Title: Christmas carol. Finnish. - Joulun-aatto
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Christmas carol. Finnish. - Joulun-aatto" ***


JOULUN-AATTO

Kirj.

Charles Dickens


Englannin kielestä suomentanut ["A Christmas Carol"] Waldemar Churberg


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1878.



SISÄLLYS:

    I. Marley'n haamu
   II. Ensimäinen kolmesta hengestä
  III. Toinen kolmesta hengestä
   IV. Viimeinen henki
    V. Loppu



I.

Marley'n haamu.


Marley oli kuollut, tästä aloittaaksemme. Siitä ei ole minkäänlaista
epäilystä. Pappi, notarius, maahanpaniais-toimittaja ja pää-murehtija
olivat allekirjoittaneet hänen hautaus-todistuksensa. Scrooge
allekirjoitti sen, ja Scrooge'n nimi oli hyvä pörssissä, mihin hyvänsä
hän pisti sen.

Vanha Marley oli kuollut, kuollut kuin ovi-naula. Huomatkaat! minä en
aio sanoa, että omasta takaa tiedän, mitä ovi-naulassa on erittäin
kuollutta. Minä olisin itse ehkä pikemmin katsonut ruumiin-arkun naulaa
kaikkein kuolleimmaksi kappaleeksi myytävästä rauta-tavarasta. Mutta
esi-isiemme viisaus ilmestyy tässä vertauksessa; eikä minun halvat
käteni saa hämmentää sitä, muutoin koko maa on hukassa. Sallikaat minun
sentähden pontevasti kertoa, että Marley oli kuollut, kuollut kuin
ovi-naula.

Tiesikö Scrooge, että hän oli kuollut? Arvattavasti. Kuinkas muutoin?
Scrooge ja hän olivat kauppakumppanina, tiesi kuinka monta vuotta.
Scrooge oli hänen ainoa testamentin-suorittajansa, hänen ainoa
omaisuuden-hoitajansa, hänen ainoa pesän-selvittäjänsä, hänen ainoa
perillisensä, hänen ainoa ystävänsä ja hänen ainoa murehtijansa. Eikä
Scroogekaan ollut niin kauheasti sortunut tästä surullisesta
tapauksesta; hän ajoi oivallisesti asioitaan itse hautajais-päivänä ja
vietti sitä edullisen kaupan tekemällä.

Minä mainitsin Marley'n hautajaisia ja joudun tällä tapaa takaisin
siihen kohtaan, josta aloitin. Ei ole minkäänlaista epäilystä, että
Marley oli kuollut. Tästä tulee tarkoin pitää kiinni, taikka ei lähde
mitään kummallista siitä kertomuksesta, jonka mielin jutella. Joll'emme
olisi täydellisesti vakuutetut siitä, että Hamlet'in isä kuoli ennen
näytelmän alkua, ei hänen yötinen kävelynsä omilla valleillansa
itätuulessa oudostuttaisi enemmän, kuin jos mikä muu keski-ikäinen
gentlemani tahansa äkkiä pimeässä lähtisi ulos johonkin tuuliseen
paikkaan, -- esimerkiksi Saint Paul'in kirkkomaalle -- varta vasten
hämmästyttääksensä poikansa heikkoa mieltä.

Scrooge ei koskaan pyhjennyt pois vanhan Marley'n nimeä. Tuossa se
vuosikausia jälestäpäin seisoi vara-aitan oven päällä: Scrooge ja
Marley. Firma oli tunnettu "Scrooge ja Marley'n" nimellä. Semmoiset,
jotka ensi kerran tulivat asioille, nimittivät Scrooge'a milloin
Scrooge'ksi, milloin Marley'ksi, mutta hän vastasi molempiin nimiin. Se
oli hänestä yhtä kaikki.

Mutta, oi! hän oli perin armoton mies, tuo Scrooge! kiskova, kiristävä,
kaappiva, haaliva, ahne, vanha synnin-orja! Kova ja karkea, kuin
limsiö, josta ei mikään rauta koskaan ole iskenyt lämmittävää tulta;
Salakielinen, itseänsä hillitsevä, ja yksinänsä, kuin huuhka. Hänen
sisällinen kylmyytensä kohmetutti hänen vanhoja kasvonjuonteitansa,
puri hänen terävää nenäänsä, rypisti hänen poskiansa, kangistutti hänen
astuntaansa; teki hänen silmänsä punaisiksi, hänen ohuet huulensa
sinisiksi; ja puhui hänen vinisevässä äänessään. Hallainen härmä peitti
hänen päänsä, hänen kulmakarvansa ja jouhikkaan leukansa. Hän levitti
kylmyyttänsä joka paikkaan; mätäkuulla hän jäädytti konttorinsa eikä
jouluna millään lailla sitä lauhduttanut.

Ulkonainen kuumuus tai kylmyys vaikutti varsin vähän Scrooge'en. Ei
mikään kesäinen helle voinut lämmittää, eikä talvinen pakkanen viluttaa
häntä. Ei mikään puhaltava tuuli ollut tuikeampi, kuin hän, ei mikään
lankeava lumi kiihkeämpi putoamaan, ei mikään rankka-sade vaikeampi
taivuttaa. Huono sää ei tietänyt, kuinka päästä häneen käsin.
Ankarimman sateen ja tuiskun ja raekuuron ja lumi-rännän sopi kehua
vaan yhdessä kohden voittavansa hänet. He olivat usein hyvin
"runsaskätisiä", mutta Scrooge ei ikinä.

Ei kukaan koskaan seisauttanut häntä kadulla sanoaksensa iloisella
katsannolla: "rakas Scrooge, kuinka jaksatte? Milloin tulette meitä
tervehtimään?" Ei mikään kerjäläinen rukoillut häneltä vähintäkään
apua, ei mikään lapsi kysynyt häneltä, paljonko kello oli, ei mikään
mies eikä vaimo tiedustellut häneltä kertaakaan koko hänen elämässään
tietä sinne taikka sinne. Jopa sokeitten koiratkin näyttivät tuntevan
hänet; ja kun näkivät hänen lähestyvän, taluttivat isäntänsä
portin-majaan tai pihaan; ja sitten huiskuttivat häntäänsä, niinkuin
sanoaksensa: "parempi on, sokea isäntä! olla silmätön, kuin
pahasilmäinen."

Mutta mitäpä Scrooge siitä huoli! Juuri tätä hän tahtoikin. Kun sai
pujotella eteenpäin elämän väki-rikkailla teillä ja torjua luotansa
kaikki inhimillinen hellyys, oli se, niinkuin tuttavat sanoivat, oikea
herkku Scrooge'lle.

Kerta -- se oli kaikista vuoden hyvistä päivistä joulun-aatto -- istui
vanha Scrooge työskennellen konttorissansa. Oli kylmä, valju, äkeä
ilma, ja lisäksi sumuinen; hänen sopi kuulla, kuinka ihmiset ulkona
pihalla puhkuen astuivat edestakaisin, huhtoivat käsiänsä ristiin ja
tömistivät jalkojansa kivitykseen, niitä lämmittääkseen. Kaupungin
kellot olivat vast'ikään lyöneet kolme, mutta kuitenkin oli jo aivan
pimeä -- ei ollut koko päivänä ollut valoisa -- ja kynttilät hohtivat
läheisten konttorien akkunoista, niinkuin punaiset pilkut kaleassa,
ruskeassa ilmassa. Sumu virtaili sisään jokaisesta raosta ja avaimen
reiästä ja oli niin paljua ulkona, että, vaikka piha oli mitä
kapeimpia, vastapäiset rakennukset vaan haimensivat niinkuin aaveet.
Kun näki mustanharmaan pilven laskeuvan alas ja peittävän kaikki, olisi
pian luullut, että luonto asui aivan likellä ja keitti paraikaa juomaa
suurissa määrin.

Scrooge piti konttorinsa ovea auki, voidaksensa silmäillä
konttoristiansa, joka kauhean pienessä kopissa, jonkunlaisessa
vesi-säiliössä, kopioitsi kirjeitä. Scrooge'lla oli pesässään varsin
vähäinen valkea, mutta konttoristin valkea oli niin monta vertaa
vähempi, että se näytti vaan yhdeltä hehkuvalta hiileltä. Eikä hänen
käynyt sitä lisääminen, sillä Scrooge piti hiili-laatikon omassa
huoneessansa; ja heti kuin konttoristi tuli sisään, lapio kädessään,
ennusti isäntä, että heidän oli tarpeellinen erota. Sen vuoksi
konttoristi puki päällensä valkoisen kaulahuivinsa ja koetti lämmittää
itseänsä kynttilän avulla; jossa yrityksessä hän ei kuitenkaan
onnistunut, kosk'ei hän ollut erittäin hyvällä luulolla varustettu.

"Iloista joulua, eno! Jumala varjelkoon teitä!" huusi iloinen ääni. Se
oli Scrooge'n sisarenpojan ääni; hän ilmestyi niin äkkiä, että tämä oli
ensimäinen ilmoitus hänen tulostaan.

"Pah!" lausui Scrooge, "joutavia!"

Hän oli niin varistunut nopeasta astunnastaan sumussa ja pakkasessa,
tämä Scrooge'n sisarenpoika, että hän kokonaan hohti; hänen kasvonsa
olivat punaiset ja kauniit, hänen silmänsä säkenöivät ja hänen henkensä
näkyi.

"Jouluko joutavia, eno!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Ette suinkaan
sitä tarkoita?"

"Tarkoitan kyllä", sanoi Scrooge. "Iloista joulua! Mikä oikeus sinun on
olla iloinen? Mikä syy sinun on olla iloinen? Olethan sinä köyhä
kylläksi?"

"Olkoon niin", vastasi sisarenpoika hilpeästi. "Mikä oikeus teidän on
olla nurpea? Mikä syy teidän on olla yrmeä? Olettehan rikas kylläksi."

Scrooge, jolla ei heti ollut mitään parempaa vastausta valmiina, sanoi
taas: "pah!" ja lisäsi sitten: "joutavia."

"Älkäät olko pahoillanne, eno!" lausui sisarenpoika.

"Mitä muuta minun sopii olla", vastasi eno, "kun elän tämmöisessä
narrien maailmassa? Iloista joulua! Hiiteen kaikki iloiset joulut! Mitä
joulun-aika on sinulle muuta, kuin semmoinen aika, jolloin maksat
rätinkejä ilman rahaa; semmoinen aika, jolloin huomaat itsesi vuotta
vanhemmaksi, mutta ei tuntiakaan rikkaammaksi; semmoinen aika, jolloin
lasket vajauksen kirjoissasi ja niissä kaikkialla vuoden umpeen näet
tyhjän lomapaikan edessäsi? Jos minä saisin tehdä tahtoni", arveli
Scrooge närkästyksissään, "niin jokainen hupsu, joka juoksee ympäri
'iloista joulua' jätkyttäen, keitettäisiin oman pudding'insa kanssa ja
haudattaisiin, rautatammen puikko sydämessään. Niin tehtäisiin."

"Eno!" rukoili sisarenpoika.

"Sisarenpoika!" vastasi eno tylysti, "vietä sinä joulua sinun
tavallasi, mutta anna minun viettää sitä omalla tavallani."

"Viettää sitä!" kertoi Scrooge'n sisarenpoika. "Mutta te ette ollenkaan
vietä sitä."

"Salli minun siis olla sitä viettämättä", arveli Scrooge. "Olkoon
sinulla paljon hyvää siitä! Sinulla on aina ollut paljon hyvää siitä!"

"Kyllä monta asiaa löytyy, joista minulla on ollut hyvää, vaikkei juuri
erittäin hyötyä", vastasi sisarenpoika. "Joulu muun muassa. Mutta
sikseen jätettynä se kunnioitus, joka kuuluu sen pyhään nimeen ja
alkuperään, jos mikään asia, joka kuuluu siihen, sopii sikseen jättää,
olen minä aina katsonut joulun-aikaa, kun se on tullut, hyväksi ajaksi;
lempeäksi, anteeksi-antavaksi, armeliaaksi, hupaiseksi ajaksi; ainoaksi
ajaksi, minkä minä tiedän vuoden pitkässä kalenterissa, jona miehet
ja vaimot niinkuin suostumuksesta avaavat suljetut sydämensä ja
ajattelevat alhaisempiansa matkakumppaneiksi hautaa kohden eikä aivan
toisenlaisiksi ja toisaalle pyrkiviksi olennoiksi. Ja sentähden, eno,
vaikkei se koskaan ole pannut hituakaan kultaa tai hopeaa plakkariini,
uskon minä, että siitä on _ollut_ hyvää minulla ja on vastakin _oleva_;
ja minä sanon: Jumala siunatkoon sitä!"

Konttoristi vesi-säiliössä osoitti tapaturmasta mieltymystään, mutta
huomasi kohta, kuinka sopimattomasti hän oli menetellyt, kohensi
valkeata ja sammutti ijäksi viimeisenkin heikon kipinän.

"Hiiskukaat vielä sana", lausui Scrooge, "ja te pääsette virastanne
joulua viettämään! Olethan sinä aika puhuja", lisäsi hän, kääntyen
sisarenpoikaansa. "Kumma, ett'et koe parlamentiin."

"Älkäät suuttuko, eno. No! Syökäät huomenna päivällistä meidän
kanssamme."

Scrooge vastasi, että hänen teki mieli nähdä sisarenpoikaansa -- niin,
sen hän todella sanoi. Ei siinä kyllä; hän lisäsi: vasta hänen
viimeisellä hetkellänsä.

"Mutta miksi?" kysyi Scrooge'n sisarenpoika. "Miksi?"

"Miksi menit naimisiin?" arveli Scrooge.

"Sentähden, että rakastuin."

"Sentähden, että rakastuit!" mutisi Scrooge, niinkuin se olisi ollut
ainoa asia maailmassa, joka oli vielä enemmän naurettava, kuin iloinen
joulu. "Hyvästi!"

"Ei, eno, mutta ettehän te ennen naimistanikaan koskaan käyneet
luonani. Miksi sanotte sitä syyksi, ett'ette nyt tule?"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Minä en tarvitse mitään teiltä; minä en pyydä mitään teiltä; miks'emme
saa olla ystävät?"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Minua pahoittaa sydämestäni, että olette niin taipumaton. Meillä ei
ole milloinkaan keskenämme ollut mitään riitaa. Mutta minä ehdottelin
vaan tätä joulun kunniaksi ja aion pysyä joulu-tuulellani viimeisiin
asti. Siis, iloista joulua, eno!"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

"Ja onnellista uutta vuotta!"

"Hyvästi!" vastasi Scrooge.

Tästä huolimatta lähti hänen sisarenpoikansa huoneesta ilman mitään
äkäistä sanaa. Hän seisahtui ulko-oven eteen, toivottaaksensa iloista
joulua konttoristille, joka viluissansakin oli lämpimämpi, kuin
Scrooge; sillä hän vastasi siihen sydämellisesti.

"Vai niin, siinä on toinen hyvä", jupisi Scrooge, joka salaisesti oli
kuunnellut häntä: "konttoristini, jolla on viisitoista shillingiä
viikkoonsa, vaimo ja lapset, hänkin puhuu iloisesta joulusta. Paras on
mennä Bedlam'iin." [Hulluinhuone Londonissa.]

Konttoristi houru, Scrooge'n tapaan puhuaksemme, oli, samalla kuin hän
päästi ulos Scrooge'n sisarenpojan, laskenut kaksi muuta henkilöä
sisään. He olivat komeita gentlemaneja, hauskat katsella, ja seisoivat
nyt, hattu kädessään, Scrooge'n konttorissa. Molemmilla oli muutamia
kirjoja ja papereita muassaan. He kumarsivat häntä.

"Scrooge ja Marley, luullakseni", sanoi toinen gentlemaneista,
listaansa katsahtaen. "Onko minun kunnia puhutella Mr. Scrooge'a vai
Mr. Marley'ta?"

"Mr. Marley on ollut kuolleena seitsemän vuotta", vastasi Scrooge. "Hän
kuoli juuri tänä iltana seitsemän vuotta takaperin."

"Me emme epäile, että hänen jälkeenjäänyt kumppaninsa silloin edustaa
hänen anteliaisuuttansa", lausui gentlemani, näyttäen valtuuskirjaansa.

Edustipa kyllä; sillä he olivat olleet kaksi samanlaista sielua.
Tähdelliseen "anteliaisuuden" sanaan rypisti Scrooge otsaansa, pudisti
päätänsä ja ojensi hänelle valtuuskirjan takaisin.

"Tähän juhlalliseen vuoden-aikaan, Mr. Scrooge", arveli gentlemani,
tarttuen kynään, "on erittäin suotavaa, että hankimme vähän apua
köyhille ja turvattomille, jotka nykyään kärsivät kovasti. Monelta
tuhannelta puuttuu, mitä välttämättömästi tarvitsevat. Sadoilla
tuhansilla ei ole halvimman elannon ehtoja."

"Eikö vankihuoneita löydy?" kysyi Scrooge.

"Yltäkyllin", vastasi gentlemani, laskien kynän jälleen kädestään.

"Entä vaivaishuoneet?" jatkoi Scrooge. "Vieläkö ne ovat toimessa?"

"Kyllä. Kuitenkin", vastasi gentlemani, "minä kernaammin tahtoisin,
etteivät ole."

"Totta polkumylly ja köyhäinlaki ovat täydessä voimassa?" kysyi
Scrooge.

"Molemmilla on kyllin työtä, Sir."

"Sen johdosta, mitä ensin sanoitte, pelkäsin minä, että ne jostakin
syystä olivat seisahtuneet hyödyllisessä vaikutuksessaan", lausui
Scrooge. "Hyvin hauskaa, ett'ei niin ole laita."

"Me luulemme, että nämät laitokset peräti niukalta tarjoavat
kristillistä ruumiin ja sielun virvoitusta tarvitsevaisten suurelle
joukolle", vastasi gentlemani, "ja olemme muutamat yhtyneet kokoomaan
rahoja, ostaaksemme köyhille hiukan ruokaa ja juomaa sekä poltoksia. Me
valitsemme tämän ajan, koska se on kaikista ajoista semmoinen, jona
puute katkerasti tunnetaan ja rikkaus riemuitsee. Paljonko saan
kirjoittaa teidän puolestanne?"

"Ei mitään!" vastasi Scrooge.

"Tahdotteko, ettei nimeänne ilmoiteta?"

"Minä tahdon olla rauhassa", arveli Scrooge. "Koska kysytte minulta,
mitä tahdon, gentlemanit, on tässä vastaukseni. Minä en huvittele itse
joulun-aikana eikä minulla ole varoja kustantaa huvituksia
laiskureille. Minä kannatan puolestani niitä laitoksia, joita äsken
mainitsin -- ne maksavat kylläksi; ja menkööt ne, joitten on
toimeentulo täpärällä, niihin."

"Moni ei jaksa mennä niihin; ja moni kuolisi ennemmin."

"Jos ennemmin kuolisivat", lausui Scrooge, "tekisivät he viisaasti
siinä ja vähentäisivät liika-väestöä. Paitsi sitä -- suokaat minulle
anteeksi -- minä en tunne noita asioita."

"Mutta teidän olisi helppo oppia tuntemaan niitä", muistutti
gentlemani.

"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Scrooge. "Siinä on kyllä, kun
ymmärtää omat asiansa eikä sekaannu muitten ihmisten tehtäviin. Minun
aikani menee kokonaan omiin askareisini. Hyvästi!"

Selvästi nähden, ettei maksanut vaivaa jatkaa, lähtivät gentlemanit
pois. Scrooge palasi työhönsä paremmalla ajatuksella itsestänsä ja
tavallista iloisempana.

Tällä välin sumu ja pimeys enenivät niin, että ihmisiä käveli kaduilla,
liehuvat piki-soitot kädessään, tarjoutuen astumaan vaunujen hevosten
edessä ja taluttamaan niitä. Ikivanha kirkontorni, jonka käreä, vanha
kello göthiläisestä muurin-akkunasta aina viekkaasti tirkisteli alas
Scrooge'n puoleen, kävi väsymättömäksi ja löi tunnit ja neljännekset
pilvissä, väreillen jälestäpäin, niinkuin sen hampaat olisivat
helisseet jäätyneessä päässä tuolla ylhäällä. Pakkanen kiihtyi.
Pääkadun kulmassa laittivat muutamat työmiehet kaasu-putkia ja olivat
sytyttäneet ison valkean hiilipannuun, jonka ympärillä joukko ryysyisiä
miehiä ja poikia oli koossa, lämmittäen käsiänsä ja ihastuksesta
vilkuttaen silmiänsä liekin edessä. Vesi, joka oli vuotanut käyttämättä
jääneestä pumpusta, hyytyi yhtäkkiä ja muuttui kolkoksi jääksi. Puotien
akkunoissa rautatammen oksat ja marjat rapisivat lamppujen kuumuudesta,
ja näistä lähtevä valo punasi ohitse kulkevien vaaleat kasvot.
Linnun- ja kryytikauppiaitten toimet kävivät iloiseksi leikiksi,
loistavaksi juhlanäytökseksi, jotta oli melkein mahdoton uskoa, että
tässä vallitsi niin ikävät peri-ajakukset, kuin osto ja myynti. Lord
Mayori antoi vanhassa Mansion House'ssaan käskyn viidellekymmenelle
kolillensa ja juomanlaskiallensa pitää joulua, niinkuin Lord Mayorin
perhekunnalle sopi; ja myöskin pikku räätäli, jonka hän oli edellisenä
maanantaina sakoittanut viiteen shillingiin, koska hän oli ollut
päihtynyt ja verenhimoinen kaduilla, liikutti huomispäivän
pudding'iansa vinttikamarissansa, sillä välin kuin hänen laiha
vaimonsa, lapsi sylissään, lähti biffiä ostamaan.

Sumua vielä enemmän, ja kylmää! Haikea, kipakka, tuima pakkanen. Jos
hyvä Pyhä Dunstan olisi nipistänyt pahan hengen nenää tämmöisellä
ilmalla eikä käyttänyt tavallisia aseitansa, olisi mar tämä oikein
lujasti parkumat. Vähäinen poika, jonka pikkuista, nuorta nenää
nälkäinen pakkanen oli kalvanut ja pureskellut, niinkuin koirat
kalvavat luita, notkistui alas Scrooge'n avaimen reikään ilahuttaaksensa
häntä joululaululla, mutta kun ensimäiset sävelet kuuluivat:

    "Jumala teitä siunatkoon!
    Huolenne kaikki poistakoon!"

tarttui Scrooge semmoisella kiivaudella linjaaliinsa, että laulaja
pakeni peloissaan, jättäen avaimen reiän sumun ja Scrooge'en vielä
enemmän vivahtavan pakkasen haltuun.

Vihdoin se hetki tuli, jolloin oli tapa sulkea konttori.
Vastenmielisesti astui Scrooge alas tuoliltansa ja päästi sillä tapaa
ääneti vesi-säiliössä odottavan konttoristin hänen työstään. Tämä
sammutti heti kynttilänsä ja pani hattunsa päähän.

"Te jäätte kai pois koko huomispäiväksi, vai kuinka?" lausui Scrooge.

"Jos lienee soveliasta."

"Se ei ole soveliasta", vastasi Scrooge, "eikä se ole rehellisesti
tehty. Jos minä tämän vuoksi pidättäisin teiltä puolen kruunua,
arvelisitte, että minä kohtelen teitä varsin pahasti; siitä olen
varma."

Konttoristi hymyili heikosti.

"Mutta", sanoi Scrooge, "te ette mielestänne kohtele minua pahasti, kun
maksan päivä-palkan, vaikkei mitään työtä tehdä."

Konttoristi muistutti, että se tapahtui vaan kerran vuoteensa.

"Viheliäinen puollustus, kun käy joka viideskolmatta joulukuuta
varkaissa toisen taskussa!" vastasi Scrooge, pannen päällystakkiansa
nappiin leukaan asti. "Mutta luultavasti teidän täytyy saada olla
poissa koko päivä. Olkaat täällä sitä varhemmin ylihuomenna."

Konttoristi lupasi tulla; ja Scrooge lähti muristen ulos. Konttori oli
kiinni silmänräpäyksessä, ja konttoristi, jonka valkoisen kaulahuivin
pitkät päät lerkkuivat liivin alta (sillä hän ei voinut kerskata
mistään päällystakista), laski joulun kunniaksi kaksikymmentä kertaa
yhtä Cornhill'in jää-luisua suuren poika-liudan perässä ja riensi
sitten täysin koivin kotiin Camden Town'iin sokkoa käymään.

Scrooge söi ikävän ateriansa tavallisessa ikävässä ravintolassaan,
luki kaikki sanomalehdet, kulutti loppupuolen iltaa kassakirjaansa
silmäilemällä ja meni sitten kotiin levolle. Hän asui
kumppani-vainajansa hnoneissa. Näitä oli kolkko jakso matalassa
rakennuksessa sisäpuolella pihaa. Rakennuksella näytti olevan niin vähän
tekemistä siinä paikassa, jossa se oli, että helposti luuli sen juosneen
sinne, kun se oli nuori ja kävi lymyä muitten rakennusten kanssa, eikä
osanneen ulos enään. Se oli nyt hyvin vanha ja autio, sillä ei kukaan
muu, paitsi Scrooge, asunut siinä, ja toiset suojat olivat kaikki
hyyrätyt konttoreiksi. Piha oli niin pimeä, että Scrooge'nkin, joka
tiesi jokaisen kiven siinä, täytyi käydä koperoiten. Sumua ja härmää
riippui niin paksulta mustan, vanhan portin ympärillä, että näytti
siltä, kuin ilman haltiahenki olisi istunut murheellisena kynnyksellä.

Nyt tiedetään aivan varmaan, ettei oven kolkuttimessa ollut mitään
merkillistä, paitsi että se oli hyvin iso. Se myöskin tiedetään aivan
varmaan, että Scrooge oli nähnyt sen aamut illat niin kauan, kuin hän
oli täällä asunut; sekä että Scrooge'lla oli yhtä vähän sitä tavaraa,
jota nimitetään mielenkuvitukseksi, kuin kenelläkään Londonin Cityssä,
tähän luettuna -- joka on rohkea väite -- maistrati, raatimiehet ja
ammattikunnat. Muistakaamme myös, ettei Scrooge ollut yhtäkään
ajatellut Marley'tä sillä asti, kuin hän viimein tänä iltana mainitsi
jo seitsemän vuotta kuollutta kumppaniansa. Ja selittäköön sitten, ken
pystyy, mistä se tuli, että kolkutin Scrooge'n silmissä, kun hän pisti
avaimen suulle, näytti Marley'n kasvoilta eikä kolkuttimelta, vaikk'ei
siinä ollut mitään muutosta tapahtunut.

Marley'n kasvot. Ne eivät olleet piki-mustassa varjossa, niinkuin muut
esineet pihalla, vaan loistivat kammottavasti, niinkuin mädäntynyt
hummeri pimeässä kellarissa. Ne eivät olleet suuttuneen- eikä
julman-näköiset, vaan katselivat Scrooge'a, niinkuin Marley'n oli tapa
katsoa: aaveentapaiset silmälasit sysättyinä ylöspäin aaveentapaiselle
otsalle. Hiukset seisoivat kummallisella tavalla pystyssä, niinkuin
tuulen taikka kuuman ilman vaikutuksesta; ja vaikka silmät olivat aivan
auki, eivät ne liikkuneet ollenkaan. Tämä ynnä vaalean-harmaa väri teki
kasvot kauhistaviksi; mutta tämä kauhistava luonto ei näyttänyt asuvan
itse kasvoissa taikka lähtevän niistä, vaan pikemmin tulevan ulkoapäin.

Kun Scrooge tarkoin katseli tätä ilmiötä, muuttui se kolkuttimeksi
jälleen.

Jos sanoisi, ettei hän säpsähtänyt taikka ettei hänen verensä
liikahtanut hirveästä tunteesta, joka oli sitte outo lapsuudesta
saakka, puhuisi valhetta. Mutta hän tarttui avaimeen, josta hän oli
hellittänyt, väänsi sitä rohkeasti, astui sisään ja sytytti
kynttilänsä.

Kuitenkin hän epätietoisena pysähtyi hetkeksi, ennenkuin hän sulki oven;
hän kurkisti ensin varovaisesti sen taa, niinkuin hän olisi puoleksi
pelännyt, että hän saisi nähdä Marley'n kankipalmikon pistäyvän sisään
eteishuoneesen. Mutta ovessa ei ollut mitään, paitsi ruuvit ja
ruuvinmutterit, joilla kolkutin oli kiinnitetty. Hän sanoi sen vuoksi:
"hullutuksia!" ja veti sen kovasti kiinni.

Kaikku kuului koko rakennuksessa, niinkuin ukkosen jyräys. Jokaisella
huoneella ylhäällä ja jokaisella tynnyrillä viinikauppiaan kellareissa
alhaalla näytti olevan oma erityinen, monikertainen kaikkunsa. Scrooge
ei ollut se mies, joka kaikkuja hämmästyi. Hän telkitsi oven, meni
eteishuoneen poikki ja sitten portaita ylöspäin, vieläpä hätäilemättä,
korjaten kynttiläänsä matkallaan.

Teidän sopii umpi-arvolta sanoa, että voi ajaa kuuden-vedettäviä
vaunuja vanhan-aikuisista hyvistä portaista ylös taikka pahoista
uuden-aikuisista, lainmukaisista; mutta minä aion sanoa, että olisitte
saaneet kokonaiset ruumiinvaunut näistä portaista ylös, vieläpä sivu
edellä, että aisan poikkipuu olisi ollut seinään päin ja vaunujen ovi
käsipuita kohden; jopa olisitte vähällä vaivalla saaneet. Siksi olivat
portaat kyllin leveät, olisipa vielä tilaakin jäänyt; joka kenties oli
syy, minkä vuoksi Scrooge luuli näkevänsä ruumiinvaunujen liikkuvan
edessään pimeässä. Ei edes kymmenkunta kaasulamppua kadun puolelta
olisi tarpeeksi valaissut porraskäytävää, että on helppo päättää,
kuinka pimeä siinä oli Scrooge'n talikynttilällä.

Ylös Scrooge meni eikä huolinut tästä yhtään. Pimeys ei maksa paljon,
ja se oli Scrooge'n mieleen. Mutta ennenkuin hän sulki raskaan ovensa,
kävi hän kaikki huoneensa, katsoaksensa, oliko kaikki oikealla
kannalla. Hän muisti juuri sen verran noita kasvoja, että hän halusi
tehdä sitä.

Arkihuone, makuuhuone, sälyhuone. Ne olivat kaikki niinkuin niitten
piti olla. Ei ketään pöydän alla, ei ketään sohvan alla; vähäinen
valkea kaminissa; lusikka ja malja valmiina; ja pikkuinen kauraliemen
kastrulli (Scrooge'lla oli nuhaa) liedellä. Ei ketään sängyn alla;
ei ketään kylkikamarissa; ei ketään hänen yö-nutussaan, joka
epäillyttävällä tavalla riippui seinässä. Sälyhuone entisellänsä. Vanha
pesän-varjostin, pari vanhoja kenkiä, kaksi kalakoria, kolmijalkainen
pesu-rakennus, ja hiilihanko.

Aivan tyytyväisenä sulki hän ovensa ja lukitsi sen, lukitsi kahdesti,
joka ei ollut hänen tapansa. Näin nyt turvissa äkillisiltä vierailta
riisui hän kaulahuivinsa, pani ylleen yö-nuttunsa, tohvelit jalkaansa
ja yö-lakin päähän, ja istui alas valkean eteen syödäksensä
kauralientään.

Hänen tulennoksensa oli todella sangen vähäinen; varsin mitätön
tämmöisenä ankaran kylmänä yönä. Hänen täytyi istua aivan likellä sitä
ja kallistua sen yli, ennenkuin hän tunsi vähintäkään lämmintä tuosta
pivollisesta hiilistä. Takka oli vanhan-aikuinen. Joku hollantilainen
kauppias oli kauan aikaa sitten rakentanut sen ja panettanut sen
eriskummaisilla, hollantilaisilla tiilillä, jotka kuvailivat raamatun
tapauksia. Siinä nähtiin Kainit ja Abelit, faraon tyttäret, Saban
kuningattaret, taivaallisia sanansaattajia ilmassa, ja niitten alla
pilvet kuin höyhenvuoteet, Abrahamit, Belsazarit, apostoleita, jotka
lähtivät merelle hollantilaisissa voi-purtiloissa, sadottain kuvia,
jotka olisivat voineet vetää hänen ajatuksensa puoleensa; vaan
kuitenkin seitsemän vuotta takaperin kuolleen Marley'n kasvot
ilmestyivät ja nielaisivat, niinkuin muinoin profeetan sauva, kaikki
muut kuvat. Jos jokainen sileä tiili olisi ollut tyhjä ensiksi ja
sitten hänen ajatustensa eri katkelmista kyennyt luomaan jotakin kuvaa
pinnallensa, olisi niistä jokaisesta vanhan Marley'n pää irvistellyt.

"Joutavia!" sanoi Scrooge; ja astui poikki huoneen. Muutamia kertoja
edestakaisin käveltyään, istui hän taas. Kun hän nojasi päätänsä
taappäin tuolissansa, sattuivat hänen silmänsä vanhaan, ennen
käytettyyn kelloon, joka riippui huoneessa ja kävi jotakin nyt
unhotettua tarkoitusta varten erääsen kammioon rakennuksen ylimmäiseen
kerrokseen. Suureksi ihmeekseen ja oudolla, käsittämättömällä pelolla
näki hän, että tämä kello rupesi heilumaan. Se heilui niin hiljaa
alusta, että tuskin mitään ääntä kuului; mutta ennen pitkää se soi
lujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.

Tätä lienee kestänyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se
tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat
alkaneetkin, samalla haavaa. Tämän perästä kuului jonkunlainen kolina
syvältä alhaalta, niinkuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita
tynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, että
aaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan
kahleita perässään.

Kellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hän kuuli kolinan paljoa
selvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita
ylös ja lähestyi suoraan hänen oveansa.

"Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" lausui Scrooge. "Minä en tahdo
uskoa sitä."

Hänen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli jykeän oven
kautta ja astui huoneesen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään,
lehahti sammuva liekki ylös, ikäänkuin se olisi huutanut: "minä tunnen
tuon! Marley'n haamu!" ja vaipui taas alas.

Samat kasvot: ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen
tavallinen liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut
pystyssä, niinkuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja
hiuksensa. Kahleet, joita hän veti perässään, olivat vyötetyt hänen
uumillensa. Ne olivat pitkät ja kiemuroitsivat hänen ympärillänsä,
niinkuin häntä; ja ne olivat tehdyt, (sillä Scrooge katseli niitä
likeltä), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista,
asiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Hänen ruumiinsa oli
läpinähtävä, niin että Scrooge, kun hän tarkasteli häntä, näki hänen
liivinsä läpi molemmat napit takin selässä.

Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitään
sisällyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä, ennenkuin nyt.

Ei, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Vaikka hän katseli aivan puhki
haamun ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään; vaikka hän tunsi,
kuinka sen kuoleman-kylmät silmät värisyttivät häntä; ja selitti
loimenkin siinä laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan
ympärille ja jota hän ei ollut havainnut ennen; ei hän sittenkään
uskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.

"Mitä tämä on!" sanoi Scrooge pistäväisesti ja kylmästi, kuin ainakin.
"Mitä sinä minusta tahdot?"

"Paljon!" -- Marley'n ääni, siitä ei ollut epäilystä.

"Kuka sinä olet?"

"Kysy minulta, kuka minä olin."

"Kuka sinä siis olit?" lausui Scrooge, sovittaen ääntänsä. "Sinä olet
kovin tarkka haamuksi." Hän aikoi sanoa: "haamuun verraten", mutta
lausui, niinkuin hän lausui, koska hän katsoi sitä soveliaammaksi.

"Eläessäni minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."

"Osaatko -- osaatko sinä istua?" kysyi Scrooge, katsellen häntä
epäileväisesti.

"Osaan kyllä."

"Koetapas sitten."

Scrooge teki tämän kysymyksen, koska hän ei tietänyt, voisiko aivan
läpinähtävä haamu käydä tuolille istumaan. Hän ymmärsi myöskin, että,
jollei haamu pystynyt tähän, asia ehkä pakoittaisi sitä johonkin
vaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas toiselle puolelle takkaa,
niinkuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.

"Sinä epäilet minua", arveli haamu.

"Niin epäilenkin", lausui Scrooge.

"Mitä todistusta omien aistiesi lisäksi vaadit, että olen olemassa?"

"Minä en tiedä", vastasi Scrooge.

"Miksi et aistejasi usko?"

"Siksi", sanoi Scrooge, "että vähäinen asia vaikuttaa niihin. Pikkuinen
epäjärjestys vatsassa saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulaamaton
lihapalanen, sinapin tilkka, juuston murunen, puoli-raa'an potaatin
puolisko. Sinussa on enemmän verta, kuin mainetta, olet mikä olet."

Scrooge'n ei juuri ollut tapa laskea leikkiä eikä hän sydämessään ollut
silloin ollenkaan ilkku-tuulella. Totta puhuen koetti hän olla hilpeä
vaan Hajottaaksensa omia ajatuksiansa ja tukehuttaakseen pelkoansa;
sillä haamun ääni tunki läpi luun ja lihan.

Jos olisi täytynyt istua vaan hetken aikaa ja katsella näitä
liikkumattomia, lasinkaltaisia silmiä, olisi se ollut varsin pirullista
Scrooge'lle, sen hän hyvin huomasi. Sekin kovasti kauhistutti, että
kummituksella oli omituinen, niinkuin helvetistä lähtevä ilma
ympärillään. Scrooge ei voinut itse tuntea sitä, mutta niin oli aivan
selvästi laita; sillä vaikkei haamu humahtanut paikaltansa, löyhyivät
sen hiukset, liepeet ja tupsut lakkaamatta, niinkuin jonkun uunin
kuumasta höyrystä.

"Sinä näet tämän hammaskaivimen?" kysyi Scrooge, vasta mainitusta
syystä taas nopeasti ryhtyen kysymiseen ja toivoen, että hän, vaikka
vaan tuokioksi, luovuttaisi pois kummituksen kivettyneen katseen.

"Kyllä", vastasi haamu.

"Sinä et katsele sitä", sanoi Scrooge.

"Minä näen sen kuitenkin", väitti haamu.

"No niin!" vastasi Scrooge, "minun ei tarvitse kuin nielaista tämä, ja
legiona haamuja, joita oma mielikuvitukseni on luonut, vainoavat minua
koko loppupuolen ikääni. Joutavia, sanon minä, joutavia!"

Nyt päästi kummitus hirveän huudon ja ravisti kahleitansa niin
kauhealla ja pelottavalla tavalla, että Scrooge'n täytyi pitää lujasti
kiinni tuolistansa, pyörtymättä pysyäkseen. Mutta kuinka monta vertaa
suuremmaksi hänen kauhunsa kävi, kun aave riisui pois kääreen
päästänsä, niinkuin siitä olisi ollut liika lämmin sisässä, ja alileuka
lonkahti alas rinnalle!

Scrooge vaipui polvillensa ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.

"Armoa!" hän lausui. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"

"Sinä mailmaan mieltynyt ihminen!" vastasi aave, "uskotko minua vai
ei?"

"Uskon", sanoi Scrooge. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut
liikkuvat maan päällä, ja miksi he tulevat minun luokseni?"

"Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan", vastasi kummitus, "että sen henki
vaeltaa ympäri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei
henki tässä elämässä lähde kulkemaan, on se kuoleman jälkeen siihen
tuomittu. Se on tuomittu kiertelemään mailmaa -- ah, voi minua! ja
näkemään sitä, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut
ottaa osaa maan päällä ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!"

Taas aave päästi huudon, ravisti kahleitansa ja väänteli laihoja
käsiänsä.

"Sinä olet kahleissa", lausui Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."

"Minä kannan niitä kahleita, joita eläessäni itselleni ta'oin", vastasi
aave. "Minä valmistin niitä renkaasta renkaasen, kyynärästä kyynärään;
minä vyötin ne ympärilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minä kannoin
niitä. Onko niitten kaava outo _sinulle_?"

Scrooge vapisi yhä enemmän.

"Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja
paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin
tämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä
lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"

Scrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-,
kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän
ei nähnyt mitään.

"Jakob", sanoi hän rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle
enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"

"Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta
aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien
kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä
tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on
sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä
missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana --
huomaa, mitä sanon! -- elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt
ulkopuolelle raha-puotimme ahtaita seiniä; ja väsyttävät päiväykset
ovat minun edessäni!"

Scrooge'n oli tapa aina, kun hän rupesi ajattelemaan, pistää kätensä
housunplakkariinsa. Aaveen sanoja punnitessaan teki hän nytkin niin,
mutta silmiänsä ylös nostamatta taikka polviltansa kohoamatta.

"Sinä olet varmaan liikkunut kovin hitaasti, Jakob", muistutti Scrooge
asiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.

"Hitaasti!" kertoi haamu.

"Seitsemän vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"

"Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa,
lakkaamattomia omantunnon vaivoja."

"Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.

"Tuulen siivillä", vastasi haamu.

"Sinä olet kai suorittanut aika matkan seitsemän vuoden kuluessa",
lausui Scrooge.

Kun haamu kuuli tämän, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin
hirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartiamiesten olisi
täydellä syyllä sopinut haastaa häntä oikeuteen rauhan häiritsemisestä.

"Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!" huudahti
kummitus, "kun ei tiedä, että kokonaiset vuosisadat taukoamatonta
työtä, jota kuolemattomat olennot tekevät tämän mailman hyväksi, saavat
mennä ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvä, johon mailmassa on
tilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedä, että jokaisen
kristityn henki, joka työskentelee siivosti vähäisellä alallansa, olipa
se mikä hyvänsä, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, niihin
äärettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyä tehdä. Kun ei tiedä,
ettei mikään katumuksen määrä voi palkita väärin käytettyä elämää!
Kuitenkin semmoinen minä olin! Oi! Semmoinen minä olin!"

"Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka
nyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensä.

"Asiasi!" huudahti haamu, väännellen taas käsiänsä. "Ihmiskunta oli
minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani; armeliaisuus,
sääliväisyys, pitkämielisyys ja hyvänsuonti olivat kaikki minun asiani.
Kauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressä!"

Nyt se ojennetuilla käsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissä
olisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti
maahan jälleen.

"Tähän vierevän vuoden aikaan", lausui kummitus, "kärsin minä kaikkein
enimmän. Miksi minä astuin kanssaihmisten joukossa, silmät alaspäin,
enkä koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohden, joka
johdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitään köyhiä
asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut _minua_?"

Scrooge pelästyi paljoa enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan
tällä tavalla, ja rupesi erittäin vapisemaan.

"Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."

"Minä kuulen", lausui Scrooge. "Mutta älä ole kova minua vastaan! Älä
puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"

"Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun edessäsi tämmöisessä näkyväisessä
muodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen näkymätönnä istunut sinun
vieressäsi monta monituista päivää."

Se ei ollut mikään hauska ajatus. Scrooge'a värisytti ja hän pyyhki
hikeä otsastansa.

"Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani", lisäsi
haamu. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua, että sinulla on
vielä mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen
mahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer."

"Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", sanoi Scrooge. "Minä kiitän
sinua!"

"Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.

Scrooge'n muoto venyi melkein yhtä pitkäksi, kuin haamun oli.

"Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?" kysyi hän
vapisevalla äänellä.

"On."

"Minä -- minun olisi enemmän mieleeni, jollei --" arveli Scrooge.

"Elleivät he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitään toivoa välttää
sitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna,
kun kello lyö yksi."

"Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä,
Jakob?" esitteli Scrooge.

"Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas
seuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua,
sillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat,
mitä on tapahtunut meidän keskenämme!"

Nämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen
päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka
kuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki,
että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä,
kahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.

Aave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se
astui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli
aivan selällään.

Kummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat
kahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä,
varoittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.

Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä,
kun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta;
katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja
itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu
murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.

Scrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän
katsahti ulos.

Ilma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne
levottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita,
kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia)
olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin
tuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään
vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun
mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi
surkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa,
jonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien
onnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa
hyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.

Haihtuivatko nämät olennot sumuksi vai peittikö sumu heidät, sitä hän
ei voinut sanoa. Mutta he ja heidän aaveen-ääneensä katosivat yhdessä;
ja yö kävi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hän astui kotiin.

Scrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut
sisään. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hän oli omin käsin
lukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. Hän yritti sanoa:
"joutavia!" mutta seisahtui ensimäiseen tavuun. Ja koska hän siitä
mielenliikutuksesta, jossa hän oli ollut, taikka päivän vaivoista
taikka katsahduksestaan näkymättömään mailmaan taikka haamun ikävästä
keskustelusta taikka myöhäisestä ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hän
suoraan maata päältänsä riisumatta ja nukkui kohta.



II.

Ensimäinen kolmesta hengestä.


Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan
tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän
koetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun
läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli,
mikä tunti oli.

Hänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään,
seitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se
pysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello
oli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!

Hän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti
hullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja
seisattui.

"Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen
päivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että
mikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

Koska tämä ajatus teki hänet levottomaksi, kömpi hän ulos vuoteestansa
ja astui haparoiden akkunan luo. Hänen täytyi yö-nuttunsa hialla
hivuttaa pois härmä, ennenkuin hän näki mitään; eikä hän sittenkään
nähnyt, kuin varsin vähän. Hän havaitsi vaan, että vielä oli kova sumu
ja tavattoman kylmä. Ei myöskään kuulunut mitään edestakaisin
juoksevien melua, jota varmaan olisi kuulunut, jos yö olisi äkkiä
katkaissut kirkkaan päivän ja valloittanut mailman. Tämä lohdutti
suuresti, koska "kolme päivää tämän prima-vekselin nähtyänne maksatte
Mr. Ebenezer Scrooge'lle taikka hänen määräämällensä" ja niin poispäin
olisi muuttunut vaan Yhdys-Valtojen vakuudeksi, kun ei enää olisi ollut
mitään päiviä, joitten mukaan sopi lukea.

Scrooge palasi vuoteesensa ja ajatteli ja ajatteli ja ajatteli sitä
uudestaan eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä. Mitä enemmän hän ajatteli,
sitä enemmän hän hämmentyi; ja mitä enemmän hän koetti olla
ajattelematta, sitä enemmän hän ajatteli.

Marley'n haamu rasitti häntä erinomaisesti. Joka kerta, kuin hän
tarkoin mietittyään päätti itseksensä, että kaikki oli vaan unen-näköä,
lensivät hänen ajatuksensa jälleen, niinkuin luja, hellitetty jänne,
ensimäiseen asemaansa ja tarjosivat saman problemin hänen
suoritettavaksensa: "oliko se unen-näköä vai ei?"

Scrooge makasi tässä tilassa, siksi kuin kello oli edennyt kolme
neljännestä vielä, jolloin hän yhtäkkiä muisti, että haamu oli
ennustanut hänelle vieraita, kun kello löi yksi. Hän päätti olla
valveilla, kunnes nykyinen tunti oli tullut täyteen; ja siihen katsoen,
että hänen oli yhtä vaikea mennä nukuksiin, kuin taivaasen, oli tämä
ehkä kaikkein viisain päätös, jonka hän voi tehdä.

Tämä neljännes oli niin pitkä, että Scrooge oli monta kertaa vakuutettu
siitä, että hän oli tietämättänsä nukahtanut eikä huomannutkaan kellon
lyöntiä. Viimein se tapasi hänen kuuntelevaa korvaansa.

"Plim, plam!"

"Neljänneksen yli", sanoi Scrooge, lukien.

"Plim, plam!"

"Puolivälissä!" sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Neljännestä vailla", sanoi Scrooge.

"Plim, plam!"

"Tunti itse", huudahti Scrooge riemuiten, "eikä mitään muuta!"

Hän puhui, ennenkuin tunti-kello soi. Se soi nyt syvällä, kumealla,
kolkolla äänellä yksi. Huone leimahti samalla valoisaksi ja uutimet
vedettiin syrjään.

Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään, sanon teille: joku käsi veti
ne. Ei uutimia jalkain kohdalla eikä uutimia selän takaa, vaan silmäin
edestä. Hänen vuoteensa uutimet vedettiin syrjään; ja hypähtäen
puoleksi istualle näki Scrooge kasvoista kasvoihin sen yliluonnollisen
vieraan, joka oli liikuttanut niitä; näki tuon yhtä likeltä, kuin minä
nyt hengissä siirryn lähelle teitä, ja minä seison kyynäspäittenne
vieressä.

Se oli kummallinen olento -- niinkuin lapsi: ei kuitenkaan niin
suuresti lapsen, kuin vanhan miehen kaltainen, joka katsottuna jonkun
yliluonnollisen medium'in läpi näyttää loitonneen ja sentähden menneen
pieneksi, kuin lapsi. Hiukset, jotka riippuivat alas hartioille, olivat
valkoiset, niinkuin korkeasta ijästä; eikä kuitenkaan nähty yhtäkään
ryppyä kasvoissa, vaan iho oli hieno ja verevä. Käsivarret olivat
pitkät ja suonikkaat; samoin kädet, joitten kouristus varmaan oli hyvin
väkevä. Sen sääret ja jalat -- muodoltaan erittäin sievät -- olivat,
niinkuin yläraajatkin, paljaat. Se oli puettu hohtavan valkoiseen
tunikaan, ja lanteita ympäröitsi kaunis, välkkyvä vyö. Se piti
kädessään viheriää rautatammen oksaa; vaan tästä taimen merkistä
huolimatta oli se koristanut vaatteensa kesäkukilla. Mutta kaikkein
kummallisin seikka oli se, että pää-lavesta kohosi kirkas, häikäisevä
valon suihku, joka teki nämät kaikki näkyväksi, ja joka epäilemättä oli
syy siihen, että henki alakuloisena ollessaan lakin sijasta käytti isoa
kynttilän-sammutinta, jota se nyt piti kainalossa.

Mutta ei edes tämäkään ollut hengen suurin omituisuus, kun Scrooge
kiinteämmin sitä katseli. Sillä sitä myöden, kuin vyö säteili ja
kimalteli milloin mistäkin paikasta ja milloin kävi valoisaksi, milloin
pimeni, sitä myöden hengen koko olento myöskin vaihteli
vaihtelemistaan: välisti sillä oli vaan yksi käsivarsi, välisti yksi
jalka, välisti kaksikymmentä jalkaa, välisti pari jalkoja ilman päätä,
välisti pää ilman vartaloa; eikä katoavista osista häivääkään nähty
siinä synkeässä pimeydessä, johon ne haihtuivat. Ja kun hän paraikaa
ihmetteli tätä, ilmestyi se taas ihan kokonaisena ja selvänä hänen
edessään.

"Oletko sinä se henki, jonka tuloa ennustettiin minulle?" kysyi
Scrooge.

"Olen!"

Ääni oli vieno ja lempeä. Kummallisen hiljainen, niinkuin se olisi
tullut suuren matkan päästä eikä aivan läheltä häntä.

"Kuka ja mikä sinä olet?" tiedusteli Scrooge.

"Minä olen menneitten joulujen henki."

"Ammoinko menneitten?" kysyi Scrooge, katsellen hengen kääpiömäistä
kokoa.

"Ei. Sinun entisten joulujesi."

Jos joku olisi Scrooge'lta kysynyt, minkä vuoksi häntä erittäin halutti
nähdä henkeä lakki päässä, ei hän kenties olisi voinut selittää sitä,
mutta hän käski hengen panna lakkinsa päähän.

"Kuinka!" huudahti haamu, "tahtoisitko sinä niin pian mailmallisilla
käsillä sammuttaa sitä valoa, jota minä ja'an? Eikö siinä ole kyllin,
että sinä olet yksi niistä, joitten himot tekivät tämän lakin ja
pakoittavat minua koko vuosikausia peittämään sillä otsaani!"

Scrooge kielsi kunnioittavaisesti, että hän oli milläkään tavalla
tahtonut loukata henkeä; hän ei myöskään tietänyt koskaan eläessänsä
ehdollaan "lakittaneen" häntä. Sitten hän rohkeni kysyä, mikä asia
hänet tänne toi.

"Sinun hyväksi!" vastasi henki.

Scrooge sanoi olevansa hyvin kiitollinen, mutta hän ei voinut olla
ajattelematta, että hyvin nukuttu yö olisi paremmin edistänyt tätä
tarkoitusta. Henki oli varmaan kuullut hänen ajattelevan, sillä se
lausui kohta:

"Sinun parannuksesi siis. Ole varoillasi!"

Puhuessaan se ojensi vahvan kätensä ja tarttui hiljalleen hänen
käsivarteensa.

"Nouse! ja seuraa minua!"

Scrooge'n olisi ollut turha huomauttaa siitä, etteivät ilma ja
myöhäinen aika olleet soveliaat jalkamiehen työhön; että vuode oli
lämmin ja termometeri melkoisesti alentunut jäätökohdasta; ettei
hänellä ollut muita vaatteita yllään, kuin tohvelit, yö-nuttu ja lakki;
ja että nuha paraikaa vaivasi häntä. Vaikka hengen koura oli hempeä,
kuin naisen käsi, oli hänen mahdoton vastustaa sitä. Hän nousi; mutta
havaiten, että henki astui akkunaan päin, tarttui hän rukoillen sen
vaatteisin.

"Minä olen kuolevainen", väitti Scrooge, "ja suitan pudota."

"Salli minun käteni koskea sinua _tuosta_", lausui henki, laskien
kättänsä hänen sydämensä kohdalle, "ja sinä kestät enemmän, kuin
tämän!"

Kun nämät sanat olivat lausutut, lähtivät he seinän lävitse ja
seisoivat aukealla maantiellä, jonka kummallakin puolella oli
vainioita. Kaupunki oli kokonaan kadonnut. Ei yhtäkään jälkeä siitä
nähty. Pimeys ja sumu olivat menneet sen kanssa, sillä nyt oli selkeä,
kylmä talvipäivä, ja lumi peitti maan.

"Laupias Jumala!" huudahti Scrooge, lyöden käsiänsä yhteen, kun hän
katseli ympärillensä. "Minä synnyin näillä paikoilla. Minä elin poikana
täällä!"

Henki silmäili häntä leppeästi. Vaikka se vaan hienosti ja
pikimmältänsä oli koskenut vanhaa miestä, näytti tämä yhä tuntevan sitä
jäsenissään. Hänestä oli niinkuin tuhannet lemut olisivat uiskennelleet
ilmassa, joihin jokaiseen liittyi tuhansia ajatuksia ja toiveita ja
iloja ja huolta, kauan, kauan aikaa sitten unhotettuja!

"Sinun huulesi vapisee", lausui henki. "Ja mikä sinulla tuossa
poskellasi on?"

Scrooge supisi, oudosti tavotellen, että se oli vähäinen nyppylä, ja
käski hengen viedä hänet, mihin se vaan tahtoi.

"Muistatko sinä tätä tietä?" kysyi henki.

"Muistanko sitä!" huudahti Scrooge innokkaasti; "minä voisin kulkea
sitä silmät kiinni."

"Kumma, että se on ollut unhotuksissa niin monta vuotta!" sanoi henki.
"Mennään eteenpäin."

He astuivat pitkin tietä. Scrooge tunsi jokaisen portin ja pielen ja
puun; siksi kuin vähäinen kauppala siltoineen kirkkoineen etäältä
ilmestyi polveilevan joen rannalla. Pörhöisillä, pienillä hevosilla
ratsasti heitä kohden joukko poikia, huutaen muille pojille, jotka
ajoivat maamiesten yksinkertaisissa kääsyissä ja kärryissä. Kaikki
nämät pojat olivat virkeällä mielellä ja hoilasivat toisillensa, kunnes
avara lakea kaikkui iloisista äänistä niin, että kireä ilma oikein
nauroi sitä kuullessaan.

"Nämät ovat vaan olleitten varjoja", sanoi henki. "He eivät tiedä
mitään meistä."

Hupaiset matkustajat tulivat likemmäksi; ja kun he tulivat, tunsi
Scrooge heidät ja sanoi heidän jokaisen nimensä. Miksi hän iloitsi niin
äärettömästi, kun hän näki heidät! Miksi hänen kylmä silmänsä kiilsi,
ja hänen sydämensä sykähti, kun he kulkivat ohitse! Miksi hän
riemastui, kun hän kuuli heidän toivottavan iloista joulua toisillensa,
samalla kuin he erosivat risti- ja sivuteille kukin kotiinsa
lähteäkseen! Mitä iloinen joulu Scrooge'en koski? Hiiteen kaikki
iloiset joulut! Mitä hyvää hänellä koskaan niistä oli ollut?

"Koulu ei ole aivan tyhjä", lausui henki. "Yksinäinen, hylätty lapsi on
jäänyt sinne vielä."

Scrooge sanoi tuntevansa sen, ja hän nyyhkytti.

He poikkesivat maantieltä hyvin muistetulle kujalle ja lähestyivät
tummanpunaisista tiilistä rakennettua kartanoa, jonka katolla oli
vähäisellä viirikukolla koristettu torni, kello sisässä. Se oli iso
talo, mutta häviöllä; sillä avaroissa ulkohuoneissa ei käyty paljon
enään, niitten seinät olivat kosteat ja sammaltuneet, akkunat särkyneet
ja portit rauenneet. Talleissa ja navetoissa kananpojat kaakottivat ja
tepastelivat; ja vaunu-vajat ja aitat olivat ruohottuneet.

Eikä asuinhuoneissakaan entinen komeus ollut paremmin säilynyt; sillä
kun he astuivat kolkkoon porstuaan ja avoimista ovista katsahtivat
monilukuisiin huoneisin, näkivät he, että ne olivat kehnosti varustetut
huonekaluilla, kylmät ja tavattoman isot. Ummehtunut halu tuntui
ilmassa, kaikki näytti kylmän paljaalta, joka tavalla taikka toisella
muistutti, että liian paljon noustiin ylös kynttilän valolla ja syötiin
niukalta.

He astuivat, henki ja Scrooge, porstuan poikki perällä olevan oven luo.
Tämä avautui heille, ja he näkivät pitkän, alastoman, ikävän huoneen,
jota yksinkertaiset penkki- ja pulpettirivit tekivät vielä enemmän
alastomaksi. Yhden pulpetin nojalla luki paraikaa yksinäinen poika
vähäisen valkean vieressä; ja Scrooge istahti jollekin penkille ja
itki, kun hän näki oman unhotetun itse parkansa semmoisena, kuin se
ennen oli.

Ei mitään hiljaista kajahdusta huoneessa, ei mitään hiirten vikinää ja
telmettä panelin takaa, ei mitään tiukuntaa puoli-jäätyneestä
kaivontorvesta yksitoikkoisella takapihalla, ei mitään huokausta
surevan poppelin lehdettömistä oksista, ei mitään joutavaa aitan-oven
lenkkausta, niin, ei mitään valkean raksausta, joka ei kohdannut
Scrooge'n sydäntä, lauhduttanut sitä ja pannut hänen kyyneliänsä
runsaasti juoksemaan.

Henki koski hänen käsivarteensa ja osoitti sormellansa hänen nuorempaa
itseänsä, joka oli kiintynyt lukemiseensa. Yhtäkkiä joku mies, joka oli
puettu muukalaisiin vaatteisin -- ihmeen todellinen ja selvä katsella
-- seisoi ulkopuolella akkunaa. Hänellä oli kirves vyössä, ja hän
talutti suitsista aasia, jolla oli halkotaakka selässä.

"Oi, se on Ali Baba!" huudahti Scrooge ihastuksissa. "Se on rakas,
vanha, rehellinen Ali Baba! Niin, niin, minä tiedän sen! Eräänä
jouluna, kun tuo yksinäinen lapsi oli jätetty tänne aivan itsekseen,
tuli hän ensi kerran, juuri niinkuin nyt. Poika raukka! ja Valentin",
lausui Scrooge, "ja hänen hurja veljensä Orson; tuossa he astuvat! ja
mikä hänen nimensä on, joka nukkuessansa, vaan alushousut päällä,
laskettiin Damaskun portin eteen; etkö sinä näe häntä? Ja sultanin
tallirenki, jonka haltiat käänsivät ylösalaisin; tuossa hän nyt seisoo
päänsä päällä! Se oli oikein hänelle. Se ilahuttaa minua. Mitä hän
prinsessaa puolisoksi tahtoi!"

Kovastipa Scrooge'n kauppa-ystävät Cityssä olisivat kummastuneet, jos
olisivat kuulleet hänen aivan oudolla, itkun ja naurun sekaisella
äänellä koko luontonsa vakavuudella puhuvan tämmöisistä asioista, sekä
nähneet hänen innostuneet kasvonsa.

"Tuossa on papukaija!" huudahti Scrooge. "Viheriäinen vartalo ja
keltainen pyrstö ja päälaessa salatin kaltainen tupsu; tuossa se on!
'Robin Crusoe rukka', huusi se hänelle, kun hän palasi kotiin ja oli
purjehtinut saarensa ympäri. 'Robin Crusoe rukka, missä sinä olet
ollut, Robin Crusoe?' Mies luuli näkevänsä unta, mutta eipä nähnytkään.
Se oli papukaija, näet. Tuossa Perjantai juoksee hengen rajasta
vähäisen lahdelman luo! Holoi! Hoi! Holoi!"

Sitten hänen tunteensa yhtäkkiä muuttuivat, joka oli aivan tavatonta
hänessä, ja hän sanoi, säälien entistä itseänsä: "poika parka!" ja
alkoi jälleen itkeä.

"Minä soisin", mutisi Scrooge, pistäen kätensä plakkariinsa ja katsoen
ympärillensä, kun hän oli ensin pyyhkinyt pois kyynelensä
manschetillaan: "mutta se on liian myöhäistä nyt."

"Mikä sinun nyt on?" kysyi henki.

"Ei mikään", vastasi Scrooge. "Ei mikään. Muuan poika lauloi
eilis-iltana joulu-laulun ovellani. Minä soisin, että olisin antanut
hänelle jotakin: siinä kaikki."

Henki hymyili miettiväisesti ja viittasi kädellänsä, sanoen sitä
tehdessään: "katsotaan toista joulua!"

Kun nämät sanat lausuttiin, kävi Scrooge'n entinen itse isommaksi, ja
huone muuttui vähän pimeämmäksi ja likaisemmaksi. Panelit siirtyivät
tuonnemmaksi, akkunat ritsahtivat, muuri-savi putosi alas katosta ja
paljaat ruoteet näkyivät sen sijaan; mutta kuinka nämät kaikki
tapahtuivat, sitä ei Scrooge tietänyt enemmän, kuin tekään. Hän tiesi
vaan, että kaikki oli aivan oikein; että kaikki oli tapahtunut niin;
että hän oli siinä yksinään taas, kun kaikki muut pojat olivat menneet
kotiin iloisia lupa-päiviä viettämään.

Hän ei lukenut nyt, vaan astuskeli edestakaisin epätoivoisena. Scrooge
katseli henkeä, pudisti suruisesti päätänsä ja loi levottomasti
silmänsä ovea kohden.

Se aukeni; pikkuinen tyttö, paljon nuorempi, kuin poika, tuli hiipien
sisään, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, suuteli häntä monta
kertaa ja puhutteli häntä "kalliiksi, kalliiksi veljeksi."

"Minä olen tullut noutamaan sinua kotiin, rakas veli!" sanoi lapsi,
taputtaen pieniä käsiänsä ja notkistuen alaspäin nauraaksensa.
"Noutamaan sinua kotiin, kotiin, kotiin!"

"Kotiin, pikku Fanny?" kertoi poika.

"Niin!" lausui lapsi aivan täynnänsä iloa. "Kotiin kerrallaan. Kotiin
ijäksi päivää. Isä on nyt monta vertaa ystävällisempi, kuin hänen oli
tapa olla, että koti on niinkuin taivas! Hän puhui niin lempeästi
minulle eräänä suloisena iltana, kun aioin juuri panna maata, että minä
rohkenin kysyä häneltä kerran vielä, etkö sinä saisi tulla kotiin; ja
hän sanoi: 'kyllä, kyllä hän saa'; ja lähetti minut vaunuilla tuomaan
sinua, ja sinusta tulee mies!" arveli lapsi, avaten silmiänsä, "eikä
sinun tarvitse koskaan enää palata tänne; mutta ensiksi me olemme
kaikki yhdessä koko joulun pitkän ja vietämme mitä iloisinta aikaa koko
mailmassa."

"Onpa sinusta tullut koko aikaihminen, pikku Fanny!" huudahti poika.

Tyttö taputti käsiänsä ja nauroi ja koetti koskea hänen päätänsä;
mutta, kun hän oli liian lyhyt nauroi taas ja nousi varpaillensa häntä
halaillakseen. Nyt hän alkoi lapsellisessa innossansa vetää häntä ovea
kohden; ja poika, joka ei ollut vastahakoinen lähtemään, seurasi häntä.

Kauhea ääni huusi eteis-huoneesta: "tuokaat alas nuori herra Scrooge'n
arkku!" ja samalla ilmestyi koulumestari itse, joka katseli nuorta
herra Scrooge'a tuimalla ystävällisyydellä ja pelästytti häntä kovasti,
kun hän löi kättä hänen kanssaan. Sitten hän vei pojan ja hänen
sisarensa kellarinkaltaiseen, värisyttävään vierashuoneesen. Tässä
ikivanhassa huoneessa olivat kartat seinällä ja taivaan- ja maanpallot
akkunoilla vahan-näköiset pakkasesta. Siinä hän toi esiin pullon
kummallisen vaaleata viiniä ja venkaleen ihmeen raskasta kakkua, ja
jakeli näitä herkkuja vähin erin nuorelle väelle, Samalla kuin hän
lähetti ulos laihan palvelian tarjoamaan lasillista "jotakin"
kyytimiehelle, joka vastasi, että hän kiitti isäntää, mutta, jos se oli
saman tapin takaa, kuin se, jota hän ennen oli maistanut, oli hän
mieluisammin ilman. Tällä välin oli nuori herra Scrooge'n arkku sidottu
kiinni vaunuihin, lapset jättivät oikein mielihyvällä koulumestarin
hyvästi, nousivat vaunuihin ja ajoivat iloisesti puutarhaa alaspäin,
niin että kerkeät pyörät tuoksuttivat härmää ja lunta, kuin vihmaa,
talvi-vehreän tummista lehdistä.

"Aina hento olento, jonka yksi tuulen löyhäys olisi voinut
lakastuttaa", lausui henki. "Mutta hänellä oli suuri sydän!"

"Niin oli", huudahti Scrooge. "Sinä olet oikeassa. Minä en tahdo
kieltää sitä. Jumala varjelkoon minua!"

"Hän kuoli vaimona", jatkoi henki, "ja hänellä oli luullakseni lapsia."

"Yksi lapsi", vastasi Scrooge.

"Oikein", lausui henki. "Sinun sisarenpoikasi!"

Scrooge näytti rauhattomalta ja vastasi lyhyesti: "niin."

Vaikka he olivat vast'ikään jättäneet koulun taaksensa, seisoivat he
nyt jonkun kaupungin vireillä kaduilla, jossa haamu-kulkiat hyörivät
edestakaisin; jossa haamu-kärryt ja vaunut taistelivat tiestä ja kaikki
todellisen kaupungin toimi ja touhu ilmestyi. Koristetut puodit
osoittivat aivan selvästi, että täälläkin oli joulu jälleen; mutta nyt
oli ilta, ja kadut olivat valaistut.

Henki pysähtyi erään puodin oven eteen ja kysyi Scrooge'lta, tunsiko
hän sitä.

"Tunnenko minä sitä!" lausui Scrooge. "Olinhan minä opissa siellä!"

He astuivat sisään. Kun Scrooge näki vanhan, villaperuukilla varustetun
gentlemanin, joka istui niin korkean pulpetin takana, että, jos hän
olisi ollut kahta tuumaa pitempi, hän varmaan olisi lyönyt päänsä
kattoon, huudahti hän aivan innostuneena:

"Ah, se on vanha Fezziwig! Jumala siunatkoon häntä; se on Fezziwig ihka
elävänä jälleen!"

Vanha Fezziwig laski alas kynänsä ja katsahti ylös kelloon, joka
osoitti säntilleen seitsemää. Hän hieroi käsiänsä; järjesteli väljää
liiviänsä; naurahti koko ruumiillansa, varpaista alkain hyppysiin
saakka; ja huusi hupaisella, öljyisellä, runsaalla, lihavalla,
iloisella äänellä:

"Ohoi, siellä! Ebenezer! Dick!"

Scrooge'n entinen itse, joka nyt oli kasvanut täydeksi nuorukaiseksi,
tuli hilpeästi sisään ja hänen perästään hänen oppikumppaninsa.

"Dick Wilkins, totta tosiaan!" sanoi Scrooge hengelle. "Oi Jumala,
aivan niin. Tuossa hän on. Hän piti kovasti paljon minusta, piti
erittäin. Dick parka! Rakas, rakas Dick!"

"Ohoi, poikani!" lausui Fezziwig. "Ei mitään työtä enää tänä iltana.
Joulun-aatto, Dick! Joulu, Ebenezer! Pannaan akkunanluukut ylös", huusi
vanha Fezziwig ja taputti lujasti käsiänsä, "ennenkuin ennättää sanoa:
Jack Robinson!"

Te ette voisi uskoa, kuinka nämät molemmat toverit ryhtyivät
tehtäväänsä. He hyökkäsivät kadulle luukkuinensa -- yksi, kaksi, kolme
-- nostivat ne asemillensa -- neljä, viisi, kuusi -- salpasivat ne ja
väänsivät kiinni -- seitsemän, kahdeksan, yhdeksän -- ja palasivat,
ennenkuin olisitte ehtineet lukea kahteentoista saakka, läähättäen,
kuin kilpahevoset.

"Ohoi!" huusi vanha Fezziwig ja keikahti kummallisella ketteryydellä
alas korkealta pulpetilta. "Korjatkaat pois, pojat, ja tehkäät kosolta
tilaa! Ohoi, Dick! Hei, Ebenezer!"

Korjatkaat pois! Siellä ei ollut mitään, jota he eivät olisi korjanneet
taikka jaksaneet korjata pois, kun vanha Fezziwig katseli. Se oli tuota
hätää tehty. Kaikki irtonaiset kapineet siirrettiin syrjäpuoleen,
niinkuin niitä olisi iki-päiviksi karkoitettu pois yleisön silmistä;
lattia lakaistiin ja kastettiin, lamput puhdistettiin, poltoksia
lisättiin pesään; ja puoti oli yhtä sievä ja lämmin ja kuiva ja valoisa
paali-sali, kuin mitä milloinkaan mieli teki nähdä talvi-iltana.

Sisään tuli viulunsoittaja, nuottikirja kainalossa, ja kiipesi ylös
korkealle pulpetille ja teki soittolavan siitä ja viritti niinkuin
viisikymmentä vatsanvaivaa. Sisään tuli Mrs. Fezziwig, ääretön,
ruumistunut hymy. Sisään tuli kolme neiti Fezziwig'iä, säteilevinä ja
suloisina. Sisään tuli ne kuusi nuorta poikaa, joitten sydämet he
särkivät. Sisään tuli kaikki ne nuoret miehet ja naiset, joita vanha
Fezziwig käytti kaupassaan. Sisään tuli palvelusneitsyt ja hänen
serkkunsa, leipuri. Sisään tuli kyökkipiika ja hänen veljensä erityinen
ystävä, maidon-tuoja. Sisään tuli poika kadun toiselta puolelta, jonka
epäiltiin saavan liian vähän ruokaa isännältänsä, koettaen lymytä
toisen talon tytön taakse, jota emäntä nähtävästi oli repinyt korvista.
Sisään he tulivat kaikki, toinen toisensa perästä; mitkä ujosti, mitkä
rohkeasti, mitkä sievästi, mitkä kömpelöisesti, mitkä sysäten, mitkä
nykäisten; sisään he tulivat kaikki, jos jollakin lailla. Nyt he kaikki
astuivat, kaksikymmentä paria kerrallaan, ensiksi keskilattialle,
jakaantuivat oikealle ja vasemmalle, ja palasivat, puoli-piiriä tehden,
samaan paikkaan; alaspäin keskeltä ja ylös takaisin; moninaisesti
kierrellen ja parveillen; vanha etu-pari poiketen väärässä paikassa;
uusi etu-pari lähtien sekin pois nurinpäin, niin pian kuin se pääsi;
kaikki parit viimeiseltä etuparina eikä yksikään takapari auttamassa
heitä! Kun oli jouduttu niin pitkälle, paukutti vanha Fezziwig käsiänsä
seisauttaaksensa tanssia ja huusi: "hyvin tehty!" ja viulunjohtaja
upotti kuumat kasvonsa portteri-ruukkuun, joka oli erittäin hankittu
sitä tarkoitusta varten. Mutta ylenkatsoen lepoa, alkoi hän kohta, kuin
hän taas ilmestyi ja vaikk'ei ollut vielä yhtään tanssijoita, uudestaan
soittaa, niinkuin toinen viuluniekka olisi uuvuksissaan kannettu kotiin
akkunanluukulla, ja hän itse olisi ihan uusi mies, joka oli päättänyt
voittaa hänet tai kuolla.

Tuosta jälleen tanssittiin, sitten käytiin panttileikkejä, ja
tanssittiin taas, ja siellä oli kakkua, ja siellä oli negus'ta, ja
siellä oli iso könttä kylmää paistettua lihaa, ja siellä oli iso könttä
kylmää keitettyä lihaa, ja siellä oli joulutorttuja ja paljon olutta.
Mutta illan paras kohta tuli paistetun ja keitetyn lihan jälkeen, kun
viulunsoittaja (viekas koira, huomaa! Senlaatuinen mies, joka ymmärsi
ammattinsa paremmin, kuin te taikka minä olisimme voineet neuvoa
hänelle) aloitti "Sir Roger de Coverley'ta." Silloin vanha Fezziwig
asetti itsensä tanssimaan Mrs. Fezziwig'in kanssa. Lisäksi etuparina;
aika hyvä kappale työtä leikattuna heidän eteensä; kolme- taikka
neljäkolmatta paria osan-ottajia; ihmisiä, joitten kanssa ei käynyt
pilaa laskeminen; ihmisiä, jotka _tahtoivat_ tanssia eivätkä
ymmärtäneet kävelemistä ollenkaan.

Mutta vaikka heitä olisi ollut kaksi sen vertaa -- jopa neljä sen
vertaa -- olisi vanha Fezziwig pitänyt heille, ja niin myöskin Mrs.
Fezziwig. Mitä Mrs. Fezziwig'iin tulee, ansaitsi hän olla miehensä
toveri sanan kaikissa merkityksissä. Joll'ei tässä ole suuri ylistys,
sanokaat minulle suurempi, ja minä käytän sitä. Ilmeinen valo näytti
lähtevän Fezziwig'ien pohkeista. Ne kumottivat jokaisessa paikassa
tanssissa, niinkuin kuut. Te ette olisi voineet toisena hetkenä sanoa,
kuinka niitten toisena kävisi. Ja kun vanha Fezziwig ja Mrs. Fezziwig
olivat suorittaneet koko tanssin: "etenemiset ja taantumiset",
"molemmat kädet kumppanillenne", "kumarrukset ja niiaukset",
"korkkiruuvin", "pistäkäät lanka neulan silmään" ja "palatkaat
paikallenne", hypähti Fezziwig ylös -- hypähti niin näppärästi, että
näytti siltä, kuin hän olisi vilkuttanut jalkojansa, ja pääsi
seisaalleen jälleen vähintäkään horjumatta.

Kun kello löi yksitoista, loppuivat nämät kotipaalit. Mr. ja Mrs.
Fezziwig asettuivat kumpikin ovipuolensa viereen ja pudistaen
erityisesti jokaisen kättä, kun hän meni pois, toivotti hänelle iloista
joulua. Kun kaikki olivat lähteneet, paitsi molemmat puotipojat,
tekivät he näitten samoin; ja niin hilpeät äänet hiljenivät, ja pojat
laskettiin menemään vuoteillensa, jotka olivat tiskin alla
takapuodissa.

Koko tämän ajan kuluessa oli Scrooge menetellyt, niinkuin ihminen,
jolta järki on kadonnut. Hänen sydämensä ja sielunsa olivat näkymöllä
hänen entisen itsensä kanssa. Hän vakuutti todeksi kaikki, muisti
kaikki, nautti kaikista ja hänessä huomattiin mitä kummallisin
mielenliikutus. Vasta kuin hänen entisen itsensä ja Dick'in loistavat
kasvot kääntyivät heidän puolestaan, muisti hän hengen ja havaitsi,
että se tarkkaan katseli häntä, samalla kuin valkea sen päälaessa paloi
aivan kirkkaasti.

"Vähällä", lausui henki, "tuommoiset yksinkertaiset ihmiset
kiitollisiksi saa."

"Vähällä!" toisti Scrooge.

Henki viittasi hänelle, että hän kuuntelisi molempia puotipoikia, jotka
nyt kaikesta sydämestänsä kiittelivät Fezziwig'iä, ja sanoi niin
tehtyään:

"No! Eikö niin? Hän on kuluttanut vaan muutamia puntia teidän
maallisesta rahastanne; kolme taikka kukaties neljä. Onko tuo niin
suuri asia, että hän ansaitsee näitä kiitoksia?"

"Ei se se ole", lausui Scrooge, tulistuen muistutuksesta ja puhuen
huomaamatta, niinkuin hänen entinen eikä myöhempi itsensä. "Ei se se
ole. Hänellä on voima tehdä meidät onnellisiksi taikka onnettomiksi;
tehdä palveluksemme helposti taikka vaikeaksi; huviksi taikka
rasitukseksi. Vaikka hänen voimansa olisi sanoissa ja katseissa;
asioissa, niin halvoissa ja vähäpätöisissä, että olisi mahdoton laskea
yhteen ja luetella niitä; entä sitten? Se onnellisuus, jonka hän antaa,
on aivan yhtä suuri, kuin jos se maksaisi kokonaisen omaisuuden."

Hän tunsi hengen silmäyksen ja pysähtyi.

"Mitä nyt?" kysyi henki.

"Ei mitään erittäin", vastasi Scrooge.

"Kyllä kai jotakin?" väitti henki.

"Ei", sanoi Scrooge, "ei. Minä soisin juuri nyt voivani lausua pari
kolme sanaa konttoristilleni. Siinä kaikki."

Hänen entinen itsensä väänsi alas lamput, kun hän lausui tämän toivon;
ja Scrooge ja henki seisoivat taas vieretysten taivasalla.

"Minun aikani käy lyhyeksi", muistutti henki. "Joutuin!"

Tätä ei sanottu Scrooge'lle eikä kellekään, jonka hän voi eroittaa,
mutta se vaikutti äkillisen muutoksen. Sillä taas Scrooge näki itsensä.
Hän oli vanhempi nyt; oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvoissaan ei
ollut myöhempien vuosien karkeita ja tylyjä viimoja; mutta niissä oli
ruvennut ilmestymään tarkkuuden ja itaruuden merkkejä. Hänen
silmässänsä oli kiihkeä, ahne, levoton liikunta, joka osoitti sitä
himoa, joka oli päässyt juurtumaan, ja paikkaa, mihin kasvavan puun
varjo laskeutuisi.

Hän ei ollut yksinään, vaan istui kauniin, nuoren, murhevaatteisin
puetun tytön vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, jotka kiilsivät
menneitten joulujen hengen valossa.

"Se on vähäinen asia", lausui tyttö lempeästi. "Sinulle varsin
vähäinen. Toinen epäjumala on sysännyt minut sijaltani; ja jos se voi
tulevaisuudessa ilahuttaa ja lohduttaa sinua, niinkuin minä olisin
tahtonut koettaa, ei minulla ole mitään syytä suruun."

"Mikä epäjumala on sysännyt pois sinut?" vastasi hän.

"Kultainen epäjumala."

"Siinä mailman tasapuolisuus on!" sanoi hän. "Tuskin se moittii mitään
niin paljon, kuin köyhyyttä; vaan tuskin se ylenkatsoo mitään niin
suuresti, kuin rikkaaksi pyrkimistä!"

"Sinä pelkäät mailmaa liian paljon", vastasi tyttö säyseästi. "Kaikki
sinun muut toiveesi ovat kadonneet toivoon päästä sen viheliäisistä
soimauksista. Minä olen nähnyt sinun jalompien pyrintöjesi, toinen
toisensa perästä raukeavan, siksi kuin päähimo, voiton himo, kokonaan
on valloittanut sinut. Enkö minä ole?"

"Entä sitten?" arveli hän. "Vaikka olisinkin käynyt viisaammaksi, mitä
sitten? Minä en ole muuttunut sinun suhteesi."

Tyttö pudisti päätänsä.

"Olenko minä?"

"Meidän liittomme on vanha. Se tehtiin, kun molemmat olimme köyhät ja
tyydyimme olemaan niin, siksi kuin joskus voisimme kärsivällisen
ahkeruutemme kautta parantaa maallista tilaamme. Sinä olet muuttunut.
Silloin sinä olit toinen mies."

"Minä olin lapsi", sanoi hän maltittomasti.

"Sinun omat tunteesi ilmoittavat sinulle, että sinä et ollut, mitä sinä
nyt olet", vastasi tyttö. "Minä olen. Mikä lupasi onnea, kun olimme
yksi sydämessä, se on pelkkää kurjuutta nyt, kun olemme kaksi. Kuinka
usein ja kuinka tyystisti minä olen ajatellut tätä, en tahdo sanoa.
Siinä on kyllin, että olen ajatellut sitä ja voin päästää sinut
vapaaksi."

"Olenko minä koskaan pyytänyt päästä vapaaksi?"

"Sanoilla. Ei. Ei koskaan."

"Millä sitten?"

"Muuttuneella luonnolla; uudella mielenlaadulla; toisenlaisella elämän
suunnalla; toisenlaisella toivolla sen suurena päämääränä. Kaikella,
joka teki minun rakkauteni jonkun arvoiseksi sinun silmissäsi. Jollei
välimme koskaan olisi ollut tämmöinen", lausui tyttö, katsellen häntä
lempeästi, mutta vakavasti, "sano minulle, etsisitkö minua ja
koettaisitko voittaa minun sydäntäni nyt? Oi, ei!"

Hän näytti vasten tahtoansa myöntävän tätä arvelua oikeaksi. Mutta hän
sanoi jonkunlaisella ponnistuksella: "Sinä et ajattele sitä."

"Minä ajattelisin mielelläni toisin, jos vaan saattaisin", lausui
tyttö, "Jumala sen tietää! Kun minä olen oppinut tämänlaatuisen
totuuden, tiedän minä, kuinka voimakas ja vastustamaton se on.
Sillä jos sinä olisit vapaa tänään, huomenna, taikka eilen olisit
ollut, sopiiko minun koskaan uskoa, että sinä valitsisit varattoman
tytön -- sinä, joka ystävällisissä puheissakin hänen kanssaan
arvostelet kaikkia voiton mukaan; taikka, jos sinä, ainoasta
johdattavasta peri-ajatuksestasi huolimatta, valitsisit hänet, enkö
minä tiedä, että katumus ja suru varmaan seuraisivat? Minä tiedän sen;
ja minä päästän sinut vapaaksi. Täydestä sydämestäni ja rakkauteni
tähden häneen, jona sinä kerta olit."

Hän aikoi puhua; mutta kääntäen pois päätään, jatkoi tyttö:

"Tämä -- menneitten muisto saattaa minut puoleksi siihen toivoon --
ehkä surettaa sinua. Lyhyt, varsin lyhyt aika, ja sinä haihdutat ilolla
muiston siitä, niinkuin hyödyttömän unelman, josta onneksi heräsit. Ole
onnellinen siinä elämässä, jonka olet valinnut!"

Tyttö meni, ja he erosivat.

"Henki!" sanoi Scrooge, "älä näytä minulle mitään enää! Vie minut
kotiin. Miksi tahdot vaivata minua?"

"Yksi varjo lisäksi!" huudahti henki.

"Ei enää!" vastasi Scrooge. "Ei enää. Minä en tahdo nähdä sitä. Älä
näytä minulle mitään enää!"

Mutta armoton henki kietoi hänet molemmilla käsivarsillaan ja pakoitti
häntä katsomaan, mitä lähinnä tapahtui.

He olivat toisella näkymöllä ja toisessa paikassa: eräässä huoneessa,
joka ei ollut aivan iso eikä komea, mutta täynnä kaikenlaista
mukavuutta. Likellä talvivalkeata istui kaunis, nuori tyttö, joka oli
niin suuresti äskeisen muotoinen, että Scrooge luuli sitä samaksi,
kunnes hän näki _hänen_, nyt miellyttävänä vaimona, istuvan vastapäätä
tytärtänsä. Tässä huoneessa oli hirveä hälinä, sillä siellä oli lapsia
enemmän, kuin Scrooge kiihtyneessä mielentilassaan pystyi lukemaan;
eivätkä he, ikäänkuin tuo ylistetty lauma runoelmassa, olleet
neljäkymmentä lasta, jotka käyttivät itsensä niinkuin yksi, vaan
jokainen lapsi käytti itsensä niinkuin neljäkymmentä. Seuraukset olivat
melskeiset ylenmäärin; mutta ei kukaan näyttänyt huolivan siitä;
päinvastoin äiti ja tytär nauroivat sydämestään ja iloitsivat siitä; ja
jälkimäistä, joka pian alkoi ryhtyä leikkeihin, ryöstivät pikku rosvot
ihan säälimättä. Mitä minä en olisi antanut saadakseni olla yksi
heistä! Vaikka minä en olisi voinut koskaan olla niin taitamaton, ei,
ei! Minä en olisi koko mailman aarteista rytistänyt tuota palmikoittua
tukkaa ja repinyt sitä alas; ja mitä tuohon herttaiseen pikku kenkään
tulee, minä en olisi temmannut sitä pois, Jumala siunatkoon sieluani!
vaikkapa olisin pelastanut henkeni sillä. Enkä minä olisi voinut
leikillä mitata hänen vyötäisiään, niinkuin he tekivät, rohkeat, nuoret
veitikat; minä olisin pelännyt, että käsivarteni olisi rangaistukseksi
kasvanut koukkuun eikä koskaan käynyt suoraksi jälleen. Vaan kuitenkin
olisin mielelläni, minä myönnän sen, tahtonut koskea hänen huuliansa;
kysyä häneltä jotakin, että hän olisi avannut niitä; katsella hänen
maahan luotuin silmiensä ripsiä eikä kuitenkaan saattaa häntä
vähintäkään punehtumaan; päästää valloilleen hiusten aaltoja, joista
yksi kiehkura jo olisi ollut verraton muisto; lyhyeltä, minä olisin
tahtonut, sen tunnustan, saada vaikka vähimmän noitten lasten
etu-oikeuksista, ja kuitenkin olla kylläksi mies panemaan arvoa siihen.

Mutta nyt kuului kolkutus ovelta, ja heti rynnättiin yhteisesti
sinnepäin, että tyttö nauravalla muodolla ja vaatteet epäjärjestyksessä
keskellä riehuvaa joukkoa kannettiin sitä kohden, juuri hyvään aikaan
tervehtimään isää, joka tuli kotiin, mies muassa, kantaen joululahjoja
ja leluja. Siinä mar huudettiin ja oteltiin ja turvatonta kantajaa
ahdistettiin! Siinä tehtiin tuoleista tikapuut, kiivettiin ylös,
kourittiin hänen plakkareitansa, riistettiin häneltä papereihin
käärityt paketit, kiristettiin häntä kutreista, kiikuttiin hänen
kaulassaan, koputettiin häntä selkään ja potkittiin hänen jalkojansa!
Niitä ihmeen ja ilon huutoja, joilla jokaisen paketin avaaminen
vastaan-otettiin! Sitä kauheata ilmoitusta, että sylilapsi oli tavattu
juuri kuin se pisti vauvan paistinpannua suuhunsa, ja että oli enemmän
kuin luultava, että se jo oli nielaissut kalkkunan, joka oli liimattu
puu-vatiin! Sitä ääretöntä lohdutusta, kun huomattiin, että se oli
tyhjää hätäilemistä! Sitä iloa ja kiitollisuutta ja ihastusta! Niitä on
kaikkia mahdoton kuvailla. Siinä on kyllä, että vähitellen lapset ja
heidän mielenliikuntonsa siirrettiin ulos arki-huoneesta ja, yksi
astuin erältään, ylikerrokseen, jossa he menivät levolle ja niin
asettuivat.

Ja nyt Scrooge entistä tarkemmin katseli, kun perheen isä, johonka
tytär hellästi nojautui, istui alas hänen ja äidin kanssa oman lietensä
ääreen; ja kun hän ajatteli, että aivan samanlainen olento, yhtä
täynnänsä suloa ja lupausta, olisi voinut sanoa häntä isäksi ja olla
kevät hänen elämänsä kolkossa talvessa, kävivät hänen silmänsä
kosteaksi.

"Kultaseni", lausui mies, kääntyen puolisoonsa hymyillen, "minä näin
tänä iltana erään vanhan ystäväsi."

"Kuka se oli?"

"Arvaappas!"

"Kuinka minä sitä voisin? Ei, kyllä tiedän", lisäsi hän samalla,
nauraen, kun mieskin nauroi. "Mr. Scrooge."

"Mr. Scrooge se olikin. Minä menin hänen konttorinsa akkunan ohitse ja,
koska se oli auki ja kynttilä paloi huoneessa, täytyi minun melkein
väkisinkin katsoa häntä. Hänen kumppaninsa makaa kuolinvuoteellaan,
kuulin minä; ja tuossa hän istui yksinään. Aivan yksinään mailmassa,
luulen minä."

"Henki!" lausui Scrooge sortuneella äänellä. "Vie minut pois tästä
paikasta."

"Minä sanoin sinulle, että nämät olivat olleitten varjoja", vastasi
henki. "Älä moiti minua siitä, että ne ovat, mitä ovat!"

"Vie minut pois!" huudahti Scrooge, "minä en kestä tätä!"

Hän kääntyi henkeä päin, ja huomaten, että se katseli häntä kasvoilla,
joissa jollakin oudolla tavalla oli joku osa kaikista niistä kasvoista,
joita se oli näyttänyt hänelle, alkoi hän taistella sitä vastaan.

"Jätä minut! Vie minut takaisin. Älä vaivaa minua enää!"

Taistelossa -- taisteloksi sitä tuskin sopi sanoa, kosk'ei henki
millään tavalla näyttänyt tekevän vastusta eivätkä toisen ponnistukset
kuitenkaan häntä järkähyttäneet, havaitsi Scrooge, että sen valo
leimusi korkeana ja kirkkaana; ja vähän arvaten, että hengen vaikutus
häneen lähti tästä valosta, tarttui hän sammutinlakkiin ja painoi sen
nopeasti alas sen päähän.

Henki lytistyi sen alla, että sammutin peitti koko sen ruumiin; mutta
vaikka Scrooge painoi sitä alas kaikella voimallansa, ei hän voinut
kätkeä sen valoa, joka yhtenä virtana valui sen alta maahan.

Hän tunsi, että hän oli uuvuksissa ja että häntä sanomattomasti
nukutti, sekä että hän oli omassa makuuhuoneessaan. Hän painalti vielä
lakkia jäähyväisiksi, jotta hänen kätensä puutuivat, ja ehti tuskin
kömpiä vuoteesensa, kun hän jo vaipui sitkeään uneen.



III.

Toinen kolmesta hengestä.


Scrooge heräsi kesken tavattoman ankaraa kuorsaamista. Hän nousi
istualle vuoteessansa ja koetti selvittää ajatuksiansa. Tällä kertaa
hänen ei ollut tilaisuus saada tietää, että kello taas oli yksi
lyömällänsä. Hän tunsi, että hän oli tointunut oikeaan aikaan juuri
neuvotellakseen toisen lähettilään kanssa, joka Jakob Marley'n toimesta
tuli hänen luokseen. Mutta huomaten, että häntä rupesi pahasti
viluttamaan, kun hän odotti saadaksensa nähdä, minkäpuolisen uutimen
vasta ilmestyvä henki vetäisi syrjään, työnsi hän ne kaikki omin käsin
sivulle ja, laskeutuen jälleen alas, alkoi tarkasti tähystellä joka
taholle ympäri vuodetta. Sillä hänen teki mieli puhutella henkeä heti,
kuin se tuli, eikä hän tahtonut äkki-arvaamatta tavata sitä ja
säikähtyä.

Reippaan luokan herrasmiehet, jotka kehuvat tietävänsä tempun taikka
pari sekä tavallisesti huolivat kotisi päivänajasta, ilmoittavat
kelvollisuuttaan kummallisiin seikkoihin sillä puheella, että he
pystyvät kaikkiin "kruunusta ja rististä" alkaen miestappoon saakka;
joitten molempien vastakohtien välillä epäilemättä on melkoisen laaja
ja lukuisa joukko asioita. Vaikk'en rohkene väittää aivan näin paljoa
Scrooge'n puolesta, aion minä kuitenkin pyytää teitä uskomaan, että hän
oli valmis näkemään koko lauman outoja ilmauksia, ja ettei mikään,
sylilapsesta sarvikuonoon asti, olisi voinut erittäin hämmästyttää
häntä.

Mutta vaikka hän nyt tiesi odottaa melkein kaikkia, ei hän millään
lailla tietänyt odottaa olemattomia; ja kun siis kello löi yksi eikä
mitään henkeä ilmestynyt, rupesi häntä kovasti värisyttämään. Viisi
minutia, kymmenen minutia, neljännes kului, eikä mitään tullut. Koko
tämän ajan makasi hän vuoteellansa aivan keskellä punaista valoa, joka
tulvasi siihen, kun kello löi yksi, ja joka, koska se ei ollut muuta
kuin valoa, huoletti paljon enemmän, kuin kymmenkunta henkiä, sen
vuoksi että oli mahdoton saada selkoa, mitä se tarkoitti taikka
toimitti. Hän varoi välisti, että hänessä oli juuri tällä hetkellä joku
merkillinen itse-palamisen kohtaus, eikä hänellä ollut edes sitä
lohdutusta, että hän itse tiesi sen. Viimeiseltä alkoi hän kuitenkin
ajatella niinkuin te taikka minä kohta olisimme ajatelleet; sillä
ainahan se, joka ei ole hädässä, tietää, mitä olisi pitänyt hädässä
tehdä, ja olisi varmaan lisäksi tehnyt niin -- viimeiseltä, sanon,
alkoi hän ajatella, että tämän aaveisen valon lähde ja salaisuus oli
läheisessä huoneessa, josta se näyttikin virtaavan, kun tarkemmin
seurasi sen jälkiä. Kun tämä ajatus oli kokonaan valloittanut hänen
mielensä, nousi hän hiljalleen ja tallusti tohveleissaan oven luo.

Samalla silmänräpäyksellä, kuin Scrooge'n käsi tarttui lukkoon, huusi
outo ääni häntä nimeltä ja käski hänen astua sisään. Hän totteli.

Se oli hänen oma huoneensa. Siitä ei ollut vähintäkään epäilemistä.
Mutta siinä oli tapahtunut kummallinen muutos. Seinät ja katto olivat
verhotut vihantoilla kasveilla, että se oli juuri niinkuin lehto,
josta kaikkialta heleät, hohtavat marjat kimaltelivat. Rautatammen,
mistelin ja muuri-vehreän liuskaiset lehdet heijastivat valoa,
ikäänkuin yhtä monta pikkuista peiliä olisi sirotettu sinne; ja niin
mahtava liekki nousi tohisten takantorvea ylös, ettei tuo vanha,
untelo liesi-roukkio ollut vertaista nähnyt, ei Scrooge'n aikana
eikä Marley'n eikä moneen, moneen menneesen talveen. Läjitettynä
lattialle jonkunlaiseksi valtaistuimeksi oli kalkkunia, hanhia,
metsänriistaa, kanoja, sianpaisteja, isoja lihakappaleita, imiporsaita,
pitkiä makkarakiehkuroita, joulutorttuja, rusina-pudding'eja,
ostroni-tynnyreitä, kuumia kastanjia, punaposkisia omenoita, mehukkaita
orangeja, maukkaita päärynöitä, kookkaita loppiaiskakkuja, ja kiehuvia
punssi-maljoja, jotka täyttivät huoneen suloisella höyryllänsä.
Luontevasti istui tällä kasalla iloinen jättiläinen, komea katsella.
Hän piti kädessään palavaa tulisoittoa, joka muodoltaan vähän oli
runsauden sarven kaltainen, ja nosti sitä ylös, korkealle ylös,
vuodattaakseen sen valoa Scrooge'n ylitse, kun hän tuli tirkistellen
ovesta sisään.

"Käy sisään!" huudahti henki. "Käy sisään! ja opi tuntemaan minua
paremmin, ihminen!"

Scrooge astui pelokkaasti huoneesen ja seisoi, pää alaspäin, hengen
edessä. Hän ei ollut sama jäykkä Scrooge, kuin hän oli ollut; ja vaikka
hengen silmät olivat kirkkaat ja ystävälliset, ei hän tahtonut kohdata
niitä.

"Minä olen nykyisten joulujen henki", lausui kummitus. "Katso minua!"

Scrooge teki niin kunnioittavaisesti. Henki oli puettu yksinkertaiseen,
viheriään vaippaan, joka oli reunustettu valkoisilla turkiksilla. Tämä
vaatteus riippui niin höllästi alas vartaloa myöden, että vankka rinta
oli alaston, niinkuin henki ei olisi sietänyt, että sitä suojeltiin
taikka peitettiin milläkään keinoin. Sen jalat, jotka näkyivät vähien
liepeitten alta, olivat myöskin paljaat; eikä päässä ollut muuta, kuin
rautatammen seppele, johon oli sinne tänne pistetty loistavia
jääpuikkoja. Tumman ruskeat hius-kiharat olivat pitkät ja siteistä
vapaat; vapaat, kuin sen hilpeä hymy, sen sädehtivät silmät, Sen
avonainen käsi, sen hupainen ääni, sen hanska käytös ja sen iloinen
muoto. Vyöllä se kantoi vanhan-aikuista tuppea, mutta ei siinä ollut
mitään miekkaa, ja ruoste oli kovasti sitä syönyt.

"Sinä et ole koskaan ennen nähnyt minun kaltaistani!" huudahti henki.

"En koskaan", vastasi Scrooge.

"Etkö milloinkaan kuljeskellut perheeni nuorempien jäsenten kanssa;
minä tarkoitan (sillä minä olen hyvin nuori) vanhempia veljiäni, jotka
ovat syntyneet näinä viimeisinä vuosina?" jatkoi henki.

"Minä en luule, että olen", lausui Scrooge. "Minä pelkään, etten ole.
Montako veljeä sinulla on ollut?"

"Enemmän kuin kahdeksan sataa", sanoi henki.

"Kauhea perhe elättää!" mumisi Scrooge.

Nykyisten joulujen henki nousi ylös.

"Henki", lausui Scrooge nöyrästi, "johdata minua mihin tahdot. Minä
lähdin viime yönä pakosta matkustamaan ja opin jotakin, joka vaikuttaa
paraikaa. Jos sinä saatat opettaa minulle jotakin, suo minun hyötyä
siitä tänä yönä."

"Tartu vaippaani!"

Scrooge teki niinkuin käskettiin, ja piti lujasti kiinni vaipasta.

Rauta-tammet, mistelit, ruskeat marjat, muuri-vehreät, kalkkunat,
hanhet, metsän-riistat, kanat, sianpaistit, lihakappaleet, porsaat,
makkarat, ostronit, tortut, pudding'it, hedelmät ja punssit, kaikki
katosivat silmänräpäyksessä. Samoin myöskin huone, valkea, punainen
hohto ja yön hetki. Oli joulun-aamu. He seisoivat jollakulla City'n
kadulla, josta (sillä ilma oli kylmä) kuului kaliseva, mutta vilkas ja
miellyttävä soitto, kun ihmiset raappivat pois lunta kaduilta ja
katoilta, ja poikien oli julman hauska nähdä, kun lumi loiskahti maahan
ja hajosi pikkuisiksi teko-tuiskuiksi.

Rakennusten etupuolet näyttivät jotenkin mustalta, ja akkunat vielä
mustemmalta, kun niitä vertasi kattojen sileään, valkoiseen
lumipeitteesen ja maan lokaisempaan lumeen; johon jälkimäiseen kärryjen
ja vaunujen raskaat pyörät olivat kyntäneet syviä vakoja; vakoja, jotka
risteilivät ja satoja kertoja jälleen risteilivät isojen katujen
yhtymäpaikoissa ja muuttuivat mutkikkaiksi kanaviksi, joita oli vaikea
seurata sakeassa, keltaisessa sohjussa ja jäisessä vedessä. Taivas oli
synkkä, ja lyhyimmät kadut olivat niinkuin tukitut likaisella sumulla,
joka oli puoleksi sadetta ja puoleksi siidettä ja jonka raskaammat osat
laskeusivat alas mustana noki-kuurona, ikäänkuin kaikki Iso-Britannian
takantorvet olisivat yhteisestä suostumuksesta syttyneet tuleen ja
porottivat paraikaa oman sydämensä iloksi. Ei ilmassa eikä kaupungissa
ollut mitään erittäin iloista, vaan kuitenkin vallitsi jonkunlainen
iloisuus ylt'ympäri, jommoista ei selkein suvinen sää eikä kirkkain
kesäinen aurinko olisi voinut tuottaa.

Sillä ihmiset, jotka lapioitsivat lunta katoilta, olivat lystillisiä ja
täynnänsä tyytyväisyyttä. He huusivat toisillensa rintavarusten takaa
ja nakkasivat tuon tuostakin toisiansa hupaisilla lumipalloilla --
paljoa paremmat heittoaseet, kuin moni sanainen leikinlasku -- nauraen
herttaisesti, jos sattui, ja yhtä herttaisesti, jos meni ohitse.
Linnunkauppiaitten puodit olivat vielä puoleksi auki ja hedelmänmyyjien
hohtivat koko loistossansa. Ovien nojalla seisoi isoja, ympyriäisiä,
pöhö-vatsaisia koreja, täynnänsä kastanjia, jotka olivat muodoltaan
niinkuin verevien, vanhojen herrojen liivit ja välistä pyörähtivät ulos
kaduille helposti halvautuvassa muhkeudessaan. Tuossa oli punaisia,
ruskean-kasvoisia, leveä-vöisiä espanjalaisia sipuleita, heloittaen
runsaassa lihavuudessaan, niinkuin Espanjan munkit, ja hyllyiltänsä
veitikkamaisesti iskien silmää tytöille, kun he menivät sivutse ja
kainosti katselivat kattoon ripustettuja misteleitä. Tuossa oli
päärynöitä ja omenoita, ladottuina kukoistaviksi pyramideiksi; tuossa
viinirypäleitä, joita puodin-isäntien hyväntahtoisuus oli pannut
killumaan isoista koukuista, että ihmisten suut vetistyisivät
ilmaiseksi, kun he kulkivat ohitse. Tuossa oli koko kasa Lombardian
pähkinöitä, sammaltuneita ja ruosteenkarvaisia, muistuttaen hyvällä
hajullansa, kuinka käveltiin metsissä ja nilkkaa myöden hupaisesti
kaalattiin kuivettuneissa lehdissä; tuossa Norfolkin paahdettuja
omenoita, paksuja ja mustia, tuoden paremmin näkyviin orangien ja
limonien keltaista pintaa ja mehukkaina ja monilukuisina hartaasti
pyytäen ja rukoillen, että heitä vietäisiin paperi-pusseissa kotiin ja
syötäisiin päivällisten perästä. Yksin kulta- ja hopeakalat, joita oli
asetettu lasi-säiliöön keskelle näitä aimollisia hedelmiä, näyttivät,
vaikka kuuluivatkin typerään ja hidasveriseen sukukuntaan, tietävän,
että jotakin oli tekeillä, ja uivat kaikki ammotellen ympäri
pikkuisessa mailmassaan vitkaisessa ja himottomassa häärinässä.

Kryytikauppiaitten puodit! melkein suljettuina, yksi taikka kaksi
luukkua kenties kiinni panematta; mutta näistä aukoista mitäpä
näkikään! Ei siinä kyllä, että vaakakupit, laskeutuen alas tiskille,
kapsahtivat hauskasti, taikka että seililanka ja rulla erosivat
toisistaan niin vikkelästi, taikka että rasiat rapisivat edestakaisin,
niinkuin silmänkääntäjän kapineet, taikka edes, että teen ja kahvin
sekaantuneet hajut olivat niin otolliset nenälle, taikka edes, että
rusinat olivat niin uhkeat ja oivalliset, mantelit niin tavattoman
valkoiset, kaneli-tangot niin pitkät ja suorat, muut höysteet niin
suloiset, kandeeratut hedelmät niin kakuiksi muodostetut ja niin
riiskutetut sulatulla sokurilla, että kylmäkiskoisintakin katseliaa
pyörrytti. Eikä siinäkään kyllin, että fiikunat olivat tuoreet ja
turpeat, taikka että Franskan pluumut koristetuissa laatikoissa ujosti
punersivat kilpeydessään, taikka että kaikki oli niin hyvää syödä ja
niin sievää joulupuvussaan; vaan ostajat hyörivät kaikki niin virkeästi
iloisen päivän odotuksessa, että he törmäsivät toisiansa vastaan
ovella, rutistivat hurjasti paju-korejansa, jättivät ostoksensa
tiskille ja tulivat juosten takaisin niitä perimään, ja erhettyivät
satoja kertoja samalla tapaa mitä parhaimmalla tuulella; sillä välin
kuin kryytikauppias ja hänen väkensä olivat niin hupaiset ja hilpeät,
että ne kiillotetut sydämet, joilla he kiinnittivät esi-liinansa selän
takaa, olisivat voineet olla heidän omat sydämensä, kannettuina
ulko- puolella yleisön nähtäväksi ja joulu-naakkojen nokittavaksi, jos
näitä halutti.

Mutta pian kellokastarit kutsuivat hyvät ihmiset kaikki kirkkoon ja
kappeliin, ja pois he menivät, tulvaten pitkin katuja parhaissa
vaatteissansa ja iloisimmalla muodollaan. Vaan samaan aikaan ilmestyi
useilta kymmeniltä sivukaduilta, solista ja nimettömistä sopista
lukemattomia ihmisiä, kantaen päivällistänsä leipurin-puoteihin. Näitä
köyhiä juhlailioita näytti henki ennen kaikkia halulla katsovan, sillä
hän seisoi Scrooge'n kanssa jonkun leipurin portinkäytävässä ja nostaen
pois katteita, kun tuojat astuivat ohitse, ripsutti suitsutusta
tulisoitostansa heidän ruokaansa, ja se oli hyvin omituinen tulisoitto,
sillä kerta taikka pari, kun muutamat päivällisen-kantajat, jotka
olivat tuupanneet toisiansa, laskivat vihaisia sanoja, porskutti hän
pari vesipisaraa siitä, ja he leppyivät kohta taas. Sillä he sanoivat,
että olisi häpeällistä riidellä joulupäivänä. Ja niin se olisi! Totta
puhuen, niin se olisi!

Aikanansa kellot lakkasivat soimasta ja leipurin-puodit pantiin kiinni;
vaan kuitenkin voitiin selvästi eroittaa kaikki nämät päivälliset ja
kuinka niitten keittäminen edistyi siitä märästä paikasta, joka oli
jokaisen leipurin uunin kohdalla ja jossa kivitys höyrysi, niinkuin
kivetkin olisivat kiehuneet.

"Onko sillä, mitä sinä porskutat tulisoitostasi, mikään omituinen
maku?" kysyi Scrooge.

"On. Minun oma makuni."

"Sopisiko se jokaiseen tämän päivän päivällis-ruokaan?" kysyi Scrooge.

"Jokaiseen, joka hyvällä sydämellä annetaan. Halpaan kaikkein
parhaimmin."

"Minkä vuoksi halpaan kaikkein parhaimmin?" kysyi Scrooge.

"Sen vuoksi, että se kaikkein enimmin kaipaa sitä."

"Henki", lausui Scrooge, hetken mietittyään. "Minua kummastuttaa, että
kaikista olennoista noissa monissa mailmoissa meidän ympärillämme juuri
sinä tahtoisit vähentää noitten ihmisten tilaisuutta viattomaan
huvitukseen."

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä tahtoisit riistää heiltä kaikki keinot päivällissyöntiin joka
seitsemäs päivä, joka usein on se ainoa päivä, josta sopii sanoa, että
he syövät päivällistä ollenkaan", sanoi Scrooge. "Etkö tahtoisi?"

"Minä!" huudahti henki.

"Sinä koetat sulkea nämät paikat seitsemäntenä päivänä?" arveli
Scrooge. "Ja se tietää aivan samaa."

"Minä koetan!" huudahti henki.

"Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä. Sitä on tehty sinun
nimessäsi, taikka ainakin sinun perheesi nimessä", lisäsi Scrooge.

"Tämän teidän maanne päällä löytyy muutamia", vastasi henki, "jotka
väittävät tuntevansa meitä ja jotka meidän nimessämme tekevät
kiihkonsa, ylpeytensä, pahansuontinsa, vihansa, kateutensa,
ulkokultaisuutensa ja itsekkäisyytensä tekoja, mutta jotka ovat yhtä
vieraat meille ja koko meidän suvullemme, kuin he eivät olisi koskaan
eläneet. Muista tämä, ja syytä heitä itseä heidän töistään, eikä
meitä."

Scrooge lupasi tehdä niin; ja he astuivat näkymättöminä, niinkuin
tähänkin asti, etukaupunkeihin. Henki oli siitä merkillinen, (niinkuin
Scrooge oli huomannut leipurin luona), että, vaikka hänellä oli
jättiläiskoko, hän mukaantui helposti jokaista paikkaa myöten ja
ilmestyi matalan katon alla yhtä yliluonnollisena ja arvokkaan
suloisena, kuin korkeassa salissa.

Ja kukaties hyvän hengen teki mieli näyttää tätä voimaansa taikka häntä
johdatti hänen oma lempeä, jalo, sydämellinen luontonsa ja hänen
hellyytensä kaikkia köyhiä ihmisiä kohtaan, kun hän meni suoraan
Scrooge'n konttoristin luo; sillä sinne hän meni ja otti Scrooge'n
mukaansa, joka piti kiinni hänen vaatteistaan; ja oven kynnyksellä
henki hymyili ja pysähtyi siunataksensa Bob Cratchit'in asuntoa
tulisoittonsa vihmalla. Ajatelkaat tätä! Bob'illa oli vaan viisitoista
Bob'ia [Bob merkitsee myös shillingiä] viikkoonsa; hän pisti
lauantaisin ainoastaan viisitoista ristimä-nimeänsä taskuunsa; vaan
kuitenkin siunasi nykyisten joulujen henki hänen neljä-huoneista
taloansa!

Nyt nousi Mrs. Cratchit, Cratchit'in vaimo, yksinkertaisesti puettuna
kahdesti käännettyyn hameesen, mutta koristettuna nauhoilla, jotka ovat
halvat ja kuuden pennyn edestä tekevät kyllin kauniiksi. Hän katti
pöydän toisen tyttärensä Belinda Cratchit'in avulla, joka myöskin oli
koristettu nauhoilla. Tällä välin pisti nuori herra Peter Cratchit
kahvelin potaatti-pannuun ja, saaden suunnattoman paidankauluksensa
kulmat -- paidankaulus oli Bob'in yksityinen omaisuus, siirrettynä
hänen pojallensa ja perillisellensä päivän kunniaksi -- suuhunsa,
iloitsi, kun havaitsi itsensä niin hienosti puetuksi, ja halasi
näytellä itseänsä enimmin kuljetuissa puistoissa. Samalla kaksi
vähempää Cratchit'ia, poika ja tyttö, hyökkäsivät sisään, huutaen, että
he olivat leipurin-puodin lähellä tunteneet hanhen hajun ja tietäneet,
että hanhi oli heidän; ja riemuiten hekumallisista salvia'n ja sipulin
ajatuksista, tanssivat nämät nuoret Cratchit'it pöydän ympäri ja
ylistivät nuorta herra Peter Cratchit'ia taivaasen asti, sillä välin
kuin hän (nöyränä, vaikka hänen kauluksensa melkein kuristivat häntä
kuoliaaksi) puhalsi valkeaan, siksi kuin hitaat potaatit kuohuivat ylös
ja kolkuttivat lujasti pannunkantta, jotta heitä päästettäisiin ulos ja
kuorittaisiin.

"Mikähän teidän kalliin isänne lienee?" lausui Mrs. Cratchit. "Ja
veljenne, Pikku Tim'in! Ja Marthakin tuli viime joulupäivänä puolta
tuntia varemmin!"

"Tässä Martha on, äiti!" sanoi yksi tyttö, tullen esiin tätä
lausuessaan.

"Tässä Martha on, äiti!" huusivat molemmat nuoret Cratchit'it. "Hurraa!
Meillä on _semmoinen_ hanhi, Martha!"

"No, terve tultua, tyttöseni! Kuinka myöhään sinä tulet!" lausui Mrs.
Cratchit, suudellen häntä kymmeniä kertoja ja toimeliaalla kiiruulla
riisuen pois hänen shaaliansa ja hattuansa.

"Meidän täytyi päättää koko joukko töitä viime yönä", vastasi tyttö,
"ja laittaa kaikki pois tänä aamuna, äiti!"

"Hyvä! Ei sillä ole väliä, kun vaan olet kotona", sanoi Mrs. Cratchit.
"Istu alas valkean eteen, kultani, ja lämmitä itseäsi. Herra siunatkoon
sinua!"

"Ei, ei! Tuossa isä tulee", huusivat molemmat nuoret Cratchit'it, jotka
olivat joka paikassa yhtä haavaa. "Mene piiloon, Martha, mene piiloon!"

Niin Martha meni piiloon, ja sisään tuli lyhytläntä Bob, isä, ainakin
kolmen jalan pituinen kaulahuivi (hepsuja lukematta) lekkuen edessään,
ja kuluneet vaatteet paikattuina ja harjattuina, että ne näyttäisivät
juhlallisilta, ja Pikku Tim selässä. Voi Pikku Tim parkaa! hänellä oli
vähäinen kainalosauva, ja rautainen kehä tuki hänen jäseniänsä!

"No, missä Marthamme on?" huudahti Bob Cratchit, katsellen
ympärillensä.

"Hän ei tule", vastasi Mrs. Cratchit.

"Ei tule!" kertoi Bob, ja hänen intonsa jähtyi yhtäkkiä; sillä hän oli
ollut Timin täysi-rotu hevonen koko matkan kirkosta ja oli tullut
kiitäen kotiin. "Ei tule joulupäiväksi!"

Martha ei hennonut nähdä hänen pettyvän toiveissansa, vaikka vaan
leikillä; niin hän tuli esiin ennen aikojaan oven takaa ja juoksi isän
syliin, sillä välin kuin molemmat nuoret Cratchit'it työnsivät ja
kantoivat Pikku Tim'in pois pesuhuoneesen kuulemaan, kuinka puddingi
lauloi vaskikattilassa.

"Ja kuinka Pikku Tim käytti itseänsä?" kysyi Mrs. Cratchit, kun hän oli
laskenut leikkiä Bob'in herkkä-uskoisuudesta, ja Bob oli halannut
tytärtänsä sydämensä iloksi.

"Hän oli kiltti, kuin kulta", vastasi Bob, "ja vielä parempi. Hän käy
niin miettiväksi, kun hän istuu niin paljon itseksensä, ja ajattelee
mitä kummallisimpia asioita ikinä kuulit. Hän jutteli minulle, kun
tulimme kotiin, että hän toivoi, että ihmiset olivat nähneet hänet
kirkossa, koska hän oli raajarikko, ja että heidän ehkä olisi hyvä
joulupäivänä muistaa Häntä, joka saatti rammat kävelemään ja sokeat
näkemään."

Bob'in ääni värähteli, kun hän kertoi tätä heille, ja värisi vielä
enemmän, kun hän sanoi, että pikku Tim vahvistui ja kävi terveemmäksi.

Hänen nopsas, vähäinen kainalo-sauvansa kuului lattialta, ja ennenkuin
toinen sana lausuttiin, palasi Pikku Tim veljensä ja sisarensa kanssa,
jotka taluttivat hänet hänen tuolillensa valkean eteen; ja sillä välin
kuin Bob, lykäten ylös hiansuitansa -- niinkuin, mies raukka, niitten
olisi ollut mahdollinen käydä huonommaksi -- ruukussa valmisti jotakin
kuumaa gin'in ja limonin sekoitusta, liikutti sitä huolellisesti ja
pani sen kaminin komeroon kiehuilemaan, meni nuori herra Peter ja
molemmat kaikkialla läsnä-olevat nuoret Cratchit'it noutamaan hanhea,
jonka he ennen pitkää juhlallisesti toivat kotiin.

Semmoinen hälinä seurasi, että olisitte luulleet hanhen olevan
harvinaisimman linnun mailmassa, höyhenisen ilmauman, jonka rinnalla
musta joutsen oli tavallinen eläin -- ja totta puhuen oli asian laita
melkein niin tässä talossa. Mrs. Cratchit varisti lihan nestettä (joka
oli edeltäkäsin valmiina kastinpannussa) sihisevän kuumaksi; nuori
herra Peter sotki rikki potaatit; Miss Belinda mausti omenakastinta;
Martha pyyhki tomua pois lämmitetyistä talrikeistä; Bob otti pikku
Tim'in viereensä pieneen pöydänkolkkaan; molemmat nuoret Cratchit'it
nostivat tuoleja kaikille, itseänsä unhottamatta, ja asettuen
vartiolle, kumpikin paikallensa, pistivät lusikat suuhunsa, etteivät he
huutaisi hanhea, ennenkuin heidän tuli vuoro saada. Vihdoin ruoka oli
tuotu esiin ja pöytärukous luettu. Henkityyni hiljaisuus syntyi, kun
Mrs. Cratchit, tarkasti katsellen eteenleikkaus-veistä päästä päähän,
hankki sysäämään sitä linnun rintaan; mutta kun hän teki sen, ja kun
kauan odotettu täytöksen virta tulvasi esiin, nousi ilon humina
kaikkialta pöydän ympäriltä ja yksin Pikku Tim'kin, innostuneena
molempien nuorten Cratchit'ien esimerkistä, taputti pöytää veitsensä
varrella ja huusi matalalla äänellä: "hurraa!"

Semmoista hanhea ei löytynyt koskaan, Bob sanoi, ettei hänen
luullaksensa semmoista hanhea ollut milloinkaan paistettu. Sen mureutta
ja hyvää makua, sen suurta kokoa ja halpuutta ihmettelivät kaikki.
Yhdessä omenakastimen ja perunavaoin kanssa oli siinä kyllin
päivällis-ateriaksi koko perheelle; niin, kuten Mrs. Cratchit suurella
mielihyvällä sanoi (luoden silmänsä vähäiseen luupalaseen, joka oli
vadilla), he eivät olleet lopulta jaksaneet syödä edes kaikkia!
Kuitenkin oli jokainen saanut tarpeeksi, ja nuorimmat Cratchit'it
erittäin olivat sukeltaneet salvia'an ja sipuliin kulmakarmoihin asti!
Mutta nyt muutti Miss Belinda talrikit, ja Mrs. Cratchit lähti yksinään
huoneesta -- liian levotonna sallimaan ketään todistajaa -- ottamaan
pudding'ia ylös ja tuomaan sitä sisään.

Mitähän, jollei se ollut kyllin kypsynyt! Mitähän, jos se hajoisi ulos
otettaissa! Mitähän, jos joku oli kiivennyt takapihan muurin yli ja
varastanut sen, sillä aikaa kuin he iloitsivat hanhesta -- tästä
arvelusta molemmat nuoret Cratchit'it kävivät harmaan sinisiksi!
Kaikenlaisia kauhuja ajateltiin.

Halloo! Vahvasti höyryä! Puddingi oli nostettu kattilasta. Hajua,
niinkuin pesupäivänä! Se oli servietti. Hajua, niinkuin ravintopaikasta
ja piirakan-leipojan puodista, joitten ovet ovat vieretysten ja joitten
naapurina pyykki-vaimo on! Se oli puddingi! Puolen minutin perästä Mrs.
Cratchit astui sisään -- punehtuneena, mutta hymyillen voittoisasti --
ja puddingi oli niinkuin kirjava kanuna-kuula, niin kova ja luja,
palaen puolessa puolikorttelissa sytytetyssä konjakissa ja
koristettuna rautatammen oksalla, joka oli pistetty sen huippuun.

Oi, se oli kummallinen puddingi! Bob Cratchit sanoi, jopa aivan
tyvenesti, että hän katsoi sitä suurimmaksi voitoksi, jonka Mrs.
Cratchit oli saavuttanut siitä asti, kuin he menivät naimisiin. Mrs.
Cratchit lausui, että nyt, kun paino oli poistettu hänen sydämestään,
hän tahtoi tunnustaa epäilleensä, oliko jauhoja kylliksi. Jokaisella
oli jotakin sanottavaa siitä, mutta ei kukaan sanonut eikä ajatellut,
että se sentään oli vähäinen puddingi isolle perheelle. Se olisi
suorastaan ollut häpeä, jos joku olisi niin tehnyt. Jokainen Cratchit
olisi punastunut, jos olisi viitattu siihen.

Viimein päivälliset olivat päättyneet, ruoat vietiin pöydättä, liesi
lakaistiin ja valkea viritettiin. Kun ruukun sisältöä oli maistettu ja
huomattu tähdelliseksi, pantiin omenoita ja orangeja pöydälle, ja
lapiollinen kastanjia tulelle. Nyt koko Cratchit'in perhe asettui
lieden ympäri piiriin, niinkuin Bob Cratchit sanoi, tarkoittaen
puolipiiriä; ja Bob Cratchit'in kyynäspään vieressä seisoi talon
lasivarasto. Kaksi jalatonta lasia ja yksi kahvatoin munakakun kuppi.

Näissä säilyi ruukun kuuma juoma yhtä hyvin, kuin se olisi kultaisissa
pikareissa säilynyt; ja Bob jakeli sitä ilosta loistavilla silmillä,
sillä välin kuin kastanjat rätisivät ja halkeilivat tulella. Nyt Bob
esitteli:

"Iloista joulua meille kaikille, rakkaani! Jumala siunatkoon meitä!"

Jota kaikki perheen-jäsenet kertoivat.

"Jumala siunatkoon meitä jokaista!" lausui Pikku Tim kaikkein
viimeiseksi.

Hän istui vähäisellä tuolillansa aivan likellä isäänsä. Bob piti hänen
kuihtunutta pientä kättänsä omassa kädessänsä, niinkuin hän rakastaisi
lasta ja tahtoisi pitää häntä luonansa ja pelkäisi, että hän
otettaisiin pois häneltä.

"Henki", sanoi Scrooge semmoisella hellyydellä, jota hän ei ollut
tuntenut koskaan ennen, "ilmoita minulle, jääkö pikku Tim eloon."

"Minä näen tyhjän paikan", vastasi henki, "tuossa takan nurkassa ja
isännättömän kainalo-sauvan, jota huolellisesti talletetaan. Jollei
tulevaisuus muuta näitä varjoja, kuolee lapsi."

"Ei, ei", arveli Scrooge. "Voi, ei, hyvä henki! Sano, että hän
säästetään."

"Jollei tulevaisuus muuta näitä varjoja, ei kukaan minun heimostani",
vastasi henki, "ole löytävä häntä täältä. Entä sitten? Jos on luultava,
että hän kuolee, olisi se parempi, että hän kuolisi kohta ja vähentäisi
liikaväestöä."

Scrooge painoi alas päänsä, kun hän kuuli omat sanansa hengen suusta,
ja katumus ja kova suru valloittivat hänet.

"Ihminen", lausui henki, "jos et sinä ole kivestä, vaan sinulla on
ihmisen sydän, niin karta tuota ilkeätä puhetta, kunnes olet oppinut,
mikä liika on, ja missä se on. Tahdotko sinä määrätä, minkä ihmisen
tulee elää, minkä kuolla? Kenties sinä Luojan silmissä olet halvempi ja
vähemmin sovelias elämään, kuin moni miljona tämän köyhän miehen lapsen
vertaisia. Oi Jumala! kun kuulee madon lehdellä puhuvan liika-elämästä
nälkäisissä veljissään maassa."

Scrooge kumartui hengen moitteen edessä ja loi vavisten silmänsä
maahan. Mutta hän nosti ne nopeasti, kun hän kuuli oman nimensä.

"Mr. Scrooge!" sanoi Bob; "minä juon teidän muistoksenne! Eläköön Mr.
Scrooge, juhlan perustaja!"

"Juhlan perustaja, tosiaan!" huudahti Bob Cratchit punehtuen. "Minä
soisin, että hän nyt olisi täällä. Minä sanoisin hänelle, mitä minä
hänestä pidän, ja minä toivon, että se maittaisi häntä hyvin."

"Rakas vaimoni", sanoi Bob, "lapset! joulupäivä!"

"Saa, totta puhuen, olla joulupäivä", vastasi hän, "ennenkuin juo
semmoisen inhottavan, tylyn, kovan, tunnottoman miehen muistoksi, kuin
Scrooge on. Sinä tiedät, että hän on semmoinen, Robert! Ei kukaan tiedä
sitä paremmin, kuin sinä, mies raukka?"

"Rakas vaimo", oli Bob'in lempeä vastaus, "joulupäivä!"

"Minä juon hänen terveydekseen sinun tähtesi ja päivän", lausui Mrs.
Cratchit, "ei hänen tähtensä. Pitkää ikää hänelle! Iloista joulua ja
oivallista uutta vuotta! Hän lienee hyvin iloinen ja onnellinen,
epäilemättä!"

Lapset joivat äidin jälkeen Scrooge'n terveydeksi. Tämä oli ensimäinen
heidän toimensa, jossa ei ollut sydämellisyyttä. Pikku Tim joi kaikkein
viimeiseksi, mutta hän ei pannut mitään arvoa siihen. Scrooge oli
perheen mörkö. Hänen nimensä mainitseminen levitti seuraan mustan
varjon, joka ei poistunut koko viitenä minutina.

Kun se oli haihtunut, kävivät he kymmentä kertaa iloisemmiksi jo senkin
vuoksi, että olivat päässeet Scrooge Surullisesta. Bob Cratchit kertoi
heille, että hänellä oli paikka tiedossa nuorta herra Peter'iä varten,
joka tuottaisi, jos se saatiin, täyteen viisi shillingiä ja kuusi
pennyä viikkoonsa. Molemmat nuoret Cratchit'it nauroivat kauheasti, kun
ajattelivat, että Peter'istä tulisi asiamies; ja Peter itse katseli
miettiväisesti valkeaan kaulustensa välistä, ikäänkuin hän paraikaa
tuumisi, mihin hän sijoittaisi pää-omansa, kun hän kerran saisi tuon
päätä pyörryttävän palkan. Martha, joka oli opissa muoti-kauppiattaren
luona, jutteli nyt heille, mimmoista työtä hänellä oli, kuinka monta
tuntia hän ompeli yhtä mittaa ja kuinka hän aikoi huomis-aamuna vetää
oikein pitkää, levollista unta; huomispäivän, joka oli pyhä, hän vietti
kotona. Myöskin kuinka hän oli muutamia päiviä sitten nähnyt yhden
kreivinnan ja lordin, ja kuinka lordi "oli melkein yhtä pitkä, kuin
Peter"; jolloin Peter kohotti kauluksiansa niin korkealle, että teidän
olisi ollut mahdoton nähdä hänen päätänsä, jos olisitte olleet siellä.
Koko tämän ajan kävivät kastanjat ja ruukku ehtimiseen ympäri; ja ennen
pitkää Pikku Tim, jolla oli vähäinen, vaikeroiva ääni, lauloi laulun
eksyneestä lapsesta, joka kuljeskeli lumessa, vieläpä lauloi sen sangen
hyvin.

Tässä ei ollut mitään erinomaista. He eivät olleet mitään kaunista
väkeä; he eivät olleet hyvästi puetuita; heidän kenkänsä eivät suinkaan
olleet vedenpitäviä; heidän vaatteensa olivat huononpuoliset; ja Peter
lienee tuntenut, melkein varmaan tunsikin, miltä pantin-ottajan huone
sisäpuolelta näytti. Mutta he olivat onnelliset, kiitolliset, toisiinsa
mieltyneet ja tyytyväiset päiviinsä; ja kun he katosivat ja
näyttivät vielä onnellisemmilta hengen tulisoiton kirkkaassa
jäähyväis-ripoituksessa, katseli Scrooge heitä ja erittäin Pikku Tim'iä
viimeisiin saakka.

Tähän aikaan alkoi käydä pimeäksi, ja lunta satoi oikein sakealta, ja
kun Scrooge ja henki astuivat pitkin katuja, välkkyivät kyökeissä,
vierashuoneissa ja kaikenlaisissa muissa suojissa räiskyvät valkeat
kummallisesti. Täällä liekkien loisto asetti näkyviin hupaisten
päivällisten hankkeet, lämpimät talrikit, joita perin kuumennettiin
valkean edessä, ja tumman punaiset kartiinit, joita vaan tarvitsi vetää
yhteen kylmän ja pimeän poistamiseksi. Tuolla talon kaikki lapset
juoksivat ulos lumeen kohdataksensa naituja sisariansa, veljiänsä,
serkkuja, setiä, tätiä, ja ollaksensa ensimäiset tervehtimään heitä.
Täällä taas näkyivät akkunissa kokoontuvien vieraitten varjot; ja
tuolla joukko kauniita tyttöjä, kaikki päähineissä ja turkki-kengissä,
ja kaikki haastellen yhtä haavaa, astui tepastellen jonkun läheisen
naapurin taloon; ja voi sitä poikamiestä, joka näki heidän astuvan
sisään -- viekkaita tenhottaria, hyvin he itse tiesivät sen --
hohdossansa!

Mutta jos olisitte päättäneet niitten ihmisten luvusta, jotka olivat
matkalla ystävällisiin kokouksiin, olisitte ehkä luulleet, ettei kukaan
ollut kotona toivottamassa heitä tervetulleeksi, kun tulivat, mutta
kuitenkin odotti joka talo vieraita ja täytti takantorven puoliväliin
asti poltoksilla. Jumala siunatkoon, kuinka henki riemuitsi! Kuinka se
paljasti koko rintansa, ja avasi ison kämmenensä, ja liikkui edelleen,
vuodattaen anteliaalla kädellään vilkasta ja viatonta iloansa kaikkiin,
mihin se vaan ulottui! Yksin lampun-sytyttäjäkin, joka juoksi edellä,
tiploittaen pimeitä katuja valon pilkuilla, ja oli pukenut itsensä
viettääksensä iltaa jossakin, nauroi ääneen, kun henki kulki ohitse,
vaikka vähän tiesi lampun-sytyttäjä silloin, että hänellä oli mitään
muuta seuraa, kuin joulu!

Ja nyt, ilman yhtäkään varoituksen sanaa hengen puolelta, he
seisoivat kylmällä ja kolkolla nummella, johon suunnattoman suuria
kivi-möhkäleitä oli viskattu ylt'ympärille, niinkuin se olisi ollut
jättiläisten hautausmaa; ja vesi levisi mihin hyvänsä se tahtoi, taikka
olisi levinnyt, jollei jää olisi pitänyt sitä kahleissa; eikä mitään
kasvanut, paitsi sammalta ja keltaruusua ja karheata, hyötyisää ruohoa.
Kauas länteen oli laskeuva aurinko luonut tulipunaisen juovan, joka
katseli tätä häviötä hetken, niinkuin vihainen silmä, ja, synkistyen
yhä syvemmälle, sammui yön pimeään.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Scrooge.

"Semmoinen paikka, jossa vuorenkaivajat elävät, jotka työskentelevät
maan sisässä", vastasi henki. "Mutta he tuntevat minut. Katso!"

Kynttilä loisti mökin akkunasta, ja nopeasti he edistyivät sitä kohden.
Astuen savesta ja kivestä tehdyn muurin läpi, näkivät he iloisen seuran
koossa hohtavan valkean ympärillä. Vanha, hyvin vanha mies ja vaimo,
ynnä heidän lapsensa ja näitten lasten lapset, ja vielä yksi sukupolvi
lisäksi, kaikki iloisesti puettuina juhlavaatteisinsa. Äänellä, joka
harvoin voitti tuulen kohinan autiolla, lauloi vanha mies joululaulun
heille -- se oli ollut varsin vanha laulu, kun hän oli poikana -- ja
tuon tuostakin he yhtyivät kaikki kööriin. Yhtä varmaan kuin he
koroittivat ääntänsä, virkistyi vanha mies ja lauloi lujemmin, ja yhtä
varmaan kuin he pysähtyivät, vaipui hänen voimansa jälleen.

Henki ei viipynyt siellä, vaan käski Scrooge'n pitää kiinni vaipastaan
ja, kulkien nummen yli, kiidähti mihin? Ei suinkaan merelle? Merelle.
Hirmuksensa näki Scrooge, kun hän katsahti taaksensa, maan kaistaleen
manteresta ja kammottavia kareja; ja hänen korvansa menivät huumeisin
veden pauhusta, kun se vyöryi ja ärjyi ja kiehui keskellä niitä julmia
onkaloita, joita se oli kovertanut, koettaen vimmassansa uurtaa maan
perustuksia.

Kauhealla riutalla, jota aallot koko tuiman vuoden huhtoivat ja
pieksivät, seisoi muutamia penikulmia rannalta yksinäinen majakka.
Meriruohot kietoutuivat joukottain kiinni sen juureen, ja myrskylinnut
-- kannettuina tuulelta, niin olisi luullut, niinkuin meriruohot
vedeltä -- nousivat ja laskivat sen ympärillä, niinkuin laineet, joita
he lakaisivat.

Mutta myöskin täällä olivat ne molemmat miehet, jotka vartioivat tulta,
sytyttäneet valkean, joka paksun kivimuurin aukosta vuodatti
valonsäteen hirvittävälle merelle; ojentaen känsäisiä käsiänsä
toisilleen sen yksinkertaisen pöydän yli, jonka vieressä he istuivat,
toivottivat he keskenänsä iloista joulua grog'in kannullaan; ja toinen
heistä, vieläpä vanhempi, jonka kasvot olivat ahvettuneet ja
arvettuneet kovista jäistä, niinkuin vanhan laivan kokankuva, viritti
jäykän laulun, joka itsessään oli niinkuin tuulen vonka.

Taas henki kiirehti eteenpäin mustan ja kuohuvan meren yli -- yhä
eteenpäin vaan -- kunnes he kaukana mistäkään rannasta, niinkuin hän
ilmoitti Scrooge'lle, laskeusivat laivalle. He seisoivat perämiehen
vieressä rattaan luona, tähystäjän vieressä keulassa, ja upseerien
vieressä, jotka pitivät vahtia. Kaikki näyttivät haamuilta erityisissä
asemissansa, mutta jokainen heistä hyräili jotakin joulusäveltä, taikka
piti jotakin joulu-ajatusta, taikka jutteli hiljalleen kumppanillensa
jostakin menneestä joulupäivästä ja kotiin kääntyvistä toiveista. Ja
jokainen mies laivassa, valvova tai nukkuva, hyvä tai paha, oli sinä
päivänä lausunut jonkun lempeämmän sanan toverillensa, kuin minäkään
muuna vuoden päivänä; jokainen oli ottanut johonkin määrin osaa sen
juhlallisuuksiin ja oli muistanut niitä kaukana olevia, joista hän
huoli, ja tietänyt, että he ilolla ajattelivat häntä.

Suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän, kuunnellessansa tuulen
vaikeroimista ja ajatellessansa, kuinka juhlallista oli liikkua
yksinään pimeässä tuntemattomien vetten yli, joitten syvyys oli yhtä
käsittämätön, kuin kuolema itse -- suuresti hämmästyi Scrooge, kun hän,
näitä miettien, kuuli sydämellisen naurun. Vielä enemmän hämmästyi
Scrooge, kun hän tunsi, että se oli hänen oma sisarenpoikansa nauru, ja
näki, että hän nyt oli valoisassa, kuivassa, iloisessa huoneessa, ja
että henki seisoi hymyillen hänen vieressään ja katseli tätä samaa
sisarenpoikaa hyväksyvällä ystävällisyydellä!

"Hah, hah!" nauroi Scrooge'n sisarenpoika. "Hah, hah, hah!"

Jos sattuisi, että te jollakin arvaamattomalla tavalla oppisitte
tuntemaan jotakin ihmistä, joka olisi onnellisempi naurussansa, kuin
Scrooge'n sisarenpoika, saan minä vaan sanoa, että minäkin tahtoisin
tutustua hänen kanssaan. Esitelkäät häntä minulle, ja minä rupean
ystävyyteen hänen kanssaan.

Se on oikea, tasapuolinen, jalo asiain järjestys, että samoin kuin
taudit ja surut tarttuvat, ei löydy mitään mailmassa, joka niin
vastustamattomasti tarttuu, kuin nauru ja iloinen mieli. Kun Scrooge'n
sisarenpoika nauroi tällä lailla, pidellen kylkiänsä, heiluttaen
päätänsä ja vääntäen kasvojansa mitä kummallisimmalla tavalla, nauroi
hänen vaimonsakin yhtä sydämellisesti, kuin hän. Eikä heidän kokoon
tulleet ystävänsä olleet hiukkaakaan heitä huonommat, vaan oikein
luihkasivat ilosta.

"Hah, hah! Hah, hah hah, hah!"

"Hän sanoi, että joulu oli joutavia, niin totta kuin minä elän!"
huudahti Scrooge'n sisarenpoika. "Hän uskoi sitä lisäksi!"

"Sitä suurempi häpeä hänelle, Fred!" lausui Scrooge'n sisarenpojan
vaimo suuttuneena. Jumala siunatkoon naisia, he eivät milloinkaan tee
mitään puoleksi. He puhuvat suunsa puhtaaksi.

Hän oli hyvin sievä, tämä nuori vaimo, tavattoman sievä. Kuoppaiset,
hämmästyneiltä näyttävät, oivalliset kasvot; kypsynyt, pikkuinen suu,
joka näytti olevan luotu suudeltavaksi -- niinkuin se epäilemättä
olikin; kaikenlaisia hyviä, pieniä pilkkuja leuan ympärillä, joka suli
toiseen leukaan, kun hän nauroi; ja mitä kirkkain silmäpari, minkä
ikinä olette nähneet kenenkään pikkuisen olennon päässä. Niin, hän oli,
niinkuin olisitte sanoneet, suututtava, te ymmärrätte; mutta lepyttävä
myöskin. Voi, täydellisesti lepyttävä.

"Hän on naurettava äijä parka", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "se on
asian laita; eikä niin miellyttävä, kuin hän ehkä voisi olla. Kuitenkin
tuottavat hänen vikansa oman rangaistuksensa eikä minulla ole mitään
sanomista häntä vastaan."

"Hän on varmaan hyvin rikas, Fred", lausui nuori vaimo. "Kumminkin sinä
aina sanot niin minulle."

"Vähät siitä, armaani!" sanoi Scrooge'n sisarenpoika. "Hänen varansa
eivät ole miksikään hyödyksi hänelle. Hän ei tee mitään hyvää niillä.
Hän ei laita niillä omaa oloansa mukavaksi. Hänellä ei ole sitä
ilahuttavaa ajatusta -- hah, hah, hah! -- että hän kerran auttaa meitä
niillä."

"Minä en siedä häntä", väitti vaimo. Vaimon sisaret ja kaikki muut
naiset lausuivat samaa ajatusta.

"Mutta minä siedän!" vastasi Scrooge'n sisarenpoika. "Minun tulee häntä
sääli; minä en voisi olla vihainen hänelle, vaikka koettaisinkin,
Kenelle on haittaa hänen eljistänsä? Aina vaan hänelle itselle. Se
pälkähtää hänen päähänsä, ettei hän kärsi meitä, eikä hän tahdo tulla
syömään päivällistä meidän kanssamme. Mikä seuraus on? Hän ei menetä
paljon yhden päivällisen kantta."

"Luullakseni hän menettää sangen hyvät päivälliset", keskeytti nuori
vaimo. Kaikki muut sanoivat samaa, ja täytyy myöntää, että he olivat
kelvolliset tuomarit, koska olivat juuri päättäneet ateriansa ja,
desertti pöydällä, istuivat lampun valossa valkean ympärillä.

"Hyvä! minä kuulen sitä ilolla", lausui Scrooge'n sisarenpoika, "sillä
minä en paljon luota näihin nuoriin emännöitsiöihin. Mitä _sinä_,
Topper, sanot?"

Topper oli ilmeisesti iskenyt silmänsä yhteen nuoren vaimon sisareen,
sillä hän vastasi, että vanha poika oli kunnoton hylkiö, jonka ei ollut
mikään oikeus lausua ajatustansa tämmöisessä asiassa. Josta nuoren
vaimon sisar -- se tukeva pitsikauluksella eikä se, jolla oli ruusuja
rinnassa -- punehtui.

"Jatka, Fred", sanoi nuori vaimo, taputtaen käsiänsä. "Hän ei koskaan
päätä, mitä hän alkaa sanoa! Hän on niin lystillinen mies!"

Scrooge'n sisarenpoika purskahti uuteen nauruun, ja koska oli mahdoton
estää sen tarttumista, vaikka tukeva sisar kyllä koetti aromatisella
etikalla, noudatettiin hänen esimerkkiänsä yksimielisesti.

"Minä yritin vaan sanoa", arveli Scrooge'n sisarenpoika, "että seuraus
siitä, ettei hän pidä lukua meistä eikä tahdo iloita meidän kanssamme,
on luullakseni se, että hän kadottaa muutamia hauskoja hetkiä, jotka
eivät suinkaan tekisi hänen pahaa. Minä olen varma, että hän kadottaa
hupaisempia kumppaneita, kuin mitä hän saa omista ajatuksistaan, olipa
sitten homehtuneessa, vanhassa konttorissaan taikka tomuisissa
huoneissansa. Minä aion tarjota hänelle samaa tilaisuutta joka vuosi,
joko hän huolii siitä taikka ei, sillä minä säälin häntä. Hän
solvatkoon joulua, siksi kuin hän kuolee, mutta hänen täytyy, vaikka
pakolla, saada parempi ajatus siitä, jos hän huomaa, että minä joka
vuosi tulen hänen luoksensa hyvällä tuulella ja sanon: 'kuinka
jaksatte, eno Scrooge?' Jos siitä on vaan se hyöty, että hän jättää
konttoristi parallensa viisikymmentä puntaa, niin _siinä_ on jo
jotakin; ja luullakseni minä pehmitin häntä eilen."

Nyt oli heidän vuoronsa nauraa, kun ajattelivat, että hän oli
pehmittänyt Scrooge'a. Mutta koska hän oli aivan hyvänluontoinen mies
eikä pitänyt paljon väliä sillä, mitä he nauroivat, kun he vaan ylipään
nauroivat, kehoitti hän heitä heidän ilossaan ja antoi pullon hauskasti
kiertää.

Teen jälkeen heillä oli vähän musiikia. Sillä he olivat hyvin musiikia
harrastava perhe ja tiesivät, missä toimessa he olivat, kun lauloivat
moni-äänistä taikka vuoro-laulua, sen voin teille vakuuttaa; semminkin
Topper, joka osasi möristä aika baasia, niinkuin hyväkin laulaja, eikä
sittenkään koskaan paisuttanut isoja suonia otsassaan eikä käynyt
punaiseksi. Scrooge'n sisarenpojan vaimo soitti hyvästi harppua; ja
soitti muun muassa yksinkertaisen vähäisen kappaleen (jotenkin
mitättömän: te olisitte oppineet viheltämään sen kahdessa minutissa),
joka oli ollut hyvin tuttu sille lapselle, joka nouti Scrooge'a
koulusta, niinkuin menneitten joulujen henki oli muistuttanut häntä.
Näitä säveliä kuunnellessansa näki Scrooge edessään kaikki, mitä
ensimäinen henki oli näyttänyt hänelle; hän lientyi lientymistään ja
ajatteli, että, jos hänen olisi ollut tilaisuus usein kuunnella niitä
vuosia takaperin, hän ehkä olisi viljellyt elämän hyvyyttä omaksi
onneksensa ja omilla käsillään, turvaamatta haudankaivajan lapioon,
joka kuoppasi Jakob Marley'n.

Mutta he eivät panneet koko iltaa soitantoon. Vähän ajan perästä he
rupesivat panttileikkeihin; sillä hyvä on olla lapsena välisti, eikä
koskaan soveliaampi, kuin jouluna, jolloin tämän juhlan mahtava
Perustaja itse oli lapsi. Ensiksi oltiin sokkosilla. Tietysti. Ja minä
luulen yhtä vähän, että Topper oli todella sokea, kuin että hänen oli
silmänsä saappaissaan. Minun ajatukseni on se, että se oli sovittu asia
hänen ja Scrooge'n sisarenpojan välillä; ja että nykyisten joulujen
henki tiesi sen. Se tapa, jolla hän ahdisti tukevaa sisarta
pitsikauluksessa, oli väkivaltaa ihmisluonnon herkkä-uskoisuudelle.
Sysäten hiilihangot kumoon, langeten tuoleihin, törmäten pianoa
vastaan, tukeuttaen itseänsä kartiinein väliin, minne hyvänsä hän meni,
sinne hänkin meni! Hän tiesi aina, missä tukeva sisar oli. Hän ei
tahtonut ottaa kiinni ketään muuta. Jos olisitte tahallanne syösneet
häntä vastaan (niinkuin muutamat heistä tekivät), olisi hän ollut
koettavinansa tarttua kiinni teihin, joka olisi ollut solvaus
ymmärryksellenne, mutta olisi kohta sivuttanut sinnepäin, jossa tukeva
sisar oli. Tämä huusi usein, ettei se ollut rehellistä menoa; eikä se
todella ollutkaan. Mutta kun hän viimein sai kiinni tytön: kun hän
huolimatta kaikesta hänen silkkihameensa sahinasta ja hänen
liehumisestaan edestakaisin oli pakoittanut hänet yhteen nurkkaan,
josta ei ollut mikään mahdollisuus paeta; silloin hänen käytöksensä oli
mitä kauheinta. Sillä hänen teeskentelemisensä, ettei hän tuntenut
häntä; hänen teeskentelemisensä, että hänen oli tarve koskea hänen
hiushankkinaansa ja lisäksi vakuuttaa itseänsä siitä, että se todella
oli hän, sillä tavoin, että hän painoi erään sormuksen hänen sormeensa
ja eräät vitjat hänen kaulaansa -- oli häijy, hirmuinen! Epäilemättä
lausui tyttö ajatuksensa hänelle siitä, kun toinen sokko oli liikkeellä
ja he olivat aivan ystävällisesti yhdessä kartiinein takana.

Scrooge'n sisarenpojan vaimo ei ollut sokkosilla olevien joukossa, vaan
hänelle oli nostettu iso tuoli ja astinlauta mukavaan nurkkaan, jossa
henki ja Scrooge seisoivat ihan hänen takanansa. Mutta hän otti osaa
panttileikkeihin ja rakasti oivasti armastansa kaikilla aapiston
kirjaimilla. Samaten oli hän leikissä "Kuinka, milloin ja missä"
erittäin etevä ja miehen salaiseksi iloksi voitti sisarensa kokonaan,
vaikka hekin olivat sukkelia tyttöjä, niinkuin Topper olisi voinut
kertoa teille. Siellä lienee ollut kaksikymmentä henkilöä, nuoria ja
vanhoja, mutta he leikitsivät kaikki, ja niin teki Scrooge myöskin;
sillä innostuneena siitä, mitä tapahtui, unhotti hän kokonaan, ettei
hänen äänensä kuulunut ollenkaan heidän korviinsa, ja lausui aivan
kovasti ajatuksensa, vieläpä arvasi usein aivan oikein; sillä terävin
neula, paras Whitechapel'in neula, josta taattiin, ettei sen silmä
syönyt poikki lankaa, ei ollut terävämpi, kuin Scrooge; vaikka hän
kyllä luuli olevansa tylsä.

Henki oli kovasti hyvillään, kun hän näki Scrooge'n tässä mieli-alassa,
ja katseli häntä semmoisella suosiolla, että tämä rukoili, niinkuin
lapsi, että hänen sallittaisiin viipyä, kunnes vieraat hajosivat. Mutta
henki sanoi, ettei se käynyt laatuun.

"Nyt alkaa uusi leikki", lausui Scrooge. "Puoli tuntia, henki,
ainoastaan puoli tuntia!"

Se oli leikki "On" ja "Ei", jossa Scrooge'n sisarenpojan tuli ajatella
jotakin, ja muitten täytyi keksiä, mikä se oli, samalla kuin hän
vastasi ainoastaan "on" tai "ei" heidän kysymyksiinsä, sen mukaan kuin
asian laita oli. Niitten vilkasten kysymysten kautta, joita tehtiin
hänelle, saatiin tietää, että hän ajatteli eläintä, elävää eläintä,
ilkeänpuolista eläintä, petoeläintä, eläintä, joka välisti murisi ja
röhki, ja välisti puhui, joka eli Londonissa ja käveli kadulla, jota ei
näytetty rahan edestä eikä talutettu ympäri, joka ei elänyt
eläintarhassa, jota ei koskaan teurastettu millään torilla, joka ei
ollut hevonen eikä aasi eikä lehmä eikä härkä eikä tiikeri eikä koira
eikä sika eikä kissa eikä karhu. Jokaisesta uudesta kysymyksestä, joka
laskettiin hänelle, tyrskähti tämä sisarenpoika uuteen nauruun; ja
häntä kutkutti niin sanomattomasti, että hänen täytyi nousta ylös
sohvasta ja polkea jalkaa. Viimeiseltä tukeva sisar, joutuen
samanlaiseen tilaan, huudahti:

"Minä olen keksinyt sen! Minä tiedän, mikä se on, Fred! Minä tiedän,
mikä se on!"

"Mikä se on?" kysyi Fred.

"Se on enosi Scro-o-o-o-oge!"

Niinkuin se todella olikin. Ihmetteleminen oli aivan yleinen, vaikka
joku väitti, että, kun kysyttiin: "onko se karhu?" olisi pitänyt
vastata: "on"; koska kieltävä vastaus oli kylläinen johdattamaan heidän
ajatuksiansa Mr. Scrooge'sta, jos nimittäin niillä oli koskaan ollut
mikään taipumus käydä sitä tietä.

"Hän on tosiaan tuottanut meille paljon iloa", arveli Fred, "ja me
olisimme kiittämättömät, jollemme joisi hänen muistiksensa. Tässä on
lasi kuumennettua viiniä heti käsillä; ja minä sanon: 'eläköön eno
Scrooge!'"

"Hyvä! Eläköön eno Scrooge!" huusivat kaikki.

"Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta vanhalle miehelle, mimmoinen
hyvänsä hän lienee!" lausui Scrooge'n sisarenpoika. "Hän ei tahtonut
vastaan-ottaa tätä tervehdystä minulta, mutta saakoon hän sen
kuitenkin. Eläköön eno Scrooge!"

Eno Scrooge oli huomaamatta tullut niin iloiseksi ja keveäsydämiseksi,
että hän olisi vastaukseksi esitellyt maljan tälle seuralle, joka ei
tietänyt hänen läsnäolostaan mitään, ja kiittänyt sitä kuulumattomalla
puheella, jos henki olisi sallinut hänelle aikaa. Mutta koko näkymö
katosi samalla, kuin hänen sisarenpoikansa lausui viimeisen sanansa; ja
hän ja henki olivat taas matkoillansa.

Paljon he näkivät, ja kauas he menivät, ja monessa kodissa he kävivät,
mutta aina onnellisella seurauksella. Henki seisoi sairasvuoteitten
vieressä, ja sairaat olivat iloiset; vierailla mailla, ja matkamiehet
olivat likellä kotoansa; ahdistettujen luona, ja he olivat
kärsivälliset suuremmassa toivossaan; köyhyyden luona, ja se oli rikas.
Vaivais-, sairas- ja vankihuoneisin, jokaiseen kurjuuden turvapaikkaan,
jossa turhamielinen, lyhytvaltainen ihminen ei ollut kiinnittänyt ovea
ja sulkenut ulos henkeä, jätti hän siunauksensa ja opetti Scrooge'lle
opetuksensa.

Se oli pitkä yö, jos se oli ainoastaan yksi yö; mutta sitä Scrooge
epäili, koska joulunpyhät kaikki näyttivät sulauneen siihen
ajanjaksoon, jonka he viettivät yhdessä. Se oli myöskin kummallista,
että, samalla kuin Scrooge pysyi muuttumatonna ulkomuodoltaan, henki
ilmeisesti kävi vanhemmaksi. Scrooge oli havainnut tämän muutoksen,
mutta ei koskaan puhunut siitä, ennenkuin he lähtivät eräästä lasten
loppiaiskemusta, jolloin, katsellen henkeä, kun he seisoivat molemmat
jollakin aukealla paikalla, hän eroitti, että sen hiukset olivat
harmaat.

"Onko henkien elämä niin lyhyt?" kysyi Scrooge.

"Minun elämäni täällä maan päällä on sangen lyhyt", vastasi henki. "Se
päättyy tänä yönä."

"Tänä yönä!" huudahti Scrooge.

"Sydän-yönä. Kuule! Aika lähestyy."

Kellot löivät kolme neljännestä yli yksitoista juuri tällä hetkellä.

"Suo minulle anteeksi, jos minun ei ole oikeus kysyä", lausui Scrooge,
tyystisti tarkastellen hengen vaippaa, "mutta minä näen jotakin outoa,
joka ei kuulu sinuun itseen, pistävän esiin liepeitten alta. Onko se
jalka vai sorkka?"

"Se lienee sorkka, vaikka siinä on lihaakin", oli hengen surullinen
vastaus. "Katso tänne."

Vaippansa poimuista veti henki esiin kaksi lasta, kurjaa, hylättyä,
kauhistavaa, inhottavaa, surkeata. He laskivat polvillensa hengen
jalkojen juureen ja pitivät kiinni hänen vaatteistaan.

"Oi, ihminen! katso tänne. Katso, katso alas tänne!" huudahti henki.

Toinen oli poika, toinen tyttö. Keltaisia, laihoja, ryysyisiä,
tuimistuneita, susimaisia lapsia; mutta myöskin matelevia
nöyryydessänsä. Missä sulokas nuoruus olisi voinut täyttää heidän
kasvonsa ja vuodattaa niihin heleimmät värinsä, oli laiha ja ryppyinen
käsi, niinkuin ajan, puristanut ja vääntänyt ja raastanut niitä. Missä
enkelit olisivat voineet asua, väijyivät perkeleet ja tuijottivat
uhkaavaisesti. Ei mikään ihmisyyden muutos, ei mikään sen huonous, eikä
mikään sen turmio, olipa se millä portaalla tahansa, kaikissa tämän
kummallisen luomisen salaisuuksissa ole tuottanut hirviöitä
puoleksikaan niin kauheita ja julmia.

Scrooge kavahti säikähtyneenä takaperin. Kun lapset näytettiin hänelle
tällä tapaa, aikoi hän sanoa, että he olivat sieviä lapsia, mutta sanat
tukeuttivat toisensa pikemmin, kuin ottivat osaa niin äärettömän
suureen valheesen.

"Henki! ovatko nämät lapset sinun?" olivat ainoat sanat, joita Scrooge
pystyi sanomaan.

"He ovat ihmisten", vastasi henki, katsoen alas heidän puoleensa. "He
turvaavat minuun ja valittavat vanhempiansa vastaan. Tämä poika on
Taitamattomuus. Tämä tyttö on Puute. Varo heitä molempia ja kaikkia
heidän heimolaisiansa, mutta ennen kaikkia varo tätä poikaa, sillä
hänen otsallansa näen kirjoitetun sen, joka on Tuomio, jollei
kirjoitusta pyyhitä pois. Kieltäkäät se!" huudahti henki, korottaen
ulos kättänsä kaupunkia päin. "Soimatkaat niitä, jotka kertovat sitä
teille! Sallikaat sitä teidän puolueellisia tarkoituksianne varten, ja
tehkäät sitä pahemmaksi! ja odottakaat loppua!"

"Eikö heillä ole mitään turvapaikkaa eikä apukeinoja?" kysyi Scrooge.

"Eikö vankihuoneita löydy?" vastasi henki, kääntyen viimeisen kerran
Scrooge'n puoleen hänen omilla sanoillansa. "Entä vaivaishuoneita?"

Kello löi kaksitoista.

Scrooge katsoi ympärillensä ja etsi henkeä, mutta hän ei nähnyt sitä.
Kun viimeinen lyönti lakkasi värähtelemästä, muisti hän vanhan Jakob
Marley'n ennustuksen ja, nostaen ylös silmänsä, näki juhlallisen
haamun, kokonaan verhottuna, tulevan, niinkuin sumu pitkin maata, häntä
kohden.



IV.

Viimeinen henki.


Pitkäänsä, vakavasti, ääneti henki lähestyi. Kun se tuli likelle,
vaipui Scrooge alas polvillensa; sillä itse ilmaankin, jonka läpi tämä
henki liikkui, näytti se levittävän sumeaa salaisuutta.

Se oli noki-mustassa puvussa, joka peitti sen pään, kasvot ja vartalon,
ettei mitään jäänyt näkyviin, kuin ojennettu käsi. Ilman tätä kättä
olisi Scrooge tuskin eroittanut haamua ympäröivän yön pimeästä.

Hän tunsi, että se oli pitkä ja rehtava, kun se saapui hänen viereensä,
ja että sen salamyhkäinen läsnä-olo täytti hänet juhlallisella pelolla.
Hän ei tietänyt sen enempää, sillä henki ei puhunut eikä liikahtanut.

"Seisonko minä tulevien joulujen hengen edessä?" kysyi Scrooge.

Henki ei vastannut mitään, vaan viittasi eteenpäin kädellänsä.

"Sinun on aikomus näyttää minulle semmoisten asiain varjokuvia, jotka
eivät vielä ole tapahtuneet, vaan tulevaisuudessa tapahtuvat", jatkoi
Scrooge. "Eikö niin, henki?"

Puvun ylipuoli vetäytyi tuokioksi kokoon poimuissansa, niinkuin henki
olisi notkistanut päätänsä. Tämä oli ainoa vastaus, jonka Scrooge sai.

Vaikka Scrooge oli tähän aikaan hyvin tottunut haamujen seuraan,
pelkäsi hän tätä äänetöntä henkeä niin kovasti, että hänen polviansa
värisytti, ja hän huomasi, että hän tuskin pysyi pystyssä, kun hän
hankki seuraamaan sitä. Henki seisahtui hetkeksi, niinkuin hän olisi
havainnut hänen tilansa ja tahtonut antaa hänelle aikaa tointua.

Mutta Scrooge'n oli vaan sitä pahempi olla. Outo, epämääräinen
kauhu vavistutti häntä, kun hän tiesi, että tumman version takaa
aaveen-omaiset silmät tarkasti katselivat häntä, mutta hän puolestaan,
vaikka kuinka ponnisti omia silmiänsä, ei voinut nähdä mitään muuta,
kuin aaveen-omaisen käden ja mustan kasan vaatteita.

"Tulevaisuuden henki!" hän huudahti, "minä pelkään sinua enemmän, kuin
mitään henkeä, minkä olen nähnyt. Mutta koska minä tiedän, että sinun
on aikomus tehdä minulle hyvää ja, niinkuin toivon, muuttaa minut
toisenlaiseksi ihmiseksi, kuin olen ollut, rupean mielelläni sinun
kumppaniksesi, vieläpä kiitollisella sydämellä. Etkö tahdo puhutella
minua?"

Henki ei vastannut hänelle mitään. Käsi osoitti suoraan eteenpäin.

"Johdata!" sanoi Scrooge. "Johdata! Yö katoo pian, ja se on kallis aika
minulle, minä tiedän sen. Johdata, henki!"

Henki vieri pois samalla tapaa, kuin se oli tullutkin häntä kohden.
Scrooge seurasi sitä vaatteitten varjossa, jotka, niinkuin hänestä
tuntui, tukivat häntä ja kantoivat häntä eteenpäin.

He tuskin näyttivät astuvan sisään City'yn; sillä oli melkein niinkuin
City olisi kasvanut ylös maasta ja ympäröinnyt heitä. Mutta siellä he
olivat, jopa keskellä sitä; pörssissä kauppamiesten joukossa, jotka
hyörivät edestakasin, kilistivät rahaa plakkareissansa, keskustelivat
pienissä ryhmissä, katselivat kelloansa ja leikitsivät miettiväisesti
isoilla kultaisilla sineteillänsä ja niin poispäin, niinkuin Scrooge
usein oli nähnyt heidän tekevän.

Henki seisahtui vähäisen kauppamies-parven viereen. Havaiten, että käsi
osoitti heitä, astui Scrooge likemmäksi, heidän puhettansa
kuunnellakseen.

"Ei", arveli iso, lihava mies, jolla oli tavattoman suuri leuka, "minä
en tiedä siitä paljon mitään. Minä tiedän vaan, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?" kysyi toinen.

"Viime yönä, luullakseni."

"No, mikä häntä vaivasi?" kysyi kolmas, ottaen aika hyppysellisen
nuuskaa kookkaasta rasiasta. "Minä luulin, ettei hän koskaan kuolisi."

"Jumala tiesi", sanoi ensimäinen haukotellen.

"Mitä hän on rahojensa tehnyt?" kysyi puna-naamainen gentlemani, jonka
nenän-nipusta riippui liika-kasvi, häälyen niinkuin kalkkunakukon
helttalehdet.

"Sitä minä en ole kuullut", lausui isoleuka mies, haukotellen taas.
"Ehkä jättänyt ne ammattikunnallensa. _Minulle_ hän ei ole jättänyt
niitä. Muuta minä en tiedä."

Tähän pilkkaan nauroivat kaikki.

"Arvattavasti sangen helpot hautajaiset", sanoi sama puhuja; "sillä
niin totta kuin elän, minä en tiedä ketään, joka menee niihin. Entä jos
me rupeisimme vapaa-ehtoisiksi ja lähtisimme mukaan?"

"Olkoon menneeksi, jos on pidetty huolta murkinasta", muistutti
gentlemani, jolla oli liika-kasvi nenän-nipussa. "Mutta ravintoa minun
täytyy saada, jos seuraan rupean."

Uusi nauru.

"No, minä olen viimeistä lukua kaikkein vähimmin itsekäs teidän
joukostanne", arveli ensimäinen puhuja, "sillä minä en koskaan käytä
mustia hansikkaita enkä koskaan syö murkinaa. Mutta minä olen valmis
lähtemään, jos joku muu tulee. Kun rupean oikein ajattelemaan, en minä
ole ensinkään varma, vaikka olisin ollut hänen likeisin ystävänsä;
sillä meidän oli tapa pysähtyä ja puhutella toisiamme, missä hyvänsä
kohtasimme toisemme. Hyvästi, hyvästi!"

Puhujat ja kuunteliat siirtyivät pois ja sekaantuivat muihin parviin.
Scrooge tunsi nämät miehet ja katseli henkeä, jonkunlaista selitystä
saadaksensa.

Henki soljahti ulos kadulle. Sormi osoitti kahta henkilöä, jotka
tapasivat toisensa. Scrooge kuunteli taas, arvellen, että selitys ehkä
olisi tässä.

Hän tunsi nämätkin molemmat täydellisesti. He olivat asiamiehiä: hyvin
rikkaita ja mahtavia. Scrooge oli aina koettanut pysyä heidän
suosiossansa, se on: asiamiehen kannalta katsoen, ainoastaan asiamiehen
kannalta.

"Kuinka jaksatte?" kysyi toinen.

"Kuinka itse jaksatte?" vastasi toinen.

"No!" lausui ensimäinen. "Lempo on viimein omansa perinyt!"

"Niin minulle on kerrottu", vastasi toinen. "Nyt on oikein kylmä, eikö
ole?"

"Niinkun ainakin joulun-aikana. Te ette käy luistimassa, arvaan minä?"

"Ei, ei. Muuta tekemistä. Hyvää huomenta!"

Ei sanaakaan lisäksi. Niin he yhtyivät, niin he keskustelivat ja niin
he erosivat.

Scrooge oli ensiksi taipuvainen kummastelemaan, että henki pani arvoa
tämmöisiin, nähtävästi vähäpätöisiin keskusteluihin; mutta tuntien
itsensä vakuutetuksi siitä, että niillä varmaan oli joku salainen
merkitys, alkoi hän tuumia, mikä se ehkä olisi. Tuskin sopi ajatella,
että ne jollakin tavalla tarkoittivat Jakobin, hänen vanhan
kauppakumppaninsa, kuolemaa, sillä se kuului entisyyteen, ja tämän
hengen ala oli tulevaisuus. Eikä hän muistanut tuttavistansa ketään,
johon kävisi sovittaa niitä. Mutta koska hän ei epäillyt ollenkaan,
että, tarkoittivatpa nämät keskustelut ketä hyvänsä, niihin oli
kätketty joku opetus hänen omaksi parannuksekseen, päätti hän säilyttää
mielessänsä jokaisen sanan, jonka hän kuuli, ja kaikki, mitä hän näki;
sekä erittäin katsella omaa varjoansa, kun se ilmestyi. Sillä hänellä
oli joku tunto, että hänen tulevan itsensä käytös antaisi hänelle sen
ohje-langan, jota hän kaipasi, ja helpottaisi näitten arvoitusten
selittämistä.

Hän katsoi ympärillensä juuri tässä paikassa, etsien omaa kuvaansa;
mutta toinen mies seisoi hänen tavallisessa nurkassansa, ja vaikka
kello osoitti sitä päivän aikaa, jolloin hänen oli tapa olla siinä, ei
hän nähnyt mitään omaa kuvaansa niitten joukossa, jotka virtailivat
sisään pääportin kautta. Se ei kuitenkaan hämmästyttänyt häntä; sillä
hän oli miettinyt itseksensä jonkunlaista elämän muutosta ja luuli ja
toivoi, että hän nyt näki vasta syntyneet päätöksensä toteutettuina
tässä.

Levollisena ja pimeänä seisoi henki, käsi ojennettuna, hänen
vieressään. Kun hän toipui syvämielisestä etsinnöstänsä, päätti hän
käden liikunnosta ja suunnasta, että väsymättömät silmät kiinteästi
katselivat häntä. Se saatti hänet vapisemaan ja tuntemaan vilun
väreitä.

He jättivät vireän näkymän ja lähtivät outoon kaupungin-osaan, jossa
Scrooge ei ollut koskaan ennen käynyt, vaikka hän tunsi sen aseman ja
huonon huudon. Kadut olivat kuraiset ja kapeat; puodit ja rakennukset
viheliäiset; ihmiset puoli-alastomat, juopuneet, länkä-kenkäiset,
ilettävät. Kujat ja portinkäytävät purkasivat, niinkuin yhtä monta
istukas-kuoppaa, loukkaavan hajunsa, likansa ja elämänsä yksinäisille
kaduille; ja koko seutu höyrysi rikoksia, saastaisuutta ja kurjuutta.

Syvällä tässä kirouksen ja jumalattomuuden pesässä seisoi lakka-katon
alla matalaseinäinen, esiin pistävä puoti, jossa rautaa, rättejä,
pulloja, luita ja ihran törkyjä ostettiin. Sisässä lattialla oli
viskattu läjiin ruosteisia avaimia, nauloja, ketjuja, saranakoukkuja,
viiloja, vaakakuppeja, painoja ja kaikenlaista rauta-romua.
Salaisuuksia, joita harva tahtoisi tutkia, synnytettiin ja talletettiin
riettaissa rääsy-röykkiöissä, eltaantuneissa rasva-möhkäleissä ja
korkeissa luu-kasoissa. Keskellä niitä katuja, joita hän kaupitteli, ja
likellä hiili-uunia, joka oli tehty vanhoista tiilistä, istui
harmaapäinen, melkein seitsemänkymmentä vuotinen heittiö. Hän oli
suojannut itsensä kylmältä ilmalta löyhkäävällä, sekalaisista
repaleista tehdyllä kartiinilla, joka riippui pingotetusta nuorasta, ja
poltti piippuansa kaikessa levollisen hiljaisuuden hekumassa.

Scrooge ja henki saapuivat tämän miehen luo juuri kuin joku ämmä,
kantaen raskasta vaatepankkoa, tuikahti puotiin. Mutta hän oli tuskin
päässyt sisään, ennenkuin toinen ämmä samanlaisella taakalla myöskin
astui puotiin; ja tätä seurasi kohta joku mies virttyneissä, mustissa
vaatteissa, joka säikähtyi yhtä paljon heidät nähdessään, kuin he
olivat säikähtyneet toisiansa tuntiessaan. Sulasta hämmästyksestä eivät
he eikä piippusuu äijä tuokioon aikaan hiiskuneet mitään, vaan sitten
he kaikki kolme purskahtivat nauruun.

"Lasketaan palkkavaimo ensin esiin!" huusi se, joka astui ensin sisään.
"Lasketaan pesu-akka toiseksi esiin; ja lasketaan hautajaistoimittajan
apulainen kolmanneksi. Katso, vanha Joe, tässä on hyvä sattumus!
Olemmehan kaikki yhtyneet täällä ilman välipuheetta!"

"Paremmassa paikassa, kuin tässä, ette olisi voineet yhtyä", sanoi
vanha Joe, ottaen piippunsa suustaan. "Tule vierashuoneesen. Onhan se
jo vanhastaan tuttu sinulle; eivätkä nuot molemmat toisetkaan ole ihan
outoja. Odottakaat, siksi kuin suljen puodin oven. Kas, kuinka se
kirisee! Täällä ei löydy yhtäkään niin ruostunutta raudanpalasta, kuin
sen omat saranat, luulen ma; ja minä olen varma, ettei täällä löydy
mitään niin vanhoja luita, kuin minun omat luuni. Hah, hah! Me olemme
kaikki soveliaat kutsumukseemme, me pystymme siihen hyvin. Tule
vierashuoneesen. Tule vierashuoneesen."

Vierashuoneeksi nimitettiin paikkaa repalekartiinin takana. Ijäkäs mies
kohensi tulta vanhalla mattokepillä ja korjasi suitsevaa lamppua (sillä
nyt oli yö) piipunvarrellaan, jonka hän sitten jälleen pisti suuhunsa.

Sillä välin kuin hän teki tätä, oli se vaimo, joka jo oli puhunut,
heittänyt pankkonsa lattialle ja, istuen pöyhkeästi tuolille, nojasi
kyynäspäitänsä polviinsa ja katseli rohkeasti toisia.

"Missä eroitus on! Missä eroitus, Mrs. Dilber?" sanoi vaimo. "Jokaisen
on oikeus pitää puotia itsestänsä. Niin hän aina teki."

"Se on totinen tosi!" arveli pesu-akka. "Ei kukaan enemmän, kuin hän."

"No, älä siis todistele, niinkuin pelkäisit, akka, kuka on toista
parempi? Emme suinkaan me toinen toisemme hännälle polje?"

"Ei suinkaan!" lausuivat Mrs. Dilber ja mies yhtä haavaa. "Toivotaan,
ettemme niin tee."

"Hyvä!" huusi vaimo. "Siinä on kyllä. Kuka siitä köyhtyy, vaikka
häneltä menisikin muutamia tämänlaisia kaluja? Ei suinkaan kuollut
ihminen, luulen ma."

"Ei maarkan", sanoi Mrs. Dilber nauraen.

"Jos hän tahtoi pitää niitä kuolemansa jälkeen, ilkeä, vanha saituri",
jatkoi vaimo, "miks'ei hän elänyt niinkuin muut ihmiset? Silloin olisi
joku hoitanut häntä, kun hän loppua teki, mutta nyt hän sai aivan
yksinään vetää viimeisen kutkauksensa."

"Aivan niin", arveli Mrs. Dilber. "se on Jumalan rangaistus hänelle."

"Minä soisin, että hänelle olisi tullut vähän ankarampi rangaistus",
vastasi vaimo; "ja se olisikin tullut, te saatte luottaa siihen, jos
vaan olisin voinut iskeä kynteni johonkin muuhun. Avaa tämä pankko,
vanha Joe, ja sano, mitä maksat siitä. Lausu suoraan ajatuksesi. Minä
en huoli, vaikka olen ensimäinen, enkä pelkää heitä, vaikka he
näkevätkin. Me tiedämme varsin hyvin, että me autoimme toisiamme,
ennenkuin yhdyimme täällä, luulen ma. Se ei ole mikään synti. Avaa
pankko, Joe."

Mutta hänen ystäviensä hieno kohteliaisuus ei sallinut tätä; mies
virttyneissä, mustissa vaatteissa astui ensin esiin, tuoden näkyviin
omaa ryöstötavaraansa. Se ei ollut aivan runsas. Pari kolme sinettiä,
lyijyspännän pidin, pari hiannappeja ja vähän-arvoinen rintasolki,
siinä kaikki. Vanha Joe tutki niitä tyystisti ja harkitsi niitten
hinnan. Sitten hän kirjoitti liidulla seinään, kuinka paljon hän tahtoi
antaa itsekustakin kalusta, ja laski nyt eri summat yhteen, kun hän
huomasi, ettei mytystä lähtenyt mitään enempää.

"Siinä sinun rätinkisi on", lausui Joe, "enkä minä anna äyriäkään
lisäksi, vaikka minä elävältä keitettäisiin. Kenenkä vuoro nyt on?"

Se oli Mrs. Dilber'in. Lakanoita ja käsiliinoja, vähäinen
kangaskappale, kaksi vanhan-aikuista hopeista teelusikkaa, pari
sokuri-pihtejä ja muutamia saappaita. Hänen tilinsä suoritettiin
samalla tavalla seinällä.

"Minä annan aina liian paljon naisille. Se on minun heikko puoleni, ja
se on se tapa, jolla minä hävitän itseni", väitti vanha Joe. "Tässä
sinun rätinkisi. Jos sinä pyytäisit penny'n lisäksi ja antaisit kaupan
riippua siitä, katuisin minä, että olen ollut niin aulis ja vetäisin
pois puolen kruunua."

"Ja avaa nyt _minun_ tukkuni, Joe", lausui ensimäinen vaimo.

Joe laskeusi polvillensa, voidaksensa paremmin avata sitä, ja, koko
joukon solmuja purattuansa, veti ulos ison ja raskaan kääryn tummaa
vaatetta.

"Miksi sinä tätä nimität?" kysyi Joe. "Uutimia!"

"Ahaa'" vastasi vaimo nauraen ja nojautui eteenpäin, käsivarret
ristissä. "Uutimia!"

"Sinä et suinkaan aio sanoa, että otit ne alas renkaineen päivineen,
kun hän vielä makasi vuoteessaan?" kysyi Joe.

"Aion kyllä", vastasi vaimo. "Miks'ei?"

"Sinä synnyit rikastumaan", arveli Joe, "ja sinä rikastutkin varmaan."

"Minä en suinkaan pidätä kättäni, kun voin saada jotakin siihen sillä,
että kurotan sitä, ei ainakaan semmoisen miehen tähden, kuin _hän_ oli,
sen takaan sinulle, Joe", lausui vaimo kylmäkiskoisesti. "Älä nyt kaada
öljyä sängyn peitteelle."

"Hänen peitteellensäkö?" kysyi Joe.

"Kenenkä muun, luulet?" vastasi vaimo. "Sitä ei tarvitse pelätä, että
hän vilustuu, vaikka hän onkin sitä paitsi."

"Minä toivon, ettei hän kuollut mihinkään tarttuvaan tautiin? Kuinka?"
sanoi vanha Joe, pysähtyen työssänsä ja katsahtaen ylös.

"Älä sitä pelkää", vastasi vaimo. "Minä en ollut niin mieltynyt hänen
seuraansa, että olisin viipynyt hänen luonansa semmoisten kalujen
tähden, jos niin olisi ollut laita. No, sinä saat kurkistella tämän
paidan lävitse, siksikuin silmäsi pakoittaa; mutta sinä et löydä
yhtäkään reikää eikä kulunutta paikkaa siinä. Se on paras, joka hänellä
oli, ja lisäksi aivan hieno. He olisivat hävittäneet sen, jollei minua
olisi ollut."

"Mitä sinä hävittämiseksi sanot?" kysyi vanha Joe.

"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui
vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä
riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei
kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi
näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."

Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa
ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi,
katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt,
vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat
kauppaa itse ruumiista.

"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin
flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli
sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois
luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah,
hah, hah!"

"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä
näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma
kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä
tämä on!"

Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt
hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa
ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli
äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.

Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea,
vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään,
minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulkoapäin
tuleva valo kohtasi suoraan vuodetta; ja tyhjäksi ryöstettynä makasi
siinä kenenkään vartioimatta, kenenkään itkemättä, kenenkään
kaipaamatta tämän miehen ruumis.

Scrooge katsoi hengen puoleen. Vakavasti osoitti sen käsi ruumiin
päätä, peite oli niin huolimattomasti levitetty sen ylitse, että jos
sitä olisi vähänkin nostettu, jos Scrooge olisi sormeansa liikuttanut,
olisivat kasvot paljastuneet. Hän ajatteli sitä, tunsi, kuinka helppo
sitä oli tehdä ja tahtoi tehdä sitä; mutta hän kykeni yhtä vähän verhoa
poistamaan kuin karkoittamaan henkeä vierestänsä.

Oi kylmä, kylmä, jäykkä, hirmuinen kuolema! aseta alttarisi tähän ja
varusta sitä semmoisilla kauhuilla, kuin sinulla on tarjona: sillä tämä
on sinun aluskuntasi! Mutta rakastetusta, kunnioitetusta, arvossa
pidetystä päästä sinä et voi katkaista hiustakaan julmia tarkoituksiasi
varten eikä tehdä yhtä kasvonjuonnettakaan vastenmieliseksi. Se ei ole
mitään, että käsi on raskas ja putoo alas, kun siitä hellitetään; se ei
ole mitään, että sydän ja suonet ovat seisattuneet; mutta se on
jotakin, että käsi oli avoin, jalo ja rehellinen; sydän urhoollinen,
lämmin ja hellä; ja into ihmisen. Iske, varjo, iske! ja katso, kuinka
hänen hyvät tekonsa virtaavat haavasta ja kylvävät mailmaan
kuolematonta elämää!

Ei mikään ääni lausunut näitä sanoja Scrooge'n korvaan, vaan kuitenkin
hän kuuli ne, kun hän katseli vuodetta. Hän mietti, että jos voisi nyt
herättää tämän miehen, mimmoiset olisivat hänen ensimäiset ajatuksensa?
Rahanpyyntikö vai tyly käytös vai kalvavat huolet? Ne ovat, tosiaan,
tuottaneet hänelle soman lopun!

Hän makasi pimeässä, tyhjässä huoneessa, eikä ollut yhtäkään miestä, ei
vaimoa eikä lasta, joka olisi sanonut, että hän oli hyvä minulle siinä
taikka siinä asiassa, ja lempeän sanan muiston vuoksi tahdon minä olla
hyvä hänelle. Kissa raappi ovea, ja nakertavien hiirien ääni kuului
takan alta. Mitä ne pyysivät kuoleman huoneessa, ja miksi ne olivat
niin levottomat ja riivaantuneet, sitä ei Scrooge uskaltanut ajatella.

"Henki!" sanoi hän, "tämä on kauhea paikka. Kun jätän sen, en minä jätä
sen opetusta, luota minuun. Lähtekäämmme!"

Yhä henki muuttumatta osoitti sormellansa kuolleen päätä.

"Minä ymmärrän sinua", vastasi Scrooge, "ja minä tekisin sen, jos
voisin. Mutta minä en kykene, henki. Minä en kykene."

Taas henki näytti tarkastavan häntä.

"Jos löytyy ketään kaupungissa, jota tämän miehen kuolema liikuttaa",
lausui Scrooge vallan tuskastuneena, "näytä hänet minulle, henki, minä
rukoilen sinua!"

Henki levitti hetkeksi mustan vaippansa, niinkuin siiven, hänen
eteensä; ja taas syrjäyttäen sitä asetti hänen näkyviinsä päivän
valaiseman huoneen, jossa äiti lapsinensa oli.

Äiti odotti jotakuta, ja oli kovasti huolestuneena; sillä hän käveli
edestakaisin huoneessa; säpsähti jokaisesta äänestä; tähysteli ulos
akkunasta; katsoi kelloa; yritti, vaikka turhaan, työskennellä
neulallansa; ja sieti tuskin leikkivien lasten hälinää.

Vihdoin kuului kauan odotettu kolkutus. Hän kiirehti oven luo ja tapasi
puolisonsa, miehen, jonka kasvoja murhe ja alakuloisuus olivat
vakoilleet, vaikka hän oli nuori. Niissä ilmestyi nyt merkillinen
liikunto; jonkunlainen yksitotinen ilo, jota hän häpesi ja koetti
tukehuttaa.

Hän istui päivällisille, joita he olivat pitäneet lämpiminä hänelle; ja
kun vaimo matalalla äänellä, kauan vaiti oltuaan, kysyi mieheltänsä,
mitä kuului, näytti hän hämmentelevän mitä vastata.

"Hyvää", jatkoi vaimo, "vai pahaa?" -- auttaaksensa häntä.

"Pahaa", hän vastasi.

"Me olemme siis aivan hukassa?"

"Ei. Vielä on toivoa, Karolina."

"Jos _hän_ heltyy", vastasi vaimo kummastuneena, "on kyllä toivoa!
Kaikkia sopii toivoa, jos semmoinen ihme on tapahtunut."

"Hänen ei käy enää heltyminen", lausui mies. "Hän on kuollut."

Äiti oli lempeä ja kärsivällinen olento, jos hänen kasvonsa puhuivat
totta; mutta hän oli kiitollinen sielussansa, kun hän kuuli tämän, ja
hän lausuikin sitä ristiin lasketuilla käsillä. Hän rukoili anteeksi
seuraavalla silmänräpäyksellä ja häntä pahoitti; mutta kiitollisuus oli
hänen sydämensä ensimäinen tunto.

"Mitä tuo puoli-päihtynyt akka, josta eilen illalla puhuin, sanoi
minulle, kun koetin tavata häntä ja saada aikaa viikoksi; ja mitä minä
luulin vaan pelkiksi verukkeiksi, että hän pääsisi minusta, näyttää
olleen aivan totta. Hän ei ollut silloin ainoastaan kovasti huono, vaan
kuolemaisillaan."

"Kenelle meidän velkamme siirretään?"

"Minä en tiedä. Mutta sitä ennen voimme hankkia rahaa; ja vaikka emme
voisikaan, olisi se todella kova onni, jos hänen jälkeisensä olisi yhtä
ankara velkoja. Me saamme tänä iltana käydä levolle keveillä sydämillä,
Karolina!"

Niin. Heidän sydämensä olivat iloisemmat, vaikka he kyllä koettivat
vastustaa sitä. Lastenkin kasvot kirkastuivat, kun he hiljalleen
kokoontuivat vanhempien ympärille kuuntelemaan, mitä he niin vähän
ymmärsivät; ja tämä koti oli käynyt onnellisemmaksi tuon miehen
kuoleman kautta! Ainoa tunne, jonka henki voi näyttää hänelle ja jonka
kuoleman tapaus synnytti, oli ilo.

"Näytä, henki, minulle joku paikka, missä hellyys ilmestyy yhdessä
kuoleman kanssa", lausui Scrooge; "taikka tuo pimeä huone, jonka
vast'ikään jätimme, on aina oleva silmissäni."

Henki johdatti häntä pitkin useita katuja, jotka olivat hyvin tutut
hänelle; ja kun he kulkivat edelleen, katsoi Scrooge sinne tänne
nähdäksensä itseänsä, mutta hän ei ollut missään näkyvissä. He astuivat
Bob Cratchit paran huoneesen, samaan asuntoon, jossa hän oli käynyt
ennen; ja tapasivat äidin ja lapset istumasta valkean ympärillä.

Hiljaa. Aivan hiljaa. Meluavat nuoret Cratchit'it olivat yhtä tyvenet,
kuin muistopatsaat, nurkassansa ja istuivat katsellen Peter'iä, jolla
oli kirja edessään. Äiti ja tyttäret ompelivat. Mutta hekin olivat
hyvin hiljalleen!

"Ja Hän kutsui tykönsä lapsen ja asetti sen heidän keskellensä."

Missä Scrooge oli kuullut nämät sanat? Hän ei ollut kuullut niitä
unissaan. Poika oli varmaan lukenut ne ääneen, kun henki ja hän
astuivat kynnyksen yli. Miks'ei hän jatkanut?

Äiti pani ompeluksensa pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

"Väri haittaa silmiäni", hän sanoi.

Väri? Voi, Pikku Tim raukka!

"Ne ovat paremmat nyt taas", lausui Cratchit'in vaimo. "Kynttilänvalo
tekee ne heikoiksi; enkä minä tahtoisi, vaikka mikä olisi, näyttää
isällenne, kun hän tulee kotiin, että minulla on heikot silmät. Tähän
aikaan hän tavallisesti muutoin tulee."

"Jo varemminkin", vastasi Peter, sulkien kirjaansa. "Mutta luullakseni
on hän, äiti, näinä muutamina viimeisinä iltoina kävellyt vähän
hitaammin, kuin ennen."

He olivat aivan ääneti taas. Viimein äiti sanoi, vieläpä vakavalla,
iloisella äänellä, joka ainoastaan kerran sortui:

"Minä tiedän, että hän kantaen -- minä tiedän, että hän kantaen Pikku
Tim'iä kävi hyvin nopeasti."

"Niin minäkin", lausui Peter. "Usein."

"Niin minäkin", huudahti muuan vielä. Niin tiesivät kaikki.

"Mutta hän oli hyvin huokea kantaa", jatkoi äiti ahkerasti
työskennellen, "ja hänen isänsä rakasti häntä niin paljon, ettei siitä
ollut mitään vaivaa, ei mitään vaivaa. Ja tuossa on isänne ovella!"

Hän juoksi ulos kohtaamaan miestänsä; ja lyhytläntä Bob, huivi kaulassa
-- hän tarvitsi sitä, mies parka -- tuli sisään. Hänen teensä oli
valmiina häntä varten kaminin komerossa, ja he koettivat kaikki, kuka
parhaiten saisi sitä hänelle. Sitten molemmat nuoret Cratchit'it
kiipesivät hänen polvillensa ja panivat, kumpikin lapsi, pikkuisen
poskensa hänen kasvojansa vastaan, ikäänkuin he olisivat sanoneet: "älä
huoli siitä, isä. Älä ole suruissasi!"

Bob oli hyvin iloinen heidän kanssaan ja puhui hupaisesti koko
perheelle. Hän katseli ompelusta pöydällä ja kiitti Mrs. Cratchit'in ja
tyttöjen ahkeruutta ja kerkeyttä. He saisivat sen valmiiksi aikaa ennen
sunnuntaita, sanoi hän.

"Ennen sunnuntaita! Sinä kävit siis siellä tänään, Robert?" kysyi hänen
vaimonsa.

"Niin, rakkaani", vastasi Bob. "Minä olisin suonut, että sinun olisi
sopinut tulla. Sinun olisi tehnyt hyvää nähdä, kuinka viheriä paikka se
on. Mutta sinä saat nähdä sen usein. Minä lupasin hänelle, tulla sinne
sunnuntaisin. Minun pikku, pikku poikani!" huudahti Bob. "Minun pikku
poikani!"

Hänen voimansa raukeni äkkiä. Hän ei voinut estää sitä. Jos hän olisi
voinut estää sitä, olisivat ehkä hän ja hänen lapsensa olleet kauempana
toisistansa, kuin he olivat.

Hän lähti ulos ja meni ylähuoneesen, joka oli juhlallisesti valaistu ja
koristettu joulua varten. Tuoli oli asetettu aivan lapsen viereen, ja
hyvin havaitsi, että joku oli nykyisin käynyt siellä. Bob raukka istui
alas siihen, ja kun hän oli ajatellut vähän ja tyyntynyt, suuteli hän
pikku kasvoja. Hän tyytyi siihen, mitä oli tapahtunut, ja meni alas
taas aivan onnellisena.

He kokoontuivat valkean ympärille ja puhuivat; tytöt ja äiti yhä
työskennellen. Bob jutteli heille Scrooge'n sisarenpojan erinomaisesta
ystävällisyydestä ja kuinka tämä, jota hän oli tuskin kertaakaan
nähnyt, kohtasi hänet kadulla tänä päivänä ja, huomaten, että hän
näytti vähän -- "juuri vähän alakuloiselta, sinä ymmärrät", sanoi Bob,
kysyi, mitä oli tapahtunut, koska hän näytti niin murheelliselta.
"Jolloin", lausui Bob, "sillä hän on mitä puheliaimpia gentlemaneja
ikinä olette kuulleet, minä kerroin sen hänelle." "Minua surettaa
sydämestäni, että hän kuoli, Mr. Cratchit", sanoi hän, "ja minua
surettaa sydämestäni teidän hyvän vaimonne puolesta." "Sivumennen,
mistä hän sen tiesi, sitä minä en ymmärrä."

"Tiesi mitä, rakkaani?"

"No, että sinä olet hyvä vaimo", vastasi Bob.

"Kaikki sen tietävät!" arveli Peter.

"Oikein, poikani!" huudahti Bob. "Minä toivon, että tietävät." "Minua
surettaa sydämestäni", sanoi Scrooge'n sisarenpoika, "teidän hyvän
vaimonne puolesta. Jos minä voin tehdä jotakin hyvää teille", lausui
hän, antaen minulle korttinsa, "on tuossa se paikka, jossa asun.
Tehkäät hyvin ja tulkaat minun luokseni." "Tämä ei miellyttänyt",
jatkoi Bob, "niin paljon sen tähden, mitä hän ehkä voi tehdä meille,
kuin juuri hänen lempeän käytöksensä tähden. Näytti todella siltä, kuin
hän olisi tuntenut Pikku Tim'imme ja surrut meidän kanssamme."

"Hän on varmaan hyvä ihminen!" lausui Mrs. Cratchit.

"Sinä olisit varmempi siitä, rakkaani", vastasi Bob, "jos olisit nähnyt
ja puhutellut häntä. Se ei kummastuttaisi minua yhtään -- huomaa, mitä
minä sanon! -- vaikka hän hankkisi Peter'ille paremman paikan."

"Kuuletko, Peter", sanoi Mrs. Cratchit.

"Ja silloin", huusi yksi tytöistä, "Peter ottaa jonkun kumppanin ja
aloittaa omaa kauppaa."

"Älä sinä tyhjiä puhu!" vastasi Peter nauraen.

"Saattaapa sekin joskus tapahtua", lausui Bob "vaikka kyllä siihen
vielä ehditään, rakkaani. Mutta miten tahansa ja milloin hyvänsä me
eroamme toisistamme, me emme suinkaan, kukaan meistä, unhota pikku
Tim'iä -- vai kuinka? -- Häntä, joka ensiksi meni pois meidän
joukostamme?"

"Ei milloinkaan, isä!" huusivat kaikki.

"Ja minä tiedän", lausui Bob, "minä tiedän, rakkaani, että kun
muistamme, kuinka kärsivällinen ja kuinka lempeä hän oli, vaikka hän
oli vaan pikkuinen, pikkuinen lapsi, me emme äkkiä riitele keskenämme
ja unhota Pikku Tim raukkaa sitä tehdessämme!"

"Ei, ei milloinkaan!" huusivat he kaikki taas.

"Minä olen hyvin onnellinen", sanoi lyhytläntä Bob, "minä olen hyvin
onnellinen!"

Mrs. Cratchit suuteli häntä, hänen tyttärensä suutelivat häntä,
molemmat nuoret Cratchit'it suutelivat häntä, ja Peter ja hän
pudistivat kättä. Pikku Tim'in henki! sinun lapsellinen olemuksesi oli
Jumalalta!

"Henki", lausui Scrooge, "joka asia sanoo minulle, että eromme hetki on
tulossa. Minä tiedän sen, mutta en tiedä kuinka. Kerro minulle, kuka se
mies oli, jonka näimme makaavan kuolleena?"

Tulevien joulujen henki johdatti häntä, niinkuin ennen -- vaikka eri
aikana, luuli hän: näissä viimeisissä näyissä ei näyttänyt olevan
mitään muuta järjestystä, kuin että ne kuuluivat tulevaisuuteen --
johdatti häntä asiamiesten kokouspaikkoihin, mutta ei näyttänyt häntä
itseä. Henki ei pysähtynyt ollenkaan, vaan kiiruhti suoraan eteenpäin,
niinkuin äsken lausutussa tarkoituksessa, siksi kuin Scrooge käski
hänen viipyä hetken.

"Tämä kartano", sanoi Scrooge, "jonka kautta me nyt kiidämme, on se,
jossa minun työpaikkani nyt on ja on kauan ollut. Minä näen huoneen.
Salli minun katsoa, mikä olen vasta oleva!"

Henki seisattui; käsi osoitti toista suuntaa.

"Huone on tuossa", huudahti Scrooge. "Miksi sinä viittaat toisaalle?"

Tyly sormi ei liikkunut yhtään.

Scrooge riensi konttorinsa akkunan luo ja katsoi sisään. Siinä oli
nytkin konttori, mutta ei hänen. Huonekalut eivät olleet samat eikä
mies tuolilla ollut hän itse. Henki osoitti yhä toisaalle.

Scrooge lähestyi sitä kerran vielä ja, kummastellen, miksi ja mihin hän
oli muuttanut, seurasi sitä, siksi kuin he saapuivat rautaiselle
portille. Hän pysähtyi katsomaan ympärilleen, ennenkuin he astuivat
siitä sisään.

Kirkkotarha. Tässä siis se viheliäinen mies, jonka nimen hän nyt saisi
tietää, makasi mullassa. Hänelle sovelias paikka. Rakennukset
ympäröivät sitä kaikkialta, ruohot ja ruhkaheinät -- nämät kuolleitten
eikä elävien kasvien kukoistus -- peittivät sen. Se oli läkähtymällänsä
liiallisesta hautaamisesta. Se oli lihava tyydytetystä ruokahalusta.
Sovelias paikka!

Henki seisoi hautojen välissä ja osoitti alaspäin yhtä hautaa kohden.
Scrooge lähestyi tätä vavisten. Henki oli aivan niinkuin se oli ollut,
mutta Scrooge luuli näkevänsä uuden merkityksen sen juhlallisessa
muodossa.

"Ennenkuin minä likenen sitä kiveä, jota sinä osoitat", lausui Scrooge,
"vastaa minulle yhteen kysymykseen. Ovatko nämät niitten varjoja, jotka
varmaan tulevat, vai ovatko ne vaan semmoisten varjoja, jotka kenties
tulevat?"

Henki osoitti aina vaan alaspäin sitä hautaa kohden, jonka vieressä se
seisoi.

"Ihmisten elämänjuoksua seuraa määrätty loppu, johon se, jos siinä
pysytään, epäilemättä saattaa", lausui Scrooge. "Mutta jos luopuu tästä
elämän juoksusta, muuttuu loppu. Sano, että niin on niittenkin asiain
laita, joita sinä näytät minulle!"

Henki oli liikkumatonna kuin ennen.

Scrooge hiipi sen luo. Häntä värisytti astuessaan. Sormen johdolla luki
hän huonosti hoidetun haudan kivellä oman nimensä: _Ebenezer Scrooge_.

"Olenko minä se mies, joka makasi vuoteessa?" huusi hän polvillansa.

Sormi kääntyi haudasta häntä päin, ja sitten takaisin jälleen.

"Ei, henki! Oi ei, ei!"

Sormi oli yhä sinnepäin.

"Henki!" huusi hän, tarttuen lujasti kiinni sen vaippaan, "kuule minua!
Minä en ole sama mies, kuin minä olin. Minä en tahdo olla se mies, jona
varmaan olisin ollut ilman tätä yhtymistä. Miksi näytät minulle tätä,
jollei minulla ole yhtään toivoa!"

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin käsi näytti vapisevan.

"Hyvä henki", jatkoi hän, langeten maahan sen eteen: "Sinä pidät minun
puoltani ja säälit minua. Vakuuta minulle, että minä saan vielä muuttaa
näitä varjoja, joita sinä olet näyttänyt minulle, ja aloittaa uutta
elämää!"

Hyvä käsi värisi.

"Minä aion kunnioittaa joulua sydämessäni ja koettaa viettää sitä koko
vuoden. Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.
Kaikkien kolmen henget saavat vaikuttaa minussa. Minä en luovuta pois
niitä opetuksia, joita he opettivat minulle. Voi, sano minulle, että
saan pyyhkiä pois kirjoituksen tästä kivestä!"

Tuskissansa hän tarttui hengen käteen. Käsi koetti päästä irti, mutta
väkevänä pyynnössänsä piti Scrooge siitä kiinni. Henki, joka oli vielä
väkevämpi, sysäsi hänet luotansa.

Nostaen ylös käsiänsä viimeiseksi rukoukseksi, että hänen kohtalonsa
peräytettäisiin, näki hän muutoksen tapahtuvan hengen päähineessä ja
puvussa. Se hoikkeni, kutistui ja muuttui sängyntolpaksi.



V.

Loppu.


Niin! ja se oli hänen oma sängyntolppansa, hänen oma sänkynsä, hänen
oma huoneensa. Paras ja onnellisin asia kaikista oli se, että aika
hänen edessään oli hänen omansa, että hän voi tehdä parannusta!

"Minä aion elää entisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa!" kertoi
Scrooge, kun hän kömpi ulos vuoteesta. "Kaikkien kolmen henget saavat
vaikuttaa minussa. Oi Jakob Marley! Taivas ja joulun-aika olkoot
kiitetyt tästä! Minä sanon sen polvillani, vanha Jakob, polvillani!"

Hänen hyvät aikomuksensa hämmensivät ja innostuttivat häntä niin, että
hänen sortunut äänensä tuskin totteli hänen tahtoansa. Hän oli
nyyhkyttänyt kovasti taistelossansa hengen kanssa, ja hänen kasvonsa
olivat kosteat kyynelistä.

"Niitä ei ole revitty alas", huudahti Scrooge, likistäen yhtä
uudintansa, "niitä ei ole revitty alas renkaineen päivineen. Ne ovat
täällä -- minä olen täällä -- tulevien varjot saa ehkä hajotetuksi. Ne
saa. Minä tiedän, että saa!"

Hänen kätensä askaroitsivat koko ajan hänen vaatteissaan. Hän käänsi
niitä väärin puolin, puki niitä nurin päällensä, repi niitä rikki, pani
niitä hulluun paikkaan ja saatti niitä osallisiksi jos johonkin
puolettomuuteen.

"Minä en tiedä, mitä tehdä!" lausui Scrooge, nauraen ja itkien samalla
kertaa, ja sukillansa tehden täydellisen Laocoon'in itsestänsä. "Minä
olen köykäinen, kuin höyhen, minä olen onnellinen, kuin enkeli, minä
olen iloinen kuin koulupoika. Minä olen huima, kuin päihtynyt mies.
Iloista joulua jokaiselle! Onnellista uutta vuotta koko mailmalle.
Halloo! Hei! Halloo!"

Hän oli harpannut arkihuoneesen ja seisoi nyt siellä aivan
hengästyneenä.

"Tuossa on kastinpannu, jossa kauraliemi oli!" huudahti Scrooge,
hypähtäen pois taas ja juosten lieden ympäri. "Tuossa on ovi, jonka
kautta Jakob Marley'n haamu tuli! Tuossa on nurkka, jossa nykyisten
joulujen henki istui! Tuossa on akkuna, josta näin kuljeksivat haamut!
Kaikki on oikein, kaikki on totta, kaikki on tapahtunut. Hah, hah,
hah!"

Se oli todella loistava nauru, mitä mainioin nauru mieheltä, joka oli
niin monta vuotta ollut vieraantuneena siitä. Monen, monen oivallisen
naurun isä!

"Minä en tiedä, monesko päivä kuukaudesta nyt on!" sanoi Scrooge. "Minä
en tiedä, kuinka kauan minä olen ollut henkien parissa. Minä en tiedä
mitään. Minä olen kokonaan niinkuin sylilapsi. Vähät siitä. Minä en
huoli mistään. Minä tahtoisin mielelläni olla sylilapsi. Halloo! Hoi!
Haloo!"

Hän keskeytyi ihastuksissansa, kun kirkonkellot kajahtivat mitä
iloisimmalla tavalla hän milloinkaan oli kuullut. Helinä ja kumina! Voi
mainiota, mainiota!

Juosten akkunan luo, avasi hän sen ja pisti ulos päänsä. Ei mitään
sumua, ei mitään usvaa; selkeä, kirkas, armas, vireä, kylmä ilma;
kylmä, joka puhalsi tanssimusiikia verelle; kultainen päivänpaiste;
sininen taivas; suloinen, vilpas sää; iloiset kellot. Voi mainiota,
mainiota!

"Mikä päivä nyt on?" kysyi Scrooge, huutaen pyhävaatteisin puettua
poikaa, joka oli lähtenyt ulos kaupunkia katsomaan.

"Kuinka?" vastasi poika aivan kummastuneena.

"Mikä päivä nyt on, hyvä ystäväni?" sanoi Scrooge.

"Nytkö?" vastasi poika. "No, joulupäivä."

"Se on joulupäivä!" lausui Scrooge itseksensä. "Minä en ole kadottanut
sitä. Henget ovat tehneet nämät kaikki yhtenä yönä. He voivat tehdä
kaikki, mitä tahtovat. Tietysti he voivat. Tietysti he voivat. Halloo,
hyvä ystäväni!"

"Halloo!" vastasi poika.

"Tiedätkö sinä tuosta linnunkauppiaasta, joka asuu toisella kadulla
tästä, juuri kulmassa?" kysyi Scrooge.

"Luulen tietäväni", vastasi poika.

"Viisas poika!" arveli Scrooge. "Merkillinen poika. Tiedätkö sinä,
ovatko jo myyneet sen kilpakalkkunan, joka riippui siellä? -- Ei tuo
vähäinen, vaan iso?"

"Kuinka, sekö, joka on yhtä iso, kuin minä?" vastasi poika.

"Oikein hupainen poika!" sanoi Scrooge. "Hauska puhutella häntä. Niin,
poikaseni!"

"Se riippuu siellä vielä", vastasi poika.

"Riippuuko se?" kysyi Scrooge. "Mene ostamaan se."

"Tyhjiä!" huudahti poika.

"Ei, ei", lausui Scrooge, "minä puhun totta. Mene ostamaan se ja käske
heidän tuoda se tänne, että saan määrätä heille, mihin se viedään. Tule
takaisin miehen kanssa, ja minä annan sinulle shilling'in. Jos palaat
hänen kanssaan ennen viiden minutin kuluttua, annan minä sinulle puolen
kruunua!"

Poika lensi tiehensä kuin nuoli. Sillä olisi saanut olla luja käsi
liipaisimella, joka olisi lähettänyt nuolen menemään puoleksikaan niin
nopeasti.

"Minä toimitan sen Bob Cratchit'ille!" lausui Scrooge itseksensä,
hipoen käsiänsä ja naurusta pakahtumallaan. "Hän ei saa tietää, kuka
sen lähettää. Se on kahta vertaa isompi, kuin Pikku Tim. Joe Miller ei
koskaan laskenut semmoista leikkiä, kuin sen tulo Bob'ille on oleva!"

Se käsiala, jolla hän kirjoitti adressin, ei suinkaan ollut tasaista,
mutta hän kirjoitti kuitenkin tavalla taikka toisella ja meni
alikertaan avaamaan katu-ovea valmiiksi linnunkauppiaan miehelle. Kun
hän seisoi siellä, vartoen häntä, sattuivat hänen silmänsä
ovenkolkuttimeen.

"Minä aion rakastaa sitä, niin kauan kuin elän!" huusi Scrooge,
taputtaen sitä kädellänsä. "Minä tuskin koskaan ennen katselin sitä.
Mikä rehellinen muoto sillä on! Se on kummallinen kolkutin! -- Tässä on
nyt kalkkuna. Halloo! Hei! Kuinka jaksatte! Iloista joulua!"

Siinä vasta kalkkunaa oli! Se ei ollut koskaan voinut seisoa
jaloillansa, tämä lintu. Se olisi heti taittanut poikki ne, niinkuin
lakkapuikon.

"No, teidän on mahdoton kantaa se Camden Town'iin", lausui Scrooge.
"Teidän täytyy ottaa vaunut."

Se naurun hekotus, jolla hän tämän sanoi, se hekotus, jolla hän maksoi
kalkkunan, se hekotus, jolla hän maksoi vaunut, se hekotus, jolla hän
palkitsi pojan, kaikki nämät olivat tuskin verrattavat siihen
hekotukseen, jolla hän istui hengästyneenä alas tuolillensa jälleen, ja
hekotti, siksi kuin hänen tuli kyynelet silmiin.

Parran ajaminen ei ollut mikään helppo työ, sillä hänen kätensä värisi;
ja parran ajaminen vaatii tarkkuutta silloinkin, kuin et tanssi sitä
tehdessäsi. Mutta vaikka hän olisi leikannut pois nenänsä huipun, olisi
hän pistänyt palasen kiinnelaastaria päälle ja ollut aivan
tyytyväisenä.

Hän puki itsensä "kaikkein parhaisin vaatteisinsa" ja joutui viimein
kaduille. Ihmiset virtailivat tähän aikaan kaikille suunnille, niinkuin
hän oli nähnyt heidän virtailevan, kun hän kulki nykyisten joulujen
hengen kanssa; ja astuen, kädet selän takana, katseli Scrooge kaikkia
hupaisella hymyllä. Hän näytti, sanalla sanoen, niin tavattoman
hauskalta, että pari kolme hyvänluontoista gentlemania toivotti hänelle
"hyvää huomenta! Iloista joulua!" Ja Scrooge kertoi usein jälestäpäin,
että kaikista suloisista äänistä, mitä hän milloinkaan oli kuullut,
nämät soivat suloisimmalta hänen korvissaan.

Hän ei ollut päässyt kauas, kun hän näki sen komean gentlemanin
lähestyvän, joka oli tullut hänen konttoriinsa päivää ennen ja sanonut:
"Scrooge ja Marley, luullakseni?" Scrooge tunsi pistoksen sydämessään,
kun hän ajatteli, kuinka tämä vanha gentlemani katselisi häntä, kun he
yhtyivät; mutta hän tiesi, mikä tie oli suoraan hänen edessään, ja hän
alkoi astua sitä.

"Rakas Sir", lausui Scrooge, jouduttaen askeliansa ja tarttuen vanhan
gentlemanin molempiin käsiin. "Kuinka voitte? Minä toivon, että asianne
menestyi hyvin eilen. Se oli hyvin kauniisti tehty teiltä. Iloista
joulua!"

"Mr. Scrooge?"

"Niin", vastasi Scrooge. "Se on minun nimeni, mutta minä pelkään, ettei
se ole mieluisa teille. Sallikaat minun pyytää anteeksi teiltä. Ja
tahdotteko olla hyvä" -- tässä Scrooge kuiskasi jotakin hänen
korvaansa.

"Ijankaikkinen Jumala!" huusi gentlemani, ikäänkuin tukehtumallaan.
"Rakas Mr. Scrooge, puhutteko täyttä totta?"

"Jos suvaitsette", lausui Scrooge. "Ei äyriäkään vähemmin. Siihen on
luettu monta jäännösmaksoa, minä vakuutan sen. Tahdotteko osoittaa
minulle sitä suosiota?"

"Rakas sir", vastasi toinen, pudistaen kättä hänen kanssaan. "Minä en
tiedä, mitä vastata semmoiseen anteliai --"

"Älkäät sanoko mitään", vastasi Scrooge. "Tulkaat tervehtimään minua.
Ettekö tahdo tulla minua katsomaan?"

"Tahdon!" huudahti vanha gentlemani. Ja sen näki, että hän aikoi tehdä
niin.

"Minä kiitän teitä", lausui Scrooge. "Minä olen suuresti kiitollinen
teille. Minä kiitän teitä viisikymmentä kertaa. Jumala siunatkoon
teitä!"

Hän meni kirkkoon, käveli pitkin katuja, katseli ihmisiä, jotka
häärivät edestakaisin, taputti lapsia pään päälle, teki kysymyksiä
kerjäläisille, kurkisteli alas rakennusten kyökkeihin ja ylös
akkunoihin, ja huomasi, että kaikki tuotti hänelle huvia. Hän ei ollut
koskaan uneksinutkaan, että mikään kävely -- että mikään asia -- voisi
tehdä häntä niin onnelliseksi. Puolipäivän jälkeen käänsi hän
askeleensa sisarenpoikansa asuntoa päin.

Hän kulki oven ohitse kymmenkunnan kertoja, ennenkuin hän rohkeni mennä
ylös ja koputtaa. Mutta hän jännitti voimiansa, ja se oli tehty.

"Onko isäntä kotona?" kysyi Scrooge tytöltä. Sievä tyttö! Kovin sievä.

"Kyllä, sir."

"Missä hän on, tyttöseni?" lausui Scrooge.

"Hän on ruokasalissa, sir, emännän kanssa. Minä saatan teitä toiseen
kerrokseen, jos sallitte."

"Kiitoksia. Hän tuntee minut", vastasi Scrooge, käsi jo ruokasalin
avaimella. "Minä menen tänne, kultani."

Hän väänsi hiljalleen auki lukon ja pisti päänsä ovesta sisään. He
katselivat paraikaa pöytää (joka oli katettu suurella komeudella; sillä
tämmöiset nuoret emännät ovat aina turhan tarkat semmoisissa asioissa
ja tahtovat mielellään, että kaikki on hyvässä järjestyksessä).

"Fred!" lausui Scrooge.

Herranen aika, kuinka hänen sisarenpoikansa vaimo säpsähti! Scrooge oli
silloin unhottanut, kuinka tämä oli istunut nurkassa, astuinlauta
edessä; muutoin hän ei olisi tehnyt sitä millään lailla.

"Ihme kumma!" huusi Fred, "kuka se on?"

"Minä se olen. Sinun enosi Scrooge. Minä tulen syömään päivällistä.
Lasketko minua sisään, Fred?"

Laskea häntä sisään! Oli onni, ettei Scrooge'n sisarenpoika pudistanut
irti hänen kättänsä. Hän oli niinkuin kotona, ennenkuin viisi minutia
oli kulunut. Suurinta sydämellisyyttä. Hänen sisarenpoikansa vaimo
näytti sydämelliseltä. Niin näytti Topper, kuin hän tuli. Niin näytti
tukeva sisar, kun hän tuli. Niin näyttivät kaikki, kun he tulivat.
Kummallinen seura, kummalliset leikit, kummallinen yksimielisyys,
kum-mal-li-nen onnellisuus!

Mutta hän oli varhain konttorissansa seuraavana aamuna. Oi, hän oli
varhain siellä. Jos hän vaan voisi olla ensiksi siellä ja nähdä Bob
Cratchit'in tulevan liian myöhään! Tämä oli se asia, jota hän ennen
kaikkia halasi.

Ja Bob tulikin liian myöhään; niin, hän tuli! Kello löi yhdeksän. Ei
mitään Bob'ia. Neljänneksen yli. Ei mitään Bob'ia. Bob myöhästyi
täyteen kahdeksantoista minutia ja puolen. Scrooge istui ovi selki
selällään, että hän saisi nähdä hänen tulevan vesisäiliöön.

Bob oli ottanut hatun päästään, ennenkuin hän avasi oven, ja huivin
kaulastaan samaten. Hän oli tuolillansa silmänräpäyksessä, juoksuttaen
kynäänsä, niinkuin hän olisi koettanut saavuttaa yhdeksänlyöntiä.

"Halloo!" murisi Scrooge tavallisella äänellänsä sen mukaan, kuin
hän osasi matkia sitä. "Mitä sillä tarkoitatte, kun tulette tähän
päivän-aikaan?"

"Minä olen kovasti pahoillani", lausui Bob. "Minä olen myöhästynyt."

"Vai niin?" kertoi Scrooge. "Niin kai. Niin minäkin luulen. Tehkäät
hyvin ja tullaat tänne."

"Se tapahtuu vaan kerran vuoteensa, sir", lausui Bob puollustuksekseen,
kun hän ilmestyi vesi-säiliöstä. "Se ei saa tapahtua enään. Minä olin
eilen hiukan iloinen."

"No, minä aion kertoa teille jotakin, ystäväni", sanoi Scrooge. "Minä
en aio kärsiä tätä menoa enää. Ja sentähden", hän jatkoi, hypäten
tuoliltansa ja tokaisten Bob'ia liiviin, että tämä horjahti takaisin
vesi-säiliöön, "ja sentähden minä aion koroittaa teidän palkkaanne!"

Bob vapisi ja astui vähän likemmäksi linjaalia. Hän arveli hetken
aikaa, joko hän löisi Scrooge'n kumoon sillä, pitäisi kiinni hänestä ja
huutaisi ihmisiä pihalta tuomaan apua ja pakkotröijyä.

"Iloista joulua, Bob!" lausui Scrooge semmoisella vakavuudella, josta
ei voinut erehtyä, kun hän taputti Bob'ia selkään. "Iloisempaa joulua,
Bob, hyvä kumppanini, kuin minä olen antanut teille moneen vuoteen!
Minä aion koroittaa teidän palkkaanne ja koettaa auttaa teidän
rasitettua perhettänne, ja meidän täytyy keskustella teidän asioistanne
juuri tänä iltana höyryävän joulu-bishoffimaljan ääressä, Bob!
Lisätkäät puita pesään ja ostakaat toinen hiilikoppa, ennenkuin panette
pilkun toisen i:n päälle, Bob Cratchit!"

Scrooge oli parempi, kuin hänen sanansa. Hän teki nämät kaikki ja
äärettömän paljon lisäksi; ja Pikku Tim'ille, joka ei kuollut, oli hän
toinen isä. Scrooge'sta tuli niin hyvä ystävä, niin hyvä isäntä ja niin
hyvä mies, kuin hyvä vanha City koskaan tunsi, taikka mikään muu hyvä
vanha kaupunki, pääkaupunki tai pikku kaupunki, hyvässä vanhassa
mailmassa. Muutamat ihmiset nauroivat hänen muutostansa, mutta hän
antoi heidän nauraa ja huoli vähän heistä; sillä hän oli kylläksi
viisas tietämään, ettei mitään hyvää koskaan tapahtunut tämän maan
päällä, jota eivät muutamat ihmiset ensi aluksi täyttä kurkkua
nauraneet; ja tuntien, että senkaltaiset olivat sokeat jollakin lailla,
katsoi hän sitä aivan yhtä hyväksi, että he väänsivät kasvonsa nauruun,
kuin sairastaisivat tautiansa rumemmalla tavalla. Hänen oma sydämensä
nauroi; ja siinä oli yltäkyllin hänelle.

Hän ei pitänyt sen koommin yhteyttä henkien kanssa, vaan noudatti
elämässään alati täydellisen kohtuuden periaatetta; ja sitä hänestä
aina sanottiin, että hän, jos kukaan kuolevainen, tiesi, kuinka viettää
joulua hyvin. Kun vaan tätä todenteolla kävisi meistä, meistä kaikista,
sanominen! Ja siis, niinkuin Pikku Tim muistutti, Jumala siunatkoon
meitä jokaista!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Christmas carol. Finnish. - Joulun-aatto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.