Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: David Copperfield I - David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "David Copperfield I - David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



DAVID COPPERFIELD I

David Copperfield nuoremman elämäkertomus ja kokemukset


Kirj.

CHARLES DICKENS


Englannin kielestä suomentanut

Waldemar Churberg


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.



SISÄLLYS:

 1. Minä synnyn.
 2. Minä huomaan.
 3. Minulle tapahtuu muutos.
 4. Minä joudun epäsuosioon.
 5. Minä lähetetään pois kotoa.
 6. Tuttavieni luku laajenee.
 7. Ensimäinen lukukauteni Salem House'ssa.
 8. Lupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.
 9. Minä vietän muistettavan syntymäpäivän.
10. Minua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.
11. Minä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.
12. Koska en enemmän rakasta elämää omin päin, teen suuren päätöksen.
13. Seuraus päätöksestäni.
14. Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni.
15. Minä alan uudestaan.
16. Minä olen monessa kohden toinen poika.
17. Joku ilmaantuu.
18. Takaisinkatsaus.
19. Minä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin.
20. Steerforth'in koti.
21. Pikku Em'ly.
22. Muutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.
23. Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.
24. Ensimäinen ylellisyyteni.
25. Hyviä ja pahoja enkeleitä.
26. Minä joudun vankeuteen.
27. Tommy Traddles.
28. Mr. Micawber'in haasto-kinnas.
29. Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.
30. Eräs kato.
31. Eräs suurempi kato.



ENSIMÄINEN LUKU.

Minä synnyn.


Joudunko minä itse oman elämäni sankariksi, vai tuleeko joku muu tähän
paikkaan, sitä saavat nämät sivut osoittaa. Aloittaakseni
elämänkertomustani elämäni alusta, mainitsen, että synnyin (niinkuin
minulle on juteltu, ja niinkuin minä uskon) eräänä perjantaina kello
kaksitoista yöllä. Oli huomattu, että kello rupesi lyömään ja minä
rupesin huutamaan yht'aikaa.

Mitä syntymäpäivääni ja -hetkeeni koskee, ilmoitti imettäjä ja muutamat
muut viisaat naapurin-eukot, jotka olivat ahkerasti ajatelleet
kohtaloani monta kuukautta ennen, kuin meidän oli mikään mahdollisuus
silmästä silmään tutustua, ensiksi, että minä olin määrätty
onnettomaksi elämässäni, ja toiseksi, että olin oikeutettu näkemään
henkiä ja haamuja; jotka molemmat lahjat heidän luulonsa mukaan
välttämättömästi kuuluvat kaikille onnettomille lapsille, jotka
syntyvät perjantaisin aamu-yöstä, olivatpa kumpaa sukupuolta hyvänsä.

Minun ei tarvitse tässä puhua mitään ensimäisestä kohdasta, sillä
paremmin, kuin mikään muu, näyttää elämänkertomukseni, oliko ennustus
oikea vai väärä. Kysymyksen toisen puolen suhteen tahdon ainoastaan
muistuttaa, että, jollen sylilapsena nauttinut tätä perintöni osaa,
minä en ole vielä siihen käsiksi päässyt. Mutta minä en valita
ollenkaan, että tämä omaisuus on minulta pidätetty, ja jos se tällä
haavaa sattuisi olemaan jollakulla muulla, jääköön se hänelle vaan
minun puolestani.

Minä synnyin, onnenlakki päässä; lakki ilmoitettiin sanomalehdissä
myytäväksi halpaan hintaan, viiteentoista guineaan. Puuttuiko
meriväeltä siihen aikaan rahaa vai uskoa ja luottivatko enemmän
korkkivöihin, en tiedä; koko minun tietoni on se, ettei tehty,
kuin yksi tarjomus, ja senpä teki eräs lakimies, joka harjoitti
vekseli-kauppaa ja lupasi kaksi puntaa puhtaassa rahassa sekä lopun
sherryssä, mutta ei ottanut korkeampaan summaan vakuuttaaksensa itseään
hukkumisen vaarasta. Ilmoitus peruutettiin sen vuoksi täydellä
tappiolla -- sillä mitä sherryyn tulee, oli rakkaan äiti parkani sherry
siihen aikaan kaupaksi torilla -- ja kymmenen vuotta jälestäpäin
heitettiin onnenlakista arpaa alhaalla meidän paikkakunnassa;
osan-ottajia oli viisikymmentä ja hengeltä maksettiin puoli kruunua
sillä ehdolla, että voittaja tarjoisi viiden shillingin edestä. Minä
olin itse läsnä ja muistan, että minusta tuntui oikein ikävältä ja
häpeälliseltä, kun osa omasta itsestäni tällä tapaa pantiin menemään.
Onnenlakin voitti, muistaakseni, vanha lady,[1] jolla oli kori
käsivarrella ja joka sangen vastahakoisesti otti esiin määrätyt viisi
shillingiä, koko summa puolipennyissä ja puolikolmatta pennyä vailla --
tätä koetettiin turhaan äärettömän suurella ajankululla ja isolla
luvunlaskun haaskauksella saada häntä ymmärtämään. Se on tosi-asia,
jota kauan siellä päin katsoivat merkilliseksi, ettei hän koskaan
hukkunut, vaan kuoli voitonriemulla vuoteessansa toisella kymmenettä
ikävuodellansa. Minä olen kuullut, että hän viimeisiin saakka ennen
kaikkia ylpeili siitä, ettei hän ollut koskaan eläissänsä liikkunut
vesillä, paitsi jollakin sillalla, sekä että hän teetänsä juodessaan
(johon hän oli erittäin mieltynyt) loppuunsa asti lausui suuttumustansa
merimiehistä ja muista, jotka uskalsivat lähteä mailmaa "kiertelemään".
Suotta pyydettiin osoittaa hänelle, että muutamat hauskat kapineet,
ehkä teekin niihin luettuna, olivat saaneet alkunsa tästä moitittavasta
menetyksestä. Hän vastasi yhä pontevammin ja vaistomaisesti tietäen
moitteensa voiman: "pois kaikki kiertelemiset."

Etten itse nyt rupeisi "kiertelemään", palaan syntyyni.

Minä synnyin Blunderstone'ssa, Suffolk'issa, taikka "niillä tienoin",
niinkuin Skotlannissa sanotaan. Minä olin kalmannos. Isäni silmät
olivat ummistuneet tämän mailman valolta kuusi kuukautta ennen, kuin
minun silmäni aukenivat sille. Minusta tuntuu kummalliselta, myöskin
nyt, kun ajattelen, ettei hän koskaan nähnyt minua; mutta vielä
kummallisemmalta tuntuu se hämärä muisto, joka minulla on ensimäisestä
lapsellisesta yhteydestäni hänen valkoisen hautakivensä kanssa
kirkkomaalla, ja se sanomaton sääli, jota minun oli tapa tuntea siitä,
että se makasi yksinään ulkona mustassa yössä, samalla kuin pikkuinen
vierashuoneemme oli lämmin ja valoisa valkeasta ja kynttilöistä ja
asuntomme ovet -- tämä tuntui minusta välisti melkein julmalta --
olivat siltä teljetyt ja lukitut.

Eräs isäni täti ja siis minun iso-tätini, josta aion kohta puhua
enemmän, oli etevin henkilö suvussamme. Miss[2] Trotwood elikkä Miss
Betsey, joksi äiti raukkani aina nimitti häntä, kun hän sai kauhunsa
tämän pelottavan olennon suhteen sen verran kukistetuksi, että hän
ollenkaan mainitsi häntä (joka harvoin tapahtui), oli joutunut
naimisiin miehen kanssa, joka oli häntä itseä nuorempi ja hyvin kaunis,
paitsi siinä merkityksessä, jossa yksinkertaisessa sananlaskussa
kuuluu: "kaunis se, joka kauniisti menettelee" -- sillä kovasti
epäiltiin, että hän oli lyönyt Miss Betsey'tä, vieläpä kerta jonkun
kielletyn rahan-avun tähden ruvennut muutamiin pikaisiin, mutta selviin
hankkeisin, heittääksensä tätä ulos akkunasta toisesta kerroksesta.
Nämät kärsimättömän luonteen osoitukset saattivat Miss Betsey'n
maksamaan pois miehen ja toimittamaan eroa hänestä hyvällä. Mies lähti
Indiaan rahoinensa, ja siellä hän hurjanpäiväisen perhe-legendan mukaan
kerta nähtiin ratsastavan elefantin selässä babianin kanssa; mutta minä
luulen, että se varmaan oli joku babu[3] -- taikka begum.[4] Oli miten
oli, kymmenen vuotta myöhemmin saapui sanoma hänen kuolemastansa
Indiasta kotiin. Kuinka se tätiini vaikutti, ei kukaan tiedä, sillä
heti eron jälkeen otti hän tyttö-nimensä takaisin, osti vähäisen talon
jossakin kylässä merenrannikolla kaukana poissa, asettui siihen,
niinkuin naimaton, yhden palvelian kanssa ja kuului yhä jälestäpäin
elävän erinänsä muista jäykässä yksinäisyydessä.

Isäni oli ennen, niinkuin minä luulen, ollut hänen suosikkinsa;
mutta hän suuttui silmättömäksi isäni naimisesta, koska äitini oli
"vaksi-vauva". Hän ei ollut koskaan nähnyt äitiäni, mutta tiesi, ettei
tämä ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä. Isäni ja Miss Betsey eivät
milloinkaan enää tavanneet toisiansa. Isäni oli, naimisiin mennessään,
kahta vertaa vanhempi, kuin äitini, ja heikko ruumiinluonnoltaan. Hän
kuoli vuoden perästä ja, niinkuin olen sanonut, kuusi kuukautta ennen,
kuin minä synnyin mailmaan.

Tämmöinen oli asiain laita iltaa ennen tuota tapauksista rikasta ja
tärkeätä perjantaita, joksi minä, annettakoon _minulle_ anteeksi, sitä
nimitän. Minä en saata väittää, että olisin siihen aikaan tietänyt,
millä kannalla asiat olivat, taikka että minulla olisi ollut omien
aistieni todistukseen perustettu muisto siitä, mikä seuraa.

Äitini istui valkean edessä raukeana ja raskasmielisenä ja katseli
siihen kyyneltensä lomasta, kovasti huolissaan itsensä ja sen isättömän
pikkuisen vieraan tähden, jota jo muutamat profeetalliset nuppineulan
tusinat ylikerroksen piirongin-laatikossa toivottivat tervetulleeksi
semmoiseen mailmaan, joka ei ollenkaan pitänyt väliä hänen tulollaan;
äitini siis istui valkean edessä tuona selkeänä, tuulisena Maaliskuun
iltana aivan peloissaan ja alakuloisena ja suuresti epäillen, pääsisikö
hän hengissä siitä koetuksesta, joka odotti häntä, kun hän, silmiänsä
pyyhkien, katsahti vastapäiseen akkunaan ja näki oudon naisen tulevan
puutarhaa ylöspäin.

Jo toisella silmäyksellä tiesi äitini, että se oli Miss Betsey. Laskeva
aurinko paisti puutarhan aidan ylitse vieraan ladyn päälle, ja hän
astui portille niin tuimalla käynnillä ja tyvenellä katsannolla,
etteivät ne voineet olla kenenkään muun, kuin hänen.

Kun hän saapui rakennuksen luo, antoi hän toisen todistuksen siitä,
että se todella oli hän. Isäni oli usein maininnut, että hänen tätinsä
harvoin käytti itseänsä niinkuin tavallinen kristitty; eikä tämä
nytkään soittanut kelloa, vaan tuli ja katsoi sisään juuri tuosta
samasta akkunasta, painaen nenän-nippuansa niin lujasti lasiin, että
rakkaan äiti parkani oli tapa kertoa, kuinka se silmänräpäyksessä kävi
kokonaan litteäksi ja valkoiseksi.

Hän säpsäytti äitiäni niin, että minä aina olen ollut vakuutettu, jotta
saan syyttää Miss Betsey'tä siitä, että synnyin perjantaipäivänä.

Äitini oli hämmästyksissään nousnut tuoliltansa ja mennyt sen taa
nurkkaan. Katsellen verkalleen ja tarkasti ympäri huonetta, alkoi Miss
Betsey toiselta puolelta ja käänsi silmiänsä, ikäänkuin Saracenin pää
Schwarzwaldin kellossa, kunnes ne keksivät äitini. Silloin hän,
niinkuin muitten kuuliaisuuteen tottunut ainakin, rypisti otsaansa ja
viittasi äitiäni ovea avaamaan. Äitini meni.

"Mrs.[5] David Copperfield, _arvaan_ minä", sanoi Miss Betsey; äänen
koroitus ehkä tarkoittaen äitini murhevaatteita ja tilaa.

"Niin", vastasi äitini heikosti.

"Miss Trotwood", lausui vieras. "Te olette kuulleet hänestä, eikö
niin?"

Äitini vastasi, että hänellä oli ollut se ilo. Ja hänestä tuntui
ikävältä, ettei näyttänyt siltä, kuin tämä ilo hänessä olisi ollut
erittäin suuri.

"Tässä näette hänet", lausui Miss Betsey. Äitini notkisti päätänsä ja
pyysi häntä astumaan sisään.

He menivät vierashuoneesen, josta äitini oli lähtenyt, kosk'ei paras
huone käytävän toisella puolella ollut lämpiminä --- sitä ei oltu
lämmitetty isäni hautajaisista asti; -- ja kun he molemmat olivat
käyneet istumaan eikä Miss Betsey puhunut mitään, alkoi äitini, joka
turhaan koetti hillitä itseänsä, itkeä.

"Oi, hyi, hyi, hyi!" lausui Miss Betsey kiireesti. "Älkäät nyt siinä!
Noh, noh!"

Äitini ei kuitenkaan saanut oltua; niin hän itki, kunnes hän oli
itkenyt itkunsa loppuun asti.

"Riisukaat pois lakkinne, lapseni", sanoi Miss Betsey, "ja antakaat
minun nähdä teitä".

Äitini pelkäsi häntä liian paljon, että olisi kieltäynyt noudattamasta
tätä outoa käskyä, jos häntä haluttikaan. Sentähden hän teki niinkuin
hänelle sanottiin, teki sen niin vapisevilla käsillä, että hänen
hiuksensa (jotka olivat uhkeat ja kauniit) vierivät hänen kasvoillensa.

"Herranen aika!" huudahti Miss Betsey. "Lapsihan te vielä olettekin!"

Äitini oli epäilemättä näöltään tavattoman nuorekas ikänsä suhteen; hän
painoi alas päänsä, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa, vaivainen
raukka, ja sanoi nyyhkien, että hän todella pelkäsi olevansa vaan
lapsellinen leski ja tulevansa vaan lapselliseksi äidiksi, jos hän eli.
Tuosta oltiin hetken aikaa vaiti, jolloin äitini luuli tuntevansa, että
Miss Betsey kosketti hänen hiuksiansa, eikä suinkaan tylyllä kädellä;
mutta, katsellen häntä arassa toivossaan, näki hän, kuinka tämä lady
istui ja tuijotti valkeaan, vaatteen liepeet ylös nostettuna, kädet
ristissä toisella polvella ja jalat hiili-ristikolla.

"Miksi, Jumala siunatkoon", lausui Miss Betsey yhtäkkiä, "Rookery?"

"Tarkoitatteko taloa, Madam?" kysyi äitini.

"Miksi Rookery?"[6] sanoi Miss Betsey. "Cookery"[7] olisi ollut
soveliaampi, jos teillä kummallakaan olisi ollut mitään käytännöllistä
käsitystä elämästä".

"Mr.[8] Copperfield valitsi tämän nimen", vastasi äitini. "Kun hän osti
talon, oli hän mieltynyt siihen ajatukseen, että täällä löytyi
peltovareksia".

Iltatuuli synnytti juuri nyt semmoisen sohinan muutamissa korkeissa,
vanhoissa jalavissa puutarhan päässä, että kummankin, sekä äitini että
Miss Betsey'n, täytyi katsoa sinnepäin. Kun jalavat kumartuivat
toisiansa kohden, niinkuin jättiläiset, jotka kuiskailivat salaisuuksia
keskenänsä, vaan tämmöisen, lyhyen levon perästä kiihtyivät hirveästi
ja huiskuttivat hurjia käsivarsiansa, niinkuin heidän viimeiset
ilmoituksensa olisivat olleet liian pahat heidän omantunnon
rauhallensa, heiluivat muutamat hatarat, rikkinäiset, vanhat
peltovareksen-pesät, jotka painoivat puitten ylempiä oksia,
edestakaisin, niinkuin haaksihylyt myrskyisellä merellä.

"Missä linnut ovat?" kysyi Miss Betsey.

"Linnut?" Äitini oli ajatellut jotakin muuta.

"Peltovarekset -- mihin ne ovat joutuneet?" kysyi Miss Betsey.

"Ei niitä ole ollutkaan täällä siitä, kuin muutimme tänne", sanoi
äitini. "Me luulimme -- Mr. Copperfield luuli -- että tämä oli
melkoinen peltovaresten olopaikka; mutta pesät olivat kovin vanhat, ja
linnut ovat jo aikaa hylänneet ne."

"David Copperfield ilmeisesti!" lausui Miss Betsey. "David Copperfield
kiireestä kantapäähän! Kun nimittää talon Rookeryksi, vaikk'ei ole
ainoatakaan peltovaresta likiseuduilla, ja luottaa vaan siihen, että on
lintuja sen vuoksi, että näkee pesät!"

"Mr. Copperfield", vastasi äitini, "on kuollut, ja jos rohkenette puhua
pahaa hänestä minulle --"

Rakas äiti raukkani hankki, luullakseni, samaa päätä karata tätini
päälle ja lyödä häntä. Tämä olisi helposti kukistanut hänet yhdellä
kädellä, vaikka äitini olisi ollutkin paljon omaisempi semmoiseen
kahakkaan, kuin hän sinä iltana oli. Mutta asia päättyi siihen, että
äitini nousi tuoliltansa, istui alas taas hyvin hiljaisesti ja meni
tainnoksiin.

Kun hän pääsi taidollensa, taikka kun Miss Betsey oli toinnuttanut
hänet, kumpi lieneekään tapahtunut, näki hän jälkimäisen seisovan
akkunan luona. Hämärä oli tähän aikaan muuttumallansa pimeydeksi, ja
vaikka he epäselvästi näkivät toinen toisensa, eivät he olisi voineet
senkään vertaa nähdä ilman valkean avutta.

"No?" lausui Miss Betsey, palaten hänen tuolinsa luo, niinkuin hän
olisi vaan satunnaisesti katsellut näky-alaa; "ja milloin odotatte --"

"Minun värisyttää koko ruumistani", sopersi äitini. "Minä en tiedä,
mikä minua vaivaa. Minä kuolen varmaan!"

"Ei mar", sanoi Miss Betsey. "Juokaat vähäisen teetä".

"Voi minua, voi minua, luuletteko, että se tekisi minun hyvää?"
huudahti äitini avuttoman tavalla.

"Tietysti", lausui Miss Betsey. "Ei se ole muuta, kuin tyhjää luuloa.
Miksi tyttöänne nimitätte?"

"Minä en vielä tiedä, tuleeko siitä tyttö, Madam", vastasi äitini
viattomasti.

"Jumala siunatkoon lasta!" huudahti Miss Betsey, tietämättänsä lausuen
ylikerroksen laatikossa olevan neulatyynyn toista miete-lausetta, mutta
sovittaen sitä äitiini eikä minuun: "minä en tarkoita tuota. Minä
tarkoitan palvelustyttöänne".

"Peggottya", sanoi äitini.

"Peggotty!" toisti Miss Betsey hiukan suuttuneena. "Mielittekö väittää,
lapseni, että kukaan inhimillinen olento on mennyt mihinkään
kristittyyn kirkkoon ja kastattanut itsensä Peggotyksi?"

"Se on hänen suku-niinensä", vastasi äitini heikosti. "Mr. Copperfield
sanoi häntä siksi, koska hänellä oli sama ristimä-nimi, kuin minulla".

"Tänne, Peggotty!" huusi Miss Betsey, avaten vierashuoneen ovea.
"Teetä. Emäntänne ei voi oikein hyvin. Älkäät hidastelko".

Tämän käskyn annettuansa semmoisella täysivaltaisuudella, kuin hän
olisi ollut tunnustettu hallitsia talossa aivan siitä saakka, kuin se
oli mikään talo ollut, ja katsottuaan ulos, kohdatakseen hämmästynyttä
Peggottya, joka, oudon äänen kuullessaan, ilmestyi käytävässä, kynttilä
kädessä, sulki Miss Betsey oven jälleen ja kävi istumaan, niinkuin
ennen: jalat hiili-ristikolla, vaatteen liepeet ylös nostettuna ja
kädet ristissä toisella polvella.

"Te arvelitte, että siitä tulisi tyttö", lausui Miss Betsey. "Minä en
epäile ollenkaan, että siitä tulee tyttö. Minua aavistaa, että se
varmaan on tyttö. Nyt, lapseni, siitä hetkestä saakka, kuin tämä tyttö
syntyy --"

"Ehkä poika", rohkeni äitini keskeyttää.

"Minä sanon teille, että minua aavistaa, että se varmaan on tyttö",
vastasi Miss Betsey. "Älkäät puhuko mitään vastaan. Siitä hetkestä
saakka, kuin tämä tyttö syntyy, lapseni, aion minä ruveta hänen
ystäväkseen. Minä aion ruveta hänen risti-äidikseen, ja minä pyydän,
että nimitätte hänet Betsey Trotwood Copperfieldiksi. _Tämän_ Betsey
Trotwoodin elämässä ei saa olla mitään erehdyksiä. _Hänen_, tyttö
rukan, tunteittensa suhteen ei saa laskea mitään leikkiä. Häntä täytyy
kasvattaa hyvin ja varjella hyvin, ettei hän pane mitään turhaa
luottamusta mihinkään, joka ei ansaitse sitä. Minun tulee ottaa tämä
_minun_ huolekseni".

Jokaiseen eri lauseesen heitähytti Miss Betsey päätänsä, niinkuin hänen
omat vanhat kärsimänsä vääryydet olisivat kuohuneet hänessä ja hän
ankaran ponnistuksen kautta olisi pidättänyt suorempaa viittausta
niihin. Niin ainakin äitini luuli, kun hän katseli häntä valkean
himmeässä hohdossa, vaikka hän liian paljon pelkäsi Miss Betsey'tä, oli
liian levoton itse puolestansa ja liian alakuloinen ja hämmentynyt
eroittaaksensa mitään oikein selvästi taikka tietääksensä, mitä sanoa.

"Ja oliko David hyvä teitä kohtaan, lapseni?" kysyi Miss Betsey, kun
hän oli ollut ääneti vähän aikaa, ja hänen päänsä liikunnot olivat
lakanneet. "Elittekö sovussa yhdessä?"

"Me olimme aivan onnelliset", vastasi äitini. "Mr. Copperfield oli vaan
liian hyvä minua kohtaan".

"No, hän teki kai teidät varsin hennoksi?" jatkoi Miss Betsey.

"Siihen katsoen, että minun täytyi jäädä tänne aivan yksin ja turvata
jälleen ainoastaan itseeni tässä kovassa mailmassa, kyllä, minä
pelkään, että hän todella teki niin", nyyhkytti äitini.

"Hyvä! Älkäät itkekö!" sanoi Miss Betsey. "Te ette sopineet toinen
toisellenne, lapseni -- jos muutoin kaksi ihmistä milloinkaan _voi_
sopia toisillensa -- ja sentähden minä tein tuon kysymyksen. Te olitte
orpo, eikö niin?"

"Niin"

"Ja koti-opettajatar?"

"Minä olin pikku lasten holhojana eräässä perheessä, jossa Mr.
Copperfield usein kävi. Mr. Copperfield oli erittäin ystävällinen
minulle, näytti huolivan paljon minusta, oli hyvin kohtelias minulle ja
viimein kosi minua. Ja minä suostuin. Ja niin me menimme naimisiin",
lausui äitini yksinkertaisesti.

"Vai niin! lapsi raukka!" arveli Miss Betsey, yhä tuijottaen valkeaan.
"Osaatteko mitään?"

"Antakaat anteeksi, Madam", sammalsi äitini.

"Hoitaa taloutta, esimerkiksi?" sanoi Miss Betsey.

"Ei suuresti, varon minä", vastasi äitini. "Ei siinä määrässä, kuin
soisin. Mutta Mr. Copperfield koetti opettaa minua --"

"Paljonko hän itse siitä tiesi!" lausui Miss Betsey itsekseen.

"Ja minä luulen, että olisin edistynyt, sillä minä olin hyvin harras
oppimaan ja hän hyvin kärsivällinen opettamaan, jollei kovaksi onneksi
hänen kuolemansa" -- tähän äitini sortui taas eikä voinut jatkaa.

"Hyvä, hyvä!" sanoi Miss Betsey.

"Minä pidin säännöllisesti taloudenkirjaa ja suoritin laskuni joka ilta
Mr. Copperfieldin kanssa", huudahti äitini, joutuen uudestaan surun
voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.

"Hyvä, hyvä!" lausui Miss Betsey. "Älkäät itkekö enää".

"Eikä meillä ollut yhtään sanan harkkaa näitten tähden, paitsi kun
Mr. Copperfield muistutti, että kolmoseni ja viitoseni olivat liian
paljon toistensa näköiset, taikka että minä panin kiehkuraisia häntiä
seitsen- ja yhdeksänmerkkeihini", lisäsi äitini, joutuen uudestaan
surun voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.

"Te vahingoitatte itseänne", sanoi Miss Betsey, "ja te tiedätte, ettei
se ole hyvä teille eikä ristityttärelleni. No! Älkäät nyt tuossa!"

Tämä syy vaikutti hiukan, että äitini tyyntyi, mutta hänen enentyvä
pahoinvointinsa ehkä vielä enemmän. Nyt syntyvä vaiti-olo keskeytyi
vaan, kun Miss Betsey välisti äännähti: "hm!" istuessansa jalat
hiiliristikolla.

"David oli tietääkseni rahoillaan ostanut itsellensä elatuskoron",
lausui hän tuokion perästä. "Mitä hän teki teidän hyväksenne?"

"Mr. Copperfield", sanoi äitini vähän vastahakoisesti, "oli kyllä
ajattelevainen ja hyvä määräämään, että osa siitä tulisi minulle".

"Paljonko?" kysyi Miss Betsey.

"Sataviisi puntaa vuoteensa", vastasi äitini.

"Onpa sitä siinäkin", sanoi tätini.

Sana oli sovelias tälle hetkelle. Äitini oli niin paljon huonompi, että
Peggotty, joka tuli sisään tee-pöydän ja kynttiläin kanssa ja yhdellä
silmäyksellä näki, kuinka kipeä hän oli -- jonka Miss Betsey ehkä olisi
nähnyt varemmin, jos olisi ollut kylläksi valoa -- talutti hänet
kiireesti ylikerrokseen hänen omaan huoneesensa ja heti lähetti Ham
Peggotyn, veljensä pojan, joka äitini tietämättä oli muutamia päiviä
ollut kätkössä talossa erityisen sanansaattajan virkaa varten, jos hätä
tulisi, noutamaan kätilöintä ja lääkäriä.

Nämät liitto-vallat kummastuivat jotenkin, kun vähäistä perästyksin
saapuivat paikalle ja näkivät tuntemattoman, juhlalliselta näyttävän
naisen istuvan, hattu sidottuna vasempaan käsivarteen, valkean edessä
ja täyttävän korviansa juvelikaupan pumpuleilla. Kun ei Peggotty
tietänyt hänestä mitään eikä liioin äitini puhunut hänestä mitään, oli
hän ikäänkuin arvoitus vierashuoneessa; eikä se asia, että hänellä oli
aitallinen juvelikaupan pumpuleita plakkarissansa ja että hän tuolla
tapaa pisteli tätä tavaraa korviinsa, vähentänyt hänen läsnä-olonsa
juhlallisuutta.

Kun lääkäri oli käynyt ylikerroksessa ja tullut alas jälleen sekä
joutunut, luullakseni, siihen vakuutukseen, että oli mahdollista, jotta
tämä tuntematon lady ja hän saisivat istua silmätysten muutamia
tunteja, pani hän parastansa, ollaksensa kohteliaana ja seurallisena.
Hän oli sukupuolensa lempeimpiä olentoja ja mitä suopein pikku mies.
Hän puikelsi, kylki edellä, sisään ja ulos huoneesta, ottaaksensa niin
vähän tilaa, kuin mahdollista. Hän käveli niin hiljaa, kuin haamu
Hamletissa, ja vielä hitaammin. Hän piti päätänsä kallella, osittain
häveliäästi halventaaksensa itseään, osittain nöyrästi lepyttääksensä
muita. Siinä ei ole paljon, jos sanoo, ettei hän lausunut kovaa sanaa
koirillekaan. Hän ei olisi pystynyt lausumaan kovaa sanaa hullullekaan
koiralle. Hän olisi ehkä antanut sille lauhkean sanan taikka puolen
taikka vaan katkelman; sillä hän puhui yhtä hitaasti, kuin hän käveli;
mutta hän ei olisi ollut tyly sille eikä hän olisi ollut pikainen sille
mistäkään syystä mailmassa.

Katsellen leppeästi tätiäni, pää kallellansa ja hiukan kumartaen häntä,
sanoi Mr. Chillip, tarkoittaen juvelikaupan pumpuleita, samalla kuin
hän vähän koski vasempaan korvaansa:

"Joku paikallinen särky, Madam?"

"Kuinka!" vastasi tätini, vetäen pumpulit pois toisesta korvasta,
niinkuin tulpan.

Mr. Chillip pelästyi niin hänen kiivaudestaan -- kuten hän jälestäpäin
kertoi äidilleni -- että oli erä, ettei hän kokonaan joutunut hämille.
Mutta hän toisti hyvänsävyisesti:

"Joku paikallinen särky, Madam?"

"Joutavia!" vastasi tätini ja tulppasi itsensä jälleen yhdellä
sivauksella.

Mr. Chillip ei saattanut tämän jälkeen tehdä muuta, kuin istua ja
tirkistellä häntä, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ylikerrokseen. Jonkun neljänneksen
tuntia poissa oltuaan palasi hän.

"No?" sanoi tätini, ottaen pumpulit pois siitä korvasta, joka oli
likinnä Mr. Chillip'iä.

"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".

"Oih!" sanoi tätini, ikäänkuin lyyritellen tätä ylenkatseellista
huudahus-sanaa. Ja tulppasi itsensä niinkuin ennen.

Todella -- todella -- niinkuin Mr. Chillip jutteli äidilleni, hän
melkein pani mielensä pahaksi; melkein pani mielensä pahaksi,
ammattinsa kannalta vaan. Mutta kuitenkin hän istui ja katseli tätiäni
lähes kaksi tuntia, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ulos. Toisen pois-olon perästä palasi
hän jälleen.

"No?" sanoi tätini, ottaen taas pumpulit pois samanpuolisesta korvasta.

"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".

"Äih!" lausui tätini semmoisella murinalla, että Mr. Chillip suorastaan
ei voinut kestää sitä. Se oli todella omainen lannistamaan hänen
rohkeuttansa, kertoi hän jälestäpäin. Hän meni mieluisammin istumaan
portaille kovaan uhoon ja pimeään, siksi kuin häntä uudestaan
kutsuttiin.

Ham Peggotty, joka kävi julkisessa koulussa ja oli koko mainio
katkismuksessa ja jota sentähden sopii katsoa luotettavaksi
todistajaksi, kertoi seuraavana päivänä, että, kun hän tuntia myöhemmin
sattumalta kurkisteli sisään vierashuoneesen, Miss Betsey, joka silloin
astuskeli levotonna edestakaisin, kohta huomasi hänet ja syöksi hänen
kimppuunsa, ennenkuin hän ehti paeta; -- että tuon tuostakin ylhäältä
kuului jalankopinaa ja ääniä, joita eivät pumpulit pidättäneet, siitä
päättäen, että lady ilmeisesti iski häneen, niinkuin uhriin, johon sopi
purkaa liika-kiihtymyksensä, kun äänet olivat lujimmillaan; -- että
lady, joka lakkaamatta kuljetti häntä edestakaisin kauluksesta
(niinkuin hän olisi nielaissut liian paljon opiumia) semmoisina hetkinä
ravisteli häntä, pörrötti hänen tukkaansa, rypisti hänen paitaansa,
tukki hänen korvansa, niinkuin olisi luullut niitä omiksi korviksensa,
sekä muulla lailla repi ja rääkkäsi häntä. Tätä todisti osaksi hänen
tätinsä, joka näki hänet kello puoli yksi kohta, kuin poika oli päässyt
ladyn käsistä, ja vakuutti, että hän silloin oli yhtä punainen, kuin
minä.

Lempeä Mr. Chillip ei voinut mitenkään pitää vihaa tämmöiseen aikaan,
jos milloinkaan. Hän puikelsi, kylki edellä, vierashuoneesen niin pian,
kuin hän oli vapaa toimestansa, ja sanoi tädilleni lienteimmällä
tavallansa:

"No, Madam, minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille".

"Mihin?" kysyi tätini tuikeasti.

Mr. Chillip hämmästyi taas tätini erittäin ankarasta käytöksestä, jonka
vuoksi hän kumarsi häntä vähän ja hymyili hänelle, lepyttääksensä
häntä.

"Jumala armahtakoon tätä miestä, mitä hän tekee!" huusi tätini
maltittomasti. "Eikö hän osaa puhua?"

"Rauhoittukaat, rakas Madam", sanoi Mr. Chillip hienoimmilla
sävelillänsä. "Nyt ei ole enää mitään syytä levottomuuteen, Madam.
Rauhoittukaat".

Jälestäpäin katsottiin melkein ihmeeksi, ettei tätini pudistanut Mr.
Chillip'iä hyvänpäiväiseksi, vieläpä pudistanut ulos hänestä, mitä
hänellä oli sanottavaa. Hän vaan pudisti omaa päätänsä tälle, mutta
semmoisella tavalla, joka vapisutti toista.

"Niin, Madam", jatkoi Mr. Chillip heti, kuin hän oli rohkaissut
mieltänsä, "minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille. Kaikki
on nyt ohitse, Madam, ja kaikki on käynyt hyvin".

Niinä viitenä minutina taikka sen vaiheella, joita Mr. Chillip käytti
tämän puheen pitämiseen, silmäili tätini häntä tarkasti.

"Kuinka hänen laitansa on?" sanoi tätini, laskien käsivartensa ristiin,
vaikka hattu vielä oli sidottu niihin toiseen.

"Hyvin, Madam, kyllä hän pian kokonaan toipuu, luulen minä", vastasi
Mr. Chillip. "Toipuu niin, kuin sopii toivoa nuoresta äidistä
tämmöisissä surullisissa perhe-oloissa. Ei mikään estä teitä kohta
menemästä hänen luoksensa, Madam. Se ehkä tekee hänen hyvää".

"Entä tyttö? Kuinka tyttö voi?" kysyi tätini tuimasti.

Mr. Chillip kallisti päätänsä hiukan enemmän ja katseli tätiäni,
niinkuin sievä lintu.

"Tyttö", lausui tätini. "Kuinka hän voi?"

"Madam", vastasi Mr. Chillip, "minä luulin teidän tietävän. Se on
poika".

Tätini ei virkkanut sanaakaan, vaan tarttui hattuunsa nauhoista,
niinkuin se olisi ollut linko, tähtäsi lyödäksensä sillä Mr. Chillip'iä
päähän, pani sen sitten omaan päähänsä vinoon, astui ulos eikä palannut
koskaan. Hän katosi, niinkuin tyytymätön haltiatar taikka niinkuin joku
niistä yliluonnollisista olennoista, joita minun yleisesti luultiin
olevan oikeutetun näkemään; eikä palannut milloinkaan enää.

Ei. Minä makasin kopassani ja äitini makasi vuoteessansa; mutta Betsey
Trotwood Copperfield oli ijäti unien ja varjojen maassa, niillä
kauheilla seuduilla, josta minä aivan nykyisin olin matkustanut; ja
valo meidän huoneemme akkunasta loisti ulos kaikkien semmoisten
matkustajien maalliselle rajalle ja sille kummulle, jossa säilyi sen
tuhka ja tomu, ilman jota minä en olisi koskaan ollut.



TOINEN LUKU.

Minä huomaan.


Ensimäiset esineet, jotka saavat selvän muodon edessäni, kun katson
kauas taaksepäin lapsuuteni tyhjyyteen, ovat äitini kauniilla
hiuksillaan ja nuorekkaalla vartalollaan ja Peggotty, jolla ei ollut
mitään vartaloa ollenkaan, vaan silmät, niin mustat, että ne näyttivät
pimittävän koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ja posket ja
käsivarret, niin lujat ja punaiset, että minua kummastutti, etteivät
linnut nokkineet häntä omenain sijasta.

Minä luulen, että voin muistaa, kuinka nämät molemmat ovat vähän matkan
päässä toisistansa, näyttäen vähemmältä silmissäni sen kautta, että he
kumartuvat alas taikka ovat polvillansa lattialla, ja kuinka minä itse
kävelen horjuvilla askelilla toisen luota toisen luo. Minulla on joku
hämärä tunto, jota en saata eroittaa todellisesta muistosta, että minun
oli tapa koskea Peggotyn etusormeen, kun hän ojensi sitä minulle,
ja että se oli käynyt karkeaksi ompelemisesta, niinkuin vähäinen
muskotti-riivin.

Kenties vaan kuvailen tätä mielessäni, vaikka kyllä luulen, että meidän
useimpien muisti ulottuu taa'emmaksi, kuin moni meistä arvaa; samoin
kuin luulen, että huomionkyky useissa ihan vähissä lapsissa on ihmeen
säntillinen ja tarkka. Minä luulen myöskin, että sopii suuremmalla
syyllä sanoa, että enimmät aika ihmiset, jotka ovat merkilliset tässä
suhteessa, eivät ole kadottaneet tätä kykyä, kuin että he ovat
saavuttaneet sen; sitä pikemmin, koska minä tavallisesti huomaan, että
semmoisissa ihmisissä asuu jonkunlainen tuoreus ja lempeys sekä
taipumus tyytyväisyyteen ja iloisuuteen, joka on sekin perintö, jonka
ovat lapsuudestansa säilyttäneet.

Minusta ehkä tuntuisi, kuin "kiertelisin", kun pysähdyn sanomaan tätä,
jollei se saattaisi minua muistuttamaan, että minä perustan näitä
päätöksiä osaksi omaan kokemukseeni itsestäni; ja jos jostakin, jota
panen tähän kertomukseen, näyttäisi siltä, kuin minulla lapsena olisi
ollut tarkka huomion-kyky, taikka kuin minulla nyt miehenä olisi virkeä
muisto lapsuudestani, niin sanon suorastaan, että omistan itselleni
molemmat nämät avut.

Kun katson taaksepäin, niinkuin jo sanoin, lapsuuteni tyhjyyteen, ovat
ensimäiset esineet, jotka muistan eriäviksi yleisestä epäselvyydestä,
äitini ja Peggotty. Mitä muuta minä muistan? Katsokaamme.

Tuossa ilmestyy pilvestä asuntomme -- ei uutena minulle, vaan aivan
tuttuna aikaisimmassa muistissani. Alikerroksessa on Peggotyn kyökin,
josta pääsee takapihalle; keskellä tätä on paalun päässä kyhkyislakka
ilman mitään kyhkyisiä ja yhdessä nurkassa iso koirankoppi ilman mitään
koiraa; joukko kanoja, jotka minusta näyttävät kauhean isoilta,
käyskelevät sinne tänne uhkaavalla ja äkäisellä tavalla. Tuossa on
kukko, joka lentää patsaan päähän kiekumaan ja näyttää erittäin
tarkkaavan minua, kun katselen häntä kyökin akkunasta. Hän saattaa
minut vapisemaan, hän on niin julma. Hanhista tuolla ulkopuolella
sivuporttia, jotka tulevat vaaputellen ja kurottaen pitkiä kaulojansa
minun perästäni, kun astun sitä tietä, näen öisin unta: niinkuin
ihminen, jota pedot ympäröitsevät, näkee unta leijonista.

Tässä on pitkä käytävä -- kuinka äärettömän avara se minusta on! --
joka johdattaa Peggotyn kyökistä etupuolen ovelle. Siitä aukenee pimeä
varahuone, ja tämä on paikka, jonka ohitse iltaisin tulee juosta; sillä
minä en tiedä, mitä lienee noitten tynnyrien, ruukkujen ja vanhojen
teelaatikkojen välissä, kun ei siellä ole ketään himmeästi palavan
kynttilän kanssa ja lasko ovesta ummehtunutta ilmaa, jossa on sekaisin
saipuan, pickles'in, pippurin, kynttiläin ja kahvin hajua. Lisäksi on
täällä nuot molemmat vierashuoneet: se vierashuone, jossa istumme
iltaisin, äitini, minä ja Peggotty -- sillä Peggotty on kokonaan meidän
kumppanimme, kun hänen askareensa ovat tehdyt ja me olemme itseksemme
-- ja paras vierashuone, jossa istumme sunnuntaisin; isosti kyllä,
mutta ei niin mukavasti. Minusta on jotakin surullista ilmassa tuossa
huoneessa, sillä Peggotty on kertonut minulle -- minä en tiedä milloin,
mutta ilmeisesti kauan aikaa sitten -- isäni hautajaisista ja
saattoseurasta, jolla oli mustat vaipat yllänsä. Eräänä pyhä-iltana
äitini siinä lukee Peggotylle ja minulle, kuinka Lazarus herätettiin
kuolleista. Ja minä olen niin peloissani, että heidän täytyy
jälestäpäin ottaa minut vuoteestani ja makuuhuoneen akkunasta näyttää
minulle hiljainen kirkkotarha, jossa kuolleet kaikki makaavat rauhassa
haudoissansa juhlallisen kuun valossa.

Tietääkseni ei löydy missään mitään puoleksikaan niin viheriätä, kuin
tämän kirkkotarhan ruoho; ei mitään puoleksikaan niin varjokasta, kuin
sen puut; ei mitään puoleksikaan niin levollista, kuin sen hautakivet.
Lampaat käyvät laitumella siellä, kun minä varhain aamuisin nousen
polvilleni vähäisessä vuoteessani kammiossa sisäpuolella äitini
huonetta, katsellakseni sitä; ja minä näen punaisen valon paistavan
aurinko-kellolle ja ajattelen itsekseni: "olisi hauska tietää, onko
aurinko-kello iloinen, kun se taas voi sanoa, mikä aika on?"

Tuossa on meidän penkkimme kirkossa. Kuinka korkea-selkäinen penkki!
Lähellä sitä on akkuna, josta sopii nähdä talomme ja josta Peggotty
monta kertaa jumalanpalveluksen aikana näkee sen, sillä hän tahtoo
vakuuttaa itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ettei sitä ryöstetä
taikka ettei se ole tulessa. Mutta vaikka Peggotyn silmä haihattelee,
paheksii hän suuresti, jos minun silmäni haihattelevat, ja rypistää
otsaansa minulle, kun seison istuimellani, että minä katselisin pappia.
Mutta minä en jaksa aina katsella häntä -- minä tunnen hänet ilman
tuota valkoista vaatetta ja pelkään, että hän kummastelisi, miksi minä
näin ällistelen, ja ehkä keskeyttäisi saarnan, kysyäksensä -- ja mitä
minä tuossa teen? Kauheata on haukotella, mutta minun täytyy tehdä
jotakin. Minä katselen äitiäni, mutta _hän_ ei ole näkevinänsä minua.
Minä katselen yhtä poikaa käytävällä, vaan _hän_ irvistelee minulle.
Minä katselen päivänpaistetta, kun se tulvaa sisään avoimesta ovesta
eteishuoneen kautta, ja siinä minä näen eksyneen lampaan -- minä en
tarkoita mitään syntistä ihmistä, vaan oikeata lammasta -- joka
puoleksi päättää tulla sisään kirkkoon. Minä tunnen, että, jos katselen
sitä kauemmin, viehättyisin sanomaan jotakin ääneen; ja mihin minä
silloin joutuisin! Minä katselen muistotauluja seinällä ja koetan
ajatella Mr. Bodgers vainajaa, joka kuului tähän pitäjään, ja mitä
tunteita Mrs. Bodgers'illa lienee ollut, kun Mr. Bodgers kauan aikaa
sairasti eikä lääkäreistä ollut mitään apua. Minua haluttaa tietää,
noutivatko Mr. Chillip'iä ja eikö hänkään saanut mitään aikaan, sekä,
jos niin oli laita, miltä hänestä tuntuu, kun häntä muistutetaan siitä
kerta viikkoonsa. Minä käännän silmäni Mr. Chillip'istä ja hänen
sunnuntaihuvistaan saarnastuolia kohden ja ajattelen, mikä oivallinen
leikkipaikka se olisi ja mikä linna siitä tulisi, kun toinen poika
ryntäisi astuimia ylös, ahdistaaksensa sitä, ja saisi samettityynyn
ripsuineen viskatuksi vasten päätänsä. Aikaa myöden silmäni vähitellen
ummistavat; ja sen sijaan, että olen kuulevinani papin veisaavan
pitkäveteistä virttä lämpimässä, en minä kuule mitään, siksi kuin
kolinalla putoon istuimeltani ja Peggotty korjaa minut pois enemmän
kuolleena, kuin elävänä.

Ja nyt näen talomme ulkopuolen. Makuuhuoneen ristikolla varustetut
akkunat ovat auki, että hyvältä hajuava ilma pääsee sisään. Repaleiset,
vanhat peltovareksen pesät roikkuvat yhä jalavissa puutarhan päässä
rakennuksen edustalla. Nyt olen takamaisessa puutarhassa toisella
puolella tuota pihaa, jossa tyhjä kyhkyislakka ja koirankoppi ovat --
oikea perhosten tyyssija, minun muistaakseni varustettu korkealla
aidalla, portilla ja esilukolla; jossa hedelmät riippuvat rypäleittäin
kypsempinä ja mehukkaampina, kuin mitä on sittemmin koskaan nähty
missään muussa puutarhassa, ja jossa äitini poimii muutamia koriin,
sillä välin kuin minä seison vieressä, salaa pistellen suuhuni
karvikoita ja koettaen näyttää viattomalta. Kova tuuli nousee, ja kesä
on samalla mennyt. Me leikittelemme paraikaa talvi-hämärässä, tanssien
ympäri vierashuonetta. Kun äitini on hengästynyt ja levähtää
nojatuolissa, katselen minä, kuinka hän käärii vaaleita kiehkuroitaan
sormiensa ympärille ja silittää liiviänsä, eikä kukaan tiedä paremmin,
kuin minä, että hän on mielissään siitä, että hän näyttää niin
kauniilta, ja ylpeä siitä, että hän on niin sievä.

Tämä on kaikkein aikaisimpia muistojani. Tämä ja joku tunto, että me
molemmat vähän pelkäsimme Peggottya ja noudatimme useimmissa asioissa
hänen tahtoansa, olivat ensimäisiä päätelmiä -- jos niitä siksi sopii
sanoa -- joita minä johdatin siitä, mitä näin.

Peggotty ja minä istuimme eräänä iltana yksinämme vierashuoneen valkean
vieressä. Minä olin lukenut Peggotylle krokotiileistä. Minä olin
varmaan lukenut erittäin selvästi taikka tuo hyvänen oli tarkasti
kuunnellut, sillä minä muistan, että, kun olin päättänyt, hänellä oli
himmeä käsitys, että krokotiilit olivat jonkunlaisia ruoka-kasveja.
Minä olin väsynyt lukemisesta ja unesta nääntymälläni; mutta koska
olin juhlalliseksi huvikseni saanut luvan valvoa, siksi kuin äitini
palaisi kotiin naapurista iltaa viettämästä, olisin minä (tietysti)
mieluisammin kuollut vartiollani, kuin mennyt levolle. Minua nukutti jo
siinä määrässä, että Peggotty näytti paisuvan ja käyvä sanomattoman
isoksi. Minä pidin auki silmäluomiani molemmilla etusormillani ja
katselin kiinteästi häntä, kun hän istui työnsä ääressä; sitä
vähäistä vahakynttilän palasta, jota hän käytti lankaansa varten --
kuinka vanhalta se näytti ryttyisenä joka taholta! -- sitä
pikkuista, olkikattoista huonetta, jossa kyynärämitta asui; hänen
ompelu-rasiaansa, jonka juoksukanteen Saint Paul'in kirkko oli maalattu
(kupu neilikanväriseksi); messinkistä sormistinta hänen sormessaan;
häntä itseä, joka minun silmissäni oli aivan viehättävä. Minua raukaisi
niin, jotta tunsin, että, jos hetkeksi vaan herkeisin katselemasta
jotakin, minä olisin hukassa.

"Peggotty", sanon minä yhtäkkiä, "oletko sinä koskaan ollut
naimisissa?"

"Hyvä Jumala, Master[9] Davy", vastasi Peggotty. "Mistä naiminen on
joukahtanut teidän päähänne?"

Hän vastasi semmoisella hykähdyksellä, että se herätti minut kokonaan.
Ja sitten hän pysähtyi työssänsä ja katseli minua, neula vedettynä niin
pitkälle, kuin lanka ulottui.

"Mutta etkö milloinkaan ole ollut naimisissa, Peggotty?" sanon minä.
"Sinä olet hyvin kaunis nainen, eikö niin?"

Tosin oli minusta hänen ja äitini kauneus eri laatua, mutta toiseen
kauneudenkuntaan lukien arvelin Peggottya täydelliseksi esikuvaksi.
Parhaassa vierashuoneessa löytyi punainen samettipalli, johon äitini
oli maalannut kukkakimpun. Tämän pallin pohjaväri ja Peggotyn iho
näyttivät minusta olevan samanlainen. Palli oli sileä, ja Peggotty
karkea, mutta se ei haitannut mitään.

"Minäkö kaunis, Davy!" lausui Peggotty. "Ei suinkaan, lapseni! Mutta
mistä naiminen joukahti teidän päähänne?"

"Minä en tiedä! -- Ethän sinä saa mennä kuin yhdelle miehelle
kertaansa, vai kuinka, Peggotty?"

"Ei millään muotoa", sanoo Peggotty hyvin kerkeästi ja päättäväisesti.

"Mutta jos menet miehelle ja tämä kuolee, silloin saat mennä toiselle
miehelle, eikö niin, Peggotty?"

"_Saan_ kyllä", lausuu Peggotty, "jos haluttaa, rakkaani. Se on kunkin
mieltä myöden".

"Mutta mikä sinun mielesi on, Peggotty?" lausuin minä.

Minä kysyin häneltä ja katselin häntä uteliaasti, koska hän katseli
niin uteliaasti minua.

"Minun mieleni on", vastasi Peggotty, vähän epäiltyään ja siirtäen
silmänsä pois minusta, samalla kuin hän ryhtyi työhönsä jälleen, "etten
minä koskaan ole ollut naimisissa, Master Davy, enkä odota niihin
joutuvani. Siinä kaikki, mitä minä tästä asiasta tiedän".

"Ethän sinä ole suuttunut, toivon minä, Peggotty, oletko?" kysyin minä,
kun olin pysynyt tuokion alallani.

Minä todella luulin, että hän oli: hän oli vastannut minua niin
lyhyesti; mutta minä erehdyin kokonaan, sillä hän pani pois
neulomuksensa (joka oli hänen oma sukkansa) ja avaten syliänsä painoi
minun kiharaisen pääni siihen ja pusersi sitä aika lailla. Minä tiedän,
että se oli aika puserrus, sillä sen vuoksi, että hän oli kovin lihava,
meni aina, kun hän vaan puettuna vähänkin ponnisti voimiansa, joku
nappi irti takaa hänen hameestansa. Ja minä muistan, että kaksi lensi
toiselle puolelle vierashuonetta, sillä aikaa kuin hän halaili minua.

"Antakaat minun nyt kuulla vähän enemmän korkotilleistä", sanoi
Peggotty, joka ei vielä oikein osannut niitten nimeä, "sillä minä en
ole kuullut puoltakaan niistä vielä".

Minä en voinut kokonaan ymmärtää, miksi Peggotty näytti niin
kummalliselta taikka miksi hän oli niin valmis puuttumaan jälleen
krokotiileihin. Kuitenkin me palasimme näihin hirviöihin uudella
valppaudella minun puolestani; ja me jätimme heidän munansa hiekkaan
auringon haudottavaksi; ja me juoksimme heitä pakoon ja vältimme
heitä sillä, että alinomaa käännyimme, jota he eivät kömpelön
ruumiinrakennuksensa vuoksi voineet niin nopeasti tehdä; ja me astuimme
veteen heidän peräänsä, niinkuin maanasukkaat, ja pistimme teräviä
puukeihäitä heidän kurkkuunsa; lyhyeltä puhuen, me suoritimme koko
krokotiilikujanjuoksun. Minä ainakin; mutta minä en ollut oikein varma
Peggotyn suhteen, joka koko ajan mietteissänsä sohi neulallansa
kasvojaan ja käsivarsiaan eri paikoista.

Me olimme päässeet krokotiileistä ja ryhdyimme alligatoreihin, kun
puutarhan-kello soi. Nyt menimme ulos portille; ja siinä oli äitini,
näyttäen mielestäni tavattoman kauniilta, ja hänen kanssansa eräs
gentlemani, jolla oli komea, musta tukka sekä poskiparta, ja joka oli
viime pyhänä saattanut meitä kotiin kirkosta.

Kun äitini kumartui alas kynnystä kohden, syleilläksensä ja
suudellaksensa minua, sanoi gentlemani, että minä olin pikkuinen
toveri, jolla oli suuremmat etu-oikeudet, kuin ruhtinaalla -- taikka
jotakin senlaista; sillä myöhempi ymmärrykseni, minä huomaan sen, tulee
tässä avukseni.

"Mitä se tarkoittaa?" kysyin minä häneltä äitini olkapään yli.

Hän taputti minua pääni päällä; mutta tavalla taikka toisella minä en
pitänyt hänestä eikä hänen syvästä äänestään ja minä kadehdin, että
hänen kätensä koski äitini kättä, kun se koski minua -- niinkuin asian
laita oli. Minä työnsin sitä pois voimiani myöden.

"Mutta, Davy!" muistutti äitini.

"Sitä rakasta poikaa!" lausui gentlemani. "Minä en kummastele hänen
hellyyttänsä!"

Minä en nähnyt koskaan niin kaunista punaa äitini kasvoissa. Hän
nuhteli minua lempeästi taitamattomuudestani ja vetäen minua shaalinsa
ääreen kääntyi kiittääksensä gentlemania siitä, että tämä oli nähnyt
niin paljon vaivaa ja saattanut häntä kotiin. Puhuessaan ojensi äitini
kätensä gentlemanille ja, kun tämä tarttui siihen, katseli,
luullakseni, minua.

"Sanokaamme 'hyvää yötä', poikaseni", lausui gentlemani, kun hän oli
notkistanut päätänsä -- _minä_ näin hänen tekevän sen! -- äitini
pikkuisen hansikan puoleen.

"Hyvää yötä!" sanoin minä.

"No, olkaamme parhaat ystävät mailmassa!" lausui gentlemani nauraen.
"Pudistakaamme kättä!"

Minun oikea käteni oli äitini vasemmassa kädessä; minä siis tarjosin
hänelle toista.

"Mutta tuo on väärä käsi, Davy!" nauroi gentlemani.

Äitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin
päättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin
hänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä
olin urhea poika, ja meni tiehensä.

Juuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja
paha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen,
ennenkuin ovi suljetaan.

Peggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan
liikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki
vierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean
luo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi
itseksensä.

"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam", sanoi Peggotty, seisoen
tönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.

"Kiitoksia paljon, Peggotty", vastasi äitini iloisella äänellä,
"minulla on ollut _hyvin_ hupainen ilta".

"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta", arveli
Peggotty.

"Kyllä, varsin hauskalta", vastasi äitini.

Sillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta
ja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin
herkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat.
Kun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn
ja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.

"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt", vakuutti Peggotty.
"Sen minä sanon ja sen minä vannon!"

"Laupias Jumala!" huudahti äitini. "Sinä saatat minut hulluksi!
Löytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin
pahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että
sanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa,
Peggotty?"

"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam", vastasi Peggotty.

"Kuinka sinä siis uskallat", lausui äitini -- "sinä tiedät, etten
tarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot --
saattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita
minulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa
ole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!"

"Sitä enemmän syytä", vastasi Peggotty, "sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei!
tämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi". -- Minä pelkäsin, että Peggotty
heittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.

"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi", lausui äitini, vuodattaen
runsaammin kyyneliä, kuin ennen, "ja puhua näin väärällä tavalla!
Kuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty,
Peggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen,
että paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole
tapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos
ihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä
minun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset
päästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla
lailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä,
Peggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä."

Nämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.

"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo,
jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni!
Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista
aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!"

"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty.

"Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä tiedät, että
viittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä
lemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun
sain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa
itselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut
ja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et
voi kieltää sitä". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun
poskeani vastaan, "olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä
ilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano:
'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn
rakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. _Minä_ en rakasta sinua
ollenkaan, rakastanko?"

Tähän rupesimme kaikki itkemään. Minä luulen, että minä olin äänekkäin
joukossa, vaan sen minä varmaan tiedän, että toden perästä me kaikki
itkimme. Minä olin kokonaan sydämestäni sortunut, ja minä pelkään, että
ensimäisessä loukatun hellyyden innossani sanoin Peggottya "pedoksi".
Tämä rehellinen olento oli, muistaakseni, kovasti murheissaan ja joutui
varmaan aivan napittomaksi tässä tilaisuudessa; sillä vähäinen parvi
näitä lento-aseita sinkoili sinne tänne, kun hän, sovittuaan äitini
kanssa, laski polvillensa nojatuolin viereen ja sopi minun kanssani.

Me panimme kovasti alakuloisina maata. Nyyhkytykseni piti minua kauan
aikaa hereillä; ja kun joku varsin ankara nyyhkäys kokonaan nosti minut
ylös vuoteessani, näin äitini istuvan peitolla ja nojautuvan minun
puoleeni.

Minä vaivuin nyt uneen hänen syliinsä ja nukuin sitkeästi.

Josko minä seuraavana sunnuntaina näin gentlemanin jälleen vai menikö
pidempi aika, ennenkuin hän taas ilmestyi, sitä minä en muista. Minä en
väitä, että varmaan muistan tapahtuma-päivät. Mutta kirkossa hän oli ja
saatti meitä kotiin jumalanpalveluksen perästä. Hän tuli myöskin sisään
katsomaan kuuluisaa geraniumia, joka oli meillä vierashuoneen
akkunassa. Minusta ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi huolinut paljon
siitä, mutta ennen lähtöänsä pyysi hän äitiäni antamaan hänelle yhden
kukan. Äitini käski hänen valita itselleen yhden, mutta hän ei tahtonut
tehdä sitä -- minä en voinut ymmärtää, miksi -- ja niin poimi äitini
yhden hänelle ja antoi sen hänelle. Hän sanoi, ettei hän koskaan, ei
koskaan enää luopuisi siitä; ja minun mielestäni hän oli hyvin
yksinkertainen, joka ei tietänyt, että se päivän taikka parin perästä
murenisi kappaleiksi.

Peggotty alkoi seurustella vähemmin meidän kanssamme iltaisin, kuin
ennen. Äitini jätti sangen paljon hänen ratkaistavaksensa -- enemmän,
kuin tavallisesti, niin minusta tuntui -- ja me olimme kaikki kolme
erinomaisen hyvät ystävät; kuitenkin olimme toisenlaiset, kuin ennen,
eikä keskinäinen välimme ollut niin luonteva. Toisinaan luulin
huomaavani, että Peggotty ehkä paheksi, että äitini käytti kaikkia
niitä kauniita pukuja, jotka hänellä oli piirongissaan, taikka että hän
kävi niin usein vieraisilla tuossa naapurissa; mutta minä en voinut
saada oikein selkoa asiasta.

Aikaa voittain totuin minä näkemään mustapartaista gentlemania. Minä en
pitänyt hänestä enemmän, kuin alustakaan, vaan kadehdin häntä samalla
levottomalla tavalla; mutta jos minulla oli joku syy siihen, paitsi
lapsen vaistomainen nurjamielisyys ja joku yleinen ajatus, että
Peggotty ja minä olisimme voineet pitää äitiäni hyvänä ilman kenenkään
avutta, ei se suinkaan ollut _se_ syy, jonka olisin keksinyt, jos
olisin ollut vanhempi. Ei mikään semmoinen asia pistänyt ensinkään
päähäni. Minä näin vaan pienissä kappaleissa, kuinka asian laita oli;
mutta mitä siihen tulee, että olisin näistä kappaleista kutonut
kokonaisen verkon ja saanut jotakin saalista siihen, se oli tähän asti
ulkopuolella voimaani.

Eräänä syys-aamuna olin minä äitini kanssa puutarhassa asuntomme
edustalla, kun Mr. Murdstone -- minä tunsin hänet tällä nimellä nyt --
kulki ratsastaen ohitse. Hän seisautti hevostansa, tervehtiäksensä
äitiäni, ja sanoi, että hän oli matkalla Lowestoft'iin muutamien
ystävien luo, jotka olivat siellä jahti-aluksineen. Hän ehdotteli
iloisesti, että minä tulisin istumaan satulaan hänen eteensä, jos minun
teki mieli ratsastaa.

Ilma oli niin kirkas ja suloinen, ja hevonen näytti itse niin suuresti
mieltyneen tähän ratsastamis-tuumaan, kun se seisoi korskuen ja hyppien
puutarhan portilla, että minua kovasti halutti lähteä. Niin minä
toimitettiin toiseen kerrokseen Peggotyn luo siistittäväksi. Tällä
välin astui Mr. Murdstone maahan ja, ohjakset käsivarrella, käveli
verkalleen edestakaisin pensas-aidan ulkopuolella, sillä aikaa kuin
äitini käveli verkalleen edestakaisin sisäpuolella, pitääksensä hänelle
seuraa. Minä muistan, kuinka Peggotty ja minä tähystelimme heitä
vähäisestä akkunastani; minä muistan, kuinka tyystisti he näyttivät
tutkivan ruusupensasta heidän välissään, kun he liikkuivat
edestakaisin; ja kuinka Peggotty, aivan hyvällä tuulella oltuaan,
yhtäkkiä vihastui ja erittäin kovakätisesti suki hiukseni väärälle
puolelle.

Mr. Murdstone ja minä olimme pian matkalla ja ajoimme pientä juoksua
viheriällä nurmikolla tien vieressä. Hän tuki minua aivan keveästi
toisella käsivarrellaan, enkä minä luule, että olin erittäin levoton;
mutta minä en saanut istutuksi hänen edessään, ilman että välisti
käänsin päätäni ja katselin häntä kasvoihin. Hänellä oli sellaiset
laidot, mustat silmät -- minulta puuttuu parempaa sanaa semmoisten
silmien kuvaamiseksi, joissa ei ole mitään syvyyttä, mihin katsoa --
jotka, kun ne ovat mietteisin kääntyneinä, näyttävät jostakin valon
omituisuudesta hetkittäin käyvän karsoksi. Usein, kun katselin häntä,
huomasin jonkunlaisella kammolla tämän ilmiön ja kummastelin, mitä hän
niin syvästi ajatteli. Hänen hiuksensa ja poskipartansa olivat, näin
likeltä katsottuina, mustemmat ja tuuheammat, kuin mitä minäkään olin
uskonut. Joku neliskulmaisuus hänen kasvojensa alipuolessa ynnä hänen
vahvan, mustan partansa pilkullinen sänki -- hän ajoi joka päivä
partansa hyvin tyyni -- muistuttivat minua niistä vahakuvista, joita
puolta vuotta ennen kuljetettiin meidän paikoilla. Tämä, hänen
säännölliset kulmakarvansa ja tuo uhkean valkoinen, tumma ja ruskea
väri hänen ihossaan -- hiiteen hänen ihonsa ja muistonsa! -- saivat
minua ajattelemaan häntä, vaikka pahaa aavistin, varsin kauniiksi
mieheksi. Minä en epäile yhtään, että myöskin rakas äiti parkani
ajatteli häntä samanlaiseksi.

Meren rannalle tultuamme, poikkesimme erääsen hotelliin, jossa kaksi
gentlemania poltti cigarria itseksensä yhdessä huoneessa. He makasivat
kumpikin vähintäin neljällä tuolilla, ja heillä oli iso, karkea
tröijy yllänsä. Yhdessä nurkassa oli joukko päällystakkeja ja
merimiehenjakkuja sekä yksi lippu, kaikki myttyyn käärittynä.

He pyörähtivät molemmat jaloillensa huolimattomalla tavalla, kun me
astuimme sisään, ja huusivat: "halloo, Murdstone! Me luulimme jo, että
olitte kuolleet!"

"Ei vielä", vastasi Mr. Murdstone.

"Ja kuka tämä poika veitikka on?" kysyi toinen gentlemani, tarttuen
minuun.

"Se on Davy", vastasi Mr. Murdstone.

"Mikä Davy?" sanoi gentlemani. "Jonesko?"

"Copperfield", lausui Mr. Murdstone.

"Kuinka! Tuon lumoavan Mrs. Copperfieldin hännys?" huudahti gentlemani.
"Tuon sievän pikku lesken?"

"Qvinion", sanoi Mr. Murdstone, "olkaat varoillanne. Muutamat
huomaavat".

"Kuka huomaa?" kysyi gentlemani nauraen.

Minä katsahdin äkkiä ylös, sillä minä olin utelias tietämään.

"Sheffieldin Brooks vaan", lausui Mr. Murdstone.

Minun kävi oloni oikein huokeaksi, kun kuulin, että se oli vaan
Sheffieldin Brooks; sillä alusta minä todella luulin, että se olin
minä.

Sheffieldin Mr. Brooks'in nimessä näytti olevan jotakin kovin
naurettavaa, sillä molemmat gentlemanit nauroivat sydämellisesti, kun
häntä mainittiin, ja se huvitti myöskin suuresti Mr. Murdstone'a. Vähän
aikaa naurettuaan sanoi se gentlemani, jota hän oli nimittänyt
Qvinion'iksi:

"Ja mitä Sheffieldin Brooks arvelee ehdoitetusta kaupasta?"

"No, minä en luule, että Brooks tätä nykyä ymmärtää paljon siitä",
vastasi Mr. Murdstone; "mutta ei hän yleensä ole suosiollinen minulle,
luulen minä".

He nauroivat tätä vielä, ja Mr. Qvinion ilmoitti aikovansa soittaa
sherryä, juodaksensa Brooks'in kunniaksi. Hän soittikin; ja kun viini
tuli, antoi hän minulle vähän siitä ynnä korpun ja käski minun,
ennenkuin join, nousta ylös ja sanoa: "hukka Sheffieldin Brooks'ille!"
Esitys vastaanotettiin suurella mieltymyksellä ja niin sydämellisellä
naurulla, että minäkin rupesin nauramaan; johon he nauroivat vielä
enemmän. Lyhyeltä, me olimme kaikki oikein iloissamme.

Me kävelimme tämän perästä kalliolla ja istuimme ruohossa ja
tähystelimme esineitä kiikarilla -- minä en voinut nähdä mitään, kun se
pantiin silmäni eteen, mutta minä olin näkevinäni -- ja sitte palasimme
hotelliin aikaisille päivällisille. Koko ajan, kuin olimme ulkona,
polttivat nuot molemmat gentlemanit lakkaamatta -- jota he,
luullakseni, jos saan päättää heidän paksujen takkiensa hajusta,
epäilemättä olivat tehneet aina siitä saakka, kuin takit ensin
tulivat räätäliltä kotiin. Minä en saa unhottaa, että me nousimme
jahti-alukseen, jossa he kaikki kolme menivät kastariin ja
askaroitsivat, joukko papereita edessään. Minä näin heidät kovassa
työssä, kun katsoin alas avoimesta kattoakkunasta. He jättivät minut
siksi aikaa kahden kesken varsin hupaisen miehen kanssa, jolla oli iso,
punatukkainen pää ja päässä sangen vähäinen, kiiltävä hattu. Hänellä
oli yllänsä ristiraitainen paita elikkä tröijy, jonka rintamukseen oli
suurilla kirjaimilla poikittain neulottu "Skylark".[10] Minä luulin,
että se oli hänen nimensä, ja että, koska hän asui laivassa eikä
hänellä ollut mitään katu-ovea, johon panna nimensä, hän sen sijaan
pisti sen tähän; mutta kun nimitin häntä Mr. Skylarkiksi, sanoi hän,
että nimi tarkoitti alusta. Minä huomasin koko päivän, että Mr.
Murdstone oli totisempi ja vakavampi, kuin toiset molemmat gentlemanit.
Nämät olivat hyvin iloiset ja vallattomat. He laskivat vapaasti leikkiä
keskenänsä, mutta harvoin hänen kanssaan. Minusta näytti siltä, kuin
hän olisi ollut taitavampi ja kylmäkiskoisempi, kuin he, ja kuin he
olisivat katselleet häntä vähän samankaltaisella tunteella, kuin minä.
Minä näin, että kerta taikka pari, kun Mr. Qvinion puhui, hän vilkaisi
sivulta Mr. Murdstone'a, niinkuin vakuuttaaksensa itseään, ettei tämä
paheksinut; ja että kerta, kun Mr. Passnidge (toinen gentlemani) oli
kovasti hilpeänä, hän polki tämän jalkaa ja varoitti häntä salaa
silmillänsä, että hän huomaisi Mr. Murdstone'n, joka istui
yksivakaisena ja äänettömänä. Enkä minä muista, että Mr. Murdstone
olisi nauranut ensinkään sinä päivänä, paitsi Sheffieldin leikinlaskua
-- ja tämä oli, sivumennen, sanottu, hänestä itsestä lähtenyt.

Me palasimme varhain illalla kotiin. Oli hyvin kaunis ilta, ja äitini
ja Mr. Murdstone kävelivät uudestaan pensas-aidan vieressä, sillä välin
kuin minä lähetettiin teetä juomaan. Kun hän oli mennyt, kysyi äitini
minulta kaikkia huvipäiväni tapauksia ja mitä he olivat puhuneet ja
tehneet. Minä kerroin, mitä he olivat sanoneet hänestä; hän nauroi ja
sanoi, että he olivat häpeämättömiä veitikoita, jotka lavertelivat
joutavia -- mutta minä tiesin, että se oli hänen mieleensä. Minä tiesin
sen yhtä hyvin, kuin minä tiedän sen nyt. Minä käytin tilaisuutta
kysyäkseni, tunsiko hän ketään Sheffieldin Mr. Brooks'ia, mutta hän
vastasi: "en"; sitä hän vaan arveli, että tämä luultavasti oli joku
veitsi- ja kahvelitehdastelia.

Voinko minä sanoa hänen kasvoistaan -- vaikka minulla on syytä muistaa
niitä muuttuneina, vaikka minä tiedän ne hävinneiksi -- että ne ovat
menneet, kun ne ilmestyvät minun eteeni tällä hetkellä yhtä selvästi,
kuin mitkä kasvot hyvänsä, jotka valitsen joltakin väkirikkaalta
kadulta? Voinko minä sanoa hänen viattomasta ja tyttömäisestä
kauneudestaan, että se lakastui eikä ollut enää, kun sen henkäys kohtaa
minun poskeani nyt, niinkuin se kohtasi sinä iltana? Voinko minä sanoa,
että hän koskaan kävi toisenlaiseksi, kun minun muistini palauttaa
hänet näin vaan eloon, ja uskollisempana hänen armaasen nuoruuteensa,
kuin minä olen ollut taikka mikään ihminen koskaan on, yhä pitää kiinni
siitä, mitä se silloin talletti?

Minä kirjoitan hänestä juuri semmoisena kuin hän oli, kun minä olin
mennyt levolle tämän keskustelun jälkeen ja hän tuli sanomaan minulle
hyvää yötä. Hän laskeusi leikillisesti polvillensa vuoteeni viereen ja,
nojatessaan leukaansa käsiinsä, lausui nauraen:

"Mitä he taas sanoivatkaan, Davy? Kerro minulle uudestaan. Minä en
saata uskoa sitä".

"'Tuo lumoava'", minä aloitin.

Äitini pani kätensä huulilleni, estääksensä minua jatkamasta.

"Ei se ollut 'lumoava'", lausui hän nauraen. "Ei suinkaan se voinut olla
'lumoava', Davy. Minä tiedän, ettei se ollut!"

"Oli kyllä. 'Tuo lumoava Mrs. Copperfield'", toistin minä jämeästi. "Ja
'tuo sievä'".

"Ei, ei, ei se ollut sievä. Ei suinkaan 'sievä'", keskeytti äitini,
pannen sormensa huulilleni jälleen.

"Oli kyllä. 'Tuo sievä pikku leski'".

"Mitä tyhmiä, häpeämättömiä olentoja!" huudahti äitini, nauraen ja
peittäen kasvojansa. "Mitä narreja! Eikö niin? Davy poikani --"

"Mitä, äiti?"

"Älä juttele tätä Peggotylle; hän ehkä suuttuu heille. Minä olen itse
kauheasti suuttunut heille, mutta minä soisin mieluisammin, ettei
Peggotty tietäisi siitä mitään".

Minä lupasin tietysti; ja me suutelimme toisiamme monta monituista
kertaa, ja minä nukuin ennen pitkää sitkeästi.

Minusta näyttää näin kaukaisen ajan takaa, kuin se olisi ollut
seuraavana päivänä, kuin Peggotty toi esiin sen hämmästyttävän ja
rohkean ehdoituksen, jonka nyt aion mainita; mutta se oli varmaan noin
kahta kuukautta myöhemmin.

Me istuimme, niinkuin ennenkin, eräänä iltana (äitini oli tavallisuutta
myöden ulkona) yhdessä ja meidän seurassamme sukka, kyynärä-mitta,
vahapalanen, ompelurasia, jonka kannessa Saint Paul'in kirkko oli, ja
krokotiilikirja, kun Peggotty, katsottuaan minua useita kertoja ja
avaten suutansa, niinkuin puhuaksensa, vaikk'ei hän puhunut -- jota
minä luulin vaan haukottelemiseksi, muutoin olisin melkein säikähtynyt
-- sanoi mielistellen:

"Mimmoista teistä, Master Davy, olisi, jos tulisitte minun kanssani ja
viettäisitte pari viikkoa veljeni luona Yarmouth'issa? Eikö _tämä_
olisi hupaista?"

"Onko veljesi hauska mies, Peggotty?" kysyin minä ennakolta.

"Voi, kuinka hauska mies hän on!" huudahti Peggotty, nostaen ylös
käsiänsä. "Lisäksi siellä on meri, ja veneet ja laivat ja kalastajat ja
ranta ja Am, jonka kanssa sopii leikitellä --"

Peggotty tarkoitti veljensä, poikaa Ham'ia, joka mainittiin
ensimäisessä luvussani; mutta hän puhui hänestä, niinkuin jostakin
Englannin kieli-opin palasesta.[11]

Hänen huviluettelonsa saatti minut ihastuksiin, ja minä vastasin, että
se olisi todella hauskaa, mutta mitä äitini sanoisi?

"No siinä tapauksessa panen vaikka guinean vetoa", lausui Peggotty,
kiinteästi katsoen minua kasvoihin, "että hän sallii meidän matkustaa.
Minä kysyn häneltä, jos tahdotte, heti kuin hän tulee kotiin. Siinä
se!"

"Mutta mitä äitini tekee sillä aikaa, kuin me olemme poissa?" sanoin
minä, nojaten vähäisiä käsivarsiani pöytään, asiasta keskustellakseni.
"Ei hänen käy täällä yksin asuminen".

Jos Peggotty yhtäkkiä katseli jotakin reikää sukkansa kannassa, oli se
varmaan erinomaisen pieni reikä, joka ei ansainnut parsimista.

"Kuuletkos, Peggotty! Hänen ei suinkaan käy täällä yksin asuminen".

"Hyvänen aika!" huudahti Peggotty, vihdoin taas katsahtaen minuun.
"Ettekö te siitä tiedä? Hän muuttaa pariksi viikoksi Mrs. Grayper'in
luo. Mrs. Grayper aikoo kutsua paljon vieraita luoksensa".

No! Jos niin oli laita, olin aivan valmis lähtemään. Minä odotin
maltittomasti, siksi kuin äitini tuli kotiin Mrs. Grayperin tyköä (tämä
oli, näet, tuo usein mainittu naapuri), saadakseni tietää, saisimmeko
lupaa toteuttaa suurta aatettamme. Äitini ei joutunut likimainkaan niin
kummastuksiin, kuin minä olin odottanut, vaan suostui mielellään;
kaikki määrättiin sinä iltana, ja asunnostani ja ravinnostani
maksettaisiin siltä ajalta, kuin siellä olin.

Ennen pitkää oli lähdön päivä käsillä. Siihen oli niin lyhyt aika, että
se joutui pian minustakin, joka vartosin kuumeentapaisella
kärsimättömyydellä ja puoleksi pelkäsin, että joku maanjäristys tai
tulta puuskaava vuori tai joku muu suuri luonnon mullistus tulisi
väliin ja estäisi matkamme. Meidän oli määrä kulkea ajomiehen
kärryillä, jotka lähtivät aamulla eineen jälkeen. Minä olisin antanut
vaikka mitä tahansa, kun vaan olisin saanut pukea päälleni iltaa ennen
ja nukkua hatulla ja saappailla.

Minua liikuttaa melkein nyt, vaikka kerron sitä hauskasti, kun muistan,
kuinka halukas olin jättämään onnellisen kotini; kun ajattelen, kuinka
vähän minua aavisti, mitä jätin ijäksi.

Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomiehen kärryt olivat
portilla ja äitini seisoi suudellen minua, hellä kiitollisuus häntä ja
sitä vanhaa paikkaa kohtaan, jolle minä en ollut koskaan ennen
kääntänyt selkääni, sai minut itkemään. Minua ilahuttaa se tieto, että
myöskin äitini itki, ja että tunsin, kuinka hänen sydämensä sykki minun
sydäntäni vastaan.

Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomies rupesi ajamaan, äitini
juoksi ulos portille ja käski hänen seisahtua, että hän saisi kerran
vielä suudella minua. Minua ilahuttaa, kun ajattelen sitä vakavuutta ja
rakkautta, jolla hän nosti ylös kasvonsa minua kohden ja suuteli minua.

Kun me jätimme hänet seisomaan tielle, tuli Mr. Murdstone hänen
luoksensa ja näytti nuhtelevan häntä siitä, että hän oli niin
liikutettu. Minä katselin taaksepäin kärryn-uutimen takaa ja
kummastelin, mitä se häneen koski. Peggotty, joka hänkin katseli
taaksensa toiselta puolelta, ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä;
niinkuin kyllä huomasi hänen kasvoistaan, kun hän käänsi ne takaisin.

Minä istuin ja katselin Peggottya hetken aikaa, miettien sitä
otaksuttua kohtausta, osaisinko minä, jos Peggotyn oli määrä jättää
minut, niinkuin poika sadussa jätettiin, tietä kotiin jälleen niitä
nappoja myöden, joita hän pudotteli.



KOLMAS LUKU.

Minulle tapahtuu muutos.


Ajomiehen hevonen oli laiskin hevonen mailmassa, toivon minä, ja
hönkötti, pää lerpullansa, eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut
odotuttaa niitä, joille tavarat olivat määrätyt. Minusta oli todella
niinkuin hän olisi välisti nauranut ääneen tätä tuumaansa, mutta
ajomies vakuutti, että yskä vaan vaivasi häntä.

Ajomiehellä oli omituinen tapa pitää päätänsä lerpullaan, niinkuin
hänen hevosensakin, ja nojautua untelosti eteenpäin, kun hän ajoi,
kumpikin käsivarsi polvea vastaan. Minä sanon "ajoi", mutta minusta
näytti, kuin kärryt olisivat menneet Yarmouth'iin aivan yhtä hyvin
ilman häntä, sillä hevonen toimitti kaikki; ja mitä kanssapuheesen
tulee, ei hänellä ollut mitään käsitystä muusta, kuin viheltämisestä.

Peggotylla oli sylissään korillinen virvoitus-aineita, jotka olisivat
riittäneet meille hyvin, vaikka olisimme menneet samoilla
kulkuneuvoilla Londoniin asti. Me söimme kelpo lailla ja nukuimme kelpo
lailla. Peggotty laskeusi aina levolle, leuka korin kahvalla, josta hän
ei koskaan hellittänyt; enkä minä olisi uskonut, jollen itse olisi
kuullut sitä, että turvaton nainen voisi kuorsata niin vahvasti.

Me poikkesimme niin monta kertaa kujia ylös ja alas ja viivyimme niin
kauan viedessämme yhtä sänkyä erääsen ravintolaan ja pistäytessämme
muissa paikoissa, että minä olin aivan uuvuksissa ja kävin hyvin
iloiseksi, kun Yarmouth vihdoin ilmestyi. Se näytti jotenkin soiselta
ja vettyneeltä, kun katselin sitä suurta, unteliasta autiota, joka oli
joen toisella puolella; enkä minä voinut olla kummastelematta, kuinka,
jos mailma todella oli niin ympyriäinen, kuin maatieteeni sanoi, mikään
osa siitä sattui olemaan niin litteä. Mutta minä ajattelin, että
Yarmouth ehkä sijaitsi jommankumman navan kohdalla; joka selitti asian.

Kun tulimme hiukan likemmäksi ja näimme koko läheisen seudun venyvän
suorana, matalana viivana ilman rannalla, arvelin Peggotylle, että joku
mäki taikka senkaltainen olisi kenties parantanut sitä; niinkuin
myöskin, että maa olisi ollut kauniimpi, jos se olisi ollut vähän
enemmän erillänsä merestä eikä kaupunki ja luode olisi ollut niin
sekaisin, kuin paahdettu leipä vedessä. Mutta Peggotty sanoi lujemmilla
sanoilla, kuin tavallisesti, että meidän tulee tyytyä asioihin
semmoisina, kuin ne ovat, ja että hän puolestansa oli ylpeä, kun sai
nimittää itseänsä Yarmouth'in savu-silliksi.

Kun saavuimme kadulle (joka oli outoa kyllä minulle) ja tunsimme hajun
kalasta, pi'estä, täppeistä ja tervasta, ja näimme nerimiesten
käyskentelevän ja vaunujen ratisevan edestakaisin katukivillä, tunsin,
että olin päättänyt väärin näin vireästä paikasta, ja sanoinkin sen
Peggotylle, joka suurella mielihyvällä kuunteli ihastukseni ilmoituksia
ja kertoi minulle, että oli hyvin tunnettu asia (arvatakseni niille,
joitten oli onni olla savu-sillejä syntyänsä), että Yarmouth oli
ylipäänsä kauniin paikka koko mailmassa.

"Tuossa on Am'ini!" kirkaisi Peggotty, "tuntemattomaksi kasvaneena!"

Tämä odotti meitä todella ravintolan edessä ja kysyi minulta vanhan
tuttavan tavalla, kuinka minä jaksoin. Minä en mielestäni ensiksi
tuntenut häntä yhtä hyvin, kuin hän tunsi minut, sillä hän ei ollut
kertaakaan käynyt meillä sen yön jälkeen, jona minä synnyin, ja hänellä
tietysti oli siinä kohden etu minun rinnallani. Mutta ystävyytemme
karttui suuresti, kun hän otti minut selkäänsä, kantaaksensa minua
kotiin. Hän oli nyt kookas, väkevä, kuuden jalan pituinen mies; hän oli
leveä samassa suhteessa ja pyöreä-harteinen; mutta hänellä oli
hymyilevät lapsenkasvot ja kiharat, valkoiset hiukset, joka tuotti
hänelle aivan lampaankaltaisen muodon. Hän oli puettu kanvassi-takkiin
ja niin kankeihin housuihin, että ne olisivat seisoneet varsin hyvin
itsepäällään ilman mitään sääriäkin. Eikä olisi sopinut oikeastaan
sanoa, että hänellä oli hattu päässä, vaan että hän, niinkuin vanha
rakennus, ylinnä oli peitetty jollakin pientapaisella.

Ham kuljetti nyt minua selässään ynnä yhtä vähäistä arkkuamme
kainalossaan ja Peggotty kantoi toista arkkuamme; me käännyimme
katu-solia alaspäin, jotka olivat ripoitetut täyteen lastuja ja
vähäisiä hiekkaläjiä, ja sivusimme kaasulaitoksia, köysitehtaita,
vene- ja laivaveistämöitä, alusten repimys-, tilkitys- ja
taklaustarhoja, seppien pajoja sekä pitkän jonon samanlaisia paikkoja,
siksi kuin jouduimme sille unteliaalle autiokedolle, jonka olin jo
etäältä nähnyt. Silloin Ham sanoi:

"Tuolla huoneemme on, Mas'r Davy!"

Minä katselin kaikille ilman suunnille niin pitkälle, kuin silmäni
kannatti erämaan yli, merelle päin ja jokea kohden, mutta minä en
eroittanut mitään huonetta. Korkeana ja kuivana virui vähän matkan
päässä maalla joku proomi taikka muullainen haaksi-kulu, josta
savutorvena rautainen putki pisti ylös ja suitsi varsin ystävällisesti;
mutta ei mitään muuta asunnon tapaista ollut minun näkyvissäni.

"Ei suinkaan se tuo ole?" kysyin minä. "Tuo laivalta näyttävä kapine?"

"Se se on, Mas'r Davy", vastasi Ham.

Jos se olisi ollut Aladdinin palatsi, Rok-linnun muna tai mitä hyvänsä,
en olisi luullakseni ollut enemmän mieltynyt siihen romantilliseen
ajatukseen, että saisin asua siinä. Hauska ovi oli laitettu kylkeen. Se
oli katettu ja siinä oli vähäisiä akkunoita; mutta sen ihmeellinen
lumousvoima tuli siitä, että se oli todellinen vene, joka epäilemättä
oli satoja kertoja ollut vesillä ja sitä ei koskaan oltu aiottu
asuttavaksi manterella. Se se oli, joka ihastutti minua. Jos sitä olisi
joskus aiottu asuttavaksi, olisin ehkä katsonut sitä pieneksi,
epämukavaksi taikka kolkoksi; mutta koska se ei ollut aiottu mihinkään
semmoiseen tarkoitukseen, muuttui se täydelliseksi palatsiksi.

Se oli hyvin puhdas sisältäpäin ja niin sievä, kuin mahdollista. Siinä
oli pöytä ja Schwarzwaldin kello ja piironki ja piirongin päällä
tee-tarjotin; tee-tarjottimelle oli maalattu nainen, joka, parasolli
kädessä, käveli sotamieheksi puetun pojan kanssa, joka vieritti
vannetta. Yksi raamattu esti tarjotinta putoamasta alas; ja jos
tarjotin olisi pudonnut, olisi se särkenyt joukon kuppeja ja vateja
ynnä tee-kannun, jotka olivat asetetut kirjan ympäri. Seinissä oli
muutamia huonosti väritettyjä, lasilla ja raamilla varustettuja
kuvia raamatun tapauksista; enkä minä ole koskaan jälestäpäin
kulkukauppiaitten käsissä nähnyt semmoisia, ilman että olen samalla
uudestaan nähnyt Peggotyn veljen huoneen koko sisustan. Punapukuinen
Abraham, joka oli sinivaatteista Isaakia uhraamallansa, sekä keltaisiin
puettu Daniel, viheriäin leijonien luolaan heitettynä, olivat etevimmät
niistä. Vähäisen kamini-reunuksen ylipuolella oli Sunderlandissa
rakennetun loggertin, Sarah Jane'n, kuva. Oikea vähäinen puinen
peräkeula oli liitetty siihen; ja tämä taideteos, jossa maalarin ja
salvumiehen käsi-alat yhdistyivät, oli mielestäni mitä parhaita
aarteita mailma ikinä voi esiin tuoda. Katto-orsiin oli lyöty muutamia
koukkuja, joitten tarkoitusta minä en silloin arvannut. Lopuksi löytyi
siellä joitakuita arkkuja ja lippaita ja muita sellaisia kaluja, joita
pidettiin istuimina ja lisäsivät tuolien lukua.

Kaikki nämät minä näin -- lapsen tavalla ja käsitykseni mukaan -- ensi
silmänräpäyksellä, kuin olin astunut kynnyksen yli. Tuosta Peggotty
avasi vähäisen oven ja näytti minulle makuuhuoneeni. Se oli mitä
täydellisin ja otollisin makuuhuone, mikä koskaan nähtiin -- aluksen
peräpuolessa. Siinä oli vähäinen akkuna entisen peräsimen kohdalla;
vähäinen peili, joka oli juuri tarpeeksi korkea minulle, naulattuna
seinään ja reunustettuna simpsukankuorilla; vähäinen vuode ja sen
verran tilaa, että siihen pääsi; ja sinisessä mukissa pöydällä kimppu
meriruohoja. Seinät olivat kalkitut maidonkarvaiseksi, ja silmiäni
oikein karvasteli, kun katselin heleätä tilkapeittoa. Yksi asia, jonka
minä erittäin huomasin tässä hupaisessa huoneessa, oli kalanhaju, joka
oli niin äikeä, että, kun otin ulos nenäliinani, pyyhkiäkseni nenääni,
minä tunsin, kuinka se haisi, juuri niinkuin hummeri olisi ollut
kääritty siihen. Kun salaisesti ilmoitin tämän havaintoni Peggotylle,
kertoi hän minulle, että hänen veljensä piti hummereita, rappoja ja
äyriäisiä kaupaksi; ja minä näin jälestäpäin, että joukko näitä eläviä,
kummallisesti yhteen paltaantuneina ja aina nipistäen kaikkia, mihin
ikinänsä tarttuivat, enimmiten tavattiin vähäisessä vajassa, jossa
kivi-astioita ja kattiloita säilytettiin.

Hyvin kohtelias nainen valkoisella esiliinalla, jonka jo noin
neljänneksen päästä Ham'in selästä olin nähnyt niiaavan oven suussa,
toivotti meitä tervetulleeksi. Samaten erittäin kaunis (ainakin minun
silmissäni) pieni tyttö, jolla oli kaulassa sinisiä helmiä ja joka ei
antanut minun suuta, kun tarjosin, vaan juoksi pois piiloon. Kun olimme
syöneet runsaat päivällisemme, keitettyjä kammeliaita, sulattua voita
ja potaatteja (vähäinen lihakappale oli asetettu minun eteeni), astui
ennen pitkää kovin karvakas mies, jolla oli sangen hyvänsävyiset
kasvot, sisään. Koska hän nimitti Peggottya "tytöksi" ja paiskasi aika
muiskun hänen poskellensa, päätin minä Peggotyn yleensä siveästä
käytöksestä, että tämä oli hänen veljensä; ja niin hän olikin -- sillä
hän esiteltiin kohta minulle Mr. Peggotyksi, talon isännäksi.

"Hauska nähdä teitä, Sir", sanoi Mr. Peggotty. "Te saatte nähdä, että
olemme yksinkertaiset, Sir, mutta alttiit".

Minä kiitin häntä ja vastasin, että minä varmaan menestyisin näin
hupaisessa paikassa.

"Kuinka teidän äitinne jaksaa, Sir," kysyi Mr. Peggotty. "Hyvissä
voimissa, kun lähditte hänen tyköänsä?"

Minä ilmoitin Mr. Peggotylle, että hän oli niin hyvissä voimissa, kuin
minun sopi toivoa, ja että hän lähetti paljon terveisiä, -- joka oli
kohtelias keksintö minun puoleltani.

"Minä olen hyvin kiitollinen hänelle", vastasi Mr. Peggotty. "No, Sir,
jos voitte tulla toimeen täällä pari viikkoa hänen" -- tässä hän
nyykäytti sisarellensa -- "Hamin ja pikku Em'lyn kanssa, katsomme
seuraanne kunniaksi".

Kun Mr. Peggotty oli tällä vieraanvaraisella tavalla tervehtinyt talon
puolesta, meni hän ulos pesemään itseänsä kuumalla vedellä täytetystä
kattilasta, muistuttaen, ettei "kylmä koskaan saisi _hänen_ likaansa
lähtemään". Hän palasi pian suuresti parantuneena ulkomuodoltaan, mutta
niin punottavana, etten voinut kuin ajatella, että hänen kasvonsa
olivat hummerien, rappojen ja äyriäisten kaltaiset siinä, että ne
menivät kuumaan veteen aivan mustina, mutta tulivat aivan punaisina
ylös.

Kun teen jälkeen ovi oli pantu kiinni ja kaikki hyvin suljettu (yöt
olivat nyt kylmät ja sumuiset), näytti se minusta suloisimmalta
asunnolta, minkä ihmisen mielikuvitus voi luoda. Kun kuuli, kuinka
tuuli nousi ulkona merellä, kun tiesi, että sumu hiipi yksinäisen,
laakean maan yli, ja kun katseli valkeata ja ajatteli, ettei ollut
mitään muuta huonetta likellä, kuin tämä, ja että tämä oli vene, tuntui
tämä kaikki eriskummaiselta. Pikku Em'ly oli voittanut ujoutensa ja
istui minun vieressäni matalimmalla ja vähäisimmällä arkulla, joka oli
juuri kylläksi suuri meille molemmille ja säntilleen sopi kaminin
nurkkaan. Mrs. Peggotty valkoisella esiliinallansa istui kutoen valkean
toisella puolella. Peggotty neulomuksineen, Saint Paul'ineen ja
vahakynttilän palasineen olivat yhtä kodittuneina täällä, kuin
jolleivät he olisi koskaan nähneet mitään muuta kattoa. Ham, joka oli
antanut minulle ensimäisen luentoni "kaikissa neljässä",[12] koetti
muistuttaa mieleensä yhtä ennustusjärjestelmää, johon hän käytti
likaisia kortteja, jättäen kalaisia merkkejä peukalostansa kaikkiin,
joita hän käänsi. Mr. Peggotty poltti piippuansa. Minä tunsin, että oli
sopiva aika keskusteluun ja ystävälliseen kanssapuheesen.

"Mr. Peggotty!" sanon minä.

"Sir", vastaa hän.

"Nimitittekö poikanne Ham'iksi sen vuoksi, että asuitte jonkunlaisessa
arkissa?"

Mr. Peggotty näytti katsovan sitä syvämieliseksi ajatukseksi, mutta
vastasi:

"Ei, Sir. Minä en ole antanut hänelle mitään nimeä".

"Kuka siis antoi hänelle tämän nimen?" lausuin minä, asettaen kysymystä
numero kahta katkismuksestani Mr. Peggotylle.

"No, Sir, hänen isänsä antoi sen hänelle", vastasi Mr. Peggotty.

"Minä luulin teitä hänen isäkseen!"

"Veljeni Joe oli _hänen_ isänsä", lausui Mr. Peggotty.

"Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin minä soveliaan vaitiolon jälkeen.

"Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty.

Minua kummastutti kovasti, ettei Mr. Peggotty ollut Ham'in isä, ja minä
rupesin miettimään, olinko erehtynyt hänen ja muitten läsnä olevien
sukulaisuuden suhteen. Minä olin niin utelias tietämään, että päätin
kuulustella sitä Mr. Peggotylta.

"Pikku Em'ly", minä lausuin, katsellen tyttöä. "Hän on teidän
tyttärenne, eikö niin, Mr. Peggotty?"

"Ei, Sir. Lankomieheni Tom oli _hänen_ isänsä".

Minä en voinut pidättää itseäni. -- "Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin
minä toisen soveliaan vaiti-olon jälkeen.

"Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty.

Minä tunsin, kuinka vaikeata oli palata aineeseni, mutta minä en ollut
vielä päässyt sen pohjaan ja minun täytyi päästä pohjaan tavalla taikka
toisella.

"Eikö teillä ole _mitään_ lapsia, Mr. Peggotty?"

"Ei, Master", vastasi hän lyhyellä naurulla. "Minä olen naimaton".

"Naimaton!" toistin minä kummastuneena. "No, kuka tuo on, Mr.
Peggotty?" osoittaen sormellani sitä henkilöä valkoisella esiliinalla,
joka kutoi.

"Se on Mrs. Gummidge", vastasi Mr. Peggotty. "Gummidge, Mr. Peggotty?"

Mutta tällä hetkellä Peggotty -- minä tarkoitan omaa erityistä
Peggottyani -- antoi niin selviä merkkejä minulle, etten kysyisi
enempää, jotta minun täytyi vaan istua ja katsella koko tätä äänetöntä
seuraa, kunnes maatapanon aika tuli. Sitten hän ilmoitti minulle kahden
kesken omassa pienessä kojussani, että Ham ja Em'ly olivat hänen
veljensä ja lankonsa orvoksi jääneet lapset, jotka isäntä oli eri
aikoina ottanut hoimiinsa, kun olivat lapsuudessaan aivan turvattomina;
ja että Mrs. Gummidge oli leski, jonka mies vainaja oli yhdessä Mr.
Peggotyn kanssa omistanut jonkun aluksen, mutta kuollut perin köyhänä.
Mr. Peggotty oli itse vaan köyhä mies, mutta hyvä, kuin kulta, ja
uskollinen, kuin teräs -- nämät olivat Peggotyn vertaukset. Ainoa asia,
jutteli hän minulle, josta Mr. Peggotty koskaan kiivastui taikka
kirosi, oli tämä hänen jalomielisyytensä; ja jos joku heistä joskus
viittasi siihen, löi hän oikean kätensä ankarasti pöytään (hän oli
kerta tämmöisessä tilaisuudessa halkaissut pöydän) ja vannoi kauhean
valan, että hän tahtoisi tulla "lestyksi", jollei hän ijäksi päivää
menisi matkoihinsa, jos sitä milloinkaan enää mainittiin. Kysyttyäni
huomasin, ettei kukaan vähintäkään ymmärtänyt, mitä tämä julma
"lestyn" sana merkitsi; mutta että he kaikki arvelivat sitä mitä
juhlallisimmaksi sadatukseksi.

Isäntäni hyväluontoisuus vaikutti syvästi minuun, ja varsin
oivallisella mieli-alalla, joka enentyi siitä, että minua nukutti,
kuuntelin, kuinka vaimoväki meni maata toiseen vähäiseen kojuun,
samanlaiseen, kuin minun, mutta veneen vastaisessa päässä, ja kuinka
isäntä ja Ham itsellensä kiinnittivät kaksi riippumattoa niihin
kattokoukkuihin, joita olin nähnyt. Kun uni vähitellen valloitti minut,
kuulin, kuinka tuuli vonkui ulkona merellä ja lähestyi niin tuimana
lakean poikki, että minä horroksissani pelkäsin, että tuo suuri syvyys
nousisi tulville yön kuluessa. Mutta lohdutukselleni ajattelin, että
haahdessa minä kuitenkin olin, ja ettei semmoinen mies, kuin Mr.
Peggotty, ollut mikään huono laivalainen, jos jotakin tapahtui.

Ei mitään pahempaa, kuin aamu, kuitenkaan tullut. Melkein yhtä pian,
kuin se paisti peilini simpsukankuoriselle reunukselle, olin minä
poissa vuoteestani ja ulkona pikku Em'lyn kanssa poimimassa kiviä
rannalla.

"Sinä olet arvattavasti kokonainen merimies?" sanoin minä Em'lylle.
Minä en, luullakseni, uskonut mitään semmoista, mutta tunsin, että oli
kohteliasta sanoa jotakin; ja loistava, lähellä meitä oleva purje
kuvasteli tällä haavaa niin pienoisen kauniina hänen kirkkaassa
silmässänsä, että minun pisti päähäni sanoa tämä.

"Ei", vastasi Em'ly, pudistaen päätänsä, "minä pelkään merta".

"Pelkäät!" sanoin minä sopivalla rohkeuden muodolla ja uljaasti
katsellen vankkaa valtamerta. _Minä_ en pelkää!"

"Voi! mutta se on julma", lausui Em'ly. "Minä olen nähnyt sen kovin
kauheana muutamille meidän miehille. Minä olen nähnyt sen kiskovan
veneen, joka oli yhtä suuri, kuin meidän huoneemme, kokonaan
kappaleiksi".

"Minä toivon, ettei se ollut sama vene, jossa --"

"Jossa isäni hukkui?" sanoi Em'ly. "Ei. Ei se, sitä venettä minä en ole
koskaan nähnyt".

"Eikö häntäkään?" kysyin minä häneltä.

Pikku Em'ly pudisti päätänsä. "Ei niin, että muistaisin!"

Tässä oli jotakin yhtäläistä! Minä rupesin kohta selittämään, kuinka
minä en koskaan ollut nähnyt omaa isääni; ja kuinka äitini ja minä
olimme aina asuneet itseksemme mitä onnellisimmassa tilassa voi
ajatella, ja vieläkin asuimme ja aioimme aina asua; ja kuinka isäni
hauta oli kirkkomaalla lähellä kartanoamme yhden puun varjossa, jonka
oksien alla olin monena hauskana aamuna kävellyt ja kuullut lintujen
laulavan. Mutta Em'lyn ja minun orpoudellani näytti olevan jonkunlainen
erilaisuus. Häneltä oli äiti kuollut ennen, kuin isä; eikä kukaan
tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli, paitsi että se oli jossain
meren syvyydessä.

"Paitsi sitä", lausui Em'ly, näkinkenkiä ja piikiviä etsiessään, "oli
sinun isäsi gentlemani, ja sinun äitisi lady; mutta minun isäni oli
kalastaja, ja minun äitini oli kalastajan tyttö, ja enoni Dan on
kalastaja".

"Dan on Mr. Peggotty, eikö niin?" kysyin minä.

"Eno Dan -- tuolla", vastasi Em'ly, noikaten venekoppelia päin.

"Niin. Minä tarkoitin häntä. Hän on varmaan kovin hyvä?"

"Hyvä?" lausui Em'ly. "Jos minusta joskus tulisi lady, antaisin hänelle
taivaansinisen takin timanttinapoilla, nankinihousut, punaisen
samettiliivin, kolmikulmaisen hatun, ison kultakellon, hopeisen piipun
ja arkullisen rahaa."

Minä sanoin, etten epäillyt yhtään, että Mr. Peggotty ansaitsi hyvin
nämät aarteet. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea
ajatella häntä aivan levolliseksi siinä puvussa, jota hänen kiitollinen
pikku sisarensa tytär ehdoitteli hänelle, ja että minua erittäin
arvelutti, oliko kolmikulmainen hattu viisaasti valittu; mutta minä en
ilmoittanut näitä tunteita.

Pikku Em'ly oli pysähtynyt ja katseli ylös taivasta kohden, kun hän
luetteli näitä vaatekappaleita, ikäänkuin ne olisivat olleet joku ihana
näky. Me aloimme taas astua eteenpäin, poimien näkinkenkiä ja piikiviä.

"Sinä tahtoisit päästä ladyksi?" sanoin minä.

Emily katseli minua, nauroi ja nyykäytti "kyllä".

"Tahtoisin hyvin mielelläni. Me olisimme kaikki vallasväkeä silloin.
Minä ja eno ja Ham ja Mrs. Gummidge. Silloin me emme huolisi mistään,
kun raju-ilmat käyvät: minä tarkoitan meidän itse puolestamme, mutta
kyllä kalastaja raukkojen puolesta, ja me auttaisimme heitä rahalla,
kun he joutuvat vahinkoon".

Tämä näytti minusta sangen tyydyttävältä ja sen vuoksi varsin
todennäköiseltä kuvaukselta. Sitä miettiessäni lausuin mielihyvääni
siitä, ja pikku Em'ly rohjentui niin, että hän kainosti sanoi:

"Etkö sinä nyt luule pelkääväsi merta?"

Tämä oli aivan kylläksi reipastuttamaan minua jälleen, mutta minä en
ollenkaan epäile, että, jos olisin nähnyt tavallisen aallon vyörivan
meitä vastaan, minä olisin juossut pakoon, kauhulla muistaen hänen
hukkuneita sukulaisiaan. Kuitenkin sanoin minä "en" ja lisäsin: "et
sinäkään näytä pelkäävän, vaikka sanot niin;" -- sillä hän käveli kovin
likellä sen vanhan sillan elikkä puu-padon syrjää, jota myöden olimme
astuneet, ja minä pelkäsin, että hän putoisi.

"Sillä tapaa minä en pelkää", lausui pikku Em'ly. "Mutta minä herään,
kun tuulee, ja vapisen, kun muistan eno Dan'ia ja Ham'ia, ja minusta
on, kuin kuulisin, kuinka he huutavat apua. Tämä on syy, miksi niin
mielelläni tahtoisin olla lady. Mutta minä en pelkää tällä tapaa. Ei
einettäkään. Katsoppas!"

Hän hypähti pois minun vierestäni ja juoksi pitkin yhtä lovista hirttä,
joka pisti ulos siitä paikasta, jossa seisoimme ja ilman mitään
käsipuuta riippui korkealla syvän veden yli. Tämä tapaus on niin
painunut muistooni, että, jos olisin piirtäjä, minä varmaan voisin
piirtää sen tähän aivan semmoisena, kuin se oli sinä päivänä, ynnä
pikku Em'lyn, kun hän juoksi perikatoansa kohden (siltä minusta näytti)
ja katsoi semmoisella tavalla, jota en ole koskaan unhottanut, kauas
merelle päin.

Keveä, rohkea, liehuva pieni olento kääntyi ja palasi eheänä luokseni,
ja pian minä nauroin pelkoani ja sitä huutoa, jonka olin päästänyt;
turhaan kaikissa tapauksissa, sillä lähellä ei ollut ketään, joka olisi
kuullut. Mutta aikoja on ollut jälestäpäin miehuuden ijässäni, aikoja
on usein ollut, jolloin olen ajatellut: lieneekö salattujen asiain
mahdollisuudessa mahdollista, että lapsen äkillisessä kiihkeydessä ja
hänen hurjassa katseessaan kauas merelle oli joku sääliväinen viehätys
vaaraan, joku kiusaus siihen, joka oli sallittu hänen kuolleen isänsä
puolesta, että hänen elämänsä päättyisi sinä päivänä. On ollut
semmoinen aika jälestäpäin, jolloin olen miettinyt, olisiko minun, jos
hänen tuleva elämänsä olisi kerrallaan ilmestynyt minulle, vieläpä niin
ilmestynyt, että lapsi olisi ymmärtänyt sen, sekä hänen henkensä olisi
riippunut yhdestä käteni liikunnosta, olisiko minun pitänyt kurottaa
sitä, häntä pelastaakseni. On ollut semmoinen aika jälestäpäin -- minä
en sano, että sitä kesti kauan, mutta se on ollut -- jolloin olen
kysynyt itseltäni, olisiko pikku Em'lyn ollut parempi, että vesi olisi
sinä aamuna sulkeunut hänen ylitsensä minun silmieni edessä, ja jolloin
olen vastannut: kyllä se olisi ollut.

Tämä lienee liian aikaista. Minä olen ehkä liian varhain pannut sen
paperille. Mutta seisokoon se siinä.

Me kuljimme pitkän matkan ja otimme mukaamme semmoiset esineet, joita
katsoimme merkillisiksi. Me panimme muutamat rannalle ajautuneet
meritähdet huolellisesti takaisin veteen -- minä tuskin nytkään tunnen
tätä eläin-sukua niin paljon, että varmaan tietäisin, oliko heidän syy
kiittää meitä siitä vai ei -- ja sitten pyrimme kotiin Mr. Peggotyn
asuntoon. Me seisahduimme hummeri-vajan suojaan, vaihtaaksemme viatonta
suudelmaa, ja menimme, hohtaen terveydestä ja ilosta, sisään
suurukselle.

"Juuri kuin kaksi nuorta mustavarpusta", sanoi Mr. Peggotty. Minä
tiesin, että tämä meidän paikkakunnan murteella oli yhtä kuin kaksi
nuorta rastasta; ja katsoin lausetta kohteliaaksi.

Tietysti minä olin rakastunut pikku Em'lyyn. Minä olen varma, että
rakastin tätä pientä tyttöä aivan yhtä hartaasti, aivan yhtä hellästi,
mutta suuremmalla puhtaudella ja vähemmällä itsekkäisyydellä, kuin mikä
on laita myöhemmän ijän parhaassa rakkaudessa, olkoon tämä kuinka ylevä
ja jalostuttava tahansa. Minä olen varma, että mielikuvitukseni loi
tämän sinisilmäisen pikku olennon ympäri jotakin, joka teki hänet
etherilliseksi ja muutti hänet oikeaksi enkeliksi. Jos hän jonakin
kirkaspäiväisenä aamuna olisi levittänyt pienen siipiparin ja lentänyt
pois minun silmieni edestä, en olisi luullakseni katsonut sitä
miksikään muuksi, kuin mitä minulla oli syytä odottaa.

Meidän oli tapa tunnittain kävellä herttaisessa ystävyydessä tuolla
kolkolla, vanhalla Yarmouth'in lakealla. Päivät karkelivat meidän
ohitsemme, niinkuin ei Aika itse vielä olisi kasvanut täyteen ikään,
vaan myöskin oli lapsi ja yhä vaan leikitteli. Minä ilmoitin Em'lylle,
että minä jumaloitsin häntä ja että, jollei hän myöntäisi, että hän
jumaloitsi minua, minun oli täytymys tappaa itseni miekalla. Hän sanoi
myöskin jumaloitsevansa minua, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä
sitä.

Mitä siihen tulee, että olisimme ajatelleet eri säätyämme taikka
nuoruuttamme taikka muuta haittaa tiellämme, ei pikku Em'lyllä eikä
minulla ollut mitään semmoisia huolia, koska meillä ei ollut mitään
tulevaisuutta. Me pidimme yhtä vähän väliä sillä, että kävimme
vanhemmaksi, kuin että kävimme nuoremmaksi. Me olimme Mrs. Gummidge'n
ja Peggotyn ihastuksena. Heidän oli tapa kuiskutella iltaisin, kun me
istuimme rakkaasti vieretysten vähäisellä arkullamme: "hyvä Jumala,
kuinka se on kaunista!" Mr. Peggotty hymyili meille piippunsa takaa, ja
Ham irvisteli iloisesti koko illan eikä tehnyt mitään muuta. Me
huvitimme heitä, luullakseni, melkein samalla tavalla, kuin joku sievä
leikkikalu taikka plakkari-kuva Colosseumista olisi huvittanut.

Minä havaitsin pian, ettei Mrs. Gummidge aina huolinut olla niin
miellyttävä, kuin olisi sopinut odottaa häneltä niihin ehtoihin
katsoen, joilla hän asui Mr. Peggotyn luona. Mrs. Gummidge'llä oli
äreänpuolinen luonto ja hän vaikeroi välisti enemmän, kuin oli
suotuisaa muille jäsenille tässä vähäisessä huonekunnassa. Minun tuli
häntä tosin kovin sääli; mutta oli semmoisia hetkiä, jolloin olisi
ollut hupaisempi, ajattelin minä, jos Mrs. Gummidge'llä olisi ollut
joku mukava oma huone, johon hänen olisi sopinut mennä ja jossa hän
olisi pysynyt siksi kuin hän taas joutui hyvälle päälle.

Mr. Peggotty kävi toisinaan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli "Hyvä
Aikomus". Minä huomasin tämän siitä, että hän oli ulkona toisena taikka
kolmantena iltana tulomme jälkeen ja että Mrs. Gummidge kahdeksan ja
yhdeksän välillä katsoi Schwarzwaldin kelloa ja sanoi, että hän oli
siellä ja että, mikä oli vielä enempi, hän oli jo aamulla tietänyt,
että hän menisi sinne.

Mrs. Gummidge oli ollut huonolla tuulella koko päivän ja oli
aamupuolella purskahtanut itkuun, kun pesä savutti. "Minä olen
yksinäinen, hyljätty olento", olivat Mrs. Gummidge'n sanat, kun tämä
ikävä seikka tapahtui, "ja kaikki käy minua vastaan".

"No, kyllä se pian lakkaa", lausui Peggotty -- minä tarkoitan taas
meidän Peggottya -- "ja paitsi sitä, näettekö, ei se ole pahempi
teille, kuin meille muillekaan".

"Minä tunnen sen syvemmin", sanoi Mrs. Gummidge.

Oli varsin kylmä päivä, ja kävi viukka tuuli. Mrs. Gummidge'n erityinen
nurkka kaminin vieressä näytti minusta olevan lämpimin ja tivein koko
huoneessa, niinkuin hänen tuolinsakin varmaan oli mukavin, mutta ei
mikään kelvannut hänelle sinä päivänä. Hän valitti ehtimiseen viluansa
ja väitti, että se synnytti kylmiä väreitä hänen selässään. Lopulta hän
vuodatti kyyneliä tästä syystä ja arveli taas, että hän oli
"yksinäinen, hyljätty olento" ja että "kaikki kävi häntä vastaan".

"On tosiaan hyvin kylmä", lausui Peggotty. "Sen tuntee jokainen".

"Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset", sanoi Mrs. Gummidge.

Samaten päivällisillä, jolloin Mrs. Gummidge'lle aina pantiin ruoka
eteen kohta minun jälkeeni, sillä minulle annettiin etusija, koska olin
arvokas vieras. Kalat olivat pienet ja ruotoiset, ja potaatit hiukan
pohjaan palaneet. Me myönsimme kaikki, että tämä tuntui vähän ikävältä;
mutta Mrs. Gummidge sanoi, että hän tunsi sen syvemmin, kuin me,
vuodatti taas kyyneliä ja kertoi entisen ilmoituksensa suurella
katkeruudella.

Kun siis Mr. Peggotty tuli kotiin kello yhdeksän vaiheilla, istui
onneton Mrs. Gummidge sangen surkeassa tilassa kutoen nurkassansa.
Peggotty oli työskennellyt iloisesti. Ham oli paikannut parin isoja
vesisaappaita; ja minä olin, pikku Em'ly vieressäni, lukenut heille.
Mrs. Gummidge ei ollut virkkanut mitään muuta, kuin kerran vaan
heikosti huoahtanut, eikä ollut nostanut ylös silmiänsä teen jälkeen.

"No, toverit", lausui Mr. Peggotty, istuen alas, "kuinka jaksatte?"

Me sanoimme kaikki jotakin taikka katsahdimme ylös, tervehtiäksemme
häntä, paitsi Mrs. Gummidge, joka vaan ravisti päätänsä, silmät
kutimessa.

"Mikä vaivaa?" sanoi Mr. Peggotty, lyöden yhteen käsiänsä.
"Reipastukaat, vanha äiti!"

Ei näyttänyt siltä kuin Mrs. Gummidge olisi voinut reipastua. Hän veti
esiin vanhan, mustan, silkkisen nenäliinan ja pyyhki silmiänsä; mutta
hän ei pistänyt sitä plakkariinsa, vaan piti sitä sen sijaan esillä ja
pyyhki silmiänsä taas ja piti sitä yhä esillä käytettäväksi.

"Mikä vaivaa, eukkoseni?" kysyi Mr. Peggotty.

"Ei mikään", vastasi Mrs. Gummidge. "Te tulette 'Hyvästä Aikomuksesta',
Dan'l?"

"No niin, minä pistäysin pikimmältä 'Hyvässä Aikomuksessa' tänä
iltana", lausui Mr. Peggotty.

"Minua pahoittaa, että ajoin teidät sinne", sanoi Mrs. Gummidge.

"Ajoitte! minua ei tarvitse ajaa", vastasi Mr. Peggotty, ääneen
nauraen. "Minä olen liian taipusa itsestänikin menemään".

"Hyvin taipusa", lausui Mrs. Gummidge, pudistaen päätänsä ja pyyhkien
silmiänsä. "Niin, niin, hyvin taipusa. Minua pahoittaa, että te minun
tähteni olette niin taipusa".

"Teidänkö tähtenne? Ei se ole teidän tähtenne!" lausui Mr. Peggotty.
"Älkäät ensinkään uskoko semmoista".

"Kyllä, kyllä se on", itki Mrs. Gummidge. "Minä tiedän, mikä minä olen.
Minä tiedän, että minä olen yksinäinen, hyljätty olento, ja ettei
ainoastaan kaikki käy minua vastaan, vaan että minä käyn kaikkia
vastaan. Kyllä, kyllä. Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset, ja
minä näytän sitä enemmän. Se on minun onnettomuuteni".

Minä en voinut olla ajattelematta, kun istuin ja kuuntelin kaikkia
näitä, että onnettomuus ulottui muutamiin muihinkin tämän perheen
jäseniin, kuin Mrs. Gummidge'en. Mutta Mr. Peggotty ei tehnyt mitään
semmoista muistutusta, vaan vastasi uudistetulla kehoituksella, että
Mrs. Gummidge virkistyisi.

"Minä en ole semmoinen, kuin soisin itseni olevan", sanoi Mrs.
Gummidge. "Kaukana siitä. Minä tiedän, mikä minä olen. Minun suruni
ovat tehneet minut vastakälkkäiseksi. Minä tunnen suruni, ja ne tekevät
minut vastakälkkäiseksi. Minä tahtoisin, etten tuntisi niitä, mutta
minä tunnen. Minä tahtoisin, että olisin karaistu niitä vastaan, mutta
minä en ole. Minä teen tämän huoneen ikäväksi. Se ei kummastuta minua.
Minä olen rasittanut sisartanne koko päivän ja Master Davya".

Tässä minä yhtäkkiä hellyin ja huusin suurella mielenliikutuksella:
"ei, ettepä ole, Mrs. Gummidge!"

"Se ei ole likimainkaan oikein, että teen niin", lausui Mrs. Gummidge.
"Se ei ole sovelias palkinto. Olisi parempi, että minä menisin
vaivaishuoneesen ja kuolisin siellä. Minä olen yksinäinen, hyljätty
olento, ja olisi paljon parempi, etten tekisi itseäni vastakälkkäiseksi
täällä. Jos asiain täytyy käydä minua vastaan ja minun täytyy itse
käydä asioita vastaan, niin antakaat minun käydä niitä vastaan omassa
pitäjässäni. Dan'l, parempi olisi, että menisin vaivaishuoneesen ja
kuolisin siellä, niin pääsisitte minusta!"

Näin sanottuaan vetäytyi Mrs. Gummidge pois ja lähti levolle. Kun hän
oli mennyt, katsoi Mr. Peggotty, joka ei ollut ilmoittanut mitään muuta
tunnetta, kuin syvintä sääliä, meidän puoleemme ja, nyykäyttäen
päätänsä, samalla kuin tämä tunne yhä vilkkaasti kuvautui hänen
kasvoissaan, lausui kuiskaten:

"Hän on ajatellut tuota vanhaa!"

Minä en kokonaan ymmärtänyt, mitä vanhaa Mrs. Gummidge'n luultiin
ajattelevan, ennenkuin Peggotty, saattaessaan minua levolle, selitti,
että se oli Mr. Gummidge vainaja; ja että hänen veljensä aina
semmoisissa tiloissa piti sitä varmana asiana sekä että se aina
liikutti häntä. Vähä aika sen jälkeen, kuin hän oli mennyt
riippumattoonsa sinä iltana, kuulin minä hänen itse toistavan Ham'ille:
"Ämmä parka! Hän on ajatellut tuota vanhaa!" Ja milloin hyvänsä Mrs.
Gummidge sillä aikaa, kuin me vielä olimme siellä, joutui tällaiseen
mielentilaan (joka tapahtui muutamia kertoja) lausui hän aina samaa
asian lievittämiseksi, ja aina mitä hellimmällä säälillä.

Näin molemmat viikot kuluivat. Niissä ei ollut mitään muita vaiheita,
kuin luoteen vuorot, jotka muuttivat Mr. Peggotyn meno- ja tulo-ajat ja
muuttivat myöskin Hamin askareet. Kun Ham ei ollut työssä, käveli hän
toisinaan meidän kanssamme, näyttääksensä meille veneitä ja laivoja, ja
sousi meitä pari kolme kertaa merellä. Minä en tiedä, miksi yksi joukko
muistoja erityisemmin liittyy johonkuhun paikkaan, kuin toiseen, vaikka
luulen, että niin käy useimpien ihmisten, semminkin mitä koskee heidän
lapsuutensa muistoihin. Minä en koskaan kuule enkä lue Yarmouth'in
nimeä, ilman että muistan erästä sunnuntai-aamua rannalla, kun kelloja
soitettiin kirkkoon, pikku Em'ly nojasi olkapäähäni, Ham laiskasti
heitteli kiviä veteen ja aurinko kaukana merellä juuri hajotti paksua
sumua ja asetti eteemme varjontapaiset laivat.

Viimein tuli kotiinlähdön päivä. Minä kestin kyllä eron Mr. Peggotysta
ja Mrs. Gummidge'stä, mutta minun tuskani, kun piti jättää pikku Em'ly,
oli kauhea. Me astuimme käsitysten siihen ravintolaan, johon ajomiehen
oli tapa pysähtyä, ja matkalla lupasin kirjoittaa hänelle. (Minä
suoritin tämän lupauksen jälestäpäin kirjaimilla, jotka olivat isommat,
kuin ne, joilla huoneita tavallisesti ilmoitetaan hyyrättäväksi). Me
olimme suuresti sortuneet, kun erosimme; ja jos sydämeni koskaan
eläessäni on tuntunut tyhjältä, tuntui se sinä päivänä.

Koko ajan, kuin olin ollut vieraissa, olin ollut kiittämätön jälleen
kotiani vastaan. Minä olin ajatellut sitä varsin vähän taikka ei
ollenkaan. Mutta minä ennätin tuskin kääntyä sitä kohden, ennenkuin
soimaava nuori omatuntoni näytti lujalla sormella osoittavan sinnepäin;
ja mitä enemmän mieleni alkoi synkistyä, sitä enemmän minä tunsin, että
se oli minun pesäni, ja että äitini oli minun lohduttajani ja ystäväni.

Nämät tunteet kasvoivat minussa, kun kuljimme eteenpäin; niin että mitä
likemmäksi tulimme ja mitä tuttavammaksi ne esineet kävivät, joitten
ohitse matkasimme, sitä kiihkeämpi minä olin pääsemään sinne ja
juoksemaan äitini syliin. Mutta Peggotty ei ottanut osaa intooni, vaan
koetti pidättää sitä (vaikka hyvin lempeästi) ja näytti hämmentyneeltä
ja alakuloiselta.

Blunderstone Rookeryn oli kuitenkin, hänestä huolimatta, tuleminen, kun
ajomiehen hevonen suvaitsi -- ja se tulikin. Kuinka hyvin minä muistan
sen! Oli kylmä, harmaa iltapäivä. Taivas oli pilvessä ja hankki
sadetta.

Ovi aukeni, ja puoleksi nauraen, puoleksi itkien iloisessa
levottomuudessani etsin minä äitiäni. Se ei ollut hän, vaan vieras
palvelia.

"No, Peggotty!" sanoin minä surullisesti, "eikö hän olekaan tullut
kotiin?"

"Kyllä, kyllä, Master Davy", lausui Peggotty. "Hän on tullut kotiin.
Odottakaat hiukka, Master Davy, ja minä -- minä kerron teille jotakin".

Levottomuudessaan ja luonnollisessa kömpelyydessään teki Peggotty
vaunuista astuessaan mitä kummallisimman köynnöksen itsestänsä, mutta
minä olin liian alakuloinen ja hämilläni sitä hänelle sanomaan. Kun hän
oli päässyt alas, tarttui hän käteeni, saatti minut ihmeekseni kyökkiin
ja sulki oven.

"Peggotty!" sanoin minä aivan peloissani. "Mitä tämä on?"

"Ei mitään, rakas Master Davy!" vastasi hän, koettaen näyttää
iloiselta.

"Jotakin on tapahtunut, siitä olen varma. Missä äiti on?"

"Missä äiti on, Master Davy?" toisti Peggotty.

"Niin. Miks'ei hän ole tullut ulos portille, ja miksi olemme tulleet
tänne? Voi, Peggotty!" Silmäni olivat kyyneliä täynnä ja minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut kaatumaisillani maahan.

"Siunatkoon poika parkaa!" huudahti Peggotty, tarttuen minuun. "Mitä
tämä on? Puhu, sydänkäpyni!"

"Ei suinkaan hän ole kuollut! Oi, hän ei ole kuollut, Peggotty".

Peggotty huusi "ei" hämmästyttävän lujalla äänellä ja kävi sitten
istumaan ja alkoi läähöttää ja sanoi, että minä olin oikein
säikähyttänyt häntä.

Minä syleilin häntä, rauhoittaakseni häntä, ja asetuin sitten hänen
eteensä ja katselin häntä, tuskalloisesti tutkien.

"Minä olisin kertonut teille ennen", lausui Peggotty, "mutta minulla ei
ollut mitään tilaisuutta siihen. Minun olisi pitänyt tehdä se, mutta
minä en saanut sitä tehdyksi azaktisti" -- azaktisti oli aina exaktisti
(tarkoilleen) sanan sijainen Peggotyn sanojen varastossa.

"Jatka, Peggotty", sanoin minä enemmän pelästyneenä, kuin ennen.

"Master Davy", lausui Peggotty, värisevällä kädellä päästäen auki
hattunsa nauhoja ja puhuen niinkuin hengästyksissä. "Mitä siitä
pidätte? Te olette saaneet isän!"

Minä vapisin ja vaalenin. Joku asia, joka oli -- minä en tiedä mikä
eikä millä lailla -- yhteydessä kirkkotarhan haudan ja kuolleitten
ylösnousemisen kanssa, näytti sattuvan minuun, niinkuin turmiollinen
tuuli.

"Toisen isän", sanoi Peggotty.

"Toisen?" kerroin minä.

Peggotty avasi suutansa, niinkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin
oikein kovaa, ja ojentaen kättänsä sanoi:

"Tulkaat näkemään häntä".

"Minä en tahdo nähdä häntä."

"Ja äitiänne", sanoi Peggotty.

Minä herkesin vastustamasta, ja me menimme suoraan parhaasen
vierashuoneesen, johon hän jätti minut. Toisella puolella valkeata
istui äitini; toisella Mr. Murdstone. Äitini laski pois ompeluksensa ja
nousi äkisti, mutta jonkunlaisella pelolla minun mielestäni.

"No, Clarani", lausui Mr. Murdstone. "Muista! hillitse itseäsi,
hillitse aina itseäsi! Davy poika, kuinka sinä voit?"

Minä annoin hänen kättä. Hetken epäiltyäni menin äitini luo ja suutelin
häntä: hän suuteli minua, taputti minua hellästi olkapäälle ja istui
alas jälleen työnsä ääreen. Minä en saanut katsotuksi äitiini, minä en
saanut katsotuksi _häneen_, minä tiesin aivan hyvin, että _hän_ katseli
meitä molempia; ja minä käännyin akkunaa päin ja katselin muutamia
pensaita, jotka painoivat alas paitansa kylmässä ilmassa.

Heti kuin minun sopi pujahtaa pois, pujahdin toiseen kerrokseen. Minun
rakas makuuhuoneeni oli muutettu, ja minun täytyi maata kaukana siitä.
Minä palasin alikerrokseen, löytääkseni jotakin, joka oli entisellänsä,
niin muuttuneelta kaikki näytti; ja astuin pihalle. Minä kiirehdin
varsin pian pois takaisin, sillä tyhjässä koirankopissa asui nyt iso
koira -- kolea-ääninen ja musta, niinkuin _hänkin_ -- ja se oli kovin
vihainen, kun näki minut, ja rupesi ajamaan minua takaa.



NELJÄS LUKU.

Minä joudun epäsuosioon.


Jos se huone, johon vuoteeni oli siirretty, olisi elävä ja tunteva
olento, joka kelpaisi todistajaksi, vetoisin siihen tänään -- kuka
siinä nyt makaa, olisi hauska tietää! -- että se kertoisi minun
puolestani, kuinka raskaalla sydämellä minä siihen astuin. Minä menin
ylös sinne, kuunnellen, kuinka koira pihalla haukkui minua koko matkan,
kuin kiipesin portaita ylös; ja katsellen yhtä alakuloisesti ja oudosti
huonetta, kuin huone katseli minua, istuin alas, pienet käteni
ristissä, ja ajattelin.

Minä ajattelin mitä kummallisimpia asioita. Huoneen muotoa, katon
halkeamia, seinän tapetteja, akkunanlasin säreitä, jotka synnyttivät
ryhmyjä ja kuoppia näkö-alassa, pesu-rakennusta, joka huojui kolmella
jalallansa ja näytti tyytymättömältä, muistuttaen minua Mrs.
Gummidge'stä, kun hän ajatteli tuota vanhaa. Minä itkin koko ajan,
mutta, paitsi että tiesin, että minua vilutti ja suretti, olen varma,
etten yhtään ajatellut, miksi minä itkin. Viimeiseltä rupesin
yksinäisyydessäni miettimään, että olin kauheasti rakastunut pikku
Em'lyyn ja että olin temmattu pois hänen luotansa tänne, jossa ei
kukaan näyttänyt kaipaavan minua eikä huolivan minusta puoleksikaan
niin paljon, kuin hän. Tämä teki tilani niin peräti surkeaksi, että
käärin itseni yhteen peittoni kulmaan ja itkin itseni nukuksiin.

Joku herätti minut, sanoen: "tässä hän on!" ja paljasti kuuman pääni.
Äitini ja Peggotty olivat tulleet katsomaan minua, ja jompikumpi heistä
oli herättänyt minut.

"Davy", lausui äitini. "Mikä sinun on?"

Minusta tuntui hyvin kummalliselta, että hän kysyi semmoista minulta,
ja minä vastasin: "ei mikään". Minä käännyin kasvoilleni, muistan,
kätkeäkseni värisevää huultani, joka vastasi hänelle suuremmalla
totuudella.

"Davy", sanoi äitini. "Davy, lapseni!"

Ei mikään hänen sanansa olisi voinut silloin koskea minuun niin paljon,
kuin se, että hän nimitti minua lapseksensa. Minä salasin kyyneleeni
sänkyvaatteisin ja lykkäsin hänet luotani kädelläni, kun hän aikoi
nostaa minua ylös.

"Tämä on sinun tekosi, Peggotty, sinä julma ihminen!" lausui äitini.
"Minä en epäile sitä ollenkaan. Tekisi mieleni tietää, kuinka voit
omalletunnollesi vastata siitä, että yllytät oman poikani minua vastaan
taikka jotakuta muuta vastaan, joka on rakas minulle? Mitä sinä tällä
tarkoitat, Peggotty?"

Peggotty raukka nosti ylös kätensä ja silmänsä, ja muodostaen vähän
toisin sitä rukousta, jota minun oli tapa lukee, päivällisten jälkeen,
vastasi: "Jumala antakoon teille anteeksi, Mrs. Copperfield, ja
suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse olla murheissaan siitä, mitä
olette tänä hetkenä sanoneet!"

"Tämä on kylläksi tekemään minua hulluksi", huudahti äitini.
"Lempiviikkoinani lisäksi, kuin pahin vihollinenkin, luulisi, leppyy
eikä kadehdi minulta hiukkaa mielenlepoa ja onnellisuutta. Davy, sinä
häijy poika! Peggotty, sinä villi-eläin! Voi minua!" huusi äitini,
kääntyen tiuskivalla, itsepäisellä tavallaan toisesta meistä toiseen,
"mikä vaivaloinen mailma tämä on silloinkin, kuin ihmisellä on suurin
oikeus toivoa sitä niin miellyttäväksi, kuin mahdollista!"

Minä tunsin, että joku käsi, joka ei ollut äitini eikä Peggotyn, koski
minuun, ja minä suljahdin seisaalleni vuoteeni viereen. Se oli Mr.
Murdstone'n käsi; hän piti sitä käsivarrellani ja lausui:

"Mitä tämä on? Rakas Clarani, oletko unhottanut? -- Lujuutta,
ystäväni!"

"Minä olen kovin pahoillani, Edvard", sanoi äitini. "Minä aioin olla
oikein hyvä, mutta minä olen niin onneton".

"Todella!" hän vastasi. "Sitä ei ole hauska kuulla niin pian, Clara".

"Minä sanon, että on kovin ikävää, että mieltäni pahoitetaan nyt",
vastasi äitini nureissansa; "se on -- varsin ikävää -- eikö se ole?"

Hän veti äitini luoksensa, kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja suuteli
häntä. Kun näin äitini nojaavan päätänsä hänen olkaansa vastaan ja
kiertävän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, tiesin yhtä hyvin, että
hän voi muodostaa äitini taipuvaista luontoa, miksi hän vaan tahtoi,
kuin tiedän nyt, että hän muodosti.

"Mene nyt alas, kultaseni", lausui Mr. Murdstone. "David ja minä
tulemme sinne yhdessä. Ystäväni", jatkoi hän kääntäen synkistyviä
kasvojansa Peggotyn puoleen, sitten kuin hän oli seurannut äitiäni ulos
ja laskenut hänet pois, päätänsä nyykäyttäen ja hymyillen; "tiedättekö
emäntänne nimeä?"

"Hän on ollut emäntäni kauan aikaa, Sir", vastasi Peggotty. "Minun
pitäisi tietää se".

"Se on totta", vastasi hän. "Mutta luullakseni kuulin, kun tulin
portaita ylös, teidän puhuttelevan häntä semmoisella nimellä, joka ei
ole hänen. Hän on ottanut minun nimeni, niinkuin tiedätte. Muistatteko
sen?"

Katsottuaan pari kertaa levottomasti minun puoleeni, niiasi Peggotty
itsensä ulos huoneesta ilman mitään vastaamatta; hän näki, arvaan minä,
että häntä toivottiin pois ja ettei hänellä ollut mitään syytä jäädä.
Kun olimme molemmat kahden kesken, sulki Mr. Murdstone oven, istui
tuolille, seisotti minua edessään ja katsoi vakaasti minua silmiin. Minä
tunsin, että omat silmäni olivat yhtä vakaasti kiintyneet häneen. Kun
muistan, kuinka olimme asettuneet näin vastakkain kasvoista kasvoihin,
on niinkuin taas kuulisin sydämeni tykkivän nopeasti ja lujasti.

"David", lausui hän, tehden huuliansa ohuiksi sillä, että hän painoi
niitä yhteen, "jos minulla on tekemistä uppiniskaisen hevosen tai
koiran kanssa, mitä sinä luulet, että minä teen?"

"Minä en tiedä".

"Minä pieksen sitä".

Minä olin vastannut jonkunlaisella hengästyneellä kuiskauksella, mutta
minä tunsin äänettömyydessäni, että hengitykseni kävi vielä
lyhyemmäksi.

"Minä panen sen kivusta potkimaan. Minä sanon itselleni: 'minä kukistan
tuon vintiön'; ja vaikka viimeinen veripisara menisi hänestä, tekisin
sen. Mitä sinulla on kasvoissasi?"

"Likaa", vastasin minä.

Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että kasvoissani oli kyynelten jälkiä.
Mutta vaikka hän olisi kysynyt pari kymmentä kertaa, joka kerta parilla
kymmenellä lyömällä, luulen, että lapsensydämeni olisi haljennut,
ennenkuin olisin myöntänyt sen hänelle.

"Niin pieneksi on sinulla paljon järkeä", lausui hän jonkunlaisella
totisella hymyllä, joka oli hänelle omituinen, "ja sinä ymmärsit minut
aivan hyvin, näen minä. Pese kasvosi, Sir, ja tule alas minun
kanssani".

Hän osoitti sormellaan sitä pesu-rakennusta, jota olin katsonut Mrs.
Gummidge'n näköiseksi, ja viittasi minua kohta tottelemaan. Minä luulin
varmaan silloin, ja luulen vielä varmemmin nyt, että hän aivan
arvelematta olisi paiskannut minut maahan, jos olisin vitkaillut.

"Rakas Clarani", sanoi hän, kun minä olin noudattanut hänen käskyänsä
ja hän kuljetti minua vierashuoneesen, käsi yhä minun käsivarrellani;
"sinua ei tehdä enää onnettomaksi, toivon minä. Me parannamme pian
lapselliset oikkumme".

Jumala auttakoon minua, minä olisin ehkä parantunut koko elin-ajakseni,
minä olisin ehkä ijäksi muuttunut toisenlaiseksi olennoksi, jos olisin
silloin saanut kuulla yhden hyvän sanan. Jos olisi yhdellä ainoalla
sanalla rohkaistu minua ja selitetty minulle, jos olisi säälitty
lapsellista taitamattomuuttani, jos olisi toivotettu minua
tervetulleeksi kotiin ja vakuutettu minulle, että tämä _oli_ koti,
olisin ehkä siitä lähtien käynyt sydämestäni kuuliaiseksi Mr.
Murdstone'lle enkä ulkokullatuksi silmänpalveliaksi, olisin ehkä
kunnioittanut enkä vihannut häntä. Minusta näytti siltä, kuin äitiäni
olisi surettanut, kun hän näki minun seisovan huoneessa niin
pelästyneenä ja outona, ja kun nyt hiivin yhden tuolin luo, seurasi hän
luullakseni minua silmillänsä, jotka olivat vielä enemmän surulliset --
sen tähden kenties, että hän kaipasi jotakin vapautta lapsellisissa
askelissani -- mutta tuota sanaa ei lausuttu ja aika sen lausumiseen
oli mennyt.

Me söimme itseksemme, me kolme yhdessä. Mr. Murdstone näytti suuresti
ihastelevan äitiäni -- minä pelkään, etten mieltynyt häneen enemmän sen
vuoksi -- ja äitini oli hyvin ihastunut häneen. Heidän puheestaan minä
päätin, että jonkun hänen vanhemman sisarensa oli määrä tulla asumaan
heidän luoksensa, ja että häntä varrottiin sinä iltana. Minä en ole
varma, kuulinko minä silloin, vai jälestäpäin, että, vaikk'ei hän itse
kohdaltaan ryhtynyt mihinkään toimeen, hänellä oli joku osa taikka
vuotuinen tulo eräästä Londonin viinikauppa-huoneesta, jonka kanssa
hänen perheensä oli ollut yhteydessä hänen iso-isänsä isän ajoista ja
jossa hänen sisarellansa oli samanlainen osa; mutta minä mainitsen sitä
tässä paikassa, oli niin taikka näin.

Kun päivällisten jälkeen istuimme valkean edessä, ja minä mietiskelin
pakoa Peggotyn luo, vaikk'ei minulla ollut rohkeutta pujahtaa pois,
vaan pelkäsin, että se loukkaisi talon isäntää, ajoivat yhdet vaunut
puutarhan portille, ja Mr. Murdstone meni ulos ottamaan vastaan
tulokasta. Äitini seurasi häntä. Minä astuin arasti äitini jälkeen, kun
hän hämärässä kääntyi vierashuoneen ovella ja, syleillen minua,
niinkuin hänen oli tapa tehdä, kuiskasi minulle, että minä rakastaisin
ja tottelisin toista isääni. Niinkuin se olisi ollut väärin, teki hän
tämän kiireesti ja salaisesti, mutta hellästi; ja ojentaen kättänsä
taaksensa piti minun kättäni siinä, siksi kuin tulimme likelle sitä
paikkaa, jossa Mr. Murdstone seisoi puutarhassa, jolloin hän hellitti
minun kädestäni ja pisti oman kätensä Mi. Murdstone'n kainaloon.

Se oli Miss Murdstone, joka oli saapunut, ja kolkonnäköinen lady hän
oli; mustapintainen, kuin velikin, johon hän kasvojen ja äänen puolesta
suuresti tuli. Hänen kovin tuuheat kulmakarvansa melkein yhtyivät
ylipuolella hänen isoa nenäänsä, ikäänkuin hän olisi pitänyt niitä
poskiparran sijasta, koska, väärin kyllä, hänen sukupuolensa ei ollut
oikeutettu semmoista kasvattamaan. Hän toi muassaan kaksi taipumattoman
kovaa, mustaa arkkua, joitten kansiin hänen nimensä alkukirjaimet
olivat lyödyt messinki-nauloilla. Kun hän maksoi ajajan, otti hän
rahansa kovasta teräskukkarosta, ja tätä kukkaroa piti hän vankikopin
kaltaisessa väskyssä, joka raskaista kahleista riippui hänen
käsivarrellaan ja meni kiinni, kuin pihti. Minä en ollut vielä koskaan
siihen aikaan nähnyt semmoista metalli-ladya, kuin Miss Murdstone
kaikin päin oli.

Hän saatettiin vierashuoneesen useilla tervehdyksenosoituksilla ja hän
tunnusti siellä juhlallisesti äitini uudeksi ja likeiseksi
sukulaiseksi. Tuosta hän katseli minua ja sanoi:

"Onko tuo teidän poikanne, käly?"

Äitini omisti minut.

"Yleensä puhuen", lausui Miss Murdstone, "minä en rakasta poikia.
Kuinka sinä jaksat, poika?"

Tässä kehoittavassa tilassa vastasin, että jaksoin sangen hyvin ja että
toivoin hänen jaksavan samoin; mutta semmoisella huolimattomalla
kohteliaisuudella, että Miss Murdstone laski minut luotansa kahdella
sanalla:

"Tapoja vailla!"

Jyrkästi tämän lausuttuaan, pyysi hän, että häntä suosiollisesti
näytettäisiin huoneesensa, joka siitä ajasta saakka muuttui minulle
kammon ja pelon paikaksi, jossa noita molempia mustia arkkuja ei
koskaan nähty avattuina eikä tiettävästi koskaan jätetty lukitsematta
ja jossa (sillä minä tirkistelin siihen kerta taikka pari, kun hän oli
ulkona) koko joukko vähäisiä teräsvitjoja ja hakasia, joilla Miss
Murdstone koristi itseänsä, kun hän oli täydessä puvussaan,
tavallisesti riippui peilillä hirvittävässä rivissä.

Sitä myöden kuin minä käsitin, oli hän tullut ijäksi päivää, eikä
hänellä ollut mitään aikomusta koskaan lähteä takaisin. Hän alkoi
seuraavana aamuna "auttaa" äitiäni ja viippasi koko päivän
varahuoneessa, asettaen kaluja oikealle paikallensa ja mullistaen
kokonaan vanhaa järjestystä. Melkein ensimäinen merkillinen omituisuus,
jonka huomasin Miss Murdstone'ssa, oli, että häntä alinomaa vaivasi se
luulo, että piiat olivat kätkeneet miespuolen johonkin paikkaan taloon.
Tämän luulon vallassa sukelsi hän mitä kummallisimpiin aikoihin
hiilikellariin ja avasi tuskin koskaan minkään pimeän kaapin ovea ilman
sitä kiinni jälleen paiskaamatta, vakuutettuna, että hän nyt oli saanut
hänet käsiinsä,

Vaikk'ei Miss Murdstone'n olennossa ollut mitään erittäin ilmaista, oli
hän täydellinen leivonen, mitä ylösnousemiseen tuli. Hän oli ylhäällä
(niinkuin minä vielä tänä hetkenä luulen, etsiäksensä tuota
miespuolta), ennenkuin kukaan talossa oli liikkeellä. Peggotty sanoi
luulevansa, että Miss Murdstone myöskin nukkui, toinen silmä auki;
mutta minä en voinut yhtyä tähän mielipiteesen; sillä minä koetin sitä
itse, kun olin kuullut tätä arvelua lausuttavan, mutta huomasin, ettei
se käynyt laatuun.

Ihan ensimäisenä aamuna tulonsa jälkeen oli Miss Murdstone ylhäällä ja
soitti kelloansa kukon laulaessa. Kun äitini tuli alas suurukselle ja
aikoi laittaa teetä, tokaisi Miss Murdstone häntä huulillaan poskelle
-- tämä oli mitä suudelman tapaista hän sai aikaan -- ja lausui:

"Nyt, Clara ystäväni, olen tullut tänne, niinkuin tiedätte,
päästääkseni teitä niin monesta vaivasta, kuin mahdollista. Te olette
liian kaunis ja ajattelematon" -- äitini punehtui, mutta nauroi eikä
näyttänyt paheksivan tätä nimitystä -- "rasittamaan itseänne
semmoisilla velvollisuuksilla, joita minun sopii suorittaa. Jos
tahdotte tehdä hyvin ja antaa minulle avaimenne, toimitan minä vastedes
kaikki tuommoiset asiat".

Siitä lähtien piti Miss Murdstone avaimet päiväkaudet omassa vähäisessä
vankikopissaan ja öisin pieluksensa alla, eikä äidilläni ollut sen
enemmän tekemistä niitten kanssa, kuin minullakaan.

Eipä äitini kuitenkaan aivan vastustelematta sallinut, että hänen
valtansa vietiin häneltä. Kun Miss Murdstone oli eräänä iltana
selittänyt muutamia talouden tuumiansa veljelleen, joihin tämä ilmoitti
suostuvansa, rupesi äitini yhtäkkiä itkemään ja sanoi, että hänen
mielestään heidän olisi sopinut neuvotella hänen kanssansa.

"Clara!" lausui Mr. Murdstone vakaasti. "Clara! minä kummastelen
sinua".

"Niin, sinun on, Edvard, hyvin helppo sanoa, että sinä kummastelet!"
huudahti äitini, "ja sinun on hyvin helppo puhua lujuudesta, mutta sinä
et itse pitäisi siitä".

Lujuus, suvaittakoon minun sanoa, oli se pää-avu, johon molemmat, Mr.
ja Miss Murdstone, turvasivat. Olkoon, että siihen aikaan olisin
selittänyt ajatustani tästä sanasta millä lailla hyvänsä, jos minua
olisi siihen vaadittu, minä ymmärsin kuitenkin omalla tavallani, että
se oli vaan toinen nimi tyranniudelle ja jonkunlaiselle synkeälle,
röyhkeälle, pirulliselle mielenlaadulle, joka asui heissä molemmissa.
Heidän uskontunnustuksensa, niinkuin minä nyt lausuisin sitä, oli tämä.
Mr. Murdstone oli luja; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut olla
niin luja, kuin Mr. Murdstone; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut
olla luja ollenkaan, sillä kaikkien muitten täytyi taipua hänen
lujuutensa alle. Miss Murdstone oli yksi poikkeus. Hän sai olla luja,
mutta ainoastaan sukulaisuuden vuoksi ja vähemmässä ja alamaisessa
määrässä. Äitini oli toinen poikkeus. Hän sai olla luja, ja hänen
täytyi olla; mutta ainoastaan sillä tavalla, että hän kärsi heidän
lujuuttansa ja lujasti uskoi, ettei löytynyt mitään muuta lujuutta maan
päällä.

"Sangen ikävää on", lausui äitini, "että _minun_ omassa huoneessani --"

"_Sinun_ omassa huoneessasi?" toisti Mr. Murdstone. "Clara!"

"_Meidän_ omassa huoneessamme, tarkoitan minä", sopersi äitini,
ilmeisesti pelästyneenä -- "minä toivon, että sinä tiedät, mitä
tarkoitan, Edvard -- se on sangen ikävää, että _sinun_ omassa
huoneessasi minulla ei ole sanaakaan sanomista talouden asioissa. Minä
olen varma, että hallitsin varsin hyvin, ennenkuin menimme naimisiin.
Löytyy todistuksia", sanoi äitini nyyhkyttäen; "kysy Peggotylta, enkö
minä tullut oikein hyvästi toimeen, kun ei kukaan sekaantunut
asioihini!"

"Edvard", lausui Miss Murdstone, "laita, että tästä tulee loppu. Minä
lähden huomenna".

"Jane Murdstone", sanoi hänen veljensä, "ole vaiti! Kuinka uskallat
näyttää, ettet tunne luontoani paremmin, kuin sanasi ilmoittavat?"

"Minä olen varma", jatkoi äiti parkani kokonaan allakäden ja monilla
kyynelillä, "etten tahdo, että kukaan lähtee. Minä kävisin varsin
kurjaksi ja onnettomaksi, jos joku lähtisi. Minä en pyydä suuria. Minä
en ole kohtuuton. Minä soisin vaan, että minulta joskus kysytään
neuvoa. Minä olen kovasti kiitollinen jokaiselle, joka auttaa minua,
minä soisin vaan, että minulta joskus muodon vuoksi kysytään neuvoa.
Minä luulin, että se kerta huvitti sinua että olin hiukan kokematon ja
tyttömäinen, Edvard -- niin sinä todella sanoit -- mutta sinä näytät
nyt vihaavan minua siitä, sinä olet niin ankara".

"Edvard", lausui Miss Murdstone jälleen, "laita, että tästä tulee
loppu. Minä lähden huomenna".

"Jane Murdstone", räyskäsi Mr. Murdstone. "Oletko vaiti? Kuinka
uskallat?"

Miss Murdstone laski nenäliinansa irti vankikopista ja piti sitä
silmiensä edessä.

"Clara", jatkoi hänen veljensä, katsellen äitiäni, "sinä kummastutat
minua! Sinä hämmästytät minua! Niin, minua tyydytti se ajatus, että
naisin kokemattoman ja kujeettoman henkilön ja saisin muodostaa hänen
luonnettansa sekä vuodattaa siihen jonkun määrän sitä lujuutta ja
jämeyttä, jota se kaipasi. Mutta kun Jane Murdstone tekee hyvin ja
rupee avukseni tässä yrityksessä sekä suostuu minun tähteni
emännöitsiän virkaan, vaan palkakseen saa kiittämättömyyttä --"

"Voi, herkee, herkee, Edvard", huudahti äitini, "älä syytä minua
kiittämättömyydestä. Minä tiedän varmaan, etten ole kiittämätön. Ei
kukaan olo sanonut sitä ennen minusta, Minulla on monta vikaa, mutta ei
sitä. Voi, älä, rakkaani!"

"Kun Jane Murdstone palkakseen saa kiittämättömyyttä", jatkoi Mr.
Murdstone, odotettuaan siksi kuin äitini vaikeni, "on tämä minun
tunteeni jähtynyt ja muuttunut".

"Älä, lemmittyni, sano niin!" rukoili äitini, vaikeroiden. "Oi, älä,
Edvard! Minä en kestä sitä. Mimmoinen lienenkään, hellä kumminkin olen.
Minä tiedän, että olen hellä. Minä en sanoisi sitä, jollen olisi varma
siitä. Kysy Peggotylta. Minä olen varma, että hän kertoo sinulle, että
olen hellä".

"Ei minkäänlainen pelkkä heikkous, olipa se kuinka suuri tahansa,
Clara", lausui Mr. Murdstone vastaukseksi, "vaikuta vähintäkään minuun.
Sinä hengästyt."

"Olkaamme, minä pyydän, ystävät", sanoi äitini; "minun on mahdoton
kestää kylmäkiskoisuutta ja lemmettömyyttä. Minä olen hyvin
murheissani. Minulla on niin paljon vikoja, ja sinä, Edvard, joka olet
niin horjumaton, teet varsin hyvin siinä, että koetat oikaista minua.
Jane, minä myönnyn kaikkiin. Minun sydämeni pakahtuisi, jos tuumisitte
lähtöä --" äitini oli liian liikutettu, voidaksensa jatkaa.

"Jane Murdstone", sanoi Mr. Murdstone sisarellensa, "kovat sanat meidän
keskenämme ovat, toivon minä, harvinaisia. Se ei ole minun syyni, että
näin outo seikka on tapahtunut tänä iltana. Toinen vietteli minut
siihen. Eikä se ole sinunkaan syysi. Toinen vietteli sinut siihen.
Koettakaamme molemmat unhottaa se. Ja kosk'ei tämä", lisäsi hän näitten
jalomielisten sanojen jälkeen, "ole sovelias näytelmä pojalle -- David,
mene maata!"

Minä tuskin löysin ovea niiltä kyyneliltä, jotka täyttivät silmäni.
Minä olin niin murheissani äitini surusta; mutta minä hapuilin
kuitenkin ulos ja menin ylös huoneeseni pimeässä; minä en edes kyennyt
sanomaan hyvää yötä Peggotylle taikka pyytämään kynttilää häneltä. Kun
minä noin tunnin perästä heräsin siitä, että Peggotty tuli katsomaan
minua, kertoi hän, että äitini oli aivan sortuneena käynyt levolle, ja
että Mr. ja Miss Murdstone paraikaa istuivat kahden kesken.

Kun seuraavana aamuna tavallista varemmin menin alas, pysähdyin
vierashuoneen ovelle, koska kuulin äitini äänen. Hän pyysi totisesti ja
nöyrästi anteeksi Miss Murdstonelta, johon tämä lady suostui, ja
täydellinen sovinto tapahtui. Minä en milloinkaan huomannut, että
äitini olisi jälestäpäin lausunut ajatustaan mistään asiasta, ennenkuin
hän ensiksi kysyi Miss Murdstone'a taikka jollakin luotettavalla
keinolla hankki itselleen varman tiedon, mikä Miss Murdstone'n ajatus
oli; enkä minä milloinkaan nähnyt Miss Murdstone'n, kun hän oli pahalla
tuulella (hän ei ollut luja tässä kohden), siirtävän kättänsä väskyänsä
päin, niinkuin hän olisi aikonut vetää ulos avaimet ja jättää ne
takaisin äidilleni, ilman että havaitsin, että äitini hirveästi
pelästyi. Se tumma veri, joka liikkui Murdstone'in suonissa, tummensi
Murdstone'in uskonnon, joka oli tyly ja vihainen. Minä olen jälestäpäin
ajatellut, että tämä omituisuus oli välttämätön seuraus Mr. Murdstone'n
lujuudesta, joka ei sallinut kenenkään päästä vapaaksi kaikkein
ankarimmasta rangaistuksesta, mitä hän jollakin syyllä saatti määrätä.
Oli miten oli, minä muistan hyvin ne kauhean juhlalliset kasvot, joilla
meidän oli tapa mennä kirkkoon, sekä paikan muuttuneen muodon. Taas
tulee kamala sunnuntaipäivä ja minä astun ensimäisenä vanhaan penkkiin,
niinkuin vartioittu vanki, joka viedään pakkotyöhön. Taas seuraa Miss
Murdstone mustassa sametti-hameessa, joka näyttää siltä, kuin se olisi
tehty paarivaatteesta, likeltä minua; sitten äitini; sitten hänen
puolisonsa. Peggotty ei ole enää muassa, niinkuin ennen. Taas minä
kuuntelen, kuinka Miss Murdstone mumisee vastaukset papille ja julmalla
ilolla panee erittäin korkoa kaikkiin hirveihin sanoihin. Taas minä
näen hänen mustien silmiensä pyörivän ympäri kirkkoa, kun hän sanoo
"viheliäisiä syntisiä ihmisiä", ikäänkuin hän nimittelisi koko
seurakuntaa. Taas minä joskus vilaukselta näen äitini, kun hän arasti
liikuttaa huuliansa näitten kahden välissä, jotka kumpikin jyräävät
hänen korvassaan, niinkuin matala ukkosen ääni. Taas minä äkkinäisellä
pelolla kummastelen, onko todennäköistä, että hyvä, vanha pappimme on
väärässä, mutta Mr. ja Miss Murdstone oikeassa, ja että kaikki taivaan
enkelit ovat rankaisevia enkeleitä. Taas, jos järkähytän yhtä sormeani
tai höllitän yhtä lihasta kasvoissani, Miss Murdstone sysää minua
rukouskirjallansa, että kylkeäni pakoittaa.

Niin, ja taas, kun astumme kotiin, minä huomaan, kuinka muutamat
naapurit katsovat äitiäni ja minua ja kuiskaavat keskenänsä. Taas, kun
nuot kolme käyvät käsitysten ja minä kuljen takana yksinäni, otan
vaaria muutamista noista katseista ja kummastelen, ovatko äitini
askeleet todella niin köykäiset, kuin mitä ennen näin, ja eikö hänen
hilpeä kauneutensa todella ole melkein vaivattu kuoliaaksi. Taas minä
kummastelen, muistaako kukaan naapureista, niinkuin minä, kuinka meidän
oli tapa kävellä kotiin yhdessä, äitini ja minun; ja minä kummastelen
tylsästi sitä koko pitkän, surullisen päivän.

Välisti oli ollut puhetta, että minä pantaisiin kouluun. Mr. ja Miss
Murdstone olivat ensiksi tuoneet esiin asian, ja äitini oli tietysti
suostunut siihen. Eipä kuitenkaan vielä oltu tästä mitään päätetty. Ja
sillä välin luin läksyni kotona.

Unhotanko minä koskaan näitä oppitunteja! Nimeltä äitini valvoi niitä,
mutta itse asiassa Mr. Murdstone ja hänen sisarensa, jotka aina olivat
läsnä ja käyttivät niitä sopivana tilaisuutena, harjoittaaksensa
äitiäni tuossa väärin niin kutsutussa lujuudessa, joka myrkytti meidän
molempien elämämme. Minä luulen, että minä pidettiin kotona tätä
tarkoitusta varten. Minä olin ollut kerkeä kyllä oppimaan ja taipusa
tarpeeksi, kun äitini ja minä elimme itseksemme. Minä muistan
himmeästi, kuinka opin aapiston hänen polvellansa. Vielä tänä
päivänäkin, kun katselen aapiskirjan lihavia, mustia kirjaimia,
näyttävät niitten muodon hämmennyttävä uuteus ja O'n ja Q'n ja S'n
hupainen hyväluontoisuus ilmestyvän jälleen minun eteeni, niinkuin ne
ilmestyivät silloin. Mutta ne eivät synnytä mitään inhoa tai
vastenmielisyyttä. Päinvastoin tuntuu siltä, kuin olisin astunut
jotakin kukkaispolkua myöden krokotiilikirjaan asti, ja kuin äitini
lempeä ääni ja käytös olisivat ilahuttaneet minua koko matkan. Mutta
niitä juhlallisia oppitunteja, jotka seurasivat edellisiä, niitä minä
muistan rauhani kuolemaniskuksi ja jokapäiväiseksi raskaaksi, kurjaksi
orjan työksi. Ne olivat kovin pitkät, kovin lukuisat, kovin ankarat --
muutamat niistä ihan käsittämättömät minulle -- ja tavallisesti ne
hämmensivät minua yhtä paljon, kuin luullakseni äiti parkaani itseä.

Sallikaat minun muistuttaa mieleeni, kummoiset ne tavallisesti olivat
ja palauttaa takaisin yksi aamupuoli.

Minä tulen aamiaisen jälkeen jokapäiväiseen vierashuoneesen. Minulla on
muassani kirjani, harjoitusvihko ja krihvelitaulu. Äitini odottaa
valmiina kirjoituspulpettinsa ääressä; mutta ei puoleksikaan niin
valmiina, kuin Mr. Murdstone nojatuolissaan akkunan vieressä (vaikka
hän on lukevinaan yhtä kirjaa) taikka kuin Miss Murdstone, joka istuu
likellä äitiäni ja pujottelee teräshelmiä nauhaan. Jo yksistänsä
näitten molempien näky vaikuttaa niin minuun, että rupeen tuntemaan,
kuinka sanat, joita suurimmalla vaivalla olen saanut päähäni,
pujahtavat kaikki tiehensä ja menevät minä en tiedä mihin. Olisi
sivumennen hauska tietää, mihin ne menevät.

Minä ojennan ensimäisen kirjan äidilleni. Kenties se on joku
kieli-oppi, kenties joku historia taikka maatiede. Minä luon viimeisen
hukkuvan silmäyksen kirjan sivuihin, ennenkuin annan sen hänen
käteensä, ja alan ääneen kilpajuoksijan kiiruulla, niin kauan kuin
läksy vielä on muistissani. Minä hyppään yhden sanan yli. Mr. Murdstone
katsahtaa ylös. Minä hyppään toisen sanan yli. Miss Murdstone katsahtaa
ylös. Minä punastun, kompastelen puolen tusinan sanojen yli ja
pysähdyn. Minä luulen, että äitini tahtoisi näyttää minulle kirjaa, jos
hän tohtisi, mutta hän ei tohdi, vaan sanoo lempeästi: "Oi Davy, Davy!"

"No, Clara", sanoo Mr. Murdstone, "ole luja poikaa vastaan. Älä sano:
'oi Davy, Davy!' Se on lapsellista. Hän osaa läksynsä taikka hän ei
osaa sitä".

"Hän _ei_ osaa sitä", keskeyttää Miss Murdstone kammottavasti.

"Minä todella pelkään, ettei hän osaa", lausuu äitini.

"Teidän tulee siis, Clara", vastaa Miss Murdstone, "antaa hänelle kirja
takaisin ja panna hänet vielä lukemaan sitä".

"Niin kyllä", sanoo äiti, "sitä minä aionkin tehdä, rakas Jan'eni. No,
Davy, koeta kerta vielä äläkä ole tylsä".

Minä noudatan käskyn ensimäistä osaa ja koetan kerran vielä, mutta minä
en ole yhtä onnellinen, mitä toiseen tulee, sillä minä olen kovin
tylsä. Minä kompastun ennen, kuin pääsen vanhaan paikkaan, semmoisessa
kohdassa, jossa äsken osasin aivan hyvin, ja pysähdyn ajattelemaan.
Mutta minun on mahdoton ajatella läksyäni. Minä ajattelen, montako
kyynärää karikkaa on Miss Murdstone'n lakissa, taikka Mr. Murdstone'n
yö-nutun hintaa, taikka jotakin muuta yhtä naurettavaa kysymystä, joka
ei koske minuun ensinkään ja johon ei minulla itselläkään ole mitään
halua kajota. Mr. Murdstone tekee maltittoman liikunnon, jota olen
kauan aikaa odottanut. Miss Murdstone tekee samoin. Äitini katsoo
nöyrästi heihin, sulkee kirjan ja panee sen syrjään, niinkuin
jälkityöksi, johon minun täytyy ryhtyä, kun muista tehtävistäni olen
päässyt.

Näitä jälkitöitä on pian kokonainen kasa, joka kasvaa, niinkuin vierivä
lumipallo. Mitä paksummaksi se käy, sitä tylsemmäksi _minä_ käyn. Minun
tilani on niin toivoton, ja minä tunnen, että ryven semmoisessa
tyhjäntäpöisyyden suossa, etten yritäkään enää päästä siitä pois, vaan
antaun kokonaan kohtalooni. Ne epätoivon katseet, joita äitini ja minä
luomme toisiimme, kun rupean takeltelemaan, ovat todella surkeat. Mutta
paras kohtaus näillä kurjilla oppitunneilla tulee silloin, kuin äitini
(siinä luulossa, ettei kukaan huomaa häntä) koettaa ohjata minua
oikealle tielle huuliansa liikuttamalla. Samalla silmänräpäyksellä
sanoo Miss Murdstone, joka on koko ajan maannut väijyksissä juuri tätä
varten, varoittavalla äänellä: "Clara!"

Äitini säpsähtää, punehtuu ja hymyilee hiukan. Mr. Murdstone nousee
ylös tuoliltansa, ottaa kirjan, paiskaa sen vasten silmiäni taikka lyö
minua korvalla sillä ja taluttaa minut olkapäästäni ulos huoneesta.

Mutta sittenkin, kuin läksyt ovat suoritetut, on kaikkein pahin temppu
jälellä hirvittävän lasku-esimerkin muodossa. Tämä on keksitty minua
varten, ja Mr. Murdstone esittelee sitä suullisesti minulle, näin
alkaen: "jos menen juustokauppiaan puotiin ja ostan viisi tuhatta
kaksinkertaista Gloucester-juustoa puolella viidettä pennyllä
kappaleelta puhtaassa rahassa" -- tässä näen Miss Murdstone'n salaa
sydämestään iloitsevan. Minä mietin näitä juustoja, mihinkään
päätökseen pääsemättä taikka mitään selkoa saamatta, siksi kuin
päivällis-aika tulee; tällä välin olen tehnyt täydellisen mulatin
itsestäni sillä, että olen tahkonut lian krihvelitaulustani ihoni
hikireikiin, ja saan nyt leipävipaleen avukseni juustojen
suorittamisessa, ja minua katsotaan epäsuosioon joutuneeksi
loppupuoleksi iltaa.

Minusta näyttää, näin kaukaa katsoen, kuin onneton lukemiseni
tavallisesti olisi tapahtunut tällä tapaa. Minä olisin selvinnyt sangen
hyvästi, jos olisin saanut olla ilman Murdstone'itta; mutta Murdstonit
vaikuttivat minuun, niinkuin pari käärmettä, pikkuista lintu raukkaa
lumotessaan. En silloinkaan, kuin suoritin aamupuolen tyydyttävästi,
saavuttanut paljon muuta, kuin päivällisen; sillä Miss Murdstone ei
voinut koskaan nähdä minua työtönnä, ja jos minä varomattomasti
jollakin lailla osoitin, että olin joutava, huomautti hän veljeänsä
siitä, sanoen: "rakas Clarani, ei mikään vedä työlle vertoja -- pankaat
poikanne tekemään jotakin;" josta seurasi, että minä kytkettiin heti
johonkin uuteen työhön. Mitä huvituksiin muitten saman-ikäisten lasten
kanssa tulee, oli minulla sangen vähä niitä; sillä Murdstone'in synkän
jumaluus-opin mukaan olivat kaikki lapset joukko kyykäärmeen sikiöitä
(vaikka kerta lapsi asetettiin Opetuslasten keskelle), jotka
myrkyttivät toinen toistansa.

Luonnollinen seuraus tästä kohtelusta, jota luullakseni kesti noin
kuusi kuukautta taikka enemmän, oli, että minä kävin äreäksi, unteloksi
ja kankeapäiseksi. Suuresti vaikutti tähän, että huomasin, kuinka
päivästä päivään yhä enemmän koettivat eroittaa ja vieroittaa minua
äidistäni. Minä luulen, että olisin tylsynyt kokonaan, jollei yksi asia
olisi ollut.

Se oli tämä. Isäni oli jättänyt jälkeensä vähäisen kokoelman kirjoja
toiseen kerrokseen, pieneen huoneesen, johon minä pääsin (sillä se oli
oman huoneeni vieressä) ja jota ei kukaan muu talossamme koskaan
häirinnyt. Tästä siunatusta pikku huoneesta tulivat Roderick Random,
Peregrine Pickle, Humphrey Clinker, Tom Jones, Wakefield'in Pappi, Don
Quixote, Gil Blas ja Robinson Crusoe esiin, kunniakas joukko,
seurustelemaan minun kanssani. Ne pitivät mielikuvitustani vireillä ja
saattivat minua toivomaan jotakin parempaa ulkopuolella tätä paikkaa ja
aikaa -- ne ja Tuhat-yksi Yötä ja Sadut haltia-hengistä -- eivätkä
tehneet minulle mitään vahinkoa; sillä mitä pahaa hyvänsä niissä
muutamissa oli, se ei vaikuttanut minuun; _minä_ en tietänyt siitä
mitään. Minua kummastuttaa nyt, kuinka minä kesken sitä, kuin
mietiskelin ja tuumailin vaikeampia aineita, ehdin lukemaan näitä
kirjoja, niinkuin tein. Minua ihmeyttää, kun ajattelen, kuinka koskaan
pystyin lohduttamaan itseäni vähäisissä huolissani (jotka olivat suuret
huolet minulle) sillä, että ajattelin itseäni niissä ilmaantuviksi
mieli-sankareikseni -- niinkuin todesti tein -- ja kaikkia huonoja
Mr. ja Miss Murdstoneiksi -- niinkuin myöskin tein. Minä olen ollut
Tom Jones'ina (lapsen Tom Jones, viaton olento) kokonaisen viikon
yhtä päätä. Minä olen kuukauden aikaa ollut olevinani Roderick
Random'ina, siitä olen varma. Halukkaasti nielaisin muutamia vihkoja
Matkakertomuksia -- minä olen unhottanut nyt, mitä kertomuksia -- jotka
olivat noilla hyllyillä; ja minä muistan, kuinka minä monta monituista
päivää kävin ympäri omaa piirikuntaani asunnossamme, varustettuna
vanhan lestan rintamarstilla -- täydellisesti kuvaten Kuninkaallisen
Brittiläisen Laivaston Kapteinia Jotakuta, jonka villit olivat
saartamallaan ja joka oli päättänyt myydä henkensä kalliisen hintaan.
Kapteinin arvo ei alentunut koskaan siitä, että hänen korviansa
kuumennettiin latinan kieli-opilla. Minun alentui; mutta kapteini pysyi
kapteinina ja sankarina, huolimatta mistään kieli-opeista mailmassa,
oli kieli elävä tai kuollut.

Tämä oli ainoa ja alinomainen lohdutukseni. Kun ajattelen tätä, nousee
joka kerta eteeni eräs kesä-ilta, jolloin pojat leikitsivät
kirkkomaalla ja minä istuin vuoteellani ja luin hengen perästä.
Jokaisella ladolla ympäristössä, jokaisella kivellä kirkossa ja
jokaisella kaistaleella hautausmaassa oli joku oma muistonsa, joka oli
yhteydessä näitten kirjojen kanssa, ja jokainen niistä edusti jotakin
paikkaa, joka oli tehty kuuluisaksi niissä. Minä olen nähnyt Tom
Pipes'in kiipeevän kirkontornia ylös; minä olen katsellut, kuinka
Strap, laukku selässään, seisahtui veräjän viereen lepäämään; ja minä
_tiedän_, että kommodori Trunnion piti klubiansa Mr. Pickle'n kanssa
sisähuoneessa kylämme vähäisessä olutkapakassa.

Lukia ymmärtää nyt yhtä hyvin, kuin minä, mitä minä olin, kun tulin
siihen paikkaan nuoruuteni kertomuksessa, johon nyt palajan.

Eräänä aamuna, kun astuin vierashuoneesen kirjoineni, havaitsin, että
äitini näytti tuskan-alaiselta ja Miss Murdstone lujalta, sekä että Mr.
Murdstone kiersi jotakin ruokokepin -- hoikan ja notkean ruokokepin --
päähän. Hän herkesi työstänsä, kun minä tulin sisään, koetteli keppiä
kädellään ja huiskutti sitä ilmassa.

"Minä sanon sinulle, Clara," lausui Mr. Murdstone, "että minä itse
usein sain selkääni".

"Sai kyllä; tietysti", arveli Miss Murdstone.

"Kaiketi, rakas Jane'ni", vastasi äitini leppeästi. "Mutta -- mutta
luuletteko, että se teki Edvardin hyvää?"

"Luuletko, että se teki Edvardin pahaa, Clara?" kysyi Mr. Murdstone
totisesti.

"Siinä juuri temppu on!" sanoi hänen sisarensa.

Tähän äitini vastasi: "kaiketi, rakas Jane'ni", eikä puhunut sen
enempää.

Minua aavisti, että tämä keskustelu koski minuun, ja minä tavoitin Mr.
Murdstone'n silmää, kun se kohtasi minua.

"No, David", lausui hän -- ja minä huomasin tuon karson katseen
jälleen, kun hän lausui tätä -- "sinun tulee olla paljon tarkempi
tänään, kuin tavallisesti". Hän koetteli keppiä uudestaan ja huiskutti
sitä niinkuin ennen, ja päätettyään näitä valmistuksia laski sen
viereensä kuvailevalla katseella ja tarttui kirjaansa.

Tämä elähytti jo kohta alusta oiva lailla käsitystäni. Minä tunsin,
kuinka läksyni sanat soluivat pois, ei toinen toisensa perästä, eikä
rivi rivin perästä, vaan sivuttain. Minä koetin pitää kiinni niistä,
mutta ne näyttivät, jos niin saan sanoa, panneen luistimet jalkaansa ja
liukuvan pois luotani semmoisella nopeudella, jota ei saanut
hillityksi.

Me aloitimme huonosti ja jatkoimme vielä huonommin. Minä olin tullut
sisään siinä luulossa, että kunnostaisin itseäni, sillä minä olin
mielestäni erittäin hyvin valmistanut lukuni; mutta tämä näkyi kokonaan
olevan erhetystä. Kirja kirjan perästä pantiin jälkitöitten kasaan, ja
Miss Murdstone katseli meitä lujasti koko ajan. Ja kun vihdoin pääsimme
noihin viiteen tuhanteen juustoon (sinä päivänä oli Mr. Murdstone
muistaakseni tehnyt niistä ruokokeppejä), purskahti äitini itkuun.

"Clara!" sanoi Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.

"Minä en voi oikein hyvin, rakas Jane'ni", lausui äitini.

Minä näin, kuinka Mr. Murdstone juhlallisesti iski silmäänsä
sisarelleen, kun hän nousi, tarttui keppiin ja sanoi: "Niin, Jane,
meidän sopii tuskin toivoa, että Clara täydellisellä lujuudella
kestäisi sitä tuskaa ja vaivaa, jonka Davy tänään on tuottanut hänelle.
Se olisi stoalaista. Clara on saanut enemmän voimia ja suuresti
edistynyt, mutta meidän sopii tuskin odottaa niin paljon häneltä.
David, sinä ja minä menemme toiseen kerrokseen, poika."

Kun hän talutti minua ulos ovesta, juoksi äitini meitä vastaan. Miss
Murdstone sanoi: "Clara, oletko sinä aivan hullu?" ja asettui hänen
eteensä. Minä näin äitini tukkivan korvansa ja kuulin hänen itkevän.

Mr. Murdstone käyttäytti minua verkalleen ja vakaasti huoneeseni --
minä olen varma, että häntä huvitti harjoittaa oikeutta tämmöisellä
säännöllisellä muodolla -- ja kun tulimme sinne, väänsi hän yhtäkkiä
pääni käsivartensa alle.

"Mr. Murdstone! Sir!" huusin minä hänelle. "Älkäät! Älkäät lyökö minua!
Minä olen koettanut oppia, Sir, mutta minä en voi oppia niin kauan kuin
te ja Miss Murdstone olette läsnä. Minä en todella voi!"

"Etkö tosiaan voi, David?" lausui hän. "Koettakaamme".

Hän piti päätäni niinkuin ruuvipihdissä, mutta minä luikahdin jollakin
lailla irti ja pysäytin häntä silmänräpäykseksi, pyytäen, ettei hän
löisi minua. Minä pysäytin häntä vaan silmänräpäykseksi, sillä hän löi
minua ankarasti kohta jälestäpäin, mutta samalla haavaa minä haappasin
sen käden, jolla hän oli tarttunut minuun, suuhuni hampaitteni väliin
ja purin sen puhki. Hampaitani viiltää vielä, kun ajattelen sitä.

Hän löi minua nyt, niinkuin hän olisi tahtonut lyödä minut kuoliaaksi.
Koko sen melun ohessa, jonka me nostimme, kuulin heidän juoksevan
portaita ylös ja huutavan -- minä kuulin äitini huutavan -- ja
Peggotyn. Mr. Murdstone oli nyt poissa; ovi kiinni ulkopuolelta; ja
minä makasin lattialla kuumeen hehkussa, pahasti revittynä, hellyksissä
ja raivoten heikolla tavallani.

Kuinka hyvin minä muistan, mikä luonnoton hiljaisuus näytti vallitsevan
koko talossa, kun jälleen tyynnyin! Kuinka hyvin minä muistan, kuinka
tuntoni kalvoi minua, kun tuskani ja kiivauteni alkoivat asettua!

Minä istuin kauan aikaa kuunnellen, mutta ei mistään kuulunut mitään
ääntä. Minä kömmin ylös lattialta ja katselin kasvojani peiliin. Ne
olivat niin turvoksissa, punaiset ja rumat, että melkein peloittivat
minua. Palvot ruumiissani olivat kipeät ja kankeat ja saivat minut
uudestaan itkemään, kun liikahdin; mutta ne eivät olleet mitään siihen
rikollisuuteen verraten, jota minä tunsin. Se painoi todella raskaammin
rintaani, kuin jos olisin ollut mitä julmin pahantekiä.

Oli alkanut hämärtää, ja minä olin sulkenut akkunan (minä olin
enimmäksi osaksi maannut, pää akkunanlaudalla, vuorotellen itkien,
uinaillen ja töllistellen ulos), kun avainta väännettiin, ja Miss
Murdstone tuli sisään, tuoden muassaan vähän leipää, lihaa ja maitoa.
Nämät hän laski pöydälle sanaakaan sanomatta, tarkasteli minua sillä
aikaa hirvittävällä lujuudella, lähti sitten pois ja lukitsi oven
perästään.

Pimeän tultua istuin vielä kauan aikaa ja kummastelin, eikö kukaan muu
tulisi luokseni. Koska tämä ei ollut luultavaa siltä illalta, riisuin
päältäni ja menin levolle. Nyt rupesin kauheasti miettimään, mitä minun
tehtäisiin. Olinko tehnyt rikoksen? Panisivatko kiinni minut ja
lähettäisivät minut vankihuoneesen? Uhkasiko minua ollenkaan vaara
tulla hirtetyksi?

Minä en koskaan unhota, kuinka seuraavana aamuna heräsin; kuinka
ensiksi olin iloinen ja virkeä, mutta sitten sorruin väsähtyneen
muistoni hirmuisen taakan alla. Miss Murdstone ilmestyi jälleen,
ennenkuin olin nousnut vuoteestani; sanoi minulle lyhyesti, että minun
oli lupa kävellä puutarhassa puolen tunnin aikaa, mutta ei kauemmin; ja
poistui, jättäen oven auki, että minun olisi tilaisuus käyttää tätä
lupaa.

Minä käytinkin sitä nyt ja sittemmin joka aamu, kuin olin vankeudessa,
jota kesti viisi päivää. Jos olisin saanut tavata äitiäni kahden
kesken, olisin langennut polvilleni hänen eteensä ja pyytänyt häneltä
anteeksi; mutta minä en tavannut koko aikana ketään muuta, kuin Miss
Murdstone'n -- paitsi iltarukouksissa vierashuoneessa, johon Miss
Murdstone saatti minut, sitten kuin kaikki muut olivat sijoittuneet
paikallensa; jossa minä seisoin, niinkuin nuori lainhylky, aivan
itsekseni likellä ovea; ja josta vanginvartiani juhlallisesti vei minut
pois, ennenkuin kukaan muu oli nousnut polvisiltaan. Minä huomasin
vaan, että äitini oli niin etäällä minusta, kuin suinkin mahdollista,
ja piti kasvojansa toisaallepäin, etten koskaan nähnyt niitä; sekä että
Mr. Murdstone'n käsi oli isossa palttinakääreessä.

Kuinka pitkät nämät viisi päivää olivat, sitä en voi kuvata
kenellekään. Ne täyttävät vuosien sijan minun muistossani. Se tapa,
jolla minä kuuntelin kaikkia tapauksia talossa, jotka tunkivat
korvaani: kellojen soittamista, ovien avaamista ja sulkemista, äänten
huminaa, askelia portailla; jokaista naurua, vihellystä taikka
laulua ulkona, joka tuntui minusta kauheammalta, kuin mikään muu
yksinäisyydessäni ja epäsuosiossani -- tuntien epämääräinen juoksu,
erittäin iltaisin, kun välisti heräsin siinä luulossa, että oli aamu,
mutta huomasin, ettei perhe ollut vielä pannut maata ja että koko pitkä
yö oli edessäni -- ne pahat unet ja painajaiset, jotka kiusasivat minua
-- aamun, keskipäivän ja illan palaaminen, illan, jolloin pojat
leikitsivät kirkkomaalla ja minä katselin heitä keskeltä lattiaa, koska
minua hävetti näyttää itseäni akkunassa, etteivät huomaisi, että olin
vanki -- tuo kummallinen tunto, kun en koskaan kuullut itseni puhuvan
-- ilon lyhyet lomahetket, jotka tulivat syömisen ja juomisen kanssa,
niinkuin menivätkin -- iltasateen alkaminen, sen vilpas haju, sen nopea
kiihtyminen minun ja kirkon välillä, siksi kuin se ja yrittävä yö
tuntuivat upottavan minua pimeään ja pelkoon ja omantunnon vaivaan --
kaikki nämät näyttävät minusta kestäneen vuosia eikä päiviä, niin
elävästi ja voimakkaasti ovat ne painuneet mieleeni.

Viimeisenä vankeuteni iltana heräsin siitä, että kuulin omaa nimeäni
hiljaisesti lausuttavan. Minä nousin äkkiä istualle vuoteessani ja
ojentaen käsivarsiani pimeässä sanoin:

"Sinäkö se olet, Peggotty?"

Vastausta ei tullut heti, mutta pian sen jälkeen kuulin nimeni jälleen,
vaikka niin salamyhkäisellä ja kammottavalla äänellä, että olisin
varmaan mennyt pyörryksiin, jollei olisi joutunut mieleeni, että se
luultavasti oli tullut avaimenreiän kautta.

Minä kävin hapuillen oven luo, panin huuleni avaimenreiälle ja
kuiskasin:

"Sinäkö se olet, rakas Peggotty?"

"Niin, oma kallis Davyni", hän vastasi. "Ole hiljaa kuin hiiri, muutoin
kissa kuulee meidät".

Minä ymmärsin, että hän tällä tarkoitti Miss Murdstone'a ja käsitin
asian tärkeyden, koska tämän huone oli aivan likellä.

"Kuinka äiti voi, rakas Peggotty? Onko hän kovin suuttunut minulle?"

Minä eroitin, kuinka Peggotty itki hiljaisesti omalla puolellansa
avaimenreikää, niinkuin minä toisella puolella, ennenkuin hän vastasi.
"Ei, ei suuresti."

"Mitä he aikovat tehdä minun, rakas Peggotty? Tiedätkö sinä?"

"Kouluun. Lähelle Londonia", oli Peggotyn vastaus. Minun täytyi pyytää
häntä toistamaan sitä, sillä hän puhui ensi kerralla aivan alas
kurkkuuni siitä syystä, että olin unhottanut ottaa pois suuni
avaimenreiältä ja panna korvani sijaan; ja vaikka hänen sanansa kovasti
kutkuttivat minua, en minä kuullut niitä.

"Milloin, Peggotty?"

"Huomenna".

"Senkö vuoksi Miss Murdstone otti vaatteeni piirongistani?" jonka hän
oli tehnyt, vaikk'en ole muistanut mainita sitä.

"Niin", sanoi Peggotty. "Arkku."

"Enkö saa nähdä äitiä?"

"Kyllä", vastasi Peggotty. "Aamulla".

Nyt sovitti Peggotty suunsa ihan likelle avaimenreikää ja lausui
seuraavat sanat sen kautta niin suurella sydämellisyydellä, kuin
milloinkaan on ilmestynyt missään haastelossa avaimenreiän kautta, sitä
rohkenen väittää: puuskahtaen ulos jokaista pientä lausetta omituisella
vavahduksella.

"Rakas Davy. Vaikk'en ole azaktisti ollut niin ystävällinen teille.
Nykyisin, kuin ennen. Ei se ole sen tähden, etten rakasta teitä. Yhtä
paljon ja enemmän, kultaseni. Se on sentähden, että luulin sitä
paremmaksi teille. Ja jollekulle muulle lisäksi. Davy, sydänkäpyni,
kuuletteko? Voitteko kuulla?"

"Kuu-u-u-len, Peggotty!" nyyhkytin minä.

"Oma poikani!" lausui Peggotty äänettömällä säälillä. "Mitä aion sanoa,
on. Että te ette saa koskaan unhottaa minua. Sillä minä en koskaan
unhota teitä. Minä pidän yhtä paljon huolta äidistänne, Davy. Kuin
ikinä pidin teistä. Enkä minä jätä häntä. Se päivä tulee, kuin hän
ilolla laskee pää parkansa. Typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa
käsivarrelle jälleen. Ja minä kirjoitan teille, rakkaani. Vaikk'en
ole mikään oppinut. Ja minä -- minä". Peggotty alkoi suudella
avaimenreikää, kun hän ei voinut suudella minua.

"Kiitoksia, rakas Peggotty!" sanoin minä. "Voi, kiitoksia! Kiitoksia!
Lupaatko minulle yhden asian, Peggotty? Kirjoitatko ja kerrot Mr.
Peggotylle ja pikku Em'lylle ja Mrs. Gummidge'lle ja Ham'ille, etten
ole niin paha, kuin he ehkä luulevat, ja että minä lähetän heille
terveisiä -- erittäin pikku Em'lylle? Oletko hyvä ja teet niin,
Peggotty?"

Tuo hyvä olento lupasi, ja me suutelimme molemmat suurimmalla
hellyydellä avaimenreikää -- minä taputin sitä kädelläni, muistan minä,
niinkuin se olisi ollut hänen rehelliset kasvonsa -- ja me erosimme.
Siitä illasta saakka kasvoi minun rinnassani semmoinen tunne Peggottya
kohtaan, jota en voi oikein selittää. Hän ei astunut äitini sijaan; ei
kukaan voinut sitä tehdä; mutta hän täytti sydämessäni tyhjän paikan,
johon ei kukaan muu sitten päässyt, ja minun tunteeni olivat hänen
suhteensa toisenlaiset, kuin milloinkaan minkään muun ihmisen suhteen.
Tosin tässä rakkaudessa oli jotakin naurettavaa; enkä minä kuitenkaan
voi ajatella, mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kuollut, taikka kuinka
olisin jaksanut suoriutua siitä murhekohtauksesta, joksi se olisi
kääntynyt minulle.

Aamulla Miss Murdstone ilmestyi, niinkuin tavallisesti, ja kertoi
minulle, että minä lähetettäisiin kouluun; joka ei ollut aivan
semmoinen uutinen minulle, kuin hän luuli. Hän käski minun myöskin, kun
olin pukenut päälleni, tulla alas vierashuoneesen aamiaista syömään.
Täällä tapasin äitini kovin vaaleana ja silmät punaisina. Minä juoksin
hänen syliinsä ja pyysin häneltä anteeksi kärsivän sieluni pohjasta.

"Voi, Davy!" hän sanoi. "Kun loukkasit sitä, jota minä rakastan! Koeta
olla parempi, ole nyt parempi! Minä annan sinulle anteeksi, mutta minä
olen niin murheissani, kun sinulla on niin paha sisu".

He olivat saaneet hänet uskomaan, että minä olin pahankurinen poika, ja
hän suri sitä enemmän, kuin lähtöäni. Se koski minuun kipeästi. Minä
koetin syödä jäähyväis-aamiaistani, mutta kyynelet vierivät
voileivälleni ja tippuivat teeheni. Minä huomasin, että äitini välisti
katsahti minuun, tähysteli sitten valpasta Miss Murdstone'a, loi
silmänsä maahan taikka katsahti sivullepäin.

"Master Copperfield'in arkku on tuossa!" lausui Miss Murdstone, kun
rattaitten ääni kuului portilta.

Minä katselin ympärilleni, nähdäkseni Peggottya, mutta se ei ollut hän;
ei hän eikä Mr. Murdstone ilmestynyt. Minun entinen tuttavani, ajomies,
oli ovella; arkku kannettiin ulos ja nostettiin hänen kärryihinsä.

"Clara!" lausui Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.

"Minä olen valmis, rakas Jane'ni", vastasi äitini. "Jumalan haltuun,
Davy. Sinä lähdet omaa hyvääsi varten. Jumalan haltuun, lapseni. Sinä
pääset kotiin luvan ajaksi ja tulet paremmaksi pojaksi".

"Clara!" toisti Miss Murdstone.

"Kohta, rakas Jane'ni", vastasi äitini, joka piti kiinni minusta. "Minä
annan sinulle anteeksi, kallis poikani. Jumala siunatkoon sinua!"

"Clara!" kertoi Miss Murdstone.

Miss Murdstone oli kyllä ystävällinen taluttamaan minua ulos kärryjen
luo ja sanoi matkalla, että hän toivoi, että minä katuisin, ennenkuin
minulle tuli paha loppu; ja sitten minä nousin kärryihin, joita laiska
hevonen lähti vetämään.



VIIDES LUKU.

Minä lähetetään pois kotoa.


Me olimme ehkä kulkeneet puolen penikulmaa ja nenäliinani oli aivan
märkä, kun ajomies yhtäkkiä seisahutti hevosensa.

Minä katsahdin ulos, syytä tiedustellakseni, ja näin ihmeekseni
Peggotyn syöksevän esiin pensas-aidan takaa ja kiipeevän ylös
kärryihimme. Hän sivui minut käsiinsä ja likisti minua nyöriliiviänsä
vastaan niin kovasti, että nenäni pusertui vallan kipeäksi, vaikk'en
ajatellut sitä ennen kuin jälestäpäin, jolloin huomasin sen kovin
araksi. Peggotty ei lausunut yhtä luotuista sanaa. Hellittäen toista
käsivarttansa, pisti hän sen alas plakkariinsa kyynäspäähän saakka ja
veti esiin muutamia paperipusseja makukakkuja, joita hän sulloi
taskuihini, ja kukkaron, jonka hän laski minun käteeni, mutta hän ei
puhunut sanaakaan. Toistamiseen ja vielä kerran likistettyään minua
molemmilla käsivarsillaan, astui hän alas kärryistä ja juoksi pois; ja
minun luuloni on, ja on aina ollut, ilman yhtäkään nappia hameessaan.
Minä poimin yhden niistä monesta, jotka pyörivät ympäri, ja säilytin
sitä muistokaluna pitkät ajat.

Ajomies katseli minua, ikäänkuin kysyäksensä, tulisiko hän takaisin.
Minä pudistin päätäni ja sanoin, etten uskonut sitä. "Paneppa nyt
lähdöksi", lausui ajomies laiskalle hevosellensa, joka panikin
lähdöksi.

Koska nyt olin itkenyt niin paljon, kuin suinkin jaksoin, rupesin
ajattelemaan, ettei enemmästä itkusta ollut mihinkään, semminkin kuin
ei Roderick Random eikä tuo Kuninkaallisen Brittiläisen Laivaston
Kapteini ollut muistaakseni koskaan vaikeissa tiloissa itkenyt. Kun
ajomies näki minun päättäneen näin, ehdoitti hän, että nenäliinani
levitettäisiin hevosen selälle kuivamaan. Minä kiitin häntä ja
suostuin; ja erittäin vähäiseltä se näytti näillä oloilla.

Minulla oli nyt tilaisuus tutkia kukkaroa. Se oli kankea, nahkainen,
lukolla varustettu. Siinä oli kolme kiiltävää shillingiä, joita
Peggotty silminnähtävästi oli tahkonut liidulla, että minulla olisi
sitä suurempi ilo niistä. Mutta sen kaikkein kalliin sisältö oli kaksi
puolikruunua, käärityt paperipalaseen, johon oli kirjoitettu äitini
käsi-alalla: "Davylle. Sydämellisen tervehdykseni kanssa". Tämä
liikutti minua niin, että pyysin ajomiestä tekemään hyvin ja antamaan
minulle nenäliinani takaisin; mutta hän sanoi, että hänen mielestään
minun oli parempi, jos olin ilman sitä; ja minä luulin, että todella
niin oli; ja niin minä pyyhin silmiäni hiallani ja hillitsin itseni.

Jopa todenteolla lisäksi; vaikka edellisten mielenliikutusten perästä
joku myrskyinen nyyhkytys silloin tällöin vielä valloitti minut. Kun
olimme ajaneet kappaleen aikaa, kysyin ajomieheltä, kuljettaisiko hän
minua koko matkan.

"Koko matkan mihin?" kysyi ajomies.

"Sinne", minä sanoin.

"Mihin sinne?" vastasi ajomies.

"Likelle Londonia?" lausuin minä.

"Ohoh, tämä hevonen", sanoi ajomies, nykäisten ohjaksia, että katsoisin
sitä, "olisi enemmän kuollut, kuin sianliha, ennenkuin se ehtisi
puolitiehen asti".

"Matkaatteko siis vaan Yarmouth'iin?" kysyin minä.

"Niille maille", sanoi ajomies. "Ja siellä minä vien teidät
postivaunuihin, ja postivaunut vievät teidät -- minne tahansa".

Koska tässä oli sangen paljon ajomiehen puheeksi (hänen nimensä oli
Mr. Barkis) -- sillä hän oli, niinkuin jossakin edellisessä luvussa
huomautin, hidasluontoinen eikä ollenkaan puhelias -- tarjosin hänelle
kohteliaisuuden osoitteeksi makukakun, jonka hän nielaisi kerrallaan
aivan niinkuin elefantti ja joka ei vaikuttanut enemmän hänen isoihin
kasvoihinsa, kuin se olisi vaikuttanut elefantinkaan.

"Hänkö on leiponut ne?" sanoi Mr. Barkis, nuokkuvalla tavallansa yhä
nojautuen eteenpäin vaunujen jalkalailtaan, käsivarret kummallakin
polvella.

"Peggottya kai tarkoitatte, Sir?"

"Ah!" sanoi Mr. Barkis. "Häntä".

"Kyllä. Hän leipoo kaikki leivoksemme ja keittää kaikki ruokamme".

"Tekeekö hän niin?" lausui Mr. Barkis.

Hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta hän ei
viheltänyt. Hän istui ja katseli hevosen korvia, niinkuin hän olisi
nähnyt jotakin uutta niissä; ja niin hän istui melkoisen ajan. Sitten
hän sanoi:

"Ei mitään herkosilmää, luulen ma?"

"Herkkusia sanoitte, Mr. Barkis?"

Sillä minä luulin, että hänen teki mieli syödä enemmän ja että hän oli
tarkoittanut sitä.

"Herkosilmää", sanoi Mr. Barkis. "Herkosilmää; ei ketään, joka kävelee
hänen kanssaan!"

"Peggotyn kanssa?"

"Ah!" lausui hän.

"Hänen".

"Oi, ei. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään herkosilmää".

"Vai ei ole!" sanoi Mr. Barkis.

Taas hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta taas
hän ei viheltänyt, vaan istui ja katseli hevosen korvia.

"Hän leipoo siis", jatkoi Mr. Barkis, kauan aikaa mietittyään, "kaikki
omenapasteijat ja keittää kaikki ruoat, vai kuinka?"

Minä vastasin, että niin oli laita.

"Hyvä. Minä sanon teille jotain", lausui Mr. Barkis. "Ehkä te
kirjoitatte hänelle?"

"Minä kirjoitan varmaan hänelle", vastasin minä.

"Ah!" sanoi hän, hitaasti kääntäen silmiänsä minua kohden. "Hyvä! Jos
kirjoitatte hänelle, ehkä muistaisitte sanoa, että Barkis'ia haluttaa;
muistatteko?"

"Että Barkis'ia haluttaa", toistin minä viattomasti. "Sekö koko sanoma
on?"

"Nii-i-in", hän sanoi ajatellen. "Nii-i-in. Barkis'ia haluttaa".

"Mutta olettehan huomenna taas Blunderstone'ssa, Mr. Barkis", lausuin
minä, vavisten vähän, kun ajattelin, että silloin olisin kaukana
sieltä, "ja sopisi teidän paljon paremmin suorittaa sanomanne itse".

Mutta kun hän hylkäsi tämän ehdoituksen päätänsä ravistamalla ja kerran
vielä vahvisti edellistä pyyntöänsä ja sanoi suurimmalla
yksitotisuudella: "Barkis'ia haluttaa. Se on sanoma", otin minä
mielelläni toimittaakseni sitä perille. Sillä välin kuin samana iltana
odotin vaunuja Yarmouth'in hotellissa, tilasin paperi-arkin ja tolpon
ja kirjoitin Peggotylle kirjeen, joka kuului näin: "Rakas Peggotty'ni.
Olen eheänä tullut tänne. Barkis'ia haluttaa. Terveisiä äidille. Sinun
harras ystäväsi. P. S. Hän sanoo erittäin suovansa, että sinä
tietäisit, että -- _Barkis'ia haluttaa_".

Kun olin ottanut haltuuni tämän tulevaisuuden toimen, vaipui Mr. Barkis
jälleen täydelliseen äänettömyyteen; ja minä, joka tunsin itseni aivan
väsyneeksi kaikista äskeisistä tapauksista, heittäysin pitkäkseni
säkille kärryihin ja menin nukuksiin. Minä nukuin sitkeästi siksi kuin
tulimme Yarmouth'iin, joka, ravintolan pihalta katsoen, johon ajoimme,
oli niin uusi ja outo minulle, että heti heitin salaisen toivoni saada
tavata jotakuta Mr. Peggotyn perheestä, kenties pikku Em'lyä itseäkin.

Vaunut olivat pihalla, hohtaen joka paikasta, mutta vielä ilman mitään
hevosia edessä ja näyttäen siltä, kuin eivät ensinkään olisi Londoniin
hankkineetkaan. Minä ajattelin tätä ja kummastelin, kuinka viimein
arkkuni kävisi, jonka Mr. Barkis oli nostanut maahan vehmaron viereen
(hän oli ajanut pihaa ylöspäin kärryjänsä kääntääkseen), ja myöskin
kuinka viimein minun itse kävisi, kun joku rouva katsahti ulos eräästä
kaari-akkunasta, johon oli ripustettu muutamia lintuja ja lihakönttiä,
ja sanoi:

"Sekö se vähäinen gentlemani Blunderstone'sta on?"

"Se, Ma'am", sanoin minä.

"Mikä nimi?" kysyi rouva.

"Copperfield, Ma'am", vastasin minä.

"Se ei kelpaa", lausui rouva. "Täällä ei ole kenenkään sen-nimisen
päivällisiä maksettu".

"Onko se Murdstone, Ma'am?" kysyin minä.

"Jos olette Master Murdstone", sanoi lady, "miksi ilmoitatte toista
nimeä ensiksi?"

Minä selitin ladylle, kuinka asian laita oli. Hän soitti nyt kelloa ja
huusi: "William! näytä tietä kahvihuoneesen!" jolloin yksi kyyppäri
tuli juosten kyökistä pihan toiselta puolelta johdattamaan minua ja
näytti suuresti hämmästyneeltä, kun hän huomasi, että hänen tuli viedä
vaan minut sinne.

Se oli iso, pitkä huone, muutamia suuria karttoja seinällä. Minä en
tiedä, olisiko minua oudostuttanut enemmän, jos kartat olisivat olleet
todellisia vieraita maita ja minä olisin heitetty keskelle niitä. Minä
menettelin mielestäni kovin rohkeasti, kun istahdin, lakki kädessä,
tuolin kulmalle oven suuhun; ja kun kyyppäri levitti liinan ja asetti
kryyti-kopaston pöydälle nimen-omaan minua varten, luulen varmaan, että
punehduin korvia myöden ujoudesta.

Hän toi minulle muutamia kotletteja ja kasvaksia ja otti kannet pois
niin kalisevalla tavalla, että pelkäsin jollakin lailla loukanneeni
häntä. Mutta hän lievitti suuresti huoltani, kun hän nosti minulle
tuolin pöydän ääreen ja sanoi hyvin ystävällisesti: "no,
kolmikyynäräinen! tehkäät hyvin ja astukaat esiin!"

Minä kiitin häntä ja asetuin pöytään, mutta huomasin, että minun oli
erittäin vaikea käyttää veistäni ja kahveliani jonkunlaisella
taidontapaisuudella taikka välttää lihannesteen ripoittamista päälleni
sillä aikaa, kuin kyyppäri seisoi vastapäätä minua ja kiinteästi
katseli minua ja saatti minut kauheasti punehtumaan joka kerta, kuin
silmäni kääntyivät häneen. Katseltuaan minua siksi kuin kävin toiseen
kotlettiin käsiksi, lausui hän:

"Tässä on lasillinen olutta teitä varten. Tahdotteko sitä nyt?"

Minä kiitin häntä ja vastasin: "tahtoisin;" jolloin hän kaasi sitä
kannusta isoon lasiin ja piti sitä ylöspäin päivää vastaan, että se
näyttäisi kauniimmalta.

"Silmäni kautta!" hän sanoi. "Onpa siinä koko joukko, eikö ole?"

"On kyllä", vastasin minä hymyllä. Sillä minusta oli oikein
hauskaa, kun hän oli niin leikillinen. Hän oli vilkkusilmäinen,
näppylä-naamainen mies; hänen hiuksensa kasvoivat pystyyn kautta koko
pään, ja kun hän seisoi, toinen käsi kupeessa, ja piti lasia päivää
vastaan toisella, näytti hän hyvin hupaiselta.

"Täällä kävi eilen eräs gentlemani", hän lausui -- "kookas gentlemani,
nimeltä Topsawyer -- ehkä tunnette hänet!"

"En", sanoin minä, "minä en usko --"

"Housut ja säärystimet, leveä-lierinen hattu, harmaa takki, täplikäs
kaulahuivi", jatkoi kyyppäri.

"En", sanoin minä ujosti. "Minun ei ole kunnia --"

"Hän astui sisään tänne", kertoi kyyppäri, katsellen valoa lasin
lävitse, "tilasi lasillisen tätä olutta -- tahtoi sitä kaiken mokomin
-- minä kielsin häntä -- joi sen ja kaatui kuoliaaksi lattialle. Se oli
liian vanhaa hänelle. Sitä ei pitäisi ensinkään laskea tynnyristä;
siinä koko asia".

Minua kauhistutti suuresti, kun kuulin tämän surullisen tapauksen, ja
minä arvelin, että minun oli parempi juoda vettä.

"No, tiedättekö mitä", lausui kyyppäri, yhä katsellen valoa lasin
lävitse ja toinen silmä ummessa, "meidän väkemme ei suvaitse, että
tilataan jotakin ja jätetään nauttimatta. Se loukkaa heitä. Mutta
_minä_ juon sen, jos tahdotte. Minä olen tottunut siihen, ja
tottumuksesta riippuu kaikki. Minä en usko, että se haittaa minua, jos
heitän pääni taaksepäin ja siemaisen sen nopeasti. Siemaisenko?"

Minä vastasin, että olisin kovasti kiitollinen hänelle, jos hän joisi
sen, kun hän vaan saisi sen tehdyksi ilman mitään vaaraa, mutta ei
muutoin. Kun hän heitti päänsä taaksepäin ja nopeasti nielaisi oluen,
oli minulla hirveä pelko, sen tunnustan, että saisin nähdä hänen
joutuvan samaan kohtaloon, kun Mr. Topsawyer vainaja, ja kaatuvan
hengettömäksi matolle. Mutta se ei tehnytkään hänen pahaa. Päinvastoin
hän minun silmissäni virkistyi siitä.

"Mitä olemme tänne saaneet?" kysyi hän, pistäen kahvelia ruokaani. "Ei
suinkaan kotletteja?"

"Kotletteja", lausuin minä.

"Siunatkoon sieluani!" huudahti hän, "minä en tietänyt, että se ole
kotletteja. No, yksi kotletti on juuri paras keino poistaa oluen pahoja
vaikutuksia! Eikö se ole onni?"

Niin hän toisella kädellään otti kotlettiin kiinni luusta ja toisella
potaattiin ja söi ne erinomaiseksi ilokseni oikein makeaan suuhun.
Sitten hän otti toisen kotletin ja toisen potaatin; ja tuosta lisäksi
vielä kotletin ja potaatin. Kun olimme suorittaneet nämät, toi hän
esiin puddingin ja asetettuaan sen eteeni, näytti miettivän ja käyvän
hajamieliseksi vähäksi aikaa.

"Kummoinen pasteija on?" kysyi hän, ikäänkuin hereille kavahtaen.

"Ei se ole kuin puddingi", vastasin minä.

"Puddingi!" huudahti hän. "No, siunatkoon minua, niin se onkin!
Kuinka!" katsellen sitä likemmältä. "Te ette suinkaan sano, että se on
munapuddingi?"

"Kyllä, sitä se juuri on".

"No, munapuddingi", lausui hän, tarttuen ruokalusikkaan, "on minun
mielipuddingini! Eikö se ole onni? Tulkaat pois, pikku mies, ja
koettakaamme, kumpi saa enemmän".

Kyyppäri varmaan sai enemmän. Hän kehoitti minua monta kertaa
ponnistamaan ja voittamaan, mutta mitä minun teelusikastani hänen
ruokalusikkansa rinnalla, minun kiiruustani hänen kiiruunsa rinnalla,
minun ruokahalustani hänen ruokahalunsa rinnalla. Minä jäin kauas
jälelle jo ensi suupalalla eikä minulla ollut mitään toivoa voittaa
häntä. Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt ketään, joka olisi syönyt
puddingia niin halukkaasti, kuin hän; ja kun kaikki oli pistetty
poskeen, nauroi hän, niinkuin hän vielä olisi tuntenut maun siitä
suussaan.

Silloin minä, havaitessani, että hän oli niin peräti ystävällinen ja
seurallinen, pyysin häneltä pännää, läkkiä ja paperia, kirjoittaakseni
Peggotylle. Hän ei ainoastaan tuonut niitä kohta, vaan oli hyvä kyllä
olkani takaa kurkistelemaan kirjeeseni sillä aikaa, kuin kirjoitin
sitä. Kun olin päättänyt sen, kysyi hän minulta, mihin minä olin
menossa kouluun.

Minä sanoin: "Likelle Londonia". Siinä oli kaikki, mitä minä tiesin.

"Voi, silmäni kautta!" hän huudahti, näyttäen varsin alakuloiselta,
"minä olen pahoillani siitä".

"Miksi?" kysyin minä häneltä.

"Oi, Jumala!" hän lausui, pudistaen päätänsä, "se on se koulu, jossa
katkaisivat erään pojan kylkiluut -- kaksi kylkiluuta -- pieni poika se
oli. Minä arvaan, että hän oli -- malttakaat, minä katson -- kuinka
vanha te olette?"

Minä sanoin hänelle, että kävin yhdeksättä.

"Se on juuri hänen ikänsä", hän arveli. "Hän oli kahdeksan vuoden ja
kuuden kuukauden vanha, kun katkaisivat hänen ensimäisen kylkiluunsa;
kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha, kun katkaisivat toisen
ja tekivät lopun hänestä".

Minä en voinut salata itseltäni eikä kyyppäriltä, että tämä oli ikävä
asia, ja kysyin, kuinka se oli tapahtunut. Hänen vastauksensa ei tehnyt
mieltäni iloisemmaksi, sillä se sisälsi kaksi kauheata sanaa:
"pieksemisen kautta".

Postitorven ääni pihalla keskeytti meidät soveliaasti. Minä nousin ja
kysyin epäillen, samalla ylpeänä ja ujona siitä, että minulla oli
kukkaro (jonka otin esiin taskustani), tuliko minun maksaa mitään.

"Arkki kirjepaperia", hän vastasi. "Oletteko koskaan ostanut
kirjepaperin arkkia?"

Minä en ollut, muistaakseni, koskaan tehnyt sitä.

"Se on kallista", lausui hän, "tullin tähden. Kolme pennyä. Tällä tapaa
meitä tässä maassa veroitetaan. Ei olisi sitten mitään muuta
maksettavaa, kuin juomarahat. Älkäät huoliko lakista. Sen vahingon
_minä_ otan omakseni".

"Paljonko te -- paljonko minä -- paljonko minun tulee -- mikä olisi
kohtuullinen maksu kyyppärille, jos suvaitsette?" sopersin minä,
punehtuen.

"Jollei minulla olisi perhettä ja perheeni olisi rupulissa", sanoi
kyyppäri, "en ottaisi kuutta pennyä. Jollei minulla olisi vanha isä ja
rakas sisar elätettävänä -- tässä näytti kyyppäri kovasti liikutetulta
-- en ottaisi äyriäkään. Jos minulla olisi hyvä paikka ja minua
kohdeltaisiin hyvin täällä, pyytäisin teitä ottamaan vastaan minulta
jotakin pikku kapinetta enkä ottaisi itse mitään. Mutta minä elän ruoan
tähteillä -- ja makaan hiilillä" -- tässä kyyppäri purskahti kyyneliin.

Hänen onnettomuutensa koski minuun syvästi ja minä ymmärsin, että
vähempi maksu, kuin yhdeksän pennyä, olisi pelkkää raakuutta ja sydämen
kovuutta. Sentähden annoin hänelle yhden noista kolmesta kiiltävästä
shillingistäni, jonka hän vastaan otti suurella nöyryydellä ja
kunnioituksella ja kohta jälestäpäin pyörähytti ilmaan peukalollansa,
koettaaksensa sen kelvollisuutta.

Kun minua autettiin ylös vaunujen taa, hämmennyin vähän, kun huomasin,
että luultiin minun ilman muitten avutta syöneen koko päivällisen.
Minä havaitsin sen siitä, että kuulin kaari-akkunan ladyn sanovan
konduktörille: "pitäkäät hyvin vaaria tuosta lapsesta, Georg,
muutoin hän halkee!" sekä siitä, että talon naispalveliat tulivat
ulos katsomaan ja hihittelemään minua, niinkuin jotakin vähäistä
ihme-eläintä. Minun onneton ystäväni kyyppäri, joka oli kokonaan
tointunut, ei näyttänyt pitävän tätä minään, vaan yhtyi yleiseen
kummastelemiseen, asiaa tuoksensakaan panematta. Jos ensinkään epäilin
häntä, oli, luullakseni, tämä asia puoleksi syynä epäluulooni; mutta
minä olen taipusa uskomaan, että minä lapsen yksinkertaisella ja
luonnollisella luottamuksella vanhempiin ihmisiin (jota ominaisuutta en
soisi yhdenkään lapsen liian aikaisin vaihtavan mailmalliseen
viisauteen) en ylipäänsä silloinkaan oikein epäillyt häntä.

Minusta oli jotenkin ikävä, minun täytyy tunnustaa se, kun aivan
syyttömästi jouduin ajajan ja konduktörin pilapuheitten alaiseksi,
esimerkiksi, että vaunut kulkivat niin raskaasti takapuolelta sen
vuoksi, että minä istuin siellä, ja että olisi sopinut paremmin, että
olisin matkustanut vankkureilla. Juttu ruokahalustani levisi myös
ulkopuolisten matkustajien joukkoon, jotka laskivat leikkiä siitä
samaten ja kysyivät minulta, maksettaisiinko minusta koulussa niinkuin
kahdesta tai kolmesta veljeksestä, ja oliko eri sopimus tehty minun
tähteni, vai pääsinkö tavallisilla ehdoilla; ynnä muita hupaisia
asioita. Mutta kaikkein pahin seikka oli se, että tunsin, etten
kehtaisi syödä mitään, kun tilaisuus tarjoutuisi, ja että jokseenkin
laihojen päivällisteni perästä saisin nähdä nälkää koko illan -- sillä
minä olin hädissäni unhottanut kakkuni hotelliin. Pelkoni toteutuikin.
Kun pysähdyimme illallista syömään, ei minulla ollut rohkeutta syödä
mitään, vaikka olisin hyvin mielelläni tahtonut, vaan minä istuin alas
valkean ääreen ja sanoin, etten huolinut mistään. Tämä ei kuitenkaan
päästänyt minua uusista pilapuheista; sillä eräs käheä-ääninen,
karkea-kasvoinen gentlemani, joka oli melkein koko matkan syönyt
eväslaukustaan, paitsi kun hän oli juonut eräästä pullosta, sanoi, että
minä olin niinkuin boa constrictor, joka hotaisee niin paljon yhdellä
kertaa, että hän kestää sitten pitkät ajat; jonka jälkeen gentlemani
punastutti itseänsä keitetyllä häränpaistilla.

Me olimme lähteneet Yarmouth'ista kello kolme aamulla ja meidän oli
määrä tulla Londoniin noin kello kahdeksan seuraavana aamuna. Oli
kesäinen ilma, ja ilta varsin ihana. Kun kuljimme jonkun kylän lävitse,
kuvailin mielessäni, miltä rakennukset sisäpuolelta näyttivät ja mitä
asukkaat puuhasivat, ja kun pojat tulivat juosten meidän perässämme,
hyppäsivät ylös vaunujen takapuolelle ja heiluivat siinä kappaleen
matkaa, kummastelin, olivatko heidän isänsä elossa ja olivatko he
onnelliset kotona. Minulla oli siis paljon ajattelemista; paitsi sitä
minä lakkaamatta mietiskelin, mimmoiseen paikkaan olin menossa --
kauhea tutkimisen aine. Välisti minä, muistaakseni, rupesin
ajattelemaan kotiani ja Peggottya; ja koetin sekavalla, himmeällä
tavalla muistaa, mimmoiselta oloni oli minusta tuntunut ja mimmoinen
poika minä olin ollut, ennenkuin purin Mr. Murdstone'a: joita
kysymyksiä en voinut millään lailla tyydyttävästi selittää; minusta
näytti siltä, kuin olisin purrut häntä kaukaisessa entisyydessä.

Yö ei ollut yhtä hupainen, kuin ilta, sillä ilma kävi kylmäksi; ja
koska olivat asettaneet minut kahden gentlemanin (karkeakasvoisen ja
yhden toisen) väliin, etten putoisi vaunuista, olin vähällä tukehtua,
kun he menivät nukuksiin ja täydellisesti saarsivat minut. He
rutistivat minua toisinaan niin kovasti, että minun täytyi huutaa:
"Voi! antakaat anteeksi!" josta he eivät pitäneet ollenkaan, koska se
herätti heidät. Vastapäätä minua istui, iso turkki-vaippa yllänsä,
vanhanpuolinen lady, joka pimeässä näytti enemmän heinäsuovalta, kuin
ladyltä, niin vahvasti oli hän säntännyt vaatteita päällensä. Tällä
ladyllä oli kori muassaan eikä hän ollut pitkään aikaan tietänyt, mihin
panna sitä, siksi kuin hän huomasi, että se lyhyitten säärteni vuoksi
mahtuisi minun alleni. Se kiusasi ja vaivasi minua niin, että olin
aivan pääsemättömissä; mutta jos minä vähintäkin liikahdin ja saatin
lasin, joka oli korissa, kilisemään jotakin muuta vastaan (niinkuin se
tietysti teki), nyhjäsi hän minua mitä julmimmalla tavalla jalallansa
ja sanoi: "no, pysykäät alallanne. _Teidän_ säärenne ovat nuoret kyllä,
luulisin ma".

Viimein aurinko nousi, ja silloin näyttivät kumppanini nukkuvan
levollisemmin. Ne vaivat, joissa he olivat tuskailleet koko yön ja
jotka olivat puhjenneet kuuluviin mitä hirveimmissä huohotuksissa ja
kuorsauksissa, ovat mahdottomat käsittää. Kun aurinko ehti
korkeammalle, kävi heidän unensa vienommaksi, ja niin he vähitellen
toinen toisensa perästä heräsivät. Minä muistan, kuinka suuresti se
kummastutti minua, että jokainen silloin oli olevinansa, niinkuin hän
ei olisi nukkunut ollenkaan, ja suuttui silmättömäksi, kun hän torjui
puolestaan syytökset. Tätä kummastustani kestää vielä tänään, koska
olen alinomaa huomannut, että kaikista inhimillisistä heikkouksista
postivaunuissa nukkuminen on se, jota luontomme (minä en voi ymmärtää
mistä syystä) kaikkein vähimmin taipuu tunnustamaan.

Mikä merkillinen kaupunki London oli minusta, kun näin sen etäältä, ja
kuinka minä uskoin, että kaikkien mielisankareitteni kummalliset seikat
ehtimiseen toimitettiin ja jälleen toimitettiin siellä, ja kuinka minua
hämärästi aavisti, että se oli enemmän täynnä ihmeitä ja kehnoutta,
kuin kaikki mailman kaupungit yhteensä, sitä minun ei tarvitse pysähtyä
tässä kertomaan. Me lähestyimme sitä vähitellen ja tulimme oikeaan
aikaan siihen ravintolaan Whitechapel'in piirissä, johon meidän oli
määrä mennä. Minä en muista, oliko se Sininen Härkä vai Sininen Karju;
mutta minä tiedän, että se oli jotakin sinistä ja että sen kuva oli
maalattu vaunujen takapuolelle.

Konduktöri katsahti minuun, kun hän astui alas, ja sanoi
ilmoituskonttorin ovella:

"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, ja joka jää tänne,
siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"

Ei kukaan vastannut.

"Koettakaat Copperfieldin nimellä, jos suvaitsette, Sir", sanoin minä,
katsoen surullisesti maahan.

"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, mutta joka omistaa
Copperfieldin nimen ja jää tänne, siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"
lausui konduktöri, "noh, onko täällä ketään?"

Ei. Ei ollut ketään. Minä katselin tuskastuneena ympärilleni; mutta
kysymys ei tehnyt mitään vaikutusta keneenkään likellä seisovaan, jos
en lukuun ota yhtä säärystimiin puettua silmäpuoli miestä, joka arveli,
että olisi paras panna messinkirengas kaulaani ja kytkeä minut talliin.

Portaat tuotiin, ja minä astuin alas sen ladyn jälkeen, joka oli
heinäsuovan näköinen, sillä minä en tohtinut liikahtaa, ennenkuin hänen
korinsa oli siirretty pois. Vaunut olivat tällä välin tyhjentyneet
matkustajista, kapineet olivat pian korjatut, hevoset olivat jo ennen
päästetyt aseista, ja nyt muutamat tallirengit käänsivät vaunut ja
lykkäsivät niitä takaperin hiukan pois tieltä. Eikä kuitenkaan ketään
vielä ilmestynyt tiedustelemaan tomuista poikaa Suffolk'in
Blunderstone'sta.

Tuntien itseäni enemmän itsenäiseksi, kuin Robinson Crusoe, jolla ei
ollut ketään, joka katseli häntä ja näki, kuinka yksinäinen hän oli,
astuin minä ilmoitus-konttoriin, menin vartiolla olevan konttoristin
käskystä tiskin taa ja istuin alas vaa'alle, jolla kapineet punnittiin.
Kun istuin tässä ja katselin tavaramyttyjä, pankkoja ja kirjoja, ja
hengitin tallien hajua (joka aina siitä asti oli yhteydessä tämän aamun
muistoni kanssa), alkoi koko jono mitä kauheimpia ajatuksia kulkea
aivojeni kautta. Entä jollei kukaan noutaisi minua, kuinka kauan
suostuisivat pitämään minua täällä? Pitäisivätkö niin kauan, että
ennättäisin kuluttamaan seitsemän shillingiä? Tulisiko minun maata
öisin yhdessä tuommoisessa puisessa laarissa muun tavaran kanssa ja
pestä itseni aamulla pumpulla pihalla, vai ajettaisiinko minä pois joka
ilta ja odotettaisiin takaisin jäämään siksi kuin, konttoria seuraavana
aamuna avatessa, käytiin minua kuulustelemassa? Entä jollei ollutkaan
mitään erhetystä asiassa, vaan Mr. Murdstone oli keksinyt tämän tuuman,
saadaksensa eroa minusta, mitä minun tuli tehdä? Jos sallivat minun
pysyä täällä siksi kuin olin kuluttanut seitsemän shillingiäni, en
voinut toivoa saavani jäädä tänne, kun rupeisin nälkään nääntymään.
Tämä olisi ilmeisesti haitallista niille, jotka kävivät täällä, paitsi
että se johdattaisi Sinisen Mikä-se-olikaan vaaraan saada maksaa
hautajaiskustannukset. Jos lähtisin kohta astumaan ja koettaisin käydä
takaisin kotiin, kuinka löytäisinkään tien, kuinka koskaan voisin
toivoa jaksavani niin kauas, kuinka voisin olla varma kenenkään muun
avusta, kuin Peggotyn, siinä tapauksessa, että pääsinkin kotiin? Jos
löytäisin lähimmät asian-omaiset virkakunnat ja tarjoisin itseni
sotamieheksi tai merimieheksi, olin minä niin vähäinen olento, että he
melkein varmaan hylkäisivät minut. Nämät ajatukset ja sadat muut
semmoiset saattivat minut tulikuumaksi ja huimasivat minua pelolla ja
kauhulla. Kuumeeni oli kovimmillaan, kun joku mies astui sisään ja
kuiskasi konttoristille, joka heti keikahutti minut pois vaa'alta ja
työnsi minut hänen puoleensa, niinkuin olisin ollut punnittu, ostettu,
toisen käsiin jätetty ja maksettu.

Kun menin ulos konttorista, käsikkäin tämän uuden tuttavan kanssa,
katselin häntä salaa. Hän oli laiha, vaalea, nuori mies. Hänen poskensa
olivat painuneet sisään, ja leuka oli melkein yhtä musta, kuin Mr.
Murdstone'n; mutta tähän yhdennäköisyys loppui, sillä hänen
poskipartansa oli ajettu, eikä hänen hiuksensa olleet sileät, vaan
ruosteenkarvaiset ja lakastuneet. Hän oli puettu mustaan vaatteukseen,
joka myös oli jotenkin ruosteenkarvainen ja lakastunut ja hyvin lyhyt
hioista ja lahkeista; hänellä oli valkoinen kaulahuivi, joka ei ollut
erittäin puhdas. Minä en luullut, en nytkään luule, että tämä
kaulahuivi oli ainoa liinavaate, joka hänellä oli yllänsä, mutta siinä
oli kaikki, mitä hän näytti taikka mistä mitään aavistusta sai.

"Sinäkö se uusi poika olet?" kysyi hän.

"Niin, Sir", vastasin minä.

Minä luulin itseäni siksi. Minä en tietänyt.

"Minä olen yksi Salem House'n opettajista", sanoi _hän_.

Minä kumarsin häntä ja tunsin itseni kovasti lannistuneeksi. Minua
hävetti mainita niin jokapäiväistä asiaa, kuin arkkua, oppineelle
miehelle ja Salem House'n opettajalle, jotta olimme astuneet jo vähän
matkaa pihasta, ennenkuin rohkenin puhua siitä. Me käänsimme takaisin,
kun minä nöyrästi arvelin, että arkku ehkä olisi minulle hyödyksi
tuonnempana; ja hän ilmoitti konttoristille, että ajomies saisi käskyn
noutaa sitä puolipäivän aikana.

"Jos suvaitsette, Sir", sanoin minä, kun olimme tulleet noin saman
verran matkaa, kuin äsken, "onko sinne pitkäkin matka?"

"Se on alhaalla Blackheath'in seuduilla", vastasi hän.

"Onko _sinne_ pitkä matka, Sir?" kysyin minä vähän peläten.

"On sinne hyvä huikaus", hän sanoi. "Me kuljemme postivaunuilla. Sinne
on noin kuusi penikulmaa".[13]

Minä olin niin heikko ja uupunut, että oikein tuskastuin, kun
ajattelin, että tuli vielä kestää kuusi penikulmaa. Minä rohkaisin
mieltäni ja sanoin hänelle, etten ollut syönyt mitään koko yönä, ja
että, jos hän sallisi minun ostaa jotakin syötäväksi, minä olisin
sangen kiitollinen hänelle. Hän näytti kummastuvan tätä -- minä näen
tällä haavaa, kuinka hän seisahtuu ja katselee minua -- ja, mietittyään
muutamia silmänräpäyksiä, arveli, että hänen täytyi käydä erään vanhan
vaimon luona, joka ei asunut etäällä, ja että minun olisi paras ostaa
vähäisen leipää taikka mitä hyvänsä, joka vaan miellytti minua ja joka
oli terveellistä, ja syödä aamiaiseni tämän vaimon huoneessa, jossa
meidän oli tilaisuus myöskin saada maitoa.

Me katsoimme siis sisään jonkun leipurin akkunasta, ja sitten kuin minä
olin tehnyt kokonaisen sarjan ehdoituksia ostaa kaikki, mikä oli
vatsalle haitallista puodissa, ja hän oli hyljännyt ne toinen toisensa
perästä, päätimme viimeiseltä ottaa soman, ruskean leipäkakkusen, joka
maksoi minulle kolme pennyä. Tuosta ostimme kryytikauppiaan puodista
yhden munan ja liuskan juovaista silavaa; ja kuitenkin sain mielestäni
koko joukon pientä rahaa takaisin toisesta kiiltävästä shillingistäni,
josta syystä ajattelin Londonia varsin huokeaksi paikaksi. Kokoon
käärittyämme nämät elatus-aineet, astuimme eteenpäin keskellä kovaa
hälinää ja tohua, joka sanomattomasti hämmensi väsynyttä päätäni, ja
yhden sillan yli, joka epäilemättä oli London Bridge (minä todella
luulen, että hän sanoi minulle niin, mutta minä olin puoleksi
nukuksissa), kunnes tulimme tuon köyhän vaimon asunnon luo. Se oli osa
muutamista vaivaishuoneista, joiksi huomasin ne ulkomuodosta ja portin
yli olevan kiven kirjoituksesta, joka ilmoitti, että ne olivat hankitut
viittäkolmatta köyhää naista varten.

Salem House'n opettaja avasi linkusta yhden useista vähäisistä,
mustista ovista, jotka olivat kaikki samannäköisiä ja joilla oli
itsekullakin vähäinen, moniruutuinen akkuna toisella puolellaan ja
toinen vähäinen, moniruutuinen akkuna ylipuolella. Me astuimme yhteen
tämmöiseen vähäiseen huoneesen, jossa köyhä, vanha vaimo par'aikaa
lietsoi valkeata, saadaksensa pikkuista kastinpannua kiehumaan. Kun hän
näki opettajan astuvan sisään, pysäytti hän palkeen polvillansa ja
sanoi jotakin, joka kuului minusta niinkuin: "minun Charley'ni!" mutta
kun hän näki minunkin tulevan sisään, nousi hän ylös ja, hieroen
käsiänsä, puoleksi niiasi hämmentyneellä tavalla.

"Osaatteko keittää tämän nuoren gentlemanin aamullisen?"' lausui Salem
House'n opettaja.

"Osaanko minä?" sanoi vanha vaimo. "Kyllä mar osaan!"

"Kuinka Mrs. Fibbitson jaksaa tänään?" kysyi opettaja, katsellen toista
vanhaa vaimoa, joka istui isossa tuolissa valkean ääressä ja oli
semmoinen vaatepankko, että kiitän onneani tähän hetkeen saakka, kun en
tapaturmaa istunut hänen päällensä.

"Voi, hän on huono", sanoi ensimäinen vanha vaimo. "Tämä on yksi hänen
pahoista päivistään. Jos valkea jollakin lailla sammuisi, luulen
varmaan, että hänkin sammuisi eikä koskaan viriäisi jälleen".

Kun he katsoivat häneen, katsoin minä myös häneen. Vaikka oli lämmin
päivä, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään muuta, kuin valkeata.
Minusta oli, kuin hän olisi kadehtinut yksin kastinpannuakin, joka oli
tulella, ja minulla on syytä luulla, ettei hän hyväksynyt tämän
pakoittamista munani keittämiseen ja silavani paistamiseen; sillä minä
näin omilla alakuloisilla silmilläni hänen kerran pudistavan nyrkkiänsä
minulle, kun näissä keittotoimissa oltiin eikä kukaan muu ottanut
vaaria hänestä. Päivä virtaili sisään vähäisestä akkunasta, mutta hän
istui, oma selkä ja ison tuolin selkä sitä päin, suojellen valkeata,
niinkuin hän ahkerasti pitäisi _sitä_ lämpimänä eikä se häntä, ja
vartioiden sitä aivan mustasukkaisella tavalla. Kun aamiaiseni hankkeet
päättyivät ja valkea vapautettiin taakastansa, tuli hän niin erittäin
iloiseksi, että hän päästi aika naurun -- eikä se kauniilta kuulunut se
nauru, se täytyy minun sanoa.

Minä istuin alas ruskean kakkuni, munani ja silavavipaleeni ääreen,
joihin maitomalja vielä oli lisätty, ja söin mitä maukkaimman aterian.
Sillä aikaa kuin minä vielä täyttä päätä nautin sitä, sanoi ensimäinen
vanha vaimo opettajalle:

"Toitteko huilunne muassanne?"

"Toin", hän vastasi.

"Puhaltakaappa sitä vähän", käski vanha vaimo hyväillen.
"Puhaltakaappa!"

Tuosta opettaja pisti kätensä takkinsa liepeitten alle, veti esiin
huilunsa kolmessa kappaleessa, jotka hän väänsi kokoon, ja alkoi kohta
soittaa. Monta vuotta mietittyäni on se minun ajatukseni, ettei koskaan
mailmassa liene löytynyt ketään, joka olisi soittanut huonommin. Hän
kiristi siitä mitä kauheimpia säveliä mitä koskaan olen kuullut
aikaan saatettavan milläkään keinolla, olipa luonnollisella tai
luonnottomalla. Minä en tiedä, mitä nuottia ne olivat -- jos
nuotintapaista oli ensinkään hänen esityksessään, jota epäilen -- mutta
soiton vaikutus minuun oli ensiksi se, että rupesin ajattelemaan
kaikkia surujani, siksi kuin tuskin jaksoin pidättää kyyneliäni; sitten
se vei ruokalystini, ja viimein se raukaisi minua niin, etten voinut
pitää silmiäni auki. Ne alkavat ummistua jälleen, ja minä rupean
torkkumaan, kun muistoni siitä uudestaan herää. Kerta vielä vähäinen
huone, sen avonainen ruokakaappi nurkassa, sen neliskulmaisilla selillä
varustetut tuolit, sen kiertoportaat, jotka johdattavat ylikerroksen
huoneesen, ja sen kolme riikinkukon sulkaa, jotka ovat ripustetut
kaminin reunukselle -- minä muistan kummastelleeni, kun ensin tulin
sisään, mitähän riikinkukko olisi ajatellut, jos hän olisi tietänyt,
mihin hänen koristuksensa olivat tuomitut joutumaan -- haihtuvat minun
silmistäni, ja minä nuokun ja menen nukuksiin. Huilu ei kuulu enää,
vaunujen pyörät ratisevat sen sijaan, ja minä olen matkallani. Vaunuja
tärisyttää, minä kavahdan ylös, ja huilu on palannut, ja Salem House'n
opettaja istuu, jalat ristissä, ja soittaa sitä surullisesti, sillä
välin kuin vaimo iloisena katselee. Vaimo haihtuu vuorostansa, ja
opettaja ja kaikki haihtuvat, eikä ole enää mitään huilua, ei mitään
opettajaa, ei mitään Salem House'a, ei mitään David Copperfieldia, ei
mitään muuta, kuin sitkeä uni.

Minä uneksin, niin luulin, että kerta, sillä aikaa kuin hän puhalsi
tuota surkeata huilua, vanha vaimo, joka ihastuksissaan ja ihmeissään
oli yhä enemmän lähestynyt häntä, kumartui hänen tuolinsa selän yli ja
syleili häntä hellästi niskasta, joka hetkeksi seisautti hänen
soittonsa. Minä olin juuri unen ja valpeen vaiheilla, joko silloin
taikka kohta sen jälkeen; sillä, kun hän alkoi uudestaan -- se oli
tosiasia, että hän oli keskeyttänyt soittoansa -- näin minä ja kuulin
saman vanhan vaimon kysyvän Mrs. Fibbitson'ilta, eikö se ollut suloinen
(tarkoittaen huilua), johon Mrs. Fibbitson vastasi: "kyllä, kyllä!" ja
nyykäytti päätänsä valkealle, jonka ansioksi, minä olen vakuutettu
siitä, hän katsoi koko soittajaiset.

Kun olin mielestäni nukkunut melkoisen aikaa, väänsi Salem House'n
opettaja huilunsa auki kolmeen kappaleesen, pani ne kätköön entiseen
paikkaansa ja vei minut pois. Me löysimme vaunut aivan likeltä ja
nousimme niitten katolle; mutta minua unitti niin julmasti, että, kun
pysähdyimme kadulla ottamaan ylös toisia matkustavaisia, pistivät he
minut sisään, jossa ei ollut mitään matkustavaisia ja jossa minä nukuin
sitkeästi, siksi kuin huomasin, että vaunut ajoivat hiljalleen jyrkkää
kunnasta ylös keskellä viheriäisiä lehtiä. Ne seisahtuivat ennen pitkää
ja olivat saapuneet määräpaikalle.

Lyhyt kävely saatti meidät -- minä tarkoitan opettajaa ja itseäni --
Salem House'en, joka oli aidattu korkealla tiilimuurilla ja näytti
kovin ikävältä. Ylipuolella yhtä tämän muurin porttia oli lauta, jossa
seisoi: _Salem House_; ja portin ristikon lävitse katseli meitä, kun
soitimme kelloa, näreät kasvot, jotka huomasin, kun portti avattiin,
olevan kookkaan miehen, jolla oli paksu niska, puujalka, ulkonevat
silmäkulmat ja tukka leikattuna lyhyeksi ympäri koko päätä.

"Uusi poika", sanoi opettaja.

Puujalka mies katseli minua kiireestä kantapäähän -- sitä ei kestänyt
kauan, sillä minussa ei ollut suurin pituutta -- lukitsi portin
perästämme ja otti avaimen suulta. Me astuimme ylös rakennuksen luo
muutamien mustien, tukevien puitten ohitse, kun hän huusi
johdattajaani:

"Halloo!"

Me katsoimme taaksepäin, ja hän seisoi sen vähäisen majan ovella, jossa
hän asui, pari saappaita kädessään.

"Kuulkaappas!" lausui hän, "rajasuutari on käynyt täällä teidän poissa
ollessanne, Mr. Mell, ja sanoo, ettei hän voi paikata niitä enää. Hän
väittää, ettei ole palastakaan alkuperäisestä saappaasta jälellä, ja
häntä kummastuttaa, että luulittekaan niitten kelpaavan paikattavaksi".

Näin puhuen heitti hän saappaat Mr. Mell'iä kohden, joka astui muutamia
askelia takaperin, ottaaksensa niitä ylös, ja katseli niitä (sangen
alakuloisesti, pelkään minä), kun lähdimme pois yhdessä. Minä huomasin
silloin ensi kerran, että ne saappaat, jotka hänellä oli jalassaan,
olivat kovasti kuluneet, ja että hänen sukkansa juuri puhkesivat ulos
yhdestä pakasta, niinkuin kukkais-umpu.

Salem House oli neliskolkkainen, kylkiriveillä varustettu
tiilirakennus, paljas ja tyhjä näöltään. Kaikkialla ympäri oli niin
hiljaista, että minä arvelin Mr. Mell'ille, että pojat luultavasti
olivat ulkona; mutta hän näytti kummastelevan minua, kun en tietänyt,
että oli lupa-aika; että kaikki pojat olivat kukin kotonansa; että Mr.
Creakle, haltia, oli lähtenyt merenrannikolle Mrs. ja Miss Creakle'n
kanssa, ja että minä olin lupa-aikana lähetetty kouluun rangaistukseksi
rikoksestani, joita kaikkia hän selitti minulle, kun astuimme
eteenpäin.

Minusta oli kouluhuone, johon hän vei minut, yksinäisin ja autioin
paikka, minkä milloinkaan olin nähnyt. Minä näen sen nyt. Pitkä huone,
jossa on kolme pitkää pulpetti-riviä ja kuusi penkki-riviä, ja kaikki
seinät täynnä lakin- ja krihvelitaulun-nauloja, jotka pistävät
esiin, kuin harjakset, joka paikasta. Vanhojen kirjoituskaavojen ja
harjoitusvihkojen palasia on kaikkialla likaisella lattialla. Muutamia
samoista aineista tehtyjä silkkiäis-koteloita on sirotettu sinne tänne
pulpeteille. Kaksi kurjaa, pientä, valkoista hiirtä, jotka ovat jääneet
tänne omistajiltansa, juoksevat edestakaisin ummehtuneessa linnassa,
joka on rakennettu pahvista ja metallilangasta, ja tirkistelevät
punaisilla silmillänsä kaikkiin nurkkiin, löytääksensä jotakin
syötävää.

Lintu asuu häkissä, joka on vaan hiukan isompi, kuin se itse, ja
rapistelee surullisesti, kun se silloin tällöin hyppää puikollensa
kahden tuuman korkealle pohjasta taikka laskeuu alas siitä; mutta se ei
laula eikä viserrä. Eriskummainen, taudillinen haju on huoneessa,
niinkuin homehtuneesta korderoista, maku-omenista, joita tarvitsee
tuulettaa, ja mädänneistä kirjoista. Ei olisi voinut olla enemmän
läkkiä pirskotettuna ympäri huonetta, vaikka se olisi ollut katotonna
alusta pitäen ja vuoden eri aikoina siihen olisi satanut, lumittanut,
raehtinut ja tuullut läkkiä taivaasta.

Kun Mr. Mell oli jättänyt minut ja vei saappaansa, joita ei enää käynyt
korjaaminen, toiseen kerrokseen, menin minä verkalleen huoneen yliseen
päähän ja huomasin nämät kaikki, sinne hiipiessäni. Yht'äkkiä tapasin
pahviplakatin, joka kauniisti kirjoitettuna makasi pulpetilla ja
sisälsi nämät sanat: "_Varokaat häntä. Hän puree_".

Minä hyppäsin heti pulpetille siinä luulossa, että ainakin iso koira
oli sen alla. Mutta vaikka hätääntyneenä katselin kaikille tahoille, en
voinut eroittaa sitä. Minä kurkistelin vielä ympärilleni, kun Mr. Mell
tuli takaisin ja kysyi minulta, mitä minä tuolla ylhäällä tein.

"Minä pyydän anteeksi, Sir", sanoin minä, "jos suvaitsette, minä etsin
koiraa".

"Koiraa?" toistaa hän.

"Mitä koiraa?"

"Eikö se ole koira, Sir?"

"Mikä olisi koira?"

"Se, jota tulee varoa, Sir; joka puree".

"Ei, Copperfield", lausuu hän vakavasti, "ei se mikään koira ole. Se on
poika. Minun on käsketty panna tämä plakati sinun selkääsi,
Copperfield. Minusta on ikävä aloittaa tällä tapaa sinun suhteesi,
mutta minun täytyy".

Sitten hän nosti minut alas ja sitoi plakatin, joka oli sievästi
leikattu tätä tarkoitusta varten, hartioilleni, niinkuin laukun; ja
mihin hyvänsä minä jälestäpäin menin, oli minulla ilo kantaa sitä.

Mitä minä kärsin tämän plakatin kautta, ei kukaan voi ajatella. Oliko
ihmisten mahdollista nähdä minua vai ei, aina minä luulin, että joku
luki sitä. Se ei lohduttanut paljon, että minä kääntyessäni en nähnyt
ketään; sillä missä hyvänsä selkäni oli, siinä arvelin aina jonkun
olevan. Julma puujalka mies enensi tuskiani. Hänellä oli valta käskeä;
ja jos hän vaan näki minun nojauvan jotakin puuta, seinää tai
rakennusta vastaan, huusi hän kauhealla äänellä majansa ovelta:
"halloo, te, Sir! Te, Copperfield! Näyttäkäät merkki selvästi taikka
minä annan teidät ilmi!" Leikkitanterena oli paljas, somerolla peitetty
piha, johon sopi nähdä rakennuksen ja ulkohuoneitten takasivulta; ja
minä tiesin, että palkolliset lukivat sen, että teurastaja luki sen,
että leipuri luki sen; että, sanalla sanoen, jokainen, joka etu- taikka
taka-puolelta lähestyi rakennusta aamuisin, jolloin minun oli käsky
kävellä siellä, luki, että tuli varoa minua, sillä minä purin. Minä
muistan, että rupesin oikein pelkäämään itseäni, niinkuin jonkunlaista
rajupäistä poikaa, joka puri.

Tämän leikkitanteren äärellä oli vanha ovi, johon poikien oli tapa
leikata nimensä. Se oli ihan täynnä semmoisia kirjoituksia. Peläten
lupa-ajan loppua ja poikien takaisin tuloa, en voinut lukea kenenkään
pojan nimeä kysymättä, millä äänellä ja millä voimalla _hän_ lukisi:
"Varokaat häntä. Hän puree". Löytyi yksi poika -- eräs J. Steerforth --
joka leikkasi nimensä hyvin syvään ja hyvin usein, ja joka, niin minä
itsekseni kuvailin, lukisi sitä varsin lujalla äänellä ja sitten
tukistaisi minua. Löytyi toinen poika, Tommy Traddles, joka, minä
luulin, tekisi pilkkaa siitä ja olisi kauheasti pelkäävinänsä minua.
Löytyi kolmas, George Pemple, joka, arvelin minä, laulaisi sitä. Minä
olen katsellut, pikkuinen arastava olento, tätä ovea, siksi kuin
kaikkien nimien omistajat -- heitä oli viisiviidettä silloin koulussa,
kertoi Mr. Mell -- näyttivät yhteisestä suostumuksesta sulkevan minut
pois kumppaniudestaan ja huutavan, kukin omalla tavallansa: "Varokaat
häntä. Hän puree!"

Sama oli myöskin sijojen laita pulpettien vieressä ja penkeillä. Sama
niin-ikään tyhjäksi jääneitten vuode-rivien laita, joita minä katselin,
astuessani oman vuoteeni luo ja siinä ollessani. Minä muistan, kuinka
minä monta monituista yötä näin unta, että olin äitini luona, joka oli
semmoisena, kuin hänen ennen oli tapa olla, taikka lähdin vieraisille
Mr. Peggotyn ty'ö, taikka ajoin postivaunujen katolla, taikka söin
päivällistä onnettoman ystäväni, kyyppärin, kanssa, mutta kuinka minä
kaikissa näissä tiloissa saatin ihmiset kirkaisemaan ja ällistymään,
kun he pahaksi onnekseni huomasivat, ettei minulla ollut mitään muuta
päälläni, kuin pikkuinen yö-paitani ja tuo plakati.

Elämäni yksitoikkoisuudessa ja alinomaisessa pelossani, että koulu
avattaisiin jälleen, vaivasi tämä minua sanomattomasti. Minun täytyi
suorittaa pitkät läksyt joka päivä Mr. Mell'in edessä; mutta minä
suoritin ne, koska ei täällä ollut mitään Mr. ja Miss Murdstone'a, ja
minä pääsin kunnialla niistä. Ennen ja jälkeen niitä käyskelin --
puujalka miehen silmien alla, niinkuin jo mainitsin. Kuinka elävästi
minä muistan rakennuksen kosteuden, pihan viheriät, haljenneet
liuska-kivet, vanhan, vuotavan vesitynnyrin ja muutamien noitten
jylhien puitten surkastuneet varret, jotka näyttivät tiukkuneen enemmän
sateessa, kuin muut puut, ja huokuneen vähemmän päivänpaisteessa! Kello
yhdeltä söimme päivällistä, Mr. Mell ja minä, pitkän, alastoman
ruokasalin ylipäässä, joka oli täynnä honkapöytiä ja haisi rasvalta.
Sitten teimme työtä teehen saakka, jota Mr. Mell joi sinisestä
teekupista, mutta minä tinamukista. Kaiken päivää ja kello seitsemään
tai kahdeksaan saakka illalla työskenteli Mr. Mell oman erityisen
pulpettinsa luona kouluhuoneessa ahkerasti pännän, läkin, linjaalin,
kirjojen ja kirjoituspaperin kanssa, suorittaen, niinkuin minä
havaitsin, viime puolen vuoden rätinkejä. Kun hän oli pannut kapineet
paikallensa yöksi, veti hän esiin huilunsa ja puhalsi sitä, siksi kuin
melkein luulin, että hän vähitellen puhaltaisi koko olentonsa ylipään
isoon reikään ja valuisi pois läppien aukoista.

Minä näen oman vähäisen olentoni käsi poskella istuvan noissa himmeästi
valaistuissa huoneissa, kuunnellen Mr. Mell'in surullista soitantoa ja
harjoitellen huomispäivän läksyjä. Minä näen, kuinka, kirjat
suljettuina, yhä kuuntelen Mr. Mell'in surullista soitantoa, vaan
kesken sitä kotinikin ääniä ja tuulen vonkunaa Yarmouth'in lakeilla,
ja tunnen itseni kovin haikeamieliseksi ja hyljätyksi. Minä näen,
kuinka menen levolle näissä tyhjissä huoneissa ja istun vuoteeni
laidalla, itkien lohdutuksen sanaa Peggotyn suusta. Minä näen, kuinka
aamulla astun portaita alas ja pitkästä, kamalasta portaitten
akkunasta katselen koulukelloa, joka riippuu yhden ulkohuoneen
harjasta, viirikukko yllä; ja kammon sitä aikaa, jolloin se soittaa
J. Steerforth'ia ja muita työhön; joka ennustavassa pelossani on
melkein yhtä hirvittävä kuin se aika, jolloin puujalka mies avaa
ruosteisen portin ja laskee sisään kauhean Mr. Creakle'n. Minä en usko,
että missäkään näissä asemissa olisin näyttänyt erittäin vaaralliselta,
mutta kuitenkin kannoin yhä samaa varoitusta selässäni.

Mr. Mell ei puhunut koskaan paljon minulle, mutta ei myöskään ollut
koskaan kova minulle. Minä luulen, että olimme toistemme hupilaisina,
vaikka emme mitään haastelleet. Minä olen unhottanut mainita, että hän
välisti puhui itsekseen, irvisteli, puristi nyrkkiänsä, kiristeli
hampaitansa ja repi tukkaansa käsittämättömällä tavalla. Mutta hänellä
oli nämät omituisuudet; aluksi ne peloittivat minua, mutta sitten minä
pian totuin niihin.



KUUDES LUKU.

Tuttavieni luku laajenee.


Minä olin viettänyt tämmöistä elämää noin kuukauden aikaa, kun
puujalka mies alkoi nilkuttaa ympäri, köysiluuta ja vesisanko
kädessään, josta päätin, että valmistuksia tehtiin Mr. Creakle'n ja
poikien vastaan-ottoa varten. Minä en erehtynyt; sillä ennen pitkää
saapui köysiluuta kouluhuoneesen ja ajoi pois Mr. Mell'in ja minut,
jotka oleskelimme missä vaan sopi ja koetimme tulla toimeen muutamat
päivät tilaisuutta myöden; jona aikana lakkaamatta olimme kahden kolmen
nuoren naisen tiellä, jotka olivat tuskin näyttäneet itseänsä ennen, ja
liikuimme niin ehtimiseen keskellä pölyä, että minä aivastin melkein
yhtä paljon, kuin jos Salem House olisi ollut iso nuuskarasia.

Eräänä päivänä ilmoitti Mr. Mell minulle, että Mr. Creakle'n oli määrä
tulla kotiin sinä iltana. Illalla, teen jälkeen, kuulin minä, että hän
oli saapunut. Ennen maatapanon aikaa puujalka mies nouti minua hänelle
näytettäväksi.

Mr. Creakle'n osa rakennuksesta oli paljon mukavampi, kuin meidän, ja
hänellä oli sievä, pikkuinen puutarha, joka näytti hupaiselta, kun tuli
tuolta tomuiselta leikkitanterelta, joka oli semmoinen erämaan kappale,
ettei mikään muu, kuin kameli taikka dromedari, olisi tuntenut itseänsä
kodittuneeksi siellä. Minusta oli rohkeasti tehty, että vaan huomasin,
kuinka miellyttävältä käytävä näytti, kun astuin vavisten Mr. Creakle'n
luo; ja minä olin niin peloissani, kun minua johdatettiin hänen
eteensä, että tuskin näin Mrs. Creakle'ä taikka Miss Creakle'ä (jotka
olivat molemmat läsnä vierashuoneessa) taikka mitään muuta, kuin Mr.
Creakle'n, tukevan gentlemanin, jolla oli joukko rippukoruja isoissa
kellonperissään ja joka istui nojatuolissa, pullo ja lasi edessään.

"Vai niin!" sanoi Mr. Creakle. "Tämäkö se nuori gentlemani on, jonka
hampaat ovat tylsennettävät! Käännä hänet ympäri".

Puujalka mies käänsi minut ympäri plakatia näyttääksensä, ja annettuaan
kyllin aikaa sen täydelliseen tutkimiseen käänsi minut takaisin
jälleen, että kasvoni olivat Mr. Creakle'ä kohden, ja asettui itse Mr.
Creakle'n viereen. Mr. Creakle'n kasvot olivat tulipunaiset, hänen
silmänsä erittäin pienet ja syvällä päässä; hänellä oli paksut suonet
otsassa, vähäinen nenä ja iso leuka. Hän oli paljas keskeltä päätä,
mutta hänellä oli muutamia kosteannäköisiä haivaleita, jotka alkoivat
käydä harmaiksi ja olivat harjatut ylöspäin kummaltakin silmäkulmalta,
että molemmat puolet yhtyivät otsalla. Mutta mikä enimmin koski
huomiotani, oli se, ettei hänellä ollut mitään ääntä, vaan hän puhui
kuiskaamalla. Se ponnistus, jota tämä vaati häneltä, taikka se tieto,
että hän puhui tällä heikolla tavalla, teki hänen vihaiset kasvonsa
niin paljon vihaisemmiksi ja hänen paksut suonensa niin paljon
paksummiksi, kun hän puhui, ettei minua kummastuta, kun katson
taaksepäin, että tämä hänen omituisuutensa tuntui minusta
merkillisimmäksi hänessä.

"No", lausui Mr. Creakle. "Mitä tästä pojasta ilmoitetaan?"

"Ei ole vielä mitään häntä vastaan", vastasi puujalka mies. "Ei ole
ollut mitään tilaisuutta".

Minusta näytti siltä, kuin Mr. Creakle olisi pettynyt toiveissansa.
Minusta näytti siltä, kuin Mrs. ja Miss Creakle (joihin nyt loin
silmäni ensi kerran ja jotka olivat molemmat laihat ja hiljaiset) eivät
olisi pettyneet toiveissaan.

"Tule tänne, Sir!" lausui Mr. Creakle, viitaten minua.

"Tule tänne!" sanoi puujalka mies, toistaen viittausta.

"Minun on kunnia tuntea isä-puolesi", kuiskasi Mr. Creakle, tarttuen
korvaani; "ja kunnon mies hän onkin ja mies, jolla on luja luonne. Hän
tuntee minut, ja minä tunnen hänet. Tunnetko _sinä_ minua? Hei!" lausui
Mr. Creakle, nipistäen minua korvasta julmalla leikinteolla.

"Ei vielä, Sir", vastasin minä, vetäytyen takaisin tuskasta.

"Eikö vielä? Hei!" kertoi Mr. Creakle. "Mutta saat pian tuntea. Hei!"

"Saat pian tuntea. Hei!" toisti puujalka mies. Minä huomasin
jälestäpäin, että hän voimakkaalla äänellänsä tavallisesti tulkitsi Mr.
Creakle'n sanoja pojille.

Minä olin kovasti peloissani ja sanoin, että toivoin sitä, jos hän
suvaitsi. Minusta tuntui koko tämän ajan, kuin korvani olisi palanut;
hän nipisti sitä niin kovasti.

"Minä kerron sinulle, mitä minä olen", kuiskasi Mr. Creakle, hellittäen
viimein korvastani semmoisella jäähyväispuristuksella, joka ajoi vedet
silmiini. "Minä olen Tatari".

"Tatari", sanoi puujalka mies.

"Kun minä sanon, että teen jonkun asian, teen minä sen", lausui Mr.
Creakle; "ja kun sanon, että minä tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon
minä sen tehdyksi".

"Tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi", toisti
puujalka mies.

"Minä olen jyrkkä luonnoltani", lausui Mr. Creakle. "Se se on, mitä
_minä_ olen. Minä teen velvollisuuteni. Se se on, mitä _minä_ teen. Jos
lihani ja vereni -- hän katseli tätä sanoessaan Mrs. Creakle'ä, --
nousee minua vastaan, ei se ole minun lihani eikä vereni. Minä hylkään
ne. Onko tuo mies", sanoi hän puujalka miehelle, "taas käynyt täällä?"

"Ei", kuului vastaus.

"Ei", lausui Mr. Creakle. "Hänellä on enemmän järkeä. Hän tuntee minut.
Antakaat hänen pysyä poissa", sanoi Mr. Creakle, lyöden kättänsä
pöytään ja katsellen Mrs. Creakle'ä, "sillä hän tuntee minut. Nyt sinä
olet myöskin ruvennut tuntemaan minua, nuori ystäväni, ja saat mennä.
Vie hänet pois".

Minä olin hyvin iloinen, kun minua käskettiin pois, sillä Mrs. ja Miss
Creakle pyyhkivät molemmat silmiänsä, ja minun oli yhtä paha olla
heidän puolestaan, kuin itsenikin puolesta. Mutta minulla oli pyyntö
mielessäni, joka koski minua niin likeltä, etten voinut olla sitä esiin
tuomatta, vaikka kummastelin omaa rohkeuttani:

"Jos suvaitsette, Sir --"

Mr. Creakle kuiskasi: "hah? Mitä tämä on?" ja loi silmänsä minuun,
niinkuin hän olisi tahtonut polttaa minut poroksi niillä.

"Jos suvaitsette, Sir", änkytin minä, "sallittaisiinko minun (minä olen
kovasti suruissani siitä, Sir, mitä minä tein) ottaa pois tämä
kirjoitus, ennenkuin pojat tulevat takaisin --"

Oliko se täyttä totta Mr. Creakle'n puolelta vai tahtoiko hän vaan
peloittaa minua, en tiedä, mutta hän ryntäsi niin kiivaasti ylös
tuoliltansa, että minä tuota pikaa peräydyin puujalka miehen saattoa
odottamatta enkä pysähtynyt yhtään, ennenkuin pääsin omaan
makuuhuoneeseni, jossa minä, kun huomasin, ettei minua ajettu takaa,
menin levolle, kun aika tuli, ja makasin vavisten pari kolme tuntia.

Seuraavana aamuna palasi myöskin Mr. Sharp. Mr. Sharp oli ensimäinen
opettaja ja korkeampi, kuin Mr. Mell. Mr. Mell aterioitsi poikien
kanssa, mutta Mr. Sharp söi päivällisensä ja illallisensa Mr. Creakle'n
pöydässä. Hän oli minusta hento, hienon-näköinen gentlemani, jolla oli
jokseenkin iso nenä ja joka piti päätänsä kallella, niinkuin se olisi
ollut vähän liika raskas hänelle. Hänen tukkansa oli hyvin kiiltävä ja
kihara; mutta jo ensimäinen poika, joka palasi, kertoi minulle, että se
oli peruukki (jota toinen oli ennen käyttänyt, _hän_ sanoi), ja että
Mr. Sharp joka lauvantai-ilta kävi sitä käherryttämässä.

Se ei ollut kukaan muu, kuin Tommy Traddles, joka antoi minulle tämän
tiedon. Hän oli ensimäinen poika, joka palasi. Hän esitteli itseänsä
ilmoittamalla, että minä löytäisin hänen nimensä oven oikeanpuolisessa
kulmassa ylimmän telkimen kohdalla; jolloin minä sanoin: "Traddles?"
johon hän vastasi: "sama mies", ja käski minun antaa täydellisen
kertomuksen itsestäni ja perheestäni.

Se oli onni minulle, että Traddles ensiksi tuli takaisin. Minun
plakatini huvitti häntä niin suuresti, että hän säästi minulta sekä
paljastamisen että salaamisen vaivan, sillä hän esitteli minut
jok'ikiselle pojalle, joka palasi, suurelle tai pienelle, heti tämän
tullessa, tällä tapaa: "katso tänne. Tässä on jotakin lystillistä!"
Onni oli sekin, että suurempi osa pojista palasi alakuloisina eivätkä
pitäneet niin pahaa menoa minun kanssani, kuin olin odottanut. Tosin
muutamat heistä tanssivat ympärilläni, niinkuin hurjat Indianit,
eivätkä useimmat voineet vastustaa kiusausta, vaan teeskelivät,
niinkuin minä olisin ollut koira, taputtelivat ja hyväilivät minua,
ett'en purisi, ja sanoivat: "maahan, Sir!" ja nimittivät minua
Towzer'iksi.[14] Tämä tietysti hämmensi minua, kun oli niin monta
outoa, ja maksoi minulle muutamia kyyneliä, mutta ylipäänsä kävi paljon
paremmin, kuin olin edeltäpäin luullut.

Minua ei kuitenkaan katsottu varsinaisesti kouluun otetuksi, ennenkuin
J. Steerforth oli saapunut. Tämän pojan eteen, jota pidettiin kovin
oppineena ja joka oli hyvin kaunis ja ainakin puolen kymmenkuntaa
vuotta minua vanhempi, vietiin minä, niinkuin tuomarin eteen. Jossakin
vajassa leikkitanterella kyseli hän minulta tarkkaan kaikkia, mitä
rangaistukseeni koski, ja suvaitsi lausua ajatuksensa siitä, sanoen,
että se oli "julkinen häpeä"; josta minä jäin iki-kiitolliseksi
hänelle.

"Paljonko rahaa sait, Copperfield?" kysyi hän, kävellen vieressäni, kun
hän oli suorittanut asiani näillä sanoilla.

Minä sanoin hänelle: seitsemän shillingiä.

"Sinun olisi parempi antaa ne minun talteeni", lausui hän. "Sinä saat
ainakin antaa, jos tahdot. Sinun ei tarvitse, jollet tahdo".

Minä kiirehdin suostumaan hänen ystävälliseen ehdoitukseensa, avasin
Peggotyn kukkaron ja käänsin sen ylös alaisin hänen käteensä.

"Tahdotko käyttää niistä jotakin nyt?" kysyi hän minulta.

"Ei, kiitoksia", vastasin minä.

"Sinä saat, jos tahdot, sinä tiedät sen", lausui Steerforth. "Sano
sananen vaan".

"Ei, kiitoksia, Sir", toistin minä.

"Sinun tekisi ehkä mieli panna pari shillingiä taikka niin menemään ja
heti ostaa pullo marjaviiniä makuuhuoneesen?" kysyi Steerforth. "Sinä
kuulut minun makuukuntaani, näen minä".

Tämä tosin ei ollut joutunut mieleeni ennen, mutta minä sanoin: "kyllä,
minä tahtoisin".

"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Sinä kai mielelläsi panet toisen
shillingin taikka niin mantelikakkuihin?"

Minä sanoin: "kyllä, sitäkin tahtoisin".

"Ja yhden shillingin taikka niin korppuihin, ja yhden hedelmiin,
kuinka?" lausui Steerforth. "Kuuleppa, pikku Copperfield, sinä käyt
reippaasti asiaan käsiksi!"

Minä hymyilin, koska hän hymyili, mutta olin myöskin vähän levoton
sydämessäni.

"Hyvä!" lausui Steerforth. "Meidän täytyy saada niitä riittämään niin
pitkälle, kuin mahdollista; siinä kaikki. Minä teen, mitä suinkin voin
sinua varten. Minä saan mennä ulos, kun haluttaa, ja minä tuon salaa
koko säntin". Näin puhuttuaan pisti hän rahat taskuunsa ja käski
ystävällisesti minun olla levollisena; hän lupasi toimittaa, että
kaikki kävisi oikein.

Hän piti puheensa, kun vaan kaikki olisi ollut oikein, mutta minua
salaisesti aavisti, että melkein kaikki oli väärin -- sillä minä
pelkäsin, että se oli äitini kahden puolikruunun haaskaamista -- vaikka
olin tallettanut sen paperipalasen, johon rahat olivat käärityt: joka
oli kallis säästö. Kun menimme ylikerrokseen makaamaan, toi hän esiin
koko seitsemän shillingin arvon ja levitti sen vuoteelleni kuutamassa,
sanoen:

"Kas tuossa, pikku Copperfield; ja kuninkaallisen aterian oletkin
saanut!"

Minun oli mahdoton ajatella, että itse, tällä elämän ijälläni,
isännöitsisin tässä juhlassa, kun Steerforth oli läsnä; minun käteni
värisi, kun vaan ajattelin sitä. Minä pyysin, että hän suvaitsisi olla
esimiehenä; ja kun muut pojat, jotka olivat samassa huoneessa,
kannattivat tätä esitystä, suostui hän siihen ja istui minun
pään-alaiselleni, josta hän jaeskeli ruokia -- aivan tasapuolisesti, se
minun täytyy sanoa -- ja anniskeli marjaviiniä vähäisellä jalattomalla
lasilla, joka oli hänen omansa. Mitä minuun tulee, minä istuin hänen
vasemmalla puolellaan, ja toiset olivat sijoittuneet meidän
ympärillemme lähimmäisille vuoteille ja lattialle.

Kuinka hyvin minä muistan, kuinka istuimme siellä, puhuen
kuiskuttamalla, taikka oikeammin sanoen, kuinka he puhuivat ja minä
kunnioituksella kuuntelin; kuinka kuunvalo virtasi kappaleen matkaa
huoneesen, maalaten vaaleata akkunaa lattialle, mutta suurempi osa
meistä istui pimeässä, paitsi kun Steerforth pisti tulitikun
fosforirasiaan, kun hänen tarvitsi katsoa jotakin pöydältä, ja vuodatti
sinisen, heti katoavan valon meidän ylitsemme! Omituinen, mystillinen
tunne, jonka pimeys synnytti, pitojen salaisuus ja se kuiskaava ääni,
jolla kaikki sanottiin, valloittaa minut jälleen ja minä kuuntelen
kaikkia, mitä he kertovat minulle, epäselvällä juhlallisuuden ja kammon
tunteella, joka tekee minut iloiseksi, koska he ovat kaikki niin
likellä, ja peloittaa minua (vaikka olen nauravinani), kun Traddles
sanoo näkevänsä aaveen nurkassa.

Minä kuulin jos jotakin koulusta ja kaikista siihen koskevista
asioista. Minä kuulin, ettei Mr. Creakle ilman syyttä väittänyt
olevansa Tatari; että hän oli mitä tylyimpiä ja ankarimpia opettajia;
että hän huimi ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, joka päivä
elämässänsä, hyökäten poikien kimppuun, niinkuin ratsas-soturi, ja
hakaten joukkoa armahtamatta; ettei hän itse osannut mitään muuta, kuin
hakata, vaan oli taitamattomampi (J. Steerforth sanoi), kuin alimmainen
poika koulussa; että hän oli useita vuosia takaperin pitänyt vähäistä
humala-kauppaa Borough'issa, mutta ruvennut opettajan virkaan, kun hän
oli joutunut häviöön kaupallansa ja tuhlannut pois Mrs. Creakle'n
rahat; ynnä koko joukon samanlaisia asioita, joita he kummastuksekseni
tiesivät.

Minä kuulin, että puujalka mies, jonka nimi oli Tungay, oli
kovakiskoinen barhari, joka ennen oli ollut avullisna humala-kaupassa,
mutta joutunut kouluttajan ammattiin Mr. Creakle'n kanssa, koska,
niinkuin pojat arvelivat, hän oli taittanut jalkansa Mr. Creakle'n
palveluksessa ja toimittanut paljon konnantöitä hänelle sekä tiesi
hänen salaisuutensa. Minä kuulin, että Tungay katsoi koko laitosta,
opettajia ja poikia, paitsi Mr. Creakle'ä, luonnollisiksi
vihollisiksensa, ja että hänen ainoa ilonsa mailmassa oli, kun hän sai
olla äreä ja häijy. Minä kuulin, että Mr. Creakle'llä oli ollut poika,
joka ei ollut Tungay'n ystävä ja joka, aputoimittajana koulussa, oli
kerta moittinut isäänsä jossakin tilaisuudessa, jolloin harjoitettiin
liian kovaa kuria, ja joka lisäksi luultiin vastustaneen sitä tapaa,
jolla hänen isänsä kohteli hänen äitiänsä. Minä kuulin, että Mr.
Creakle oli tästä syystä ajanut hänet pois; ja että Mrs. ja Miss
Creakle siitä saakka olivat olleet surullisina ja alakuloisina.

Mutta suurin ihme, jonka kuulin Mr. Creakle'stä, oli se, että koulussa
oli yksi poika, johon hän ei tohtinut koskaan kajota, ja että tämä
poika oli J. Steerforth. Steerforth itse vakuutti asiaa todeksi, kun
sitä kerrottiin, ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä Mr. Creakle'n
yrittävän sitä. Kun joku säyseä poika (se en ollut minä) kysyi häneltä,
mitä hän tekisi, jos hän näkisi Mr. Creakle'n yrittävän, pisti hän
tulitikun fosfori-rasiaan, että se vuodattaisi valoa hänen vastauksensa
ylitse, ja sanoi, että hän löisi häntä otsaan ja kaataisi hänet maahan
sillä seitsemän shillingin ja kuuden pennyn läkki-pullolla, joka aina
oli kaminin-reunuksella. Me istuimme hetken aikaa pimeässä melkein
hengittämättä.

Minä kuulin, että Mr. Sharp'illa ja Mr. Mell'illä luultiin kummallakin
olevan huono palkka; ja että, kun oli sekä lämmintä että kylmää ruokaa
Mr. Creakle'n päivällispöydällä, aina odotettiin, että Mr. Sharp
sanoisi mieluisammin tahtovansa kylmää; jota J. Steerforth, joka oli
ainoa poika, joka söi yhdessä perheen kanssa, myöskin vakuutti todeksi.
Minä kuulin, ettei Mr. Sharp'in peruukki sopinut hänen päähänsä; ja
ettei hänen tarvinnut heiskaroita -- toinen sanoi teiskaroita -- siitä,
sillä hänen oma punainen tukkansa näkyi varsin selvästi sen alta.

Minä kuulin, että eräs poika, jonka isä oli hiilikauppias, kävi koulua
hiilirätingin maksuksi ja nimitettiin sen vuoksi "vaihto-laskuksi",
joka nimi oli lainattu aritmetikasta, koska se osoitti tätä sopimusta.
Minä kuulin, että pöytä-olut oli ryöstö vanhemmilta, ja puddingi petos.
Minä kuulin, että oli yleinen ajatus koulussa, että Miss Creakle oli
rakastunut Steerforth'iin; ja minä olen varma, että kun istuin pimeässä
ja ajattelin Steerforth'in miellyttävää ääntä, kauniita kasvoja,
sukevaa käytöstä ja kiharaa tukkaa, minä katsoin sitä hyvin
mahdolliseksi. Minä kuulin, ettei Mr. Mell ollut mikään paha mies,
mutta ettei hänellä ollut kuutta pennyä, jolla hän kostuttaisi
itseänsä; ja ettei ollut mitään epäilystä, että vanha Mrs. Mell, hänen
äitinsä, oli yhtä köyhä, kuin Job. Mieleeni joutui silloin aamiaiseni
ja se, joka oli kuulunut niinkuin "minun Charley'ni!" mutta minä olin,
minä muistan sen ilolla, siinä kohden mykkä kuin hiiri.

Näitten kaikkien ja useampien muitten asiain kuuleminen kesti kotvan
kauemmin, kuin pidot itse. Suurempi osa pojista oli pannut maata heti,
kuin syöminen ja juominen oli loppunut; ja me, jotka olimme puoleksi
riisuttuina jääneet kuiskailemaan ja kuuntelemaan, lähdimme viimein
mekin levolle.

"Hyvää yötä, pikku Copperfield", sanoi Steerforth, "minä pidän
tästälähin huolta sinusta".

"Sinä olet kovin hyvä", vastasin minä kiitollisena. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa sinulle".

"Sinulla ei ole mitään sisarta, onko?" kysyi Steerforth haukotellen.

"Ei", vastasin minä.

"Se on paha", sanoi Steerforth. "Jos sinulla olisi ollut, olisin
luullut häntä sieväksi, kainoksi, pikkuiseksi, kirkassilmäiseksi
tytöksi. Minä olisin mielelläni ruvennut hänen tuttavakseen. Hyvää
yötä, pikku Copperfield".

"Hyvää yötä, Sir", minä vastasin.

Minä ajattelin häntä hyvin paljon, kun olin mennyt levolle, ja nousin
vuoteessani, minä muistan sen, katsellakseni häntä, kun hän makasi
kuutamassa, nuot kauniit kasvot käännettyinä ylöspäin ja pää
luontevasti nojauten käsivarteen. Hän oli etevä olento minun
silmissäni; tämä oli tietysti syy, miksi yhä ajattelin häntä. Ei mikään
peitetty tulevaisuus himmentänyt häntä kuun säteissä. Ei mikään
varjokas jälki jäänyt häneltä siihen puutarhaan, jossa uneksin
käveleväni koko yön.



SEITSEMÄS LUKU.

Ensimäinen lukukauteni Salem House'ssa.


Koulunkäynti alkoi täydellä todella seuraavana päivänä. Syvästi
vaikutti minuun, minä muistan sen, kun kouluhuoneen kohisevat äänet
yhtäkkiä vaikenivat, kuin kuolema, ja Mr. Creakle astui sisään
aamiaisen jälkeen ja seisoi oven suussa, katsellen meitä, niinkuin
jättiläinen sadussa katselee vankejansa.

Tungay seisoi Mr. Creakle'n vieressä. Hänellä ei ollut mielestäni
mitään syytä niin rajusti huutaa "hiljaa!" sillä ei pojista kukaan
hiiskunut mitään eikä hievahtanut paikaltansa.

Mr. Creakle nähtiin ja Tungay kuultiin puhuvan seuraavalla tavalla:

"Nyt, pojat, on uusi lukukausi. Pitäkäät huolta siitä, mitä toimitatte
tällä ajalla. Neuvoni on, että virkeästi ryhdytte läksyihinne, sillä
minä aion virkeästi ryhtyä rangaistukseen. Minä en aio helpoittaa. Se
ei auta, että hierotte itseänne; te ette voi hieroa pois niitä
merkkejä, joita minä annan teille. Nyt työhön, joka poika!"

Kun tämä kauhea alkupuhe oli ohitse, ja Tungay oli nilkuttanut ulos
jälleen, tuli Mr. Creakle siihen paikkaan, jossa minä istuin ja sanoi
minulle, että, jos minä olin mainio puria, hänkin oli mainio puria.
Sitten hän näytti minulle ruokokepin ja kysyi minulta, mitä _tästä_
hampaasta arvelin? Oliko se terävä hammas, hei? Oliko se kaksoishammas,
hei? Oliko sillä pitkä kärki, hei? Puriko se, hei? Puriko se?
jokaiselta kysymykseltä antoi hän minulle aika läimähyksen, että
väänneksin tuskasta. Näin minä sangen pian vihittiin Salem House'n
jäseneksi (niinkuin Steerforth sanoi), ja kiristettiin sangen pian
kyyneliä silmistäni.

Tällä en pyydä sanoa, että nämät olivat mitään erityisiä
kunnian-osoituksia, joita ainoastaan minulle jaettiin. Päinvastoin sai
suuri joukko pojista (erittäinkin pienemmät) niistä osansa, kun Mr.
Creakle kävi ympäri kouluhuonetta. Puoli kokonaisesta koululaitoksesta
väänneksi ja itki, ennenkuin päivän työ alkoi; ja kuinka paljon siitä
oli väänneksinyt ja itkenyt, ennenkuin päivän työ oli ohitse, sitä en
todella uskalla mainita, ettei luultaisi minun liioittelevan.

Minä en usko, että koskaan on löytynyt ketään ihmistä, jolla oli
enemmän iloa virastaan, kuin Mr. Creakle'llä, Poikien piekseminen oli
hänestä yhtä mieluisa, kuin kovan ruokahalun tyydyttäminen. Minä
tiedän, että hänen oli erittäin vaikea vastustaa lyllyräisiä poikia;
että oli jonkunlainen lumous semmoisissa, joka teki hänet levottomaksi,
siksi kuin hän oli pyältänyt ja merkinnyt niitä kunakin päivänä. Minä
olin itse lyllyräinen, ja minun on syytä tietää se. Kun ajattelen sitä
miestä nyt, kuohuu vereni häntä vastaan samalla tasapuolisella
harmilla, jota tuntisin, jos olisin voinut tietää kaikki hänestä, hänen
vallassansa koskaan olematta; mutta se kuohuu tulisesti, koska tiedän,
että hän oli kelvoton peto, jolla ei ollut enemmän oikeutta siihen
suureen luottamukseen, jota hänelle osoitettiin, kuin suur'amiralin tai
pääkenraalin virkaan: kumpaisessakin näissä viroissa olisi hän
luultavasti tehnyt äärettömän paljon vähemmän vahinkoa.

Me kurjat, vähäiset armottoman epäjumalan lepyttäjät, kuinka alhaiset
me olimme hänen edessään! Mikä astuminen ulos mailmaan se minusta nyt
on, takaisin katsoessani, kun olimme niin halvat ja nöyrät semmoiselle
miehelle, jolla oli hänen omituisuutensa ja vaatimuksensa!

Tässä istun pulpetin luona jälleen, pitäen vaaria hänen silmästänsä --
nöyrästi pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun hän linjoittaa
luvunlaskukirjaa toiselle uhrille, jonka käsiä juuri sama linjaali
vastikään on latistanut ja joka nenäliinallaan koettaa pyyhkiä pois
kipua. Minulla on paljon tekemistä. Minä en pidä vaaria hänen
silmästänsä laiskuudesta, vaan sen vuoksi, että luonnottomasti vetäydyn
sen puoleen, pelolla halaten tietää, mikä hänen lähin työnsä on ja
minunko on vuoroni kärsiä vai jonkun muun. Minun takanani kokonainen
rivi pieniä poikia katselee myöskin yhtä hartaasti häntä. Minä
luulen, että hän tietää sen, vaikka hän ei ole sitä tietävinänsä.
Hän kieristelee kasvojansa kauheasti, kun hän linjoittaa tuota
luvunlaskukirjaa; ja nyt hän luo silmänsä sivullepäin riviämme myöden
alas ja me notkistumme kaikki kirjojamme kohden ja vapisemme.
Silmänräpäys jälestäpäin katselemme häntä taas. Joku onneton, joka on
havaittu syylliseksi virheelliseen laskuun, lähestyy käskystä häntä.
Rikollinen änkyttää jotakin puollustuksekseen ja tunnustaa päättäneensä
tehdä paremmin huomenna. Mr. Creakle laskee jonkun pilapuheen,
ennenkuin hän lyö häntä, ja me nauramme sitä -- me viheliäiset, pienet
koirat, me nauramme, mutta kasvomme ovat harmaat, kuin tuhka, ja
sydämemme ovat vajonneet saappaisimme.

Tässä istun pulpetin luona jälleen eräänä helteisenä kesä-iltana.
Korvissani humisee ja suhisee, niinkuin pojat olisivat yhtä monta
lihakärpästä. Puoli-kylmä rasva ku'ottaa minua (me söimme päivällistä
tunti tai kaksi takaperin), ja pääni on raskas, kuin lyijy. Minä
antaisin koko mailman, kun vaan saisin nukkua. Minä istun ja katselen
Mr. Creakle'ä, räpyttäen silmiäni hänelle, kuin vähäinen tarhapöllö.
Kun uni valloittaa minut hetkeksi, haamottaa hän kuitenkin edessäni
torkuksissani, noita luvunlaskukirjoja linjoittaissaan, siksi kuin hän
hiljaisesti hiipii taakseni ja punaisella juomulla poikki selkäni
herättää minut selvempään tietoon itsestänsä.

Tässä olen leikkitanterella, ja Mr. Creakle lumoo yhä silmäni,
vaikk'en näe häntä. Se akkuna, jonka vieressä tiedän hänen syövän
päivällistänsä, edustaa häntä, ja minä katselen sitä hänen sijastaan.
Jos hän näyttää kasvonsa likellä sitä, saavat minun kasvoni rukoilevan
ja alamaisen muodon. Jos hän katsoo ulos siitä, pysähtyy rohkein poika
(paitsi Steerforth) keskellä huutoansa eli räikkinäänsä ja muuttuu
totiseksi. Eräänä päivänä särkee Traddles (kaikkein onnettomin poika
mailmassa) sattumalta tämän akkunan pallollansa. Minua värisyttää tänä
hetkenä, kun näen sen tapahtuvan ja tiedän, että pallo on poukahtanut
Mr. Creakle'n pyhään päähän.

Traddles parka! Kapeassa, taivaansinisessä puvussaan, joka teki hänen
käsivartensa ja säärensä Saksan makkaran tai hedelmäpuddingin
näköiseksi, oli hän kaikista pojista iloisin ja onnettomin. Häntä
kepitettiin aina -- minä luulen, että häntä kepitettiin jok'ikinen
päivä sillä lukukaudella, paitsi yksi lupamaanantai, jolloin häntä
hutkittiin ainoastaan linjaalilla molemmille käsille -- ja hän aikoi
aina kirjoittaa siitä sedällensä, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Hän
laski päänsä vähäksi aikaa pulpetia vastaan, virkistyi tavalla taikka
toisella, alkoi jälleen nauraa ja piirsi taulunsa luurankoja täyteen,
ennenkuin hänen silmänsä olivat kuivat. Ensiksi minä kummastelin, mitä
lohdutusta Traddles'illa oli luurankojen piirtämisestä, ja pidin häntä
vähän aikaa jonkunlaisena eremitinä, joka näitten kuolevaisuuden
vertauskuvien kautta muistutti itsellensä, ettei kepittämistä voinut
kestää ijankaikkisesti. Mutta luultavasti hän teki sitä vaan sen
vuoksi, että ne olivat helpot piirtää eivätkä tarvinneet mitään
kasvonjuonteita.

Hän oli oikein kunnon poika, tämä Traddles, ja arveli, että poikien
pyhin velvollisuus oli keskinäisesti auttaa toisiaan. Hän sai useasti
kärsiä tämän vuoksi, erittäinkin kerran, Kun Steerforth nauroi
kirkossa, mutta suntio luuli, että se oli Traddles, ja talutti hänet
ulos. Minä näen vielä, kuinka hän vartioittuna astuu pois ja seurakunta
pilkallisesti katselee häntä. Hän ei koskaan sanonut, kuka todellinen
pahantekiä oli, vaikka häntä seuraavana päivänä suomittiin siitä ja
häntä pidettiin vankeudessa niin monta tuntia, että, kun hän tuli ulos,
hänen latinainen sanakirjansa kihisi, kuin kirkkotarha, luurangoista.
Mutta hänellä oli palkintonsa. Steerforth sanoi, ettei Traddles ollut
mikään kielikello, ja tämä oli meidän kaikkien mielestämme korkein
kiitoslause. Minä puolestani olisin tahtonut kestää sangen kovia
(vaikka en ollut likimainkaan niin urhoollinen, kuin Traddles, enkä
liioin niin vanha), semmoista palkintoa saadakseni.

Elämäni suuria näkyjä oli se, kun sain nähdä Steerforth'in käsitysten
Miss Creakle'n kanssa käyvän kirkolle meidän edellämme. Minä en
katsonut Miss Creakle'ä pikku Em'lyn vertaiseksi kauneuden puolesta
enkä minä rakastanut häntä (minä en uskaltanut); mutta hän oli
mielestäni erinomaisen viehättävä nuori lady, joka hienon käytöksen
puolesta voitti kaikki. Kun Steerforth, valkoisiin housuihin puettuna,
kantoi hänen parasolliansa, tunsin minä itseni ylpeäksi siitä, että
olin tuttava Steerforth'in kanssa, ja uskoin, ettei Miss Creakle voinut
muuta, kuin kaikesta sydämestään jumaloita häntä. Mr. Sharp ja Mr. Mell
olivat molemmat arvokkaita henkilöitä minun silmissäni; mutta
Steerforth oli heidän rinnallansa niinkuin aurinko kahden tähden
rinnalla. Steerforth suojeli minua yhä ja oli varsin hyödyllinen
ystävä, kosk'ei kukaan tohtinut ahdistaa sitä, jota hän kunnioitti
suosiollansa. Hän ei voinut -- taikka hän ei ainakaan koettanut --
puollustaa minua Mr. Creakle'ä vastaan, joka oli kovin ankara minulle;
mutta milloin hyvänsä minua oli kohdeltu tavallista pahemmin, sanoi hän
aina minulle, että minä olisin tarvinnut vähän hänen rohkeudestaan sekä
ettei hän itsekään olisi kestänyt sitä, jolla hän mielestäni koetti
kehoittaa minua ja jota katsoin hyvin ystävällisesti tehdyksi hänen
puoleltaan. Mr. Creakle'n ankaruudesta oli yksi etu, mutta vaan yksi
etu. Hän huomasi, että plakatini oli hänen tiellänsä, kun hän astui
edestakaisin sen penkin takana, jossa minä istuin, ja ohitse mennessään
tahtoi sivahuttaa minua; tästä syystä se pian otettiin pois, enkä minä
nähnyt sitä sen koommin.

Satunnainen seikka lujitti Steerforth'in ja minun ystävyyttäni
semmoisella tavalla, joka täytti mieleni suurella ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä, vaikka siitä välisti oli vähän haittaakin. Tapahtui
kerta, kun hän suvaitsi puhutella minua leikkitanterella, että minä
rohkenin huomauttaa, kuinka joku asia taikka ihminen -- minä en muista
nyt, mikä oli jonkun asian tai ihmisen kaltainen Peregrine Pickle'ssä.
Hän ei puhunut mitään sillä kertaa; mutta kun illalla menin levolle,
kysyi hän minulta, oliko minulla sitä kirjaa.

Minä sanoin hänelle: ei, ja selitin, kuinka olin joutunut lukemaan sitä
ja kaikkia noita muita kirjoja, joita olen maininnut.

"Ja muistatko sinä niitä?" kysyi Steerforth.

"Kyllä", vastasin minä; minulla oli hyvä muisti, ja minä luulin
muistavani ne varsin hyvin.

"Jos niin on, sanon minä sinulle jotain, pikku Copperfield", lausui
Steerforth; "sinun pitää kertoa ne minulle. Minä en saa unta ennenkuin
myöhään illalla ja aamuisin herään jotenkin varhain. Me juttelemme ne
kaikki järjestänsä. Me pidämme muutamia säännöllisiä Tuhat-yhden Yön
iltoja".

Minä olin erittäin mielissäni tästä päätöksestä, ja me rupesimme
juuri samana iltana panemaan sitä toimeen. Kuinka minä menettelin
lempi-kirjailiaini suhteen, niitä esitellessäni, ei minun ole tilaisuus
sanoa enkä minä tahtoisi ollenkaan sitä tietää; mutta minä uskoin
lujasti heitä, ja minulla oli tietääkseni teeskelemätön, totinen tapa
kertoa, mitä kerroin; jotka omituisuudet saattivat jokseenkin pitkälle.

Vastus oli siinä, että usein iltaisin olin unissani taikka alakuloinen
ja haluton jatkamaan kertomusta, ja silloin se oli oikein kova työ,
mutta se piti tehtämän; sillä tietysti ei sopinut ajatellakaan, että
minä olisin pettänyt Steerforth'in toiveet tai pahoittanut hänen
mieltänsä. Aamuisin myöskin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja yhden
tunnin lepo lisäksi olisi tuntunut hyvältä, oli vaivaloista tulla
herätetyksi, niinkuin sultaninna Scheherazade, ja pakoitetuksi
pitkälliseen kertomukseen, ennenkuin aamukello soi; mutta Steerforth
oli jyrkkä päätöksessään, ja kun hän palkinnoksi selitti minulle
luvunlaskun esimerkkejäni ja aineitani ja kaikenlaista muuta, joka oli
liian vaikeata minulle, en minä hävinnyt kaupassa. Sallikaat minun
kuitenkin tehdä oikeutta itselleni. Ei mikään oman edun eli
itsekkäisyyden syy vaikuttanut minuun eikä mikään pelko hänen suhteensa
taivuttanut minua. Minä ihmettelin ja rakastin häntä, ja hänen
hyväksymisessään oli palkkaa kyllä. Se oli niin kallis minulle, että
vieläkin muistan näitä joutavia asioita kirvelevällä sydämellä.

Steerforth ajatteli myöskin muita ja osoitti tätä ajattelevaisuuttansa
yhdessä erityisessä asiassa semmoisella järkähtämättömällä tavalla,
joka, pelkään minä, tuotti Tantalin tuskia Traddles raukalle ja muille
pojille. Peggotyn luvattu kirje -- kuinka lohduttava se kirje oli! --
saapui, ennenkuin lukukausi oli monen viikon vanha, ja sen muassa kakku
oikeassa orangien pesässä ynnä kaksi pulloa esikköisviiniä, Nämät
aarteet minä laskin, niinkuin sulasta velvollisuudesta, Steerforth'in
jalkojen juureen ja pyysin häntä jakelemaan niitä.

"Noh, minä sanon sinulle jotain, pikku Copperfield", hän lausui: "viini
säästetään kurkkusi kastimeksi, kun juttelet".

Minä punehduin tästä tuumasta ja pyysin ujosti, ettei hän ajattelisi
sitä. Mutta hän sanoi havainneensa, että ääneni oli välisti käheä --
hieman kariseva, niin hän juuri sanoi -- ja viiniä pitäisi, jok'ikistä
pisaraa, käyttää mainittuun tarkoitukseen. Viini siis lukittiin hänen
arkkuunsa, hän laski sitä itse vähäiseen pulloon ja tarjosi siitä
minulle korkkiin pistetyn kynän kautta, kun hän luuli minun tarvitsevan
virvoitusta. Välisti, kun hän tahtoi sitä erinomaiseksi, oli hän niin
hyvä ja pusersi orangin mehua siihen taikka sekoitti siihen inkeväriä
tai pari pisaraa pipar-minttua; ja vaikk'en voi väittää, että maku
näistä kokeista parani taikka että tämä oli juuri se rohto, jonka olisi
valinnut vatsansa vahvistukseksi, join minä sitä kiitollisuudella
viimeiseksi illalla ja ensimäiseksi aamulla ja painoin erittäin
mieleeni hänen huolenpitonsa.

Minusta näyttää kuin olisimme tarinoinneet kuukausia Peregrine'stä ja
kuukausia lisäksi muista samanlaisista. Liittomme ei koskaan hajonnut
jutun puutteesta, siitä olen varma, ja viiniä kesti melkein yhtä kauan,
kuin ainetta. Traddles parka, -- minun on mahdoton muistella tätä
poikaa muulla lailla, kuin että minua kummallisella tavalla naurattaa
ja vedet tulevat silmiini -- oli ylipäänsä jonkunlaisena köörinä; hän
oli vavahtelevinansa ilosta hupaisissa paikoissa ja pelkoon
menehtyvinänsä kertomuksen kamalissa kohdissa. Tämä häiritsi minua
sangen usein. Yksi hänen parhaita leikinlaskujansa oli, kun hän
vakuutti, ettei hän voinut pidättää hampaitansa kalisemasta kertaakaan,
jolloin vaan alguazilia[15] mainittiin Gil Blas'in merkillisissä
seikoissa; ja minä muistan, kuinka tämä onneton pilantekiä, kun Gil
Blas kohtasi rosvopäällikön Madridissa, kauhusta joutui semmoisiin
kuumeen pudistuksiin, että Mr. Creakle, joka kierteli käytävässä, kuuli
sen ja pieksi häntä aika lailla säännöttömästä käytöksestä
makuuhuoneessa.

Mitä hyvänsä minussa oli romantillista ja haaveksivaista, kasvoi tästä
alinomaisesta kertomisesta pimeässä; ja siihen katsoen tämä toimi ei
liene ollut aivan terveellinen minulle. Mutta se asia, että minua
hellittiin huoneessani, niinkuin jonkunlaista leikkikalua, sekä se
tieto, että tätä minun taitoani kehuttiin poikien joukossa ja minä sen
kautta herätin paljon huomiota, vaikka olin kaikista nuorin, kehoitti
minua ponnistuksiin. Semmoisessa koulussa, jota hallitaan pelkällä
julmuudella, ei ole luultavaa, että paljon opitaan, johdattipa sitä
joku houkkio tai ei. Minä luulen, että pojat meidän koulussa enimmiten
olivat niin taitamattomia, kuin koulupoikien juuri sopi olla; heitä
hoputettiin ja kuritettiin liiaksi, etteivät saattaneet oppia järin
paljon; he eivät voineet edistyä paremmin, kuin kukaan muukaan
edistyisi semmoisessa elämässä, joka on täynnä alinomaisia vastuksia,
tuskia ja vaivoja. Mutta minun vähäinen turhamielisyyteni ja
Steerforth'in apu yllyttivät minua tavalla taikka toisella eteenpäin;
ja vaikk'ei se varjellut minua paljon, jos ensinkään, rangaistuksesta,
teki se minut, siellä ollessani, poikkeukseksi yleisestä joukosta,
koska minä kuitenkin vakaasti noukin niitä näitä tiedon muruja.

Tässä asiassa auttoi Mr. Mell minua paljon. Hänellä oli minua kohtaan
jonkunlainen ystävyys, jota kiitollisuudella muistan. Minua pahoitti
aina, kun näin, että Steerforth kohteli häntä varsinaisella
halveksimisella ja harvoin laiminlöi mitään tilaisuutta loukata hänen
tunteitansa taikka houkutella muita sitä tekemään. Tämä huolestutti
minua kauan aikaa sitä enemmän, kuin minä ennen pitkää olin jutellut
Steerforth'ille, jolta yhtä vähän voin mitään tämmöistä salata, kuin
kakkuakaan taikka jotakin muuta aineellista tavaraa, noista kahdesta
vanhasta vaimosta, joitten luo Mr. Mell oli vienyt minut; ja minä
pelkäsin aina, että Steerforth ilmoittaisi sen ja tekisi hänelle kiusaa
sen johdosta.

Varsin vähän me silloin, kun minä söin einettä tuona ensimäisenä aamuna
ja huilun soidessa nukuin riikinkukon sulkien varjoon, kumpikaan
ajattelimme, mikä seuraus siitä olisi, että minä, vähäpätöinen henkilö,
saatettiin noihin vaivaishuoneisin. Mutta sillä käynnillä oli
aavistamattomat seurauksensa; vieläpä totistakin laatua tavallansa.

Kun Mr. Creakle eräänä päivänä pahoinvoinnilta ei päässyt huoneestansa,
joka tietysti synnytti suurta riemua koko koulussa, pidettiin aika
menoa aamutyön kestäessä. Se suuri helpoitus ja tyytymys, jota pojat
tunsivat, teki, että oli vaikea hallita heitä; ja vaikka tuo peloittava
Tungay pari kolme kertaa toi puujalkansa sisään ja kirjoitti ylös
pahimpien rauhanrikkojien nimet, ei se paljon vaikuttanut, sillä he
tiesivät varsin hyvin, että muutoinkin huomenna joutuisivat ahtaalle,
tekivätpä nyt mitä hyvänsä, ja ajattelivat epäilemättä, että olisi
viisasta hauskotella tänään.

Oli oikeastaan puoli-lupapäivä, sillä nyt oli lauvantai. Mutta koska
melu ulkona leikkitanterella olisi häirinnyt Mr. Creakle'ä eikä ollut
sovelias kävely-ilma, käskettiin meitä iltapuoleksi kouluun ja meille
annettiin muutamia tavallista helpompia töitä, jotka olivat tätä
tilaisuutta varten sovitetut. Se oli se päivä viikossa, jona Mr. Sharp
kävi peruukkiansa käherryttämässä; niinmuodoin Mr. Mell, joka aina sai
toimittaa raskaimmat tehtävät, yksin hoiti koulua.

Jos minun kävisi vertaaminen niin lempeätä olentoa, kuin Mr. Mell'iä,
härkään tai karhuun, ajattelisin häntä tuona iltana, kun melske oli
pahimmillaan, tämmöiseksi eläimeksi, jota tuhannet koirat ahdistavat.
Minä muistan, kuinka hän kallisti särkevää, laihaan käteen nojaantuvaa
päätänsä pulpetilla olevan kirjansa puoleen ja turhaan koetti jatkaa
väsyttävää työtänsä keskellä semmoista hälinää, joka olisi saattanut
Alihuoneen puhemiehenkin huumeisin. Siinä oli poikia, jotka juoksivat
paikoillensa ja pois paikoiltansa, leikiten "kissaa nurkassa" muitten
poikien kanssa; siinä oli nauravia poikia, laulavia poikia, juttelevia
poikia, tanssivia poikia, ulvovia poikia; oli poikia, jotka lakaisivat
lattiaa jaloillansa, oli poikia, jotka kiepoivat hänen ympärillänsä,
irvistellen, niuristellen, matkien häntä hänen selkänsä takana ja hänen
silmiensä edessä: osotellen hänen köyhyyttänsä, hänen saappaitansa,
hänen takkiansa, hänen äitiänsä, kaikkia, mitä hänen omaansa oli ja
mitä heidän olisi tullut pitää arvossa.

"Hiljaa!" huusi Mr. Mell, yhtäkkiä nousten ylös ja lyöden kirjansa
pulpettiin. "Mitä tämä tarkoittaa! Sitä on mahdoton kestää. Se saattaa
ihmisen hulluksi. Kuinka voitte tehdä tämmöistä minulle, pojat?"

Se oli minun kirjani, jonka hän löi pulpettiin; ja kun seisoin hänen
vieressään, pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun se katseli ympäri
huonetta, näin kaikkien poikien pysähtyvän, mitkä hämmästyneinä, mitkä
puoleksi pelästyneinä, mitkä ehkä murheellisina.

Steerforth'in paikka oli pitkän kouluhuoneen toisessa päässä. Hän
seisoi joutilaana, selkä seinää vastaan, kädet plakkarissaan ja katseli
Mr. Mell'iä, suu suippuun vedettynä, niinkuin hän olisi viheltänyt, kun
Mr. Mell katseli häntä.

"Hiljaa, Mr. Steerforth!" lausui Mr. Mell.

"Hiljaa, itse", sanoi Steerforth, punehtuen. "Ketä te puhuttelette?"

"Istukaat alas", käski Mr. Mell.

"Istukaat itse", vastasi Steerforth, "ja hoitakaat omia asioitanne".

Kuului vähän hihitystä ja jonkunlaista kädentaputusta; mutta Mr. Mell
oli niin vaalea, että kohta oltiin vaiti, ja muuan poika, joka oli
rientänyt esiin hänen taaksensa, osotellakseen uudestaan hänen
äitiänsä, muutti mielensä ja oli tahtovinansa saada kynäänsä vuolluksi.

"Jos luulette, Steerforth", sanoi Mr. Mell, "etten minä tiedä, kuinka
hallitsette kaikkia mieliä täällä" -- hän laski kätensä minun pääni
päälle ajattelematta (niinkuin minä luulin), mitä hän teki -- "taikka
etten ole huomannut, kuinka viime hetkinä olette yllyttäneet nuorempia
tovereitanne kaikenlaisiin herjauksiin minua vastaan, niin erehdytte
kokonaan".

"Minä en viitsi ollenkaan ajatella teitä", arveli Steerforth
kylmäkiskoisesti; "minä en siis nyt erehdy".

"Ja kun käytätte suosikin asemaanne täällä, Sir", jatkoi Mr. Mell, ja
hänen huulensa värisi kovasti, "solvataksenne yhtä gentlemania --"

"Yhtä mitä? -- missä hän olisi?" kysyi Steerforth.

Tässä joku huudahti: "häpee, J. Steerforth! Se on liian häijyä!" Se oli
Traddles, jonka Mr. Mell kohta saatti hämille, käskien hänen olla
ääneti.

"Solvataksenne semmoista, joka ei ole onnellinen elämässä, Sir, ja joka
ei ole koskaan vähimmälläkään tavalla loukannut teitä ja jonka
kunnioittamiseen olette kylläksi vanha ja viisas ymmärtämään monen syyn
löytyvän", lausui Mr. Mell, ja hänen huulensa värisi yhä enemmän,
"teette kelvottoman ja huonon työn. Te saatte istua alas taikka olla
seisaalla, niinkuin mielenne tekee, Sir. Jatka, Copperfield".

"Pikku Copperfield", lausui Steerforth, astuen esiin huoneen ylipäähän,
"odota hiukka. Minä sanon teille kerrallaan jotain, Mr. Mell. Kun
rohkenette nimittää minua kelvottomaksi tai huonoksi taikka muuksi
senkaltaiseksi, olette hävytön kerjäläinen. Kerjäläinen olette aina,
tiedättehän sen; mutta kun näin teette, olette hävytön kerjäläinen".

Minä en tiedä varmaan, yrittikö hän lyömään Mr. Mell'iä vai yrittikö
Mr. Mell lyömään häntä vai oliko mitään tämmöistä aikomusta ollenkaan
kummallakaan puolella. Minä havaitsin vaan, että koko koulu yhtäkkiä
tyrmistyi, niinkuin olisivat muuttuneet kiviksi, ja näin Mr. Creakle'n
keskellä meitä, ja Tungay'n hänen vieressänsä, sekä Mrs. ja Miss
Creakle'n katsahtavan ovesta, niinkuin olisivat olleet peloissaan. Mr.
Mell istui tuokion aivan ääneti, pulpettiin nojaten ja peittäen
kasvojansa käsillään.

"Mr. Mell", sanoi Mr. Creakle, ravistaen häntä käsivarresta, ja hänen
kuiskauksensa oli nyt niin luja, että Tungay katsoi tarpeettomaksi
kertoa hänen sanojansa; "ette suinkaan ole unhottaneet itseänne, toivon
minä?"

"Ei, Sir, ei", vastasi opettaja, paljastaen kasvojansa, pudistaen
päätänsä ja hieroen käsiään suuressa tuskassa. "Ei, Sir, ei. Minä olen
muistanut itseni, minä -- ei, Mr. Creakle, minä en ole unhottanut
itseäni, minä -- minä olen muistanut itseni, Sir. Minä -- minä --
olisin toivonut, että te olisitte muistaneet minua hiukan ennemmin, Mr.
Creakle. Se -- se -- olisi ollut ystävällisempää, Sir, oikeammin tehty,
Sir. Se olisi säästänyt minulta paljon, Sir".

Katsellen tarkasti Mr. Mell'iä, pani Mr. Creakle kätensä Tungay'n
olkapäälle, siirsi jalkansa likaiselle penkille ja asettui istumaan
pulpetille. Kun hän tältä valta-istuimelta oli yhä tarkasti katsellut
Mr. Mell'iä, mutta tämä pudisti päätänsä ja hieroi käsiänsä samassa
tuskan tilassa, kääntyi Mr. Creakle Steerforth'in puoleen ja sanoi:

"No, Sir, koska hän ei suvaitse kertoa minulle, sanokaat te, mitä tämä
_on_?"

Steerforth kartti kotvan kysymystä, ylenkatseella ja vihalla silmäillen
vastustajaansa ja pysyen ääneti. Minä en voinut tuona lomahetkenäkään
olla ajattelematta, muistan minä, kuinka jalo hän oli ulkomuodoltaan,
ja kuinka halvalta ja yksinkertaiselta Mr. Mell näytti hänen
rinnallansa.

"Mitä hän lienee tarkoittanut, kun hän suosikeista puhui?" lausui
Steerforth viimein.

"Suosikeista?" toisti Mr. Creakle, ja hänen otsansa suonet paisuivat
nopeasti. "Kuka suosikeista puhui?"

"Hän sitä teki", sanoi Steerforth.

"Ja mitä, jos saan luvan, te sillä tarkoititte, Sir?" kysyi Mr.
Creakle, äkäisesti kääntyen apu-opettajaansa päin.

"Minä tarkoitin, Mr. Creakle", vastasi hän matalalla äänellä, "niinkuin
sanoin: ettei kenenkään oppilaan ollut oikeus käyttää suosikin
asemaansa, alentaaksensa minua".

"Alentaaksensa _teitä_?" lausui Mr. Creakle. "Totta totisesti! Mutta
sallikaat minun kysyä, Mr. Mikä-nimenne-lieneekään"; ja tässä Mr.
Creakle pani käsivartensa, ruokokeppinsä ja kaikki ristiin rinnallensa
ja veti kulmakarvansa semmoiseen solmuun, että hänen vähäiset silmänsä
tuskin näkyivät niitten alta; "osoititteko te, kun puhuitte
suosikeista, soveliasta kunnioitusta minua kohtaan? Minua kohtaan,
Sir", sanoi Mr. Creakle, lykäten päätänsä häntä kohden ja vetäen sitä
takaisin jälleen, "joka olen tämän laitoksen esimies ja teidän
isäntänne".

"Se ei ollut viisaasti tehty, Sir, minä myönnän sen mielelläni", lausui
Mr. Mell. "Minä en olisi tehnyt sitä, jos olisin ollut levollisena".

Tässä keskeytti Steerforth.

"Sitten hän sanoi, että minä olin kelvoton, ja sitten hän sanoi, että
minä olin huono, ja silloin minä nimitin häntä kerjäläiseksi. Jos
_minä_ olisin ollut levollisena, kenties en olisi nimittänyt häntä
kerjäläiseksi. Mutta minä tein sen ja olen valmis vastaamaan
seurauksista".

Minä ehkä en miettinyt, oliko mitään seurauksia, joista tarvitsi
vastata, minä tunsin vaan mieleni oikein hehkuvan tästä uljaasta
puheesta. Se vaikutti myöskin poikiin, sillä matala kohina kuului
heidän joukostaan, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.

"Minua kummastuttaa, Steerforth -- vaikka suoruutenne kunnioittaa
teitä", lausui Mr. Creakle, "todella kunnioittaa teitä -- minua
kummastuttaa, Steerforth, se minun täytyy sanoa, että te käytitte
tämänlaista nimitystä semmoisesta miehestä, joka on Salem House'n
palveluksessa ja palkassa, Sir".

Steerforth naurahti vähän.

"Tuo ei ole mikään vastaus, Sir", jatkoi Mr. Creakle, "muistutukseeni.
Minä odotan enemmän, kuin tuota, teiltä, Steerforth".

Jos Mr. Mell näytti minusta halvalta tämän kauniin pojan rinnalla, oli
aivan mahdoton sanoa, kuinka halvalta Mr. Creakle näytti.

"Koettakoon hän kieltää sitä", arveli Steerforth.

"Kieltää, että hän on kerjäläinen, Steerforth?" huusi Mr. Creakle. "No,
missä hän käy kerjäämässä?"

"Jos hän ei itse ole mikään kerjäläinen, on ainakin yksi hänen
läheisistä sukulaisistaan", lausui Steerforth. "Se on yhtä kaikki".

Hän katseli minua, ja Mr. Mell'in käsi taputti lempeästi minua
olkapäälle. Minä katsahdin ylös punehtuvilla kasvoilla ja soimaavalla
omalla tunnolla, mutta Mr. Mell'in silmät olivat kiintyneet
Steerforth'iin. Hän yhä ystävällisesti taputteli minua olkapäälle,
mutta hän katseli Steerforth'ia.

"Koska vaaditte minua, Mr. Creakle, puollustamaan itseäni", jatkoi
Steerforth, "ja selittämään, mitä minä tarkoitan -- ei minulla ole
mitään muuta sanomista, kuin se, että hänen äitinsä elää almuista
vaivaishuoneessa".

Mr. Mell katseli yhä häntä ja taputti minua vielä ystävällisesti
olkapäälle ja sanoi, jos oikein kuulin, kuiskaten itsellensä: "niin,
minä ajattelin sitä".

Mr. Creakle kääntyi ankaralla otsan rypistyksellä ja kohteliaisuutta
teeskennellen apu-opettajansa puoleen.

"No, te kuulette, mitä tämä gentlemani sanoo, Mr. Mell. Olkaat hyvä,
jos suvaitsette, ja oikaiskaat häntä koko koulun edessä".

"Hän on oikeassa, Sir, eikä tarvitse mitään oikaisemista", vastasi Mr.
Mell keskellä syvää äänettömyyttä; "mitä hän on sanonut, on totta".

"Olkaat siis hyvä ja ilmoittakaat julkisesti, tahdotteko", lausui Mr.
Creakle, pannen päätänsä kallelle ja pyöritellen silmiänsä ympäri
koulua, "onko se koskaan tullut minun tietooni, ennenkuin tänä
hetkenä?"

"Ei suoraan, luullakseni", hän vastasi.

"Kuinka, te ette tiedä sitä", sanoi Mr. Creakle. "Ettekö, mies?"

"Minä luulen, ettette koskaan ajatellut minun maallista tilaani
erittäin hyväksi", vastasi apu-opettaja. "Te tiedätte, mimmoinen
asemani täällä on ja aina on ollut".

"Jos niin päätätte, luulen minä", sanoi Mr. Creakle, ja hänen suonensa
paisuivat jälleen entistä isommiksi, "että olette olleet kokonaan
väärässä asemassa ja pitäneet tätä koulua jonakin köyhäin-kouluna. Mr.
Mell, me eroamme, jos suvaitsette. Pikemmin kuin paremmin".

"Soveliaampaa aikaa, kuin tämä, ei ole", vastasi Mr. Mell nousten.

"Ei teille!" sanoi Mr. Creakle.

"Minä jätän teidät hyvästi, Mr. Creakle, ja teidät kaikki", lausui Mr.
Mell, katsellen ympäri huonetta ja taas taputtaen minua lempeästi
olkapäälle. "James Steerforth, paras asia, minkä minä voin toivottaa
teille, on se, että joskus häpeette sitä, mitä tänään olette tehneet.
Tätä nykyä minä en tahtoisi teitä omaksi ystäväkseni eikä kenenkään
muun, jolle minä suon hyvää".

Hän laski kerran vielä kätensä olkapäälleni, otti sitten huilunsa ja
pari kolme kirjaa pulpetistansa, johon hän jätti avaimen suulle
jälkeläisellensä, ja meni ulos huoneesta, kantaen omaisuuttansa
kainalossaan. Mr. Creakle piti nyt (Tungay'n kautta) puheen, jossa hän
kiitti Steerforth'ia siitä, että tämä oli (vaikka ehkä liian
kiihkeästi) puollustanut Salem House'n itsenäisyyttä ja arvoa. Puheen
päätökseksi pudisti hän kättä Steerforth'in kanssa, samalla kuin me
hurrasimme kolme kertaa -- minä en oikein tietänyt, minkä vuoksi, mutta
luulin, että se oli Steerforth'in kunniaksi, ja yhdyin hartaasti
heihin, vaikka tunsin itseni sangen viheliäiseksi. Sitten Mr. Creakle
kepitti Tommy Traddles'ia, joka tavattiin itkemästä eikä hurrannut, kun
Mr. Mell lähti; ja palasi sohvaansa tai vuoteesensa tai mistä hän
lienee tullut.

Me olimme nyt jääneet itseksemme ja katsoimme hyvin hävehtyneinä,
muistan minä, toinen toistamme. Itse puolestani tunsin niin kovia
itsesyytöksiä ja omantunnon soimauksia siitä osasta, jonka olin
toimittanut tässä asiassa, ettei mikään olisi karaissut minua
pidättämään kyyneliäni, jollen olisi pelännyt, että Steerforth, joka
usein katseli minua, näin minä, arvelisi sitä epä-ystävälliseksi --
taikka minun tulisi pikemmin sanoa, meidän kummankin ikäämme sekä
niihin tunteisin katsoen, joita minä pidin hänen suhteensa,
epäkuuliaiseksi -- jos näytin sitä mielenliikutusta, joka vaivasi
minua. Hän oli kovin suuttunut Traddles'iin ja sanoi, että häntä
ilahutti, että tämä oli saanut ansaitun palkkansa.

Traddles parka, joka juuri oli päässyt päätänsä pulpettiinsa nojaamasta
ja paraikaa lohdutti itseänsä, niinkuin tavallisesti, kokonaisella
luuranko-liudalla, sanoi, ettei hän huolinut siitä. Mr. Mell'iä oli
huonosti kohdeltu.

"Kuka on huonosti kohdellut häntä, tyttöseni?" kysyi Steerforth.

"No, sinä juuri", vastasi Traddles.

"Mitä minä siis olen tehnyt?" kysyi Steerforth.

"Mitä sinä olet tehnyt?" vastasi Traddles. "Loukannut hänen tunteitansa
ja laittanut, että hän on menettänyt virkansa".

"Hänen tunteitansa!" toisti Steerforth halveksien. "Hänen tunteensa
tointuvat pian, sen takaan. Hänen tunteensa eivät ole, niinkuin sinun,
Miss Traddles. Mitä hänen virkaansa tulee -- joka oli hyvin tuottava
tosiaan, vai kuinka? -- luuletko sinä, etten kirjoita kotiin ja pidä
huolta, että hän saa vähän rahaa, Maisini?"

Meidän mielestämme oli tämä Steerforth'in aikomus erittäin jalo. Hänen
äitinsä oli leski ja rikas ja sanottiin tekevän melkein kaikki, mitä
poika pyysi häneltä. Me olimme kaikki kovasti iloissamme, kun näimme
Traddles'in tällä tapaa kukistetuksi ja ylistimme Steerforth'ia pilviin
saakka, semminkin kuin hän ilmoitti meille, niinkuin hän suvaitsi
ilmoittaa, että mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt juuri meitä
varten ja meidän asiamme hyväksi, ja että hän oli antanut suuren lahjan
meille, kun hän omaa etuansa katsomatta oli menetellyt näin.

Mutta minun täytyy sanoa, että, kun sinä iltana istuin pimeässä
tarinoimassa, Mr. Mell'in vanha huilu kuului useampia kertoja
surullisesti kaikkuvan korvissani; ja että, kun viimein Steerforth oli
väsynyt ja minä panin maata vuoteeseni, se tuntui soivan niin
murheellisesti jossakin paikassa, että olin aivan onneton.

Minä unhotin pian Mr. Mell'in ajatellessani Mr. Steerforth'ia, joka
jonkunlaisella sukevalla amatörin tavalla ja ilman mitään kirjaa (hän
näytti minusta osaavan kaikkia ulkoa) otti hoitaaksensa muutamia Mr.
Mell'in tunteja, siksi kuin toinen opettaja löydettiin. Uusi opettaja
tuli jostakin latinankoulusta. Ennenkuin hän ryhtyi virkansa toimiin,
aterioitsi hän eräänä päivänä vierashuoneessa, että häntä saataisiin
esitellä Steerforth'ille. Steerforth kiitti häntä kovasti ja kertoi
meille, että hän oli koko veikale. Minä en säntilleen ymmärtänyt, mitä
oppinutta arvoa hän tällä nimityksellä tarkoitti, mutta kunnioitin
tästä syystä uutta opettajaa paljon enkä epäillyt yhtään hänen suurta
taitoansa; vaikk'ei hän koskaan nähnyt niin paljon vaivaa minun
suhteeni -- ei sitäkään, että hän olisi tietänyt, että _minä_ olin
olemassa -- kuin Mr. Mell oli nähnyt.

Oli ainoastaan yksi toinen tapaus sillä lukukaudella meidän
jokapäiväisessä koulu-elämässä, joka teki semmoisen vaikutuksen minuun,
että se vielä elää; se elää vielä monesta syystä.

Eräänä iltana, kun meitä oli kiusattu, että olimme kaikki aivan
tohduksissa, ja Mr. Creakle huimi hirveästi ympärillensä, tuli Tungay
sisään ja huusi tavallisella, lujalla äänellänsä: "vieraita
Copperfield'ille!"

He vaihtoivat, hän ja Mr. Creakle, muutamia sanoja siitä, mitkä vieraat
olivat ja mihin huoneisin heitä saatettaisiin; ja sitten minä, joka
olin tavan mukaan nousnut ylös, kun ilmoitus tehtiin, ja jonka päätä
pyörrytti kummastuksesta, käskettiin mennä takaportaita huoneeseni ja
ottaa päälleni puhdas kaulus, ennenkuin lähdin ruokasaliin. Minä
noudatin näitä käskyjä semmoisella hätäilemisellä ja ahdistuksella,
jommoista ei nuori sydämeni koskaan ennen ollut kokenut; ja kun tulin
salin ovelle ja jouduin ajattelemaan, että se ehkä olisi äitini -- minä
olin siihen asti ainoastaan ajatellut Mr. ja Miss Murdstone'a -- vedin
minä takaisin käteni lukosta ja seisahduin nyyhkimään, ennenkuin astuin
sisään.

Ensiksi minä en nähnyt ketään; mutta kun huomasin jotakin oven tiellä,
katsoin sen taa, ja siinä olivat kummastuksekseni Mr. Peggotty ja Ham,
kumartaen minua, lakki kädessä, ja sulloen toinen toistansa seinää
vastaan. Minä en saanut olluksi nauramatta; mutta syy siihen oli paljon
enemmän ilo, että sain nähdä heidät, kuin heidän omituinen asemansa
oven takana. Me pudistimme kättä sangen sydämellisellä tavalla; ja minä
nauroin nauramistani, siksi kuin minun täytyi temmata ulos nenäliinani
ja pyyhkiä silmiäni.

Mr. Peggotty (joka ei ummistanut suutansa kertaakaan, muistaakseni,
koko täällä käyntinsä aikana) osoitti suurta osan-ottoa, kun hän näki
minun tekevän sitä ja nyhjäsi Ham'ia sanomaan jotakin.

"Reipastukaat, Mas'r Davy!" sanoi Ham muhoilevalla tavallansa. "Kah,
kuinka olette kasvaneet!"

"Olenko minä kasvanut?" kysyin minä, pyyhkien silmiäni. Minä en itkenyt
mitään erittäin, tietääkseni; mutta vanhojen ystävien näky sai minut
jollakin lailla itkemään.

"Kasvanut, Mas'r Davy? Eikö hän ole kasvanut!" lausui Ham.

"Niin, eikö hän ole kasvanut!" sanoi Mr. Peggotty.

He saattivat minut nauramaan uudestaan, kun nauroivat toisiansa, ja
sitten me kaikki kolme nauroimme, siksi kuin minä olin vähällä itkeä
taas.

"Tiedättekö, kuinka äitini jaksaa, Mr. Peggotty?" kysyin minä. "Ja
kuinka minun rakas, rakas vanha Peggottyni voi?"

"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.

"Entä pikku Em'ly ja Mrs. Gummidge?"

"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.

Tuosta oltiin vähän vaiti. Keskeyttääksensä tätä vaitioloa veti Mr.
Peggotty plakkaristansa kaksi kauhean kookasta hummeria, suunnattoman
suuren rapon ja ison kanvassipussin äyriäisiä ja latoi ne Ham'in
syliin.

"Näettekö", lausui Mr. Peggotty, "kun huomasimme, että olitte
mieltyneet vähäiseen makupalaan ruokanne lisäksi, olemme olleet niin
rohkeat. Vanha äiti keitti ne, niin teki. Mrs. Gummidge keitti ne.
Niin", sanoi hitaasti Mr. Peggotty, joka luullakseni piti kiinni tästä
aineesta, koska hänellä ei ollut mitään muuta ainetta valmiina, "Mrs.
Gummidge, minä vakuutan teille, hän keitti ne".

Minä lausuin kiitollisuuttani; ja katseltuansa Ham'ia, joka seisoi
yksinkertaisesti hymyillen kuori-eläville eikä yrittänytkään auttaa
häntä, jatkoi Mr. Peggotty:

"Me tulemme, näette, tuulen ja luoteen avulla yhdessä Yarmouth'in
aluksessa Gravesand'iin. Sisareni kirjoitti minulle tämän paikan
nimen ja kirjoitti minulle, että, jos koskaan sattuisin käymään
Gravesand'issa, minun pitäisi tulla tänne ja kysyä Mas'r Davyä ja sanoa
terveisiä häneltä, toivottaa hänelle nöyrästi hyvää ja kertoa, että
hänen omaisensa voivat tavattoman hyvin. Pikku Em'ly, näette,
kirjoittaa sisarelleni, kun minä palaan, koska minä näin teidät ja te
samaten voitte tavattoman hyvin, ja sillä tapaa mennään hauskasti
ympäri toisesta toiseen".

Minun täytyi ajatella hiukan, ennenkuin käsitin, mitä Mr. Peggotty
tarkoitti tällä vertauslauseella, joka sisälsi täydellisen tiedon
ympyrän. Sitten minä kiitin häntä sydämellisesti ja sanoin, tuntien,
kuinka punehduin, että luulin pikku Em'lynkin muuttuneen siitä, kuin
meidän oli tapa poimia näkinkenkiä ja piikiviä rannalla.

"Hän kasvaa aika ihmiseksi, se se on, joksi hän kasvaa", vastasi Mr.
Peggotty. "Kysykäät _häneltä_".

Hän tarkoitti Ham'ia, joka hohti ilosta ja hyväksymisestä äyriäspussin
takana.

"Hänen kauniit kasvonsa!" lausui Mr. Peggotty, jonka omat kasvot
loistivat, kuin päivänvalo.

"Hänen oppinsa!" sanoi Ham.

"Hänen kirjoituksensa!" lausui Mr. Peggotty. "Noh, se on mustaa, kuin
piki, ja niin isoa, että sen eroittaa kuinka kaukaa hyvänsä".

Oli oikein hauska nähdä, kuinka Mr. Peggotty innostui, kun hän ajatteli
pikku lemmittyänsä. Hän seisoo taas edessäni, hänen karkeat, karvaiset
kasvonsa säteilevät iloisesta rakkaudesta ja ylpeydestä, jota minä en
voi kuvailla. Hänen rehelliset silmänsä syttyvät ja säkenöivät,
niinkuin jotakin kirkasta liikkuisi niitten pohjalla. Hänen leveä
rintansa kohoo mielihyvästä. Hänen lujat, höllällään olevat kätensä
puristuvat itsestänsä kiinni hänen totisuudessaan; ja hän antaa voimaa
sanoillensa oikealla kädellänsä, joka minun kääpiön-silmissäni näyttää
suurelta, kuin väkivasara.

Ham oli aivan yhtä totinen, kuin hän. He olisivat varmaan puhuneet
paljon enemmän pikku Em'lystä, jollei Steerforth'in äkillinen tulo
olisi saattanut heitä hämille. Kun Steerforth näki minun nurkassa
puhuvan kahden vieraan kanssa, keskeytti hän erään laulun, jota hän
paraikaa lauloi, ja sanoi: "minä en tietänyt, että sinä olit täällä,
pikku Copperfield!" (sillä se ei ollut se huone, jossa vieraita
tavallisesti vastaan-otettiin) ja astui meidän ohitsemme matkallansa
ulos.

Minä en ole varma, oliko se ylpeydestä, että minulla oli semmoinen
ystävä, kuin Steerforth, vai halusta selittää hänelle, kuinka minulla
oli semmoinen ystävä, kuin Mr. Peggotty, kuin minä huusin häntä, juuri
kuin hän oli ulos astumallaan. Mutta minä sanoin häveliäästi -- hyvä
Jumala, kuinka kaikki palajaa mieleeni niin pitkän ajan perästä!

"Älä huoli mennä, Steerforth. Nämät ovat kaksi Yarmouth'in venemiestä
-- kovin ystävällistä ja hyvää väkeä -- jotka ovat sukua hoitajattareni
kanssa ja ovat tulleet Gravesand'ista minua tervehtimään".

"Vai niin?" lausui Steerforth, kääntyen takaisin. "Minua ilahuttaa
nähdä teitä. Kuinka voitte, molemmat?"

Hänen käytöksessään oli jotakin suoraa -- iloinen ja ujostelematon
käytös se olikin, mutta ei pöyhkeilevä -- joka, luullakseni, vaikutti
jollakin taikavoiman tavalla. Minulla on vielä se ajatus, että hänen
ryhtinsä, hänen virkeytensä, hänen miellyttävä äänensä, hänen kaunis
muotonsa ja vartalonsa sekä minun ymmärtääkseni joku syntyperäinen
viehättäväisyys (jommoinen, luullakseni, harvalla ihmisellä on)
antoivat hänelle semmoisen lumousvoiman, jota jokainen luonnollisesta
heikkoudesta totteli ja jota ei juuri moni voinut vastustaa. Minun oli
helppo havaita, kuinka he mieltyivät häneen ja kuinka he näyttivät
silmänräpäyksellä avaavan sydämensä hänelle.

"Teidän täytyy saattaa heidän tietoihinsa kotiin, jos suvaitsette, Mr.
Peggotty", sanoin minä, "kun tuo kirje lähetetään, että Mr. Steerforth
on erinomaisen ystävällinen minulle ja etten tiedä, kuinka tulisin
toimeen täällä ilman häntä".

"Joutavia!" lausui Steerforth nauraen. "Semmoisia te ette saa kertoa
heille".

"Ja jos Mr. Steerforth tulee Norfolk'iin taikka Suffolk'iin, Mr.
Peggotty", sanoin minä, "kun minä olen siellä, saatte luottaa siihen,
että tuon hänet Yarmouth'iin, jos hän suostuu, katsomaan teidän
huonettanne. Sinä et ole koskaan nähnyt semmoista hyvää huonetta,
Steerforth. Se on tehty veneestä!"

"Tehty veneestä, onko se?" kysyi Steerforth. "Se vasta on sovelias
huone tämmöiselle aito merimiehelle."

"Niin se on, Sir, niin se on, Sir", arveli Ham irvistellen. "Te olette
oikeassa, nuori gen'lm'n. Mas'r Davy, gen'lm'n on oikeassa. Aito
merimies! Kuulkaat, kuulkaat! Se on juuri mitä hän on!"

Mr. Peggotty ei ollut vähemmän mielissään, kuin hänen veljensä poika,
vaikka hänen häveliäisyytensä esti häntä niin isolla äänellä
omistamasta tämmöistä, häneen itseen koskevaa kohteliaisuutta.

"No, Sir", lausui hän kumartaen ja kotkottaen ja pistäen poveensa
huivinsa päitä, jotka riippuivat alas rinnalle. "Kiitoksia paljon, Sir,
kiitoksia paljon! Minä koetan parastani minun ammatissani, Sir".

"Enempää ei paraskaan ihminen voi tehdä, Mr. Peggotty", lausui
Steerforth. Hän oli jo oppinut hänen nimensä.

"Minä panen vetoa, että itse teette samoin, Sir", sanoi Mr. Peggotty,
nyykähyttäen päätänsä, "ja teette sitä hyvin -- oikein hyvin! Minä
kiitän teitä, Sir. Minä olen kiitollisuuden velassa teille, Sir, teidän
tervehdyksestänne. Minä olen raaka, Sir, mutta altis -- ainakin
_toivon_ sitä, te ymmärrätte. Minun huoneestani ei ole katsottavaksi,
Sir, mutta se on valmiina palvelemaan teitä, jos joskus tulisitte Mas'r
Davyn kanssa katsomaan sitä. Minä olen kun olenkin oikea kotelokala",
lausui Mr. Peggotty; jolla hän tarkoitti etanaa, ja tämä oli viittaus
siihen, että hän oli hidas lähtemään, sillä hän oli yrittänyt menemään
jokaisen lauseen jälkeen, vaan oli tavalla taikka toisella tullut
takaisin jälleen; "mutta minä suon teille molemmille hyvää, ja nyt
toivotan teille onnea!"

Ham toisti tämän lauseen, ja me erosimme heistä sydämellisimmällä
tavalla. Minun teki melkein mieli sinä iltana kertoa Steerforth'ille
sievästä pikku Em'lystä, mutta minä olin liian ujo mainitsemaan hänen
nimeänsä ja pelkäsin liian paljon, että hän nauraisi minua. Minä
muistan, että ajattelin paljon ja levottomasti sitä, mitä Mr. Peggotty
oli sanonut hänen aika ihmiseksi kasvamisestaan; mutta päätin, että
tämä oli tyhjää puhetta.

Me kuljetimme kuori-elävät elikkä "makupalan", niinkuin Mr. Peggotty
oli nöyrästi nimittänyt niitä, kenenkään huomaamatta huoneesemme ja
söimme uhkean illallisen sinä ehtoona. Mutta Traddles ei päässyt eheänä
siitä. Hän oli liian onneton suoriumaan edes illallisesta samalla
tavalla, kuin muut ihmiset. Hän sairastui yöllä -- hän oli aivan
huonona -- rapon syömisestä; ja kun häneen oli ajettu niin paljon
mustaa mixturia ja sinisiä pillereitä, että Demple (jonka isä oli
lääkäri) sanoi, että siinä oli kyllin hevosenkin terveyden
pilaamiseksi, sai hän kepitystä ja kuusi lukua Kreikan Uudesta
testamentista siitä, ettei hän tahtonut tunnustaa.

Kun ajattelen tämän lukukauden loppu-osaa, pyörivät sekaisin edessäni
jokapäiväisen elämämme puuhat ja ponnistukset; kesän katoaminen ja
muuttunut vuoden-aika; hallaiset aamut, joina meitä soitettiin ylös
vuoteistamme, ja pimeitten iltojen kylmä, kylmä haju, joina meitä
soitettiin vuoteisimme jälleen; ilta-kouluhuone, joka oli himmeästi
valaistu ja huonosti lämmitetty, ja aamu-kouluhuone, joka ei ollut
mitään muuta, kuin suuri värisyttämiskone; keitetyn häränlihan ja
paahdetun häränlihan, keitetyn lampaanlihan ja paahdetun lampaanlihan
vuorottelemiset, voileipien kasat, kissankorvaiset kirjat, haljenneet
krihvelitaulut, kyynel-jälkeiset kirjoitusvihkot, kepitykset,
linjaalilla hutkinnat, tukistukset, sateiset sunnuntait, ihraiset
puddingit, ja saastainen läkin lemu, joka ympäröitsi kaikkia.

Minä muistan kuitenkin hyvin, kuinka lupapäivien etäinen aika, joka oli
sanomattoman kauan näyttänyt olevan liikkumaton pilkku, alkoi lähestyä
meitä ja kasvoi kasvamistaan. Kuinka me kuukausien sijasta luimme jo
viikkoja ja sitten päiviä; ja kuinka sitten rupesin pelkäämään,
etteivät tulisi noutamaan minua ja kuinka, kun kuulin Steerforth'ilta,
että tultaisiin, ja oli varma, että minä lähtisin, minua himmeästi
aavisti, että taittaisin jalkani ennen sitä. Kuinka lähdön päivä
viimeiseltä äkkiä siirtyi: toisesta viikosta nousevaan viikkoon, tähän
viikkoon, ylihuomiseksi, huomiseksi, tähän päivään, tähän iltaan --
siksi kuin istuin Yarmouth'in postivaunuissa ja matkustin kotiin.

Minä heräsin usein, Yarmouth'in postivaunuissa nukkuessani, ja näin
monta katkonaista unta kaikista näistä asioista. Mutta kun olin
valveilla väli-aikoina, ei maa ulkopuolella akkunaa ollut Salem House'n
leikkitanner eikä ääni korvassani ollut Mr. Creakle'n ääni, kun hän
pieksi Traddlesia, vaan vaunun-ajajan, kun hän kehoitti hevosia.



KAHDEKSAS LUKU.

Lupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.


Kun ennen päivän valjettua saavuimme siihen ravintolaan, johon
postivaunut pysähtyivät, mutta joka ei ollut se ravintola, jossa
ystäväni kyyppäri eli, saatettiin minä sievään, vähäiseen
makuuhuoneesen, jonka ovelle oli maalattu: _Delfini_. Minun oli,
muistaakseni, vilu, vaikka minulle oli annettu kuumaa teetä ison
valkean edessä alikerroksessa; ja minä olin hyvin iloinen, kun sain
heittäytyä Delfinin vuoteesen, kääriä Delfinin peiton pääni ympäri ja
mennä nukuksiin.

Mr. Barkis'in, ajomiehen, oli määrä käydä tiedustelemassa minua aamulla
kello yhdeksän. Minä nousin kello kahdeksalta, hiukan horroksissa
lyhyen yöleponi vuoksi, ja olin valmis häntä varten ennen määrä-aikaa.
Hän vastaanotti minua aivan niinkuin ei viittä minutia olisi kulunut
siitä, kuin viimein olimme yhdessä, ja niinkuin minä olisin vaan
pistäynyt hotellissa kuutta pennyä särkemässä taikka jossakin muussa
semmoisessa asiassa.

Heti kuin minä ja arkkuni olimme kärryillä ja ajomies sijallansa, vei
tuo laiska hevonen meidät kaikki pois tavallista kulkuansa.

"Te näytätte hyvin kauniilta, Mr. Barkis", sanoin minä, arvellen, että
hän olisi mielissään siitä tiedosta.

Mr. Barkis hieroi poskeansa hiansuullaan ja katseli sitten
hiansuutansa, niinkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin
kasvojensa kukoistuksesta siinä; mutta ei osoittanut muulla tavalla
huolivansa tästä sievistelystäni.

"Minä olen ajanut asianne, Mr. Barkis", lausuin minä; "minä kirjoitin
Peggotylle".

"Ah!" sanoi Mr. Barkis.

Mr. Barkis näytti jurolta ja vastasi kuivankiskoisesti.

"Eikö se ollut oikein, Mr. Barkis?" kysyin minä vähän epäiltyäni.

"No, ei", vastasi Mr. Barkis.

"Eikö sanoma ollut oikea?"

"Sanoma oli ehkä oikea kyllä", lausui Mr. Barkis; "mutta siihen asia
päättyikin".

Koska en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, toistin minä uteliaasti: "asia
päättyi, Mr. Barkis?"

"Siitä ei tullut sen enempää", selitti hän, katsellen sivullepäin
minuun. "Ei tullut mitään vastausta".

"Vastausta siis odotettiin, eikö niin, Mr. Barkis?" lausuin minä,
avaten silmiäni, sillä uusi valo koitti nyt minulle.

"Kun joku sanoo, että häntä haluttaa", arveli Mr. Barkis, kääntäen
silmiänsä verkalleen minuun jälleen, "tietää se, että hän odottaa
vastausta".

"No, Mr. Barkis?"

"No", vastasi Mr. Barkis, luoden silmänsä takaisin hevosen korviin;
"tuo mies on odottanut vastausta aina siitä saakka."

"Oletteko ilmoittanut sitä hänelle, Mr. Barkis?"

"E-en", murisi Mr. Barkis, vähän mietittyään. "Minä en ole saanut
mitään kutsumusta tulla ilmoittamaan sitä hänelle. _Minä_ en aio
ilmoittaa sitä hänelle".

"Tahtoisitteko, että minä teen sen, Mr. Barkis?" kysyin minä
epäileväisesti.

"Saatte ilmoittaa hänelle, jos tahdotte", lausui Mr. Barkis, taas
pitkäänsä katsellen minua, "että Barkis odotti vastausta. Te sanotte --
mikä hänen nimensä onkaan?"

"Hänen nimensä?"

"Ah!" sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä.

"Peggotty".

"Ristimänimi vai sukunimi?" kysyi Mr. Barkis.

"No, ei se ole hänen ristimänimensä. Hänen ristimänimensä on Clara".

"Sekö se on?" sanoi Mr. Barkis.

Hän näytti saavan äärettömiä ajattelemisen aiheita tästä seikasta ja
istui miettien ja viheltäen itsekseen pitkän ajan.

"No!" jatkoi hän viimeiseltä. "Te sanotte: 'Peggotty! Barkis odottaa
vastausta'. Hän ehkä sanoo: 'vastausta mihin?' Te sanotte: 'siihen,
mitä minä ilmoitin hänelle'. 'Mitä se on?' sanoo hän. 'Barkis'ia
haluttaa', sanotte te".

Tämän erittäin nerokkaan ehdoituksen jälkeen tokaisi Mr. Barkis minua
kyynäspäällänsä, että oikein rupesi kylkeäni pistämään. Tuosta hän
entisellä tavallansa nojautui hevostansa kohden eikä viitannut sen
koommin tähän aineesen, paitsi että hän puolen tunnin jälkeen otti
liidunpalasen plakkaristansa ja kirjoitti kärryjen teltakattoon "Clara
Peggotty" -- silminnähtävästi yksityiseksi muistutukseksi itseänsä
varten.

Voi, millä oudoilla tunteilla matkustin kotiin, kun se ei ollut mikään
koti, ja huomasin, että jokainen esine, jota katselin, muistutti minua
siitä onnellisesta, vanhasta kodista, joka oli niinkuin unelma, jota en
saanut milloinkaan enää nähdä! Ne päivät, joina äitini ja Peggotty ja
minä olimme kaikki kaikissa toisillemme eikä löytynyt ketään, joka
astui meidän väliimme, nousivat niin surullisesti eteeni tiellä,
etten varmaan tiedä, olinko iloinen pääsemään sinne -- en varmaan
tiedä, enkö mieluisammin olisi pysynyt poissa ja unhottanut sitä
Steerforth'in seurassa. Mutta tiellä minä olin; ja ennen pitkää
saavuin kartanomme luo, jossa alastomat, vanhat jalavat vääntelivät
monia käsiänsä valjussa talvi-ilmassa ja tuuli lennätteli vanhojen
peltovareksen-pesien riepaleita.

Ajomies nosti alas arkkuni puutarhan portin viereen ja jätti minut.
Minä astuin pitkin polkua rakennusta päin, tähystellen ylös akkuniin ja
peläten joka askeleelta, että näkisin Mr. Murdstone'n tai Miss
Murdstone'n katsovan vihaisesti ulos jostakin niistä. Ei mitään kasvoja
kuitenkaan ilmestynyt; ja koska nyt olin tullut rakennuksen luo ja
tiesin, kuinka kolkuttamatta sai oven auki ennen pimeätä, menin sisään
hiljaisilla, pelon-alaisilla askelilla.

Jumala tietää, kuinka aikainen se muisto lienee ollut, joka heräsi
minussa, kun, astuessani eteiseen, kuulin äitini äänen vanhasta
vierashuoneesta. Hän lauloi paraikaa jotakin matalalla sävelellä. Minä
olin, luullakseni, maannut hänen sylissään ja kuullut hänen laulavan
tällä tapaa itselleni, kun olin aivan pikkuinen lapsi. Nuotti oli uusi
minulle, vaan kuitenkin se oli niin vanha, että se täytti sydämeni
partaan tasalle; niinkuin ystävä, joka palaa, kauan poissa oltuaan.
Minä päätin siitä hiljaisesta ja miettivästä tavasta, jolla äitini
hyräili lauluansa, että hän oli yksinään, ja astuin varovasti
huoneesen. Äitini istui valkean edessä, imettäen pientä lasta, jonka
laihaa kättä hän piti kaulaansa vastaan. Hän oli luonut silmänsä
alaspäin lapsen kasvoihin ja istui ja lauleskeli sille. Minä olin sen
verran oikeassa, ettei hänellä ollut mitään muuta seuraa.

Minä puhuttelin häntä ja hän kavahti ylös, huudahtaen. Mutta minut
nähdessään nimitti hän minua kalliiksi Davyksensa, omaksi pojakseen! Ja
astuen puolen matkaa huoneen poikki kohdatakseen minua, laski hän
polvillensa lattialle, suuteli minua, painoi pääni alas poveansa kohden
likelle sitä pientä olentoa, jonka pesä oli siinä, ja nosti sen kättä
ylös minun huulilleni.

Minä soisin, että olisin kuollut. Minä soisin, että olisin kuollut
silloin, semmoiset tunteet sydämessäni! Minä olisin ollut soveliaampi
taivaalle, kuin olen ikinä sen jälkeen ollut.

"Se on sinun veljesi", sanoi äitini, hyväillen minua. "Davy, minun
kaunis poikani! Minun lapsi parkani!" Sitten hän suuteli minua
suutelemistaan ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. Tässä asemassa
hän oli, kun Peggotty tuli sisään juosten ja kohahti alas lattialle
viereemme ja pyöri, kuin hullu, meidän molempien ympärillä neljänneksen
tunnin aikaa.

Näytti siltä, kuin minua ei olisi odotettu niin pian, sillä ajomies oli
tullut paljon ennen tavallista aikaansa. Näytti myöskin siltä, kuin Mr.
ja Miss Murdstone olisivat lähteneet vieraisille naapuriin eivätkä
saapuisi kotiin ennenkuin illalla. Minä en ollut ensinkään rohjennut
toivoa tätä. Minä en ollut ensinkään ajatellut mahdolliseksi, että me
kolme saisimme kerran vielä olla häiritsemättä yhdessä; ja minusta
tuntui sinä hetkenä, kuin entiset päivät olisivat palanneet.

Me söimme päivällisiä yhdessä valkean ääressä. Peggotty oli läsnä
palvellaksensa meitä, mutta äiti ei sallinut hänen tehdä sitä, vaan
pakoitti häntä syömään meidän kanssamme. Minulla oli oma, vanha
talrikkini, johon oli ruskealla värillä maalattu sotalaiva täysissä
purjeissa ja jota Peggotty oli tallettanut jossakin koko ajan, jona
minä olin ollut poissa, eikä olisi tahtonut särjetyksi, sanoi hän,
vaikka olisi saanut sata puntaa. Minulla oli oma, vanha mukini, johon
oli piirretty David, ja oma, vanha, vähäinen veitseni ja kahvelini,
jotka eivät pystyneet mihinkään.

Kun istuimme pöydässä, luulin saaneeni suotuisan tilaisuuden puhua Mr.
Barkis'ista Peggotylle. Mutta ennenkuin olin päättänyt, mitä minulla
oli kertomista hänelle, alkoi hän nauraa ja heitti esiliinansa
kasvojensa yli.

"Peggotty!" lausui äitini. "Mikä nyt on?"

Peggotty vaan nauroi enemmän ja piti esiliinaansa tiheästi kasvojensa
yli, kun äitini koetti vetää sitä pois, ja istui niinkuin hänen päänsä
olisi ollut säkissä.

"Mitä sinä teet, sinä houkkio?" kysyi äitini nauraen.

"Hiiteen koko mies!" huudahti Peggotty. "Hän tahtoo naida minut".

"Se olisi sangen hyvä kauppa sinulle; eikö olisi?" lausui äitini.

"No! Sitä en tiedä", sanoi Peggotty. "Älkäät kysykö minulta. Minä en
tahtoisi häntä, vaikka hän olisi kullasta. Enkä minä tahtoisi ketään
muutakaan".

"No, miks'et siis ilmoita sitä hänelle, sinä naurettava otus?" arveli
äitini.

"Ilmoita sitä hänelle", vastasi Peggotty, katsoen ulos esiliinastaan.
"Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan siitä minulle. Hänellä on parempi
järki. Jos hän uskaltaisi hiiskua sanaakaan siitä minulle, löisin häntä
vasten kasvoja".

Hänen omat kasvonsa olivat niin punaiset, etten ollut koskaan nähnyt
niitä eikä mitään muita kasvoja, luullakseni, niin punaisina; mutta hän
peitti ne kohta taas muutamiksi minuteiksi kerrallaan, kun häntä rupesi
liiaksi naurattamaan; ja kahden kolmen tämmöisen kohtauksen jälkeen
jatkoi hän päivällistänsä.

Minä huomasin, että, vaikka äitini hymyili, kun Peggotty katseli häntä,
hän kävi yhä totisemmaksi ja miettivämmäksi. Minä olin alusta
havainnut, että hän oli muuttunut. Hänen kasvonsa olivat vielä hyvin
kauniit, mutta ne näyttivät surusta hiutuneilta ja liian hienoilta; ja
hänen kätensä oli niin laiha ja vaalea, että se oli minusta melkein
kuultava. Mutta se muutos, jota nyt tarkoitan, tuli vielä näitten
lisäksi: se oli hänen käytöksensä, joka kävi levottomaksi ja
vavahtelevaksi. Viimeiseltä hän lausui, ojentaen kättänsä ja laskien
sitä hellästi vanhan palveliansa kädelle:

"Rakas Peggotty, sinä et mene miehelle?"

"Minäkö. Ma'am?" vastasi Peggotty, tuijotellen. "Jumala siunatkoon
teitä, en!"

"Ei piakkoin?" lausui äitini lempeästi.

"Ei koskaan!" huusi Peggotty.

Äitini tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Älä jätä minua, Peggotty. Pysy minun luonani. Ehkä sitä ei kestä niin
kauan. Mihin minä joutuisin ilman sinutta!"

"Minäkö jättää teitä, rakkaani!" huudahti Peggotty. "Ei, vaikka saisin
koko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on
joukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?" -- Sillä Peggotyn oli
ennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.

Mutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty
jatkoi, puhuen omalla tavallansa:

"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois
teidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei,
ei", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa
ristiin; "ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi
muutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi,
mutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä
pysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha
eukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian
mukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes
jankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa
minut luoksensa".

"Ja minä, Peggotty", sanon minä, "ihastun, kun saan nähdä sinut, ja
otan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren".

"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!" huusi Peggotty. "Minä tiedän,
että teette sen!" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti
tunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä
esiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden.
Sitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän
riisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja
ompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla
tavalla, kuin ennen.

Me istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin
heille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat
minua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth
oli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi
vaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin
pikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se
uudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan
äitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista
poskeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen
kauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni -- niinkuin enkelin siipi,
muistan ajatelleeni -- ja olin sangen onnellinen.

Kun istuin sillä tapaa ja katselin valkeaan ja näin kaikenlaisia kuvia
hehkuvissa hiilissä, luulin melkein jo, etten ollut koskaan ollut
poissa; että Mr. ja Miss Murdstone olivat tämmöisiä kuvia ja
katoisivat, kun valkea alkoi sammua; ja ettei ollut mitään muuta
todellista minun muistoissani, kuin äitini, Peggotty ja minä itse.

Peggotty parsi yhtä sukkaa niin kauan, kuin hän näki, ja sitten hän
istui, sukka vedettynä vasempaan käteensä, niinkuin hansikka, ja neula
oikeassa, valmiina uudestaan pistelemään, milloin hyvänsä valkea
liehahti palamaan. Minä en voi ymmärtää, kenenkä sukkia hän aina parsi
taikka mistä semmoinen loppumaton joukko parsittavia sukkia lienee
tullut. Aikaisimmasta lapsuudestani asti näyttää hän minusta yhä vaan
askaroinneen tämänlaisessa käsityössä eikä koskaan missään muussa.

"Minä kummastelen", lausui Peggotty, joka välisti yhtäkkiä rupesi
kummastelemaan mitä oudoimpia asioita "mihin Davyn isotäti on
joutunut?"

"Herranen aika, Peggotty!" muistutti äitini, keskeyttäen jotakin
haaveksimistaan, "mitä joutavia sinä puhut!"

"Mutta minä kummastelen sitä todellakin, Ma'am" sanoi Peggotty.

"Mikä on lennättänyt semmoisen henkilön päähäsi?" kysyi äitini. "Eikö
löydy muita mailmassa, joita sopisi ajatella?"

"Minä en tiedä, mistä se tulee", arveli Peggotty, "jollei siitä, että
olen tyhmä, mutta minun pääni ei voi koskaan noukkia ylös ja valita
väkeänsä. He tulevat ja menevät, ja he ovat tulematta ja menemättä,
aivan niinkuin tahtovat. Minä kummastelen, mihin hän on joutunut?"

"Kuinka järjetön sinä olet, Peggotty", vastasi äitini. "Luulisi
melkein, että tahtoisit häntä toistamiseen käymään täällä".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Peggotty.

"No, älä siis puhu niin ikäviä asioita, niin olet kiltti", lausui
äitini. "Miss Betsey on epäilemättä sulkenut itsensä taloonsa
merenrannikolla ja pysyy siellä. Ei ole missään tapauksessa luultavaa,
että hän koskaan enää häiritsee meitä".

"Ei!" mietti Peggotty. "Ei, ei se olekaan luultavaa. -- Minä
kummastelen, jättäisikö hän, jos hän kuolisi, Davylle mitään?"

"Jumala armahtakoon minua, Peggotty", vastasi äitini, "kuinka mieletön
sinä olet! vaikka tiedät, että hän suuttui jo siitä, että tämä kallis
poika raukka ollenkaan syntyi!"

"Luullakseni hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi", arveli
Peggotty.

"Miksi hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi?" kysyi äitini
jokseenkin tuikeasti.

"Nyt, kun hän on saanut veljen, sitä minä tarkoitan", lausui Peggotty.

Äitini alkoi heti itkeä ja kummasteli, kuinka Peggotty rohkeni sanoa
mitäkään semmoista.

"Niinkuin tämä pikkuinen viaton raukka kehdossansa olisi koskaan tehnyt
mitään pahaa sinulle taikka kenellekään muulle, sinä kateellinen
olento!" hän sanoi. "Parempi olisi, että menisit Mr. Barkis'ille,
ajomiehelle. Miks'et mene?"

"Minä tekisin Miss Murdstone'n onnelliseksi, jos menisin", arveli
Peggotty.

"Kuinka paha sisu sinulla on, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä kadehdit
Miss Murdstone'a niin, kuin mikään naurettava olento ikinä voi
kadehtia. Sinä tahtoisit pitää avaimia itse ja antaa ulos kaikki, mitä
tarvitaan, luulen minä? Minä en ihmettele, vaikka kadehtisitkin.
Kuitenkin tiedät, että hän tekee sitä vaan sulasta hyvyydestä ja mitä
parhaissa aikomuksissa! Sinä tiedät, että hän tekee niin, Peggotty --
sinä tiedät sen hyvin".

Peggotty mutisi jotakin, joka kuului: "järveen parhaat aikomukset!" ja
jotakin muuta, joka kuului siltä, kuin olisi noita parhaita aikomuksia
ollut vähän liiaksi.

"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sinä häijy ihminen", lausui äitini.
"Minä ymmärrän sinut, Peggotty, täydellisesti. Sinä tiedät, että minä
ymmärrän, ja minua kummastuttaa, ettet punehdu, kuin tuli. Mutta yksi
kysymys erältänsä. Miss Murdstone'sta on nyt kysymys, Peggotty, etkä
sinä pääse siitä. Etkö ole kuullut hänen monta monituista kertaa
sanovan, että hän katsoo minua liian ajattelemattomaksi ja liian --"

"Kauniiksi", keksi Peggotty.

"No niin", vastasi äitini, puoleksi nauraen, "ja jos hän on kyllin
yksinkertainen sanomaan sitä, sopiiko syyttää minua siitä?"

"Ei kukaan sano, että sopii", lausui Peggotty.

"Ei, niin minä toivon!" vastasi äitini. "Etkö ole kuullut hänen monta
monituista kertaa sanovan, että hän tämän vuoksi tahtoo säästää minulta
koko joukon huolia, joihin minä, hänen luullaksensa, en ole omainen ja
joihin en itsekään, totta puhuen, luule kelpaavani; ja eikö hän ole
ylhäällä varhain myöhään ja juokse edestakaisin lakkaamatta -- ja
eikö hän tee kaikenlaisia ja koperoitse jos jossakin komerossa,
hiilikuopissa ja varahuoneissa, ja tiesi missä, joka ei suinkaan liene
aivan hauskaa -- ja tahdotko viitata siihen, ettei tässä ole
minkäänlaista alttiiksi antaumista?"

"Minä en viittaa mihinkään", lausui Peggotty.

"Sinä viittaat, Peggotty", vastasi äitini. "Sinä et tee koskaan mitään
muuta, paitsi kun olet askareissasi. Aina sinä viittailet. Sinä
riemuitset viittauksistasi. Ja kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä
aikomuksista --"

"Minä en ole koskaan puhunut niistä", sanoi Peggotty.

"Ei, Peggotty", vastasi äitini, "mutta sinä viittasit häneen. Sitä minä
juuri vastikään sanoin sinulle. Se on sinun pahin puolesi. Sinä
_tahdot_ viittailla. Minä sanoin vastikään, että ymmärsin sinut, ja
sinä näet, että minä ymmärrän. Kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä
aikomuksista ja olet halveksivinasi niitä (sillä minä en usko, että
todella sydämestäsi halveksit niitä, Peggotty), olet sinä varmaan yhtä
vakuutettu, kuin minä, kuinka hyvät ne ovat, ja kuinka ne kaikissa ovat
hänen kehoittimensa. Jos hän näyttääkin olleen ankarana eräälle
henkilölle, Peggotty -- sinä ymmärrät ja, niinkuin tiedän, Davy
myöskin, etten tarkoita ketään läsnä-olevaa -- on se ainoastaan sen
vuoksi, että hän luulee, että se on tämän henkilön hyväksi. Hän
tietysti rakastaa tätä henkilöä minun tähteni ja tarkoittaa
menetyksellään vaan tämän henkilön hyvää. Hän kykenee paremmin
päättämään siitä, kuin minä; sillä minä tiedän varsin hyvin, että minä
olen heikko, kevytmielinen, tyttömäinen olento, mutta hän luja,
totinen, vakava mies. Ja hän näkee", lausui äitini, samalla kuin
kyynelet, jotka hänen hellä luontonsa synnytti, vuotivat hänen
poskillensa, "hän näkee paljon vaivaa minun tähteni; ja minun tulee
olla hyvin kiitollinen hänelle ja hyvin alamainen hänelle yksin
ajatuksissanikin; ja kun en ole, Peggotty, kiusaan ja soimaan itseäni,
ja epäilen omaa sydäntäni enkä tiedä, mitä tehdä".

Peggotty istui, leuka sukan lapaa vastaan, ja katseli ääneti valkeaan.

"Mutta, Peggotty", sanoi äitini, muuttaen ääntänsä, "älkäämme riidelkö
keskenämme, sillä minä en kestäisi sitä. Sinä olet minun vilpitön
ystäväni, minä tiedän sen, jos minulla on mitään ystävää mailmassa. Kun
nimitän sinua naurettavaksi olennoksi taikka harminkappaleeksi taikka
joksikin tällaiseksi, Peggotty, tarkoitan vaan, että sinä olet minun
vilpitön ystäväni, ja olet aina ollut aivan siitä illasta saakka, kuin
Mr. Copperfield ensiksi toi minut kotiin tänne ja sinä tulit ulos
portille ottamaan vastaan minua".

Peggotty ei viivyttänyt vastaustansa ja vahvisti ystävyyden liiton
sillä, että hän pani parastansa minua syleillessänsä. Minä käsitin
luullakseni jo siihen aikaan vähän tämän keskustelun oikeata luontoa;
mutta nyt olen varma siitä, että tuo hyvä olento aloitti sitä ja otti
itse osaa siihen ainoastaan sen vuoksi, että äitini saisi virvoittaa
itseänsä niillä vähäisillä vastaväitöksillä, joihin hän oli
ruvennut. Tuuma oli tehokas; sillä minä muistan, että äitini näytti
levollisemmalta loppupuolen iltaa ja että Peggotty vähemmin piti häntä
silmällä.

Kun olimme juoneet teemme ja tuhka oli luotu ylös ja kynttilät
niistetyt, luin minä entisten aikojen muistoksi Peggotylle yhden luvun
krokotiilikirjasta -- hän veti sen esiin plakkaristansa: minä en tiedä,
oliko hän pitänyt sitä siellä siitä saakka -- ja sitten puhuimme Salem
House'sta, joka saatti ajatukseni takaisin Steerforth'iin, joka oli
minun pää-aineeni. Me olimme sangen onnelliset, eikä tämä ilta, joka
oli viimeinen laatuansa ja määrätty ijäksi päättämään tätä elämäni
jaksoa, koskaan mene minun muistostani.

Kello oli melkein kymmenen, ennenkuin kuulimme pyörien äänen. Me
nousimme nyt kaikki ylös ja äitini sanoi hätäisesti, että, koska oli
niin myöhäistä ja Mr. ja Miss Murdstone tahtoivat, että nuoret panivat
aikaisin maata, minun ehkä oli paras lähteä levolle. Minä suutelin
häntä ja menin heti ylikerrokseen, kynttilä kädessä, ennen kuin he
tulivat sisään. Kun astuin ylös makuuhuoneeseni, jossa olin ollut
vankeudessa, tuntui lapsellisesta mielestäni niinkuin he olisivat
tuoneet muassaan kylmän tuulenviiman, joka puhalsi pois vanhan,
ystävällisen tunteen, niinkuin höyhenen.

Minusta tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä alas syömään einettä
aamulla, kosk'en ollut yhtään nähnyt Mr. Murdstonea sen päivän jälkeen,
kuin tein tuon muistettavan rikokseni. Koska se kuitenkin oli tehtävä,
menin minä alas, kun olin ensin pari kolme kertaa yrittänyt eteenpäin
ja yhtä monta kertaa puolitiestä varpaillani juossut takaisin omaan
kammiooni, ja ilmestyin vierashuoneessa.

Hän seisoi selkä päin valkeata ja Miss Murdstone valmisti paraikaa
teetä. Hän katseli minua vakaasti, kun astuin sisään, mutta ei
osoittanut vähimmälläkään tavalla että hän tunsi minut.

Hetken hämillä oltuani menin hänen luoksensa ja sanoin: "minä pyydän
teiltä anteeksi, Sir. Minä olen kovin suruissani siitä, mitä tein, ja
toivon, että annatte minulle anteeksi".

"Minä kuulen ilolla, että olet suruissasi, David", hän vastasi.

Se käsi, jonka hän ojensi minulle, oli sama, johon olin purrut. Minä en
voinut pidättää silmiäni tuokioksi kääntymästä erääsen, siinä olevaan,
punaiseen pilkkuun; mutta se ei ollut niin punainen, kuin miksi minä
kävin, kun havaitsin hänen kasvojensa synkän katseen.

"Kuinka jaksatte, Ma'am", sanoin minä Miss Murdstone'lle.

"Voi minua!" huokaili Miss Murdstone, antaen minulle teelastan
sormiensa asemesta. "Kauanko lupa-aikaa kestää?"

"Kuukauden, Ma'am".

"Mistä lukien?"

"Tästä päivästä, Ma'am".

"No!" lausui Miss Murdstone. "_Yksi_ päivä on siis mennyt".

Hän piti tällä tapaa lukua lupapäivistä ja lykkäsi pois joka aamu yhden
päivän aivan samalla tavalla. Hän teki sitä vihaisesti, siksi kuin hän
tuli kymmeneen asti, mutta, kun hän kerran pääsi kahden numeron
lukuihin, muuttui hän toivokkaammaksi ja, sitä myöden kuin aika
edistyi, leikilliseksikin.

Juuri tänä ensimäisenä päivänä olin kyllä onneton kauheasti
säikähyttämään häntä, vaikk'ei hän ylimalkain ollut taipusa tämmöiseen
heikkouteen. Minä tulin siihen huoneesen, jossa hän ja äitini istuivat;
ja kun pikku lapsi (joka oli vaan muutaman viikon vanha) oli äitini
sylissä, otin minä sen hyvin varovasti käsiini. Yhtäkkiä Miss Murdstone
kirkaisi niin, että olin lapsen pudottamallani.

"Rakas Jane'ni!" huusi äitini.

"Suuri Jumala, Clara, ettekö näe?" huudahti Miss Murdstone.

"Näe mitä, rakas Jane'ni?" kysyi äitini; "missä?"

"Hän on ottanut sen!" huusi Miss Murdstone. "Poika on ottanut pikku
lapsen!"

Miss Murdstone oli kangistunut kauhusta, mutta tointui sen verran, että
hän syöksähti minua vastaan ja sieppasi lapsen sylistäni. Tämän jälkeen
hän kuitenkin kävi niin hermottomaksi ja kipeäksi, että heidän täytyi
antaa hänelle kirsikkaviinaa. Hän kielsi minua juhlallisesti, kun hän
virkistyi, milloinkaan ja milläkään syyllä koskemasta veljeeni; ja äiti
parkani, jolla, minä näin sen, oli toinen mieli, vahvisti nöyrästi
kiellon, sanoen: "epäilemättä olette oikeassa, rakas Jane'ni".

Toisella kertaa, kun me kolme olimme yhdessä, oli juuri sama rakas
pikku lapsi -- se oli todella rakas minulle äitimme vuoksi -- viaton
syy, että Miss Murdstone kovasti suuttui. Äitini, joka oli katsellut
sen silmiä, kun se makasi hänen sylissään, sanoi:

"Davy! tule tänne!" ja katseli minun silmiäni.

Minä näin, että Miss Murdstone laski helmensä luotaan.

"Minä sanon", lausui äitini lempeästi, "että ne ovat aivan yhtäläiset.
Minä luulen, että ne ovat minun. Minä luulen, että niillä on minun
silmieni väri. Mutta kummallisen yhtäläiset ne ovat".

"Mitä puhutte, Clara?" sanoi Miss Murdstone.

"Rakas Jane'ni", sammalsi äitini, vähän pelästyneenä siitä karkeasta
äänestä, jolla tämä kysymys tehtiin. "Minä havaitsin, että lapsen ja
Davyn silmät ovat aivan yhtäläiset".

"Clara!" lausui Miss Murdstone, nousten vihaisesti, "te olette välisti
täydellinen houkkio".

"Rakas Jane'ni", muistutti äitini.

"Täydellinen houkkio", lausui Miss Murdstone. "Kuka muu rupeisi
vertaamaan veljeni lasta teidän poikaanne? He eivät ole ensinkään
yhdennäköisiä. He ovat aivan erinäköisiä. He ovat toisenmuotoisia
kaikissa kohden. Minä toivon, että he aina pysyvät semmoisina. Minä en
tahdo istua tässä tuommoisia vertauksia kuuntelemassa". Sillä puheella
meni hän ulos ja paiskasi oven kiinni perästään.

Lyhyesti, minä en ollut Miss Murdstone'n suosikki. Lyhyesti, minä en
ollut siellä kenenkään ihmisen, ei edes oma suosikkini; sillä ne, jotka
rakastivat minua, eivät uskaltaneet osoittaa sitä, ja ne, jotka eivät
rakastaneet minua, osoittivat sitä niin selvästi, että itse hyvin
tunsin, kuinka aina näytin kankealta, taitamattomalta ja untelolta.

Minä tunsin, että minä rasitin heitä yhtä paljon, kuin he rasittivat
minua. Jos tulin johonkin huoneesen, jossa he olivat, ja he puhuivat
keskenänsä ja äitini näytti iloiselta, levisi kohta joku tuskan pilvi
hänen kasvoillensa, kun minä ilmestyin. Jos Mr. Murdstone oli parhaalla
tuulellansa, ehkäisin minä häntä. Jos Miss Murdstone oli pahimmalla
tuulellansa, kiihoitin vaan häntä. Minä havaitsin kyllä, että äitini
aina oli uhrina; että hän pelkäsi puhutella minua taikka olla
ystävällinen minulle, jottei hän, sitä tehdessään, jollakin lailla
loukkaisi heitä ja saisi nuhteita jälestäpäin; ettei hän ainoastaan
itse alinomaa pelännyt, että hän itse loukkaisi heitä, vaan myöskin,
että minä loukkaisin, sekä levottomasti piti vaaria heidän katseistaan,
kun minä vaan liikahdin. Sentähden päätin pysyä niin paljon, kuin
mahdollista, poissa heidän tieltänsä; ja monena talvisena hetkenä
kuulin kirkonkellon lyövän, kun vähäisessä päällystakissani istuin
kolkossa makuuhuoneessani ja ahkerasti luin jotakin kirjaa.

Iltaisin menin toisinaan istumaan Peggotyn luo kyökkiin. Siellä minun
oli mukava olla enkä pelännyt olemasta semmoisena, kuin olin. Mutta
vierashuoneessa eivät hyväksyneet näitä turvapaikkoja kumpaakaan.
Siellä vallitseva kiusaamisen halu teki lopun molemmista. Minua
pidettiin vielä tarpeellisena äiti raukkani kasvattamiseksi eikä
sallittu, että olin poissa, koska olin yksi hänen koetuskivistänsä.

"David", lausui Mr. Murdstone kerta, kun minä päivällisten jälkeen
aioin tapani mukaan lähteä huoneesta; "minä huomaan surukseni, että
sinulla on jörömäinen luonto".

"Kärrykäs, kuin karhu!"' sanoi Miss Murdstone.

Minä seisoin paikallani, pää alaspäin.

"Nyt, David", lausui Mr. Murdstone, "on jörömäinen, uppiniskainen
luonto pahin kaikista".

"Ja poika on kaikista semmoisista luonnoista, joita minä koskaan olen
nähnyt", muistutti hänen sisarensa, "kaikkein kovin ja jäykin.
Luullakseni tekin, rakas Clarani, huomaatte sen?"

"Minä pyydän teiltä anteeksi, rakas Jane'ni", lausui äitini, "mutta
oletteko aivan varma siitä -- minä tiedän, että annatte minulle
anteeksi, rakas Jane'ni -- että ymmärrätte Davya?"

"Minä häpeisin vähän itseäni, Clara", vastasi Miss Murdstone, "jollen
ymmärtäisi tätä poikaa taikka mitä poikaa hyvänsä. Minä en väitä, että
olen teräväsilmäinen, mutta minä toivon, että minulla on tavallinen
järki".

"Epäilemättä, rakas Jane'ni", arveli äitini, "on teillä hyvin tarkka
ymmärrys --"

"Mitä vielä! Älkäät sanoko sitä, Clara", keskeytti Miss Murdstone
äkäisesti.

"Mutta minä olen varma asiasta", jatkoi äitini; "ja jokainen tietää
sen. Minä hyödyn siitä itse niin paljon ja monella lailla -- ainakin
minun tulee hyötyä -- ettei kukaan voi olla enemmän vakuutettuna siitä,
kuin minä; ja sentähden aina epäilen itseäni, kun puhun, minä takaan
sen teille".

"Sanokaamme, etten ymmärrä tätä poikaa, Clara", vastasi Miss Murdstone,
järjestäen noita vähäisiä renkaita ranteissansa. "Myöntäkäämme, jos
suvaitsette, etten minä ymmärrä häntä ollenkaan. Hän on liian syvä
minulle. Mutta ehkä veljeni äly pystyy hiukan tutkimaan hänen
luonnettansa. Ja minä luulen, että veljeni juuri aikoi puhua tästä
asiasta, kun me -- vähän sopimattomasti -- keskeytimme häntä".

"Minä luulen, Clara", lausui Mr. Murdstone matalalla, totisella
äänellä, "että löytyy parempia ja tasapuolisempia tuomareita
tämmöisessä kysymyksessä, kuin sinä".

"Edvard", vastasi äitini arasti, "sinä olet paljon parempi tuomari
kaikissa kysymyksissä, kuin minä luulen olevani. Sekä sinä että Jane
olette. Minä sanoin vaan --"

"Sinä sanoit vaan jotakin velttoa ja ajattelematonta", hän vastasi.
"Älä koeta tehdä sitä uudestaan, rakas Clarani, vaan tarkastele
käytöstäsi".

Äitini huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi vastannut: "niin, rakas
Edvard'ini", mutta hän ei puhunut mitään ääneen.

"Minä sanoin, David, että surukseni huomaan", lausui Mr. Murdstone,
kääntäen päätänsä ja silmiänsä valjusti minua kohden, "että sinulla on
jörömäinen luonto. Minä en voi sietää, että tämmöinen luonto kehkeytyy
minun silmieni alla, niin etten yritä sitä parantamaan. Sinun täytyy
koettaa, Sir, muuttaa sitä. Meidän täytyy koettaa muuttaa sitä
sinulle".

"Minä pyydän anteeksi teiltä, Sir", sopersin minä. "Minä en ole koskaan
tahtonut olla jörömäinen, siitä kuin palasin".

"Älä turvaa valheesen, Sir!" vastasi hän niin kiivaasti, että näin
äitini ehdottomasti ojentavan ulos vapisevaa kättänsä, ikäänkuin
välittääksensä. "Sinä olet jörömäisyydessäsi vetäynyt pois omaan
huoneesesi. Sinä olet pysynyt omassa huoneessasi, kun sinun olisi
pitänyt olla täällä. Sinä tiedät nyt kerrallaan, että minä tahdon, että
olet täällä eikä siellä. Lisäksi, että minä vaadin kuuliaisuutta. Sinä
tunnet minut, David. Minä tahdon niin".

Miss Murdstone päästi käheän naurun.

"Minä vaadin kunnioittavaista, nöyrää ja altista käytöstä itseäni
kohtaan", hän jatkoi, "ja Jane Murdstone'a kohtaan ja äitiäsi kohtaan.
Minä en salli, että lapsi mielivaltaisesti karttaa tätä huonetta,
niinkuin se olisi saastutettu. Istu alas".

Hän käski minua, niinkuin koiraa, ja minä tottelin, niinkuin koira.

"Yksi seikka vielä", hän lausui. "Minä huomaan, että olet mieltynyt
alhaiseen ja halpaan seuraan. Sinä et saa seurustella palkollisten
kanssa. Kyökki ei paranna sinua missään niissä useissa suhteissa,
joissa tarvitset parannusta. Tuosta naisesta, joka yllyttää sinua, minä
en puhu mitään -- koska sinulla, Clara", kääntyen matalammalla äänellä
äitini puoleen, "vanhan tuttavuuden ja kauan pidettyjen oikkujen
vuoksi, on jonkunlainen hellyys hänen suhteensa, josta et vielä ole
päässyt".

"Se on eriskummainen sokeus!" huudahti Miss Murdstone.

"Minä sanon vaan", jatkoi Mr. Murdstone, puhutellen minua, "etten
hyväksy, että rakastat semmoista seuraa, kuin Mistress Peggotyn, ja
että sinun pitää luopua siitä. Nyt, David, sinä ymmärrät minut ja
tiedät, mikä seuraus on, jollet tarkasti noudata tahtoani".

Minä tiesin sen hyvin -- paremmin ehkä, kuin hän luuli, sitä myöden
kuin asia koski äiti parkaani -- ja minä tottelin häntä tarkasti. Minä
en peräytynyt enään omaan huoneeseni; minä en turvannut enää
Peggottyyn; vaan istuin väsyneenä vierashuoneessa päivät päätänsä,
odottaen illan tuloa ja maatapanon aikaa.

Mikä ikävä pakko, kun täytyi tuntikausia istua samassa asemassa,
peläten liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa, ettei Miss Murdstone
valittaisi levottomuuttani (niinkuin hän vähimmästä syystä teki), ja
varoen kääntämästä silmäänsä, ettei se kohtaisi jotakin paheksivaa
taikka tarkastavaa katsetta, joka keksisi uusia moittimisen syitä
silmistäni! Mikä tuskallinen unteluus, kun täytyi istua ja kuunnella
kellon tikitystä; katsella Miss Murdstone'n vähäisiä, kiiltäviä
teräshelmiä, kun hän pujotti niitä nauhaan; kummastella, joutuisiko hän
koskaan naimisiin ja, jos niin, minkä onnettoman miehen kanssa; lukea
sarkoja kaminin-reunuksessa ja käyttäyttää silmiänsä kattoon pitkin
tapettien kiemuroita ja korkkiruuveja!

Mitkä yksinäiset kävelyt likaisilla kujilla pahassa talvisäässä, kun
kuljetin kaikkialla muassani tuota vierashuonetta ja siinä Mr. ja Miss
Murdstone'a: kauhea kuorma, jota minun täytyi kantaa, jonkunlainen
päivällinen painajainen, josta oli aivan mahdoton päästä, taakka, joka
raukaisi ja tylsytti ymmärrystäni!

Mitä aterioita minä söin äänetönnä ja hämmentyneenä, aina tuntien, että
oli yksi veitsi ja kahveli liikaa, ja ne minun, yksi ruokahalu liikaa,
ja se minun; yksi talrikki ja tuoli liikaa, ja ne minun; yksi henkilö
liikaa, minä itse.

Mimmoiset illat, kun kynttilät tuotiin sisään ja minun oli määrä ryhtyä
johonkin, mutta en tohtinut lukea mitään huvittavaa kirjaa, vaan mietin
jotakin kovapäistä, vieläpä kovempi-sydämistä luvunlaskun oppia; kun
painojen ja mittojen taulut alkoivat laulaa samalla nuotilla, kuin
"Rule Britannia" tai "Pois surut ja raskaat mielet", eivätkä tahtoneet
seisoa paikallansa opittavaksi, vaan menivät, pistäen iso-äitini äimää
poloisen pääni puhki, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta!

Mihin haukotuksiin ja uinailuksiin minä vaivuin, vaikka kyllä koetin
olla varoillani; millä säpsähdyksellä minä heräsin salaisista
nukahuksista; mitä vastauksia minä en koskaan saanut niihin vähäisiin
muistutuksiin, joita harvoin tein; kuinka olin mielestäni niinkuin
tyhjä paikka, josta ei kukaan huolinut, vaan joka kuitenkin oli
jokaisen tiellä; mikä raskas lievitys se oli, kun kuulin Miss
Murdstone'n tervehtivän ensimäistä yhdeksän lyöntiä ja käskevän minua
menemään maata!

Näin lupapäivät hupenivat, siksi kuin se aamu tuli, jolloin Miss
Murdstone sanoi: "nyt on viimeinen päivä mennyt!" ja antoi minulle
lupa-aikani viimeisen teekupin.

Minä lähdin mielelläni. Minä olin vajonnut jonkunlaiseen huumaustilaan,
mutta virkistyin hiukan ja halusin tavata Steerforth'ia, vaikka kyllä
Mr. Creakle häämötti hänen takaansa. Taas Mr. Barkis ilmestyi portilla,
ja taas Miss Murdstone sanoi varoittavalla äänellänsä: "Clara!" kun
äitini notkistui minun puoleeni ja jätti minut hyvästi.

Minä suutelin häntä ja pikku veljeäni ja olin kovasti suruissani
silloin; mutta ei lähtöni vuoksi, sillä meidän välillämme oli juopa ja
jokapäiväinen ero. Eikä hänen syleilynsä, vaikka erinomaisen hellä, elä
muistossani niin vilkkaasti, kuin se tapaus, joka sitä seurasi.

Minä olin ajomiehen kärryillä, kun kuulin äitini huutavan itseäni. Minä
katsahdin taakseni ja hän seisoi yksinään puutarhan portilla, pitäen
pikku lastansa ylöspäin käsivarsillaan, että minä näkisin sen. Oli
kylmä, tyven ilma, eikä yksikään hius hänen päässään, eikä yksikään
laskos hänen vaatteissaan liikahtanut, kun hän kiinteästi katseli
minua, pitäen ylöspäin lastansa.

Niin hän katosi näkyvistäni. Semmoisena minä näin hänet jälestäpäin
unissani koulussa -- äänettömänä olentona, joka, istuen vuoteeni
vieressä, katseli minua samoilla hartailla kasvoilla ja piti ylöspäin
lastansa käsivarsillaan.



YHDEKSÄS LUKU.

Minä vietän muistettavan syntymäpäivän.


Minä jätän sillensä kaikki, mitä tapahtui koulussa, siksi kuin
syntymäpäiväni tuli maaliskuulla. Minä en muista mitään, paitsi että
Steerforth oli enemmän ihmeteltävä, kuin koskaan. Hänen oli määrä erota
koulusta tämän lukukauden lopussa, jollei aikaisemmin, ja hän oli minun
silmissäni vilkkaampi ja itsenäisempi, ja sen vuoksi miellyttävämpi,
kuin milloinkaan ennen; mutta ulkopuolella tätä en muista mitään. Se
suuri muisto, jonka kautta tämä aika on merkitty mielessäni, näyttää
nielaisneen kaikki vähemmät muistot ja seisovan aivan yksinään.

Minun on myöskin vaikea uskoa, että koko kaksi kuukautta kului
syntymäpäivääni, siitä kuin palasin Salem House'en. Minä ymmärrän vaan,
että asian laita oli niin, koska tiedän, että niin täytyi olla; muutoin
olisin vakuutettu, ettei ollut mitään lomaa, vaan toinen tapaus astui
toisen kantapäille.

Kuinka hyvin minä muistan, mimmoinen päivä se oli! Minä tunnen, kuinka
sumu, joka riippuu paikan ylitse, haisee; minä näen huuteen
aaveentapaisesti vilahtelevan sen lävitse; minä tunnen, kuinka
härmäiset hiukseni tahmeina valuvat poskilleni; minä katselen himmeätä
kouluhuonetta, jossa siellä täällä ratiseva kynttilä valaisee usvaista
aamua ja poikien henki suikertelee ja höyryilee kalseassa ilmassa, kun
he puhaltavat sormiinsa ja koputtavat jalkojansa lattiaan.

Aamiainen oli syöty, ja meitä oli kutsuttu pois leikkitanterelta, kun
Mr. Sharp astui sisään ja sanoi:

"David Copperfield saa mennä vierashuoneesen".

Minä odotin jotakin koria Peggotylta ja kirkastuin käskystä. Kun
iloisena nousin sijaltani, muistuttivat muutamat, lähellä istuvat
pojat, etten unhottaisi heitä, hyvyyttäni jakaessani.

"Älä kiirehdi, David", lausui Mr. Sharp. "On aikaa kyllä, poikaseni,
älä kiirehdi".

Minä olisin ehkä kummastellut sitä lempeätä ääntä, jolla hän puhui, jos
olisin ajatellut sitä; mutta minä en ajatellut sitä, ennenkuin
jälestäpäin. Minä riensin vierashuoneesen; ja siellä näin Mr. Creakle'n
istuvan ja syövän aamiaistansa, keppi ja sanomalehdet edessään, ja Mrs.
Creaklen pitävän avonaista kirjettä kädessään. Mutta ei mitään koria.

"David Copperfield", lausui Mrs. Creakle, taluttaen minua sohvan luo ja
istuen alas viereeni. "Minä tahdon puhua sinun kanssasi aivan
yksityisesti. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, lapseni".

Mr. Creakle, jota minä tietysti katselin, pudisti päätänsä minua
katselematta ja tukahutti yhden huokauksen isolla, voissa paistetulla
leivänpalasella.

"Sinä olet liian nuori tietämään, kuinka mailma muuttuu joka päivä",
lausui Mrs. Creakle, "ja kuinka ihmiset menevät siitä pois. Mutta me
saamme kaikki oppia sen, David; muutamat meistä, kun olemme nuoret,
toiset, kun olemme vanhat, toiset joka hetki ja aika elämässämme".

Minä katselin häntä totisesti.

"Kun lähdit kotoa lupa-ajan lopulla", sanoi Mrs. Creakle, tuokion vaiti
oltuaan, "olivatko he kaikki terveinä?" Taas vähän vaiti oltuaan:
"oliko äitisi terve?"

Minä vapisin, tarkoin tietämättä miksi, ja katselin yhä häntä totisesti
enkä yrittänyt vastata.

"Sillä", lausui hän, "minun täytyy surukseni kertoa sinulle, että
kuulen tänä aamuna, että äitisi on kovasti kipeä".

Jonkunlainen sumu nousi Mrs. Creakle'n ja minun välillemme, ja hän
näytti hetken liikkuvan siinä. Sitten tunsin, kuinka polttavat kyynelet
juoksivat alas poskilleni, ja Mrs. Creakle oli paikallansa taas.

"Hän on hyvin huonona", lisäsi hän.

Minä tiesin nyt kaikki.

"Hän on kuollut".

Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä minulle. Minä olin jo purskahtanut
kovaan itkuun ja tunsin itseni turvattomaksi avarassa mailmassa.

Mrs. Creakle oli erittäin hyvä minua kohtaan. Hän piti minua siellä
koko päivän ja jätti minut toisinaan yksikseen; ja minä itkin ja
uuvutin itseni uneen ja heräsin ja itkin taas. Kun en voinut itkeä
enää, rupesin ajattelemaan, ja silloin tuntui rintani ahdistus entistä
raskaammalta ja suruni muuttui tyrmeäksi tuskaksi, jota ei mikään
lievittänyt.

Kuitenkin olivat ajatukseni turhanpäiväiset eivätkä kääntyneet siihen
onnettomuuteen, joka vaivasi sydäntäni, vaan kiertelivät epävakaisesti
sen ympärillä. Minä ajattelin, kuinka asuntomme suljettaisiin ja
vaikenisi. Minä ajattelin pikku lasta, joka, niinkuin Mrs. Creakle
sanoi, oli hivunut jonkun aikaa ja luultavasti myöskin kuolisi. Minä
ajattelin isäni hautaa kirkkomaalla likellä kartanoamme ja kuinka
äitini makaisi siinä sen puun alla, jonka tunsin niin hyvin. Minä
nousin tuolille, kun jäin itsekseni, ja katselin peiliin nähdäkseni,
kuinka punaiset silmäni olivat ja kuinka murheelliset kasvoni. Parin
tunnin perästä minä tuumin, mikä, jos kyyneleeni todella juoksisivat
vastahakoisesti, niinkuin nyt näyttivät juoksevan, kaikkein enimmin
kotoisista asioista liikuttaisi minua, kun lähestyin kotia -- sillä
minun oli määrä lähteä kotiin hautajaisiin. Minä muistan tunteneeni,
että olin saanut jonkunlaista arvoa muitten poikien rinnalla, ja että
olin tärkeä olento onnettomuudessani.

Jos koskaan mikään lapsi totisesti suri, surin minä. Mutta minä
muistan, että tämä tärkeys tavallansa tyydytti minua, kun sinä iltana
kävelin leikkitanterella samaan aikaan, kuin pojat olivat koulussa. Kun
näin heidän, luokkaansa astuessaan, katselevan itseäni akkunoista,
tunsin itseni kunnioitetuksi ja näytin alakuloisemmalta ja astuin
hitaammin. Kun koulutunti päättyi ja he tulivat alas puhuttelemaan
minua, tein mielestäni hyvin, kun en ollut ylpeä heitä ketäkään
vastaan, vaan kohtelin heitä kaikkia aivan samalla tavalla, kuin ennen.

Minun tuli lähteä kotiin seuraavana iltana; ei postivaunuilla, vaan
raskailla yövaunuilla, joita nimitettiin "Maanviljeliäksi" ja joita
maaväki parhaasta päästä käytti, kun he kulkivat lyhyitä matkoja
valtatien taivalten välillä. Sinä iltana ei juteltu mitään tarinaa, ja
Traddles tahtoi väkisin lainata minulle pään-alaistansa. Minä en tiedä,
mitä hyvää hän luuli minulla siitä olevan, sillä minulla oli oma; mutta
siinä oli kaikki, mitä hänellä poika raukalla oli lainattavaa, paitsi
yhtä arkkia kirjepaperia, joka oli täynnä luurankoja; ja sen hän
erotessamme antoi minulle surujeni lievittäjäksi ja mieleni
rauhoittajaksi.

Minä lähdin Salem House'sta seuraavana päivänä iltapuolella. Varsin
vähän minä silloin ajattelin, että jätin sen ijäksi. Me kuljimme kovin
verkalleen koko yön emmekä tulleet Yarmouth'iin, ennenkuin kello
yhdeksän tai kymmenen aamulla. Minä katsoin ulos nähdäkseni Mr.
Barkis'ia, mutta hän ei ollut siellä; vaan hänen sijassaan lihava,
ahdashenkinen, iloiselta näyttävä, vähäläntä vanha mies, jolla oli
mustat vaatteet, ruosteen-väriset pienet nauharuusut housujen polvessa,
mustat sukat ja leveälierinen hattu, tuli puhkuen vaunujen akkunan luo
ja sanoi:

"Master Copperfield?"

"Niin, Sir".

"Tahdotteko tehdä hyvin ja tulla kanssani, nuori Sir", arveli hän, ovea
avaten, "niin saan huvin viedä teidät kotiin".

Minä laskin käteni hänen käteensä, kummastellen, kuka hän oli, ja me
astuimme yhdessä soukalle kadulle erään puodin luo, jonka ylipuolella
oli kirjoitettuna: _Omer, Verkakauppias, Räätäli, Rihmanmyyjä,
Hautajaishankkija_ &c. Se oli kapea ja tukehuttava, vähäinen puoti
täynnänsä kaikenlaisia vaatteita, valmiita ja puolivalmiita, tähän
luettuna akkunallinen majavan-nahkaisia sekä herras- että naishattuja.
Me menimme vähäiseen, puodintakaiseen huoneesen, jossa näimme kolmen
nuoren tytön ompelevan mustaa kangasta, jota oli suuri pankko pöydällä
ja josta pieniä palasia ja leikelmiä oli levinnyt yliympäri lattiaa.
Hauska valkea paloi pesässä, ja rasittava haju lähti lämpimästä,
mustasta silkkiharsosta -- minä en tietänyt silloin, mistä haju tuli,
mutta tiedän nyt.

Nuot kolme nuorta tyttöä, jotka näyttivät olevan hyvin ahkerat ja
iloiset, nostivat ylös päätänsä, katsellaksensa minua, ja jatkoivat
sitten työtänsä. Tik, tik, tik. Samaan aikaan kuului jostakin
verstaasta toiselta puolelta pihaa akkunan alta säännöllinen kalke,
joka piti jonkunlaista tahtia: Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat,
ilman mitään vaihetusta.

"No!" sanoi johdattajani yhdelle näistä kolmesta nuoresta tytöstä.
"Kuinka työsi edistyy, Minnie?"

"Me olemme valmiit, kun tulee aika koettaa", vastasi tämä iloisesti
ylös katsahtamatta. "Älkäät peljätkö, isä".

Mr. Omer otti leveälierisen hattunsa päästään, kävi istumaan ja
huohotti. Hän oli niin lihava, että hänen täytyi huohottaa vähä aika,
ennenkuin hän kykeni sanomaan:

"Se on hyvä".

"Isä!" sanoi Minnie leikillisesti. "Mikä pyöriäinen teistä paisuu!"

"Niin, minä en tiedä, mistä se tulee, rakkaani", vastasi hän, miettien
sitä. "Ei paljon puutu, että olen semmoinen".

"Te olette niin tyvenmielinen, näettekö", lausui Minnie. "Te ette pane
mitään pahaksenne".

"Ei auta olla toisenlainen, rakas lapseni", sanoi Mr. Omer.

"Ei", vastasi hänen tyttärensä. "Me olemme kaikki iloista väkeä täällä,
kiitos Jumalan! Emmekö ole, isä?"

"Minä toivon niin, rakkaani", lausui Mr. Omer. "Koska taas saan
hengitetyksi, luulen, että otan mittaa tästä nuoresta pojasta.
Tahtoisitteko käydä kanssani puotiin, Master Copperfield?"

Mr. Omer'in pyynnöstä astuin minä hänen edellään; ja näytettyään
minulle verkapankon, jota hän kiitti erinomaisen hienoksi sekä liian
hyväksi murhevaatteiksi paitsi vanhempien jälkeen, otti hän mittaa
minusta ja pani sen kirjaan. Sillä aikaa kuin hän teki tätä, johdatti
hän minun huomiotani tavara-varastoonsa ja muutamiin muoteihin, jotka,
niinkuin hän sanoi, olivat "juuri alkaneet", ja muutamiin muihin
muoteihin, joitten hän sanoi "juuri loppuneen".

"Ja tämän kautta kadotamme sangen usein paljon rahaa", lausui Omer.
"Mutta muodit ovat niinkuin inhimilliset olennot. Ne alkavat, ei kukaan
tiedä milloin, miksi taikka kuinka; ja ne loppuvat, ei kukaan tiedä
milloin, miksi taikka kuinka. Kaikki on minun mielestäni niinkuin
elämä, jos katselee sitä tältä kannalta".

Minä olin liian surullinen keskustelemaan tätä kysymystä, johon kenties
en olisi missään tilassa pystynyt; ja Mr. Omer saatti minut takaisin
vierashuoneesen, hengittäin työläästi matkalla.

Tuosta hän huusi oven takaa vähäisiä taita-niskasportaita alaspäin:
"tuokaat ylös tee ja voileivät!" Vähän ajan perästä, jona minä istuin
ja katselin ympärilleni, ajatellen itsekseni ja kuunnellen neulomista
huoneessa sekä sitä nuottia, jota kalkutettiin pihan toisella puolella,
ilmestyivät nämät tarjottimella ja näyttivät olevan minulle aiotut.

"Minä olen tuntenut teidät", lausui Mr. Omer, tarkastettuaan minua
muutamia minuteja, joitten kuluessa en ollut tehnyt suurta lovea
aamiaiseen, sillä nuot mustat kankaat veivät ruokahaluni, "minä olen
tuntenut teidät kauan aikaa, nuori ystäväni".

"Oletteko, Sir?"

"Koko elämänne ajan", vastasi Mr. Omer. "Minun sopii sanoa, jo ennen
sitä. Minä tunsin isänne ennen teitä. Hän oli viisi jalkaa ja puoli
kymmenettä tuumaa pitkä, ja hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa
maata".

"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat", kuului pihan toiselta
puolelta.

"Hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa maata, jos hän sai täyttä
tuumaakaan", lausui Mr. Omer hupaisesti. "Se oli joko hänen pyynnöstään
taikka äitinne määräyksestä; minä olen unhottanut, kumman".

"Tiedättekö, kuinka pikkuveljeni voi, Sir?" kysyin minä.

Mr. Omer pudisti päätänsä.

"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat".

"Hän on äitinsä sylissä", lausui hän.

"Voi pikkuista raukkaa! Onko hän kuollut?"

"Älkäät laskeko sitä sydämellenne kovemmin, kuin täytyy", sanoi Mr.
Omer. "Niin. Pikku lapsi on kuollut".

Haavani aukenivat jälleen tästä sanomasta. Minä jätin tuskin kosketetun
aamiaiseni, menin pois ja nojasin päätäni toista pöytää vastaan, joka
oli vähäisen huoneen nurkassa ja jonka Minnie nopeasti tyhjensi, etten
kyynelilläni tahraisi siihen asetettua murhepukua. Hän oli sievä,
hyvänluontoinen tyttö ja pyyhki pois hiukset silmiltäni lempeällä,
ystävällisellä kädellä; mutta hän oli suuresti iloissaan sen vuoksi,
että hän oli melkein päättänyt työnsä, vieläpä hyvään aikaan, ja hän
oli aivan toisenlainen, kuin niinä.

Ennen pitkää kalke lakkasi, ja kauniin-näköinen, nuori mies tuli pihan
poikki huoneesen. Hänellä oli vasara kädessään, ja hänen suunsa oli
täynnä pieniä nauloja, joita hänen täytyi poimia ulos, ennenkuin hänen
oli mahdollista puhua.

"No, Joram!" lausui Mr. Omer. "Kuinka sinun työsi käy?"

"Kaikki hyvin", vastasi Joram. "Se on tehty, Sir".

Minnie punehtui hiukan, ja molemmat toiset tytöt hymyilivät keskenänsä.

"Kuinka! sinä teit siis työtä kynttilän valolla eilen illalla, kun minä
olin klubissa? Eikö niin?" kysyi Omer, ummistaen toista silmäänsä.

"Niin", vastasi Joram. "Koska sanoitte, että, jos kaikki valmistuisi,
meidän sopisi tehdä pieni huvimatka ja yhdessä lähteä tuonne, Minnien
ja minun -- ja teidän".

"Ohoh! minä luulin jo, että jättäisitte minut kokonaan pois", lausui
Mr. Omer, nauraen, siksi kuin hän alkoi yskiä.

"Koska olitte niin hyvä ja sanoitte sillä tapaa", jatkoi nuori mies,
"ryhdyin minä työhön voimani takaa, näette. Tahdotteko nyt tulla ja
lausua ajatuksenne siitä?"

"Kyllä", vastasi Mr. Omer, nousten. "Tahtoisitteko, ystäväni", ja hän
pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, "nähdä teidän --"

"Ei, isä", keskeytti Minnie.

"Minä arvelin, että se olisi hauskaa hänelle, lapseni", sanoi Mr. Omer.
"Mutta sinä olet ehkä oikeassa".

Minä en voi sanoa, kuinka tiesin, että se oli kalliin, kalliin äitini
arkku, jota he menivät katsomaan. Minä en ollut koskaan kuullut
semmoista tehtävän; minä en ollut koskaan, tietääkseni, nähnyt mitään
semmoista; mutta kalkkeen kestäessä joutui mieleeni, mikä se oli; ja
kun nuori mies astui sisään, olen varma, että tiesin, mitä hän oli
puuhannut.

Koska työ nyt oli päättynyt, harjasivat ne molemmat tytöt, joitten
nimiä minä en ollut kuullut, tilkut ja säikeet vaatteistansa ja menivät
puotiin siivoamaan sitä ja odottamaan ostajia. Minnie jäi panemaan
kokoon, mitä olivat ommelleet, ja latomaan sitä kahteen koriin. Tätä
hän teki polvillansa, hyräillen jotakin hilpeätä, pikkuista laulua.
Joram, jota minä päätin hänen rakastajaksensa, tuli sisään ja sieppasi
(hän ei näyttänyt ensinkään huolivan läsnä-olostani) suudelman tytöltä,
kun tämä laitteli myttyänsä, ja sanoi, että isä oli mennyt kääsyjä
noutamaan, ja että hänen itse täytyi tehdä kiirettä ja hankkia itsensä
valmiiksi. Sitten hän taas meni ulos; ja nyt Minnie pani sormistimensa
ja saksensa plakkariinsa, pisti silmineulan, musta lanka päässä,
näppärästi rintaansa ja puki somasti yllensä päällysvaatteensa oven
takana olevan vähäisen peilin edessä, jossa minä näin hänen
tyytyväisten kasvojensa kuvautuvan.

Kaikki nämät minä näin, kun istuin pöydän ääressä nurkassa, käsi
poskella ajatellen sangen erilaisia asioita. Kääsyt tulivat pian puodin
eteen, ja kun olivat panneet korit ensiksi niihin, pantiin minä
toiseksi, ja nuot kolme seurasivat. Minä muistan kääsyjä jonkunlaisiksi
puoli-kääsykärryiksi ja puoli-pianovankkureiksi. Ne olivat maalatut
mustanpuuhavalla värillä, ja musta, pitkähäntäinen hevonen veti niitä.
Meillä oli kaikilla yltäkyllin tilaa.

Minä en luule, että minusta on koskaan eläessäni tuntunut niin
kummalliselta (minä olen ehkä viisaampi nyt), kuin silloin, kuin olin
heidän kanssaan ja muistin, mitä he olivat työskennelleet, ja näin,
kuinka he iloitsivat matkasta. Minä en ollut suuttunut heille; minä
pikemmin pelkäsin heitä, ikäänkuin olisin ollut heitetty semmoisten
olentojen joukkoon, joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteyttä
luonnon puolesta. He olivat hyvin virkoiset. Vanha mies istui edessä,
ajaen, ja molemmat nuoret hänen takanansa, ja milloin hyvänsä hän
puhutteli heitä, nojasivat he eteenpäin, toinen toiselta ja toinen
toiselta puolelta hänen pulleita kasvojaan, ja olivat erinomaisen
kohteliaat hänelle. He olisivat puhuneet minunkin kanssani; mutta minä
peräydyin heistä ja mietiskelin itsekseni nurkassani. Heidän
lemmentekonsa ja lystillisyytensä, vaikk'ei se suinkaan ollut meluavaa
laatua, vieroitti minua heistä, ja minä melkein ihmettelin, että he
eivät saaneet mitään rangaistusta sydämensä kovuudesta.

Kun he siis pysähtyivät hevostansa syöttämään ja itsekin söivät ja
joivat ja riemuitsivat, en minä voinut koskea mihinkään, johon he
koskivat, vaan pidin paastoani rikkomatta. Ja kun saavuimme kotiini,
laskeusin alas kääsyjen takaa niin nopeasti, kuin mahdollista, etten
olisi heidän seurassaan noitten juhlallisten akkunain edessä, jotka
katselivat minua, niinkuin ummistetut silmät, jotka ennen olivat
kirkkaat. Ja voi, kuinka vähän minun oli ollut tarve ajatella, mikä,
kotiin tullessani, liikuttaisi minua -- kun näin äitini huoneen akkunan
ja tämän vieressä sen, joka parempina päivinä oli ollut minun!

Minä olin Peggotyn sylissä, ennenkuin ehdin portille, ja hän vei minut
sisään. Hänen surunsa puhkesi ilmi, kun hän ensin näki minut; mutta hän
hillitsi sitä pian ja puhui kuiskaamalla ja käveli niin hiljaisesti,
kuin kuollutta olisi saattanut häiritä. Hän ei ollut maannut vuoteessa,
havaitsin minä, moneen aikaan. Hän istui ja valvoi vielä tämän yön.
Niin kauan kuin hänen rakas emäntä parkansa oli maan päällä, sanoi hän,
ei hän tahtonut koskaan luopua hänestä.

Mr. Murdstone ei ottanut ensinkään huomataksensa minua, kun tulin
vierashuoneesen, jossa hän oli, vaan istui valkean ääressä
nojatuolissaan, ääneti itkien ja miettien. Miss Murdstone, joka
toimitti jotakin kirjeillä ja papereilla peitetyn kirjoituspulpettinsa
luona, ojensi minulle kylmät hyppysensä ja kysyi minulta rautaisella
kuiskauksella, oliko minusta otettu mittaa murhevaatteisin.

Minä vastasin: "on".

"Entä paitasi", lausui Miss Murdstone; "oletko tuonut ne kotiin?"

"Olen, Ma'am. Minä olen tuonut kaikki vaatteeni kotiin".

Tässä oli koko se lohdutus, jonka hänen lujuutensa salli minulle. Minä
en epäile, että häntä suuresti huvitti, kun hän tämmöisessä
tilaisuudessa sai asettaa näkyviin itsehillintöänsä, joksi hän nimitti
sitä, ja lujuuttansa ja mielenvoimaansa ja tervettä järkeänsä ja koko
tuota epäystävällisten ominaisuuksiensa pirullista luetteloa. Hän
ylpeili erittäinkin käytöllisestä taipumuksestaan ja näytti tätä nyt
sillä, että hän muutti kaikki kynäksi ja läkiksi eikä antanut minkään
liikuttaa itseänsä. Koko tämän päivän loppupuolen ja aamusta iltaan
saakka jälestäpäin istui hän pulpetin edessä, levollisesti pärskyttäen
kovalla pännällään ja puhutellen kaikkia samalla järkähtämättömällä
kuiskeella. Hän ei koskaan höllittänyt yhtäkään jäntärettä
kasvoissansa, ei liennyttänyt säveltäkään äänessänsä eikä rypistänyt
hituakaan vaatteistaan.

Hänen veljensä tarttui välisti johonkin kirjaan, mutta ei lukenut sitä
koskaan minun nähteni. Hän avasi sen, selaili sitä, ikäänkuin hän olisi
lukenut, mutta pysyi tuntikauden lehteä kääntämättä, pisti sen sitten
pois ja käveli edestakaisin huoneessa. Minun oli tapa istua kädet
ristissä ja katsella häntä ja lukea hänen askeleitansa tunti toisensa
perästä. Hän puhutteli aivan harvoin sisartansa eikä koskaan minua. Hän
näytti olevan ainoa levoton kappale, paitsi kellot, koko hiljaisessa
huoneessa.

Näinä päivinä hautajaisten edellä näin minä varsin vähän Peggotysta,
paitsi että portaita ylös ja alas astuessani aina tapasin hänet likeltä
sitä huonetta, jossa äitini ja hänen pikku lapsensa lepäsivät, ja
paitsi että hän tuli luokseni joka ilta ja istui vuoteeni päänpuolella,
siksi kuin nukuin. Päivä taikka pari ennen maahanpaniaisia -- minä
luulen, että se oli päivä taikka pari, mutta minä tiedän, että mieleni
hämmentyy tämän raskaan ajan suhteen, jonka edistymistä ei mikään
merkinnyt -- vei hän minut tuohon huoneesen. Minä muistan vaan, että
valkoisen peitteen alla vuoteella, jonka ympäri kaikki oli sievän
puhdasta ja raitista, näytti minusta se juhlallinen hiljaisuus, joka
vallitsi asunnossa, makaavan ruumistuneena; ja että, kun hän tahtoi
vienosti vetää peitettä pois, minä huusin: "voi, ei, ei!" ja pidätin
hänen kättänsä.

Jos hautajaiset olisivat olleet eilen, en muistaisi niitä tarkemmin.
Yksin parhaan vierashuoneen ilmakin, kun menin sisään ovesta, loistava
valkea, karaffien hohtava viini, lasien ja talrikkien kuvat, leivoksien
hieno, suloinen lemu, Miss Murdstone'n puvun haju ja meidän mustat
vaatteet -- kaikki muistuu mieleeni. Mr. Chillip on huoneessa ja tulee
puhuttelemaan minua.

"Ja kuinka Master David voi?" kysyy hän ystävällisesti.

Minä en voi sanoa hänelle: aivan hyvin. Minä ojennan hänelle käteni,
jota hän pitää omassa kädessään.

"Voi minua!" lausuu Mr. Chillip, leppeästi hymyillen, samalla kuin
jotakin kiiltää hänen silmissään. "Nuoret ystävämme kasvavat suuriksi
ympärillämme. He kasvavat, ettemme tunne heitä enää, Ma'am?"

Tämä on Miss Murdstone'lle, joka ei vastaa mitään. "Suuri edistyminen
tässä, Ma'am?" sanoo Mr. Chillip. Miss Murdstone vastaa ainoastaan
otsansa rypistämisellä ja juhlallisella pään nyykähyksellä; Mr. Chillip
menee hämmentyneenä nurkkaan, kulettaen minua muassaan, eikä avaa
suutansa enää.

Minä huomaan tämän, koska huomaan kaikki, mitä tapahtuu, ei sen vuoksi,
että huolin itsestäni taikka olen huolinut, siitä kuin tulin kotiin. Ja
nyt kello alkaa soida, ja Mr. Omer ja lisäksi toinen tulevat
järjestämään meitä. Niinkuin Peggotty oli kertonut minulle kauan aikaa
sitten, järjestettiin ne, jotka saattoivat isäni samaan hautaan, tässä
samassa huoneessa.

Tässä on Mr. Murdstone, meidän naapurimme Mr. Grayper, Mr. Chillip ja
minä. Kun astumme ulos asunnosta, ovat kantajat ja heidän taakkansa
puutarhassa; ja he käyvät edellämme polkua alaspäin ja jalavien ohitse
ja portin läpi ja kirkkomaalle, jossa olen niin usein kesä-aamuisin
kuullut lintujen laulavan.

Me seisomme haudan ympärillä. Tämä päivä näyttää minusta
toisenlaiselta, kuin mikään muu päivä, eikä valolla ole sama väri, vaan
synkempi. Nyt vallitsee juhlallinen hiljaisuus, jonka olemme tuoneet
kotoa sen kanssa, joka lepää mullassa; ja kun seisomme avopäin, kuulen
papin äänen, joka soi kaukaiselta taivasalla, mutta kuitenkin selvästi
eroitetaan, lausuvan: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra!"
Silloin kuulen nyyhkytyksiä; ja eriksensä muista katselioista näen tuon
hyvän ja uskollisen palvelian, jota kaikista ihmisistä maan päällä
rakastan kaikkein enimmin ja jolle, lapsellinen sydämeni ilmoittaa sen,
Herra eräänä päivänä on sanova: "Sinä olet tehnyt hyvin".

Tässä vähäisessä joukossa on useita kasvoja, joita tunnen; kasvoja,
joita tunsin kirkossa, kun omat kasvoni aina kummastelivat siellä;
kasvoja, jotka ensiksi näkivät äitini, kun hän tuli kylään nuoruuden
kukoistuksessaan. Minä en huoli niistä -- minä en huoli mistään muusta,
kuin surustani -- vaan kuitenkin näen ja tunnen heidät kaikki; ja
kaukana muitten takana havaitsen Minnien katselevan ja tuon tuostakin
luovan silmänsä lemmittyynsä, joka seisoo likellä minua.

Kaikki on ohitse, multa on luotu takaisin ja me käännymme palataksemme
kotiin. Edessämme seisoo asuntomme niin sievänä ja muuttumattomana,
niin likeisesti mielessäni yhdistyneenä tuohon nuoreen ajatukseen
siitä, mikä on mennyt, että kaikki suruni ovat olleet vähäpätöisiä sen
surun rinnalla, jonka se herättää. Mutta he vievät minut muassaan; Mr.
Chillip puhuttelee minua; kun tulemme kotiin, kastelee hän vähän
huuliani vedellä; ja kun pyydän häneltä lupaa lähteä ylös huoneeseni,
laskee hän naisen lempeydellä minut menemään.

Kaikki nämät, sanon minä, ovat eilispäivän tapauksia. Myöhempien
päivien tapaukset ovat ajauneet minulta sille rannalle, jossa kaikki
unhotetut asiat ilmestyvät jälleen, mutta tämä kohoo niinkuin korkea
kallio valtamerestä.

Minä tiesin, että Peggotty tulisi luokseni huoneeseni. Hetken
sabbatin-hiljaisuus (päivä oli niin sunnuntain kaltainen! minä olen
unhottanut mainitsemasta sitä) oli sovelias meille molemmille. Hän
istui viereeni vähäiselle vuoteelleni; ja pitäen kiinni kädestäni ja
välisti nostaen sitä huulillensa ja välisti silitellen sitä käsillänsä,
niinkuin hän olisi viihdyttänyt pikku veljeäni, kertoi hän minulle
omalla tavallansa kaikki, mitä hänellä oli kerrottavaa sen johdosta,
mikä oli tapahtunut.

"Hän ei ollut terve", lausui Peggotty, "moneen aikaan. Hän oli levoton
mielessänsä eikä onnellinen. Kun hänen pikku lapsensa syntyi, luulin
ensiksi, että hän paranisi, mutta hän kävi heikommaksi ja riutui vähän
joka päivä. Hän tahtoi mielellänsä istua yksinään, ennenkuin hänen
pikku lapsensa tuli mailmaan, ja silloin hän itki; mutta jälestäpäin
oli hänen tapa laulaa sille -- niin lauhkeasti, että kerta, kun kuulin
häntä, ajattelin, että se oli niinkuin joku ääni ylhäällä ilmassa, joka
kohosi yhä korkeammalle".

"Minä luulen, että hän viime aikoina alkoi käydä aremmaksi ja
pelokkaammaksi; ja että kova sana oli niinkuin isku hänelle. Mutta hän
oli aina sama minua kohtaan. Hän ei koskaan muuttunut typerän
Peggottynsa suhteen, ei muuttunut suloinen tyttöni".

Tähän Peggotty pysähtyi ja taputti lempeästi kättäni hiukan aikaa.

"Viimeinen kerta, kuin näin hänet semmoisena, kuin hän oli ennen, oli
se ilta, jolloin te tulitte kotiin, herttaiseni. Sinä päivänä, kuin
lähditte pois, sanoi hän minulle: 'minä en saa koskaan enää nähdä
sydänkäpyäni. Joku asia sanoo minulle sen, ja sanoo totta, minä tiedän
sen'".

"Hän koetti tämän jälkeen näyttää iloiselta; ja monta kertaa, kuin he
sanoivat hänelle, että hän oli ajattelematon ja kevytmielinen, antoi
hän heidän luulla sitä; mutta kaikki tämä oli jo mennyttä. Hän ei
koskaan jutellut puolisollensa, mitä hän oli jutellut minulle -- hän
pelkäsi sanomasta sitä kenellekään muulle -- ennenkuin eräänä iltana
vähän toista viikkoa, ennenkuin se tapahtui, jolloin hän sanoi hänelle:
'ystäväni, minä luulen, että pian lähden täältä'".

"'Sydämeni on nyt huojentunut painostansa, Peggoty'", sanoi hän
minulle, kun sinä iltana laskin hänet hänen vuoteesensa. "'Puolisoni on
uskova sitä yhä enemmän, raukka, joka päivä vähän aikaa eteenpäin; ja
silloin kaikki on oleva ohitse. Minä olen kovasti väsynyt. Jos tämä on
unta, istu luonani, sillä aikaa kuin nukun; älä jätä minua. Jumala
siunatkoon molempia lapsiani! Jumala varjelkoon ja suojelkoon isätöntä
poikaani!'"

"Minä en koskaan jättänyt häntä tämän jälkeen", lausui Peggotty. "Hän
puhui usein noitten molempien kanssa alikerroksessa -- sillä hän
rakasti heitä; hän ei hennonut olla ketään rakastamatta, joka oli hänen
ympärillänsä -- mutta kun he menivät pois hänen vuoteensa vierestä,
kääntyi hän aina minun puoleeni, ikäänkuin olisi ollut lepoa, missä
Peggotty oli, eikä hän koskaan saanut unta muulla lailla".

"Viimeisenä iltana suuteli hän minua ja sanoi: 'jos pikku lapseni
kuolisi myöskin, Peggotty, anna heidän panna se syliini ja haudata
meidät yhdessä'. (Niin tehtiin; sillä tuo vähäinen raukka eli vaan
päivän hänen jälkeensä). 'Anna kalliin poikani seurata meitä
lepopaikkaamme', hän lausui, 'ja sano hänelle, että hänen äitinsä,
tässä maatessaan, siunasi häntä, ei yhtä kertaa, vaan tuhansia'".

Hän vaikeni taas ja taputti vielä kerran lempeästi kättäni.

"Oli aivan myöhään illalla", jatkoi Peggotty, "kun hän pyysi minulta
jotakin juotavaa; ja kun hän oli saanut sitä, hymyili se kallis olento
niin kärsivällisesti ja kauniisti minulle".

"Päivä oli koittanut ja aurinko nousi, kun hän kertoi minulle, kuinka
hyvä ja huolikas Mr. Copperfield aina oli ollut hänelle ja kuinka hän
oli ollut malttavainen hänen kanssaan ja sanonut hänelle, kun hän
epäili itseänsä, että rakastava sydän oli parempi ja voimallisempi,
kuin viisaus, ja että hän oli onnellinen mies hänen sydämensä kautta.
'Rakas Peggottyni', lausui hän silloin, 'siirrä minut vähän likommäksi
itseäsi', sillä hän oli varsin heikko. 'Laske rakas käsivartesi kaulani
alle', sanoi hän, 'ja käännä minut itseäsi kohden, sillä sinun kasvosi
taantuvat niin kauas minusta, ja minä tahtoisin, että ne ovat likellä'.
Minä asetin hänet, niinkuin hän tahtoi; ja, oi Davy! se hetki oli
tullut, jolloin minun ensimäiset jäähyväissanani teille toteutuivat --
jolloin hän oli iloinen laskemaan pää raukkansa typerän, häijyn, vanhan
Peggottynsa käsivarrelle -- ja hän kuoli, niinkuin lapsi, joka on
mennyt nukuksiin!"

Näin päättyi Peggotyn kertomus. Siitä hetkestä asti, kuin kuulin äitini
kuolemasta, en ollut kertaakaan enää ajatellut häntä semmoiseksi, kuin
hän viime aikoina oli ollut Tästä hetkestä saakka hän mielessäni oli
vaan tuo varhaisimpien muistojeni äiti, jonka oli tapa kiertää vaaleita
kiharoitaan moneen kertaan sormensa ympärille ja tanssia minun kanssani
hämärässä vierashuoneessa. Mitä Peggotty nyt oli jutellut minulle, ei
sekään millään lailla johdattanut minua takaisin myöhempiin aikoihin,
vaan päinvastoin juurrutti entistä kuvaa mieleeni. Se lienee
kummallista, mutta se on totta. Kuolemassansa muutti hän takaisin
levolliseen, häiritsemättömään nuoruuteensa ja peräytti koko muun ajan.

Se äiti, joka makasi haudassa, oli lapsuuteni äiti; tuo pikkuinen
olento hänen sylissään olin minä itse, niinkuin kerta olin ollut,
ijäksi hiljentyneenä hänen rinnallansa.



KYMMENES LUKU.

Minua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.


Ensimäinen työ, jonka Miss Murdstone teki, kun hautajaisjuhla oli
ohitse ja valoa päästettiin esteettömästi huoneisin, oli se, että hän
ilmoitti Peggotyn vapaaksi lähtemään kuukauden perästä. Vaikk'ei
Peggotty lainkaan pitänyt palveluksestaan, luulen minä, että hän olisi
minun tähteni mieluisammin pysynyt siinä, kuin mennyt parhaasen
palvelukseen mailmassa. Hän kertoi minulle, että meidän täytyi erota,
sekä myöskin miksi; ja me lausuimme kaikesta sydämestämme sääliämme
toisillemme.

Mitä minuun eli minun tulevaisuuteeni tulee, ei sanaakaan virketty eikä
mihinkään toimeen ryhdytty. He olisivat olleet kaiketi onnelliset, jos
olisivat voineet ilmoittaa minutkin vapaaksi lähtemään kuukauden
perästä. Minä rohkaisin kerta mieltäni ja kysyin Miss Murdstone'lta,
milloin kouluun palaisin; mutta hän vastasi kuivakiskoisesti, etten
minä, hänen luullaksensa, palaisi ollenkaan. Sen koommin ei minulle
asiasta puhuttu. Minä olin kovin levoton saadakseni tietää, mitä minun
aiottiin tehdä, ja niin oli Peggottykin, mutta ei hänen eikä minun
onnistunut hankkia mitään tietoa tässä kohden.

Oli yksi muutos elämässäni, joka tosin päästi minut suureksi osaksi
nykyisistä vaivoistani, mutta kuitenkin olisi ehkä lisännyt huoliani
tulevaisuuteni suhteen, jos olisin pystynyt sitä tarkemmin
ajattelemaan. Se oli tämä. Se pakko, jonka alaiseksi minä olin pantu,
heitettiin nyt kokonaan. Minua ei enää ensinkään vaadittu pysymään
unteloisella paikallani vierashuoneessa, päinvastoin Miss Murdstone
usein, kun istahdin siihen, rypisti otsaansa minulle, että lähtisin
pois. Minua ei enää ensinkään varoitettu Peggotyn seuraan menemästä,
päinvastoin minua ei koskaan haettu eikä kysytty silloin, kuin en ollut
Mr. Murdstone'n likellä. Ensiksi minä joka hetki ja aika pelkäsin, että
hän uudestaan ottaisi kasvatukseni haltuunsa taikka että Miss Murdstone
ryhtyisi siihen; mutta ennen pitkää rupesin ymmärtämään, että semmoinen
pelko oli turha sekä ettei minun tarvinnut varoa muuta, kuin
laiminlyöntiä.

Minä en usko, että tämä havainto silloin paljon suretti minua. Minä
olin vielä hämmentynyt äitini kuoleman vuoksi ja ikäänkuin huumeissa
kaikkien vähempien asiain suhteen. Tosin muistan, kuinka joutohetkinä
mietin sitä mahdollisuutta, etten saisi oppia mitään, ettei minusta
pidettäisi mitään huolta, vaan minä saisin kasvaa renttumaiseksi,
synkeämieliseksi olennoksi, joka viettäisi laiskaa elämäänsä ympäri
kylää; niinkuin myöskin sitä todenmukaisuutta, että pääsisin tästä
kohtalosta sillä tapaa, että menisin pois johonkin onneani etsimään,
niinkuin sankari jossakin kertomuksessa; mutta nämät olivat haihtuvia
näkyjä, päivän unelmia, joita välisti näin, niinkuin olisivat olleet
heikosti maalattuina tai kirjoitettuina huoneeni seinään, vaan
hävitessään jättivät seinän tyhjäksi jälleen.

"Peggotty", sanoin minä ajattelevaisella kuiskauksella eräänä iltana,
kun lämmitin käsiäni kyökin valkean edessä; "Mr. Murdstone sallii minua
vielä vähemmin, kuin ennen! Hän ei ole koskaan oikein sallinut minua,
Peggotty; mutta nyt hän ei edes tahtoisi nähdä minua, jos olisi
mahdollista".

"Ehkä se on hänen surunsa", lausui Peggotty, silitellen hiuksiani.

"Minä olen itsekin suruissani, Peggotty. Jos voisin uskoa, että hänen
surunsa on tähän syynä, en huolisi siitä ensinkään. Mutta niin ei ole
laita; voi, ei, niin ei ole laita".

"Mistä sen tiedätte, ettei niin ole?" kysyi Peggotty, hetken ääneti
oltuaan.

"Voi, hänen surunsa on toista ja aivan eri asia. Hän on tänä hetkenä
surullinen, kun hän istuu valkean ääressä Miss Murdstone'n kanssa;
mutta jos minä menisin sisään, Peggotty, olisi hän lisäksi jotakin
muuta".

"Mitä hän olisi?" kysyi Peggotty.

"Vihainen", minä vastasin, tahtomatta osoitellen hänen rypistettyä
otsaansa. "Jos hän olisi vaan surullinen, ei hän katselisi minua,
niinkuin hän katsoo. _Minä_ olen vaan surullinen, ja se tekee minut
leppeämmäksi".

Peggotty ei sanonut mitään hetkeen aikaan; ja minä lämmitin käsiäni
yhtä äänetönnä, kuin hän.

"Davy", lausui hän viimein.

"Mitä, Peggotty".

"Minä olen, rakkaani, koettanut kaikkia keinoja, joita voin ajatella --
lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka ovat, ja kaikkia keinoja, jotka eivät
ole -- saadakseni soveliasta palvelusta täällä Blunderstone'ssa; mutta
ei löydy mitään semmoista, lemmikkini".

"Ja mitä aiot tehdä, Peggotty?" kysyin minä totisesti. "Aiotko mennä
etsimään onneasi?"

"Minä luulen, että minun täytyy lähteä Yarmouth'iin", vastasi Peggotty,
"ja asua siellä".

"Olisitpa voinut joutua kauemmaksi", sanoin minä, kirkastuen vähän, "ja
mennyt melkein kadoksiin minulta. Minä välisti käyn sinun luonasi,
rakas, vanha Peggotty. Sinä et ole kokonaan toisessa päässä mailmaa,
vai kuinka?"

"Päinvastoin, jos Jumala suo!" huudahti Peggotty vilkkaasti. "Niin
kauan kuin te olette täällä, silmäteräni, tulen minä joka viikko
eläessäni katsomaan teitä. Yksi päivä viikkoonsa eläessäni!"

Minä tunsin, että raskas paino katosi rinnaltani tämän lupauksen
kautta, mutta ei tässä ollut kaikki, sillä Peggotty jatkoi ja sanoi:

"Minä lähden ensiksi, näettekö, Davy, veljeni luo pariksi viikoksi --
juuri vaan siksi, että ennättäisin katsoa vähän ympärilleni ja päästä
taas hiukan entiselleni. Nyt olen ajatellut, että teitä, koska eivät
tätä nykyä tarvitse teitä täällä, ehkä päästettäisiin lähtemään minun
kanssani".

Jos mikään, paitsi se, että oloni olisi muuttunut kaikkien suhteen
ympärilläni, ei kuitenkaan Peggotyn, olisi voinut tähän aikaan tuottaa
minulle iloa, olisi se kaikista tuumista ollut tämä. Kun ajattelin,
että minua taas ympäröitsisi nuot rehelliset kasvot, hohtaen tervetuloa
minulle; että saisin uudestaan tuntea suloisen sunnuntai-aamun
levollisuutta, kun kellot soivat, kivet putosivat veteen ja
varjontapaiset laivat siinsivät sumun lävitse; että joutuisin
kävelemään edestakaisin pikku Em'lyn kanssa, kertomaan hänelle surujani
ja rannan näkinkengistä ja piikivistä saamaan lohdukkeita niitä
vastaan, tuli rauha sydämeeni. Sitä häiritsi tosin seuraavana hetkenä
epäilys, suostuisiko Miss Murdstone, mutta tämäkin poistui pian, sillä
hän tuli ulos jotakin iltakopeloimista varten varahuoneessa, kun me
paraikaa keskustelimme, ja Peggotty kävi paikalla asiaan käsin
semmoisella rohkeudella, joka kummastutti minua.

"Poika juoksentelee joutilaana siellä", lausui Miss Murdstone,
kurkistellen johonkin pickles-astiaan, "ja joutilaisuus on kaiken
pahuuden alku. Mutta totta puhuen olisi hän joutilaana täälläkin --
taikka missä hyvänsä, luulen minä".

Peggotylla oli joku vihainen vastaus valmiina, minä näin sen; mutta hän
nieli sen minun tähteni ja oli vaiti.

"Hm!" lausui Miss Murdstone, yhä katsellen pickles'iänsä; "se on
tärkeämpi, kuin mikään muu asia -- se on kaikkein tärkein asia -- ettei
veljeäni häiritä eikä vaivata. Minä luulen, että minun on paras
myöntää".

Minä kiitin häntä minkäänlaista iloa osoittamatta, ettei se saattaisi
häntä peruuttamaan lupaustansa. Enkä minä voinut muuta, kuin pitää sitä
viisaana käytöksenä, sillä hän katseli minua pickles-astiasta niin
enennetyllä muikeudella, kuin hänen mustat silmänsä olisivat imeneet
itseensä koko sen sisällön. Kuitenkin lupa annettiin, eikä sitä koskaan
epuutettu; sillä kun kuukausi päättyi, olimme Peggotty ja minä valmiit
lähtemään.

Mr. Barkis tuli Peggotyn arkkuja noutamaan. Minä en ollut koskaan
nähnyt hänen astuvan tälle puolen puutarhan porttia, mutta tässä
tilaisuudessa tuli hän sisään itse rakennukseen. Kun hän nosti isoimman
arkun olallensa ja meni ulos, loi hän minuun semmoisen katseen, että
luulin siinä olevan jonkunlaisen tarkoituksen, jos milloinkaan sopi
sanoa, että joku tarkoitus löysi tiensä Mr. Barkis'in kasvoihin.
Peggotty oli tietysti alakuloinen, kun hänen täytyi jättää se paikka,
joka oli ollut hänen kotinsa niin monta vuotta ja jossa molemmat hänen
elämänsä lujat mielentaipumukset -- äitiäni ja minua kohtaan -- olivat
syntyneet. Hän olikin aivan varhain kävellyt kirkkomaalla ja hän nousi
kärryihin ja istui niihin, pitäen nenäliinaa silmiensä edessä. Niin
kauan kuin hän pysyi tässä tilassa, ei Mr. Barkis näyttänyt mitään elon
merkkiä. Hän istui tavallisessa paikassaan ja asemassaan, niinkuin iso,
täytetty kuva. Mutta kun Peggotty alkoi katsoa ympärillensä ja
puhutella minua, nyykäytti hän päätänsä ja irvisteli useita kertoja.
Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, ketä taikka mitä hän sillä
tarkoitti.

"On kaunis päivä, Mr. Barkis!" sanoin minä jonkunlaiseksi
kohteliaisuuden osoitteeksi.

"Ei se ruma ole", lausui Mr. Barkis, joka enimmiten supisti puhettansa
ja harvoin sen kautta saatti itsensä mihinkään pulaan.

"Peggotty on taas voimissaan, Mr. Barkis", muistutin minä hänen
mielihyväkseen.

"Vai on hän!" lausui Mr. Barkis.

Viisaalla muodolla tätä mietittyään, silmäili hän Peggottya ja sanoi:

"_Oletteko_ oikein voimissanne?"

Peggotty nauroi ja vastasi myöntämällä.

"Mutta oikein totta, ymmärrätte. Oletteko?" murisi Mr. Barkis, siirtyen
likemmäksi häntä istuimella ja nyhjäten häntä kyynäspäällään.
"Oletteko? Toden totta oikein hyvissä voimissa? Oletteko? Kuinka?"
Jokaisen tämmöisen kysymyksen perästä työntyi hän lähemmäksi häntä ja
nyhjäsi häntä taas, niin että me viimein olimme kaikki sullotut yhteen
kärryjen vasempaan nurkkaan, ja minua likistettiin niin, että tuskin
kestin sitä.

Kun Peggotty huomautti hänelle minun kärsimisiäni, teki Mr. Barkis heti
minulle vähän enemmän tilaa ja siirtyi vähitellen pois. Mutta minä en
voinut olla havaitsematta, että hän luuli keksineensä ihmeellisen
keinon, jonka avulla hänen sopi sievällä, miellyttävällä ja sukkelalla
tavalla ilmoittaa ajatuksensa eikä tarvinnut vaivata itseänsä
keskustelu-aineitten etsimisellä. Silminnähtävästi hän sisällisesti
hetken aikaa nauroi tätä. Tuosta hän jälleen kääntyi Peggotyn puoleen
ja toistaen: "oletteko oikein hyvissä voimissa?" liukui alas meidän
päällemme, niinkuin ennen, siksi kuin henki melkein pusertui ulos
ruumiistani. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän taas solui meidän
päällemme samalla kysymyksellä ja samalla seurauksella. Viimeiseltä
minä nousin ylös joka kerta, kuin näin hänen lähestyvän, ja seisoen
jalkalaudalla olin katselevinani näkö-alaa; ja tällä tapaa tulin hyvin
toimeen.

Hän oli niin kohtelias, että hän vartavasten meidän tähtemme seisattui
jonkun ravintolan eteen ja kestitsi meitä lampaanpaistilla ja oluella.
Mutta silloinkin kuin Peggotty paraikaa joi, tuli Mr. Barkis'iin yksi
tuommoinen likenemisen puhti ja hän oli vähällä tukehuttaa tämän. Mutta
kun matkamme lähestyi loppuansa, oli hänellä enemmin tekemistä ja
vähemmin aikaa sievistelyksiin; ja kun ajoimme Yarmouth'in kivikadulle,
tärisyttivät ja hytkyttävät rattaat meitä kaikkia kolmea niin, ettemme
ehtineet ajatella mitään muuta.

Mr. Peggotty ja Ham odottivat meitä vanhassa paikassa. He
vastaan-ottivat minua ja Peggottya aivan ystävällisellä tavalla ja
pudistivat kättä Mr. Barkis'in kanssa, joka, hattu aivan takaraivolla
ja jonkunlainen puoli-hävennyt hymy kasvoissa, joka tunki alas hänen
jalkoihinsa asti, näytti minun mielestäni jokseenkin tyhjäntäpöiseltä.
He ottivat kumpikin yhden Peggotyn arkuista ja me olimme pois
menemäisillämme, kun Mr. Barkis etusormellaan juhlallisesti viittasi
minua tulemaan johonkin portinvajaan.

"Kuulkaat nyt", murisi Mr. Barkis, "kaikki oli oikein".

Minä katsoin ylös hänen kasvoihinsa ja vastasin, koettaen olla hyvin
viisas: "ah!"

"Se ei päättynyt siihen", lausui Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä
tuttavasti. "Kaikki oli oikein".

Taas minä vastasin: "ah!"

"Te tiedätte, ketä halutti", lausui ystäväni. "Barkis'ia juuri, eikä
ketään muuta, kuin Barkis'ia".

Minä nyykäytin myöntämistä.

"Kaikki on oikein", lausui Mr. Barkis, pudistaen kättä minun kanssani:
"minä olen teidän ystävänne. Te panitte kaikki oikeaan alkuun ensiksi.
Kaikki on oikein".

Selvyyttä tavoittaessaan oli Mr. Barkis niin tavattoman epäselvä, että
minä olisin ehkä jäänyt kokonaiseksi tunniksi seisomaan ja katsomaan
hänen kasvoihinsa ja aivan luultavasti saanut yhtä paljon tietoa
niistä, kuin seisahtuneen kellon taulusta, jollei Peggotty olisi
huutanut minua pois. Kun astuimme eteenpäin, kysyi hän minulta, mitä
Mr. Barkis oli sanonut; ja minä kerroin, että hän oli sanonut, että
kaikki oli oikein.

"Häpeemätöntä kuin ainakin hänen puoleltaan", lausui Peggotty, "mutta
minä en pidä sillä väliä! Davy rakas, mitä sanoisitte, jos minä
ajattelisin naimisiin menemistä?"

"No -- minä arvaan, että rakastaisit minua yhtä paljon silloin,
Peggotty, kuin nyt", vastasin minä, tuokion mietittyäni.

Kadulla kulkevien suureksi kummastukseksi, niinkuin myöskin
sukulaistensakin, jotka kävivät edellä, täytyi tuon hyväsen
seisattua ja syleillä minua paikalla, vakuuttaen minua ehtimiseen
muuttumattomasta rakkaudestaan.

"Kertokaat minulle, mitä sanoisitte, lemmittyni?" kysyi hän taas, kun
tämä oli ohitse, ja me astuimme eteenpäin jälleen.

"Jos menisit -- Mr. Barkis'ille, Peggotty?"

"Niin", lausui Peggotty.

"Minä sanoisin, että se olisi sangen hyvä asia. Sillä siinä
tapauksessa, näetkö, Peggotty, olisi sinulla aina hevonen ja kärryt,
jotka toisivat sinut minua katsomaan, ja sinä pääsisit ilmaiseksi ja
tulisit varmaan".

"Mikä järki tuolla rakkaalla pojalla on!" huudahti Peggotty. "Kuinka
olen tuuminut tätä tämän viimeisen kuukauden! Niin, herttaiseni; ja
minä luulen, että olisin enemmän omassa vallassani, näettekö; ja
jättäisin työni sikseen paremmalla sydämellä omassa huoneessani, kuin
kenenkään muun luona. Minä en tiedä, mihin enää kelpaisin vieraan
palveluksessa. Ja minä olen aina lähellä emäntä vainajani lepopaikkaa",
arveli Peggotty, miettien, "ja pääsen sitä katsomaan, milloin mieleni
tekee; ja kun itse laskeun levolle, ei minua haudata kauas pois
lemmityn tyttöni luota!"

Emme kumpikaan meistä puhuneet mitään hetken aikaan.

"Mutta minä en viitsisi niin paljon kuin toistamiseen ajatella sitä",
sanoi Peggotty iloisesti, "jos Davyni olisi jollakin lailla sitä
vastaan -- ei, vaikka minua olisi kolmesti kolmekymmentä kertaa
kirkossa kysytty ja minä kuluttaisin sormukseni loppuun plakkarissani".

"Katso minuun, Peggotty", vastasin minä; "ja katso, enkö ole oikein
iloinen ja enkö todella toivo sitä!" Niinkuin koko sydämestäni teinkin.

"Niin, kultaseni", lausui Peggotty, likistäen minua. "Minä olen
ajatellut sitä yöt päivät kaikin päin ja, niinkuin toivon, oikealla
lailla; mutta minä aion ajatella sitä vielä ja puhua veljelleni siitä,
ja sillä välin pidämme koko asian salassa, Davy, te ja minä. Barkis on
hyvä, yksinkertainen olento", arveli Peggotty, "ja jos minä koettaisin
täyttää velvollisuuksiani häntä kohtaan, luulen, että se olisi minun
vikani, jos en olisi -- jos en olisi oikein hyvissä voimissa", arveli
Peggotty, sydämellisesti nauraen.

Tämä ote Mr. Barkis'in puheesta sopi niin hyvin ja huvitti meitä
molempia niin paljon, että nauroimme ehtimiseen ja olimme mitä
parhaimmalla tuulella, kun Mr. Peggotyn maja tuli näkyviimme.  Se
näytti aivan samanlaiselta, kuin ennen, paitsi että se ehkä oli hiukan
kutistunut silmissäni; ja Mrs. Gummidge odotti oven suussa, niinkuin
hän olisi seisonut siinä aivan siitä asti. Sisälläkin kaikki oli
entisellään, jopa meriruohokin sinisessä mukissaan makuhuoneessani.
Minä menin vajaan katsomaan: aivan samat hummerit, rapot ja äyriäiset
halusivat, niinkuin ennen, nipistää koko mailmaa ja näyttivät olevan
samassa paltaantuneessa tilassa samassa vanhassa nurkassa.

Mutta ei näkynyt mitään pikku Em'lyä, jonka vuoksi kysyin Mr.
Peggotylta, missä hän oli.

"Hän on koulussa, Sir", vastasi Mr. Peggotty, pyyhkien otsaansa, joka
oli hiestynyt Peggotyn arkun kantamisesta; "hän tulee kotiin", katsoen
Schwarzwaldin kelloa, "parinkymmenen minutin tai puolen tunnin perästä.
Me kaipaamme häntä kaikki, kun hän on poissa".

Mrs. Gummidge huokasi.

"Reipastukaat, äiti!" lausui Mr. Peggotty.

"Minä tunnen sen syvemmin, kuin kukaan muu", sanoi Mrs. Gummidge; "minä
olen yksinäinen, hyljätty olento ja hän oli melkein ainoa, joka ei
käynyt minua vastaan".

Vaikeroiden ja päätänsä pudistaen rupesi Mrs. Gummidge puhaltamaan
valkeaan. Katsahtaen meihin kaikkiin, sillä aikaa kuin Mrs. Gummidge
puhalsi näin, sanoi Mr. Peggotty matalalla äänellä, jota hän varjosi
kädellänsä: "tuo vanha!" Tästä minä oikein arvasin, ettei mikään
parannus ollut tapahtunut Mrs. Gummidgen mielentilassa, siitä kuin
viimein kävin siellä.

Niin, koko paikka oli taikka sen olisi pitänyt olla aivan yhtä hupainen
kuin ennen; vaan ei se kuitenkaan vaikuttanut minuun samalla tavalla.
Minä melkein petyin toiveissani. Ehkä se oli sentähden, ettei pikku
Em'ly ollut kotona. Minä tiesin tien, jota myöden hänen oli määrä
tulla, ja kävelin pian pitkin sitä kohdatakseni häntä.

Ennen pitkää näkyi joku etäältä, ja pian minä tunsin sen Em'lyksi, joka
vielä oli vähäinen varreltaan, vaikka hän oli kasvanut. Mutta kun hän
tuli likemmäksi, ja minä näin hänen sinisten silmiensä näyttävän vielä
sinisemmältä, hänen kuoppaisten poskiensa hohtavan vielä kirkkaammalta,
ja koko hänen olentonsa ilmaantuvan sievempänä ja iloisempana,
valloitti minut outo tunto, joka sai minut teeskentelemään, niinkuin en
olisi tuntenut häntä, ja astumaan ohitse, niinkuin olisin katsonut
jotakin kaukana olevaa esinettä. Minä olen tehnyt samanlaisen tempun
jälestäpäin myöhemmässä elämässäni, jollen erehdy.

Pikku Em'ly ei huolinut siitä yhtään. Hän näki minut varsin hyvin;
mutta hän ei kääntynyt ja huutanut minua, vaan sen sijaan juoksi
nauraen pois. Tämä pakoitti minua juoksemaan hänen jälkeensä, mutta hän
juoksi niin nopeasti, että olimme aivan likellä majaa, ennenkuin
saavutin hänet.

"Ohoh, sinäkö se oletkin?" kysyi pikku Em'ly.

"Niin, ja sinä tiesit kyllä, kuka se oli, Em'ly", sanoin minä.

"Ja etkö _sinä_ tietänyt, kuka se oli?" lausui Em'ly. Minä aioin
suudella häntä, mutta hän peitti kirsikka-huulensa käsillään ja sanoi,
ettei hän ollut mikään pikku lapsi enää, ja juoksi pois huoneesen,
nauraen vielä enemmän, kuin ennen.

Hän näytti iloitsevan, kun hän sai kiusata minua, ja minä kummastelin
suuresti tätä muutosta hänessä. Teepöytä oli valmis, ja tuo vähäinen
arkkumme oli nostettu esiin vanhaan paikkaansa, mutta sen sijaan, että
hän olisi tullut istumaan minun viereeni, meni hän vanhan, nurkuvan
Mrs. Gummidge'n luo ja seurusteli hänen kanssaan, ja kun Mr. Peggotty
kysyi minkä vuoksi, pudisti hän alas hiuksensa kasvojensa yli,
peittääksensä niitä, eikä tehnyt muuta, kuin nauroi.

"Pikkuinen kissapa se onkin!" sanoi Mr. Peggotty, taputtaen häntä
isolla kädellänsä.

"Niin onkin! niin onkin!" huudahti Ham.

"Mas'r Davy, niin onkin!" ja hän istui ja nauroi pikku Em'lyä vähän
aikaa, puoleksi ihmetellen ja puoleksi iloiten niin, että hänen
kasvonsa olivat tulipunaiset.

He hemmottelivat kaikki pikku Em'lyä, eikä kukaan enemmän, kuin Mr.
Peggotty itse, jota pikku Em'ly olisi voinut hyväillä mihin tahansa,
kun hän vaan meni ja nojasi kasvojansa hänen karkeaan poskipartaansa.
Tämä oli ainakin minun ajatukseni, kun näin hänen tekevän sitä; ja
minun mielestäni Mr. Peggotty menetteli aivan oikein. Mutta pikku Em'ly
oli niin lempeä ja suloinen, hänellä oli niin hupainen käytöstapa,
samalla niin viekas ja viaton, että hän viehätti minua enemmän, kuin
koskaan.

Hän oli myöskin helläsydäminen; sillä, kun teen jälkeen istuimme
valkean ympäri ja Peggotty, piippu suussa, viittasi siihen, mitä minä
olin kadottanut, puhkesivat kyynelet hänen silmiinsä, ja hän katseli
minua niin ystävällisesti pöydän poikki, että tunsin itseni aivan
kiitolliseksi häntä kohtaan.

"Niin!" lausui Mr. Peggotty, kivertäen ylös hänen kiharoitaan ja
valuttaen niitä kätensä ylitse, niinkuin vettä, "tässä on toinen orpo,
näettekö, Sir. Ja tuossa", lausui Mr. Peggotty, tokaisten Ham'ia
rintaan kädenselällä, "on toinen, vaikk'ei hän paljon siltä näytä".

"Jos te olisitte minun holhojani, Mr. Peggotty", sanoin minä, pudistaen
päätäni, "luulen, etten minäkään paljon huomaisi orpouttani".

"Hyvin puhuttu, Mas'r Davy!" huusi Ham ihastuksissaan. "Hurraa! Hyvin
puhuttu! Ette huomaisikaan! Kuulkaat! Kuulkaat!" -- Tässä hän
vuorostaan tokaisi Mr. Peggottya kädenselällä, ja pikku Em'ly nousi
ylös ja suuteli Mr. Peggottya.

"Ja kuinka teidän ystävänne jaksaa, Sir?" lausui Mr. Peggotty minulle.

"Steerforthko?" sanoin minä.

"Se se nimi olikin!" huudahti Mr. Peggotty Hamille. "Minä tiesin, että
se oli jotakin meidän ammattia päin".[16]

"To sanoitte sitä Rudderforth'iksi",[17] muistutti Ham, nauraen.

"No niin!" vastasi Mr. Peggotty. "Ja sinä pidät perää ruorilla, etkö
pidä? Se ajaa jotenkin yhteen. Kuinka hän voi, Sir?"

"Hän voi varsin hyvin, kun minä lähdin, Mr. Peggotty".

"Siinä vasta ystävää!" lausui Mr. Peggotty, ojentaen ulos piippuansa.
"Siinä vasta ystävää, jos ystävistä puhutaan! No, totta puhuen, oikein
ilahuttaa, kun katselee häntä!"

"Hän on hyvin kaunis, eikö ole?" sanoin minä ja sydämeni innostui tästä
ylistyksestä.

"Kaunis!" huudahti Mr. Peggotty. "Hän on muodoltaan kuin -- kuin joku
-- no, minä en tiedä, miksi häntä vertaisin. Hän on niin uljas!"

"Niin! Se on juuri hänen luontonsa", lausuin minä. "Hän on
urhoollinen, kuin leijona, ja teidän on mahdoton arvata, kuinka suora
hänen käytöksensä on, Mr. Peggotty.

"Ja minä luulen lisäksi", sanoi Mr. Peggotty, katsellen minua piippunsa
savun lävitse, "että hän opin puolesta vie voiton melkein kaikista".

"Kyllä", vastasin minä iloissani; "hän tietää kaikki. Hän on
ihmeellisen taitava".

"Siinä vasta ystävää!" mutisi Mr. Peggotty ja heitti päätänsä vakaasti
taaksepäin.

"Ei mikään näytä maksavan paljon vaivaa hänelle", jatkoin minä.
"Hän osaa tehtävänsä, jos hän vaan silmäilee sitä. Hän on paras
cricketin-lyöjä,[18] minkä milloinkaan näitte. Hän antaa teille melkein
kuinka monta kapua tahansa dami-pelissä, mutta voittaa teidät kuitenkin
helposti".

Mr. Peggotty heitti päätänsä uudestaan taaksepäin, niinkuin hän olisi
mielinyt sanoa: "tietysti hän voittaa".

"Hän on niin kaunopuheinen", lisäsin minä, "että hän saa kaikki
puolellensa; enkä tiedä, mitä sanoisittekaan, jos kuulisitte hänen
laulavan, Mr. Peggotty".

Mr. Peggotty heitti taas päätänsä taaksepäin, niinkuin hän olisi
aikonut sanoa: "minä en epäile sitä".

"Ja hän on niin ylevämielinen, kunnokas ja oivallinen kumppani",
lausuin minä aivan hurmaantuneena lempi-aineestani, "että on tuskin
mahdollista ylistää häntä niin paljon, kuin hän ansaitsee. Minä en voi
koskaan olla kylläksi kiitollinen hänelle siitä jalomielisyydestä,
jolla hän suojeli minua, vaikka olin niin paljon nuorempi ja alempi
koulussa, kuin hän".

Minä jatkoin näin, vieläpä sangen nopeasti, kun silmäni kohtasivat
pikku Em'lyn kasvot, joita hän nojasi eteenpäin pöydän ylitse. Hän
kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja melkein hengittämättä, hänen
siniset silmänsä säkenöivät, niinkuin juvelit, ja hänen poskiansa
punotti. Hän näytti niin erinomaisen totiselta ja sievältä, että minä
pysähdyin jonkunlaisessa ihmetyksessä; ja he huomasivat hänet kaikki
yhtä aikaa, sillä, kun minä pysähdyin, he nauroivat ja katselivat
häntä.

"Em'lyn laita on niinkuin minun", lausui Peggotty, "hän tahtoisi nähdä
häntä".

Em'ly hämmentyi, kun kaikki tarkastimme häntä; hän painoi alas päänsä
ja hänen kasvonsa lensivät tavan takaa punaisiksi. Kun hän hetken
perästä katsahti ylös hajallansa olevien kiharainsa lävitse ja näki,
että me kaikki yhä katselimme häntä (minä olen varma siitä, että itse
puolestani olisin voinut katsella häntä tuntikausia), juoksi hän
tiehensä ja pysyi poissa, siksi kuin melkein oli maatapanon aika.

Minä panin maata vanhaan, pikkuiseen vuoteeseni veneen perässä, ja
tuuli pyyhkäisi vaikeroiden lakeata niinkuin ennen. Mutta minä en
voinut nyt olla mielessäni kuvailematta, että se vaikeroitsi niitä,
jotka olivat menneet; minä en enää ajatellut, että meri yöllä nousisi
ja tempaisi pois veneen, minä ajattelin sitä merta, joka oli nousnut
sen jälkeen, kuin viimein kuulin nämät äänet, ja upottanut onnellisen
kotini. Minä muistan, kuinka, kun tuuli ja vesi alkoivat kuulua
heikommalta korvissani, sovitin vähäisen lisälauseen tavallisiin
rukouksiini, pyytäen, että minä kasvaisin suureksi, jotta saisin naida
pikku Em'lyn, ja niin minä nukuin armaisin ajatuksiin.

Päivät kuluivat enimmiten, niinkuin edellisellä kertaakin, paitsi -- se
oli suuri poikkeus -- että pikku Em'ly ja minä nyt harvoin kävelimme
rannikolla. Hänellä oli läksynsä ja neulomustyönsä, ja hän oli poissa
suuren osan päivästä. Mutta minä tunsin, ettemme olisi ruvenneet noihin
vanhoihin kävelyihin, jos asiat olisivat olleetkin toisin. Vaikka Em'ly
oli huima ja täynnänsä lapsellisia oikkuja, oli hänessä enemmän aika
ihmistä, kuin minä olin luullut. Hän näytti pääsneen paljon minun
ennalleni, vaikka vasta vähän toista vuotta oli viimeisistä kulunut.
Hän piti paljon minusta, mutta hän nauroi minua ja kiusasi minua; ja
kun menin kohtaamaan häntä, pujahti hän kotiin toista tietä ja nauroi
ovella, kun minä palasin pettyneillä toiveilla. Parhaat olivat ne ajat,
jolloin hän istui levollisesti ja ompeli oven suussa, ja minä istuin
portailla hänen jalkojensa juurella ja luin hänelle. Minusta tuntuu
tänä hetkenä, kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista päivän paistetta,
kuin näin noina selkeinä Huhtikuun iltoina; kuin en olisi koskaan
nähnyt semmoista heleän kirkasta pikku olentoa, kuin näin istuvan
vanhan veneen oven suussa; kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista
taivasta, semmoista vettä ja semmoisia hohtavia laivoja, kuin ne, jotka
purjehtivat pois kultaiseen ilmaan.

Ensi iltana tulomme jälkeen ilmestyi Mr. Barkis erinomaisen
tyhjäsanaisena ja tomppelimaisena. Hänellä oli kimppu orangeja
sidottuna nenäliinaansa ja koska hän ei puhunut mitään tästä
tavarastaan, luultiin, että hän oli vahingossa jättänyt sen jälkeensä,
kun hän lähti pois; siksi kuin Ham, joka juoksi hänen peräänsä,
jättääksensä sitä hänelle, palasi sillä tiedolla, että se oli aiottu
Peggotylle. Tämän kohtauksen jälkeen tuli hän joka ilta aivan samaan
aikaan ja toi aina muassaan pikkuisen mytyn, josta hän ei koskaan
puhunut mitään, vaan säännöllisesti pani oven taa ja jätti sen sinne.
Nämät lempilahjat olivat aivan erilaisia ja kovasti omituisia. Niitten
joukosta muistan neljä paria porsaan jalkoja, ison neulatyynyn, puolen
kapan taikka niin omenoita, parin korvarenkaita vuoripi'estä, muutamia
Espanjan sipuleita, dominopelin rasian, kanarilinnun häkkeinensä ja
suolatun sianreiden.

Mr. Barkis'in kosinta, niinkuin minä muistan sitä, oli erinomaista
laatua. Hän puhui harvoin mitään, vaan istui levollisesti valkean
ääressä melkein samassa asemassa, kuin kärryissänsäkin, ja tirkisteli
Peggottya, joka istui vastapäätä häntä. Eräänä iltana, kun hän oli,
niinkuin minä luulen, innoissansa rakkaudestaan, karkasi hän kiinni
siihen vahakynttilän palaseen, jota Peggotty käytti lankaansa varten,
pisti sen liivinplakkariinsa ja vei sen muassaan. Tämän jälkeen huvitti
häntä erittäin, kun hän tarpeen tullessa sai vetää sen esiin
plakkaristansa, johon se puoli-sulanneena oli tarttunut kiinni
sisustaan, ja pistää sen taas takaisin, kun sitä oli käytetty. Hän
näytti suuresti iloitsevan eikä milläkään tavalla tuntevan itseänsä
kutsutuksi puhumaan. Silloinkin, kuin hän vei Peggotyn muassaan
kävelemään lakealla, oli hän aivan levollinen tässä kohden, luulen
minä; tyytyen siihen, että hän silloin tällöin kysyi toiselta, oliko
hän oikein hyvissä voimissa; ja minä muistan, että välisti, kun Mr.
Barkis oli mennyt, Peggotty heitti esiliinansa kasvojensa yli ja nauroi
puolen tunnin aikaa itsekseen. Meidän oli kaikkien enemmän tai vähemmän
lysti, paitsi tuon onnettoman Mrs. Gummidge'n, jota aikoinansa
nähtävästi oli suostuteltu aivan samalla tavalla; niin lakkaamatta
muistuttivat nämät seikat häntä "tuosta vanhasta".

Viimein, kun täälläkäyntini aika oli melkein loppumaisillaan,
ilmoitettiin, että Peggotty ja Mr. Barkis aikoivat lähteä viettämään
yhtä joutopäivää. Pikku Em'lyn ja minun oli määrä seurata heitä. Uneni
häiriintyi kokonaan yötä ennen, kun edeltäpäin ajattelin sitä iloa,
että saisin kokonaisen päivän olla Em'lyn kanssa. Me olimme kaikki
varhain liikkeellä aamulla; ja sillä aikaa, kuin vielä söimme
aamullista, näkyi Mr. Barkis kaukaa ajavan kääsykärryjänsä rakkautensa
esinettä kohden.

Peggotty oli puettu, niinkuin tavallisesti, sieviin ja yksinkertaisiin
murhevaatteisinsa; mutta Mr. Barkis komeili uudessa, sinisessä takissa,
johon räätäli oli ottanut niin runsaan mitan, että hiansuut olisivat
tehneet hansikkaan virkaa kylmimmässäkin ilmassa, samalla kuin kaulus
oli niin korkea, että se lykkäsi hänen hiuksensa ylöspäin kiireesen
asti. Hänen kiiltävät nappinsa olivat myöskin isointa kokoa. Harmaat
housut ja keltainen liivi tekivät hänet täydelliseksi, ja minun
silmissäni oli Mr. Barkis oikea kunnian-arvoisuuden ilmiö.

Kun kaikki häärimme ulkopuolella ovea, näin, että Mr. Peggotty oli
hankkinut itselleen vanhan kengän, joka piti heitettämän meidän
jälkeemme hyväksi onneksi ja jota hän tätä varten tarjosi Mrs.
Gummidge'lle.

"Ei. Parempi olisi, jos joku muu tekisi sen, Dan'l", lausui Mrs.
Gummidge. "Minä olen yksinäinen, hyljätty olento ja kaikki, mikä
muistuttaa minua semmoisista, jotka eivät ole yksinäisiä ja hyljätyitä,
käy minua vastaan".

"No, vanha tyttö!" huusi Mr. Peggotty. "Ota ja heitä se!"

"Ei, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge, vaikeroiden ja pudistaen päätänsä.
"Jos tuntisin vähemmän, voisin tehdä enemmän. Te ette tunne, niinkuin
minä, Dan'l; asiat eivät käy teitä vastaan ettekä te asioita vastaan;
parempi olisi, jos itse tekisitte sen".

Mutta tässä Peggotty, joka oli kiireesti käynyt toisen luota toisen luo
ja suudellut kaikkia, huusi kärryistä, joissa kaikki nyt olimme (Em'ly
ja minä vieretysten kahdella pienellä tuolilla), että Mrs. Gummidge'n
täytyi tehdä se. Niin Mrs. Gummidge teki sen ja, minä kerron sitä
mielipahalla, himmensi lähtömme juhlallisen luonnon sillä, että hän
heti purskahti kyyneliin ja sortuneena vaipui Ham'in syliin, sanoen,
että hän tiesi, että hän oli vaan rasituksena ja että olisi parempi,
jos hän kohta vietäisiin vaivaishuoneesen. Ja tätä minä todella katsoin
järkeväksi tuumaksi, jota Ham'in olisi sopinut noudattaa.

Pois lähdimme kuitenkin joutopäivän matkallemme; ja ensi työksemme
pysähdyimme kirkon luo, jossa Mr. Barkis sitoi hevosen kiinni
aidakkeesen ja meni sisään Peggotyn kanssa, jättäen pikku Em'lyn ja
minut yksikseen kääsyihin. Minä käytin tätä tilaisuutta kiertääkseni
käsivarttani Em'lyn ympäri ja esitelläkseni hänelle, että, koska minun
täytyi niin pian lähteä pois, me päättäisimme olla hyvin hellät
toisillemme ja hyvin onnelliset koko päivän. Pikku Em'ly suostui ja kun
hän salli minun suudella itseään, hurjistuin minä ja ilmoitin hänelle,
minä muistan sen, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta, ja että
olin valmis vuodattamaan jokaisen veren, joka tavottaisi hänen
suosiotansa.

Kuinka pikku Em'ly nauroi sitä! Ja kuinka hän koetti näyttää äärettömän
paljon vanhemmalta ja viisaammalta, kuin minä, tämä feenkaltainen pikku
nainen, kun hän sanoi, että minä olin "tyhmä poika", ja sitten nauroi
niin lumoavalla tavalla, että unhotin, mitä sydämen kipua tuommoinen
halveksiva nimitys synnytti, kun sain ilon katsella häntä.

Mr. Barkis ja Peggotty olivat melkoisen aikaa kirkossa, mutta tulivat
viimein ulos ja silloin ajoimme edemmäksi maalle. Matkalla kääntyi Mr.
Barkis minun puoleeni ja sanoi vilkuttaen silmiänsä -- sivumennen
sanoen, tuskin olisin ennen luullut hänen osaavan vilkuttaa silmiänsä:

"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin kärryihin?"

"Clara Peggotty", vastasin minä.

"Minkä nimen nyt kirjoittaisin, jos tässä olisi teltakatto?"

"Clara Peggotty taas?" lausuin minä.

"Clara Peggotty _Barkis_!" hän vastasi ja remahti semmoiseen nauruun,
että kääsyjä tärisytti.

Sanalla sanoen, he olivat vihityt eivätkä olleet menneet kirkkoon
mitään muuta tarkoitusta varten. Peggotty oli päättänyt, että se
tapahtuisi hiljaisuudessa; ja lukkari oli antanut morsiamen sulholle
eikä siinä ollut mitään todistajia koko menoissa. Peggotty oli vähän
hämillään, kun Mr. Barkis näin äkisti ilmoitti heidän yhdistymisensä,
eikä voinut kylläksi halailla minua vähentymättömän rakkautensa
osoitteeksi; mutta ennen pitkää oli hän taas entisellänsä ja sanoi
iloitsevansa siitä, että kaikki oli ohitse.

Me ajoimme vähäisen ravintolan luo jonkun syrjätien vieressä, jossa
meitä odotettiin ja jossa söimme sangen oivalliset puoliset ja vietimme
päivän suurella tyytyväisyydellä. Jos Peggottya olisi viety vihille
joka päivä viimeisinä kymmenenä vuonna, olisi hän tuskin ollut
levollisempi; se ei saanut aikaan mitään muutosta hänessä: hän oli
aivan sama, kuin ennen, ja lähti ulos kävelemään pikku Em'lyn ja minun
kanssani ennen teetä, sillä välin kuin Mr. Barkis filosofillisesti
poltti piippuansa ja huvitti itseänsä, arvaan minä, onneansa
miettimällä. Jos niin oli, enensi se hänen ruokalystiänsä; sillä minä
muistan selvästi, että, vaikka hän oli syönyt oikein paljon sianlihaa
ja kasvaksia puolisiksi ja päälle päätteeksi kanan taikka pari, hänen
nyt täytyi saada kylmää, keitettyä silavaa teen lisäksi, ja hän nautti
sitä melkoisen joukon millänsäkään olematta.

Minä olen usein jälestäpäin ajatellut, mitkä eriskummaiset, viattomat,
tavattomat häät nämät epäilemättä olivat! Me nousimme kääsyihin taas
kohta hämärän tultua ja ajoimme hupaisesti kotiin, katsellen tähtiä ja
puhuen niistä. Minä olin heidän pää-selittäjänsä ja lavensin Mr.
Barkis'in näköalaa kummastuttavassa määrässä. Minä kerroin hänelle
kaikki, mitä tiesin, mutta hän olisi uskonut kaikki, mitä minun olisi
joukahtanut päähäni jutella hänelle; sillä hän kunnioitti syvästi minun
tietojani ja sanoi juuri tässä tilaisuudessa minun kuulteni
vaimollensa, että minä olin "toinen Roeschus" -- jolla hän luullakseni
tarkoitti oikeata ihme-olentoa.

Kun olimme tyhjentäneet puheen tähdistä, taikka oikeammin, kun minä
olin tyhjentänyt Mr. Barkis'in hengenvoimat, teimme, pikku Em'ly ja
minä, vanhasta kääre-vaatteesta vaipan ja istuimme sen alla loppupuolen
matkaa. Voi, kuinka minä rakastin häntä! Mikä onni (minä ajattelin),
jos olisimme naimisissa ja menisimme pois johonkin paikkaan puitten ja
kenttien keskelle, jossa emme koskaan kävisi vanhemmaksi, emme koskaan
kävisi viisaammaksi, vaan aina olisimme lapsina, pyörien käsi kädessä
auringonpaisteessa ja kukkaisilla nurmilla, laskien alas päätämme
sammalelle yöksi suloiseen puhtauden ja rauhan uneen, ja linnut
hautaisivat meidät, kun olisimme kuolleet! Joku tämmöinen kuva, ilman
mitään todellista mailmaa, kirkas viattomuutemme valosta ja
epämääräinen, kuin tähdet kaukana, oli minun mielessäni koko matkan.
Minä olen iloinen, kun ajattelen, että löytyi kaksi niin syytöntä
sydäntä Peggotyn häissä, kuin pikku Em'lyn ja minun. Minä olen iloinen,
kun ajattelen, että Lemmen ja Sulon jumalat pukeusivat niin ilmaiseen
muotoon heidän yksinkertaisessa juhlakulussaan.

Me saavuimme vanhan veneen luo jälleen hyvään aikaan illalla, ja siellä
Mr. ja Mrs. Barkis jättivät meidät hyvästi ja lähtivät hiljaisuudessa
pois omaan kotiinsa. Minä tunsin silloin ensimäisen kerran, että olin
kadottanut Peggotyn. Minä olisin pannut maata särkevällä sydämellä
minkä muun katon alla hyvänsä, paitsi sen, joka suojeli pikku Em'lyn
päätä.

Mr. Peggotty ja Ham tiesivät, mitä minä ajattelin, yhtä hyvin, kuin
minä itse, ja olivat valmiit jonkunlaisella illallisella ja
vieraanvaraisilla kasvoillaan karkoittamaan sitä. Pikku Em'ly tuli
istumaan viereeni arkulle ensi kerran koko täällä-käyntini aikana; ja
aivan kummallisella tavalla päättyi tämä kummallinen päivä.

Oli yö-luode; ja vähän sen jälkeen, kuin me menimme levolle, lähtivät
Mr. Peggotty ja Ham kalastamaan. Minä tunsin itseni hyvin
urhoolliseksi, kun olin jätetty omin päin yksinäiseen huoneesen Em'lyn
ja Mrs. Gummidge'n suojeliaksi, ja toivoin vaan, että leijona, käärme
tai joku muu pahan-ilkinen hirviö ryntäisi meidän kimppuumme, että
saisin tappaa sen ja saavuttaa mainetta itselleni. Mutta koska ei
mikään tämmöinen elävä sattunut liikkumaan Yarmouth'in lakeilla sinä
yönä, hankin parhaan korvauksen itselleni, minkä voin, ja uneksin
lohikäärmeistä aamuun saakka.

Aamun tullen palasi Peggotty, joka huusi minua, niinkuin tavallisesti,
akkunani alta, aivan niinkuin Mr. Barkis, ajomies, olisi alusta loppuun
saakka myöskin ollut unelma. Eineen jälkeen vei hän minut omaan
kotiinsa, ja soma pikkuinen koti se olikin. Kaikista sen huonekaluista
painui epäilemättä kaikkein enimmän mieleeni eräs vanha, jostakin
mustasta puunlajista tehty piironki, joka oli vierashuoneessa
(tiililattiainen kyökki oli tavallisena arkihuoneena). Tässä
piirongissa oli taaksepäin väännettävä laikka, joka aukeni ja alas
laskettuna sopi pulpetiksi ja jonka takana oli iso, nelitaitteinen
painos Fox'in Martyrein Kirjasta. Tämän kalliin vihkon, josta en enää
muista sanaakaan, huomasin kohta ja ryhdyin siihen paikalla; enkä minä
koskaan jälestäpäin käynyt siinä huoneessa, ilman että panin polvilleni
tuolille, avasin rasian, johon tämä jalokivi oli kätketty, levitin
käsivarteni pulpetin yli ja aloin uudestaan ahmia kirjan sisältöä.
Enimmän vaikutti minuun, pelkään minä, kuvat, jotka olivat hyvin
lukuisat ja esittelivät kaikenlaisia kauhuja; mutta Martyrit ja
Peggotyn huone ovat olleet eroamattomat muistissani aina siitä saakka
ja ovat vielä.

Minä jätin sinä päivänä Mr. Peggotyn, Ham'in, Mrs. Gummidgen ja pikku
Em'lyn hyvästi, ja vietin yön Peggotyn luona vähäisessä kattohuoneessa
(krokotiilikirja oli hyllyllä vuoteeni päänpuolella), joka aina olisi
minun huoneeni, sanoi Peggotty, ja jota aina pidettäisiin minua varten
aivan samassa tilassa.

"Olittepa nuori taikka vanha, rakas Davy, niin kauan kuin minä elän ja
minulla on tämä katto pääni päällä", lausui Peggotty, "tapaatte sen
semmoisena, kuin odottaisin teitä joka hetki. Minä aion siivota sitä
joka päivä, niinkuin minun oli tapa siivota vanhaa, vähäistä
huonettanne, lemmittyni; ja vaikka lähtisitte Kiinaan, saatte luottaa
siihen, että sitä pidetään juuri samassa kunnossa koko poissa-olonne
aika".

Minä tunsin kaikesta sydämestäni rakkaan, vanhan hoitajattareni
uskollisuuden ja luopumattomuuden ja kiitin häntä niin hyvin, kuin
voin. Mutta erittäin hyvin en voinut, sillä hän puhui minulle näin,
käsivarret kaulassani, samana aamuna, kuin minun oli määrä lähteä
kotiin, niinkuin myöskin lähdin yhdessä hänen ja Mr. Barkis'in kanssa
kärryillä. He jättivät minut portaille, mutta ei iloisesti eikä
mielihyvällä; ja outo minun oli nähdä kärryjen vierivän pois, vieden
Peggottya muassaan ja jättäen minut vanhojen jalavien alle katselemaan
huonetta, jossa ei enään ollut mitään kasvoja, jotka olisivat
katselleet minua rakkaudella tai hyvänsuonnilla.

Ja nyt minä jouduin semmoiseen hunningon tilaan, jota en säälimättä
saata ajatella. Minä jouduin kerrallaan semmoiseen yksinäisyyteen --
niin kauas kaikesta ystävällisestä vaarinpidosta, niin kauas kaikesta
saman-ikäisten poikien kumppanuudesta, niin kauas kaikesta muusta
seurasta, kuin omien alakuloisten ajatusteni -- että se nytkin, minun
kirjoittaessani, näyttää luovan varjonsa tälle paperille.

Mitä olisin antanutkaan, jos minua vaan olisi lähetetty vaikka kaikkein
kovimpaan kouluun, mitä ikinä on pidetty! -- jos minulle vaan olisi
opetettu jotakin millä tavalla hyvänsä, missä paikassa hyvänsä! Ei
mikään semmoinen toivo koittanut minulle. He eivät rakastaneet minua,
vaan jättivät minut äreästi, tylysti, alituisesti sillensä. Tosin
luulen, että Mr. Murdstone'n varat tähän aikaan olivat vähän
supistuneet, mutta se ei tehnyt paljon asiaksi. Hän ei sallinut minua;
ja samalla kuin hän sysäsi minut luotansa, koetti hän myöskin, niinkuin
minä luulen, sysätä luotansa sitä ajatusta, että minulla oli
jonkunlaisia vaatimuksia hänen suhteensa -- ja tämä onnistui häneltä.

Minua ei suorastaan pidetty pahoin. Minua ei piesty eikä näännytetty
nälällä; mutta sillä pahalla, jota tehtiin minulle, ei ollut mitään
helpoituksen hetkeä, vaan sitä harjoitettiin jonkunlaisella
säännöllisellä, tyvenellä tavalla. Päivästä päivään, viikosta viikkoon,
kuukaudesta kuukauteen minua kylmäkiskoisesti laiminlyötiin. Minä
ihmettelen välisti, kun ajattelen sitä, mitä olisivat tehneet, jos
olisin sairastunut; olisinko saanut laskeuta alas yksinäiseen
huoneeseni ja kitua taudin ajan, hyljättynä kuin ainakin, vai olisiko
kukaan auttanut minua siinä.

Kun Mr. ja Miss Murdstone olivat kotona, aterioitsin heidän kanssaan;
heidän poissa ollessaan söin ja join itsekseni. Alinomaa kuljeksin
joutilaana ympäri talossa ja naapuristossa kenenkään katsomatta; paitsi
että he pelkäsivät, että saisin ystäviä: arvellen ehkä, että, jos
saisin, minä valittaisin niille. Tästä syystä minulla, vaikka Mr.
Chillip usein käski minun tulla katsomaan itseänsä (hän oli leskimies:
häneltä oli muutamia vuosia tätä ennen kuollut pikkuinen,
vaaleatukkainen vaimo, jota muistan verranneeni valkokarvaiseen
tiikerikissaan), harvoin oli onni viettää joku iltapuoli hänen
haavurin-huoneessansa, lukien jotakin kirjaa, joka oli uusi minulle,
samalla kuin koko farmakopean haju nousi nenääni, taikka morttelilla
pienentäen jotakin hänen lempeällä johdollansa.

Samasta syystä, vaikka epäilemättä myöskin vanhasta pahansuonnista
Peggotyn suhteen, sallittiin minun harvoin käydä tämän luona.
Uskollisesti lupaustansa pitäen hän joko tuli luokseni taikka kohtasi
minut jossakin likitteellä kerran viikkoonsa, eikä koskaan tyhjin
käsin; mutta usein ja katkerasti petyin toiveissani, kun minulta
kiellettiin lupa käydä hänen tykönänsä hänen kodissaan. Muutamia
harvoja kertoja suvaittiin minun kuitenkin pitkien väli-aikojen jälkeen
mennä sinne; ja silloin huomasin, että Mr. Barkis oli vähäinen saituri
elikkä, niinkuin Peggotty siivosti sanoi, "vähän tarkka" ja piti suurta
joukkoa rahoja vuoteensa alla jossakin arkussa, jonka hän sanoi vaan
olevan täynnä takkeja ja housuja. Tässä lippaassa piilivät hänen
aarteensa semmoisella sitkeällä kainoudella, että vähimmätkin summat
houkuteltiin ulos ainoastaan jonkun taitavan tempun kautta; niin että
Peggotyn täytyi laatia pitkä ja tarkka tuuma, oikea Kruuti-liitto
jokaisen lauvantai-päivän menoja varten.

Koko tämän ajan minä tiesin niin hyvin, kuinka jokainen toivo, jonka
olin synnyttänyt, hukutettiin ja kuinka minua täydellisesti
laiminlyötiin, että olisin ollut aivan kurjassa tilassa, sitä en yhtään
epäile, jolleivät nuot vanhat kirjat olisi olleet. Ne olivat ainoa
lohdutukseni; ja minä olin yhtä uskollinen niille, kuin ne minulle, ja
minä luin ne kannesta kanteen, en tiedä, kuinka monta kertaa.

Minä lähestyn nyt yhtä semmoista elämäni jaksoa, joka ei koskaan mene
mielestäni, niin kauan kuin saatan jotakin mieleeni johdattaa, ja jonka
muisto usein on kutsumattakin ilmestynyt eteeni, niinkuin aave, ja
vaivannut minua onnellisempina aikoina.

Minä olin eräänä päivänä ollut ulkona kävelemässä jossakin sillä
haluttomalla, aateksivalla tavalla, jota elämänlaatuni synnytti, kun,
poiketen jostakin kulmasta likellä asuntoamme, kohtasin Mr.
Murdstone'n, joka käveli erään gentlemanin kanssa. Minä hämmennyin ja
yritin mennä heidän ohitsensa, kun gentlemani huusi:

"Ohoh! Brooks!"

"Ei, Sir, David Copperfield", vastasin minä.

"Älkäät sanoko mitään. Te olette Brooks", lausui gentlemani. "Te olette
Sheffieldin Brooks. Se on teidän nimenne".

Näitten sanojen johdosta katselin gentlemania tarkemmin ja koska
myöskin hänen naurunsa muistui mieleeni, tunsin hänet Mr. Qvinion'iksi,
jonka luo minä olin lähtenyt Mr. Murdstone'n kanssa Lowestoft'iin,
ennenkuin -- asia ei ole niin tärkeä -- minun ei tarvitse muistaa
milloin.

"No, kuinka sinä jaksat ja missä sinua kasvatetaan, Brooks?" lausui Mr.
Qvinion.

Hän oli laskenut kätensä olkapäälleni ja kääntänyt minut ympäri, että
astuisin heidän kanssaan. Minä en tietänyt mitä vastata, vaan katselin
epäileväisestä Mr. Murdstone'a.

"Hän on tätä nykyä kotona", sanoi jälkimäinen. "Häntä ei kasvateta
missään. Minä en tiedä, mitä tehdä hänen. Hänestä on paljon vastusta".

Tuo vanha, kaksinkertainen katse kiintyi hetkeksi minuun; sitten
synkistyi hänen silmänsä ja hänen otsansa rypistyi, kun hän nurjasti
kääntyi johonkin pois.

"Hm!" lausui Mr. Qvinion, katsellen, luullakseni, meitä molempia.
"Kaunis ilma!"

Tuosta oltiin vaiti, ja minä ajattelin, kuinka parhaiten voisin
irroittaa olkapääni hänen kädestään ja mennä pois, kun hän sanoi:

"Minä arvaan, että olet aika terävä poika vielä? Vai kuinka, Brooks?"

"Kyllä! Hän on tarpeeksi terävä", lausui Mr. Murdstone maltittomasti.
"Parempi olisi, että antaisitte hänen mennä. Hän ei kiitä teitä siitä,
että vaivaatte häntä".

Tämän viittauksen perästä päästi Mr. Qvinion minut; ja minä kiirehdin
kotiin. Katsoen taaksepäin, kun poikkesin etumaiseen puutarhaan, näin
Mr. Murdstone'n nojaavan kirkkomaan pikku porttiin ja Mr. Qvinion'in
puhuttelevan häntä. He seurasivat molemmat minua silmillänsä, ja minä
tunsin, että he puhuivat minusta.

Mr. Qvinion makasi meillä sen yön. Suuruksen jälkeen seuraavana aamuna
olin pannut tuolini pois ja aioin mennä ulos huoneesta, kun Mr.
Murdstone huusi minua takaisin. Hän astui sitten vakaasti toisen pöydän
luo, jossa hänen sisarensa istui pulpettinsa ääressä. Mr. Qvinion
seisoi, kädet plakkarissa, ja katseli ulos akkunasta; ja minä seisoin
ja katselin heitä kaikkia.

"David", lausui Mr. Murdstone, "nuorten tulee toimittaa jotakin tässä
mailmassa eikä nukkua ja nuhjustella".

"Niinkuin sinä teet", lisäsi hänen sisarensa.

"Jane Murdstone, tee hyvin ja jätä asia minulle. Minä sanon, David,
nuorten tulee toimittaa jotakin tässä mailmassa eikä nukkua ja
nuhjustella. Tämä pitää erittäin paikkansa nuoren, sinun kaltaisen
pojan suhteen, jonka luonto vaatii niin paljon oikaisemista ja jolle ei
voi suurempaa hyötyä tehdä, kuin jos pakoittaa sitä mukaantumaan työtä
tekevän mailman menoihin, jos taivuttaa sitä ja masentaa sitä".

"Sillä yksipäisyys ei kelpaa täällä", lausui hänen sisarensa.
"Kukistamista, sitä se kaipaa. Ja kukistettava se on kuin onkin!"

Mr. Murdstone loi sisareensa puoleksi moittivan, puoleksi hyväksyvän
katseen ja jatkoi:

"Minä luulen sinun tietävän, David, että minä en ole rikas. Ainakin
sinä nyt tiedät sen. Sinä olet jo saanut melkoisen kasvatuksen.
Kasvatus on kallis; ja vaikk'ei se olisikaan ja minulla olisi varoja
kustantaa sitä, on minulla se ajatus, ettei se ensinkään olisi
hyödyllistä sinulle, että sinua pidettäisiin koulussa. Sinun edessäsi
on taistelo mailmaa vastaan, ja mitä varemmin se alkaa, sitä parempi".

Minä ajattelin, luulen minä, että olin jo aloittanut sitä minun
halvalla tavallani. Kaikissa tapauksissa ajattelen nyt niin.

"Sinä olet joskus kuullut 'konttoria' mainittavan", lausui Mr.
Murdstone.

"Konttoria, Sir?" toistin minä.

"Murdstone ja Grinby'n viinikonttoria", vastasi hän.

Minä näytin luullakseni epäilevältä, sillä hän jatkoi nopeasti:

"Sinä olet kyllä kuullut 'konttoria' mainittavan taikka kauppaa taikka
kellareita taikka varvia taikka jotakin sellaista".

"Minä luulen, että olen kuullut kauppaa mainittavan, Sir", sanoin minä,
muistaen, mitä himmeäsi tiesin hänen ja hänen sisarensa varoista.
"Mutta en tiedä milloin".

"Vähät siitä milloin", vastasi hän. "Mr. Qvinion johtaa tätä tointa".

Minä silmäilin kunnioituksella jälkimäistä, joka yhä seisoi ja katseli
ulos akkunasta.

"Mr. Qvinion ilmoittaa, että siinä annetaan työtä muutamille muille
pojille, ja ettei hän ymmärrä, miks'ei siinä sopisi samoilla ehdoilla
antaa työtä sinulle".

"Koska hänelle", muistutti Mr. Qvinion matalalla äänellä ja puoleksi
kääntyen, "ei ole mitään muuta tarjona, Murdstone".

Maltittomalla, melkein vihaisella liikenteellä ja huolimatta siitä,
mitä toinen oli sanonut, jatkoi Mr. Murdstone:

"Nämät ehdot ovat, että työlläsi ansaitset ruokasi ja juomasi ja
plakkarirahan. Asuntosi (josta minä olen pitänyt huolta) maksan minä.
Samaten pesusi --"

"Jonka suuruuden minä määrään", lausui hänen sisarensa.

"Vaatteistasi pidetään myöskin murhetta", lausui Mr. Murdstone, "koska
et vielä kappaleen aikaan kykene hankkimaan semmoisia itsellesi. Sinä
lähdet siis nyt Londoniin, David, yhdessä Mr. Qvinion'in kanssa,
aloittaaksesi elämää omin päin".

"Lyhyeltä, sinusta on pidetty huolta", muistutti hänen sisarensa; "ole
hyvä ja tee tehtäväsi".

Vaikka täydellisesti ymmärsin, että he tämän päätöksen kautta vaan
tahtoivat päästä minusta, en selvästi muista, miellyttikö se vai
peloittiko se minua. Minun käsitykseni on, että olin jossakin
hämmennyksen tilassa ja horjuin molempien vastakohtien välillä,
kumpaankaan kiintymättä. Eikä minulla ollut paljon aikaa ajatusteni
selvittämiseksi, koska Mr. Qvinion'in oli aikomus lähteä seuraavana
aamuna.

Katsokaat minua tänä aamuna kuluneessa, vähäisessä, valkoisessa hatussa
-- siinä musta silkkiharso äitini muistoksi -- mustassa tröijyssä ja
perikankeissa korderoi-housuissa -- joita Miss Murdstone katsoi
parhaiksi säärivaruiksi siinä taistelossa mailmaa vastaan, joka nyt
alkaisi; katsokaat minua, kun näin puettuna pidin koko mailmallista
tavaraani edessäni pienessä arkussa ja istun, yksinäinen, hyljätty
lapsi (niinkuin Mrs. Gummidge olisi sanonut) niissä kääsyissä, jotka
vievät Mr. Qvinion'ia Londonin postivaunujen luo Yarmouth'iin!
Katsokaat, kuinka asuntomme ja kirkko yhä vähenevät etäällä; kuinka
väliin tulevat esineet kaihtavat hautaa puun alla; kuinka kirkontorni
ei enää tarkoita ylöspäin vanhalta leikkipaikaltani, ja taivas on
tyhjä!



YHDESTOISTA LUKU.

Minä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.


Minä tunnen nyt kylläksi mailman, että tuskin enää kykenen suuresti
kummastelemaan mitään; mutta nytkin minua vähän kummastuttaa, että minä
heitettiin niin helposti ulos mailmaan semmoisella ijällä. Minä olin
hyvälahjainen lapsi, tarkka huomioltani, vilkas, opinhaluinen, hento
jota helposti voi pahentaa ruumiillisesti tai hengellisesti, ja minusta
käy ihmeeksi, ettei kukaan pitänyt vähintäkään lukua minusta. Mutta ei
kukaan pitänyt; ja kymmenen vuoden ijällä jouduin minä vähäiseksi
työjuhdaksi Murdstone ja Grinby'n palvelukseen.

Murdstone ja Grinby'n varahuone oli virran puolella alhaalla
Blackfriars'issa. Uuden-aikaiset parannukset ovat muuttaneet paikan;
mutta se oli viimeinen huone erään kapean kadun huipussa, joka
koukerteli mäkeä myöden alas rantaan ja jonka päässä oli portaat, josta
ihmiset nousivat veneisin. Se oli rappeutunut, vanha rakennus, jolla
oli oma varvinsa. Se ulottui veteen, kun oli luode, mutta mutaan, kun
oli vuoksi, ja oikein kuohui rotista. Sen paneli-seinäiset huoneet,
jotka olivat sokautuneet satojen vuosien loasta ja savusta; sen
lahoavat lattiat ja rappuset; vanhojen, harmaitten rottien vinkuna ja
tappelu alhaalla kellareissa; ja paikan likaisuus ja mätäisyys ovat
asioita, jotka muistuvat mieleeni, niinkuin olisin nähnyt ne äsken eikä
monta vuotta sitten. Ne ovat kaikki edessäni, juuri niinkuin olivat
sinä pahana hetkenä, jolloin ensi kerran astuin niitten joukkoon,
vapisevalla kädellä pitäen kiinni Mr. Qvinion'in kädestä.

Murdstone ja Grinby'llä oli tekemistä monenlaisten ihmisten kanssa.
Etevin toimi oli viinien ja muitten väkevien juomien lastaaminen
muutamiin paketti-laivoihin. Minä en muista nyt näitten tärkeimpiä
määräpaikkoja, mutta luulen, että niitten joukossa oli semmoisia, jotka
kävivät sekä Itä- että Länsi-Indiassa. Minä tiedän, että kauhea joukko
tyhjiä pulloja oli yksi seuraus tästä kaupasta, ja että siinä
käytettiin miehiä ja poikia, jotka tutkivat niitä päivää vastaan,
hylkäsivät ne, jotka olivat säreissä, ja viruttivat ja pesivät toisia.
Kun tyhjät pullot loppuivat, kiinnitettiin nimilippuja täytettyihin
taikka tulpattiin niitä taikka lakattiin tulppia taikka ladottiin
valmiita pulloja koreihin. Nämät kaikki olivat minun työni, ja niistä
pojista, joita käytettiin niihin, olin minä yksi.

Meitä oli kolme taikka neljä, minä siihen luettuna. Minun työpaikkani
oli asetettu yhteen varahuoneen kulmaan, jossa Mr. Qvinion'in sopi
nähdä minut, kun hän konttorissa nousi seisomaan tuolinsa aliselle
poikkipienalle ja katseli minua pulpetin ylipuolella olevasta
akkunasta. Tänne kutsuttiin ensi aamuna, jolloin minä näin onnellisilla
enteillä aloitin elämää omin päin, vanhin näihin töihin määrätyistä
pojista näyttämään minulle, kuinka minun tuli menetellä. Hänen nimensä
oli Mick Walker, ja hänellä oli rikkein esiliina edessään ja päässä
paperilakki. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli venemies ja
astui mustassa samettihatussa Lord Mayor'in juhlasaatossa. Hän jutteli
minulle myöskin, että etevin kumppanimme oli yksi toinen poika, jonka
hän esitteli minulle tuolla minua kummastuttavalla Jauhoperunan
nimellä. Minä sain kuitenkin tietää, ettei tätä nuorukaista ollut
ristitty tämän nimiseksi, vaan että nimi oli annettu hänelle
varahuoneessa hänen ihonsa tähden, joka oli vaalea eli jauhoinen.
Jauhoperunan isä oli jonkun ajuripaikan hevosen-juottaja. Lisäksi oli
hänellä kunnia olla ruiskumies, ja semmoisena hän palveli yhdessä
isossa teaterissa, jossa joku Jauhoperunan nuori sukulainen --
luullakseni hänen pieni sisarensa -- kuvaili pikku piruja
pantomimeissa.

Ei mitkään sanat saata lausua sitä salaista sielun tuskaa, johon
vaivuin tässä seurassa. Minä vertasin näitä, tästä lähin
jokapäiväisiksi kumppaneikseni määrätyltä noihin onnellisemman
lapsuuteni kumppaneihin -- Steerforth'ista, Traddles'ista ja muista
pojista puhumatta; minä tunsin, että toivoni päästä oppineeksi ja
arvossa pidetyksi mieheksi oli kuoletettu rinnassani. Mahdoton on
kuvata, kuinka syvästi muistan sitä havaintoani, että nyt olin kokonaan
ilman toivoa; sitä häpeää, jota tunsin tilani vuoksi; sitä nuoren
sydämeni surkeutta, kun täytyi uskoa, että päivästä päivään kaikki,
mitä olin oppinut ja ajatellut ja mikä oli ilahuttanut minua taikka
virittänyt mielikuvitustani ja kilvoitushaluani, katoisi minulta
vähitellen eikä koskaan enää tulisi takaisin. Joka kerta, kuin Mick
Walker meni pois tuon aamupäivän kuluessa, vuodatin kyyneliäni siihen
veteen, jossa pesin pulloja, ja nyyhkytin, niinkuin oma rintani olisi
ollut säreissä ja vaarassa haljeta.

Konttorin kello oli puolivälissä yksi, ja kaikki hankkivat lähteäksensä
päivällisille, kun Mr. Qvinion koputti konttorin akkunalle ja
viittasi minua tulemaan sisään. Minä menin sisään ja näin siellä
rotevanpuolisen, keski-ikäisen gentlemanin ruskeassa päällystakissa ja
mustissa polvihousuissa ja kengissä. Hänellä ei ollut enemmän hiuksia
päässään (joka oli iso ja hyvin paistava), kuin munallakaan. Hänen
kasvonsa olivat leveät, ja hän käänsi ne kokonaan minua kohden. Hänen
vaatteensa olivat ränstyneet, mutta hänellä oli aikamoinen
paidankaulus. Hän piti kädessään komeanlaista keppiä, jossa oli pari
isoja, ruosteenkarvaisia tupsuja; ja lorgnetti riippui ulkopuolella
hänen takkiansa -- koristuksena, huomasin jälestäpäin, koska hän ani
harvoin katseli sillä eikä voinut nähdä mitään, kun hän käytti sitä.

"Tämä se on", lausui Mr. Qvinion, osoittaen minua.

"Tämä", sanoi vieras jonkunlaisella alentuvaisella äänensä
vierityksellä ja semmoisella sanoin selittämättömällä muodolla, kuin
hän olisi tehnyt jotakin gentiliä, joka suuresti vaikutti minuun, "on
Master Copperfield. Minä toivon, että voitte hyvin, Sir?"

Minä sanoin, että voin aivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi. Minä
olin tarpeeksi alakuloinen, sen tietää Jumala; mutta siihen elämäni
aikaan minun ei ollut tapa valittaa, ja niin minä sanoin, että voin
aivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi.

"Minä voin", lausui vieras, "kiitos Jumalan, aivan hyvin. Minä olen
saanut kirjeen Mr. Murdstone'lta, jossa hän pyytää, että minä
vastaan-ottaisin yhteen huoneesen kartanoni pihan-puolella, joka tätä
nykyä on joutava -- ja on, lyhyeltä, hyyrättävä makuu -- lyhyeltä",
lausui vieras hymyillen jossakin tuttavallisuuden puuskassa,
makuuhuoneeksi -- "sen nuoren vasta-alkajan, jota minun nyt on
kunnia --" ja vieras viittasi kädellänsä ja sovitti leukaansa
paidankaulukseensa.

"Tämä on Mr. Micawber", lausui Mr. Qvinion minulle.

"Hm!" sanoi vieras, "se on minun nimeni".

"Mr. Micawber", lausui Mr. Qvinion, "on tuttu Mr. Murdstone'n kanssa.
Hän toimittaa asioita meille, kun semmoisia on tarjona. Mr. Murdstone
on kirjoittanut hänelle sinun asunnostasi, ja hän ottaa sinut
hyyryllisekseen".

"Minun adressini", sanoi Mr. Micawber, "on Windsor Terrace, City Road.
Minä -- lyhyeltä", lausui Mr. Micawber samalla gentilillä katsannolla
ja uudessa tuttavallisuuden puuskassa -- "minä asun siellä".

Minä kumarsin häntä.

"Otaksuen", lausui Mr. Micawber, "että teidän matkustuksenne tässä
metropolissa eivät ole tähän saakka olleet aivan laveat ja että teidän
lienee vähän vaikea tunkea uuden-aikaisen Babelin mystereihin City
Road'iin päin -- lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber uudessa tuttavallisuuden
puuskassa, "että te ehkä joutuisitte eksyksiin -- on minun oleva kunnia
käydä täällä tänä iltana ja neuvoa teille lyhyin matka".

Minä kiitin häntä kaikesta sydämestäni, sillä se oli ystävällistä
häneltä, että hän tarjousi näkemään tätä vaivaa.

"Mihin aikaan", kysyi Mr. Micawber, "saan minä --"

"Kello kahdeksan paikoilla", lausui Mr. Qvinion.

"Kello kahdeksan paikoilla", toisti Mr. Micawber. "Minä pyydän
saadakseni toivottaa teille hyvää päivää, Mr. Qvinion. Minä en häiritse
teitä kauemmin".

Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos, keppi kainalossa: hyvin suorana
ja hyräillen jotakin nuottia, kun hän pääsi ulos konttorista.

Sitten Mr. Qvinion varsinaisesti pestasi minut olemaan niin
hyödyllinen, kuin suinkin mahdollista, Murdstone ja Grinby'n
varahuoneessa kuuden shillingin viikkopalkkaa vastaan, luullakseni.
Minä en ole varma, oliko sitä kuusi vai seitsemän. Mutta epävarmuuteni
vuoksi tässä kohden olen taipusa uskomaan, että se oli kuusi aluksi ja
seitsemän jälestäpäin. Hän maksoi minulle ennalta viikon palkan
puhtaassa rahassa (omasta taskustansa, luulen minä), ja minä annoin
Jauhoperunalle kuusi pennyä siitä, että hän kantaisi arkkuni illalla
Windsor Terrace'en, koska se oli liian raskas minulle, vaikka se oli
vähäinen. Minä maksoin lisäksi kuusi pennyä päivällisestäni, joka oli
yksi lihapasteija ja viippaus läheisestä pumpusta; ja vietin sen
tunnin, joka oli sallittu tätä ateriaa varten, sillä tapaa, että
kävelin pitkin katuja.

Määrättyyn aikaan illalla ilmestyi Mr. Micawber jälleen. Minä
pesin käteni ja kasvoni, tehdäkseni suurempaa kunniaa hänen
gentilitetillensä, ja me astuimme yhdessä kartanomme luo, joksi minun
täytyy, luullakseni, nyt sanoa sitä; samalla kuin Mr. Micawber
matkallamme teroitti mieleeni katujen nimet ja kulmarakennusten muodot,
että seuraavana aamuna helposti osaisin takaisin.

Kun saavuimme Windsor Terrace'en hänen kartanonsa luo (jonka huomasin
ränstyneeksi, niinkuin hänet itse, mutta joka myöskin, niinkuin hän
itse, toi näkyviin mitä parasta sillä oli), esitteli hän minut Mrs.
Micawber'ille, laihalle ja surkastuneelle vanhanpuoliselle ladylle,
joka istui vierashuoneessa (ensimäinen kerros oli kokonaan huonekaluja
vailla ja kartiineja pidettiin alhaalla naapurien silmänlumeiksi),
rintalapsi sylissään. Tämä lapsi oli toinen kaksoisparista; ja tässä
ehkä muistutan, että tuskin koskaan koko tuttavuuteni aikana tämän
perheen kanssa näin molemmat kaksoiset yhtä haavaa eroitettuina Mrs.
Micawber'ista. Toinen niistä otti aina ruokaa.

Oli kaksi muutakin lasta: Master Micawber, noin neljän vuoden, ja Miss
Micawber, noin kolmen vuoden vanha. Nämät ja mustaverinen, nuori
nainen, jolla oli se omituinen tapa, että hän nuhisutti nenäänsä, ja
joka palveli tässä perheessä (hän ilmoitti minulle ennen puolen tunnin
kuluttua, että hän oli orpo ja tuli St. Luukkaan lähellä olevasta
vaivaishuoneesta), tekivät laitoksen täydelliseksi. Minun huoneeni oli
rakennuksen ylimmäisessä osassa pihan puolella. Se oli vähäinen,
niukasti huonekaluilla varustettu kammio, johon oli seiniin yliympäri
painettu semmoisia koristuksia, joita nuori mielikuvitukseni muutti
sinisiksi sämpylöiksi.

"Minä en olisi suinkaan uskonut", lausui Mrs. Micawber, kun hän tuli
ylös kaksoisineen päivineen näyttämään minulle tätä huonetta ja istui
alas hengittämään, "kun ennen naimistani asuin isän ja äidin luona,
että minun koskaan olisi tarve ottaa hyyryllisiä. Mutta koska Mr.
Micawber'illa on vastuksia, saavat kaikki yksityiset tunteet väistyä".

Minä sanoin: "niin, Ma'am".

"Mr. Micawber'in vastukset ovat juuri tätä nykyä erittäin rasittavia",
lausui Mrs. Micawber; "enkä tiedä, onko mahdollista saada häntä
suoriumaan niistä. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, olisin tuskin
ymmärtänyt, mitä tämä sana tarkoitti siinä merkityksessä, jossa nyt
käytän sitä, mutta experientia tekee sen -- niinkuin isän oli tapa
sanoa".

Minä en voi varmuudella sanoa, kertoiko hän minulle, että Mr. Micawber
oli ollut upseerina meriväessä vai olenko omassa mielessäni kuvaillut
sitä. Minä tiedän vaan, että tähän hetkeen saakka luulen hänen joskus
ollen meriväessä, vaikken osaa sanoa, miksi niin luulen. Nyt hän oli
jonkunlaisena asiantoimittajana useampaa erityistä kauppahuonetta
varten; mutta ansaitsi sillä vähän taikka ei mitään, pelkään minä.

"Jolleivät Mr. Micawber'in velkojat anna hänelle aikaa", lausui Mrs.
Micawber, "vastatkoot itse seurauksista; ja mitä pikemmin he saattavat
asiat päätökseen, sitä parempi. Verta ei voi kivestä kiristää eikä Mr.
Micawber'ilta velkojen vähennykseksi tällä haavaa lähde mitään,
lakikustannuksista puhumatta".

Minä en täydelleen ymmärrä, erhetyttikö ennen-aikainen itsenäisyyteni
Mrs. Micawber'ia ikäni suhteen vai oliko hän niin innostunut
aineesensa, että hän olisi puhunut siitä kaksoisillensakin, jollei
olisi löytynyt ketään muuta kuunteliaa, mutta tämä oli se nuotti, jolla
hän alkoi, ja hän jatkoi samalla tapaa koko ajan, jona minä tunsin
hänet.

Mrs. Micawber raukka! Hän sanoi, että hän oli koettanut ponnistaa
voimiansa, ja niin hän olikin, minä en epäile sitä. Katu-oven
keskikohta oli kokonaan peitetty isolla messinkilevyllä, johon oli
piirretty: "Mrs. Micawber'in Pensioni nuoria ladyjä varten"; mutta minä
en milloinkaan huomannut, että yksikään nuori lady koskaan oli ollut
hänen koulussaan, taikka että yksikään nuori lady koskaan tuli taikka
esitteli, että hän tulisi, taikka että vähintäkään hankittiin ottamaan
vastaan ketään nuorta ladyä. Ainoat vieraat, joita näin tai kuulin,
olivat velkojat. _Heidän_ oli tapa tulla kaikkina aikoma, ja muutamat
heistä olivat aivan vimmassaan. Eräs likanaamainen mies, minä luulen,
että hän oli suutari, tunki tavallisesti jo kello seitsemän aamulla
käytävään ja huusi portaita ylöspäin Mr. Micawber'ille -- "Noh! Te ette
ole lähteneet ulos vielä. Ettekö tahdo maksaa meille? Älkäät piilottako
itseänne; se on kelvotonta. Minä en olisi kelvoton, jos olisin teidän
sijassanne. Ettekö tahdo maksaa meille? Maksakaat nyt juuri meille
ettekö kuule? Noh!" Kun hän ei saanut mitään vastausta näihin
soimauksiin, yltyi hänen vihansa sanoihin: "petturit" ja "rosvot"; ja
kun eivät nämätkään vaikuttaneet, oli se välisti hänen viimeinen
keinonsa, että hän meni kadun poikki ja kiljui toisen kerroksen
akkunoita kohden, jossa hän tiesi Mr. Micawber'in olevan. Tämmöisissä
tiloissa valloitti suru ja harmi Mr. Micawber'in, vieläpä siinä
määrässä (niinkuin kerta huomasin hänen vaimonsa kirkaisemisesta), että
hän muutamia kertoja viipotti partaveistä itseensä päin; mutta puolen
tunnin perästä hän ehkä erinomaisella huolella kiillotti kenkiänsä ja
lähti ulos, hyräillen jotakin nuottia suuremmalla gentilitetillä, kuin
koskaan. Mrs. Micawber oli yhtä notkealuontoinen. Minä olen nähnyt
hänen pyörtyvän veronmaksun tähden kello kolme, mutta kello neljä
syövän leivänmuruista lampaanpaistia ja juovan lämmintä olutta (joitten
maksuksi kaksi tee-lusikkaa oli pantattu). Kerta, kun juuri oli käyty
talossa ryöstämässä ja minä sattumalta tulin kotiin jo kello kuusi,
näin hänen makaavan (tietysti toisen kaksoisen kanssa) tainnoksissa
kamini-ristikon alla, hiukset hajallansa silmillä; mutta minä en ole
koskaan havainnut häntä iloisemmaksi, kuin juuri samana iltana, kun hän
söi vasikan-kotlettia kyökin valkean edessä ja jutteli minulle
isästänsä ja äidistänsä ja niistä ihmisistä, joitten kanssa heidän oli
tapa seurustella.

Tässä asunnossa ja tämän perheen kanssa vietin minä joutohetkeni.
Yksin-omaisen aamiaiseni -- pennyn maksavan leivän ja pennyn edestä
maitoa -- hankin itse. Toista vähäistä leipää ja juustopalasta talletin
eri hyllyllä eri kaapissa illalliseksi, kun ehtoolla palasin kotiin.
Tämä teki tietysti pahan loven noihin kuuteen, seitsemään shillingiin;
ja minä olin varahuoneessa päiväkauden, ja minun täytyi elättää itseni
tällä rahalla koko viikko. Maanantai-aamusta lauvantai-iltaan saakka
minä en muistaakseni saanut minkäänlaista neuvoa, ei johdatusta, ei
kehoitusta, ei lohdutusta, ei apua, ei tukea keneltäkään ihmiseltä,
niin totta kuin toivon taivaasen pääseväni.

Minä olin niin nuori ja lapsellinen ja niin kykenemätön -- kuinka
olisin saattanutkaan olla muuta? -- ottamaan kokonaan haltuuni omaa
olentoani, että usein, kun aamuisin lähdin Murdstone ja Grinby'n
varahuoneesen, minä en saanut pidätetyksi itseäni niistä vanhoista,
kuivettuneista pasteijoista, jotka olivat asetetut myytäväksi puoleen
hintaan pasteijanleipurin ovella, vaan panin niihin sen rahan, jota
olisi tullut säästää päivällistäni varten. Silloin jäin päivällistä
vaille taikka ostin pienen ympyräleivän tai puddingin vipaleen. Minä
muistan kaksi puddingi-puotia, joissa vuorottain kävin sitä myöden,
kuin varani sallivat. Toinen oli eräällä avoimella paikalla likellä St.
Martinin kirkkoa -- kirkon takana -- ja on nyt kokonaan siirretty pois.
Tämän puodin puddingissa oli korinteja; se oli oikein oivallista
puddingia, mutta kallista: kahden pennyn edestä ei saanut isompaa
kappalta, kuin pennyn edestä tavallista puddingia. Hyvä puoti, jossa
jälkimäistä myytiin, oli Strandissa -- jossakin siinä osassa, joka
myöhemmin on rakennettu uudestaan. Puddingi täällä oli paksua ja
vaaleata, raskasta ja pehmukaista, ja siihen oli istutettu isoja,
litteitä rusinoita kokonaisina pitkän matkan päähän toisistaan. Sitä
tuotiin joka päivä lämpimänä sisään syönti-aikana, ja monena päivänä en
syönyt muuta puoliseksi. Kun söin säännölliset ja komeat päivälliset,
oli minulla servelati-makkara ja pennyn-leipä, taikka neljän pennyn
talrikki punasta biffiä keittokaupasta, taikka talrikki leipää ja
juustoa ja lasillinen olutta eräästä viheliäisestä, vanhasta
ravintolasta vastapäätä työpaikkaamme, nimeltä Leijona taikka Leijona
ja jotakin muuta, jonka olen unhottanut. Minä muistan, kuinka kerta
kannoin omaa leipääni (jonka olin tuonut muassani kotoa aamulla)
kainalossa käärittynä paperiin, niinkuin kirja, ja menin mainioon à la
mode biffihuoneesen likellä Drury Lane'a ja tilasin "vähäisen talrikin"
tätä herkkua leivän ohessa syötäväksi. Mitä kyyppäri ajatteli
tämmöisestä oudosta, pikkuisesta olennosta, joka tuli sisään aivan
yksinään, sitä en tiedä; mutta minä voin vielä nähdä hänen
tuijottelevan itseäni, kun söin päivällistäni, ja tuovan toisen
kyyppärin myöskin katsomaan. Minä annoin hänelle puolen pennyä
juomarahaksi, ja minä soisin, ettei hän olisi ottanut sitä.

Meillä oli puoli tuntia, luullakseni, teetä varten. Kun minulla oli
kylläksi rahaa, oli minun tapa ostaa puoli korttelia keitettyä kahvia
ja voileipä. Mutta kun minulla ei ollut mitään, katselin sisään yhteen
metsäriista-puotiin Fleetkadulla; taikka olen minä semmoisissa tiloissa
käynyt niin kaukana kuin Covent Garden'in torilla ja ihastellut
ananasomenoita. Minä kävelin mielelläni Adelphi'n ympärillä, koska se
pimeine holveineen tuntui minusta niin mystilliseltä. Minä näen itseni
eräänä iltana tulevan esiin jostakin tämmöisestä holvikäytävästä,
likellä vähäistä ravintolaa virran luona. Ravintolan edessä on aukea
paikka, jossa muutamat hiilenkantajat tanssivat, ja minä istahdan
penkille katselemaan heitä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat
minusta!

Minä olin semmoinen lapsi ja niin vähäinen, että usein, kun menin
jonkun vieraan ravintolan tiskin luo ostamaan lasillista olutta tai
porteria, sillä kostuttaakseni mitä olin päivälliseksi syönyt, he
pelkäsivät antaa sitä minulle. Minä muistan, kuinka eräänä helteisenä
iltana menin yhden ravintolan tiskin viereen ja sanoin isännälle:

"Mitä lasillinen parasta -- _kaikkein parasta_ oluttanne maksaa?" Sillä
se oli joku erityinen tilaisuus. Minä en muista mikä. Ehkä
syntymäpäiväni.

"Puolikolmatta pennyä", vastaa isäntä, "on 'oikean huumaavan' oluen
hinta."

"Laskekaat siis", sanon minä, ottaen esiin rahojani, "lasillinen
'oikeata huumaavaa', jos suvaitsette, mutta hyvästi vaahtoa kanssa".

Ravintolan isäntä katseli minua vastaukseksi kiireestä kantapäähän
tiskin poikki ja hymyili kummallisella tavalla; ja sen sijaan, että hän
olisi kaatanut minulle olutta, vilkaisi hän esiripun taa ja sanoi
jotakin vaimollensa. Tämä tuli esiin, neulomus kädessä, ja alkoi hänen
kanssaan tarkastaa minua. Tässä me nyt seisomme kaikki kolme edessäni.
Isäntä hiasillaan nojautuen tiskihuoneen akkunan pieleen; hänen
vaimonsa tähystellen pikkuisen puoli-oven yli; ja minä hiukan
hämmentyneenä silmäillen heitä toiselta puolen aidaketta. He kysyivät
minulta kaikenlaisia, esimerkiksi, mikä nimeni oli, kuinka vanha olin,
missä asuin, missä työssä olin, ja kuinka tulin sinne. Joihin kaikkiin
keksin, pelkään minä, soveliaita vastauksia, etten saattaisi ketään
pulaan. Sitten he antoivat minulle oluen, vaikka varon, ettei se ollut
"oikeata huumaavaa"; ja avaten tiskin puoli-ovea ja notkistuen alas
antoi emäntä minulle rahani takaisin, vieläpä antoi suudelman, joka oli
puoleksi ihmettelevä ja puoleksi säälivä, mutta aivan hellä ja hyvä,
siitä olen varma. Minä tiedän, etten huomaamatta ja tahtomatta
liioittele apukeinojeni vähyyttä tai elämäni vastuksia. Minä tiedän,
että, jos Mr. Qvinion antoi minulle milloin hyvänsä shillingin, minä
käytin sen päivälliseen tai teehen. Minä tiedän, että tein työtä
aamusta iltaan saakka alhaisten miesten ja poikien kanssa, itse
huonoruokkoinen lapsi. Minä tiedän, että kuljeksin pitkin katuja,
kehnosti ja niukalta ravittuna. Minä tiedän, että ilman Jumalan armotta
minusta helposti olisi tullut pikkuinen rosvo tai kulkulainen; niin
vähän huolta minusta pidettiin.

Kuitenkin oli minulla jonkunlainen arvo Murdstone ja Grinby'nkin luona.
Sillä osaksi Mr. Qvinion teki, mitä väliä pitämätön mies, joka oli
semmoisissa askareissa ja jolla oli tekemistä niin omituisen olennon
kanssa, kuin minun, suinkin voi kohdellaksensa minua toisella tavalla,
kuin muita, ja osaksi minä en koskaan kenellekään ihmiselle, miehelle
tai pojalle, ilmoittanut, kuinka olin joutunut sinne enkä liioin
vähimmälläkään tavalla näyttänyt suruani siitä. Että minä kärsin
salaisesti, jopa haikeasti kärsin, sitä ei kukaan muu, kuin minä itse,
koskaan tietänyt. Kuinka paljon kärsin, en pysty, niinkuin jo olen
sanonut, ensinkään kuvailemaan. Mutta minä pidin omaa neuvoani ja tein
tehtäväni. Minä tiesin alusta, että, jos en voisi toimittaa työtäni
yhtä hyvin, kuin kaikki muut, minun olisi mahdoton torjua puolestani
pilkkaa ja ylenkatsetta. Minä tulin ennen pitkää ainakin yhtä
vikkeläksi ja taitavaksi, kuin kukaan muu pojista. Vaikka olin kokonaan
kumppanin kannalla heidän kanssaan, oli minun käytökseni ja tapani niin
erilaatuinen, että se avasi jonkunlaisen juovan meidän välillemme. He
ja miehet sanoivat tavallisesti minua "pikku gentiksi"[19] tai
"nuoreksi Suffolkilaiseksi". Eräs mies, nimeltä Gregory, joka oli
pakkarien päällikkö, ja yksi toinen, nimeltä Tipp, joka oli ajomies ja
kävi punaisella jakulla, puhuttelivat minua välisti "Davidiksi";
mutta minä luulen, että se enimmiten tapahtui, kun olimme hyvin
tutun-omaiset, ja kun minä olin koettanut huvitella heitä työssämme
muutamilla tähteillä entisistä kertomuksistani, jotka yhä nopeammin
haihtuivat muististani. Jauhoperuna nousi kerran kapinaan sitä vastaan,
että minua näin kunnioitettiin; mutta Mick Walker kukisti hänet pian.

Minä en luullut ensinkään mahdolliseksi päästä tästä elämästä ja
luovuin sen vuoksi kokonaan toivostakin. Minä olen kuitenkin lujasti
vakuutettu siitä, etten koskaan hetkeksikään taipunut siihen, vaan olin
kovasti onneton; mutta minä kannoin sitä; enkä Peggottyllekaan --
osaksi rakkaudesta häneen ja osaksi häpeästä -- koskaan missään
kirjeessä (vaikka niitä monta kulki meidän välillämme) ilmoittanut
totuutta.

Mr. Micawber'in vastukset lisäsivät mieleni tuskaa. Hyljätyssä
tilassani liityin kokonaan tähän perheesen, ja minun oli tapa kävellä
ja miettiä Mrs. Micawber'in keinoja ja neuvoja, lisäksi rasitettuna
Mr. Micawber'in velkojen painosta. Lauantai-iltana, joka oli suuri
juhla minulle -- osaksi sen vuoksi, ettei ollut mikään vähäinen asia
astua kotiin, kuusi, seitsemän shillingiä plakkarissa, katsellen
puoteihin ja ajatellen, mitä semmoisella summalla voisi ostaa, ja
osaksi sen vuoksi, että silloin menin varhain kotiin -- oli Mrs.
Micawber'in tapa uskoa aivan sydäntä halkaisevia asioita minulle;
samaten myöskin sunnuntai-aamuna, kun vähäisessä parta-astiassa
sekoitin sitä teetä tai kahvia, jonka olin ostanut iltaa ennen, ja
verkalleen söin einettäni. Se ei ollut mitään outoa, että Mr. Micawber
rajusti nyyhkytti tämmöisen lauantai-illan keskustelun alussa, mutta
loppupuolella lauloi, kuinka armas Nancy oli Jack'in ilo. Minä olen
nähnyt hänen tulevan kotiin illalliseksi, vuodattaen kyyneliä ja
vakuuttaen, ettei mikään muu ollut edessä, kuin vankihuone, mutta
panevan maata, laskien, kuinka paljon maksaisi, jos hän teettäisi
kaari-akkunoita huoneesensa, -- "jos jotakin ilmaantuisi", joka oli
hänen mielilauseensa. Ja Mrs. Micawber oli juuri samanlainen.

Kummallinen yhtäläisyys ystävyydessä, lähtien, luullakseni, meidän
kumpaistenkin omituisesta tilastamme, syntyi minun ja näitten ihmisten
välille, vaikka meillä ijän puolesta oli naurettava erilaisuus. Mutta
minä en koskaan antanut heidän taivuttaa itseäni vastaan-ottamaan
heidän kutsumuksiaan syömiseen ja juomiseen heidän kanssaan heidän
varoistaan (koska hyvin tiesin, että heidän oli vaikea tulla toimeen
lihakauppiaan ja leipurin kanssa, ja ettei heillä usein ollut tarpeeksi
itseänsäkään varten), kunnes Mrs. Micawber uskoi minulle kaikki
salaisuutensa. Tämän hän teki eräänä iltana seuraavalla tavalla:

"Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä en pidä teitä
minäkään outona enkä siis epäile kertomasta, ja että Mr. Micawber'in
vastukset lähestyvät ratkaisu-kohtaansa".

Tämä ilmoitus teki minut kovin alakuloiseksi, ja minä katselin Mrs.
Micawber'in punaisia silmiä suurimmalla säälillä.

"Paitsi yhtä hollantilaisen juuston kannikkaa -- joka ei ole sovelias
nuoren perheen tarpeisin" -- sanoi Mrs. Micawber, "ei löydy rahtuakaan
ruokaa varakammiossamme. Minä olin tottunut puhumaan varakammiosta, kun
asuin isän ja äidin luona, ja käytän tätä sanaa nyt melkein
huomaamatta. Mitä minä aion sanoa, on se, ettei löydy mitään syötävää
koko talossa".

"Voi minua!" lausuin minä suuressa tuskassa. Minulla oli kaksi, kolme
shillingiä viikkopalkastani plakkarissani -- josta päätän, että pidimme
tätä keskustelua jonakin keskiviikko-iltana -- ja minä otin ne nopeasti
esiin, syvästi liikutettuna pyytäen Mrs. Micawber'ia ottaman niitä
lainaksi minulta. Mutta, suudellen minua, pakoitti tämä lady minut
pistämään ne takaisin plakkariini ja vastasi, ettei hän tahtonut
ajatella sitä.

"Ei, rakas Master Copperfield", lausui hän, "olkoon se kaukana minun
ajatuksistani! Mutta teillä on enemmän älyä, kuin teidän ijältänne
sopii odottaa, ja te voitte tehdä toisenlaisen hyvän työn, jos
tahdotte; jopa semmoisen hyvän työn, johon minä kiitollisuudella
suostun".

Minä pyysin Mrs. Micawber'ia sanomaan sitä.

"Minä olen itse vienyt pois pöytähopeamme", sanoi Mrs. Micawber.
"Kuutta tee-lusikkaa, kahta suola-lastaa ja yhtä sokuripihtiä vastaan
olen eri aikoina salaisesti ja omilla käsilläni lainannut rahaa. Mutta
kaksoiset estävät minua kovasti; ja minulle, joka aina muistan isää ja
äitiä, ovat nämät toimet perin tuskalloisia. Meillä on vielä muutamia
joutavia kaluja, joista voisimme erota. Mr. Micawber'in tunteet eivät
koskaan sallisi _hänen_ luopua niistä, ja Clickett" -- tämä oli
vaivaishuoneen tyttö -- "joka on jokapäiväinen ihminen, kävisi ikävän
rohkeaksi, jos osoitettaisiin hänelle semmoista luottamusta. Master
Copperfield saisinko pyytää teitä" --

Minä ymmärsin nyt Mrs. Micawber'in ja käskin hänen käyttää itseäni
missä määrässä hyvänsä. Minä rupesin jo samana iltana kaupitsemaan
helpoimmin kuljetettavia kapineita; ja lähdin samanlaiselle retkelle
melkein joka aamu, ennenkuin menin Murdstone ja Grinby'n luo.

Mr. Micawber'illa oli muutamia kirjoja vähäisellä chiffonnier'illä,
jota hän nimitti kirjastoksi; ja nämät menivät ensiksi. Minä kannoin ne
toinen toisensa perästä erääsen kirjakauppaan City Road'in varrella --
jossa silloin siinä osassa, joka oli likellä meidän taloa, oli melkein
vaan kirja- ja lintupuoteja -- ja myin ne siihen hintaan, minkä vaan
sain. Tällä kirjakaupan omistajalla, joka asui vähäisessä huoneessa
puodin takana, oli tapana päihtyä joka ilta ja saada ankaria toria
vaimoltansa joka aamu. Monta kertaa, kuin menin sinne varhain, laski
hän minut puheillensa, maaten vetosängyssään, haava otsassa ja silmä
sinisenä, joka todisti hänen liiallista elämäänsä edellisenä iltana
(minä pelkään, että hän oli riitaisa juodessaan). Vapisevalla kädellä
hapuili hän tarvittavia rahoja toisesta tai toisesta plakkarista
vaatteistansa, jotka makasivat lattialla, sillä välin kuin hänen
vaimonsa, pieni lapsi sylissään ja kengät lytistyneinä, yhä soimasi
häntä. Toisinaan hän oli hukannut rahansa, ja silloin käski hän minun
tulla takaisin; mutta hänen vaimollansa oli aina kumminkin vähän -- hän
oli varmaan korjannut miehen rahat, kun tämä oli juovuksissa -- ja
hän päätti salaisesti kaupan portailla, kun yhdessä astuimme alas.
Pantin-ottajan puodissa rupesin myöskin tulemaan hyvin tunnetuksi.
Etevin gentlemani, joka toimi tiskin takana, puhutteli minua kovin
ystävällisesti ja pani minut usein, niinkuin muistan, deklineeraamaan
jotakin latinaista substantiviä tai adjektiviä tai konjugeeraamaan
jotakin latinaista verbiä, sillä aikaa kuin hän suoritti asiani.
Kaikkien näitten kohtausten jälkeen laitti Mrs. Micawber vähäiset
pidot, tavallisesti illalliset; ja minä muistan, että nämät ateriat
maistuivat omituisen hyvältä.

Vihdoin Mr. Micawber'in vastukset joutuivat ratkaisukohtaansa, hän
pantiin kiinni varhain eräänä aamuna ja vietiin King's Bench'in
vankihuoneesen. Hän sanoi minulle, kotoa lähtiessään, että päivän
jumala nyt oli laskeunut alas häneltä -- ja minä luulin todella, että
hänen sydämensä oli pakahtunut, ja minun myöskin. Mutta jälestäpäin
kuulin, että olivat nähneet hänen ennen puolipäivää aivan iloisena
lyövän keiliä.

Ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen, kuin hän vietiin sinne, oli minun
määrä mennä katsomaan häntä ja syömään päivällistä hänen kanssaan.
Minun tuli kysyä tietäni semmoiseen ja semmoiseen paikkaan ja juuri
likeltä sitä saisin nähdä toisen paikan, ja juuri tämän läheltä pihan,
jonka poikki minun tuli pyrkiä ja sitten astua suoraan eteenpäin, siksi
kuin näkisin vanginvartian. Kaikki nämät minä tein; ja kun viimein näin
vanginvartian (pikkuinen poika parka, kuin minä olin!) ja ajattelin,
kuinka, kun Roderick Random oli velkavankeudessa, siellä oli mies,
jolla ei ollut mitään muuta, kuin vanha raanu päällänsä, häilyi
vanginvartia sinne tänne hämärtävien silmieni ja tykyttävän sydämeni
edessä.

Mr. Micawber odotti minua sisäpuolella porttia, ja me menimme ylös
hänen huoneesensa (viimeiseen kerrokseen ennen kattokerrosta) ja
itkimme paljon. Hän vannotti minua juhlallisesti, muistan minä,
ottamaan hänen kohtaloansa varoitukseksi ja huomaamaan, että jos
kenellä oli kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo ja hän kulutti
yhdeksäntoista puntaa, yhdeksäntoista shillingiä ja kuusi pennyä, hän
oli onnellinen, mutta että, jos hän kulutti kaksikymmentä puntaa ja
yhden shillingin, hänen kävi ohraisesti. Jonka perästä hän lainasi
minulta shillingin porteriin, antoi minulle valtuukirjan ottaa tämän
summan Mrs. Micawber'ilta, pisti pois nenäliinansa ja reipastui.

Me istuimme vähäisen valkean edessä, johon oli kaksi tiilikiveä
asetettu sisäpuolelle ruosteista kamini-ristikkoa, yksi kummallekin
sivulle, ettei tuli polttaisi liian paljon hiiliä, kunnes toinenkin
velkavanki, joka asui yhdessä Mr. Micawber'in kanssa, astui sisään
leipotuvasta sen lampaanpaistin kanssa, jonka olimme yhteisillä
varoilla hankkineet. Sitten minä lähetettiin "Kapteeni Hopkins'in" luo
päämme päällä olevaan huoneesen tervehtimään Mr. Micawber'in puolesta
ja sanomaan, että minä olin hänen nuori ystävänsä ja pyysin, että
Kapteeni Hopkins lainaisi minulle veistä ja kahvelia.

Kapteeni Hopkins lainasi minulle veitsen ja kahvelin, lähettäen
terveisiä Mr. Micawber'ille. Hänen vähäisessä huoneessaan oli yksi
sangen likainen lady ja kaksi vaaleata tyttöä, hänen tyttärensä, joilla
oli pörhötukkainen pää. Minä ajattelin, että oli parempi lainata
Kapteeni Hopkins'in veitsi ja kahveli, kuin Kapteeni Hopkins'in kampa.
Kapteeni itse oli ruokottomuuden viimeisellä portaalla. Hänellä oli
tuuhea poskiparta ja perin vanha, ruskea päällystakki eikä mitään muuta
takkia sen alla. Minä näin hänen vuoteensa kokoon käärittynä yhteen
nurkkaan; ja mitä talrikkeja, vateja ja kannuja hänellä oli yhdellä
hyllyllä; ja minua aavisti (jumala tiesi kuinka), että, vaikka nuot
molemmat pörhötukkaiset tytöt olivat Kapteeni Hopkins'in lapsia,
likainen lady ei kuitenkaan ollut naimisissa Kapteeni Hopkinsin kanssa.
Minun ujoa oloani hänen kynnyksellänsä ei kestänyt enemmän, kuin
korkeintaan pari minutia, mutta minä tulin alas, tietäen kaikki nämät
yhtä varmaan, kuin että veitsi ja kahveli oli kädessäni.

Kuitenkin oli jotakin mustalaisen-kaltaista ja hupaista
päivällisissämme. Minä vein Kapteeni Hopkins'in veitsen ja kahvelin
takaisin varhain iltapuolella ja lähdin kotiin lohduttamaan Mrs.
Micawber'ia käyntiäni kuvailemalla. Hän pyörtyi, kun hän näki minun
palaavan; mutta rakensi jälestäpäin vähän munatoddya, virvoittaaksensa
meitä sillä aikaa, kuin keskustelimme asiasta.

Minä en tiedä, kuinka huonekalut myytiin perheen hyväksi, taikka kuka
ne myi, minä tiedän vaan, etten _minä_ sitä tehnyt. Ne myytiin kuin
myytiinkin, ja kuljetettiin pois vankkureilla, paitsi sänky, pari kolme
tuolia ja kyökkipöytä. Tällä omaisuudella me, Mrs. Micawber, lapset,
orpo ja minä itse pidimme, niin sanoakseni, teltaa molemmissa
vierashuoneissa tyhjässä rakennuksessa Windsor Terrace'ssa; ja elimme
siellä yöt päivät. Minä en voi arvata, kuinka kauan, vaikka näyttää
minusta, kuin se olisi ollut pitkä aika. Viimein päätti Mrs. Micawber
muuttaa vankihuoneesen, jossa Mr. Micawber nyt oli hankkinut eri
huoneen itselleen. Minä vein avaimen talon isännälle, joka oli suuresti
iloissaan, kun hän sai sen; ja sängyt lähetettiin King's Bench'iin,
paitsi minun, jota varten vähäinen huone hyyrättiin naapuristossa
ulkopuolella tämän laitoksen muureja. Tämä oli kovasti mieleeni, koska
Micawber'ilaiset ja minä olimme suruissamme liian paljon tottuneet
toisiimme, ettemme voineet erota. Orpokin tiloitettiin samaten johonkin
halpaan asuntoon läheisyyteen. Minun asuntoni oli levollinen
vinttikamari, jossa oli kaltava katto ja hupainen katsanto jollekin
veistämölle; ja kun otin sen haltuuni ja ajattelin, että Mr.
Micawber'in huolet vihdoin viimein olivat joutuneet ratkaisu-kohtaansa,
oli se minusta oikea paratiisi.

Koko tämän ajan tein työtä Murdstone ja Grinby'n luona samalla halvalla
tavalla, samojen halpojen kumppanien kanssa ja samalla ansaitsemattoman
alennuksen tunnolla, kuin alustakin. Mutta minä en koskaan --
epäilemättä onnekseni -- ruvennut minkäänlaiseen tuttavuuteen enkä
puhunut kenenkään niitten monen pojan kanssa, jotka näin joka päivä,
kun menin varahuoneesen tai tulin siitä tai kuljeksin kaduilla atriain
aikoina. Minä vietin samaa, salaisesti onnetonta elämää, mutta vietin
sitä samalla yksinäisellä, itseeni luottavaisella tavalla. Ainoat
muutokset, joita huomaan, ovat ensiksi, että vaatteeni kävivät
huonommaksi, ja toiseksi, että olin päässyt suuresta osasta Mr. ja Mrs.
Micawber'in huolten painosta; sillä muutamat sukulaiset tai ystävät
olivat ottaneet auttaaksensa heitä heidän nykyisessä tilassaan, niin
että he elivät muhkeammin vankihuoneessa, kuin olivat eläneet moneen
aikaan ulkopuolella sitä. Minun oli nyt tapa syödä aamiaista heidän
kanssaan jonkun sopimuksen johdosta, jonka eri kohtia en sen tarkemmin
muista. Minä olen myöskin unhottanut, millä tunnilla vankihuoneen
portit aamuisin avattiin, että pääsin sisään; mutta minä tiedän, että
usein olin ylhäällä kello kuusi ja että kaikkein mieluisammin kulutin
loma-aikaani vanhalla London-Bridge'llä, jossa tavallisesti istuin
jossakin kivikomerossa, tarkastellen edestakaisin kulkevia taikka
katsoen rintavarustimen yli, kuinka aurinko paistoi veteen tai sytytti
kultaisen liekin Muistopatsaan huipussa. Täällä kohtasi minut orpotyttö
välisti ja hänelle minä kerroin muutamia kummallisia kuvaelmia
varveista ja Tower'ista; joista en voi sanoa mitään muuta, kuin että
toivon itse uskoneeni niitä. Iltaisin palasin tavallisesti
vankihuoneesen kävelemään edestakaisin pihalla Mr. Micawber'in seurassa
taikka pelaamaan kasinoa Mrs. Micawber'in kanssa ja kuuntelemaan hänen
muistelmiansa isästä ja äidistä. Tiesikö Mr. Murdstone, missä minä
olin, sitä en saata sanoa. Minä en koskaan jutellut sitä kenellekään
Murdstone ja Grinby'n luona.

Vaikka Mr. Micawber'in asiat olivat päässeet ratkaisukohtansa ohitse,
olivat ne kovasti selkkauksissa erään "dokumentin" vuoksi, josta kuulin
sangen paljon ja jonka nyt luulen olleen jonkunlaisen entisen
sopimuksen hänen velkojiensa kanssa, vaikka olin niin kaukana
ymmärtämästä sitä silloin, että tiedän katsoneeni sitä samanlaiseksi
kuin noita kamalia pergamentteja, joita arvellaan yhteen aikaan
suuressa määrässä löytyneen Saksassa. Viimein näytti tämä dokumentti
jollakin lailla hävinneen; ainakin se herkesi olemasta se "kari kokan
puolella", jona se oli ollut; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että
"hänen heimonsa" oli päättänyt, että Mr. Micawber vapaaksi päästäksensä
vetoisi Asetukseen kykenemättömistä velallisista, joka laskisi hänet
irti, toivoi hän, noin kuuden viikon perästä.

"Ja silloin", lausui Mr. Micawber, joka oli läsnä, "minä en epäile,
että Jumalan avulla rupeen vaurastumaan ja elämään ihan uudella
tavalla, jos -- lyhyeltä, jos jotakin ilmaantuisi".

Etsien ilmi kaikkia silloisia tapahtumia, muistan, että Mr. Micawber
tähän aikaan sepitti yhden anomuskirjan Alihuoneelle, jossa pyydettiin,
että velkavankeuden laki muutettaisiin. Minä kirjoitan tämän muiston
tähän, koska se näyttää minulle sitä tapaa, jolla sovitin vanhat
kirjani muuttuneesen elämääni ja sommittelin itselleni kertomuksia
katuelämästä, miehistä ja naisista; ja kuinka muutamat pääpiirteet
siinä luonteessa, jota, luullakseni, huomaamatta kehitän, elämäkertaani
kirjoittaessani, vähitellen muodostuivat koko tämän ajan kuluessa.

Vankihuoneessa löytyi klubi, jossa Mr. Micawber'illa oli suuri arvo,
koska hän oli gentlemani. Mr. Micawber oli selittänyt ajatuksensa tästä
anomuksesta klubille, ja klubi oli täydellisesti hyväksynyt sitä. Jonka
vuoksi Mr. Micawber (joka oli aivan hyvänluontoinen mies ja niin
toimelias ihminen kaikissa, paitsi omissa, asioissa, kuin juuri sopi
ajatella, eikä milloinkaan niin onnellinen, kuin jos hän puuhasi
jotakin, josta hänellä itsellä ei ollut mitään hyötyä) rupesi
miettimään tätä anomusta, pani kokoon sen, kirjoitti sen puhtaaksi
isoilla kirjaimilla suunnattoman suurelle paperiarkille, levitti sen
pöydälle ja määräsi ajan, jolloin koko klubi ja kaikki muurien
sisäpuolella olevat saisivat tulla ylös hänen huoneesensa ja
allekirjoittaa sen, jos heidän teki mieli.

Kun kuulin näistä lähestyvistä juhlallisista menoista, olin niin
utelias näkemään heidän kaikkien tulevan sisään, toinen toisensa
perästä, vaikka minä jo tunsin suurimman osan heistä ja he minut, että
hankin itselleni luvan olla tunnin aikaa poissa Murdstone ja Grinby'n
luota ja menin seisomaan yhteen nurkkaan tätä tarkoitusta varten. Niin
monta klubin etevimmistä jäsenistä, kuin mahtui tähän vähäiseen
huoneesen sitä täyttämättä, asettui Mr. Micawber'in viereen
anomuskirjan eteen, mutta vanha ystäväni Kapteeni Hopkins (joka oli
pessyt itsensä tämän juhlallisen tilaisuuden kunniaksi) sijoittui
likelle sitä lukeaksensa sitä kaikille, jotka eivät tunteneet sen
sisältöä. Nyt avattiin ovi, ja yhteinen asujamisto alkoi pitkässä
jonossa saapastella sisään, niin että osa odotti ulkopuolella, sillä
aikaa kuin yksi oli sisällä, pisti nimimerkkinsä alle ja meni ulos.
Jokaiselle järjestänsä lausui Kapteeni Hopkins: "oletteko lukeneet
sitä?" -- "Ei". -- "Tahtoisitteko kuulla sitä luettavan?" Jos toinen
osoitti vähintäkään halua kuulla sitä, luki Kapteeni Hopkins korkealla,
sointuvalla äänellä hänelle jokikisen sanan siitä. Kapteeni olisi
lukenut sitä kaksikymmentä-tuhatta kertaa, jos kaksikymmentä-tuhatta
ihmistä olisi tahtonut kuulla häntä, yksi erältänsä. Minä muistan sen
ikäänkuin makean vierityksen, jolla hän äänsi semmoisia lauselmia, kuin
"kansan parlamentissa kokoontuneet edusmiehet", "teidän anojanne
lähestyvät sentähden nöyrästi kunnian-arvoisaa huonettanne", "hänen
armollisen majesteettinsa onnettomat alamaiset", niinkuin sanat
olisivat olleet jotakin todellista hänen suussansa ja imarat maultansa;
sillä välin kuin Mr. Micawber kuunteli jonkunlaisella kirjailian
turhamielisyydellä, tähystellen suopeasti vastapäisen seinän nauloja.

Kun ajattelen, kuinka joka päivä kävelin edestakaisin Southwark'in ja
Blackfriars'in välillä ja kuljeksin ruoan aikoina pimeillä kaduilla,
joitten kivet, minun tietääkseni, voisivat tänä hetkenä olla kuluneina
lapsellisesta jalastani, kummastelen, kuinka monta näistä ihmisistä
puuttuu siinä joukossa, jonka oli tapa uudestaan astua jonottain
ohitseni Kapteeni Hopkins'in äänen kaikkuessa. Kun ajatukseni nyt
palaavat tuohon pitkälliseen nuoruuteni tuskaan, kummastelen, kuinka
monta niistä kertomuksista, joita keksin semmoisesta väestä, riippuvat,
niinkuin jonkunlainen mielikuvituksen sumu, hyvin muistettujen
tosi-asiain ylitse! Kun kuljen vanhoilla paikoilla, en ihmettele, että
luulen näkeväni ja sääliväni erästä viatonta, romantillista poikaa,
joka liikkuu edessäni, luoden fantastillista mailmaansa semmoisista
oudoista kokemuksista ja saastaisista esineistä!



KAHDESTOISTA LUKU.

Koska en enemmän rakasta elämää omin päin, teen suuren päätöksen.


Oikeaan aikaan oli Mr. Micawber'in anomuskirja valmiina esiteltäväksi;
ja suureksi ilokseni tuli käsky, että tämä gentlemani päästettäisiin
vapaaksi mainitun asetuksen voimasta. Hänen velkojansa eivät olleet
leppymättömiä; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että yksin tuo
kostonhimoinen suutarikin oli istuvan oikeuden edessä lausunut, ettei
hän pitänyt Mr. Micawber'ille mitään vihaa, mutta että, kun hänen tuli
saada jotakin, hän mielellään tahtoi maksunsa. Hän sanoi arvelevansa,
että tämä oli inhimillistä.

Kun Mr. Micawber'in asia oli ollut esillä, palasi hän King's Bench'iin,
koska muutamat maksut vielä olivat suoritettavat ja muutamat temput
tehtävät, ennenkuin hän varsinaisesti laskettiin vapaaksi. Klubi
vastaan-otti hänet ihastuksella ja piti samana päivänä laulannolliset
iltahuvit hänen kunniakseen, sillä välin kuin Mrs. Micawber ja minä
itseksemme söimme lampaanpaistia keskellä nukkuvaa perhettä.

"Tämmöisessä tilaisuudessa, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber,
"esittelen, että vielä juomme lasin flip'iä", sillä me olimme jo vähän
juoneet semmoista, "isäni ja äitini muistoksi".

"Ovatko he kuolleet, Ma'am?" kysyin minä, viinilasilla vastattuani.

"Äiti erosi tästä elämästä", vastasi Mrs. Micawber, "ennenkuin Mr.
Micawber'in vastukset alkoivat, taikka kumminkin, ennenkuin ne kävivät
rasittaviksi. Isä eli, mennäksensä useampia kertoja takaukseen Mr.
Micawber'in puolesta, ja kuoli sitten lukuisan ystäväkunnan
kaipaukseksi".

Mrs. Micawber pudisti päätänsä ja pudotti hurskaan kyynelen sen
kaksoisen päälle, joka sattui olemaan käsillä.

Kun minun tuskin sopi toivoa mitään parempaa tilaisuutta tehdäkseni
yhtä kysymystä, joka likeltä koski minuun, sanoin Mrs. Micawber'ille:

"Saanko minä kysyä, Ma'am, mitä te ja Mr. Micawber nyt aiotte tehdä,
kun Mr. Micawber on päässyt vastuksistaan ja on vapaa? Oletteko jo
päättäneet mitään siinä kohden?"

"Minun heimoni", vastasi Mrs. Micawber, joka aina lausui nämät molemmat
sanat jonkunlaisella ylhäisellä muodolla, vaikk'en minä koskaan voinut
ymmärtää, mitä ihmisiä hän tällä nimityksellä tarkoitti, "minun heimoni
arvelee, että Mr. Micawber'in tulee jättää London ja käyttää
luonnonlahjojansa maalla. Mr. Micawber on mies, jolla on suuret
luonnonkirjat, Master Copperfield".

Minä vakuutin, että olin varma siitä.

"Suuret luonnonkirjat", toisti Mrs. Micawber. "Minun heimollani on se
ajatus, että, jos vähänkin häntä suojelee, jotakin voi tullivirastossa
tehdä niin kykenevän miehen eduksi, kuin hänen. Koska heimoni vaikutus
on paikkakunnallinen, on se heidän tahtonsa, että Mr. Micawber lähtee
alas Plymouthiin. He katsovat sitä aivan tarpeelliseksi, että hän itse
oleskelee paikalla".

"Valmiina ollaksensa?" kysyin minä.

"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber. "Valmiina ollaksensa, jos jotakin
ilmaantuisi".

"Ja lähdettekö te myötä, Ma'am?"

Päivän tapaukset ynnä kaksoiset, jollei flipi, olivat tehneet Mrs.
Micawber'in hysterilliseksi, ja hän vuodatti kyyneliä, kun hän vastasi:

"Minä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia. Olkoon, että Mr. Micawber alussa
on salannut vastuksiansa minulta, mutta hänen herkkä-uskoinen luontonsa
ehkä saattoi hänet luulemaan, että hän voittaisi ne. Helmikaulusta ja
rannerengas, jotka perin äidiltä, ovat myydyt vähempään, kuin puoleen
arvoonsa; ja koralli-koriste, jonka isä antoi morsiuslahjaksi minulle,
heitettiin suorastaan pois ilmaiseksi. Mutta minä en koskaan jätä Mr.
Micawber'ia. Ei!" huudahti Mrs. Micawber vielä enemmän liikutettuna,
kuin ennen. "Minä en koskaan tee sitä! Ei maksa vaivaa pyytää sitä
minulta!"

Minun oli oikein paha olla -- niinkuin Mrs. Micawber olisi luullut
minun käskeneen häntä tekemään jotakin semmoista! -- ja minä istuin
levottomana katsellen häntä.

"Mr. Micawber'illa on vikansa. Minä en kiellä, että hän on varomaton.
Minä en kiellä, että hän on salannut minulta sekä varojensa että
sitoumustensa oikean suuruuden", jatkoi hän, katsellen seinää; "mutta
minä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia!"

Kun Mrs. Micawber nyt oli korottanut äänensä ilmeiseen kirkunaan,
pelästyin minä niin, että juoksin klubihuoneesen ja keskeytin Mr.
Micawber'ia, joka istui esimiehenä pitkän pöydän ääressä ja johdatti
kööriä seuraavaan lauluun:

    Hii hei, Dobbin,
    Hii hoo, Dobbin,
    Hii hei, Dobbin,
    Hii hei ja hii hoo-o-o-oo!

sanomalla, että Mrs. Micawber oli huolettavassa tilassa, jolloin hän
kohta purskahti itkuun ja tuli pois minun kanssani, liivi täynnä
niitten äyriäisten päitä ja purstoja, joita hän oli syönyt.

"Emma, enkelini!" huusi Mr. Micawber, huoneesen juosten; "mikä nyt on?"

"Minä en koskaan jätä sinua, Micawber!" huudahti tämä.

"Minun kultahenkeni!" lausui Mr. Micawber, sulkien häntä syliinsä. "Sen
tiedän täydellisesti".

"Hän on lasteni isä! Hän on kaksoisteni isä! Hän on sydämeni puoliso",
huusi Mrs. Micawber tyrskien, "enkä minä kos-kaan jä-tä Mr.
Micawber'ia!"

Mr. Micawber oli niin syvästi liikutettu tästä rakkauden osoituksesta
(minä olin kohdaltani rauennut kyyneliini), että hän innostuneena
kallistui vaimonsa puoleen ja rukoili tätä katsomaan ylös ja olemaan
levollisena. Mutta mitä enemmän hän käski Mrs. Micawber'in katsoa ylös,
sitä enemmän tämä kiinnitti silmiänsä tyhjään; ja mitä enemmän hän
käski hänen tyyntyä, sitä vähemmän hän taipui. Tämän johdosta oli Mr.
Micawber ennen pitkää niin tunteittensa vallassa, että hän vuodatti
kyyneliä yhdessä vaimonsa ja minun kanssani ja vihdoin pyysi minut
tekemään hyvin ja käymään istumaan tuolille portaille, sillä välin kuin
hän nostaisi Mrs. Micawber'in sänkyyn. Minä olisin mielelläni jättänyt
hänet hyvästi siksi iltaa, mutta hän ei tahtonut antaa minun tehdä
sitä, ennenkuin vieraitten kello soi. Minä istuin siis portaitten
akkunan vieressä, kunnes hän tuli ulos, toinen tuoli kädessä, ja yhtyi
minuun.

"Kuinka Mrs. Micawber nyt voi, Sir?" kysyin minä.

"Kovin huonosti", vastasi Mr. Micawber, pudistaen päätänsä;
"vastavaikutus. Voi, tämä on ollut kauhea päivä! Me seisomme nyt
yksinään -- meiltä on kaikki mennyt!"

Mr. Micawber puristi kättäni, huokasi ja purskahti sitten itkuun. Minä
olin suuresti liikutettu ja lisäksi pettynyt toivoissani, sillä minä
olin odottanut, että olisimme vallan iloiset tässä onnellisessa ja
kauan kaivatussa tilaisuudessa. Mutta Mr. ja Mrs. Micawber olivat niin
tottuneet vanhoihin vastuksiinsa, luulen minä, että tunsivat itsensä
aivan haaksirikkoon joutuneiksi, kun heidän täytyi ajatella, että
olivat niistä suoriuneet. Koko heidän jäntevyytensä oli kadonnut, enkä
minä ollut koskaan nähnyt heitä puoleksikaan niin kurjina, kuin sinä
iltana; siinä määrässä tosiaan, että, kun kello soi ja Mr. Micawber
seurasi minua vahtimajan luo ja tässä erosi minusta, siunaten minua,
minä pelkäsin jättää häntä yksikseen: niin perin surkeassa tilassa hän
oli.

Mutta siinä hämmingissäkin ja alakuloisuudessa, johon olimme vastoin
odotustani kiertyneet, näin minä selvästi, että Mr. ja Mrs. Micawber ja
heidän perheensä aikoivat muuttaa pois Londonista, ja että meidän pian
oli toisistamme eroaminen. Kun sinä iltana astuin kotiin ja sitten
vietin monta unetonta hetkeä vuoteessani, silloin ensiksi syntyi se
ajatus -- vaikka en tiedä, mistä se päähäni juolahti -- joka
jälestäpäin muodostui varmaksi päätökseksi.

Minä olin niin tottunut Micawber'ilaisiin, olin ollut niin likeinen
tuttava heidän kanssaan heidän ahdingossaan ja olin niin peräti ystäviä
vailla ilman heitä, että, kun ajattelin, että minun täytyi uudestaan
muuttaa asuntoa sekä vielä kerta ruveta outojen ihmisten seuraan, se
tuntui siltä kuin olisin sinä hetkenä joutunut tuulen ajeltavaksi
nykyisessä elämässäni semmoisella tiedolla siitä, kuin kokemus jo oli
antanut minulle. Kaikki ne arat tunteet, joita se julmasti haavoitti,
koko se häpeä ja kurjuus, jota se piti vireillä rinnassani, kävivät
tuikeammaksi, kun ajattelin tätä; ja minä päätin, että minun oli
mahdoton kestää tätä elämää!

Ettei ollut mitään toivoa päästä siitä, jollen itse pääsöä toimittanut,
ymmärsin sangen hyvin. Minä kuulin harvoin mitään Miss Murdstone'sta
eikä koskaan mitään Mr. Murdstone'sta. Oli vaan pari kolme myttyä uusia
tai paikattuja vaatteita tullut minulle Mr. Qvinion'in nimellä, ja
jokaisessa niissä oli paperiliuska, jossa sanottiin, että J. M. toivoi,
että D. C. teki ahkerasti työtä ja antautui kokonaan velvollisuuksiinsa
-- mutta ei vähintäkään viitattu siihen, että minusta koskaan tulisi
mitään muuta, kuin se halpa työjuhta, joksi nopeasti muutuin.

Jo seuraava päivä näytti minulle, sillä välin kuin mieleni vielä oli
ensimäisissä kuohuksissaan siitä, mitä se oli tuuminut, ettei Mrs.
Micawber suotta ollut puhunut heidän lähdöstänsä. He hyyräsivät
viikoksi huoneen siinä talossa, jossa minä asuin; ja tämän ajan
kuluttua heidän oli määrä lähteä Plymouth'iin. Mr. Micawber tuli itse
jälkeen päivällisen alas konttoriin ilmoittamaan Mr. Qvinion'ille, että
hänen täytyi jättää minut lähtönsä päivänä, sekä antamaan minulle
parasta arvolausetta, jonka todesti ansaitsinkin. Mr. Qvinion kutsui
sisään ajomies Tipp'in, joka oli naimisissa ja jolla oli huone
vourattavana, ja majoitti minut vastaiseksi hänen luoksensa --
keskinäisen suostumuksen johdosta, niinkuin hänen oli täysi syy
ajatella; sillä minä en puhunut mitään, vaikka päätökseni nyt oli
tehty.

Minä vietin iltani Mr. ja Mrs. Micawber'in kanssa sinä aikana, kuin
vielä asuimme saman katon alla; ja minä luulen, että päivästä päivään
miellyimme vielä enemmän toisiimme. Viimeisenä sunnuntaina kutsuivat he
minut päivällisille; ja meillä oli porsaanpaistia omenahillon kanssa ja
puddingia. Minä olin edellisenä iltana ostanut täplikkään puuhevosen
jäähyväislahjaksi pikku Wilkins Micawber'ille -- tämä oli pojan nimi --
ja nuken pikku Emmalle. Minä olin myöskin antanut shillingin
orpotytölle, joka nyt pääsi palveluksestaan.

Meillä oli sangen hupainen päivä, vaikka kaikki olimme liikutetut
lähestyvän eromme vuoksi.

"Minä en ole koskaan, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber,
"palauttava ajatuksiani siihen aikakauteen, jolloin Mr. Micawber'illa
oli vastuksensa, samalla teitä ajattelematta. Teidän käytöksenne on
aina ollut mitä hienointa ja kohteliainta laatua. Te ette koskaan ole
olleet mikään hyyryllinen. Te olette, olleet ystävä".

"Rakkaalla Copperfield'illani", sanoi Mr. Micawber, sillä siksi hän
viime aikoina oli ruvennut nimittämään minua, "on sydän, joka arvaa
lähimmäisten surut, kun he ovat pulassa, ja pää, joka keksii, ja käsi,
joka -- lyhyeltä, yleensä kyky myydä semmoista hyödyllistä tavaraa,
jota ei kaivata".

Minä lausuin, että panin arvoa tähän kiitokseen, ja surkuttelin, että
meidän täytyi erota toisistamme.

"Rakas, nuori ystäväni", jatkoi Mr. Micawber, "minä olen vanhempi, kuin
te; minä olen mies, jolla on jonkunlainen kokemus elämästä ja --
jonkunlainen kokemus, lyhyeltä, vastuksista, ylimalkain puhuen. Tätä
nykyä ja siksi kuin jotakin ilmaantuu (jota minä, minä sanon sen, joka
hetki ja aika odotan), en voi antaa mitään muuta, kuin neuvoa.
Kuitenkin ansaitsee neuvoni noudattamista sitä enemmän, kuin --
lyhyeltä, kuin en itse koskaan ole noudattanut sitä ja olen" -- tässä
Mr. Micawber, jonka pää ja kasvot siihen asti olivat hohtaneet ja
hymyilleet joka paikasta, pidätti itseänsä ja rypisti otsaansa -- "se
viheliäinen raukka, jonka näette".

"Rakas Micawber!" muistutti hänen vaimonsa.

"Se viheliäinen raukka", vastasi Mr. Micawber, aivan unhottaen itsensä
ja taas hymyillen, "jonka näette. Minun neuvoni on, ettei koskaan saa
huomenna tehdä, mitä tänä päivänä sopii tehdä. Toistaiseksi jättäminen
on ajan varas. Ottakaat sitä kauluksesta kiinni!"

"Isä raukkani elin-ohje", muistutti Mrs. Micawber.

"Rakkaani", lausui Mr. Micawber, "sinun isäsi oli sangen hyvä
tavallansa, ja Jumala varjelkoon, että minä häntä alentaisin.
Ajatelkaamme häntä kaikissa semmoisena, kuin hän oli, niin emme koskaan
-- lyhyeltä, arvattavasti joudu kenenkään tuttavuuteen, jolla on hänen
ijällänsä semmoiset pohkeet säärystää taikka semmoiset silmät lukea
pientä pränttiä ilman silmälaseja. Mutta hän sovitti tämän perusohjeen
meidän naimisiimme, rakkaani; ja niihin ruvettiin sen vuoksi niin
paljon ennen aikojaan, etten minä milloinkaan ole tointunut
kustannuksista".

Mr. Micawber katseli syrjään Mrs. Micawber'ia ja lisäsi: "ei, että
surisin sitä. Päinvastoin, lemmittyni". Jonka perästä hän minutiksi
taikka pariksi kävi totiseksi.

"Toisen neuvoni, Copperfield", sanoi Mr. Micawber, "tunnette.
Kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, yhdeksäntoista punnan,
yhdeksäntoista shillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus onni.
Kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, kahdenkymmenen punnan, yhden
shillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus kurjuus. Kukka on lakastunut,
lehti on kuihtunut, päivän Jumala laskee alas kolkolta näkymöltä ja --
lyhyeltä, te olette ijäksi paiskattu maahan. Niinkuin minä olen!"

Että tämä esimerkki vaikuttaisi paremmin, joi Mr. Micawber suurella
ilolla ja tyytyväisyydellä lasillisen punssia ja vihelsi jotakin
koulutanssia.

Minä en laiminlyönyt vakuuttamasta hänelle, että tallettaisin näitä
sääntöjä mielessäni, vaikk'ei minun tosiaan olisi tarvinnut vakuuttaa
mitään, sillä silminnähtävästi ne paraikaa vaikuttivat minuun.
Seuraavana aamuna kohtasin koko perheen vaunukonttorissa ja
murheellisella sydämellä näin heidän sijoittuvan katon takapuolelle.

"Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber. "Jumala siunatkoon teitä!
Minä en voi koskaan unhottaa kaikkia näitä, te tiedätte, enkä minä
koskaan tahtoisi, jos voisinkin".

"Copperfield", sanoi Mr. Micawber, "jääkäät hyvästi! Kaikenlaista onnea
ja menestystä! Jos vierivien vuosien kuluessa pääsisin siihen
vakuutukseen, että minun kova kohtaloni oli teille varoitukseksi,
tuntisin minä, etten aivan turhaan ole täyttänyt toisen ihmisen paikkaa
tässä elämässä. Jos jotakin ilmaantuisi (josta olen melkein varma),
olisin erittäin onnellinen, jos saattaisin parantaa teidän
näköalojanne".

Minä luulen, että, kun Mrs. Micawber istui vaunujen takapuolella
lastensa kanssa ja minä seisoin kadulla, suruisesti katsellen heitä,
sumu hajosi hänen silmistänsä ja hän näki, mikä vähäinen olento minä
todella olin. Minä luulen niin sen vuoksi, että hän aivan uudella ja
äidillisellä katsannolla viittasi minua kiipeemään ylös, kiersi
käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua juuri samalla tavalla,
kuin hän olisi suudellut omaa poikaansa. Minä ehdin vaan hätäiseltä
hypätä alas taas, ennenkuin vaunut lähtivät, ja minä tuskin eroitin
perhettä niitten nenäliinojen vuoksi, joita he kaikki heiluttivat.
Samalla he olivat kadonneet. Orpotyttö ja minä seisoimme tuijottaen
toinen toisemme silmiin keskellä tietä, sitten pudistimme kättä ja
sanoimme hyvästi; hän palasi, luullakseni, takaisin St. Luukkaan
vaivaishuoneesen, mutta minä menin aloittamaan väsyttävää päivääni
Murdstone ja Grinby'n luona.

Ei kuitenkaan siinä aikomuksessa, että vielä viettäisin monta
väsyttävää päivää siellä. Ei. Minä olin päättänyt karata -- lähteä
tavalla tai toisella maalle ainoan sukulaisen luo, joka minulla oli
mailmassa, ja tädilleni Miss Betsey'lle kertoa elämäni.

Minä olen jo maininnut, etten tiedä, kuinka tämä hurja tuuma osasi
aivoihini. Mutta sinne kerran tultuansa, pysyi se siellä ja jäykistyi
semmoiseksi aikomukseksi, ettei minulla koskaan eläessäni ole ollut sen
lujempaa. Minä en suinkaan ole varma siitä, että luulin jonkun toivon
liittyvän siihen, mutta minä olin jyrkästi päättänyt, että se oli
toimeen pantava.

Uudestaan ja satoja kertoja uudestaan sen yön jälkeen, jona tämä ajatus
ensin tuli eteeni ja karkoitti uneni, olin toistanut äiti raukkani
vanhan kertomuksen synnystäni, saman kertomuksen, jota olin niin
suurella ilolla ennen aikaan kuullut hänen juttelevan ja jonka osasin
ulkoa. Tätini astui sisään tähän kertomukseen ja astui siitä ulos
kauheana ja kammottavana olentona; mutta yksi vähäinen kohta löytyi
hänen käytöksessään, jossa ajatukseni mielellään viipyivät ja joka
hiukan rohkaisi minua. Minä en voinut unhottaa, kuinka äitini oli
luullut, että hän tunsi tätini koskevan kauniisin hiuksiinsa eikä
suinkaan tylyllä kädellä; ja vaikk'ei tämä kenties ollut muuta kuin
pelkkä luulo äitini puolelta, muodostin minä kuitenkin siitä vähäisen
kuvaelman, kuinka julma tätini heltyi sen tyttömäisen kauneuden vuoksi,
jonka minä muistin niin hyvin ja jota rakastin niin paljon; ja tämä
kuvaelma lievitti koko kertomuksen. Se on varsin mahdollista, että tämä
asia oli ollut mielessäni kauan aikaa ja vähitellen synnyttänyt
päätökseni.

Koska en edes tietänyt, missä Miss Betsey asui, kirjoitin pitkän
kirjeen Peggotylle ja kysyin häneltä sivumennen, muistiko hän sitä.
Syyksi sanoin, että olin kuullut semmoisen ladyn asuvan jossakin
paikassa, jonka umpimähkään mainitsin, ja että olin utelias tietämään,
oliko se sama. Kirjeessä ilmoitin myöskin Peggotylle, että minun oli
erinäinen tarve puolta guineaa, ja että, jos hänen sopisi lainata
minulle tämä summa, siksi kuin kykenin maksamaan sitä takaisin, olisin
kovasti kiitollinen hänelle ja kertoisin hänelle jälestäpäin, mihin
olin sitä käyttänyt.

Peggotyn vastaus saapui pian ja oli, niinkuin tavallisesti, täynnä
hellää rakkautta. Hän sulki kirjeesen puolen guinean (minä pelkään,
että hän oli nähnyt paljon vaivaa, ennenkuin hän sai sen irti Mr.
Barkis'in arkusta) ja ilmoitti minulle, että Miss Betsey asui likellä
Dover'ia, mutta oliko se Dover'issa itsessä vai Hythe'ssä, Sandgate'ssa
tai Folkstone'ssa, sitä hän ei voinut sanoa. Koska kuitenkin yksi
meidän miehistä, minun kysyttyäni, kertoi minulle, että nämät paikat
kaikki olivat likitysten, arvelin tätä kylläiseksi tarkoitukseeni ja
päätin lähteä matkalle viikon lopulla.

Koska olin hyvin rehellinen pikku raukka enkä tahtonut häväistä sitä
muistoa, jonka jättäisin jälkeeni Murdstone ja Grinby'lle, katsoin
itseäni velvolliseksi pysymään heillä lauantai-iltaan saakka, sekä
myöskin, koska minulle oli sinne ensiksi tullessani edeltäpäin maksettu
viikon palkka, olla tavalliseen aikaan konttoriin menemättä
viikkorahaani saamaan. Juuri tästä syystä olin lainannut tuon puolen
guinean, etten olisi ilman pää-omaa matkakustannuksia varten. Kun siis
lauantai-ilta tuli ja kaikki odotimme varahuoneessa maksoa ja Tipp,
ajomies, joka aina pyrki ensimäiseksi, oli ensin astunut sisään
ottamaan rahojansa, pudistin minä Mick Walker'in kättä, pyysin häntä
Mr. Qvinion'ille sanomaan, kun oli hänen vuoronsa tulla maksetuksi,
että minä olin mennyt muuttamaan arkkuani Tipp'ille, ja, lausuen
viimeistä hyvää yötä Jauhoperunalle, juoksin tieheni.

Arkkuni oli vanhassa asunnossani virran toisella puolella, ja yhden
semmoisen adressikortin takasivulle, jommoisia naulasimme tynnyreihin,
olin kirjoittanut seuraavan osoitteen: "Master David, jätetään Dover'in
vaunukonttoriin, siksi kuin käydään kuulustelemassa". Tämä oli valmiina
plakkarissani arkkuuni kiinnitettäväksi, sitten kuin olin saanut sen
ulos asunnosta; ja kotia kohden astuessani katsoin jotakuta, jonka
avulla saisin sen kannetuksi ilmoituskonttoriin.

Likellä Obeliskia, Blackfriars Road'illa, seisoi pitkäsäärinen nuori
mies, jolla oli vähäiset, tyhjät aasinkärryt. Minä katsoin häntä
silmiin, kun astuin hänen ohitsensa, ja hän puhutteli minua "kuuden
huonon pennyn mieheksi" ja toivoi, "että minä tuntisin hänet, jotta
voisin vannoa, että se oli hän" -- tarkoittaen epäilemättä, että olin
kiinteästi katsellut häntä. Minä seisahduin vakuuttaakseni hänelle,
etten tehnyt sitä millään pahalla aikomuksella, vaan epätietoisuudesta,
tahtoiko hän ottaa erästä työtä toimittaaksensa.

"Minkälaista työtä?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.

"Muuttaa yksi arkku", vastasin minä.

"Minkälainen arkku?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.

Minä sanoin hänelle, että se oli minun, että se oli tuon kadun
päässä tuossa ja että minä tahdoin, jotta hän veisi sen Doverin
vaunukonttoriin kuuden pennyn maksoa vastaan.

"Olkoon menneeksi yhteen tanneriin!"[20] lausui pitkäsäärinen
nuorukainen ja nousi kohta kärryillensä, jotka eivät olleet mitään
muuta, kuin iso, puinen, pyörillä varustettu kaukalo, ja ajoi ratistaen
pois semmoisella vauhdilla, että sain panna viimeiset voimani
liikkeelle pysyäkseni aasin rinnalla.

Tämän nuorukaisen käytöksessä ja erittäin siinä tavassa, jolla hän
minua puhutellessansa pureksi olkia, oli jotakin ynseätä, josta minä en
pitänyt paljon; koska kauppa kuitenkin oli tehty, vein hänet toiseen
kerrokseen siihen huoneesen, josta olin lähtevä, ja me kannoimme alas
arkun ja nostimme sen hänen kärryillensä. Mutta kun en tahtonut siellä
kiinnittää adressikorttiani siihen, ettei kukaan talon-isännän
perheestä havaitsisi, mitä aioin tehdä, ja pidättäisi minua, sanoin
nuorukaiselle, että mielelläni soisin että hän pysähtyisi hetkeksi, kun
hän tuli King's Bench'in vankihuoneen akkunattoman muurin kohdalle.
Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun hän jo ratisti tiehensä,
ikäänkuin hän, arkkuni, kärryt ja aasi olisivat kaikki olleet yhtä
hullut, ja minä olin aivan hengästyneenä juoksemisesta ja huutamisesta,
kun saavutin hänet määrätyssä paikassa.

Minä olin aivan punastunut ja kiihtynyt ja vetäen esiin korttia
pyörähytin puolen guineani ulos plakkaristani. Minä pistin sen suuhuni,
että se olisi turvallisessa paikassa, ja vaikka käteni vapisivat
kovasti, olin juuri suureksi ilokseni saanut kortin kiinni, kun tunsin
kovan tölmäyksen leukani alla pitkäsäärisen nuorukaisen kädestä ja näin
puolen guineani lentävän suustani hänen käteensä.

"Vai niin!" sanoi nuorukainen, kauhealla irvistyksellä tarttuen jakkuni
kaulukseen. "Tämä on polisi-asia, vai mitä? Sinä aiot lähteä karkuun,
eikö niin? Tule polisiin, nuori ryökäle, tule polisiin!"

"Tehkäät hyvin ja antakaat minulle rahani takaisin", huudahdin minä,
kovasti pelästyneenä; "ja jättäkäät minut rauhaan".

"Tule polisiin!" sanoi nuorukainen. "Sinun täytyy todistaa polisin
edessä, että rahat ovat sinun".

"Antakaat minulle arkkuni ja rahani", huusin minä, purskahtaen itkuun.

Nuorukainen yhä vastasi: "tule polisiin!" ja veti minua rajusti aasia
kohden, niinkuin olisi ollut jonkunlainen keskinäinen sukulaisuus tällä
eläimellä ja esivaltalaisella, mutta äkkiä hän muutti mieltänsä,
hyppäsi kärryillensä, istahti arkulleni ja huutaen, että hän ajaisi
suoraan polisiin, ratisti matkoihinsa vielä kiiruummin, kuin ennen.

Minä juoksin hänen jälkeensä niin nopeasti, kuin jaksoin, mutta olin
liian hengästynyt huutamaan enkä olisi enää rohjennutkaan huutaa,
vaikka olisin voinutkin. Minä olin puolen penikulman matkalla ainakin
kaksikymmentä kertaa vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hän milloin
katosi näkyvistäni, milloin tuli näkyviin, milloin uudestaan katosi;
minua milloin lyötiin ruoskalla, milloin ärjyttiin; milloin olin
alhaalla lo'assa, milloin ylhäällä taas; milloin juoksin jonkun syliin,
milloin syöksin pääni johonkin patsaasen. Vihdoin minä huumauksissa
pelosta ja lämpimästä ja epäillen, eikö puoli Londonia jo rientänyt
ottamaan kiinni minua, annoin nuorukaisen lähteä arkkuineni rahoineni,
mihin hän tahtoi, ja käännyin, huohottaen ja itkien, mutta
pysähtymättä, Greenwichiä päin, joka minun tietääkseni oli Dover'in
tiellä, ottaen tuskin enempää tästä mailmasta myötä matkalleni tätini
Miss Betsey'n luo, kuin mitä olin tuonu muassani tänne sinä iltana,
jolloin tuloni niin suuresti suututti häntä.



KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraus päätöksestäni.


Sitä myöden kuin tiedän, lienee minulla ollut joku hurja tuuma
juosta koko matka Dover'iin, kun herkesin tavottamasta nuorukaista
aasinkärryineen ja rupesin astumaan Greenwich'iä päin. Hajonneet
ajatukseni kokoontuivat pian tässä kohden, jos minulla oli ollut joku
semmoinen tuuma; sillä minun täytyi seisahtua Kent Road'illa eräälle
penkerelle, jonka edessä oli vähäinen lammikko ja keskellä tätä iso,
hullunkurinen kuva, joka puhalsi kuivaa näkinkynttä. Tähän minä
istahdin jollekulle portaalle aivan uupuneena ponnistuksistani ja niin
hengästyneenä, että tuskin saatin itkeä kadonnutta arkkuani ja puolta
guineaani.

Tähän aikaan oli jo pimeä; minä kuulin kellojen lyövän kymmentä, kun
istuin lepäämässä. Mutta onneksi oli kesä-ilta ja kaunis ilma. Kun olin
tointunut ja päässyt jonkunlaisesta tukehuttavasta vaivasta kurkussani,
nousin ylös ja jatkoin matkaani. Vaikka olin tämmöisessä hädässä, en
yhtään ajatellut palaamista. Minä epäilen, olisinko ajatellut, vaikka
schweitziläinen lumivierros olisi tukkinut Kent Road'in.

Mutta se asia, että olin mailmassa enkä omistanut enempää, kuin kolme
puolipennyä (ja minä todella kummastelen, kuinka _ne_ olivat jääneet
taskuuni lauantai-iltana), huolestutti minua kovasti, vaikka kuljin
eteenpäin. Minä rupesin pikkuiseksi sanomalehden uutiseksi itsekseni
kuvailemaan, kuinka minä löydettiin kuolleena päivän tai parin perästä
jonkun pensas-aidan alta; ja minä pyrin eteenpäin, alakuloisena, mutta
niin nopeasti, kuin voin, kunnes satuin menemään vähäisen puodin
ohitse, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna, että herras- ja
naisvaatteita ostettiin ja että korkein hinta maksettiin rääsyistä,
luista ja ruoan tähteistä. Tämän puodin isäntä istui hiasillaan oven
suussa ja poltti; ja kun koko joukko takkeja ja housuja roikkui alas
matalasta katosta, ja ainoastaan kaksi hoikkaa kynttilää paloi
sisäpuolella näyttääkseen, mitä ne olivat, oli hän minun silmissäni
kuin kostonhimoinen mies, joka oli hirttänyt kaikki vihollisensa ja nyt
istui riemuiten itsekseen.

Viimeiset kokemukseni yhdessä Mr. ja Mrs. Micawberin kanssa kuiskasivat
minulle, että tässä ehkä löytyi keinoja, joilla saisin suden vähäksi
aikaa torjutuksi pois puolestani. Minä menin ensimäistä sivukatua ylös,
riisuin pois liivini, käärin sen sievästi kainalooni ja palasin puodin
ovelle. "Jos suvaitsette, Sir", lausuin minä, "myyn tämän kohtuulliseen
hintaan".

Mr. Dolloby -- Dolloby oli ainakin nimi puodin oven yläpuolella -- otti
liivin, asetti piippunsa kopalle seisomaan pihtipieltä vastaan, astui
puotiin minun kanssani, niisti molemmat kynttilät sormillansa, levitti
liivin tiskille ja katseli sitä siinä, piti sitä ylöspäin valoa kohden
ja katseli sitä siinä ja sanoi lopulta:

"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?"

"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir", vastasin minä kainosti.

"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa", lausui Mr. Dolloby.
"Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä".

"Olisiko kahdeksantoista pennyä" -- arvelin minä vähäisen epäiltyäni.

Mr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. "Minä
varastaisin perheeni omaisuutta", sanoi hän, "jos tarjoisin yhdeksän
pennyä siitä".

Tämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua,
vennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni
varastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin
ahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän
suvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä
toivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä
rikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin,
ei tämä haittanut mitään.

Minä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän
perästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja
saisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä
en ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin
epämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että
aasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en
luullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin
kulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.

Mieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin
panna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana
eräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin,
että siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa
minun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät
pojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone
antaisi minulle mitään suojaa.

Minulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun
viimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen
vaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä
heinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin
kävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista
sisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun
ensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!

Uni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä,
joilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä
iltana -- ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani,
puhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi
suorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä,
jotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän
ajattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut
nousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia.
Mutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta,
josta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni
olivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin -- vaikka unessani
tunsin, että oli kylmä -- kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem
House'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut
toivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin
hän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli
lähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta
sekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen
hyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään
onneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin
siis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja
rupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut
tietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän
aavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä
semmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.

Kuinka suuresti tämä sunnuntai-aamu erisi noista entisistä Yarmouth'in
sunnuntai-aamuista! Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni,
kirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja
minä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja
laulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio
istui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen
alla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse. Mutta
vanhojen sunnuntai-aamujen lepo ja hiljaisuus oli kaikkialla, paitsi
minussa. Tässä oli eroitus. Minä tunsin itseni aivan syntiseksi
liassani ja tomussani ja sykertyneellä tukallani. Jollei se rauhaisa
kuva, jonka olin loihtinut eteeni, äitini nuoruudessaan ja
kauneudessaan itkien valkean ääressä ja tätini häneen mieltyen, olisi
ollut, luulen tuskin, että minulla olisi ollut rohkeutta jatkaa
seuraavaan päivään. Mutta tämä kuva kävi aina edelläni, ja minä
seurasin.

Minä kuljin sinä sunnuntaina kolmekolmatta penikulmaa suoraa tietä
myöten, vaikk'ei aivan helposti, sillä minä en ollut tottunut
semmoiseen työhön. Minä näen itseni illan suussa käyvän Rochester'in
sillan yli, uupuneena ja jalat heltyneinä ja syöden sitä leipää, jonka
olin ostanut illalliseksi. Pari kolme vähäistä rakennusta, joitten
ulkopuolella riippui ilmoitus "Huoneita matkustavaisille", olivat
houkutelleet minua; mutta minä pelkäsin kuluttaa niitä muutamia
pennyjä, jotka minulla oli, ja pelkäsin vielä enemmän niitten
mieronkiertäjien ilkeitä muotoja, joita olin kohdannut tai saavuttanut.
Minä en siis etsinyt muuta suojaa, kuin taivaan kantta; ja vaivalla
päästyäni Chatham'iin -- joka tämän yön muistossa kangastaa kuin
kokoelma kalkkia, vipu-siltoja ja mastottomia laivoja, jotka olivat
mutaisessa virrassa ja katetut niinkuin Noan arkki -- kiipesin viimein
ylös ruohottuneelle patterialle, joka pisti ulos jonkun kujan yli,
jossa vartia käveli edestakaisin. Tähän minä laskeusin alas likelle
yhtä kanunaa; ja iloisena vartian askelten seurasta, vaikk'ei hän
tietänyt enemmän siitä, että olin ylipuolella häntä, kuin pojatkaan
Salem House'ssa olivat tietäneet, että makasin muurin luona, nukuin
sitkeästi aamuun saakka.

Minä olin kauhean kankea ja kipeä jaloistani aamulla ja aivan huumeissa
rumpujen pärinästä ja sotajoukkojen astunnasta, jotka näyttivät
saartavan minua joka taholta, kun menin alas pitkälle, kapealle
kadulle. Tuntien, etten voinut käydä, kuin sangen vähän matkan sinä
päivänä, jos mielin säästää voimiani ja päästä tarkoitukseni perille,
päätin tehdä jakkuni myymisen päivän päätoimeksi. Minä riisuin siis
pois jakkuni, että tottuisin tulemaan aikaan ilman; ja kantaen sitä
kainalossani rupesin käymään eri vaatepuoteja tarkastelemassa.

Tämä oli edullinen paikka jakun myyjälle, sillä vanhojen vaatteitten
kaupittelioita oli paljon ja he seisoivat enimmiten puotiensa ovella
kaupantekiöitä tähystelemässä. Mutta koska heillä useimmilla oli
varastossaan rippumassa pari kolme upseerin takkia epoletteineen
päivineen, peloitti minua heidän kauppansa kalleus, ja minä astuin
kauan aikaa sinne tänne kenellekään tavaraani tarjoamatta.

Tämän ujouteni vuoksi otin enemmän vaaria meriväen vaatekojuista ja Mr.
Dolloby'n tapaisista puodeista, kuin tavallisista myyntipaikoista.
Vihdoin löysin yhden, joka näytti minusta otolliselta. Se oli lokaisen
kujan kulmassa. Kuja päättyi aitaukseen, joka oli täynnä nokkosia.
Aitauksen seipäissä liehui vanhoja merimiesten vaatteita, jotka
näyttivät lähteneen tulvillaan olevasta puodista, keskellä muutamia
riippumattoja, ruosteisia pyssyjä, vaksitahti-hattuja ja useita
kaukaloita täynnänsä niin monilukuisia ja niin erikokoisia ruostuneita
avaimia, että olisi luullut niillä saattavansa avata kaikki ovet
mailmassa.

Tähän matalaan, vähäiseen puotiin, jota pikkuinen, vaatteilla
peitetty akkuna pikemmin pimitti, kuin valaisi, ja johon mentiin alas
muutamia astuimia myöden, tulin minä tykyttävällä sydämellä, joka ei
suinkaan huojentunut, kun ruma, vanha mies, jonka kasvojen alipuoli
kokonaan peittyi harmaasen parran sänkeen, syöksähti ulos jostakin
pahansiivoisesta luolasta peräpuolelta ja tarttui tukkaani. Tämä vanhus
oli tosiaan hirveä katsella. Hän oli puettu likaiseen flanelli-liiviin
ja haisi julmasti rommilta. Hänen vuoteensa, joka oli verhottu
ryttyisellä ja rääsyisellä tilkapeitolla, oli siinä luolassa, josta hän
tuli esiin ja jossa toinen vähäinen akkuna toi näkyviin vielä enemmän
nokkosia ja nilkun aasin.

"No, mitä tahdot?" irvisteli tämä vanha mies kiivaalla,
yksitoikkoisella vinkunalla. "No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No,
keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? no, goroo, goroo!"

Minä säikähdyin siinä määrässä näistä lauseista ja erittäinkin
viimeisestä, tuntemattomasta sanasta, joka oli jonkunlainen korina
hänen kurkussaan, etten pystynyt vastaankaan; jolloin vanha mies, yhä
pitäen kiinni tukastani, toisti:

"No, mitä tahdot? No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja
maksani, mitä tahdot? No, goroo!" -- jonka viimeisen sanan hän kiljasi
semmoisella voimalla, että hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä.

"Minä tahtoisin tietää", sanoin minä vapisten, "haluttaako teitä ostaa
yksi jakku".

"No, katsotaan sitä jakkua!" huudahti vanhus. "No, sydämeni tulella,
näytä jakkusi meille! No, silmäni ja jäseneni, vedä esiin jakkusi!"

Nyt hän irroitti värisevät kätensä, jotka olivat niinkuin ison linnun
kynnet, hiuksistani, ja pani nenälleen parin silmälaseja, jotka eivät
ensinkään kaunistaneet hänen veristäviä silmiänsä.

"No, paljonko jakusta?" huusi vanhus sitä tarkastettuaan. "No -- goroo!
-- paljonko jakusta?"

"Puoli kruunua", vastasin minä pelostani tointuen.

"No, keuhkoni ja maksani", huusi vanhus, "ei! No, silmäni, ei! No,
jäseneni, ei! Kahdeksantoista pennyä. Goroo!"

Joka kerta, kuin hän päästi tämän huudahuksen, näyttivät hänen silmänsä
olevan vaarassa pullistua ulos; ja jokaisen lauseen, jonka hän puhui,
työnsi hän esiin jonkunlaisella nuotilla, joka aina oli aivan sama ja
enemmän vihurin kaltainen, joka nousee hiljalleen, kohoo korkeaksi ja
taas laskee, kuin minkään muun, johon minä voin sitä verrata.

"Hyvä", sanoin minä iloisena päätetystä kaupasta. "Minä otan
kahdeksantoista pennyä".

"No, maksani!" huusi vanhus, heittäen jakun jollekin hyllylle. "Mene
ulos puodista! No, keuhkoni, mene ulos puodista! No, silmäni ja
jäseneni -- goroo! -- älä pyydä rahaa; vaihetetaan".

Minä en ole koskaan eläessäni ollut niin peloissani, ei ennen eikä
jälestäpäin; mutta minä ilmoitin hänelle nöyrästi, että tarvitsin rahaa
sekä ettei mikään muu ollut miksikään hyödyksi minulle, mutta että minä
ulkona odottaisin, niinkuin hän käski, enkä tahtoisi hoputtaa häntä.
Samalla minä menin ulos ja istuin alas varjoon johonkin nurkkaan. Ja
siinä istuin niin monta tuntia, että varjo muuttui päivänpaisteeksi ja
päivänpaiste muuttui varjoksi jälleen; ja yhä minä istuin, rahaani
odottaen.

Ei löytynyt suinkaan toista samanlaista juopunutta hourupäätä siinä
kaupanlajissa, toivon minä. Että hän oli hyvin tunnettu naapuristossa
ja hoettiin myyneen itsensä pirulle, ymmärsin pian siitä, että pojat
kävivät häntä tervehtimässä ja lakkaamatta hyörivät hänen puotinsa
edessä, pauhaten tuota tarinaa ja käskien häntä tuomaan esiin
kultaansa. "Te ette ole köyhä, Charley, niinkuin olette olevinanne.
Tuokaat esiin kultanne. Tuokaat esiin vähän siitä kullasta, josta
myitte itsenne pirulle. No! Se on matrassin sisuksessa, Charley.
Ratkokaat auki se ja antakaat meillekin vähäisen!" Tämä asia ja se,
että hänelle yhtä mittaa tarittiin veistä lainaksi tuohon tarpeesen,
suututti häntä niin paljon, että koko päivä meni hyökkäyksiin hänen
puoleltaan ja pakoretkiin poikien puolelta. Välisti luuli hän
vimmassansa, että minä olin yksi heistä, ja karkasi minua kohden,
väännellen suutansa, niinkuin hän aikoisi repiä minut kappaleiksi;
sitten muistaen minua juuri parhaasen aikaan, pujahti hän alas
puotiinsa ja heittäysi vuoteellensa, niinkuin minä päätin hänen
äänestään, kun hän hurjalla tavalla ja omaan nuottiinsa rääkyi
"Nelson'in kuolemaa", yksi "no!" jokaisen säkeen edessä ja tavan takaa
lukemattomia "goroita". Niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi
mielipahaa minulle, rupesivat pojat, lukien minuakin laitoksen väkeen
sen kärsivällisyyden ja sitkeyden tähden, jolla puoli-alastonna istuin
ulkopuolella, kivittelemään minua ja kohtelivat minua sangen pahasti
koko päivän.

Hän koetti monta kertaa saada minua suostumaan vaihtokauppaan, tullen
ulos ja tariten minulle milloin onkivapaa, milloin viulua, milloin
kolmikolkkaista hattua, milloin huilua. Mutta minä vastustin kaikkia
näitä ehdoituksia ja istuin siinä tuskissani; joka kerta pyytäen
häneltä, kyynelet silmissä, rahaani tai jakkuani. Viimein hän alkoi
maksaa minulle puolen pennyä erältänsä, ja teki tätä runsaasti kaksi
tuntia, ennenkuin hän vähitellen pääsi shillingiin.

"No, silmäni ja jäseneni!"' huusi hän sitten pitkän loma-ajan jälkeen,
kauhealla tavalla kurkistellen puodistansa, "tyydytkö, jos saat kaksi
pennyä lisäksi?"

"Minä en voi", sanoin minä; "minä näännyn nälkään".

"No, keuhkoni ja maksani, tyydytkö, jos saat kolme pennyä lisäksi?"

"Minä en pyytäisi mitään, jos voisin", vastasin minä, "mutta minun on
niin kova tarve rahaa".

"No, go-roo!" (minun on suorastaan mahdoton kuvailla, kuinka hän väänsi
ulos tämän huudahuksen ruumiistansa, kun hän pihtipielen takaa
tirkisteli minua, näyttäen ainoastaan viekasta, vanhaa päätänsä);
"tyydytkö, jos lisään neljä pennyä?"

Minä olin niin heikko ja väsynyt, että suostuin tähän tarjomukseen, ja
ottaen rahat hänen kynnestään, eipä suinkaan vapisematta, lähdin vähän
ennen auringonlaskua pois enemmän nälissäni ja janoissani, kuin olin
ikinä ollut. Mutta kolmen pennyn hinnalla virvoitin itseni pian
täydellisesti; ja paremmalle tuulelle tultuani kuljin seitsemän
penikulmaa matkastani eteenpäin.

Yövuoteeni oli toisen heinäsuovan alla, jossa makasin mukavasti, sitten
kuin olin pessyt rakoille tulleet jalkani eräässä virrassa ja käärinyt
niitten ympäri niin hyvin, kuin mahdollista, muutamia viileitä lehtiä.
Kun seuraavana aamuna taas rupesin astumaan pitkin tietä, huomasin,
että tämä suikerteli lukuisain humalistojen ja puutarhojen lävitse.
Vuoden-aika oli jo joutunut niin pitkälle, että puutarhat olivat
punaiset kypsyneistä omenoista; ja paikoittain olivat humalan poimijat
jo täydessä työssä. Minun mielestäni oli kaikki erinomaisen kaunista,
ja minä päätin sinä yönä nukkua humalistossa, kuvaillen itselleni, että
saisin iloista seuraa salkojen riveistä ja sievistä köynnöksistä.

Kulkiaimet olivat pahemmat, kuin koskaan, sinä päivänä ja synnyttivät
minussa semmoisen pelon, jota vielä elävästi muistan. Muutamat heistä
olivat mitä julmimman näköisiä roistoja, jotka tuijottelivat minua, kun
menin ohitse; välisti he myöskin seisahtuivat ja huusivat minua
palaamaan ja puhuttelemaan heitä, ja kun nyt rupesin juoksemaan,
heittelivät he minua kivillä. Minä muistan erään nuoren miehen --
luultavasti joku kattilanpaikkuri, laukusta ja hiilipannusta päättäen
-- jolla oli vaimonpuoli muassaan ja joka katseli ja tarkasteli minua
ja sitten ärjäsi minua tulemaan takaisin niin kauhealla äänellä, että
pysähdyin ja katsoin taakseni.

"Tule tänne, kun sinua kutsutaan", lausui kattilanpaikkuri, "taikka
viillän vatsasi halki".

Minä katsoin parhaaksi palata. Kun tulin likemmäksi heitä, koettaen
lepyttää kattilanpaikkuria katseillani, huomasin, että naisella oli
mustelma silmän kohdalla.

"Mihin menet?" kysyi kattilanpaikkuri, tarttuen paitani rintamukseen
nokisella kädellänsä.

"Minä menen Dover'iin", vastasin minä.

"Mistä tulet?" kysyi kattilanpaikkuri, pistäen kättänsä toisaallepäin
paidassani, pitääksensä lujemmin kiinni minusta.

"Minä tulen London'ista", lausuin minä.

"Millä kurilla elätät itseäsi?" kysyi kattilanpaikkuri. "Oletko varas?"

"E-n", sanoin minä.

"No, hitto vieköön, etkö ole? Jos teeskentelet rehellisyyttä minun
edessäni", lausui kattilanpaikkuri, "särjen aivot päästäsi".

Samalla heritti hän vapaalla kädellänsä lyömään minua ja katseli sitten
minua kiireestä kantapäähän.

"Onko sinulla olutlasin hintaa taskussasi?" kysyi kattilanpaikkuri.
"Jos on, tänne se, ennenkuin otan sen!"

Minä olisin varmaan ottanut sen esiin, jollen olisi huomannut naisen
katsetta ja nähnyt hänen hiukan pudistavan päätänsä ja muodostavan "ei"
huulillansa.

"Minä olen kovin köyhä", sanoin minä, koettaen hymyillä, "eikä minulla
ole mitään rahaa".

"No, mitä sillä tarkoitat?" lausui kattilanpaikkuri, katsellen minua
niin tarkasti, että melkein pelkäsin hänen näkevän rahani
plakkarissani.

"Sir!" sopersin minä.

"Mitä sillä tarkoitat", toisti kattilanpaikkuri, "kun pidät veljeni
silkkihuivia? Anna se minulle!" Ja hän sieppasi samaa päätä huivini
kaulastani ja viskasi sen naiselle.

Nainen purskahti nauruun, niinkuin hän olisi ajatellut sitä
leikinlaskuksi ja, heittäen huivia takaisin minulle, nyykäytti taas
vähän päätänsä, niinkuin ennen, ja muodosti huulillaan sanan "mene".
Mutta ennenkuin ehdin totella, tempasi kattilanpaikkuri huivin
kädestäni niin rajusti, että lensin pois, kuin höyhen, pani sen
höllästi omaan kaulaansa, kääntyi kiroten naista vastaan ja paiskasi
hänet maahan. Minä en koskaan unhota, kuinka näin tämän kaatuvan selin
kovalle tielle ja makaavan siinä avopäin ja hiukset kaikki valkoisina
pölystä; enkä myöskään, kuinka hän, kun vähän matkan päästä katsoin
taaksepäin, istui polulla tienviereisellä penkerellä ja shaalinsa
kulmalla pyyhki verta kasvoistansa, sillä aikaa kuin kattilanpaikkuri
astui eteenpäin.

Tämä kohtaus pelästytti minua niin, että, kun jälestäpäin näin jonkun
tämänlaatuisen ihmisen tulevan, käännyin takaisin, siksi kuin löysin
jonkun piilopaikan, johon jäin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni;
ja tämä tapahtui niin usein, että se suuresti viivytti minua. Mutta
tässä vastuksessa, niinkuin kaikissa muissakin matkani kommelluksissa,
näytti mielessäni asuva kuva äidistäni semmoisena kuin hän
nuoruudessaan oli, ennenkuin vielä olin syntynyt, tukevan ja
johdattavan minua. Se oli ainaisena seuranani. Se oli läsnä
humalistossa, kun panin siihen maata; se oli kanssani, kun aamulla
heräsin. Se käveli edelläni koko päivän. Minä olen aina siitä saakka
nähnyt sen samalla kuin näen päivänpaisteisen kadun Canterbury'ssä,
joka ikäänkuin uinaili kuumassa valossa; ja samalla kuin näen vanhat
rakennukset ja porttikäytävät ja komean, harmaan tuomiokirkon, jonka
tornien ympärillä peltovarekset liitelivät. Kun viimein ennätin noille
alastomille, aavoille hietasärkille Dover'in seuduilla, ilostutti se
kolkkoa näkö-alaa toivollansa; eikä se jättänyt minua, ennenkuin
saavutin matkani ensimäisen suuren päämäärän ja pakoni kuudentena
päivänä todella astuin itse kaupunkiin. Mutta nyt, kun rikkeimillä
kengillä, tomuisena, päivettyneenä ja puoli-alastomana seisoin niin
kauan ikävöidyllä paikalla, näytti se, kumma kyllä, haihtuvan, niinkuin
unelma, ja jättävän minut avuttomaksi ja alakuloiseksi.

Minä tiedustelin tätiäni ensiksi merimiehiltä ja sain erilaisia
vastauksia. Yksi sanoi, että hän asui South Foreland'in tulitornissa ja
oli siellä kärventänyt poskipartansa; toinen, että hän oli kiinnitetty
isoon poijuun ulkopuolella satamaa ja ettei hänen luonansa saattanut
käydä kuin puolen luoteen aikana; kolmas, että hän oli suljettu
Maidstone'n vankihuoneesen lapsen varkaudesta; neljäs, että hän oli
nähty viime myrskyssä luudalla ratsastavan suoraan Calais'ta kohden.
Ajurit, joilta sitten kyselin, olivat yhtä pilkalliset ja
epäkohteliaat; ja rihkamakauppiaat, jotka eivät pitäneet minun
ilmestymisestäni, vastasivat tavallisesti kuuntelematta, mitä minulla
oli sanomista, ettei heillä ollut mitään antaa minulle. Minä tunsin
itseni enemmän kurjaksi ja hyljätyksi, kuin olin tuntenut kertaakaan
pakoretkelläni. Rahani olivat kaikki menneet, minulla ei ollut mitään
enää myydä; minä olin nälissäni, janoissani, uuvuksissa ja mielestäni
yhtä kaukana päämäärästäni, kuin jos olisin pysynyt London'issa.

Aamu oli kulunut näihin tiedustelemisiin ja minä istuin tyhjän puodin
portailla eräässä kadunkulmassa likellä toria ja aioin jo mennä
johonkin noihin muihin paikkoihin, joita oli mainittu minulle, kun joku
ajuri, joka tuli vaunuillansa, pudotti hevosloimensa. Jonkunlainen
hyvänluontoisuus miehen kasvoissa, kun annoin sen hänelle, rohkaisi
minua kysymään häneltä, tiesikö hän sanoa minulle, missä Miss Trotwood
asui, vaikka olin tehnyt tämän kysymyksen niin usein, että se melkein
kuoli huulillani.

"Trotwood", vastasi hän. "Maltappa. Minäkin tunnen sen nimen. Vanha
lady?"

"Niin", sanoin minä, "jotenkin".

"Kovin kankea selästä?" kysyi hän, oikaisten itseänsä suoraksi.

"Kyllä", vastasin minä. "Minä luulen, että se on aivan hänen tapaansa".

"Kantaa väskyä?" sanoi hän -- "väskyä, jossa on paljon tilaa -- on
tarkka ja käy kiivaasti kiinni kaikkiin?"

Rohkeuteni höltyi, kun tunsin, kuinka erittäin tarkka tämä kuvaus oli.

"No, siinä tapauksessa sanon sinulle jotakin", lausui hän. "Jos menet
tuonne ylöskäsin", osoittaen ruoskallansa mäkiä kohden, "ja astut
suoraan eteenpäin, siksi kuin tulet muutamien rakennusten luo, jotka
katsovat merelle päin, saat, luullakseni, kuulla hänestä. Mutta
arvattavasti hän ei anna sinulle mitään, niin että tässä on penny
sinulle."

Minä otin kiitollisuudella vastaan lahjan ja ostin sillä leivän. Tätä
virvoitusta mennessäni nauttien, lähdin sitä ilmaa kohden, jota
ystäväni oli neuvonut, ja astuin melkoisen matkan pääsemättä noitten
rakennusten luo, joista hän oli puhunut. Vihdoin näin muutamia
edessäni; ja lähestyen niitä poikkesin vähäiseen puotiin (se oli mitä
meidän kotona oli tapa nimittää kaikellaispuodiksi) ja kysyin,
tahtoisivatko tehdä hyvin ja sanoa minulle, missä Miss Trotwood
asui. Minä puhuttelin tiskin takana olevaa miestä, joka punnitsi
riisi-suurimoita nuorelle tytölle, joka, luullen, että minä kysyin
häneltä, äkkiä kääntyi ja lausui:

"Minun emäntäni? Mitä sinä hänestä tahdot, poika?"

"Minä tahtoisin", vastasin minä, "saada puhutella häntä, jos
suvaitsette."

"Aiot kaiketi kerjätä häneltä", lausui neitsyt.

"Ei", sanoin minä, "ei suinkaan". Mutta yht'äkkiä muistaen, etten
tosiaankaan tullut mitään muuta tarkoitusta varten, pysyin
hämmentyneenä ääneti ja tunsin kasvojeni hehkuvan.

Tätini palvelustyttö, joksi päätin häntä siitä, mitä hän oli puhunut,
pisti riisi-suurimansa vähäiseen koriin ja meni ulos puodista, sanoen
minulle, että minun sopi seurata häntä, jos tahdoin tietää, missä Miss
Trotwood asui. Minä en kaivannut toista lupaa, vaikka silloin olin niin
hämmästynyt ja kiihtynyt, että jalkani vapisivat allani. Minä seurasin
tyttöä, ja me ennätimme pian sangen sievän, vähäisen asunnon luo, joka
oli varustettu iloisilla kaari-akkunoilla ja jonka edessä oli vähäinen
neliskulmainen, somerolla peitetty piha elikkä tarha täynnänsä kukkia,
jotka olivat huolellisesti hoidetut ja haisivat suloiselta.

"Tässä Miss Trotwood asuu", ilmoitti tyttö. "Nyt tiedät sen, ja siinä
kaikki, mitä minulla on sanomista". Tällä puheella kiirehti hän sisään,
ikäänkuin pudistaakseen pois edesvastaustansa minun ilmestymisestäni,
ja jätti minut seisomaan puutarhan portille sekä lohduttomasti sen
ylitse katsomaan vierashuoneen akkunaa kohden, jossa puoleksi syrjään
vedetty muslini-kartiini, iso, ympyriäinen, viheriä varjostin elikkä
viuhka, joka oli kiinnitetty akkunanlautaan, pieni pöytä ja iso tuoli
saattivat minut ajattelemaan, että tätini ehkä tällä haavaa istui
siellä juhlallisessa asemassaan.

Kenkäni olivat tähän aikaan kauheassa tilassa. Anturat olivat, pala
toisensa perästä, lohjenneet pois, ja päälliset olivat haljenneet ja
hajonneet, että koko kengän muotokin oli kadonnut. Hattuni (jota olin
käyttänyt yölakkinakin) oli niin rutistunut ja mutkainen, ettei minkään
vanhan, lomeisen, varrettoman kastinpannun rikkaläjällä olisi tarvinnut
hävetä kilpailemasta sen kanssa. Paitani ja housuni, tahraantuneina
hiestä, kasteesta, ruohosta ja Kent'in mullasta, jolla olin maannut --
ja lisäksi rikki revittyinä -- olisivat voineet peloittaa linnut tätini
puutarhasta, kun seisoin sen portilla. Hiukseni eivät olleet nähneet
kampaa eikä harjaa siitä asti, kuin lähdin London'ista. Kasvoni,
kaulani ja käteni, jotka olivat tottumattomat ilman ja auringon
vaikutukseen, olivat paahdetut aivan mustan ruskeiksi. Kiireestä
kantapäähän olin kalkista ja pölystä puuteroittu melkein yhtä
valkoiseksi, kuin jos olisin tullut jostakin kalkki-uunista. Tässä
surkeassa tilassa ja itse täydellisesti tietäen tilani, odotin, että
saisin esitellä itseäni peloittavalle tädilleni ja tehdä ensimäisen
vaikutukseni häneen.

Koska vierashuoneen akkunan yhä kestävä hiljaisuus vähän ajan perästä
sai minut ajattelemaan, ettei tätini ollut siellä, nostin silmäni yllä
olevan akkunan puoleen ja näin siinä punaposkisen, hauskan-muotoisen ja
harmaapäisen gentlemanin, joka kummallisella tavalla ummisti toista
silmäänsä, nyykäytti päätänsä minulle useampia kertoja, pudisti sitä
yhtä usein, nauroi ja meni pois.

Minä olin kylläksi hämmentynyt ennen; mutta tämä odottamaton käytös
hämmensi minua niin kovin, että olin vähällä pujahtaa pois miettimään,
mikä oli paras tehdä, kun eräs lady tuli ulos asunnosta. Hänellä oli
nenäliina sidottuna lakkinsa yli, puutarhan-hansikkaat kädessä,
puutarhanlaukku edessään, niinkuin tallimiehen esiliina, ja kädessä iso
veitsi. Minä tunsin hänet Miss Betsey'ksi, sillä hän tuli askeltaen
huoneesta aivan niinkuin äiti raukkani niin usein oli kuvannut hänen
astuneen puutarhaa ylöspäin Blunderstone'n Rookery'ssä.

"Mene pois!" lausui Miss Betsey, ravistaen päätänsä ja hilpaisten
kaukaista lihapalasta ilmassa veitsellänsä. "Mene pois! Ei mitään
poikia täällä!"

Minä katselin häntä, henki hampaissa, sillä välin kuin hän astui
puutarhan nurkkaan ja kumartui alas kaivamaan maasta jotakin
vähäistä juurta. Ilman rahtuakaan rohkeutta, mutta suurella sydämen
ahdistuksella menin minä hiljalleen sisään ja seisoin hänen vieressään,
koskien häntä sormellani.

"Jos suvaitsette, Ma'am", aloitin minä.

Hän säpsähti ja katsahti ylös.

"Jos suvaitsette, täti".

"Mitä?" huudahti Miss Betsey niin kummastuneella äänellä, etten ollut
ikinä vertaista kuullut.

"Jos suvaitsette, täti, minä olen teidän veljenne pojanpoika".

"Voi, ijankaikkinen!" lausui tätini ja istui suoraan alas puutarhan
polulle.

"Minä olen David Copperfield Suffolk'in Blunderstone'sta -- johon
tulitte sinä iltana, kuin synnyin, tervehtimään kallista äitiäni. Minä
olen ollut kovin onneton siitä asti, kuin hän kuoli. Minua on
laiminlyöty, minulle ei ole opetettu mitään, minä olen jätetty omille
valloilleni ja pantu semmoiseen työhön, joka ei sopinut minulle. Sen
vuoksi minä karkasin pois teidän luoksenne. Heti kuin olin lähtenyt
liikkeelle, ryöstivät minut tyhjäksi, ja minä olen käynyt jalkaisin
koko matkan enkä ole nukkunut vuoteessa siitä saakka, kuin aloitin
vaellustani". Tässä lujuuteni kerrallaan loppui; ja viitaten käsilläni
näyttääkseni ryysyistä tilaani ja vaatiakseni sitä todistamaan, että
olin kärsinyt, purskahdin rajuun itkuun, joka luullakseni oli ollut
ahdettuna minuun koko viikon.

Tätini, jonka kasvoista kaikki muut mielenliikutukset, paitsi
kummastus, olivat poistuneet, istui somerolla, tuijottaen minuun, siksi
kuin rupesin itkemään; jolloin hän kiireesti nousi, tarttui minua
kauluksesta ja vei minut vierashuoneesen. Ensi työkseen hän siellä
avasi ison kaapin, otti esiin muutamia pulloja ja kaasi vähän
itsekunkin sisällöstä suuhuni. Minä arvaan, että ne vedettiin esiin
umpimähkään, sillä minä olen varma siitä, että tunsin ma'un
anisivedestä, anjovin-kastimesta ja salatin-soseesta. Kun hän oli
antanut minulle näitä virvoitus-aineita, ja minä yhä olin aivan
tunteitteni vallassa ja kykenemätön hillitsemään nyyhkytyksiäni, laski
hän minut sohvalle, pani shaalinsa pääni alle ja nenäliinansa omasta
päästään jalkojeni alle, etten tahraisi päällysvaatetta; ja sitten hän
kävi istumaan sen viheriän viuhkan eli varjostimen taa, jota jo olen
maininnut, etten voinut nähdä hänen kasvojansa, ja huudahti tuon
tuostakin "Herra armahtakoon meitä!" päästäen näitä huudahuksia
niinkuin vähäisiä kanunan laukauksia.

Vähän ajan perästä soitti hän kelloa. "Janet", lausui tätini, kun hänen
palveliansa tuli sisään. "Mene ylikerrokseen, sano terveisiä Mr.
Dick'ille minun puolestani ja ilmoita hänelle, että tahdon puhutella
häntä".

Janet näytti vähän kummastuneelta, kun näki minun makaavan kankeana
sohvalla (minä pelkäsin liikahtamasta, ettei se suututtaisi tätiäni),
mutta meni asiaansa toimittamaan. Kädet selän takana käveli tätini
edestakaisin huoneessa, siksi kuin se gentlemani, joka oli toisella
silmällä katsellut minua ylikerroksen akkunasta, tuli nauraen sisään.

"Mr. Dick", lausui tätini, "älkäät nyt menetelkö hullun tavalla, sillä
ei kukaan voi olla viisaampi, kuin te, kun vaan tahdotte. Me tiedämme
sen kaikki. Älkäät siis menetelkö hullun tavalla, mitä hyvänsä
tehnette".

Gentlemani kävi kohta totiseksi ja katseli minua, luullakseni, niinkuin
hän olisi pyytänyt minua olemaan akkunasta mitään puhumatta.

"Mr. Dick", sanoi tätini, "te olette kuulleet minun mainitsevan David
Copperfieldia? Älkäät nyt olko, niinkuin teillä ei olisi mitään
muistia, sillä te ja minä tiedämme kyllä, kuinka oikein laita on".

"David Copperfield?" toisti Mr. Dick, joka minusta ei näyttänyt
muistavan paljon siitä. _David_ Copperfield? Niin, niin aina. David,
tosiaan".

"No", lausui tätini, "tämä on hänen poikansa. Hän olisi niin paljon,
kuin mahdollista, isänsä näköinen, jollei hän olisi myöskin niin paljon
äitinsä näköinen".

"Hänen poikansa?" kysyi Mr. Dick. "Davidin poika? Vai niin!"

"Niin", jatkoi tätini, "ja hän on tehnyt sievän työn. Hän on karannut.
Voi! Hänen sisarensa, Betsey Trotwood, ei olisi koskaan karannut".
Tätini pudisti vakavasti päätänsä, täydellisesti luottaen sen tytön
luonteesen ja käytökseen, joka ei koskaan syntynyt.

"Vai niin! te luulette, että tyttö ei olisi karannut?" sanoi Mr. Dick.

"Siunatkoon ja varjelkoon tuota miestä", huudahti tätini tuikeasti,
"kummoisia hän puhuu! Enkö minä tiedä, ettei hän olisi? Hän olisi
elänyt yhdessä risti-äitinsä kanssa, ja me olisimme pitäneet toinen
toisemme hyvänä. Mistä, Jumalan nimeen, olisi hänen sisarensa, Betsey
Trotwood, karannut taikka mihin?"

"Ei mihinkään", vastasi Mr. Dick.

"Kuinka siis", lausui tätini leppyneenä vastauksesta, "voitte puhua
niin ajattelematta, Dick, vaikka olette terävä, kuin lääkärin veitsi?
No, tässä nyt näette nuoren David Copperfieldin, ja se kysymys, jonka
asetan eteenne, kuuluu: mitä minä hänen teen?"

"Mitä hänen teette?" sanoi Mr. Dick hiljennetyllä äänellä raappien
päätänsä. "Ah! hänen teette?"

"Niin", lausui tätini totisella katseella ja nostaen ylös etusormeansa.
"No! minä tarvitsen oikein kelpo neuvoa".

"Hyvä, jos minä olisin teidän sijassanne", arveli Mr. Dick, miettien ja
hajamielisesti katsellen minua, "niin minä --" Minua tarkastellessaan
näytti hän äkkiä keksineen tuuman ja lisäsi vilkkaasti: "minä pesisin
hänet!"

"Janet", sanoi tätini, kääntyen levollisella voitonriemulla, jota minä
en silloin ymmärtänyt, "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Lämmitä
kylpy!"

Vaikka tämä haastelo syvästi koski minuun, en voinut kuin tarkastaa
tätiäni, Mr. Dick'iä ja Janet'ia sillä aikaa, kuin sitä kesti, sekä
päättää sitä katselmusta, jonka jo olin pitänyt huoneen suhteen.

Tätini oli varteva, tylynmuotoinen lady, mutta ei millään lailla
ruman-näköinen. Hänen kasvoissaan, hänen äänessään, hänen astunnossaan
ja käytöksessään oli jotakin taipumatonta, joka aivan täydellisesti
selitti sen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt niin hentoon olentoon,
kuin äitiini; mutta hänen kasvonjuonteensa olivat pikemmin kauniit,
kuin mitään muuta, vaikka jäykät ja ankarat. Minä huomasin erittäin,
että hänellä oli sangen virkeät, kirkkaat silmät. Hänen hiuksensa,
jotka olivat harmaat, olivat jaetut kahteen sileään osastoon
jonkunlaisen niin kutsutun aamulakin alla: minä tarkoitan erästä siihen
aikaan enemmän, kuin nyt, tavallista lakkia, jonka sivukappaleet
sidottiin yhteen leuan alta. Hänen hameensa oli lavendelin-värinen ja
aivan sievä, mutta jotenkin kapea, niinkuin hän olisi tahtonut tulla
niin vähän rasitetuksi, kuin mahdollista. Minä muistan, että se
mielestäni kaikkein enimmän oli ratsashameen kaltainen, josta
liialliset liepeet olivat pois leikatut. Hänellä oli sivullaan
kultakello, gentlemanin kello, jos saan päättää sen ko'osta ja muodosta
ynnä siihen kuuluvista vitjoista ja sineteistä; kaulassaan oli hänellä
vähäinen, paidankauluksen laatuinen liinavaate, ja ranteissa jotakin
manshetin kaltaista.

Mr. Dick oli, niinkuin jo olen sanonut, harmaatukkainen ja verevä, ja
näillä sanoilla olisin sanonut kaikki hänestä, jollei hänen päänsä
olisi ollut kummallisella tavalla eteenpäin painunut -- ei ijästä,
päinvastoin se muistutti minua jonkun Mr. Creakle'n pojan päästä
selkäsaunan jälkeen -- ja hänen harmaat silmänsä ulkonevat ja isot ja
niin oudolla tavalla vetisen kirkkaat, että ne ynnä hänen hajamielinen
käytöksensä, hänen alamaisuutensa tätini suhteen ja hänen lapsellinen
ilonsa, kun tämä kiitti häntä, saivat minut epäilemään, että hän oli
vähän mielenviassa; vaikka, jos niin oli laita, minua kovasti
ihmetytti, kuinka hän oli joutunut tänne. Hän oli puettu, niinkuin
tavallinen gentlemani, väljään, harmaasen aamutakkiin ja liiviin ja
valkoisiin housuihin; hänellä oli kello kello-taskussaan ja
plakkareissaan rahoja, joita hän kalisteli, niinkuin hän olisi ollut
kovin ylpeä niistä!

Janet oli kaunis, kukoistava tyttö noin yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen vuoden ijällä ja täydellinen sievyyden esikuva. Vaikk'en
sillä hetkellä katsellut häntä sen enempää, sopii minun tässä mainita,
mitä en havainnut, ennenkuin jälestäpäin, nimittäin, että hän oli yksi
niitten holholasten sarjasta, joita tätini oli ottanut palvelukseensa
nimenomaan kasvatettavaksi miespuolten kieltämiseen ja jotka
tavallisesti olivat kieltonsa päätteeksi menneet naimisiin leipurin
kanssa.

Huone oli yhtä sievä, kuin Janet taikka tätini. Kun hetki takaperin
laskin alas kynäni ajatellakseni sitä, puhalsi merituuli taas sisään
yhdessä kukkashajun kanssa, ja minä näin vanhan-aikaiset, kiiltäviksi
pyhjetyt ja tahotut huonekalut, tätini pyhäksi katsotun nojatuolin ja
pöydän ympyriäisen, viheriän varjostimen vieressä kaari-akkunan luona,
villa-peitteisen maton, kissan, teekannun käsineen, molemmat
kanarilinnut, vanhan-aikaiset poslini-astiat, punssimaljan täynnänsä
kuivatuita ruusunlehtiä, ison kaapin pulloineen purkkeineen sekä
kummallisessa epäsoinnussa muitten esineitten suhteen tomuisen oman
itseni makaavan sohvalla ja tarkastelevan kaikkia.

Janet oli mennyt kylpyä valmistamaan, kun tätini suureksi
levottomuudekseni äkki-arvaamatta tyrmistyi suuttumuksesta ja tuskin
sai huudetuksi: "Janet! Aaseja!"

Jolloin Janet tuli juosten portaita ylös, niinkuin talo olisi ollut
ilmi-valkeassa, riensi ulos vähäiselle, viheriälle nurmikolle
rakennuksen edustalle ja karkoitti pois kaksi satuloittua aasia, joilla
kaksi ladya ratsasti ja jotka olivat rohjenneet astua kavionsa siihen;
sillä välin kuin tätini, syöksähtäen ulos huoneesta, tempasi käsiinsä
kolmannen eläimen ohjakset, jonka selässä lapsi ajoi, käänsi sen,
talutti sen pois rauhoitetulta alalta ja leipoi sitä onnetonta
opastaja-poikaa korville, joka oli uskaltanut häväistä tätä pyhää
paikkaa.

Tähän hetkeen saakka minä en tiedä, oliko tädilläni mitään laillista
oikeutta tuohon viheriään kenttään; mutta hän oli tullut siihen
päätökseen, että hänellä oli, ja siinä oli kyllin hänelle. Ainoa suuri
loukkaus hänen elämässään, ainoa, joka lakkaamatta vaati kostoa, oli
se, että aasi astui tälle saastuttamattomalle paikalle. Olipa hän missä
työssä hyvänsä, olipa se keskustelu, johon hän otti osaa, kuinka
huvittava tahansa, aasi käänsi kerrallaan hänen ajatustensa juoksun
toisaalle, ja hän oli heti sen kimpussa. Vesiruukkuja ja ruiskukannuja
pidettiin salaisissa paikoissa valmiina tyhjennettäväksi rikollisten
poikien niskaan; keppejä pantiin väijyksiin oven taa; uloshyökkäyksiä
tehtiin joka tunti; ja elettiin alituisella sotakannalla. Kenties tämä
oli hauska ajanviete aasipoikien mielestä; taikka ehkä viisaampia
aaseja, jotka ymmärsivät, kuinka asian laita oli, huvitti
syntyperäisellä yksipäisyydellään astua tätä tietä. Minä tiedän vaan,
että kolmasti sotahuuto kuului, ennenkuin kylpy oli valmis, ja että
viimeisessä ja kaikkein hurjimmassa kahakassa minä näin tätini yksinään
ottelevan punatukkaisen, viidentoistavuotisen pojan kanssa ja
jyskyttävän hänen punaista kalloansa omaan porttiinsa, ennenkuin tämä
näytti älyävän, mistä puhe oli. Nämät keskeytykset olivat minusta sitä
hullunkurisemmat, kun hän juuri paraikaa syötti minulle lihalientä
lusikoittain (hän oli tullut siihen lujaan päätökseen, että minä olin
nälkään nääntymäisilläni ja että minun tuli alussa nauttia ravintoa
aivan vähin erin) ja hän välisti, kun suuni jo oli auki lusikkaa
vastaan-ottaksensa, pisti sen takaisin maljaan, huusi: "Janet! Aaseja!"
ja kiiruhti ulos tappeluun.

Kylpy virvoitti minua suuresti. Sillä minä rupesin tuntemaan kovaa
tuskaa jäsenissäni siitä, että olin maannut ulkona kedoilla, ja olin
nyt niin väsynyt ja huono, että tuskin pysyin hereillä viisi minutia
kertaansa. Kun olin kylpenyt, pukivat he (minä tarkoitan tätiäni ja
Janet'ia) minut paitaan ja housuihin, jotka olivat Mr. Dick'in omat, ja
käärivät minut kahteen, kolmeen isoon shaaliin. Mimmoiselta mytyltä
minä näytin, en tiedä, mutta minä tunsin että se oli hyvin lämmin
mytty. Ja koska myöskin tunsin itseni perin heikoksi ja uniseksi,
laskeusin pian taas sohvalle ja nukuin.

Se lienee ollut unelma, syntyen niistä ajatuksista, jotka niin kauan
olivat asuneet mielessäni, mutta minä heräsin sillä tunnolla, että
tätini oli tullut ja kallistunut puoleeni, pyyhkinyt pois hiukseni
kasvoiltani, muuttanut pääni mukavampaan asemaan sekä sitten seisonut
ja katsellut minua. Sanat "kaunis poika" tai "poika parka" tuntuivat
myöskin soivan korvissani; mutta herätessäni ei kuitenkaan ollut mitään
muuta, joka olisi johdattanut minua uskomaan, että tätini oli lausunut
ne. Hän istui kaari-akkunan luona ja katseli merta tuon viheriän
viuhkan takaa, joka oli asetettu jonkunlaiselle pyörin-renkaalle ja
kääntyi mihin suuntaan hyvänsä.

Me söimme päivällistä vähä aika sen jälkeen, kuin heräsin. Meillä
oli paistettua kanaa ja puddingia. Minä istuin pöydässä, itse
paistin-puikoilla lävistetyn linnun näköisenä, ja liikutin käsiäni
melkoisella vaivalla. Mutta koska tätini oli kapaloinnut minut, en
valittanut vastuksiani. Koko tämän ajan olin kovasti utelias tietämään,
mitä hän aikoi tehdä minun; mutta hän söi päivällisensä aivan
äänetönnä, paitsi kuin hän satunnaisesti loi silmänsä minuun, joka
istuin vastapäätä häntä, ja sanoi: "Jumala armahtakoon meitä!" joka ei
suinkaan vähentänyt levottomuuttani.

Kun pöytäliina oli riisuttu ja vähän sherryä (josta minä sain lasin)
asetettu esiin, lähetti tätini taas noutamaan Mr. Dick'iä, joka yhtyi
meihin ja näytti niin viisaalta, kuin suinkin mahdollista, kun tätini
pyysi häntä kuuntelemaan kertomustani, jota hän vähitellen useitten
kysymysten kautta herutteli minusta. Sillä aikaa kuin minä puhuin, piti
hän silmällä Mr. Dick'iä, joka minun luullakseni muutoin olisi mennyt
nukuksiin ja jota, milloin hän vaan alkoi hymyillä, tätini pidätti
otsaansa rypistämällä.

"Mikä lapsi raukkaa vaivasi, kun hän uudestaan meni naimisiin, sitä
_minä_ en voi ymmärtää", lausui tätini, kun minä olin päättänyt.

"Ehkä hän rakastui toiseen puolisoonsa", arveli Mr. Dick.

"Rakastui!" toisti tätini. "Mitä sillä tarkoitatte? Mistä syystä hän
olisi tehnyt niin?"

"Ehkä", myhäili Mr. Dick, vähän mietittyään, "hän teki niin huvin
vuoksi".

"Huvin vuoksi, tosiaan!" vastasi tätini. "Aika huvi lapsi paralle, kun
kiinnittää yksinkertaisen sydämensä jokaiseen miespetoon, joka varmaan
rääkkää häntä tavalla taikka toisella. Mitä hän ajatteli, sitä minun
juuri tekisi mieli tietää! Hänellä oli ollut yksi puoliso. Hän oli
saattanut pois tästä mailmasta David Copperfieldin, joka aina juoksi
vaksivauvojen perässä hamasta kehdostansa saakka. Hän oli synnyttänyt
lapsen -- jopa niitä oli kaksi lasta, kun hän tuona perjantai-iltana
toi ilmoille tämän pojan, joka istuu tässä! -- ja mitä hän muuta
tarvitsi?"

Mr. Dick pudisti salaisesti päätänsä minulle, niinkuin hän olisi
ajatellut, ettei tästä koskaan selkoa saisi.

"Hän ei edes voinut saada lapsia, niinkuin muut ihmiset", jatkoi
tätini. "Mihin tämän pojan sisar, Betsey Trotwood, jäi! Ei tullut ilmi.
Älkäät puhuko mitään!"

Mr. Dick näytti aivan pelästyneeltä.

"Tuo pikkuinen lääkäri liuska, jonka pää oli kallella", sanoi tätini,
"Jellips taikka mikä hänen nimensä oli, mitä _hän_ toimitti? Hän ei
saattanut tehdä muuta kuin sanoa minulle, niinkuin punakerttu --
punakerttu hän _onkin_ -- 'se on poika'. Poika! Niin, tolvanoita he
ovat kaikki tyyni!"

Tämän huudahuksen hartaus säpsäytti Mr. Dick'iä erinomaisesti; ja
minuakin, jos minun täytyy sanoa totuus.

"Ja sitten, niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi ja hän ei olisi
tarpeeksi seisonut tämän pojan sisaren, Betsey Trotwood'in, tiellä",
lausui tätini, "menee hän toistamiseen naimisiin -- menee murhaajalle
-- taikka miehelle, jonka nimi vivahtaa siihen -- ja seisoo tämän pojan
tiellä! Ja luonnollinen seuraus näistä on, niinkuin jokainen, paitsi
lapsi, olisi voinut ennustaa, se, että poika lähtee karkuun ja
kuljeksii ympäri maata. Hän on niin suuresti, kuin mahdollista, Kainin
kaltainen, ennenkuin tämä tuli täysikasvuiseksi".

Mr. Dick katseli minua tarkasti, ikäänkuin ajatellaksensa minua tämän
luonteiseksi.

"Ja lisäksi tuo nainen, jolla on se pakanallinen nimi", jatkoi tätini,
"tuo Peggotty, _hän_ menee ja pyrkii miehelle hänkin. Koska hän ei ole
nähnyt kyllin, mitä pahaa tämmöisestä syntyy, menee _hän_ ja pyrkii
miehelle hänkin, niinkuin tämä lapsi kertoo. Minä toivon vaan", lausui
tätini, pudistaen päätänsä, "että hänen miehensä on yksi noista
hiilihanko-miehistä, joita näkee yltäkyllin sanomalehdissä, ja pieksee
häntä kelpo lailla hangollaan".

Minä en voinut kuulla, että vanhaa hoitajatartani näin halvennettiin ja
hänelle semmoisia toivotettiin. Minä ilmoitin tädilleni, että hän
todella oli erehtynyt; että Peggotty oli paras, rehellisin, uskollisin,
hartain ja kaikkein altiin ystävä ja palvelia mailmassa, joka aina oli
rakastanut minua hellästi, joka aina oli rakastanut äitiäni hellästi,
joka oli kannattanut kuolevan äitini päätä käsivarrellansa ja jonka
kasvoille äitini oli painanut viimeisen, kiitollisen suudelmansa. Ja
kun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin
sanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä
hänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa,
jollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin
lailla vaivaavani häntä -- minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä,
ja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.

"Hyvä, hyvä!" lausui tätini, "lapsi on oikeassa, kun puollustaa niitä,
jotka ovat puollustaneet häntä -- Janet! Aaseja!"

Minä luulen varmaan, että, joll'eivät nämät onnettomat aasit olisi
olleet, me olisimme tulleet hyviksi ystäviksi; sillä tätini oli
laskenut kätensä olkapäälleni ja näin rohkaistuna aioin minä syleillä
häntä ja anoa hänen suojelustansa. Mutta tämä keskeytyminen ja se
hämmennys, johon hän joutui ulkopuolisen taistelon kautta, tekivät
lopun kaikista lempeistä tunteista siksi hetkeksi ja panivat tätini
harmistuneena teenaikaan asti saarnaamaan Mr. Dick'ille, kuinka hän oli
päättänyt vedota maansa lakeihin apua saadaksensa ja haastaa kaikki
Dover'in aasin-omistajat oikeuteen alueensa häiritsemisestä.

Teen jälkeen istuimme kaikki akkunan luona -- tähystelemässä, niinkuin
päätin tätini tuikeista katseista, vieläkö tulisi rauhanrikkojia --
hämärään saakka, jolloin Janet asetti kynttilöitä ja lautapelin
pöydälle ja päästi alas rullakartiinit.

"No, Mr. Dick", sanoi tätini totisella katsannolla ja nostaen ylös
etusormeaan, niinkuin ennen, "minä aion asettaa teille toisen
kysymyksen. Katsokaat tätä lasta".

"David'in poikaako?" arveli Mr. Dick tarkkaavaisella ja hämmentyneellä
muodolla.

"Aivan niin", vastasi tätini. "Mitä te nyt tekisitte hänen?"

"Tekisin David'in pojan?" sanoi Mr. Dick.

"Niin", vastasi tätini, "David'in pojan".

"Ah!" lausui Mr. Dick. "Niin. Tekisin hänen. Minä panisin hänet maata".

"Janet!" huusi tätini samalla leppeällä voitonriemulla, kuin olin
huomannut ennen. "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Jos vuode on
valmis, saatamme pojan ylös sinne".

Kun Janet ilmoitti, että se oli aivan valmis, saatettiin minä ylös;
ystävällisesti, mutta vähän niinkuin vanki; sillä tätini kävi edelläni
ja Janet seurasi jälkijoukkona. Ainoa asianhaara, joka antoi minulle
uutta toivoa, oli se, että tätini pysähtyi portailla ja tiedusteli,
mitä palaneen hajua tuntui siellä, ja että Janet vastasi, että hän oli
käyttänyt vanhaa paitaani virikkeeksi alhaalla kyökissä. Mutta
huoneessani ei löytynyt mitään muita vaatteita, kuin se omituinen puku,
joka minulla oli ylläni; ja kun olin jätetty sinne yksin pikkuisen
vahakynttilän kanssa, joka, niinkuin tätini varoitti minulle, palaisi
säntilleen viisi minutia, kuulin, kuinka he lukitsivat oven
ulkopuolelta. Miettien näitä, katsoin mahdolliseksi, että tätini, jonka
oli mahdoton tuntea minua tarkemmin, ehkä pelkäsi, että minun oli tapa
karata pois, ja sen vuoksi ryhtyi tarpeellisiin keinoihin, että
pysyisin tallella.

Huoneeni oli varsin miellyttävä. Se oli rakennuksen ylimmäisessä osassa
ja katseli merta päin, johon kuu komeasti paisti. Kun olin lausunut
rukoukseni ja kynttilä oli palanut loppuun saakka, muistan, kuinka
vielä istuin ja katselin kuutamaa vedellä, niinkuin olisin toivonut
saavani lukea kohtaloani siitä, ikäänkuin kirkkaasta kirjasta, taikka
nähdä äitini lapsensa kanssa tulevan taivaasta pitkin tuota hohtavaa
polkua katsellaksensa minua, niinkuin hän oli katsellut, kun viimein
näin hänen suloiset kasvonsa. Minä muistan, kuinka se juhlallinen
mieli-ala, jolla lopullisesti käänsin pois silmäni, väistyi sen
kiitollisuuden ja levollisuuden tunteen edestä, jota valkea-verhoisen
vuoteen näky, mutta vielä enemmän pehmeä laskeuminen alas siihen ja
vaipuminen sen lumivalkoisiin lakanoihin, synnytti. Minä muistan,
kuinka ajattelin kaikkia noita yksinäisiä paikkoja yötisen taivaan
alla, jossa olin nukkunut, ja kuinka rukoilin, ettei minun tarvitsisi
koskaan enää olla koditonna enkä koskaan kodittomia unhottaisi. Minä
muistan, kuinka minusta tuntui, kuin olisin viimein vierinyt alas tuota
surumielistä valo-rataa merellä unelmien maahan.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni.


Aamulla alas mennessäni näin tätini miettivän niin syvästi suuruspöydän
ääressä, käsivarret tarjottimen nojalla, että teekyökin sisältö oli
vuotanut teekannun yli ja pani koko pöytäliinan tulville, kun tuloni
karkoitti hänen tuumansa. Minä olin varma siitä, että hän oli ajatellut
minua, ja halasin enemmän, kuin koskaan, tietää hänen tarkoituksiansa
minun suhteeni. Minä en sentään tohtinut ilmoittaa levottomuuttani,
etten suututtaisi häntä.

Silmäni, joita en saanut hallituksi niin hyvin, kuin kieltäni,
siirtyivät kuitenkin sangen usein aamiaisen kuluessa tätini puoleen.
Minä en katsonut häntä monta silmänräpäystä kertaansa huomaamatta, että
hän katseli minua oudolla, miettivällä tavalla, niinkuin minä olisin
ollut aivan kaukana poissa eikä toisella puolella vähäistä, ympyriäistä
pöytää. Kun hän oli päättänyt suuruksensa, nojausi hän ajatuksiinsa
vaipuen taaksepäin tuolissaan, rypisti otsaansa, pani käsivartensa
ristiin ja tutki minua joutessansa niin tyystisti, että kokonaan
hämmennyin. Minä en ollut vielä suorittanut suurustani, vaan koetin
jatkaa sitä, peittääkseni hämmennystäni; mutta veitseni kompastui
kahveliini, kahvelini kamppasi veitseni, ja minä kimmahutin ylös
silavan palasia kummastuttavan korkealle ilmaan sen sijaan, että olisi
tullut leikata niitä syötäväkseni, sekä tukeutin itseni teellä, joka
lakkaamatta pyrki väärään kurkkuun, siksi kuin tykkönään herkesin
syömästä ja istuin punehtuen tätini tarkan silmän helteessä.

"Halloo!" sanoi tätini pitkän ajan perästä.

Minä katsoin ylös ja kohtasin kunnioittavaisesti hänen terävän kirkasta
katsettaan.

"Minä olen kirjoittanut hänelle", lausui tätini.

"Kenelle?"

"Isäpuolellesi", sanoi tätini. "Minä olen lähettänyt hänelle kirjeen,
jota hän ottanee vaivakseen huomata, jollei hän tahdo riitaantua minun
kanssani, saan kunnian ilmoittaa hänelle!"

"Tietääkö hän, missä minä olen, täti?" kysyin minä levottomana.

"Minä olen kertonut sen hänelle", vastasi tätini, nyykähyttäen
päätänsä.

"Jätetäänkö minä hänelle?" sammalsin minä.

"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Saamme nähdä".

"Voi! Minä en voi ajatella, mitä teen", huudahdin minä, "jos minun
täytyy palata Mr. Murdstone'n luo!"

"Minä en tiedä mitään siitä", vastasi tätini, pudistaen päätänsä. "Sitä
en voi tosiaankaan sanoa. Saamme nähdä".

Minä pelästyin näistä sanoista ja kävin kovin alakuloiseksi ja
raskasmieliseksi. Tätini, joka ei näyttänyt pitävän paljon väliä
minulla, puki päällensä karkean, rintatilkulla varustetun esiliinan,
jonka hän otti esiin kaapista; virutti teekupit omin käsin; ja kun
kaikki oli pesty ja pantu tarjottimelle jälleen sekä pöytäliina oli
taitettu kokoon ja asetettu päällepäin, soitti hän kelloa, että Janet
tulisi korjaamaan pois niitä. Tuosta hän veti parin hansikkaita
käteensä ja lakaisi ylös murut vähäisellä luudalla, siksi kuin ei
vähintäkään hitua enää ollut matolla; sitten tomutti ja siivosi
huoneen, joka jo ennestäänkin oli aivan huolellisesti tomutettu ja
siivottu. Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden,
riisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne
siihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti
työrasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas
työtä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.

"Minä tahtoisin, että menisit ylikerrokseen", lausui tätini, lankaa
neulan päähän pujottaessaan, "ja sanoisit terveisiä minulta Mr.
Dick'ille, että mielelläni soisin tietäväni, kuinka hänen memorialinsa
edistyy".

Minä nousin vikkelästi tätä käskyä toimittamaan.

"Arvatakseni", sanoi tätini, silmäillen minua yhtä visusti, kuin hän
oli silmäillyt neulaa, lankaa pujottaessaan, "on Mr. Dick sinun
mielestäsi lyhyt nimi, vai kuinka?"

"Kyllä minä eilen pidin sitä hyvin lyhyenä", myönsin minä.

"Sinun ei tarvitse luulla, ettei hän ole saanut mitään pitempää nimeä,
jos hän tahtoisi käyttää sitä", lausui tätini juhlallisemmalla
muodolla. "Babley -- Mr. Richard Babley -- se on tämän gentlemanin
todellinen nimi".

Ujosti muistaen nuoruuttani ja sitä tuttavallisuutta, johon jo olin
joutunut syypääksi, aioin esitellä, että olisi parempi, jos
puhuttelisin häntä koko tällä nimellä, kun tätini jatkoi ja sanoi:

"Mutta älä millään muotoa nimitä häntä siksi. Hän ei siedä nimeänsä. Se
on semmoinen omituisuus hänessä. Vaikk'ei se sentään tietääkseni mitään
pelkkää omituisuutta ole; sillä muutamat, jotka kantavat tätä nimeä,
ovat kohdelleet häntä kyllin pahasti, että hän ikuisesti inhoo sitä,
sen Jumala tietää. Mr. Dick on nyt hänen nimensä täällä ja kaikkialla
muualla -- jos hän milloinkaan lähtisi muualle; jota hän ei tee. Pidä
siis vaaria, lapseni, ettet sano häntä, miksikään muuksi, kuin Mr.
Dick'iksi".

Minä lupasin totella ja menin ylikerrokseen sanaani saattamaan;
ajatellen mennessäni, että, jos Mr. Dick oli kauan työskennellyt
memorialinsa kanssa samalla innolla, kuin alas tullessani olin
avonaisesta ovesta nähnyt hänen työskentelevän, edistyi hän ilmeisesti
sangen hyvin. Minä tapasin hänet vielä sitä pitkällä kynällä
kirjoittamasta, ja hänen päänsä oli melkein kiinni paperissa. Hän oli
niin harras työssänsä, että minulla oli kylläksi aikaa katsella isoa
paperileijaa nurkassa, huiskin haiskin makaavia käsikirjoitus-kimppuja,
lukuisia kyniä ja ennen kaikkia sitä läkin paljoutta (jota hänellä
näkyi olevan tusina-määrässä tuopin pulloissa), ennenkuin hän huomasi
läsnä-oloni.

"Haa! Phoebus!" lausui Mr. Dick, laskien pois kynäänsä. "Kuinka mailman
käy! Minä kerron sinulle jotakin", lisäsi hän matalammalla äänellä,
"minä en soisi, että sitä mainittaisiin, mutta mailma --" tässä hän
viittasi minulle ja pani huulensa likelle korvaani -- "mailma on hullu.
Hullu, kuin Bedlam, poika!" sanoi Mr. Dick, ottaen nuuskaa pyöreästä
rasiasta pöydältä ja nauraen sydämellisesti.

Minä en uskaltanut lausua ajatustani tästä asiasta, vaan suoritin
sanomani.

"Hyvä", arveli Mr. Dick vastaukseksi, "sano terveisiä hänelle, ja minä
luulen -- minä luulen, että olen keksinyt jotakin", sanoi Mr. Dick,
lykäten kättänsä harmaitten hiustensa läpi ja luoden epäileväistä
katsetta käsikirjoitukseensa. "Oletko käynyt koulua?"

"Olen, Sir", vastasin minä; "vähän aikaa".

"Muistatko päivää", kysyi Mr. Dick, totisesti katsellen minua ja
tarttuen kynäänsä, pannaksensa sitä paperille, "jona kuningas Kaarlo
Ensimäinen mestattiin?"

Minä sanoin, että luulin sen tapahtuneen vuonna tuhatkuusisataa
neljäkymmentä ja yhdeksän.

"Hyvä", vastasi Mr. Dick, raappien korvaansa kynällään ja katsellen
minua epäileväisesti. "Niin kirjat sanovat; mutta minä en ymmärrä,
kuinka se on mahdollista. Sillä, jos se olisi tapahtunut niin kauan
aikaa takaperin, kuinka ihmiset hänen ympärillänsä olisivat erehtyneet
niin, että siirsivät muutamia huolia _hänen_ päästänsä, kun se oli
poikki leikattu, _minun_ päähäni?"

Minä hämmästyin kovasti tästä kysymyksestä, mutta en voinut antaa
mitään selitystä siinä kohden.

"Se on aivan kummallista", lausui Mr. Dick, tuskallisesti katsoen
papereihinsa ja käsi taas hiuksissa, "etten koskaan saa asiaa oikein
suoraksi; etten saa täyttä selkoa siitä. Mutta vähät siitä, vähät
siitä!" sanoi hän iloisesti ja virkistyi, "aikaa on kylläksi. Terveisiä
Miss Trotwood'ille ja sano, että työni edistyy sangen hyvin".

Minä olin lähtemäisilläni, kun hän johdatti huomiotani paperileijaan.

"Mitä sinä tuommoisesta leijasta arvelet?" kysyi hän. Minä vastasin,
että se oli sangen kaunis. Minä luulen, että se oli varmaan seitsemää
jalkaa korkea.

"Minä olen itse tehnyt sen. Me menemme laskemaan sitä, sinä ja minä",
sanoi Mr. Dick. "Näetkö tätä?"

Hän näytti minulle, että se oli päällistetty hyvin tiheään ja tarkkaan
laaditulla käsikirjoituksella, joka oli niin selvää, että, kun
silmäilin rivejä, taas luulin parissa paikassa näkeväni jonkun
viittauksen kuningas Kaarlo Ensimäisen päähän.

"Tässä on kosolta nuoraa", arveli Mr. Dick, "ja kun se lentää
korkealla, vie se tosi-asiat muassaan pitkän matkaa. Tällä tapaa minä
levitän niitä. Minä en tiedä, mihin ne pudonnevat. Se riippuu
asianhaaroista ja tuulesta ja niin edespäin; mutta minä jätän ne
sattumuksen nojaan".

Hänen kasvonsa olivat niin lempeät ja miellyttävät, ja niissä oli
jotakin niin arvoisaa, vaikka ne olivat verevät ja sydämelliset, etten
ollut varma, laskiko hän hyvänsävyistä leikkiä minun kanssani. Sen
vuoksi minä nauroin, ja hän nauroi, ja me erosimme kuin parhaat
ystävät.

"Noh, lapseni", lausui tätini, kun taas tulin alikerrokseen. "Ja mitä
kuului Mr. Dick'ille tänä aamuna?"

Minä ilmoitin hänelle, että hän lähetti terveisiä ja että hänen työnsä
edistyi sangen hyvin.

"Mitä sinä pidät hänestä?" kysyi tätini.

Minulla oli joku himmeä tuuma, että minun tuli koettaa välttää tätä
kysymystä sillä vastauksella, että pidin häntä varsin sievänä
gentlemanina; mutta tädistäni ei käynyt niin helposti pääseminen, sillä
hän pani alas ompeluksensa syliinsä ja sanoi, laskien kätensä ristiin
sen päälle:

"Kas niin! Sisaresi, Betsey Trotwood, olisi kohta sanonut minulle, mitä
hän jokaisesta piti. Ole niinkuin sisaresi, jos voit, ja puhu suusi
puhtaaksi!"

"Onko hän -- onko Mr. Dick -- minä kysyn sen vuoksi, etten tiedä sitä,
täti -- onko hän vähäisen sekaisin päästään?" sopersin minä; sillä minä
tunsin, että liikuin vaarallisella alalla.

"Ei hiukkaakaan", vastasi tätini.

"Vai ei!" lausuin minä hiljaisesti.

"Jos mailmassa löytyy mitään", sanoi tätini suurella lujuudella ja
pontevuudella, "jota Mr. Dick ei ole, niin se on tämä".

Minulla ei ollut mitään parempaa tarjota, kuin toinen ujo "vai ei!"

"Häntä on nimitetty hulluksi", lausui tätini. "Minä tunnen itsekästä
iloa, kun saan sanoa, että häntä on nimitetty hulluksi, sillä muutoin
minä en olisi saanut edukseni nauttia hänen seuraansa ja neuvojansa
näinä viimeisinä kymmenenä vuonna ja kauemminkin -- totta puhuen siitä
saakka, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti toiveeni".

"Niinkö kauan?" sanoin minä.

"Ja uhkeata väkeä se olikin, joka rohkeni nimittää häntä hulluksi",
jatkoi tätini. "Mr. Dick on kaukaista sukua minulle -- yhtä kaikki
kuinka; minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Jollei minua olisi ollut,
olisi hänen oma veljensä pannut hänet elin-ajaksi salpojen taa. Siinä
kaikki".

Minä pelkään, että teeskentelin, mutta nähdessäni, että tätini oli niin
harras tässä asiassa, koetin minäkin näyttää hartaalta.

"Ylpeä narri!" lausui tätini. "Sen tähden, että hänen veljensä oli
vähän haaveksiva -- vaikk'ei hän ole puoltakaan niin haaveksiva, kuin
moni muu ihminen -- ei hän tahtonut sallia, että toinen oleskeli hänen
huoneessansa, vaan lähetti hänet pois johonkin yksityiseen
holholaitokseen; vaikka heidän isä vainajansa, joka katsoi häntä
melkein mielipuoleksi, oli jättänyt hänet veljen erityiseen huostaan.
Ja viisas mies tuo isä lienee ollut, joka ajatteli niin! Hullu
epäilemättä itse".

Taas, kun tätini näytti aivan varmalta, koetin minäkin näyttää aivan
varmalta.

"Sen vuoksi minä astuin väliin!" jatkoi tätini, "ja tein hänelle
tämmöisen tarjomuksen. Minä sanoin: 'veljenne on tervejärkinen --
paljon terve-järkisempi, kuin te olette taikka ikinä tulette olemaan,
sopii toivoa. Jättäkäät hänelle hänen vähäiset tulonsa ja antakaat
hänen tulla minun luokseni asumaan. _Minä_ en pelkää häntä. _Minä_ en
ole ylpeä, _minä_ olen valmis hoitamaan häntä enkä kohtele häntä
pahasti, niinkuin muutamat ihmiset (ulkopuolella holholaitostakin) ovat
tehneet'. Pitkän kinan perästä", lausui tätini, "sain minä hänet, ja
hän on ollut täällä siitä asti. Hän on kaikkein ystävällisin ja säysein
olento mailmassa; ja mitä hänen neuvoihinsa tulee! -- Mutta ei kukaan
tiedä, mikä ymmärrys sillä miehellä on, paitsi minä".

Tätini silitti pukuansa ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut silittää uhkamielisyyttä koko mailman suhteen ulos edellisestä
ja pudistaa sitä ulos jälkimäisestä.

"Hänellä oli sisar, jota hän suuresti rakasti", lausui tätini, "hyvä
ihminen ja sangen hellä hänelle. Mutta tämä teki, mitä he kaikki
tekevät -- meni miehelle. Ja mies teki, mitä he kaikki tekevät --
saatti hänet onnettomaksi. Tämä vaikutti niin Mr. Dick'in mieleen (_se_
ei ainakaan todista hulluutta, toivon minä), että se ynnä pelko veljen
suhteen ja tieto hänen kovuudestaan tuotti hänelle kuumetaudin. Tämä
tapahtui, ennenkuin hän tuli minun luokseni, mutta muisto siitä vaivaa
häntä vielä nytkin. Puhuiko hän sinulle mitään kuningas Kaarlo
Ensimäisestä, lapseni?"

"Puhui, täti".

"Voi!" sanoi tätini, hivuttaen nenäänsä, niinkuin hän olisi ollut vähän
suuttunut. "Tämä on se kuvannollinen tapa, jolla hän ilmoittaa
ajatuksiansa. Hän sovittaa tietysti tautinsa yhteen suuren häiriön ja
mullistuksen kanssa, ja tämä on se kuva elikkä vertaus eli miksi sitä
nimittäisi, jota hän käyttää. Ja miks'ei hän käyttäisi sitä, jos hän
katsoo sitä soveliaaksi!"

Minä sanoin: "niin, miks'ei, täti".

"Se ei ole mitään asiamiehen puhetapaa", arveli tätini, "eikä mailman
tapaa. Minä tiedän sen; ja tämä on syy, jonka vuoksi tahdon, ettei
hänen memorialissaan ilmesty sanaakaan siitä".

"Omasta elämästänsäkö hän memorialia kirjoittaa, täti?"

"Niin, lapseni", vastasi tätini, hivuttaen nenäänsä taas. "Hän laatii
anomuskirjaa omia asioitansa varten lord kanslerille taikka lord sille
ja sille taikka jollekin muulle -- lyhyeltä yhdelle niistä miehistä,
jotka ovat palkatut anomuskirjoja vastaan-ottamaan. Luultavasti se
menee täältä näinä päivinä. Hän ei ole vielä voinut panna kokoon sitä,
tuota puhetapaa itsestänsä käyttämättä; mutta se ei tee mitään; se
pitää häntä työssä".

Minä sain jälestäpäin tietää, että Mr. Dick oli enemmän, kuin kymmenen
vuotta, koettanut pitää kuningas Kaarlo Ensimäistä poissa tästä
memorialista, mutta alinomaa oli tämä pujahtanut siihen, ja oli siinä
nyt.

"Minä sanon vielä", jatkoi tätini, "ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys
tällä miehellä on, paitsi minä; ja hän on kaikkein säysein ja
ystävällisin olento mailmassa, Jos häntä välisti huvittaa laskea
paperileijaa, entä sitten? Olipa Franklin'inkin tapa laskea
paperileijaa. Hän oli qvakeri taikka jotakin semmoista, jollen erehdy.
Ja qvakeri, joka laskee paperileijaa, on paljon naurettavampi otus,
kuin kukaan muu".

Jos olisin voinut luulla, että tätini oli kertonut nämät
yksityis-seikat erittäin minua varten ja niinkuin joksikin luottamuksen
osoitukseksi minulle, olisin tuntenut itseni suuresti kunnioitetuksi ja
ennustanut suosiota semmoisesta todistuksesta hänen hyvästä
ajatuksestaan. Mutta minä saatin tuskin olla huomaamatta, että hän oli
ryhtynyt niihin etupäässä sentähden, että kysymys oli syntynyt hänen
omassa mielessään, ja varsin vähän minun vuokseni, vaikka hän oli
kääntynyt minun puoleeni, kun ei ketään muuta ollut läsnä.

Samalla kertaa minun täytyy tunnustaa, että se jalo tapa, jolla tätini
puollusti viatonta Mr. Dick raukkaa, ei ainoastaan synnyttänyt nuoressa
rinnassani jonkunlaista itsekästä toivoa oman elämäni suhteen, vaan
mielistytti minua häneen aivan ulkopuolella omaa etuani. Minä luulen,
että rupesin ymmärtämään, että tädissäni, vaikka hän oli monin tavoin
liiallinen ja kummallinen, kuitenkin oli jotakin kunnioitettavaa ja
luotettavaa. Vaikka hän oli juuri yhtä kiivas tänään, kuin päivää
ennen, ja töyttäsi sisään ja ulos aasien tähden juuri yhtä usein sekä
kauheasti tulistui joka kerta kuin joku nuori mies ohitse mennessään
heitti silmänsä johonkin akkunaan Janet'iin -- tämä oli mitä suurimpia
rikoksia saatti tehdä tätini arvoa vastaan -- näytti hän herättävän
minussa enemmän kunnioitusta, vaikka kohta pelkoni ei vähentynyt.

Se tuska, jossa olin koko sen ajan, joka välttämättömästi meni,
ennenkuin mitään vastausta ennätti tulla siihen kirjeesen, jonka tätini
oli kirjoittanut Mr. Murdstone'lle, oli hirveä; mutta minä koetin
tukeuttaa sitä ja hiljaisella käytöksellä suostuttaa puoleeni sekä
tätiäni että Mr. Dick'iä. Jälkimäinen ja minä olisimme menneet
laskemaan isoa paperi-leijaa, mutta minulla ei ollut mitään muita
vaatteita, kuin se yksinkertainen puku, jolla minua oli koristettu
ensimäisenä päivänä ja joka pakoitti minut olemaan kotona paitsi tunnin
verran, jolloin tätini hämärän tultua terveyteni tähden käyttäytti
minua edestakaisin ulkona kalliolla, ennenkuin panimme maata. Vihdoin
tuli Mr. Murdstone'n vastaus ja tätini ilmoitti minulle sanomattomaksi
kauhukseni, että tämä aikoi itse seuraavana päivänä tulla tätini kanssa
puhumaan. Seuraavana päivänä minä istuin yhä käärittynä kummalliseen
asuuni ja luin hetkiä kiihtyneenä ja kuumana siitä alenevasta toivosta
ja nousevasta pelosta, joka taisteli sydämessäni. Minä odotin
säpsähtäväni niitten synkkien kasvojen näkyä, joitten tulemattomuus
joka silmänräpäys säpsäytti minua.

Tätini oli vähän enemmän käskeväinen ja vakava, kuin tavallisesti,
mutta minä en huomannut mitään muuta merkkiä siitä, että hän valmisti
itseänsä vastaan-ottamaan sitä käviää, jota minä niin julmasti
pelkäsin. Hän istui työnsä ääressä akkunan luona ja minä istuin hyvän
aikaa puolipäivän jälkeen hänen vieressään, ajatellen sekaisin kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia seurauksia Mr. Murdstone'n käynnistä.
Päivällis-ateriaamme oli paljon viivytetty, mutta aika kävi niin
myöhäiseksi, että tätini jo oli käskenyt kattaa pöydän, kun hän
yht'äkkiä huusi "aaseja", ja minä hirmukseni ja hämmästyksekseni näin
Miss Murdstone'n nais-satulassa kylmäkiskoisesti ratsastavan pyhän,
viheriän nurmen poikki ja pysähtyvän rakennuksen ulkopuolelle,
ympärilleen katsellen.

"Menkäät tiehenne!" huusi tätini, pudistaen päätänsä ja heristäen
nyrkkiänsä akkunasta. "Teillä ei ole mitään tekemistä siellä. Kuinka
uskallatte häiritä toisen aluetta? Menkäät tiehenne! Voi teitä, hävytön
olento!"

Tätini vimmastui niin siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla Miss Murdstone
katsoi ympärillensä, että minä todella luulen, että hän oli kokonaan
kangistunut eikä kyennyt sinä hetkenä syöksähtämään ulos tapansa
mukaan. Minä käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle, kuka se oli; ja
että se gentlemani, joka nyt lähestyi pahantekiää (sillä tie ylöspäin
oli sangen jyrkkä, ja gentlemani oli jäänyt vähän jälille), oli Mr.
Murdstone itse.

"Minä en huoli siitä, kuka se on!" huudahti tätini, yhä pudistaen
päätänsä ja kaari-akkunassa liehuen semmoisella tavalla, joka ei
suinkaan toivottanut ketään tervetulleeksi. "Minä en salli, että
aluettani häiritään. Minä en kärsi sitä. Menkäät tiehenne! Janet,
käännä se! Taluta se pois!" ja tätini takaa näin minä jonkunlaisen
vilkkaan sotakuvan, jossa aasi seisoi ja vastusti kaikkia, kaikki neljä
säärtä harillansa eri taholla, samalla kuin Janet yritti kääntämään
sitä suitsista, Mr. Murdstone koetti johdattaa sitä eteenpäin, Miss
Murdstone löi Janet'ia parasollillansa ja parvi poikia, jotka olivat
tulleet kahakkaa katsomaan, luihkasivat voimansa tiestä. Mutta tätini,
joka yht'äkkiä tunsi heidän joukostaan sen nuoren pahantekiän, joka oli
aasin vartia ja hänen häijyimpiä loukkaajiansa, vaikka tuskin toisella
kymmenellä, hyökkäsi ulos tappelukentälle, iski kiinni häneen, vangitsi
hänet, laahasi hänet, takki pään ylitse ja kantapäillä pistäen vastaan,
puutarhaan ja piti häntä hallussansa siellä, huutaen Janet'ia tuomaan
poliseja ja tuomareita, että poika paikalla pantaisiin kiinni,
tutkittaisiin ja rangaistaisiin. Tätä välikohtausta ei kuitenkaan
kestänyt kauan, sillä tuo nuori veitikka, joka tiesi senkin seitsemän
temppua, joista tädilläni ei ollut mitään käsitystä, pujahti pian
hoilaten pois, jättäen muutamia syviä jälkiä kenkiensä nauloista
kukkaslavoihin ja ottaen aasinsa voitonriemulla mukaansa.

Miss Murdstone oli taistelon loppupuolella astunut maahan ja odotti nyt
veljensä kanssa alipuolella portaita, että tätini saisi aikaa ottaa
vastaan heitä. Tätini, jonka vaatteet olivat vähän rytistyneet
ottelussa, meni hyvin arvokkaasti heidän ohitsensa sisään eikä huolinut
yhtään heidän läsnä-olostaan, ennenkuin Janet oli ilmoittanut heidät.

"Menenkö minä ulos, täti?" kysyin minä vapisten.

"Ei, Sir", vastasi tätini. "Ei ensinkään!" Näin sanoen hän työnsi minut
nurkkaan likelle itseään ja sulki minut siihen tuolilla, niinkuin se
olisi ollut vankihuone tai lakituvan aidake. Tässä asemassa minä pysyin
koko yhtymyksen aikana ja tästä nyt näin Mr. ja Miss Murdstone'n
astuvan huoneesen.

"Ohoh!" lausui tätini, "minä en ensiksi huomannut, ketä minun oli huvi
nuhdella. Mutta minä en salli kenenkään ratsastaa tuon nurmen ylitse.
Minä en tee mitään eroitusta. Minä en salli kenenkään tehdä sitä".

"Teidän määräyksenne on jokseenkin hankala vieraille", arveli Miss
Murdstone.

"Vai niin!" sanoi tätini.

Mr. Murdstone näytti pelkäävän, että sota uudestaan syttyisi, ja sanoi
keskeyttäen:

"Miss Trotwood!"

"Pyydän anteeksi", muistutti tätini tuikealla katseella. "Tekö se Mr.
Murdstone olette, joka nai veljenpoika vainajani Blunderstone'n
Rookery'n David Copperfieldin lesken? Vaikka miksi Rookery, sitä _minä_
en tiedä!"

"Minä se olen", vastasi Mr. Murdstone.

"Suokaat anteeksi, Sir, jos sanon", arveli tätini, "että, minun
luullakseni, olisi ollut paljon parempi ja onnellisempi, jos olisitte
jättäneet lapsi paran rauhaan".

"Siihen, mitä Miss Trotwood on muistuttanut, suostun sillä tapaa",
lausui Miss Murdstone, kohottaen päätänsä, "että luulen kaivatun
Claramme kaikissa tärkeissä asioissa olleen pelkän lapsen".

"Se lohduttakoon teitä ja minua, Ma'am", sanoi tätini, "ettei kenenkään
sovi sanoa samaa meistä, jotka jo olemme ehtineet jotenkin kauas
elämässämme ja joita nähtävästi ei tehdä onnettomiksi itsen-omaisten
sulojemme tähden".

"Epäilemättä!" vastasi Miss Murdstone, vaikk'ei, siltä minusta näytti,
juuri mielellään ja altiisti myöntyen. "Ja olisi varmaan ollut,
niinkuin sanotte, parempi ja onnellisempi veljelleni, jollei hän olisi
koskaan mennyt semmoisiin naimisiin. Minulla on aina ollut se ajatus".

"Sitä minä en epäile", lausui tätini. "Janet", soittaen kelloa, "sano
terveisiä Mr. Dick'ille ja käske hänen tulla alas".

Siksi kuin tämä tuli, istui tätini aivan suorana ja kankeana,
tuijottaen seinään. Kun Mr. Dick oli tullut sisään, toimitti tätini
esittelyn seremonian.

"Mr. Dick. Vanha ja likeinen ystävä. Jonka päätökseen", sanoi tätini
pontevasti, niinkuin kehoitukseksi Mr. Dick'ille, joka pureskeli
etusormeansa ja näytti jotenkin heikkomieliseltä, "minä luotan".

Mr. Dick otti tämän viittauksen johdosta sormensa suustaan ja seisoi
keskellä joukkoa totisena ja tarkkana katsannoltaan. Tätini nyykäytti
päätänsä Mr. Murdstone'lle, joka jatkoi:

"Miss Trotwood, kun vastaan-otin kirjeenne, arvelin, että tekisin
enemmän oikeutta itselleni ja ehkä osoittaisin suurempaa kunnioitusta
teille --"

"Kiitoksia", sanoi tätini, yhä silmäillen häntä tuikeasti. "Teidän ei
tarvitse ajatella minua".

"Jos vastaisin suullisesti, olipa matka kuinka haitallinen tahansa
minulle", pitkitti Mr. Murdstone, "ennemmin kuin kirjallisesti. Tämä
onneton poika, joka on karannut pois ystäviensä luota ja työstänsä --"

"Ja jonka ulkonainen olento", katkaisi hänen sisarensa, johdattaen
kaikkien huomiota minuun eriskummaisessa puvussani, "on oikea pahennus
ja häväistys".

"Jane Murdstone", lausui hänen veljensä, "tee hyvin äläkä keskeytä
minua. Tämä onneton poika, Miss Trotwood, on kodissansa aikaan-saanut
paljon murhetta ja mielipahaa sekä kalliin vaimo vainajani elin-aikana
että jälestäpäin. Hänessä asuu synkkä, kapinallinen henki; hänellä on
raju luonto ja vastahakoinen, taipumaton mielenlaatu. Sekä sisareni
että minä olemme koettaneet oikaista hänen vikojansa, mutta turhaan. Ja
minä, me molemmat -- minä en salaa mitään sisareltani -- olemme
katsoneet oikeaksi, että te saatte tämän vakavan ja tyvenen vakuutuksen
meidän suustamme".

"Tuskin lienee tarpeellista, että minä vahvistan mitään, jota veljeni
on lausunut", arveli Miss Murdstone; "mutta minä pyydän saadakseni
muistuttaa, että kaikista pojista koko mailmassa tämä, luullakseni, on
pahin".

"Ankarasti puhuttu!" sanoi tätini lyhyesti.

"Mutta ei ollenkaan liian ankarasti teko-asioihin katsoen", vastasi
Miss Murdstone.

"Vai ei!" lausui tätini. "No niin, Sir?"

"Minulla on omat ajatukseni", jatkoi Mr. Murdstone, jonka kasvot
kävivät yhä kolkommaksi, mitä enemmän hän ja tätini katselivat
toisiansa, jota he tekivät aivan likeltä, "mitä siihen tapaan tulee,
jolla häntä parhaiten kasvatetaan. Ne perustuvat osittain tietooni
hänen luonnostaan ja osittain tietooni omista varoistani. Minun tulee
vastata niistä itselleni, minä noudatan niitä enkä puhu sen koommin
niistä. Siinä on kyllin, että panen tämän pojan kunnialliseen työhön
erään ystäväni silmien alle; ettei tämä miellytä häntä; että hän karkaa
pois siitä; muuttuu tavalliseksi maankulkiaksi; ja tulee ryysyissään
tänne vedotakseen teihin, Miss Trotwood. Minä tahdon rehellisesti
selittää teille, mitä varmaan seuraa -- sitä myöden, kuin minä tiedän
-- jos hän saa teiltä kehoitusta tässä vetoomisessa".

"Mutta tuosta kunniallisesta työstä ensiksi", arveli tätini. "Jos hän
olisi ollut oma poikanne, olisitte kai aivan samalla tavalla panneet
hänet siihen, arvaan minä?"

"Jos hän olisi ollut veljeni oma poika", säisti Miss Murdstone, "olisi
hänen luontonsa, sen minä takaan, ollut kokonaan toisenlainen".

"Taikka jos tuo lapsi raukka, hänen äitinsä, olisi ollut elossa,
olisiko hän silloinkin joutunut tähän kunnialliseen työhön, vai
kuinka?" kysyi tätini.

"Minä luulen", sanoi Mr. Murdstone, päätänsä kallistaen, "ettei Clara
olisi vastustanut mitään, joka minun ja sisareni, Jane Murdstone'n,
mielestä, oli hyvä".

Miss Murdstone vahvisti tätä kuultavalla murinalla.

"Hm!" lausui tätini. "Lapsi parka!"

Mr. Dick, joka koko ajan oli kalistellut rahojansa, kalisteli niitä nyt
niin lujaan, että tätini katsoi tarpeelliseksi pidättää häntä
silmänluonnillaan, ennenkuin hän sanoi:

"Lapsi paran elatuskorko kuoli hänen kanssaan?"

"Kuoli hänen kanssaan", vastasi Mr. Murdstone.

"Eikö löytynyt mitään määräystä, että tuo vähäinen omaisuus -- huone ja
puutarha -- Mikä-sen-nimi-olikaan Rookery ilman mitään peltovareksia --
joutuisi hänen pojallensa?"

"Hänen ensimäinen puolisonsa oli jättänyt sen hänelle ilman ehtoja",
alkoi Mr. Murdstone, kun tätini suurimmalla kiivaudella ja
maltittomuudella keskeytti häntä.

"Hyvä Jumala, sitä teidän ei tarvitse kertoa minulle. Jättänyt sen
hänelle ilman ehtoja! Tekisi juuri mieli nähdä David Copperfield'in
ajattelevan jonkunlaista ehtoa, vaikka se olisi pistänyt häntä silmään!
Tietysti se jätettiin hänelle ilman ehtoja. Mutta kun hän uudestaan
meni naimisiin -- lyhyeltä ja suoraan puhuen", lausui tätini "teki sen
onnettoman työn ja rupesi teidän vaimoksenne -- eikö kukaan silloin
puhunut sanaakaan pojan puolesta?"

"Vaimo vainajani rakasti toista miestänsä, Madam", sanoi Mr. Murdstone,
"ja luotti täydellisesti häneen".

"Vaimo vainajanne, Sir, oli aivan epäkäytöllinen, aivan onneton, aivan
kova-osainen lapsi", vastasi tätini, pudistaen päätänsä hänelle. "Sitä
_hän_ juuri oli. Ja nyt, mitä teillä on lisäksi sanottavaa?"

"Ei muuta kuin tämä, Miss Trotwood", vastasi hän. "Minä olen täällä
ottamassa David'ia takaisin -- ottamassa häntä takaisin ehdottomasti,
että saan määrätä hänestä, niinkuin katson soveliaaksi, ja menetellä
hänen suhteensa, niinkuin katson oikeaksi. Minä en ole täällä tekemässä
mitään lupausta taikka antamassa mitään vakuutta kenellekään. Te ehkä
aiotte, Miss Trotwood, kehoittaa häntä sen vuoksi, että hän on lähtenyt
karkuun teidän luoksenne ja laatinut valituksiaan teille. Teidän
käytöksenne, joka, minun täytyy sanoa se, ei näytä olevan aiottu asiaa
sovittamaan, saattaa minut ajattelemaan sitä mahdolliseksi. Mutta minun
tulee varoittaa teitä, että, jos nyt autatte häntä, autatte häntä
ijäksi, että, jos nyt astutte hänen ja minun väliimme, astutte, Miss
Trotwood, välttämättömästi ainaiseksi meidän väliimme. Minä en osaa
laskea leikkiä enkä salli, että minun kanssani leikkiä lasketaan. Minä
olen täällä ensimäisen ja viimeisen kerran ottamassa häntä pois. Onko
hän valmis lähtemään? Jollei hän ole -- ja te sanotte minulle, että hän
jostakin syystä ei ole: se tekee minun yhtä mistä -- ovat minun oveni
tästälähin suljetut häneltä ja teidän, minä pidän sitä varmana, ovat
avoimet hänelle".

Tätä puhetta oli tätini kuunnellut suurimmalla tarkkuudella, istuen
aivan suorana, kädet ristissä toisella polvella ja tuimasti puhujaa
katsellen. Kun Mr. Murdstone oli päättänyt, käänsi tätini silmänsä
niin, että hänen sopi nähdä Miss Murdstone'a, muulla lailla asemaansa
muuttamatta, ja lausui:

"Entä te, Ma'am, onko _teillä_ mitään muistuttamista?"

"Kaikki, Miss Trotwood", vastasi Miss Murdstone, "mitä minä voisin
sanoa, on veljeni sanonut niin hyvin, ja kaikki, mitä minä tiedän
todeksi, on hän niin selvästi tuonut esiin, ettei minulla ole mitään
lisättävää, paitsi kiitoksia teidän kohteliaisuudestanne -- teidän
erinomaisen suuresta kohteliaisuudestanne, tosiaan", lausui Miss
Murdstone semmoisella ivalla, joka ei enemmän koskenut tätiini, kuin se
olisi hämmentänyt sitä kanunaa, jonka vieressä minä olin maannut
Chatham'issa.

"Ja mitä poika sanoo?" arveli tätini. "Oletko valmis lähtemään, David?"

Minä vastasin: "en", ja pyysin, ettei hän panisi minua menemään. Minä
sanoin, ettei Mr. eikä Miss Murdstone koskaan ollut rakastanut minua
eikä ikinä ollut hyvä minulle; että he olivat tehneet äitini, joka aina
hellästi rakasti minua, onnettomaksi minun tähteni, ja että minä tiesin
sen hyvin, ja että Peggotty tiesi sen. Minä sanoin, että olin ollut
kurjempi, kuin luulin kenenkään uskovan, joka vaan tiesi, kuinka nuori
minä olin. Ja minä anoin ja rukoilin tätiäni -- minä unhotan nyt millä
sanoilla, mutta minä muistan, että ne silloin sangen paljon liikuttivat
minua -- rupeamaan ystäväkseni ja suojeliakseni isäni tähden.

"Mr. Dick", sanoi tätini, "mitä minä teen tämän lapsen?"

Mr. Dick mietti, epäili, kirkastui ja vastasi: "annatte heti ottaa
mittaa hänestä uuteen pukuun".

"Mr. Dick", lausui tätini voitonriemulla, "antakaat minulle kätenne,
sillä teidän terve järkenne on verrattoman kallis". Pudistettuaan sitä
suurella sydämellisyydellä, veti hän minut luoksensa ja sanoi Mr.
Murdstone'lle:

"Teidän sopii mennä, kun mielenne tekee; minä aion koettaa poikaa. Jos
hän on semmoinen, joksi te sanotte häntä, voin minä ainakin tehdä yhtä
paljon hänen hyväkseen, kuin te olette tehneet. Mutta minä en usko
sanaakaan siitä".

"Miss Trotwood", vastasi Mr. Murdstone, kohauttaen olkapäitänsä, kun
hän nousi, "jos olisitte mies --"

"Pah! loruja!" arveli tätini. "Älkäät puhuko semmoisia minulle!"

"Kuinka erittäin kohteliasta!" huudahti Miss Murdstone, nousten.
"Masentavan kohteliasta, todella!"

"Luuletteko, etten minä tiedä", sanoi tätini, joka ei ensinkään pitänyt
lukua sisaresta, vaan yhä puhutteli veljeä ja pudisti päätänsä hänelle
kuvaamattomalla katsannolla, "mitä elämää te olette antaneet tuon
onnettoman, petetyn lapsi paran elää? Luuletteko, etten minä tiedä;
mikä surun päivä se oli tuolle lempeälle pikku olennolle, kun _te_
ensin ilmaannuitte hänen edessään -- liehitellen ja ailakoiden, takaan
minä, niinkuin ette olisi hennoneet sanoa kovaa sanaa hanhellekaan!"

"Minä en ole päivinäni kuullut mitään niin hienoa!" lausui Miss
Murdstone.

"Luuletteko, etten voi ymmärtää teitä yhtä hyvin, kuin jos olisin
nähnyt teidät", jatkoi tätini, "nyt kun näen ja kuulen teitä -- joka,
minä sanon sen suoraan teille, ei suinkaan huvita minua? Niin,
siunatkoon meitä! kukapa niin sileä ja simainen, kuin Mr. Murdstone
ensiksi! Vähä-järkinen, viaton raukka ei ollut koskaan nähnyt semmoista
miestä. Mr. Murdstone oli pelkkää suloutta. Hän jumaloitsi tulevaa
vaimoansa. Hän hyväili hänen poikaansa -- hellästi hyväili häntä!
Hänestä tulisi toinen isä tälle, ja he eläisivät kaikki yhdessä,
niinkuin ruusutarhassa, vai kuinka? Hyi! menkäät tiehenne, menkäät!"
sanoi tätini.

"Mokomaa minä en ole eläissäni kuullut!" huudahti Miss Murdstone.

"Ja kun olitte voittaneet tuon pikku houkkion", lausui tätini --
"suokoon Jumala minulle anteeksi, että nimitän häntä siksi, kun hän on
mennyt sinne, johon _te_ ette aivan äkkiä pääse -- täytyi teidän,
niinkuin ette jo ennen olisi tehneet kylläksi vääryyttä hänelle ja
hänen omaisillensa, ruveta kasvattamaan häntä, eikö niin? ruveta
kesyttämään häntä, niinkuin häkkiin suljettua lintua, ja hivuttamaan
hänen petettyä elämäänsä loppuun sillä, että opetitte häntä laulamaan
_teidän_ nuottianne?"

"Hän on joko hullu tai humalassa", sanoi Miss Murdstone, joka oli
oikein tuskissaan, kun hän ei voinut ohjata tätini puheitten virtaa
itseänsä kohden; "ja minun luuloni on, että hän on humalassa".

Miss Betsey ei pitänyt mitään väliä tällä keskeyttämisellä, vaan jatkoi
ja puhutteli Mr. Murdstone'a, niinkuin ei kukaan olisi häntä
keskeyttänyt.

"Mr. Murdstone", hän lausui, pudistaen sormeansa hänelle, "te olitte
tyranni yksinkertaiselle lapselle ja te särjitte hänen sydämensä. Hän
oli hellä lapsi -- minä tiedän sen; minä tiesin sen vuosia ennen,
kuin _te_ kertaakaan näitte häntä -- ja hänen heikkoutensa jalointa
puolta te haavoititte niin, että hän kuoli. Tässä on totuus teidän
lohdutukseksenne, olipa se teille mieluista taikka ei. Ja te ja teidän
kätyrinne, pitäkäät sitä hyvänänne".

"Sallikaat minun kysyä, Miss Trotwood", katkaisi Miss Murdstone, "ketä
te tuommoisilla, minua oudostuttavilla sanoilla suvaitsette nimittää
veljeni kätyreiksi?"

Yhä vielä kuurona, kuin kivi, tälle äänelle ja sitä tuoksensakaan
panematta jatkoi Miss Betsey puhettansa.

"Se oli selvä kyllä, niinkuin olen sanonut teille, monta vuotta,
ennenkuin _te_ näitte hänet -- ja miksi te Jumalan merkillisen
sallimuksen johdosta milloinkaan saitte nähdä häntä, on enemmän, kuin
ihmisjärki voi käsittää -- se oli selvä kyllä, että tuo lempeä pikku
olento parka ennemmin tai myöhemmin menisi naimisiin jonkun kanssa;
mutta minä toivoin, ettei kävisi niin pahasti, kuin kävi. Tämä oli
siihen aikaan, Mr. Murdstone, kuin hän synnytti tämän pojan tässä",
lausui tätini; "tämän poika paran, jolla te välisti vaivasitte häntä.
Se on ikävä muisto, ja sen vuoksi teidän nyt on vastollista nähdä
häntä. Niin, niin! teidän oi tarvitse potkia siinä!" lisäsi tätini,
"minä tiedän muutoinkin, että se on totta".

Mr. Murdstone oli koko tämän ajan seisonut oven suussa ja katsellut
tätiäni, hymy huulilla, vaikka hänen mustat kulmakarvansa ankarasti
vetäytyivät kokoon. Minä huomasin nyt, että, vaikka hymy yhä pysyi
hänen huulillaan, hänen kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, ja hän näytti
hengittävän, niinkuin hän olisi juossut.

"Hyvästi, Sir!" lausui tätini, "hyvästi! Hyvästi tekin, Ma'am", sanoi
tätini, äkisti kääntyen hänen sisarensa puoleen. "Menkäätpä vielä kerta
aasillanne ratsastamaan _minun_ viheriän nurmeni poikki ja niin totta
kuin teidän on pää olkapäillänne, minä lyön hattunne pois ja tallaan
sitä jaloillani!"

Siihen vaadittaisiin maalaria eikä suinkaan mitään tavallista maalaria,
jos tahtoisi kuvata tätini kasvoja, kun hän lausui nämät kovin
odottamattomat sanat, ja myöskin Miss Murdstone'n kasvoja, kun hän
kuuli ne. Mutta puhe oli sekä ääneltään että aineeltaan niin tulista,
että Miss Murdstone sanaakaan vastaamatta varovaisesti pisti
käsivartensa veljensä kainaloon ja astui ylpeästi ulos huoneesta, mutta
tätini jäi akkunaan katselemaan heitä, valmiina, minä en epäile sitä,
heti panemaan uhkaustansa toimeen, jos aasi jälleen ilmestyisi.

Kosk'ei kuitenkaan mitään rikoksen yritystä tehty, lientyivät hänen
kasvonsa vähitellen ja kävivät niin miellyttäviksi, että minä rohkenin
suudella ja kiittää häntä; jota tein sydämeni pohjasta ja molemmat
käsivarret hänen kaulassaan. Sitten minä löin kättä Mr. Dick'in kanssa,
joka pudisti minun kättäni useita kertoja ja tervehti tätä
keskustelujen onnellista loppua alinomaisilla naurun hekotuksilla.

"Te saatte pitää itseänne yhdessä minun kanssani tämän lapsen
holhojana, Mr. Dick", lausui tätini.

"Minua ilahuttaa", sanoi Mr. Dick, "ruveta David'in pojan holhojaksi".

"Varsin hyvä", vastasi tätini, "_se on_ päätetty asia. Minä olen,
tiedättekö Mr. Dick, ajatellut, että nimittäisin häntä Trotwood'iksi".

"Tietysti, tietysti. Nimittäisitte häntä Trotwood'iksi, tietysti"
arveli Mr. Dick. "Davidinpoika Trotwood'iksi".

"Trotwood Copperfield'iksi, tarkoitatte", vastasi tätini.

"Niin aina. Niin. Trotwood Copperfield'iksi", lausui Mr. Dick vähän
häpeissänsä.

Tätini mieltyi niin tähän ajatukseen, että muutamat valmiit vaatteet,
jotka ostettiin minulle sinä iltana, merkittiin hänen omalla
käsi-alallaan ja lähtemättömällä merkkiläkillä "Trotwood Copperfield",
ennenkuin sain ottaa niitä päälleni; ja päätettiin, että kaikki muut
vaatteet, jotka tehtäisiin minulle (täydellinen vaatekerta tilattiin
sinä iltana), merkittäisiin samalla tavalla.

Näin minä aloitin uutta elämääni uudella nimellä, samalla kuin kaikki
minun ympärilläni oli uutta. Nyt kun tuo epätiedon tila oli ohitse,
olin monta päivää niinkuin unissa. Minä en koskaan ajatellut, että
minulla tädissäni ja Mr. Dick'issä oli kummallinen holhoja-pari.
Ajatukseni eivät koskaan olleet varmat, mitä minuun itseen koski.
Molemmat selvimmät asiat mielessäni olivat, että vanha Blunderstone'n
elämäni oli taantunut kauas minusta -- se näytti nyt siirtyneen
äärettömän etäisyyden sumuun; ja että jonkunlainen verho ijäksi peitti
elämäni Murdstone ja Grinby'n luona. Ei kukaan ole sittemmin nostanut
tätä verhoa. Tässä kertomuksessakin olen vaan vastahakoisella kädellä
vetänyt sitä hetkeksi ylös, mutta ilolla päästänyt sen taas alas. Tuon
elämän muisto täyttää sieluni semmoisella tuskalla ja vaivalla ja on
niin toivoa vailla, ettei minulla ole koskaan ollut rohkeutta edes
tutkia, kuinka kauan olin tuomittu sitä elämään. Kestikö sitä yhden
vuoden vai enemmän, vai vähemmän, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että
se kerta oli olemassa ja sitten loppui; ja että olen kertonut siitä, ja
siihen nyt jätän sen.



VIIDESTOISTA LUKU.

Minä alan uudestaan.


Mr. Dick'istä ja minusta tuli pian erittäin hyvät ystävät, ja sangen
usein, kun hänen päivätyönsä oli tehty, menimme yhdessä laskemaan isoa
paperileijaa. Joka päivä istui hän kauan aikaa memorialinsa ääressä,
joka ei koskaan vähintäkään edistynyt, vaikka hän olisi kuinka
ahkerasti puuhannut, sillä kuningas Kaarlo Ensimäinen pujahti aina,
ennemmin tai myöhemmin, siihen, ja silloin se heitettiin syrjälle ja
uutta aloitettiin. Se kärsivällisyys ja toivo, jolla hän kesti tuota
alinomaista huonoa onnea, se lempeä käsitys, joka hänellä oli, ettei
kaikki ollut oikealla kannalla, mitä Kaarlo Ensimäiseen koski, ne
heikot ponnistukset, joilla hän koetti torjua tätä, ja se varmuus,
jolla tämä sentään aina pääsi sisään ja pilasi koko memorialin,
vaikuttivat syvästi minuun. Mitä Mr. Dick luuli memorialistansa
syntyvän, jos se tulisi valmiiksi; mihin hän luuli sen menevän taikka
mitä hän luuli sen vaikuttavan, sitä hän ei, minun arvatakseni,
tietänyt enemmän, kuin kukaan muukaan. Eikä se ollut ensinkään
tarpeellista, että hän vaivasi itseänsä semmoisilla kysymyksillä,
sillä, jos mikään oli varmaa auringon alla, oli se varmaa, ettei
memoriali koskaan valmistuisi.

Oli oikein liikuttavaa nähdä häntä, ajattelin usein, paperileijoineen,
kun tämä oli korkealla ilmassa. Mitä hän oli kertonut minulle
huoneessaan, että hän luuli sen levittävän niitä ilmoituksia, jotka
olivat liitetyt siihen ja jotka eivät olleet mitään muuta kuin vanhoja
lehtiä kesken-eräisistä memorialeista, lienee välisti ollut pelkkää
mielijohdetta hänessä; mutta ei, kun hän oli ulkona ja katsoi ylös
ilmaan paperileijan puoleen ja tunsi, kuinka se nytki ja tempoi hänen
kättänsä. Hän ei koskaan näyttänyt niin onnelliselta ja levolliselta,
kuin silloin. Kun iltaisin istuin hänen vieressään viheriällä
mäenrinteellä ja näin hänen katselevan paperileijaa, joka oli korkealla
tyvenessä ilmassa, oli minun tapa ajatella, että se kohotti hänen
hämmentynyttä sieluansa ja kantoi sitä (semmoinen oli minun lapsimainen
ajatukseni) ylös säkeisin. Kun hän lappoi sisään nuoraa, ja paperileija
yhä aleni tuosta ihanasta valosta, siksi kuin se liehahti maahan ja
makasi siinä, niinkuin hengetön olento, näytti hän vähitellen heräävän
ikäänkuin unesta; ja minä muistan nähneeni hänen ottavan sitä ylös ja
katsovan ympärillensä aivan hämmentyneenä, niinkuin he olisivat
molemmat tulleet yhdessä alas, niin että minä säälin häntä kaikesta
sydämestäni.

Sillä aikaa kuin yhä enemmän pääsin Mr. Dick'in ystävyyteen ja
tuttavuuteen, ei toiselta puolen myöskään hänen lujan ystävänsä,
tätini, suosio minua kohtaan vähentynyt. Hän kävi niin lempeäksi
minulle, että hän muutamien viikkojen perästä lyhensi ottonimeni
Trotwood'in Trot'iksi; vieläpä kehoitti minua toivomaan, että, jos
jatkoin, niinkuin olin alkanut, minä ehkä saisin saman sijan hänen
rakkaudessaan, kuin sisareni, Betsey Trotwood.

"Trot", sanoi tätini eräänä iltana, kun lautapeli oli vanhan tavan
mukaan asetettu hänen ja Mr. Dick'in eteen, "me emme saa unhottaa sinun
kasvatustasi".

Tämä oli ainoa asia, joka oli huolettanut minua, ja minä kävin
sydämestäni iloiseksi, kun hän rupesi puhumaan siitä.

"Tahtoisitko lähteä Canterbury'yn kouluun?" kysyi tätini.

Minä vastasin, että mielelläni lähtisin, koska se oli niin likellä
häntä.

"Hyvä", lausui tätini. "Haluttaisiko sinua lähteä huomenna?"

Koska jo olin tottunut siihen nopeuteen, jolla tätini kaikissa liikkui,
ei tämä äkillinen ehdoitus hämmästyttänyt minua, vaan minä sanoin:
"kyllä".

"Hyvä", arveli tätini taas. "Janet, tilaa tuo harmaa pony ja kääsyt
huomiseksi kello kymmeneksi ja pane kokoon Master Trotwood'in vaatteet
tänä iltana",

Minä olin kovasti iloinen näistä käskyistä; mutta sydämeni syytti minua
itsekkäisyydestä, kun näin niitten vaikutuksen Mr. Dick'iin, joka kävi
varsin alakuloiseksi, kun hän ajatteli eroamme, ja sen vuoksi pelasi
niin huonosti, että tätini, useita kertoja näpäistyänsä häntä rystöille
kuutiopikarilla, löi kokoon pelilaudan eikä ottanut enää pelataksensa
hänen kanssaan. Mutta kun hän tädiltäni kuuli, että minä välisti
tulisin kotiin lauvantaisin ja että hän saisi toisinaan tulla
tervehtimään minua keskiviikkoisin, virkistyi hän jälleen ja lupasi
näitä tilaisuuksia varten tehdä uuden paperileijan, joka ko'on puolesta
suuresti voittaisi nykyisen. Aamulla oli hän taas surumielisenä ja
olisi tukenut itseänsä sillä, että hän antoi minulle kaikki ne rahat,
jotka hänellä oli hallussansa, sekä hopean että kullan, jollei tätini
olisi tullut väliin ja rajoittanut lahjaa viiteen shillingiin, jotka
hänen vakavasta pyynnöstänsä jälestäpäin lisättiin kymmeneksi. Me
erosimme mitä ystävällisimmällä tavalla puutarhan portilla eikä Mr.
Dick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut
pois sen näkyvistä.

Tätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi
erinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja
kankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin
hyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa
saanut tehdä oman päänsä mukaan. Kun pääsimme maantielle, salli hän
sen kuitenkin vähän huoata; ja katsahtaen minuun, joka istuin
jonkunlaisessa tyynyjen laaksossa hänen vieressään, kysyi hän minulta,
olinko minä onnellinen.

"Hyvin onnellinen, kiitoksia paljon, täti", vastasin minä.

Hän oli varsin mielissään; ja, koska hänen molemmat kätensä olivat
kiinni, taputti hän päätäni ruoskallansa.

"Onko se suuri koulu, täti?" kysyin minä.

"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Me menemme ensiksi Mr. Wickfield'in
luo".

"Pitääkö hän koulua?" kysyin minä.

"Ei, Trot", lausui tätini. "Hän pitää byroota".

Minä en pyytänyt sen enempiä tietoja Mr. Wickfield'istä, kun ei tätini
niitä tarinnut, vaan me puhuimme muista asioista, siksi kuin tulimme
Canterbury'yn, jossa, koska oli markkinapäivä, tädilläni oli
erinomainen tilaisuus pujotuttaa ponyansa kärryjen, korien, kaalisten
ja ruokakauppiaan tavarain välitse. Meidän äkillisten käänteittemme ja
kierrostemme vuoksi saimme ympäri seisovien suusta kuulla koko joukon
puheita, jotka eivät aina olleet järin kohteliaita; mutta tätini
ajoi eteenpäin aivan väliä pitämättä ja olisi epäilemättä yhtä
kylmäkiskoisesti kulkenut tietänsä vihollisten maassa.

Viimein pysähdyimme hyvin vanhan rakennuksen eteen, joka pullistui
kappaleen ulos kadulle. Rakennuksen suikeat, matalat ristikko-akkunat
pullistuivat vielä kauemmaksi ulos, ja hirret, joitten päät olivat
koristetut leikkauksilla, pullistuivat myöskin ulos, että minusta
näytti, kuin koko rakennus olisi nojannut eteenpäin koettaaksensa
nähdä, mitä alhaalla kapealla kivityksellä tapahtui. Se oli aivan
virheettömän puhdas. Vanhan-aikainen messinki-kolkutin matalassa,
hedelmä- ja kukkaköynnösten leikkauksilla kaunistetussa kaari-ovessa
välkkyi kuin tähti; molemmat kivi-astuimet, jotka johdattivat ovelle,
hohtivat, kuin olisivat olleet peitetyt valkoisella palttinalla; ja
kaikki nurkat ja pielet, kaikki vuollokset ja veistokset ja
eriskummaiset pikku akkunanruudut ja vielä eriskummaisemmat pikku
akkunat, vaikka iki-vanhat, olivat puhtaat, kuin lumi.

Kun ponyn-kääsyt seisahtuivat ovelle ja silmäni tarkastelivat
rakennusta, näin minä ruumiinkaltaisten kasvojen ilmestyvän vähäisessä
akkunassa alikerroksessa (vähäisessä ympyriäisessä tornissa, joka
muodosti yhden rakennuksen sivun) ja nopeasti katoovan. Matala
kaari-ovi avattiin sitten, ja kasvot tulivat ulos. Ne olivat niin
ruumiinkaltaiset, kuin olivat näyttäneetkin akkunasta, vaikka niitten
orvas oli punertava niinkuin välisti punatukkaisten ihmisten iho.
Kasvot olivatkin punatukkaisen ihmisen -- viidentoistavuotisen
nuorukaisen, niinkuin nyt päätän, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta
-- jonka hiukset olivat leikatut niin lyhyiksi, kuin lyhyin
pellonsänki; jolla oli tuskin mitään kulmakarvoja eikä mitään
silmänripsiä ja punaisen ruskeat silmät, joilta puuttui suojaa ja
varjoa siinä määrässä, että muistan kummastelleeni, kuinka hän sai
nukutuksi. Hän oli korkeahartiainen ja luiseva. Hänellä oli
siistinpuolinen, musta puku ja valkoinen huivin huiskale kaulassa.
Hänen takkinsa oli napissa kurkkuun asti. Hänen kätensä oli pitkä,
hoikka, luurangon tapainen, ja veti erittäin huomiotani puoleensa, kun
hän seisoi ponyn pään kohdalla, hivuttaen leukaansa kädellään ja
katsoen ylös meidän puoleemme kääsyihin.

"Onko Mr. Wickfield kotona, Uriah Heep?" kysyi tätini.

"Mr. Wickfield on kotona, Ma'am", vastasi Uriah Heep, "jos suvaitsette
käydä sisään" -- osoittaen pitkällä kädellänsä sitä huonetta, jota hän
tarkoitti.

Me astuimme alas, jätimme hänet pitämään kiinni hevosesta ja menimme
pitkään, matalaan vierashuoneesen, joka oli kadun puolella ja jonka
akkunasta minä, sisään astuessani, vilaukselta näin, kuinka Uriah Heep
puhalsi ponyn sieraimiin ja peitti niitä heti kädellänsä, niinkuin
hän olisi koettanut noitua sitä. Vastapäätä korkeata, vanhaa
kaminin-reunusta oli kaksi kuvaa: toinen gentlemanin, jolla oli harmaat
hiukset (vaikk'ei hän millään lailla ollut ijäkäs mies) ja mustat
kulmakarvat ja joka katseli muutamia punaisella langalla sidotuita
papereita; toinen ladyn, jonka kasvot näyttivät hyvin lempeiltä ja
suloisilta ja joka katseli minua.

Minä luullakseni käännyin etsiäkseni Uriah'n kuvaa, kun ovi huoneen
toisessa päässä avattiin ja eräs gentlemani astui sisään, jonka
nähdessäni taas käännyin ensin mainitun kuvan puoleen, vakuuttaakseni
itseäni siitä, ettei se ollut astunut alas kehästään. Mutta se oli
sijallansa; ja kun gentlemani lähestyi päivän valoa, näin, että hän oli
muutamia vuosia vanhempi, kuin jolloin hänen kuvansa oli maalattu.

"Miss Betsey Trotwood", sanoi gentlemani, "tehkäät hyvin ja astukaat
sisään. Minä olin paraikaa työssä, mutta te suotte minulle anteeksi
kiireeni. Te tiedätte johdattavan syyni. Minulla on vaan yksi semmoinen
tässä elämässä".

Miss Betsey kiitti häntä ja me menimme hänen huoneesensa, joka oli
sisustettu niinkuin byroo ja täynnä kirjoja, papereita, läkkilaatikoita
ja niin edespäin. Se antoi puutarhaan päin ja siihen oli rautainen
raha-arkku sovitettu seinään niin suorastaan kaminin-reunuksen
ylipuolelle, että minä kummastelin, kun istuin alas, kuinka noidat
pääsivät sen sivutse, kaminia nuohoessaan.

"No, Miss Trotwood", lausui Mr. Wickfield; sillä minä huomasin pian,
että hän se oli, ja että hän oli asianajaja ja erään tämän kreivikunnan
rikkaan gentlemanin tilusten hoitaja; "mikä tuuli teidät tänne tuo? Ei
suinkaan mikään paha tuuli, toivon minä?"

"Ei", vastasi tätini, "minä en ole tullut missään lakiasiassa".

"Se on oikein, Ma'am", sanoi Mr. Wickfield, "parempi, kun tulette
jotakin muuta varten".

Mr. Wickfield'in hiukset olivat nyt aivan valkoiset, vaikka hänen
kulmakarvansa vielä olivat mustat. Hänellä oli varsin miellyttävät
kasvot, ja minusta hän oli kaunis. Hänen ihossaan oli jotakin uhkeata,
jota Peggotty kauan oli opettanut minua johdattamaan portviinistä;
minusta oli myöskin niinkuin tämä uhkeus olisi ilmestynyt hänen
äänessään ja minä luin hänen enentyvää lihavuuttansa samasta syystä
lähteneeksi. Hän oli siististi puettu, siniseen takkiin, raitaiseen
liiviin ja nankini-housuihin; ja hänen hieno, röyhelöllä koristettu
paitansa ja batisti-huivinsa näyttivät tavattoman lauhealta ja
valkoiselta, johdattaen, muistaakseni, haihattelevaan mielikuvitukseeni
joutsenen rintahöyheniä.

"Tämä on veljeni poika", lausui tätini.

"Minä en tietänyt, että teillä oli ketään semmoista, Miss Trotwood",
sanoi Mr. Wickfield.

"Minun veljeni pojanpoika, tarkoitan minä", muistutti tätini.

"Minä en totta puhuen tietänyt, että teillä oli ketään semmoistakaan",
vastasi Mr. Wickfield.

"Minä olen ottanut hänet lapsekseni", lausui tätini, viitaten kädellään
niinkuin sanoaksensa, että hänen teki yhtä, joko Mr. Wickfield tiesi
sitä taikka ei, "ja minä olen tuonut hänet tänne, pannakseni häntä
johonkin kouluun, jossa häntä opetetaan kunnollisesti ja myöskin
kohdellaan hyvästi. Sanokaat nyt minulle, missä tämä koulu on,
mimmoinen se on, ja kaikki, mitä siihen koskee".

"Ennenkuin voin oikein neuvoa teitä", arveli Mr. Wickfield -- "tuo
vanha kysymys, näettekö. Mikä johdattava syynne tässä on?"

"Hiisi vieköön miehen!" huudahti tätini. "Aina hän onkii johdattavia
syitä, vaikka ne ovat sepo selvinä! No tehdäkseni lasta onnelliseksi ja
hyödylliseksi".

"Se on sekaperäinen syy, luulen minä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen
päätänsä ja epäileväisesti hymyillen.

"Sekaperäistä lipilapia!" vastasi tätini. "Te väitätte, että teillä on
yksiperäinen syy kaikkiin, mitä itse teette. Te ette suinkaan luule,
toivon minä, että olette ainoa suora ihminen mailmassa?"

"Ei, mutta minulla on vaan yksi ainoa johdattava syy tässä elämässä,
Miss Trotwood", vastasi hän hymyillen. "Muilla ihmisillä on
kymmenittäin, sadottain. Minulla on vaan yksi ainoa. Siinä eroitus.
Tämä on kuitenkin ulkopuolella kysymystä. Paras koulu? Olipa syy mikä
hyvänsä, parasta te tahdotte?"

Tätini nyykäytti suostumustaan.

"Parhaassa, joka meillä on", sanoi Mr. Wickfield miettien, "ei veljenne
poika voi juuri tätä nykyä saada asuntoa ja ravintoa".

"Mutta saaneehan sitä, toivoakseni, toisessa paikassa?" arveli tätini.

Mr. Wickfield'in luullen minä kyllä saisin sitä. Lyhyen keskustelun
jälkeen esitteli hän, että hän veisi tätini tuohon kouluun, jotta tämä
itse saisi nähdä ja päättää; niinkuin myöskin samassa tarkoituksessa
saattaa häntä pariin kolmeen taloon, johon sopisi majoittaa minut. Kun
tätini suostui ehdoitukseen ja me olimme kolmen lähtemäisillämme,
pysähtyi Mr. Wickfield ja sanoi:

"Meidän nuorella ystävällämme tässä lienee kenties joku syy paheksia
määräyksiämme. Luullakseni meidän olisi parempi jättää hänet tänne?"

Tätini näytti olevan halullinen vastustamaan tätä ehdoitusta; mutta
asian menoa helpoittaakseni sanoin minä, että mielelläni jäisin, jos he
tahtoivat, ja palasin Mr. Wickfield'in byroosen, jossa taas istuin
sille tuolille, jonka ensin olin ottanut haltuuni, odottamaan heidän
takaisintuloansa.

Sattui niin, että tämä tuoli oli vastapäätä kapeata käytävää, joka
päättyi siihen ympyriäiseen huoneesen, josta olin nähnyt Uriah Heep'in
vaaleitten kasvojen kurkistelevan ulos akkunasta. Uriah, joka oli
vienyt hevosen läheiseen talliin, työskenteli nyt tässä huoneessa
jonkun pulpetin vieressä, jonka ylipuolella oli messinki-kehä, johon
papereita pistettiin ja josta se kirjoitus, jota hän kopioitsi, silloin
riippui. Vaikka hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohden, luulin
minä hetken aikaa, ettei hän voinut nähdä minua, koska kirjoitus oli
meidän välissämme; mutta tarkemmin katsellessani tuntui minusta
tuskalliselta, kun huomasin, että hänen unettomat silmänsä tuon
tuostakin pilkistivät kirjoituksen alta, niinkuin kaksi punaista
aurinkoa, ja varkain tuijottelivat minuun, sitä rohkenen väittää,
kokonaisen minutin kertaansa, jonka ajan kuluessa hänen kynänsä liikkui
taikka oli liikkuvinansa yhtä taitavasti, kuin ennen. Minä koetin
useita kertoja välttää niitä -- esimerkiksi sillä tapaa, että kiipesin
jollekin tuolille ja katselin jotakin karttaa, joka oli huoneen
toisella puolella, taikka hartaasti silmäilin jonkun Kent'in
sanomalehden palstoja -- mutta ne vetivät minut aina jälleen puoleensa;
ja milloin hyvänsä katsahdin noita molempia punaisia aurinkoja kohden,
näin niitten joko juuri nousevan taikka juuri laskevan.

Suureksi huojennuksekseni palasivat vihdoin tätini ja Mr. Wickfield
jotenkin kauan poissa oltuaan. Heidän toimensa ei ollut menestynyt niin
hyvin, kuin minä olisin suonut; sillä vaikk'ei koulun kuntoa ensinkään
käynyt kieltäminen, ei tätini ollut hyväksynyt yhtään niistä
asuntopaikoista, joita ehdoitettiin minua varten.

"Se on sangen onnetonta", arveli tätini. "Minä en tiedä, mitä tehdä,
Tot".

"Se on todella paha sattumus", lausui Mr. Wickfield. "Mutta minä kerron
teille, mitä teidän sopii tehdä, Miss Trotwood".

"No, mitä?" kysyi tätini.

"Jättää veljenne poika tänne vastaiseksi. Hän on hiljainen toveri. Hän
ei häiritse minua ollenkaan. Täällä on mainioita lukuhuoneita. Yhtä
levollista, kuin luostarissa, ja melkein yhtä paljon tilaa. Jättäkäät
hänet tänne".

Tätini mieltyi ilmeisesti tähän tarjomukseen, vaikka hän oli liian
arkaluontoinen vastaan-ottamaan sitä. Minäkin puolestani pidin paljon
siitä.

"Kas niin, Miss Trotwood", sanoi Mr. Wickfield. "Tällä tapaa suoriutte
pulastanne. Me asetamme näin vaan väliajaksi, näettekö. Jollei tämä
tunnu hyvältä taikka ei aivan sovellu keskinäiseen mukavuuteemme,
pääsee hän helposti muuttamaan täältä. Tällä välin on meillä tilaisuus
katsoa parempaa paikkaa hänelle. Se olisi edullisinta teille, jos
päättäisitte jättää hänet vastaiseksi tänne!"

"Minä olen hyvin kiitollinen teille", lausui tätini; "ja niin on hän
itsekin, näen minä; mutta --"

"No! minä tiedän, mitä tarkoitatte", arveli Mr. Wickfield. "Teidän ei
tarvitse rasittaa itseänne minkään suosion vastaan-ottamisella, Miss
Trotwood. Te saatte maksaa hänen puolestaan, jos tahdotte. Meidän
ehtomme eivät ole ankarat, mutta teidän sopii maksaa, jos mielenne
tekee".

"Tämmöisellä välipuheella", sanoi tätini, "vaikk'ei se vähennä
todellista kiitollisuuttani, jätän hänet ilolla tänne".

"Tulkaat siis katsomaan pikku emännöitsiääni", ehdoitti Mr. Wickfield.

Me menimme nyt kummallisia, vanhoja portaita ylös, joitten
rintavarustin oli niin leveä, että meidän olisi sopinut melkein yhtä
helposti astua sitä myöden, varjokkaasen, vanhaan vierashuoneesen,
joka sai valonsa kolmesta, neljästä tuommoisesta eriskummaisesta
akkunasta, jommoisia olin huomannut kadulta. Akkunan komeroissa oli
vanhan-aikaisia tammituoleja, jotka näyttivät olevan tehdyt samoista
puista, kuin kiiltävä tammilattia ja isot kattovuoliaiset. Se oli
sievästi varustettu huone; siinä oli piano, muutamia sirotekoisia,
punaisia ja viheriöitä huonekaluja sekä muutamia kukkia. Siinä ei
näyttänyt olevan muuta kuin nurkkia ja loukkoja; ja jokaisessa nurkassa
ja loukossa oli joku kummallinen pikku pöytä taikka kaappi tai
kirjahylly tai tuoli tai jotakin muuta, joka sai minut ajattelemaan,
ettei toista semmoista hupaista nurkkaa löytynyt koko huoneessa, siksi
kuin katselin seuraavaa ja huomasin, että se oli yhtä hupainen, jollei
hupaisempi. Jokaisessa esineessä ilmestyi samanlainen hiljaisuus ja
puhtaus, kuin ulkonaisestikin talossa.

Mr. Wickfield koputti jotakin ovea eräässä paneliseinäisessä loukossa,
jolloin vähäinen, melkein minun ikäiseni tyttö nopeasti tuli ulos ja
suuteli häntä. Hänen kasvoissaan näin minä heti sen ladyn lempeän ja
suloisen katsannon, jonka kuva oli tähystellyt minua alikerroksessa.
Minusta tuntui, kuin kuva olisi kasvanut aika ihmiseksi, mutta
originali pysynyt lapsena. Vaikka hänen kasvonsa olivat aivan kirkkaat
ja onnelliset, ilmestyi niissä ja koko hänen olennossaan jonkunlainen
levollisuus -- jonkunlainen säyseä, hyvä, tyven henki -- jota en
koskaan ole unhottanut; jota en koskaan unhota.

Tämä oli hänen pikku emännöitsiänsä, hänen tyttärensä Agnes, sanoi Mr.
Wickfield. Kun kuulin, kuinka hän sanoi sen, ja näin, kuinka hän piti
kiinni hänen kädestään, arvasin minä, mikä hänen ainoa johdattava
syynsä tässä elämässä oli.

Agnesin vyötäisiltä riippui pikkuinen kori, jossa avaimet olivat, ja
hän näytti niin vakavalta ja ymmärtäväiseltä emännöitsiältä, kuin
vanhalla talolla suinkin sopi olla. Hän kuunteli miellyttävällä
muodolla isäänsä, kun tämä kertoi hänelle minusta; ja kun isä oli
päättänyt puheensa, ehdoitteli hän tädilleni, että menisimme kolmanteen
kerrokseen huonettani katsomaan. Me astuimme kaikki yhdessä, hän
edellämme. Komea vanha huone se olikin; siinä nähtiin vielä enemmän
tammivuoliaisia ja vähäisiä akkunanruutuja, ja tuo leveä rintavarustin
kävi koko tietä myöden ylös asti.

Minä en voi johdattaa mieleeni, missä taikka milloin lapsuudessani olin
nähnyt maalatun lasi-akkunan jossakin kirkossa. Enkä liioin muista,
mitä se kuvasi. Mutta minä tiedän, että, kun näin hänen kääntyvän
vanhojen portaitten totisessa valossa ja odottavan meitä ylhäällä, minä
ajattelin tuota akkunaa ja aina jälestäpäin sovitin sen levollista
kirkkautta yhteen Agnes Wickfield'in kanssa.

Tätini oli yhtä onnellinen, kuin minä, tehdystä päätöksestä; ja
tyytyväisinä ja kiitollisina menimme taas alas vierashuoneesen. Koska
ei tätini millään lailla tahtonut jäädä päivälliseksi, vaan varoi,
ettei hän harmaalla ponyllansa ehtisi kotiin ennen hämyä, ja koska Mr.
Wickfield näytti tuntevan hänet liian hyvin vastustellakseen häntä
missään kohden, laitettiin vähäinen murkina hänelle, jonka jälkeen
Agnes palasi opettajattarensa luo ja Mr. Wickfield byroosensa, niin
että me kenenkään katselematta saimme sanoa jäähyväisiä toisillemme.

Tätini ilmoitti nyt minulle, että Mr. Wickfield toimittaisi minulle
kaikki ja ettei minulta puuttuisi mitään, sekä lausui, minulle mitä
ystävällisimpiä sanoja ja parhaita neuvoja.

"Trot", lausui tätini lopuksi, "tee kunniaa itsellesi, minulle ja Mr.
Dick'ille, ja olkoon Jumala kanssasi!"

Minä olin syvästi liikutettu enkä voinut kuin kiittää häntä useita
kertoja ja lähettää terveisiä Mr. Dick'ille.

"Älä koskaan", sanoi tätini, "ole halpamielinen missään asiassa; älä
koskaan ole viekas; älä koskaan ole julma. Karta näitä kolmea pahetta,
Trot, ja minulla on aina toivo sinusta".

Minä lupasin niin hyvin, kuin voin, etten väärinkäyttäisi hänen
hyvyyttänsä enkä unhottaisi hänen varoitustansa.

"Pony on oven edessä", sanoi tätini, "ja minä lähden! Jää tänne!"

Näin sanoen syleili hän minua nopeasti ja meni ulos huoneesta, sulkien
oven jälkeensä. Ensiksi hämmästyin tätä äkki-arvaamatonta lähtöä ja
melkein pelkäsin, että olin suututtanut häntä, mutta kun katsoin
kadulle ja näin, kuinka alakuloisesti hän nousi kääsyihin ja ajoi pois
ylös katsomatta, ymmärsin hänet paremmin enkä tehnyt hänelle tuota
vääryyttä.

Kello viideltä, joka oli Mr. Wickfield'in päivällis-aika, olin jälleen
tointunut ja valmis veistäni ja kahveliani varten. Pöytä oli katettu
vaan meille kahdelle, mutta Agnes odotti vierashuoneessa ennen
päivällistä, tuli alas isänsä kanssa ja kävi istumaan vastapäätä häntä
pöydän viereen. Minä epäilin, olisiko isä voinut syödä ilman häntä.

Me emme jääneet sinne päivällisten perästä, vaan menimme ylikerrokseen
vierashuoneesen takaisin, jossa Agnes sievään nurkkaan asetti laseja ja
karaffin portviiniä isänsä eteen. Minä ajattelin, että tämä olisi
kaivannut sen tavallista makua, jos muut kädet olisivat tuoneet sen
hänelle.

Tuossa hän istui kaksi tuntia, juoden viiniänsä, vieläpä juoden
melkoisen paljon sitä, sillä välin kuin Agnes soitti pianoa, ompeli ja
haasteli hänen ja minun kanssani. Mr. Wickfield oli enimmiten iloinen
ja hauska meidän seurassamme; mutta välisti kiintyivät hänen silmänsä
Agnes'iin, ja hän kävi miettiväiseksi eikä puhunut sanaakaan. Minun
mielestäni Agnes aina pian huomasi tämän ja herätti häntä joka kerta
jollakin kysymyksellä taikka hyväilyllä. Silloin hän taukosi
miettimästä ja joi enemmän viiniä.

Agnes laitti teetä ja emännöitsi teepöydässä; ja aika kului sen jälkeen
samalla tapaa, kuin päivällistenkin jälkeen, siksi kuin Agnes lähti
levolle, jolloin isä sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja, kun hän
oli poissa, käski tuoda kynttilöitä byroosensa. Silloin minäkin menin
maata.

Mutta illan kuluessa olin minä pistäynyt alas ulko-ovelle ja kävellyt
vähäisen matkaa pitkin katua, että saisin toistamiseen nähdä vanhat
rakennukset ja harmaan tuomiokirkon ja ajatella, kuinka matkallani olin
astunut tämän vanhan kaupungin halki ja tietämättäni kulkenut sen talon
ohitse, jossa nyt asuin. Palatessani näin Uriah Heep'in sulkevan
byroota. Ystävällisesti mieltyneenä kaikkia kohtaan menin sisään,
puhuttelin häntä ja erotessani annoin hänen kättä. Mutta voi, kuinka
tahmea käsi se oli! Yhtä aaveentapainen koskea kuin nähdä! Minä hieroin
kättäni perästäpäin lämmittääkseni sitä _ja tahkoakseni pois hänen
kättänsä_.

Se oli niin ilkeä käsi, että, kun menin huoneeseni, se vielä oli kylmä
ja kostea muistissani. Kun kallistuin ulos akkunasta ja näin, kuinka
eräs hirrenpäähän leikattu naama katseli minua sivultapäin, kuvailin
itselleni, että se oli Uriah Heep, joka oli jollakin lailla kiivennyt
ylös siihen, ja suljin hänet kiireisesti pois.



KUUDESTOISTA LUKU.

Minä olen monessa kohden toinen poika.


Seuraavana aamuna eineen jälkeen aloitin koulu-elämääni uudestaan. Minä
lähdin Mr. Wickfield'in kanssa tulevien opintojeni näkymölle --
vakavaan, pihalla varustettuun rakennukseen, jolla oli semmoinen
oppinut ulkomuoto, joka näytti aivan hyvin sopivan yhteen niitten
satunnaisten peltovaresten ja naakkojen kanssa, jotka lensivät alas
tuomiokirkon tornista ja koulumiehen ryhdillä kävelivät nurmikolla --
ja esiteltiin uudelle opettajalleni, tohtori Strong'ille.

Tohtori Strong näytti minun mielestäni melkein yhtä ruostuneelta, kuin
nuot korkeat rauta-aidakkeet ja portit ulkopuolella rakennusta, ja
miltei yhtä kankealta ja jykeältä, kuin ne isot kivi-urnat, jotka
olivat asetetut molemmin puolin portteja ja yhtä pitkän matkan päähän
toisistaan yltympari pihaa punaiselle tiilimuurille, ikäänkuin
härmistyneet keilat, Ajan heiteltäväksi. Hän oli kirjastossansa (minä
tarkoitan tohtori Strong'ia); hänen vaatteensa eivät olleet erittäin
hyvin harjatut eikä hänen hiuksensa erittäin hyvin kammatut; hänen
polvihousunsa olivat höllällänsä; hänen pitkät, mustat säärystimensä
auki; ja hänen kenkänsä ammottelivat niinkuin kaksi onkaloa
kaminin-matolla. Kääntäin minua kohden loisteettomia silmiänsä, jotka
muistuttivat eräästä jo aikaa unhottuneesta, sokeasta, vanhasta
hevosesta, joka tavallisesti puri ruohoa ja kompasteli hautakumpuihin
Blunderstone'n kirkkomaalla, sanoi hän, että häntä ilahutti nähdä
minua, ja sitten hän ojensi minulle kättänsä, mutta minä en tietänyt,
mitä tehdä sen, kun ei se itse tehnyt mitään.

Mutta likellä tohtori Strong'ia istui työskennellen hyvin kaunis, nuori
lady, jota hän nimitti Annie'ksi ja jota luulin hänen tyttärekseen.
Tämä päästi minut pulastani ja, laskien polvillensa, pani tohtori
Strong'in kengät jalkaan sekä säärystimet nappiin, tehden tätä yhtä
iloisesti kuin ketterästi. Kun hän oli päättänyt ja me menimme ulos
kouluhuoneesen, hämmästyin kovasti, kun kuulin Mr. Wickfield'in
toivottavan hänelle hyvää huomenta ja puhuttelevan häntä "Mrs.
Strong'iksi", ja minä ihmettelin, oliko hän tohtori Strong'in pojan
vaimo vai tohtori Strong'in oma vaimo, kun tohtori Strong itse valaisi
asian minulle.

"Asiasta toiseen, Wickfield", sanoi hän, pysähtyen käytävässä, käsi
olkapäälläni; "te ette ole vielä keksineet mitään soveliasta
toimeentuloa vaimoni serkulle?"

"Ei", vastasi Mr. Wickfield. "Ei. Ei vielä".

"Minä soisin, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin mahdollista,
Wickfield", lausui tohtori Strong, "sillä Jack Maldon on aivan varaton
ja joutilas; ja näistä kahdesta pahasta seuraa välisti jotakin vielä
pahempaa. Mitä tohtori Watts sanoo", lisäsi hän, katsellen minua ja
liikuttaen päätään lauselmansa tahtiin: "'Saatana keksii aina jotakin
pahaa joutilaan käden tehtäväksi'".

"Niin kyllä, tohtori", vastasi Mr. Wickfield, "mutta, jos tohtori Watts
olisi tuntenut ihmiset, olisi hänen yhtä oikein sopinut kirjoittaa:
'Saatana keksii aina jotakin pahaa vireän käden tehtäväksi'. Vireät
ihmiset toimittavat kyllä osansa mailman pahasta, siitä saatte olla
varma, Mitä ne ihmiset ovat aikaansaattaneet, jotka ovat olleet
kaikkein vireimmät hankkimaan itsellensä rahaa taikka valtaa tällä
taikka kahdella viime vuosisadalla? Ei mitään pahaa?"

"Jack Maldon ei ole koskaan oleva erittäin vireä hankkimaan itselleen
kumpaakaan, varon minä", lausui tohtori Strong, miettiväisesti
leukaansa hivuttaen.

"Kenties ei", sanoi Mr. Wickfield, "ja te palautatte minut
kysymykseemme, josta, antakaat minulle anteeksi, minä harhaannuin. Ei,
minä en ole vielä voinut hankkia mitään paikkaa Mr. Jack Maldon'ille.
Minä luulen --" hän lausui tämän jonkunlaisella epäilyksellä -- "että
havaitsen johdattavan syynne, ja tämä tekee asian vielä vaikeammaksi".

"Minun johdattava syyni", vastasi tohtori Strong, "on se, että saisin
jonkunlaista soveliasta toimitusta Annie'n serkulle ja vanhalle
leikkikumppanille".

"Niin, kyllä tiedän", arveli Mr. Wickfield, "kotona taikka ulkomailla".

"Aivan niin!" vastasi tohtori, nähtävästi kummastellen, miksi hän pani
niin paljon painoa noihin sanoihin. "Kotona taikka ulkomailla".

"Teidän omat sananne, niinkuin tiedätte", lausui Mr. Wickfield. "Taikka
ulkomailla".

"Niin oikein", vastasi tohtori. "Niin oikein. Siellä taikka täällä".

"Siellä taikka täällä? Eikö sillä ole mitään väliä?" kysyi Mr.
Wickfield.

"Ei", vastasi tohtori.

"Eikö?" kummastuksella.

"Ei vähintäkään".

"Ei siis mitään johdattavaa syytä", arveli Mr. Wickfield, "kun sanotte
ulkomailla eikä kotona?"

"Ei", vastasi tohtori.

"Minun täytyy uskoa teitä, ja tietysti minä uskon teitä", vastasi Mr.
Wickfield. "Se olisi ehkä melkoisesti helpoittanut tehtävääni, jos
olisin tietänyt siitä ennen. Mutta minä tunnustan, että minulla oli
toisenlainen käsitys".

Tohtori Strong katseli häntä hämmentyneellä ja epäilevällä muodolla,
joka melkein kohta muuttui hymyksi, joka rohkaisi minua suuresti, sillä
se oli täynnä ystävällisyyttä ja suloutta, ja siinä, niinkuin koko
hänen käytöksessään, ilmestyi, kun kerran oli tunkenut sen
syvämielisen, miettivän jääkuoren läpi, joka ympäröitsi sitä, jotakin
yksinkertaista, joka suuresti viehätti ja synnytti toiveita niin
nuoressa koulupojassa, kuin minä olin. Toistaen "ei" ja "ei
vähintäkään" ja muita lyhyitä, samanlaisia vakuutuksia, käveli tohtori
Strong kummallisilla, epätasaisilla askelilla meidän edellämme, ja me
seurasimme: Mr. Wickfield, näyttäen totiselta ja pudistaen päätänsä
itseksensä tietämättä, että minä näin hänet.

Kouluhuone oli kaunis, iso sali rakennuksen hiljaisimmassa osassa.
Viisi, kuusi tuommoista isoa urnaa katseli juhlallisesti sisään siihen,
ja siitä sopi nähdä vanha, aidattu puutarha, joka oli tohtorin oma ja
jossa persikat kypsyivät päivänpaisteisella, eteläisellä muurilla.
Akkunain alla oli nurmikolla kaksi isoa aloe-kasvia pöntössään, ja
näitten kasvien leveät, kovat lehdet (jotka näyttivät siltä kuin
olisivat tehdyt maalatusta tinasta) ovat aina siitä saakka -- sen
muiston kautta, jota ne herättävät -- olleet minulle äänettömyyden ja
yksinäisyyden esikuvana. Noin viisikolmatta poikaa oli ahkerassa työssä
kirjojensa nojalla, kun tulimme sisään, mutta he nousivat toivottamaan
hyvää huomenta tohtorille ja jäivät seisomaan, kun näkivät Mr.
Wickfield'in ja minut.

"Uusi poika, nuoret gentlemanit", lausui tohtori; "Trotwood
Copperfield".

Eräs Adams, joka oli koulun ylimmäinen, astui silloin esiin paikaltansa
ja tervehti minua. Hän näytti valkoisella kaulahuivillansa nuorelta
papilta, mutta hän oli hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän osoitti
minulle sijani ja esitteli minut opettajille semmoisella gentlemanin
tavalla, joka, jos mikään, olisi saattanut minut levolliseksi.

Minusta näytti kuitenkin siltä, kuin niin pitkä aika olisi kulunut
siitä, jolloin olin ollut semmoisten poikien parissa taikka
minkäänlaisten minun ikäisteni kumppanien seurassa, paitsi Mick
Walker'in ja Jauhoperunan, että tunsin itseni niin oudoksi, kuin olin
ikinä eläessäni tuntenut. Minä tiesin varsin hyvin, että olin liikkunut
semmoisilla näkymöillä, joista ei heillä voinut olla mitään aavistusta,
ja että heidän ikäisekseen, heidän muotoisekseen ja vertaisekseen olin
kokenut niin kummallisia, että puoleksi luulin harjoittavani
jonkunlaista petosta, kun tulin sinne tavallisena pikku koulupoikana.
Minä olin Murdstone ja Grinby'n aikana, kuinka lyhyt taikka pitkä se
lienee ollutkaan, vieraantunut poikien huveista ja leikeistä, että
tiesin olevani aivan saamaton ja harjaantumaton tavallisimmissa
tempuissa, jotka kuuluivat niihin. Mitä hyvänsä olin oppinut, se oli
halvoissa, jokapäiväisissä elämäni huolissa niin kadonnut muististani,
että nyt, kun minua tutkittiin, minä en osannut mitään, vaan asetettiin
koulun alhaisimmalle penkille. Mutta vaikka minua huolestutti, että
minulta puuttui pojan-omaista taitoa sekä myöskin kirjallista tietoa,
kävin monta vertaa enemmän levottomaksi, kun ajattelin, että niissä,
mitä osasin, poistuin paljon kauemmaksi kumppaneistani, kuin niissä,
mitä en osannut. Minä mietin, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät
likeisestä tuttavuudestani King's Bench'in vankihuoneen kanssa? Oliko
minussa, minun itse tietämättä, jotakin, joka voisi antaa ilmi minun ja
Micawber'ilaisten keskinäisen välin -- kaikki nuot panttaukset ja
myymiset ja illalliset? Arvaappas, jos joku pojista olisi nähnyt minun
astuvan Canterbury'n katuja, väsyneenä matkastani ja ryysyisenä, ja nyt
tuntisi minut. Mitä nämät, jotka niin vähän piittasivat rahoista,
sanoisivat, jos tietäisivät, kuinka minä olin kaappinut kokoon kaikki
puolipennyni ostaakseni jokapäiväistä servelati-makkaraani ja oluttani
taikka puddingiliuskojani? Kuinka se hämmästyttäisi heitä, jotka olivat
niin viattomat Londonin elämän ja Londonin katujen suhteen, jos
huomaisivat, kuinka hyvin minä tunsin (ja kuinka häpesin tuntemistani)
muutamia mitä kurjimpia asteita molemmista? Kaikki nämät joutuivat niin
usein mieleeni tuona ensimäisenä päivänä tohtori Strong'in luona, että
epäilin vähintäkin katsettani ja liikennettäni, säikähdyin, milloin
hyvänsä joku uusista koulukumppaneistani likeni minua, ja riensin pois
samalla silmänräpäyksellä, kuin koulutunti päättyi, peläten, että
paljastaisin itseni vastatessani johonkin ystävälliseen kysymykseen tai
lähestymiseen.

Mutta Mr. Wickfield'in vanhalla rakennuksella oli semmoinen vaikutus,
että, kun koputin sitä, uudet koulukirjat kainalossani, rupesin
tuntemaan, kuinka levottomuuteni suli pois. Kun astuin ylös ilmaiseen,
vanhaan huoneeseni, näytti portaitten totinen varjo peittävän
epäilykseni ja pelkoni ja saattavan entisyyden hämärämmäksi. Minä
istuin siellä, lujasti lukien läksyjäni päivällis-aikaan asti (me
pääsimme koulusta kello kolme), ja menin alas, toivoen vielä tulevani
jommoiseksikin pojaksi.

Agnes oli vierashuoneessa, odottaen isäänsä, jota joku pidätti hänen
byroossansa. Hän kohtasi minua miellyttävällä hymyllänsä ja kysyi
minulta, mitä minä koulusta pidin. Minä sanoin hänelle, että toivoin
kyllä mieltyväni siihen, vaan että se aluksi oli minusta hiukan outo.

"Sinä et ole koskaan ollut missäkään koulussa", sanoin minä, "oletko?"

"Olen kyllä! Joka päivä".

"Niin, mutta sinä tarkoitat täällä omassa kodissasi?"

"Isäni ei voinut laskea minua muualle", vastasi hän hymyillen ja
päätänsä pudistaen. "Täytyyhän hänen emännöitsiänsä aina olla hänen
huoneessansa".

"Hän rakastaa sinua paljon, siitä olen varma", arvelin minä.

Hän nyykäytti myöntäen ja meni oven luo kuuntelemaan, joko isä tuli
ylös, että hän kohtaisi häntä portailla. Mutta kun ei isää kuulunut,
palasi hän jälleen.

"Äitini on ollut kuollut siitä saakka, kuin minä synnyin", lausui hän
tyvenellä tavallansa. "Minä tunnen vaan hänen kuvansa alikerroksessa.
Minä näin, että sinä katselit sitä eilen. Tiesitkö, kenenkä se oli?"

Minä vastasin hänelle, että tiesin sen, koska se oli niin hänen
näköisensä.

"Niin isäkin sanoo", arveli Agnes mielissänsä. "Kuule! Tuossa isäni nyt
on!"

Hänen kirkkaat, levolliset kasvonsa hohtivat ilosta, kun hän meni
kohtamaan häntä, ja kun he käsitysten tulivat sisään. Mr. Wickfield
tervehti minua sydämellisesti ja sanoi minulle, että varmaan
menestyisin hyvin tohtori Strong'in johdolla, joka oli mitä lempeimpiä
ihmisiä.

"Kenties löytyy muutamia -- vaikka minä en tiedä siitä -- jotka väärin
käyttävät hänen hyvyyttänsä", sanoi Mr. Wickfield. "Älä koskaan ole
heidän tapaisensa, Trotwood, missään asiassa. Hänessä ei ole epäluuloa
nimeksikään; ja olipa se ansio taikka vika, siitä saisi ottaa vaaria
kaikissa tekemisissään hänen kanssansa, sekä suurissa että vähissä".

Hän puhui, mielestäni, niinkuin hän olisi ollut väsynyt taikka
tyytymätön johonkin; mutta minä en miettinyt sen enemmän tätä asiaa,
sillä päivällinen ilmoitettiin juuri silloin valmiiksi, ja me menimme
alas ja istuimme samoihin paikkoihin, kuin ennen.

Me olimme tuskin tehneet niin, kun Uriah Heep pisti punaisen päänsä ja
laihan kätensä sisään ovesta ja sanoi:

"Mr. Maldon pyytää saada puhua sanan, Sir".

"Vast'ikäänpä erosin Mr. Maldon'ista", vastasi hänen isäntänsä.

"Niin, Sir", arveli Uriah, "mutta Mr. Maldon on tullut takaisin ja
pyytää saadaksensa puhua sanan".

Sillä välin kuin Uriah piti ovea auki kädellänsä, katseli hän, luulin,
minua, katseli Agnes'ia, katseli ruokia, katseli talrikkeja, katseli
jokaista esinettä huoneessa, mutta ei kuitenkaan näyttänyt katselevan
mitään; hän oli koko ajan punaisilla silmillänsä uskollisesti
tähystelevinänsä isäntäänsä.

"Pyydän anteeksi. Tulin vaan sanomaan, kun jälestäpäin ajattelin",
muistutti joku ääni Uriah'n takaa, samalla kuin tämän pää työnnettiin
pois ja puhujan ilmestyi sijaan -- "suokaat anteeksi rohkeuteni --
että, koska näyttää siltä, kuin minun ei olisi mitään muuta tarjona,
mitä pikemmin minä lähden ulkomaille, sitä parempi. Serkkuni Annie
arveli, kun puhuimme siitä, että hän mieluisammin tahtoi pitää
ystäviänsä saatavillaan, kuin nähdä heitä maanpakolaisuudessa, ja vanha
tohtori --"

"Tohtori Strong, niinkö?" keskeytti Mr. Wickfield vakavasti.

"Tohtori Strong tietysti", vastasi toinen, "minä nimitän häntä vanhaksi
tohtoriksi -- sillä ei ole mitään eroitusta, tiedättekö".

"Sitä _ei_ sovi sanoa", vastasi Mr. Wickfield.

"No, tohtori Strong'illa", jatkoi toinen -- "tohtori Strong'illa oli
sama ajatus, luulin minä. Mutta koska teidän menetystavastanne minun
suhteeni näyttää siltä kuin hän olisi muuttanut mieltänsä, ei minulla
ole mitään lisäksi sanottavaa, kuin että mitä pikemmin lähden, sitä
parempi. Sentähden päätin tulla takaisin ja sanoa, että mitä pikemmin
lähden, sitä parempi. Kun kuitenkin täytyy syöstä veteen, ei auta
rannalla vitkailla".

"Teidän asiassanne vitkaillaan niin vähän, Mr. Maldon, kuin
mahdollista, saatte luottaa siihen", lausui Mr. Wickfield.

"Kiitoksia", sanoi toinen. "Paljon kiitoksia. Minä en tahdo katsoa
lahjahevosta suuhun; se ei ole mikään miellyttävä työ, muutoin,
rohkenen väittää, saisi serkkuni Annie helposti asian sovitetuksi
omalla tavallansa. Luullakseni ei Annie'n tarvitsisi muuta, kuin sanoa
vanhalle tohtorille --"

"Te tarkoitatte, että Mrs. Strong'in ei tarvitsisi muuta, kuin sanoa
puolisollensa -- ymmärränkö teitä oikein?" kysyi Mr. Wickfield.

"Ihan oikein", vastasi toinen -- "ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että
hän tahtoisi sitä ja sitä asiaa siksi ja siksi, ja se muodostuisi aivan
luonnollisesti siksi ja siksi".

"Ja miksi juuri aivan luonnollisesti, Mr. Maldon?" kysyi Mr. Wickfield,
levollisesti syöden päivällistänsä.

"No, koska Annie on viehättävä nuori tyttö, ja tuo vanha tohtori --
tohtori Strong'ia tarkoitan -- ei ole aivan viehättävä nuori poika",
vastasi Mr. Maldon nauraen. "Ei kenenkään tarvitse loukkaantua
sanoistani, Mr. Wickfield. Minä tarkoitan vaan, että arvatakseni
jonkunlainen korvaus on oikea ja järjellinen semmoisessa avioliitossa".

"Korvaus vaimolle, Sir?" kysyi Wickfield totisesti.

"Niin, vaimolle, Sir", vastasi Mr. Jack Maldon nauraen. Mutta huomaten,
että Mr. Wickfield jatkoi päivällistänsä samalla levollisella tavalla,
ja ettei ollut mitään toivoa saada häntä höllittämään jäntärettäkään
kasvoissaan, lisäsi hän:

"Kuitenkin olen nyt sanonut, mitä palasin sanomaan, ja vielä kerran
pyytäen anteeksi rohkeuttani lähden pois. Tietysti noudatan teidän
määräyksiänne ja pidän asiaa vaan meidän kahden ratkaistavana, ettei
sitä tarvitse mainita tohtorin luona".

"Oletteko syöneet päivällistä?" kysyi Mr. Wickfield, viitaten
kädellänsä pöytää kohden.

"Kiitoksia. Minä menen päivällisille", lausui Mr. Maldon, "serkkuni
Annien luokse. Jumalan haltuun!"

Paikaltansa nousematta katseli Mr. Wickfield miettivästi hänen
jälkeensä, kun hän meni ulos. Hän oli mielestäni jotenkin pintapuolinen
nuori gentlemani; hänellä oli kauniit kasvot, nopea tapa puhua ja
itseensä luottavainen, rohkea ulkomuoto. Ja tämä oli mitä ensinnä sain
nähdä Mr. Jack Maldon'ista, jota en odottanut saavani niin pian nähdä,
kun aamulla kuulin tohtori Strong'in puhuvan hänestä.

Päivällistä syötyämme menimme ylikerrokseen jälleen, jossa kaikki kävi
aivan samalla lailla, kuin edellisenä päivänä. Agnes asetti lasit ja
karaffit samaan nurkkaan, ja Mr. Wickfield istui juomaan ja joi
melkoisesti. Agnes soitti pianoa hänelle, ompeli ja puhui ja pelasi
muutamia eriä dominoa minun kanssani. Tavalliseen aikaan laitti hän
teetä, ja jälestäpäin, kun minä olin tuonut alas kirjani, katseli hän
niihin ja osoitti minulle, mitä hän tiesi niistä (joka ei suinkaan
ollut vähän, vaikka hän sanoi päinvastoin) ja mikä oli paras tapa oppia
ja ymmärtää niitä. Näitä sanoja kirjoittaessani näen hänet itse, hänen
kainon, säännöllisen, lempeän käytöksensä ja kuulen hänen kauniin,
tyvenen äänensä. Se johdatus kaikenlaiseen hyvään, jota tuonnempana
hänestä sain, alkaa jo tuntua rinnassani. Minä rakastan pikku Em'lyä
enkä rakasta Agnes'ia -- ei, ei ollenkaan samalla tavalla -- mutta minä
tunnen, että missä Agnes on, siinä on hyvyys, rauha ja totuus, ja että
tuo lempeä valo maalatusta kirkon-akkunasta, jonka näin monta aikaa
takaperin, aina kohtaa häntä ja minua, kun olen likellä häntä, sekä
kaikkia, mitä hänen ympärillänsä on.

Kun Agnes'in oli tullut aika vetäytyä pois yöksi ja hän oli jättänyt
meidät, ojensin minä kättäni Mr. Wickfield'ille, itsekin levolle
lähteäkseni. Mutta hän pidätti minua ja sanoi: "tahtoisitko jäädä
meille, Trotwood, vai muuttaa muualle?"

"Jäädä tänne", vastasin minä nopeasti.

"Sinä olet varma siitä?"

"Niin. Jos saan!"

"No, minä varon, että elämme vaan semmoista ikävää elämää täällä,
poikani", sanoi hän.

"Ei ikävämpää minulle, kuin Agnes'ille, Sir. Ei ollenkaan ikävää!"

"Kuin Agnes'ille", toisti hän, astuen verkalleen ison kaminin-reunuksen
luo ja nojautuen siihen. "Kuin Agnes'ille!"

Hän oli sinä iltana juonut viiniä niin paljon (taikka minä luulin hänen
juoneen), että hänen silmänsä olivat veristyneet. Ei niin, että minun
sopi nähdä niitä nyt, sillä hän oli luonut ne maahan ja varjosti niitä
kädellään; mutta minä olin tarkannut niitä vähäistä ennen.

"Minä kummastelen", mumisi hän, "väsyykö Agnes'ini minuun. Milloin minä
ikinä väsyisin häneen! Mutta se on toista -- se on aivan toista".

Hän mietti itsekseen -- eikä puhunut minulle; sen vuoksi pysyin ääneti.

"Ikävä vanha asunto", hän lausui, "ja yksitoikkoinen elämä -- mutta
minun täytyy pitää häntä luonani. Minun täytyy pitää häntä luonani. Jos
se ajatus, että minä kuolen ja jätän lemmittyni, taikka että lemmittyni
kuolee ja jättää minut, tulee, niinkuin kummitus, häiritsemään
onnellisimpia hetkiäni ja on vaan hukutettava tuohon --"

Hän ei täyttänyt lausetta, vaan astui hitaasti siihen paikkaan, jossa
hän oli istunut, kallisti tietämättänsä tyhjää karaffia, niinkuin
kaataakseen viiniä siitä, asetti sen pois kädestään ja meni takaisin
entiselle sijallensa.

"Jos on vaikea kestää sitä, kun hän on täällä", lausui hän, "kuinka
kävisikään, jos hän olisi poissa? Ei, ei, ei. Minun on mahdoton koettaa
sitä".

Hän nojautui taas kaminin-reunukseen, tuumien niin kauan, etten voinut
päättää, tuliko minun mennä ja kenties herättää häntä vai pysyä
alallani, missä olin, kunnes hän toipuisi uneksimisestaan. Vihdoin hän
virkistyi itsestänsä ja katseli ympäri huonetta, siksi kuin hänen
silmänsä kohtasivat minun silmäni.

"Sinä jäät siis meille, Trotwood?" sanoi hän omituisella tavallansa ja
niinkuin hän olisi vastannut johonkin, jota minä juuri olin lausunut.
"Se ilahuttaa minua. Sinusta on seuraa meille molemmille. Se on
terveellistä, kun saamme pitää sinut täällä. Terveellistä minulle,
terveellistä Agnes'ille, terveellistä ehkä meille kaikille".

"Minä olen varma siitä, että se on minulle, Sir", vastasin minä. "Minä
olen niin iloinen, kun saan olla täällä".

"Sepä on oiva toveri!" arveli Mr. Wickfield. "Niin kauan kuin sinua
ilahuttaa olla täällä, saat myöskin jäädä tänne". Hän pudisti kättä
minun kanssani asian vahvistukseksi, taputti minua olkapäälle ja sanoi
minulle, että, jos minulla oli jotakin tekemistä iltaisin sen jälkeen,
kuin Agnes oli jättänyt meidät, taikka jos minun teki mieli huvikseni
lukea jotakin, minä altiisti saisin tulla alas hänen huoneesensa ja
seurustella hänen kanssaan, kun hän oli siellä ja minä niin halusin.
Minä kiitin häntä hänen hyvyydestään, ja koska hän pian sen jälkeen
meni alas enkä minä ollut väsynyt, menin minäkin alas, kirja kädessäni,
puoleksi tunniksi käyttääkseni hänen lupaansa.

Mutta kun näin valkeata tuossa vähäisessä ympyriäisessä byroossa ja
samalla tunsin itseni vedetyksi Uriah Heep'in puoleen, jolla oli
jonkunlainen viehätysvoima minun suhteeni, menin sen sijaan tänne. Minä
tapasin Uriah'n lukemasta isoa, lihavaa kirjaa semmoisella osottavalla
tarkkuudella, että hänen laiha etusormensa seurasi jokaista riviä, jota
hän luki, ja jätti (ainakin minä täyttä totta luulin niin) tahmaisia
jälkiä pitkin sivua, niinkuin etana.

"Te työskentelette myöhään tänä iltana, Uriah", sanon minä.

"Niin, Master Copperfield", vastaa Uriah.

Kun nousin vastapäiselle tuolille mukavammin puhuakseni hänen kanssaan,
huomasin, ettei hänessä näkynyt mitään semmoista, kuin hymy, vaan että
hän ainoastaan osasi väljentää suutansa ja muodostaa kaksi jyrkkää
lovea alaspäin poskea kummallakin puolella, ja nämät tiesivät hymyä.

"Minä en tee byroo-työtä, Master Copperfield", lausui Uriah.

"Minkälaista työtä siis?" kysyin minä.

"Minä kartutan lain-opillisia tietojani, Master Copperfield", vastasi
Uriah. "Minä tutkin Tidd'in käsikirjaa. Voi semmoista kirjailiaa kuin
Mr. Tidd on, Master Copperfield!"

Minun tuolini oli semmoinen vartiantorni, että, kun katselin, kuinka
hän tämän ihastuneen huudahuksen jälkeen taas alkoi lukea ja
etusormellansa seurata rivejä, minä näin, että hänen sieraimensa, jotka
olivat ohuet ja suipot ja terävillä uurteilla varustetut, laajenivat ja
supistuivat omituisella ja kovin ilkeällä tavalla -- jotta ne näyttivät
vilkkuvan silmien sijasta, jotka tuskin milloinkaan vilkkuivat.

"Minä arvaan, että olette suuri lakimies?" lausuin minä, tuokion häntä
katseltuani.

"Minäkö, Master Copperfield?" kysyi Uriah. "Voi, ei! Minä olen sangen
halpa henkilö".

Minä huomasin, että oli perää tuossa luulossani hänen käsistänsä, sillä
hän hieroi usein kämmeniänsä toisiansa vastaan ikäänkuin pusertaaksensa
niitä kuivaksi ja lämpimäksi, jonka ohessa hän monta kertaa varkain
pyyhki niitä nenäliinallansa.

"Minä tiedän hyvin, että olen kaikkein halvin henkilö mailmassa",
lausui Uriah Heep ujosti; "olkoon toinen mikä tahansa. Äitini on
myöskin sangen halpa henkilö. Me asumme halvassa majassa, Master
Copperfield, mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen.
Isäni entinen virka oli halpa. Hän oli haudankaivaja".

"Mikä hän nyt on?" kysyin minä.

"Hän on nyt osan-ottaja ijankaikkisessa kunniassa. Master Copperfield",
vastasi Uriah Heep. "Mutta meillä on paljon, josta sopii olla
kiitollinen. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä, että saan
oleskella Mr. Wickfield'in luona!"

Minä kysyin Uriah'lta, oliko hän kauan ollut Mr. Wickfield'in luona.

"Minä olen nyt neljättä vuotta hänen luonansa, Master Copperfield",
vastasi Uriah, sulkien kirjaansa, kun hän ensin oli tarkasti merkinnyt
paikan, johon hän oli laannut. "Minä tulin tänne vuotta jälkeen isäni
kuoleman. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä! Kuinka kiitollinen
minun tulee olla Mr. Wickfield'in hyvyydestä, kun hän antaa minulle
laissa määrätyn opetuksen, jota minä en muutoin äitini ja omien vähien
varojeni vuoksi jaksaisi hankkia itselleni!"

"Kun siis oppi-aikanne on ohitse, olette kai oikea lakimies?" sanoin
minä.

"Jumalan avulla, Master Copperfield", vastasi Uriah.

"Te ehkä pääsette ennen pitkää Mr. Wickfield'in asiakumppaniksi",
lausuin minä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi; "ja silloin sanotaan
'Wickfield ja Heep' taikka 'Heep, ennen Wickfield'".

"Ei suinkaan, Master Copperfield", vastasi Uriah, päätänsä pudistaen,
"minä olen liian halpa siksi!"

Hän näytti todellakin tavattomassa määrässä noitten kasvojen
kaltaiselta, jotka olivat leikatut hirrenpäähän ulkopuolella akkunaani,
kun hän istui halpuudessaan ja syrjästä katseli minua, suu
väljentyneenä ja lovet poskissa.

"Mr. Wickfield on aivan oivallinen mies, Master Copperfield", sanoi
Uriah. "Jos olette tunteneet hänet kauan aikaa, tiedätte sen varmaan
paljon paremmin, kuin minä voin kertoa teille".

Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että hän oli; mutta etten
ollut tuntenut häntä kauan, vaikka hän oli tätini ystävä.

"Vai niin, Master Copperfield", lausui Uriah. "Teidän tätinne on
miellyttävä lady, Master Copperfield!"

Hänellä oli, kun hän tahtoi osoittaa innostustaan, jonkunlainen tapa
väännellä itseänsä, joka oli sangen ruma ja joka käänsi pois huomioni
siitä kohteliaisuudesta, jonka hän oli lausunut sukulaisestani, hänen
kaulansa ja ruumiinsa käärmeenkaltaisiin luikerruksiin.

"Miellyttävä lady, Master Copperfield!" arveli Uriah Heep. "Hän
ihmettelee suuresti Miss Agnes'ia, Master Copperfield, luulen minä?"

Minä sanoin rohkeasti "kyllä"; ei sentähden, että olisin tietänyt
mitään siitä, Jumala antakoon minulle anteeksi!

"Minä toivon, että tekin ihmettelette häntä, Master Copperfield",
lausui Uriah. "Mutta minä olen varma siitä".

"Jokaisen täytyy ihmetellä häntä", vastasin minä.

"Voi! kiitoksia, Master Copperfield", sanoi Uriah Heep, "tästä
muistutuksesta! Siinä on niin paljon totuutta! Vaikka minä olen halpa,
tiedän, että siinä on _niin_ paljon totuutta! Voi! kiitoksia, Master
Copperfield!"

Tunteittensa hartaudessa väänsi hän itsensä kokonaan pois tuoliltaan
ja, alas tultuaan, alkoi hän hankkia kotiinlähtöä.

"Äiti odottaa minua", lausui hän, katsahtaen vaaleaan, tylsäkasvoiseen
taskukelloonsa, "ja käy levottomaksi, sillä, vaikka me olemme kovasti
halpoja, Master Copperfield, rakastamme paljon toisiamme. Jos
tahtoisitte käydä meitä tervehtimässä joskus puolipäivän jälkeen ja
juoda kupillisen teetä matalassa asunnossamme, olisi äitini yhtä ylpeä
teidän seurastanne, kuin minä".

Minä sanoin, että mielelläni tulisin.

"Kiitoksia, Master Copperfield", vastasi Uriah, asettaen kirjaansa
hyllylle -- "arvatakseni jäätte tänne joksikin aikaa, Master
Copperfield?"

Minä sanoin, että minun oli, luullakseni, määrä saada kasvatusta
täällä, niin kauan kuin kävin koulua.

"Vai niin!" huudahti Uriah, "minä arvaan, että _te_ lopullisesti
joudutte Mr. Wickfield'in ammattikumppaniksi, Master Copperfield!"

Minä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei
kenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah
kiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini:
"kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" ja "totta
tosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" Kun hän
vihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta,
soveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun
vastasin "soveltuu", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun
kanssani -- hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala -- avasi hän
hiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut
hapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja
kuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy,
miksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä,
ja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen
vesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui
musta lippu, johon oli kirjoitettu "Tidd'in käsikirja", ja että hän
tämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen
hukutettavaksi.

Minä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun,
ja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen
pudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin
aivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä
olin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän
opinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä
edellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä
rupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja
saavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona
vietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi,
mutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä
kauan aikaa.

Tohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr.
Creakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt
perustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin
poikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin
luottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät
osoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me
tunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa
ja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan
hartaasti siihen -- ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko
siellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita
sama -- ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa.
Lomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta
silloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja
harvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori
Strong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.

Muutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä
toisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä -- esimerkiksi,
kuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen
kauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan
ja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään
rahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin
kumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois
kodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen
luonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria;
jonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan
jonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän
aina ulkona käydessään katseli maahan -- siksi kuin käsitin, että
sananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams,
ylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut,
niin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan
valmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli,
että siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta,
luettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä
syntymäpäivästä.

Mutta tohtori itse oli koko koulun epäjumala; ja huono koulu se
epäilemättä olisi ollutkin, jollei niin olisi ollut laita, sillä hän
oli mitä parhaita ihmisiä koko mailmassa: hänellä oli niin
yksinkertainen ja suora mieli-ala, että se olisi saattanut liikuttaa
itse urnienkin kivisydämiä muurilla. Kun hän käveli edestakaisin sillä
puolella pihaa, joka oli rakennuksen sivulla, ja nuot satunnaiset
peltovarekset ja naakat katselivat häntä, pää viekkaasti kallellansa,
niinkuin he olisivat tietäneet, kuinka paljon enemmän he tunsivat
mailman menoista, kuin hän, jos silloin joku kerjäläinen pääsi niin
likelle hänen narisevia saappaitaan, että hän sai hänet ottamaan
korviinsa vaan yhdenkin lauseen jostakin onnettomuuden jutusta, oli
kerjäläisen toimeentulo taattu seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Se oli
niin tunnettu asia talossa, että opettajat ja ylimmäiset pojat
koettivat kulmissa häätää näitä kulkiaimia, hypätä ulos akkunoista ja
ajaa heitä pois pihasta, ennenkuin ehtivät ilmoittamaan läsnä-oloansa
tohtorille; ja tämä estäminen tapahtui välisti onnellisesti muutamien
kyynärien päässä hänestä ilman että hän, edestakaisin kävellessään,
huomasi mitään. Ulkopuolella omaa aluettansa ja suojelusta vailla oli
tohtori niinkuin lammas leikkaajan käsissä. Hän olisi voinut riisua
säärystimensä jalastaan ja antaa ne pois. Kävikin meidän kesken
semmoinen puhe (minulla ei ole mitään käsitystä eikä minulla ole
koskaan ollut, millä perusteella, mutta minä olen uskonut sen niin
monta vuotta, että aivan varmaan tiedän sen todenmukaiseksi), että hän
eräänä kylmänä talvipäivänä suorastaan lahjoitti säärystimensä
jollekulle kerjäläisvaimolle, joka aikaansaatti pahennusta
naapuristossa, kun hän ovesta oveen näytti kaunista, pientä lasta, joka
oli kääritty näihin vaatekappaleisin, jotka tunnettiin joka paikassa,
koska ne olivat yhtä tutut ympäristössä, kuin itse tuomiokirkko. Tarina
lisää, että ainoa, joka ei tuntenut, että ne olivat hänen omansa, oli
tohtori itse, ja että, kun ne vähä aika sen jälkeen asetettiin näkyviin
ulkopuolelle vähäistä, huonomaineista puotia, jossa semmoisia kapineita
vaihdettiin gin'iin,[21] hän useita kertoja huomattiin pitelevän niitä
hyväksyväisesti, ikäänkuin ihmetellen jotakin uutta niitten mallissa ja
katsoen niitä paremmiksi, kuin omia säärystimiänsä.

Sangen hauska oli nähdä tohtoria yhdessä kauniin, nuoren vaimonsa
kanssa. Hän osoitti hellyyttänsä tätä kohtaan isällisellä, lempeällä
tavalla, joka jo yksinään näytti ilmoittavan hyvää miestä. Minä näin
heidän usein kävelevän puutarhassa, jossa persikat kasvoivat, ja
välisti minä vielä tarkemmin katselin heitä luku- taikka
vierashuoneessa. Mrs. Strong näytti minusta pitävän paljon huolta
tohtorista ja rakastavan häntä suuresti, vaikk'en minä koskaan luullut
hänen olevan erittäin mieltyneenä tuohon sanakirjaan, josta tohtori
aina kuljetti plakkareissaan ja hattunsa kopassa muutamia raskaita
lohkoja ja jota hän tavallisesti näytti selittävän vaimolleen, kun he
liikkuivat.

Minä näin hyvin usein Mrs. Strong'in sekä sentähden, että hän oli
ruvennut pitämään minusta sinä aamuna, jona minä esiteltiin tohtorille,
ja aina jälestäpäin oli hyvä minulle ja piti väliä minulla, jotta
myöskin sentähden, että hän suuresti rakasti Agnes'ia ja usein kävi
meillä. Minusta oli hänen ja Mr. Wickfield'in keskinäisessä olossa joku
kummallinen jäykkyys (hän näytti pelkäävän Mr. Wickfield'iä), jota yhä
kesti. Kun hän tuli sinne iltaisin, ei hän mielellään suostunut, että
Mr. Wickfield saatti häntä kotiin, vaan sen sijaan kiirehti pois minun
kanssani. Ja välisti, kun iloisesti pyrimme yhdessä tuomiokirkon tarhan
poikki emmekä odottaneet kohtaavamme ketään, suitti tapahtua, että
kohtasimme Mr. Jack Maldon'in, joka aina kummastui, kun hän näki
meidät.

Mrs. Strong'in äiti oli semmoinen lady, joka aina suuresti huvitti
minua. Hänen nimensä oli Mrs. Markleham, mutta meidän poikien oli tapa
nimittää häntä "vanhaksi soturiksi" hänen päällikkyytensä vuoksi ja
siihen taitoon katsoen, jolla hän käyttäytti suuria sukulaisjoukkoja
tohtoria vastaan. Hän oli vähäinen, terävä-silmäinen nainen, jolla
tavallisesti, kun hän oli parhaassa puvussaan, oli päässään muuttumaton
lakki, joka oli koristettu muutamilla tekokukilla ja kahdella
tekoperhosella, jotka olivat lentelevinään kukkien ympärillä. Meissä
oli joku taika-uskoinen ajatus, että tämä lakki oli tullut Franskasta
ja ettei se suinkaan ollut saanut alkuansa mistään muusta, kuin tämän
kekseliään kansan taitavuudesta; mutta kaikki, mitä minä varmaan tiedän
siitä, on, että se aina ilmestyi iltaisin, milloin hyvänsä Mrs.
Markleham ilmestyi; että sitä kuljetettiin ystävien seuroihin
hinduilaisessa korissa; että perhoset omituisella tavalla aina
värisivät, sekä että ne, niinkuin vireät mehiläiset, käyttivät
helottavia hetkiä tohtori Strong'in kustannuksella.

Minun oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella "vanhaa soturia" -- minä en
käytä tätä nimeä epäkunnioituksella -- eräänä iltana, joka on kiintynyt
muistooni toisen asian kautta, jota kohta aion kertoa. Se oli joku
ilta, jolloin tohtorilla oli vähäiset pidot siitä syystä, että Mr. Jack
Maldon oli Indiaan matkustamallansa. Tänne hänen oli määrä lähteä
kadettina taikka muuna semmoisena, koska Mr. Wickfield viimein oli
saanut tämän asian laidalleen. Sattui samalla olemaan tohtorin
syntymäpäivä. Meillä oli ollut lupa sinä päivänä, me olimme antaneet
hänelle lahjoja aamulla, pitäneet puhetta hänelle ylimmäisen pojan
kautta ja hurranneet hänelle, siksi kuin olimme käheät ja hän oli
vuodattanut kyyneliä. Ja nyt menimme, Mr. Wickfield, Agnes ja minä,
illalla kotiin hänen luoksensa teetä juomaan.

Mr. Jack Maldon oli siellä ennen meitä. Mrs. Strong, joka oli puettu
valkoisiin kirsikanvärisillä nauhoilla, soitti pianoa, kun me astuimme
sisään, ja Mr. Maldon kallistui hänen puoleensa lehtiä kääntääksensä.
Mrs. Strong'in heleän punainen ja valkoinen iho ei ollut mielestäni
niin uhkea ja kukankaltainen, kuin tavallisesti, kun hän kääntyi meitä
kohden; mutta hän näytti hyvin kauniilta, ihmeen kauniilta.

"Minä olen unhottanut, tohtori", sanoi Mrs. Strong'in äiti, kun olimme
käyneet istumaan, "lausua päivän tervehdyksiä teille -- vaikka ne,
niinkuin hyvin arvaatte, eivät suinkaan ole tyhjiä tervehdyksiä vaan
minun puoleltani. Sallikaat minun toivottaa teille vielä monta
onnellista syntymäpäivää".

"Kiitoksia paljon, Ma'am", vastasi tohtori.

"Monta monituista onnellista syntymäpäivää", lausui "vanha soturi".
"Ei ainoastaan teidän itse tähtenne, vaan Annie'n ja John[22] Maldon'in
ja monen muun tähden. Minusta näyttää, kun se olisi ollut eilen, John,
kun pikku poikana, päätä lyhyempänä, kuin Master Copperfield,
karviaspensaitten takana kryytimaassa ilmoitit rakkautesi Annie'lle".

"Älkäät, rakas äiti", sanoi Mrs. Strong, "puhuko siitä nyt".

"Älä ole järjetön, Annie", vastasi hänen äitinsä. "Jos semmoisia
kuullessasi punehdut nyt, kun olet vanha, naitu vaimo, milloin
herkeetkään punehtumasta niitä kuullessasi?"

"Vanha?" huudahti Mr. Jack Maldon. "Annie? Kuinka?"

"Niin, John", vastasi "soturi".

"Todella vanha, naitu vaimo. Vaikk'ei vanha ijältään -- sillä milloin
sinä taikka kukaan muu ikinä on kuullut minun sanovan, että
kahdenkymmenen-vuotinen tyttö on vanha ijältä! -- on serkkusi tohtorin
vaimo ja semmoisena hän on mitä minä sanoin. Se on hyvä sinulle, John,
että serkkusi on tohtorin vaimo. Sinä olet saanut hänessä mahtavan ja
hyvän ystävän, joka tulee vielä paremmaksi, sitä rohkenen ennustaa, jos
ansaitset sitä. Minussa ei ole mitään väärää ylpeyttä. Minä en koskaan
epäile vapaasti myöntäessäni, että heimossamme löytyy muutamia jäseniä,
jotka tarvitsevat ystävää. Sinä olit itse yksi niistä, ennenkuin
serkkusi vaikutus hankki sinulle yhden".

Sydämensä hyvyydessä viittasi tohtori kädellänsä, niinkuin
haihduttaaksensa hänen puhettansa ja säästääksensä Mr. Jack Maldon'ilta
enempiä muistutuksia. Mutta Mrs. Markleham vaihti tuolinsa toiseen,
joka oli lähinnä tohtoria ja laskien viuhkaansa hänen takinhiallensa
sanoi:

"Ei, todella, rakas tohtorini, teidän täytyy antaa anteeksi minulle,
jos näytän pysyvän vähän kauemmin tässä aineessa, mutta tunteeni ovat
niin syvät. Minä nimitän sitä oikein monomaniakseni, se on semmoinen
mieli-aine minulle. Te olette siunaus meille. Te olette Jumalan lahja,
tiedättekö"!

"Joutavia, joutavia", lausui tohtori.

"Ei, ei, minä pyydän anteeksi", vastasi "vanha soturi". "Kosk'ei kukaan
muu ole läsnä, paitsi rakas, vilpitön ystävämme Mr. Wickfield, en voi
suostua siihen, että minua pakoitetaan vaikenemaan. Jos jatkatte
samalla tavalla, käytän anopin oikeuksiani ja torun teitä. Minä olen
aivan rehellinen ja suorapuheinen. Mitä aion sanoa, on mitä sanoin, kun
ensi kerran hämmästytitte minua -- te muistatte, kuinka minä
hämmästyin? -- ja kositte Annie'ta. Ei sentähden, että oli mitään
erinomaista itse kosimisessa -- se olisi naurun asia, jos sitä
sanoisin! -- vaan sentähden, että minä, koska olitte tunteneet hänen
isä raukkansa ja Annie'n itse kuusikuukautisesta lapsesta asti, en
koskaan ollut ajatellut teitä siltä kannalta eikä ylimalkain naimisiin
aikovaksi -- sentähden vaan".

"Niin, niin", arveli tohtori säyseästi. "Älkäät huoliko niistä".

"Mutta minä _huolin_", lausui "vanha soturi", laskien viuhkaansa
tohtorin huulille. "Minä huolin niistä paljon. Minä muistutan näistä
asioista, että saadaan väittää minua vastaan, jos olen väärässä. No
niin! Sitten minä puhuin Annie'lle ja kerroin hänelle, mitä oli
tapahtunut. Minä sanoin: 'rakas lapseni, tohtori Strong on vartavasten
käynyt täällä ja tehnyt sinuun koskevan kauniin ilmoituksen ja
tarjomuksen'. Koetinko minä vähimmälläkään tavalla taivuttaa häntä? Ei.
Minä sanoin: 'no, Annie, kerro minulle tuossa paikassa totuus, onko
sydämesi vapaa?' 'Äiti', hän vastasi itkien, 'minä olen kovin nuori' --
joka olikin aivan totta -- 'ja minä tuskin tiedän, onko minulla mitään
sydäntä ollenkaan'. 'Siinä tapauksessa, lapsi kultani', sanoin minä,
'saat luottaa siihen, että se on vapaa. Oli miten oli, lemmittyni',
sanoin minä, 'tohtori Strong on kiihtyneessä mielentilassa, ja hänelle
täytyy vastata jotakin. Häntä ei sovi pitää nykyisessä epätiedon
tilassa'. 'Äiti', sanoi Annie, yhä itkien, 'olisiko hän onneton ilman
minua? jos niin on, kunnioitan minä häntä ja pidän häntä niin suuressa
arvossa, että luulen suostuvani häneen'. Niin asia ratkaistiin. Ja
silloin, eikä ennen, kuin silloin, sanoin minä Annie'lle: 'Annie,
tohtori Strong ei tule ainoastaan puolisoksesi, vaan hän edustaa isä
vainajaasi, hän edustaa heimomme päätä, hän edustaa heimomme viisautta
ja arvoa ja, minun sopii sanoa se, varoja, ja on, lyhyeltä, oleva oikea
Jumalan lahja sille'. Minä käytin tätä sanaa silloin, ja minä olen
käyttänyt sitä taas tänään. Jos minulla on mikään ansio, on se
yhtämukaisuus".

Tytär oli tämän puheen kestäessä istunut aivan äänetönnä ja hiljaisena,
silmät maassa. Hänen serkkunsa seisoi likellä häntä ja katseli myöskin
lattiaan. Mrs. Strong sanoi nyt aivan lempeästi ja vapisevalla äänellä:

"Äiti, minä toivon, että olette päättäneet?"

"Ei, rakas Annie'ni", vastasi "soturi", "minä en ole kokonaan
päättänyt. Koska kysyt minulta, lemmittyni, vastaan, että _en_ ole.
Minä surkuttelen, että sinä todella olet vähän luonnoton omaa heimoasi
vastaan; ja koska ei auta valittaa sinulle, aion valittaa puolisollesi.
Nyt, rakas tohtorini, katsokaat tuota typerää vaimoa, joka teillä on".

Kun tohtori käänsi leppeät kasvonsa, joista tuo yksinkertaisuuden ja
hyvyyden hymy loisti, vaimoansa kohden, painoi tämä päätänsä vielä
alemmaksi. Minä huomasin, että Mr. Wickfield vakavasti katseli häntä.

"Kun tuonain satuin sanomaan tälle häijylle olennolle", jatkoi äiti,
leikillisesti pudistaen päätänsä ja viuhkaansa tyttärelleen, "että
löytyi yksi perheen-asia, jota hänen sopi mainita teille -- taikka jota
hän luullakseni suorastaan oli velvollinen mainitsemaan -- sanoi hän,
että asian mainitseminen oli suosion pyytäminen; ja että, koska te
olitte erittäin jalomielinen ja pyytäminen hänen puoleltaan aina oli
sama kuin saaminen, hän ei tahtonut".

"Rakas Annie'ni", lausui tohtori. "Tämä oli väärin. Se ryösti minulta
yhden mielihyvän".

"Melkein samat sanat, kuin minä lausuin hänelle!" huudahti äiti. "Kun
vastedes näen, että hän samasta syystä ei ota jutellaksensa teille
jotakin, haluttaa minua suuresti, rakas tohtorini, itse jutella sitä".

"Minua ilahuttaa, jos teette niin", vastasi tohtori.

"Tokko minä?"

"Tietysti".

"No, siinä tapauksessa minä myöskin juttelen!" vastasi "vanha soturi".
"Se on päätetty asia". Ja näin, minun arvatakseni, tarkoituksensa
saavutettuaan taputti hän useita kertoja tohtorin kättä viuhkallansa
(jota hän ensin suuteli) ja palasi riemuiten entiselle paikallensa.

Kun enemmän vieraita tuli, joitten joukossa molemmat opettajat ja
Adams, kävi keskustelu yleiseksi ja kääntyi aivan luonnollisesti Mr.
Jack Maldon'iin, hänen matkaansa siihen maahan, johon hän hankki, ja
hänen erityisiin tuumiinsa ja toiveisinsa. Hänen oli määrä sinä iltana
aterian jälkeen postikääsyillä lähteä Gravesand'iin, jossa se laiva,
jolla hänen tuli matkustaa, makasi, ja hänen oli aikomus jäädä --
jollei hän tullut kotiin pääsöluvalla taikka terveytensä tähden --
tiesi kuinka moneksi vuodeksi. Minä muistan kaikkien yhtyneen siihen
ajatukseen, että India oli aivan väärin kuvattu maa, ettei siinä ollut
mitään moitittavaa, paitsi tiikeri taikka pari ja hiukan hellettä
päivän lämpimällä ajalla. Mitä minuun tulee, pidin Mr. Jack Maldon'ia
nyky-aikaisena Sindbad'ina ja ajattelin häntä kaikkien Itämaan
Rajah'ien helma-ystäväksi, joka istui kunniakatosten alla ja poltti
kiehkuraisia, kultaisia piippuja, jotka olivat penikulman pitkiä, jos
vaan saisi niitä ojennetuksi.

Mrs. Strong oli sangen hyvä laulaja, niinkuin minä, joka usein kuulin
hänen laulavan itseksensä, tiesin. Mutta joko hän ujosteli laulaessaan
vieraitten kuullen taikka hänen äänensä sinä iltana oli sorruksissa, se
oli vaan varmaa, ettei hän ollenkaan kyennyt laulamaan. Hän koetti
kerran jotakin duettia serkkunsa Maldon'in kanssa, mutta ei voinut edes
alkaa; ja jälestäpäin, kun hän yritti laulamaan yksinään, kuoli hänen
äänensä, vaikka se alussa oli raikas, yht'äkkiä ja jätti hänet aivan
tuskastuneena istumaan, pää alaspäin tangenttien yli. Hyvä tohtori
sanoi, että hänen vaimonsa oli heikkohermoinen, ja esitteli tätä
virkistääksensä erästä seurapeliä, jota hän ei itse osannut enemmän
kuin puhaltaa pasunaa. Mutta minä huomasin, että "vanha soturi" heti
otti hänet haltuunsa ja pelikumppanikseen ja neuvoi häntä ensi
johdatukseksi antamaan pois kaikki hopearahat, mitä hänellä
plakkarissaan oli.

Peli huvitti meitä, huvitti meitä vielä enemmän tohtorin erehdysten
vuoksi, jommoisia hänelle tuli lukemattomia, vaikka perhoset kyllä
olivat valveilla ja kovin suutuksissaan. Mrs. Strong ei ollut suostunut
ottamaan osaa peliin, koska hän ei voinut oikein hyvin, ja hänen
serkkunsa Maldon oli estellyt sillä, että hänellä vielä oli vähän
säälimistä matkaansa varten. Mutta tämän suoritettuansa palasi hän, ja
he istuivat sohvassa keskenänsä puhuen. Tuon tuostakin tuli Mrs. Strong
ja katsoi tohtorin kortteihin ja neuvoi hänelle, miten pelata. Hän oli
kovin vaalea tohtorin puoleen kallistuessaan, ja minusta näytti, kuin
hänen sormensa olisivat vapisseet, kun hän osoitti kortteja, mutta
tohtori oli aivan onnellinen hänen vaarinpidostaan eikä huomannut tätä,
vaikka niin olisi ollutkin.

Illallista syödessämme olimme tuskin niin iloiset. Jokainen näytti
tuntevan, että tämänlainen eroaminen oli varsin ikävä asia, ja että
mitä likemmäksi se tuli, sitä ikävämmäksi se kävi. Mr. Jack Maldon
koetti olla hyvin puhelias, mutta ei ollut yhtään levollinen, vaan
pahensi asian, joka ei myöskään, minun ymmärtääkseni, parantunut siitä,
että "vanha soturi" ehtimiseen kertoi tapauksia Mr. Jack Maldon'in
nuoruudesta.

Mutta tohtori, joka, minä olen varma siitä, tunsi, että hän saatti
kaikki onnelliseksi, oli hyvin mielissään eikä kuullut ensinkään mitään
muuta, kuin että kaikki olimme ilon korkeimmilla kukkuloilla.

"Annie kultani", lausui hän, katsoen kelloansa ja täyttäen lasiansa;
"serkkusi Jack'in aika on jo tullut emmekä saa pidättää häntä,
kosk'eivät aika ja luode -- jotka molemmat tässä asiassa ovat tärkeitä
-- odota ketään ihmistä. Mr. Jack Maldon, teillä on pitkä matka ja outo
maa edessänne; mutta monella miehellä on ollut molemmat ja on vastakin
oleva ajan loppuun saakka. Ne tuulet, joita lähdette koettamaan, ovat
läikytelleet tuhansia onneen ja tuoneet tuhansia eheinä takaisin".

"Oikein liikuttaa", sanoi Mrs. Markleham -- "katsoi asiaa miltä
kannalta tahansa, oikein liikuttaa -- kun näkee nuoren, kauniin miehen,
jonka on tuntenut pienestä pikkuisesta, lähtevän pois toiseen päähän
mailmaa ja jättävän kaikki tuttavansa jälkeensä ihan tietämättä, mikä
hänen edessään on. Nuori mies", katsellen tohtoria, "joka tekee
semmoisia uhrauksia, ansaitsee todella alinomaista kannatusta ja
suojelusta".

"Aika kuluu nopeasti teiltä, Mr. Jack Maldon", jatkoi tohtori, "ja
nopeasti meiltä kaikilta. Muutamat meistä saattavat asiain luonnollista
menoa myöden tuskin odottaa, että saamme tervehtiä teitä, kun palaatte.
Paras asia on toivoa että saamme, ja niin on minun laitani. Minä en aio
väsyttää teitä hyvillä neuvoilla. Teillä on kauan ollut oivallinen
esikuva serkussanne Annie'ssa. Noudattakaat hänen hyviä avujansa niin
tarkasti, kuin voitte".

Mrs. Markleham viuhkoitti itseänsä ja pudisti päätänsä.

"Jääkäät hyvästi, Mr. Jack", lausui tohtori, nousten; jolloin me kaikki
nousimme. "Myötäistä matkaa, hyvää menestystä ulkomailla ja onnellista
takaisintuloa!"

Me joimme kaikki Mr. Jack Maldon'in kunniaksi ja pudistimme kaikki
kättä hänen kanssaan, jonka jälkeen hän nopeasti jätti siellä olevat
ladyt hyvästi ja kiirehti ovelle, jossa sitä varten huoneen edustalle
kokoontuneet poikamme vastaan-ottivat häntä, kun hän astui kääsyihin,
ankarilla hurraa-huudoilla. Juosten niitten joukkoon kartuttamaan
heidän rivejänsä, olin minä ihan likellä kääsyjä, kun ne vierivät pois,
ja minulle jäi keskellä hälinää ja tomua vilkas muisto siitä, että näin
Mr. Jack Maldon'in ajavan pois syvästi liikutettuna muodoltaan ja
jotakin kirsikanväristä kädessänsä.

Kun oli vielä kerta hurrattu tohtorin kunniaksi, ja lisäksi kerta
tohtorin vaimolle, hajosivat pojat, ja minä palasin huoneesen, jossa
tapasin kaikki seisomasta tohtorin ympärillä, keskustellen, kuinka Mr.
Jack Maldon oli lähtenyt pois, kuinka hän oli kestänyt lähtöänsä, millä
mielellä hän oli ollut, ja muita sellaisia. Kesken näitä muistutuksia
huudahti Mrs. Markleham: "mutta missä Annie on?"

Ei mitään Annieta näkynyt, ja kun huusivat häntä, ei mikään Annie
vastannut. Mutta kun kaikki yhdessä riensimme ulos huoneesta katsomaan,
mitä oli tapahtunut, näimme hänen makaavan eteishuoneen lattialla.
Ensiksi oli suuri hätä, siksi kuin nähtiin, että hän vaan oli
tainnoksissa ja että hän saatiin tointumaan tavallisilla keinoilla,
jolloin tohtori, joka oli nostanut hänen päänsä polvillensa, pyyhki
hänen kiharoitaan syrjään kädellänsä ja sanoi, ympärillensä katsellen:

"Annie parka! Hän on niin uskollinen ja helläsydäminen! Se on ero hänen
vanhasta leikkikumppanistaan ja ystävästään -- hänen rakkaasta
serkustansa -- joka on tehnyt tämän. Voi! Minun käy sääliksi! Minä olen
kovin suruissani!"

Kun Mrs. Strong avasi silmänsä ja näki, missä hän oli, ja että kaikki
seisoimme hänen ympärillänsä, nousi hän muitten avulla ja käänsi pois
päänsä, laskeaksensa sitä tohtorin olkapäälle -- taikka kätkeäksensä
sitä, minä en tiedä kumpaa. Me menimme vierashuoneesen, jättääksemme
häntä tohtorin ja hänen äitinsä hoitoon, mutta hän sanoi, että hän nyt
tunsi itsensä paremmaksi, kuin hän oli tuntenut aamusta saakka, ja että
hän mieluisammin yhtyi meidän joukkoomme; jonka vuoksi he toivat hänet
sisään kovin vaaleana ja heikkona (siltä minusta näytti) ja asettivat
hänet sohvalle.

"Rakas Annie'ni", sanoi hänen äitinsä, korjaillen jotakin hänen
puvussaan. "Katso tänne! Sinä olet hukannut nauharuusun. Tahtooko
kukaan tehdä hyvin ja etsiä yhtä nauhaa, kirsikanväristä nauhaa?"

Se oli se, jota hän oli kantanut rinnallansa. Me etsimme sitä kaikki --
minäkin, minä olen varma siitä, etsin joka paikasta -- mutta ei
kenenkään ollut mahdollista löytää sitä.

"Muistatko, missä se sinulla viimeiseksi oli, Annie?" kysyi hänen
äitinsä.

Kun hän vastasi, että se oli, hänen luullaksensa, ollut hänellä vähä
aika sitten, mutta ettei maksanut vaivaa etsiä sitä, kummastelin,
kuinka saatin katsoa häntä vaaleaksi taikka miksikään muuksi, kuin
tulipunaiseksi.

Kuitenkin sitä etsittiin taas, mutta turhaan. Hän pyysi, ettei sitä
enää haettaisi, mutta sitä yhä haettiin jollakin pintapuolisella
tavalla, kunnes hän oli aivan terve ja seura erosi.

Me astuimme hyvin verkalleen kotiin, Mr. Wickfield, Agnes ja minä --
Agnes ja minä ihmetellen kuutamaa, ja Mr. Wickfield tuskin nostaen
silmiänsä maasta. Kun viimein saavuimme omalle ovellemme, huomasi
Agnes, että hän oli jättänyt vähäisen neulomus-väskynsä jälkeensä.
Iloisena, että jollakin lailla voin palvella häntä, juoksin takaisin
noutamaan sitä.

Minä menin ruokasaliin, johon se oli jäänyt ja joka oli autio ja pimeä.
Mutta koska ovi oli auki tämän ja tohtorin lukuhuoneen välillä, josta
näkyi valkeata, astuin sinne sanoakseni, mitä kaipasin, ja kynttilää
saadakseni.

Tohtori istui nojatuolissansa pesän vieressä, ja hänen nuori vaimonsa
istui pallilla hänen jalkainsa edessä. Tyytyväisellä hymyllä luki
tohtori ääneen jotakin kirjallista selitystä taikka teoriaa tuosta
päättömästä sanakirjasta, ja Mrs. Strong katseli ylös hänen puoleensa.
Mutta semmoisilla kasvoilla, joitten vertaista minä en ikinä
ole nähnyt. Ne olivat niin ihanat muodoltansa, ne olivat niin
tuhka-vaaleat, ne olivat niin kiintyneet katselemiseensa, ne olivat
niin täynnä hurjaa, unissa-kävijän tapaista kauhua, minä en tiedä minkä
asian kauhua. Silmät olivat aivan avoinna, ja hänen ruskeat hiuksensa
valuivat kahtena uhkeana palmikkona hänen olkapäillensä ja valkoiselle
puvulleen, joka oli epäjärjestyksessä kadonneen nauhan puutteessa.
Vaikka selvästi muistan hänen katseensa, en voi sanoa, mitä se
ilmoitti. Minä en voi edes sanoa, mitä se nyt ilmoittaa minulle, kun se
taas nousee miehistyneen ymmärrykseni eteen. Katumusta, nöyrtymystä,
häpeätä, ylpeyttä, rakkautta ja luottamusta -- kaikkia näitä näen, ja
kaikissa näissä näen tuon kauhun, minä en tiedä minkä asian kauhun.

Kun minä tulin ja sanoin asiani, heräsi hän. Tohtorikin häirittyi,
sillä, kun minä palasin asettaakseni paikallensa sitä kynttilää, jonka
olin pöydältä ottanut, taputti hän isällisellä tavallansa vaimoaan pään
päälle ja sanoi, että hän oli sydämetön ihminen, joka antoi tämän
houkutella itseään jatkamaan lukemistansa, sekä että hän tahtoisi,
jotta hän lähti levolle.

Mutta hän rukoili tohtoria joutuisalla, kiihkeällä tavalla, että tämä
sallisi hänen jäädä -- sallisi hänen tuntea (minä kuulin hänen
kuiskaavan muutamia katkonaisia sanoja sinnepäin), että hänellä sinä
iltana oli hänen luottamuksensa. Ja kun hän taas kääntyi tohtoria
kohden, katseltuaan minua, kun minä jätin huoneen ja lähdin ulos
ovesta, näin hänen panevan kätensä ristiin tohtorin polvelle ja
katsovan ylös hänen puoleensa samanlaisilla, kuitenkin vähän
tyventyneillä kasvoilla, kun tohtori jälleen rupesi lukemaan.

Tämä vaikutti syvästi minuun, ja minä muistin sen kauan aikaa
jälestäpäin, niinkuin minun on tilaisuus kertoa, kun aika tulee.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Joku ilmaantuu.


Minä en ole joutunut mainitsemaan Peggottya siitä asti, kuin karkasin
pois, mutta tietysti panin hänelle kirjeen heti, kuin pääsin katon alle
Dover'iin, ja toisen, vieläpä pidemmän, joka sisälsi täydellisen
kertomuksen kaikista yksityis-seikoista, kun tätini varsinaisesti otti
minut hoimiinsa. Kohta tohtori Strong'in kouluun tultuani kirjoitin
hänelle taas, tarkasti kuvaillen onnellista tilaani ja toiveitani. Minä
en olisi koskaan voinut Mr. Dick'in antamilla rahoilla hankkia mitään
sen ilon kaltaista, jonka tunsin, kun postilla tässä viimeisessä
kirjeessä lähetin Peggotylle kultaisen puoli-guinean sen summan
maksoksi, jonka olin lainannut häneltä. Tässä kirjeessä, eikä ennen,
puhuin nuorukaisesta ja aasinkärryistä.

Näihin ilmoituksiin vastasi Peggotty yhtä nopeasti, jollei yhtä
lyhyesti, kuin joku kauppakonttoristi. Hänen viimeiset sananvaransa
(jotka eivät suinkaan olleet suuret, kun tuli niitä läkillä esiin
tuoda) tyhjentyivät, kun hän koetti kirjoittaa, mitä hän matkani
johdosta tunsi. Neljä sivua katkonaisia ja toinen toisensa väliin
pistettyjä lauseen-alkuja, joilla ei ollut mitään loppua, paitsi
pilkkuja, eivät riittäneet tuottamaan hänelle huojennusta. Mutta pilkut
puhuivat minulle paremmin, kuin kauniimmat kynäelmät, sillä ne
osoittivat minulle, että Peggotty oli itkenyt koko paperin täyteen, ja
mitä muuta minun sopi toivoa?

Minä huomasin ilman suurta vaivaa, ettei hän vielä voinut kääntyä
oikein ystävälliseksi tätini suhteen. Tiedonantoni oli liian lyhyt
muuttamaan niin vanhaa ennakkoluuloa. Ihmisiä ei tunne koskaan,
kirjoitti hän; mutta se ajatus, että Miss Betsey näytti olevan niin
toisenlainen, kuin miksi häntä luultiin, se oli moralia! -- tämä oli
hänen oma sanansa. Hän pelkäsi ilmeisesti vielä Miss Betsey'tä, sillä
hän lähetti kiitollisen, mutta aran tervehdyksen hänelle, ja hän
pelkäsi ilmeisesti minuakin ja piti todenmukaisena, että minä pian taas
karkaisin; jos saan päättää niistä viittauksista, joita hän ehtimiseen
laski, että Yarmouth'in postivaunujen matkarahat aina saataisiin
häneltä, kun vaan pyydettiin. Häneltä minä kuulin jotakin, joka kovasti
koski minuun, nimittäin, että vanhan kotini huonekalut olivat myydyt,
että Mr. ja Miss Murdstone olivat lähteneet tiehensä ja että rakennus
oli suljettu hyyrättäväksi taikka myytäväksi. Jumala sen tietää, ettei
minulla ollut mitään osaa niissä, kun he vielä olivat siellä, mutta
minua suretti se asia, että tuo kallis, vanha paikka oli aivan autioksi
heitetty, että rikkaruoho rehotti puutarhassa ja maahan varisneet
lehdet makasivat läjittäin ja märkinä poluilla. Minä kuvailin
itsekseni, kuinka talvituulet vinkuivat sen ympärillä, kuinka kylmä
sade pieksi akkunan-laseja, kuinka kuu loi kummituksia tyhjien
huoneitten seinille ja kaiken yötä vartioi näitten yksinäisyyttä. Minä
muistin taas hautaa kirkkotarhan puun alla, ja minusta tuntui, kuin
huoneemmekin nyt olisi kuollut ja kaikki, joka oli yhteydessä isäni ja
äitini kanssa, kadonnut.

Muita uutisia ei ollut mitään Peggotyn kirjeissä. Mr. Barkis oli
oivallinen aviopuoli, sanoi hän. vaikka yhä vähän tarkka; mutta meillä
oli kaikilla vikamme ja hänellä itsellä oli niitä paljon (vaikka minä
olen varma siitä, etten tiedä, mitkä ne olivat); ja Mr. Barkis lähetti
terveisiä, ja vähäinen makuuhuoneeni oli aivan valmis minua varten. Mr.
Peggotty voi hyvin, ja Ham voi hyvin, ja Mrs. Gummidge oli
huononpuolinen ja pikku Em'ly ei tahtonut lähettää terveisiä minulle,
vaan sanoi, että Peggotty saisi lähettää, jos häntä halutti.

Kaikki nämät sanomat laadin kuuliaisesti tädilleni, jättäen ainoastaan
pikku Em'lyä mainitsematta, sillä minä tunsin vaistomaisesti, ettei
tätini olisi erittäin suosiollinen tälle. Sillä aikaa kuin vielä olin
vasta-alkavainen tohtori Strong'in luona, matkusti tätini useita
kertoja Canterbury'yn katsomaan minua, ja aina kummalliseen aikaan,
luultavasti äkki-arvaamatta tavataksensa minua. Mutta kun hän aina
havaitsi minun olevan ahkerassa työssä ja hyvässä maineessa ja
kaikkialta kuuli, että nopeasti ylenin koulussa, lakkautti hän pian
nämät käyntinsä. Minä näin hänet lauvantaisin joka kolmas taikka neljäs
viikko, kun lähdin Dover'iin huvittelemaan; ja minä näin Mr. Dick'in
joka toinen keskiviikko, jolloin hän saapui postivaunuilla puolipäivän
aikana ja jäi seuraavaksi aamuksi.

Näissä tiloissa Mr. Dick ei koskaan matkustanut ilman yhtä nahkaista
kirjoitus-pulpettia, joka sisälsi tarpeellisia kirjoitus-aineita ja
memorialin; jonka dokumentin suhteen hänellä oli joku käsitys, että
aika jo alkoi käydä täpärälle ja että se todella nyt oli valmiiksi
saatettava.

Mr. Dick oli hyvin kärkäs piparkakuille. Että hänen matkansa
tuntuisivat hupaisemmilta, oli tätini käskenyt minun hankkia hänelle
kreditiä eräässä leipurinpuodissa sillä rajoittavalla määräyksellä,
etteivät saisi antaa hänelle enemmän kuin shillingin edestä
päiväänsä. Tämä ynnä se seikka, että hänen pikku rätinkinsä siinä
maa-ravintolassa, jossa hän oli yötä, lähetettiin tädilleni, ennenkuin
ne suoritettiin, saattivat minut luulemaan, että hänen sallittiin vaan
helistellä rahojansa, mutta ei käyttää niitä. Tarkemmin asiaa
tutkittuani huomasin, että niin oli laita taikka että ainakin oli
semmoinen suostumus hänen ja tätini välillä, että hän tekisi tälle
tiliä kaikista menoistansa. Kosk'ei Mr. Dick millään muotoa tahtonut
pettää tätiäni, vaan aina koetti olla hänelle mieliksi, estettiin häntä
tällä tapaa tarpeettomiin maksoihin joutumasta. Tässä kohdassa,
niinkuin kaikissa muissakin, oli Mr. Dick vakuutettu, että tätini oli
viisain ja ihmeellisin nainen, mikä löytyi; kuten hän monta kertaa
syvässä salaisuudessa ja aina kuiskaamalla kertoi minulle.

"Trotwood", lausui Mr. Dick salamyhkäisellä muodolla eräänä
keskiviikkona, kun hän oli uskonut tämän asian minulle; "kuka se mies
on, joka piileskelee likellä asuntoamme ja peloittaa häntä?"

"Peloittaa tätiäni, Sir?"

Mr. Dick nyykäytti päätänsä. "Minä luulin, ettei mikään olisi voinut
peloittaa häntä", sanoi hän, "sillä hän on --" tässä hän kuiskasi
hiljalleen, "älä mainitse sitä -- viisain ja ihmeellisin kaikista
naisista". Ja kun hän oli lausunut tämän, vetäytyi hän takaisin,
katsoaksensa mitä vaikutusta hänen kuvauksensa tekisi minuun.

"Ensimäinen kerta, kuin hän tuli", jatkoi Mr. Dick, "oli -- maltappas
-- tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän mestattiin kuningas
Kaarlo. Luullakseni sanoit tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän?"

"Niin sanoin, Sir".

"Minä en tiedä, kuinka se on mahdollista", lausui Mr. Dick, kipuisesti
hämmentyneenä ja päätänsä pudistaen. "Minä en luule, että olen niin
vanha".

"Sinäkö vuonna tuo mies ilmestyi, Sir?" kysyin minä.

"Niin oikein", vastasi Mr. Dick, "minä en käsitä, kuinka se on
saattanut olla sinä vuonna, Trotwood. Historiastako tuon vuosiluvun
sait?"

"Niin, Sir".

"Minä arvaan, ettei historia koskaan valehtele, vai kuinka?" lausui Mr.
Dick vähäisellä toivon vilauksella.

"Ei, ei koskaan, Sir!" vastasin minä suurella varmuudella. Minä olin
avomielinen ja nuori, ja minä luulin niin.

"Minä en voi ymmärtää sitä", sanoi Mr. Dick, päätänsä pudistaen.
"Jotakin on väärällä kannalla jossakin. Kuitenkin se oli hyvin pian sen
erehdyksen jälkeen, kun pistivät muutamia huolia kuningas Kaarlon
päästä minun päähäni, kuin tuo mies ensi kerran ilmestyi. Minä lähdin
ulos kävelemään Miss Trotwood'in kanssa. Se oli juuri hämärässä teen
jälkeen. Ja siinä hän oli likellä asuntoamme".

"Ympäri kierrellen?" kysyin minä.

"Ympäri kierrellen?" toisti Mr. Dick.

"Maltappas. Minun täytyy hiukan miettiä. E-ei, ei; hän ei kierrellyt
ympäri".

Lyhyimmällä tavalla perille päästäkseni, kysyin minä, mitä hän siis
_teki_.

"Hän ei ollut siellä ollenkaan", vastasi Mr. Dick, "ennenkuin hän
lähestyi Miss. Trotwood'ia takaa ja kuiskasi. Silloin Miss Trotwood
kääntyi ja meni tainnoksiin, ja minä seisoin paikallani ja katselin
miestä, kun hän meni pois; mutta kaikkein kummallisin asia on se, että
hän siitä asti on pileskellyt maan alla taikka jossakin muualla!"

"Onko hän piileskellyt siitä asti?" kysyin minä.

"On todella", vastasi Mr. Dick, nyykäyttäen päätänsä vakavasti. "Ei
koskaan ilmestynyt, ennenkuin eilen illalla! Me kävelimme eilen
illalla, ja hän lähestyi Miss Trotwood'ia, ja minä tunsin hänet
jälleen".

"Ja säikähyttikö hän tätiäni taas?"

"Värisi joka paikasta", lausui Mr. Dick, osoitellen tätä tunnetta ja
hampaitansa helisyttäen. "Piti kiinni aitauksesta. Huusi. Mutta
Trotwood, tule tänne", vetäen minua luoksensa, että hänen sopi kuiskata
hyvin hiljaa, "miksi Miss Trotwood antoi hänelle rahaa, poika,
kuutamassa?"

"Hän oli ehkä kerjäläinen".

Mr. Dick pudisti päätänsä, niinkuin kokonaan hyljätäksensä tätä
ajatusta, ja vastattuaan monta kertaa ja suurella luottamuksella: "ei
kerjäläinen, ei kerjäläinen, Sir!" jatkoi hän, sanoen, että hän oli
jälestäpäin ja myöhään illalla nähnyt akkunastaan, kuinka tätini
ulkopuolella puutarhan aitausta kuutamassa antoi rahaa tälle miehelle,
joka sitten luikahti pois -- maan alle taas, niinkuin hän luuli -- eikä
sen enempää tullut näkyviin; sillä välin kuin tätini palasi nopeasti ja
salaisesti huoneesen ja oli vielä tänäkin aamuna ollut aivan
toisenlainen, kuin tavallisesti; joka rasitti Mr. Dick'in mieltä.

Kertomuksen alussa minä en ajatellut muuta, kuin että tuo tuntematon
oli joku Mr. Dick'in luulokuva, samanlainen, kuin se kova-osainen
ruhtinas, joka tuotti niin paljon vaivaa hänelle; mutta vähän
mietittyäni rupesin epäilemään, olisiko joku yritys taikka yrityksen
uhkaus kahdesti tehty, jolla koetettiin saada Mr. Dick parkaa pois
tätini huostasta, ja olisiko tätiäni, jonka lujan ystävyyden Mr.
Dick'iä kohtaan minä tiesin hänen itse kauttansa, pakoitettu maksamaan
jotakin Mr. Dick'in levon ja rauhan tähden. Koska minä jo olin suuresti
mieltynyt Mr. Dick'iin ja kaikin puolin soin hänelle hyvää, suosi
pelkoni tätä arvelua; ja monta aikaa harva keskiviikko tuli sitä huolta
synnyttämättä, ettei häntä tapaansa myöden näkyisi kutsinlaudalla.
Siinä hän kuitenkin aina ilmestyi, harmaapäisenä, nauravana ja
onnellisena; eikä hän koskaan sen koommin puhunut siitä miehestä, joka
osasi tätiäni peloittaa.

Nämät keskiviikot olivat kaikkein onnellisimpia päiviä Mr. Dick'in
elämässä; eivätkä ne suinkaan olleet minunkaan elämässäni mitään
onnettomia. Hän tutustui pian jok'ikisen pojan kanssa koulussa; ja
vaikk'ei hän koskaan ottanut osaa mihinkään leikkiin, paitsi
leijan-laskemiseen, oli hän yhtä mieltynyt kaikkiin meidän huveihimme,
kuin kukaan meistä. Kuinka usein olen nähnyt hänen sanomattomalla
hartaudella katselevan ja ratkaisevissa kohdissa tuskin hengittävän,
kun leikiteltiin marmori-palloilla taikka teräshyrrällä! Kuinka usein
olen nähnyt hänen, kun kävimme jänestä ja koiraa, nousevan jollekin
kumpuralle, kehoittavan koko tannerta vilkkaasen toimeen ja heiluttavan
hattuansa harmaan päänsä ylitse, unohtaen kuningas Kaarlo Martyrin pään
ja kaikki, mitä siihen kuului! Kuinka monta kesän tuntia tiedän olleen
vaan autuaita minuteja hänelle cricketkentällä! Kuinka monta
talvipäivää olen nähnyt hänen seisovan mustan-sinisellä nenällä lumessa
ja itätuulessa ja katselevan poikia, kun he laskivat pitkää luisua,
sekä ihastuksissaan taputtavan villavantuitansa!

Hän oli kaikkien lemmitty, ja hänen näppäryytensä vähissä asioissa oli
erinomainen. Hän osasi leikata orangeja semmoisiksi kuviksi, joista ei
meillä kenelläkään ollut mitään käsitystä. Hän osasi tehdä veneen
vaikka mistä, paistinpuikosta alkaen. Hän osasi muuttaa lampaan
polvilumpioita shakki-nappuloiksi; rakentaa romalaisia sotavaunuja
vanhoista korteista; laatia puolapuilla varustettuja pyöriä keloista ja
linnunhäkkejä vanhasta rautalangasta. Mutta kaikkein taitavin hän ehkä
oli valmistamaan kaluja langasta ja oljista, joista viimeisistä
aineista me kaikki luulimme hänen pystyvän laittamaan mitä hyvänsä
ihmiskädellä voi laittaa.

Mr. Dick'in maine ei ollut kauan supistunut ainoastaan meidän
piiriimme. Muutamien keskiviikkojen jälkeen kyseli tohtori Strong itse
minulta niitä näitä hänestä, ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä
tätini oli jutellut minulle; joka viehätti tohtoria siinä määrässä,
että hän käski minun seuraavalla kertaa, kuin Mr. Dick tuli, esitellä
itseänsä tälle. Tämän seremonian minä toimitin; ja kun tohtori nyt
pyysi, että Mr. Dick aina, kun hän ei tavannut minua vaunukonttorissa,
tulisi sinne ja lepäisi, siksi kuin aamutyömme oli loppunut, tottui Mr.
Dick pian siihen ja tuli, niinkuin se olisi ollut aivan luonnollinen
asia, jos me vähän myöhästyimme, joka usein keskiviikkoisin tapahtui,
kävelemään pihalla, minua odottaaksensa. Täällä hän tutustui tohtorin
kauniin, nuoren vaimon kanssa (tämä oli alati vaaleampi, kuin ennen,
oli, luullakseni, harvemmin minun taikka muitten näkyvissä, eikä ollut
enää niin iloinen, mutta yhtä kaunis) ja perehtyi tällä tapaa
vähitellen yhä enemmän, kunnes hän viimein tuli itse kouluun vartomaan.
Hän istui aina erityisessä nurkassa ja erityisellä tuolilla, jota hänen
jälkeensä nimitettiin "Dick'iksi"; siinä hän istui, harmaa pää
eteenpäin kallistuneena, tarkasti kuunnellen kaikkia, mitä tapahtui, ja
syvästi kunnioittaen sitä oppia, jota hän ei koskaan ollut kyennyt
itsellensä hankkimaan.

Tätä kunnioitustaan ulotti Mr. Dick tohtoriin, jota hän piti
terävimpänä ja täydellisimpänä filosofina, minkä mikään vuosisata oli
luonut. Meni melkoisia aikoja, ennenkuin Mr. Dick ollenkaan puhutteli
häntä muulla lailla, kuin päätänsä paljastaen; ja perästäpäinkin, kun
hän ja tohtori olivat ruvenneet aivan likeiseen ystävyyteen ja
tuntimääriä kävelivät yhdessä sillä puolella pihaa, joka oli meidän
kesken tunnettu tohtorin käytävän nimellä, nosti Mr. Dick tuon
tuostakin hattuansa, osoittaaksensa kunnioitustaan viisaudelle ja
tiedolle. Mistä se tuli, että tohtori näillä kävelyillä alkoi lukea
palasia kuuluisasta sanakirjastansa, sitä en koskaan saanut tietää;
kenties se alusta tuntui hänestä aivan samalta, kuin jos hän olisi
lukenut niitä itsekseen. Kuitenkin kävi tämäkin tavaksi; ja Mr. Dick
kuunteli ylpeydestä ja ilosta hohtavilla kasvoilla ja uskoi sydämensä
sisimmissä, että sanakirja oli hupaisin kirja koko mailmassa.

Kun ajattelen, kuinka he kävelivät edestakaisin kouluhuoneitten
akkunain edessä -- tohtori lukien käsikirjoitusta lempeällä hymyllään,
tuon tuostakin heiluttaen sitä taikka vakavasti päätänsä liikuttaen,
ja Mr. Dick mitä hartaimmin kuunnellen, sillä välin kuin hänen
ymmärrys-raukkansa solmuisten sanojen siivillä lensi Jumala tiesi mihin
-- ajattelen sitä semmoiseksi hiljaisen hupaisuuden asiaksi, jonka
vertaista en ole milloinkaan nähnyt. Minusta tuntuu, kuin heidän sopisi
kävellä edestakaisin ijäti ja kuin mailma tavalla taikka toisella
muuttuisi paremmaksi siitä -- kuin tuhannet asiat, joista se pitää
hälinää, eivät olisi puoleksikaan niin hyviä sille taikka minulle.

Agneskin oli sangen pian yksi Mr. Dick'in ystävistä; ja koska tämä
usein tuli meille, joutui hän tuttavuuteen myöskin Uriah'n kanssa. Mr.
Dick'in ja minun keskinäinen ystävyytemme varttui varttumistaan ja
jatkaantui sillä omituisella tavalla, että samalla kuin Mr. Dick
nimeksi tuli katsomaan minua holhojana, hän aina keskusteli minun
kanssani jokaisesta pikku epäilyksestä, joka hänessä syntyi, ja alati
noudatti neuvoani, kosk'ei hän ainoastaan suuresti kunnioittanut
luonnollista älyäni, vaan luuli, että olin perinyt hyvän osan tätini
älystä.

Eräänä tuorstai-aamuna, kun aioin mennä Mr. Dick'in kanssa hotellista
vaunukonttoriin, ennenkuin palasin kouluun (sillä meillä oli tunnin
koulutyö ennen suurusta), tapasin kadulla Uriah'n, joka muistutti minua
siitä, että olin luvannut juoda teetä hänen ja hänen äitinsä kanssa,
lisäten ruumiinsa luikerruksella: "mutta minä en toivonut, että
pitäisitte sitä, Master Copperfield, me olemme niin kovin halpoja".

Minä en todella ollut tähän saakka voinut päättää, rakastinko Uriah'ta
vai inhosinko häntä, ja olin vieläkin kovasti kahden vaiheilla, kun nyt
seisoin ja katselin häntä kasvoihin kadulla. Mutta minä pidin sitä
suorastaan loukkauksena, että minua luultiin ylpeäksi, ja sanoin, että
vaan odotin kutsumusta.

"No, jos siinä on kaikki, Master Copperfield", vastasi Uriah, "eikä se
todella ole meidän halpuutemme, joka estää teitä, tahdotteko tulla tänä
iltana? Mutta jos se on meidän halpuutemme, toivon, ettette epäile sitä
tunnustamasta, Master Copperfield; sillä me tiedämme hyvin tilamme".

Minä sanoin, että puhuisin siitä Mr. Wickfield'ille, ja jos hän
suostui, jota minä en epäillyt, tulisin mielelläni. Tämän johdosta minä
kello kuusi samana iltana (tämä ilta oli niitä, jolloin konttori-työ
loppui tavallista varemmin) ilmoitin Uriah'lle, että olin valmis.

"Äiti tulee varmaan ylpeäksi", sanoi hän, kun yhdessä astuimme
eteenpäin. "Taikka hän tulisi ylpeäksi, jollei se olisi synti, Master
Copperfield".

"Vaan kuitenkin te ajattelitte, että _minä_ olin ylpeä tänä aamuna",
vastasin minä.

"Voi, ei suinkaan, Master Copperfield!" arveli Uriah. "Voi, uskokaat
minua, ei! Semmoinen ajatus ei koskaan ole tullut minun päähäni! Minä
en olisi pitänyt sitä ensinkään ylpeytenä, vaikka olisittekin katsoneet
_meitä_ liian halvaksi itsellenne. Sillä me olemme niin kovin halpoja".

"Oletteko tutkineet lakia paljon viime aikoina?" kysyin minä,
puhe-ainetta vaihtaakseni.

"No, Master Copperfield", lausui hän nöyrän siivolla muodolla, "minun
lukemistani tuskin sopii sanoa tutkimiseksi. Minä olen joskus iltaisin
viettänyt tunnin taikka pari Mr. Tidd'in kanssa".

"Vaikeanpuolinen, arvaan?" sanoin minä.

"Minulle välisti vaikeanpuolinen", vastasi Uriah. "Mutta minä en tiedä,
mimmoinen hän lienee hyväpäisille".

Hän taputti kahdella luurangon-tapaisen, oikean kätensä etusormella
vähäistä nuottia leuallensa ja lisäsi:

"Niitä on lauseita, näettekö, Master Copperfield -- latinaisia sanoja
ja puheenparsia -- Mr. Tidd'issä, jotka koettelevat semmoista lukiaa,
jolla on minun halpa kykyni".

"Tekisikö mielenne oppia latinaa?" kysyin minä vilkkaasti. "Minä
tahtoisin kernaasti opettaa sitä teille sitä myöden, kuin itse opin
sitä".

"Voi, kiitoksia, Master Copperfield", vastasi hän, päätänsä pudistaen.
"Siinä tosin teette sangen kauniisti, kun tarjootte minulle tätä, mutta
minä olen liian halpa vastaanottamaan sitä".

"Mitä joutavia, Uriah!"

"Voi, teidän täytyy todella antaa anteeksi minulle, Master Copperfield!
Minä olen suuresti kiitollinen, ja se miellyttää minua enemmän, kuin
mikään muu, sitä vakuutan teille; mutta minä olen liian halpa. Niitä on
sentään yltäkyllin, jotka tallaavat minua alhaisessa tilassani,
vaikk'en loukkaakaan heidän tunteitansa oppia omistamalla. Oppi ei sovi
minulle. Meikäläisen olisi parempi olla korkealle pyrkimättä. Jos hän
mielii edistyä elämässä, täytyy hänen edistyä halpana, Master
Copperfield".

Minä en koskaan nähnyt hänen suutansa niin väljänä eikä hänen poskiensa
lovia niin syvinä, kuin nyt, kun hän lausui nämät sanat, pudistaen
päätänsä koko ajan ja ujoudesta luikerrellen.

"Minä luulen, että olette väärässä, Uriah", sanoin minä. "Monta asiaa
löytyy tosiaan, joita minä voisin opettaa teille, jos tahtoisitte oppia
niitä".

"Voi, minä en epäile sitä, Master Copperfield", vastasi hän; "en
vähintäkään. Mutta kosk'ette itse ole halpa, niin te ette ehkä päätä
oikein niitten suhteen, jotka ovat halpoja. Minä en tahdo tiedollani
suututtaa parempiani, minä kiitän teitä. Minä olen liian halpa. Tässä
minun halpa asuntoni on, Master Copperfield!"

Me astuimme matalaan, vanhan-aikaiseen huoneesen, johon käytiin suoraan
kadulta, ja tapasimme siellä Mrs. Heep'in, joka oli Uriah'n täydellinen
kuva, mutta lyhyemmässä muodossa. Hän vastaan-otti minua suurella
nöyryydellä ja pyysi anteeksi, että hän suuteli poikaansa, huomauttaen
siitä, että, vaikka he olivat alhaisia, heillä oli luonnolliset
tunteensa, jotka, niinkuin he toivoivat, eivät loukkaisi ketään. Se oli
varsin siisti huone, puoleksi vierashuone, puoleksi kyökki, mutta ei
ollenkaan mikään sievä huone. Tee-serviisi oli pöydällä, ja tee-kyökki
kiehui liedellä. Tuossa oli piironki, jonka yli-osa sopi muuttaa
kirjoituspulpetiksi, jonka vieressä Uriah'n oli tilaisuus iltaisin
lukea tai kirjoittaa; tuossa Uriah'n sininen laukku, maaten pitkällänsä
ja oksentaen papereita; tuossa komppania Uriah'n kirjoja, Mr. Tidd
etupäässä; tuossa nurkkakaappi, ja tuossa tavalliset huonekalut. Minä
en muista, että milläkään yksityisellä esineellä oli alaston, hivunut,
niukka ulkomuoto; mutta minä muistan, että paikalla kokonaisuudessaan
oli.

Se ehkä kuului Mrs. Heep'in nöyryyteen, että hän vielä kävi
murhevaatteissa, vaikka jo pitkä aika oli kulunut Mr. Heep'in
kuolemasta. Lakissa luullakseni ilmestyi jonkunlainen sovinnon
hierominen surun kanssa; mutta muutoin hän oli yhtä mustapukuinen, kuin
murheensa ensi päivinä.

"Tämä on tosiaan muistettava päivä, Uriah'ni", lausui Mrs. Heep, teetä
laittaessaan, "kun Master Copperfield on tullut meitä tervehtimään".

"Minä sanoin, että ajattelisitte niin, äiti", arveli Uriah.

"Jos mistä syystä olisin suonut, että isä olisi jäänyt luoksemme",
lausui Mrs. Heep, "olisi se ollut siitä, että hän olisi nähnyt tämän
seuran tänä iltana".

Minä olin vähän häpeissäni kaikesta tästä kohteliaisuudesta, mutta minä
huomasin myöskin, että minua pidettiin arvokkaana vieraana, ja minä
katsoin Mrs. Heep'iä miellyttäväksi naiseksi.

"Uriah'ni", sanoi Mrs. Heep, "on kauan aikaa ikävöinnyt tätä, Sir.
Hänellä oli jonkunlainen pelko, että halpuutemme olisi esteenä, ja minä
pidin samaa pelkoa. Halpoja olemme, halpoja olemme olleet ja halpoina
aina pysymme", lausui Mrs. Heep.

"Minä olen varma siitä, ettei teillä ole mitään syytä pitää itseänne
semmoisena, Ma'am", vastasin minä, "jollette itse tahdo".

"Kiitoksia, Sir", lausui Mrs. Heep. "Me tiedämme tilamme ja tyydymme
kiitollisesti siihen".

Minä havaitsin, että Mrs. Heep vähitellen siirtyi likemmäksi minua, ja
että Uriah vähitellen asettui vastapäätä minua, sekä että he
kunnioittavaisesti panivat eteeni pöydän parhaimpia ruokia. Siinä ei
totta puhuen ollut mitään erityisiä herkkuja; mutta minä pidin tahtoa
tekona, ja he olivat mielestäni hyvin kohteliaat. Ennen pitkää he
alkoivat puhua tädeistä, jolloin minä juttelin heille minun tädistäni;
sitten isistä ja äideistä, jolloin minä juttelin heille minun isästäni
ja äidistäni; ja sitten alkoi Mrs. Heep puhua isäpuolista, jolloin minä
rupesin juttelemaan hänelle minun isäpuolestani -- mutta pysähdyin,
sillä tätini oli neuvonut minua vaiti-oloon tässä kohden. Mutta
pehmeällä, tuoreella korkilla ei olisi ollut enemmän toivoa tehdä
vastarintaa parille korkkiruuville, eikä hennolla, nuorella hampaalla
parille hammaslääkärille, eikä vähäisellä höyhen-pallolla kahdelle
mailalle, kuin minulla oli toivoa tehdä vastarintaa Uriah'lle ja Mrs.
Heep'ille. He tekivät minun juuri mitä he tahtoivat, ja heruttelivat
minusta asioita, joita minun ei ollut mikään halu kertoa, semmoisella
varmuudella, että vieläkin punehdun, kun ajattelen sitä: semminkin kuin
minä nuorekkaassa avomielisyydessäni luin sitä kunniaksi itselleni,
että olin niin tuttavallinen, ja omasta mielestäni suorastaan olin
nöyrän isäntäväkeni suojelia.

He rakastivat silminnähtävästi toisiansa. Minä luulen, että tämä
vaikutti minuun niinkuin luonnon-mukainen menetys; mutta se sukevuus,
jolla toinen jatkoi mitä hyvänsä toinen sanoi, oli taiteen-mukainen
temppu, jota minä vielä vähemmin kykenin vastustamaan. Kun he eivät
enään saaneet minusta ongituksi mitään oman itseni suhteen (sillä mitä
Murdstone ja Grinby'n elämääni ja matkaani tulee, olin ääneti),
alkoivat he puhua Mr. Wickfield'istä ja Agnesista. Uriah heitti pallon
Mrs. Heep'ille, Mrs. Heep sieppasi kiinni siihen ja heitti sen takaisin
Uriah'lle, Uriah piti sitä vähän aikaa, sitten heitti sen takaisin Mrs.
Heep'ille, ja niin he nakkelivat sitä edestakaisin, siksi kuin minulla
ei ollut mitään käsitystä, kuka sen oli saanut, ja olin aivan
hämmennyksissäni. Pallo itse muuttui myöskin alinomaa. Milloin se oli
Mr. Wickfield, milloin Agnes, milloin Mr. Wickfield'in oivallisuus,
milloin minun ihastukseni Agnesiin; milloin Mr. Wickfield'in asiain ja
varain suuruus, milloin meidän koti-elämämme päivällisten jälkeen;
milloin se viini, jota Mr. Wickfield joi, syy, miksi hän joi sitä, ja
sääli, että hän joi niin paljon; milloin yksi asia, milloin toinen,
sitten kaikki yhtä haavaa; ja koko ajan huomasin, että minä, vaikk'en
mielestäni puhunut taikka tehnyt paljon muuta, kuin välisti vähän
kehoitin heitä, etteivät kokonaan sortuisi nöyryyteensä ja läsnä-oloni
kunniaan, latelin asioita, joita minun ei ollenkaan tullut ladella ja
joitten vaikutuksen havaitsin Uriah'n uurteisten sierainten
vilkutuksessa.

Minua oli ruvennut vähän arveluttamaan ja minä toivoin, että kunnialla
pääsisin pois täältä, kun joku miespuoli, joka tuli katua alas, meni
oven ohitse -- se oli auki: tuulettivat huonetta, joka oli lämmin,
koska ilma oli jotenkin helteinen sen vuoden ajan ilmaksi -- palasi
takaisin, katsoi sisään ja astui huoneesen, äänellä huudahtaen:
"Copperfield! Onko se mahdollista!"

Se oli Mr. Micawber! Se oli Mr. Micawber, hänen lorgnettinsa, hänen
keppinsä, hänen paidankauluksensa, hänen gentili katsantonsa ja tuo
alentuvainen äänen vieritys, kaikki tyyni!

"Rakas Copperfield'ini", lausui Mr. Micawber, ojentaen kättänsä, "tämä
on todella yhtymys, joka on aiottu painamaan mieleen, kuinka
muuttuvaiset ja epävakaiset kaikki inhimilliset -- lyhyeltä, se on mitä
erinomaisin yhtymys. Kun kävelen pitkin katua, miettien, kuinka oli
luultavaa, että jotakin ilmaantuisi (josta tätä nykyä olen hyvin
varma), näen nuoren, mutta arvossa pidetyn ystävän ilmaantuvan,
ystävän, joka on yhteydessä elämäni vaihe-rikkaimman jakson kanssa,
jopa, sopii minun sanoa, olemiseni käännekohdan kanssa. Copperfield,
rakas ystäväni, kuinka jaksatte?"

Minä en voi sanoa -- minä todella _en_ voi sanoa -- että minua ilahutti
tavata Mr. Micawber'ia siellä; mutta kuitenkin minua ilahutti tavata
häntä, ja minä puristin sydämellisesti hänen kättänsä, kysyen, kuinka
Mrs. Micawber jaksoi.

"Kiitoksia", sanoi Mr. Micawber, viitaten kädellään, niinkuin ennen, ja
sovittaen leukaansa paidankaulukseensa. "Hän on melkoisesti paranemaan
päin. Kaksoiset eivät enää ammenna ravintoansa Luonnon lähteistä --
lyhyeltä", lausui Mr. Micawber jossakin tuttavallisuuden puuskassa,
"he ovat vieroitetut -- ja Mrs. Micawber on tätä nykyä minun
matkakumppanini. Hän on iloitseva, kun hän saa uudistaa tuttavuutensa
yhden kanssa, joka kaikin päin on osoittanut itsensä jaloksi papiksi
ystävyyden pyhällä alttarilla".

Minä vastasin, että olisi hauska nähdä häntä.

"Te olette kovasti hyvä", lausui Mr. Micawber.

Mr. Micawber hymyili, sovitte taas leukaansa ja katsoi ympärillensä.

"Minä en tavannut ystävääni Copperfield'ia", sanoi Mr. Micawber
gentilisti ja ketään erityisesti puhuttelematta, "yksinäisyydessä, vaan
läsnä-olevana seurallisessa ateriassa leski-ladyn ja yhden kanssa, joka
ilmeisesti on hänen vesansa -- lyhyeltä", lausui Mr. Micawber toisessa
tuttavallisuuden puuskassa, "hänen poikansa. Minä katson kunniaksi, jos
minua esitellään".

Asian näin ollessa en voinut tehdä muuta, kuin esitellä Mr. Micawber'ia
Uriah Heep'ille ja hänen äidillensä, jonka siis tein. Kun he
nöyryyttivät itseänsä hänen edessään, asettui Mr. Micawber istumaan ja
viittasi kädellään juhlallisimmalla tavallansa.

"Jokaisella ystäväni Copperfieldin ystävällä", sanoi Mr. Micawber, "on
oikeus vaatia ystävyyttä minulta itseltä".

"Me olemme liian halpoja, Sir", arveli Mrs. Heep, "poikani ja minä
olemaan Master Copperfieldin ystäviä. Hän on tehnyt hyvin ja juonut
teensä meidän kanssamme, ja me olemme kiitolliset hänelle hänen
seurastansa; teillekin, Sir, teidän hyvyydestänne".

"Ma'am", vastasi Mr. Micawber, kumartaen, "te olette liian kohteliaat;
mutta mitä te nyt toimitatte, Copperfield? Vieläkö viini-kaupassa?"

Minä olin erittäin kiihkeä saamaan Mr. Micawber'ia pois ja vastasin,
hattu kädessä ja luullakseni hyvin punottavilla kasvoilla, että olin
oppilaana tohtori Strong'in koulussa.

"Oppilaana?" lausui Mr. Micawber, kohottaen kulmakarvojansa. "Minä olen
erittäin onnellinen siitä sanomasta, Vaikk'ei semmoinen ymmärrys, kuin
ystävälläni Copperfield'illa on" -- Uriah'lle ja Mrs. Heep'ille --
"kaipaa sitä viljelystä, jota se tarvitsisi, jos ei sillä olisi hänen
tietoansa ihmisistä ja asioista, on se kuitenkin lihava maa, joka uhkuu
salaisesta kasvullisuudesta -- lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber,
hymyillen, uudessa tuttavallisuuden puuskassa, "se on äly, joka pystyy
käsittämään klassikoita, vaikka missä määrässä tahansa".

Uriah, jonka pitkät kädet verkalleen kiertyivät toinen toisensa ylitse,
luikerrutti aaveentapaisesti ruumistansa vyötäisistä ylöspäin,
ilmoittaaksensa suostumustaan tähän minuun koskevaan arvosteluun.

"Lähdetäänkö katsomaan Mrs. Micawber'ia, Sir?" esittelin minä,
saadakseni pois Mr. Micawber'ia.

"Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian, Copperfield", vastasi Mr.
Micawber, nousten. "Minua ei ollenkaan epäilytä sanoa näitten meidän
ystäviemme läsnä ollessa, että minä olen mies, joka on monta vuotta
taistellut rahallisen ahdingon painoa vastaan", minä tiesin, että hän
varmaan sanoisi jotakin tämänkaltaista; hän tahtoi aina kerskata
rahallisista vastuksistaan. "Välisti olen minä voitollisesti kohonnut
vastusteni ylitse. Välisti ovat vastukseni -- lyhyeltä, kaataneet minut
maahan. Niitä on ollut aikoja, jolloin minun on onnistunut lyödä heitä
useita kertoja vasten leukaa; niitä on ollut aikoja, jolloin heitä on
ollut liian monta minua vastaan, ja minä olen peräytynyt ja sanonut
Mrs. Micawber'ille Cato'n sanoilla: 'Plato, sinä puhut hyvin. Kaikki on
nyt hukassa. Minä en jaksa taistella enää'. Mutta en ole milloinkaan
eläissäni", jatkoi Mr. Micawber, "ollut tyytyväisempi, kuin
vuodattaessani surujani (jos saan suruiksi nimittää semmoisia
vastuksia, joitten pääsyynä on ollut haasteet ja kahden taikka neljän
kuukauden perästä maksettavat velkakirjat) ystäväni Copperfieldin
poveen".

Mr. Micawber päätti tämän kauniin ystävyyden-osoituksen sanoilla: "Mr.
Heep! hyvää iltaa. Mrs. Heep! nöyrä palvelianne", ja astuen sitten ulos
minun kanssani kaikkein komeimmalla tavallansa teki hän kengillään
suurta kopinaa kivikadulla ja hyräili matkalla jotakin nuottia.

Mr. Micawber oli poikennut vähäiseen ravintolaan ja asui siellä
pikkuisessa huoneessa, joka oli väliseinällä eroitettu kesti-huoneesta
ja haisi kovasti tupakan savulta. Se oli, luullakseni, ylipuolella
kyökkiä, sillä lämmin rasvankäry tuntui nousevan lattian raoista ja
tahmea hiki näkyi seinissä. Viinan löyhkästä ja lasien kilinästä
tiesin, että se oli likellä tiskiä. Täällä makasi Mrs. Micawber
vähäisellä sohvalla jonkun kilpahevosen kuvan alla, pää likellä
pesää ja jalat lykäten pois senapin-astiaa, joka oli vähäisellä
tarjous-pöydällä huoneen toisessa päässä. Mr. Micawber astui ensin
sisään hänen luoksensa sanoen: "rakas ystäväni, salli minun esitellä
sinulle yhtä tohtori Strong'in oppilasta".

Minä huomasin sivumennen, että vaikka Mr. Micawber'illa nyt oli juuri
yhtä hämärä tieto ijästäni ja asemastani, kuin aina ennen, hän
lakkaamatta muisti, niinkuin gentilin asian, että minä olin tohtori
Strong'in oppilaita.

Mrs. Micawber oli kummastunut, mutta hyvin iloinen, kun hän näki minut.
Minuakin ilahutti taas tavata häntä, ja minä istuin, kun ensin olimme
hellästi tervehtineet toisiamme, vähäiselle sohvalle hänen viereensä.

"Rakas vaimoni", lausui Mr. Micawber, "jos tahdot mainita
Copperfield'ille, mimmoinen nykyinen tilamme on, jota hän epäilemättä
haluaa kuulla, menen minä sillä aikaa lukemaan sanomalehteä ja
katsomaan, tokko jotakin ilmaantuisi anonseissa".

"Minä luulin teidän olevan Plymouth'issa, Ma'am", sanoin minä Mrs.
Micawber'ille, kun hänen puolisonsa oli mennyt.

"Rakas Master Copperfield'ini", vastasi hän, "me lähdimme
Plymouth'iin".

"Paikalla ollaksenne", viittasin minä.

"Aivan niin", arveli Mrs. Micawber. "Paikalla ollaksemme. Mutta
totuus on se: luonnonkirjoja ei tarvita tullivirastossa. Heimoni
paikkakunnallinen vaikutus _ei_ riittänyt hankkimaan mitään tointa
tässä osastossa Mr. Micawber'in kykyiselle miehelle. He tahtoisivat
mieluisammin päästä Mr. Micawber'in kykyisestä miehestä. Hän saattaisi
vaan muitten puuttuvaisuuden näkyviin. Mutta paitsi tätä", lausui Mrs,
Micawber, "en tahdo salata teiltä, rakas Master Copperfield'ini, että,
kun se heimoni haara, joka asuu Plymouth'issa, huomasi, että minä ja
pikku Wilkins ja hänen sisarensa ja kaksoiset olimme Mr. Micawber'in
muassa, he eivät vastaan-ottaneet häntä niin hellästi, kuin hänen olisi
sopinut odottaa, koska hän oli vastikään laskettu vankeudesta. Sanalla
sanoen", lausui Mrs. Micawber, ääntänsä alentaen -- "tämä on meidän
kesken -- meitä otettiin valjusti vastaan".

"Voi minua!" sanoin minä.

"Niin", arveli Mrs. Micawber. "Tosiaan on tuskallista katsella
ihmiskuntaa semmoisessa valossa, Master Copperfield, mutta meitä
otettiin ilmeisesti vastaan valjulla tavalla. Sitä ei käy epäileminen.
Sanalla sanoen, se heimoni haara, joka asuu Plymouthissa, rupesi
suorastaan loukkaamaan Mr. Micawber'ia, ennenkuin olimme olleet viikon
aikaa siellä".

Minä sanoin ja ajattelin, että heidän olisi tullut hävetä käytöstänsä.

"Mutta niin oli", jatkoi Mrs. Micawber. "Mikä nyt Mr. Micawber'in
luontoisen neuvoksi tämmöisessä tilassa? Ei muuta kuin yksi selvä
keino. Lainata matka-rahaa tältä heimoni haaralta ja palata Londoniin,
palata, maksoi mitä maksoi".

"Te palasitte siis kaikki, Ma'am?" sanoin minä.

"Me palasimme kaikki", vastasi Mrs. Micawber. "Siitä saakka olen
keskustellut muitten heimoni haarojen kanssa, mihin toimeen Mr.
Micawber'in sopisi parhaiten ryhtyä -- sillä minulla on se ajatus, että
hänen täytyy ryhtyä johonkin, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber
todistavaisesti. "Se on tietty, ettei kuuden hengen perhe, palveliaa
lukematta, voi tyhjällä ilmalla elää".

"On kyllä, Ma'am", sanoin minä.

"Näitten muitten heimoni haarojen ajatus", jatkoi Mrs. Micawber, "on
että Mr. Micawber'in heti tulisi kääntää huomionsa hiiliin".

"Mihin, Ma'am?"

"Hiiliin", vastasi Mrs. Micawber. "Hiili-kauppaan. Tiedusteltuaan tuli
Mr. Micawber ajatelleeksi, että Medway'n hiilikaupassa ehkä olisi hänen
kykyiselle miehelle joku tulevaisuus. Siinä tapauksessa, niinkuin Mr.
Micawber aivan oikein sanoi, on ensimäinen askel, joka on otettava,
selvästi se, että mennään Medway'ta katsomaan. Me tulimmekin ja näimme
sen. Minä sanon 'me', Master Copperfield; sillä minä en koskaan",
lausui Mrs. Micawber, liikutettuna, "minä en koskaan jätä Mr.
Micawber'ia".

Minä lausuin ihmetystäni ja hyväksymistäni.

"Me tulimme", toisti Mrs. Micawber, "ja näimme Medway'n. Minun
ajatukseni tuon joen hiilikaupasta on, että se ehkä vaatii
luonnonkirjoja, mutta että se varmaan vaatii pää-omaa. Luonnonlahjoja
Mr. Micawber'illa on; pää-omaa Mr. Micawber'illa ei ole. Me näimme,
luullakseni, suuremman osan Medway'sta; ja tämä on minun yksin-omainen
päätökseni. Kun olimme niin likellä täällä päin, arveli Mr. Micawber,
että se olisi ajattelematonta, jollemme lähtisi tänne tuomiokirkkoa
katsomaan. Ensiksi siitä syystä, että se niin hyvin ansaitsee
katsomista emmekä koskaan olleet nähneet sitä; ja toiseksi siitä
syystä, että oli hyvin luultavaa, että jotakin ilmaantuisi
tuomiokirkko-kaupungissa. Me olemme olleet täällä", sanoi Mrs.
Micawber, "kolme päivää. Ei mitään ole tähän asti ilmaantunut; eikä se
hämmästyttäne teitä, rakas Master Copperfieldini, niin paljon, kuin se
vierasta hämmästyttäisi, jos saatte tietää, että tätä nykyä odotamme
yhtä remissiä Londonista, voidaksemme suorittaa rahallisia
velvollisuuksiamme tässä hotellissa. Siksi kuin tämä remissi tulee",
lausui Mrs. Micawber tunteellisesti, "olen minä suljettu pois kodistani
(minä tarkoitan asuntoamme Pentonville'ssä), pojastani, tytöstäni ja
kaksoisistani".

Minun tuli sydämestä sääli Mr. ja Mrs. Micawber'in huolettavaa tilaa,
ja minä sanoinkin sen Mr. Micawber'ille, joka nyt palasi, vieläpä
lisäsin, että olisin suonut, jotta minulla olisi kylläksi rahaa lainata
heille, mitä he tarvitsivat. Mr. Micawber'in vastauksesta näkyi,
kuinka levoton hän oli. Hän sanoi, pudistaen kättä minun kanssani,
"Copperfield, te olette tosi-ystävä; mutta pahimmassa tapauksessa ei se
mies, jolla on parran-ajokalut, ole ystävää vailla". Tämän kauhean
viittauksen kuultuaan kiersi Mrs. Micawber käsivartensa Mr. Micawber'in
kaulan ympäri ja pyysi häntä rauhoittamaan mieltänsä. Mr. Micawber
itki; mutta tyyntyi melkein kohta sen verran, että hän soitti kyyppärin
sisään ja tilasi kuuman munuaispuddingin sekä talrikillisen äyriäisiä
huomispäivän aamiaiseksi.

Kun jätin heidät hyvästi, vaativat he molemmat niin hartaasti minua
tulemaan päivällisille heidän luoksensa, ennenkuin he lähtivät pois,
ettei minun käynyt kieltäminen. Mutta koska tiesin, ettei minun sopinut
tulla seuraavana päivänä, jolloin minulla illalla oli paljon lukemista
koulua varten, ehdoitti Mr. Micawber, että hän aamun kuluessa kävisi
tohtori Strong'in puheilla (häntä aavisti, että remissi tulisi tällä
postilla) ja esittelisi senjälkeistä päivää, jos minun silloin sopisi
paremmin. Minä kutsuttiin niinmuodoin seuraavana aamupäivänä ulos
luokasta, ja tapasin vierashuoneessa Mr. Micawber'in, joka oli tullut
sanomaan, että päivällinen pidettäisiin, niinkuin puhe oli. Kun kysyin,
oliko remissi tullut, likisti hän kättäni ja lähti.

Kun samana iltana katselin ulos akkunasta, kummastuin ja käännyin vähän
levottomaksi, kun näin Mr. Micawber'in ja Uriah Heep'in käsitysten
astuvan ohitse: Uriah halpuudessaan kiitollisena siitä kunniasta, jota
hänelle osoitettiin, ja Mr. Micawber suopean tyytyväisenä, kun sai
ulottaa suojelustansa Uriah'an. Mutta minä kummastuin vielä enemmän,
kun seuraavana päivänä lähdin tuohon vähäiseen hotelliin määrättynä
päivällistuntina, joka oli kello neljä, ja Mr. Micawber'in puheesta
ymmärsin, että hän oli mennyt kotiin Uriah'n kanssa ja juonut konjakkia
ja vettä Mrs. Heep'in luona.

"Ja minä saan kertoa teille jotakin, rakas Copperfieldini", lausui Mr.
Micawber, "teidän ystävänne Heep on nuori toveri, josta ehkä vielä
tulee generali-prokuratori. Jos minä olisin tuntenut tämän nuoren
miehen siihen aikaan, jolloin vastukseni joutuivat ratkaisu-kohtaansa,
on kaikki, mitä saatan sanoa, se, että, luullakseni, olisin paljon
paremmin tyydyttänyt velkojiani, kuin nyt oli laita".

Minun oli vaikea ymmärtää, kuinka tämä olisi ollut mahdollista, koska
tiesin, ettei Mr. Micawber ollut maksanut heille mitään; mutta minä en
tahtonut kysyä. Enkä minä huolinut sanoa, että toivoin, ettei hän ollut
puhunut liian paljon Uriah'lle; enkä kysyä, olivatko puhuneet paljon
minusta. Minä pelkäsin, että loukkaisin Mr. Micawber'in taikka ainakin
Mrs. Micawber'in tunteita, koska tämä oli niin arka; mutta asia vaivasi
minua, ja minä ajattelin sitä usein jälestäpäin. Meillä oli sievät
pikku päivälliset: komeaa kalaruokaa, vasikanmunuais-paistia,
paahdettua makkaraa, peltokanaa ja puddingia. Viiniä ja väki-olutta
löytyi myöskin, ja päivällisen jälkeen laitti Mrs. Micawber meille omin
käsin maljallisen kuumaa punssia.

Mr. Micawber oli tavattoman iloinen. Minä en koskaan huomannut häntä
niin hupaiseksi. Hänen kasvonsa kiilsivät punssista, että näytti siltä,
kuin niitä olisi voideltu joka paikasta. Hän kävi iloisen
tuntehikkaaksi kaupungin suhteen ja esitteli menestystä sille,
muistuttaen, että Mrs. Micawber'in ja hänen oli ollut erittäin hauska
ja mukava olla siellä, ja ettei hän koskaan unhottaisi niitä suloisia
hetkiä, joita he olivat viettäneet Canterbury'ssä. Hän esitteli sitten
onnea minulle, ja hän ja Mrs. Micawber ja minä loimme katsahduksen
entiseen tuttavuuteemme, jonka kuluessa me myimme heidän omaisuutensa
toistamiseen. Sitten minä esittelin, että juotaisiin Mrs. Micawber'in
terveydeksi, taikka kumminkin sanoin ujosti: "jos sallitte, Mrs.
Micawber, on minun nyt kunnia juoda _teidän_ muistoksenne, Ma'am".
Jolloin Mr. Micawber piti ylistyspuheen Mrs. Micawber'in luonteesta ja
sanoi, että Mrs. Micawber aina oli ollut hänen oppaansa, filosofinsa ja
ystävänsä, ja että hän neuvoisi minua, kun minä jouduin naima-ikään,
valitsemaan toista semmoista naista, jos toista semmoista naista
löytyisi mailmassa. Kun punssi oli juotu, kävi Mr. Micawber vielä
ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi. Koska Mrs. Micawber'inkin mieli
riemastui, lauloimme laulun: "Vanha, mennyt aika". Kun pääsimme tähän
paikkaan: "Täss' on käteni, kunnon veli", tartuimme kaikki toinen
toisemme käteen yliympäri pöytää; ja kun ilmoitimme, että mielimme
juoda oikein kelpo "Willie Waught'in",[23] emmekä ensinkään
ymmärtäneet, mitä se tarkoitti, tulimme oikein liikutetuiksi.

Sanalla sanoen, minä en ollut koskaan nähnyt ketään niin täydellisen
iloisena, kuin Mr. Micawber oli aivan illan viimeiseen hetkeen saakka,
jolloin minä heitin sydämelliset jäähyväiset hänelle ja hänen
rakastettavalle vaimollensa. Minä en siis ollenkaan tietänyt
odottaakaan, että toisena aamuna kello seitsemän saisin seuraavan
ilmoituksen, dateerattuna puolivälissä kymmenen illalla eli neljännes
tuntia sen jälkeen, kuin olin jättänyt hänet:

"Rakas, nuori ystäväni!"

"Arpa on heitetty -- kaikki on ohitse. Peittäen huolten hävitystyötä
kivulloisella teko-ilolla minä en tänä iltana ole ilmoittanut teille,
ettei löydy mitään remissin toivoa! Tässä tilassa, joka on yhtä
nöyryyttävä kestää, kuin nöyryyttävä ajatella ja kertoa, olen
suorittanut ne rahalliset velvollisuudet, joihin tässä laitoksessa
olemme joutuneet, vekselin asettamalla, joka on maksettava neljätoista
päivää a dato asunnossani Pentonville'ssä Londonissa. Kun se lankee, ei
se ole lunastettavissa. Päätös on perikato. Ukon-nuoli uhkaa, puu
pirstaantuu".

"Antakaat sen kurjan miehen, joka nyt puhuttelee teitä, rakas David
Copperfield'ini, olla tulitornina teille elämänne tiellä. Hän
kirjoittaa siinä tarkoituksessa ja siinä toivossa. Jos hän voisi
ajatella tehneensä jotakin hyötyä tällä, tunkee ehkä joku valon säde
hänen jälellä olevan elämänsä ilottomaan vankihuoneesen -- vaikka hänen
elämänsä mitta tätä nykyä on (liepeimmin sanoen) erittäin
epätietoinen".

"Tämä on viimeinen ilmoitus, rakas Copperfieldini, jonka ikinä saatte

                                      Teidän
                                        kerjäläiseksi joutuneelta,
                                          viheliäiseltä
                                            _Wilkins Micawber'ilta_".

Tämän sydäntä särkevän kirjeen sisältö pelästytti minua niin, että heti
kiirehdin tuota vähäistä hotellia kohden, aikoen poiketa siihen tohtori
Strong'ille mennessäni ja, jos mahdollista, rauhoittaa Mr. Micawber'ia
jollakin lohdutuksen sanalla. Mutta puolitiessä kohtasin Londonin
vaunut, Mr. ja Mrs. Micawber katon takapuolella. Tyvenen ilon ilmeisenä
kuvana hymyili Mr. Micawber Mrs. Micawber'in keskustelulle, syöden
saksanpähkinöitä paperipussista, samalla kuin pullo pilkisti hänen
poviplakkaristaan. Koska he eivät nähneet minua, katsoin, kaikki asiat
lukuun otettuani, parhaaksi olla heitä näkemättä. Raskas taakka oli
näin poistettu sydämeltäni, ja minä käännyin jollekin sivukadulle, joka
suoraan johdatti kouluun, tuntien ylimalkain suurta helpoitusta siitä,
että olivat lähteneet, vaikka kuitenkin yhä rakastin heitä sangen
paljon.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Takaisinkatsaus.


Koulupäiväni! Olemiseni hiljainen vieriminen eteenpäin -- elämäni
näkymätön, tuntumaton edistyminen -- lapsuudesta nuoruuteen! Sallikaat
minun ajatella, kun katson takaisin tuohon liikkuvaan veteen, joka nyt
on kuiva, lehdittynyt ojanne, löytyykö mitään viittoja pitkin sen uraa,
josta voin muistaa, kuinka se juoksi.

Silmänräpäys, ja minä istun paikalleni tuomiokirkkoon, johon menemme
kaikki yhdessä joka sunnuntai-aamu, kun ensin olemme tätä varten
kokoontuneet koulussa. Multainen haju, päivätön ilma, tunne, että
mailma on suljettu pois, urkujen kaikku musta- ja valkokaarisista
käytävistä ja kylkeisistä, ovat kaikki siipiä, jotka saattavat minut
takaisin ja kannattavat minua, niinkuin ilmassa, noitten aikojen yli
puolinukkuisessa, puoli-valveisessa unelmassa.

Minä en ole alimmainen poika koulussa. Minä olen muutamana kuukautena
päässyt useitten kumppanien sivuitse. Mutta ylimmäinen poika näyttää
minusta olevan mahtava olento, joka asuu kaukana poissa, jonka huimaava
korkeus on saavuttamaton. Agnes sanoo "ei", mutta minä sanon "on", ja
minä kerron hänelle, että hän varsin vähän ajattelee, mitä tiedon
varoja tuo ihmeellinen olento on kerännyt, jonka paikkaan hän luulee
minun, minunkin heikon pyrkijän, kerran ennättävän. Nykyisen koulun
ylimmäinen ei ole minun yksityinen ystäväni ja julkinen suojeliani,
niinkuin Steerforth oli, mutta minä pidän häntä suuressa arvossa. Minä
kummastelen etupäässä, mikä hänestä tulee, kun hän jättää tohtori
Strong'in koulun, ja mitä ihmiskunta tehnee voidaksensa puollustaa
jotakin paikkaa häntä vastaan.

Mutta kuka tämä on, joka nyt ilmestyy eteeni? Se on Miss Shepherd, jota
minä rakastan.

Miss Shepherd on sisä-oppilas Missien Nettingall'in laitoksessa. Minä
jumaloitsen Miss Shepherd'iä. Hän on pikkuinen tyttö, spensiin puettu.
Hänellä on pyöreät kasvot ja kihara liinatukka. Missien Nettingall'in
nuoret ladyt käyvät myöskin tuomiokirkossa. Minä en voi katsoa
kirjaani, sillä minun täytyy katsella Miss Shepherd'iä. Kun kööri
laulaa, kuulen Miss Shepherd'in. Rukouksissa lausun ajatuksissani Miss
Shepherd'in nimen -- minä sovitan sen kuninkaallisen perheen joukkoon.
Kotona, omassa huoneessani, on minun välisti pakko rakkauden innossa
huutaa: "Voi, Miss Shepherd!"

Jonkun aikaa minä epäilen Miss Shepherd'in tunteita, mutta viimein onni
on myötäisenä, ja me kohtaamme toinen toisemme tanssikoulussa. Minä
tanssin Miss Shepherd'in kanssa. Minä kosken Miss Shepherd'in
hansikkaasen ja tunnen väreitten käyvän oikeata takin-hiaa myöden ylös
hiuksiin asti. Minä en puhu mitään hellää Miss Shepherd'ille, mutta me
ymmärrämme toisemme. Miss Shepherd ja minä elämme vaan toisiamme
saadaksemme.

Miksi minä salaisesti annan Miss Shepherd'ille lahjaksi kaksitoista
Brasilian pähkinää, olisi hauska tietää. Ne eivät kuvaile rakkautta, ne
ovat vaikeat panna mihinkään tavalliseen pakettiin, ne ovat kovat
särkeä ovienkin välissä, ja ne ovat öljyisiä, kun ovat särjetyt;
kuitenkin minä tunnen, että ne ovat soveliaat Miss Shepherd'ille.
Pehmeitä kryytikorppuja minä myöskin kannan Miss Shepherd'ille, ja
suunnattoman joukon orangeja. Kerran suutelen Miss Shepherd'iä
vaatekammiossa. Voi ihastusta! Mikä tuskani ja harmini seuraavana
päivänä on, kun kuulen hoettavan, että Missit Nettingall ovat panneet
Miss Shepherd'in pakkopölkkyyn sen vuoksi, että hän kääntää varpaansa
sisäänpäin!

Koska Miss Shepherd on elämäni ainainen ajatus ja näky, kuinka minä
milloinkaan joudun luopumaan hänen ystävyydestään? Sitä minä en voi
ymmärtää. Vaan kuitenkin jonkunlainen kylmyys syntyy Miss Shepherd'in
ja minun välilläni. Minä kuulen kuiskattavan, että Miss Shepherd on
sanonut suovansa, etten minä tuijottaisi häneen niin kovasti, ja
ilmoittanut pitävänsä enemmän Master Jones'ista -- Jonesista!
semmoisesta pojasta, jolla ei ole minkäänlaista ansiota! Juopa minun ja
Miss Shepherd'in välillä suurenee. Viimein minä eräänä päivänä kohtaan
Missien Nettingall'in koulun kävelyllä ulkona. Miss Shepherd irvistelee
sivuitse mennessään ja nauraa, kumppaneihinsa kääntyen. Kaikki on
ohitse. Kokonaisen elämän hartaus -- kokonaiselta elämältä se näyttää,
ja asia on sama -- on mennyt. Miss Shepherd katoo aamurukouksistani,
eikä kuninkaallinen perhe tunne häntä enää.

Minä olen korkeammalla koulussa eikä kukaan häiritse lepoani. Minä en
ole nyt ollenkaan kohtelias Missien Nettingall'in nuorille ladyille
enkä rakastuisi heihin keneenkään, vaikka heitä olisi kahta vertaa
enemmän ja he olisivat kahtakymmentä kertaa kauniimmat. Minä pidän
tanssikoulua ikävänä asiana ja kummastelen, miks'eivät tytöt voi
tanssia itseksensä ja jättää meitä rauhaan. Minä edistyn latinaisessa
runonteossa ja laiminlyön kengän-nauhani. Tohtori Strong mainitsee
minua julkisesti hyväntoiveiseksi oppilaaksi. Mr. Dick on huimapäisenä
ilosta, ja tätini lähettää minulle seuraavalla postilla yhden guinean.

Nuoren teurastajan haamu nousee eteeni, niinkuin kypäröitty pää tulee
näkyviin Macbeth'issa. Kuka tämä teurastaja on? Hän on Canterbury'n
nuorison kauhu. Hämärästi uskotaan, että se härän-ihra, jolla hän
voitelee hiuksiansa, antaa hänelle luonnottoman voiman, ja että hän
vetää vertoja miehelle. Hän on leveä-naamainen, sonnin-niskainen nuori
teurastaja; hänellä on karkeat, punaiset posket, paha sisu ja häijy
kieli. Etupäässä hän käyttää kieltänsä herjataksensa tohtori Strong'in
nuoria gentlemaneja. Hän sanoo julkisesti, että jos he tahtovat
jotakin, hän antaa sen heille. Hän nimittää yksityisiä heidän
joukostansa (minä siihen luettuna), joita hän lupaa pidellä yhdellä
kädellä, toinen käsi selän taa sidottuna. Hän väijyy pienempiä poikia,
nykittääkseen heidän suojattomia päitänsä, ja haastaa minua avoimella
kadulla kaksintaisteloon. Näistä riittävistä syistä päätän tapella
teurastajan kanssa.

On kesä-ilta alhaalla viheriässä notkossa jonkun muurin kulmassa.
Suostumuksen mukaan kohtaan teurastajan. Minua seuraa valittu joukko
meidän poikia; teurastajaa kaksi muuta teurastajaa, nuori krouvari ja
nokikolari. Alkuhankkeet ovat suoritetut, ja teurastaja ja minä
seisomme kasvoista kasvoihin. Yhdellä silmänräpäyksellä sytyttää
teurastaja kymmenen-tuhatta kynttilää vasemman silmäni kulmakarvoista.
Toisella minä en tiedä, missä muuri on taikka missä minä olen taikka
missä kukaan on. Tuskinpa tiedän, kuka itse olen, kuka teurastaja,
semmoisessa mylläkässä olemme tallatulla ruoholla. Välisti näen
teurastajan verisenä, mutta lannistumatonna; välisti en näe mitään,
vaan istun huohottaen sekundantini polvella; välisti hyökkään hurjasti
teurastajaa vastaan ja mätkin rystöni auki hänen kasvoihinsa, mutta en
näytä ollenkaan hämmentävän häntä. Viimein minä herään hyvin sekavana
päästäni, niinkuin pyörryttävästä unesta, ja näen teurastajan astuvan
pois. Toiset molemmat teurastajat ja krouvari ja nokikolari toivottavat
hänelle onnea, ja hän vetää takkinsa päälleen mennessään; josta aivan
oikein arvaan, että voitto on hänen.

Minä viedään kotiin surkeassa tilassa, paistin-biffejä asetetaan
silmieni päälle, minua hierotaan etikalla ja viinalla, ja minä näen
suuren, valkoisen rakon kohoavan huulestani, joka kohta kovasti paisuu.
Kolmeksi, neljäksi päiväksi minä jään kotiin, kamalana katsoa ja
viheriäinen varjostin silmieni edessä; ja minulla olisi hyvin kolkko
olo, jollei Agnes olisi kuin sisar minulle ja lohduttaisi minua ja
lukisi minulle ja saattaisi aikaani iloiseksi ja onnelliseksi. Agnesiin
luotan aina täydellisesti; minä kerron hänelle kaikki teurastajasta ja
niistä vääryyksistä, joita tämä on kosolta tehnyt minulle; ja hän
arvelee, ettei minun sopinut tehdä muuta, kuin tapella teurastajan
kanssa, samalla kuin hän värisee ja vapisee ajatellessaan, että minä
olen tapellut hänen kanssaan.

Aika on huomaamatta mennyt eteenpäin, sillä Adams ei ole ylimmäinen
poika niinä päivinä, jotka nyt ovat tulleet, eikä ole moneen
monituiseen päivään enään ollutkaan. Adams on jättänyt koulun niin
kauan aikaa takaperin, että, kun hän palajaa käymään tohtori Strong'in
luona, ei siinä löydy monta, paitsi minä, jotka tuntevat hänet.
Adams'in on määrä ennen pitkää astua oikeuden-aidakkeen eteen ja ruveta
asian-ajajaksi ja käydä perukilla. Minua kummastuttaa, kun huomaan
hänet leppeämmäksi mieheksi, kuin olin luullut, ja vähemmän arvokkaaksi
ulkomuodoltaan. Eikä hän ole vielä pannut mailmaa horjumaan; sillä se
käy (sitä myöden kuin minä voin eroittaa) aivan samaa menoa, kuin jos
hän ei olisi koskaan siihen kajonnut.

Aukko, jonka poikki runouden ja historian sankarit astuvat eteenpäin
juhlallisissa joukoissa, joilla ei näytä olevan mitään loppua -- ja
mitä sen jälkeen tulee? _Minä_ olen nyt ylimmäinen poika; ja katselen
alempana istuvia poikia, hyvänlaitaisesti säälien semmoisia, jotka
johdattavat mieleeni sen pojan, jona itse olin, kun ensin tulin sinne.
Tämä pikkuinen toveri ei näytä olevan mikään osa minusta; minä
muistelen häntä niinkuin jotakin elämän tielle jälkeen jäänyttä --
niinkuin jotakin, jonka pikemmin olen sivunnut, kuin jona todella itse
olen ollut -- ja ajattelen häntä melkein niinkuin toiseksi henkilöksi.

Entä tuo pikkuinen tyttö, jonka näin tuona ensimäisenä päivänä Mr.
Wickfield'in luona, missä hän on? Hänkin mennyt. Hänen sijastaan tuon
taulun kuva täysikasvuisena liikkuu huoneessa, eikä enää lapsimaisena;
ja Agnes -- suloinen sisareni, joksi ajatuksissani nimitän häntä,
neuvon-antajani ja ystäväni, kaikkien niitten elämän hyvä enkeli, jotka
joutuvat hänen levollisen, hyvän, altiiksi-antauvaisen vaikutuksensa
alaiseksi -- on nyt täysi nainen.

Mitkä muut muutokset ovat tapahtuneet minussa, paitsi muutokset
vartalossani ja muodossani ja niissä tiedoissa, joita tällä aikaa olen
koonnut? Minulla on kultakello ja vitjat, sormus pikku sormessani ja
pitkäliepeinen takki; ja minä käytän paljon karhun-ihraa, joka yhdessä
sormuksen kanssa tietää pahaa. Olenko taas rakastunut? Olen. Minä
jumaloitsen vanhinta Miss Larkins'ia.

Vanhin Miss Larkins ei ole mikään pikkuinen tyttö. Hän on pitkä,
tummanverinen, mustasilmäinen, varreltaan sorea nainen. Vanhin Miss
Larkins ei ole mikään lapsi enään; sillä ei nuorin Miss Larkinskaan
ole, ja vanhin on varmaan kolme, neljä vuotta vanhempi. Vanhin Miss
Larkins on ehkä kolmenkymmenen vaiheilla. Minä rakastan häntä
rajattomasti.

Vanhin Miss Larkins tuntee upseereja. Sitä on kauhea kestää. Minä
näen heidän puhuttelevan häntä kadulla. Minä näen heidän astuvan
kadun poikki, kohdatakseen häntä, kun hänen hattunsa (hän pitää
heleä-värisistä hatuista) näkyy tulevan vierustaa myöden sisaren hatun
seurassa. Hän nauraa ja haastelee ja näyttää olevan mielissään siitä.
Minä kävelen edestakaisin tavatakseni häntä, ja kulutan siihen suuren
osan omasta, vähästä ajastani. Jos saan kumartaa häntä kerran päiväänsä
(minä tunnen hänet sen verran, että minun sopii tervehtiä häntä, koska
tunnen Mr. Larkins'in), olen onnellisempi. Minä ansaitsen silloin
tällöin kumarruksen. Se tuima tuska, jota kärsin kilpa-ajon paalein
iltana, jolloin tiedän vanhimman Miss Larkins'in tanssivan upseerien
kanssa, on jollakin tapaa palkittava, jos minkäänlaista oikeutta
mailmassa löytyy.

Rakkauteni vie ruokahaluni ja saattaa minut alinomaa käyttämään uusinta
silkki-huiviani. Minulla ei ole mitään muuta lievitystä, kuin pukea
parhaat vaatteeni päälleni ja ehtimiseen kiillotuttaa saappaitani.
Minusta on kuin silloin olisin mahdollisempi vanhimmalle Miss
Larkins'ille. Kaikki, mitä on hänen omaansa taikka koskee häneen, on
minulle kallista. Mr. Larkins (äreä, vanha gentlemani, jolla on
kaksinkertainen leuka ja toinen silmä liikkumatonna päässä) viehättää
minua erinomaisessa määrässä. Kun en voi kohdata hänen tytärtänsä,
menen sinne, jossa luulen kohtaavani isän. Kysymykset: "kuinka
jaksatte, Mr. Larkins? Voivatko nuoret ladyt ja kokoperhe hyvin?"
näyttävät tarkoitukseltaan niin selviltä, että minä punehdun.

Minä ajattelen lakkaamatta ikääni. Olkoon, että olen
seitsemäntoista-vuotinen ja että seitsemäntoista-vuotinen on liian
nuori vanhimmalle Miss Larkins'ille, entä sitten? Paitsi sitä olen
melkein tuota pikaa yhdenkolmatta-vuotinen. Minä kävelen tavallisesti
Mr. Larkins'in talon edessä iltaisin, vaikka sydäntäni viiltää, kun
näen upseerien menevän sisään taikka kuulen heidän äänensä ylhäältä
vierashuoneesta, jossa vanhin Miss Larkins soittaa harppua. Minä
kävelen myöskin kahdessa tai kolmessa tilaisuudessa useita kertoja
talon ympärillä, kun perhe jo on pannut maata, kummastellen, mikä
vanhimman Miss Larkins'in kammio lienee (ja sen sijaan asettuen,
niinkuin nyt tiedän, Mr. Larkins'in huoneen kohdalle); toivoen, että
tuli pääsisi irti; että kokoontunut ihmisjoukko seisoisi tyrmistyneenä;
että minä, syösten heidän välitsensä, tikapuut kädessä, pystyttäisin ne
hänen akkunaansa vastaan, pelastaisin hänet sylissäni, palaisin
noutamaan jotakin, jonka hän oli unhottanut, ja hukkuisin liekkeihin.
Sillä tavallisesti minä rakkaudessani en katso omia etujani, vaan
luulen, että olisin tyytyväinen, kun saisin osoittaa jonkunlaista
uljuutta Miss Larkins'in edessä ja kuolla. -- Tavallisesti, mutta ei
aina. Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Kun puen päälleni
(kahden tunnin työ) suuria pitoja varten (joita olen ajatellut kolmen
viikon aikaa) Larkins'illa, antaun mitä ihanimpiin unelmiin. Minä
kuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni
Miss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää
vaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: "Oi, Mr. Copperfield, saanko
uskoa korviani!" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr. Larkins odottaa
minua seuraavana aamuna ja sanoo: "rakas Copperfield'ini, tyttäreni on
kertonut minulle kaikki. Nuoruus ei ole mikään vika. Tässä on
kaksikymmentä-tuhatta puntaa. Olkaat onnelliset!" Minä kuvailen
itselleni, kuinka tätini heltyy ja siunaa meitä, ja kuinka Mr. Dick ja
tohtori Strong ovat läsnä hää-juhlassani. Minä olen järkevä toveri,
luulen, -- luulen takaisin katsoessani (sitä tarkoitan) -- ja häveliäs,
siitä olen varma; mutta kuitenkin nämät kaikki tapahtuvat aivoissani.

Minä lähden lumottuun huoneesen, jossa on valoa, iloista puhetta,
soittoa, kukkia, upseereja (mielipahalla näen sen) ja vanhin Miss
Larkins, kauneudesta hohtaen. Hän on puettu sinisiin, hänellä on
sinisiä kukkia hiuksissaan -- muistokukkia -- niinkuin _hänen_ olisi
tarve kantaa muistokukkia! Tämä on ensimäinen täysikasvuisten seura,
johon minua koskaan on kutsuttu, ja minun on vähän vaikea olla; sillä
minä en näytä kuuluvan kenenkään pariin eikä kenelläkään näytä olevan
mitään sanomista minulle, paitsi Mr. Larkins'illa, joka kysyy minulta,
kuinka koulukumppanini voivat, jota hänen ei tarvitsisi tehdä, koska en
ollut tullut sinne loukattavaksi. Mutta kun olen seisonut jonkun aikaa
oven suussa ja antanut silmieni ihastella sydämeni jumalatarta,
lähestyy hän minua -- hän, vanhin Miss Larkins! -- ja kysyy minulta
iloisesti, tanssinko minä.

Minä sammallan kumartaen: "teidän kanssanne, Miss Larkins".

"Eikö kenenkään muun kanssa?" kysyy Miss Larkins.

"Minua ei huvittaisi tanssia kenenkään muun kanssa".

Miss Larkins nauraa ja punehtuu (taikka minä luulen, että hän punehtuu)
ja sanoo: "tanssi tämän jälkeen, aivan mielelläni".

Aika on tullut. "Se on valssi, luullakseni", muistuttaa Miss Larkins
epäileväisesti, kun minä ilmestyn hänen edessään. "Valssaatteko?
Jollei, niin kapteeni Bailey --"

Mutta minä valssaan (oikein hyvinkin päälle päätteeksi) ja minä vien
Miss Larkins'in muassani. Minä vien hänet vakavasti kapteeni Bailey'n
vierestä. Tämä on onneton, sitä en epäile; mutta se ei tee minun
mitään. Minäkin olen ollut onneton. Minä valssaan vanhimman Miss
Larkins'in kanssa! Minä en tiedä missä, kenenkä seurassa eikä kuinka
kauan. Minä tiedän vaan, että pyörin ympäri avaruudessa sinisen enkelin
kanssa, autuaallisessa huumauksessa, kunnes olen joutunut yksin hänen
kanssaan vähäiseen huoneesen, jossa lepäämme sohvalla. Hän ihmettelee
kukkaa (neilikan-väristä camelia japonica'a: hinta puoli kruunua)
napinlävessäni. Minä annan sen hänelle ja sanon:

"Minä pyydän arvaamattoman kalliin hinnan siitä, Miss Larkins".

"Todella! Mikä se on?" vastaa Miss Larkins.

"Yksi teidän kukistanne, että saan tallettaa sitä, niinkuin ahne
kultaansa".

"Te olette rohkea poika", lausui Miss Larkins. "Kas tuossa".

Hän antaa sen minulle eikä näytä paheksuvan sitä; ja minä panen sen
huulilleni ja sitten rinnalleni. Nauraen pistää Miss Larkins kätensä
kainalooni ja sanoo: "viekäät minut takaisin kapteeni Bailey'n luo".

Minä olen vaipunut tämän ihastuttavan keskustelun ja valssin muistoon,
kun Miss Larkins tulee takaisin luokseni.

Häntä taluttaa vähäpätöiseltä näyttävä, vanhanpuolinen gentlemani, joka
on pelannut whistiä koko illan, ja hän sanoo:

"No, tässä on minun rohkea ystäväni! Mr. Chestle tahtoo ruveta
tuttavuuteen teidän kanssanne, Mr. Copperfield".

Minä tunnen kohta, että hän on joku perheen ystävä, ja olen suuresti
mielissäni.

"Minä ihmettelen makuanne, Sir", lausuu Mr. Chestle. "Se kunnioittaa
teitä. Arvatakseni te ette huoli paljon humalasta; mutta minä olen
sangen suuri humalanviljeliä; ja jos joskus haluaisitte tulla meidän
paikkakuntaan -- Ashford'in tienoille -- ja katsella niitä maita,
ilahuttaisi se meitä, jos jäisitte luoksemme niin kauaksi aikaa, kuin
itse tahdotte".

Minä kiitän Mr. Chestle'ä sydämellisesti ja puristan hänen kättänsä.
Minä luulen näkevinäni jotakin suloista unta. Minä valssaan kerran
vielä Miss Larkins'in kanssa -- hän sanoo, että minä valssaan niin
hyvin! Minä menen kotiin sanomattoman onnellisessa tilassa ja valssaan
ajatuksissani koko yön, käsivarsi kalliin jumalattareni sinisen
vartalon ympärillä. Muutamiksi päiviksi eteenpäin minä olen kadonnut
hurmaaviin mietteisin; mutta minä en tapaa häntä kadulla eikä kotona,
kun käyn häntä tervehtimässä. Tämän pettyneen toivon suhteen lohduttaa
minua vaan vaillinaisesti tuo pyhä pantti, tuo lakastunut kukka.

"Trotwood", sanoo Agnes kerta päivällisten jälkeen. "Kenenkä luulet
huomenna menevän naimisiin? Joku, jota sinä ihmettelet".

"Et suinkaan sinä, Agnes?"

"En minä!" iloisena nostaen kasvojansa niistä nuoteista, joita hän
kopioitsi. "Kuuletteko, mitä hän sanoo, isä? -- Vanhin Miss Larkins".

"Kenenkä -- kapteeni Bailey'n kanssako?" kykenen töin tuskin kysymään.

"Ei; ei minkään kapteenin kanssa. Mr. Chestle'n, humalanviljeliän,
kanssa".

Minä olen kauheasti alakuloinen pari, kolme viikkoa. Minä otan pois
sormukseni sormestani, pidän huonoimpia vaatteitani, en käytä mitään
karhun-ihraa, ja vaikeroin usein, entisen Miss Larkins'in lakastunut
kukka edessäni. Mutta koska nyt olen jotenkin väsynyt tämänkaltaiseen
elämään, ja koska teurastaja uudestaan on ärsyttänyt minua, heitän
kukan tiellensä, menen tappeluun teurastajan kanssa ja saan hänestä
kunniakkaan voiton.

Tämä asia ja se, että otan takaisin sormukseni sekä taas rupeen
karhun-ihraa käyttämään, mutta kohtuudella, ovat viimeiset merkit,
joita saatan eroittaa nyt, seitsemättätoista käydessäni.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Minä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin.


En tiedä, olinko sydämessäni iloinen vai surullinen, kun koulupäiväni
lähestyivät loppuansa ja aika tuli, jolloin minun oli tohtori Strong'in
laitoksesta lähteminen. Minä olin ollut hyvin onnellinen siinä, olin
likeisesti liittynyt tohtoriin, olin etevä ja kunnialla mainittu tässä
pikkuisessa mailmassa. Näistä syistä minua suretti erota siitä; mutta
toisista, jotenkin vähäpätöisistä, asia ilahutti minua. Hämärä
aavistus siitä, että olin itsenäinen, nuori mies, siitä arvosta, jota
pannaan itsenäiseen, nuoreen mieheen, niistä kummallisista asioista,
joita tämä uljas olento on näkevä ja toimittava, ja siitä ihmeellisestä
vaikutuksesta, jonka hän epäilemättä on yhteiskuntaan tekevä,
houkutteli minua pois. Niin vahvasti valloittivat nämät haaveksivaiset
mietteet nuorekkaan mieleni, että näyttää siltä, kuin minä nykyisen
ajatustapani mukaan olisin jättänyt koulun ilman luonnollista
kaipausta. Tämä ero ei ole koskenut minuun, niinkuin muut erot. Minä
koetan turhaan muistaa, mimmoiselta se minusta tuntui sekä sen
yksityisiä asianhaaroja; mutta se ei ole painunut muistooni. Minä
arvaan, että avautuvat näkö-alat hämmensivät minua. Minä tiedän, että
nuoruuden kokemukseni silloin maksoivat vähän taikka ei mitään, ja että
elämä enemmän oli suuren fee-sadun kaltainen, jota juuri rupesin
lukemaan, kuin minkään muun.

Tätini ja minä olimme usein vakavasti keskustelleet, mihin ammattiin
minä antautuisin. Vuoden aikaa taikka enemmän olin koettanut keksiä
jotakin tyydyttävää vastausta hänen usein kerrottuun kysymykseensä:
miksi tahtoisin ruveta? Mutta sitä myöden, kuin itse huomasin, ei
minulla ollut erityistä halua mihinkään. Jos olisin voinut yht'äkkiä
oppia merenkulku-tiedettä, saada päällikkyyden jossakin pikaisesti
purjehtivassa retkikunnassa ja voittoisana löytäjänä matkustaa mailman
ympäri, luulen, että olisin katsonut sitä aivan soveliaaksi itselleni.
Mutta tämmöisen äkillisen edistymisen puutteessa mielin kääntyä
jollekin semmoiselle uralle, joka ei liiaksi kysyisi tätini kukkaroa,
ja tehdä velvollisuuteni siinä, olipa se mikä hyvänsä.

Mr. Dick oli tavallisesti ollut läsnä neuvotteluissamme, joissa hänen
käytöksensä aina oli ajattelevainen ja viisas. Hän ei koskaan lausunut
mitään, paitsi kerta; ja siinä tilaisuudessa (minä en tiedä, mistä se
hänen päähänsä pälkähti) esitteli hän yht'äkkiä, että minä rupeisin
"vaski-sepäksi". Tätini vastaan-otti tämän ehdoituksen niin
epäsuosiollisesti, ettei hän koskaan rohjennut tehdä toista; vaan
tyytyi aina jälestäpäin siihen, että hän tarkkaan katseli tätiäni,
odottaen hänen ehdoituksiansa ja rahojansa helistellen.

"Rakas Trot'ini, minä kerron sinulle jotakin", lausui tätini eräänä
aamuna joulun-aikana, kun olin jättänyt koulun; "kosk'ei tätä solmuista
seikkaa vielä ole selvitetty, ja kosk'emme saa päätöksessämme tehdä
mitään erehdystä, jos voimme välttää sitä, luulen, että olisi paras,
jos ottaisimme itsellemme vähän miettimisen aikaa. Sillä välin sopii
sinun katsoa asiaa uudelta taholta eikä koulupojan kannalta".

"Mielelläni, täti".

"Minä olen joutunut ajattelemaan", jatkoi tätini, "että vähäinen
vaihetus ja katsaus ovien ulkopuolella olevaan elämään olisi hyödyksi
ja auttaisi sinua tuntemaan omaa mieltäsi sekä tekemään tarkempia
päätöksiä. Entä jos rupeisit vähäiselle matkalle nyt. Entä jos
esimerkiksi taas lähtisit tuohon vanhaan maan osaan ja kävisit tuon
ylen kummallisen naisen luona, jolla on tuo luonnoton nimi", lausui
tätini, hivuttaen nenäänsä, sillä hän ei koskaan voinut täydellisesti
antaa Peggotylle anteeksi, että häntä nimitettiin niin.

"Kaikista asioista mailmassa, täti, pitäisin tästä kaikkein enimmän!"

"Hyvä", sanoi tätini, "se on onnellista, sillä minäkin pidän siitä.
Mutta se on luonnollista ja järjellistä, että sinä pidät siitä. Ja minä
olen aivan vakuutettu siitä, että mitä hyvänsä sinä teet, Trot, se aina
on luonnollista ja järjellistä".

"Minä toivon niin, täti".

"Sisaresi Betsey Trotwood", lausui tätini, "olisi ollut niin
luonnollinen ja järkevä tyttö, kuin milloinkaan on elänyt. Pyrithän
sinä hänen kaltaisekseen, eikö niin?"

"Minä toivon, että pyrin _teidän_ kaltaiseksenne, täti. Siinä on
kylläksi minulle".

"Se on onni, ettei tuo lapsi parka, sinun äitisi, enään elä", sanoi
tätini, hyväksyväisesti katsellen minua, "muutoin hän tähän aikaan
olisi ollut niin ylpeä pojastansa, että hänen leppeä pikku päänsä olisi
joutunut aivan kierolle, jos siinä olisi ollut mitään kieron varaa".
(Tätini puollusti aina omaa hellyyttänsä minua kohtaan sillä tapaa,
että hän syytti äitivainajaani siitä). "Herranen aika, Trotwood, kuinka
sinä muistutat minua hänestä!"

"Miellyttävällä tavalla, toivon minä, täti?" arvelin minä.

"Hän on niin äitinsä näköinen, Dick", sanoi tätini pontevasti, "hän on
niin äitinsä näköinen, semmoisena kuin tämä oli tuona iltana, ennenkuin
hän alkoi kiivastua -- hän on niin hänen näköisensä, kuin suinkin
mahdollista!"

"Todella?" kysyi Mr. Dick.

"Ja hän on myöskin Davidin näköinen", sanoi tätini vakavasti.

"Hän on kovasti Davidin näköinen!" lausui Mr. Dick.

"Mutta mitä minä soisin, että sinusta tulisi, Trot", jatkoi tätini --
"minä en tarkoita ruumiillisesti, vaan hengellisesti; sillä
ruumiillisesti sinulta ei puutu mitään -- se on luja toveri,
aimollinen, luja toveri, jolla on oma tahtonsa. Jolla on
uskaliaisuutta", lausui tätini, pudistaen lakkiansa minulle ja
nyrkkiänsä puristaen. "Jolla on päättäväisyyttä. Jolla on luonnetta,
Trot -- jolla on voimakas luonne, johon ei kukaan eikä mikään voi
vaikuttaa paitsi hyvillä perusteilla. Tämmöiseksi minä tahtoisin sinua.
Tämmöinen olisi sekä isäsi että äitisi pitänyt olla, Jumala sen tietää,
ja tämmöisenä he olisivat paremmin menestyneet".

Minä sanoin, että toivoin tulevani semmoiseksi, kuin hän kuvaili.

"Että rupeisit pienissä asioissa luottamaan itseesi ja toimimaan omin
neuvoin", lausui tätini, "lähetän sinut yksin retkellesi. Minä
ajattelin ensiksi, että Mr. Dick seuraisi sinua, mutta tarkemmin
tuumittuani pidän hänet täällä itseäni suojelemassa".

Mr. Dick näytti tuokion aikaa vähän toiveissansa pettyneeltä; siksi
kuin se ajatus, että hän saisi kunnian ja arvon suojella kaikkein
ihmeellisintä naista mailmassa, palautti päivänpaisteen hänen
kasvoihinsa.

"Paitsi sitä", sanoi tätini, "on memoriali".

"Niin aina", kiirehti Mr. Dick vastaamaan, "minä aion, Trotwood, saada
sen valmiiksi aivan pian -- sen täytyy valmistua aivan pian! Ja sitten
se jätetään sisään, tiedättekö -- ja sitten" -- sanoi Mr. Dick,
itseänsä pidätettyään ja kauaksi aikaa pysähtyen, "syntyy soma juttu!"

Tätini hyvän ehdotuksen mukaan varustettiin minä kohta jälestäpäin
runsaalla kukkarolla ja koffertilla ja laskettiin hellästi matkalleni.
Kun erosimme, antoi tätini minulle muutamia hyviä neuvoja ja monta
suudelmaa ja sanoi, että, koska hänen tarkoituksensa oli, että minä
katsoisin ympärilleni ja oppisin vähän ajattelemaan, hän kehoittaisi
minua viipymään muutamia päiviä Londonissa, jos mieleni teki, joko
matkallani Suffolk'iin taikka palatessani. Sanalla sanoen, minulla oli
oikeus tehdä, mitä itse tahdoin, kolme viikkoa taikka kuukausi aikaa;
eikä vapauttani rajoitettu millään muulla ehdolla, kuin sillä, että,
niinkuin äsken mainittiin, minä oppisin ajattelemaan ja katsoisin
ympärilleni sekä lupaisin kirjoittaa kolme kertaa viikkoonsa ja
uskollisesti antaa tietoa itsestäni.

Minä matkustin ensin Canterbury'yn, että saisin sanoa hyvästi Agnesille
ja Mr. Wickfield'ille (minä en ollut vielä jättänyt vanhaa huonettani
hänen talossaan) sekä myöskin hyvälle tohtorille. Agnes kävi hyvin
iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi minulle, ettei talo ollut
entisensä näköinen siitä kuin minä lähdin.

"Minä olen varma siitä, etten minäkään ole itse kaltaiseni, kun olen
poissa", vastasin minä. "Minusta tuntuu, kuin kaipaisin oikeata
kättäni, kun olen ilman sinua. Vaikka sillä en sano paljon; kosk'ei ole
mitään päätä eikä sydäntä oikeassa kädessäni. Jokainen, joka tuntee
sinut, Agnes, kysyy sinulta neuvoa ja antaa sinun johdattaa itseänsä".

"Jokainen, joka tuntee minut, hemmottelee minua liiaksi, varon minä",
vastasi hän hymyillen.

"Ei. Se on sentähden, ettet ole kenenkään muun kaltainen. Sinä olet
niin hyvä ja niin säyseä. Sinulla on niin lempeä luonto, ja sinä olet
aina oikeassa".

"Sinä puhut", lausui Agnes, purskahtaen hauskaan nauruun työnsä
ääressä, "niinkuin minä olisin entinen Miss Larkins".

"No! Sinä et saa väärinkäyttää luottamustani", vastasin minä ja
punehduin, sinistä tenhotartani muistaessani. "Mutta minä luotan sinuun
yhtä kaikki, Agnes. Minä en voi koskaan vieraantua siitä. Milloin
hyvänsä minä joudun johonkin pulaan taikka rakastun, ilmoitan sen aina
sinulle, jos sallit -- jopa myöskin, jos oikein täydellä todella
rakastun".

"No, olethan aina ollut täydellä todella rakastuneena!" lausui Agnes,
nauraen taas.

"Oih! se oli lasna tai koulupoikana", sanoin minä, nauraen vuorostani
puoli-häpeissäni. "Ajat muuttuvat, ja minä pelkään, että joku päivä
olen kauheassa todellisuuden tilassa. Minua kummastuttaa, ettet itse
vielä ole siihen joutunut, Agnes".

Agnes nauroi taas ja pudisti päätänsä.

"Niin, minä tiedän, ettet ole!" lausuin minä, "sillä muutoin olisit
kertonut sen minulle. Taikka ainakin" -- sillä minä näin hienon punan
hänen kasvoissaan -- "olisit antanut minun havaita sen itsestäni. Mutta
minä en tunne ketään, joka olisi mahdollinen rakastamaan _sinua_,
Agnes. Joku, jolla on jalompi luonto ja kaikin puolin on soveliaampi,
kuin kukaan, minkä minä milloinkaan olen täällä nähnyt, saa ilmaantua,
ennenkuin minä annan _minun_ suostumukseni. Tästälähin pidän minä
kaikkia ihailioita tarkalla silmällä; jopa vaadin paljon tuolta
onnelliselta, sen takaan sinulle".

Näin pitkälle olimme ehtineet, puhuen puoleksi leikkiä, puoleksi totta,
joka tuttavan-omainen tapa oli pitkän ajan kuluessa luonnollisesti
kasvanut siitä ystävällisestä keskuudesta, joka alkoi, kun olimme vaan
lapset. Mutta yht'äkkiä nosti nyt Agnes silmänsä minua kohden ja sanoi,
toisella tavalla puhuen:

"Trotwood, minulla on jotakin, jota tahtoisin kysyä sinulta ja jota
minun ehkä ei ole tilaisuus moneen aikaan kysyä -- jotakin, jota en,
luullakseni, kysyisi keneltäkään muulta. Oletko huomannut, että isäni
vähitellen on muuttunut?"

Minä olin huomannut sen ja olin usein kummastellut, eikö hänkin ollut
huomannut sitä. Minä epäilemättä näytin nyt jotakin semmoista
kasvoissani; sillä hän loi samalla silmänsä maahan, ja minä näin
kyyneliä niissä.

"Kerro minulle, mitä se on", lausui hän matalalla äänellä.

"Minä luulen -- puhunko aivan suoraan, Agnes, koska rakastan häntä niin
paljon?"

"Puhu", vastasi hän.

"Minä luulen, että hän pilaa itsensä tuolla tottumuksella, johon hän on
yhä enemmän antaunut siitä ajasta, kuin minä ensin tulin tänne. Hän on
usein kovin heikkohermoinen -- taikka minä vaan luulen niin".

"Se ei ole mikään tyhjä luulo", lausui Agnes, päätänsä pudistaen.

"Hänen kätensä vapisee, hänen puheensa on epäselvää, ja hänen silmänsä
ovat hurjannäköiset. Minä olen havainnut, että semmoisiin aikoihin ja
milloin hän on vähimmin itsensä kaltainen, häntä aina varmaan vaaditaan
johonkin toimeen".

"Uriah vaatii häntä", sanoi Agnes.

"Niin; ja se tunto, ettei hän ole oikein sovelias siihen taikka ettei
hän ole tarkoin ymmärtänyt asiaa taikka että hän vasten tahtoansa on
paljastanut tilansa, näyttää tekevän hänet niin levottomaksi, että hän
seuraavana päivänä on huonompi ja sen-jälkeisenä päivänä vielä
huonompi, ja niin hän uupuu ja riutuu. Älä pelästy siitä, mitä sanon,
Agnes, mutta tämmöisessä tilassa näin hänen taannoin kallistavan
päätänsä pulpettia vastaan ja itkevän, kuin lapsi".

Hän laski vienosti kätensä huulieni eteen, kun vielä puhuin, ja samalla
oli hän kohdannut isänsä huoneen ovella ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Hänen kasvojensa muoto liikutti minua paljon, kun he molemmat katsoivat
minua kohden. Tuossa ihanassa katseessa ilmestyi semmoinen syvä
hellyys ja kiitollisuus isää kohtaan kaikesta tämän rakkaudesta ja
huolenpidosta; ilmestyi semmoinen hehkuva rukous minun puoleeni, että
minä kohtelisin hänen isäänsä lempeästi sisimmissäkin ajatuksissani
enkä ankarasti tuomitsisi häntä; hän oli yhtä haavaa niin ylpeä
isästään ja niin sydämestä kiintynyt häneen, vaan kuitenkin niin
sääliväinen ja surullinen ja niin täynnä luottamusta minuun, että
minäkin olisin samanlainen; ettei mikään hänen puheensa olisi selvemmin
osoittanut hänen tunteitansa eikä kipeämmin koskenut minuun.

Meidän oli määrä juoda teetä tohtorin luona ja me lähdimme sinne
tavalliseen aikaan. Me tapasimme lukuhuoneen valkean ympäri tohtorin,
hänen nuoren vaimonsa ja tämän äidin. Tohtori, joka piti niin suurta
menoa matkani vuoksi, kuin jos olisin lähtenyt Kiinaan, vastaan-otti
minut niinkuin arvoisan vieraan ja käski heittää puun-pölkäreen
tulelle, että hän saisi nähdä vanhan oppilaansa kasvojen punastuvan
valkean paisteessa.

"Minä en suinkaan enään näe paljon uusia kasvoja Trotwood'in sijasta,
Wickfield", lausui tohtori, lämmittäen käsiänsä; "minä käyn laiskaksi
ja kaipaan lepoa. Minä jätän kaiken nuoren väkemme kuuden kuukauden
perästä ja rupeen levollisempaan elämään".

"Niin olette yhä sanoneet koko näinä kymmenenä vuonna, tohtori",
vastasi Mr. Wickfield.

"Mutta nyt aion todella tehdä niin", lausui tohtori. "Ensimäinen
apu-opettajani astuu sijaani -- se on viimein täyttä totta -- että
saatte pian laittaa välikirjamme ja sitoa meidät lujasti niihin,
niinkuin pari konnaa".

"Ja pitää huolta", lausui Mr. Wickfield, "ettei teitä petetä, vai
kuinka? -- niinkuin varmaan tapahtuisi kaikissa välikirjoissa, joita
itse laittaisitte. Hyvä! Minä olen valmis. Vaikeampia asioita löytyy
ammatissani, kuin tämä".

"Sitten minulla ei ole mitään muuta ajattelemista", lausui tohtori
hymyillen, "kuin sanakirjani ja tuo toinen välikirjan-asia -- Annie".

Kun Mr. Wickfield loi silmänsä Mrs. Strong'iin, joka istui tee-pöydän
ääressä Agnes'in kanssa, näytti Mrs. Strong minusta karttavan hänen
katsettansa semmoisella tavattomalla arkuudella ja pelolla, että Mr.
Wickfield'in huomio kiintyi häneen, niinkuin jotakin olisi joutunut
hänen mieleensä.

"Posti on tullut Indiasta, näen minä", lausui hän vähän vaiti oltuansa.

"Niin on! ja kirjeitä Mr. Jack Maldon'ilta!" sanoi tohtori.

"Vai niin!"

"Rakas Jack parka!" lausui Mrs. Markleham, päätänsä pudistaen. "Tuota
rasittavaa ilman-alaa! -- kuuluu olevan niinkuin eläisi hiekka-läjällä
aurinko-lasin alla! Hän tosin näytti vahvalta mieheltä, mutta hän
ei ollut. Rakas tohtorini, se oli hänen henkensä eikä hänen
ruumiinluontonsa, joka saatti hänet ryhtymään asiaan niin rohkeasti.
Annie, herttaiseni, minä olen varma siitä, että hyvin muistat, ettei
serkkusi koskaan ollut vahva -- ei mikään semmoinen, jota sopisi sanoa
rotevaksi, ymmärrätkö", sanoi Mrs. Markleham pontevasti ja katsahtaen
meihin kaikkiin -- "siitä ajasta saakka, kuin tyttäreni ja hän olivat
lapsina yhdessä ja kävelivät käsitysten päivät päätänsä".

"Tuleeko minun siitä, mitä sanotte, Ma'am, päättää, että Mr. Maldon on
kipeä?" kysyi Mr. Wickfield.

"Kipeä!" vastasi "vanha soturi". "Rakas Sir, hän on jos jotakin".

"Paitsi terve?" sanoi Mr. Wickfield.

"Paitsi terve, aivan niin!" lausui "vanha soturi". "Hän on epäilemättä
sairastanut hirveitä päivänpistoksia ja suokuumetta ja horkkaa ja mitä
ikinä saatatte mainita. Mitä hänen maksaansa tulee", lisäsi "vanha
soturi" nöyrästi, "sen hän tietysti katsoi menneeksi, samalla kuin hän
lähti sinne!"

"Kertooko hän kaikki nämät?" kysyi Mr. Wickfield.

"Kertoo? Rakas Sir", vastasi Mrs. Markleham, ravistaen päätänsä ja
viuhkaansa, "vähänpä te Jack Maldon raukkaani tunnette, kun teette
semmoisen kysymyksen. Kertoo? Ei hän. Ennen saisitte laahauttaa häntä
neljän hurjan hevosen perässä".

"Äiti!" sanoi Mrs. Strong.

"Rakas Annie'ni", vastasi hänen äitinsä, "minä saan kerrallaan pyytää,
ettet keskeytä minua, jollei vahvistaaksesi mitä minä sanon. Sinä
tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että serkkusi Maldon ennen antaisi
laahauttaa itseänsä vaikka kuinka monen hurjan hevosen perässä tahansa
-- miksi rajoittaisin itseäni neljään! Minä _en tahdo_ rajoittaa
itseäni neljään -- kahdeksan, kuudentoista, kahdenneljättä hevosen
perässä, ennenkuin hän sanoisi jotakin, joka kumoisi tohtorin tuumat".

"Wickfield'in tuumat", lausui tohtori, leukaansa sivellen ja
katuvaisesti neuvon-antajaansa katsoen. "Se on meidän yhteiset tuumamme
hänen hyväksensä. Minä sanoin itse: ulkomailla taikka kotona".

"Ja minä sanoin", lisäsi Mr. Wickfield vakavasti, "ulkomailla. Minä se
olin, joka lähetin hänet ulkomaille. Edesvastaus on minun".

"Kuka edesvastauksesta puhuu!" huudahti "vanha soturi". "Tehtiinhän
kaikki hänen hyväksensä, rakas Mr. Wickfield; tehtiinhän kaikki hänen
edukseen ja hyödykseen, sen tiedämme. Mutta jos tuo rakas poika ei voi
elää siellä, niin ei hän voi elää siellä. Ja jollei hän voi elää
siellä, niin kuolee hän sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat.
Minä tunnen hänet", lausui "vanha soturi", viuhkoittaen itseänsä
jonkunlaisessa levollisessa profeetallisessa tuskassa, "ja minä tiedän,
että hän kuolee sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat".

"Hyvä, hyvä, Ma'am", lausui tohtori iloisesti, "minä en pidä sokeasti
kiinni tuumistani, ja minä voin itse kumota ne. Minä voin keksiä uusia
tuumia. Jos Mr. Jack Maldon palajaa kotiin huonon terveytensä tähden,
ei häntä lasketa menemään takaisin, vaan meidän täytyy koettaa hankkia
jotakin soveliaampaa ja edullisempaa toimeentuloa hänelle tässä
maassa".

Mrs. Markleham'iin vaikutti tämä jalomielinen puhe -- jota, minun
tuskin tarvinnee sanoa sitä, hän ei ollut ensinkään odottanut eikä
koettanut synnyttää -- niin mahtavasti, ettei hän voinut muuta, kuin
sanoa tohtorille, että se oli hänen kaltaistansa, ja useita kertoja
suudella viuhkansa vartta sekä sitten taputtaa tohtorin kättä sillä.
Jonka perästä hän lempeästi nuhteli tytärtänsä Annie'ta, joka ei
osoittanut itseänsä kiitollisemmaksi, kun semmoista hyvyyttä hänen
tähtensä harjoitettiin hänen vanhaa leikkikumppaniansa kohtaan, ja
huvitti meitä muutamilla yksityis-seikoilla, jotka koskivat muita hänen
heimonsa ansiollisia jäseniä, joita hän soi autettavan heidän
ansiollisille jaloillensa. Koko sinä aikana ei hänen tyttärensä Annie
puhunut sanaakaan eikä nostanut kertaakaan ylös silmiänsä. Koko sinä
aikana oli Mr. Wickfield'in katse kiintyneenä häneen, kussa hän istui
Agnesin vieressä. Minusta näytti siltä, kuin Mr. Wickfield ei ollenkaan
olisi ajatellut, että kukan huomaisi häntä, vaan oli niin vaipunut Mrs.
Strong'in tarkastamiseen ja omiin ajatuksiinsa hänestä, ettei hän
tietänyt muista mitään. Hän kysyi nyt, mitä Mr. Jack Maldon todella oli
kirjoittanut itsestänsä ja kenelle hän oli kirjoittanut.

"No, tässä", lausui Mrs. Markleham, ottaen yhtä kirjettä
kaminin-reunukselta yläpuolelta tohtorin päätä, "tuo rakas poika sanoo
tohtorille itselle -- missä se on? Kas tässä! -- 'Minua pahoittaa, kun
täytyy ilmoittaa teille, että terveyteni on kovasti huonontunut. Minä
pelkään, että minun ehkä täytyy palata kotiin joksikin aikaa, ja
luulen, etten muulla tavalla toinnu'. Se on aivan selvää, poika parka!
Hän luulee, ettei hän muulla tavalla toinnu! Mutta hänen kirjeensä
Annie'lle on vielä selvempi. Annie, näytä minulle taas tuo kirje".

"Ei nyt, äiti", pyysi tämä matalalla äänellä.

"Lapsi kultani, sinä olet muutamissa asioissa varmaan mitä naurettavin
ihminen maan päällä", vastasi hänen äitinsä, "ja ehkä kaikkein
luonnottomin oman heimosi vaatimuksiin katsoen. Me emme olisi,
luullakseni, kuulleet koko kirjeestä mitään, jollen itse olisi kysynyt
sitä. Nimitätkö tätä luottamukseksi tohtori Strong'iin, lemmittyni?
Minua kummastuttaa. Sinun pitäisi ymmärtää paremmin".

Kirje tuotiin vastahakoisesti esiin, ja kun ojensin sen vanhalle
ladylle, näin, kuinka se haluton käsi, josta otin sen, vapisi.

"Katsotaanpa nyt", lausui Mrs. Markleham, pannen lorgnettiaan silmänsä
eteen. "Missä se paikka on. 'Entisten aikojen muisto, kallis Annie'ni'
-- ja niin edespäin -- siinä se ei ole. 'Rakastettava vanha proktori'
-- kuka se on? voi minua, Annie, kuinka vaikea on lukea mitä serkkusi
Maldon kirjoittaa, ja kuinka typerä minä olen! 'Tohtori', tietysti. Oi!
rakastettava tosiaan!" Tässä hän pysähtyi suudellaksensa viuhkaansa
uudestaan ja pudistaaksensa sitä tohtoria päin, joka katseli meitä
jonkunlaisessa lempeän tyytyväisyyden tilassa. "Nyt olen löytänyt sen.
'Se älköön hämmästyttäkö sinua, Annie, kun kuulet' -- ei, sitä se ei
suinkaan tee, koska Annie tietää, ettei hän koskaan ole ollut oikein
vahva; mitä minä vastikään sanoin? -- 'että minä olen kokenut niin
paljon tässä kaukaisessa paikassa, jotta olen päättänyt jättää sen,
kävi kuinka kävi; sairaan-luvalla, jos pääsen; mutta täydellisellä
eronotolla, jollei edellistä myönnetä minulle. Mitä olen kärsinyt ja
vielä kärsin täällä, on mahdoton kestää'. Ja jollei tämä kaikkein
parhain kaikista luoduista olennoista olisi niin hyvänlaitainen",
lausui Mrs. Markleham, telegrafeeraten tohtorille, niinkuin ennen, ja
taittaen kokoon kirjettä jälleen, "olisi minun mahdoton ajatella sitä".

Mr. Wickfield ei puhunut sanaakaan, vaikka vanha lady katseli häntä,
niinkuin pyytääksensä häneltä selitystä tähän ilmoitukseen, vaan istui
aivan äänetönnä, silmät maassa. Ison aikaa sen jälkeen, kuin tämä aine
oli jätetty ja uudet asiat vetivät huomiotamme puoleensa, pysyi hän
alallansa samalla tavalla, harvoin nostaen silmiänsä, jollei
rypistyneellä otsalla siirtääksensä niitä tohtoriin taikka hänen
vaimoonsa taikka molempiin.

Tohtori rakasti soittoa. Agnes lauloi suurella suloisuudella ja
mielevyydellä, ja niin myöskin Mrs. Strong. He lauloivat yhdessä ja
soittivat duettejä yhdessä, niin että meillä oli vähäinen konsertti.
Mutta minä huomasin kaksi asiaa: ensiksi, että vaikka Annie pian
jälleen tyyntyi ja oli kokonaan entisellänsä, hänen ja Mr. Wickfield'in
välillä kuitenkin oli joku juopa, joka täydellisesti eroitti heidät
toisistaan; toiseksi, että Mr. Wickfield näytti paheksivan Mrs.
Strong'in ja Agnes'in likeistä tuttavuutta ja katselevan sitä
levottomuudella. Ja nyt, minun täytyy tunnustaa se, alkoi muisto siitä,
mitä olin nähnyt Mr. Maldon'in lähdön iltana, ensi kerran virkistyä
minussa semmoisella merkityksellä, jota ei sillä ollut koskaan ennen
ollut, ja vaivata minua. Hänen kasvojensa viaton kauneus ei näyttänyt
minusta niin viattomalta nyt, kuin ennen; minä epäilin hänen
käytöksensä luonnollista herttaisuutta ja armautta; ja kun katselin
Agnes'ia hänen vieressänsä ja ajattelin, kuinka hyvä ja vilpitön toinen
oli, rupesin luulemaan, että se oli sopimaton ystävyys.

Mrs. Strong oli kuitenkin niin onnellinen tästä ystävyydestä ja Agnes
oli myöskin niin onnellinen, että he saivat illan kulumaan, niinkuin se
olisi ollut vaan yksi hetki. Se päättyi yhdellä tapauksella, jonka
hyvin muistan. He olivat toinen toistansa hyvästi jättämällänsä ja
Agnes aikoi juuri syleillä ja suudella ystäväänsä, kun Mr. Wickfield
niinkuin sattumalta astui heidän väliinsä ja veti Agnes'in nopeasti
pois. Silloin minä, niinkuin koko välillä oleva aika olisi kadonnut ja
minä vielä olisin seisonut ovella Jack Maldon'in lähdön iltana, taas
näin saman illan katsannon Mrs. Strong'in kasvoissa, kun ne kääntyivät
Mr. Wickfield'in kasvoja kohden.

Minä en saata kertoa, mitä vaikutusta tämä teki minuun taikka kuinka
minun oli mahdoton, kun jälestäpäin ajattelin häntä, eroittaa häntä
tästä katsannosta ja muistaa hänen kasvojaan niitten entisessä,
viattomassa hempeydessä. Se vaivasi minua, kun astuin kotiin. Minusta
tuntui, kuin olisin jättänyt tohtorin katon, samalla kuin musta pilvi
alkoi laskeutua sen ylitse. Siihen kunnioitukseen, jolla katselin hänen
harmaata päätänsä, sekaantui sääli, että hän uskoi niitä, jotka
pettivät häntä, ja viha niihin, jotka rikkoivat häntä vastaan. Suuren
surun ja suuren, vaikka vielä epäselvän häpeän uhkaava varjo peitti,
niinkuin tahra, sen levollisen paikan, jossa olin poikana työskennellyt
ja leikkinyt, ja teki sille julman vääryyden. Minusta ei ollut yhtään
hauska enään ajatella noita vakavia, vanhoja, leveälehtisiä aloe-puita,
jotka pysyivät itseensä suljettuina satoja vuosia, ja tuota sievää,
sileätä nurmikkoa ja kivi-urnia ja tohtorin käytävää ja niitten
kaikkien yli välkkyvän tuomiokirkon kellon yhteen soveltuvaa ääntä. Oli
niinkuin lapsuuteni levollinen pyhyys olisi hävitetty omien silmieni
edessä ja sen rauha ja kunnia tuulille hajoitettu.

Mutta aamu tuotti muassansa eroni siitä vanhasta asunnosta, jonka Agnes
oli vaikutuksellaan täyttänyt; ja tässä oli kylläksi aihetta
ajatuksilleni. Minä olin epäilemättä pian palaava sinne; minä olin taas
-- ehkä usein -- nukkuva vanhassa huoneessani; mutta ne päivät, joina
asuin siinä, olivat menneet, ja vanha aika oli ohitse. Kun säälin
kokoon niitä kirjojani ja vaatteitani, jotka vielä jäivät tänne
Dover'iin lähetettäväksi, tunsin sydämeni raskaammaksi, kuin huolin
näyttää Uriah Heep'ille, joka oli niin ahkera auttamaan minua, että
minä, julmaa kyllä, luulin hänen olevan erittäin iloisen siitä, että
lähdin.

Minä erosin Agnes'ista ja hänen isästänsä tavalla taikka toisella,
koettaen näyttää hyvin väliä pitämättömältä ja miehekkäältä ja kävin
istumaan Londonin vaunujen kutsinlaudalle. Minä olin niin leppeällä ja
anteeksi antavalla tuulella, kun ajoin kaupungin läpi, että puoleksi
aioin nyykäyttää päätäni vanhalle vihamiehelleni, teurastajalle, ja
heittää hänelle viisi shillingiä juomarahaksi. Mutta hän näytti niin
kovakiskoiselta teurastajalta, kun hän seisoi ja raappi tuota isoa
pölkkyä puodissansa, ja paitsi sitä oli hänen ulkomuotonsa niin vähän
parantunut yhden etuhampaan menosta, jonka minä olin lyönyt hänen
suustaan, että katsoin parhaaksi olla sovinnontekoa aloittamatta.

Päähuoleni, muistaakseni, kun pääsimme oikein tielle, oli, että
näyttäisin niin vanhalta, kuin mahdollista, ajomiehen silmissä ja
puhuisin erittäin karheasti. Jälkimäinen asia menestyi minulta vaan
suurella vaivan-näöllä; mutta minä pidin kiinni siitä, koska tunsin,
että se mielestäni oli niin miesmoista.

"Aiotteko seurata aivan perille asti, Sir?" kysyi ajomies.

"Aion, William", vastasin minä alentuvaisesti (minä tunsin hänet);
"minä lähden London'iin. Jälestäpäin matkustan alas Suffolk'iin".

"Metsästämään, Sir", sanoi ajomies.

Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että se tähän vuoden aikaan oli yhtä
luultavaa, kuin että lähtisin valaskaloja pyytämään; mutta minä olin
myöskin vähän mielissäni kysymyksestä.

"Minä en tiedä", arvelin minä, niinkuin olisin ollut kahden vaiheilla,
"laskenko laukauksen, vai ei".

"Linnut ovat käyneet kovin aroiksi, kerrotaan minulle", lausui William.

"Niin minäkin luulen", sanoin minä.

"Oletteko Suffolk'in kreivikunnasta, Sir?" kysyi William.

"Olen", vastasin minä mahtavantapaisesti, "Suffolk'in kreivikunnasta
minä olen".

"Minulle on juteltu, että puddingit ovat tavattoman hyviä tuolla
alhaalla", sanoi William.

Minä en tietänyt siitä, mutta katsoin tarpeelliseksi puollustaa
kreivikuntani laitoksia ja näyttää, että tunsin ne, jonka vuoksi
nyykäytin päätäni, niinkuin sanoakseni: "minä uskon teitä!"

"Ja hevoset", lausui William. "Niissä vasta elukkaa on! Suffolk'in
hevonen, kun se on hyvä, maksaa oman painonsa verran kultaa. Oletteko
koskaan itse kasvattaneet mitään Suffolk'in hevosia, Sir?"

"E-en", vastasin minä, "en juuri".

"Tässä takanani istuu eräs gen'lm'n", sanoi William, "joka on, hitto
vieköön, kasvattanut niitä tukulta".

Puheen-alainen gentlemani oli herra, jonka toinen silmä pelottavasti
karsasteli ja jonka leuka kovasti ulkoni. Hänellä oli päässä korkea,
valkoinen hattu, jonka lierit olivat kapeat ja litteät. Hänen ahtaat,
harmaat housunsa näyttivät olevan nappiin pantavat koko matkan
ulkopuolella sääriä, kengistä lanteisin asti. Hänen leukansa sojotti
ajomiehen olkapään yli niin likellä minua, että hänen henkensä aivan
kutkutti takaraivoani, ja kun katsoin taaksepäin hänen puoleensa,
tirkisteli hän etuhevosia sillä silmällä, jolla hän ei karsastellut,
oikean ymmärtäjän tavalla.

"Ettekö ole?" sanoi William.

"Enkö ole mitä?" kysyi gentlemani takaa.

"Kasvattaneet Suffolk'in hevosia tukulta?"

"Niin luulisin", vastasi gentlemani. "Ei ole sitä hevoslajia, jota minä
en ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat
ovat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle --
asunto, vaimo ja lapset -- lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni
-- nuuska, tupakka ja uni".

"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana,
vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.

Minä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti
suovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä
punehtuen otin siitä luopuakseni.

"No, jollette pidä sillä väliä, Sir", lausui William, "luulen, että se
_olisi_ soveliaampi".

Tätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä.
Kun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa,
piirrettiin "kutsinlaudan sija" nimeni kohdalle ja minä annoin
konttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen
päällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle
korkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja
tuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä
taipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies,
jolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin
palkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen,
kuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!

Jonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua
elämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut
olla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen
tapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä
turvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani
perimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja
kauhean nuoreksi.

Minusta oli kuitenkin outoa ja huvittavaa istua tuolla ylhäällä neljän
hevosen takana, hyvin kasvatettuna, hyvin puettuna ja paljon rahaa
plakkarissa, sekä katsella niitä paikkoja, jossa olin maannut
vaivaloisella matkallani. Minulla oli yltäkyllin miettimisen aineita
jokaisessa enemmän silmään pistävässä kohdassa tien vieressä. Kun
katselin niitä kulkiaimia, joitten ohitse ajoimme, ja näin tuon hyvin
muistetun kasvojen muodon kääntyvän ylöspäin, tuntui minusta, kuin
kattilanpaikkurin nokinen käsi jälleen olisi kourinut paitani
rintamusta. Kun kalistelimme pitkin Chatham'in kapeata katua ja minä
vilaukselta eroitin sen kujan, jossa tuo vanha hirviö asui, joka oli
ostanut jakkuni, kurotin uteliaasti kaulaani nähdäkseni sitä paikkaa,
jossa olin istunut päivänpaisteessa ja varjossa rahaani odottamassa.
Kun viimein ehdimme viimeiselle taipaleelle likelle Londonia ja
kuljimme saman Salem House'n sivuitse, jossa Mr. Creakle oli raskaalla
kädellä huiminut ympärillensä, olisin antanut kaikki, mitä minulla oli,
jos olisin saanut laillisen luvan astua alas, piestä häntä ja päästää
ulos kaikki pojat, niinkuin yhtä monta häkkiin suljettua varpusta.

Me pysähdyimme Charing Cross'iin ulkopuolelle "Kultaista Ristiä", joka
silloin oli jotenkin rappeutunut hotelli tiheään asutussa korttelissa.
Joku kyyppäri näytti minulle kahvihuoneen ja joku neitsyt saatti minut
vähäiseen makuukammiooni, joka haisi niinkuin hyyry-vaunut ja oli
umpisulkeinen kuin sukuhauta. Minä huomasin yhä tuskalla nuoruuttani,
sillä ei kukaan osoittanut mitään kunnioitusta minulle. Neitsyt ei
huolinut yhtään minun ajatuksistani missään asiassa ja kyyppäri asettui
tuttavan kannalle minun suhteeni ja tarjosi neuvoja minulle
kokemattomuudessani.

"No", lausui kyyppäri ystäväntapaisella äänellä, "mitä päivällisiksi
tahdotte? Nuoret gentlemanit pitävät tavallisesti kanasta, otatteko
kanaa?"

Minä ilmoitin hänelle niin majesteetillisesti, kuin voin, ettei kana
maittanut minua.

"Eikö!" sanoi kyyppäri. "Nuoret gentlemanit ovat tavallisesti väsyneet
biffiin ja lampaanpaistiin, otatteko vasikankotletin?"

Minä suostuin tähän ehdoitukseen, kosk'en tietänyt käskeä mitään muuta.

"Suvaitsetteko potaatteja?" kysyi kyyppäri mielittelevällä hymyllä ja
pää kallellaan. "Nuoria gentlemaneja on tavallisesti kyllästytetty
potaateilla".

Minä käskin järeimmällä äänelläni hänen tuoda vasikankotletin ja
potaatteja ynnä muita siihen kuuluvia sekä vartialta tiedustella, oliko
tullut mitään kirjeitä Trotwood Copperfield'ille, Esquire'lle -- minä
tiesin, ettei semmoisia löytynyt eikä voinut löytyä, mutta katsoin
miesmoiseksi, että näytin odottavan.

Hän palasi pian sanomaan, ettei löytynyt mitään (jota minä kovasti
kummastelin), ja alkoi kattaa päivällispöytääni koppilossa pesän
vieressä. Sitä puuhatessaan kysyi hän minulta, mitä minua halutti
juoda; ja kun vastasin: "puoli pulloa sherryä", katsoi hän tätä
sopivaksi tilaisuudeksi, pelkään minä, koota tämän viinin-määrän niistä
väljähtyneistä jätteistä, jotka löytyivät muutamien pienten karaffien
pohjassa. Minulla on tämä ajatus, koska sanomalehtiä lukiessani
huomasin, kuinka hän matalan, puisen väliseinän takana, jossa hänen
yksityinen huoneensa oli, hyvin ahkerasti kaateli näitten astiain
sisältöä yhteen pulloon, niinkuin apteekari, joka sekoittaa rohtoja
receptin mukaan. Kun viini tuli, olikin se minusta laimistunutta, ja
siinä oli varmaan enemmän englantilaisia leivän-muruja, kuin sopi
odottaa ulkomaan viinissä vähänkin puhtaassa tilassa; mutta minä olin
kyllä ujo juomaan sitä ja olemaan vaiti.

Koska nyt olin hyvällä tuulella (josta opin, ettei myrkytys aina tunnu
peräti pahalta, kumminkaan muutamilla asteilla), päätin mennä
teateriin. Minä valitsin Covent Garden'in teaterin; ja siellä minä
jonkun perä-login takapuolelta näin "Julius Caesar'in" ja uuden
pantomimin. Kun kaikki nuot jalot Romalaiset elävältä liikkuivat
edessäni ja astuivat sisään ja ulos huviani varten eivätkä ilmestyneet
tylyinä kurittajina, niinkuin koulussa, koski se minuun aivan uudella
ja hauskalla tavalla. Mutta todellisuuden ja salaperäisyyden yhdyntä
koko näytännössä, runo-lauselmain vaikutus minuun, valo, soitto, seura,
loistavien ja hohtavien näkymöin nopeat, hämmästyttävät muutokset
lumoivat minut niin ja avasivat minulle semmoisia rajattomia ilon
maita, että, kun kello kaksitoista yöllä astuin ulos sateiselle
kadulle, tuntui, kuin olisin pilvistä, joissa olin ikäkausia viettänyt
romantillista elämää, pudonnut alas räyhäävään, pärskyttävään,
pikisoittojen valaisemaan, sateenvarjoilla rehkivään, hyyry-vaunuilla
sälistävään, kalosseja lapsuttavaan, lokaiseen, viheliäiseen maailmaan.

Minä olin tullut ulos toisen oven kautta ja seisoin hetken kadulla,
niinkuin todella olisin ollut vieras tämän maan päällä; mutta se
kursailematon tapa, jolla minua tuupittiin ja nyhjittiin, toinnutti
minut pian ja saatti minut tielle takaisin hotelliin, johon lähdin,
koko matkan ajatellen tuota ihanata näkyä, ja jossa, vähän porteria ja
ostroneja nautittuani, istuin ja mietin sitä vielä kello puolivälissä
kaksi, silmät kääntyneinä kahvihuoneen valkeaan.

Mieleni oli niin kiintynyt tuohon näytelmään ja muinaisuuteen -- sillä
tämä oli tavallaan niinkuin kuultava kuvaus, jonka takana näin
aikaisemman elämäni liikkuvan eteenpäin -- etten tiedä, milloin
kauniin, solevan nuoren miehen haamu puettuna jollakin taitavalla,
sukevalla huolimattomuudella, jota minun on syy hyvin muistaa, muuttui
todelliseksi olennoksi eteeni. Mutta minä muistan, että tiesin hänen
läsnä-olonsa, vaikk'en ollut huomannut hänen sisääntuloansa -- ja että
yhä istuin mietiskellen kahvihuoneen valkean edessä.

Viimein minä nousin levolle lähteäkseni, suureksi lievitykseksi
uneliaalle kyyppärille, joka näytti saaneen tuskan jalkoihinsa ja
heitteli, hutki ja väänteli niitä jos jollakin lailla vähäisessä
ruokakammiossaan. Ovea kohden mennessäni astuin sen henkilön ohitse,
joka oli tullut sisään, ja näin hänet selvästi. Minä käännyin kohta,
menin takaisin ja katsoin uudestaan. Hän ei tuntenut minua, mutta minä
tunsin hänet silmänräpäyksellä.

Toisessa tilaisuudessa minulla ehkä ei olisi ollut kylläksi
itseluottamusta elikkä päättäväisyyttä puhutella häntä, vaan olisin
lykännyt asian seuraavaksi päiväksi ja kenties ollut häntä tapaamatta.
Mutta silloisessa mielentilassani, jossa näytelmä vielä kuohui
korkealta suonissani, näytti hänen entinen suojeluksensa niin
ansaitsevan kiitollisuuttani, ja minun vanha rakkauteni häntä kohtaan
tulvasi niin väkevästi ja itse-altansa rintaani, että minä nopeasti
sykkivällä sydämellä heti astuin hänen luoksensa ja sanoin:

"Steerforth! etkö tahdo puhutella minua?"

Hän katseli minua -- juuri niinkuin hänen välisti oli tapa katsella --
mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän tuntenut minua.

"Minä pelkään, ettet muista minua", lausuin minä.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän yhtäkkiä. "Se on pikku Copperfield!"

Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä enkä hennonut päästää niitä pois.
Joll'en olisi hävennyt ja pelännyt, että hän paheksisi sitä, olisin
langennut hänen kaulaansa ja itkenyt.

"Minä en ole koskaan, koskaan, koskaan ollut niin iloinen! Rakas
Steerforth'ini, minä oikein riemuitsen, kun saan nähdä sinut!"

"Ja minäkin olen ihastunut, että saan nähdä sinut", lausui hän,
sydämellisesti pudistaen kättäni. "No, Copperfield, vanha toveri, älä
nyt kokonaan hellety!" Vaan kuitenkin oli hänkin mielestäni aivan
iloinen nähdessänsä, kuinka liikutettu minä olin tästä kohtauksesta.

Minä pyyhin pois ne kyynelet, joita parhain lujuuteni ei ollut saanut
pidätetyksi, ja nauroin väkinäisesti, ja me kävimme istumaan toinen
toisemme viereen.

"No, kuinka sinä satut olemaan täällä?" kysyi Steerforth, taputtaen
minua olkapäälleni.

"Minä tulin tänne tänään Canterbury'n vaunuilla. Eräs tätini, joka asuu
siinä maan osassa, on ottanut minut pojakseen, ja minä olen juuri
päättänyt kasvatukseni siellä. Mutta kuinka sinä satut olemaan täällä,
Steerforth?"

"Minä olen, näetkö, mitä sanotaan Oxford'in mieheksi", vastasi hän;
"toisin sanoen, minä ikävystytän itseni siellä ajottain melkein
kuoliaaksi -- ja minä olen nyt matkalla äitini luo. Sinä olet
peijakkaan kaunis poika, Copperfield, juuri niinkuin ennenkin, kun nyt
tarkemmin katselen sinua! Ei vähintäkään muuttunut!"

"Minä tunsin _sinut_ kohta", sanoin minä, "mutta sinut muistaa
paremmin".

Hän nauroi, pujottaen kättänsä tuuhean, kiharan tukkansa läpi, ja sanoi
iloisesti:

"Niin, minä olen velvollisuuden retkellä. Äitini asuu vähän matkan
päässä kaupungista; vaan koska tiet ovat petomaisen huonossa tilassa ja
kotini on jotensakin yksitoikkoinen, jäin tänne yöksi enkä jatkanut
matkaani. Minä en ole ollut kaupungissa, kuin muutamia tunteja, ja ne
olen nukkunut ja nureksinut pois teaterissa".

"Minä olen myöskin ollut teaterissa", lausuin minä. "Covent
Garden'issa. Mikä viehättävä ja komea huvitus, Steerforth!"

Steerforth nauroi sydämellisesti.

"Rakas, nuori Davyni", lausui hän, taputtaen minua jälleen
olkapäälleni, "sinä olet oikea tuhat-ihanainen. Kedon tuhat-ihanainen
ei ole päivän-nousussa tuoreempi, kuin sinä! Covent Garden'issa minäkin
olin, mutta huonompaa en ole milloinkaan nähnyt. -- Halloo, te Sir!"

Nämät sanat lausuttiin kyyppärille, joka kaukaa oli hyvin tarkoin
katsellut, kuinka me tunsimme toinen toisemme, ja nyt astui
kunnioittavaisesti esiin.

"Mihin olette pannut ystäväni, Mr. Copperfieldin?" kysyi Steerforth.

"Pyydän anteeksi, Sir!"

"Missä hänen yö-sijansa on? Mikä hänen numeronsa on? Te tiedätte, mitä
tarkoitan", sanoi Steerforth.

"Kyllä, Sir", vastasi kyyppäri puollustelevalla muodolla. "Mr.
Copperfield asuu tätä nykyä neljässä-viidettä, Sir".

"Mitä lempoa tämä on", kysyi Steerforth, "kun pistätte Mr.
Copperfieldin pieneen koppiin tallin päälle?"

"No, näettekö, me emme tietäneet, Sir", vastasi kyyppäri yhä
puollustelevalla muodolla, "että Mr. Copperfield piti niin suurta väliä
sillä. Meidän sopii antaa Mr. Copperfieldille kaksikahdeksatta, Sir,
jos niin tahdotaan. Lähinnä teitä, Sir".

"Tietysti tahdotaan niin", sanoi Steerforth. "Ja tehkäät se kohta".

Kyyppäri lähti viipymättä pois muuttoa toimittamaan. Steerforth, jota
kovasti huvitti, että minä olin pantu neljään viidettä, nauroi taas ja
taputti minua jälleen olkapäälleni ja käski minun syödä suurusta
kanssaan seuraavana aamuna kello kymmenen -- josta kutsumuksesta minä
olin varsin ylpeä ja onnellinen. Koska nyt oli hyvin myöhäistä,
otimme kynttilämme ja menimme toiseen kerrokseen, jossa erosimme
ystävällisellä sydämellisyydellä hänen ovensa luona ja jossa minä
huomasin, että uusi huoneeni oli paljon parempi, kuin entinen, sillä se
ei ollut ollenkaan ummehtunut ja siinä oli suunnattoman suuri
nelitolppainen sänky, joka itsessään oli kokonainen pieni maatila.
Tähän minä, tyynyjen joukkoon, joissa olisi ollut kylläksi kuudelle
hengelle, pian nukuin jonkunlaisessa autuaallisessa tilassa ja näin
unta muinaisesta Romasta, Steerforth'ista ja ystävyydestä, siksi kuin
varhaiset aamu-vaunut, jotka rämisten lähtivät ulos portinvajan kautta,
saattivat minut uneksimaan ukkosesta ja jumalista.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Steerforth'in koti.


Kun neitsyt kello kahdeksalta kolkutti oveani ja ilmoitti, että
partaveteni oli ulkopuolella, tunsin haikeasti, etten tarvinnut sitä,
ja punehduin vuoteessani. Se luulo, että neitsyt, tätä sanoessaan,
päälliseksi oli nauranut, kalvoi mieltäni koko ajan, kuin pu'in
päälleni, ja teki minut, sen tunsin hyvin, aran ja rikollisen
muotoiseksi, kun astuin hänen ohitsensa portailla, suurukselle
mennäkseni. Minä havaitsin niin kipeästi, että olin nuorempi, kuin
olisin suonut, etten isoon aikaan ensinkään kehdannut mennä hänen
ohitsensa näin nöyryyttävässä tilassa, vaan kuullessani hänen
lakaisevan seisahduin ja katselin akkunasta kuningas Kaarlon
ratsaskuvaa, jota kokonainen labyrinti hyyryvaunuja ympäröitsi ja joka
tihma-sateessa ja tumman-ruskeassa sumussa näytti jos joltakin, paitsi
kuninkaalliselta, siksi kuin kyyppäri muistutti minua, että gentlemani
vartoi minua.

Minä en tavannut Steerforth'ia kahvihuoneessa, vaan sievässä,
yksityisessä, punaisilla kartiineilla ja turkkilaisella matolla
koristetussa huoneessa, jossa valkea paloi kirkkaasti ja komea, lämmin
aamiainen oli asetettu puhdasliinaiselle pöydälle; ja iloinen
pienoiskuva huoneesta, valkeasta, aamiaisesta, Steerforth'ista ja
kaikista loisti vähäisessä, ympyriäisessä peilissä ylipuolella
sivu-pöytää. Minä olin ensiksi vähän ujomainen, sen vuoksi että
Steerforth oli niin levollinen, niin hienotapainen ja minua kaikin
puolin etevämpi (ikä siihen luettuna); mutta hänen luonteva
suojeluksensa saatti pian kaikki kohdalleen ja teki, että minä kokonaan
perehdyin. Minä en voinut kylläksi ihmetellä sitä muutosta, jonka hän
oli aikaan-saattanut "Kultaisessa Ristissä", taikka verrata eilistä
ikävää, hylättyä tilaani tämän aamun mukavuuteen ja hupaisuuteen. Mitä
kyyppärin tuttavallisuuteen tulee, se oli tukahutettu, niinkuin sitä ei
olisi koskaan ollutkaan. Hän palveli meitä, niinkuin minun sopi sanoa,
säkissä ja tuhassa.

"Nyt, Copperfield", lausui Steerforth, kun olimme yksinään, "tahtoisin
mielelläni kuulla, mitä sinä toimitat ja mihin sinä aiot ja muut
asiasi. Minusta tuntuu siltä, kuin sinä olisit minun omaisuuttani".

Ilosta hohtaen, kun näin, että hän vielä huoli minusta, kerroin
hänelle, kuinka tätini oli ehdoitellut tätä pientä retkeä, joka oli
edessäni, ja mikä määränpää oli.

"Kosk'ei sinulla siis ole mitään kiirettä", lausui Steerforth, "tule
kotiin minun kanssani Highgate'en ja viivy meillä päivä taikka pari.
Sinä miellyt äitiini -- hän on hiukan turhamainen ja pitkäpiimäinen
minusta puhuessaan, mutta sen voit antaa hänelle anteeksi -- ja hän
mieltyy sinuun".

"Minä soisin olevani yhtä varma siitä, kuin sinä hyväntahtoisesti sanot
olevasi", vastasin minä hymyillen.

"Jokaisella", arveli Steerforth, "joka rakastaa minua, on jonkunlainen
vaatimus hänen suhteensa, jota hän varmaan hyväksyy".

"Siinä tapauksessa luulen pääseväni hänen suosioonsa", lausuin minä.

"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Tule ja näytä se todeksi. Mennään tunniksi
taikka pariksi katsomaan, mitä merkillistä Londonissa on -- onpa tuo
jonkin-arvoista, kun saa näyttää jotakin niin tuoreelle toverille, kuin
sinä olet -- ja sitten lähdemme ulos Highgate'en vaunuilla".

Minun oli vaikea uskoa muuta, kuin että näin unta ja pian heräisin
numero neljässä-viidettä, taas lähteäkseni alas yksinäiseen koppiini
kahvihuoneesen ja tuttavallisen kyyppärin seuraan. Kun ensin olin
kirjoittanut tädilleni ja kertonut hänelle onnellisesta yhtymyksestäni
ihmeteltyn vanhan koulukumppanini kanssa ja että olin suostunut hänen
kutsumukseensa, nousimme puolikatteisiin hyyry-vaunuihin ja näimme
panoraman ja muutamia muita kuvauksia sekä kävimme Museumin läpi, jossa
helposti huomasin, kuinka Steerforth tunsi äärettömän paljon erinäisiä
esineitä ja kuinka vähän-arvoisena hän näytti tietoansa pitävän.

"Sinä suoritat varmaan korkean opinmäärän yliopistossa, Steerforth",
arvelin minä, "jollet ole sitä jo tehnyt; ja he saavat hyvän syyn
ylpeillä sinusta".

"Minäkö opinmäärän suorittaisin!" huudahti Steerforth. "Ei! rakas
Tuhat-ihanaiseni, -- et suinkaan pane pahaksi, vaikka nimitän sinua
Tuhat-ihanaiseksi?"

"En ollenkaan!" vastasin minä.

"Sepä hyvä toveri! Rakas Tuhat-ihanaiseni", lausui Steerforth, nauraen,
"minulla ei ole vähintäkään halua elikkä aikomusta kunnostaa itseäni
sillä tapaa. Minä olen tehnyt tarpeeksi minun tarkoitustani varten.
Minä tunnen, että oma seurani kylläksi rasittaa minua jo semmoisena
kuin nyt olen".

"Mutta maine--" aloitin minä.

"Sinä romantillinen Tuhat-ihanainen!" arveli Steerforth, nauraen vielä
sydämellisemmin; "miksi minä vaivaisin itseäni, että parvi paksupäitä
kummastuksesta ammottelisi suutansa ja nostaisi ylös käsiänsä? Tehkööt
sitä jollekulle muulle. Siinä on hänelle mainetta kyllin, ja olkoon se
hänelle suotu".

Minä olin häpeissäni, kun olin niin suuresti erehtynyt, ja halusin
muuttaa puhe-ainetta. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia, sillä
Steerforth osasi aina omituisella huolimattomuudella ja hilpeydellä
mennä yhdestä asiasta toiseen.

Kaikenlaisia huomattavia katseltuamme söimme vähäisen murkinan, ja
lyhyt talvipäivä kului niin nopeasti, että jo hämärsi, kun postivaunut
pysähtyivät meidän kanssamme vanhan tiilirakennuksen eteen Highgate'n
kunnaan huipulle. Vanhanpuolinen, vaikk'ei aivan ijästynyt,
käytökseltään ylpeä, kauniin-muotoinen lady seisoi ovella, kun astuimme
maahan, ja, tervehtien Steerforth'ia "kalliimmaksi James'iksensa",
sulki hänet syliinsä. Tämä Lady, jota Steerforth, minua esitellessään,
ilmoitti äidiksensä, toivotti komeasti minua tervetulleeksi.

Se oli pulskea, vanhan-aikainen kartano, hyvin hiljainen ja siivo.
Huoneeni akkunasta näin koko Londonin etäällä, niinkuin äärettömän
sumun, josta sieltä täältä valkea kimalteli. Pukiessani ja ennenkuin
minua kutsuttiin päivällisille oli minulla vaan aikaa pikimmältä
silmäillä tukevia huonekaluja, puitteisin asetettuja kirjauksia (joita,
niinkuin luulen, Steerforth'in äiti oli tyttönä ommellut) sekä muutamia
mustalla liidulla piirrettyjä kuvia ladyistä, joilla oli puuteroitut
hiukset ja korsetit ja jotka tulivat ja menivät seinillä, samalla kuin
vasta sytytetty valkea ratisi ja kihisi pesässä.

Ruokasalissa oli toinenkin lady, mustanverevä, varreltaan hoikka ja
lyhyt. Hän ei ollut miellyttävä katsella, mutta ei rumakaan, ja herätti
huomiotani ehkä sentähden, ett'en ollut odottanut saavani nähdä häntä;
ehkä sentähden, että havaitsin itseni istuvan vastapäätä häntä; ehkä
sentähden, että hänessä todella oli jotakin merkillistä. Hänellä oli
mustat hiukset ja kiihkeät, mustat silmät. Hän oli laiha ja hänellä oli
arpi huulessa. Se oli vanha arpi -- minun tulisi pikemmin nimittää sitä
saumaksi, sillä se oli samanvärinen kuin muu iho ja vuosia takaperin
umpeen mennyt -- joka alkuansa oli viiltänyt hänen suunsa poikki
alaspäin leukaa kohden, mutta nyt tuskin näkyi toiselta puolen pöytää,
paitsi yläpuolelta ylihuulta ja ylihuulessa, jonka muodon se oli
muuttanut. Minä päätin itsekseni, että hän oli noin kolmenkymmenen
vuoden vanha ja mieli miestä. Hän oli vähän rappeutunut -- niinkuin
rakennus, jossa ei moneen aikaan ole asuttu; mutta hän ei kuitenkaan
ollut ruma, niinkuin jo sanoin. Hänen laihuutensa näytti lähtevän
jostakin sisällisestä, kalvavasta tulesta, joka pääsi ilmoille hänen
hiukeevain silmiensä kautta. Hän esitettiin minulle Miss Dartle'ksi;
sekä Steerforth että tämän äiti nimittivät häntä Rosaksi. Minä
huomasin, että hän asui siellä ja kauan aikaa oli ollut Mrs.
Steerforth'in hupilaisena. Minä havaitsin, ettei hän koskaan sanonut
suoraan, mitä hän aikoi sanoa, vaan ainoastaan viittasi siihen ja sen
kautta teki asian suuremmaksi, kuin se oli. Esimerkiksi kun Mrs.
Steerforth enemmän leikillä kuin täydellä todella muistutti, että hän
pelkäsi, että hänen poikansa eli huimaa elämää yliopistossa, katkaisi
Miss Dartle näin:

"Oikein totta? Te tiedätte, kuinka outo olen asioille ja että vaan
kysyn tietoa saadakseni, mutta eikö aina ole niin laita? Minä luulin,
että kaikki ihmiset katsoivat tämmöistä elämää -- kuinka?"

"Se on kasvatus varsin vakavaan toimeen, jos tarkoitatte sitä, Rosa",
vastasi Mrs. Steerforth vähän kylmäkiskoisesti.

"Niin aina. Se on aivan totta", vastasi Miss Dartle.

"Mutta eikö se sentään ole? -- minä soisin, että minua oikaistaan, jos
olen väärässä -- eikö se todella ole?"

"Todella ole mitä?" lausui Mrs. Steerforth.

"Vai te tarkoitatte, että se _ei_ ole!" vastasi Miss Dartle. "Hyvä,
minua ilahuttaa suuresti, kun saan kuulla sen! Nyt tiedän, mitä tehdä.
Tämä on etu kysymisestä. Minä en koskaan enää salli ihmisten puhua
itselleni tuhlaavaisuudesta ja pahoista tavoista ja muista sellaisista,
samalla kuin puhuvat tuosta elämästä".

"Ja siinä teette oikein", sanoi Mrs. Steerforth. "Poikani holhoja on
tunnollinen mies; ja jollen täydellisesti luottaisi poikaani,
luottaisin häneen".

"Luottaisitteko?" kysyi Miss Dartle. "Onko hän tunnollinen? Todella
tunnollinen siis?"

"Niin, minä olen vakuutettu siitä", lausui Mrs. Steerforth.

"Kuinka oivallista!" huudahti Miss Dartle. "Mikä lohdutus! Todella
tunnollinen? Hän ei siis ole -- mutta tietysti hän ei voi olla, jos hän
todella on tunnollinen. Tämä tieto hänestä tekee minut tästälähin aivan
onnelliseksi. Te ette voi ajatella, kuinka se koroittaa häntä
ajatuksissani, kun varmaan tiedän, että hän todella on tunnollinen!"

Omaa katsantotapaansa kaikissa kysymyksissä ja muistutuksiansa siihen,
mitä sanottiin häntä vastaan, toi Miss Dartle esiin samalla tavalla:
välisti, minä en voinut salata sitä itseltäni, suurella voimalla,
vaikka Steerforth'inkin mielipiteitä vastaan. Yhden esimerkin näin,
ennenkuin päivälliset olivat suoritetut. Kun Mrs. Steerforth puhui
minun kanssani aikomuksestani lähteä alas Suffolk'iin, tulin
sanoneeksi, kuinka se ilahuttaisi minua, jos Steerforth seuraisi minua
sinne; ja kertoessani tälle, että aioin mennä katsomaan vanhaa
hoitajatartani ja Mr. Peggotyn perhettä, muistutin häntä siitä
venemiehestä, jonka hän oli koulussa nähnyt.

"Tuo karkea toveri!" lausui Steerforth. "Hänellä oli poikansa muassaan,
eikö ollut?"

"Ei. Se oli hänen veljensä poika" vastasin minä; "jonka hän on ottanut
omaksi pojakseen. Hänellä on myöskin sangen sievä pikkuinen
sisarentytär, jonka hän on ottanut tyttäreksensä. Lyhyeltä, hänen
huoneensa (taikka oikeammin hänen veneensä, sillä hän asuu semmoisessa
kuivalla maalla) on täynnä ihmisiä, joille hän alati osoittaa
jalomielisyyttänsä ja hyvyyttänsä. Sinun olisi hupaista nähdä tämä
perhe".

"Olisiko?" lausui Steerforth. "Hyvä, niin minäkin luulen. Saadaan
nähdä, mitä voi tehdä. Kyllä maksaisi vaivan matkustaa -- siitä huvista
puhumatta, että matkustaisin sinun kanssasi, Tuhat-ihanaiseni -- ja
nähdä tuollaisia ihmisiä yhdessä ja olla yksi heistä".

Uusi huvin toivo sykähytti sydäntäni. Mutta se oli sen äänen johdosta,
jolla Steerforth oli puhunut tuollaisista ihmisistä, kuin Miss Dartle,
jonka hehkuvat silmät olivat tarkasti katselleet meitä, nyt taas
säisti:

"Vai niin? Jutelkaat minulle. Ovatko he sitä todella?" sanoi hän.

"Ovatko he mitä? Ja mitkä ovat mitä?" kysyi Steerforth.

"Tuollaiset ihmiset. -- Ovatko he eläimiä ja möhkäleitä ja toisenlaisia
olentoja? Minä tahtoisin tietää sen verran".

"Epäilemättä on hyvin suuri eroitus heillä ja meillä", lausui
Steerforth kuivankiskoisesti. "Sitä ei tarvitse odottaa, että he ovat
niin hienotunteisia, kuin me. Heidän arkuutensa ei loukkaannu eikä
pahoitu niin helposti. He ovat kauhean siveitä -- ainakin muutamat
ihmiset väittävät sitä enkä minä suinkaan pane näitä vastaan -- mutta
heillä ei ole erittäin hento luonto, ja heidän sopii olla kiitolliset,
niinkuin heidän karkean, kovan nahkansakin, etteivät hevin haavoitu".

"Todesti!" sanoi Miss Dartle. "Minä en tiedä nyt, milloin olisin ollut
enemmän hyvilläni, kuin tätä kuullessani. Se on lohduttavaa! Se on niin
hauskaa tietää, että, kun he kärsivät, he eivät tunne sitä! Välisti
olen ollut levoton tuollaisten ihmisten puolesta; mutta nyt aion
kokonaan herjetä heitä ajattelemasta! Oppia ikä kaikki. Minulla oli
epäilykseni, minä tunnustan sen, mutta nyt ne ovat kadonneet. Minä en
tietänyt, mutta nyt minä tiedän; ja tämä osoittaa, kuinka edullista on
kysyä -- eikö ole?"

Minä luulin, että Steerforth oli sanonut, mitä hän oli sanonut,
leikillä taikka kiusataksensa Miss Dartle'a; ja minä toivoin, että hän
myöntäisi sen, kun tämä oli mennyt, ja me molemmat istuimme valkean
edessä. Mutta hän vaan kysyi minulta, mitä minä pidin Miss Dartle'sta.

"Hän lienee hyvin teräväpäinen, vai kuinka?" kysyin minä.

"Teräväpäinen! Hän laskee kaikki asiat tahkolle", lausui Steerforth,
"ja hän hioo niitä, niinkuin hän on hionut omia kasvojansa ja
vartaloansa näinä menneinä vuosina. Hän on kokonaan kuluttanut itsensä
alinomaisella hiomisella. Hän on vaan pelkkää terää".

"Mikä eriskummainen arpi hänellä on huulessaan?" kysyin minä.

Steerforth'in kasvot kolkostuivat ja hän vaikeni hetkeksi.

"No, asia on semmoinen", vastasi hän -- "minä olen syy siihen".

"Tapaturmasta!"

"Ei. Minä olin pieni poika, hän suututti minua, ja minä viskasin
vasaran vasten hänen kasvojansa. Uhkea nuori enkeli lienen todella
ollut!"

Minä olin kovasti pahoillani, kun olin ryhtynyt niin tuskalliseen
aineesen, mutta asia ei ollut enään autettavissa.

"Arpi on ollut hänellä aina siitä saakka, niinkuin näet", lausui
Steerforth; "ja hän saa pitää sen hautaansa asti, jos hän koskaan saa
lepoa missään haudassa -- vaikka minä tuskin luulen, että hän koskaan
saa missään paikassa lepoa. Hän oli jonkun isäni serkun äiditön lapsi.
Hänen isänsä kuoli jonakin päivänä. Äitini, joka silloin oli leski,
tuotti tytön tänne hupilaiseksi itselleen. Hänellä on pari tuhatta
puntaa omia rahoja, hän säästää korot joka vuodelta ja panee ne lisäksi
pää-omaan. Nyt olet kuullut Miss Rosa Dartle'n elämänkertomuksen".

"Ja epäilemättä rakastaa hän sinua, niinkuin veljeä?" arvelin minä.

"Hm!" vastasi Steerforth, valkeata katsellen. "Muutamia veljiä ei
rakasteta liian paljon; ja toiset rakastavat -- mutta kaada lasiisi,
Copperfield! Juokaamme kedon tuhat-ihanaisten kunniaksi sinun tähtesi,
ja laakson liljojen kunniaksi, noitten, jotka eivät työtä tee eivätkä
kehrää, minun tähteni -- sitä suurempi häpeä minulle!" Synkkämielinen
hymy, joka oli levinnyt hänen kasvoillensa, kirkastui, kun hän
iloisesti sanoi tämän, ja hän kävi reippaaksi ja viehättäväksi,
niinkuin ennen.

Minä en malttanut olla tuota arpea haikealla säälillä katsomatta, kun
menimme sisään teetä juomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin,
että se oli kaikkein arin osa hänen kasvoistaan ja että, kun hän
vaaleni, se ensiksi muuttui ja kävi tummaksi, lyijyn-karvaiseksi
juomuksi, joka pidentyi täyteen määräänsä, niinkuin näkymättömän lakin
jälki, kun sitä pidetään valkean edessä. Oli vähäinen sanasota hänen ja
Steerforth'in välillä jostakin nopan-heitosta lautapelissä -- jolloin
hän mielestäni tuokioksi perin vimmastui; ja silloin näin, että se
astui esiin niinkuin tuo vanha kirjoitus seinässä.

Se ei kummastuttanut minua, kun näin, että Mrs. Steerforth helli
poikaansa. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua taikka
ajatella mitään muuta. Hän näytti minulle poikansa kuvan, niinkuin tämä
lapsena oli ollut, medaljongiin suljettuna, jossa myöskin oli yksi
hänen hius-suortuvansa; hän näytti minulle hänen kuvansa, niinkuin hän
oli ollut, kun minä ensin tutustuin hänen kanssaan; ja hän kantoi
rinnallansa hänen kuvaansa semmoisena, kuin hän nyt oli. Kaikki ne
kirjeet, joita hänen poikansa oli kirjoittanut hänelle, säilytti hän
vähäisessä kaapissa likellä omaa tuoliansa pesän vieressä; ja hän olisi
lukenut muutamia niistä minulle, ja minä olisin myöskin suurella ilolla
kuunnellut niitä, jollei Steerforth olisi astunut väliin ja hyväillyt
häntä pois hänen aikomuksestaan.

"Mr. Creakle'n luona, kertoo poikani minulle, tutustuitte ensiksi
toinen toisenne kanssa", lausui Mrs. Steerforth, kun hän ja minä
haastelimme yhden pöydän ääressä, sillä välin kuin nuot toiset molemmat
pelasivat lautaa toisen ääressä. "Minä todella muistan, että hän siihen
aikaan puhui jostakin oppilaasta, joka oli nuorempi, kuin hän itse, ja
johon hän oli mieltynyt siellä; mutta teidän nimenne, niinkuin teidän
on helppo arvata, ei ole säilynyt muistissani".

"Hän oli erittäin hyvä ja jalo minua kohtaan siihen aikaan, vakuutan
teille, Ma'am", lausuin minä, "ja minä tarvitsinkin semmoista ystävää.
Ilman häntä olisivat kokonaan kukistaneet minut".

"Hän on aina hyvä ja jalo", sanoi Mrs. Steerforth ylpeästi.

Minä suostuin tähän kaikesta sydämmestäni, Jumala sen tietää. Mrs.
Steerforth huomasi sen, sillä hänen ylhäinen käytöksensä minun suhteeni
aleni jo, paitsi kuin hän kiitti poikaansa; silloin hän aina näytti
ylpeältä.

"Se ei ylimalkain ollut mikään sovelias koulu pojalleni", lausui hän;
"kaukana siitä; mutta erityisiä asianhaaroja löytyi, joita täytyi
silloin ajatella ja jotka olivat vielä tärkeämmät, kuin itse koulun
valitseminen. Poikani uljas mieli teki suotavaksi, että hän
toimitettaisiin semmoisen miehen luo, joka tunnusti sen etevyyttä ja
tyytyi taipumaan sen alle; ja me löysimme semmoisen miehen siellä".

Minä tiesin tämän, koska tunsin miehen. Enkä minä kuitenkaan
ylenkatsonut häntä enemmin sentähden, vaan pidin sitä sovittavana
ominaisuutena hänessä -- jos sopi sallia hänelle mitään suosiota sen
vuoksi, ettei hän vastustanut niin vastustamatonta, kuin Steerforth
oli.

"Poikani suurta kykyä vireytti siellä vapaa-ehtoisen kilpailun ja oman
arvon tieto", jatkoi hellä äiti. "Hän olisi nousnut kaikenlaista pakkoa
vastaan; mutta hän havaitsi olevansa paikan hallitsija ja päätti
ylevämielisesti osoittaa, että hän oli tämän aseman ansainnut. Se oli
hänen kaltaistaan".

"Niin poikani omin ehdoin ja kenenkään pakoittamatta antausi
semmoiselle uralle, jolla hän aina, jos se huvittaa häntä, voittaa
kaikki kilpailiansa", jatkoi hän. -- "Poikani kertoo minulle, Mr.
Copperfield, että te olitte aivan ihastuneet häneen ja että, kun eilen
yhdyitte, ilon kyynelillä ilmoititte itsenne hänelle. Minä olisin
teeskentelevä nainen, jos olisin kummastelevinani, että poikani
synnyttää semmoisia tunteita; mutta minä en voi olla kylmäkiskoinen
ketäkään vastaan, joka niin huomaa hänen ansionsa, ja minua ilahuttaa
hyvin, kun saan nähdä teidät täällä, ja minä vakuutan teille, että
poikani tuntee erinomaista ystävyyttä teitä kohtaan ja että saatte
luottaa hänen suojelukseensa".

Miss Dartle pelasi lautaa yhtä kiihkeästi, kuin hän teki kaikkia
muitakin. Jos olisin nähnyt hänet ensiksi laudan ääressä, olisin
arvellut, että hänen ruumiinsa oli käynyt laihaksi ja hänen silmänsä
isoksi tässä toimessa eikä missään muussa. Mutta minä erehtyisin
suuresti, jos ainoakaan sana meidän puheestamme taikka ainoakaan
katseeni jäi häneltä huomaamatta sillä välin kuin minä suurimmalla
mielihyvällä vastaan-otin tämän vakuutuksen ja kunnioitettuna Mrs.
Steerforth'in luottamuksella tunsin itseni vanhemmaksi, kuin olin
tuntenut siitä asti, kuin Canterbury'stä lähdin.

Kun illasta melkoinen osa oli kulunut ja laseja ja karaffeja
tarjottimella tuotiin sisään, lupasi Steerforth, valkean edessä
istuissamme, että hän todenteolla ajattelisi matkaa maalle minun
kanssani. Mutta ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; viikon perästä
olisi vielä aikaa; ja hänen äitinsä arveli vieraanvaraisesti samaa.
Puhuessamme nimitti hän minua useita kertoja Tuhat-ihanaiseksi; joka
taas houkutteli Miss Dartle'n liikkeelle.

"Mutta todella, Mr. Copperfield", kysyi hän, "onko se joku pilkkanimi?
ja miksi hän antaa sitä teille? Onko se -- kuinka? -- siitä syystä,
että hän pitää teitä nuorena ja viattomana? Minä olen niin typerä
semmoisissa asioissa".

Minä punehduin, kun vastasin, että luulin niin.

"No!" lausui Miss Dartle. "Nyt olen iloinen, kun tiedän tämän! Minä
kysyn tietoa saadakseni, ja olen iloinen, kun tiedän sen. Hän pitää
teitä nuorena ja viattomana; ja sentähden olette hänen ystävänsä. Hyvä,
se on varsin hauskaa!"

Hän meni levolle vähän tämän jälkeen, ja Mrs. Steerforth vetäytyi
myöskin pois. Kun Steerforth ja minä olimme viipyneet puolen tuntia
valkean edessä ja puhuneet Traddles'ista ja heistä muista kaikista
vanhassa Salem House'ssa, menimme yhdessä toiseen kerrokseen.
Steerforth'in huone oli minun huoneeni vieressä, ja minä menin sisään
katselemaan sitä. Se oli oikea mukavuuden esikuva täynnänsä
nojatuoleja, tyynyjä ja palleja, joita äiti omin käsin oli laittanut,
eikä siitä puuttunut mitään, josta vaan suinkin oli apua sen
täydentämisessä. Päälle päätteeksi katselivat kuvasta seinältä äidin
kauniit kasvot alas lemmityn pojan puoleen, niinkuin se olisi ollut
jonkin-arvoista äidille, että hänen kuvansa valvoi nukkuvaa poikaa.

Kun tulin huoneeseni, paloi siinä kirkas valkea, kartiinit olivat
vedetyt akkunain eteen ja vuoteen ympäri, muodostaen sitä lämpimäksi ja
sieväksi. Minä istuin alas nojatuoliin lieden eteen, onneani
miettiäkseni; ja olin iloinnut, sitä ajatellessani, jonkun aikaa,
kun näin Miss Dartle'n kuvan kiihkeästi katselevan itseäni
kaminin-reunuksen ylipuolelta.

Se oli kummastuttavassa määrässä hänen näköisensä, jonka vuoksi se
myöskin säpsäytti minua. Maalaaja ei ollut pannut siihen arpea, mutta
_minä_ panin; ja siinä se oli, siinä se tuli ja meni; milloin
rajoittuneena ylihuuleen, niinkuin olin nähnyt sen päivällisillä,
milloin näyttäen koko tuon vasaralla isketyn haavan laajuutta,
semmoisena, kuin olin nähnyt sen, kun hän oli vihoissaan.

Minä ihmettelin äreästi, miks'eivät voineet majoittaa häntä johonkin
muualle, kuin juuri minun huoneeseni. Hänestä irti päästäkseni riisuin
nopeasti vaatteeni, sammutin kynttiläni ja panin maata. Mutta en minä
nukkuissanikaan saattanut unhottaa, että hän yhä oli tuossa ja katseli
minua: "mutta todella, onko se kuitenkin? Minä tahtoisin vaan tietää;"
ja kun yöllä heräsin, huomasin, että levottomasti kyselin
kaikenlaisilta ihmisiltä unelmissani: oliko todella niin, vai ei --
tietämättä, mitä tarkoitin.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Pikku Em'ly.


Talossa löytyi eräs palvelia, eräs mies, joka sitä myöden, kuin minä
kuulin, tavallisesti seurasi Steerforth'ia ja oli joutunut hänen
palvelukseensa yliopistossa. Hän oli oikea arvokkaisuuden kaava
ulkonaisessa ilmestymisessään. Minä luulen, ettei koskaan ollut hänen
ammatissaan ketään enemmän arvokkaalta näyttävää miestä. Hän oli
harvapuheinen, kävi hyvin hiljaa, oli varsin tyven käytöksessään,
kunnioittavainen, tarkka, aina saapuvilla, kun tarvittiin, eikä koskaan
likellä, kun ei tarvittu; mutta mikä hänessä etupäässä huomiota koski,
oli hänen arvokkaisuutensa. Hänellä ei ollut mitään liikkuvaisia
kasvoja, hänellä oli jotenkin kankea niska, kiinteä, keskeltä kalju
pää, jota lyhyet hiukset tiveästi peittivät kummaltakin puolelta,
hempeä sananääntö ja omituinen tapa kuiskata S kirjainta niin selvästi,
että hän näytti käyttävän sitä useammin, kuin kukaan muu ihminen; mutta
jokaisen omituisuuden, joka hänellä oli, teki hän arvokkaaksi. Jos
hänen nenänsä olisi ollut ylösalaisin, olisi hän tehnyt sen
arvokkaaksi. Hän laati ympärillensä jonkunlaisen arvokkaisuuden kehän
ja liikkui turvallisena siinä. Olisi ollut melkein mahdotonta epäillä
häntä mistäkään väärästä, hän oli niin perin arvokas. Joka olisi
vaatinut häntä johonkin alentavaan askareesen, olisi kevytmielisesti
loukannut mitä arvokkaimman miehen tunteita, ja tästä, minä havaitsin
sen, olivat talon naispalveliat niin vaistomaisesti vakuutetut, että he
itse-altansa aina toimittivat semmoisia töitä, ja tavallisesti sillä
aikaa, kuin hän luki sanomalehtiä ruokakammion valkean edessä.

Siinä määrässä itseänsä hillitsevää miestä minä en ollut koskaan
nähnyt. Mutta tämäkin ominaisuus, niinkuin jokainen muu, joka hänellä
oli, näytti vaan koroittavan hänen arvokkaisuuttansa. Yksin se
tosi-asiakin, ettei kukaan tietänyt hänen ristimänimeänsä, näytti
olevan osa hänen arvokkaisuudestaan. Hänen sukunimeänsä Littimer'iä
vastaan, jolla hän oli tunnettu, ei voinut muistuttaa mitään. Peter
olisi sopinut hirttää, ja Tom lähettää maan-pakolaisuuteen; mutta
Littimer oli täydellisen arvokas.

Olkoon, että se tuli, niinkuin minä luulen, arvokkaisuuden käsitteen
kunnioitettavasta luonnosta, mutta minä tunsin itseni erittäin nuoreksi
tämän miehen läsnä-ollessa. Kuinka vanha hän itse oli, minä en
voinut arvata -- ja tämäkin asia kallistui samasta syystä hänen
voittopuolellensa; sillä arvokkaisuutensa tyvenyydessä olisi hän voinut
yhtä hyvin olla viidenkymmenen, kuin kolmenkymmenen vuoden vanha.

Littimer oli huoneessani aamulla, ennenkuin vielä olin nousnut,
tuodaksensa minulle tuota loukkaavaa partavettä ja ottaaksensa ulos
vaatteitani. Kun vedin syrjään uudinta ja katsoin ulos vuoteestani,
näin hänet jonkunlaisessa tasaisessa arvokkaisuuden lämpömäärässä,
Tammikuun itä-tuulesta huolimatta eikä edes kylmää hengittäen,
asettavan kenkiäni oikealle ja vasemmalle ensimaiseen tanssi-asemaan ja
puhaltelevan tomuhiukkoja pois takistani, samalla kuin hän laski sitä
alas, niinkuin sylilasta.

Minä sanoin hänelle hyvää huomenta ja kysyin häneltä, paljonko kello
oli. Hän otti esiin plakkaristaan mitä arvokkaimman kaksikuorisen
kellon, minkä minä ikinä olen nähnyt, ja, peukalollaan estäen vieteriä
liiaksi kelloa avaamasta, katseli sitä kasvoihin, niinkuin hän olisi
kysynyt orakelin-sanaista ostronia, sulki sen jälleen ja sanoi, että se
oli puolivälissä yhdeksän, jos suvaitsin.

"Mr. Steerforth'ia ilahuttaa kuulla, kuinka olette nukkuneet, Sir".

"Kiitoksia", lausuin minä, "varsin hyvästi. Voiko Mr. Steerforth
hyvin?"

"Kiitoksia, Sir, Mr. Steerforth voi jotenkin hyvin". Yksi lisäksi hänen
tunnusmerkeistään -- ei mitään superlativiä puheessa. Aina vaan kylmä,
tyven keskisuunta.

"Eikö löydy mitään muuta, jota saisin kunnian toimittaa teille, Sir?
Ilmoituskello soi kello yhdeksältä; perhe syö aamiaista kello
puolivälissä kymmenen".

"Ei mitään, minä kiitän teitä".

"Minä kiitän _teitä_, Sir, jos suvaitsette"; ja näillä sanoilla ja
vähän notkistaen päätänsä, kun hän astui vuoteeni ohitse, niinkuin
puolustukseksi, että hän oikaisi minua, meni hän ulos, sulkien ovea
niin hiljaisesti, kuin jos minä juuri olisin vaipunut suloiseen
unenvienoon, josta henkeni riippui. Jok'ikinen aamu pidimme aivan samaa
keskustelua, ei koskaan pidempää eikä koskaan lyhyempää; vaan
kuitenkin, vaikka nyt Steerforth'in seura taikka Mrs. Steerforth'in
ystävällisyys taikka Miss Dartle'n haastelo olisivat kohottaneet minua
itseäni korkeammaksi ja saattaneet minut vanhemmaksi, minä aina tämän
perin arvokkaan miehen läsnäollessa muutuin "pojaksi jälleen", niinkuin
vähemmät runoiliamme laulavat.

Hän toimitti meille hevosia, ja Steerforth, joka osasi kaikkia, opetti
minua ratsastamaan. Hän hankki meille floretteja, ja Steerforth opetti
minua miekkailemaan, hansikkaita, ja minä rupesin saman opettajan
johdolla edistymään nyrkkitaistelossa. Se ei huolettanut minua yhtään,
että Steerforth huomasi minut vasta-alkajaksi näissä taiteissa, mutta
minä en sietänyt, että arvokas Littimer näkisi taidonpuutettani.
Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Littimer itse ymmärsi
semmoisia taiteita; hän ei koskaan saattanut minua luulemaan mitään
semmoista edes niin paljon, kuin toisen arvokkaan silmänripsensä
räpyttämisellä; mutta milloin hyvänsä hän oli läsnä harjoituksissamme,
tunsin kuitenkin itseni keltaisimmaksi ja kokemattomimmaksi ihmiseksi
maan päällä.

Minä puhun vähän pitkältä tästä miehestä sen vuoksi, että hän teki niin
erityisen vaikutuksen minuun siihen aikaan, sekä sen johdosta, mitä
myöhemmin tapahtui.

Viikko kului mitä hupaisimmalla tavalla. Se kului nopeasti, niinkuin
sopii arvata semmoiselta, joka oli niin ihastuksissa, kuin minä; vaan
kuitenkin antoi se minulle niin monta tilaisuutta oppia tuntemaan
Steerforth'ia paremmin ja ihmettelemään häntä enemmän tuhansissa
kohdin, että minusta sen lopulla tuntui, kuin olisin ollut paljon
kauemman aikaa yhdessä hänen kanssaan. Se mutkaton tapa, jolla hän
kohteli minua, niinkuin leikkikalua, miellytti minua enemmän, kuin mikä
muu käytös hyvänsä, jota hän olisi noudattanut. Se muistutti minua
vanhasta tuttavuudestamme; se näytti olevan luonnollinen seuraus siitä;
se osoitti minulle, ettei hän ollut muuttunut; se päästi minut siitä
levottomuudesta, jota ehkä olisin tuntenut, kun olisin verrannut
minun ansioitani hänen ansioihinsa ja harkinnut oikeuttani hänen
ystävyyteensä asianmukaisella mitalla; ennen kaikkia se oli joku
tuttavallinen, luonnikas, ystävällinen käytös, jommoista hän ei
osoittanut ketäkään muuta kohtaan. Samoin kuin hän koulussa oli
kohdellut minua eri tavalla, kuin kaikkia muita, uskoin iloisesti, että
hän elämässäkin kohteli minua eri tavalla, kuin ketään muuta ystävää,
joka hänellä oli. Minä luulin, että olin hänen sydäntänsä lähempänä
kuin kukaan muu ystävä, ja oma sydämeni hehkui rakkaudesta häneen.

Hän päätti lähteä minun kanssani maalle, ja lähtömme päivä tuli. Hän
oli alusta ollut kahdella päällä, ottaisiko hän Littimer'in mukaansa,
vai ei, mutta päätti jättää hänet kotiin. Tämä arvokas olento, joka oli
tyytyväinen kohtaloonsa, olipa se mikä hyvänsä, sovitti koffertimme
niihin vähäisiin vaunuihin, joitten oli määrä viedä meidät Londoniin,
niinkuin niitten olisi pitänyt vastustaa vuosisatojen täräyksiä, ja
vastaan-otti ujosti tarjotun lahjani täydellisellä tyvenyydellä.

Me jätimme Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n hyvästi, minä puolestani
lausuen paljon kiitoksia, ja hellä äiti monta ystävällistä sanaa.
Viimeinen esine, jonka näin, oli Littimer'in liikahtamaton silmä
täynnänsä, niinkuin minä luulin, sitä hiljaista vakuutusta, että minä
todella olin kovin nuori.

Mitä sydämeni tunsi, kun näin onnellisilla enteillä palasin vanhoille,
tuttaville paikoille, sitä en yritä kertomaankaan. Me kuljimme
postivaunuilla. Minä olin, muistaakseni, niin huolissani yksin
Yarmouth'inkin kunnian puolesta, että olin kovasti mielissäni, kun
Steerforth, meidän ajaessamme sen pimeitä katuja myöden ravintolaan,
sanoi, että, hänen päättääksensä, tämä oli hupainen, omituinen,
kummallinen luola. Heti perille tultuamme menimme levolle (minä
huomasin parin likaisia kenkiä ja säärystimiä liittyneen vanhaan
ystävääni Delfiniin, kun astuimme tuon oven ohitse) ja söimme myöhään
aamulla einettä. Steerforth, joka oli hyvin iloisella tuulella, oli
kävellyt rannalla, ennenkuin minä olin nousnut, ja tunsi jo, sanoi hän,
toisen puolen kaupungin venemiehistä. Paitsi sitä oli hän kaukaa
nähnyt, mitä hän varmaan luuli Mr. Peggotyn omaksi huoneeksi, josta
savu tuprusi takantorvesta; ja hänen teki suuresti mieli, jutteli hän
minulle, astua sinne ja vannoa, että hän oli minä itse, joka oli
kasvanut tuntemattomaksi.

"Milloin aiot esitellä minua heille siellä, Tuhat-ihanainen?" sanoi
hän. "Minä olen käskettävänäsi. Aseta asiat omaa mieltäsi myöden".

"No, minun mielestäni olisi tänä iltana hyvä tilaisuus, Steerforth, kun
he kaikki istuvat valkean ympäri. Minä soisin, että näkisit huoneen,
kun se on hupaisimmillaan, se on niin kummallinen paikka".

"Olkoon menneeksi!" vastasi Steerforth. "Tänä iltana".

"Minä en anna heille mitään tietoa, että olemme täällä, tiedätkö",
sanoin minä iloissani. "Me tulemme äkki-arvaamatta heidän pariinsa".

"Niin, tietysti! Ei olisi mitään lystiä", arveli Steerforth, "jollemme
tule äkki-arvaamatta. Katsokaamme maan asukkaita heidän alkuperäisessä
tilassaan".

"Vaikka he _ovat_ tuollaisia ihmisiä, joita sinä mainitsit", vastasin
minä.

"Vai niin! Sinä muistat kahakoitani Rosan kanssa, kuinka?" huudahti hän
nopealla katseella. "Hiisi vieköön tytön, minä puoleksi pelkään häntä.
Hän on minusta melkein kuin kummitus. Mutta älkäämme huoliko hänestä.
Mitä sinä nyt aiot tehdä? Sinä menet katsomaan hoitajatartasi, arvaan
minä?"

"Niin", sanoin minä, "minun täytyy tavata Peggottya kaikkein
ensimäiseksi".

"Hyvä", vastasi Steerforth, kelloansa katsellen. "Jos jätän sinut
pariksi tunniksi hänen syleiltäväkseen ja itkettäväkseen, onko siinä
kylläksi aikaa?"

Minä vastasin nauraen, että luulin meidän suoriuvan asiasta tämän ajan
kuluessa, mutta että hänen täytyi myöskin tulla, sillä hän saisi nähdä,
että hänen maineensa oli käynyt hänen edellään, ja että hän oli melkein
yhtä suuri henkilö, kuin minä itse.

"Minä tulen mihin hyvänsä tahdot", lausui Steerforth, "taikka teen
kaikki, mitä pyydät. Sano minulle vaan, mihin minä tulen, ja kahden
tunnin perästä saavun kummoisena hyvänsä, hentotunteisena tai
leikillisenä, niinkuin vaan suot".

Minä annoin hänelle tarkan osoitteen, että hän löytäisi Mr. Barkis'in,
Blunderstone'n ja muitten paikkojen ajomiehen, asunnon, ja lähdin tällä
sopimuksella yksinään ulos. Oli tuikea, terästävä tuuli; maa oli kuiva;
meri oli lyhyt-laineinen ja selkeä; aurinko levitti runsaasti valoa,
joll'ei paljon lämmintä; ja kaikki oli vilkasta ja vireätä. Minä olin
itse niin vilkas ja vireä ilosta, kun sain olla siellä, että olisin
ollut valmis pidättämään ihmisiä kaduilla ja pudistamaan heidän
käsiänsä.

Kadut näyttivät tietysti vähäisiltä. Ne kadut, joita vaan lapsina
olemme nähneet, näyttävät aina niin, luulen minä, kun palajamme niille.
Mutta minä en ollut unhottanut mitään enkä huomannut mitään muutosta,
ennenkuin tulin Mr. Omer'in puodin kohdalle. _Omer ja Joram_ oli nyt
kirjoitettu siihen, jossa ennen seisoi _Omer_; mutta lisäys
_Verkakauppias, Räätäli, Rihman-myyjä, Hautajais-hankkija_ &c. oli
entisellään.

Askeleeni näyttivät niin luonnollisesti pyrkivän puodinovelle, kun olin
lukenut nämät sanat kadun toiselta puolelta, että menin kadun poikki ja
katsoin sisään. Puodin peräpuolella istui kaunis nainen, joka hypitti
pientä lasta sylissänsä, samalla kuin toinen pikkuinen toveri piti
kiinni hänen esiliinastaan. Minun ei ollut yhtään vaikea tuntea
Minnie'tä eikä Minnie'n lapsia. Vierashuoneen lasi-ovi ei ollut auki;
mutta verstaasta pihan toiselta puolelta kuulin heikosti tuon vanhan
nuotin soivan, niinkuin se ei olisi koskaan keskeynyt.

"Onko Mr. Omer kotona?" kysyin minä, astuen sisään. "Minä tahtoisin
tavata häntä pikimmältä, jos hän on".

"Kyllä, Sir, hän on kotona", vastasi Minnie; "hänen ei sovi
rinnan-ahdistukseltaan olla ulkona tässä ilmassa. Joe, käske iso-isä
tänne!"

Pikkuinen toveri, joka piti kiinni hänen esi-liinastaan, luihkaisi niin
lujasti, että hän itse ujostui siitä ja kätki kasvonsa äidin liepeisin
tämän suureksi ihastukseksi. Minä kuulin raskaan puhkinan ja puuskinan
tulevan meitä kohden, ja pian Mr. Omer, lyhyempi-henkisenä, kuin ennen,
mutta ei vanhemman muotoisena, seisoi edessämme.

"Teidän palvelianne, Sir", lausui Mr. Omer. "Mitä saatan tehdä teidän
hyväksenne, Sir?"

"Saatatte puristaa kättä minun kanssani, Mr. Omer, jos suvaitsette",
sanoin minä, ojentaen omaa kättäni. "Te olitte kovin hyvä minua kohtaan
kerran, jolloin pelkään näyttäneen siltä, kuin en olisi ajatellut
sitä".

"Olinko todella?" vastasi vanha mies. "Minua ilahuttaa kuulla sitä,
mutta minä en muista milloin. Oletteko varma siitä, että se olin minä?"

"Aivan varma".

"Minä luulen, että muistoni on käynyt yhtä lyhyeksi, kuin henkeni",
lausui Mr. Omer, katsellen minua ja päätänsä pudistaen; "sillä minä en
muista teitä".

"Ettekö muista, kuinka tulitte vaunujen luo kohdataksenne minua ja
kuinka suurustin täällä ja kuinka sitten ajoimme Blunderstone'en
yhdessä: te ja minä ja Mrs. Joram ja Mr. Joram myös --joka ei silloin
ollut hänen puolisonsa?"

"No, Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Omer, kun hän
hämmästyksestä oli joutunut pahaan yskänkuuroon, "mitä sanotte! Rakas
Minnie'ni, muistatko sinä? Voi minua, niin -- se oli yksi lady,
luullakseni?"

"Minun äitini", vastasin minä.

"To-si-aan", lausui Omer, koskien liiviini etusormellansa, "ja siinä
oli pikkuinen lapsi myöskin! Niitä oli kaksi henkeä. Pikkuinen pantiin
toisen viereen. Tuolla Blunderstone'ssa se oli tietysti. Voi minua! Ja
kuinka olette siitä pitäen jaksaneet?"

Varsin hyvästi, kiitin häntä, niinkuin toivoin hänenkin jaksaneen.

"Ei sovi moittia, näettekö", sanoi Mr. Omer. "Tosin huomaan, että
henkeni käy lyhyeksi, mutta se harvoin käy pidemmäksi, kun ihminen käy
vanhemmaksi. Minä pidän sen hyvänäni, niinkuin se tulee, ja koetan
hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Tämä on parasta, eikö niin?"

Mr. Omer yski taas sen vuoksi, että hän oli nauranut, ja hänen
tyttärensä, joka nyt seisoi likellä meidän vieressämme, hypittäen pikku
lastansa tiskillä, autti häntä tästä kuurosta.

"Voi minua!" sanoi Mr. Omer. "Niin tosiaan. Kaksi henkeä! No, juuri
sillä matkalla, jos uskotte minua, määrättiin Minnie'n ja Joram'in
hääpäivä. 'Määrätkäät se, Sir', sanoo Joram. 'Niin, määrää se, isä',
sanoo Minnie. Ja nyt hän on asiakumppanini. Ja katsokaat tänne! Tämä on
nuorin!"

Minnie nauroi ja silitteli nauhalla sidottua tukkaansa pitkin
silmäkulmiansa, samalla kuin hänen isänsä pisti yhden lihavista
sormistansa tiskillä hyppivän lapsen käteen.

"Kaksi henkeä tietysti!" lausui Mr. Omer ja nyykäytti päätänsä,
katsahtaen takaisin menneesen aikaan. "Juuri niin! Ja Joram valmistaa
tänä hetkenä yhtä harmaata, hopeanaulaista; se ei ole tämän mittainen"
-- tiskillä hyppivän lapsen mittainen -- "vaan runsaasti kahta tuumaa
lyhyempi. -- Ettekö nauti mitään?"

Minä kiitin häntä, mutta kieltäysin.

"Malttakaat, minä ajattelen", lausui Mr. Omer. "Ajomies Barkis'in vaimo
-- venemies Peggotyn sisar -- eikö hänellä ollut jonkunlaista tekemistä
teidän perheenne kanssa? Eikö hän ollut palveluksessa siinä?"

Minun myöntävä vastaukseni tuotti hänelle suurta iloa.

"Minä luulen, että henkeni tästä lähin käy pitkäksi, koska muistonikin
käy niin pitkäksi", lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, meille on tullut
oppiin eräs Peggotyn nuori sukulainen, jolla on niin hieno maku
hempukaluin teossa -- minä vakuutan teitä siitä, -- etten luule koko
Englannissa löytyvän yhtäkään herttuatarta, joka voisi kilpailla hänen
kanssaan".

"Ei suinkaan pikku Em'ly?" kysyin minä vasten tahtoani.

"Em'ly hänen nimensä on", sanoi Mr. Omer, "ja pikkuinen hän myöskin on.
Mutta jos uskotte minua, hänellä on semmoiset kasvot, että toinen puoli
tämän kaupungin naisista on vimmassaan hänelle".

"Joutavia, isä!" lausui Minnie.

"Rakas lapseni", sanoi Mr. Omer. "Minä en väitä, että sinun on niin
laita", iskien silmää minulle, "mutta minä väitän, että toinen puoli
Yarmouth'in naisista -- voi! ja viiden penikulman paikkeilla sen
ympärillä -- on vimmassaan tälle tytölle".

"Semmoisessa tapauksessa olisi hänen tullut pysyä omassa säädyssään,
isä", vastasi Minnie, "eikä antaa heille mitään aihetta puheisin, niin
heillä ei olisi ollut mitään sanomista".

"Ei olisi ollut mitään sanomista!" vastasi Mr. Omer. "Ei olisi ollut
mitään sanomista! Onko tämä sinun tietosi mailmasta? Mitä löytyy, jota
eivät naiset julkenisi sanoa ja jota he eivät sano -- erittäinkin, jos
on kysymys toisen naisen kauniista muodosta?"

Minä todella luulin, että Mr. Omer oli mennyt mies, kun hän oli
laskenut tämän soimaavan leikkipuheen. Hän yski siinä määrässä ja hänen
oli niin vaikea saada henkeänsä jälleen vedetyksi, että minä täyttä
totta odotin saavani nähdä, kuinka hänen päänsä vaipuisi alas tiskin
taa ja hänen vähäiset, mustat housunsa ja niitten polvessa olevat
ruosteenväriset, pienet nauharuusut tutisten kohoisivat ilmaan
viimeisessä turhassa ponnistuksessa. Vihdoin hän kuitenkin kävi
paremmaksi, vaikka hän yhä huohotti kovasti ja oli niin uupunut, että
hänen täytyi käydä istumaan puodin pulpetin tuolille.

"Hän ei ole, näettekö", lausui hän, pyyhkien päätänsä ja vaivaloisesti
hengittäen, "paljon turvannut kumppaneihin täällä; hän ei ole
likeisesti liittynyt keneenkään erityiseen tuttavaan elikkä ystävään,
saatikka rakastajaan. Tästä syystä käy semmoinen häijyn-ilkinen puhe,
että Em'ly pyrkii ladyksi. Minun ajatukseni on se, että tämä puhe sai
alkunsa etupäässä sen kautta, että hän välisti koulussa sanoi, että,
jos hän olisi lady, hän enonsa hyväksi tekisi sen ja sen ja ostaisi
hänelle semmoisia ja semmoisia kauniita kaluja".

"Minä vakuutan teille, Mr. Omer, hän on sanonut niin minulle", vastasin
minä kiivaasti, "kun molemmat vielä olimme lapset".

Mr. Omer nyykäytti päätänsä ja hivutti leukaansa. "Juuri niin. Lisäksi
osasi hän aivan vähillä pukea itsensä, näettekö, paremmin kuin useimmat
muut suurilla, ja tämä pahensi asian. Paitsi sitä hän oli jotenkin mitä
sopii nimittää itsepäiseksi -- jopa olen valmis sanomaan, että hän oli
mitä itsekin nimittäisin itsepäiseksi", lausui Mr. Omer -- "ei tuntenut
omaa mieltänsä tarkoin -- vähän liiaksi hemmoteltu -- eikä voinut
aluksi oikein hillitä itseänsä. Muuta, kuin tätä, ei ole koskaan
sanottu häntä vastaan, Minnie?"

"Ei, isä", arveli Mrs. Joram. "Tämä on pahinta, luulen minä".

"Kun hän sitten sai paikan", lausui Mr. Omer, "ja hänen tuli olla
vanhan, näreän ladyn seurusteliana, he eivät oikein hyvin sopineet
keskenänsä eikä hän jäänyt palvelukseensa. Viimein hän tuli tänne
kolmeksi vuodeksi oppiin. Melkein kaksi niistä on mennyt, ja hän on
ollut niin kunnollinen tyttö, kuin ikinä löytyi. Vastaa kuutta mitä
parasta! Minnie, eikö hän vastaa kuutta mitä parasta?"

"Vastaa, isä", arveli Minnie. "Älkäät millään muotoa sanoko, että
_minä_ olen koettanut alentaa häntä!"

"Varsin hyvä", sanoi Mr. Omer. "Se on oikein. Ja niin, nuori
gentlemani", lisäsi hän, kun hän oli muutamia silmänräpäyksiä vielä
hivuttanut leukaansa, "ett'ette katsoisi minua pitkäpinnaiseksi samoin
kuin lyhyt-henkiseksi, luulen, että nyt on kaikki siitä asiasta
puhuttu".

Koska he olivat puhuneet hiljennetyllä äänellä sillä aikaa, kuin
puhuivat Em'lystä, en minä epäillyt, että hän oli likellä. Kun kysyin,
eikö ollut niin, nyykäytti Mr. Omer "kyllä" ja viittasi vierashuoneen
ovea kohden. Kiireiseen kysymykseeni, saisinko katsahtaa sisään,
vastattiin täydellisellä suostumuksella; ja sisään katsahtaessani lasin
läpi näin hänen istuvan työnsä ääressä. Minä näin hänen, mitä
kauniimman pikku olennon, hymyillen kääntävän noita pilvettömiä,
sinisiä silmiänsä, jotka olivat katselleet lapselliseen sydämeeni, yhtä
Minnie'n lasta kohden, joka leikitteli hänen vieressänsä. Hänen
kirkkaissa kasvoissaan ilmestyi kylläksi itsepintaisuutta, että
huomasin oikeaksi, mitä olin kuullut; niissä väijyi paljon tuota vanhaa
oikullista ujoutta; mutta hänen suloisissa katseissaan ei ollut mitään,
minä olen varma siitä, joka ei puhunut hyvyydestä ja onnesta, ja joka
ei osoittanut, että hän kulki hyvää ja onnellista tietä.

Tuo kalke toiselta puolen pihaa, joka ei näyttänyt koskaan taukoavan --
voi! se oli se kalke, joka ei _koskaan_ taukoakaan -- kuului hiljaa
koko ajan.

"Ettekö tahtoisi astua sisään", kysyi Mr. Omer, "ja puhutella häntä?
Astukaat sisään ja puhutelkaat häntä, Sir! Olkaat niinkuin kotona
täällä!"

Minä olin liian kaino tekemään sitä silloin -- minä pelkäsin, että
hämmentäisin häntä, ja pelkäsin yhtä paljon, että hämmentäisin itseäni;
mutta minä tiedustelin, mihin aikaan hän iltaisin lähti kotiin, että
käyntimme sovitettaisiin sen mukaan; ja sanoen hyvästi Mr. Omer'ille,
hänen sievälle tyttärellensä ja tämän pikku lapsille, menin pois
rakkaan, vanhan Peggottyni luo.

Tuossa hän seisoi tiili-lattiaisessa kyökissä päivällistä keittäen. Kun
kolkutin ovea, avasi hän sen ja kysyi minulta, mitä suvaitsin tahtoa.
Minä katselin häntä hymyillen, mutta hän ei hymyillyt minulle
vastaukseksi. Minä en ollut koskaan laannut kirjoittamasta hänelle,
mutta oli varmaan seitsemän vuotta siitä, kuin olimme tavanneet
toisemme.

"Onko Mr. Barkis kotona, Ma'am?" lausuin minä, ääntäni karkeaksi
tehden.

"Hän on kotona, Sir", vastasi Peggotty, "mutta hän makaa kipeänä
luuvalossa".

"Eikö hän enää käy Blunderstone'ssa?" kysyin minä.

"Käy kyllä, kun hän on terve", vastasi hän.

"Ettekö _te_ koskaan käy siellä, Mrs. Barkis?"

Hän katseli minua tarkemmin, ja minä huomasin, että hänen kätensä
liikahtivat nopeasti toisiansa kohden.

"Sen vuoksi, että tahtoisin kysyä eräästä talosta siellä, jota
nimittävät -- miksi se taas olikaan? -- Rookery'ksi", arvelin minä.

Hän astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä epäilevällä,
pelästyneellä tavalla, ikäänkuin torjuaksensa minua pois.

"Peggotty!" huudahdin minä hänelle.

"Minun rakas poikani!" huudahti hän, ja me puhkesimme molemmat
kyyneliin ja olimme suljetut toistemme syliin.

Kuinka liiallinen hän oli; kuinka hän nauroi ja itki minua; kuinka
ylpeä hän oli, kuinka iloinen; kuinka häntä suretti, että se, jonka
kunnia ja ilo minä olisin voinut olla, ei saanut hellästi halailla
minua: sitä en kykene kertomaan. Minua ei vaivannut mikään semmoinen
pelko, että se oli nuorentapaista, kun tunsin samoja tunteita, kuin
hän. Minä en ollut koskaan eläessäni nauranut enkä itkenyt -- ei edes
hänen kanssaan -- altiimmin kuin sinä aamuna.

"Barkis tulee niin iloiseksi", lausui Peggotty, pyyhkien silmiänsä
esiliinallaan, "että se tekee hänet paljon paremmaksi, kuin koko
pullolliset linimenttiä. Saanko mennä sanomaan hänelle, että olette
täällä? Tahdotteko tulla katsomaan häntä, rakkaani?"

Tietysti minä tahdoin. Mutta Peggotty ei päässyt huoneesta niin
helposti, kuin hän luuli, sillä joka kerta kuin hän tuli oven suuhun ja
katsoi taaksepäin minun puoleeni, palasi hän takaisin, uudestaan
nauraakseen ja itkeäkseen olkapääni nojalla. Asiaa helpommaksi
tehdäkseni menin minä viimein ylikerrokseen hänen kanssaan; ja hetken
aikaa ulkopuolella odotettuani, sillä välin kuin Peggotty valmisti Mr.
Barkis'ia tuloani varten, ilmestyin tämän invalidin edessä.

Hän vastaan-otti minut täydellisellä ihastuksella. Hän oli niin
luuvalon hallussa, etten voinut pudistaa kättä hänen kanssaan, mutta
hän käski minun pudistaa sitä tupsua, joka oli hänen tuppilakkinsa
huipussa, jota minä mitä sydämmellisimmällä tavalla teinkin. Kun olin
istunut hänen sänkynsä viereen, sanoi hän, että hänen teki hyvää kokea
samoja tunteita, kuin jos hän taas ajaisi minua Blunderstone'n
matkalla. Kun hän näin makasi vuoteessansa, kasvot ylöspäin ja koko
ruumis, paitsi nämät, niin peitettynä, ettei hän näyttänyt olevan
muuta, kuin vaan kasvot -- niinkuin vanhan tavan mukaan kuvattu kerubi
-- oli hän mitä kummallisimman näköinen esine, minkä ikinä olen nähnyt.

"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin vaunuihin, Sir?" lausui Mr. Barkis
heikolla, luuvalollisella hymyllä.

"Ah! Mr. Barkis, meillä oli muutamia vakavia puheita siitä asiasta,
eikö ollut?"

"Minua halutti kauan aikaa, Sir?" sanoi Mr. Barkis.

"Kauan aikaa", arvelin minä.

"Enkä minä kadu sitä", lausui Mr. Barkis. "Muistatteko, mitä kerta
juttelitte minulle, että hän leipoo kaikki omenapasteijat ja keittää
kaikki ruoat?"

"Muistan varsin hyvästi", vastasin minä.

"Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, "kuin nauriit. Se oli totta", sanoi
Mr. Barkis, nyykäyttäen tuppilakkiansa, joka oli ainoa keino, jolla hän
osasi panna pontta puheesensa, "kuin verot. Eikä mikään ole niin totta,
kuin ne".

Mr. Barkis käänsi silmänsä minuun, ikäänkuin saadaksensa minun
suostumustani tähän hänen sänkymietteittensä johtopäätökseen; ja minä
annoin sen.

"Ei mikään ole niin totta, kuin ne", toisti Mr. Barkis; "mies, joka on
niin köyhä, kuin minä, huomaa tämän mielessänsä, kun hän lasketaan
sairasvuoteelle. Minä olen kovin köyhä mies, Sir".

"Minua surettaa kuulla sitä, Mr. Barkis".

"Kovin köyhä mies olen minä todella", sanoi Mr. Barkis.

Tässä tuli hänen oikea kätensä hitaasti ja heikosti esiin peiton alta
ja tarttui haperoiten keppiin, joka oli höllästi sidottu sängynkylkeen.
Kopeloittuaan vähän aikaa tällä kapineella, jonka toimen kestäessä
hänen kasvonsa kuvastelivat kaikenlaisia hämmentyneitä tunteita, sysäsi
Mr. Barkis sitä yhtä arkkua vastaan, jonka toisen pään olin nähnyt koko
ajan. Silloin hänen kasvonsa kävivät levollisiksi.

"Vanhoja vaatteita", lausui Mr. Barkis.

"Vai niin", sanoin minä.

"Minä soisin, että se olisi rahaa, Sir", arveli Mr. Barkis.

"Niin minäkin soisin", vastasin minä.

"Mutta se _ei ole_", lausui Mr. Barkis, avaten molempia silmiänsä niin
selälleen, kuin suinkin mahdollista oli.

Minä ilmoitin olevani aivan varma siitä, jonka jälkeen Mr. Barkis
lempeämmin käänsi silmänsä vaimoansa kohden ja sanoi:

"Hän on hyödyllisin ja paras kaikista naisista, C. P. Barkis. Kaikkia
niitä ylistyksiä, joita suinkin voi antaa C. P. Barkis'ille, ansaitsee
hän, ja vielä enemmän! Rakas vaimoni, hanki tänään päivällistä vieraita
varten; jotakin hyvää syödä ja juoda, vai kuinka?"

Minä olisin vastustanut tätä tarpeetonta kunnian-osoitusta, jollen
olisi nähnyt Peggotyn seisovan toisella puolen vuodetta erittäin
levottomana siitä, että vastustaisin. Minä pysyin sen vuoksi alallani.

"Minulla on hiukan rahoja jossakin likellä täällä, rakas ystäväni",
sanoi Mr. Barkis, "mutta minä olen vähän väsyksissä. Jos sinä ja Mr.
David jättäisitte minut hetkeksi nukahtamaan, koetan löytää niitä, kun
herään".

Me jätimme huoneen tämän pyynnön johdosta. Kun tulimme huoneesta ulos,
jutteli Peggotty minulle, että Mr. Barkis, joka nyt oli "vielä vähän
tarkempi", kuin tavallisesti, aina turvasi tähän samaan keinoon,
ennenkuin hän toi esiin yhtäkään ainoata äyriä varoistansa; ja että hän
näki sanomattomia vaivoja, kun hän yksinään kömpi ulos sängystänsä,
ottaaksensa sitä tuosta onnettomasta arkusta. Me kuulimmekin hänen
kohta laskevan mitä kauheimpia, puoleksi tukehutettuja ohkauksia, koska
tämä harakan-hyppy kidutti häntä jokaisesta nivelestä; mutta samalla
kuin Peggotyn silmät olivat täynnä sääliä häntä kohtaan, sanoi hän,
että tämä vieraanvaraisuuden puuska teki hänen hyvää ja että oli paras
olla sitä estämättä. Niin hän ohkasi itseksensä, siksi kuin hän oli
päässyt sänkyyn jälleen, kärsien, minä en epäile sitä, martyrin tuskia,
ja huusi meitä sitten sisään, ollen juuri heräävinänsä virvoittavasta
unesta ja vetävinään esiin yhtä guineaa pieluksensa alta. Hänen
tyytyväisyytensä, kun hän oli näin onnellisesti pettänyt meidät ja
säilyttänyt arkun läpitunkemattoman salaisuuden, näytti kyllin
korvaavan kaikki hänen vaivansa.

Minä valmistin Peggottya Steerforth'in tulon suhteen, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin tämä saapui. Minä olen varma siitä, että Peggotyn
mielestä se oli aivan sama, oliko Steerforth ollut hänen itsen-omainen
hyväntekiänsä vai minun oivallinen ystäväni, ja että hän olisi
vastaan-ottanut hänet suurimmalla kiitollisuudella ja hartaudella
kumpaisessakin tapauksessa. Mutta Steerforth'in notkea, vilkas, hauska
luonto, hänen iloinen käytöksensä, hänen kaunis ulkomuotonsa ja se
syntyperäinen kyky, jolla hän sovitti itsensä jokaisen mukaan, kun hän
vaan tahtoi, ja kosketti suoraan, kun hän huoli sitä tehdä, kaikkien
sydämen hellintä kohtaa, suostutti Peggotyn kokonaan häneen ennen
viiden minutin kuluttua. Yksistään se tapa, jolla hän kohteli minua,
olisi voittanut Peggotyn. Mutta kaikista näistä syistä yhteensä alkoi
Peggotty, niin luulen lujasti, tavallansa jumaloita häntä, ennenkuin
hän jätti huoneen tänä iltana.

Hän jäi sinne minun kanssani päivälliseksi -- jos sanoisin mielellään,
en ilmoittaisi puoleksikaan, kuinka taipuvaisesti ja iloisesti. Hän
astui Mr. Barkis'in huoneesen kuin valo ja ilma, kirkastaen ja
vilpastaen sitä, niinkuin hän olisi ollut raitis ilma itse. Mitä
ikinänsä hän teki, sen hän teki ilman mitään ponnistusta ja niinkuin
itse tietämättä; kaikissa ilmaantui jonkunlainen sanomaton sievyys,
jonkunlainen ilmeinen mahdottomuus tehdä toisin taikka paremmin, joka
oli niin suloinen, niin luonteva ja miellyttävä, että se valloittaa
minut nytkin, kun muistelen sitä.

Me pidimme iloa vähäisessä vierashuoneessa, jossa Martyrien Kirja
koskematonna minun ajoistani saakka oli avoinna pulpetilla, niinkuin
ennen, ja jossa minä nyt selailin sen kauheita kuvia, muistaen niitä
vanhoja tunteita, joita ne olivat herättäneet, mutta niitä tuntematta.
Kun Peggotty puhui siitä, mitä hän nimitti minun huoneekseni, ja että
se oli valmis minua varten yöksi sekä että hän toivoi minun muuttavan
siihen, käsitti Steerforth koko asian, ennenkuin ehdin edes katsahtaa
häneen.

"Tietysti", hän sanoi. "Sinä makaat täällä niin kauan kuin viivymme
Yarmouth'issa, ja minä makaan hotellissa".

"Mutta kun käyttäyttää sinut tämmöisen matkan", vastasin minä, "ja
tällä tapaa eroaa sinusta, ei se ole mielestäni kunnon kumppanin työ,
Steerforth".

"Mutta, Jumalan nimeen, mihin sinä luonnollisesti kuulut?" sanoi hän.
"Mitä 'mielestäni' on tähän verrattuna!" Asia oli sillä ratkaistu.

Steerforth pysyi yhtä miellyttävänä loppuun saakka, siksi kuin kello
kahdeksan lähdimme matkalle Mr. Peggotyn veneen luo. Jopa hän asetti
ominaisuutensa yhä komeammin näkyviin sitä myöden kuin aika kului;
sillä minä luulin jo silloin enkä epäile sitä nyt, että, kun hän oli
päättänyt huvittaa, menestyksen tieto vuodatti häneen uutta havainnon
kykyä ja helpoitti tätä jo ennen terävää havaintoa. Jos kukaan olisi
silloin kertonut minulle, että kaikki tämä oli vaan loistava leikki,
jota laskettiin hetken kiihoitukseksi, vireän mielen jännittämiseksi,
ajattelemattomasta etevyyden halusta ja turmiollisesta, kevytmielisestä
pyrkimisestä kaikenlaisten semmoisten saavuttamiseksi, jotka olivat
hänelle arvottomia ja seuraavalla silmänräpäyksellä heitettiin pois --
jos kukaan, sanon, sinä iltana olisi kertonut minulle semmoisen
valheen, en tiedä, millä lailla suuttumukseni siitä olisi puhjennut
ilmi!

Luultavasti vaan sillä tapaa, että, jos mahdollista, ne romantilliset
uskollisuuden ja ystävyyden tunteet olisivat kasvaneet, joilla minä
hänen vieressänsä astuin pimeätä, talvista hiekka-rantaa vanhaa venettä
kohden, samalla kuin tuuli huokaili ympärillämme vielä surullisemmin,
kuin se oli huokaillut ja vaikeroinnut sinä iltana, jolloin minä ensi
kerran pimitin Mr. Peggotyn ovea.

"Tämä on jylhä seutu, Steerforth, eikö ole?"

"Jotenkin kauhistava pimeässä", lausui hän; "ja meri ärjyy, niinkuin se
pyytäisi nielaista meitä. Tuollako vene on, josta näen valkean?"

"Tuolla se on", sanoin minä.

"Ja se on sama, jonka näin tänä aamuna", vastasi hän. "Minä menin
suoraan sen luo; vaistomaisesti, arvaan minä".

Me emme puhuneet sen koommin, kun lähestyimme valoa, vaan pyrimme
hiljaisesti oven luo. Minä laskin käteni rivalle ja kuiskaten
Steerforth'ille, että hän pysyisi likellä minua, astuin sisään.

Joku äänten humina oli kuulunut ulos, ja juuri kun astuimme sisään,
kuului käsien taputus, joka, minä huomasin sen kummastuksella, lähti
tuosta tavallisesti alakuloisesta Mrs. Gummidge'stä. Mutta Mrs.
Gummidge ei ollut ainoa siellä, joka oli tavattoman virkeä. Mr.
Peggotty, jonka kasvoja erinomainen tyytyväisyys valaisi ja joka nauroi
kaikesta sydämestänsä, piti karkeita käsivarsiansa avoinna, niinkuin
vastaan-ottaaksensa pikku Em'lyä; Ham, jonka kasvoissa yhtä haavaa
ilmestyi ihmetys, riemu ja jonkunlainen kömpelöinen ujous, joka sopi
hänelle sangen hyvin, piti pikku Em'lyä kädestä, niinkuin
esitelläksensä häntä Mr. Peggotylle; pikku Em'ly itse, punehtuneena ja
kainona, mutta iloisena Mr. Peggotyn ilosta, niinkuin hänen loistavat
silmänsä osoittivat, pysäytettiin tulomme kautta (sillä hän näki meidät
ensiksi) juuri kun hän aikoi juosta Ham'in luota Mr. Peggotyn syliin.
Ensimäisessä vilauksessa, jolloin näimme heidät kaikki, ja sinä
hetkenä, jolloin astuimme pimeästä, kylmästä illasta lämpimään,
valoisaan huoneesen, oli tämä se toimi, jossa he kaikki olivat: Mrs.
Gummidge peräpuolella taputtaen käsiänsä, niinkuin mieli-mennyt.

Tämä pikkuinen kuva hävisi niin äkkiä meidän tulomme kautta, että olisi
sopinut epäillä, oliko se koskaan ollutkaan olemassa. Minä asetuin
keskelle kummastunutta perhettä vastapäätä Mr. Peggottya ja ojensin
kättäni hänelle, kun Ham huusi:

"Mas'r Davy! Se on Mas'r Davy!"

Silmänräpäyksen perästä pudistimme kaikki kättä toistemme kanssa ja
kysyimme toisiltamme, kuinka voimme, ja kerroimme toisillemme, kuinka
iloiset olimme tästä yhtymisestämme, ja puhuimme kaikki yhtä haavaa.
Mr. Peggotty oli niin ylpeä ja iloinen siitä, että hän näki meidät,
ettei hän tietänyt, mitä sanoa taikka tehdä, vaan pudisti kättä kerta
toisensa perästä minun kanssani, ja sitten Steerforth'in kanssa, ja
sitten taas minun kanssani, ja sitten pörrötti tuuheaa tukkaansa ympäri
koko päätänsä ja nauroi semmoisella ilolla ja riemulla, että oli oikein
lysti katsella häntä.

"No, että te kaksi gent'lmania -- täysikasvuiset gent'lmanit --
tulisitte tämän katon alle tänä iltana, parhaana iltana elin-ajassani",
lausui Mr. Peggotty, "on semmoinen asia, joka ei ole koskaan tapahtunut
ennen, minä luulen niin täyttä totta! Em'ly kultani, tule tänne! Tule
tänne, pikku noitani! Tässä on Mas'r Davyn ystävä, rakas tyttöni! Tässä
on se gent'lmani, josta olet kuullut, Em'ly. Hän tulee katsomaan sinua
Mas'r Davyn kanssa kaikkein kirkkaimpana iltana setäsi elämässä, mikä,
Jumal'auta, ikinä oli taikka vasta on. Hurraa!"

Kun Mr. Peggotty oli pitänyt tämän puheen yhdellä henkäyksellä ja
erinomaisen suurella vilkkaudella ja mielihyvällä, pani hän
ihastuksissaan toisen isoista käsistään kummallekin puolelle
sisarentyttärensä kasvoja ja, suudellen niitä kymmenkunnan kertoja,
painoi niitä lempeällä ylpeydellä ja rakkaudella leveää rintaansa
vastaan ja taputti niitä, niinkuin hänen kätensä olisi ollut naisen.
Sitten päästi hän hänet menemään; ja kun tämä juoksi siihen vähäiseen
kammioon, jossa minun oli tapa maata, katseli Mr. Peggotty ympärillensä
meidän puoleemme aivan lämpimänä ja hengästyneenä tavattomasta
tyytyväisyydestään.

"Jos te molemmat gent'lmanit -- nyt täysikasvuiset gent'lmanit ja
semmoiset gent'lmanit --" lausui Mr. Peggotty. "Niin he ovat, niin he
ovat!" huusi Ham. "Hyvin sanottu! Niin he ovat. Mas'r Davy --
täysikasvuiset gent'lmanit, niin he ovat!"

"Jos te molemmat gent'lmanit, täysikasvuiset gent'lmanit", arveli Mr.
Peggotty, "ette anna minulle anteeksi, että olen tässä mielentilassa,
kun saatte kuulla asian, pyydän teiltä anteeksi. Em'ly, lemmittyni! --
Hän tietää, että aion kertoa", tässä hänen ilonsa puhkesi ilmi taas,
"ja on pujahtanut pois. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte häntä,
äiti, hetken aikaa?"

Mrs. Gummidge nyykäytti päätänsä ja katosi.

"Jollei tämä", lausui Mr. Peggotty, istuen meidän keskellemme valkean
ääreen, "ole ihanin ilta elämässäni, olen minä piikki-kala -- vieläpä
keitetty piikki-kala -- enkä minä saata sen enempää sanoa. Tämä pikku
Em'ly tässä, Sir", matalalla äänellä Steerforth'ille -- "hän, jonka
näitte punehtuvan tässä juuri nyt --".

Steerforth nyykäytti vaan päätänsä, mutta näytti niin ystävällisesti
ottaneen osaa Mr. Peggotyn tunteisin, että jälkimäinen vastasi hänelle,
niinkuin hän olisi puhunut.

"Tosiaan", sanoi Mr. Peggotty. "Sitä hän on, ja niin hän on. Kiitoksia,
Sir".

Ham nyykäytti päätänsä minulle useita kertoja, niinkuin hän olisi
aikonut sanoa samaa.

"Tämä meidän pikku Em'ly tässä", lausui Mr. Peggotty, "on ollut meidän
huoneessamme, mitä luullakseni (minä olen taitamaton mies, mutta tämä
on minun uskoni) vaan semmoinen pikkuinen, kirkas-silmäinen olento
_voi_ huoneessa olla. Hän ei ole minun lapseni; minulla ei ole koskaan
ollut mitään lapsia; mutta minä en voisi koskaan rakastaa häntä
enemmän. Te ymmärrätte! Minä en voisi tehdä sitä!"

"Minä ymmärrän täydellisesti", sanoi Steerforth.

"Minä tiedän, että ymmärrätte, Sir", vastasi Mr. Peggotty, "ja kiitän
taas. Mas'r Davy, hän voi muistaa, mitä tyttö oli; te saatte itse
päättää, mitä hän on; mutta ei kumpikaan teistä voi tyyni tietää, mitä
hän on ollut, nyt on ja vasta on oleva rakastavalle sydämelleni. Minä
olen karkea, Sir", lausui Mr. Peggotty, "minä olen karkea, kuin
meritakiainen, mutta ei kukaan, joll'ei ehkä joku nainen, voi tietää,
luulen minä, mitä meidän pikku Em'ly on minulle. Ja meidän kesken",
hiljentäen ääntänsä vielä enemmän, "_sen_ naisen nimi ei ole Missis
Gummidge, vaikka hänellä on kokonainen mailma ansioita".

Mr. Peggotty pörrötti taas tukkaansa molemmilla käsillänsä, niinkuin
lisävalmistukseksi siihen, mitä hän aikoi sanoa, ja jatkoi, yksi käsi
kummallakin polvellansa.

"Tässä oli eräs, joka oli tuntenut meidän Em'lyn siitä ajasta saakka,
kuin hänen isänsä hukkui; joka oli nähnyt hänet alinomaa, kun hän oli
pieni lapsi, kun hän oli nuori tyttö, kun hän oli täysikasvuinen
nainen. Tästä miehestä ei ollut juuri paljon katsottavaksi", lausui Mr.
Peggotty, "jotakin minun kokoistani -- karkea -- nähnyt paljon
lounaistuulta -- kovin suolainen -- mutta kuitenkin rehellinen poika ja
sydän oikealla paikalla".

Minusta oli, kuin en olisi koskaan nähnyt Ham'in hymyilevän
likimainkaan niin paljon, kuin nyt tuossa istuessaan.

"Mitä tämä siunattu tervatakki tekee", lausui Mr. Peggotty, kasvot
ilosta hohtaen, "hän kadottaa sydämensä meidän pikku Em'lylle. Hän
seuraa tätä joka paikassa, muuttuu jonkunlaiseksi palveliaksi tälle,
hänen menee suureksi osaksi ruokahalu, ja lopulta hän kertoo minulle,
mikä on nurin. Nyt soisin, näettekö, itse, että meidän pikku Em'ly
joutuisi kunniallisiin naimisiin. Minä soisin, että saisin nähdä hänet,
kävi miten kävi, liitettynä rehelliseen mieheen, jonka olisi oikeus
puollustaa häntä. Minä en tiedä, kuinka kauan minä saan elää, eikä
kuinka pian minun täytyy kuolla; mutta minä tiedän, että jos jonakin
iltana vihurit kaataisivat veneeni kumoon Yarmouth'in selällä ja minä
näkisin valkeat kaupungista viimeisen kerran loistavan hyöky-laineitten
yli, joita en voinut vastustaa, menisin levollisempana pohjaan, jos
saisin ajatella: 'tuolla löytyy mies rannalla, uskollinen, kuin rauta,
pikku Em'lylleni, Jumala siunatkoon tyttöä, eikä mikään paha voi
kohdata Em'lyäni, niin kauan kuin se mies elää!'"

Yksinkertaisessa vakavuudessaan heilutti Mr. Peggotty oikeata kättänsä,
niinkuin hän olisi heiluttanut sitä kaupungin valkeille viimeisen
kerran, ja sitten, vaihtaen nyykäystä Ham'in kanssa, jonka silmät hän
kohtasi, jatkoi, niinkuin ennen.

"Hyvä! Minä neuvon häntä puhumaan Em'lyn kanssa. Hän on iso kyllä,
mutta hän on ujompi, kuin vähäinen, eikä hän tahdo. Sentähden _minä_
puhun. 'Kuinka! _Hänelle_!' sanoo Em'ly. '_Hänelle_, jonka olen
tuntenut niin likeltä niin monta vuotta ja josta pidän niin paljon!
Voi, eno! Minä en voi koskaan mennä _hänelle_. Hän on niin hyvä
toveri!' Minä suutelen häntä enkä sano sen enempää hänelle kuin: 'rakas
tyttöni, sinun on oikeus puhua suoraan, sinun on oikeus itse valita,
sinä olet vapaa, kuin pieni lintu'. Sitten menen toisen luo ja sanon:
'minä olisin suonut, että se olisi käynyt laatuun, mutta se ei käy.
Mutta teidän sopii molempain olla niinkuin olette olleet, ja mitä minä
sanon sinulle on: 'ole niinkuin olit häntä kohtaan, ole mies'. Hän
vastaa minulle ja pudistaa kättäni: 'minä olen!' ja hän oli --
rehellisesti ja miehuullisesti -- kahden vuoden ajan, ja me olimme
juuri samalla kannalla täällä kotona, kuin ennen".

Mr. Peggotyn kasvoissa, joitten muoto oli muuttunut kertomuksen eri
kohdissa, ilmestyi taas koko tuo entinen voittosa ilo, kun hän laski
toisen kätensä minun polvelleni ja toisen Steerforth'in (ensiksi
kastettuaan niitä molempia, toimitustansa paremmaksi tehdäkseen) ja
jakoi seuraavan puheen meidän välillemme:

"Yhtäkkiä eräänä iltana -- olkoon tänä iltana -- tulee pikku Em'ly
työstänsä, ja Ham hänen kanssaan! _Siinä_ ei liene mitään erinomaista,
sanotte. Ei, koska hän pitää huolta pikku Em'lystä, niinkuin veli,
pimeän jälkeen ja ennen pimeätä ja kaikkina aikoina. Mutta tämä
tervatakki tarttuu hänen käteensä ja huutaa minulle iloisesti:
'katsokaat tänne! Tästä saan pikku vaimon itselleni!' ja pikku Em'ly
sanoo, puoleksi rohkeasti ja puoleksi kainosti, puoleksi nauraen ja
puoleksi itkien: 'niin, eno! jos suvaitsette'. -- 'Josko minä
suvaitsen!' huusi Mr. Peggotty, pyörittäen päätänsä ihastuksissaan
tästä ajatuksesta; 'hyvä Jumala, niinkuin minä tahtoisin jotakin
muuta!' -- 'Jos suvaitsette, minä olen vakavampi nyt, ja minä olen
ajatellut asiaa paremmin, ja minä tahdon tulla niin hyväksi pikku
vaimoksi hänelle, kuin voin, sillä hän on rakas, hyvä toveri!' Sitten
Missis Gummidge taputtaa käsiänsä, niinkuin teaterissa, ja te astutte
sisään. Kas niin! Nyt on kaikki selvillä!" lausui Mr. Peggotty. -- "Te
astutte sisään! Se tapahtui juuri vast'ikään; ja tässä on se mies, joka
aikoo naida hänet sinä hetkenä, kuin hänen oppi-aikansa loppuu".

Ham horjahti, niinkuin hänen sopikin, siitä iskusta, jonka Mr. Peggotty
rajattomassa ilossaan antoi hänelle luottamuksensa ja ystävyytensä
osoitteeksi; mutta tuntien itsensä velvolliseksi sanomaan jotakin
meille, lausui Ham kovin vapisevalla äänellä ja suurella vastuksella:

"Em'ly ei ollut teitä pidempi, Mas'r Davy -- teidän ensi kertaa täällä
käydessänne -- kun minä ajattelin, mimmoiseksi hän kasvaisi. Minä näen
hänen kasvavan -- gent'lmanit, niinkuin kukka. Minä olisin pannut
henkeni altiiksi hänen tähtensä -- Mas'r Davy -- vieläpä aivan
tyytyväisesti ja iloisesti! Hän on enemmän minulle -- gent'lmanit, kuin
-- hän on kaikki minulle, mitä koskaan voin pyytää, ja enemmän, kuin
minä ikinä -- kuin minä ikinä voisin sanoa. Minä -- minä rakastan häntä
totisesti. Ei löydy yhtäkään gent'lmania koko maassa -- eikä koko
aavalla merelläkään -- joka voisi rakastaa ladyänsä enemmän, kuin minä
rakastan häntä, vaikka löytyy monta halpaa miestä -- jotka voisivat
sanoa paremmin -- mitä he tarkoittavat".

Minusta oli liikuttava nähdä, kuinka semmoinen roteva mies, kuin Ham
nyt oli, vapisi voimakkaissa tunteissaan sen sievän pikku olennon
suhteen, joka oli voittanut hänen sydämensä. Minusta se yksinkertainen
luottamus, jota Mr. Peggotty ja hän itse osoitti meitä kohtaan, oli
itsessään liikuttava. Tämä kertomus koski minuun syvästi. Kuinka
suuressa määrässä lapsuuteni muistot vaikuttivat tähän mielialaani,
sitä en tiedä. Olinko tullut sinne jollakin yhä kytevällä ajatuksella,
että vielä rakastin pikku Em'lyä, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että
olin täynnä iloa näistä kaikista; mutta aluksi jonkunlaista
sanomattoman arkatunteista iloa, jonka aivan vähäpätöinenkin asia olisi
saattanut muuttaa tuskaksi.

Jos sentähden minun olisi tullut taidolla koskettaa heissä vallitsevaa
säveltä, olisin suorittanut asian hyvin huonosti. Mutta se oli
Steerforth'in tehtävä; ja hän toimitti sen semmoisella menestyksellä,
että me kaikki vähän ajan perästä olimme niin iloiset ja onnelliset,
kuin suinkin mahdollista.

"Mr. Peggotty", lausui hän, "te olette oikein kunnon toveri ja
ansaitsette olla niin onnellinen, kuin olette tänä iltana. Tuohon
käteen! Ham, minä toivotan teille iloa, poikani. Tuohon käteen myöskin!
Tuhat-ihanainen, kohenna valkeata ja laita se vireäksi! Ja Mr.
Peggotty, ellette saata sievää sisarentytärtänne (jolle minä teen tilaa
tässä nurkassa) palaamaan tänne, lähden minä matkoihini. Minä en
tahtoisi, vaikka saisin kaikki Indian aarteet, tämmöisenä iltana olla
syynä mihinkään tyhjään paikkaan valkeanne ääressä -- varsinkin
semmoiseen tyhjään paikkaan!"

Tämän johdosta Mr. Peggotty meni minun vanhaan huoneeseni noutamaan
pikku Em'lyä. Ensiksi ei pikku Em'ly tahtonut tulla, mutta silloin Ham
meni sinne. Ennen pitkää tämä toi hänet valkean ääreen. Hän oli kovasti
hämmentynyt ja ujo -- mutta kävi yhä tyvenemmäksi, kun hän huomasi,
kuinka ystävällisesti ja kunnioittavaisesti Steerforth puhutteli häntä;
kuinka taitavasti hän kartti kaikkea, joka voisi vaivata häntä; kuinka
hän puhui Mr. Peggotyn kanssa veneistä, laivoista, luoteista ja
kaloista; kuinka hän kääntyi minun puoleeni sen ajan suhteen, jolloin
hän oli nähnyt Mr. Peggotyn Salem House'ssa; kuinka mieltynyt hän oli
veneesen ja kaikkiin siihen kuuluviin; kuinka helposti ja sujuvasti hän
jatkoi puhettansa, siksi kuin kaikki vähitellen istuimme lumottuina
hänen ympärillänsä, ja kaikki puhuimme aivan avosydämisesti.

Em'ly tosin ei puhunut paljon koko illan kuluessa, mutta hän katseli ja
kuunteli, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän oli viehättävä.
Steerforth kertoi jostakin kauheasta haaksirikosta (hänen ja Mr.
Peggotyn puheen johdosta), niinkuin hän olisi nähnyt sen tapahtuvan
edessään -- ja pikku Em'lyn silmät olivat koko ajan kiintyneet häneen,
niinkuin hänkin olisi nähnyt sen. Kertomustansa koroittaakseen jutteli
Steerforth jonkun hullunkurisen tapauksen, jossa hän itse oli ollut
osallisena, niin iloisesti, kuin se olisi ollut yhtä uusi hänelle, kuin
meille -- ja pikku Em'ly nauroi, siksi kuin vene kaikkui hänen
sointuvasta äänestään, ja me kaikki nauroimme (Steerforth myös),
vastustamatta mieltyen hänen hupaiseen ja lystilliseen kertomukseensa.
Hän sai Mr. Peggotyn laulamaan taikka pikemmin ärjymään: "Myrskyiset
tuulet kun pauhaa, pauhaa, pauhaa", ja lauloi itse yhden merimiehen
laulun niin hartaasti ja kauniisti, että melkein luulin, että
todellinen tuuli, joka vaikeroi huoneemme ympäri ja hiljalleen huokui
meidän ääneti ollessamme, oli tullut kuuntelemaan.

Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, elähytti Steerforth tätä epätoivon uhria
semmoisella menestyksellä, jota ei ollut koskaan (niin Mr. Peggotty
minulle ilmoitti) ollut kenelläkään muulla "tuon vanhan" kuoleman
jälkeen. Hän jätti hänelle niin vähän tilaisuutta olla onnetonna, että
Mrs. Gummidge seuraavana päivänä sanoi, että hän luuli olleensa
noiduttu.

Mutta Steerforth ei vaatinut itselleen mitään yksinomaista oikeutta
yleiseen huomioon eikä keskusteluun. Kun pikku Em'ly kävi rohkeammaksi
ja puhui (vaikka yhä ujosti) toiselta puolen valkeaa minulle vanhoista
kävelyistämme rannalla, jolloin poimimme näkinkenkiä ja piikiviä; ja
kun minä kysyin häneltä, muistiko hän, kuinka minä olin ihastunut
häneen; ja kun molemmat nauroimme ja punehduimme, luodessamme näitä
silmäyksiä taaksepäin hupaisiin, vanhoihin aikoihin, jotka nyt
näyttivät niin pilventakaisilta, kuunteli Steerforth äänetönnä ja
tarkasti meitä miettiväisesti. Pikku Em'ly istui nyt ja koko illan
tuolla vanhalla arkulla vanhassa, pikkuisessa nurkassansa valkean
ääressä -- Ham hänen vieressään, jossa minun oli tapa istua. Minä en
päässyt oikein selville, minkä vuoksi, kiusaamisen halustako vai
neitsyllisestä kainoudesta meidän tähtemme, pikku Em'ly pysyi aivan
likellä seinää ja erinänsä Ham'ista; mutta minä huomasin, että niin oli
laita koko ilta.

Muistaakseni oli melkein sydän-yö, kun jätimme heidät hyvästi. Meillä
oli ollut vähän korppuja ja kapakalaa illalliseksi, ja Steerforth oli
ottanut esiin plakkaristansa täyden pullon Hollannin viinaa, jonka me
miehet (minä voin nyt punehtumatta sanoa: me miehet) olimme
tyhjentäneet. Me erosimme iloisesti; ja kun he kaikki seisoivat
likitysten ovella, näyttääksensä meitä niin kauas, kuin mahdollista,
tiellämme, näin minä pikku Em'lyn suloisten, sinisten silmien
tähystelevän meitä Ham'in takaa ja kuulin hänen leppeän äänensä
käskevän meidän varoa, kuinka astuimme.

"Mikä viehättävä pikku kaunotar!" arveli Steerforth, pujottaen
käsivarttani kainaloonsa. "No! se on omituinen paikka, ja he ovat
omituista väkeä; tuntuu aivan oudolta, kun saa ruveta heidän pariinsa".

"Ja mikä onni meillä oli", vastasin minä, "kun osasimme tulla
todistamaan heidän iloansa tästä aiotusta naimisesta! Minä en ole
koskaan nähnyt niin onnellisia ihmisiä. Kuinka hauska nähdä heitä ja
saada olla osan-ottajana heidän puhtaassa ilossaan, niinkuin me olemme
olleet!"

"Tuo toveri on jotenkin houkkapäinen sen tytön sulhoksi, eikö ole?"
lausui Steerforth.

Hän oli ollut niin sydämellinen Ham'ille ja heille kaikille, että tämä
odottamaton ja kylmä vastaus säpsäytti minua. Mutta kääntyen nopeasti
hänen puoleensa ja nähden jonkunlaista hymyä hänen silmissään, sanoin
suuresti huojentuneena:

"Voi Steerforth! Laske vaan leikkiä köyhistä! Ottele vaan Miss Dartle'n
kanssa taikka peitä pilkalla tunteitasi minulta, minä tiedän kuitenkin
asian paremmin. Kun näen, kuinka täydellisesti ymmärrät heidät, kuinka
erinomaisesti voit perehtyä tämmöisen yksinkertaisen kalastajan onneen
taikka käsittää vanhan hoitajattareni rakkautta, tiedän, ettei
semmoisilla ihmisillä ole mitään iloa eikä surua eikä mielenliikuntoa,
jolla sinä et pidä väliä. Ja minä ihmettelen ja rakastan sinua sen
vuoksi, Steerforth, kaksikymmentä kertaa enemmän!"

Hän pysähtyi ja, katsoen kasvoihini, lausui: "Tuhat-ihanainen, minä
luulen, että puhut täyttä totta ja olet hyvä. Minä soisin, että kaikki
olisimme hyviä!" Seuraavalla silmänräpäyksellä lauloi hän iloisesti Mr.
Peggotyn laulua, ja me astuimme nopeasti takaisin Yarmouth'iin.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Muutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.


Steerforth ja minä viivyimme kolmatta viikkoa tässä paikkakunnassa, ja
minun tarvitsee tuskin sanoa, että olimme sangen paljon yhdessä, vaikka
satunnaisesti silloin tällöin olimme eroitetut muutamia tunteja
kertaansa. Hän oli hyvä merimies, matta minä vaan haluton, ja kun hän
lähti purjehtimaan Mr. Peggotyn kanssa, johon huvitukseen hän ennen
kaikkia oli mieltynyt, jäin minä tavallisesti rannalle. Se seikka, että
minä asuin Peggotyn vierashuoneessa, oli minulle vähäinen pidäke, josta
hän oli vapaa; sillä tietäessäni, kuinka huolellisesti Peggotty hoiti
Mr. Barkis'ia koko päivän, en tahtonut viipyä ulkona myöhään illalla;
mutta Steerforth'in, joka asui ravintolassa, ei tarvinnut noudattaa
muuta, kuin omaa mieltänsä. Näin tapahtui, että minä vaan kuulemalla
sain tietää, että hän pani toimeen pieniä pitoja kalastajille Mr.
Peggotyn ravintolassa "Hyvässä Aikomuksessa", kun minä jo olin
vuoteessani, ja oli liikkeellä, puettuna kalastajan vaatteisin,
kokonaiset kuutama-yöt ja palasi aamuluoteen aikana. Minä olin
kuitenkin silloin huomannut, että hänen tavaton luontonsa ja uskalias
mielensä yhtä paljon ihaili karkeaa työtä ja kovaa säätä, kuin muitakin
kiihdykkeitä, jotka uudelta ilmestyivät hänelle; sen vuoksi ei mikään
hänen menetyksensä hämmästyttänyt minua.

Toinen syy, jonka tähden välisti olimme erinään toisistamme, oli se,
että minun luonnollisesti teki mieli lähteä Blunderstone'en jälleen
katsomaan lapsuuteni vanhoja, tuttavia näkymöitä; kun päinvastoin
Steerforth'ia tietysti ei haluttanut käydä siellä muuta kuin kerran.
Siitä syystä lähdimme kolme, neljä päivää, niinkuin varmaan muistan,
kumpikin eri tiellemme varhaisen aamiaisen jälkeen ja kohtasimme toinen
toisemme taas vasta myöhään päivällisillä. Minä en tietänyt ensinkään,
kuinka hän tällä välin käytti aikaansa, se vaan, että kaikki olivat
hyvin mieltyneet häneen täällä ja että hän osasi monella kymmenellä
tavalla huvittaa itseänsä, jossa toinen ei osannut yhdelläkään.

Mitä minuun itseen tulee, minä yksinäisillä vaelluksillani vietin
aikaani sillä, että mieleeni muistutin jokaisen kyynärän tuosta
vanhasta tiestä, sitä myöden astuessani, ja liikuin noilla vanhoilla
paikoilla, joihin en koskaan kyllästynyt. Minä liikuin niillä, niinkuin
muistini usein oli liikkunut, ja viivyin niissä, niinkuin entiset
ajatukseni olivat viipyneet, kaukana poissa ollessani. Sen haudan
lähellä puun juurella, jossa vanhempani lepäsivät -- jota olin
katsellut kummallisella sääliväisyydellä, kun se oli vaan isäni hauta,
ja jonka partaalla olin seisonut aivan hyljättynä, kun se avattiin
kauniille äidilleni ja hänen pikku lapsellensa -- sen haudan lähellä,
jota Peggotyn oma, uskollinen huoli aina siitä saakka oli pitänyt
siivottuna ja kukkatarhan kaltaisena, käyskelin tuntikaudet. Se oli
rauhallisessa nurkassa, vähän syrjässä kirkkomaan käytävästä, mutta
kuitenkin niin likellä, että eroitin nimet kivessä, kun astuin
edestakaisin, säpsähtäen kirkonkellon ääntä joka kerta, kuin se löi
tuntinsa, sillä se oli minusta niinkuin kuolleen ääni. Ajatukseni
kääntyivät silloin aina siihen muotoon, jolla minä mailmassa
ilmestyisin, ja niihin mainioihin tekoihin, joita olin toimittava.
Kajahtelevat askeleeni eivät säistäneet mitään muuta nuottia, vaan
pysyivät siinä niin uskollisesti, kuin jos olisin tullut kotiin
rakentamaan tuulen tupiani elossa olevan äidin vieressä.

Suuria muutoksia oli tapahtunut vanhassa kodissani. Nuot rikkinäiset,
ammon aikoja sitten jätetyt peltovareksenpesät olivat kadonneet, ja
puut olivat karsitut ja latvotut toisenmuotoisiksi, kuin mitä minä
muistin. Puutarhassa rehottivat rikkaruohot, ja toinen puoli asunnon
akkunoista oli suljettu. Talossa asui vaan eräs mielipuoli gentlemani
raukka ja se väki, joka häntä hoiti. Hän istui aina minun vähäisessä
akkunassani ja katseli hautausmaalle päin; ja minä kummastelin,
synnyttivätkö hänen kiertelevät ajatuksensa koskaan samanlaisia kuvia,
kuin minun ajatukseni noina ruusuisina aamuina, jolloin yöpuvussani
kurkistelin ulos samasta vähäisestä akkunasta ja näin lampaitten
levollisesti käyvän laitumella nousevan auringon valossa.

Vanhat naapurimme, Mr. ja Mrs. Grayper, olivat lähteneet
Etelä-Amerikaan, ja sade oli tunkenut heidän tyhjän asuntonsa katon
läpi ja tahrannut ulkoseinät. Mr. Chillip oli mennyt uudestaan
naimisiin pitkän, laihan, korkeanenäisen vaimon kanssa; ja heillä oli
kuihtunut pikku lapsi, jolla oli niin raskas pää, ettei se jaksanut
pitää sitä pystyssä, ja kaksi heikkoa, tirkistelevää silmää, joilla se
aina näytti kummastelevan, miksi se koskaan oli syntynyt.

Minun oli tapa jonkunlaisella surun-sekaisella ilolla kuljeskella
syntymäpaikallani, siksi kuin punertava talviaurinko muistutti minulle,
että oli aika palata. Mutta kun olin lähtenyt sieltä pois, ja erittäin,
kun Steerforth ja minä iloisina istuimme päivällispöydässä hohtavan
valkean vieressä, oli minun suloista ajatella, että olin käynyt siellä.
Niin oli myöskin laita, vaikka vähemmässä määrässä, kun iltaisin menin
sievään huoneeseni ja krokotiili-kirjan lehtiä kääntäessäni (se oli
aina siellä vähäisellä pöydällä) kiitollisella sydämellä muistin,
kuinka onnellinen olin, kun minulla oli semmoinen tuttava, kuin
Steerforth, semmoinen ystävä, kuin Peggotty, ja semmoinen kadotettujen
sijainen, kuin oivallinen ja jalo tätini.

Lyhyin matkani Yarmouth'iin, kun palasin näiltä pitkiltä retkiltä, kävi
erään lauttapaikan kautta. Minä laskettiin maalle kaupungin ja meren
väliselle lakealle, jonka poikki minun sopi kulkea suoraa tietä ja
niinmuodoin välttää pitkä kierto valtatietä myöden. Koska Mr. Peggotyn
huone oli tällä aukealla paikalla eikä sadan kyynärän päässä polustani,
poikkesin joka kerta sisään, kun astuin ohitse. Steerforth oli aina
siellä minua odottamassa, ja me lähdimme kahden kesken kylmässä ilmassa
ja sakenevassa sumussa kaupungin pilkehtiviä valkeita kohden.

Kun eräänä pimeänä iltana tulin tavallista myöhemmin -- sillä minä olin
sinä päivänä käynyt Blunderstone'a hyvästi jättämässä, koska meidän nyt
oli aikomus palata kotiin -- tapasin hänet yksinään Mr. Peggotyn
huoneessa miettiväisesti istuvana valkean edessä. Hän oli niin vaipunut
omiin ajatuksiinsa, ettei hän ollenkaan huomannut lähestymistäni. Tuo
olisi kuitenkin helposti voinut tapahtua, vaikk'ei hän olisi ollutkaan
niin kiintynyt itseensä, sillä askeleet tuskin kuuluivat hiekkaiselta
maalta ulkopuolelta; mutta ei sisään-tulonikaan herättänyt häntä. Minä
seisoin aivan likellä häntä ja katselin häntä, vaan kuitenkin hän yhä
istui tuossa synkkä-otsaisena mietteissänsä.

Hän hykähti niin, kun minä laskin käteni hänen olkapäällensä, että hän
hykähytti minuakin.

"Sinä yllätät minut", lausui hän melkein vihaisesti, "juuri kuin
soimaava haamu!"

"Minun täytyi ilmoittaa itseni jollakin lailla", vastasin minä. "Olenko
kutsunut sinut alas tähdistä?"

"Ei", vastasi hän. "Ei".

"No, ylöskö jostakin?" kysyin minä, käyden istumaan hänen viereensä.

"Minä katselin kuvia valkeassa", arveli hän.

"Mutta sinä hävität ne minulta", sanoin minä, kun hän äkkiä keritti
valkeata palavalla kekäleellä ja kolhaisi esiin sarjan tulipunaisia
säkeniä, jotka kiitivät ylös vähäiseen takantorveen ja suhisten
lensivät ilmaan.

"Sinä et kuitenkaan olisi nähnyt niitä", vastasi hän. "Minua inhottaa
tämä sekaperäinen aika, kun ei ole yö eikä päivä. Kuinka myöhään sinä
tulet! Missä olet ollut?"

"Minä olen jättänyt tavallisen kävelyni hyvästi", sanoin minä.

"Ja minä olen istunut täällä", lausui Steerforth, katsellen ympäri
huonetta, "ja ajatellut, että kaikki ne ihmiset, joita tapasimme täällä
niin iloisina ensimäisenä tulomme iltana, olivat -- paikan nykyisestä
hävinneestä ulkomuodosta päättäen -- hajonneet tai kuolleet tai
joutuneet, en tiedä, mihinkä vahinkoon. David, minä soisin Jumalan
kautta, että minulla olisi ollut järkevä isä näinä viimeisinä
kahtenakymmenenä vuonna!"

"Rakas Steerforth'ini, mikä sinun on?"

"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minua olisi johdatettu
paremmin!" huudahti hän. "Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minä
voisin johdattaa itseäni paremmin!"

Hänen käytöksessään ilmestyi niin raju alakuloisuus, että se oikein
kummastutti minua. Hän oli enemmän muuttunut, kuin olisin luullut
mahdolliseksi.

"Olisi parempi olla tämä köyhä Peggotty taikka hänen tomppelimainen
veljenpoikansa", sanoi hän nousten ja synkkämielisesti nojaten
takanreunukseen, kasvot valkeata kohden, "kuin olla minä itse, vaikkapa
olisin kahtakymmentä kertaa rikkaampi ja kahtakymmentä kertaa
viisaampi, vieläpä olla se rasitus itselleni, kuin olen ollut tässä
kirotussa veneessä tämän viimeisen puolen tuntia!"

Tämä hänen muutoksensa hämmästytti minua niin, etten ensiksi voinut
kuin ääneti katsella häntä, kun hän seisoi tuossa ja nojasi päätänsä
kättänsä vastaan, kolkosti valkeaan tuijottaen. Viimein pyysin häntä
koko sillä totisuudella, joka minulla oli, kertomaan itselleni, mikä
oli suututtanut häntä niin tavattomasti, ja sallimaan minun ottaa osaa
hänen tunteisiinsa, jollen saattaisikaan toivoa, että voisin antaa
mitään neuvoa hänelle. Ennenkuin olin edes päättänyt, alkoi hän nauraa
-- ensiksi vastahakoisesti, mutta ennen pitkää palaavalla ilolla.

"Pah, se ei ole mitään, Tuhat-ihanainen! ei mitään!" vastasi hän. "Minä
kerroin sinulle hotellissa Londonissa, että oma seurani välisti
rasittaa minua. Vast'ikään olen ollut niinkuin painajainen itse
suhteeni -- jopa luulen, että oikea painajainen on ahdistanut minua.
Silloin tällöin ikävinä hetkinä muistuvat lastensadut mieleeni
semmoisella tavalla, etten tunne, mitä ne ovat. Minä luulen, että olen
pitänyt itseäni tuona häijynä poikana, joka 'ei ottanut varoaksensa' ja
sentähden joutui leijonien suuhun -- jonkunlainen komeampi hitolle
menon laatu, luulen minä. Mitä vanhat ämmät sanovat väreiksi, on
hiipinyt pitkin koko ruumistani kiireestä kantapäähän. Minä olen
pelännyt itseäni".

"Sinä et luullakseni muutoin pelkää mitään", sanoin minä.

"Kenties en, vaan kuitenkin lienee minullakin kylläksi pelättäviä",
vastasi hän. "Hyvä! Nyt se on ohitse! Minä en aio äkkiä taas käydä
alakuloiseksi, David; mutta sen sanon sinulle, hyvä toverini, vielä
kerran, että olisi ollut hyvä minulle (ja useammalle, kuin minulle),
jos minulla olisi ollut vakava ja järkevä isä!"

Hänen kasvonsa olivat aina mielekkäät, mutta minä en ollut koskaan
nähnyt niitten osoittavan niin synkkää totisuutta kuin nyt, jolloin
hän, yhä valkeaan tuijottaen, lausui nämät sanat.

"Tuon verta näistä!" lausui hän, liikuttaen kättänsä, niinkuin hän
olisi heittänyt jotakin köykäistä ilmaan.

    "'Sen mentyä mä jälleen olen mies'",

niinkuin Macbeth. Ja nyt päivällisille! Jollen (Macbethin tavalla) ole
häirinnyt pitoja mitä ihmeellisimmällä houreella, Tuhat-ihanainen".

"Mutta missä he nyt kaikki ovat!" lausuin minä.

"Jumala tiesi", arveli Steerforth. "Kun olin käynyt lautan tykönä sinua
etsimässä, tulin tänne ja havaitsin paikan autioksi. Se saatti minut
mietteisin, ja niissä sinä tapasit minut".

Mrs. Gummidge'n tulo -- hänellä oli kori kädessään -- selitti meille,
kuinka huone oli sattunut olemaan tyhjä. Hän oli kiirehtinyt ulos
ostamaan jotakin, jota tarvittiin siksi, kuin Mr. Peggotty luoteen
noustessa palasi, ja oli väli-ajaksi jättänyt oven auki, että Ham ja
pikku Em'ly, jonka oli tänä iltana määrä tulla varhain työstänsä,
pääsisivät sisään, vaikka hän oli poissa. Iloisella tervehdyksellä ja
leikillisellä syleilyllä Mrs. Gummidge'n mieli-alaa melkoisesti
parannettuaan, tarttui Steerforth käsivarteeni ja joudutti minua pois.

Hän oli parantanut omaa mieli-alaansa yhtä paljon, kuin Mrs.
Gummidge'n, sillä hän oli taas tavallisella tuulellaan ja keskusteli
vilkkaasti, pitkin tietä astuessamme.

"Me jätämme siis", lausui hän iloisesti, "tämän merirosvon elämän
huomenna, eikö niin?"

"Niinhän olimme sopineet", vastasin minä, "ja paikat ovat jo tilatut
meille vaunuissa, niinkuin tiedät".

"Niin! ei mikään auta enää, luulen minä", arveli Steerforth. "Minä olen
melkein unhottanut, että löytyy muutakin tekemistä mailmassa, kuin
heilua täällä meren aalloilla. Minä soisin todella, ettei
löytyisikään".

"Niin kauan kuin siinä olisi jotakin uutta", sanoin minä nauraen.

"Hyvin luultavaa", vastasi hän; "vaikka tässä muistutuksessa on
jonkunlainen ilkkuinen tarkoitus niin rakastettavan viattomuuden
lauseeksi, kuin sinun, nuori ystäväni. Hyvä! Minä olen todella
oikullinen toveri, David. Minä tiedän, että olen; mutta niin kauan kuin
rauta on kuuma, osaan minä myöskin takoa sitä lujasti. Minä voisin jo
luullakseni suorittaa jommoisenkin luotsin tutkinnon näillä vesillä".

"Mr. Peggotty sanoo, että sinä olet koko ihme", vastasin minä.

"Oikea nautillinen ilmauma, kuinka?" nauroi Steerforth.

"Niin hän todesti sanoo ja itse tiedät, kuinka hyvällä syyllä; sillä
sinä tiedät, kuinka harras olet kaikissa, mitä yrität, ja kuinka
helposti kaikkiin perehdyt. Mutta se sinussa, Steerforth, kaikkein
enimmän kummastuttaa minua, että tyydyt niin epävakaiseen voimiesi
käyttämiseen".

"Tyydyn?" vastasi hän iloisesti. "Minä en tyydy mihinkään, paitsi
sinun tuoreuteesi, hyvä Tuhat-ihanainen. Mitä epävakaisuuteen tulee,
en ole koskaan oppinut sitomaan itseäni mihinkään niistä pyöristä,
joissa meidän-aikuiset Ixionit kieppuvat. Sitä taitoa en tullut
saavuttaneeksi, huonossa opissa kun olin, enkä minä nyt huoli siitä. --
Tiedätkö, että olen ostanut itselleni veneen täällä?"

"Mikä eriskummainen toveri sinä olet, Steerforth!" huudahdin minä,
pysähtyen -- sillä tämä oli ensimäistä, mitä olin kuullut siitä.
"Vaikka sinä ehkä et koskaan tule näille seuduille enää!"

"Sitä minä en tiedä", vastasi hän. "Minä olen mieltynyt tähän
paikkakuntaan. Oli niin taikka näin", nopeasti minua eteenpäin
käyttäyttäen, "minä olen ostanut veneen, joka oli myytävänä --
kutterin, sanoo Mr. Peggotty, ja niin se onkin -- ja Mr. Peggotty saa
kuljettaa sitä minun poissa ollessani".

"Nyt minä ymmärrän sinut, Steerforth!" lausuin minä riemuiten. "Sinä
olet ostavinasi sen itsellesi, mutta todella teet sen, hänelle jotakin
hyvää osoittaaksesi. Minun olisi pitänyt tietää se kohta, koska tunnen
sinut. Rakas, hyvä Steerforth, kuinka voin ilmoittaa sinulle, mitä
jalomielisyydestäsi ajattelen?"

"Pah!" vastasi hän, punehtuen. "Mitä vähemmin puhuttu, sitä parempi".

"Enkö minä tietänyt sitä?" huudahdin minä, "enkö minä sanonut, ettei
löytynyt mitään iloa eikä surua eikä muuta mielenliikuntoa semmoisissa
rehellisissä sydämissä, joka ei koskisi sinuun?"

"Niin, niin", vastasi hän, "sinä sanoit minulle kaikki nuot, jääkööt ne
sikseen. Me olemme puhuneet niistä kyllin!"

Peläten, että loukkaisin häntä, jos jatkaisin tätä keskustelua, kun hän
huoli siitä niin vähän, jatkoin sitä vaan ajatuksissani, sillä välin
kuin astuimme tietämme vielä ripeämmin, kuin tähän saakka.

"Täytyy taklata se uudestaan", lausui Steerforth, "ja minä jätän
Littimer'in jälkeeni katsomaan, että se tehdään, ja ilmoittamaan
minulle, milloin se on aivan valmiina. Olenko maininnut sinulle, että
Littimer on tullut tänne?"

"Et".

"No niin! Hän tuli tänä aamuna ja toi kirjeen äidiltäni".

Kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin, että hän oli vaalea yksin
huulistansakin, vaikka hän katseli hyvin vakaasti minua. Minä pelkäsin,
että joku eripuraisuus hänen ja hänen äitinsä välillä oli saattanut
hänet siihen mielialaan, jossa olin tavannut hänet yksinäisen pesän
edessä. Minä viittasin siihen.

"Oh, ei!" sanoi hän, pudistaen päätänsä ja naurahtaen vähäisen. "Ei
mitään semmoista! Niin. Hän on tullut, tuo palveliani".

"Samanlainen kuin ainakin?" kysyin minä.

"Samanlainen kuin ainakin", vastasi Steerforth. "Kylmäkiskoinen ja
hiljainen kuin pohjois-napa. Hän saa katsoa, että veneelle pannaan uusi
nimi. Se on nyt Myrskylintu. Mitä Mr. Peggotty myrskylinnuista huolii!
Minä aion ristitä sen uudestaan".

"Miksi?" kysyin minä.

"Pikku Em'lyksi".

Kun hän yhä vakaasti katseli minua, pidin sitä muistutuksena, ettei hän
tahtonut tulla ylistetyksi tästä kohteliaisuudesta. Minä en kuitenkaan
voinut estää kasvojani osoittamasta, kuinka suuresti se miellytti
minua, mutta minä puhuin vaan vähän, ja hän alkoi jälleen tapansa
mukaan hymyillä ja näytti tuntevan huojennusta.

"Mutta kas tuossa", lausui hän, luoden silmänsä eteenpäin, "tuolla
tulee oikea pikku Em'ly! Ja hänen kanssaan tuo toveri! Mies on, sieluni
kautta, uskollinen ritari. Hän ei koskaan luovu tytön seurasta!"

Ham oli näihin aikoihin veneen-rakentaja. Hän oli edistänyt
luonnollista taipumustaan tässä ammatissa, niin että hän oli tullut
taitavaksi työmieheksi. Hän oli työpuvussaan ja näytti tosin jotenkin
pörrömäiseltä, mutta samalla myöskin miehuulliselta ja varsin sopivalta
suojelialta sille kukoistavalle pikku olennolle, joka kävi hänen
vieressään. Hänen kasvoissaan kuvasteli todella semmoinen
avosydämisyys, semmoinen rehellisyys ja peittelemätön ylpeys pikku
Em'lystä ja rakkaus tähän, että se minun silmissäni vastasi kauniinta
ulkomuotoa. Minä ajattelin, kun he tulivat meitä kohden, että he
sopivat hyvin toisillensa myöskin tässä suhteessa.

Pikku Em'ly veti arasti pois kätensä Ham'in kainalosta, kun pysähdyimme
puhuttelemaan heitä, ja punehtui, kun hän ojensi sitä Steerforth'ille
ja minulle. Kun olimme vaihtaneet muutamia sanoja, lähtivät he taas,
mutta pikku Em'ly ei tahtonut asettaa kättänsä entiselle paikalle, vaan
käveli itsekseen, yhä näyttäen aralta ja hämmentyneeltä. Minun
mielestäni tämä kaikki oli sangen sievää ja viehättävää, ja Steerforth
näytti myöskin ajattelevan niin, kun katsoimme heidän jälkeensä ja he
katosivat heikossa kuun valossa.

Yhtäkkiä kulki meidän ohitsemme -- ilmeisesti seuraten heitä -- nuori
nainen, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet, vaan jonka kasvot
minä näin, kun hän sivusi meidät, ja luulin himmeästi muistavani. Hän
oli keveästi puettu, oli rohkea muodoltaan ja laiha ja koreileva ja
köyhä, mutta näytti sinä hetkenä heittäneen kaikki nämät tuuleen, joka
puhalsi, eikä ajattelevan mitään muuta, kuin seurata heitä. Kun pimeä,
etäinen lakea, heidän haamunsa nielaistuaan, yksin jäi näkyviin meidän,
meren ja pilvien välillä, haihtui hänen haamunsa samalla tapaa, vaikka
yhtä kaukana heistä kuin ennen.

"Tuo on kovin musta varjo tytön seuraajaksi", lausui Steerforth,
seisahtuen; "mitä se tietää?"

Hän puhui matalalla äänellä, joka soi melkein oudolta minun korvissani.

"Hän aikoo luultavasti kerjätä heiltä jotakin", sanoin minä.

"Kerjäläisessä ei olisi mitään uutta", lausui Steerforth, "mutta se on
kummallista, että kerjäläinen tänä iltana on ottanut tämmöisen muodon".

"Minkä vuoksi?" kysyin minä häneltä.

"Ei minkään muun asian vuoksi", vastasi hän, vähän vaiti oltuansa,
"kuin että ajattelin jotakin tämän haamun tapaista, juuri kun se meni
ohitse. Mistä hiidestä se tulikaan!"

"Tämän muurin varjosta, luulen", sanoin minä, kun poikkesimme eräälle
tielle, joka rajoittui johonkin muuriin.

"Se on mennyt", vastasi hän, katsoen olkapäänsä yli. "Ja kaikki paha
menköön sen kanssa. Nyt päivällisillemme!"

Mutta hän katsahti uudestaan olkapäänsä yli meren reunaa kohden, joka
etäältä hohti, ja vielä yhden erän, ja matkamme lyhyellä loppu-osalla
hän useita kertoja katkonaisilla lauseilla kummasteli tuota haamua ja
näytti unhottavan sen vasta, kun valkean ja kynttilän valossa istuimme
lämpiminä ja iloisina pöydän ääressä.

Littimer oli siellä ja hän vaikutti minuun samalla tavalla, kuin ennen.
Kun sanoin hänelle, että toivoin Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n
voivan hyvin, vastasi hän kunnioittavaisesti (ja tietysti arvokkaasti),
että he voivat jotenkin hyvin, kiitoksia kysymästä, ja olivat
lähettäneet terveisiä minulle. Tässä oli kaikki, vaan kuitenkin näytti
hän minusta sanovan niin suoraan, kuin kukaan ihminen voi sanoa: "te
olette kovasti nuori, Sir; te olette erinomaisen nuori". Me olimme
melkein päättäneet päivällisemme, kun hän, astuen askeleen taikka pari
pöytää kohden siitä nurkasta, jossa hän vartioitsi meitä taikka
oikeammin minua, niinkuin minusta tuntui, sanoi isännällensä:

"Pyydän anteeksi teiltä, Sir. Miss Mowcher on täällä".

"Kuka?" huudahti Steerforth kovasti kummastuneena.

"Miss Mowcher, Sir".

"No, mitä vietävää hän täällä tekee?" kysyi Steerforth.

"Tämä osa maasta näyttää olevan hänen syntymäpaikkansa, Sir. Hän
ilmoittaa minulle, että hän kerran vuoteensa matkustaa tänne virkansa
asioissa, Sir. Minä kohtasin hänet kadulla tänä iltana, ja hän tahtoi
tietää, saisiko hän kunnian käydä teidän luonanne päivällisten jälkeen,
Sir".

"Tunnetko tätä jättiläis-naista, Tuhat-ihanainen?" kysyi Steerforth.

Minun täytyi tunnustaa -- minä olin häpeissäni, että tässäkin kohden
asemani oli eduton Littimer'in edessä -- että Miss Mowcher ja minä emme
ensinkään tunteneet toisiamme.

"Siinä tapauksessa sinä saat tutustua hänen kanssaan", lausui
Steerforth, "sillä hän on yksi mailman seitsemästä ihmeestä. Kun Miss
Mowcher tulee, saata hänet sisään tänne".

Minä tunsin vähän uteliaisuutta ja levottomuutta tämän ladyn vuoksi,
erittäin kuin Steerforth purskahti isoon nauruun, kun minä pyysin
tietoja hänestä, ja jyrkästi kieltäysi vastaamasta mihinkään
kysymykseen, jonka minä tein hänen suhteensa. Minä odotin sentähden
hartaasti, siksi kuin pöytäliina oli puolen tunnin verran ollut
riisuttuna ja me istuimme viinikaraffimme ääressä valkean edessä,
jolloin ovi aukeni ja Littimer tavallisella, häiritsemättömällä
levollisuudellaan ilmoitti:

"Miss Mowcher!"

Minä katselin ovea päin enkä nähnyt mitään. Minä yhä katselin ovea
päin, ajatellen, että Miss Mowcher jotenkin kauan hankki tuloa, kun
äärettömäksi kummastuksekseni jonkun sohvan ohitse, joka seisoi minun
ja oven välillä, vaappuen tuli huohotteleva, noin neljänkymmenen tai
viidenviidettä vuoden vanha kääpiö, jolla oli kovin iso pää ja naama,
pari kujeellisen harmaata silmää ja niin erinomaisen lyhyet käsivarret,
että hänen, voidaksensa veitikkamaisesti asettaa sormeansa
nykeränenälleen, samalla kuin hän tirkisteli Steerforth'ia, täytyi
kohdata sormea puoli-tiessä ja laskea nenänsä sitä vastaan. Hänen
leukansa, tuommoinen kaksinkertainen leuka, oli niin lihava, että se
kokonaan nielaisi hänen hattunsa nauhat ruusuineen päivineen. Kaulaa
hänellä ei ollut mitään; vyötäisiä hänellä ei ollut mitään; sääriä
hänellä ei ollut mitään, ei ainakaan mitään mainittavia; sillä vaikka
hän oli täysi- jopa uhkeakasvuinen alas siihen paikkaan asti, josta
hänen vyötäisensä olisivat alkaneet, jos hänellä olisi ollut jotakin
sentapaista, ja vaikka hän päättyi, niinkuin inhimilliset olennot
tavallisesti päättyvät, jalkaparilla, oli hän niin lyhyt, että hän
seisoi tavallisen tuolin vieressä, niinkuin se olisi ollut pöytä, ja
tuolin pohjaa vastaan nojautti laukkua, jota hän kantoi. Tämä lady,
joka oli puettu vallattomalla, sukevalla tavalla, saatti jo mainitulla,
vaivaloisella keinolla nenänsä ja etusormensa keskinäiseen yhteyteen,
piti pakosta päätänsä kallellaan ja teki, toisen terävän silmänsä
ummistamalla, kasvonsa tavattoman viekkaaksi sekä puhkesi,
Steerforth'ia hetken aikaa tirkistettyään, seuraavaan sanatulvaan:

"Kuinka! kukkaseni!" alkoi hän leikillisesti, pudistaen isoa päätänsä
Steerforth'ille. "Oletteko todella täällä? Voi te häijy poika, hyi
häpeä, mitä teette niin kaukana poissa kotoa? Jotakin pahuutta
toimittamassa, takaan minä. Oh, te olette aika veitikka, Steerforth,
niin te olette, ja minä olen toinen, enkö ole? Ha, ha, ha! Te olisitte
nyt pannut vetoa sata puntaa viittä vastaan, ettette saisi nähdä minua
täällä, ettekö olisi? Minä olen joka paikassa, oiva ystäväni. Minä olen
siellä ja täällä ja kaikkialla niinkuin silmänkääntäjän raha ladyn
nenäliinassa. Mutta nenäliinoista puhuessamme -- ja ladyistä
puhuessamme -- mikä lohdutus te olette hyvälle äidillenne, ettekö ole,
rakas poikani, uskokoon ken tahtoo!"

Miss Mowcher päästi tässä paikassa puheessaan auki hattunsa, heitti
taaksepäin nauhat ja istui huohottaen pallille valkean eteen --
muodostaen itselleen jonkunlaista majaa päivällispöydästä, joka levitti
mahogny-suojaansa hänen päänsä yli.

"Voi minun tähteni ja mikä niitten nimi lienee!" jatkoi hän, lyöden
kummallakin kädellänsä vähäisiä polviansa ja katsellen viekkaasti minun
puoleeni, "minä olen liian verevä, siinä vika on, Steerforth. Kappaleen
portaita ylöspäin astuttuani, on minun yhtä suuri vastus jokaisesta
henkäyksestä, kuin jos se olisi aamillinen vettä. Jos näkisitte minun
katsovan ulos jostakin ylikerroksen akkunasta, luulisitte minua
kauniiksi naiseksi, eikö niin?"

"Sitä luulisin, missä ikinä näkisin teidät", vastasi Steerforth.

"Menkäät tiehenne, koiransilmä, menkäät!" huusi pikku olento,
huiskuttaen häntä kohden nenäliinaansa, jolla hän pyyhki kasvojansa,
"älkäätkä olko hävytön! Mutta minä vakuutan teille kunnian-sanallani,
että menneellä viikkoa olin lady Mithers'in luona -- siinä vasta naista
on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! -- Ja Mithers itse tuli
huoneesen, jossa odotin Mrs. Mithers'iä -- siinä vasta miestä on! Voi
sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! Entä hänen perukinsa! sillä hän on
pitänyt perukia nämät kymmenen vuotta -- ja hän lateli minulle sillä
tapaa kohteliaisuuksiansa, että melkein luulin itseni olevan pakoitetun
soittamaan kelloa. Ha! ha! ha! Hän on hupainen hylkiö, mutta häneltä
puuttuu elin-ohjeita".

"Mitä lady Mithers'in luona teitte?" kysyi Steerforth.

"Se olisi kielittelemistä, lapsi kultani", vastasi hän, taputtaen
nenäänsä jälleen, kasvojansa väännellen ja vilkuttaen silmiänsä,
niinkuin pikkuinen velho. "Älkäät _te_ siitä huoliko! Teidän tekisi
mieli tietää, estänkö minä hänen hiuksiansa lähtemästä vai värjään
niitä vai maalaan hänen ihoansa vai parannan hänen kulmakarvojansa,
eikö niin? Ja sen saattekin tietää, lemmittyni -- kun juttelen asian
teille! Tiedättekö, mikä minun iso-isäni isän nimi oli?"

"En", lausui Steerforth.

"Se oli Walker,[24] suloinen sydänkäpyni", vastasi Miss Mowcher, "ja
hän polveusi pitkästä Walker'ien sarjasta, joilta minä olen perinyt
kaikki Hookey'n tilukset".

Minä en ole koskaan nähnyt mitään Miss Mowcher'in silmän vilkutuksen
kaltaista, paitsi Miss Mowcher'in itsehillinnön. Hänellä oli myöskin se
kummallinen tapa, kun hän kuunteli jotakin, jota sanottiin hänelle,
taikka odotti jotakin vastausta siihen, mitä hän oli itse sanonut, että
hän mietti, pää älykkäästi kallellaan ja toinen silmä ylöspäin,
niinkuin harakka. Minä en tehnyt muuta, kuin kummastelin ja istuin ja
ällistelin häntä, kokonaan unhottaen, pelkään minä, kohteliaisuuden
lakeja.

Hän oli nyt siirtänyt tuolin viereensä ja askaroitsi ahkerasti:
laukustansa (johon hän joka kerralta sukellutti lyhyen käsivartensa
olkapäähän saakka) veti hän esiin koko joukon pieniä pulloja, vamppuja,
kampoja, harjoja, flanellitilkkuja, parin pikkuisia käherrys-rautoja ja
muita koneita, joita hän ajoi yhteen läjään tuolille. Tästä toimesta
hän yhtäkkiä taukosi ja lausui suureksi hämmästyksekseni
Steerforth'ille:

"Kuka tuo ystävänne on?"

"Mr. Copperfield", vastasi Steerforth; "hän tahtoo tutustua teidän
kanssanne".

"No hyvä, tutustukoon vaan! Minun mielestäni hän näyttää siltä, kuin
hän todella tahtoisi sitä!" vastasi Miss Mowcher, vaaputtaen minun
luokseni, laukku kädessä ja nauraen minulle, kun hän tuli. "Kasvot kuin
persika!" seisoen varpaillansa nipistääksensä minua poskesta, missä
istuin. "Oikein viehättävä! Minä olen kovasti mieltynyt persikoihin.
Minua ilahuttaa tosiaan päästä teidän tuttavuuteenne, Mr. Copperfield".

Minä sanoin, että onnittelin itseäni, kun sain kunnian päästä hänen
tuttavuuteensa, ja että ilo oli molemminpuolinen.

"Voi minua, kuinka kohteliaita me olemme!" huudahti Miss Mowcher,
hullunkurisella tavalla koettaen peittää isoja kasvojansa
käsinysällään. "Mikä valheen ja totuuden mailma tämä kuitenkin on, eikö
niin!"

Tämä lausuttiin ystävällisesti meille molemmille, samalla kuin tuo
käsinysä siirtyi pois kasvoilta ja taas varsineen päivineen hautaantui
laukkuun.

"Mitä tarkoitatte, Miss Mowcher?" lausui Steerforth.

"Ha! ha! ha! Mikä mainio narrien joukko me todella olemme, emmekö ole,
suloinen lapseni?" vastasi tämä naisen tynki, koperoiten laukussaan,
pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin. "Kas tässä!" vetäen ylös
jotakin siitä, "Liuskoja Venäjän ruhtinaan kynsistä! Minä nimitän häntä
ruhtinas Aapisto Hurinkuriseksi, sillä hänen nimensä sisältää kaikki
kirjaimet huiskin haiskin".

"Venäjän ruhtinas on teidän tuttavianne, onko hän?" lausui Steerforth.

"Tietysti, kyyhkyseni", vastasi Miss Mowcher. "Minä pidän hänen
kyntensä kunnossa. Kaksi kertaa viikkoonsa! Sormet ja varpaat!"

"Hän maksaa hyvin, toivon ma?" arveli Steerforth.

"Maksaa, niinkuin hän puhuukin, rakas lapseni -- nenän kautta",[25]
vastasi Miss Mowcher. "Ruhtinas ei ole teidän saivarteliain joukkoa. Te
sanoisitte samaa, Jos näkisitte hänen viiksensä. Luonnosta punaiset,
taiteen kautta mustat".

"Teidän taiteenne kautta, tietysti", lausui Steerforth.

Miss Mowcher nyykäytti myöntymystään. "Täytyi tuottaa minut. Ei päässyt
siitä. Ilman-ala koski hänen ihonsa väriin; väri kävi varsin hyvin
laatuun Venäjällä, mutta se ei kelvannut täällä. Te ette ole koskaan
nähneet semmoista ruosteista ruhtinasta. Niinkuin vanha rauta".

"Tästäkö syystä vast'ikään sanoitte häntä narriksi?" kysyi Steerforth.

"No, te olette oiva poika, ettekö ole?" vastasi Miss Mowcher, ankarasti
päätänsä pudistaen. "Minä sanoin, mikä narrien joukko me olemme
yleensä, ja näytin teille ruhtinaan kynsien liuskoja todistukseksi.
Ruhtinaan kynnet hyödyttävät minua yksityisissä hienonlaatuisissa
perheissä enemmän, kuin kaikki luonnonlahjani yhteensä. Minä kuljetan
niitä aina muassani. Ne ovat paras suosituslause minulle. Jos Miss
Mowcher leikkaa ruhtinaan kynnet, _täytyy_ hänen olla etevä. Minä
lahjoitan niitä nuorille ladyille. He panevat niitä albumeihinsa,
luulen minä. Ha! ha! ha! Henkeni kautta, 'koko yhteiskunnallinen
järjestelmä' (joksi miehet sitä sanovat, kun pitävät puheita
parlamentissa) on ruhtinaan kynsien järjestelmä!" lausui tämä naisten
pienokaisin, koettaen panna lyhyitä käsivarsiansa ristiin ja noikkien
isolla päällään.

Steerforth nauroi sydämellisesti, ja minä nauroin myöskin. Miss Mowcher
pudisti koko ajan päätänsä (joka oli kovin kallella), katsoen ilmaan
toisella silmällä ja vilkuttaen toista.

"Hyvä, hyvä!" hän sanoi, läjähyttäen vähäisiä polviansa ja seisaalle
nousten, "tämä ei ole mitään tointa. Noh, Steerforth, tutkikaamme
pohjoisnavan seutuja ja suorittakaamme asia".

Hän valitsi nyt pari kolme noista pienistä kapineistaan sekä vähäisen
pullon ja kysyi (kummastuksekseni), pitäisikö pöytä. Kun Steerforth
vastasi myöntäväisesti, sysäsi hän yhden tuolin pöydän viereen ja,
pyytäen kättäni avukseen, kapusi sangen ketterästi ylös, niinkuin
näkymön lavalle.

"Jos jompikumpi teistä näki nilkkaluuni", lausui hän, kun hän oli
turvallisesti koroitettu, "niin sanokaat se, ja minä menen kotiin ja
tapan itseni".

"Minä en nähnyt", lausui Steerforth.

"En minäkään", sanoin minä.

"No hyvä", huudahti Miss Mowcher, "minä suostun elämään. No, tipu,
tipu, tipu, tule Mrs. Bond'in luo ja anna teurastaa itsesi!"

Tällä hän kehoitti Steerforth'ia asettumaan hänen haltuunsa, jonka
vuoksi tämä istuikin alas, selkä pöytää päin ja nauravat kasvonsa minua
kohden, ja jätti päänsä hänen katsasteltavakseen, ilmeisesti vaan
huvittaaksensa meitä. Kun näki Miss Mowcher'in seisovan ylipuolella ja
tarkastelevan hänen uhkeata, ruskeata tukkaansa isolla, ympyriäisellä
suurennuslasilla, jonka hän veti esiin plakkaristansa, näki mitä
kummallisimman näyn.

"_Te_ vasta aika poika olette!" sanoi Miss Mowcher lyhyen tutkinnon
jälkeen. "Te olisitte vuoden perästä kaljupäinen, kuin munkki, jollen
minä olisi olemassa. Puoli minutia vaan, nuori ystäväni, ja minä annan
teille semmoisen silityksen, joka säilyttää kiharanne seuraaviksi
kymmeneksi vuodeksi!"

Samalla hän kaasi vähän tuosta pikkuisesta pullosta yhdelle
flanelli-tilkulle, vuodatti tämän rohdon voimaa myöskin johonkuhun
vähäiseen harjaansa ja alkoi sitten näillä molemmilla hieroa ja raappia
Steerforth'in pään lakea mitä ahkerimmalla tavalla minä milloinkaan
olen nähnyt, koko ajan kieltänsä piesten.

"Esimerkiksi Charley Pyegrave, herttuan poika", sanoi hän. "Te tunnette
Charley'n?" kurkistellen Steerforth'in kasvoihin.

"Vähän", vastasi Steerforth.

"Mikä mies hän on! Hänellä vasta poskiparta on! Mitä Charley'n sääriin
tulee, niillä ei olisi vertaistansa, jos ne vaan olisivat samaa paria
(jota ne eivät ole). Uskoisitteko, että hän koetti tulla toimeen ilman
minutta -- henkivartiaväestössä lisäksi?"

"Se hullu!" lausui Steerforth.

"Siltä näyttää. Kuitenkin, oli hän hullu taikka viisas, hän todella
koetti", vastasi Miss Mowcher. "Mitä hän tekee? Menee, katsokaat,
parfymi-puotiin ja pyytää saada ostaa pullon Madagaskarin nestettä".

"Tekeekö Charley niin?" kysyi Steerforth.

"Tekee kuin tekeekin. Mutta heillä ei ollut mitään Madagaskarin
nestettä".

"Mitä se on? Jotakin juotavaa?" kysyi Steerforth.

"Juotavaa?" vastasi Miss Mowcher, pysähtyen näpähyttääksensä häntä
poskelle. "Jotakin, jolla hän parantaisi viiksiänsä, tietysti. Puodissa
oli eräs nainen -- vanhaläntä vaimopuoli -- oikea lohikäärme -- joka ei
ollut koskaan kuullut sen nimeäkään mainittavan. 'Minä pyydän anteeksi,
Sir', sanoi lohikäärme Charley'lle, 'eikö se ole -- ole -- ole --
_sminkkiä_, onko se?' 'Sminkkiä', vastasi Charley lohikäärmeelle. 'Mitä
vietävää luulette minun sminkillä tekevän?' 'Älkäät pahaksuko, Sir',
sanoi lohikäärme, 'sitä kysytään meiltä niin monella nimellä; minä
arvelin, että se ehkä oli sitä'. Tässä meillä nyt on, lapseni", jatkoi
Miss Mowcher, hieroen koko ajan yhtä ahkerasti, kuin ennen, "toinen
esimerkki siitä mainiosta narrimaisuudesta, josta puhuin. Itsekin
harjoitan sentapaisia asioita -- kenties paljon -- kenties vähän --
viekas, se on tunnus-sana, rakas poikani -- vähät siitä!"

"Mimmoisia asioita tarkoitatte? Sminkki-asioita?" kysyi Steerforth.

"Pankaat tämä ja tuo yhteen, nuori holhottini", vastasi varovainen
Mowcher, nenäänsä koskien, "käytelkäät sitä kaikkien kauppa-ammattien
salaisuuden sääntöjä myöden ja tuloksesta lähtee mitä toivotte. Minä
sanon, että itsekin harjoitan tämmöisiä asioita. Joku leskirouva
nimittää sitä huuli-voiteeksi. Toinen hansikkaiksi. Kolmas
rintaröyhelön reunukseksi. Neljäs viuhkaksi. Minä nimitän sitä, miksi
hyvänsä he sitä nimittävät. Minä hankin sitä heille, mutta me
teeskentelemme niin ja uskottelemme toisiamme semmoisilla kasvoilla,
että he olisivat yhtä valmiit sivelemään sitä päällensä kokonaisen
seuran edessä, kuin minun edessäni. Ja kun käyn heidän luonansa,
sanovat he välisti minulle -- _tuo päälle siveltynä_ -- paksulta eikä
mitään erehdystä -- 'miltä minä näytän, Mowcher? Olenko vaalea?' Ha!
ha! ha! ha! Eikö _tämä_ ole mainiota, nuori ystäväni!"

Minä en ole elin-aikanani nähnyt mitään Mowcher'in kaltaista, kun hän
seisoi päivällispöydällä, hartaasti ihastellen tuota "mainiota",
hieroen uutterasti Steerforth'in päätä ja vilkuttaen minulle silmiään
sen takaa.

"Voi!" sanoi hän. "Semmoisia asioita ei kysytä paljon näillä seuduilla.
Tämä asettaa minut taas enemmän huomattavaksi! Minä en ole nähnyt
yhtäkään kaunista naista siitä, kuin tulin tänne, Jemmy".[26]

"Ettekö?" lausui Steerforth.

"Ei haamuakaan semmoisesta", vastasi Miss Mowcher.

"Me voisimme näyttää hänelle yhden ilpo elävänä, luulen minä", arveli
Steerforth, minuun katsahtaen. "Eikö niin, Tuhat-ihanaiseni?"

"Aivan varmaan", sanoin minä.

"Vai niin!" huusi pikkuinen olento, katsellen minua terävästi kasvoihin
ja sitten Steerforth'ia. "Hm?"

Ensimäinen huudahus soi niinkuin kysymys, joka oli asetettu meille
molemmille, ja toinen niinkuin kysymys, joka oli asetettu
Steerforth'ille yksinään. Hän ei näyttänyt saaneen mitään vastausta
kumpaankaan, vaan jatkoi hieromistaan, pää kallellaan ja toinen silmä
ylöspäin, niinkuin hän olisi odottanut vastausta ilmasta ja ollut varma
sen pikaisesta tulosta.

"Joku teidän sisarenne, Mr. Copperfield?" huudahti hän, tuokion vaiti
oltuaan ja yhä tähystellen samalla tavalla. "Niinkö?"

"Ei", lausui Steerforth, ennenkuin minä ehdin vastaamaan. "Ei mitään
semmoista. Päinvastoin on Mr. Copperfield ennen -- jollen suuresti
erehdy -- paljon ihmetellyt tätä tyttöä".

"No, eikö hän nyt enää ihmettele?" vastasi Miss Mowcher. "Onko hän
huikentelevainen? Hyi häpeä! Hän imikö jokaista kukkaa ja muuttui
jokainen hetki, siks' kuin sai Pollyn suostumaan? -- Onko hänen nimensä
Polly?"

Se keijukais-nopeus, jolla hän iski minuun tällä kysymyksellä ja
tutkivalla katseella, hämmensi minut kokonaan hetkeksi.

"Ei, Miss Mowcher", vastasin minä. "Hänen nimensä on Emily".

"Vai niin!" huudahti hän aivan niinkuin ennen. "Hm? Mikä lavertelia
minä olen! Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"

Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua,
kun se ilmestyi yhteydessä tämän aineen kanssa, jonka vuoksi minä
totisemmalla tavalla, kuin mitä kukaan meistä tähän asti oli käyttänyt,
sanoin:

"Tyttö on yhtä siveä, kuin sieväkin. Hän on kihloissa ja menee
naimisiin varsin kunnollisen ja ansiollisen miehen kanssa omasta
säädystänsä. Minä kunnioitan tyttöä hänen hyvän järkensä vuoksi yhtä
paljon, kuin ihmettelen häntä hänen kauniin ulkomuotonsa puolesta".

"Hyvin puhuttu!" huudahti Steerforth. "Kuulkaat, kuulkaat, kuulkaat!
Minä tyydytän nyt tämän pikkuisen Fatiman uteliaisuuden, rakas
Tuhat-ihanaiseni, etten jätä mitään hänen arvattavakseen. Tyttö on tätä
nykyä, Miss Mowcher, opissa taikka välipuheella työssä taikka jollakin
muulla tavalla palveluksessa Omer ja Joram'illa, Rihmanmyyjällä,
Muotikauppiaalla ja niin edespäin tässä kaupungissa. Huomaatteko? Omer
ja Joram'illa. Se lupaus, josta ystäväni on puhunut, on annettu hänen
serkullensa; ristimänimi, Ham; sukunimi, Peggotty; ammatti,
veneenrakentaja; myöskin tästä kaupungista. Tyttö asuu erään
sukulaisensa luona; ristimä-nimi, tuntematon; sukunimi, Peggotty;
ammatti, merenkulkia: myöskin tästä kaupungista. Hän on sievin ja
viehättävin pikku olento koko mailmassa. Minä ihmettelen häntä --
niinkuin ystävänikin -- erinomaisesti. Jollen näyttäisi halveksivan
hänen sulhoansa, jota, minä tiedän sen, ystäväni ei soisi, lisäisin,
että _minusta_ hän menee liian huonolle; että olen varma, että hän
pääsisi parempiin naimisiin; ja että vannon hänen ladyksi syntyneen".

Miss Mowcher kuunteli näitä sanoja, jotka olivat hyvin pitkäänsä ja
selvästi lausutut, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin
hän yhä odottaisi tuota vastausta. Kun Steerforth herkesi, kävi hän
tuota hätää vilkkaaksi jälleen ja lasketteli taas hämmästyttävän
sujuvasti.

"No! Ja siinä on kaikki, kuinka?" huudahti hän, tasoittaen
Steerforth'in poskipartaa vähäisillä, levottomilla saksilla, jotka
välkkyen liikkuivat Steerforth'in pään ympäri kaikilla tahoilla. "Hyvä,
varsin hyvä! Oikein pitkä kertomus. Sen pitäisi päättyä: 'Ja he elivät
siitä lähtien onnellisina'; eikö pitäisi? Voi! mikä tuo panttileikki
taas onkaan? Minä rakastan armastani E:llä, koska hän on enkelin
kaltainen; minä vihaan armastani E:llä, koska hän on toiselle
ehdätetty. Minä vein hänet pois Erinomaisen ravintolaan ja ehdottelin
eron-ottoa; hänen nimensä on Em'ly, ja hän elää etelässä? Ha! ha! ha!
Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"

Katsellen vaan minua vallattoman viekkaasti, jatkoi hän yhtä puhkua.

"Tuossa noin! Jos koskaan mikään epatto on siistitty ja kaunistettu
täydelliseksi, olette te, Steerforth. Jos ymmärrän kenenkään kalloa
mailmassa, ymmärrän teidän. Kuuletteko minua, kun sanon teille tätä,
lemmittyni? Minä ymmärrän teidän kallonne", tirkistellen hänen
kasvoihinsa. "Nyt saatte poikistua (niinkuin hovissa sanomme), Jemmy ja
jos Mr. Copperfield tahtoo käydä istumaan tuolille, käyn minä häneen
käsiksi".

"Mitäs arvelet, Tuhat-ihanaiseni?" kysyi Steerforth, nauraen ja
tuoliltansa lähtien. "Tahdotko tulla parannetuksi?"

"Kiitoksia, Miss Mowcher, ei tänä iltana".

"Älkäät sanoko niin", vastasi pikku nainen, katsellen minua
asian-ymmärtäjän muodolla; "hiukan enemmän kulmakarvoja?"

"Kiitoksia", vastasin minä, "joskus muulloin".

"Saada niitä siirretyksi puolen neljänneksen tuumaa likemmäksi
aivenia", lausui Miss Mowcher. "Me voimme tehdä sen parissa viikossa".

"Ei, minä kiitän teitä. Ei tätä nykyä".

"No mutta rahtu vaan", ahdisti hän. "Eikö sitäkään? Laskekaamme edes
perusta poskiparralle. Noh!"

Minä en voinut olla punehtumatta, kun kielsin, sillä minä tunsin, että
nyt koskimme minun arkaa kohtaani. Mutta Miss Mowcher, joka huomasi,
etten tällä haavaa ollut taipusa vastaan-ottamaan minkäänlaista
kaunistusta hänen taiteensa alalla ja etten sinä hetkenä huolinut sen
vähäisen pullon viekoituksista, jota hän piti ylhäällä toisen silmänsä
edessä, paremmin suostuttaaksensa minua, sanoi, että toisten ja ennen
pitkää ryhtyisimme työhön, sekä pyysi kättäni avuksi, astuaksensa alas
ylhäiseltä asemaltaan. Näin tuettuna hyppäsi hän hyvin notkeasti alas
ja rupesi sitomaan leukapariansa hattuunsa.

"Maksu", lausui Steerforth, "on --"

"Viisi shillingiä", vastasi Miss Mowcher, "ja pilkkahinta se onkin,
tupuseni. Enkö minä ole oikea liehu, Mr. Copperfield?"

Minä vastasin kohteliaasti: "ei ollenkaan", mutta ajattelin itsekseni,
että hän kyllä oli, kun hän silmänkääntäjän näppäryydellä heitti ilmaan
molemmat puolikruununsa, sieppasi ne käteensä, pudotti ne taskuunsa ja
löi tätä, että paukahti.

"Tässä rahalaatikkoni on!" muistutti Miss Mowcher, kun hän jälleen
seisoi tuolin vieressä ja laukkuunsa taas latoi noita erilaatuisia
pikku kapineita, joita hän oli onkinut siitä. "Olenko jo ottanut
kaikki kaluni? Siltä näyttää. Minun ei kelpaisi olla niinkuin pitkä
Ned Beadwood, kun he veivät hänet kirkkoon 'naittaaksensa häntä
jollekulle', niinkuin hän sanoo, mutta hän jätti morsiamensa jälkeensä.
Ha! ha! ha! Pahankurinen konna, tuo Ned, mutta lystillinen! Minä
tiedän, että särjen teidän sydämenne, mutta minun on pakko jättää
teidät. Teidän tulee kutsua avuksi koko urhoollisuutenne ja koettaa
kestää sitä. Jumalan haltuun, Mr. Copperfield! Pitäkäät huolta
itsestänne, te Norfolkin Jockey! Voi, mitä olen lörpötellyt! Siihen
olette te molemmat syypäät, senkin veitikat. Minä annan anteeksi
teille! 'Bob Swore'[27] -- sanoi Englantilainen '_bon soir'in_'
sijasta, kun hän ensin oppi franskaa ja ajatteli sitä aivan Englannin
kielen kaltaiseksi. Bob swore, kultaseni!"

Laukku käsivarrella ja vaapotellessaan yhä jutellen vaapotteli hän pois
oven luo, johon hän pysähtyi kysymään, antaisiko hän meille kiharan
hiuksistansa. "Enkö minä ole oikea liehu?" lisäsi hän, niinkuin
selitykseksi tähän tarjomukseen, ja, sormi nenän varrella, lähti hän
tiehensä.

Steerforth nauroi siinä määrässä, että minun oli mahdoton olla myöskin
nauramatta, vaikka en ole varma, olisinko tehnyt niin, jollei hän olisi
houkutellut minua. Kun olimme tarpeeksemme nauraneet, johon meni hetki
aikaa, kertoi hän minulle, että Miss Mowcher'illa oli varsin lavea
tuttavakunta ja että hän teki itsensä hyödylliseksi monenlaisille
ihmisille monenlaisilla keinoilla. Muutamat pitivät häntä vaan
leikkinänsä, niinkuin eriskummaista olentoa, sanoi hän; mutta Miss
Mowcher oli yhtä viekas ja terävä huomaamaan, kuin, hänen tietääksensä,
kukaan, ja yhtä pitkä-järkinen, kuin lyhyt-kätinen. Hän jutteli
minulle, että, mitä Miss Mowcher oli kehunut siellä ja täällä ja joka
paikassa olemisestaan, oli aivan totta, sillä hän kävi pikku retkillä
maakunnassa ja näytti hankkivan itselleen ystäviä kaikkialla sekä
tuntevan joka ihmisen. Minä kysyin häneltä, mimmoinen Miss Mowcher'in
luonto oli: oliko hän oikeastansa paha ja suosiko hän yleensä asiain
oikeata puolta; mutta, kun minun ei kahden taikka kolmen turhan
yrityksen perästä onnistunut vetää hänen huomiotansa näihin
kysymyksiin, herkesin taikka unhotin niitä toistamasta. Hän kertoi
minulle sen sijaan suurella hilpeydellä Miss Mowcher'in taidosta ja
tuloista, sekä että hän oli tieteellinen kuppari, jos minä joskus
tavitsisin hänen apuansa tässä kohden.

Hänestä pää-asiallisesti keskustelimme illan kuluessa, ja yöksi
erotessamme huusi Steerforth perässäni rintanojan takaa: "Bob swore!"
kun menin portaita alas.

Minua kummastutti, kun Mr. Barkis'in asunnolle tultuani näin Ham'in
kävelevän edestakaisin sen edustalla, ja minua kummastutti vielä
enemmän, kun kuulin häneltä, että pikku Em'ly oli sisällä. Minä kysyin
tietysti, miks'ei hänkin ollut siellä sen sijaan, että hän astui
kadulla itseksensä.

"No, näettekö, Mas'r Davy", vastasi hän epäilevällä tavalla, "Em'ly
puhuu jonkun kanssa siellä".

"Minä olisin luullut", arvelin hymyillen, "että juuri sen vuoksi teidän
olisi sopinut myöskin olla siellä, Ham".

"Kyllä, Mas'r Davy, ylimalkain olisi tosin niin", vastasi hän; "mutta
katsokaat, Mas'r Davy", alentaen ääntänsä ja puhuen hyvin totisesti,
"siellä on nuori nainen, Sir -- nuori nainen, jonka Em'ly ennen tunsi,
mutta jota hänen ei tule tuntea enää".

Kun kuulin nämät sanat, alkoi jonkunlainen valo ympäröitä sitä haamua,
jonka olin nähnyt muutamia tunteja takaperin seuraavan heitä.

"Se on kurja mato, Mas'r Davy", lausui Ham, "jota koko kaupunki tallaa
jaloillansa. Katua ylöspäin, toista alaspäin. Kirkkomaan mullassa ei
löydy yhtäkään matoa, jota ihmiset inhoisivat enemmän".

"Enkö minä nähnyt häntä tänä iltana, Ham, hietarannalla, kun olimme
tavanneet teidät?"

"Pitikö hän meitä silmällä?" kysyi Ham. "Se on luultavaa, että näitte
hänet, Mas'r Davy. Ei sen vuoksi, että minä silloin tiesin hänen olevan
siellä, Sir, vaan sen vuoksi, että hän jälestäpäin hiipi Em'lyn
vähäisen akkunan alle, kun hän näki valkean siitä, ja kuiskasi: 'Em'ly,
Em'ly, Kristuksen tähden olkoon sinulla naisen sydän minua kohtaan.
Minä olin kerta sinun kultaisesi!' Nämät olivat juhlalliset sanat
kuulla, Mas'r Davy!"

"Olivat kyllä, Ham. Mitä Em'ly teki?"

"Em'ly sanoo: 'Martha, sinäkö se olet? Voi, Martha, sinäkö se todella
olet!' -- sillä he olivat istuneet monta päivää rinnatusten työtä
tekemässä Mr. Omer'illa".

"Minä muistan hänet nyt!" huudahdin minä, johdattaen mieleeni toista
niistä molemmista tytöistä, jotka olin nähnyt, kun ensin kävin Mr.
Omer'illa. "Minä muistan hänet aivan hyvin!"

"Martha Endell!" sanoi Ham. "Kahta, kolmea vuotta vanhempi, kuin Em'ly,
vaikka yhdessä hänen kanssaan koulussa".

"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", lausuin minä. "Minä en
aikonut keskeyttää teitä".

"Mitä siihen tulee, Mas'r Davy", vastasi Ham, "on melkein kaikki
kerrottu noissa sanoissa: 'Em'ly, Em'ly, Kristuksen tähden olkoon
sinulla naisen sydän minua kohtaan. Minä olin kerta sinun kultaisesi!'
Hän tahtoi puhutella Em'lyä. Em'ly ei voinut puhua hänen kanssaan,
sillä hänen rakas enonsa oli tullut kotiin eikä tämä olisi voinut --
ei, Mas'r Davy", lausui Ham suurella vakavuudella, "eikä tämä olisi
voinut, vaikka hän on hyväluontoinen ja hellä, nähdä heitä molempia
yhdessä toinen toisensa vieressä, ei, vaikka hän olisi saanut kaikki
aarteet, jotka ovat mereen hukkuneet".

Minä tiesin, kuinka totta tämä oli. Minä tunsin sen kohta yhtä hyvin
kuin Ham.

"Sen vuoksi Em'ly kirjoittaa lyijyskynällä paperipalaselle", jatkoi
hän, "ja antaa sen Marthalle akkunan kautta, että hän veisi sen tänne.
'Näytä tämä', sanoo hän, 'tädilleni Mrs. Barkis'ille, ja rakkaudesta
minuun antaa hän sinun istua alas valkean ääreen, siksi kuin eno on
mennyt ulos ja minun käy tuleminen'. Kohta sen jälkeen kertoo hän
minulle, mitä minä kerron teille, Mas'r Davy, ja pyytää minua
saattamaan itseänsä tänne. Mitä minä voin tehdä? Hänen ei tulisi tuntea
ketään semmoista, mutta minä en henno kieltää häneltä mitään, kun hänen
on kyynelet silmissä".

Hän pisti kätensä karkean jakkunsa poveen ja veti hyvin varovaisesti
esiin sievän, pienen kukkaron.

"Ja jos voisinkin kieltää häneltä jotakin, kun hänen on kyynelet
silmissä, Mas'r Davy", lausui Ham, hellästi sovittaen kukkaroa
känsäisen kämmenensä pohjaan, "kuinka hennoisin kieltää häneltä mitään,
kun hän antaa minulle tämän kannettavaksi puolestaan -- varsinkin kun
tiedän, miksi hän otti sen mukaansa? Mimmoinen leikkikalu se on!" sanoi
Ham, miettiväisesti katsellen sitä. "Ja kuinka pikkuisen rahaa siinä
on, armas Em'lyni!"

Minä pudistin hänen kättänsä sydämellisesti, kun hän oli pistänyt
takaisin kukkaron -- sillä tämä tyydytti minua enemmän, kuin jos olisin
sanonut jotakin -- ja me kävelimme ääneti edestakaisin minutin taikka
pari. Ovi aukeni silloin, ja Peggotty ilmestyi, viitaten Ham'ia
tulemaan sisään. Minä olisin vetäynyt pois, mutta Peggotty kiirehti
minun jälkeeni, käskien minunkin tulla sisään. Nytkin olisin tahtonut
välttää sitä huonetta, jossa he kaikki olivat, jollei se olisi ollut
tuo sievä, tiili-lattiainen kyökki, jota olen monesti maininnut. Koska
ovi suorastaan aukeni sinne, olin minä keskellä heitä, ennenkuin ehdin
ajattelemaan, mihin menin.

Tyttö -- sama, jonka olin nähnyt hietarannalla -- istui likellä
valkeata lattialla, nojaten päätänsä ja toista käsivarttansa johonkin
tuoliin. Minä päätin hänen ruumiinsa asemasta, että Em'ly vast'ikään
oli nousnut tuolilta ja että tuo turvaton pää ehkä oli levännyt hänen
sylissään. Minä näin vaan vähän tytön kasvoista, joita hiukset
peittivät höllällään ja harsollaan, niinkuin hän omin käsin olisi
seuhtonut niitä; mutta minä näin, että hän oli nuori ja valkeaverinen.
Peggotty oli itkenyt. Niin oli myöskin pikku Em'ly. Ei sanaakaan
puhuttu, kun ensin tulimme sisään; ja Schwarzwald'in kello
kyökki-kaapin vieressä tuntui yleisessä äänettömyydessä raksuttavan
kahta vertaa kovemmin, kuin tavallisesti.

Em'ly puhui ensiksi.

"Martha tahtoo", sanoi hän Ham'ille, "lähteä London'iin".

"Miksi London'iin?" vastasi Ham.

Ham seisoi heidän välissään, katsellen polvillansa olevaa tyttöä,
samalla säälien häntä ja ollen pahoillansa siitä, että tällä oli
jonkunlaista yhteyttä sen tytön kanssa, jota hän niin hellästi rakasti;
tämän minä aina olen muistanut tarkasti. He puhuivat molemmat, niinkuin
tyttö olisi ollut kipeä; matalalla, hiljennetyllä äänellä, joka kuului
selvästi, vaikka se tuskin kohosi kuiskausta korkeammaksi.

"Parempi siellä, kuin täällä", lausui lujaan kolmas ääni -- Marthan,
vaikk'ei hän liikahtanut paikaltaan. "Siellä ei kukaan tunne minua.
Täällä jokainen tuntee minut".

"Mitä hän siellä aikoo?" kysyi Ham.

Tyttö nosti ylös päätänsä ja katsoi tuokion synkästi Ham'in puoleen,
tuosta laski sen alas jälleen ja koukisti oikeata käsivarttansa
niskansa ympärille, niinkuin nainen kuumeessa taikka luodinhaavan
vaivoissa vääntelisi.

"Hän aikoo koettaa tulla hyväksi ihmiseksi", lausui pikku Em'ly. "Sinä
et tiedä, mitä hän on sanonut meille. Tietääkö hän -- tietävätkö he --
täti?"

Peggotty pudisti sääliväisesti päätänsä.

"Minä aion koettaa", sanoi Martha, "jos tahdotte auttaa minua pois
täältä. Pahemmin kuin täällä en voi koskaan menetellä, mutta kenties
paremmin. Voi!" lisäsi hän, ja häntä värisytti kauheasti, "toimittakaat
minut pois näiltä kaduilta, jossa keko kaupunki tuntee minut siitä
saakka, kuin olin lapsi!"

Kun Em'ly ojensi kättänsä Ham'ia kohden, näin minä tämän panevan siihen
pienen kanvassi-kukkaron. Em'ly otti vastaan sen, niinkuin hän olisi
luullut sitä omaksi kukkarokseen, ja astui askeleen taikka pari
eteenpäin; mutta erehdyksensä havaittuaan palasi hän siihen paikkaan,
johon Ham oli peräytynyt likelle minua, ja näytti sitä hänelle.

"Se on kaikki sinun, Em'ly", kuulin Ham'in sanovan. "Minulla ei ole
mitään koko mailmassa, joka ei ole sinun, lemmittyni. Minulla ei ole
siitä mitään iloa paitsi sinun kauttasi!"

Kyynelet puhkesivat uudestaan pikku Em'lyn silmiin, mutta hän kääntyi
pois ja meni Marthan luo. Mitä hän antoi hänelle, sitä en tiedä. Minä
näin hänen kallistuvan Marthan puoleen ja pistävän rahaa hänen
poveensa. Hän kuiskasi myös jotakin ja kysyi, olisiko siinä kyllin.
"Yltäkyllin", vastasi toinen, tarttuen hänen käteensä ja suudellen
sitä.

Sitten Martha nousi ylös, kokosi shaalinsa ympärilleen, peitti kasvonsa
sillä ja astui, ääneen itkien, verkalleen ovea päin. Hän pysähtyi
hetkeksi, ennenkuin hän meni ulos, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa
jotakin taikka kääntyä takaisin; mutta ei mitään sanaa tullut hänen
huuliensa ylitse. Laskien samaa matalaa, kamalaa, surkeata vaikerrusta
shaaliinsa, lähti hän pois.

Kun ovi sulkeusi, katseli pikku Em'ly meitä kolmea hätäisellä tavalla,
kätki sitten kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkimään.

"Älä nyt, Em'ly!" lausui Ham, taputtaen häntä lempeästi olkapäälle.
"Älä, armaani! Sinä et saa itkeä niin kaunoiseni!"

"Voi, Ham!" huudahti hän, yhä katkerasti itkien, "minä en ole niin hyvä
tyttö, kuin minun tulisi olla! Minä tiedän, ettei minussa aina ole sitä
kiitollista sydäntä, kuin minussa pitäisi olla!"

"Kyllä, kyllä sinussa on, minä olen varma siitä", lausui Ham.

"Ei! ei! ei!" huusi pikku Em'ly, nyyhkien ja päätänsä pudistaen. "Minä
en ole niin hyvä tyttö, kuin minä pitäisi olla. Ei likimainkaan! ei
likimainkaan!"

Ja yhä hän itki, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.

"Minä koetan sinun rakkauttasi liian paljon. Minä tiedän, että teen
niin!" nyyhkytti hän. "Minä olen usein äreä ja muuttuvainen sinun
suhteesi, vaikka minun pitäisi olla aivan toisenlainen. Sinä et ole
koskaan semmoinen minua kohtaan. Miksi minä koskaan olen tämmöinen
sinua kohtaan, vaikka minun ei tulisi ajatella mitään muuta, kuin
mitenkä olla kiitollinen ja tehdä sinua onnelliseksi!"

"Sinä teet minut aina onnelliseksi", lausui Ham, "rakas tyttöni! Minä
olen onnellinen, kun näen sinut. Minä olen onnellinen koko päivän
pitkän, kun ajattelen sinua".

"Voi! siinä ei ole kyllin!" huusi pikku Em'ly. Se tulee siitä, että
sinä olet niin hyvä; ei siitä, että minä olen! Voi, ystäväni, olisi
ehkä ollut onnellisempi sinulle, jos olisit rakastunut toiseen --
johonkuhun vakavampaan ja soveliaampaan, kuin minuun, johonkuhun, joka
olisi ollut kokonaan liittynyt sinuun eikä koskaan niin turhamainen ja
vaihtelevainen, kuin minä!"

"Pikku helläsydäminen raukka", lausui Ham matalalla äänellä. "Martha on
peräti huolestuttanut hänet".

"Olkaat hyvä, täti", nyyhkytti Em'ly, "ja tulkaa tänne, että saan
laskea pääni povellenne. Voi, täti, minä olen kovin kurja tänä iltana.
Voi, minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minun pitäisi olla. Minä en ole,
minä tiedän sen!"

Peggotty oli kiiruhtanut tuolin luo valkean eteen. Käsivarret hänen
kaulassaan polvistui pikku Em'ly hänen viereensä ja katseli vakavasti
hänen kasvoihinsa.

"Voi, täti, olkaat hyvä ja koettakaat auttaa minua! Rakas Ham, koeta
auttaa minua! Mr. David, vanhojen aikojen tähden, koettakaat auttaa
minua! Minä tahdon olla parempi tyttö, kuin minä olen. Minä tahdon
tuntea itseni tuhat kertaa kiitollisemmaksi, kuin tunnen. Minä tahdon
tuntea syvemmin, mikä siunattu asia on olla hyvän miehen vaimo ja
viettää rauhallista elämää. Voi minua, voi minua! Voi sydäntäni,
sydäntäni!"

Hän laski kasvonsa vanhan holhojattareni rinnalle ja, herjeten tästä
rukoilemisesta, joka tuskassaan ja surussaan oli puoleksi naisen,
puoleksi lapsen, niinkuin koko hänen käytöksensäkin (joka juuri sen
kautta, minun ymmärtääkseni, oli luonnollisempi ja hänen kauneudellensa
soveliaampi, kuin mikään muu käytös olisi voinut olla), itki ääneti,
samalla kuin vanha holhojattareni viihdytti häntä, niinkuin pientä
lasta.

Hän kävi vähitellen tyvenemmäksi, ja silloin me hyväilimme häntä,
milloin puhuen rohkaisevaisesti, milloin laskien vähän leikkiä
hänen kanssaan, siksi kuin hän rupesi nostamaan ylös päätänsä ja
puhuttelemaan meitä. Niin me pitkitimme, kunnes hän saatti hymyillä,
sitten nauraa ja sitten nousta istualle puoli-häpeissänsä; sillä aikaa
kuin Peggotty palautti takaisin hänen eksyneitä kiharoitansa, pyyhki
hänen silmiänsä ja teki hänet sieväksi jälleen, ettei eno, hänen kotiin
tullessansa, kummastelisi, miksi hänen lemmittynsä oli itkenyt.

Minä näin hänen sinä iltana tekevän, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt
hänen tekevän. Minä näin hänen viattomasti suutelevan valittua
puolisoansa poskelle ja painuvan hänen runtevan vartalonsa viereen,
niinkuin se olisi ollut hänen paras tukensa. Kun he yhdessä menivät
pois vaalenevassa kuutamossa, ja minä katselin heitä, verraten heidän
lähtöänsä Marthan lähtöön, näin, että pikku Em'ly piti kiinni Ham'in
käsivarresta molemmilla käsillään ja yhä pysyi likellä häntä.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.


Kun aamulla heräsin, ajattelin hyvin paljon pikku Em'lyä ja hänen
mielenliikutustansa edellisenä iltana, Marthan lähdettyä. Minusta
tuntui, kuin olisin jonkunlaisella pyhällä tavalla saanut tietoa noista
perheellisistä heikkouden ja hellyyden kohdista ja että niitten
ilmoittaminen yksin Steerforth'illekin olisi väärä. Minä en hellinyt
ketään ihmistä enemmän, kuin sitä sievää pikku olentoa, joka oli ollut
leikkikumppanini ja jota minä silloin -- siitä olen aina ollut
vakuutettu ja siitä pysyn aina vakuutettuna kuolinhetkeeni saakka --
hartaasti rakastin. Jos olisin muille -- vaikka vaan Steerforth'ille --
jutellut, mitä pikku Em'ly ei ollut kyennyt salaamaan, kun hänen
sydämensä sattumuksesta oli auennut eteeni, olisi se minusta ollut
huono teko, sopimaton itselleni, sopimaton sille puhtaan lapsuutemme
valolle, jonka minä aina näin ympäröivän hänen päätänsä. Minä päätin
sentähden kätkeä asian omaan poveeni; ja siinä se antoi uuden sulon
pikku Em'lyn kuvalle.

Aamulla syödessämme sain kirjeen tädiltäni. Koska siinä puhuttiin
semmoisista asioista, joissa luulin Steerforth'in voivan neuvoa minua
yhtä hyvin, kuin kenenkään muun, ja joista, minä tiesin sen, minua
huvittaisi keskustella hänen kanssaan, päätin ottaa ne puheeksi
kotimatkallamme. Tällä haavaa oli meillä yltäkyllin tekemistä,
ennenkuin olimme jättäneet kaikki ystävämme hyvästi. Mr. Barkis ei
suinkaan ollut se, joka vähimmin pahoitteli lähtöämme, ja hän olisi,
luullakseni, vielä kerran avannut arkkuansa ja pannut toisen guinean
menemään, jos se olisi pysyttänyt meitä vielä kahdeksanviidettä tuntia
Yarmouth'issa. Peggotty ja kaikki hänen sukulaisensa olivat suruissansa
meidän menomme vuoksi. Koko Omer ja Joram'in perhe lähti liikkeelle
sanomaan hyvästi meille; ja Steerforth'ia oli semmoinen joukko
vapaa-ehtoisia merenkulkioita saattamassa, kun koffertimme vietiin
vaunujen luo, että, vaikka meillä olisi ollut kokonaisen rykmentin
matkakalusto muassamme, meiltä tuskin olisi puuttunut kantajia sen
kuljettamiseksi. Sanalla sanoen, me lähdimme kaikkien asian-omaisten
meitä kaivatessa ja ihmetellessä ja jätimme paljon ihmisiä suruun
jälkeemme.

"Jäättekö pitkäksi aikaa tänne, Littimer?" kysyin minä, kun hän seisoi
ja odotti, että vaunut lähtisivät.

"Ei, Sir", vastasi hän; "arvattavasti ei aivan pitkäksi, Sir".

"Hän tuskin saattaa sanoa sitä nyt", muistutti Steerforth
huolimattomasti. "Hän tietää, mitä hänen tulee tehdä, ja hän tekee
sen".

"Siitä olen varma", lausuin minä.

Littimer kosketti hattuansa niinkuin kiittääksensä minua hyvästä
ajatuksestani, ja minusta tuntui kuin olisin ollut noin kahdeksan
vuoden vanha. Hän kosketti hattuansa vielä kerran, toivottaen meille
onnea matkalle; ja me jätimme hänet seisomaan kivitykselle yhtä
arvokkaaksi mysteriksi, kuin mikään Egyptin pyramidi.

Hetkeen aikaan emme lausuneet mitään. Steerforth oli tavattoman
harvapuheinen ja minulla oli kylläksi työtä, kun mietiskelin, milloin
saisin nähdä nuot vanhat paikat jälleen ja mitkä uudet muutokset sillä
välin tapahtuisivat minussa taikka niissä. Viimein Steerforth yhtäkkiä
kävi iloiseksi ja puheliaaksi, niinkuin hän joka silmänräpäys osasi
muuttua miksi hyvänsä hän tahtoi, ja nykäisi minua käsivarresta:

"Pane kielesi liikkeelle, David. Kuinka sen kirjeen laita oli, josta
puhuit, aamiaista syödessämme?"

"Niin!" vastasin minä, vetäen sitä ulos plakkaristani. "Se on
tädiltäni".

"Ja mitä hän sanoo, joka vaatii miettimistä!"

"No, hän muistuttaa minulle, Steerforth", lausuin minä, "että minä
lähdin tälle retkelle katsoakseni ympärilleni ja ajatellakseni vähän".

"Jota tietysti olet tehnyt?"

"Sitä minun ei juuri sovi sanoa. Totta puhuen, pelkään, että olen
unhottanut sen".

"No niin! Katso nyt ympärillesi ja opi, mitä olet laiminlyönyt", lausui
Steerforth. "Katso oikealle, ja sinä näet laakean maan ja paljon soita;
katso vasemmalle, ja sinä näet saman. Katso eteenpäin etkä sinä
havaitse mitään eroitusta; katso taaksesi, eikä se siitä parane".

Minä nauroin ja vastasin, etten huomannut mitään soveliasta ammattia
koko näkö-alassa; johon ehkä sen laakeus oli syy.

"Mitä tätimme asiasta sanoo?" kysyi Steerforth, luoden silmänsä
kädessäni olevaan kirjeesen. "Ehdotteleeko hän jotakin?"

"Ehdottelee", vastasin minä. "Hän kysyy minulta tässä, luulenko, että
minua haluttaisi ruveta proktoriksi? Mitä sinä siitä arvelet?"

"No, enpä tiedä", vastasi Steerforth kylmäkiskoisesti. "Sinun sopii
yhtä hyvin ruveta siksi, kuin muuksikin, luulen minä".

Minä en voinut olla jälleen nauramatta, kun hän näin laski kaikki virat
ja ammatit tasa-arvoisiksi; ja minä sanoin sitä hänelle.

"Mikä proktori on, Steerforth?" kysyin minä.

"No, hän on, niin sanoakseni, munkintapainen asianajaja", vastasi
Steerforth. "Hän on muutamissa vanhanaikaisissa oikeusteissä Doctors'
Commons'issa -- tuossa unteliaassa, vanhassa sopessa likellä St.
Paul'in kirkkomaata -- mitä edusmiehet ovat tavallisissa oikeustoissa.
Hän on semmoinen virkamies, jonka oleminen asiain luonnollisen menon
mukaan olisi pitänyt loppua kaksisataa vuotta takaperin. Minä voin
selittää sinulle parhaiten, mitä hän on, jos selitän sinulle, mitä
Doctors' Commons on. Se on vähäinen, syrjäinen paikka, jossa laskevat
niin sanottua kirkollista lakia ja tekevät kaikenlaisia temppuja
vanhojen, kuluneitten, kummallisten parlamentin päätösten avulla,
joista kolme neljättä osaa mailmaa ei tiedä mitään ja joita neljäs osa
luulee kivettyneessä tilassa kaivetun maasta Edward'ein aikoina. Se on
semmoinen paikka, jolla on muinaisista ajoista asti yksin oikeus
suoritella testamentti- ja naimis-asioita sekä riitoja laivoista ja
veneistä".

"Joutavia, Steerforth!" huudahdin minä. "Ethän sinä väitä, että
meri- ja kirkko-asioilla on jonkunlaista yhteyttä?"

"Ei, poikaseni, sitä minä en väitä", vastasi hän; "mutta minä aioin
sanoa, että samat miehet hoitavat ja ratkaisevat niitä tässä samassa
Doctors' Commons'issa. Sinä menet sinne joku päivä ja tapaat heidät
ympäri ääriä solkkaamasta Young'in sanakirjan meri-lauselmia sen
johdosta, että 'Nancy' on purjehtinut 'Sarah Jane'n' upoksiin taikka
että Mr. Peggotty ja Yarmouth'in venemiehet ovat myrskyssä lähteneet
vesille viemään ankkuria ja köyttä 'Nelson'ille', hätään joutuneelle
Itä-Indian käviälle; ja sinä menet sinne toinen päivä ja tapaat heidät
tutkimasta todistuksia myötä ja vastaan jonkun papin asiassa, joka on
käyttänyt itsensä huonosti; ja näet, että se, joka oli tuomarina
meri-asiassa, on advokatina papin asiassa taikka päin-vastoin. He ovat
niinkuin näytteliät: milloin on sama mies tuomarina, milloin ei;
välisti hän on sitä, välisti tätä; sitten hän taas on jotakin ihan
toista; muuttuu muuttumistaan alinomaa; mutta aina se on pikku sangen
hauska ja tuottelias yksityisteateri, jossa näytellään erinomaisen
valitulle kuulia-joukolle".

"Mutta eihän advokati ja proktori ole sama?" arvelin minä hiukan
hämmentyneenä. "Ovatko he?"

"Ei", vastasi Steerforth, "advokatit ovat sivili-oikeuden tutkijoita --
miehiä, jotka ovat päässeet tohtorin arvoon yliopistossa; tämä on
ensimäinen syy, jonka vuoksi minä tiedän jotakin siitä. Proktorit
käyttävät advokateja. Molemmat saavat sangen sievät palkat, ja kaikki
yhdessä he ovat mahtava, soma seurue. Ylipäänsä tahtoisin kehoittaa
sinua kiltisti antaumaan Doctors' Commons'iin, David. He kerskailevat
itse hienosta käytöksestään, voin minä kertoa sinulle, jos siitä on
sinulla jotakin iloa".

Minä en pitänyt lukua siitä kevytmielisestä tavasta, jolla Steerforth
keskusteli tätä ainetta. Minä ainoastaan liitin asian siihen
levolliseen vakavuuden ja vanhuuden ulkomuotoon, jota minä katsoin
kuuluvaksi tuohon "unteliaasen, vanhaan soppeen likellä St. Paul'in
kirkkomaata", ja tunsin itseni taipusaksi tätini ehdoitukseen, jonka
hän jätti kokonaan minun ratkaistavakseni, samalla arvelematta kertoen
minulle, että se oli johtunut hänen mieleensä, kun hän taannoin kävi
oman proktorinsa luona Doctors' Commons'issa testamenttiansa minun
hyväkseni teettämässä.

"Tämä on kaikissa tapauksissa kiitettävä menetys tätimme puolelta",
lausui Steerforth, kun minä mainitsin sitä; "ja ansaitsee
kaikinpuolista kehoitusta. Neuvoni, Tuhat-ihanainen, on, että kiltisti
antaut Doctors' Commons'iin".

Minä päätin tehdä niin. Minä kerroin sitten Steerforth'ille, että
tätini oli kaupungissa vartomassa minua (niinkuin näin hänen
kirjeestään) ja että hän oli hankkinut asunnon itselleen viikon
päiviksi jossakin yksityisessä hotellissa Lincoln's Inn Fields'issä,
jossa oli kivi-portaat ja sovelias luukku katossa, sillä tätini oli
aivan varma siitä, että jokikinen rakennus Londonissa joka yö oli
poroksi palamallansa. Me suoritimme hupaisesti matkamme loppupuolen,
välisti palaten Doctors' Commons'iin ja edeltäpäin ihastellen niitä
kaukaisia aikoja, jolloin minä olisin proktori siellä, jota Steerforth
kuvasi niin monella lystillisellä ja hullunkurisella tavalla, että se
huvitti meitä molempia. Perille päästyämme lähti hän kotiin, luvaten
käydä minun luonani toisena päivänä; ja minä ajoin Lincoln's Inn
Fields'iin, jossa tapasin tätini ylhäällä ja illallista odottamasta.

Jos olisin matkustanut mailman ympäri sen jälkeen, kuin erosimme,
olisimme tuskin suuremmalla ilolla kohdanneet toisemme jälleen. Tätini
suorastaan itki minua syleillessään ja sanoi, ollen nauravinansa, että,
jos äiti raukkani olisi ollut elossa, se yksinkertainen pikku olento
epäilemättä olisi vuodattanut kyyneleitä.

"Te olette siis jättänyt Mr. Dick'in kotiin, täti?" lausuin minä.
"Minua pahoittaa. Kas Janet'ia, kuinka jaksatte?"

Kun Janet niiasi, toivoen, että minä voin hyvin, huomasin, että tätini
kasvot kävivät kovin pitkäksi.

"Minuakin pahoittaa", lausui tätini, nenäänsä hivuttaen. "Minulla ei
ole ollut mitään lepoa, Trot, siitä kuin tulin tänne".

Ennenkuin ehdin kysymään miksi, kertoi hän minulle.

"Minä olen vakuutettu siitä", sanoi tätini, synkällä yksitotisuudella
kättänsä pöydälle laskien, "ettei Dick'in luonne ole semmoinen luonne,
joka on omainen aaseja torjumaan. Minä tiedän tyyni, että häneltä
puuttuu päättäväisyyttä. Minun olisi pitänyt sen sijaan jättää Janet
kotiin, ja silloin olisin ehkä ollut levollinen. Jos koskaan mikään
aasi on häirinnyt viheriää nurmikkoani", lausui tätini pontevasti,
"häiritsi joku tänään iltapäivällä kello neljä. Kylmät väreet kävivät
pitkin ruumistani kiireestä kantapäähän, ja minä tiedän, että siellä
oli joku aasi!"

Minä koetin lohduttaa häntä tässä kohden, mutta hän hylkäsi kaikki
lohdutukset.

"Siellä oli aasi", lausui tätini; "ja se oli sama typpyhäntäinen, jolla
tuo Murhaaja sisar ratsasti, kun hän lähestyi asuntoani". Tämä oli
siitä saakka ollut ainoa nimi, jolla tätini puhui Miss Murdstone'sta.
"Jos Dover'issa löytyy joku aasi, jonka rohkeutta minun on vaikeampi
sietää, kuin minkään muun, on se", sanoi tätini, lyöden kättänsä
pöytään, "tämä eläin!"

Janet uskalsi viitata siihen, että tätini ehkä suotta kiusasi itseänsä,
ja että hän luuli puheen-alaisen aasin silloin olevan hiekan- ja
soran-ajossa sekä että sen siis ei ollut mahdollinen nurmikkoa häiritä.
Mutta tätini ei ottanut sitä kuullaksensa.

Illallinen asetettiin mukavasti ja lämpimänä eteemme, vaikka tätini
huoneet olivat kovin korkealla -- oliko se sen vuoksi, että hän saisi
enemmän kiviportaita rahoistansa, vai sen vuoksi, että hän olisi
likempänä katto-luukkua, sitä minä en tiedä -- ja siinä tarjottiin
paahdettua kanaa, häränpaistia ja kasvaksia, joita kaikkia minä söin
makeaan suuhun ja jotka kaikki olivat oivallisia. Mutta tädilläni oli
oma ajatuksensa London'in ruoasta, ja hän söi vaan vähän.

"Minä luulen, että tämä onneton kana on kellarissa syntynyt ja
kasvatettu", lausui tätini, "eikä koskaan ole hengittänyt raitista
ilmaa paitsi hyyry-vaunujen asemalla. Minä toivon, että paisti on
häränpaistia, mutta minä en usko sitä. Minun luullakseni ei täällä
löydy mitään todenperäistä, paitsi likaa".

"Ettekö katso mahdolliseksi, täti, että kana on tuotu tänne maalta?"
arvelin minä.

"En tosiaan", vastasi tätini. "London'in kauppiasta ei huvittaisi myydä
mitään, joka olisi, mitä hän väittää sen olevan".

Minä en tohtinut vastustaa tätä ajatusta, vaan söin tätini suureksi
mielihyväksi kunnon illallisen. Kun pöytä oli riisuttu, autti Janet
häntä järjestämään hiuksiansa, panemaan päähän yö-lakkiansa, joka oli
somempaa mallia, kuin tavallisesti, ("tulipalon varalle", sanoi
tätini), ja sonnustamaan hametta takaa polvien kohdalta, jotenka hän
tavallisesti hankki lämmittelemään valkean edessä; ennenkuin hän lähti
levolle. Sitten minä muutamien määrättyjen sääntöjen mukaan, joista ei
vähintäkään poikkeusta koskaan sallittu, laitin hänelle lasillisen
kuumaa valkoista viiniä ja vettä sekä vipaleen paahdettua leipää, joka
leikattiin pitkiksi, ohuiksi liuskaleiksi. Näitten lisälaitosten kanssa
jätettiin me yksikseen päättämään iltaa. Tätini istui vastapäätä minua,
juoden viiniänsä ja vettänsä; kastaen leipäliuskaleitansa siihen, yhden
kerrallaan, ennenkuin hän söi niitä, ja suopeasti katsellen minua
yölakkinsa reunusten takaa.

"No, Trot", aloitti hän, "mitä proktorin tuumasta arvelet? Vai etkö
vielä ole ruvennut ajattelemaan sitä?"

"Minä olen ajatellut sitä paljon, rakas tätini, ja minä olen puhunut
siitä paljon Steerforth'in kanssa. Minä pidän siitä suuresti. Minä
pidän siitä erittäin".

"Vai niin!" lausui tätini. "Se on ilahuttavaa!"

"Asiassa on vaan yksi vastus, täti".

"Sano, mikä se on, Trot", lausui hän.

"No, minä tahdon kysyä, täti, eikö proktoriksi pääsöni kävisi kovasti
kalliiksi, koska semmoinen virka, siitä päättäen, mitä minä ymmärrän,
näyttää olevan vaan muutamien saatavissa?"

"Koko oppi-ajan makso", vastasi tätini, "tekee säntilleen tuhat
puntaa".

"Rakas tätini", lausuin minä, siirtäen tuoliani likemmäksi, "siitä
juuri olen mielessäni levoton. Se on suuri raha. Te olette kuluttaneet
paljon kasvatukseeni ja olette aina kaikissa ollut niin antelias
minulle, kuin oli mahdollista olla. Te olette ollut itse jalomielisyys.
Varmaan löytyy muutamia elinkeinoja, joissa sopii aloittaa elämää ilman
juuri mitään kustannuksia, vaan kuitenkin aloittaa sitä hyvällä
menestyksen toivolla, kun vaan on rohkea ja koettaa. Oletteko varma
siitä, ettei olisi parempi yrittää tämmöiselle uralle? Luuletteko, että
saatatte luopua niin suuresta rahasta, ja että on oikein käyttää sitä
niin? Minä vaan pyydän teitä, toinen äitini, ajattelemaan sitä.
Oletteko varma siitä?"

Tätini söi ensiksi sen leipäpalan, johon hän silloin oli ryhtynyt,
katsellen minua suorastaan kasvoihini koko ajan, ja sitten asettaen
lasiansa kamininreunukselle sekä pannen käsiänsä ristiin sonnustetuille
liepeillensä, vastasi näin:

"Trot, lapseni, jos minulla on mikään tarkoitus elämässäni, on se se,
että laitan sinut hyväksi, ymmärtäväksi ja onnelliseksi mieheksi. Minä
olen päättänyt tehdä sen -- ja niin myöskin Dick. Minä soisin, että
muutamat ihmiset, joita minä tunnen, kuulisivat Dick'in keskustelua
tässä asiassa. Sen viisaus on kummallinen. Mutta ei kukaan tunne tämän
miehen järjen-lahjoja, paitsi minä itse!"

Hän vaikeni hetkeksi, ottaaksensa kättäni omien käsiensä väliin, ja
jatkoi:

"Turha on, Trot, johdattaa menneitä mieleen, jolleivät ne jollakin
lailla vaikuta nykyisiin. Kenties minun olisi pitänyt olla parempi
ystävä sinun isäraukallesi. Kenties minun olisi sopinut olla parempi
ystävä tuolle rakkaalle lapselle, sinun äidillesi, senkin jälkeen, kuin
sisaresi, Betsey Trotwood, petti minut. Kun tulit minun luokseni
pikkuisena karanneena poikana, tomuisena ja uupuneena, ajattelin minä
ehkä niin. Siitä ajasta asti tähän saakka olet aina, Trot, tuottanut
minulle kunniaa ja täyttänyt mieleni ylpeydellä ja ilolla. Ei
kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni; ainakin -- tässä
hän kummastuksekseni epäili ja hämmenteli -- ei, ei kenelläkään ole
mitään oikeutta minun omaisuuteeni -- ja sinä olet minun omaksi otettu
poikani. Ole vaan hellä lapsi minua kohtaan vanhoilla päivilläni, kärsi
oikkujani ja mielijohteitani, ja sinä osoitat vanhalle vaimolle, jonka
elämän alku ei ollut niin onnellinen eikä lempeä, kuin se olisi voinut
olla, enemmän hyvyyttä, kuin mitä tämä vanha vaimo koskaan on
osoittanut sinulle".

Tämä oli ensimäinen kerta, kuin olin kuullut tätini kajoovan entiseen
elämäänsä. Siinä levollisessa tavassa, jolla hän ryhtyi tähän aineesen
ja taas jätti sen, oli jotakin jaloa, joka olisi koroittanut häntä
kunnioituksessani ja rakkaudessani, jos mikään olisi voinut tehdä sitä.

"Kaikki on nyt suostuttu ja sovittu meidän välillämme, Trot", lausui
tätini, "eikä meidän tarvitse puhua tästä enää. Anna minulle suudelma,
ja me lähdemme Commons'iin huomenna aamiaisen jälkeen".

Me juttelimme vielä kauan valkean ääressä, ennenkuin menimme levolle.
Minä makasin jossakin huoneessa samassa kerroksessa, kuin tätini, ja
häirityin yöllä vähän siitä, että hän joka kerta, kuin kaukainen
hyyry-vaunujen tai tori-kärryjen kolina säikähytti häntä, koputti
oveani ja kysyi: "kuulinko minä ruiskuja?" Mutta aamupuoleen nukkui hän
paremmin ja antoi minun myöskin tehdä niin.

Puolipäivän aikaan lähdimme Messrs Spenlow ja Jorkins'in byroosen
Doctors' Commons'iin. Tätini, jolla oli myöskin se toinen yleinen
ajatus Londonista, että jokainen mies, jonka hän näki, oli taskuvaras,
käski minun pitää kukkaroansa, jossa oli kymmenen guineaa ja vähän
hopea-rahaa.

Me pysähdyimme hetkeksi leikkikalujen puodin kohdalle Fleet-kadulla
katsomaan, kuinka Pyhän Dunstan'in jättiläiset kumahuttelivat kelloja
-- me olimme sovittaneet lähtömme niin, että saisimme nähdä heidät
siinä toimessa kello kaksitoista -- ja jatkoimme sitten matkaamme
Ludgate Hill'iä ja St. Paul'in kirkkomaata kohden. Me astuimme juuri
kadun poikki edellisen paikan luo, kun huomasin, että tätini suuresti
joudutti askeleitansa ja näytti pelästyneeltä. Minä näin samalla, että
eräs kolkon-näköinen, huonosti puettu mies, joka vähäistä ennen oli
seisahtunut ja tuijottanut meihin, kun menimme hänen ohitsensa, seurasi
meitä niin likeltä, että hän melkein kosketti tätiäni.

"Trot! Rakas Trot'ini!" huudahti tätini kauhistuneella kuiskauksella ja
puristi käsivarttani. "Minä en tiedä, mitä tehdä".

"Älkäät olko levoton", sanoin minä. "Teidän ei tarvitse pelätä mitään.
Astukaat johonkin porttiin, kyllä minä pian toimitan pois tuon
toverin".

"Ei, ei, lapsi!" vastasi hän. "Älä millään muotoa puhuttele häntä. Minä
pyydän, minä käsken sinua!"

"Hyvä Jumala, täti!" lausuin minä. "Se on vaan joku röyhkeä
kerjäläinen".

"Sinä et tiedä, kuka se on!" vastasi tätini. "Sinä et tiedä, kuka se
on! Sinä et tiedä, mitä sanot!"

Me olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä
tapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.

"Älä katsele häntä!" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin
päätäni, "vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St.
Paul'in kirkkomaalla".

"Odottaa teitä?" toistin minä.

"Niin", vastasi tätini, "minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy
mennä hänen kanssaan".

"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?"

"Minä olen täydellä järjellä", vastasi hän, "ja minä sanon sinulle,
että minun _täytyy_. Nouda minulle vaunut!"

Vaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää
niin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja
huusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin
sain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä,
kuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin
totisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä
tehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: "ajakaat mihin hyvänsä!
Ajakaat suoraan eteenpäin!" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni,
kulkien mäkeä ylöspäin.

Mitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen
haira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että
tämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli
maininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä
oli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin
vaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini
istui niissä yksinään.

Hän ei ollut vielä niin tointunut liikutuksestaan, että hän olisi
voinut hyvin suorittaa sitä käyntiä, joka oli edessämme. Hän käski
minun sen vuoksi nousta vaunuihin ja sanoa kuskille, että tämä ajaisi
verkalleen edestakaisin vähän aikaa. Hän ei puhunut sen enempää kuin:
"rakas lapseni, älä koskaan kysy minulta, mitä se oli, äläkä viittaa
siihen", siksi kuin hän oli täydellisesti virkistynyt, jolloin hän
ilmoitti minulle, että hän nyt oli aivan entisellänsä ja että meidän
sopi astua ulos. Kun hän antoi minulle kukkaronsa, että minä maksaisin
vaunut, huomasin, että kaikki guineat olivat menneet ja ainoastaan
pienet hopea-rahat olivat jälellä.

Me lähestyimme Doctors' Commons'ia vähäisen, matalan holvi-sillan
alitse. Ennenkuin olimme astuneet monta askelta pitkin katua sen
toisella puolella, tuntui kaupungin hälinä, niinkuin taikavoiman
kautta, heikkonevan ja haihtuvan kaukaisuuteen. Muutamat hiljaiset
pihat ja kapeat solat saattivat meidät Spenlow ja Jorkins'in
katto-akkunain kautta valaistuihin byroisin; ja tämän temppelin
eteisessä, johon pilgrimit pääsivät ilman kolkuttamisen seremoniaa,
istui kolme, neljä konttoristia kirjoittaen. Yksi heistä, pieni,
kuivamainen mies, joka istui itsekseen ja jolla oli päässään kankea,
ruskea peruki, joka näytti siltä, kuin se olisi ollut piparkakuista
tehty, nousi vastaan-ottamaan tätiäni ja johdattamaan meitä Mr.
Spenlow'in huoneesen.

"Mr. Spenlow on oikeustossa, Ma'am", lausui kuivamainen mies; "tänä
päivänä istutaan kirkollis-oikeutta, mutta niin lähellä täällä, että
sopii kohta lähettää noutamaan häntä".

Koska me näin jätettiin katselemaan, mitä ympärillämme oli, sillä aikaa
kuin oltiin Mr. Spenlow'ia hakemassa, käytin tilaisuutta hyväkseni.
Huonekalut olivat vanhan-aikaiset ja tomuiset; ja kirjoituspöydän
viheriäinen verka oli kokonaan virttynyt ja yhtä kutistunut ja vaalea,
kuin vanha vaivaishuoneen asukas. Pöydällä oli joukko paperikimppuja,
joista muutamat selkäkirjoituksen mukaan olivat allegateja, toiset,
ihmeekseni, libellejä; muutamat koskivat konsistorialioikeutta, toiset
arkkipiispallis-oikeutta; moniaat prerogativi-oikeutta, toiset
amiraliteti-oikeutta ja toiset lisäksi delegationi-oikeutta; joka antoi
minulle aihetta tuumailemiseen, kuinka monta oikeustoa kaikkiansa
löytyikään, ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin ymmärtäisi niitä
kaikkia. Paitsi näitä löytyi useita suunnattoman suuria
käsinkirjoitettuja kokoelmia valalla vahvistettuja todistuksia. Nämät
olivat lujasti sidotut ja liitetyt yhteen aimollisiin tukkuihin, yksi
tukku itsekutakin juttua varten, niinkuin jokainen juttu olisi ollut
joku historia kymmenessä vihkossa. Kaikki tämä näytti jotenkin
kalliilta, ajattelin minä, ja synnytti minussa hauskan käsityksen
proktorin toimista. Minä katselin paraikaa karttuvalla mielihyvällä
näitä ja useita samanlaisia esineitä, kun nopeita askelia kuului
ulkopuolisesta huoneesta, ja Mr. Spenlow, puettuna mustaan, valkoisilla
turkiksilla reunustettuun vaippaan, tuli kiiruhtaen sisään, nostaen
hattuansa päästään, huoneesen astuessaan.

Hän oli pikkuinen, vaalea-tukkainen gentlemani. Hänellä oli aivan
virheettömät saappaat ja mitä kankein valkoinen kaulahuivi ynnä
paidankaulus. Hänen takkinsa oli kokonaan napissa, että hän näytti
kovasti hoikalta ja piukoitetulta; ja hän oli epäilemättä nähnyt paljon
vaivaa poskipartansa vuoksi, joka oli huolellisesti käherretty. Hänen
kultaiset kellonvitjansa olivat niin paksut, että hän, vetääksensä ylös
kelloa, minun mielestäni olisi tarvinnut suonikasta, kultaista
käsivartta, jommoisia kullantakojat ripustavat puotiensa ulkopuolelle.
Hän oli hankittu niin jäykäksi, että hän tuskin sai kumarretuksi, jonka
tähden hänen, kun hän oli istunut tuolillensa ja katseli muutamia
papereita pulpetillaan, täytyi taivuttaa koko ruumistansa alimmaisesta
selkäsolmustaan asti, juuri kuin Punch.[28]

Tätini oli vastikään esitellyt minut, ja Mr. Spenlow oli
vastaan-ottanut minut kohteliaasti. Tämä sanoi nyt:

"Te aiotte siis, Mr. Copperfield, ruveta meidän ammattiimme? Minä
mainitsin sattumalta Miss Trotwood'ille, kun minun oli kunnia pari
päivää takaperin tavata hänet" -- uudestansa ruumistaan taivuttaen --
Punch taas -- "että täällä löytyi avonainen paikka. Miss Trotwood teki
hyvin ja ilmoitti, että hänellä oli veljenpoika, joka oli hänen
hoimissaan ja josta hän aikoi kunnollisesti pitää huolta. Tämä
veljenpoika on minun nyt luullakseni ilo" -- Punch taas.

Minä kumarsin myöntyen ja sanoin, että tätini oli puhunut minulle
siellä olevasta avonaisesta paikasta ja että minä, luullakseni,
pitäisin siitä paljon; että minä olin taipuvainen pitämään siitä sekä
kohta suostunut ehdoitukseen; etten kuitenkaan saattanut kerrallaan
sitouta pitämään siitä, ennenkuin tiesin siitä hiukan enemmän; että,
vaikk'ei se ollut juuri muuta, kuin muodon asia, minä tahdoin saada
tilaisuutta koettaa, mitä pidin siitä, ennenkuin peruuttamatta lupasin
ruveta siihen.

"Tietysti! tietysti!" lausui Mr. Spenlow. "Me esittelemme aina tässä
paikassa yhtä kuukautta -- alkajaiskuukautta. Itse puolestani ilolla
esittelisin kahta kuukautta -- kolmea -- jopa epämääräistä aikaa --
mutta minulla on asiakumppani, Mr. Jorkins".

"Ja oppiraha, Sir", vastasin minä, "on tuhat puntaa?"

"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa", lausui
Mr. Spenlow. "Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs
edunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni,
niin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa,
ja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr.
Jorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi".

"Minä arvaan, Sir", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, "ettei
täällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin
hyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan --" minä en
voinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni
-- "minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa
viimeisinä vuosina mitään --"

Suurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös
kaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi,
edellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:

"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.
Copperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton".

Minua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta
minä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies,
jonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi
toisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja
tylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa
koroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista
ehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut
rätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja
vaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat)
Mr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän
enkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei
paha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni
muutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in
perus-ajatusten mukaan!

Päätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun
itse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä
palata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä
olin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun
olimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua
oikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua
hyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne
tätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä
semmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja
jonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä
ilmaan räjähtämään.

Mr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki -- pihaa ympäröitsi
vakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä
päätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista
Steerforth oli jutellut minulle -- ja vasemmalle kädelle isoon,
kolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen.
Tämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja
siellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui
mukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin
vaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä
huomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja
vähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha
gentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin
lintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä
kuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella,
mutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui
pitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia
gentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin,
valkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän
kaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa
ylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni
väärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja
vastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään
enemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla,
villaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka
vaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä
rauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa
hiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun
hän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja
matkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen
tienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni
ollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa
unhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä
tunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi
kuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin
oikeuden-asiassa.

Suuresti tyytyväisenä tämän hiljaisen paikan uneksivaiseen luontoon,
ilmoitin Mr. Spenlow'ille, että olin nähnyt kylläksi täksi kertaa, ja
me yhdyimme jälleen tätiimme, jonka seurassa minä sitten kohta lähdin
Commons'ista ja tunsin itseni, Spenlow ja Jorkins'in byroista ulos
astuessani, hyvin nuoreksi sen vuoksi, että konttoristit tyrkkäsivät
toisiansa kynillään, minua osoittaaksensa.

Me saavuimme Lincoln's Inn Fields'iin ilman mitään muuta uutta
tapausta, kuin että kohtasimme hedelmän-myyjän kärryihin valjastetun,
onnettoman aasin, joka synnytti tuskallisia muistoja tädissäni. Meillä
oli taas pitkä keskustelu tulevaisuuden tuumistani, kun olimme
turvallisesti katon alla; ja koska tiesin, että tätini ikävöitsi kotiin
eikä tulipalojen, ruoka-aineitten ja taskuvarkaitten vuoksi saanut
puolen tunnin lepoa Londonissa, pyysin, ettei hän vaivaisi itseänsä
minun tähteni, vaan jättäisi minut pitämään huolta itsestäni.

"Minä en ole ollut täällä huomenna viikko tätäkin asiaa ajattelematta,
rakas poikani", vastasi hän. "Adelphi'ssa on vähäinen kalustettu
huonekerta hyyrättävänä, Trot, jonka pitäisi erittäin hyvin sopia
sinulle".

Tämän lyhyen esipuheen perästä veti hän esiin plakkaristansa
ilmoituksen, joka oli huolellisesti leikattu ulos jostakin
sanomalehdestä ja antoi sen tiedon, että Buckingham Street'illä
Adelphi'ssa oli hyyrättävänä huonekaluilla varustettu, virtaa päin
katsova, erittäin miellyttävä ja mukava huonekerta, komea asunto
nuorelle gentlemanille, joka oli jäsen jossakin lakitieteellisessä
kollegiumissa taikka jotakin senkaltaista. Siihen sai kohta muuttaa
sisään. Ehdot olivat kohtuulliset, ja sopi hyyrätä huoneet
kuukaudeksikin, jos tahtoi.

"No, tämähän on juuri, mitä tahdotaan, täti!" sanoin minä, punehtuen
siitä mahdollisesta kunniasta, että saisin asua lakimiesten kammioissa.

"Tuleppa siis", vastasi tätini, taas pannen päätänsä hattuunsa, jonka
hän oli hiukkaa ennen laskenut pois. "Mennään katsomaan niitä".

Me lähdimme. Ilmoitus kehoitti meitä kääntymään Mrs. Crupp'iin samassa
talossa, ja me soitimme rakennuksen ulkopuolella olevaa kelloa, jonka
luulimme johdattavan Mrs. Crupp'in luo. Meidän ei onnistunut, ennenkuin
olimme soittaneet kolme, neljä kertaa, saattaa Mrs. Crupp'ia mihinkään
yhteyteen meidän kanssamme, mutta viimein hän ilmestyi. Hän oli kookas
lady, jonka nankini-hameen alta villaisen alushameen reunus pisti
esiin.

"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät meille nämät huoneet, jos suvaitsette,
Ma'am", sanoi tätini.

"Tätä gentlemaniako varten?" lausui Mrs. Crupp, tavoittaen avaimiansa
plakkaristansa.

"Niin, tätä veljenpoikaani varten", vastasi tätini.

"Ja sievä huonekerta se onkin semmoiselle!" lausui Mrs. Crupp.

Tuosta astuimme portaita ylös.

Huonekerta oli rakennuksen ylimmäisessä osassa -- tärkeä asia tätini
silmissä, koska se oli niin likellä tulipalon pelastus-tikkaita -- ja
siihen kuului pikkuinen, puolisokea eteinen, jossa tuskin näki mitään,
vähäinen, umpisokea ruokakammio, jossa ei nähnyt yhtäkään mitään,
arkihuone ja makuuhuone. Huonekalut olivat jokseenkin kuluneet, mutta
tarpeeksi hyvät minulle; ja virta juoksi todellakin akkunain alta.

Koska minä olin paikkaan mieltynyt, menivät tätini ja Mrs. Crupp
ruokakammioon ehdoista keskustelemaan, sillä välin kuin minä jäin
istumaan arkihuoneen sohvalle, tuskin tohtien ajatella mahdolliseksi,
että olin aiottu asumaan niin komeassa huonehistossa. Jotenkin pitkän
kaksintaistelon perästä palasivat he, ja minä näin ilokseni sekä Mrs.
Crupp'in että tätini kasvoista, että asiasta oli sovittu.

"Ovatko nämät entisen asujaimen huonekalut?" kysyi tätini.

"Ovat, Ma'am", sanoi Mrs. Crupp.

"Mihin hän joutui?" kysyi tätini.

Mrs. Crupp sai pahan yskän-kohtauksen, jonka kestäessä hän suurella
vastuksella lausui: "hän sairastui täällä, Ma'am. ja -- öh! öh! öh! voi
minua -- ja kuoli".

"Kuinka! Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi tätini.

"No, Ma'am, hän kuoli juoppoudesta", lausui Mrs. Crupp, niinkuin kahden
kesken puhuen. "Ja savusta".

"Savusta? Ette suinkaan tarkoita kaminin savua?" kysyi tätini.

"Ei, Ma'am", vastasi Mrs. Crupp. "Sigarin ja piipun savua".

"Se ei ole missään tapauksessa tarttuvaista Trot" muistutti tätini,
kääntyen minun puoleeni.

"Ei tosiaan", sanoin minä.

Lyhyeltä, tätini, joka näki, kuinka ihastunut minä olin näihin
huoneisin, otti ne kuukaudeksi sillä suostumuksella että minun oli
oikeus jäädä vuodeksi sinne, kun tämä aika oli mennyt. Mrs. Crupp'in
tuli toimittaa liinavaatteet ja keittää ruokani; kaikista muista
tarpeista oli jo pidetty huolta; ja Mrs. Crupp ilmoitti selvästi, että
hän aikoi helliä minua niinkuin omaa poikaansa. Minun oli määrä muuttaa
siihen toisena päivänä, ja Mrs. Crupp sanoi, että hän nyt, Jumalan
kiitos, oli löytänyt jonkun, jota hän sai hoidella.

Paluu-matkallamme ilmoitti tätini minulle, kuinka hän varmaan toivoi,
että se elämä, jota minä nyt jouduin viettämään, tekisi minut
lujaluontoiseksi ja itsenäiseksi joka oli kaikki, mitä minä tarvitsin.
Hän jutteli tästä useita kertoja seuraavana päivänä sillä välin kuin
levähdimme niistä puuhista, joita meillä oli vaatteitteni ja kirjojeni
tuottamista varten Mr. Wickfield'in luota. Näistä, niinkuin koko
viimeisestä lupa-ajastani, minä Agnes'ille kirjoitin pitkän kirjeen,
jonka tätini lupasi toimittaa perille, kun hän tulevana päivänä lähti.
Etten pitkittäisi yksityisseikkoja, tulee minun vaan lisätä, että hän
antoi minulle runsaan summan kaikkia mahdollisia tarpeitani varten
koetuskuukauteni kuluessa; että Steerforth minun ja myöskin tätini
suureksi mielipahaksi ei ilmestynyt ennen tätini lähtöä; että minä näin
tätini, Janet vieressään, turvallisesti istuvan Dover'in vaunuissa ja
riemuitsevan riihattomien aasien tulevasta tappiosta; ja että, kun
vaunut olivat menneet, minä käänsin kasvoni Adelphi'a päin, ajatellen
niitä vanhoja aikoja, jolloin kävelin sen maan-alaisissa holveissa, ja
niitä onnellisia muutoksia, jotka olivat saattaneet minut maanpinnalle.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Ensimäinen ylellisyyteni.


Ihmeen ihanaa oli, kun sain pitää tätä pulskeata linnaa itseäni varten
ja ulko-ovea sulkeissani tuntea itseni Robinson Crusoe'ksi, kun hän oli
astunut linnoitukseensa ja vetänyt tikapuunsa ylös perästään. Ihmeen
ihanaa oli kävellä ympäri kaupunkia, huoneeni avain plakkarissani, ja
tietää, että minun sopi käskeä minkä toverin hyvänsä tulla kotiini ja
olla aivan vakuutettu siitä, ettei siitä ollut vastusta kenellekään,
jollei minulle itselle. Ihmeen ihanaa oli, kun sain päästää itseni
sisään ja ulos, tulla ja mennä ilman yhtäkään sanaa kenellekään ja
soittaa huohottavaa Mrs. Crupp'ia ylös maan uumenista, kun tarvitsin
häntä -- ja hän katsoi hyväksi tulla. Kaikki tämä oli, sanon, ihmeen
ihanaa; mutta minun täytyy myöskin tunnustaa, että löytyi aikoja,
jolloin se oli kovasti ikävää.

Se oli ihanaa aamuisin, erittäinkin kauniina aamuina. Se näytti sangen
vilppaalta, vapaalta elämältä päivän valossa, vielä vilppaammalta ja
vapaammalta auringonpaisteessa. Mutta kun päivä kallistui, näytti
elämäkin alenevan. En tiedä, mistä se tuli; se näytti harvoin hyvältä
kynttilänvalossa. Minä kaipasin silloin jotakuta, jonka kanssa
puhuisin. Minä kaipasin Agnes'ia. Minä huomasin hirveän aukon siinä,
missä tuo hymyilevä kätkö, jolle olin uskonut kaikki, ennen oli
siainnut. Mrs. Crupp näytti olevan pitkän matkan päässä. Minä ajattelin
edellä-käviääni, joka oli kuollut juoppoudesta ja savusta; ja minä
olisin melkein suonut, että hän olisi ollut niin hyvä ja elänyt eikä
kuolemallansa kiusannut minua.

Kahden päivän ja yön perästä tuntui minusta, kuin olisin elänyt siellä
vuoden, enkä minä kuitenkaan ollut tuntiakaan vanhempi, vaan oma
nuoruuteni vaivasi minua yhtä paljon kuin ennen.

Kun Steerforth ei vielä ollut ilmestynyt, josta syystä rupesin
pelkäämään, että hän oli sairastunut, lähdin minä kolmantena päivänä
varhain Commons'ista ja astuin Highgateen. Mrs. Steerforth tuli hyvin
iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi, että Steerforth oli mennyt
yhden Oxford'in ystävänsä kanssa katsomaan jotakin muuta ystävää, joka
asui likellä St. Albans'ia, mutta että hän odotti häntä kotiin
huomiseksi. Minä pidin niin paljon Steerforth'ista, että oikein
kadehdin hänen Oxford'in ystäviänsä.

Kun Mrs. Steerforth hartaasti pyysi minua jäämään päivällisiksi,
suostuin siihen, emmekä koko päivänä, luullakseni, puhuneet mistään
muusta, kuin Steerforth'ista. Minä kerroin hänelle, kuinka paljon
Yarmouth'issa rakastivat häntä ja mikä hauska kumppani hän oli ollut.
Miss Dartle oli täynnänsä viittauksia ja salaperäisiä kysymyksiä, mutta
piti paljon lukua kaikista toimistamme siellä ja sanoi: "oliko se
todella niin?" ja niin edespäin, niin usein, että hän sai urkituksi
minusta, mitä hän tahtoi tietää. Hänen ulkomuotonsa oli ihan semmoinen,
kuin olen kuvannut sitä, kun ensi kerran näin hänet; mutta molempien
ladyjen seura oli niin miellyttävä ja tuntui minusta niin luontevalta,
että huomasin olevani hiukan rakastuneena Miss Dartle'en. Minä en
voinut olla monta kertaa illan kuluessa ja etenkin kotiin astuessani
ajattelematta, kuinka hupainen seurustelia hän olisi Buckingham
Street'illä.

Minä join juuri kahviani ympyräleivän kanssa aamulla ennen Commons'iin
lähtöäni -- ja minun sopii ehkä muistuttaa tässä, että oli kummallista,
kuinka paljon kahvia Mrs. Crupp pani menemään ja kuinka heikkoa se
kuitenkin oli -- kun Steerforth itse rajattomaksi ilokseni astui
sisään.

"Rakas Steerforth'ini", huudahdin minä, "minä rupesin jo luulemaan,
etten koskaan enää saisi nähdä sinua jälleen!"

"Minä vietiin väkisin pois", lausui Steerforth, "jo päivää jälkeen
kotiin-tuloni. No, Tuhat-ihanainen, oikein mainio vanha poika sinä
oletkin täällä!"

Jommoisellakin ylpeydellä minä näytin hänelle koko kerroksen,
ruokakammiota unhottamatta, ja hän kiitti sitä kovasti. "Minä kerron
sinulle jotakin, vanha poika", lisäsi hän, "minä rupean pitämään
kaupungin asuntoani täällä, siksi kuin annat minulle käskyn muuttaa".

Tätä oli hyvin hauska kuulla. Minä vastasin hänelle, että jos hän
odotti sitä, hän saisi odottaa tuomiopäivään saakka.

"Mutta sinun täytyy saada vähän suurusta!" sanoin minä, käsi kellon
nuoralla. "Mrs Crupp keittää sinulle vähän uutta kahvia, ja minä
paahdan sinulle vähän silavaa eräässä vanhan pojan tinaläkki-uunissa,
jonka olen saanut tänne".

"Ei, ei!" lausui Steerforth. "Älä soita! Minä en voi! Minun on määrä
suurustella yhden noitten toverien kanssa, jotka asuvat Piazza
Hotel'issa Covent Garden'issa".

"Mutta sinä palajat päivällisiksi?" sanoin minä.

"Minun on mahdoton, henkeni kautta. Ei mikään olisi niin minun
mieleeni, mutta minun _täytyy_ olla noitten kahden toverin kanssa. Me
lähdemme kaikki kolme yhdessä pois huomis-aamuna".

"Tuo heidät siinä tapauksessa tänne päivällisille", vastasin minä.
"Luuletko, että he tulisivat?"

"Heitä olisi kyllä helppo saada tulemaan", arveli Steerforth; "mutta me
vaivaisimme sinua. Sopisi paremmin, että sinä tulet syömään päivällistä
johonkin meidän kanssamme".

Minä en tahtonut millään lailla suostua tähän, sillä mieleeni joutui,
että minun todella tulisi pitää vähäiset huoneenristiäiset ja ettei
mitään parempaa tilaisuutta siihen koskaan voisi ilmestyä. Minä olin
kahta ylpeämpi huoneistani, kun Steerforth oli kiittänyt niitä, ja
minulla oli tulinen halu panna liikkeelle niitten viimeiset varat. Minä
vaadin häntä sentähden varmaan lupaamaan molempien ystäviensä puolesta,
ja me määräsimme päivällistunnin kello kuudeksi.

Kun hän oli mennyt, soitin minä ylös Mrs. Crupp'in ja ilmoitin hänelle
hurjan aikomukseni. Mrs. Crupp sanoi ensiksi: se oli hyvin tietty,
ettei häntä sopinut pyytää passariksi, mutta hän tunsi erään vikkelän,
nuoren miehen, joka, hänen luullaksensa, saataisiin siihen virkaan ja
jonka ehdot olivat viisi shilling'iä sekä mitä minä suvaitsin lisäksi
antaa. Minä sanoin: kaiketi otamme hänet. Toiseksi, sanoi Mrs. Crupp,
oli selvä asia, ettei hän voinut olla kahdessa paikassa yhtä haavaa
(jossa hän mielestäni puhui järkevästi), ja että välttämättömästi
tarvittiin nuori tyttö, joka oli asetettava ruokakammioon yhden
makuuhuoneen kynttilän kanssa ja koko ajan siellä lakkaamatta pesisi
talrikkeja. Minä kysyin, mikä olisi tämän nuoren tytön makso, ja Mrs.
Crupp sanoi arvelevansa, ettei kahdeksantoista pennyä tekisi minua
rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Minä sanoin arvelevani samaa; ja _tämä_
oli ratkaistu. Sitten Mrs. Crupp sanoi: nyt päivällisiin.

Kummallista ajattelevaisuuden puutetta oli se rautakaluin kauppias,
joka oli sepittänyt Mrs. Crupp'in kyökinarinan, osoittanut, kun ei
tällä saanut laitetuksi mitään muuta kuin kotletteja ja perunavoita.
Mitä kalakattilaan tuli, sanoi Mrs. Crupp: hyvä! tahdoinko vaan tulla
katsomaan hälliä. Parempaa, kuin tämän, hän ei voinut sanoa. Tahdoinko
tulla katsomaan sitä? Kosk'en olisi käynyt paljon viisaammaksi,
vaikka _olisin_ katsonut sitä, kielsin ja sanoin: "älkäät huoliko
kalasta!" Mutta Mrs. Crupp vastasi: älkäät sitä sanoko; löytyypä
ostroneita ja miks'ei niitä otettaisi? Niin _tämä_ oli ratkaistu. Mrs.
Crupp sanoi silloin, että mitä hän kehoittaisi hankkimaan, olisi tämä:
pari hyvin paistettua, lämmintä kanaa -- pasteijan-leipojalta;
haudutettua biffiä kasvasten kanssa -- pasteijan-leipojalta; kaksi
vähäistä väliruokaa, esimerkiksi koho-kakkua ja joku munuais-laitos --
pasteijan-leipojalta; yksi torttu ja (jos niin tahdoin) vähän hyytelöä
-- pasteijan-leipojalta. Tämä, sanoi Mrs. Crupp, tuottaisi hänelle
täyden vapauden koota kaikki ajatuksensa potaatteihin ja asettaa esiin
juuston ja sillerian, niinkuin hän tahtoi sen tehdyksi.

Minä noudatin Mrs. Crupp'in neuvoja ja tein itse tilaukset
pasteijan-leipojalla. Kun jälestäpäin kävelin pitkin Strand'ia ja näin
erään lihapuodin akkunassa jonkunlaista kovaa, täplikästä ainetta, joka
vivahti marmoriin, mutta oli lipullaan nimitetty "Mock Turtle'ksi",[29]
menin sisään ja ostin liuskan siitä, joka, niinkuin jälestäpäin sain
syytä luulla, olisi riittänyt viidelletoista hengelle. Tätä ruokaa
suostui Mrs. Crupp, vähän vastustettuaan, lämmittämään; ja sulana se
kutistui siinä määrässä, että havaitsimme sen olevan, niinkuin
Steerforth sanoi, helpon neljän hengen suorittaa.

Nämät hankkeet onnellisesti suoritettuani ostin pienen desertin Covent
Garden'in torilla ja tein lavealäntäisen tilauksen erään läheisen
viinikauppiaan luona. Kun jälkeen puolen päivää palasin kotiin ja näin
pullot asetettuina neliskulmaan ruokakammion lattialle, näyttivät ne
niin monilukuisilta (vaikka kaksi niistä puuttui, josta Mrs. Crupp oli
kovin pahoillaan), että suorastaan pelästyin niitä.

Steerforth'in ystävien nimi oli toisen Grainger, ja toisen Markham. He
olivat molemmat hyvin iloisia ja vilkkaita tovereita; Grainger hiukan
vanhempi, kuin Steerforth, Markham nuorekkaan-näköinen ja minä sanoisin
kahdenkymmenen vuoden vanha. Minä huomasin, että jälkimäinen aina puhui
itsestänsä epämääräisesti niinkuin "ihmisestä" ja harvoin taikka ei
milloinkaan singularin ensimäisessä personassa.

"Ihminen menestyy varmaan sangen hyvin täällä, Mr. Copperfield", lausui
Markham -- tarkoittaen itseänsä.

"Asunto ei ole huonolla paikalla", sanoin minä, "ja huoneet ovat
todella mukavat".

"Minä toivon, että olette molemmat tuoneet ruokahalun muassanne?"
arveli Steerforth.

"Kunniani kautta", vastasi Markham, "kaupunki näyttää teroittavan
ihmisen ruokahalua. Ihminen on nälissään koko päivän. Ihminen syö
alinomaa".

Minä olin alussa vähän hämmentynyt ja tunsin itseni liian nuoreksi
isännöimään, jonka vuoksi käskin Steerforth'in istua ylimmäiseen
paikkaan, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi, ja asetuin itse
vastapäätä häntä. Kaikki oli erittäin hyvää; me emme säästäneet viiniä;
ja Steerforth'in onnistui täydellisesti saada kaikki käymään
oivallisesti, ettei mikään keskeyttänyt juhlaamme. Minä en ollut
päivällisten kuluessa niin hyvä seurakumppani, kuin olisin suonut,
sillä tuolini oli vastapäätä ovea, ja huomioni kääntyi muuanne, kun
havaitsin, että tuo vikkelä, nuori mies sangen usein meni ulos
huoneesta ja että hänen varjonsa aina heti sen jälkeen näkyi eteisen
seinällä, pullo suun edessä. Tuo nuori tyttö saatti minut samaten vähän
levottomaksi: ei niin paljon sen kautta, että hän laiminlöi talrikkien
pesun, kuin sen kautta, että hän särki ne. Hän oli luonnostaan
tiedonhaluinen eikä saanut (vaikka hänen oli ankara käsky)
ruokakammiossa pysytyksi, vaan kurkisteli lakkaamatta sisään meidän
puoleemme ja luuli alinomaa, että hän huomattiin, jossa luulossa hän
useita kertoja peräytyi talrikkien päälle (joilla hän oli huolellisesti
kivittänyt lattian) ja aikaan saatti paljon häviötä.

Nämät olivat kuitenkin vaan vähäisiä vastuksia ja unhottuivat helposti,
kun pöytäliina otettiin pois ja jälkiruoka asetettiin esiin; jossa
pitojemme kohdassa vikkelä, nuori mies havaittiin käyneen
puhumattomaksi. Salakättä käskin hänen etsiä Mrs. Crupp'in seuraa sekä
myöskin viedä nuoren tytön muassansa alikerrokseen, ja heittäysin nyt
nautinnon valtaan.

Minä aloitin sillä, että olin erittäin iloinen ja keveäsydäminen;
kaikenlaiset puoleksi unhottuneet jutut tunkivat tunkemalla mieleeni ja
saattivat minut tavattoman puheliaaksi. Minä nauroin sydämellisesti
omia leikinlaskujani ja jokaisen muun; käskin Steerforth'ia
järjestykseen, koskei hän tarjonnut viiniä; tein monta lupausta lähteä
Oxford'iin; ilmoitin, että aioin toistaiseksi kerran viikkoonsa pitää
tämänkaltaisia päivälliskemuja; ja otin puolettomuuttani niin paljon
nuuskaa Grainger'in rasiasta, että minun täytyi mennä ruokakammioon ja
siellä itsekseni kestää kymmenen minutin aivastus-kuuro.

Minä jatkoin sillä, että nopeammin ja yhä nopeammin tarjosin viiniä ja
ehtimiseen nousin ylös, korkkiruuvi kädessä, avaamaan enemmän pulloja
aikaa ennen, kuin niitä tarvittiin. Minä esittelin Steerforth'in
maljaa. Minä sanoin, että hän oli minun kalliin ystäväni, lapsuuteni
suojelia ja nuoruuteni kumppani. Minä sanoin, että minua ihastutti
esitellä hänen maljaansa. Minä sanoin, että olin suuremmassa velassa
hänelle, kuin koskaan voin maksaa, ja ihmettelin häntä paljon enemmän,
kuin ikinä voin lausua. Minä päätin sanoilla: "Steerforth'in onneksi!
Jumala siunatkoon häntä! Hurraa!" Me hurrasimme hänelle kolmesti
kolme kertaa ja lisäksi kerran ja päälle päätteeksi kerran
vielä aika lailla. Minä särjin lasini, kun astuin pöydän ympäri
pudistamaan hänen kättänsä, ja sanoin (kahdella sanalla):
"Steerforthsinäoletolemisenijohtava tähti".

Minä jatkoin sillä, että äkkiä havaitsin jonkun olevan keskellä jotakin
laulua. Markham oli laulaja, ja hän lauloi: "Kun suruhun sortunut
syömeni on". Laulun laulettuansa sanoi hän, että hän tahtoi esitellä
"naisen" maljaa. Minä panin tätä vastaan enkä voinut sallia sitä. Minä
sanoin, ettei maljaa esitelty kunnioittavaisella tavalla ja etten
koskaan suostuisi tähän maljaan huoneessani muulla lailla, kuin että se
esitettiin "ladyille". Minä puhuin jotenkin ylpeästi Markham'ia
vastaan, etupäässä, luullakseni, siitä syystä, että näin Steerforth'in
ja Grainger'in nauravan itseäni -- taikka häntä -- taikka meitä
molempia. Hän sanoi, että ihmistä ei saanut käskeä. Minä sanoin, että
ihmistä _sai_. Hän sanoi sitten, että ihmistä ei saanut loukata. Minä
sanoin, että siinä hän oli oikeassa -- ei se koskaan saisi
tapahtua minun kattoni alla, jossa kotijumalat olivat pyhät ja
vieraanvaraisuuden lait ylimmät. Hän sanoi, ettei se alentanut ihmisen
arvoa, jos tunnusti, että minä olin saakelin hyvä toveri. Minä
esittelin kohta hänen maljaansa.

Joku poltti. Me poltimme kaikki. _Minä_ poltin ja koetin kukistaa
pudistuksia, jotka yhä alkoivat tuntua. Steerforth oli pitänyt minulle
puheen, jonka kuluessa olin ollut liikutettu melkein kyyneliin. Minä
vastasin kiittäen siitä ja toivoin, että vieraani söisivät päivällistä
minun kanssani huomenna ja ylihuomenna -- joka päivä kello viisi, että
saisimme nauttia keskustelua ja yhdessä olon iloja kokonaisen pitkän
illan. Minä tunsin sydämessäni, että minun tuli esitellä erään henkilön
maljaa. Minä tahdoin esitellä tätini maljaa. Eläköön Miss Betsey
Trotwood, sukupuolensa paras!

Joku nojautui ulos makuuhuoneeni akkunasta virvoittaen otsaansa kylmää
muurin-reunusta vastaan ja tuntien ilman koskevan kasvojansa. Se olin
minä. Minä puhuttelin itseäni "Copperfield'iksi" ja sanoin: "miksi
koetit polttaa? Sinun olisi pitänyt tietää, ettet voinut sitä tehdä".
Nyt joku epävakaisesti katseli kasvojansa peiliin. Se olin myöskin
minä. Minä olin kovin vaalea peilissä; silmäni näyttivät tylsältä; ja
hiukseni -- hiukseni vaan, ei mikään muu -- näyttivät päihtyneiltä.

Joku sanoi minulle: "mennään teateriin, Copperfield!" Ei ollut mitään
makuuhuonetta edessäni, vaan taas kilisevä, laseilla peitetty pöytä,
lamppu, Grainger oikealla kädelläni, Markham vasemmalla ja Steerforth
vastapäätä -- kaikki istuen sumussa ja pitkän matkan päässä. Teateriin?
Todellakin. Sinne juuri mennään. Lähdetään. Mutta heidän täytyi antaa
minulle anteeksi, että ensiksi saatin kaikki ulos ja väänsin alas
lampun -- tulipalon varalle.

Jonkunlaisen hämmingin johdosta pimeässä oli ovi kadonnut. Minä
hapuilin sitä akkunan-kartiinein välistä, kun Steerforth nauraen
tarttui käsivarteeni ja talutti minut ulos. Me astuimme portaita alas,
toinen toisensa perästä. Likellä alipäätä joku kaatui ja kukertui alas.
Joku muu sanoi, että se oli Copperfield. Minä suutuin tästä väärästä
ilmoituksesta, siksi kuin havaitsin itseni makaavan selälläni
porstuassa ja rupesin ajattelemaan, että siinä oli jotakin perää.

Kovin sumuinen ilta ja isot kehät katulamppujen ympärillä! _Minä_ pidin
sitä kylmänä. Steerforth siivosi minua jonkun lyhtypaalun vieressä ja
oikaisi suoraksi hattuni, jonka joku mitä kummallisimmalla tavalla veti
esiin jostakin, sillä se ei ollut päässäni ennen. Steerforth arveli
silloin: "sinä olet varsin hyvä taas, Copperfield, etkö ole?" ja minä
vastasin hänelle: "aikalailla".

Eräs mies, joka istui jossakin kyhkyislakan tapaisessa, katsahti ulos
sumusta ja otti rahaa joltakulta, kysyen, olinko minä yksi niistä
gentlemaneista, joitten puolesta oli maksettu, ja näyttäen (niinkuin
muistan, kun vilaukselta näin hänet) jotenkin epätietoiselta, ottaisiko
hän rahaa minua varten vai ei. Kohta sen perästä olimme kovin korkealla
sangen kuumassa teaterissa ja katsoimme alas isoon parterriin, joka
minusta näytti savuavan; ihmiset, joita se oli täynnä, olivat siinä
määrässä epäselvät. Siellä oli myöskin iso näkymö, joka näytti hyvin
puhtaalta ja sileältä, kun tuli kadulta; ja siellä oli ihmisiä
näkymöllä, jotka puhuivat niitä näitä, mutta ei ollenkaan niin, että
sopi ymmärtää mitään. Siellä oli kosolta kirkasta valoa, ja siellä oli
soittoa, ja siellä oli ladyjä alhaalla logeissa ja tiesi mitä kaikkia.
Koko rakennus näytti minusta siltä, kuin se olisi opetellut uimaan; sen
käytös oli aivan käsittämätön, kun koetin asettaa sitä.

Jonkun ehdoituksesta päätimme mennä alikertaan galalogeihin, joissa
ladyt istuivat. Eräs gentlemani, joka täydessä juhlapuvussa venyi
jollakin sohvalla, teateri-kiikari kädessään, heilahti silmieni ohitse
ja jossakin peilissä myöskin oma kuvani ruumiinkokoisena. Sitten minua
johdatettiin yhteen noista logeista, ja minä havaitsin itseni sanovan
jotakin, samalla kuin istuin alas, ja ihmisten ympärilläni huutavan
"hiljaa!" jollekulle ja ladyjen luovan suuttuneita silmäyksiä minuun ja
-- kuinka! niin! -- Agnes'in istuvan edessäni samassa logissa, lady ja
gentlemani hänen vieressänsä, joita en tuntenut. Paremmin, kuin
silloin, näen nyt, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohden
muististani häviämättömällä surulla ja kummastuksella.

"Agnes!" sanoin minä sopertaen, "Herrasiunakkoominua! Agnes!"

"Hiljaa kaikella muotoa!" vastasi hän, minä en ymmärtänyt miksi. "Sinä
häiritset yleisöä. Katso näkymölle päin!"

Minä koetin hänen käskystään saada sitä seisomaan alallansa ja kuulla
jotakin siitä, mitä siellä tapahtui, mutta aivan turhaan. Minä katselin
nyt Agnes'ia taas ja näin hänen peräytyvän yhteen nurkkaan ja panevan
hansikoitun kätensä otsallensa"

"Agnes!" sanoin minä. "Minäpelkäänettetvoihyvin".

"Niin, niin. Älä huoli minusta, Trotwood", vastasi hän. "Kuuleppa!
Menetkö pian pois?"

"Meenkömäpois?" vastasin minä.

"Niin".

Minulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa,
että saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin
tavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan
näytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:

"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle,
että hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja
pyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin".

Hän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka
olin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä "hyvästi!" nousin
ja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa
login-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani
ja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin
vannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta
viinipulloa.

Kuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan
tapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota
kesti koko yön -- vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt!
Kuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi
kuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta,
kieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta
tahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat
metalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!

Mutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin,
kun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin
tehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei
mikään koskaan voinut sovittaa -- muisto tuosta haihtumattomasta
katseesta, jonka Agnes oli luonut minuun -- kiduttava mahdottomuus
tavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt,
kuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui -- inhoni,
jonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin --
pakottava pää -- savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos
taikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!

Voi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen
rasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa
tietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa,
niinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan
Dover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään
ottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden
munuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella
olin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen
sanomaan: "Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä
ruo'ista! Minä olen kovin onneton!" -- jollen siinäkin tilassa olisi
epäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Hyviä ja pahoja enkeleitä.


Tämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi,
ja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi
muistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi
ottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia
kuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös,
kirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta,
kun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan
itseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän
olisi juossut itsensä hengästyksiin.

"T. Copperfield, Esquire", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa
vähäisellä ruokokepillänsä.

Minä tuskin kykenin omistamaan itselleni tätä nimeä; niin häiritsi
minua se varma tieto, että kirje tuli Agnes'ilta. Kuitenkin ilmoitin
kirjeentuojalle, että olin T. Copperfield, Esquire, ja hän uskoi sen ja
antoi minulle kirjeen, johon, sanoi hän, vastaus oli saatava. Minä
jätin hänet ulos porraslavalle odottamaan vastausta ja menin huoneisini
jälleen, mutta niin heikkohermoisena, että olin iloinen, kun sain
laskea kirjeen aamiaispöydälleni ja tutustua vähän sen ulkopuoleen,
ennenkuin tohdin särkeä sinetin.

Kirjeen avattuani havaitsin, että se oli hyvin ystävällinen kirjoitus,
joka ei sisältänyt mitään viittauksia tilaani teaterissa. Kaikki, mitä
se sanoi, oli: "Rakas Trotwood'ini. Minä asun isäni asiamiehen, Mr.
Waterbrook'in, luona Elyplace'lla Holbornissa. Tahdotko tulla tapaamaan
minua tänään johonkin aikaan, jonka itse saat määrätä. Ainainen
ystäväsi _Agnes"_.

Minulta meni niin paljon aikaa, ennenkuin sain valmiiksi mitään
semmoista vastausta, joka tyydytti minua, etten tiedä, mitä
kirjeenkantaja lienee ajatellut, jollei hän ajatellut, että opettelin
kirjoittamaan. Epäilemättä kirjoitin vähintäin kymmenkunnan vastauksia.
Minä aloitin yhtä: "Kuinka saatan koskaan toivoa, rakas Agnes, että
saisin muistostasi poistetuksi sen inhottavan vaikutuksen" -- siinä se
ei enää miellyttänyt minua, vaan minä revin sen rikki. Minä aloitin
toista: "Shakespeare on huomauttanut, rakas Agnes'ini, kuinka
kummallista on, että ihminen pistää vihollisensa suuhunsa" -- se
muistutti minua Markham'in ihmisestä eikä siitä tullut sen pidempää.
Minä koetin myöskin runoutta. Minä aloitin yhtä kirjettä seuraavalla
säkeellä: "Oi, ällös muistako mitään muuta" -- mutta tämä johdatti
mieleeni viidettä Marraskuuta ja kävi hullunpäiväiseksi. Monen
yrityksen jälkeen kirjoitin: "Rakas Agnes'ini. Sinun kirjeesi on sinun
kaltaisesi, ja mitä suurempaa ylistystä saattaisin siitä sanoa? Minä
tulen kello neljä. Ystävällisesti ja surullisesti. T. C." Tämän kirjeen
saatuansa (minä aioin varmaan kaksikymmentä kertaa vaatia sitä
takaisin, kun se jo oli poissa käsistäni) kirjeenkantaja viimein lähti.

Jos päivä oli vaan puoleksi niin kauhea jollekulle muulle viralliselle
gentlemanille Doctors' Commons'issa, kuin se oli minulle, uskon
totisesti, että hän jossakin määrässä suoritti sovinto-uhria sen osan
puolesta, joka hänellä oli tässä homehtuneessa, vanhassa kirkollisessa
juustossa. Vaikka jätin byroon kello puoli neljä ja viisi minutia sen
jälkeen jo kiertelin yhtymyspaikan likitteellä, oli kuitenkin St.
Andrew'in kellon mukaan Holbornissa neljännes kulunut määräajan yli,
ennenkuin sain kootuksi niin paljon hurjaa voimaa, että nykäisin sitä
yksityisten soitinkellon pontta, joka oli sovitettu Mr. Waterbrook'in
huoneen vasemmanpuoliseen ovenpieleen. Mr. Waterbrook'in varsinaista
ammatti-tointa harjoitettiin alikerroksessa, mutta hienonlaisia asioita
(joita siellä oli hyvin paljon) rakennuksen yliosassa. Minua näytettiin
sievään, mutta jotenkin ahtaasen vierashuoneesen, ja siellä istui
Agnes, kutoen yhtä kukkaroa.

Hän näytti niin levolliselta ja hyvältä ja muistutti minua niin
elävästi noista ilmaisista, vilppaista koulupäivistäni Canterbury'ssä
sekä siitä pöhistyneestä, tupakan-savuisesta, tyhmästä raukasta,
jommoisena olin ollut entis-illan, että minä, koskei kukaan muu ollut
läsnä, sorruin itsesyytökseni ja häpeäni alle ja -- lyhyeltä,
menettelin narrin tavalla. Minä en voi kieltää, että vuodatin kyyneliä.
Mutta tähän hetkeen saakka olen kahdenvaiheinen, oliko se ylipäänsä
viisainta vai naurettavinta, mitä voin tehdä.

"Jos se olisi ollut joku muu, kuin sinä, Agnes", sanoin minä, kääntäen
pois päätäni, "en olisi huolinut siitä puoleksikaan niin paljon. Mutta
että se juuri satuit olemaan sinä, joka näit minut! Ensiksi minä
melkein toivoin, että olisin kuollut".

Hän pani kätensä -- sen koskeminen tuntui toisenlaiselta, kuin minkään
muun käden -- tuokioksi käsivarrelleni; ja minä tunsin siitä niin
suurta huojennusta ja lohdutusta, etten voinut olla sitä huulilleni
nostamatta ja kiitollisesti sitä suutelematta.

"Käy istumaan", käski Agnes iloisesti. "Älä ole niin alakuloinen,
Trotwood. Jollet voi minuun luottaa, keneenkä voit luottaa?"

"Voi, Agnes!" vastasin minä. "Sinä olet minun hyvä enkelini!"

Hän hymyili mielestäni vähän surullisesti ja pudisti päätänsä.

"Niin, Agnes, minun hyvä enkelini! Aina minun hyvä enkelini!"

"Jos todella olisin, Trotwood", vastasi hän, "löytyy yksi asia, josta
pitäisin erittäin lukua".

Minä katselin häntä kysyväisesti, mutta minua aavisti jo, mitä hän
tarkoitti.

"Minä varoittaisin sinua", lausui Agnes vakavalla katseella, "pahan
enkelisi suhteen".

"Rakas Agnes'ini", aloitin minä, "jos tarkoitat Steerforth'ia --".

"Häntä minä tarkoitan, Trotwood", vastasi hän.

"Siinä tapauksessa, Agnes, päätät kovin väärin hänestä. Hänkö minun
taikka jonkun muun paha enkeli! Hänkö mitään muuta, kuin johdattajani,
turvani ja ystäväni! Rakas Agnesini! Etkö tee väärin ja vastoin omaa
tapaasi, kun tuomitset häntä siitä, mitä näit minusta entis-iltana?"

"Minä en tuomitse häntä siitä, mitä näin sinusta entis-iltana", vastasi
hän tyvenesti.

"Mistä siis?"

"Monesta asiasta -- jotka itsestänsä ovat vähäpätöisiä, mutta yhteen
laskettuina eivät minusta näytä semmoisilta. Minä arvostelen häntä
osittain omien kertomustesi mukaan hänestä, Trotwood, osittain sinun
luonteesi mukaan ja sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on sinun
suhteesi".

Hänen siivossa äänessään oli aina jotakin, joka sydämessäni synnytti
säveliä, jotka vaan sointuivat yhteen tämän äänen kanssa. Se oli aina
totinen; mutta, kun se oli hyvin totinen, niinkuin nyt, oli siinä
jonkunlainen värähdys, joka kokonaan voitti minut. Minä istuin ja
katselin häntä, kun hän loi silmänsä ompelukseensa; minusta oli, kuin
olisin yhä kuunnellut häntä; ja tämän äänen soidessa himmentyi
Steerforth, vaikka sydämestäni rakastin häntä.

"Minä", lausui Agnes, katsahtaen ylös taas, "joka olen elänyt
semmoisessa yksinäisyydessä ja jonka on mahdoton tietää paljon
mailmasta, teen hyvin rohkeasti siinä, että epäröimättä annan sinulle
neuvoni taikka edes pidän tätä jyrkkää mieltä. Mutta minä tiedän, mikä
sen on synnyttänyt, Trotwood -- mikä uskollinen muisto siitä, että
olemme yhdessä kasvaneet, ja mikä harras osan-otto kaikkeen, mikä
koskee sinua. Se minut rohkeaksi tekee. Minä olen varma siitä, että,
mitä sanon, on oikein. Minä olen aivan varma siitä, että niin on.
Minusta tuntuu, kuin se olisi joku muu, joka puhuu sinulle, enkä minä,
kun varoitan sinua, että olet saanut vaarallisen ystävän".

Taas katselin häntä, taas kuuntelin häntä, kun hän oli vaiennut, ja
taas Steerforth'in kuva himmentyi, vaikka se vielä oli sydämessäni
kiintyneenä.

"Minä en ole niin järjetön, että toivoisin", lausui Agnes, vähän ajan
perästä jälleen puhuen tavallisella äänellänsä, "että tahdot taikka
että voit kerrallaan muuttaa semmoista tunnetta, joka on käynyt
vakuutukseksi sinussa; saatikka semmoista tunnetta, joka on juurtunut
luottavaiseen luontoosi. Sinun ei tule äkkiä tehdä sitä. Minä vaan
pyydän sinua, Trotwood, jos milloinkaan ajattelet minua -- minä
tarkoitan", lisäsi hän levollisella hymyllä, sillä minä aioin
keskeyttää häntä, ja hän tiesi kyllä miksi, "joka kerta kuin ajattelet
minua -- muistamaan, mitä olen sanonut. Annatko minulle kaikki nämät
anteeksi?"

"Minä annan sinulle anteeksi, Agnes", vastasin minä, "kun kerran teet
oikeutta Steerforth'ille ja pidät hänestä yhtä paljon, kuin minä".

"Eikö ennen?" lausui Agnes.

Minä näin jonkun varjon vierivän hänen kasvojensa yli, kun tällä tapaa
mainitsin Steerforth'ia, mutta hän vastasi hymyyni, ja me olimme taas
yhtä avosydämiset keskinäisessä ystävyydessämme, kuin ennen.

"Ja milloin, Agnes", sanoin minä, "annat minulle anteeksi entis-illan?"

"Kun jälleen muistan sen", vastasi Agnes.

Hän olisi jättänyt tämän aineen tähän, mutta minä en voinut sallia
sitä, siksi oli sydämeni liian täynnä, vaan pyysin hartaasti, että
saisin kertoa hänelle, kuinka olin tullut niin itseäni häväisneeksi ja
mihin satunnaisten asianhaarojen jaksoon teateri oli joutunut
viimeiseksi osaksi. Mieleni huojentui suuresti, kun sain tehdä tämän ja
lavealta puhua, kuinka kiitollisena olin Steerforth'ia kohtaan siitä
huolesta, jota hän piti minusta, kun en kyennyt pitämään huolta
itsestäni.

"Sinä et saa unhottaa", lausui Agnes, tyvenesti muuttaen
keskustelu-ainetta, kun minä olin päättänyt, "että sinun täytyy aina
ilmoittaa minulle, ei ainoastaan milloin joudut murheisin, vaan myöskin
milloin rakastut. Kuka on astunut Miss Larkins'in sijaan, Trotwood?"

"Ei kukaan, Agnes".

"Joku, Trotwood", sanoi Agnes nauraen ja heristäen sormeansa.

"Ei, Agnes, kunniani kautta! Löytyy tosin eräs lady Mrs. Steerforth'in
huoneessa, joka on sangen taitava ja jonka kanssa minä mielelläni puhun
-- Miss Dartle -- mutta minä en rakasta häntä".

Agnes nauroi taas omaa terävyyttänsä ja ilmoitti minulle, että, jos
tahdoin vilpittömästi uskoa hänelle kaikki, hän aikoi pitää vähäistä
luetteloa ankarista rakkauden puuskistani ja siihen tarkasti panna
päivän, jolloin ne itsekukin alkoivat, ajan, jona kestivät, sekä
päivän, jona loppuivat, että se olisi niinkuin kuninkaitten ja
kuningattarien hallitustaulu Englannin historiassa. Sitten hän kysyi
minulta, olinko minä nähnyt Uriah'ta.

"Uriah Heep'iäkö?" sanoin minä. "En. Onko hän London'issa?"

"Hän käy täällä alikerran byroossa joka päivä", vastasi Agnes. "Hän
tuli London'iin viikkoa ennen minua. Minä pelkään: ikävissä asioissa,
Trotwood".

"Semmoisissa asioissa, jotka huolettavat sinua, Agnes, näen", lausuin
minä. "Mitkä ne lienevät?"

Agnes laski neulomuksensa luotansa ja vastasi, pannen kätensä toinen
toisensa päälle ja miettiväisesti katsellen minua noilla kauniilla,
lempeillä silmillänsä:

"Minä luulen, että hän aikoo ruveta asiakumppanuuteen isäni kanssa".

"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen
arvoon?" huudahdin minä harmistuneena. "Etkö ole vastustanut sitä,
Agnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun
täytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen
mielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin
vielä on aikaa".

Yhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä
puhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:

"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä
aika -- ei enemmän, kuin pari kolme päivää -- kuin hän antoi minulle
ensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä,
missä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle
vapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut
salatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani".

"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?"

"Uriah", vastasi hän, hetken epäiltyään, "on saattanut itsensä
välttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on
urkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja
käyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin -- yhdellä sanalla sanoakseni
kaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään
häntä".

Sitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi
taikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä
kysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä
minulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan
aikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin,
täytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet
sinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.

"Hänen valtansa isäni suhteen", lausui Agnes, "on sangen suuri. Hän
osoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta -- rehellisesti ehkä; minä toivon
niin -- mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että
hän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa".

Minä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun
tällä hetkellä sain sanoa sitä.

"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani",
jatkoi Agnes, "oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois;
että hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että
hänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin
alakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä
olemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan
häntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut
loukattu ja häpeissänsä siitä".

"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?"

"Minä tein, Trotwood", vastasi hän, "mitä, toivoakseni, oli oikein.
Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle,
pyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen
elämänsä taakkaa -- minä toivon, että se keventää! -- ja antaisi
minulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!"
huudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat
niistä alas, "minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen
eikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun
on muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa
ja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun.
Minä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja
kuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet
hänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä,
alituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän
parannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen,
vaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa".

Minä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt
kyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä
koulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään,
ja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme
toinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen
surevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut
muuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: "Voi, Agnes,
älä nyt! Älä, rakas sisareni!"

Mutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten
puolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän -- mitä tahansa silloin tiesin
taikka en tietänyt -- ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis,
levollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista,
palasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.

"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken",
lausui Agnes, "ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun
vakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä
sysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että
sinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua
miellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan
tiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja
minua".

Agnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja
Mrs. Waterbrook, joka oli kookas lady -- taikka jolla oli kookas puku:
minä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli
pukua, mikä ladyä -- tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä
muisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa
taikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä
epäilevän, että olin päihtyneenä.

Vähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs
nuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi
minua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja
toiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin
molempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin
alentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti
ja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin
kutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo
byroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.

Kun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin
paistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä
ollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka
valepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä,
minua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin
voimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua;
mutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki
meistä molemmista pelkureita.

Minä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli
lyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti
olemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että
häntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun
olin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli
isäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja
isoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle
ladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in
sukulaiselta -- esimerkiksi hänen tädiltänsä.

Tämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä
myöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan
sirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta
osoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille;
joka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr.
Henry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en
muista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä
valtiovarain-viraston kanssa.

Minä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja
syvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että
hän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella
tunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin
melkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle,
sillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja
milloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina
varjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin
meihin.

Siellä oli muitakin vieraita -- kaikki, siltä minusta näytti, tätä
tilaisuutta varten jäällä jäähdytetyt, niinkuin viini. Mutta siellä oli
yksi, johon käänsin huomioni, ennenkuin hän tuli, koska kuulin häntä
ilmoitettavan Mr. Traddles'iksi! Ajatukseni lensivät takaisin Salem
House'en; ja olikohan se Tommy, mietin minä, jonka oli tapa piirtää
luurankoja!

Minä odotin Mr. Traddles'ia tavattoman hartaasti. Hän oli
maltilliselta, vakavalta näyttävä, käytökseltään ujo, nuori mies, jolla
oli lystillinen, tuuhea-tukkainen pää, ja silmät, jotka olivat melkein
liiaksi siirottavat; ja hän peräytyi johonkin pimeään nurkkaan niin
pian, että minulla oli vastus löytää häntä. Vihdoin sopi minun selvästi
nähdä hänet, ja joko silmäni pettivät minut taikka se oli vanha,
onneton Tommy.

Minä suunnitin askeleeni Mr. Waterbrook'in luo ja sanoin luulevani,
että minun oli ilo nähdä eräs vanha koulukumppani täällä.

"Todella?" lausui Mr. Waterbrook kummastuneena. "Te olette liian nuori
Mr. Henry Spiker'in koulukumppaniksi?"

"Häntä minä en tarkoita!" vastasin minä. "Minä tarkoitan sitä
gentlemania, jonka nimi on Traddles".

"Vai niin!" lausui isäntäni suuresti vähentyneellä osanotolla. "Se on
mahdollista".

"Jos se todella on sama mies", sanoin minä, katsellen Traddles'ia
kohden, "olimme yhdessä eräässä paikassa, jota nimitettiin Salem
House'ksi, ja hän oli oivallinen toveri".

"Kyllä. Traddles on hyvä toveri", vastasi isäntä, nyykäyttäen päätänsä
jonkunlaisella suvaitsevalla tavalla. "Traddles on sangen hyvä toveri".

"Se on kummallinen yhteensattumus", arvelin minä.

"Se onkin todella", vastasi isäntäni, "oikea sattumus, että Traddles on
ensinkään täällä, koska Traddles kutsuttiin tänne päivällisille vasta
tänä aamuna, kun se sija pöydässä, joka oli aiottu Mrs Henry Spiker'in
veljelle, joutui tyhjäksi hänen pahoin-vointinsa tähden. Oikein
gentlemanin kaltainen mies, tuo Mrs. Henry Spikerin veli, Mr.
Copperfield".

Minä sopersin suostumusta, joka oli täynnä tunteellisuutta, siihen
katsoen, etten tietänyt yhtäkään mitään hänestä; ja minä kysyin, mikä
ammatti Mr. Traddles'illa oli.

"Traddles", vastasi Mr. Waterbrook, "on nuori mies, joka lukee
advokatiksi ruvetakseen. Niin. Hän on sangen hyvä toveri -- ei
kenenkään vihollinen, paitsi oma".

"Onko hän oma vihollisensa?" kysyin minä pahoillani, kun kuulin tämän.

"No", vastasi Mr. Waterbrook, vetäen suutansa suppuun ja leikitellen
kellonvitjojensa kanssa tyytyväisellä, varakkaalla tavalla. "Minä
sanoisin, että hän on yksi niistä ihmisistä, jotka estävät omaa valoaan
loistamasta. Niin, minä sanoisin, ettei hän koskaan esimerkiksi olisi
viiden sadan punnan arvoinen. Eräs ammatti-kumppani kiitti häntä
minulle. Oh niin. Niin. Hänellä on jonkunlainen kyky panna kokoon
lakikirjoituksia ja selvään esitellä asioita kirjeellisesti. Minun on
tilaisuus vuoden kuluessa toimittaa Traddles'ille vähän ansiota; vähän
-- vaikka hänelle paljon. Oh niin. Niin!"

Minuun vaikutti suuresti se erinomaisen tanea ja itsemieltynyt tapa,
jolla Mr. Waterbrook vähän väliä lausui tuota pikkuista "niin" sanaa.
Siinä asui kummallinen voima. Se saatti täydellisesti ajattelemaan
semmoista miestä, joka oli syntynyt, etten sanoisi hopealusikka
kädessä, ryntötikkaitten kanssa ja oli kiivennyt ylös kaikille elämän
kukkuloille, toiselle toisen perästä, siksi kuin hän nyt linnoitusten
harjalta filosofin ja suojelian silmällä katseli niitä, jotka olivat
alhaalla juoksu-kaivannoissa.

Minä mietin vielä tätä asiaa, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi.
Mr. Waterbrook talutti alas Hamlet'in tädin ja Mr. Henry Spiker Mrs.
Waterbrook'in. Agnes, jota olisin itse mielelläni tahtonut saattaa,
annettiin eräälle muhoilevalle, heikkosääriselle toverille. Uriah,
Traddles ja minä, jotka olimme seuran nuorempi osa, menimme viimeiseksi
alas, niinkuin vaan sopi. Että Agnes vietiin minulta, ei pahoittanut
minua niin paljon, kuin se muutoin olisi pahoittanut, koska sen kautta
sain tilaisuutta portailla esitellä itseäni Traddles'ille, joka
tervehti minua sydämellisesti, sillä välin kuin Uriah luikerteli
vieressämme semmoisella tungettelevaisella tyytyväisyydellä ja
itse-alennuksella, että olisin ilolla heittänyt hänet menemään
rinta-nojan ylitse.

Traddles ja minä eroitettiin pöydässä, sillä meitä sijoitettiin kahteen
etäiseen kulmaan: hän erään punaisen sametti-ladyn valoon; minä
Hamlet'in tädin varjoon. Päivällisiä kesti jotenkin kauan ja keskustelu
koski aatelisia -- ja verta. Mrs. Waterbrook ilmoitti meille monta
kertaa, että jos hän oli mihinkään mieltynyt, hän oli mieltynyt vereen.

Mieleeni joutui useita kertoja, että olisimme menestyneet paljon
paremmin, jollemme olisi olleet niin gentilejä. Me olimme niin
erinomaisen gentilejä, että keskustelumme ala kävi hyvin ahtaaksi. Mr.
ja Mrs. Gulpidge'llä. jotka olivat seurassamme, oli toisen kautta
jotakin tekemistä (ainakin Mr. Gulpidge'llä oli) Pankin laki-asiain
kanssa; ja osittain Pankin tähden, osittain valtiovarain-viraston
tähden pidimme puheessamme yhtä tarkkaa rajaa, kuin hovikalenteri.
Päälle päätteeksi oli Hamlet'in tädillä se sukuvika, että hän rupesi
yksinhaasteloon ja katkonaisella tavalla itseksensä jutteli jokaisessa
aineessa, jota aloitettiin. Niitä ei tosin ollut monta; mutta kun aina
palasimme vereen, oli hänellä yhtä lavea miettimisen ala, kuin hänen
veljenpojallansakin.

Me olisimme sopineet vampyri-joukoksi, niin veriseksi kävi
keskustelumme.

"Minä tunnustan, että minulla on sama ajatus kuin Mrs.
Waterbrook'illa", lausui Mr. Waterbrook, viini-lasi silmän edessä.
"Muut asiat ovat sangen hyvät tavallansa, mutta veri voittaa kaikki!"

"Oh! Ei ole mitään, joka siinä määrässä tyydyttäisi", muistutti
Hamlet'in täti. "Ei löydy mitään, joka on niin paljon ihmisen
_beau-ideal_ -- kaikista tuollaisista asioista, yleensä puhuen. Löytyy
muutamia alhaisia mieliä (ei monta, ilokseni toivon sitä, mutta
kuitenkin _muutamia_), jotka halukkaammin tahtoisivat kumartaa
epäjumalia, joksi _minä_ sanoisin sitä. Oikeita epäjumalia. Ansioita,
luonnonlahjoja ja muita sellaisia. Mutta nämät ovat asioita, joita emme
voi aisteillamme havaita. Niin ei ole veren laita. Me näemme veren
nenässä, ja tunnemme sen. Me tapaamme sen leuassa, ja sanomme: 'tuossa
se on! Se on verta!' Se on oikea tosi-asia. Me osoitamme sitä
toisillemme. Se ei salli mitään epäilystä".

Tuo muhoileva, heikko-säärinen toveri, joka oli saattanut alas
Agnes'in, esitteli mielestäni tätä kysymystä vielä enemmän
ratkaisevalla tavalla.

"Oh, näettekö, hiisi vieköön", lausui tämä gentlemani, katsellen ympäri
pöytää yksinkertaisella hymyllä, "me emme voi olla ilman verta,
näettekö. Meillä pitää olla verta, näettekö. Muutamat nuoret veitikat,
näettekö, ovat ehkä vähän takapajulla kasvatuksensa ja käytöksensä
puolesta ja eksyvät vähän oikealta tolalta, näettekö, ja saattavat
itsensä ja muita ihmisiä monenlaiseen pulaan -- ja kaikenlaista muuta
semmoista -- mutta hiisi vieköön, hauska on ajatella, että heissä on
verta! Itse puolestani sallisin aina ennemmin, että joku mies, jossa on
verta, paiskaisi minut maahan, kuin että joku, jossa ei sitä ole,
nostaisi minut ylös!"

Tämä ajatus, joka ikäänkuin pähkinänkuoreen käsitti kokoon yleisen
kysymyksen, herätti harrasta mieltymystä ja tuotti paljon arvoa tälle
gentlemanille, siksi kuin ladyt nousivat pöydästä. Tämän jälkeen
huomasin, että Mr. Gulpidge ja Mr. Henry Spiker, jotka olivat tähän
saakka pysyneet niinkuin erinänsä muista, rupesivat puolustusliittoon
meitä, yhteistä vihollista, vastaan ja pöydän poikki pitivät
jonkunlaista salamyhkäistä keskustelua meidän voittamiseksemme ja
kukistamiseksemme.

"Tuo ensimäisen neljän-tuhannen ja viiden-sadan punnan velkakirjan asia
ei ole selvinnyt sillä tapaa, kuin odotettiin, Spiker", lausui Mr.
Gulpidge.

"Tarkoitatteko herttua A:n?" arveli Mr. Spiker.

"Kreivi B:n", sanoi Mr. Gulpidge.

Mr. Spiker kohotti kulmakarvojansa ja näytti kovin huolestuneelta.

"Kun kysymys esitettiin Lord -- minun ei tarvitse nimittää häntä",
lausui Mr. Gulpidge, pidättäen itseänsä.

"Minä ymmärrän", sanoi Mr. Spiker, "N:lle".

Mr. Gulpidge nyykäytti synkän-näköisenä päätänsä -- "esitettiin
hänelle, oli hänen vastauksensa: 'rahaa taikka ei mitään helpoitusta'".

"Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Spiker.

"'Rahaa taikka ei mitään helpoitusta'", toisti Mr. Gulpidge jämeällä
äänellä. "Lähimmäinen perintövuorossa -- te ymmärrätte?"

"K.", lausui Mr. Spiker pahan-enteisellä katseella.

"K. kieltäysi nyt jyrkästi allekirjoittamasta. Häntä varrottiin
New-market'issa tätä tarkoitusta varten, mutta hän kieltäysi kerrallaan
sitä tekemästä".

Mr. Spiker kuunteli niin hartaasti, että hän kävi kuin kivettyneeksi.

"Semmoisella kannalla asia nyt on", lausui Mr. Gulpidge, heittäytyen
taaksepäin tuolillansa. "Ystävämme Waterbrook suonee minulle anteeksi,
jollen niitten suurten asiain vuoksi, jotka ovat vaaran-alaisina, puhu
selvemmin".

Mr. Waterbrook oli minun silmissäni vaan liian onnellinen, kun
semmoisiin asioihin ja semmoisiin nimiin edes viitattiin hänen pöytänsä
poikki. Hän koetti näyttää siltä, kuin hänellä olisi joku surettava
tieto asiasta (vaikka minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ymmärtänyt
keskustelusta enemmän, kuin minäkään), ja hyväksyi suuresti sitä
taitavaa varovaisuutta, jota oli noudatettu. Kun Mr. Spiker'ille oli
uskottu tämmöinen asia, tahtoi hän tietysti kunnioittaa ystäväänsä
jollakin luottamuksella omalta puoleltaan; sen vuoksi seurasi edellistä
keskustelua toinen, jossa Mr. Gulpidge'n oli vuoro kummastella, ja tätä
keskustelua vielä kolmas, jossa kummastelemisen vuoro palasi Mr.
Spiker'ille jälleen, ja niin edespäin, yhä vaihetellen. Koko tämän ajan
me syrjäiset istuimme maahan painuneina niistä kauheista asioista,
jotka olivat vaaran-alaisina tässä keskustelussa; ja isäntämme katseli
meitä ylpeästi, niinkuin jonkunlaisia terveellisen kammon ja ihmetyksen
uhreja.

Minä olin todella oikein iloinen, kun pääsin ylikerrokseen Agnes'in
luo ja sain puhua hänen kanssaan jossakin nurkassa ja hänelle
esitellä Traddles'ia, joka oli ujo, mutta miellyttävä ja yhä sama
hyvänluontoinen olento. Koska hänen täytyi lähteä varhain, sillä hänen
oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä kuukaudeksi aikaa, en
saanut keskustella hänen kanssaan niin paljon, kuin olisin suonut;
mutta me vaihdoimme adresseja ja lupasimme keskinäiseksi huviksemme
yhtyä jälleen, kun hän palaisi takaisin kaupunkiin. Hän kuuli
ihastuksella, että minä tunsin Steerforth'in, ja puhui hänestä
semmoisella ystävyydellä, että minä käskin hänen kertoa Agnes'ille,
mitä hän Steerforth'ista ajatteli. Mutta Agnes ei muuta kuin katseli
minua sillä aikaa ja pudisti vähän päätänsä, milloin hyvänsä minä
silmäilin häntä. Kosk'ei Agnes ollut semmoisessa seurassa, jossa minä
luulin hänen erittäin menestyvän, olin melkein iloinen, kun kuulin,
että hän aikoi lähteä pois muutamien päivien perästä, vaikka minua
suretti, kun ajattelin, että minun täytyi niin pian taas erota hänestä.
Tämä sai minut jäämään, siksi kuin koko muu seura oli mennyt. Hänen
kanssaan puhuminen ja hänen laulantansa kuunteleminen oli semmoinen
hupainen muistutus minulle onnellisesta elämästäni tuossa vakavassa,
vanhassa asunnossa, jonka hän oli tehnyt niin ihanaksi, että olisin
voinut jäädä tänne puoleksi yöksi; mutta, kosk'ei minulla ollut mitään
syytä viipyä täällä, kun kaikki kynttilät Mr. Waterbrook'in
seurahuoneessa olivat sammutetut, sanoin minä hyvästi, vaikk'ei
suinkaan halukkaasti. Minä tunsin silloin enemmän, kuin koskaan, että
Agnes oli minun hyvä enkelini; ja jos ajattelin hänen suloisia
kasvojansa ja levollista hymyänsä, niinkuin ne olisivat loistaneet
puoleeni jostakin kaukaisesta, enkelin-kaltaisesta olennosta, toivon,
etten ajatellut mitään pahaa.

Minä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun
olisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen
ja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli
ihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun
lähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy
Fawkes'in[30] hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.

Se ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että
muistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla
kotiin huoneisini kahvia juomaan.

"Todella, Master Copperfield", vastasi hän -- "suokaat anteeksi,
Mister[31] Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta --
minä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa
henkilöä, kuin minua, luoksenne".

"Ei siinä ole mitään vaivaa", sanoin minä. "Tahdotteko tulla?"

"Minä tahtoisin hyvin mielelläni", vastasi Uriah luikerrellen.

"Hyvä, tulkaat siis!" lausuin minä.

Minä en voinut olla häntä vähän nurjasti kohtelematta, mutta hän ei
näyttänyt huolivan siitä. Me astuimme lyhyintä tietä emmekä
puhuneet monta sanaa matkalla, ja hän oli niin nöyrä noitten
linnunpeloitus-hansikastensa suhteen, että hän yhä veti niitä käteensä
eikä näyttänyt tässä toimessa ollenkaan edistyneen, kun pääsimme
asuntoni luoksi.

Minä talutin häntä noita pimeitä portaita ylös, ettei hän loukkaisi
päätänsä johonkin, ja hänen kostea, kylmä kätensä tuntui todella niin
sammakon tapaiselta kädessäni, että minun teki mieli hellittää siitä ja
juosta tieheni. Agnes ja vieraanvaraisuus voittivat minut kuitenkin ja
minä saatin hänet majaani. Kun sytytin kynttiläni, joutui hän nöyrään
ihastukseen siitä huoneesta, joka ilmestyi hänen eteensä; ja kun keitin
kahvia yksinkertaisessa läkki-astiassa, jossa Mrs. Crupp mielellään
valmisti sitä (etupäässä, luullakseni, sentähden, ettei se ollut täksi
tarpeeksi aiottu, vaan partaveden lämmitykseksi, ja sentähden, että
löytyi kallis patenttikahvikeitin, joka oli pantu ruokakammioon
ruostumaan), osoitti hän niin suurta mielenliikutusta, että ilolla
olisin voinut kaltata hänet.

"Todella, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa", lausui
Uriah, "kun näkee teidän passaavan minua, on se asia semmoinen, jota en
olisi voinut koskaan odottaa! Mutta joka taholla tapahtuu minulle niin
monta asiaa, joita en olisi koskaan voinut halvassa asemassani odottaa,
että näyttää satavan siunauksia pääni päälle. Te olette varmaan
kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master
Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?"

Kun hän istui sohvallani, pitkät polvet vedettynä ylös kahvikupin alle,
hattu ja hansikkaat lattialla vieressä, lusikka verkalleen liikkuen
ympäri, varjottomat, punaiset silmät, jotka näyttivät niinkuin olisivat
kärventäneet pois ripsensä, kääntyneinä minua kohden, mutta minua
katselematta, ennen kuvatut ilkeät uurteet hänen sieramissansa tullen
ja mennen jokaiselta henkäykseltä, ja käärmeentapainen vääntely
ulottuen pitkin koko ruumista leuasta alkaen saappaisin saakka -- kun
hän näin istui, tulin itsekseni siihen päätökseen, että hän
sanomattomasti inhotti minua. Minua tuskastutti kovasti, että hän oli
minun vieraanani, sillä minä olin silloin nuori ja tottumaton
peittämään, mitä voimakkaasti tunsin.

"Te olette kaiketi kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden
toiveissani, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?"
muistutti Uriah.

"Kyllä", sanoin minä, "vähän".

"Ah! minä arvasin, että Miss Agnes tietäisi sen!" vastasi hän
levollisesti. "Minua ilahuttaa, kun näen, että Miss Agnes tietää sen.
Voi, kiitoksia, Master -- Mister Copperfield!"

Minä olisin juljennut heittää häntä saapaspihdilläni päähän (se makasi
valmiina kaminin matolla), koska hän oli houkutellut minua ilmoittamaan
jotakin, vaikka vaan vähäpätöistä, joka koski Agnes'iin. Mutta minä
vaan join kahviani.

"Mimmoiseksi profeetaksi olette itsenne osoittaneet, Mister
Copperfield!" jatkoi Uriah. "Voi minua, mikä profeeta olette olleet!
Ettekö muista, kuinka kerta sanoitte minulle, että minä ehkä pääsisin
asiakumppaniksi Mr. Wickfield'in toimeen ja että joskus sanottaisiin
Wickfield ja Heep! _Te_ kenties ette muista sitä; mutta, kun ihminen on
halpa, Master Copperfield, kätkee hän muistiinsa semmoiset asiat!"

"Minä muistan sanoneeni niin", lausuin minä, "vaikk'en silloin pitänyt
sitä juuri todennäköisenä".

"Voi! kukapa sitä olisi todennäköisenä pitänyt, Mister Copperfield!"
vastasi Uriah ihastuksissaan, "en todellakaan minä itse. Minä muistan
omin huulin lausuneeni, että olin liian halpa. Siksi totta, totisesti
katsoinkin itseäni".

Hän istui, pesään katsellen, tuo lovinen irvistys kasvoissansa, sillä
välin kuin minä silmäilin häntä.

"Mutta halvimmat henkilöt, Master Copperfield", jatkoi hän kohta,
"voivat joutua välikappaleiksi johonkin hyvään. Minua ilahuttaa
ajatella, että olen ollut välikappaleena johonkin hyvään Mr.
Wickfield'ille, ja ehkä saan olla semmoisena vielä suuremmassa
määrässä. Oi, mikä kunnon mies hän on. Mister Copperfield, mutta kuinka
varomaton hän on ollut!"

"Minua pahoittaa kuulla sitä", arvelin minä. Minä en voinut olla
lisäämättä vähän pistäväisesti: "kaikissa kohden".

"Niin oikein, Mister Copperfield", vastasi Uriah. "Kaikissa kohden.
Ennen kaikkia Miss Agnes'in suhteen! Te ette itse muista kauniita
lauseitanne, Master Copperfield; mutta _minä_ muistan, kuinka kerta
sanoitte, että jokaisen täytyi ihmetellä häntä ja kuinka minä kiitin
teitä siitä! Te olette epäilemättä unhottaneet tämän, Master
Copperfield?"

"En", sanoin minä kuivasti.

"Voi, kuinka minua ilahuttaa, ettette ole!" huudahti Uriah. "Kun
ajattelee, että te olitte ensimäinen, joka sytytti kunnianhimon
säkeneet halvassa rinnassani, ja ettette ole unhottaneet sitä! Voi! --
Sallitteko, että pyydän teiltä kuppia kahvia lisäksi?"

Siinä pontevuudessa, jolla hän puhui säkenien sytyttämisestä, ja siinä
katseessa, jonka hän loi minuun, kun hän sanoi sitä, oli jotakin, joka
oli säpsähyttänyt minua, niinkuin jos olisin nähnyt hänet äkillisessä
valkean valossa. Herätettynä hänen pyyntönsä kautta, joka tuotiin esiin
aivan toisenlaisella äänellä, taritsin hänelle taas kahvia partaveden
pannusta, mutta tein tätä epävakaisella kädellä, äkkiä arvaten, että
hän oli minua taitavampi, ja levottomasti peläten, mitä hän aikoi
lisäksi sanoa, jonka pelon, minä tunsin sen, hän varmaan huomasi.

Hän ei puhunut yhtäkään mitään. Hän liikutti yhä kahviansa, hän särpi
sitä, hän piteli hiljaa leukaansa kaamealla kädellänsä, hän katseli
pesään, hän katseli ympäri huonetta, hän ammotteli pikemmin kuin
hymyili minulle, hän väänteli ja kiemuroitsi, kunnioittavaisesti
liehitellen, hän liikutti kahviansa ja särpi sitä taas, mutta hän jätti
keskustelun jatkamisen minun toimekseni.

"Vai niin, että Mr. Wickfield", lausuin minä viimein, "joka on viittä
sataa kertaa suurempi-arvoinen, kuin te -- -- taikka minä"; vaikka mikä
olisi ollut, en olisi voinut jättää tätä lauselman osaa taitamattomalla
hytkäyksellä edellisestä eroittamatta; "on ollut varomaton, Mr. Heep?"

"Voi, kovin varomaton, Master Copperfield", vastasi Uriah, nöyrästi
huoaten. "Voi, kovin varomaton! Mutta minä soisin, että sanoisitte
minua Uriah'ksi, jos suvaitsette. Se on niinkuin entisinä aikoina".

"Hyvä! Uriah", lausuin minä, sysäten sanaa suustani jonkunmoisella
vastuksella.

"Kiitoksia!" vastasi hän innolla. "Kiitoksia, Master Copperfield!
Tuntuu siltä, kuin vanhat tuulet puhaltaisivat taikka vanhat kellot
soisivat, kun kuulee _teidän_ sanovan Uriah. Minä pyydän teiltä
anteeksi. Lausuinko minä mitään?"

"Mr. Wickfield'istä", muistutin minä.

"Se on totta", lausui Uriah. "Voi! Suuri varomattomuus, Master
Copperfield. Se on semmoinen aine, johon en tahtoisi koskea kenenkään
muun kuin teidän kuullessa. Teidänkin kuullen saatan vaan koskea siihen
eikä sen enempää. Jos joku muu olisi ollut minun sijassani näinä
muutamina viimeisinä vuosina, olisi hän tähän aikaan pitänyt Mr.
Wickfield'iä (voi; mikä kunnon mies hän on, Master Copperfield!)
peukalonsa alla. Peu-ka-lonsa al-la", lausui Uriah pitkäänsä, samalla
kuin hän ojensi kamalalta näyttävää kättänsä pöytäni poikki ja painoi
omaa peukaloansa sitä vastaan, siksi kuin pöytä värisi ja värisytti
koko huonetta.

Jos minun olisi ollut täytymys nähdä hänen asettavan litteää jalkaansa
Mr. Wickfield'in pään päälle, luulen, että tuskin olisin voinut vihata
häntä enemmän.

"Niin kyllä, Master Copperfield", jatkoi hän leppeällä äänellä, joka
kokonaan soti peukalon tointa vastaan, sillä tämä ei ensinkään laannut
pöytää kovasti painamasta, "ei ole epäilemistäkään. Tappio, häpeä, minä
en tiedä mitä kaikkia olisi tullut. Mr. Wickfield tietää sen. Minä olen
halpa välikappale ja halpa on se hyvä työ, jonka teen hänelle, mutta
hän asettaa minut semmoiseen etevään paikkaan, johon tuskin olisin
voinut toivoa pääseväni. Kuinka kiitollinen tulisi minun olla!" Kasvot
kääntyneinä minua päin, kun hän päätti, mutta minua katselematta, nosti
hän koukistuneen peukalonsa siitä paikasta, johon hän oli istuttanut
sen, ja raappi sillä pitkäänsä ja miettiväisesti laihaa leukaansa,
niinkuin hän olisi ajanut partaansa.

Minä muistan hyvin, kuinka sydämeni suuttumuksesta sykki, kun näin
hänen kavalien kasvojensa, joita punertava valkean hohto soveltuvalla
tavalla valaisi, hankkivan jotakin puhetta lisäksi.

"Master Copperfield", aloitti hän -- "mutta minä estän teidän
maata-panoanne?"

"Te ette estä minua. Minä menen tavallisesti myöhään levolle".

"Kiitoksia, Master Copperfield! Tosin olen kohonnut halvasta
asemastani, siitä kuin te ensin puhuttelitte minua mutta minä olen yhä
halpa. Minä toivon, etten koskaan muutu siitä miksikään. Te ette
ajattele pahaa halpuudestani, vaikka uskon teille pienen asian, Master
Copperfield' Ajatteletteko?"

"En suinkaan", sanoin minä vähän vastahakoisesti.

"Kiitoksia!" Hän otti nenäliinan plakkaristaan ja alkoi pyyhkiä
kämmeniänsä. "Miss Agnes, Master Copperfield --".

"No, Uriah?"

"Voi kuinka hauskaa, kun itse-altanne sanotte minua Uriah'ksi!"
huudahti hän ja jännehti, niinkuin sätkyttelevä kala. "Oliko hän teidän
mielestänne ollut hyvin kaunis tänä iltana, Master Copperfield?"

"Minusta hän oli samannäköinen, kuin ainakin: kaikin päin etevämpi,
kuin kukaan muu hänen ympärillänsä", vastasin minä.

"Voi, kiitoksia! Se on aivan totta!" huusi hän. "Voi paljon kiitoksia
siitä!"

"Ei tarvita", sanoin minä ylpeästi. "Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi
kiittäisitte minua".

"Niin, Master Copperfield", lausui Uriah, "tämä on totta puhuen juuri
se asia, jonka rohkenen uskoa teille. Vaikka minä olen halpa", hän
pyyhki käsiänsä kovemmin ja katseli vuorotellen niitä ja valkeaa,
"vaikka äitini on halpa ja vaikka meidän köyhä, mutta kunniallinen
kattomme aina on ollut matala, on Miss Agnes'in kuva (minä en pelkää
salaisuuttani teille uskomasta), Master Copperfield, sillä minä olen
aina puhunut teille kaikki ensi hetkestä asti, kuin minun oli ilo nähdä
teidät noissa pony-kääsyissä vuosikausia asunut rinnassani. Voi, Master
Copperfield, millä puhtailla tunteilla minä rakastan sitä maata, jota
Agnes'ini polkee!"

Minä luulen, että aioin kuin mieletön siepata tulikuuman hiilikoukun
valkeasta ja pistää hänet puhki sillä. Tämä aikomus poukahti pois
minusta, niinkuin pyssystä ammuttu luoti: mutta Agnes'in kuva, jota jo
yksistään tämän punatukkaisen ilkiön ajatus saastutti, pysyi
mielessäni, kun katselin häntä hänen istuessaan tuossa vinoksi
vääntyneenä, niinkuin hänen rietas sielunsa olisi raadellut hänen
ruumistansa, ja pyörrytti minua. Uriah näytti paisuvan ja kasvavan
silmieni edessä; huone oli ikäänkuin täynnä hänen äänensä kaikkua; ja
minua valloitti semmoinen kummallinen tunne (jolle kenties ei kukaan
ole kokonaan vieras), että kaikki nämät olivat tapahtuneet ennen
johonkin epämääräiseen aikaan, ja että minä tiesin, mitä hän ensiksi
aikoi sanoa.

Se seikka, että hyvään aikaan havaitsin sen vallan tiedon, joka asui
hänen kasvoissaan, palautti Agnes'in pyynnön sen täydessä voimassa
vilkkaammin muistiini, kuin mikään muu ponnistus minun puoleltani. Minä
näytin paljon tyvenemmältä, kuin hiukkaa ennen olisin luullut
mahdolliseksi, kun kysyin, oliko hän ilmoittanut tunteitansa
Agnes'ille.

"Oi, ei. Master Copperfield!" vastasi hän; "oi, ei! Ei kenellekään
paitsi teille. Te näette, kuinka vasta nyt kohoon alhaisesta tilastani.
Minä panen paljon toivoa siihen, että Agnes huomaa, kuinka hyödyllinen
minä olen hänen isällensä (sillä minä luulen varmaan voivani suuresti
hyödyttää häntä, Master Copperfield) ja kuinka minä tasoitan hänen
tietänsä ja kannatan häntä. Agnes on niin hellästi liittynyt isäänsä,
Master Copperfield (voi, kuinka tuo on kaunista tyttäressä), että hän
ehkä isän tähden käy ystävälliseksi minua kohtaan".

Minä pääsin nyt täydellisesti konnan tuuman perille ja ymmärsin, miksi
hän ilmoitti sen.

"Jos teette hyvin ja kätkette salaisuuteni, Master Copperfield", jatkoi
hän, "ettekä ylipäänsä vastusta minua, pidän sitä erityisenä suosiona.
Te ette suinkaan tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita. Minä tiedän, mikä
ystävällinen sydän teillä on; mutta koska olette tunteneet minut vaan
halvassa asemassani (halvimmassa, aioin sanoa, sillä minä olen hyvin
halpa vielä), ehkä te tietämättäni vastustaisitte minua oman Agnes'ini
luona. Minä sanon häntä omaksi, näettekö, Master Copperfield. Löytyy
eräs laulu, joka sanoo: 'Ma kruunuja altistaisin, jos omata hänet
saisin'. Minä toivon saavani jonakin päivänä".

Rakas Agnes! liian armas ja liian hyvä jok'ikiselle, jota minä saatin
ajatella, oliko mahdollista, että hän oli määrätty tämmöisen
viheliäisen miehen vaimoksi!

"Ei ole mitään kiirettä tätä nykyä, näettekö, Master Copperfield",
jatkoi Uriah lipeällä tavallansa, samalla kuin minä, tätä ajatellen,
istuin ja katselin häntä. "Agnes'ini on vielä sangen nuori; ja äitini
ja minä saamme raivata tietä itsellemme ylöspäin ja asettaa monta asiaa
toiselle kannalle, ennenkuin se kokonaan kävisi laatuun. Sillä tapaa
minulle jää aikaa vähitellen antaa hänelle tietoa toiveistani, kun niin
soveltuu. Voi, minä olen niin kiitollinen teille, että olen saanut
uskoa teille tämän asian! Voi, te ette saata ajatella, kuinka se
lohduttaa minua, kun tiedän, että tunnette tilamme ettekä (kosk'ette
tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita perheessä) vastusta minua!"

Hän tarttui käteeni, jota en tohtinut kieltää häneltä, ja kosteaksi
sitä puristettuaan katseli vaalea-naamaista kelloansa.

"Voi minua!" lausui hän, "kello käy kahta. Hetket kuluvat, kun
tuttavien kesken juttelee vanhoista asioista, Master Copperfield. Kello
on melkein puolivälissä kaksi!"

Minä vastasin, että olin luullut aikaa myöhemmäksi. Ei sen vuoksi, että
todella ajattelin sitä, vaan sen vuoksi, että keskustelun-kykyni oli
melkein kokonaan loppunut.

"Herranen aika!" lausui hän miettien. "Siinä kartanossa, jossa minä
majailen -- jonkunlainen yksityinen hotelli ja ravintopaikka likellä
New River Head'ia -- Master Copperfield, on varmaan jo kaksi tuntia
sitten menty levolle".

"Minä olen pahoillani", arvelin minä, "ettei löydy kuin yksi vuode
täällä, ja että minä --".

"Voi, älkäät mainitkokaan vuoteita, Master Copperfield!" vastasi hän
innoissansa ja nostaen ylös toista jalkaansa. "Mutta _olisiko_ teillä
mitään sitä vastaan, että panen maata kaminin eteen?"

"Jos niiksi tulee", sanoin minä, "tehkäät hyvin ja menkäät te
vuoteeseni, mutta minä panen maata kaminin eteen".

Hän kieltäysi tätä tarjousta vastaan-ottamasta ja oli liiallisessa
hämmästyksessään ja nöyryydessään melkein niin iso-ääninen, että se
olisi voinut kuulua Mrs. Crupp'in korviin, joka nyt, luullakseni,
makasi jossakin kaukaisessa huoneessa noin alaveden tasalla, uneen
tuuditettuna erään parantumattoman kellon tikityksestä, johon hän aina
vetosi, kun meillä oli joku vähäinen riita säntillisyydestä, ja joka
aina kävi kumminkin kolme neljännestä jälkeen, vaikka sitä ehtimiseen
aamulla asetettiin parhaitten ojennuskellojen mukaan. Kosk'ei mikään
syy, jota minä hämmennyksissäni kykenin esiin tuomaan, vähintäkään
järkyttänyt hänen ujouttansa eikä saattanut häntä vastaan-ottamaan
makuu-huonettani, täytyi minun parhaimmalla tavalla hankkia hänelle
sija kaminin eteen. Sohva-matrassi (joka oli monta vertaa lyhyempi,
kuin hänen pitkä ja hoikka ruumiinsa), sohva-tyynyt, yksi viltti,
pöytävaate, yksi puhdas aamiais-pöytäliina ja joku päällystakki olivat
hänen vuoteensa ja peitteensä, joista hän oli yltäkyllin kiitollinen.
Minä lainasin hänelle yölakin, jonka hän heti pani päähänsä ja jossa
hän näytti niin kauhealta, etten ole milloinkaan jälestäpäin käyttänyt
mitään semmoista, ja jätin hänet lepäämään.

Minä en koskaan unhota tätä yötä. Minä en koskaan unhota, kuinka
kääntelin ja vääntelin; kuinka väsyksiin asti ajattelin Agnes'ia ja
tätä ilkeätä olentoa; kuinka mietin, mitä minä voin tehdä ja mitä minun
tuli tehdä; kuinka en päässyt mihinkään muuhun päätökseen, kuin että
paras asia, joka minun sopi tehdä Agnes'in rauhaa varten, oli se, etten
tehnyt mitään, vaan pidin takanani, mitä olin kuullut. Jos minun
onnistui saada unta tuokioksi aikaa, kuvittelivat helläsilmäinen Agnes
ja hänen isänsä, joka lempeästi katseli häntä, niinkuin olin niin usein
nähnyt hänen katselevan, edessäni rukoilevilla kasvoilla ja täyttivät
minut epämääräisellä kammolla. Kun heräsin, istui muisto, että Uriah
makasi läheisessä huoneessa, niin raskaasti rinnalleni, kuin
painajainen, ja vaivutti minua lyijyisellä pelolla, niinkuin luonani
olisi vieraillut joku alhaisemman luokan perkele.

Hiilikoukku tunkeusi myöskin uinaileviin ajatuksiini eikä tahtonut
lähteä pois niistä. Puoli-nukkuisessa ja puoli-valveisessa tilassani
näytti se minusta vielä tulikuumalta, ja minä olin siepannut sen ulos
valkeasta ja syössyt hänen ruumiinsa puhki sillä. Tämä ajatus kiusasi
minua lopulta siinä määrässä, että minä, vaikka tiesin, ettei siinä
ollut mitään perää, menin hiljalleen läheiseen huoneesen katsomaan
häntä. Siinä minä näin hänen makaavan selällänsä, jalat ulottuen, en
tiedä mihin, korina kurkussa, nenä tukossa ja suu auki, kuin
postiluukku. Hän oli oikeassa olossaan niin paljon pahempi, kuin
kiihtyneessä mielikuvituksessani, että jälestäpäin pelkkä inho veti
minut hänen luoksensa, enkä minä malttanut olla joka puoli tunti taikka
niillä vaiheilla sisään ja ulos astumatta, häntä uudestaan katsoakseni.
Tuo pitkä, pitkä yö näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta, kuin
koskaan, eikä mikään päivän enne ilmestynyt mustalla taivaalla.

Kun näin hänen astuvan portaita alas varhain aamulla (sillä, kiitos
Jumalan! hän ei tahtonut jäädä suurukselle), tuntui minusta, kuin yö
olisi mennyt pois hänen haamussaan. Commons'iin lähtiessäni käskin
erittäin Mrs. Crupp'in jättää akkunat auki, että arki-huoneeni
tuuleentuisi ja puhdistuisi hänen läsnä-olostaan.



KUUDESKOLMATTA LUKU.

Minä joudun vankeuteen.


Minä en nähnyt sen koommin Uriah'ta, ennenkuin sinä päivänä, jona Agnes
jätti kaupungin. Minä olin vaunukonttorissa Agnes'ia hyvästi jättämässä
ja katsomassa hänen lähtöänsä; ja siellä oli Uriah'kin, joka palasi
Canterbury'yn samoilla kulkuneuvoilla. Minua ilahutti vähän,
kun huomasin hänen kapean, lyhyt-selkäisen, korkea-olkaisen,
silkkiäismarjan-karvaisen päällys-takkinsa ynnä vähäisen teltan
kaltaisen paraplyyn kanssa pistettynä katon taka-istuimen reunaan,
samalla kuin Agnes tietysti istui sisäpuolella; mutta mitä minä
kärsin, kun koetin olla ystävällinen häntä kohtaan, niin kauan kuin
Agnes katseli minua, se ehkä ansaitsi tämän pikkuisen palkinnon.
Vaunu-akkunan vieressä liehui hän, niinkuin päivällisilläkin, meidän
ympärillämme, hetkeksikään hellittämättä, ikäänkuin iso korppikotka
hotkaisten joka tavua, jonka minä sanoin Agnes'ille taikka Agnes sanoi
minulle.

Siinä huolestuneessa tilassa, johon Uriah'n ilmoitus kotonani oli
saattanut minut, olin sangen paljon ajatellut niitä sanoja, joita Agnes
oli käyttänyt, kun puhuimme tuosta asiakumppanuudesta. "Minä tein,
mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen
oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen". Joku
synkkä aavistus, että Agnes myöntyisi ja turvautuisi samaan tunteesen,
olipa kysymys mistä uhrista hyvänsä isän tähden, oli vaivannut minua
siitä asti. Minä tiesin, kuinka hän rakasti isäänsä. Minä tiesin,
kuinka hellä hänen luontonsa oli. Minä tiesin hänen omasta puheestaan,
että hän piti itseänsä viattomana syynä isänsä erhetyksiin ja luuli
olevansa hänelle suuressa velassa, jota hän hartaasti tahtoi
maksaa. Siitä ei lähtenyt minulle mitään lohdutusta, että näin,
kuinka toisenlainen hän oli, kuin tuo ilettävä punatukka
silkkiäismarjan-karvaisella päällystakillaan, sillä minä tunsin, että
juuri heidän keskinäisessä erilaisuudessaan, Agnes'in puhtaan sielun
itsensä-kieltämisessä ja toisen saastaisessa huonoudessa, suurin vaara
oli. Kaikki nämät tiesi Uriah epäilemättä täydellisesti ja oli tarkasti
ottanut ne lukuun laskuissansa.

Kuitenkin olin niin varma, että semmoisen vastaisen uhrauksen tieto
hävittäisi Agnes'in onnen, ja minä olin niin vakuutettu hänen
käytöksensä johdosta, ettei hän silloin nähnyt tätä tulevaisuutta sekä
ettei mikään aavistus vielä ollut luonut varjoansa hänen ylitsensä,
että olisin voinut yhtä hyvin loukata häntä kuin varoittaa häntä
uhkaavan vaaran suhteen. Näin tapahtui, että me erosimme ilman mitään
selitystä: Agnes viitaten kädellään ja hymyillen jäähyvästiä vaunujen
akkunasta; hänen kiusaaja-henkensä luikerrellen katolla, niinkuin hän
jo olisi pitänyt häntä kynsissänsä ja riemuinnut.

Minä en voinut moneen aikaan unhottaa tätä jäähyväis-vilausta heistä.
Kun Agnes kirjoitti ja kertoi turvallisesta kotiintulostaan, olin minä
yhtä onneton, kuin milloin näin hänen lähtevän pois. Kulloin
hyvänsä rupesin ajattelemaan, tuli tämä aine kohta eteeni, ja koko
levottomuuteni kävi heti kahta suuremmaksi. Tuskin mikään yö kului
ilman että näin unta siitä. Se muuttui yhdeksi elämäni osaksi ja yhtä
eroamattomaksi elämästäni, kuin oma pääni.

Minulla oli runsaasti aikaa miettiä levottomuuttani, sillä Steerforth
oli Oxford'issa, niinkuin hän kirjoitti minulle, ja niinä aikoina,
jolloin en ollut Commons'issa, olin paljon itsekseni. Minä luulen, että
minulla tähän aikaan oli jonkunlainen salainen epäilys Steerforth'in
suhteen. Minä kirjoitin hänelle hyvin sydämellisesti vastaukseksi hänen
kirjeesensä, mutta minä uskon, että ylimalkain olin iloissani, ettei
hän juuri silloin päässyt London'iin. Minä luulen totuuden olevan sen,
että Agnes'in vaikutus minun suhteeni säilyi eheänä, kun en nähnyt
Steerforth'ia; ja että tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kuin
ajatukseni ja osanottoni niin suuresti kääntyivät Agnes'in puoleen.

Näin kuluivat päivät ja viikot. Minä rupesin varsinaisesti oppiin
Spenlow ja Jorkins'illa. Tätini antoi minulle yhdeksänkymmentä puntaa
vuoteensa (lisäksi huoneen hyyryni ja rahaa muutamiin muihin menoihin).
Huoneeni vourattiin vuodeksi; ja vaikka ne yhä tuntuivat minusta
kolkoilta iltaisin, ja illat pitkiltä, istuin usein jotenkin
tasaisessa, vaikka synkänpuolisessa mielentilassa ja lohdutin itseäni
kahvilla, jota, taaksepäin katsoessani, näytän tähän elämäni aikaan
juoneen kannuttain. Näihin aikoihin minä myöskin huomasin kolme asiaa:
ensiksi, että Mrs Crupp'ia vaivasi kummallinen, värveiksi nimitetty
tauti, johon tavallisesti yhtyi tulehtunut nenä ja joka paranteeksi
lakkaamatta vaati piparminttua; toiseksi, että joku omituisuus
ruokakammioni ilmassa särki konjakki-pulloni; kolmanneksi, että olin
yksinään mailmassa ja hyvin taipusa englantilaisilla runokatkelmilla
saattamaan tätä asiaa ikimuistettavaksi.

Sitä päivää, jona ryhdyin virkani toimeen, ei vietetty muulla
juhlallisuudella, kuin että konttoristeille tarjosin voileipää ja
sherryä ja illalla menin yksinään teateriin. Minä lähdin katsomaan
"Vierasta", koska se oli Doctors' Commons'iin vivahtava näytelmä,
ja olin niin kauheasti sortuneena, että tuskin tunsin itseni
omassa peilissäni, kun tulin kotiin. Mr. Spenlow muistutti tässä
tilaisuudessa, kun sopimuksemme oli tehty, että hän olisi mielellään
suonut, että minä olisin tullut hänen luoksensa Norwood'iin liittoamme
viettämään, jollei hänen koti-oloissaan olisi ollut jonkunlainen
epäjärjestys siitä syystä, että hän odotti tytärtänsä kotiin
Paris'ista, jossa tämä oli päättänyt kasvatuksensa. Mutta hän arveli,
että, kun tytär tuli kotiin, hän toivoi saavansa ilon nähdä minua
vieraanansa. Minä tiesin, että hän oli leskimies, jolla oli vaan yksi
tytär, ja lausuin kiitollisuuttani.

Mr. Spenlow piti puheensa. Viikon parin perästä palasi hän lupaukseensa
ja sanoi, että jos minä tahdoin tehdä hänelle sen ilon, että tulisin
hänen luoksensa ensi lauvantaina ja jäisin sinne maanantaihin asti, se
olisi erittäin hänen mieleensä. Tietysti minä vastasin, että tahdoin
tehdä hänelle sen ilon; ja hänen oli määrä viedä minut sinne
faetonillansa sekä saattaa minut takaisin.

Kun puhuttu päivä tuli, katsoivat palkatut konttoristit yksin
matkalaukkuanikin kunnioituksella. Heidän silmissään oli tuo kartano
Norwood'issa pyhä mysteri. Yksi heistä kertoi minulle kuulleensa, että
Mr. Spenlow söi vaan hopea- ja posliini-astioista; toinen viittasi
siihen, että champagnea aina laskettiin tynnyristä, niinkuin tavallista
kaljaa. Tuo vanha, perukipäinen konttoristi, jonka nimi oli Mr. Tiffey,
oli monta kertaa palveluksensa aikana käynyt siellä asioilla ja joka
kerta tunkenut aamiais-huoneesen asti. Hän kuvaili sitä mitä
komeimmaksi huoneeksi ja sanoi siellä juoneensa ruskeata Itä-Indian
sherryä, joka oli niin oivallista, että se sai miehen silmiänsä
vilkuttamaan.

Meillä oli sinä päivänä konsistoriumissa eräs lykätty asia -- jonkun
leipurin sulkeminen kirkon yhteydestä sen vuoksi, että hän oli
seurakunnan kokouksessa kieltäynyt kadunkivitysveroa maksamasta -- ja
koska todistukset olivat juuri kahta vertaa pidemmät, kuin Robinson
Crusoe erään laskun mukaan, jonka minä tein, oli päivästä jotenkin
paljon kulunut, ennenkuin päätimme työmme. Kuitenkin saimme hänet
suljetuksi pois kuudeksi viikoksi ja tuomituksi loppumattomiin
kustannuksiin; ja silloin leipurin, proktorin, tuomarin ja kummankin
puolen advokatit (jotka olivat kaikki likeistä sukua) lähtivät yhdessä
kaupungista, ja Mr. Spenlow ja minä ajoimme pois faetonilla.

Faetoni oli sangen hupainen kapine; hevoset koukistivat kaulojansa ja
nostivat jalkojansa, niinkuin olisivat tietäneet, että kuuluivat
Doctors' Commons'iin. Commons'issa kilpailtiin nimittäin kaikenlaisessa
komeudessa, jonka vuoksi siellä oli koko joukko uhkeita ajoneuvoja,
vaikka minä aina olen ajatellut ja aina olen ajatteleva, että minun
aikanani kilvoituksen pää-esine siellä oli tärkkelys: jota proktorit,
minun luullakseni, käyttivät niin suuressa määrässä, kuin ihmisluonto
suinkin sallii.

Me olimme matkallamme varsin hyvällä tuulella, ja Mr. Spenlow antoi
minulle muutamia viittauksia ammattini suhteen. Hän sanoi, että se oli
oivallisin ammatti koko mailmassa ja ettei sitä saanut millään lailla
katsoa samanlaiseksi kuin asian-ajajan ammattia, sillä edellinen oli
jotakin ihan toista, paljon enemmän suljettu, vähemmän koneenkaltainen
ja tuotteliaampi. Me käsitimme asioita paljon helpommalta kannalta
Commons'issa, kuin mitä voi käsittää missään muualla, muistutti hän, ja
tämä tekee meidät etuoikeuksilla varustetuksi luokaksi. Hän sanoi, että
oli mahdoton salata sitä ikävää seikkaa, että etupäässä asian-ajajat
käyttivät meitä; mutta hän viittasi siihen, että nämät kuuluivat
alhaisempaan ihmisluokkaan, jota kaikki proktorit, jotka tahtoivat
käydä jostakin, yleisesti halpelemalla katselivat.

Minä kysyin Mr. Spenlow'ilta, mitä hän piti parhaana ammattimme
toimena? Hän vastasi, että hyvä testamentin moitteen asia, jossa
puheena oli vähäinen, sievä kolmen- tai neljänkymmenen tuhannen
punnan maatila, oli ehkä paras kaikista. Semmoisessa asiassa, sanoi
hän, ei ollut ainoastaan argumenteista jokaiselta riidan-menon
askeleelta sangen hyvät tulot, vaan myös vuorittain tutkinnoissa ja
vastatutkinnoissa kokoontuvista todistuksista (puhumatta vetoomisesta
delegateihin ja sitten lordeihin); mutta, koska kustannukset tiedettiin
varmaan lähtevän maatilasta, taistelivat molemmat puolueet vireästi
eikä kulunkeja ensinkään kysytty. Tuosta alkoi hän yleiseen kiittää
Commons'ia. Mitä tuli Commons'issa erittäin ihmetellä (sanoi hän), oli
sen tukevuus. Se oli kaikkein soveliaimmalla tavalla järjestetty laitos
mailmassa. Se oli hauskan mukavuuden perikuva. Asia oli helppo
muutamilla sanoilla selittää. Esimerkiksi: konsistoriumin eteen tulee
avio-eron taikka rahojen takaisinannon asia. Hyvä. Sitä tutkitaan
konsistoriumissa. Siitä tehdään hiljainen pieni seurapeli, ja
pelataan se rauhassa loppuun. Ajatelkaamme, ettei tyydytä
konsistoriumin päätökseen, mitä sitten tehdään? No, mennään
arkkipiispallis-oikeustoon. Mitä arkkipiispallis-oikeusto on? Sama
oikeusto samassa huoneessa, sama aidake ja samat asian-ajajat, mutta
toinen tuomari, sillä täällä saa konsistoriumin tuomari joka oikeuden
päivä ilmestyä advokatina. Hyvä; pelataan seura-peli loppuun taas.
Mutta ei vieläkään tyydytä päätökseen. Hyvä. Mitä sitten tehdään? No,
mennään delegateihin. Mitä delegatit ovat? No, kirkollisia delegateja
ovat ne työttömät advokatit, jotka ovat katselleet seurapeliä, kun sitä
pelattiin molemmissa oikeustoissa, ovat nähneet, kuinka kortit
sakattiin, nostettiin ja lyötiin ulos, ovat puhuneet kaikkien pelaajien
kanssa siitä ja tulevat nyt tuoreina tuomareina ratkaisemaan asiaa
kaikkein mieliksi! Tyytymättömät ihmiset puhukoot lahjomisesta
Commons'issa, Commons'in umpinaisuudesta ja Commons'in uudistuksen
tarpeellisuudesta; mutta kun vehnän hinta bushel'ilta[32] oli ollut
korkeimmillaan, oli Commons'illa ollut kaikkein enimmän tekemistä,
jonka vuoksi sopi laskea kätensä sydämelleen ja sanoa koko maailmalle
-- "kajotkaat Commons'iin, ja maa joutuu häviöön!"

Minä kuuntelin näitä kaikkia tarkasti; ja vaikka, minun täytyy sanoa
se, minä epäilin, oliko maa niin suuressa kiitollisuuden velassa
Commons'ille, kuin Mr. Spenlow väitti, taivuin kuitenkin
kunnioittavaisesti hänen ajatukseensa. Tuon puheen vehnän hinnasta
bushel'ilta tunsin nöyrästi olevan liian raskaan voimilleni, ja se
ratkaisi kokonaan kysymyksen. Minä en ole tähän hetkeen saakka koskaan
saanut selkoa tästä vehnän bushel'ista. Se on yhteydessä kaikenlaisten
asiain kanssa koko elin-aikani yhä ilmestynyt minua kukistaakseen. Minä
en tarkoin tiedä, mitä sillä on tekemistä minun kanssani taikka mikä
oikeus sillä on kukistaa minua äärettömän erilaisissa tiloissa; mutta
milloin hyvänsä minä näen vanhan ystäväni bushelin väkisin esiin
tuotuna (niinkuin hän, huomaan minä, aina tuodaan), pidän asiani
hukkaan menneenä.

Tämä oli poikkeus aineesta. _Minä_ en ollut se mies, joka kajosin
Commons'iin ja syöksin maan häviöön. Minä ilmoitin alamaisesti
äänettömyyteni kautta, että suostuin kaikkiin, mitä olin kuullut
häneltä, joka ijän ja tietojen puolesta oli minua etevämpi; ja me
puhuimme sitten "Vieraasta" ja dramasta ja Mr. Spenlow'in
parihevosista, siksi kuin saavuimme hänen portillensa.

Mr. Spenlow'in asuntoon kuului kaunis puutarha; ja vaikk'ei vuoden-aika
ollut erittäin sovelias puutarhan katselemiseksi, oli sitä niin hyvästi
hoidettu, että minä olin aivan ihastunut. Siinä oli viehättävä
nurmikko, siinä puuryhmiä, siinä eteneviä käytäviä, joita tuskin
selitin pimeässä, katetut rautalanka-ristikoilla, joita myöden kesällä
pensaat ja kukat kasvoivat. "Täällä Miss Spenlow kävelee itseksensä",
ajattelin minä. "Voi sentään!"

Me astuimme iloisesti valaistuun rakennukseen ja tulimme eteiseen,
jossa oli kaikenlaisia hattuja, lakkeja, päällystakkeja, shaaleja,
hansikkaita, ruoskia ja kävelykeppejä. "Missä Miss Dora on?" sanoi Mr.
Spenlow palvelialle. "Dora!" minä ajattelin. "Mikä kaunis nimi!"

Me käännyimme läheiseen huoneesen (minä luulen, että se oli juuri se
aamiais-huone, jonka tuo ruskea Itä-Indian sherry oli tehnyt
muistettavaksi) ja minä kuulin jonkun äänen sanovan: "Mr. Copperfield,
tyttäreni Dora ja tyttäreni Doran uskottu ystävä!" Se oli epäilemättä
Mr. Spenlow'in ääni, mutta minä en tietänyt sitä enkä huolinut, kenenkä
se oli. Kaikki oli silmänräpäyksellä kadonnut. Kohtaloni oli ratkaistu.
Minä olin vanki ja orja. Minä rakastin tulisesti Dora Spenlow'ia!

Hän oli enemmän kuin ihminen minun silmissäni. Hän oli fee, sylfidi,
minä en tiedä, mitä hän oli -- kaikki, mitä ei kukaan ollut milloinkaan
nähnyt, ja kaikki, mitä jokainen aina ikävöitsi. Tuota hätää nielaisi
minut pohjaton rakkauden syvyys. Ei ollut aikaa pysähtyä reunalla, ei
katsoa alaspäin eikä taaksepäin; minä olin syössyt päistikkaa alas,
ennenkuin kykenin puhumaan sanaakaan hänelle.

"Minä", muistutti eräs hyvin tunnettu ääni, kun olin kumartanut ja
sopertanut muutamia sanoja, "olen nähnyt Mr. Copperfield'in ennen".

Puhuja ei ollut Dora. Ei; tuo uskottu ystävä, Miss Murdstone!

Minä en luule, että kummastuin paljon. Minun ymmärtääkseni ei ollut
mitään kummastumisen voimaa enään jälellä minussa. Paitsi Dora
Spenlow'ia ei tässä aineellisessa mailmassa löytynyt mitään
mainittavaa, jota olisi sopinut kummastella. Minä sanoin: "Kuinka
jaksatte, Miss Murdstone? Minä toivon, että voitte hyvin". Hän vastasi:
"varsin hyvin". Minä sanoin: "Kuinka Mr. Murdstone jaksaa?" Hän
vastasi: "veljeni on hyvissä voimissa, kiitoksia paljon".

Mr. Spenlow, joka, arvaan minä, oli hämmästynyt, kun näki, että me
tunsimme toinen toisemme, säisti nyt:

"Minä huomaan ilolla", lausui hän, "Copperfield, että te ja Miss
Murdstone olette tutut".

"Mr. Copperfield ja minä", sanoi Miss Murdstone totisella tyvenyydellä,
"olemme sukua. Me olimme ennen vähän tutut. Se oli hänen lapsuutensa
aikana. Asianhaarat ovat sitten eroittaneet meidät. Minä en olisi
tuntenut häntä".

Minä vastasin, että minä olisin tuntenut hänet missä hyvänsä. Joka
kyllä olikin totta.

"Miss Murdstone teki niin hyvin", lausui Mr. Spenlow minulle, "ja
rupesi siihen virkaan -- jos tätä siksi sopii nimittää -- että hän on
tyttäreni Doran uskottu ystävä. Koska tyttärelläni Doralla kovaksi
onneksi ei ole mitään äitiä, on Miss Murdstone suosiollinen kyllä
olemaan hänen seuralapsenaan ja suojelianaan".

Minun juolahti mieleeni, että Miss Murdstone, samoin kuin
hengen-säilyttäjäksi nimitetty taskukapine, ei ollut niin paljon
aiottu suojelukseksi kuin päällekarkaukseksi. Mutta kun eivät
ajatukseni kiintyneet mihinkään muuhun, kuin Doraan, katselin tätä
kohta jälestäpäin ja luulin hänen sievän oikullisesta käytöksestään
huomaavani, ettei hän ollut erittäin taipusa uskomaan mitään
seuralaiselleen ja suojeliallensa, kun samalla joku kello soi, jonka
Mr. Spenlow sanoi olevan ensimäisen päivällismerkin, ja hän vei minut
pois vaatteita muuttamaan.

Näin rakastuneessa tilassa oli jotenkin naurettavaa ajatella
pukemistansa taikka mitään muuta tointa hyvänsä. Minä en voinut kuin
istua valkean eteen, purra matkalaukkuni avaimeen ja ajatella tuota
viehättävää, tyttömäistä, kirkas-silmäistä, armasta Doraa. Mikä vartalo
hänellä oli, mitkä kasvot, mikä sulokas, vaihteleva, lumoava käytös!

Kello soi taas niin pian, ettei pukemisestani tullut kuin tyhjää
hätäilemistä sen huolellisen toimituksen sijasta, jota olisin suonut
nykyisissä oloissa, ja minä menin alas. Siellä oli muutamia vieraita.
Dora puhutteli vanhaa, harmaapäistä gentlemania. Vaikka tämä oli harmaa
-- ja päälle päätteeksi omia sanojansa myöden iso-isän isä -- olin minä
vimmatun mustasukkainen hänelle.

Mimmoisessa mielentilassa minä olin! Minä olin mustasukkainen
jokaiselle. Minä en voinut kärsiä sitä ajatusta, että kukaan tunsi Mr.
Spenlow'ia paremmin, kuin minä. Minua tuskastutti kovasti, kun kuulin
heidän puhuvan semmoisista tapauksista, joihin minä en ollut ottanut
mitään osaa. Kun joku hyvin rakastettava mies, jolla oli kiiltävä,
kalju pää, kysyi minulta poikki päivällispöydän, olinko ensi kertaa
siellä, olisin juljennut ruveta häntä vastaan mihinkä hurjuuteen ja
kostoon tahansa.

Minä en muista, kuka siellä oli, paitsi Dora. Minulla ei ole
vähintäkään käsitystä, mitä meillä oli päivällisiksi, paitsi Doraa.
Minusta tuntuu, kuin olisin aterioinnut vaan Doraa, ja minä lähetin
pois puolen tusinan ruokia koskematta. Minä istuin hänen vieressänsä.
Minä puhuin hänen kanssaan. Hänellä oli mitä miellyttävin pikkuinen
ääni, mitä iloisin pikkuinen nauru ja mitä hupaisimmat ja herttaisimmat
pikkuiset temput, jotka ikinä saattivat kadotetun nuorukaisen
toivottomaan orjuuteen. Hän oli ylimalkain pienenpuolinen. Sitä
kalliimpi, ajattelin minä.

Kun hän meni ulos huoneesta Miss Murdstone'n kanssa (muita naisia ei
ollutkaan seurassa), vaivuin minä unelmiin, joissa vaan se julma pelko
häiritsi minua, että Miss Murdstone panettelisi minua Doran edessä. Tuo
rakastettava kiiltopäinen olento kertoi minulle pitkän jutun, joka
luullakseni koski puutarhan hoitoa. Minä luulen, että kuulin hänen
sanovan "minun puutarhurini" useita kertoja. Minä olin suurimmalla
tarkkuudella häntä kuuntelevinani, mutta kävelin koko ajan Eden'in
puutarhassa Doran kanssa.

Tuo pelkoni, että minua paneteltaisiin yhä kiihtyvän rakkauteni esineen
luona, virkosi taas, kun vierashuoneeseen tultuamme näin Miss
Murdstone'n tuiman ja ylpeän muodon. Mutta minä pääsin siitä
odottamattomalla tavalla.

"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, viitaten minua syrjäpuoleen
jonkun akkunan luo. "Pari sanaa".

Minä seisoin kahden kesken Miss Murdstone'n kanssa.

"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, "minun ei tarvitse puhua
lavealta perhe-seikoista. Niissä ei ole mitään viehättävää".

"Kaukana siitä, Ma'am", vastasin minä.

"Kaukana siitä", myönsi Miss Murdstone. "Minä en tahdo palauttaa
muistoja entisistä riidoista eikä entisistä loukkauksista. Minua on
eräs henkilö loukannut -- eräs nainen, minä sanon sen mielipahalla
sukupuoleni kunnian tähden -- jota vaan tulee mainita ylenkatseella ja
inholla; ja sen vuoksi olen mieluisammin häntä mainitsematta".

Minä tunsin itseni tulistuvan tätini puolesta, mutta sanoin, että
varmaan olisi parempi, jos Miss Murdstone suvaitsi jättää hänet
mainitsematta. Minä en voinut kuulla, että häntä mainittiin
epäkunnioituksella, lisäsin minä, ajatustani jyrkällä tavalla
lausumatta.

Miss Murdstone ummisti silmänsä ja notkisti ylenkatseellisesti
päätänsä, sitten hän, verkalleen avaten silmiänsä, jatkoi:

"David Copperfield, minä en mieli salata sitä tosiasiaa, että minussa
syntyi huono ajatus teistä teidän lapsuudessanne. Olkoon, että minä
erehdyin taikka te ehkä ette enää ansaitse sitä. Siitä ei ole nyt puhe
meidän välillämme. Minä kuulun semmoiseen sukuun, joka, luullakseni, on
erinomainen jonkunlaisesta lujuudesta; enkä minä tottele asianhaaroja
eikä muutoksia. Minulla olkoon oma ajatukseni teistä. Te saatte pitää
omaa ajatustanne minusta".

Minä notkistin nyt vuorostani päätäni.

"Mutta se ei ole tarpeellista", arveli Miss Murdstone, "että nämät
ajatukset täällä törmäävät yhteen. Nykyisissä oloissa on se kaikin
tavoin yhtä hyvä, etteivät tee sitä. Koska elämän vaiheet jälleen ovat
saattaneet meidät yhteen ja ehkä saattavat meidät yhteen muissakin
tiloissa, ehdottelisin, että me täällä kohtaisimme toinen toistamme
niinkuin kaukaiset tuttavat. Perheellisissä seikoissa on kylläinen syy,
että toistemme suhteen asetumme vaan tälle kannalle eikä meidän
kummankaan ensinkään tarvitse tehdä toista muistutustensa alaiseksi.
Suostutteko tähän?"

"Miss Murdstone", vastasin minä, "minun mielestäni te ja Mr. Murdstone
menettelitte minun suhteeni julmasti ja kohtelitte äitiäni
säälittömästi. Tämä on minun ajatukseni, niin kauan kuin elän. Mutta
minä suostun täydellisesti teidän ehdoitukseenne".

Miss Murdstone ummisti taas silmänsä ja notkisti päätänsä. Kun hän
sitten kylmien, kankeitten sormiensa hyppysillä oli koskettanut
kädenselkääni, astui hän pois, järjestäen noita pieniä renkaita
kalvoimissansa ja kaulassansa, jotka näyttivät olevan samaa joukkoa ja
aivan samassa tilassa, kuin viime kerralla, jolloin näin hänet. Miss
Murdstone'n luontoon katsoen muistuttivat ne minua kahleista
vankihuoneen oven ylitse, jotka ulkopuolella ilmoittavat kaikille
katsojille, mitä sisäpuolella sopii odottaa.

Kaikki, mitä minä tiedän tämän illan loppupuolesta, on, että kuulin
sydämeni kuningattaren laulavan lumoavia balladeja Franskan kielellä,
joitten päätös tavallisesti oli se, että, oli laita kuinka hyvänsä,
meidän aina tuli tanssia, tra la la, tra la la! säistäen itseänsä
jollakin taivaallisella, gitarrintapaisella soittokalulla; että olin
kuin pyörryksissä autuaallisista tunteista; että hylkäsin kaikki
virvoitukset; että sieluni erittäin inhosi punssia; että, kun Miss
Murdstone vei Doran pois vankeuteen, tämä hymyili ja ojensi minulle
armaan kätensä; että näin itseni vilaukselta peilissä ja näytin
täydellisesti heikkopäiseltä ja typerältä; että menin levolle aivan
itkullisessa mielentilassa ja nousin niinkuin vähän järjeltä mennyt.

Oli kaunis aamu ja varhainen, ja minua halutti, luulin minä, mennä
kävelemään jossakin noista rautalanka-katteisista käytävistä ja
antautua rakkauteeni, hänen kuvaansa ihastelemalla. Matkallani eteisen
läpi kohtasin hänen pienen koiransa, jonka nimi oli Jip -- lyhennetty
Gipsy'stä.[33] Minä lähestyin sitä hellästi, sillä minä rakastin
sitäkin; mutta se näytti minulle koko hammasjatansa, meni jonkun tuolin
alle varta vasten murisemaan eikä tahtonut kuulla mitään vähimmästäkään
tuttavallisuudesta.

Puutarha oli viileä ja ihmisistä tyhjä. Minä kävelin ympäri, ajatellen,
kuinka onnellinen olisin, jos kerran saisin kihloihini tuon kalliin
ihmeen. Mitä naimisiin, varoihin ja kaikkiin noihin tulee, luulen, että
nyt ajattelin niitä melkein yhtä vähän, kuin pikku Em'lyä
rakastaessani. Jos saisin sanoa häntä "Doraksi", kirjoittaa hänelle,
armastella ja palvella häntä, jos minun olisi syytä luulla, että hän
muitten parissa ollessaan kuitenkin muisti minua, näytti se minusta
olevan mitä suurinta inhimillinen kunnianhimo voi pyytää -- varmaan se
oli mitä suurinta minun kunnianhimoni voi pyytää. Ei ole ensinkään
epäilemistäkään, että minä olin nuori, rakkaudesta hiukeava houkkio;
mutta kaikissa näissä oli kuitenkin jotakin sydämen puhtautta, joka
estää minua sitä muistissani kokonaan halveksimasta, nauroin sitä
kuinka paljon hyvänsä.

Minä en ollut kauan kävellyt, kun poikkesin jostakin kulmasta ja
kohtasin hänet. Minua vävähtää vielä kiireestä kantapäähän, kun
muistini poikkee tästä kulmasta, ja kynäni vapisee kädessäni.

"Te -- olette -- ulkona varhain, Miss Spenlow", sanoin minä.

"Sisällä on niin ikävä", vastasi hän, "ja Miss Murdstone on niin
järjetön! Hän puhuu semmoisia joutavia, että päivän tarvitsee käydä
kuivemmaksi, ennenkuin minä lähden ulos. Kuivemmaksi!" (Hän nauroi
tässä mitä sointuisimmalla tavalla). "Sunnuntai-aamuna, jona minulla ei
ole mitään harjoituksia, täytyy minun tehdä jotakin. Sentähden
sanoinkin isälle eilen illalla, että minun täytyy lähteä ulos. Paitsi
sitä on aamu kirkkain aika koko päivän kuluessa. Eikö teidänkin
mielestänne ole niin?"

Minä uskalsin ruveta rohkeaan lentoon ja sanoin (ei kuitenkaan
hämmentelemättä), että nyt oli varsin kirkas minulle, vaikka äsken oli
ollut sangen pimeä.

"Onko tuo kohteliaisuutta?" lausui Dora, "vai onko ilma todella
muuttunut?"

Minä hämmentelin vielä pahemmin, kuin ennen, kun vastasin, ettei se
ollut mitään kohteliaisuutta, vaan pelkkää totuutta, vaikk'en ollut
huomannut, että mitään muutosta oli tapahtunut ilmassa. Omissa
tunteissani tuo muutos oli tapahtunut, lisäsin minä ujosti, selitystäni
kiinnittääkseni.

Minä en ollut milloinkaan nähnyt semmoisia kiharoita -- kuinka minun
olisi ollut mahdollistakaan, koska semmoisia ei milloinkaan ollut
löytynyt! -- kuin ne, joita hän pudisti kasvojensa eteen punehtumistaan
salatakseen. Ja hänen sini-nauhainen olkihattunsa, joka peitti nämät
kiharat, mikä arvaamattoman kallis omaisuus se olisi ollut, jos vaan
olisin saanut ripustaa sen huoneeseni Buckingham Street'illä!

"Te olette nykyisin palanneet kotiin Paris'ista", sanoin minä.

"Niin olen", lausui hän. "Oletteko koskaan käyneet siellä?"

"En ole".

"Voi! minä toivon, että pian lähdette. Te pitäisitte niin paljon
siitä!"

Haikean tuskan jälkiä ilmestyi kasvoissani. Hänen toivonsa, että minä
lähtisin; hänen luulonsa, että hennoisin lähteä, oli oikein
kuolettavaa. Minä halveksin Paris'ia; minä halveksin Franskaa. Minä
sanoin, etten nykyisissä oloissa tahtoisi lähteä Englannista mistäkään
hinnasta mailmassa. Ei mikään saisi minua siihen. Lyhyeltä, hän pudisti
taas kiharoitansa kasvojensa eteen, kun samalla pikku koira tuli
juosten pitkin käytävää avuksemme.

Se oli kauhean mustasukkainen minulle eikä laannut minua haukkumasta.
Dora otti sen syliinsä -- voi minua! -- ja hyväili sitä, mutta se
haukkui vaan haukkumistansa. Se ei antanut minun koskea itseänsä, kun
koetin: ja nyt Dora löi sitä. Sisälliset vaivani enentyivät suuresti,
kun näin, kuinka hän rangaistukseksi näpähytteli sen tylppää kuonoa,
sillä välin kuin se vilkutti silmiänsä, nuoleksi hänen kättänsä, mutta
yhä murisi itseksensä, niinkuin vähäinen kontra-baasi. Viimein se
viihtyi -- hyvin sen sopi viihtyä, Doran kuoppainen leuka pään päällä!
-- ja me astuimme tuonnemmaksi ansaria katsomaan.

"Te ja Miss Murdstone ette ole likeiset tuttavat, vai kuinka?" sanoi
Dora. -- "Lemmittyni!"

(Viimeinen sana lausuttiin koiralle. Voi, jospa se olisi minulle
lausuttu!)

"Ei", vastasin minä. "Ei likimainkaan".

"Hän on väsyttävä olento", sanoi Dora, nurpealta näyttäen. "Minä en
voi ymmärtää, mitä isäni ajatteli, kun hän valitsi semmoisen
kiusankappaleen kumppaniksi minulle. Kuka tässä suojeliaa tarvitsee!
_Minä_ en suinkaan semmoista tarvitse. Jip voi suojella minua paljon
paremmin, kuin Miss Murdstone -- etkö voi, rakas Jip?"

Jip räpytti vaan laiskasti silmiänsä, kun Dora suuteli sen pyöreätä
päätä.

"Isä nimittää häntä uskotuksi ystäväkseni, mutta minä olen varma, ettei
hän ole mitään semmoista -- onko hän, Jip? Me emme rupea, Jip ja minä,
uskomaan mitään semmoisille näreille ihmisille. Me aiomme antaa
luottamuksemme milloin tahdomme ja itse etsiä omat ystävämme eikä
sallia muitten etsiä niitä meille -- eikö niin, Jip?"

Vastaukseksi Jip tyytyväisellä tavalla potisi vähän, melkein niinkuin
laulava tee-keitin. Mitä minuun tulee, oli joka sana uusi, edellisiin
kiinni taottu kahleen rengas.

"Se on hyvin surkeata, että meidän, sen vuoksi ettei meillä ole mitään
hyvää äitiä, täytyy sen sijaan saada tuommoinen kärtyinen vanha olento,
kuin Miss Murdstone, joka aina kannoilla seuraa meitä -- eikö ole, Jip?
Älä huoli, Jip. Me emme tahdo antaa luottamustamme, vaan teemme itsemme
niin onnelliseksi, kuin voimme, ilman hänettä, ja me suututamme häntä
emmekä ole hänen mieltänsä myöden -- eikö niin, Jip?"

Jos tätä olisi kestänyt kauemmin, luulen, että minun olisi täytynyt
langeta polvilleni someroon, vaikka oli todennäköistä, että hiertäisin
niitä ja paitsi sitä heti ajettaisiin pois talosta. Mutta onneksi ei
ansari ollut kaukana poissa, ja nämät sanat saattivat meidät sinne.

Ansarissa oli kokonainen näyttely-vara kauniita geraniumeja. Me
astuimme verkalleen niitten ohitse, ja Dora pysähtyi usein
ihmettelemään sitä taikka tätä geraniumia, ja minä seisahduin
ihmettelemään samaa, ja Dora nosti nauraen ylös koiransa lapsellisella
tavalla, että se haistaisi kukkia; ja jollemme kaikki kolme olleet
satujen maassa, olin ainakin minä. Geraniumin lehden haju saattaa minut
vielä tänäänkin puoleksi naurattavalla, puoleksi totisella tavalla
kummastelemaan, mikä muutos äkkiä on tapahtunut minussa; ja silloin
minä näen sini-nauhaisen olkihatun ja runsaan joukon kiharoita ja
pikkuisen mustan koiran, jota kaksi hentoa käsivartta nostaa ylös
kukkia ja heleitä lehtiä kohden.

Miss Murdstone oli etsinyt meitä. Hän löysi meidät täältä ja tarjosi
tylkeää poskeansa, jonka pienet rypyt olivat puuteria täynnä, Doran
suudeltavaksi. Sitten hän pisti Doran käsivarren kainaloonsa ja
käyttäytti meidät aamiaista syömään, niinkuin olisi ollut sotamiehen
hautajaiset.

Kuinka monta kuppia teetä minä join sentähden, että Dora jakeli sitä,
en tiedä. Mutta minä muistan tarkoilleen, että istuin teetä
lainoomassa, siksi kuin koko hermostoni, jos minulla siihen aikaan oli
mitään semmoista, varmaan oli mennyt pilalle. Vähän ajan perästä
lähdimme kirkkoon. Miss Murdstone istui Doran ja minun välissäni
penkissä; mutta minä kuulin Doran laulavan ja seurakunta katosi. Joku
saarna pidettiin -- Dorasta tietysti -- ja minä pelkään, että siinä on
kaikki, mitä minä jumalanpalveluksesta tiedän.

Päivä kului hiljaisuudessa. Ei mitään vieraita, yksi kävely-retki,
neljän hengen perhe-päivälliset ja iltakausi, jona katselimme kirjoja
ja kuvia, samalla kuin Miss Murdstone, saarna edessään ja silmät meihin
kääntyneinä, piti valpasta vahtia. Voi! varsin vähän arvasi Mr.
Spenlow, kun hän sinä päivänä puolisten jälkeen, nenäliina päänsä yli,
istui vastapäätä minua, kuinka minä ajatuksissani innokkaasti syleilin
häntä -- hänen vävynänsä! Varsin vähän ajatteli hän, kun illalla jätin
hänet hyvästi, että hän oli juuri antanut suostumuksensa Doran ja minun
kihlaukseeni ja että minä rukoilin hänelle siunauksia taivaasta!

Me erosimme varhain aamulla, sillä meidän oli amiraliteti-oikeustossa
edessämme eräs laivanpelastus-juttu, joka vaati melkoisen tarkkaa
tietoa merikulun asioissa, jonka vuoksi (kosk'ei sopinut odottaa, että
me Commons'issa erittäin ymmärsimme semmoisia seikkoja) tuomari oli
käskenyt kaksi vanhaa Trinity House'n jäsentä Jumalan tähden tulemaan
avuksi. Dora oli kuitenkin aamiaispöydässä teetä laittamassa; ja
minulla oli se surullinen ilo, että faetonissa sain ottaa hattuni
päästä hänen edessään, kun hän seisoi oven astuimilla, Jip sylissään.

Mitä amiraliteti-oikeusto sinä päivänä oli minun silmissäni; miksi
hullutukseksi minä ajatuksissani juttumme muutin, sitä kuunnellessani;
kuinka minä näin "Doran" piirrettynä sen hopea-airon lavalle, joka
laskettiin pöydälle tämän korkean tuomio-istuimen vertauskuvaksi; ja
kuinka minusta, kun Mr. Spenlow lähti kotiin ilman minua (minä olin
pitänyt sitä mieletöntä toivoa, että hän ottaisi minut mukaansa
jälleen), tuntui siltä, kuin olisin ollut merimies ja se laiva, johon
kuuluin, olisi purjehtinut pois ja jättänyt minut autiolle saarelle;
sitä turhaan koettaisin kuvata. Jos tuo unelias, vanha oikeusto voisi
herätä ja näkyvässä muodossa tuoda esiin ne päivälliset unelmat, joita
minulla siinä Dorasta on ollut, saattaisi se ilmi minun todellisen
tilani.

Minä en tarkoita niitä unelmia, joita minulla oli vaan sinä päivänä,
mutta päivästä päivään, viikosta viikkoon ja toisesta työkaudesta
toiseen. Minä en mennyt sinne ottamaan vaaria siitä, mitä siellä
tapahtui, vaan Doraa ajattelemaan. Jos koskaan ajattelin juttuja, kun ne
verkalleen laahoivat ohitseni, ajattelin niitä vaan sillä tavoin, että
avioliiton asioissa (Doraa muistaen) itsekseni tuumailin, kuinka oli
mahdollista, että naineet ihmiset voivat olla muuta, kuin onnellisia;
ja että perintö-asioissa mietin, mihin toimeen ensiksi Doran suhteen
rupeisin, jos riidan-alainen raha olisi minulle testamenteerattu.
Rakkauteni ensi viikkona ostin neljä kallista liiviä -- ei itse
tähteni; _minä_ en pannut mitään arvoa niihin; Doran tähden -- ja
rupesin käymään oljenkarvaisilla, vuohen-nahkaisilla hansikkailla
kaduilla ja perustin kaikki ne varpaan-känsät, mitkä minulla
milloinkaan on ollut. Jos saattaisin vaan tuoda esiin ne saappaat,
joita siihen aikaan käytin, ja verrata niitä jalkani luonnolliseen
kokoon, todistaisivat ne liikuttavalla tavalla, mimmoinen sydämeni tila
oli.

Vaikka Doraa kunnioittaakseni näin surkeasti vaivasin itseäni, kävelin
kuitenkin penikulmia joka päivä siinä toivossa, että saisin nähdä
hänet. Norwood'in tiellä tunsivat yhtä hyvin minut kuin tämän
paikkakunnan kirjeenkantajat; mutta ei siinä kyllin, minä kiertelin
itse London'in ristin rastin. Minä kävelin pitkin katuja, missä parhaat
puodit ladyjä varten olivat, minä liikuin basaarilla, niinkuin levoton
haamu, minä häärin puistossa herkeämättä kauan aikaa sen jälkeen, kuin
olin aivan uuvuksissa. Silloin tällöin näin hänet pitkien loma-aikojen
perästä ja harvinaisissa tiloissa. Kenties näin hänen heiluttavan
hansikastansa vaunujen akkunasta; kenties tapasin hänet, astuin hänen
ja Miss Murdstonen kanssa vähän matkaa ja puhuttelin häntä. Viimeisessä
tapauksessa olin aina hyvin onneton jälestäpäin, kun ajattelin, etten
ollut sanonut mitään asiallista hänelle, taikka ettei hänellä ollut
mitään käsitystä rakkauteni suuruudesta, taikka ettei hän ollenkaan
huolinut minusta. Minä odotin aina, niinkuin arvata sopii, toista
kutsumusta Mr. Spenlow'in luo. Minä petyin aina toiveissani, sillä minä
en saanut mitään. Mrs. Crupp lienee varmaan ollut terävä-silmäinen
nainen, sillä, kun tämä mieltymykseni oli vaan muutamien viikkojen
vanha enkä minä ollut rohjennut kirjoittaa Agnes'illekaan selvemmin
siitä, kuin että olin käynyt Mr. Spenlow'illa, "jonka koko perhe",
lisäsin minä, "on vaan yks tytär"; -- Mrs. Crupp, sanon, lienee varmaan
ollut teräväsilmäinen nainen, sillä yksin tällä varhaisella kannallakin
huomasi hän sen. Eräänä iltana, jona olin kovin alakuloinen, tuli hän
ylös minun luokseni kysymään (häntä kiusasi silloin se tauti, jota olen
maininnut), sopisiko minun antaa hänelle vähäisen kartemumman
tinkturia, johon oli sekoitettu rabarberia ja joka oli maustettu
seitsemällä neilikannesteen tilkalla -- tämä oli paras rohto hänen
kipuihinsa -- taikka, jollei minulla sattunut olemaan mitään semmoista,
vähän konjakkia, joka oli lähinnä parasta. Tämä ei maistunut hänestä,
muistutti hän, niin hyvältä, mutta se oli lähinnä parasta. Kosk'en
ollut milloinkaan edes kuullut tuosta ensimäisestä lääkkeestä, mutta
minulla