyväksymiseni aivan päinvastaiselle taholle. Tämän olen myöskin
näinä päivinä saanut riittävästi kokea, kun otaksuin kaikki entiset
täydellisinä varmuuksina pidetyt tietoni kokonaan vääriksi, ainoastaan
siitä syystä että olin huomannut niitä eräässä katsannossa voitavan
epäillä. Oikea ja pettämätön menettely silloin, kun en riittävän
selvästi ja täsmälleen voi erottaa totuutta valheesta, on se että
kokonaan jätän arvostelman sellaisesta asiasta tekemättä. Sillä joko
arvostelmani olisi kieltävä tai myöntävä, sisältäisi se kumpaisessakin
tapauksessa vaalivapauden väärinkäyttämisen. Jos näet käännyn sille
puolelle, joka on väärä, on pettymiseni ilmiselvä. Jos taas omaksun
toisen, niin osun kyllä sattumalta oikeaan, mutta arvostelmani on silti
virheellinen, sillä luonnollinen järki käsittää selvästi että älyllisen
tajuamisen tulee käydä tahdon suuntaamisen edellä.

Tässäpä juuri, vaalivapauden väärinkäyttämisessä, onkin se
puuttuvaisuus, joka muodostaa erhettymisen. Puuttuvaisuus on itse
käyttämistoiminnossa, siinä miten minä sen suoritan, eikä suinkaan
Jumalalta saamassani kyvyssä eikä myöskään sen käyttämisessä mikäli tämä
hänestä riippuu. Eihän näet ole mitään syytä valittaa siitä ettei Jumala
ole antanut minulle suurempaa älyä eli terävämpää luonnollista järkeä
kuin minkä hän on antanut, koska jo äärellisen älyn luonto on sellainen,
että paljonkin asioita jää siltä käsittämättä, samoin kuin taas luodulle
järjelle on luonnonomaista että se on äärellinen. On päinvastoin syytä
kiittää häntä, joka ei koskaan ole ollut minulle mitään velkaa, siitä
mitä hän on minulle lahjoittanut, eikä suinkaan nureksia että hän olisi
minulta riistänyt tai vienyt pois mitä hän ei ole antanut.

Eipä vielä siinäkään ole valittamisen varaa, että olen häneltä saanut
laajemmalle ulottuvan tahdon kuin älyn. Sillä kun tahtoni on yksi ja
jakautumaton, niin ei sen luonto näytä sallivan että siitä voitaisiin
mitään vähentää; ja kuta ulottuvampi se todella on, sitä suuremmassa
kiitollisuuden velassa olen minä sen antajalle.

Ei liioin sovi sanoa että Jumala avustaisi minua niiden tahdonilmausten
esiinsaamisessa tahi niiden arvostelmain muodostamisessa, joissa
erhetykseni tapahtuu. Sillä näitä toimintoja vastaan, mikäli ne
Jumalasta riippuvat, ei ole mitään muistutettavaa enemmän totuuden kuin
hyvyydenkään kannalta katsoen. Onpa vielä luettava minulle suuremmaksi
täydellisyydeksi että kykenen saamaan nuo toiminnot aikaan, kuin jos en
kykenisi. Itse tuo puuttuvaisuus taasen, joka on varsinainen ja
yksinomainen syy kaikkiin erhetyksiin ja hairahduksiin, ei kaipaa
olemassa-oloonsa mitään avustamista Jumalan puolelta, se kun ei
itsessään ole mikään olio; ja jos sen aiheuttavaksi syyksi oletetaan
Jumala, niin ei sitä silloin ole nimitettäväkään puuttuvaisuudeksi, vaan
ainoastaan kielteeksi. Sillä Jumalassa ei suinkaan ole mitään
puuttuvaisuutta sen vuoksi, että hän on varannut minulle vapauden
hyväksyä tai olla hyväksymättä ajatuksia, joista ymmärrykseni ei ole
saanut häneltä selvää käsitystä, vaan kieltämättä on puuttuvaisuus
minussa, kun käytän tätä vapautta väärin muodostaessani arvostelmia
asioista, joita en käsitä.

Epäilemättä olisi Jumalan ollut helppo menetellä niinkin että
nykyiselläkin tahdon vapaudella ja tällä rajoitetulla tietokyvyllä
varustettuna, mikä minulla nyt on, yhtäkaikki olisin vapaa
erehtymisestä. Sen hän olisi voinut tehdä joko siten, että olisi antanut
älylleni selvän ja täsmällisen käsityksen kaikista niistä asioista,
jotka koskaan tulisivat tuumailuni esineeksi, taikka siten, että olisi
unohtumattomasti painanut muistooni sen, ettei mistään asiasta pidä
muodostaa arvostelmaa ellen ole sitä selvään ja täsmälleen käsittänyt.
Helposti ymmärrän myöskin että, jos ajattelen itseäni joksikin
kokonaiseksi, minusta olisi ollut sukeutuva jotakin melkoisesti
täydellisempää kuin mitä nyt olen, jos nimittäin Jumala olisi minut
semmoiseksi aikonut. Mutta silti en voi kieltää etteikö maailman
kaikkeus kokonaisuudessaan esiintyisi täydellisempänä sen kautta, että
jotkut sen osat ovat erhettymisen alaisia, toiset eivät, kuin jos kaikki
olisivat aivan samanlaisia.

Ja omasta puolestani minulla taas ei suinkaan ole syytä valitella
siitä, että Jumala on antanut minun näyteltäväkseni maailmassa sellaisen
osan, joka ei ole kaikkein etevin ja täydellisin. Sillä minulla on
nykyisessä asussani kylläkin mahdollisuutta välttää erehtymistä. Tosin
en siihen kykene ensiksi mainitulla äsken puheena olleista tavoista,
siihen kun vaadittaisiin kaikkein tuumailun alaisten asiain selvää
käsittämistä. Vaan jälkimmäisellä tavalla se kyllä käy päinsä; sillä
tämähän perustuu ainoastaan siihen, että muistan olla muodostamatta
arvostelmaa silloin kun totuus asiassa ei ole minulla selvillä. Tietysti
en voi yhtämittaa säilyttää tätä yhtä ja samaa ajatusta tajunnassani,
mutta sen sijaan voin kyllä tarkkaavaisen ja usein uudistetun
mietiskelyn kautta päästä siihen, että muistan tuon tärkeän päätökseni
joka kerta kun tarve vaatii ja siten saavutan kuin saavutankin vapauden
erhettyväisyydestäni.

Ja tämäpä juuri onkin ihmisen suurin ja tähdellisin täydellisyys. Hyöty
tämänpäiväisestä mietiskelystäni ei siis suinkaan ole vähäinen. Olenhan
saanut selville erhettymisen ja epätotuuden syyn! Ja mikään muu kuin
mitä tässä olen selittänyt se ei voi olla. Sillä kun vaan niin ohjaan
tahtoani, ettei se koskaan pääse ulottumaan muihin asioihin kuin mitkä
ymmärryksessäni esiintyvät selvään ja täsmälleen tunnettuina, niin on
erhettyminen kokonaan mahdoton. Onhan jokainen selvä ja täsmällinen
tajuama kieltämättä jotakin. Mikään sellainen ei siis voi olla alkuisin
tyhjästä, vaan täytyy sen äärimmäisenä alkuna ja perustuksena olla
Jumala, täydellisyyksien täydellisyys, jossa ei petosta ole. Ja näin
ollen on myöskin jokainen selvä ja täsmällinen tajuama tosi. Eikä
tämänpäiväinen oppi rajoitu vielä siihen että olen saanut selville mitä
minun on vältettävä pysyäkseni vapaana erehtymisestä. Olen näet samalla
saanut tietää senkin mitä minun on tehtävä saavuttaakseni totuutta.
Varmasti saavutan sen siten, että riittävällä tarkkaavaisuudella
kiinnitän huomioni kaikkeen, minkä täydellisesti käsitän, ja että
tarkoin erotan nämä asiat niistä, joista käsitykseni on verrattain
sekava ja hämärä. Tämän ohjeen noudattamista olenkin tästälähin kaikella
uutteruudella harrastava.



VIIDES MIETELMÄ.

_Aineellisten kappalten olemus. Lisiä todistuksiin Jumalan
olemassa-olosta._


Jumalan ominaisuuksissa olisi vielä paljon selvittelemistä, ja useat
seikat oman itseni, toisin sanoen henkeni olemuksessa vaatisivat myös
tarkempaa tutkimista. Mutta ehkäpä saan tilaisuuden toisten palata
näihin asioihin. Tällä kertaa, kun olen päässyt selville siitä, mitä
minun on tehtävä ja jätettävä tekemättä saavuttaakseni totuutta, on
ensimmäinen ja kiireellisin tehtäväni koettaa ponnistautua ylös siitä
epäilysten hetteestä, johon edellisinä päivinä vajosin. On siis
ensiksikin saatava selville onko aineellisista kappaleista ylipäänsä
mikään varma tieto mahdollinen. Mutta ennenkuin otan pohtiakseni
kysymyksen, onko mitään sellaisia kappaleita minun ulkopuolellani edes
olemassa, on minun hiukan lähemmin tarkastettava näiden kappalten
mielteitä, mikäli niitä tajunnassani on tavattavissa, nähdäkseni mitkä
niistä ovat selviä ja täsmällisiä, mitkä sekavia. Selvinä esiintyvät
tajunnassani ko'ollisuus eli kvantiteetti, jota nimitystä filosofiassa
usein selvennetään lisännöllä «jatkuva», toisin sanoen ko'on, taikka
vielä paremmin ko'ollisen olion ulottuminen pituudelle, leveydelle ja
korkeudelle; edelleen ulottuvaisen olion eri osain luku, suuruus, muoto,
asento ja liikunto paikallisuudessa, ja vihdoin eri liikkeiden kestäntä.
Nämä kaikki eivät ole minulle ainoastaan yleisesti tutut ja selvät, vaan
minulla on vielä sen lisäksi epälukuinen joukko selviä erikoismielteitä
erityisistä muodoista, luvuista, liikkeistä j. n. e., joiden todellisuus
on siksi ilmeinen ja luontooni menevä etten niitä ensi kerran
hoksatessani oikeastaan huomaakaan oppivani mitään uutta, vaan pikemmin
luulen muistuvan mieleeni jotakin ennen opittua taikka että silloin
vasta havaitsen mielteitä, jotka jo kauvan ovat olleet minussa, vaikken
ole ennen tullut kääntäneeksi niihin huomiotani. Tärkeintä on kuitenkin
että huomaan tajunnassani olevan epälukuisan joukon mielteitä olioista,
jotka eivät voi olla jotakin kokonaan olematonta, vaikkei niitä
mahdollisesti semmoisinaan ole missään ulkopuolella itseäni. Vaikka näet
ajatukseni näistä olioista muodostuukin tavallaan vapaasti, niin eivät
itse oliot kuitenkaan synny minun mielikuvituksessani, vaan on niillä
kullakin oma todellinen ja muuttumaton olemuksensa. Kun esim. kuvittelen
kolmiota, niin on sen ominainen olemus eli muoto aivan varmasti
olemassa, muuttumattomana ja ikuisena, vaikkei sellaista yksityiskuviota
ikinä olisi tavattavissa missään maailmassa ulkopuolella minua. Tämä
kolmion määrätty, muuttumaton olemus ei ole minun tekemäni eikä se
riipu minun tajuavasta sielustani, mikä näkyy siitäkin että kolmiolla
voidaan todistaa olevan useita eri ominaisuuksia, esim. että sen kolme
kulmaa ovat yhteensä yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, että suurimman kulman
vastassa on pisin sivu y. m. Nämä ominaisuudet ovat nyt kaikissa
tapauksissa selvinä tietoisuudessani joko tahdon tahi en, vaikkapa en
aikaisemmin kolmiota kuvitellessani olisi koskaan niitä ajatellut ja
siis vielä vähemmin niitä mielikuvituksellani luonut. Ei olisi myöskään
asianmukaista sanoa että tuo kolmion mielle on tullut tajuntaani aistien
välityksellä niistä kolmion muotoisista ulkoesineistä, joita silloin
tällöin olen sattunut näkemään. Sillä voinhan ajatella lukemattomia
muita muotoja, joiden mielteitä ei mitenkään voi epäillä aistien kautta
tulleiksi, mutta joilla kuitenkin voin todistaa olevan useita
ominaisuuksia kuten kolmiollakin. Noiden kuviomuotojen tosiperäisyys ei
siis mitenkään ole kiellettävissä. Selvän tietämistoiminnon aiheuttajina
minussa niiden itsessäänkin täytyy olla jotakin muuta kuin puhdas
ei-mitään. Sillä onhan kaikki, mikä on tosiperäistä, itsessään jotakin,
ja edellä olen taas jo riittävän laveasti todistanut että kaikki, mitä
selvästi tajuan, on totta. Ja vaikkapa en olisi tätä todistusta
esittänytkään, niin on henkeni olemus kieltämättä sellainen, etten voi
olla myöntämättä selvästi tajuamiani asioita tosiksi, ainakin niin
kauvan kuin tällainen tajunta kestää. Toiselta puolen muistan että minä
ennen tätä aikaa, kun hengenelämäni vielä alkuperäisellä
välittömyydellään riippui kiinni aistien esineissä, pidin kaikista
varmimpana juuri niitä totuuksia, joita olin saanut tietooni kuvioista,
luvuista tahi muista laskuopin, mittaustieteen elikkä ylipäänsä puhtaan
ja abstraktisen matematiikin alalle kuuluvista seikoista, ja joista
käsitykseni myöskin oli ehdottomasti selvä.

Mutta jos kerran yksistään siitä, että minulla tajunnassani on jonkun
olion mielle, seuraa että tuohon olioon todellisuudessa kuuluu kaikki
mitä minä siitä selvään ja täsmällisesti käsitän, niin eiköhän tätä
suhdetta vuorostaan voisi käyttää todistuksena Jumalan olemisesta?
Varmaahan on että hänen, ehdottomasti täydellisen olennon mielle on
tajunnassani olemassa, yhtä hyvin kuin että siellä on jonkun kuvion tahi
luvun mielle; ja aivan yhtä selvä ja täsmällinen on myös käsitykseni
siitä että hänen luontaiseen olemukseensa kuuluu ikuinen olemassa-olo,
kuin konsaan siitä mitä voin matemaattisesti todistaa kuuluvaksi jonkun
kuvion tahi luvun olemukseen. Vaikkapa siis kaikki se, mitä tässä
edellisinä päivinä olen mietiskellyt, ei olisikaan totta, niin pitäisi
minulla nyt kuitenkin olla Jumalan olemassa-olosta vähintään yhtä suuri
varmuus kuin tähän asti matemaattisista totuuksista. Mutta ensi
näkemältä tämä ei kuitenkaan näytä aivan selvältä, vaan tuntuu siltä
kuin siinä piilisi jonkunlainen sofismi. Kaikkia muita olioita
ajatellessani olen näet tottunut erottamaan olemassa-olon olemisesta, ja
tästä johtuu taipumukseni luulemaan että samanlainen erotus olisi
mahdollinen Jumalaankin nähden. Mutta tarkemmin ajatellen huomaan aivan
selvästi että Jumalan oleminen ilman olemassa-oloa on aivan yhtä
mahdoton kuin kolmio, jonka kulmat yhteensä eivät olisi yhtäsuuret kuin
kaksi suoraa tahi kuin on vuori ilman laaksoa. Yhtä mieletöntä kuin
olisi ajatella Jumalaa, ehdottomasti täydellistä olentoa, jolta
kuitenkin puuttuisi olemassa-olo, yhtä mieletöntä olisi myöskin ajatella
vuorta, jonka vieressä ei olisi laaksoa.

Vaan olkoonpa niinkin etten voi ajatella Jumalaa muutoin kuin
olemassa-olevana, yhtä vähän kuin vuorta ilman laaksoa, niin on
huomattava ettei siitä, että minä ajattelen vuorta ainoastaan laakson
yhteydessä, vielä seuraa mitään semmoista kuin että joku vuori
todellakin olisi maailmassa olemassa, ja samoin ei siitäkään, että minun
ajatukseeni Jumalasta sisältyy olemassa-olo, suinkaan seuraa että hän
todellakin olisi olemassa. Eihän minun tajuntani eli ajattelemiseni voi
pakkokeinoilla kääntää olevaisuutta mihinkään. Mutta samoin kuin voidaan
kuvitella siivellistä hevosta, vaikkei millään hevosella ole siipiä,
samoin voin kukaties minäkin kuvitella Jumalalle olemassaolon, vaikkei
mitään Jumalaa olekaan. Päin vastoin. Tässä juuri sofismi onkin. Ettei
ole mahdollista ajatella vuorta ilman laaksoa ei suinkaan sisällä sitä
että joku vuori laaksoineen silti olisi jossakin paikassa olemassa,
mutta kyllä sen että vuori ja laakso sekä olevina että olemattomina ovat
toisistaan erottamattomat. Samoin se tosiasia, ettei Jumalaa voida
ajatella muutoin kuin olemassa-olevana, sisältää sen, että olemassa-olo
on Jumalan olemuksesta erottamaton, ja että siis Jumala todella on
olemassa;--ei sen vuoksi että minun ajattelemiseni sen vaikuttaisi
tahi pakolla hallitseisi olevaisuutta, vaan päin vastoin siitä syystä
että itse tosiasian, Jumalan olemassa-olon välttämättömyys pakottaa
minut niin ajattelemaan. Sillä minulla ei todellakaan ole vapautta
ajatella Jumalaa ilman hänen olemassa-oloansa, toisin sanoen: en voi
ajatella ehdottomasti täydellistä olentoa, joka olisi siinä määrin
epätäydellinen että siltä puuttuisi tärkein kaikista täydellisyyksistä,
vaikka minulla kyllä on vapaus kuvitella mielessäni hevosta joko
siivelliseksi tahi siivettömäksi.

Tässä on kuitenkin vielä eräs erheellinen vastaväite torjuttava, se
nimittäin että edellä esitetty Jumalan olemassa-olon välttämättömyys
olisi syntynyt ajatukseeni vasta sen kautta että ensin oletin hänen
omistavan kaikki mahdolliset täydellisyydet, joista olemassa-olo
tiettävästi on yksi, mutta ettei muka ollut välttämätöntä tehdä tuota
alku-olettamusta, yhtä vähän kuin on tarpeellista olettaa että kaikki
nelisivuiset kuviot sisäytyvät ympyrään, josta tietysti seuraisi että
myöskin vinoneliö sisäytyy ympyrään, mikä kuitenkin on ilmeisesti
väärin. On näet huomattava että vaikkei itsessään ole ollenkaan
välttämätöntä että ajatukseni ylipäänsä koskaan kohdistuisi Jumalaan,
niin on kumminkin aivan välttämätöntä että joka kerta kuin se tapahtuu,
joka kerta kuin mielin ajatella olevaisuuden ensimmäistä ja korkeinta
olentoa ja henkeni aartehistoista ikäänkuin vetää esille hänen
mielteensä, täytyy minun myöskin lukea hänen olemukseensa kuuluviksi
kaikki mahdolliset täydellisyydet, vaikken niitä silloin ehkä kaikkia
luettele enkä edes yksitellen tarkastelekaan. Tämä välttämättömyys se
sittemmin, huomattuani että olemassa-olo myös on yksi jopa varsin tärkeä
täydellisyys, oikeuttaa sen johtopäätökseni että tuollainen olevaisuuden
ensimmäinen ja korkein olento on olemassa. Eihän kolmionkaan mieltäminen
ole minulle mitään välttämätöntä. Mutta joka kerta kuin tahdon
ajatuksissani katsella kolmikulmaista kuviota, täytyy minun ajatella
sitä sellaiseksi, jonka kaikki kulmat yhteensä ovat yhtäsuuret kuin
kaksi suoraa, vaikken tätä seikkaa juuri silloin erityisesti
tarkkaisikaan. Kun sitävastoin tutkin mitkä kuviot sisäytyvät ympyrään,
niin ei mikään pakota minua luulemaan, että kaikki nelisivuiset kuuluvat
niihin, enkä sitä edes voi kuvitellakaan, niin kauvan kuin en tahdo
myöntää mitään, jota en selvään ja täsmällisesti ymmärrä. On siis
olemassa suuri erotus tällaisten väärien olettamisten ja todellisten,
myötäsyntyisten mielteiden välillä, joista ensimmäinen ja tärkein on
Jumalan mielle. Monet ovat todella ne syyt, jotka osottavat ettei tämä
mielle ole mikään kuvitelma eikä minun ajatuksestani riippuvainen, vaan
todellisen ja muuttumattoman olemuksen kuva. Ensiksikin se, etten voi
keksiä mitään toista oliota, jonka luontaiseen olemukseen kuuluisi
olemassa-olo, paitsi Jumalan; toiseksi se etten voi ajatella kahta tahi
useampaa sellaista olentoa, edelleen se että samalla kuin myönnän hänen
nyt olevan olemassa, huomaan myöskin että hänen ehdottomasti täytyy olla
ollut ijankaikkisuudesta sekä pysyä ijankaikkisesti; ja vihdoin vielä se
että huomaan Jumalalla olevan lukuisan joukon muitakin ominaisuuksia,
joista minä en voi mitään vähentää enkä muuttaa.

Mutta mitä todistamistapaa ikinä käytänkin, on loppupäänä aina se, että
vakuutusta saan ainoastaan niistä todisteista, jotka selvään ja
täsmälleen tajuan. Täten tajuamistani todisteista taasen moniaat ovat
kenen hyvänsä huomattavissa, toisia sitävastoin voidaan keksiä
ainoastaan tyystin tarkkaamalla ja uutteralla tutkimisella. Mutta
kerran keksittyinä pidetään jälkimmäisiä aivan yhtä varmoina kuin
edellisiäkin. Niinpä esim. on selvitys siitä, että hypotenuusan neliö
suorakulmaisessa kolmiossa on yhtä suuri kuin kateettien neliöt
yhteensä, melkoista vaikeampi kuin että hypotenuusan vastassa on
sellaisen kolmion suurin kulma. Mutta sittenkuin ensinmainittu tieto
kerran on keksitty, uskotaan sitä aivan yhtä varmasti kuin
jälkimmäistäkin. Mitä taas Jumalaan tulee, olisi tietoni hänestä
ensimmäinen ja kaikista helpoin, ellen olisi niin kokonaan etuluulojen
vallassa ja ajatuskykyni aistillisten esinekuvain saartamana. Sillä
mikäpä onkaan itsessään selvempää kuin että korkein olento, ainoa, jonka
luontaiseen olemukseen kuuluu olemassa-olo, todella on olemassa? Tätä
käsittääkseni olen tosin tarvinnut tarkkaa ja jännitettyä mietiskelyä;
mutta nytpä olenkin siitä aivan yhtä varma kuin mistä hyvänsä joka
minusta näyttää kaikkein varmimmalta. Vieläpä huomaan että muiden asiain
varmuus siihen määrään riippuu juuri tästä tiedosta, ettei mikään
täydellinen tietäminen voi ilman sitä koskaan olla mahdollinen.

Sillä vaikka minä luonnostani olen sellainen etten voi olla pitämättä
jokaista selvään ja täsmällisesti tajuttua asiaa totena, niin kauvan
kuin itse tajunta kestää, niin, kun tuo sama luontoni estää minua
ainaisesti kiinnittämästä huomiotani saman asian selvään tajuamiseen, ja
toiselta puolen taas ennen muodostamani ajatukset usein palajavat
mieleeni, voisi helposti tapahtua että unohtaisinkin ne syyt, joiden
nojalla joku tuollainen ajatus oli muodostettu, ja sitten ilmeneisi
uusia syitä, mitkä järkyttäisivät käsitykseni asiasta, jonka jo
kuitenkin olin riittävän selvään ja täsmällisesti tajunnut. Näkyy siis
ettei minulla ilman Jumalan tuntemista voisi koskaan olla mistään
asiasta todellista, varmaa tietoa, vaan ainoastaan joitakin häilyviä,
helposti muuttuvia luulelmia. Esimerkiksi tarkatessani kolmion olemusta
on minulla, mittausopillisten alkeistietojeni avulla, ihan selvillä että
sen kulmat yhteensä tekevät kaksi suoraa, enkä minä voi lakata sitä
uskomasta niin kauvan kuin huomioni on kiinnitettynä tämän lauselman
todistukseen. Mutta niin pian kuin olen kääntänyt huomioni siitä pois,
voisin, ilman tietoa Jumalasta, helposti joutua epäilemään itse
lauselmaa, vaikka kyllä muistankin että minulla on ennen ollut siitä
mahdollisimman selvä käsitys. Voisin näet helposti joutua siihen mieleen
että oma luontainen olemukseni saattaa minut joskus erehtymään
sellaisissakin tiedoissani, joita pidän kaikkein selkeimmin tajuttuina,
semminkin kun muistan useinkin ja monessa asiassa tapahtuneen että olen
pitänyt totena ja varmana sellaista, jonka myöhemmin ilmestyneiden
uusien syiden nojalla olen päättänyt vääräksi.

Tietoni Jumalan olemisesta poistaa nyt tämän mahdollisuuden kokonaan.
Sillä päästyäni kerran tästä selville olen samalla huomannut miten
kaikki muu, mitä on jo tapahtunut, riippuu hänestä sekä myöskin ettei
hän ole petollinen. Tämän nojalla olen päässyt siihen vakaumukseen, että
kaikki mitä selvään ja täsmällisesti käsitän on totta. Jospa siis ne
syyt, joiden nojalla aikoinaan päätin ylempänä mainitun lauselman
todeksi, eivät enään olisikaan minulle tajuisina tiedossani, niin eivät
mitkään vastasyyt silti voi saattaa minua sitä epäilemään, kun vaan
muistan että kerran ennen olen sen selvään ja täsmällisesti tajunnut.
Minulla on asiasta yhäti tosi ja varma tieto--eikä ainoastaan tästä
asiasta, vaan samoin kaikista muistakin, mitkä vaan tiedän joskus
maailmassa todistaneeni, niinkuin mittausopillisista väitelmistä y. m.

Olisikohan vielä joku vastaväite mahdollinen? Ettäkö olen tehty
sellaiseksi että usein petyn? Tiedänpä että en voi pettyä asioissa,
jotka läpeensä selvästi käsitän. Mutta olenpahan ennenkin pitänyt monta
käsitystäni totena ja varmana, vaikka se sitten myöhemmin on
näyttäytynyt vääräksi? Syynä oli se ettei mikään niistä ollut selvään ja
täsmällisesti tajuttu. Tästä säännöstä tietämättömänä olin sattunut
muista syistä uskomaan todeksi semmoista, jonka sittemmin huomasin
epävarmaksi. Mitä siis? Ettäkö ehkä (kuten edellä otaksuin) näen unta ja
ettei niinmuodoin kaikessa siinä, mitä parhaallaan ajattelen, ole sen
enemmän perää kuin nukkuvan unelmissa? Tämäkään ei asiata muuta. Sillä
jospa näkisinkin unta, niin olisi kuitenkin kaikki totta mikä
ymmärrykselleni on selvää ja välttämätöntä.

Näen siis selvästi että kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu
yksinomaan totisen Jumalan tuntemisesta aina siihen määrään, ettei
minulla ole voinut olla täydellistä tietoa mistään asiasta ennenkuin
opin hänet tuntemaan. Mutta tätenpä on samalla ovi avattu suunnattomiin
tiedon rikkauksiin yhdeltä puolen Jumalasta ja muista henkisistä
asioista, toiselta puolen aineen olemuksesta, joka on puhtaan
matematiikin tutkimusesineenä.



KUUDES MIETELMÄ.

_Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys
ruumiista._


Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän
niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin
ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta
katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole
epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea
sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta
puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä
kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan.
Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina,
milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan
niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on,
selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn
sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin
olemassa-olevaan kappaleeseen.

Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn
välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni
kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs
kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin
henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte
nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin
käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että
on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua
en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä
niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti
sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan
niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin
tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se
ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän
kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin
monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien
tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta
jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen
kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta
edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla
henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään
pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee
mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun
suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo
erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan
ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky,
mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen,
sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas
näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin
toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että
jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni
olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä
ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan,
aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon
kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta
ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin
kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä,
joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen
tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko
ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva.
Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti
ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on
olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole
tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta
myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista
tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä
mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille
mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen
kappaleen olevan olemassa.

Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan
matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon
muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä,
makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä
kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla,
joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja
käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan
myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä,
mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen
mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.

Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat,
joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen
esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja
otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.

Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat
ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis
taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla
tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten
joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi
vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat
mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja
vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää,
janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia
iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella
itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja
liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin
kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi
valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden
johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan.
Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka
esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja
välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä
päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani
kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo
mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet
minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani.
Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut
aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta,
jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla
saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä
tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita
muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan
muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että
niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista
muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta
kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä
olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini
olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen
kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään
niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset
enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se
käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut
ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani.
Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale,
jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään
muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista
kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan
ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin
missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi
kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon
tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon
näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa
j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani
olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei
mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen
aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja
aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta
puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla
aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä
vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut
mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.

Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät
luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka
kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin
suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä.
Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin
ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan
ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla
sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden,
joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain
tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt
olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani
jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi
erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei
valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään
sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta
kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin
ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää
niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen
syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli
minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi
ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani
luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana
totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin
uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan
helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa
suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s.
luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis
esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin
ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni
olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa
olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne
synnyttää.

Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja
alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä
umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta
ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan
epäillä.

Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja
täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen
ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja
täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin
todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole
syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä
myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun
puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani
olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta
kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei
olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen
ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme
näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä
olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja
täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja
toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena,
mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni
verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä
olemassa ilman sitäkin.

Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä
mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja
tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman
näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua,
toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden
käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä
käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat
substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että
voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä
vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon
ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta
selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden
täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä
ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu
kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä
ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen
aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten
olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko
minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen
kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä
viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei
laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden
syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu
usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa
substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä,
joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä,
koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä
esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine
yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen
mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku
ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden
todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että
Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen
välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä
minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla
todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan
ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun
hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten
mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin
valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista
kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen,
jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri
aineellisissa kappaleissa.

Siis: aineelliset kappaleet ovat olemassa.

Mahdollista kyllä etteivät ne kaikki todellisuudessa ole sellaisia miksi
minä ne aistimalla tajuan, tällainen tajuaminen kun monasti on sangen
hämärä ja sekava. Mutta ainakin on niissä kaikki ne tuntomerkit, mitkä
selvään ja täsmällisesti käsitän, toisin sanoen kaikki yleismääreet,
jotka puhtaan matematiikin esineissä tulevat kysymykseen.

Mitä taas tulee muihin aineellista olevaisuutta koskeviin kysymyksiin,
koskevat moniaat niistä ainoastaan vähäpätöisempiä syrjäseikkoja, esim.
auringon suuruutta, muotoa j. n. e., taikka on käsitykseni niistä liian
vähässä määrin selvä, niinkuin esim. valosta, äänestä, kivusta j. m. s.
Nämä seikat tosin ovat suuressa määrin epäilyksen alaisia ja epävarmoja.
Mutta tuo sama suuri totuus, että Jumala ei voi olla petollinen ja ettei
siis ole mahdollista että mielipiteissäni olisi jotain pettävää, jonka
poistamiseen Jumala ei olisi antanut minulle tarpeellista kykyä, antaa
minulle varman toivon totuuden saavuttamisesta näissäkin asioissa.
Ylipäänsä täytyy kaikessa, mitä luonto minulle opettaa, olla jonkun
verran totuutta. Sillä enhän tarkoita luonnolla yleensä mitään muuta
kuin joko Jumalaa itseänsä tahi Jumalan säätämää luomakunnan
järjestystä, enkä taas omalla erikoisluonnollani muuta kuin kaikkein
niiden kykyjen ja avujen yhteyttä, jotka Jumala on minulle antanut.

Mutta kaikesta, mitä luonto opettaa, ei mikään ole niin vastustamattoman
selvää, kuin että minulla on ruumis, joka kipua tuntiessani voi pahoin
ja ilmaisee esim. ruoan tai juoman tarpeensa vastaavalla nälän tai janon
tunnolla. En siis voi epäillä etteikö siinä, mitä ruumiistani tiedän ja
tajuan, olisi ainakin joku määrä totuutta.

Edelleen opettaa luonto noiden samaisten tuntojen, kivun, nälän, janon
j. n. e. kautta, etten minä ainoastaan niin sanoakseni oleskele
ruumiissani, niinkuin purjehtija asustaa aluksessaan, vaan että olen
mitä kiinteimmin siihen yhdistetty, vieläpä ikäänkuin sekoitettu, niin
että minä sen kanssa yhdessä muodostan kokonaisuuden. Sillä muutoinhan
minä pelkkänä ajattelevana oliona en ruumiin loukkaantuessa tuntisi
kipua, vaan tajuaisin loukkaantumisen ainoastaan tietopuolisella
ymmärryksellä, kuten purjehtija näkemällä havaitsee jos aluksessa joku
paikka rikkautuu. Kun taas ruumiissa ilmestyisi ruoan tahi juoman
tarvetta, käsittäisin minä sen selvällä ymmärtämisellä eikä
epämääräisillä nälän tai janon tunteilla. Sillä sellaiset aistilliset
tunnot kuin nälän, janon, kivun y. m. eivät tietenkään ole mitään muuta
kuin eräitä hämäriä mieltämismuodokkeita nekin, ja saavat alkunsa sielun
yhdistyksestä eli jonkinlaisesta sekaantumisesta ruumiiseeni.

Paitsi kaikkia näitä esiintyy se kappale, jota sanon omaksi ruumiikseni,
luontaisen käsitykseni mukaan moninaisten muiden kappalten ympäröimänä,
joista toiset ovat minulle hyödyllisiä, toiset vahingollisia. Ja
epäilemättä on minulla siitä tosiasiasta, että aistimuksissani ilmenee
miltei epälukuinen joukko väri-, ääni-, haju-, maku-, kovuus- y. m.
kvaliteetteja, oikeus tehdä se johtopäätös että esineissä, joista nämä
erilaatuiset aistimukset lähtevät, todella on olemassa niitä vastaavat
oleelliset erilaisuudet, vaikka ne ehkä eivät olekaan aistittujen
kvaliteettien kaltaisia. Siitä taasen että aistimuksistani toiset ovat
minulle mieluisia, toiset vastenmielisiä, näkyy selvästi että ruumiini
eli oikeammin sanoen itse minä, ruumiista ja sielusta yhdistetty olento,
olen monenlaisten mieluisain ja vastenmieleisten vaikutusten alainen
ympärillä olevain esineiden puolelta.

Mutta toiselta puolen on taas olemassa paljon mielipiteitä ja luulelmia,
jotka tosin näyttävät luonnosta opituilta, vaikka itse asiassa olen
oppinut ne ainoastaan tavastumisesta ajattelemattomaan arvostelemiseen,
minkä vuoksi ne siis helposti voivat olla vääriä. Sellaisia ovat esim.
arveluni että tila, jossa ei ole mitään aistejani kiihottavaa, on tyhjä;
että lämpöisessä esineessä on jotakin minussa olevan lämmön tunnon
kaltaista; että valkoisessa tahi viheriässä esineessä on sama valkoisuus
tai viheriäisyys, minkä aistillani tajuan, karvaassa tai makeassa
esineessä sama vastaava maku j. n. e.; että tähdet, tornit ja muut
esineet ovat sen suuruisia ja muotoisia kuin ne kaukaa katsoen näyttävät
y. m. s.--Mutta jotten sekoittaisi mietelmiini tästä kysymyksestä
epäselvästi tajuttuja mielteitä, on minun tässä tarkemmin määriteltävä
mitä oikeastaan tarkoitan kuin sanon luonnon opettavan itselleni
jotakin.

Tässä on näet luonto-käsite melkoista ahtaammassa merkityksessä kuin
kaikkien Jumalan minulle antamien kykyjen ja avujen yhteys. Sillä tuossa
yhteydessä on paljon sellaista joka kuuluu ainoastaan olemukseni
henkiseen osaan, esim. välitön tietoisuuteni siitä, ettei tehty voi
tulla tekemättömäksi, ja samoin kaikki muut luonnolliselle järjelle
itsestään selvät asiat, joista nyt ei ole puhetta. Vieläkin kuuluu
siihen paljon sellaista, joka kohdistuu ainoastaan ruumiiseeni, kuten
taipumus putoomaan alaspäin y. m., joista ei myöskään nyt ole puhetta.
Kysymys on ainoastaan siitä, mitä Jumala on antanut minulle nimenomaan
ruumiista ja sielusta kokoonpantuna kaksinaisolentona. Luonto siis,
tässä merkityksessä käsitettynä, kyllä opettaa välttämään kaikkea, mikä
tuopi kivuntuntoa, ja tavoittamaan sitä, mikä antaa nautintoa j. m. s.,
mutta se ei suinkaan käske meitä aistimustemme nojalla päättämään mitään
ulkopuolellamme olevista esineistä, ilman edelläkäypää ajatuksellista
tutkimista, koska todenperäisen tiedon saaminen niistä on yksinomaan
sielun eikä ruumiillis-sielullisen yhdysolennon tehtävä.

Vaikka siis esim. tähden tuike ei tee silmääni suurempaa vaikutusta kuin
jonkun pienoisen tulisoihdun lieska, niin ei minussa
ruumiillis-sielullisena yhdysolentona kuitenkaan ole mitään todellista
eli positiivista vetämystä, joka saattaisi minua uskomaan ettei tähden
valo itse teossa sentään ole suurempi, vaan olen ainoastaan
lapsuudessani, järkeä käyttämättä, muodostanut itselleni sellaisen
luulon. Tulta lähestyessäni tunnen kyllä lämmittävän, ja jos lähenen
sitä liiaksi, tunnen kipua. Mutta silti ei ole syytä luulla että tulessa
olisi jotakin lämmön tai kivun tunnon kaltaista, vaan ainoastaan että
siinä on jotakin, mitä lieneekin, joka vaikuttaa meissä lämmön ja kivun
tuntoa. Jos taas jossakin paikassa ei ole mitään joka kiihottaisi
aistiani, niin ei siitä vielä seuraa ettei siinä olisi ylipäänsä mitään
esinettä. Olen vain tottunut näissä kuten niin monissa muissakin
asioissa kääntämään luonnon järjestyksen väärin päin, käyttäessäni
aistejani ikäänkuin varmoja oppaita ulkoesineiden olemuksen välittömään
käsittämiseen, vaikka ne todellisuudessa eivät kykene antamaan siitä
muuta kuin moniaita aivan hämäriä ja sekavia vihjauksia, niiden
varsinainen luonnon asettama tehtävä kun on ainoastaan ilmoittaa
sielulle, mikä sille kokonaisuudelle, jonka osana sielu on, koituu
hyödyksi, mikä vahingoksi, johon tarkoitukseen aistimukset ovatkin
riittävän selviä ja täsmällisiä.

Edellä on jo selvitetty mistä se tulee että ajatukseni, tarkemmin
sanoen arvostelmani, Jumalan hyvyydestä huolimatta, voivat olla
erheellisiä. Vielä esiintyy kuitenkin eräs vaikeus siihen nähden, mitä
minun luonnon osotuksen mukaan pitäisi tavoittaa, mitä välttää, ja samaa
on sanottava sisällisistä aistimuksista, joissa luulen tavanneeni
erhetyksiä. Tapahtuu esim. että joku, nauttiessaan jotakin maukasta
ruokaa, samalla huomaamattansa nielee ruoassa piilevän myrkyn. Tämän
suhteen on huomattava että luonto vetää häntä haluamaan ainoastaan sitä,
minkä maku todella miellyttää, eikä suinkaan myrkkyä, josta nauttija ei
tiedä mitään. Tästä siis ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin että
luonto ihmisessä ei ole kaikkitietävä, mikä onkin aivan asianmukaista,
koska ihmiselle äärellisenä olentona soveltuu ainoastaan sellainen
luonto, jonka täydellisyys tässäkin kohden on äärellinen ja rajoitettu.

Mutta usein tapahtuu niinkin että petymme siinä, mihin luonto
suoranaisesti vetää. Sairas haluaa juomaa tahi ruokaa, joka heti kohta
osottautuu hänelle vahingolliseksi. Joku ehkä sanoisi erehdyksen
johtuvan siitä että sairaassa on luonto turmeltunut. Mutta tällä ei
vaikeus ole poistettu; sillä onhan sairas ihminen Jumalan luoma yhtä
hyvin kuin tervekin, eikä ole yhtään otaksuttavampaa, että Jumalan
antama luonto hänessä olisi petollinen, kuin voimme semmoista ajatella
terveen ihmisen luonnosta. Rattailla ja painoilla käypä kellokoneisto,
joka on virheellisesti rakennettu ja sen tähden käy väärin, seuraa silti
kyllä luonnon lakeja yhtä tarkasti kuin jos rakenne olisi säännöllinen
ja kaikin puolin täyttäisi tekijänsä lupaukset. Sama on ihmisruumiin
laita, mikäli sekään ei muuta ole kuin eräs luista, hermoista,
lihaksista, suonista, verestä ja nahkasta tehty koneisto ja niin
rakennettu että se sielun siinä olemattakin suorittaisi samat tahdon
käskyistä ja siis myöskin sielusta yleensä riippumattomat liikkeet,
jotka siinä nyt tapahtuvat. Kuten helposti huomaa, on ruumiille
semmoisenaan aivan yhtä paljon luonnonmukaista että se esim. vesitautia
sairastaessaan kärsii kurkun kuivuutta, joka tavallisissa oloissa
ilmoittaa sielulle janon tuntoa, ja että tuo kuivuus hermostossa sekä
muissa ruumiin osissa herättää taipumusta veden juontiin, josta vaiva
yltyy, kuin että yhtäläinen kurkun kuivuus taudittomassa tilassa
aiheuttaa juoman nauttimisen ruumiille virkistykseksi. Siihen
tuntemukseen nähden, mikä minulla entuudestaan on kellon tarkoituksesta
ja käytännöstä, voisin tosin sanoa että, kun kello käy väärin, niin se
poikkeaa oikeasta luonnostaan ja samoin siis myöskin ihmisen ruumis,
ollen rakennettu niitä liikkeitä varten, jotka siinä tavallisesti
tapahtuvat, hairahtuu «luonnostaan» kun sen kurkkua kuivaa, vaikkei
juoma kuitenkaan ole sen säilymiselle hyödyllistä. Helppo on toki
huomata, että luonto-käsitteellä tässä tapauksessa on kokonaan toinen
merkitys kuin edellisessä. Jälkimmäisessä tapauksessa on «luonto» pelkkä
ulkonainen nimitys, jonka ajatukseni on muodostanut verratessaan
sairasta ihmistä ja huonosti rakennettua kelloa terveen ihmisen ja
oikein rakennetun kellon mielteeseen, ja on se siis itse teossa kokonaan
vieras kysymyksessä oleville asioille. Edellisessä tapauksessa sitä
vastoin luonnolla käsitetään jotakin mikä todellakin on
tutkimusesineessäni olemassa ja joka siis myöskin sisältää jonkun verran
totuutta.

Yksistään ruumiiseen nähden käytämme tosin myöskin ainoastaan pelkkää
ulkonaista nimitystä kun sanomme vesitautisen ruumiin luontoa
turmeltuneeksi siitä syystä, että sen kurkkua kuivaa vaikkei sillä
kuitenkaan ole juoman tarvetta. Mutta kun otetaan huomioon kokonaisuus,
jonka ruumis ja sielu yhteisesti muodostavat, niin ei nimitys suinkaan
ole mielivaltainen, vaan on tässä edessämme todellinen luonnon hairahdus
siihen nähden että ihminen kokonaisuudessaan tuntee janoa, vaikka juoma
on hänelle vahingollista. On siis tutkittava: mitenkä on mahdollista
että luonto, täten käsitettynä, Jumalan hyvyyden estämättä voipi tehdä
tällaisen petukan.

Ensimmäiseksi kiintyy huomioni siihen suureen erotukseen, mikä sielun ja
ruumiin välillä on siinä kohden, että ruumis luontaisen olemuksensa
puolesta on kauttaaltaan jakautuvainen, mutta sielu jakautumaton. Sillä
kun katselen henkistä olemustani, toisin sanoen itseäni mikäli olen
pelkkä ajatteleva olio, niin en voi erottaa itsessäni minkäänlaisia
osia, vaan esiintyy tuo olemus käsitykselleni yhtenä ainoana ehjänä ja
kokonaisena yksiönä. Ja vaikka sielu kyllä näyttää olevan yhdistetty
koko ruumiiseen, niin en kuitenkaan huomaa että esim. jalan, käsivarren
tahi jonkun muun ruumiin osan poistamisen kautta joku osa sielusta olisi
poistunut tai vähentynyt. Ei myöskään tahtomis-, aistimis-, ajattelemis-
y. m. kykyjä voida pitää sielun osina, sillä sekä tahtomisen että
aistimisen ja ajattelemisen suorittaa yksi ja sama sielu. Sitävastoin ei
ole ajateltavissa mitään aineellista eli ulottuvaista oliota, jota en
ajatuksissani helposti saattaisi jakaa osiin, mikä osottaa että aine on
jakautuvainen. Jo tämä seikka yksin riittäisi todistamaan myöskin
sielun erinäistä olemusta ruumiiseen verraten, jollen sitä jo ennestään
kyllin selvästi tietäisi.

Toiseksi huomaan etteivät kaikki ruumiin osat suoranaisesti vaikuta
sieluun, vaan ainoastaan aivot tahikka ehkä ainoastaan eräs vähäinen osa
aivoista, nimittäin se osa, jossa yleisaistin sanotaan sijaitsevan. Joka
kerta kun tämä aivojen osa on joutunut samanlaiseen tilaan, antaa se
aina samanlaisen viestin sielulle, vaikkapa muiden ruumiin osien tilat
voivatkin joskus olla erilaiset. Tämä on todistettu lukemattomilla
kokeilla, joita tässä ei ole syytä ruveta tarkastelemaan.

Kolmanneksi on pantava merkille se omituisuus aineellisten kappalten
luonnossa että, jos jotakuta sellaisen kappaleen osaa liikuttaa saman
kappaleen toiseen, loitompana olevaan osaan vaikuttava voima, niin
syntyy ensinmainitussa osassa aivan samanlainen liike kuin jos vaikutus
lähtisi jostakin välillä olevasta osasta, loitommaisen osan ollessa
tenhottomana. Jos esim. nuoraa ABCD vedetään päästä D, syntyy päässä A
sama liike kuin jos vetäminen tapahtuisi jostakin välillä olevasta
pisteestä B tahi C ja D olisi liikkumattomana. Samoin käypi kun tunnen
kipua esim. jalassani. Kivun tunto jalassa syntyy, fysiikin mukaan,
siten että hermoissa, joita on sirotettuna jalkaan ylt'yleeltään ja
jotka ikäänkuin langat eli nuorat ulottuvat ensinmainitusta jäsenestä
aina aivoihin asti, jostakin syystä aiheutuu jännitys, mikä
hermosäikeiden välityksellä siirtyy aina aivojen sisäisiin osiin, jonne
hermojen päät päättyvät, saaden noissa osissa aikaan kiihottavan
liikkeen, joka sitte sielulle tajuistuu jalassa ilmenevän kivun
tuntona. Mutta koska hermojen, päästäkseen jalasta aivoihin, täytyy
kulkea säärivarren, reiden, lantion, selän ja kaulan läpi, niin voi
tapahtua että, vaikka kosketus ei olisi tapahtunutkaan hermojen jalassa
olevaan osaan vaan sen sijaan johonkin välillä olevaan kohtaan, aivoissa
syntyy sama kiihotus kuin jos jalkaan olisi satutettu, josta myöskin
seuraa että sielu tuntee samanlaista kipua. Samoin muissakin
tapauksissa.

Ja vihdoin: koska jokainen kiihotus, mikä tapahtuu siinä osassa aivoja,
joka on välittömässä yhteydessä sielun kanssa, vaikuttaa siinä vain
yhden ainoan tunnon, niin on tietenkin luonnonmukaisinta että tämä tunto
on sellainen, joka kaikista niistä mitä sama liike mahdollisesti voisi
sielussa vaikuttaa, parhaiten ja kaikkein useimmissa tapauksissa
soveltuu edistämään terveen ihmisen voimassa pysymistä ja säilyntää. Ja
kokemus todistaakin että kaikki luonnon antamat tuntomme ovat juuri
sellaisia, eikä niissä niin ollen ole tavattavissa mitään, joka ei
todistaisi yhtä paljon Jumalan kaikkivaltaa kuin hänen hyvyyttänsä.
Niinpä esim. kun jalan hermoissa tapahtuu joku ankara ja tavaton
täristys, siirtyy sama täristys selkäydintä myöten aivojen sisäisimpiin
osiin, antaa siellä sielulle merkin tuntemaan jotakin, nimittäin kipua
jalassa, josta taas sielu saa aiheen voimiansa myöten koettamaan poistaa
kivun syytä, joka osottautuu jalalle vahingolliseksi. Olisihan tietysti
Jumala voinut järjestää ihmisolennon luonnon sellaiseksikin, että tuo
aivoissa tapahtuva kiihotus, vastaavan tunnon sijasta, ilmaiseisi
sielulle jotakin muuta, esimerkiksi että sielu tajuaisi itse kiihotuksen
semmoisenaan, joko aivoissa tai jalassa tahi jossakin välillä olevassa
paikassa tapahtuvana, tahi jotakin muuta sentapaista. Mutta ruumiin
säilymiselle ei nähtävästi mikään olisi ollut niin sovelias kuin
nykyinen järjestely. Kun esim. tarvitsemme juomaa, syntyy kurkussamme
jonkunlainen kuivuus, joka panee liikkeelle kurkkuhermot ja niiden
välityksellä aivojen sisimmän osan. Täten syntyvä liike eli kiihotus
vuorostaan synnyttää sielussa janon tunnon, koska ihmiselle siinä
tilassa ollen on hyödyllisintä tietää, että hän tarvitsee juomaa
terveytensä säilyttämiseksi. Samoin muissa tapauksissa.

Edellä esitetyn johdolla on helppo käsittää, että Jumalan ääretön hyvyys
varsin hyvin sopii yhteen sen kanssa että ihmisen, ruumiista ja sielusta
yhdistetyn olennon luonto joskus pettää. Jos esim. jossakin niistä
ruumiin osista, joiden läpi hermot kulkevat jalasta aivoihin, taikka
myöskin itse aivoissa vaikuttava syy saa aikaan saman kiihotusliikkeen,
mikä tavallisesti syntyy jalan vioittumisesta, niin tuntuu kipu
ikäänkuin se olisi jalassa. Tässä tapauksessa tunto luonnollisesti
erhettyy, kun näet sama liike aivoissa ei voi vaikuttaa sielussa muuta
kuin aina saman tunnon, ja kun kysymyksen alainen liike paljoa useammin
tapaa saada alkunsa jostakin jalkaa vioittavasta syystä, kuin
sellaisesta, jonka vaikutus tapahtuu jossain muualla, niin onhan järjen
mukaista että se pikemmin aina herättää sielussa jalkakivun tunnon kuin
sellaisen, jonka mukaan kipu olisi jossakin muussa osassa ruumista. Jos
siis esim. kurkun kuivuus joskus ei aiheudukaan tavallisesta syystänsä
s. o. ilmoituksena juoman hyödyllisyydestä terveydelle, vaan saa
alkunsa jostakin aivan päinvastaisesta syystä, kuten esim. vesitaudissa
tapahtuu, niin onhan paljoa luontevampaa että tuo kuivuuden tunto tässä
poikkeustapauksessa pettää kuin jos se pettäisi aina milloin ruumis on
terveissä roveissa. Samaten muissa tapauksissa.

Edellä esitettyjen tutkimusten hyödyllisyys on silminnähtävä eikä se
rajoitu ainoastaan siihen, että olen täten saanut selville kaikki
luontaista olemustani haittaavat erhetykset, vaan olenpa myöskin oppinut
tuntemaan keinoja erhetysten korjaamiseen ja välttämiseen. Sillä kun
tiedän että kaikki aistit, mitä ruumiillisen hyvinvoinnin säilyttämiseen
tulee, paljoa yleisemmin antavat sielulle todenperäisiä kuin vääriä
viestejä; kun minulla on tilaisuus käyttää useampia aisteja saman asian
tutkimiseen sekä niiden lisäksi vielä muistoa, joka liittää entiset
huomioni nykyisiin, ja ajatuskykyä, joka jo kerran on saanut selville
kaikki erhettymisen syyt, niin enpä tosiaankaan enään tarvitse peljätä
jokapäiväisiä aistillisia havaintojani pettäviksi, vaan saan hyvin
ansaitulla naurulla karkottaa näyttämöltä kaikki edellisinä päivinä
esittämäni suuresti liioitellut epäilykset. Tämän kohtalon saakoon
etenkin se joka oli hankalin kaikista epäilyksistäni, nimittäin etten
voisi erottaa valvomistilaa nukkumisesta. Sillä huomaanhan nyt mikä
suuri erotus näiden tilojen välillä on siinä, ettei muisto koskaan liitä
unennäkö-ilmiöitä yhteen kaikkien muiden elämän tapausten kanssa, kuten
valvomistilassa tapahtuu. Sillä jos valveilla ollessani esim. yht'äkkiä
ilmestyisi näkyviini joku henkilö, joka sitten kohta jälleen häviäisi,
kuten unessa tapahtuu, tietämättäni mistä hän tuli ja mihin meni, niin
pitäisin minä semmoista ilmiötä hyvällä syyllä aivoissani syntyneenä
valekuvana eikä suinkaan todellisena ihmisenä. Kun sitävastoin selvästi
huomaan mistä, missä ja milloin havaitsemani esineet ilmenevät
tajuntaani, ja kun samalla voin liittää niiden tajuamisen
katkeamattomaksi kokonaisuudeksi koko muun elämäni kanssa, niin saan
olla täysin varma siitä, että havainto on tehty valveilla eikä unissa.
Havaitsemieni todellisuutta en taas tarvitse rahtuakaan epäillä, jos ne,
kaikkien aistieni, muistoni ja ajatuskykyni avulla tutkittuina eivät
osota sisältävänsä mitään, joka olisi muiden havaintojeni kanssa
ristiriidassa. Että erehtyminen näillä edellytyksillä on tosiaankin
mahdoton, siitä on takeena se, ettei Jumala ole eikä voi olla
petollinen. Mutta käytännöllinen elämän juoksu ei valitettavasti aina
salli näin tarkkaa tutkimista, ja siitäpä seuraakin että ihmiselämä
yksityiskohdissaan on erhetyksien alainen, mikä myönnettäköön yhtä
kernaasti kuin inhimillisen luontomme heikkous ylimalkaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Metodin esitys - Mielenliikutuksien tutkistelu. Metafyysillisiä mietelmiä." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.