Title: Mugbyn risteys
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mugbyn risteys" ***


MUGBYN RISTEYS


Charles Dickens


Suomentanut
Suonio


Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1869
nimellä Mugbyn rautatie-haara.
Tämä teos perustuu
Kustannusosakeyhtiö Otavan 1904
julkaisemaan korjattuun painokseen.



SISÄLLYS:

Barbox Veljekset, kirj. Mr. _Charles Dickens_
Barbox Veljekset ja Kumpp., kirj. Mr. _Charles Dickens_
Haararata N:o 1. Ratavahti, kirj. Mr. _Charles Dickens_
Haararata N:o 2. Veturinkuljettaja, kirj. Mr. _Halliday_
Haararata N:o 3. Korvaustalo, kirj. Mr. _Charles Collins_
Haararata N:o 4. Postivaunu, kirj. Miss _Hesba Stretton_
Haararata N:o 5. Koneseppä, kirj. Miss _Amelia Edwards_



Barbox Veljekset.


I.

-- Konduktööri! Mikä paikka tämä on?

-- Mugbyn risteys, herra.

-- Tuulinen paikka!

-- On, niin on tavallisesti, herra.

-- Ja näyttää hyvin synkältä tosiaan!

-- Niin, siltä se enimmiten näyttää, herra.

-- Vieläkö sataa?

-- Niinkuin saavista, herra.

-- Avatkaa ovi. Minä tahdon astua ulos.

-- Pääsette, herra, -- vastasi konduktööri, loistaen sadepisaroista.
Lyhtynsä valossa katsahti hän kellonsa kyyneleisiin kasvoihin: -- kolme
minuuttia aikaa.

-- Enemmän, luullakseni, -- minä jään tänne.

-- Arvelin teillä olleen piletin koko matkaa varten, herra?

-- Niin onkin, vaan minä jätän loput. Nyt tahtoisin kapineeni.

-- Olkaa hyvä; tulkaa tavaravaunulle niitä osoittamaan, herra. Tehkää
hyvin ja katsokaa tarkkaan, herra. Ei hetkeäkään liikaa aikaa.

Konduktööri kiirehti tavaravaunulle, matkustaja perässä. Konduktööri
astui vaunuun, matkustaja katsahti sinne sisälle.

-- Nuot kaksi suurta mustaa kirstua nurkassa, mihin lyhtynne valo
sattui. Ne ovat minun.

-- Mikä nimi niissä on, herra?

-- Barbox Veljekset.

-- Väistykää tieltä, herra, olkaa niin hyvä. Yks. Kaks. Kaikki!

Lamppu heilahti. Viittavalkeat edempänä jo muuttuvat. Vihellys
veturista. Juna poissa.

-- Mugbyn risteys! -- sanoi matkustaja vetäen molemmilla käsillään
villaisen kaulaliinansa kaulansa ympärille. -- Kellon lyötyä kolme
myrskyisenä aamuna! Noin!

Hän puhui itsekseen. Siellä ei ollut ketään muutakaan puhuteltavaa.
Ehkäpä, vaikka siellä olisi joku ollutkin, hän sittenkin olisi mielemmin
puhunut itseksensä. Näin itsekseen puhuen hän puhui miehelle, joka oli
noin viisi vuotta tällä tai tuolla puolen viittäkymmentä, ja joka oli
ennen aikaa harmahtunut niinkuin hoitamatta jäänyt valkea. Tämä mies
näytti aprikoivalta, pään asema ilmaisi miettiväisyyttä ja hän puhui
hillityllä äänellä. Hänestä saattoi huomata, että hän oli paljo
itsekseen ollut.

Hän seisoi pimeällä asemasillalla, eikä kenkään muu, kuin tuuli ja sade
kiinnittänyt huomiotansa häneen. Nämät kaksi valpasta taistelijaa
hyökkäsivät hänen kimppuunsa. -- Hyvä on virkkoi hän. -- Minulle on
yhdentekevää mihin suuntaan kasvoni käännän.

Täten matkustaja Mugbyn risteyksessä tänä myrskyisenä aamuna, kellon
lyötyä kolme, antoi ilman ajella itseänsä.

Eipä siltä, ettei hän olisi voinut seisahtua milloin hyvänsä, sillä
päästyänsä katoksen päähän (se on jokseenkin pitkä Mugbyssä) ja
silmäiltyänsä mustaan yöilmaan, jonka läpi vieläkin mustempi myrskyn
siipi ajoi hurjaa ajoaan, hän käänsi kasvonsa vastatuuleen ja astui yhtä
vankkana eteenpäin kuin äsken myötätuulessakin. Siten matkustaja kulki
vakavin askelin edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin. Hän ei etsinyt
mitään, ja löysi siis myös mitä etsi.

Tämä Mugbyn risteys on vuorokauden pimeinä tunteina täynnä kummittelevia
varjokuvia. Salaperäiset tavarajunat, jotka ovat peitetyt karkealla
palttinalla, ja jotka hiipivät kolistelematta niinkuin pitkät,
kummituksen tapaiset hautajaissaatot, pakenevat pahalla omallatunnolla
harvassa palavien lamppujen sivuitse, ikäänkuin niiden kuorma nyt olisi
päässyt salaiseen, laittomaan määräpaikkaan. Virstanpituiset
kivihiilijunat seuraavat niitä niinkuin salapoliisi astuen jäljessä heti
kun ne lähtevät liikkeelle, pysähtyen kun nekin pysähtyvät, peräytyen
samassa kuin nekin. Punaista, kuumaa tuhkaa sataa maahan, milloin tätä,
milloin tuota pimeää kujaa myöten, ikäänkuin olisi kohenneltu
kidutustulia. Samalla aikaa vinkumiset ja ohkamiset ja kirisemiset
viiltävät korvia, ikäänkuin kidutuksenalaiset olisivat olleet pahimmassa
tuskassaan. Rautakangista tehdyt häkit täynnä karjaa kulkevat
kalistellen keskitietä, näännyksissä olevat elukat ovat sarvistaan
toisiinsa takistuneet, silmät pelosta liikkumattomiksi jäätyneet, samoin
kuin turvatkin. Ja huulista riippuu alas pitkiä jääkynttilöitä tai mitä
lieneekin sen kaltaista. Ilmassa näkyy nyt umpioutoja kirjoituksia,
joissa punaiset, vihreät ja valkoiset kirjaimet pitävät salaista
vehkeilyään. Maanjäristys rientää ukkosen jylinän ja salaman seuraamana
pikajunan vauhdilla Lontoosen päin. Nytpä taas kaikki on hiljaa, tuuli
ja sade yksin hallitsee, lamput ovat sammutetut, Mugbyn asemahuone
kuolleena, hämärästi häämöittävänä; se on vetänyt viittansa silmien yli,
niinkuin Caesar, kun hän murhattiin.

Ja nyt, kun myöhäinen matkustaja asteli edestakaisin, kulki myös hänen
mielensä sivuitse kummitteleva juna pimeän kautta; se oli hänen elämänsä
juna. Mistä käsin tavoittamattomasta, syvästä rotkosta tai pimeästä
tunnelista se lie ilmaantunutkaan, tässä se nyt teki tuloansa,
kutsumatta ja itseään ennakolta ilmoittamatta, ääneti lähelle hiipien ja
kulkien taas takaisin pimeään. Ensinkin astui ohitse surullinen lapsi,
joka ei koskaan ollut lapsuuden iloja kokenut eikä vanhempiansa
tuntenut; hänen jäljessänsä nuorukainen, jonka mieltä karvasteli nimen
puute; häneen kahlehdittuna mies, jonka parhaat ikävuodet olivat
kuluneet pakollisessa, vastenmielisessä, rasittavassa työssä; hänen
perässänsä petollinen ystävä, taluttaen jäljessänsä naista, jota hän
itse ennen oli rakastanut. Kalisten ja rätisten heitä seurasivat raskaat
huolet, mustat mietteet, kovat, katkerat hukkaan menneet toiveet,
yksitoikkoiset vuodet, pitkä sarja korvaa viiltäviä soraääniä, jommoisia
yksinäinen, onneton elämä synnyttää.

-- Teidänkö, herra?

Matkustaja käänsi silmänsä avaruudesta, jota hän oli tuijotellut. Hän
astui pari askelta taaksepäin kuultuansa äkillisen, kenties jokseenkin
tervetulleen kysymyksen.

-- Vai niin! Ajatukseni olivat muualla. Kyllä. Kyllä. Nämä kaksi kirstua
ovat minun. Olettekos te kantaja?

-- Kantajan palkalla, herra, mutta viraltani _Lamppu_.

Matkustaja näytti hiukan hämmästyneeltä. -- Mikä te sanoitte olevanne?

-- _Lamppu_, herra, -- näyttäen öljyistä riepua kädessään paremmaksi
selitykseksi.

-- Jopa ymmärrän. Onko täällä mitään hotellia tai ravintolaa?

-- Ei juuri tällä paikalla, herra. Ruokala on kyllä, mutta -- _Lamppu_
pudisti hyvin vakavasti ja varoittavasti päätään ikäänkuin lisätäksensä:
-- mutta onnen kauppa teille, ettei se nyt ole auki.

-- Te ette siis voisi sitä suosittaa minulle, näen mä, jos se olisikin
tarjona?

-- Suokaa anteeksi, herra. Jos se olisikin -- --?

-- Auki.

-- Minun ei sovi, yhtiön palkkalaisena lausua mielipidettäni mistään
yhtiön asiasta paitsi öljystä ja lampunsydämistä, -- vastasi _Lamppu_
tuttavallisella äänellä. -- Mutta ihmisenä puhuen, en kehoittaisi isääni
(jos hän uudestaan palaisi eloon) menemään ja koettamaan, kuinka tuossa
ruokalassa matkustajia kohdellaan. Ei, ihmisenä puhuen, en suinkaan
kehoittaisi häntä.

Matkustaja nyykäytti päätään merkiksi, että hän uskoi häntä. Eiköhän
saane yömajaa kaupungissa? Tottahan täällä lienee kaupunki? -- Sillä
matkustajamme, vaikka hän olikin oikea kotikissa verrattuna muihin
matkailijoihin, oli samoin kuin moni muukin kulkenut tämän paikan ohi
höyryn siivillä ja rautavirtaa myöten, mutta hän ei ollut koskaan, niin
sanoaksemme, noussut maihin täällä.

-- On kyllä, on täällä kaupunki, herra. Olkoon, mikä onkin, mutta onpa
sen verta, että saapi yömajan. -- Mutta, -- seuraten matkustajan
silmäystä kapineihinsa -- meillä on nyt ikäänkuin kuollut yön aika
käsissä. Kuollein aika. Tahtoisinpa sanoa sen olevan kuolleimman ja
haudatuimman ajan.

-- Eikö kantajia ole liikkeellä?

-- No, nähkääs, herra, -- vastasi _Lamppu_ taas tuttavallisesti -- he
lähtevät tavallisesti heti kuin kaasu sammutetaan. Niin on asian laita.
Ja he eivät tainneet huomata teitä siitä syystä, että olitte astunut
katoksen toiseen päähän. Mutta noin kahdentoista minutin perästä hän
taitaa olla täällä.

-- Kuka taitaa olla täällä?

-- Kello kolmen ja neljänkymmenenkahden juna, herra. Hän poikkee
syrjäradalle kunnes Lontoosen menevä juna on mennyt, ja sitten hän, --
_Lampun_ kasvot ilmaisivat hiukan toivon sekaista epäilystä, -- tekee
kaikki, mitä vain voi.

-- Epäilen tokko ymmärrän koko asiaa.

-- Epäilen, tokko kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,[1]
herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee
syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään,
että se saa tulla pääradalle, ja sitten, -- _Lamppu_ taas näytti
mieheltä, joka toivoo parasta, -- se tekee kaikki, mitä se vain voi.

[Footnote 1: Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen
parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan
rautatierakennuksiin.]

Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä
yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin
pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn
haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen
pienen huoneensa lämmintä koettaa -- -- Herra, jota juuri aika tavalla
palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.

Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin
kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi
kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken
puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin
pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein
houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten housujen
monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset
rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat
olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko
lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja,
jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.

Kun _Barbox Veljekset_ (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä
hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean
ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat
pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota
hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa
paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.

Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä
isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:

-- Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?

_Lamppu_ ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan
siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä
niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä
kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli
laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra _Barbox Veljekset_; hänen
kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin
tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen
ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta
että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi
keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas
vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis
muistutti hiukan lampunsydäntä.

-- Mutta mitäpä se minua liikuttaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Se
oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.

-- Muutamien ihmisten, -- arveli _Lamppu_, puolustavalla äänellä, --
täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.

-- Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, -- huokasi toinen. --
Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.

-- Kun minä, -- virkkoi taas _Lamppu_, -- ensiksi aloin sepittää pieniä
lystilaulun tapaisia -- --

_Barbox Veljekset_ katsoi häneen harmistuneena.

-- Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia -- ja, mikä vielä vaikeampaa, --
laulaa niitä perästäpäin, sanoi _Lamppu_, -- niin kävi se aivan vastoin
luontoa, sen se tosiaankin teki.

_Lampun_ silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. _Barbox
Veljekset_ käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi
valkeaan ja nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle
raudalle. -- Miksi te sitte sitä teitte? -- kysäsi hän vähän aikaa vaiti
oltuaan, tosin hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla
äänellä. -- Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä
teitte? Missä te niitä lauloitte? Krouveissako?

Tähän _Lamppu_ tokaisi eriskummallisen vastauksen: -- vuoteen ääressä.

Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä
odottaen, liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi
kaasusilmänsä. -- Hän on tullut asemahuoneesen! -- ilmoitti _Lamppu_
innokkaasti. -- Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän; mutta
tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!

Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla
valkoisilla kirjaimilla loisti "_Barbox Veljesten_" nimi, vieri
käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä
kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies
kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun kaupungin
ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin hän sai
hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja vihdoin
pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita ikäänkuin
varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.



II.


-- Muistatko minua, _nuori Jackson_?

-- Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota
lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että _nuori Jackson_ oli
nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on
minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi.
Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!

-- Ketä minä muistutan, _nuori Jackson_?

-- Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää
hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi on
tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin. Sinä
olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle
uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.

-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- näin kuului ääni
toiselta taholta.

-- Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka
toi elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän
luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä
melkein olin onnellinen -- vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän
naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join
äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä,
niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani
ja niin kauan kuin vain voin muistaa.

-- Miltä minä näytän, _nuori herra Jackson_?

-- Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto,
joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin
istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti
ja saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä
muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä
koskaan on ollut.

-- Muistatteko minua, _nuori herra Jackson_? -- nauroi taas uusi ääni
toisesta nurkasta.

-- Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin
kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän
toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun
vaivaloisena soutu-istuimenani _Barbox Veljesten_ kaleerilaivassa.
(Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut
mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.)
Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa
saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin
allekirjoittaa _Barbox Veljesten_ nimessä; sitten te taas ilmoititte
minulle, että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että
toiminimi _Barbox Veljekset_ oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä
siitä nimestä enkä itsestänikään.

-- Minkäkaltainen olen, _nuori herra Jackson_?

-- Te olette välistä, minun mielestäni, aivan kuin isäni. Te olette
tarpeeksi kylmä ja tarpeeksi tyly, että voisi luulla teidän kasvattaneen
poikanne, tunnustamatta häntä omaksenne. Minä näen laihan vartenne,
ahtaat ruskeat vaatteenne ja sileän tumman peruukkinne. Mutta teilläkin
oli kuolemaanne asti vahanaamari kasvoillanne. Te ette sitä koskaan
hetkeksikään poistanut -- se ei koskaan hetkeksikään pudonnut pois -- ja
minä en tiedä teistä sen enempää.

Tämmöistä vuoropuhelua matkustaja piti itsekseen aamusella ikkunan
edessä, samoin kuin hän edellisenä yönä oli puhunut itsekseen
asemahuoneella. Ja samoin kuin hän silloin pimeässä näytti mieheltä,
joka ennen aikojaan on harmaantunut, aivankuin hoitamatta jäänyt valkea,
-- samoin hän nytkin päivän paisteessa näytti harmaalta, vieläkin
tuhankarvaisemmalta, aivan kuin valkea, jonka auringon loisto on
sammuttanut.

_Barbox Veljesten_ toiminimi oli ollut yhtenä haarana tai
epäsäännöllisenä oksana julkisessa asioitsija- ja vekselitoimituspuussa.
Se oli jo ennen _nuoren Jacksonin_ aikoja saanut maineen ahneudestaan,
ja se maine oli sillä pysynyt ja myös _nuoreen Jacksoniin_ tarttunut.
Samoin kuin hän huomaamattansa oli tullut tuon synkeän huonerähjän
omistajaksi, joka seisoi erään pihan perällä, Lombardikadun varrella, ja
jonka likaisissa ikkunoissa _Barbox Veljesten_ nimikirjoitus monta
pitkää vuotta peitti häneltä taivaan -- samoin hän myös huomaamattansa
muuttui ihmiseksi, jota kaikki epäluulolla katselivat, jota kaikissa
toimituksissa oli tarkoin silmällä pidettävä, jonka sanaan ei pitänyt
koskaan uskoa, jos se ei ollut kirjallisesti annettu ja vieraitten
miesten todistama, ja jonka kanssa jokaisen, kellä oli asiaa, piti olla
hyvin varoillansa. Tämän maineen hän oli aivan syyttömästi saanut. Aivan
kuin alkuperäinen Barbox olisi käynyt pitkäkseen konttorin lattialle,
tuottanut nukkuvan _nuoren Jacksonin_ sinne ja näin vaihtanut hänen
kanssaan sekä sielun että ruumiin. Tämän yleisen epäluulon huomaaminen
-- johon vielä tuli lisäksi se seikka, että ainoa nainen, jota hän
koskaan oli rakastanut, ja ainoa miesystävä joka hänellä koskaan oli
ollut, pettivät hänet (he karkasivat yhdessä ja menivät naimisiin) --
lopetti minkä aikaisempi kasvatus oli aloittanut. Hän lyyhistyi kokoon
Barboxin muodon sisään eikä enää kohottanut päätänsä eikä sydäntänsä.

Mutta viimein hän kuitenkin sai olossaan yhden suuren helpoituksen
aikaan. Hän mursi orjanairon, jolla hän niin kauan oli soutanut, ja
upotti kaleerilaivansa. Ennättääksensä ennen kuin vanha totuttu toimi
ehti hänestä luopua, hän teki aloitteen ja luopui itse toimestansa.
Saatuansa niin paljon kokoon, että hän sillä saattoi elää (kovin paljo
sitä tosin ei ollut), hän hävitti _Barbox Veljesten_ toiminimen
osoitekirjasta sekä talon ikkunoista, ja jätti sen ainoasti molempiin
matkakirstuihinsa jäljelle.

-- Pitäähän ihmisellä matkustaessansa olla joku nimi, jota ihmiset
voivat huomata, -- selitti hän Mugbyn isolle kadulle, ikkunan kautta
puhuessansa, -- ja se nimi ainakin oli todellinen nimi, -- _nuori
Jackson_ sitä vastoin! -- Puhumattakaan siitä, että se on surkea
pilkkanimi vanhalle Jacksonille.

Hän otti hattunsa ja läksi ulos. Hän kerkesi parhaiksi nähdä miehen
pumpulisamettisissa vaatteissa astuvan kadun toista puolta. Tämä kantoi
päivällisevästänsä pienessä mytyssä, joka olisi saattanut olla paljokin
isompi, eikä kukaan sittenkään olisi luullut omistajaa ahmatiksi. Mies
astui pitkin askelin asemahuoneelle päin.

-- Se on _Lamppu_! -- sanoi _Barbox Veljekset_ -- ja totta on -- --

Naurettavaa todellakin, että niin vakava, umpimielinen mies, joka tuskin
kolme päivää oli ollut vapaana alituisesta puuhaelämästään, nyt seisoi
keskellä katua, hieroi leukaansa ja muisteli lystillisiä lauluja!

-- Vuoteen ääressä? -- mutisi _Barbox Veljekset_ äkäisesti. -- Laulaa
niitä vuoteen ääressä? Miksikä vuoteen ääressä, jollei hän laskeudu
humalapäissä vuoteelle? Enpä kummeksisi, jos hän niin tekisi! Mutta mitä
se minuun koskee. Annas nähdä! Mugbyn risteys, Mugbyn risteys!
Minnekähän minä täältä lähden? Samoin kuin viime yönä, epämukavasti
vaunussa maatessani heräsin, pisti päähäni jäädä tänne, samoin voin
nytkin mennä mihin tahansa! Minnekä menisin? Voinhan mennä päivän
valossa katselemaan asemahuonetta. Ei ole mitään kiirettä, ja kukaties
toinen täällä yhtyvistä radoista näyttää minusta hauskemmalta kuin
toinen.

Mutta täälläpä yhtyikin suuri joukko ratoja. Kun matkustaja katseli
niitä risteyksen läheiseltä sillalta, niin näytti siltä kuin yhtiöt
yhdessä olisivat panneet toimeen suuren teollisuusnäyttelyn, ja
asettaneet siellä näytteille rautaa kutovien maahämähäkkien ihmeellisiä
teoksia. Moni näistä radoista kävi niin eriskummallisia teitä, ne
kiertelivät ja kaartelivat niin sikinsokin, ettei silmä voinut niiden
kulkua seuratakaan. Muutamat näkyivät lähtevän liikkeelle siinä vakaassa
päätöksessä, että kulkisivat vähintäin viisisataa peninkulmaa[1] yhteen
jaksoon -- mutta yhtäkkiä ne peräytyivät päätöksestään jonkun mitättömän
esteen vuoksi, tai poikkesivat johonkuhun työpajaan. Toiset, ikäänkuin
humalapäissään, kulkivat vähän matkaa aivan suoraan, mutta sitten
äkkipäätä kääntyivät ympäri ja kiersivät takaisin samalle paikalle.
Toiset olivat ahdinkoon asti täynnä hiilivaunuja, toisilla radoilla oli
vaunuja, jotka olivat lastatut täyteen tynnyreitä, toisilla oli taas
tavaravaunuja; muutamat radat taaskin olivat täpötäynnä pyöränmuotoisia
kappaleita, jotka näyttivät summattomilta rukinrattailta. Toiset taas
olivat kirkkaat ja puhtaat, toiset sitä vastoin ruosteen tai tuhan
tahrassa, ja jätetyt käsikärryjen haltuun, jotka makasivat jouten,
kintut ylöspäin, aivan kuin työmiehet, jotka tekevät lakon. Kukapa voisi
tästä sekaannuksesta löytää alkua ja keskusta ja loppua!

[Footnote 1: Engl. peninkulmaa.]

_Barbox Veljekset_ seisoi hämmästyksissään sillalla, oikealla kädellä
sivellen otsansa ryppyjä, jotka enenivät hänen alas katsellessaan,
ikäänkuin rautatielinjat kuvautuisivat tähän herkkään pintaan. Sitten
kuului kaukaa kellojen kilinää sekä vihellyksiä. Sitten vauvojen
kokoiset ihmispäät tirkistivät, toinen toisensa perästä, vaunuista ulos
ja pujahtivat jälleen takaisin. Sitten nousivat äärettömän suuret puiset
partaveitset pystyyn ja rupesivat ajelemaan taivaan pintaa. Sitten
kiljahtivat useammat veturit useammilta eri haaroilta. Sitten tuli yksiä
kiskoja myöten juna asemahuoneelle. Sitten ilmaantui pitkin toisia
kiskoja kaksi junaa, jotka eivät tulleet sisään, vaan seisahtuivat
ulkopuolelle. Sitten nämät junat ratkesivat useammiksi pienemmiksi
kappaleiksi. Sitten veturit jakoivat kappaleet keskenään ja juoksivat
pois eri haaroille, kukin saaliinensa.

-- En ole tässä vielä selville saanut mihin minun pitäisi ensiksi
lähteä. Mutta eipä kiirettä! Ei ole tarvis tehdä päätöstä tänäpäivänä
eikä huomenna eikä ylihuomennakaan. Mennään kävelemään!

Sattuipa jollakin tavalla (kenties niin olikin aikomus), että kävely
suuntautui asemahuoneen edustalle ja siitä _Lampun_ huoneelle. Mutta
_Lamppu_ ei ollutkaan nyt huoneessansa. Pumpulisamettiin puettu
hartiopari oli tosin par'aikaa sovittelemassa itseään erääsen
seinäkoloon likellä _Lampun_ kamiinitakkaa: muuten oli huone tyhjänä.
Kulkiessaan takaisin asemahuoneen kautta, selveni matkustajalle miksi
huone oli ollut tyhjä. Hän näki _Lampun_ rautatien toisella puolella
hyppäävän vaunulta vaunulle kattoja myöten ja poimivan sytytettyjä
kaimojansa, joita hänen apulaisensa ojenteli hänelle.

-- Hän on työssä. Ei hänellä tänä aamuna liene aikaa sepittää tai laulaa
lystillisiä lauluja, sen voin vakuuttaa!

Matkustaja kulki nyt maaseudulle päin, pysyen aina lähellä yhden suuren
radan laitaa, josta hän saattoi helposti nähdä muitakin ratoja. --
Melkein tekisi mieleni, -- sanoi hän katsellen ympärilleen, -- tässä
paikassa tehdä päätökseni ja sanoa: minä valitsen tämän radan, tai tuon,
tai tuon ja kuljen sitä eteenpäin. Tässä paikassa ne selviävät
sekaannuksestaan ja lähtevät kukin haarallensa.

Nousten avaraa, tasaisesti kohoavaa mäkeä, hän tuli muutamien talojen
eteen. Kun hän siellä taas katsoi ympärillensä, ikäänkuin mies, joka ei
ikänä vielä ole ympärilleen katsellut, niin hän näki kuusi tai kahdeksan
lasta iloisesti hyppien ja huutaen tulevan ulos eräästä talosta, ja
hajoavan kukin tahollensa. Mutta sitä ennen ne kaikki kääntyivät vielä
puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosen ihmiskasvoille,
jotka näkyivät ylimmäisestä ikkunasta. Hyvin alhaalla tämä ylimmäinen
ikkuna sentään oli; sillä talossa oli paitsi alakerrosta, vain yksi
huone yläkerroksessa.

Tuossa lasten menettelyssä ei ollut juuri mitään eriskummallisempaa;
mutta se oli merkillistä, että he heittivät muiskuja kasvoille, jotka
olivat painautuneet vaakasuorassa asennossa avonaisen ikkunan lautaa
vasten ja ettei siinä suorastaan näyttänyt olevan mitään muuta kuin vain
kasvot. Matkustaja katsoi vielä kerran ylös ikkunaan. Hän näki taas
ainoastaan iloiset, vaikka kivulloisen näköiset kasvot posken varassa
ikkunalaudalla. Ne olivat hienot, hymyilevät tytön tai vaimon kasvot.
Näitä kasvoja ympäröitsivät pitkät, kauniit, tummat hiukset, joiden
ympäri oli sidottu leuan alatse käyvä sininen nauha.

Matkustaja astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan
sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän
poikkesi mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, -- toinen
tie kulki mäen juurelle: -- hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi
pitkän polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten
talojen sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne
eivät enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi
hienoa kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei
kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.

-- Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa!
-- virkkoi _Barbox Veljekset_, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. --
Ensiksi kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä,
vuoteen ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja
niihin kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!

Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja
virkistävä, ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein
kaikki esineet _Barbox Veljesten_ kartanon pihalla Lombardikadun
varrella Lontoossa olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan,
kun ilma muualla oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat
ilokseen nähdä taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti
se oli yhtä harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.

Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana päivänä
tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin kuin
edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä lyövän
tahtia käsillään.

-- Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, -- sanoi matkustaja
kuunnellessaan talonnurkkauksesta, -- vaikka sivumennessäni näin sormien
taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän he vain
laula kertomataulua?

Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla
ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi
lasten laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi;
sen jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt
laulu. Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa
kuluva kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä
pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset
tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin
päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan
porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa -- epäilemättä noille
ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka _Barbox Veljekset_
epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä
niitä.

Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä
kuljeksijoista vastaan -- päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa,
ja sanoi:

-- Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?

Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi
kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi
kyynäsvartensa takaa: -- Phoeben!

-- Ja kuka sitten, -- virkkoi taas _Barbox Veljekset_, puolestaan yhtä
ujona kuin tuo lapsikin -- kuka on Phoebe?

Siihen lapsi vastasi: -- Phoebe? Hän on Phoebe!

Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut
puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan. Hän
laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi ylpeästi,
aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton
kohteliaasen puhutteluun.

-- Phoebe, -- sanoi hän, -- ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?

-- Ei suinkaan.

-- No, arveli tuosta lapsi, -- mitäs sitten lörpöttelet?

_Barbox Veljekset_ katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. -- Mitä te
tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te
tuolla teette?

-- Toulu, -- sanoi lapsi.

-- Mitä?

-- To-u-lu, -- kertoi lapsi kovemmalla äänellä, venyttäen sanaa suurella
voimalla ja katsellen matkustajaa tuikeasti ikäänkuin olisi arvellut:
mitä apua on siitä, että olet suureksi kasvanut, jos olet semmoinen
pölkkypää ettet ymmärrä mitään?

-- Ahaa, koulu, koulu! sanoi _Barbox Veljekset_. -- Aivan niin, aivan
niin! Ja Phoebe teitä opettaa?

Lapsi nyykäytti päätä.

-- Kiltti poika.

-- Nyt ymmäijät? -- sanoi lapsi.

-- Kyllä, kyllä nyt ymmärrän. Mitä tekisit kahdella pennyllä, jos
antaisin sinulle?

-- Ottan namuja.

Kun vastauksen tarkkuus ja jyrkkyys ei antanut matkustajalle mitään
enempää puheen aihetta, niin hän hyvin nöyrästi veti luvatut rahat
taskusta ja läksi tiehensä.

Mutta nähtyänsä taas nuot kasvot ikkunalaudalla talon sivuitse
kulkiessansa, hän ilmaisi läsnäolonsa liikkeellä, joka ei oikein ollut
pään nyykäystä, eikä kumarrusta, eikä myöskään hatun nostoa, vaan
kainostelevaa liikettä, jossa nämät kaikki kolme yhtyivät tai keskenään
taistelivat. Noiden kasvojen silmiä tämä temppu näkyi huvittavan tai
ilahuttavan, ja huulet sanoivat nöyrästi: -- Hyvää päivää, herra!

-- Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. -- sanoi
_Barbox Veljekset_ aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran
ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. -- En vielä
saa päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää
vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.

Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten
hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen;
samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja
aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata
milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida
junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä _Lampun_
pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari
tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi
kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet
pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen: »missä
on _Lamppu_?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on hänellä
joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen _Lamppuun_, mutta se ei
ollut hänen _Lamppunsa_. Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti
halunnutkaan nähdä _Lamppua_, ettei hän olisi voinut kestää tätä
pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut aloittamaansa
vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi laiminlyönyt
kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja aina samalle
kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi, eikä tuo
ikkuna enää ollut kertaakaan auki.



III.


Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava
syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet.
Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut
nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.

-- Hyvää päivää! -- tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä
kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.

-- Jumal' antakoon, herra!

-- Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.

-- Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.

-- Te olette kivulloinen, pelkään mä?

-- En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.

-- Mutta, ettekö aina makaa?

-- Kyllä, minä makaan aina, syystä etten voi istua. Mutta en ole
kivulloinen. -- Iloiset silmät näyttivät suuresti nauravan hänen
erehdykselleen.

-- Tahdotteko vaivata itseänne ja tulla sisään, herra? Tästä ikkunasta
on ihana näköala. Ja sitten te huomaisitte, etten ole yhtään kipeä --
koska olette niin hyvä ja panette siihen huomiota.

Tämä oli sanottu hänelle avuksi, kun hän seisoi siinä epäilevänä, mutta
nähtävästi halukkaana, käsi puutarhan portin kammilla. Se auttoikin ja
hän astui sisään.

Huone yläkerrassa oli hyvin puhdas, vaan matala. Sen ainoa asukas makasi
vuoteella, joka oli niin korkea että makaajan kasvot ylettyivät
ikkunalaudan tasalle. Vuodekin oli hyvin puhdas, ja kun tytön
yksinkertainen puku oli vaaleansininen samoin kuin nauha hänen
hiuksissansa, niin näytti siltä kuin hän olisi pilvillä levännyt.
Matkustaja tunsi, että tyttö vaistomaisesti oli huomannut hänen olevan
synkkämielisen, harvapuheisen miehen. Ja että tyttö sen niin helposti
oli huomannut, oli hänelle myös suureksi avuksi. Siitä huolimatta hän
kömpelösti ja väkinäisesti antoi tytölle kättä ja kävi sitten istumaan
tuolille vuoteen viereen.

-- Nyt näen, sanoi hän, yhä hiukan jäykästi puhuen, -- mikä käsityö
teillä on. Ulkoa katsoen luulin teidän soittavan jotakin soittokonetta.

Tyttö nypläsi hyvin kätevästi ja ketterästi pitsejä. Nypläystyyny oli
asetettu hänen rinnallensa ja sormien ketterät liikkeet sekä hypyt
tyynyllä olivat aiheuttaneet erehdyksen.

-- Sepä ihme, -- vastasi tyttö iloisella hymyllä. -- Arvelenpa minäkin
usein työtä tehdessäni, että soitan sitä tai tätä säveltä.

-- Osaatteko soittaa?

Tyttö pudisti päätänsä.

-- Kyllä luullakseni saisin sävelet esille, jos vain minulla olisi
soittokone, jonka voisin yhtä mukavasti asettaa rinnalleni kuin
nypläystyynyni. Mutta varmaan petyn luulossani. Missään tapauksessa en
koskaan saa sitä koettaa.

-- Teillä on kaunis, sointuva ääni. Suokaa anteeksi, minä olen
kuunnellut teidän lauluanne.

-- Lastenko kanssa? -- sanoi tyttö, vähän punastuen. -- Niin kyllä,
laulanhan minä lapsi kultain kanssa, jos sitä lauluksi voi sanoa.

_Barbox Veljekset_ loi silmänsä kahteen pieneen penkkiin huoneessa ja
uskalsi lausua ilmi sen luulon, että tyttö rakasti lapsia ja osasi
opettaa heitä uuden järjestelmän mukaan.

-- Kyllä minä rakastan heitä, -- sanoi tyttö taas päätänsä pudistaen, --
mutta en tiedä mitään opetustaidosta, paitsi että opetan mielelläni ja
että olen iloinen kun lapset oppivat hyvin. Kenties te, kuullessanne
pienten koululaisteni laulelevan läksyjänsä, olitte niin kauas
harhatielle joutunut, että luulitte minua erinomaiseksi opettajaksi?
Kas, sitäpä minä arvelin! Ei, minä olen vain vähän lukenut ja kuullut
tästä opetustavasta. Minusta oli niin somaa ja hauskaa kohdella heitä
iloisina sirkkusina, niinkuin lapset ovat, ja sentähden rupesin
vähäisten voimieni mukaan käyttämään tätä opetuskeinoa. Ei minun
tarvitse sanoakaan kuinka vähäiset minun voimani ovat, herra, -- lisäsi
hän, katsahtaen pieniin penkkeihin sekä ympäri huonettansa.

Tämän puheen aikana olivat tytön sormet lakkaamatta nyplänneet. Koska ne
yhä jatkoivat tätä työtään ja koska puikkojen liikunto ja rätinä
ikäänkuin korvasi puheen, niin _Barbox Veljekset_ käytti tätä väliaikaa
tarkemmin katsellaksensa tyttöä. Hänen mielestään hänen piti olla noin
kolmenkymmenen vuoden vanha. Se, mikä tytön läpikuultavissa kasvoissa ja
suurissa vaaleanruskeissa silmissä viehätti, ei ollutkaan voimaton
tyytymys välttämättömään kohtaloon, vaan päinvastoin niiden pirteä ja
voimallinen iloisuus. Samaten myös tytön kädet, joiden laihuus itsessään
olisi herättänyt sääliä, tekivät työtään iloisella innolla, joten
sääliminen olisi ollut hävyttömyyttä ja anteeksiantamatonta ylpeyttä.

Hän näki tytön kohottavan silmänsä häneen, ja hän käänsi heti katseensa
ulos näköalaa kohti, sanoen: -- Ihanaa, todella!

-- Hyvin ihanaa, herra! Minussa herää toisinaan halu saada istua yhden
ainoankin kerran nähdäkseni miltä tuo näköala pystyssä ollen näyttää.
Mutta joutava haluhan tuo olisi! Ei se voi kenestäkään näyttää
kauniimmalta kuin minusta.

Näin puhuessaan oli tyttö kääntänyt hartaimmalla ihmetyksellä ja
ihastuksella silmänsä näköalaa kohti. Hänen kasvoissaan ei ollut
vähintäkään surun jälkeä.

-- Ja nuot rautatiet, joita pitkin savu- ja höyrypilvet niin joutuisaan
liikkuvat, saattavat sen minulle niin eloisaksi, -- jatkoi tyttö. --
Minä muistelen kuinka paljon on ihmisiä, jotka _voivat_ mennä mihin
tahtovat, toimiinsa tai huvituksiinsa. Savupilvet minulle ilmaisevat,
että he todella kulkevat silmieni edessä, ja siten minulla on heistä
seuraa, jos haluan sitä. Tuossa on myös suuri asemahuone. Mäki sen tosin
peittää näkyvistäni, mutta sittenkin voin usein kuulla, että se on
siellä, ja tiedän sen myöskin aina. Minun mielestäni se tavallansa
yhdistää minut en tiedä kuinka moniin paikkoihin ja asioihin, joita en
ikänä saa nähdä.

Kainostelevasti ajatellen, että se ehkä jo oli hänetkin yhdistänyt
johonkin, jota hän ei ikänä ennen ollut nähnyt, sanoi matkustaja
hämmästyneenä: -- Aivan niin!

-- Ja siis näette, herra, -- jatkoi Phoebe, etten olekaan niin surkea
raukka kuin te luulitte, ja että minun on sangen hyvä elää.

-- Teillä on onnellinen ja iloinen mieli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
ehkä hiukan ajatellen omaa onnetonta luontoansa.

-- Niin, mutta jos tuntisitte isäni, -- vastasi tyttö, -- hänelläpä
vasta on oikein iloinen mieli! Älkää olko millännekään, herra! --
Matkustaja säikähtyi kuullessaan askeleita portaissa, sillä hän pelkäsi,
että häntä pidettäisiin vastuksellisena ja kutsumattomana vieraana. --
Isäni sieltä vain tulee.

Ovi aukeni ja isä seisahtui kynnykselle.

-- Mitä, _Lamppu!_ -- huudahti _Barbox Veljekset_, karaten ylös
tuolilta. -- Kuinka te voitte, _Lamppu_?

Tähän _Lamppu_ vastasi: -- Kah, matkustamaton matkustaja! Kuinka te
voitte, herra!

Ja he löivät kättä _Lampun_ tyttären suureksi ihmeeksi.

-- Olenpa tuon yön jälkeen käynyt teitä katsomassa ainakin puolen
tusinan kertaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- vaan enpä ole
milloinkaan tavannut teitä.

-- Niinpä kuulin, herra, niinpä kuulin, -- vastasi _Lamppu_. --
Sentähden juuri kun teitä niin usein on nähty ilmanaikojanne tuolla
risteyksellä, niin olemmekin meidän kesken ruvenneet nimittämään teitä
matkustamattomaksi matkustajaksi. Ettehän suinkaan panne pahaksenne kun
yht'äkkiä teidät nähtyäni se nimi liukahti suustani?

-- En yhtään. Se on yhtä hyvä nimi kuin mikä muukin. Mutta saanko kysyä
teiltä jotakin täällä nurkassa?

Hän talutti _Lampun_ pois tytön vuoteen vierestä, vetäen häntä
pumpulisamettisen nutun napista.

-- Tämäkö se on se vuoteen vierus, missä te laulelette laulujanne?

_Lamppu_ nyykäytti päätään.

Matkustamaton matkustaja taputti häntä olkapäälle ja he palasivat
jälleen tytön luokse.

-- Todentodella, kultaseni, -- sanoi nyt _Lamppu_, kääntäen silmänsä
vieraasta tyttäreensä, -- minä olen niin kummastuksissani, kun näen
sinun tulleen tutuksi tämän herran kanssa, että minun täytyy (jos herra
ei pane sitä pahaksi) ottaa pikkuinen _kierto_.

_Lamppu_ samassa teolla osoitti mitä tämmöinen _kierto_ merkitsi; hän,
näet, kääri öljyisen niistinliinansa kokoon pallon muotoiseksi ja pyyhki
kasvojaan huolellisesti, aloittaen oikeanpuolisesta korvasta poskea
myöten ylös, otsan yli ja taas toista poskea alas vasempaan korvaan
asti. Tämän tehtyään hän oikein paistoi ja loisti.

-- Näin on minun tapani tehdä, -- selitti hän, -- kun jostakusta syystä
olen kovin liikutettu. Ja, totta puhuen, olen niin kummastuksissani, kun
näen teidän tulleen tutuksi Phoeben kanssa, että -- että, jos ette
pahaksi pane, ottaisin vielä yhden _kierron_ lisään. -- Sen hän myös
teki ja näytti siitä saavan sangen suurta virvoitusta.

Molemmat miehet seisoivat nyt tytön vuoteen ääressä ja tämä nypläsi
pitsejään. -- Teidän tyttärenne on kertonut minulle, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, yhä vielä vähän jäykästi ja kainostellen, -- ettei hän
koskaan voi olla istuallaan.

-- Ei, herra, eikä ole milloinkaan ollut. Hänen äidillänsä, nähkääs,
joka kuoli tämän tyttösen ollessa kaksi kuukautta toisella vuodella, oli
välistä sangen pahat kouristukset, ja kun ei hän koskaan ollut kertonut
minulle niistä, niin ei osattu olla varoilla. Sentähden hän kerran, kun
hän sai sellaisen kohtauksen, pudotti lapsen käsistään, ja tämä
tapaturma tapahtui.

-- Se oli oikein pahasti tehty, -- sanoi _Barbox Veljekset_, otsa aivan
rypyssä, -- että hän meni naimisiin virkkaamatta mitään salaisesta
taudistaan.

-- No, herra, -- puolusti _Lamppu_ vainajaa; -- kyllä mekin, Phoebe ja
minä, olemme asiasta puhelleet. Ja, Jumala paratkoon! Onpa meissä
jokaisessa heikkoutemme, kenessä on ruumiin väänteet, kenessä mielen
käänteet, milloin minkälaisetkin, niin että jos ne kaikki pitäisi
naimisiin mennessä tunnustaa, niin naimisesta useimmille ei tulisikaan
mitään.

-- Eiköhän se olisikin kaikkein parasta?

-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi Phoebe,
ojentaen isälle kättä.

-- Ei suinkaan, ei tässä tapauksessa kumminkaan! -- sanoi tämä,
taputellen tyttärensä kättä.

-- Te syystä nuhtelette minua, -- kerkesi _Barbox Veljekset_ sanomaan,
punastuen kasvoiltansa, -- ja koska minusta voi ilman muuta aivan
selvästi nähdä että olen hirviö, niin on minun joka tapauksessa aivan
turhaa tunnustaa _tätä_ vikaani. Minä tahtoisin kuulla vielä enemmän
teidän elämästänne. En oikein tiedä, kuinka pyytäisin teitä minulle
siitä kertomaan; sillä minulla on tuommoinen tuhma, jörömäinen luonto ja
ikävä, peloittava tapa. Mutta hyvinpä haluaisin kuulla.

-- Aivan mielelläni, herra, -- vastasi _Lamppu_ iloisesti kumpaisenkin
puolesta. -- Ja ensi aluksi, saadaksenne tietää nimeni -- -- --

-- Malttakaa! -- keskeytti vieras vähän punastuen. -- Mitä tekemistä
nimellä on itse asiaan! _Lamppu_ on kyllin hyvä nimi minulle. Se on
minulle mieleen. Se on selvä ja ytimekäs. Mitäpä minä muusta huolin!

-- Totta kyllä, herra, -- vastasi _Lamppu_, -- tavallisesti ei minua
muulla nimellä mainitakaan asemahuoneella. Mutta minä arvelin, että
koska te olette täällä ainoa ensimäisen luokan matkustaja ja olette
täällä yksityisasioissa, niin te ehkä -- --

Vieras torjui kädellään tuon ajatuksen, ja _Lamppu_ vastasi tähän
luottamuksen osoitukseen uudella _kierrolla_.

-- Teillä on vaivalloinen virka, arvaan minä, -- sanoi _Barbox
Veljekset_, kun _Lamppu_ kiertonsa jälkeen paistoi entistään
rasvaisemmalta.

_Lamppu_ aloitti: -- Eipä juuri liioin -- --, mutta hänen tyttärensä
kiirehti kesken puheen:

-- On kyllä, herra, hänen virkansa on oikein vaivalloinen. Hän tekee
työtä neljätoista, viisitoista, jopa kahdeksantoista tuntia päivässä.
Välistä menee vuorokausi aivan umpeensa.

-- Mutta teillä, Phoebe, -- jatkoi _Barbox Veljekset,_ -- teilläkin on
vaivaa koulusta ja nypläyksestä -- --

-- Huviksenihan minä pidän koulua, -- keskeytti tyttö, aukaisten
silmänsä suureksi, ikäänkuin ihmetellen, ettei toinen tätä ymmärtänyt.
-- Minä aloitin tuon toimen jo lapsena, sentähden että sillä tavalla
sain muut lapset seuraani, näettekös. _Se_ ei ollut mitään työtä! Minä
teen sitä yhä vieläkin siitä syystä, että sen johdosta saan nähdä lapsia
ympärilläni. _Se_ ei ole työtä! Se on minulle huvia, eikä työtä. Mitä
nypläykseeni tulee -- hänen ahkerat sormensa olivat pysähtyneet,
ikäänkuin hän edelliseen todisteluunsa olisi tarvinnut kaiken iloisen
intonsa; mutta nyt sormet uudestaan kävivät työhön käsiksi, kun hän
rupesi siitä puhumaan. -- Mitä nypläykseeni tulee, niin se käypi aivan
itsestään ajatusten mukana ajatellessani, ja säveleitten mukana kun
hyräilen. Ei _sekään_ ole työtä! Luulittehan te sitä itsekin
soittamiseksi, muistattekos, herra? Ja niin se on minustakin!

-- Kaikki on hänestä musiikkia! -- huudahti _Lamppu_ ihastuksissaan. --
Kaikki on hänestä musiikkia!

-- Isä ainakin on musiikkia! -- sanoi Phoebe, osoittaen riemullisesti
häntä sormellaan. -- Isässä on enemmän musiikkia kuin kokonaisessa
soittokunnassa!

-- No, no, kultaseni! Sinä puhut niinkuin kelpo tytär, aivan niin, mutta
sinä kehut liiaksi isääsi, -- vastasi _Lamppu_ loistavin silmin.

-- Enpä kehukaan liiaksi, herra, en suinkaan. Ei, en millään tavalla.
Jos saisitte kuulla isäni laulavan, niin huomaisitte etten liiaksi kehu.
Mutta te ette voi milloinkaan saada kuulla hänen laulavan, sillä hän ei
laula kellekään muulle paitsi minulle. Kotiin tullessaan hän aina laulaa
minulle, vaikka hän olisi kuinka väsynyt. Hän lauleli jo minulle kauan
aikaa sitten, kun makasin täällä niinkuin pieni rikkimennyt vauva
raukka. Osasipa hän itsekin sepittää pieniä lauluja, joihin hän sovitti
kaikellaisia pieniä leikkipuheita mitä meillä oli ollut keskenämme.
Tekeepä hän niin nytkin vielä hyvin useasti. Voi, minä puhun teistä,
isä, koska herra sitä on pyytänyt. Hän on runoniekka, herra!

-- En soisi, kultaseni, -- vastusti _Lamppu_, hetkeksi muuttuen
vakavaksi, -- tämän herran saavan semmoista käsitystä sinun isästäsi.
Sillä se näyttäisi siltä, ikäänkuin minä itkumielisenä katselisin tähtiä
ja kysyisin niiltä, mitä ne tekevät. Ja se olisi minun puoleltani sekä
tyhjää ajankulutusta että myös nenäkkäisyyttä, lapsukaiseni.

-- Isäni, -- sanoi taas Phoebe, korjaten puhettansa, -- on aina
iloisella, hyvällä mielellä. Te äsken sanoitte minun luonnettani
onnellisen iloiseksi. Minkä minä sille mahdan.

-- No niin, lapsukaiseni, -- vastasi _Lamppu_ todistavalla tavalla. --
Minkä _minä_ sille mahdan? Ajatelkaa itse, herra. Katsokaa häntä. Hän on
aina sellainen kuin nytkin. Aina työssä, -- vaikka tosin siitä ei lähde
enempää kuin muutamia shillingejä viikossa -- aina tyytyväinen, aina
iloinen, aina valmis ajattelemaan muita, keitä ne sitten lienevätkin.
Äsken sanoin hänen aina olevan sellaisen kuin nytkin. Niin hän onkin,
pienellä poikkeuksella vain, joka kuitenkin on yhdentekevä. Sillä, kun
minulla on joutosunnuntai ja aamukelloja on soitettu, niin hän lukee
minulle rukoukset sekä kiitokset liikuttavimmalla tavalla, ja veisaa
minulle virret -- niin vienolla äänellä, ettette kuulisi mitään jos
seisoisitte ulkona -- ja semmoisilla sävelillä, että ne minusta, totta
tosiaan, tuntuvat tulevan taivaasta ja nousevan taivaasen.

Mikä lieneekin ollut syynä -- ainoastiko se, että nämät sanat
muistuttivat hiljaista pyhäaikaa vai sekö, että ne muistuttivat
Vapahtajan läsnäoloa sairasvuoteitten ääressä -- mutta tytön ahkerat
sormet nyt lakkasivat nypläystyöstään ja kietoutuivat alas kumartuvan
isän kaulaan. Kumpaisetkin, sekä isä että tytär, olivat hyvin
herkkätunteiset, sen vieras helposti näki. Mutta kumpaisetkin toistensa
tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein
näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella
saavutettu, oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna.
Hetken kuluttua _Lamppu_ taas uudella _kierrolla_ sai lystilliset
kasvonsa vieläkin paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla
silmillään, joiden ripsillä pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään,
nypläystyöhön ja vieraasen.

-- Koska isäni on teille sanonut, -- sanoi tyttö iloisesti, -- että minä
tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he eivät
minua tunnekaan -- senhän virkoin teille itsekin -- niin teidän myös
pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.

-- Ei, ei suinkaan! -- vastusti tämä.

-- Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän kertoo
minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette uskoisi,
kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän tirkistää
sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut heillä
oli -- tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo vaunuihin
sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja pariskuntia
hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat häämatkallansa --
tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee minulle
sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä -- tällä tavoin
minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista ihmisistä,
jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä -- tällä
tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi sanoin,
hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla työtä
tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä kuulee.

-- Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, --
sanoi _Lamppu_, -- on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska
en niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän
sanoo minulle tällä lailla: _Lamppu_, hoi, missä te olette? Minä olen
tämän sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? --
Kantajamies taas sanoo minulle: -- He, otapas, _Lamppu_! Tässä on pari
kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? -- Ja täten
kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä
olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi
huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä -- se on, ymmärrättehän,
lisäsi _Lamppu_ jokseenkin kiireesti, -- koska hänellä ei ole tuhatta
puntaa arkussansa -- he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin
pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin
onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot _heistä_,
koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa,
joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.

Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:

-- Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon,
niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä.
Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö
olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti
katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun
palasia kuin mitä nyt löydän. -- Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä
huokauksella ja hymyili isälleen.

Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa _Barbox Veljekset_
näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut
toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka
hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras
sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen,
jos Phoebe sallisi.

Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi.
Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli
jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.

-- Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin?
-- kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen
istumaan.

-- Miksi niin olisin luullut? -- oli tytön kummeksivainen vastaus.

-- Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.

-- Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?

-- Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin
puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me
viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä
monta tuntia viettänyt.

-- Oletteko te nyt _Lähtevä Matkustaja_? -- kysyi tyttö hymyillen.

-- Epäilemättä _Lähtevä_. Vaan enpä vielä tiedä, _mihin_ lähden. Ette
voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen?
Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.

Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen
epäilevällä kummastuksella.

-- Aivan niin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, joka istui tuolillaan hiukan
levottomasti, -- minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen
mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut
siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman
lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, -- mitä
voi toivoa näin kehnolta alulta? -- Vieraan katse osui tytön silmiin,
jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti
tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua
lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!

-- Se on tautina minussa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, hilliten itseänsä
ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, -- että aina,
tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan
siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran
mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En
tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.

Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan
häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat
sormien liikuntoa.

-- Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, -- jatkoi _Barbox Veljekset_
jälleen, -- sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä.
Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee
nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni
edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni
musertaa sen päivän olemattomaksi -- taikka kumminkin peittääkseni sen
näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.

Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään
osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.

-- Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä
käsittää, -- jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja,
ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. -- Kyllä tiesin, ettette
käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, --
jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista
vakinaisen kodin mietteistä -- minä, niinkuin te isältänne kuulitte,
pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan
hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään
päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin.
Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte
tästä ikkunasta nähdä?

Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: -- Kuusi.

-- Kuusi, -- sanoi _Barbox Veljekset_, tarkastaen häntä yksitotisella
hymyllä. -- No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi
valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, -- joka
minulle lupaa enimmin hauskuutta -- ja kuljen sitten sitä.

-- Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa
enimmin hauskuutta? -- kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi
kirkastuneilla silmillään.

-- Niin! -- sanoi _Barbox Veljekset_ ja hymyili taaskin yksitotisesti,
vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. -- Aivan niin. Tälläpä
keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin
paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada
tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman
matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo
yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä
kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän
sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten
valitsen tieni näiden muistojen mukaan.

Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta,
ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän
nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.

-- Mutta minun ei pidä unohtaa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- koska
olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen
teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä
näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne
katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan
neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen
luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä,
vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne
silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä
ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.

Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan
tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.

-- Se on hyvä! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Pitääpä minun, koska olen
asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko
panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?

Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle pyynnölle.

-- Pitäkää silmät ummessa, -- sanoi _Barbox Veljekset_, astuen hiljaa
ovelle ja jälleen palaten. -- Luvatkaa, kunnianne kautta, ettette avaa
silmiänne ennen kuin minä käsken.

-- Lupaan, kunniani kautta!

-- Hyvä. Saanko hetkeksi ottaa pois teidän nypläystyynynne?

Yhä nauraen ja kummastuksissaan tyttö otti pois sormensa tyynyltä ja
antoi vieraan sen viedä.

-- Sanokaa. Näittekö eilen höyry- ja savupilvet, jotka tuprusivat täältä
katsoen kuudennella radalla kulkevasta pikajunasta?

-- Jalavapuidenko ja kirkkotorninko takaa?

-- Juuri siinä, -- sanoi _Barbox Veljekset_ luoden silmänsä sinnepäin.

-- Näin. Minä katselin mitenkä ne hajosivat ja katosivat.

-- Näkyikö niissä jotakin tavatonta?

-- Ei! -- vastasi tyttö iloisesti.

-- Se ei ollut mielistelevä vastaus minulle, -- sillä minä olin siinä
junassa. Minä kävin, -- älkää avatko silmiänne, -- tuossa suuressa
tehdaskaupungissa hakemassa tätä teille. Se ei ole puoleksikaan niin
suuri kuin nypläystyyny, ja se lepää keveästi ja huokeasti sen sijalla.
Nämät pienet polkimet ovat ikään kuin pienen pianon polkimia, ja
vasemmalla kädellä te liikutatte paljetta, joka puhaltaa tarpeellisen
ilman sisään. Viekoitelkaa siitä suloisia säveliä, hyvä ystävä! Mutta
nyt -- te saatte avata silmänne -- hyvästi!

Kainostelevaan tapaansa hän painoi oven kiinni jälkeensä ja näki vain
sitä tehdessään, että tyttö ihastuneena puristi lahjan rintaansa vasten.
Tämä näkö ilahdutti vieraan sydäntä ja samassa myös suretti. Sillä jos
Phoeben nuoruus olisi saanut luonnollisella tavalla kukoistaa, niin hän
olisi nyt voinut puristaa rintaansa vasten oman lapsensa ja kuunnella
sen suloista ääntä.



Barbox Veljekset ja Kumpp.


Kiivaasti ja vakavasti _Matkustamaton Matkustaja_ kohta huomispäivästä
alkoi tutkia noiden kuuden rautatien alkupaikkoja. Hänen tutkimustensa
tulokset, sellaisina kuin hän ne kertoi ja Phoebe sittemmin ne kirjoitti
kauniilla käsialalla paperille, ovat kaikki paikallansa mainitut tässä
todenmukaisessa muistojen kirjassa. Mutta kokoilemiseen kului paljoa
enemmän aikaa kuin mitä nyt on kuluva niiden lukemiseen. Ja niinhän
luultavasti on kaikkien luettavien laita, paitsi kun ne ovat tuota
jälkeentuleville polville niin erinomaisen hyödyllistä lajia, jota
verrattomat runoniekat, halveksien arkipäiväistä päänvaivausta,
»viskaavat paperille joinakuina joutohetkinään».

On kuitenkin tunnustettava, ettei _Barbox Veljekset_ yhtään kiirettä
pitänytkään. Hän oli koko sydämellään ryhtynyt hyvään työhönsä ja
sentähden hän sai siitä iloa. Toinen ilo oli hänellä, ja sekin oli
suuri, todellinen ilo, kun hän joskus istui Phoeben luona kuunnellen,
kuinka tämä sai yhä enemmän säveliä soittokoneestansa, sitä myöten kuin
hänen luontaisesti herkkä korvansa ja aistinsa yhä parantelivat
ensimäisiä keksintöjä. Tästä ei ollut vieraalle ainoastaan iloa, vaan
myös ajanviettoa; siten kului monta tuntia viikkojen kuluessa. Siitä
seurasi, että tuo kammottu syntymäpäivä oli jo aivan lähellä ennenkuin
hän sen enempää oli ehtinyt sitä murehtia.

Tämä syntymäpäivän läheneminen oli sitä tärkeämpi sen odottamattoman
seikan vuoksi, että valittavaa tietä koskevissa neuvotteluissa (joihin
herra _Lamppu_ kaikessa kiiltävyydessään jonkun kerran oli ottanut osaa)
ei ollut mitään hyötyä hänen tutkimuksistansa. Sillä vieras oli
mieltynyt toiseen tiehen toisesta, toiseen taas toisesta syystä, eikä
voinut minkään syyn nojalla valita yhtä tietä ennen muita. Viimeistä
neuvottelua pidettäessä oli siis se puoli asiata aivan samalla kannalla
kuin alussakin.

-- Mutta, herra, -- tiesi Phoebe, -- meillähän on vasta viisi
haararataa. Onko kuudes mykkä?

-- Kuudesko? Ah! -- sanoi _Barbox Veljekset_ leukaansa hieroen. -- Se on
se tie, muistattehan, jota kuljin käydessäni teille hakemassa tuota
pientä lahjaa. Se on _sen_ juttu, Phoebe.

-- Ettekö tahtoisi sitä tietä uudestaan kulkea, herra? -- kysyi tyttö
hitaasti.

-- Miks'ei; onpahan se suuri valtatie.

-- Minä soisin, että te sen valitsisitte, -- arveli Phoebe kehoittavalla
hymyllä, -- tuon pienen lahjan tähden, joka aina on oleva minulle niin
rakas. Minä soisin, että te sen valitsisitte, sillä se tie ei voi
minulle koskaan enää olla samanarvoinen kuin muut. Minä soisin, että te
sen valitsisitte muistoksi kaikesta hyvästä, jota minulle olette tehnyt,
muistoksi siitä, että te olette saattanut minut niin paljoa
onnellisemmaksi! Jos lähdette pois luotani sitä tietä myöten, jota
kuljitte tuodaksenne minulle tätä kallista ystävyyden osoitusta, -- näin
sanoen hän soitti vienon sävelen, -- niin minä täältä ikkunasta
katsellessani olen tunteva, että se varmaan johdattaa teidät onneen ja
joskus jälleen tuopi teidät tänne takaisin.

-- Niin teen, hyvä ystäväni, niin teenkin.

_Matkustamaton Matkustaja_ siis viimein läksi matkustamaan, hän meni
suureen tehdaskaupunkiin.

Hän oli viipynyt niin kauan aikaa Mugbyn risteyksellä, että hänen
lähtiessään jo oli joulukuun 18:s päivä. -- Aika olikin, -- arveli hän
itsekseen kun hän kävi vaunuun istumaan, -- että todella läksin!
Ainoasti yksi kirkas päivä on vielä minun ja sen päivän välillä, jota
pakenen. Minä aion huomenna lähteä eteenpäin vuoristoon. Minä lähden
Walesiin.

Hän koetti kuvailla mielessään, kuinka hyvän vaikutuksen nuot uudet
seudut ja tunteet tekisivät häneen, nuo sumuiset vuoret, paisuneet
virrat, sateet, kylmä ilma, jylhä meren ranta ja huonot tiet. Vaan
eivätpä ne kuvastuneet kuitenkaan hänen mielessään niin selvästi kuin
hän olisi suonut. Tuntisiko tyttö parka, vaikka hänellä nyt olikin uusi
huvituskeino, soitto, hiukan enemmän ikävää -- juuri ensi hetkenä vain
-- kuin ennen? Katseliko tyttö näitä samoja höyry- ja savupilviä, joita
hän itsekin näki, istuessaan vaunussa ja muistellessaan ystäväänsä?
Ilmestyiköhän tytön kasvoihin surullinen varjo, kun nämät pilvet vihdoin
katosivat ikkunan näkyvistä? Eikö tyttö, vakuuttaessaan että vieras
hänelle oli tehnyt paljo hyvää, ollut tietämättään parantanut häntä
vanhasta synkkämielisestä tavastansa valittaa kohtaloansa? Eikö tyttö
siten ollut osoittanut hänelle, että jokainen ihminen, jos hän vain
tahtoo, voi olla hyvä parantaja, vaikka ei olisikaan mainio lääkäri?
Nämät ja muut samallaiset ajatukset tunkeutuivat aina matkustajan ja
Walesin matkan väliin. Hänen sydämeensä tunkeutui myös sellainen
tyhjyys, joka jää jäljelle kun tulee eroitetuksi jostakin, johon on
tuntenut mieltymystä tai kun on jättänyt hauskan toimen. Tämä hänelle
aivan outo tunne teki hänet levottomaksi. Mugbystä lähdettyään oli hän
myös jälleen tullut oman itsensä seuraan, joka ei suinkaan nyt tuntunut
entistä hauskemmalta oltuaan äsken niin paljoa hauskemmassa seurassa.

Mutta kas, eipä tuo suuri tehdaskaupunki nyt enää voinutkaan olla
kaukana. Junan ratina ja rätinä, johon yhtyi suuri joukko muita uusia
ääniä, ei voinut ilmoittaa mitään vähempää kuin suurta asemahuonetta. Ei
se ilmoittanutkaan mitään vähempää. Niinkuin ukkosen salamat välähtivät
silmien sivuitse ja heti taas katosivat punatiiliset kartanoryhmät,
korkeat, punatiiliset savupiiput, punatiiliset rautatiesillan kaaret,
tulikielekkeet, savupilvet, kanavalaaksot sekä kivihiilimäet, -- ja
sitten juna ajoi jyristen pysäyspaikan katoksen alle.

Saatettuaan kirstunsa hyvään talteen erääsen ravintolaan, ja määrättyään
ruoka-aikansa, läksi _Barbox Veljekset_ kävelemään liikettä viliseville
kaduille. Ja nyt hän salaisessa sydämessään tunsi, että Mugbyn risteys
oli monien, monenlaisten haarojen yhtymispaikka, sekä näkyvien että
näkymättömien, ja että se oli yhdistänyt hänet lukemattomiin sivuteihin.
Sillä vähän aikaa sitten hän olisi astunut näitä katuja umpisilmin,
omissa mietteissään; mutta nyt hänen silmänsä ja huomionsa kääntyivät
näkemään uutta ulkomaailmaa. Kuinka kaikkien noiden puuhaavien ihmisten
piti elää ja rakastaa ja viimein kuolla. Kuinka ihmeellistä oli muistaa
noita erilaisia silmäin ja kätten harjoituksia, noita hienoja
erilaisuuksia heidän näkö- ja tuntovoimassaan, jotka jakoivat heidät
erilaisiin työmieslajeihin, ja kuinka nämät lajit kuitenkin vaan olivat
yhden kokonaisuuden osia, joka yhdisti heidän monenlaiset taitonsa ja
voimansa, vaikkapa sen tarkoitus olisikin ollut ainoasti jonkun
mitättömän tarve- tai koristuskalun valmiiksi saaminen. Kuinka hauska
oli tietää, että tämä työmiesten keräytyminen yhdeksi joukoksi ja
jokaisen eri taidon antauminen yhden sivistystä edistävän tarkoitusperän
palvelukseen ei suinkaan heitä halventanut, niinkuin muutamat ylpeät
ihmiskunnan päivänkorennot väittävät, vaan synnyttivät heissä oman
ihmisarvon tunnon ja samassa kuitenkin nöyrän viisastumisen halun.
Näkyihän edellinen asia selvästi heidän tarkoin punnitusta käytöksestään
ja puheenlaadustaan, kun hän heiltä jotakin kysyi; ja jälkimäinen asia
taas ilmeni yhtä selvästi seiniin kiinnitetyistä ilmoituksista, joissa
ilmoitettiin heidän rakkaimpia harjoituksiansa ja huvituksiansa. Nämät
arvelut sekä monet muut samanlaiset saattoivat hänen kävelynsä sangen
merkilliseksi. -- Minäkin olen vain pikkuinen jäsen suuressa
kokonaisuudessa, -- alkoi hän arvella; ja ollakseni itselleni sekä
muille hyödyksi, jopa ollakseni onnellinen, minunkin pitää panna osani
yhteiseen varastoon ja ottaa siitä se osa, joka on minulle tuleva.

Vaikka hän oli tullutkin tämänpäiväisen matkansa päähän illan suussa,
käveli hän sitä muistamatta niin pitkälle ja avaralle ympäri kaupunkia,
että lyhtymiehet jo sytyttivät lyhtyjään ja puotien ikkunat alkoivat
loistaa täydessä valossaan. Tästä hän muisti, että hänen piti kääntyä
kotiin päin. Mutta juuri kääntyessänsä hyvin pieni lapsen käsi tarttui
hänen käteensä ja hyvin vieno ääni sanoi:

-- Voi, kuule, minä olen eksyksissä!

Matkustaja katsahti alaspäin ja näki pienen kaunistukkaisen tytön.

-- Niin, -- kertoi tämä, todistaen sanansa nyökäyttämällä yksitotisesti
päätään, -- niin olen tosiaan. Minä olen eksyksissä.

Suuresti hämmästyneenä matkustaja seisahtui, katsahti ympärilleen mistä
apua saisi, vaan ei nähnyt ketään. Alhaalle kumartuen sanoi hän:

-- Missä asut, lapsi?

-- En tiedä, -- oli vastaus, -- minä olen eksyksissä.

-- Mikä on nimesi?

-- Polly.

-- Mutta toinen nimesi?

Vastaus tuli kohta, vaan ei siitä voinut saada selvää.

Mukaillen ääntä, niinkuin se hänen korviinsa kuului, koetti matkustaja
arvata: -- Trivits?

-- Ei, ei! -- sanoi lapsi pudistaen päätään. -- Ei sinnepäinkään!

-- Sanopas uudestaan, pienokaiseni!

Turha vaiva. Nyt se kuului aivan toiselta.

Matkustaja taas arvasi: -- Paddens?

-- Ei, ei! -- sanoi lapsi. -- Ei sinnepäinkään!

-- Vielä kerta, koetellaanpa vielä uudestaan, kultaseni!

Aivan toivoton yritys. Nyt nimi tuli nelitavuiseksi. -- Ei suinkaan se
ole Tappitarver? -- sanoi _Barbox Veljekset_, hieroen pahoilla mielin
otsaansa hatulla.

-- Ei! Ei se niin ole, -- vastasi lapsi huolettomasti.

Kun hän nyt taas koetti saada tuota onnetonta nimeä suustaan, yrittäen
kaikin voimin ääntää selvästi, niin siitä tuli vähintäin kahdeksan
tavua.

-- Taitaapa olla parasta, -- virkkoi _Barbox Veljekset_ toivottomasti
alistuen, -- että me lakkaamme yrittämästä.

-- Mutta minä olen eksyksissä, -- sanoi taas lapsi pistäen kätensä yhä
syvemmälle matkustajan käteen, -- ja sinä pidät huolta minusta, eikö
niin?

Jos joku mies ikänä on ollut kahden vaiheilla, tuntien toiselta puolen
sääliä ja toiselta puolen neuvotonta ällistystä, niin hän siinä tilassa
oli. -- Eksyksissä! -- kertoi hän katsahtaen alas lapseen. -- _Minä_
varmaankin olen eksyksissä, enkä tiedä mihin mennä!

-- Missä _sinä_ asut? -- kysyi lapsi, katsoen levottomasti häntä
silmiin.

-- Tuolla päin, -- vastasi Barbox, osoittaen siihen suuntaan missä hänen
ravintolansa piti olla.

-- Eikö olisi parasta mennä sinne? -- arveli lapsi.

-- Tosiaankin, -- vastasi hän, -- enpä tiedä lieneekö parempaa neuvoa.

Niin he läksivät käymään, käsi kädessä. Matkustaja, astuessaan pienen
kumppalinsa rinnalla, tunsi itsensä kovin kömpelöksi, ikäänkuin hän
äkkiä olisi paisunut pölkkypäiseksi jättiläiseksi. Tyttönen sitä vastoin
piti itseänsä vieläkin suuremmassa arvossa kuin ennen, syystä että hän
oli neuvollaan muka sievästi auttanut toisen pulasta.

-- Saammehan siellä varmaankin päivällistä, kun tulemme perille? --
kysyi taas Polly.

-- Kyllä, -- vastasi toinen, -- minä -- niin, kyllä minä luulen, että
saamme.

-- Syötkö mielelläsi päivällistä? -- jatkoi lapsi tiedusteluaan.

-- Niin, kyllä yleensä, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- kyllä
luullakseni sen teen.

-- Minä syön päivällistä hyvin halukkaasti, -- sanoi Polly. -- Onko
sinulla yhtään veljiä tai sisaria?

-- Ei ole. Onko sinulla?

-- He ovat kuolleet.

-- Ohoh! -- sanoi _Barbox Veljekset_. Tuo typerä mielen ja ruumiin
kömpelyyden tunne painoi häntä niin, ettei hän olisi osannut jatkaa
keskustelua tämän lyhyen vastauksen jälkeen, jollei lapsi aina olisi
ollut valmis puhumaan.

-- Miten, -- kysyi tyttönen taas ja käänsi mielistellen pehmoista
kättänsä hänen kädessään, -- miten aiot huvitella minua päivällisen
perästä?

-- Tosiaankin, Polly, -- huudahti _Barbox Veljekset_ aivan ymmällä, --
sitä en ole vähääkään ajatellut!

-- Sitten minä sen sanon, -- arveli Polly: -- Onko sinulla kortteja
kotona?

-- Paljon, -- sanoi _Barbox Veljekset_ kehuvaisella äänellä.

-- Sepä hyvä. Sitten minä rakennan korttitaloja ja sinä saat katsella.
Mutta ei saa puhaltaa, muista se!

-- Ei suinkaan! -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Ei, ei! Ei saa puhaltaa!
Puhaltaminen ei ole somaa!

Tämä oli hänen mielestään oikein sievästi sanottu ollakseen pölkkypäisen
jättiläisen puhetta, mutta lapsi, joka kohta huomasi vieraan kömpelön
yrityksen mukautua hänen puhetapaansa, hävitti kokonaan _Barboxin_ hyvän
ajatuksen itsestään sanoen sääliväisellä äänellä: -- Oletpa naurettava
mies, sinä!

Tämän huonosti onnistuneen yrityksen perästä _Barbox Veljekset_ oli
mielestään joka hetki paisuvinaan yhä paksummaksi ja raskaammaksi
ruumiiltaan, ja käyvinään yhä huonommaksi älynsä puolesta. Ei mikään
jättiläinen ole milloinkaan nöyrempänä suostunut itsensä voittavan
hulivilin talutettavaksi, kuin vieras nyt antautui Pollyn orjaksi.

-- Osaatko kertoa tarinoita? -- kysyi tyttönen.

Matkustajan täytyi häpeäkseen tunnustaa: -- En osaa.

-- Aika hönttö sitten oletkin, eikö niin? -- sanoi Polly.

Hänen täytyi taas häpeäkseen tunnustaa: -- Olen.

-- Tahdotkos, että opetan sinulle yhden tarinan? Mutta sinun pitää
muistaa se, kuuletko, niin että sitten osaat sen oikein kertoa
jollekulle muulle?

Vieras vakuutti, että hän hyvin mielellänsä tahtoi oppia tarinan, ja
lupasi nöyrästi koettaa sitä muistaa. Ja nyt Polly, vielä kerran
käännettyänsä pikku kättänsä hänen kädessään, merkiksi että oli tulossa
jotakin hauskaa, aloitti pitkän tarinan, jossa jokainen huvittavainen
jakso alkoi sanoilla: »Sitten se» ja »Sitten tuo». Esimerkiksi: »Sitten
se poika», tai: »Sitten tuo haltia», tai: »Sitten tämä piirakka oli
neljä kyynärää ympärimitaten ja puolikolmatta syvä». Tarinan päähauskuus
oli siinä, että haltia rankaisi poikaa siitä, että tämä oli liian ahne
ruoalle. Sillä tarkoituksella haltia paistoi piirakan, josta poika söi,
söi syömistään ja hänen poskensa pullistuivat, pullistuivat
pullistumistaan. Paljon oli sivutapahtumia, mutta huvittavin seikka
lopussa oli se, että piirakka kokonaan tuli syödyksi ja että poika siitä
halkesi. Oli todella hauskaa katsella, kuinka _Barbox Veljekset_
yksitotisena tarkkaan kuunnellen ja kallistaen korvaansa tytön puoleen,
astui kadulla, ja antoi ihmisten mielemmin tyrkätä itseään kuin salli
ainoankaan yksityiskohdan mennä huomaamatta, niin ettei hän myöhemmin
kuulusteltaessa olisi osannut kaikkia.

Tällä tavoin he saapuivat ravintolaan, Siellä hänen piti ruokasalissa
sanoa, ja hän sanoikin sen kyllin kömpelösti: -- Olen löytänyt pienen
tytön!

Koko talon väki keräytyi pientä tyttöä katsomaan. Ei kukaan häntä
tuntenut; ei kukaan saanut selvää hänen nimestään niinkuin hän sitä
äänsi -- paitsi yksi sisätytöistä, joka arveli sen olevan
Konstantinopeli, -- vaan sitä se ei voinut olla.

-- Minä tahdon pienen ystäväni kanssa syödä päivällistä eri huoneessa,
-- sanoi _Barbox Veljekset_ ravintolan isäntäväelle, -- ja kenties
olette niin hyvät ja annatte poliisille tiedon tästä somasta
lapsukaisesta. Epäilemättä tullaan häntä tiedustelemaan, jollei jo liene
käyty. Tule pois, Polly!

Polly seurasi häntä aivan suruttomana ja huolettomana, mutta kun
portaissa astuminen hänestä näytti vaikealta, niin hän antoi vieraan
kantaa itseään ylös. Päivällinen maistui oikein erinomaisen hyvältä ja
hauskaa oli nähdä _Barbox_in kömpelyyttä, kun Polly neuvoi miten liha
oli häntä varten palasiksi leikattava ja liemi lautaselle kaadettava
vakavalla ja anteliaalla kädellä.

-- Ja nyt, -- sanoi Polly, -- sill'aikaa kun olemme päivällisellä, voit
olla kiltti poika ja kertoa tuon jutun minkä minä opetin.

Samalla pelolla millä virkamieheksi pyrkijä käypi tutkintoon, ja todella
hiukan epävarmana oikeasta ajasta milloin piirakan piti jutussa
ilmestyä, samoinkuin myös tämän välttämättömän esineen koosta, _Barbox
Veljekset_ alkoi hiukan vapisevalla äänellä kertoa, mutta hän teki sen
lapsen avulla jotenkin hyvin. Tosin oli huomattavissa laajuuden puute
hänen puhuessaan pojan poskista ja ruokahalusta. Myöskin oli hänen
haltiassaan liiallista kesyyttä, mikä puute oli seurauksena hänen
salaisesta halustaan perustella haltian ilmestymistä. Mutta ylimalkaan,
ja hyväntahtoisen jättiläisen ensimäiseksi, kömpelöksi kokeeksi, se kävi
laatuun.

-- Minä käskin sinun olla kiltti poika ja sinä olitkin kiltti poika,
eikö niin? -- sanoi Polly.

-- Niinpä luulisin, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Hän sanoi tämän niin nöyrästi, että Polly, joka istui hänen oikealla
puolellaan, tuolille päällekkäin pantujen tyynyjen päällä, taputti häntä
tyytyväisyytensä osoitukseksi pari kertaa rasvaisella lusikallaan
poskelle ja lisäksi soi hänelle armollisen suutelon. Vaan kun hän, tätä
viimeksi mainittua palkintoa antaakseen, nousi seisoalle tyynyjen
päälle, niin hän lankesi päin päätimysten vatien sekaan, jonka johdosta
_Barbox_ rientäessään avuksi huudahti: -- Herra Jumalani! Voi! Luulinpa,
että putosit takkavalkeaan, Polly!

-- Aika pelkuri oletkin! -- sanoi Polly, kun hän taas oli asetettu
paikoilleen.

-- Kyllä, minä olen todellakin hyvin hermostunut, -- vastasi _Barbox
Veljekset_. -- Voi! Polly! Älä noin heiluta lusikkaasi, muuten putoat
tuolilta sivullepäin! Älä nauraessasi nosta noin jalkojasi, muuten
kaadut taaksepäin, Polly! Voi, voi! Polly! Polly! -- huusi hän melkein
epätoivoisena, -- meillä on vaaroja joka puolella!

Suojellaksensa Pollya kuperkeikoilta, jotka joka hetki häntä uhkasivat,
ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin pyytää häntä päivällisen perästä
istumaan matalalle rahille. -- Jos sinä istut, niin minäkin! -- sanoi
Polly. Rauha kun kaikista on kallein, niin _Barbox Veljekset_ siis käski
passarin työntää pöytä syrjään, tuoda kortteja, kaksi pientä rahia sekä
varjostimen, ja asettaa viimeksimainittu uunin viereen hänen ja Pollyn
ympärille, siten että pieni kamari muodostui ison huoneen sisään.
Hauskaa oli nähdä miten _Barbox Veljekset_ nyt istui rahillaan,
viinipullo edessään, katsellen Pollya, joka onnellisena rakensi
korttitalojansa. _Barbox_ oli aivan sinertävä kasvoiltaan, kun hän
koetteli pitää henkeänsä, etteivät lapsen rakennukset menisi kumoon.

-- Mitä sinä siinä niin tuijottelet? -- sanoi Polly pitäen hetken lomaa.

Pahanteostaan näin tavattuna, hänen täytyi puolustellen myöntää: -- Minä
taisin, pelkään mä, jokseenkin tuikeasti katsella sinua, Polly!

-- Miksi tuijottelet? -- kysyi taas Polly.

-- Enpä osaa, -- mutisi toinen itsekseen, -- sanoa miksi. -- En tiedä,
Polly.

-- Aika pöllö sitten lienetkin, kun teet jotakin, etkä tiedä miksi, eikö
niin? -- arveli Polly.

Tästä moitteesta huolimatta _Barbox Veljekset_ taas rupesi tarkasti
katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat
kiharansa varjostivat kasvoja. -- Mahdotonta, -- ajatteli matkustaja, --
että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen
unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?

Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja
antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan
kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.

-- Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? -- kysyi Polly illallisen perästä
hieroen silmiään.

Matkustaja koetti arvata: -- Ehkä passari?

-- Ei, -- sanoi Polly, -- Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.

Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!

-- Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, -- sanoi Polly.
-- Mitäs sinä luulet?

Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti
ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo
konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta
siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin
hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.

-- Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, -- sanoi _Barbox Veljekset_,
jolle taas uusi pelko tuli mieleen, -- ettei lapsi putoa ulos
vuoteestaan. --

Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla
käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi
kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen
hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.

-- Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?

-- E-en juuri tavallisesti, Polly.

-- Enpä minäkään!

Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti
pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön
suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.

Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja
asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen
jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. --
Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin
viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin
sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka
voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä
hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen
kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen
katsovan minuun?

-- Herra Jackson!

Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän
kääntyi ja -- näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.

-- Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle
joku kehoituksen sana, minä rukoilen!

-- Te olette Pollyn äiti?

-- Olen.

Niin hän oli. Polly oli ehkä kerran tuleva tämän näköiseksi. Niinkuin
lakastuneista lehdistä voi arvata minkälainen ruusu on ollut; niinkuin
talvisista oksista voi huomata puun kesäisen tuuheuden, samoin Pollykin
kerran voisi muuttua samanlaiseksi, huolista runneltuneeksi,
harmaahiuksiseksi naiseksi. Matkustaja näki edessään sammuneen tulen
tuhkan, tulen, joka aikoinansa oli kirkkaasti paistanut. Tämä oli se
nainen, jota hän oli rakastanut. Tämä oli se nainen, joka häneltä oli
kadonnut. Niin selvänä oli hänen muistinsa tallentanut tämän naisen
kuvan, niin hellällä kädellä oli aika hänen mielessänsä siihen kuvaan
kosketellut, että hän nyt, kun hän näki ajan armottoman käden todelliset
jäljet, samalla kertaa huolestui ja kummastui.

Hän talutti naisen tuolille istumaan ja jäi itse seisomaan, nojaten
selkäänsä uunin kolkkaan, tukien päätään kädellä ja kääntäen silmänsä
poispäin.

-- Näittekö minut kadulla ja neuvoitte minut lapselle? -- kysyi hän.

-- Niin tein.

-- Onko tämä pikku raukkakin petoksessa osallinen?

-- Minä toivon, ettei tässä mitään petosta ole ollut. Minä sanoin
lapselle: Me olemme eksyksissä; minä koettelen omin neuvoin löytää
tietä. Mutta mene sinä tuon herran luo ja sano olevasi eksyksissä.
Myöhemmin tullaan sinua noutamaan. -- Kenties ette muista kuinka nuori
lapsi vielä on?

-- Hän on sangen rohkea.

-- Kenties juuri sentähden, kun hän on niin nuori.

Matkustaja kysyi vähän ajan kuluttua: --Miksi te näin teitte?

-- Voi, herra Jackson, kysyttekö sitä minulta? Siinä toivossa, että
nähdessänne tämän viattoman lapsen, sydämenne leppyisi minua kohtaan.
Eikä ainoasti minua, vaan myös miestäni kohtaan.

Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi
sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja
virkkoi:

-- Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?

-- Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden
tulimme jälleen pois.

-- Asutteko tässä kaupungissa?

-- Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on
kauppakonttorissa työtä.

-- Oletteko -- suokaa anteeksi, että niin kysyn -- köyhät?

-- Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on
kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan
voi tulla terveeksi -- --

-- Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole
kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä
aikoja, Beatrice.

-- Jumala siunatkoon teitä! -- vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja
ojensi hänelle vapisevan kätensä.

-- Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä
minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän.
Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!

Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua
rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.

-- Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille,
ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä
voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä
alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen
muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.

Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: -- Puhukaa minulle pelotta.
Luottakaa minuun.

-- Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne
makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen
alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.

-- Mikä kirous?

-- Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta
pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että
ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa
kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa,
jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka
olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä
korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän
uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin
sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan
äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä
oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen
kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne
surkastuvat.»

-- Ja te, Beatrice, -- kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut
puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, -- mitä te
arvelette?

-- Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin
ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Vielä muutamia viikkoja sitten? -- kertoi matkustaja. -- Oletteko
näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?

-- Olen.

-- Kuinka niin?

-- Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin
te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni
ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että
tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla
istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te
valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä
huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin
lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka
helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.

Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja
oli sitä kuulevinansa.

-- Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät
tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin
ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin
samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin,
käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt
siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te
olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen
ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun
näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin
rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä
rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin
hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa
rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat
enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten
minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein --
sillä _Barbox_ esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin
lempeä isä eksynyttä tytärtään, -- kiitos teille, Jumala siunatkoon
teitä, kiitos teille!

Ennenkuin _Barbox_ jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti
syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan
kysyi:

-- Nukkuuko Polly?

-- Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan,
ja minä panin hänet itse vuoteesen.

-- Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa
osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin
teidän ja -- hänen isänsä luo.

       *       *       *       *       *

-- Hui, hai! -- huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen
hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. --
Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!

-- Niinhän käytiinkin, Polly, mutta minä pyysin luvan, että saisin pitää
sinut vielä tämän päivää ja vasta illalla viedä sinut kotiin.

-- No, kaikkeapa vielä, -- sanoi Polly. -- Mutta sinä et ole yhtään
lempeä minulle, eikö niin?

Yhtähyvin Pollyn mielestä tämä päätös oli sangen viisas, josta syystä
hän lisäsi: -- Täytyypä sinulle muisku antaa, vaikka et aivan lempeältä
näytä! -- Kun muiskutus oli toimitettu, niin he kävivät hyvin
puheliaalla tuulella aamiaisruokaan käsiksi.

-- Tietysti nyt rupeat huvittamaan minua? -- sanoi Polly.

-- No, sehän on tietty, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Toivonsa iloisessa innossa Polly katsoi välttämättömäksi panna pois
voileipänsä, asettaa toinen lihavista sääristänsä toisen päälle ristiin
ja lyödä pieni, lihava oikea kätensä vasempaa vasten. Tällä tavalla
itsensä valmistettuaan Polly, jonka kasvot nyt olivat kokonaan täynnä
pieniä hymykuoppasia, kysyi imartelevaisella äänellä: -- Mitäpä nyt
ruvetaan tekemään, ukko kulta?

-- Sitähän minä juuri arvelin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- mutta
pidätkö sinä hevosista, Polly?

-- Pienistä ponihevosista, -- myönsi Polly, -- varsinkin jos niillä on
pitkä häntä. Mutta muut hevoset -- e -- ei -- ei -- ne ovat liian isot,
näetkös.

-- No, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, näyttäen yksitotiselta ja
umpimieliseltä, joka sopi tämän neuvottelun tärkeyteen, -- minäpä näin
eilen, Polly, jossakussa talon seinässä kuvattuna kaksi pitkähäntäistä
ponia, jotka olivat kirjavat ylt'ympäri koko ruumiin -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi Polly, haluten innokkaasti kuulla enemmän näistä
huvittavista seikoista. -- Ei suinkaan ne voi olla kirjavia ylt'ympäri
koko ruumiin!

-- Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi taas Polly samalla tavalla. -- Eivät suinkaan ne
hyppää vanteitten läpi!

-- Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja
syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla -- --

-- Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla!
-- kummasteli Polly. -- Oletpa sinä lorujen juttelija!

-- Aivan totta! -- Ja ne laukaisevat pyssyjä.

Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät
pyssyjä.

-- Ja sitten olen arvellut, -- jatkoi verraton _Barbox_, -- että jos
sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se
tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.

-- Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? -- kysyi Polly. -- Sinä
käytät välistä niin pitkiä sanoja!

Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: -- Se merkitsee, että se
olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin
ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja
ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.

Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi
ollut levoton mieleltänsä. -- Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos,
-- huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.

-- Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!

-- Ei kultaseni! -- sanoi Polly. -- Eikä tietenkään kukaan pelkää, että
ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?

-- Ei millään muotoa!

-- Ei millään muotoa! -- toisti Polly.

-- Ja sitten vielä arvelin, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, -- että
voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea -- --

-- Ei suinkaan täysissä vaatteissa! -- huusi Polly käsiänsä yhteen
taputtaen. -- Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!

-- Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä
kaikkia, mitä talouteen kuuluu -- --

Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. -- Oletpa sinä herttainen!
-- huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. --
Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!

Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin
se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke --
muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja -- otettiin
lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä
ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka
oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin
kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen
pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi
hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut
käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli
nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa
ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka
puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen
silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen
hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras
oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan
muotokuvasta. _Mellukka_ oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli
tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä
kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa _Barboxin_
kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista
asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin
kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa
kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti
olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja
niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan
tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua -- sitä
ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut
vaivaa nähdä kuinka _Barbox Veljekset_, näitä iloja nauttiessaan, oli
antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa
nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi,
joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka)
istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin
sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin.
Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen
vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi
kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin
katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen
silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona
lapsen uni on. -- Nuku, Polly, nuku, -- sanoi _Barbox Veljekset_, kun
tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; -- tästä vuoteestasi et ainakaan
helposti putoa ulos!

Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja
huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme
huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka
mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin
edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. -- Älkää herättäkö
lasta, -- sanoi _Barbox Veljekset_ hiljaa ajurille, -- minä kannan hänet
tällä tavalla sisään.

Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi
oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla
kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.

-- Tresham, -- sanoi _Barbox Veljekset_ lempeällä äänellä, minä olen
tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle
kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.

Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen,
ja suuteli sitä. -- Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja
olevani onnellinen.

-- Se on oikein, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Minun mieleeni johtui,
Tresham -- voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?

Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan
tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.

-- Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi,
niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa),
jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä
kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?

Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat
miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.

-- Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?

-- Enemmän kuin voin sanoakaan.

-- Jumala siunatkoon häntä. Ei se paljoa merkitse, Polly, -- jatkoi hän,
kääntäen puhuessaan silmänsä lapsen rauhallisiin kasvoihin, -- ei se
paljoa merkitse, jos sokea ja syntinen mies siunaa sitä, joka, niin kuin
tämä pieni lapsi, on häntä itseään niin paljoa parempi. Mutta se
merkitsisi paljon -- paljon hänen armottomalle päälleen ja hänen
syylliselle sielulleen, -- jos hän voisi olla niin paha ja kirota tuota
lasta. Parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa, ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Elä ja kukoista, ihana
lapseni! -- Näin sanoen hän suuteli lasta. -- Elä ja kukoista, ja tule
aikoinasi taas pienten lasten äidiksi, jotka myös ovat Isän kasvojen
edessä seisovien enkelien kaltaiset!

Hän suuteli lasta vielä kerran, antoi hänet lempeästi vanhemmille, ja
läksi pois.

Mutta hän ei lähtenytkään Walesiin. Ei, hän ei koskaan mennyt Walesiin.
Hän meni suoraa päätä taas kävelemään kaupungille ja katseli kansaa sen
työskennellessä ja huvitellessa, siellä ja täällä ja joka paikassa.
Sillä nyt hän oli _Barbox Veljekset ja Kumpp._; hän oli yksinäisen
nimensä osallisuuteen ottanut tuhansia kumppaneita.

Viimein hän palasi hotelliinsa ja seisoi takkavalkean edessä,
virvoittaen itseänsä kuumalla punssilla, jota hän oli käskenyt tuoda
kamiiniuunin reunalle. Hän kuuli kaupungin kellojen lyövän ja omaa
taskukelloaan katsoen hän näki illan jo niin pitkälle kuluneen, että
kello oli kaksitoista. Kun hän pisti kellon takaisin taskuunsa, niin hän
näki oman kuvansa uunipeilistä.

-- Vai niin, jopa nyt on syntymäpäiväsi tullut, -- sanoi hän hymyillen.
-- Näytätpä voivan hyvin. Monta onnellista syntymäpäivää vielä saan
sinulle toivottaa!

Tämmöistä onnentoivotusta hän ei ollut koskaan ennen lausunut itselleen.
-- Totta maar! -- huusi hän. -- Syntymäpäivän pakeneminen on muuttunut
aivan toiselle kannalle! Tämä on Phoebelle selitettävä asia. Paitsi sitä
on tässä nyt kerrottava oikein pitkä juttu siitä tiestä, joka jäi
jututta. Minä en matkusta eteenpäin, vaan takaisin. Minä palaan heti
sillä junalla, jota ystäväni _Lamppu_ nimittää Lontoon pääjunaksi.

Hän meni siis takaisin Mugbyn risteykseen ja asettausi sen läheisyyteen
asumaan. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi tehdä Phoeben elämän
hauskaksi. Se oli soveliain asuntopaikka, jos tahtoi, että Beatrice
opettaisi Phoebeä soittamaan. Se oli soveliain paikka, jos tahtoi
välistä Pollya lainata. Se oli soveliain asuntopaikka, sillä siten
joutui yhteyteen kaikenlaisten hauskojen paikkojen ja ihmisten kanssa.
Sinne hän siis asettui asumaan, ja koska hänen asuntotalonsa seisoi
korkealla paikalla, niin saattoi hänestä lopuksi sanoa, mitä Polly itse
ehkä (kaikella kunnioituksella) olisi sanonut:

      Yks Barbox Ukko mäell' elää siellä,
      Ja jos ei kuollut lie, niin elää yhä vielä.

_Nyt seuraavat ne jutut, joita Matkustamaton Matkustaja, Mugbyn
risteystä tarkoin tutkiessaan, näki, kuuli tai muuten sai onkeensa._



Haararata N:o 1.

Ratavahti.


-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Ratavahti kuullessaan tämän kutsuvan äänen, seisoi koppelinsa ovella,
kädessään lippu, joka oli kierretty lyhyen kepin ympärille. Paikan
laatuun katsoen olisi luullut, ettei hänellä olisi ollut syytä epäillä,
miltä puolelta ääni tuli. Mutta hän ei katsonut ylös sinne, missä minä
seisoin, melkein hänen päänsä päällä jyrkän kaivanteen reunalla, vaan
kääntyi päinvastoin pois, katsoen pitkin rautatielinjaa. Hän teki sen
tavalla, joka kummastutti minua, vaikka henkenikään uhalla en olisi
voinut sanoa, mitä kummaa siinä oli. Mutta minä muistan, että näin
hänessä jotakin, mikä minua kummastutti, vaikka miehen muoto tuon syvän
juovan pohjassa näkyikin vain pienenä ja hämäränä, ja vaikka minä
seisoin korkealla hänen yläpuolellansa keskellä paahtavan päivän valoa,
niin että minun täytyi kädellä varjostaa silmiäni ennenkuin huomasin
koko miestä.

-- Hoi! Mies tuolla alhaalla!

Hän käänsi katseensa rautatielinjasta, nosti silmänsä ja näki minut
korkealla yläpuolellaan.

-- Onko yhtään polkua, jota myöten voisin päästä alas teidän
puheillenne?

Hän katsoi minuun vastaamatta mitään, ja minä katselin häneen, heti
uudistamatta joutavaa kysymystäni. Samassa tuntui epäselvää tärinää
maassa sekä ilmassa, joka pian muuttui kovaksi tykytykseksi ja
läheneväksi suhinaksi: en voinut olla taaksepäin hyppäämättä, ikäänkuin
tuo voima olisi voinut vetää minua alas. Kun pikajunan savu, joka
ylettyi minuun saakka, oli mennyt sivutseni ja hajaantunut pitkin
seutua, niin minä katsahdin taas alas ja näin miehen jälleen käärivän
kokoon lippua, jota hän junan ohikulkiessa oli heiluttanut.

Nyt uudistin kysymykseni. Hetken kuluttua, hyvin tarkasti minua
katseltuaan, hän osoitti kokoon käärityllä lipullansa paikkaa, joka oli
samalla korkeudella missä minäkin seisoin, mutta pari kolme sataa
askelta edempänä. Huudettuani hänelle: »Hyvä on!» läksin sille paikalle,
ja löysinkin, tarkkaan ympäri katseltuani, epätasaisen, mutkittelevan
polun, jota rupesin astumaan alas.

Kaivanne oli sangen syvä ja tavattoman jyrkkä. Se oli kaivettu
näljäpintaisen vuoren läpi, joka tuli yhä rapaisemmaksi ja märjemmäksi
mitä alemmaksi pääsin. Tästä syystä matkani kesti tarpeeksi kauan, jotta
minulla oli aikaa muistella, kuinka eriskummallisen vastahakoiselta hän
näytti osoittaessaan polkua.

Tultuani niin syvälle alas pitkin mutkikasta polkua, että taas sain
miehen näkyviini, näin hänen seisovan ratakiskojen välissä sillä
radalla, jota myöten juna äsken oli kulkenut. Hän seisoi siinä ja näkyi
odottavan tuloani. Vasemmalla kädellään hän piteli leukaansa ja vasen
kyynäspää oli oikean käden nojassa, joka taas lepäsi ristissä rinnalla.
Hän seisoi siinä niin odottavan ja varovaisen näköisenä, että minä,
kummastuksissani hetkeksi seisahduin.

Jatkoinpa jälleen kulkuani alaspäin ja näin, tultuani radan tasalle ja
lähetessäni miestä, että hän oli mustapintainen, kalvakka mies, jolla
oli musta parta ja jotenkin sakeat kulmakarvat. Hänen vahtipaikkansa oli
yksinäisimpiä, synkimpiä paikkoja mitä ikinä olen nähnyt. Molemmin
puolin vuotavankostea, epätasainen kallioseinä, joka peitti kaikki
näkyvistä paitsi kaistaleen sinistä taivasta. Näköalana pitkinpuolin oli
toisaalla ainoastaan saman suuren vankihuoneen polvitteleva jatko;
toisaalla se vielä pikemmin loppui hämärään punaiseen lyhtyyn ja mustan
tunnelin synkkään kitaan, jonka kömpelö rakenne oli raa'an,
mieltäpainostavan ja kolkon näköinen. Päivä niin harvoin pääsi
paistamaan tähän paikkaan, että siinä tuntui haudantapainen kalman haju;
ja siellä puhalsi niin kylmä viima, että se jääti minut jääkylmäksi,
ikäänkuin olisin jo lähtenyt todellisesta maailmasta.

Ennenkuin mies liikahti, olin minä jo niin likellä häntä, että olisin
voinut häneen käsin koskea. Silloin hän astui askeleen taaksepäin ja
nosti kättänsä, irroittamatta silmiään minusta.

-- Tämä on yksinäinen vahtipaikka, -- sanoin minä, -- ja se veti
huomioni puoleensa seisoessani tuolla ylhäällä. Täällä ei suinkaan,
arvelen ma, käyne ihmisiä tiheään teitä katsomassa. Eikä kävijä
suinkaan, toivoakseni liene teille vastenmielinen? Minäkin olen kaiken
ikäni viettänyt ahtaitten seinien sisäpuolella, ja nyt, viimeinkin
vapaaksi päästyäni katselen uutuuden viehätyksellä näitä suuria
ihmiskäden töitä. -- Jotakin semmoista hänelle puhuin; mutta en varmaan
muista sanojani; sillä paitsi sitä etten juuri ole taitava panemaan
puhetta alkuun, oli tässä miehessäkin jotakin minua hämmästyttävää.

Hän loi sangen eriskummallisen katseen punaista valkeaa kohti, joka
paloi tunnelin suussa, ja katseli sitä tarkkaan ikäänkuin jotakin siitä
olisi puuttunut, ja sitten hän katsahti taas minuun.

-- Tuota valkeaako teidän on hoidettava? Eikö niin?

Hän vastasi hiljaisella äänellä: -- Ettekö te sitä tiedä?

Nähdessäni tuijottelevaiset silmät ja synkät kasvot edessäni minulle
sattui mieleen se hullu ajatus, että hän olisi kummitus eikä mikään
ihminen. Perästäpäin olen mietiskellyt, olisivatko hänen ajatuksensa
olleet tarttuvaiset.

Minäkin nyt astuin askeleen taaksepäin. Mutta niin tehdessäni huomasin
hänen katsannostaan, että hän salaisesti pelkäsi minua. Se ajoi hullun
ajatukseni pakoisalle.

-- Te katselette minua, -- sanoin väkinäisellä hymyllä, -- ikäänkuin
pelkäisitte minua.

-- Olin kahden vaiheella, -- vastasi hän, -- olisinko teidät nähnyt
ennen.

-- Missä?

Hän osoitti punaista valkeaa, jota hän äsken oli katsellut.

-- Tuollako? sanoin.

Pitäen minua tarkasti silmällä hän vastasi tuskin kuuluvalla äänellä: --
Tuolla.

-- Mitä, veikkoseni, tuolla tekisin? Olkoon muuten miten tahansa, mutta
siellä en ole koskaan käynyt, sen voitte vannoa.

-- Niinpä minäkin luulen, -- vastasi hän. -- Olenpa siitä aivan
varmakin.

Hänen käytöksensä tuli vapaammaksi ja samaten myös minun. Hän vastasi
kysymyksiini kernaasti ja valituin sanoin. Minä kysyin oliko hänellä
täällä paljon työtä? Olihan sitä, nimittäin paljon edesvastausta.
Ainoasti tarkkuutta ja valppautta tämä työ vaati; oikein työtä --
käsityötä -- ei sanonut olevan paljon yhtään. Muuttaa merkki, puhdistaa
nuo lyhdyt, välistä vääntää tuota rautakankea, siinä koko hänen työnsä.
Mitäpä noihin moniin pitkiin ja yksitoikkoisiin hetkiin tuli, jotka
näyttivät herättävän minun sääliäni, hän vastasi vain elämänsä
jokapäiväisen toimen saaneen tämmöisen muodon, ja siihen hän oli
tottunut. Hän oli täällä alhaalla itsekseen oppinut vierasta kieltäkin
-- jos voi sanoa oppineensa kielen kun osaa sitä lukea ja on itsekseen
koettanut vaillinaisella tavalla päästä sen ääntämistavan perille. Myös
hän oli luvunlaskua harjoittanut sekä tavallisilla että
kymmenysmurtoluvuilla, olipa hän vähän algebraakin koettanut. Mutta
hänen päänsä oli jo lapsena ollut luvunlaskuun pystymään. -- Täytyikö
hänen, ollessaan vahdissa, aina oleskella tässä ummehtuneessa uomassa,
ja eikö hänellä ollut lupa nousta näiden korkeiden kallioseinäin välistä
päivänpaisteiselle paikalle? -- Sen hän sanoi riippuvan ajasta ja
asianhaaroista. Muutamat asianhaarat vaikuttivat että tätä rautatietä
kuljettiin tiheämmin, toiset taas, että sitä kuljettiin harvemmin; sama
oli myös päivän ja yön eri aikojen vaikutus. Selkeällä ilmalla hän
välistä, kun tilaisuutta oli, kiipesi ylemmäksi, täällä alhaalla
vallitsevan pimennon rajoista ulos. Mutta kun sananlennättimen kello
joka hetki saattoi kutsua häntä ja kun hänen äskenmainituilla retkillä
piti kaksinkertaisella valppaudella odottaa sitä, niin helpoitus oli
vähempi kuin mitä minä saatoin luulla.

Hän vei minut koppeliinsa, missä oli tulisija, tiski ja sen päällä
virallinen päiväkirja, mihin hänen piti kirjoittaa muistiin kaikenlaisia
havaintojaan, ynnä sananlennätinkone, sen kiskot, neulat sekä siihen
kuuluva pieni kello, jonka jo mainitsin. Minä sanoin luulevani, että hän
oli saanut hyvän kasvatuksen, jopa kenties (minä toivoin hänen ei
panevan sitä pahaksi) paremman kasvatuksen, kuin mitä hänen virkansa
vaati. Siihen hän vastasi, että tämmöiset esimerkit kasvatuksesta ja
virasta, jotka eivät sopineet yhteen, eivät olleet harvinaiset missään
paikassa, missä paljon ihmisiä on yhteen kokoontunut. Niinhän on laita
työhuoneissa, poliisiväessä, niinpä myös toivottomain miesten
viimeisessä turvapaikassa, sotajoukossa. Ja niin hän myös tiesi olevan
jokaisen isomman rautatien palvelijakunnassa. Hän oli nuorena (jos minä,
tässä koppelissa istuen, voin sitä uskoa; itse hän ei sitä enää voinut)
opiskellut luonnontieteitä ja käynyt yliopistossa luentoja
kuuntelemassa. Mutta hän oli joutunut harhateille, käyttänyt väärin
aikansa, mennyt alaspäin, eikä ollut kyennyt enää kohoomaan ylös.
Valistus ei sitä kuitenkaan auttanut. Itse hän oli tehnyt tilansa ja
sillä nyt piti maata. Liian myöhäistä oli ruveta muuta tekemään.

Kaiken, minkä tässä olen lyhyesti kertonut, hän sanoi vakavalla äänellä,
luoden synkät silmänsä milloin minuun, milloin valkeaan. Sanan »herra»
hän pisti vähä väliä puheesensa, varsinkin kertoellessaan
nuoruudenajastaan. Hän ikäänkuin tahtoi näyttää minulle, ettei hän
vaatinut mitään suurempaa arvoa, kuin mitä sopi siihen virkaan, missä
hänet nyt näin. Useammat kerrat sananlennättimen kello keskeytti hänen
puheensa; hän otti silloin vastaan sanomia ja lähetti vastaukset. Kerran
hänen piti mennä oven suulle, osoittaa lippuansa sivukulkevalle
höyryjunalle ja sanoa pari sanaa veturinkuljettajalle. Minä näin että
hän toimitti näitä tehtäviänsä suurella tarkkuudella ja valppaudella,
katkaisten puheensa siihen sanaan, mikä juuri suusta tuli, ja pysyen
vaiti kunnes tehtävä oli suoritettu.

Sanalla sanoen minä olisin päättänyt tämän miehen olevan luotettavimpia
virassaan, jollei hän kaksi kertaa, minulle puhuessaan, olisi yhtäkkiä
vaaleten vaiennut, kääntynyt pieneen kelloon päin, joka _ei_ soinut,
avannut ovea (joka pidettiin kiinni siksi ettei terveydelle
vahingollinen kosteus pääsisi sisään) ja katsonut ulos sitä punaista
lyhtyä kohti, joka paloi tunnelin suussa. Kumpaisellakin kerralla oli
hänellä, takaisin tullessaan, tuo eriskummallinen ilme kasvoissansa,
minkä jo olin havainnut, vaikken sitä voinut käsittää nähdessäni hänet
kaukaa.

Kun nousin lähtemään, virkoin hänelle: -- Te olette melkein saattanut
minut siihen uskoon, että olette tyytyväinen tilaanne. -- Minun täytynee
tunnustaa, että koetin täten houkutella häntä tunnustamaan mieltänsä.

-- Luulen todellakin ennen olleeni tyytyväinen -- vastasi hän samalla
hiljaisella äänellä, millä hän ensialussa puhui, mutta mieleni rauha on
nyt häiritty, herra, on häiritty!

Hän olisi mielellään, jos mahdollista, peruuttanut nämät sanansa. Mutta
ne olivat kerran päässeet hänen suustaan, ja minä tartuin niihin
kärkkäästi kiinni.

-- Mistä syystä? Mikä häiritsee teidän mielenne rauhaa?

-- Sitä on sangen vaikea selittää, herra. Siitä on sangen, sangen vaikea
puhua. Jos te joskus tulette tänne toisen kerran, niin koettelen sen
sanoa teille.

-- Minulla on varma aikomus käydä teidän luonanne uudestaan. Sanokaa,
milloin saan tulla?

-- Aikaiseen aamulla pääsen täältä pois, ja huomenna kello kymmenen
illalla olen taas täällä.

-- Minä tulen kello yksitoista.

Hän kiitti ja seurasi minua ulos ovesta. -- Minä näytän valkeaa
lyhtyäni, herra, -- sanoi hän omituisella hiljaisella äänellään, -- kun
olette löytänyt ylös vievän polun. Kun olette löytänyt sen, niin älkää
huutako minulle! Ja ylös päästyänne älkää myöskään huutako minulle!

Hänen sanansa ja käytöksensä vaikuttivat sen, että tämä paikka tuntui
minusta vielä kylmemmältä; vaan en vastannut muuta kuin: -- Hyvä on.

-- Ja huomennakin, kun tulette alas, niin älkää myöskään huutako
minulle! Sallikaa minulle lopuksi vielä yksi kysymys. Mistä syystä te
taannoin huusitte: «Hoi! Mies tuolla alhaalla!»

-- Jumala tiesi -- vastasin tähän. -- Huusinhan jotakin semmoista. --

-- Ette vain jotakin semmoista, herra. Nuo olivat juuri samat sanat.
Minä ne hyvin tunnen.

-- Olkoon että ne olivat samat sanat. Sanoinhan ne tietysti siitä syystä
kun näin teidät tuolla alhaalla.

-- Eikö mistään muusta syystä?

-- Mikä muu syy sitten olisi minulla voinut olla?

-- Eikö teistä tuntunut ikäänkuin ne olisivat jollakin yliluonnollisella
tavalla tulleet teille suuhun?

-- Ei.

Hän toivotti nyt minulle hyvää yötä, ja valaisi lyhdyllään. Minä astuin
kiskoja myöten (jota tehdessäni minusta tuntui ikäänkuin joku höyryjuna
olisi tullut takaapäin), kunnes löysin polun. Sitä oli helpompi nousta
kuin mennä alas, ja minä saavuin aivan eheänä ravintolaani takaisin.

Täyttäen tarkasti lupaukseni astuin ensimäisen askeleni mutkikkaalla
polulla juuri samassa kun kaukaa kuuluvat kellot seuraavana iltana
löivät yhtätoista. Hän odotteli minua alhaalla, valkea lyhtynsä kädessä.
-- En ole huutanut teille, -- sanoin aivan likelle tultuani, -- saanko
nyt puhua? -- Puhukaa vain, herra. -- Hyvää iltaa sitten, ja tässä on
käteni. -- Hyvää iltaa, herra, ja tässä on minun käteni. -- Sen
tehtyämme astuimme molemmat rinnatusten hänen koppelilleen, avasimme
sen, panimme oven kiinni ja kävimme valkean ääreen istumaan.

-- Olenpa nyt tehnyt päätökseni, herra, -- aloitti hän, kumartuen
eteenpäin niin pian kuin olimme istahtaneet, ja puhuen äänellä, joka
tuskin oli kuiskutusta kuuluvampi, -- ettei teidän tarvitse toista
kertaa kysyä, mikä minun mieleni rauhaa häiritsee. Minä pidin teitä
jonakin toisena eilen illalla. Ja se se minun mieleni rauhaa häiritsee.

-- Tuo erehdyskö?

-- Eikä. Tuo toinen, joksi teitä luulin.

-- Kuka se on?

-- En tiedä.

-- Onkos se minun näköiseni?

-- En tiedä. En ole koskaan sen kasvoja saanut nähdä. Vasemmalla kädellä
hän silmiänsä varjoo ja oikealla viittailee. Kovasti viittailee. Tällä
tavalla.

Minä seurasin silmilläni hänen liikkeitänsä, hänen käsivartensa liikkui
niinkuin sen joka kovimman mielenliikutuksen ja tuskan vallassa viittaa:
-- Jumalan tähden pois tieltä!

-- Eräänä kuutamoyönä, -- jatkoi mies, -- istuin tässä, kun yht'äkkiä
kuulin äänen huutavan! Hoi! Mies tuolla alhaalla! Minä kavahdin ylös,
katsoin tuosta ovesta ulos ja näin tuon toisen seisovan punaisen lyhdyn
vieressä tunnelin suussa ja liikuttavan käsivarttaan sillä tavalla kuin
äsken näytin teille. Hänen äänensä oli paljosta huutamisesta käynyt
aivan käheäksi, se huusi: Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja sitten taas:
Hoi! Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! -- Minä otin lyhtyni, väänsin
siihen punaiset lasit ja juoksin tuota haamoa kohti, huutaen: Mikä on
rikki? Mikä on tapahtunut? Missä? -- Se seisoi juuri tunnelin pimeän
aukon vieressä. Minä tulin niin likelle, että minua kummastutti miksi se
yhä vielä varjosti silmiään hihallansa. Minä juoksin aivan sen päälle ja
nostin juuri kättäni siirtääkseni hihan sen silmiltä -- mutta samassa se
olikin kadonnut!

-- Tunnelinko sisään? -- kysyin minä.

-- Ei. Minä juoksin tunneliin noin viiden sadan kyynärän matkan. Sitten
seisahduin ja nostin lampun pääni yläpuolelle, niin että näin numerot
seinässä, jotka ilmoittavat tien pituuden, ja näin veden pisaroittain
hiipivän kosteita seiniä myöten ja tippuvan holvista alas. Minä juoksin
ulos jälleen kiireemmin, kuin olin sisään juossut, sillä tämä paikka
alkoi minua kuolettavasti peloittaa. Minä tarkastin kaikki paikat
punaisen lyhdyn ympärillä oman punaisen lyhtyni avulla. Minä nousin
rautarappusia myöten lyhdyn yläpuolella olevalle kalterille, ja tulin
alas jälleen ja juoksin tänne takaisin. Minä lähetin kummallekin
puolelle sähkösanoman: Varoitushuuto on kuulunut. Onko jotain rikki? --
Kummaltakin puolelta tuli vastaus: »Kaikki hyvin»!

Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni
myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu
varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että
tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot,
jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset
rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan
seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään
tehneet. -- Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne,
niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa
meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa
sananlennättimen rautalangoissa.

-- Se kaikki voi olla hyvä, -- sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa
istuneet kuuntelemassa. -- ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja
rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta
pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä
tähän loppunut.

Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä
sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:

-- Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui
yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut
kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista
ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!

Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin
voittaa sitä. -- Täytyy myöntää, -- että tämä on sangen kummallinen
yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta
varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se
on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta
on, -- sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän
saman muistutuksen minua vastaan, -- etteivät järki-ihmiset paljo pidä
lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.

Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.

Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.

-- Se, -- sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa
tuijotellen olkapäänsä yli, -- se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului
sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja
mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa,
seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin
kummituksen uudestaan. -- Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.

-- Huusiko se?

-- Ei. Se oli ääneti.

-- Liikuttiko se käsivarttaan?

-- Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien
edessä. Näin.

Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva
liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.

-- Menittekö sen luokse?

-- Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni
ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan
menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.

-- Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?

Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta
pelokkaana pudistaen päätänsä.

-- Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin
muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä
ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri
viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani
jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä
kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin
pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli
äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle
tuonne meidän välillemme.

Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista,
mihin hän osoitti, taas häneen.

-- Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille
olen kertonut.

En osannut mitään järjellistä sanoa, ja suuni tuntui sangen kuivalta.
Tuuli ja sananlennätinlangat lauloivat samaa juttua surkealla
parkumisellaan.

Hän jatkoi edelleen. -- Nyt, herra, kuulkaa ja arvatkaa missä mielen
rauhattomuudessa olen. Kummitus on uudestaan ilmestynyt, viikko
takaperin. Siitä alkaen on se vähä väliä näkynyt, kadonnut ja jälleen
ilmaantunut.

-- Lyhdynkö vieressä?

-- Hätälyhdyn vieressä.

-- Mitä se siellä on tekevinänsä?

Hän teki uudelleen, jos mahdollista vieläkin suuremmalla kiivaudella ja
tuskalla, tuon eileisen liikkeen, mikä merkitsi: Jumalan tähden, pois
tieltä!

Sitten hän taas jatkoi: -- Se ei suo minulle yhtään lepoa eikä rauhaa.
Se huutaa minulle monta minuuttia yhtä mittaa mitä tuskallisimmalla
äänellä: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! -- Ja yhä se
liikuttaa kättänsä ja soittaa pientä kelloani --

Tähänpä tartuin kiinni. -- Soittiko se kelloanne eilenkin illalla, kun
minä olin täällä ja te menitte ovelle?

-- Kaksi kertaa.

-- No, katsokaapas, -- sanoin nyt, -- kuinka mielenne tyhjiä kuvittelee.
Minun silmäni näkivät kellon ja minun korvani olivat auki sitä
kuullaksensa ja, niin totta kuin olen elävä mies, kello silloin _ei_
soinut. Ei silloin, eikä milloinkaan muulloin, paitsi kuin se aivan
luonnollisella tavalla helähti siitä, että teille asemahuoneelta
lähetettiin sähkösanoma.

Mies pudisti päätään. -- Siinä asiassa en ole koskaan erehtynyt, herra.
Minä eroitan aina selvään milloin ihmiset panevat kelloni soimaan,
milloin kummitus. Kummitus saa kellosta eriskummallisen helähdyksen,
aivan toisellaisen kuin jos sitä muuten soitetaan. Enkä ole sanonutkaan
kellon näkyväisesti liikkuvan. En yhtään kummeksi ettette sitä kuullut.
Mutta _minä_ sen kuulin.

-- Ja oliko kummitus muka näkyvissä, kun te katsoitte ulos?

-- Se oli siellä!

-- Kumpaisellakin kerralla?

Hän vastasi vakaisesti: -- Kumpaisellakin kerralla.

-- Tulisitteko minun kanssani ovelle katsomaan onko se nyt siellä?

Hän puraisi alahuultansa niinkuin se, joka vastahakoisesti suostuu:
mutta hän nousi kuitenkin. Minä avasin oven ja astuin ulos rapulle: hän
pysähtyi oven suuhun. Tuolla näkyi hätälyhty. Tuolla näkyi tunnelin
musta suu. Tuolla näkyivät kaivanteen korkeat, kosteat seinät. Tuolla
näkyivät tähdet niiden yläpuolella.

-- Näettekö sen nyt? -- kysyin minä, uteliaasti tarkastellen hänen
kasvojansa. Hänen silmänsä muljottelivat ja tuijottelivat, vaan eipä
paljo enemmän kenties kuin minunkaan silmäni, kun olin tarkkaan
kohdistanut ne samaan paikkaan.

-- Ei, -- vastasi hän, -- se ei ole siellä.

-- Oikein, -- sanoin minä.

Me palasimme sisään, suljimme oven ja kävimme jälleen istumaan. Minä
juuri mietiskelin millä lailla käyttäisin tätä voittoani, jos se
voitoksi oli sanottava. Mutta samassa hän taas jatkoi keskusteluamme,
pitäen kertomustansa täysin varmana ja olettaen, ettei sen
todenperäisyydestä meidän kesken voinut olla epäilystäkään, niin että
tunsinkin olevani aivan tappiolla.

-- Nyt te, herra, täydesti ymmärtänette, -- sanoi hän, -- että se, mikä
minua niin kauheasti tuskastuttaa, on kysymys: Mitä tuo kummitus taas
tarkoittaa.

Minä vastasin etten tiennyt, tokko ymmärsin sitä aivan täydesti.

-- Mistä se varoittaa? -- jatkoi hän mietiskellen, katsoen valkeaan ja
joskus vain vilkaisten minuun. -- Mikä on hätänä? Missä on vaara? Vaara
uhkaa jossakin rautatiemme varrella. Joku hirveä tapaturma on tapahtuva.
Sitä ei sovi epäillä tällä kolmannella kerralla, sen jälkeen, mitä ennen
on tapahtunut. Mutta se on todellakin hirveää, että se _minua_ noin
ahdistaa. Mitäpä _minä_ voin tehdä?

Hän veti taskustansa nenäliinan ja pyyhki hikihelmet kuumalta
otsaltansa.

-- Jos sähköittäisin joka puolelle: Vaaraa -- niin enhän siihen voi
sanoa mitään syytä, -- jatkoi hän pyyhkien kämmeniänsä. -- Minä saisin
siitä vain nuhteita, eikä siitä olisi kellekään apua. He luulisivat
minut hulluksi. Näin se kävisi; -- Sähköittäisin: Vaaraa! Kavahtakaa! --
Vastaus: Mikä vaara? Missä vaara? -- Minä vastaisin: En tiedä. Vaan
Jumalan tähden kavahtakaa! He ajaisivat minut pois virasta. Mitä muuta
he voisivat tehdä.

Oikein surkeaa oli nähdä hänen mielensä tuskaa. Se oli tarkkatuntoisen
miehen tuskaa, jota painosti yli voimien nousevan käsittämättömän
edesvastuun tuska, vaan josta elämä ja kuolema saattoi riippua.

-- Kun se ensikerran seisoi hätävalkean vieressä, -- jatkoi hän taas,
pyyhkäisten mustat hiuksensa pois otsalta ja hieroen ohimoitansa
käsillään ylös ja alaspäin ikäänkuin kuumetaudin tuskassa, -- miksi se
ei voinut virkkaa minulle, missä tuo tapaturma oli tapahtuva -- jos sen
piti tapahtua? Miksi se ei voinut virkkaa minulle miten sitä voisi
välttää -- jos sitä oli mahdollista välttää? Ja koska se toisella
kerralla peitti kasvonsa, miksi se ei voinut mielemmin sen sijaan
virkkaa minulle: Tuo nuori vaimo kuolee, jos hän tänään ajaa junassa;
pidättäkää häntä kotona! Jos se nuo kaksi kertaa tuli vain
osoittaaksensa, että sen varoituksia on uskottava ja valmistaaksensa
minua siten uskomaan kolmattakin todeksi, miksi se ei nyt ilmoita vaaraa
selvillä sanoilla? Ja miksi se juuri minua varoittaa? Minua, Jumala
paratkoon, mitätöntä vahtia tässä yksinäisessä paikassa! Miksi se ei
mene jonkun luo, jolla on arvoa, niin että hänen sanojansa uskottaisiin,
ja valtaa ryhtyä varokeinoihin?

Nähdessäni hänet tämmöisessä mielen tilassa, arvelin, että olisi parasta
sekä miesparalle itselleen että myös yleisön turvallisuudelle, että
koettaisin rauhoittaa hänen levottomuuttaan, ainoa, minkä tällä hetkellä
saatoin tehtä. Sentähden jätin enempää puhumatta sikseen koko kysymyksen
hänen näkynsä todenperäisyydestä tai olemattomuudesta; minä vakuutin
hänelle vain, että se, joka täyttää velvollisuutensa tunnollisesti,
tekee, mitä häneltä sopii vaatia, ja että hänen piti lohduttaa itseään
sillä tiedolla, että hän teki tehtävänsä, vaikkei hän ymmärtänytkään
noita hämmästyttäviä kummituksia. Tässä kokeessani menestyin paljoa
paremmin kuin yrittäessäni selityksillä saada häntä luopumaan
luulostansa. Hän tuli rauhalliseksi. Hänen virkaansa kuuluvat toimet
vaativat, sitä myöten kuin yö kului, yhä enemmän huomiota häneltä. Kello
kaksi aamusella läksin pois; olin kyllä tarjoutunut jäämään koko yöksi,
mutta hän ei sitä sallinut.

En tiedä, miksi en tunnustaisi, että minä, astuessani polkua ylös monta
monituista kertaa vilkaisin tuohon punaiseen lyhtyyn, ettei tuo punainen
lyhty minua erityisesti miellyttänyt ja että uneni olisi ollut sangen
rauhaton, jos sänkyni olisi sen vieressä seisonut. Eikä minusta myöskään
ollut erittäin mieluista muistella noiden molempien varoitusten
seurauksia, junaonnettomuutta ja nuoren vaimon kuolemaa. En tiedä miksi
sitäkään salaisin.

Mutta enimmin mielessäni mietiskelin, mitä minun pitäisi tehdä, saatuani
tietää miehen salaisuuden? Minä olin omin silmin nähnyt, että mies oli
taitava, valpas, ahkera ja tarkka. Mutta kuinka kauan nämät avut
kestäisivät, kun hänen mielensä oli niin rauhaton? Hänen paikkansa tosin
ei ollut korkea, vaan kuitenkin tärkeä, luotettavaa miestä vaativa, ja
tokko minä, esimerkiksi, olisin junassa aivan levollinen henkeni
puolesta, ja voisin luottaa siihen mahdollisuuteen, että hän edelleenkin
toimittaisi huolellisesti virkansa?

Toiselta puolen taas en voinut päästä irti siitä tunteesta, että
pettäisin häntä jos ilmoittaisin hänen päälliköilleen mitä häneltä olin
kuullut, ennenkuin ensiksi olin puhunut suuni puhtaaksi hänelle
itselleen ja ehdoittanut hänelle keskivälisen keinon. Päätinpä viimein
ehdoittaa, että saattaisin häntä taitavimman lääkärin luo näillä
seuduin. Hänen neuvoansa me kysyisimme; muuten pitäisimme asian
ensialuksi salassa. Muutos hänen vahtiajassaan, sen häneltä olin
kuullut, tapahtuisi seuraavana iltana; hänen piti päästä pois pari
tuntia päivän nousun jälkeen ja tulla takaisin paikalleen kohta päivän
laskettua. Me olimme päättäneet, että silloin taas tulisin hänen
luoksensa.

Seuraava ilta oli hyvin ihana, ja minä läksin jo aikaiseen ulos siitä
nauttimaan. Päivä ei ollut vielä aivan laskenut, poiketessani
peltopolulle, joka kulki pitkin kaivanteen reunaa. -- Kävelenpä, --
sanoin itsekseni, tunnin ajan tätä polkua myöten, puolen tunnin
tuonnepäin, puolen takaisin; sitten on aika mennä ratavahtini luokse.

Ennenkuin läksin edemmäksi, astuin kuitenkin aivan äyräälle ja
katsahdin, mitään ajattelematta, alas samasta paikasta, mistä olin
miehen ensi kerran nähnyt. Enpä voi selittääkään, kuinka sydämeni
säpsähti, kun aivan tunnelin suussa näin miehen haamun, joka varjosti
silmiään vasemmalla kädellään ja liikutteli oikeaa käsivarttaan
ikäänkuin suuressa tuskassa.

Sanomaton kauhistus, joka ensihetkenä oli hyydyttänyt vereni, haihtui
kuitenkin kohta. Sillä minä havaitsin heti tuon haamun olevan elävän
ihmisen ja pienen joukon muita ihmisiä seisovan hänen lähellään, ja
heille hän näytti näyttelevän tätä liikettään. Hätälyhty ei vielä ollut
sytytetty. Sen patsaasen oli rakennettu pikkuinen, matala majantapainen
seipäistä sekä tervakankaasta. Se ei näyttänyt suuremmalta kuin vuode.

En voinut karkoittaa mielestäni sitä ajatusta, ettei kaikki ollut
niinkuin piti olla. Minä pelkäsin hirveän tapaturman tapahtuneen, ja
soimasin itseäni, sillä olinhan tavallaan siihen syypää kun olin
jättänyt miehen sinne yksikseen, enkä ollut lähettänyt ketään häntä
vartioimaan tai oikaisemaan hänen tekojansa. Niin nopeasti kuin saatoin
juoksin siis mutkikasta polkua myöten alas.

-- Mikä on tapahtunut? -- kysyin miehiltä.

-- Vahtimies on saanut surmansa tänä aamuna, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tuo koppeli on?

-- Se sama, herra.

-- Ei suinkaan se mies, jonka tunnen?

-- Te voitte tuntea hänet, herra, jos olitte tuttu hänen kanssaan, --
sanoi se mies, joka puhui kaikkien puolesta. Juhlallisesti nosti hän
lakkiaan ja siirsi pois tervakankaan kulman. -- Sillä hänen kasvonsa
ovat aivan vääntymättä.

-- Voi, kuinka tämä tapahtui, kuinka tämä tapahtui? -- kysyin kääntyen
miehestä toiseen, kun tervakangas oli jälleen asetettu paikoilleen.

-- Veturi ajoi hänen ylitsensä, herra. Ei kukaan koko Englannissa ollut
taitavampi kuin hän toimessaan; mutta mikä lienee ollut syynä, hän
seisoi liian likellä ulkopuolista rataa. Oli aivan valkea päivä. Hän oli
juuri sammuttanut lyhdyn ja piti lamppua kädessä. Veturin tullessa
tunnelista, hän seisoi selin siihen, ja se ajoi hänen ylitsensä. Tuo
mies kuljetti veturia ja näytti juuri meille kuinka se kävi. Näytä
herralle, Tuomas!

Mies, joka oli karkeihin, tummanvärisiin vaatteisin puettu, astui
takaisin entiselle paikalleen, tunnelin suuhun.

-- Kun olimme, herra, kiertäneet mutkan tunnelissa, -- sanoi hän, --
näin hänet tunnelin suulla, ikäänkuin kiikarin kautta. Ei ollut aikaa
enää vähentää vauhtia, ja minä tiesin tämän miehen hyvin huolelliseksi.
Hän kun ei näyttänyt yhtään välittävän veturin vihellyksestä, niin minä
lakkasin viheltämästä, juuri kun olimme likelle tulemassa, ja hoilasin
hänelle niin kovasti kuin vaan jaksoin.

-- Mitä te huusitte?

-- Huusinpa: Mies tuolla alhaalla! Pidä vaari! Pidä vaari! Jumalan
tähden, pois tieltä!

Sydämeni vavahti.

-- Voi se oli hirveä hetki, herra. En lakannut huutamasta hänelle. Minä
varjostin silmiäni tällä käsivarrella, etten näkisi tuota kauheutta, ja
liikuttelin käsivarttani viimeiseen asti. Vaan ei se auttanut!

En tahdo tehdä tätä kertomusta pitemmäksi sillä, että viipyisin toisessa
sen ihmeellisistä tapahtumista kauemmin kuin toisessakaan. Mutta
tahdonpa kuitenkin lopuksi huomauttaa sitä yhteensattumusta, että
veturinkuljettajan varoitushuuto ei sisältänyt ainoastaan niitä sanoja,
joita onneton ratavahti oli minulle kertonut tuon kummituksen sanoina,
vaan myöskin ne sanat, jotka minä -- ei hän -- olin omassa mielessäni
yhdistänyt käsivarren liikuttamiseen.



Haararata N:o 2.

Veturinkuljettaja.


-- Kaikki yhteensäkö? No. Kaikki yhteensä luettuna, vuodesta 1841
aikain, olen tappanut seitsemän miestä ja poikaa. Se ei ole paljo niin
monen vuoden kuluessa.

Nämät hämmästyttävät sanat hän lausui vakavalla äänellä, nojautuen
asemahuoneen seinää vasten. Hän oli paksunläntä, punaposkinen mies,
hänen silmäteränsä olivat sysimustat ja valkuainen niiden ympärillä ei
ollut valkea, vaan ruskeankeltainen; ja ne näyttivät olevan niin täynnä
arpia ja viiruja kuin olisivat ne olleet tohtorin veitsen alla. Nämät
silmät olivat olleet kovassa työssä, ja katsoneet sekä tuuleen että
pahaan säähän. Pukuna oli hänellä lyhyt, musta takki ja likaiset
purjevaatteesta tehdyt housut; päässä matala, musta lakki. Kasvojen ilme
oli yksitotinen, jopa synkkä, ja koko hänen käytöksestään ilmeni
edesvastuun tunto, joka vakuutti minulle, ettei hän laskenut leikkiä.

-- Niin, herra, minä olen viisikolmatta vuotta ollut
veturinkuljettajana, ja koko sillä ajalla olen tappanut ainoastaan
seitsemän miestä ja poikaa. Eipä ole monta virkaveljistäni, jotka
voisivat kehua niin vähän vahinkoa tehneensä. Vakavuus, herra, --
vakavuus ja silmäin aukipitäminen, se sen tekee. Kun sanon seitsemän
miestä ja poikaa, niin tarkoitan rautatietoimiin kuuluvaa väkeä ...
tulenkohentajia, kantajia ja muita sellaisia. Matkustavaisia en ota
lukuun.

Kuinka hän oli tullut veturinkuljettajaksi?

-- Isäni, -- selitti hän, -- oli pieni pyöräseppä ja asui pienessä
torpassa sen rautatien varrella, joka käy Leedsin ja Selbyn välillä. Se
oli toinen rautatie, joka Englannissa tuli rakennetuksi. Ensimäinen oli
Liverpoolin ja Manchesterin välinen tie, jolla herra Huskisson sai
surmansa, niinkuin ehkä olette kuullut, herra. Junien kulkiessa sivuitse
me pojat aina hyppäsimme ulos niitä katselemaan ja hurraamaan niille.
Minä pidin silmällä, miten kuljettaja väänsi vääntimiänsä, kun hän
tahtoi kovempaa vauhtia, ja minä arvelin itsekseni kuinka hauskaa tuo
olisi, jos pääsisin veturinkuljettajaksi ja saisin hallita niin
ihmeellistä konetta. Ennenkuin rautatie oli rakennettu, oli postivaunun
ajuri mielestäni suurin mies maailmassa. Minä halusin silloin olla
postivaunun ajurina. Meillä oli kodissamme kuningas Yrjö III:n kuva,
punaisessa univormussansa. Sentähden minä aina sekoitin yhteen
postivaunun ajurin -- jolla myöskin oli punainen univormu -- ja
kuninkaan; edellisellä vain oli matala, leveäreunainen hattu päässä,
jommoista kuninkaalla ei ollut. Minun mielestäni ei kuningaskaan voinut
olla korkeampi mies kuin postivaunun ajuri. Aina minulla oli halu päästä
jonkunlaiseksi päämieheksi. Kerran Leedsissä käydessäni näin miehen,
joka johti soittokunnan musiikkia: silloin olisin halunnut tulla
soittokunnan johtajaksi. Kotiin tultuani laitoin itselleni sauvan ja
astelin pitkin teitä ja olin johtavinani soittokuntaa. Semmoista
tietysti ei ollut; vaan minä kuvittelin sen olevan. Toisella kerralla
taas mies, joka seisoi jonkun markkinateatterin edustalla, piiska sekä
puhetorvi kädessä, miellytti minua, niin että olisin suonut tulevani
hänen kaltaisekseen. Mutta rautatien valmistuttua veturinkuljettaja
voitti ne kaikki, ja minä päätin tulla veturinkuljettajaksi. Pian minun
olikin pakko valita itselleni elatuskeino, vaikka vasta olin nuori.
Isäni kuoli äkkiä -- salaman isku löi hänet kuoliaksi, kun hän oli
mennyt sadetta pakoon puun suojaan -- ja äiti ei kyennyt koko
lapsijoukkoa elättämään. Jo seuraavana päivänä, kun isäni oli viety
hautaan, menin minä asemahuoneelle ja ilmoitin tahtovani päästä
veturinkuljettajaksi. Asemapäällikkö naurahti ja sanoi minun aloittavan
varhain, vaan arveli että minun vielä piti kasvaa vähäisen. Hän antoi
minulle yhden pennyn[1] ja käski tulla takaisin kymmenen vuoden
kuluttua. Silloin minulla ei ollut käsitystäkään vaarasta. Jollen vielä
päässytkään veturinkuljettajaksi, päätin minä, niin piti minun kuitenkin
jollakin lailla saada työskennellä jollakin höyrykoneella. Kun en muuta
paikkaa saanut, niin rupesin laivapojaksi Humber joella käyvään
höyryalukseen, ja sain kantaa merihiiliä höyrykoneen lämmittäjälle. Se
oli ensimäinen alkuni. Myöhemmin pääsin itse lämmittäjäksi, ensin samaan
laivaan, sitten veturiin. Vielä kahden vuoden kuluttua tulin viimein
veturinkulettajaksi samalle rautatielinjalle, joka meidän torppamme
sivuitse kulki. -- Äitini ja veljeni ja sisareni juoksivat ulos minua
katsomaan, kun ensikerran ajoin sitä tietä. Minä jo kaukaa odotin
saavani nähdä heidät ja he jo kaukaa odottivat minua, ja he heiluttivat
käsiään ja hurrasivat, ja minä taas heilutin kättäni heille. Höyryä
minulla oli vahvasti koneessani, ja minä ajoin aika vauhtia, ja olinpa
oikein ylpeä sinä hetkenä. En ole ikinä ollut niin ylpeä kuin silloin!

[Footnote 1: 1 penny = noin 10 penniä Suomen rahassa.]

-- Halu johonkuhun toimeen auttaa yhtä paljon kuin oppi. Hyvin pian tuli
minusta veturinkuljettaja, jonka vertaa ei ollut monta tällä
rautatiellä. Sen myönsivät kaikki, ja minä olin siitä ylpeä, niinkuin
näette, ja iloinen. Tieteellisessä suhteessa, niinkuin teillä herroilla
on tapana puhua, en juuri paljoa tuntenut konettani. Mutta minä osasin
korjata sitä, jos siihen joku vika tuli -- tietysti vain niinkauan kun
ei jotakin mennyt rikki -- mutta en olisi voinut selittää, kuinka höyry
sen sisässä vaikuttaa. Veturin liikkeellepaneminen on melkein sama asia
kuin jos laskisit tilkan paloviinaa tynnyristä. Väännä hanaa niin se
alkaa juosta; väännä taas toisapäin ja pane jarrut pyöriin, niin se
seisahtuu. Siinä se on koko taito. Ei olekaan hyvä, jos kuljettaja on
tieteellinen ja tuntee liiaksi koneen sisukset. Konesepistä, jotka
tuntevat koneen, kaikki sen naulat ja ruuvit, tulee aina kelvottomia
veturinkuljettajia. Jokainen sen tietää. Heillä on liiaksi oppia.
Samaten on ihmisenkin sisällisen rakennuksen, niinkuin minulle on
sanottu. Jos tietäisimme kuinka mutkikas se rakennus on, niin emmepä
koskaan tahtoisi syödä emmekä juoda emmekä tanssia emmekä juosta emmekä
tehdä yhtään mitään, pelosta että joku laitos voisi mennä vialle. Sama
on koneseppienkin laita. Mutta _me_, joita tämmöiset ajatukset eivät
peloita, me annamme mennä täyttä vauhtia.

-- Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen
kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn
vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan
pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein
ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen
pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy,
ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa
on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä,
saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun
täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi
rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo,
ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos
täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin
lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä,
ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian
kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä
ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan.
Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä
kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen
tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa,
joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja
on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna
kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim.
keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan.
Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.

-- Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana
Brightonin pikajunassa ja vuotuiset -- s. o. ne matkustajat, joilla oli
vuosipiletit -- sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia;
sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman
edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana -- Jaakko
Martinko? -- Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat:
Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei
kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina
saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että
kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän
aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos
emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he
voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon
Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä
seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu.
Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, -- niitä
oli yksi joka kolmannella virstalla -- niin että minä ja
koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän
meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja
katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen
virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään
hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi
kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.

-- Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin
on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin
ilmoittakaa siitä ensi pysäyspaikassa ja antakaa heidän vetää
liitoskahle tiukemmalle. Sen liian höllänä ollessa vaunut helposti
voivat keikahtaa pois kiskoilta; ja yhtä vaarallista on sekin, jos ne
ovat liian tiukat. Pitää olla juuri sen verta väliä, että pontevat
tyynyt voivat vaikuttaa. Matkustajat pelkäävät tunneleita; mutta
_nykyään_ tunneleissa on turvallisempi ajaa kuin missään muualla. Emme
koskaan aja tunnelin sisään, ennenkuin meille on viitattu, tie auki!

Junan saapi ihmeen joutuisasti seisahdutetuksi, vaikka se pikavauhtia
kulkisikin, jos vaan konduktöörit tekevät tehtävänsä yht'aikaa kuin
ajomies, ja panevat jarrut rattaisiin. Paljon silloin riippuu
konduktööreistä. Yksi jarru junan jälkimäisissä vaunuissa on yhtä hyvä
kuin kaksi etumaisissa. Veturi, näetten, tulee keveämmäksi siitä, kun se
polttaa hiiliänsä ja kuluttaa vettänsä; mutta vaunut sen perässä eivät
muutu. Paljon on meillä vastusta nuorista konduktööreistä. He ovat liian
hätäiset tehtävissänsä ja panevat jarrut liian aikaisin rattaisiin, niin
että töin tuskin saamme junan asemahuoneen sisään vedetyksi. Vanhat
konduktöörit eivät ole niin kiireiset; he taas usein jarruttavat liian
myöhään. Ei ole paljo apua siitä, jos vahingon tapahduttua sanot heille,
etteivät he ajallansa jarruttaneet. He vannovat jarruttaneensa, etkä voi
todistaa sitä valheeksi.

-- Te kysytte, pidänkö rattaiden tutkimista vasaralla vain tyhjänä
menona? No, enpä tiedä oikein sanoa; en tahtoisi sitä siksi sanoa. Totta
on, etteivät miehet juuri usein löydä mitään vikaa. He ovat usein
unenhorroksissa, kun juna sydänyön aikana tulee pysäyspaikkaan.
Niinpähän tekin olisitte. Heidän pitäisi myös vasaralla tutkia onko
pyörän napakin eheä; mutta sitäpä he eivät tee koskaan.

Monta tapaturmaa sattuu, joista eivät sanomalehdet milloinkaan mainitse.
Moni juna, täynnä matkustajia, pelastuu melkein kuin ihmeen kautta
mäsäksi rikkoutumasta. Näistä tilaisuuksista ei tiedä kukaan muu paitsi
kuljettaja ja koneenlämmittäjä. Muistanpa kerran kun olin veturia
kuljettamassa eräässä itäisessä kreivikunnassa. Mutkaa kiertäessäni,
näin yht'äkkiä toisen junan tulevan vastaan samaa rataa myöten. Minä
kyllä jarrutin, mutta mielestäni se oli jo myöhäistä. Kun vastaantuleva
veturi oli aivan päälle tulemaisillaan, niin huusin
koneenlämmittäjälleni ja käskin hänen hypätä pois. Hän hyppäsi,
ennenkuin vielä olinkaan ehtinyt saada sanoja suustani. Itsekin juuri
aioin tehdä samoin, kun havaitsin toisen junan poikkeavan toiselle
radalle, ja samana hetkenä viimeinen vaunu pyyhkäisi minun veturini
kyljitse. Likempää en ole ikinäni katsonut surmaa silmiin.
Koneenlämmittäjäni hyppäsi niskansa poikki. Puolta sekunttia myöhemmin
olisin minäkin hypännyt ja taittanut niskani. Mitä koko junasta olisi
tullut ilman meitä kumpaistakin, kas sitä en tiedä sanoa.

-- Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla.
Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä
suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin
märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. -- Eipä tuo taida tulla
koneesta, Willi, -- sanoin minä. -- Ei, -- sanoi hän, -- se on jotakin
paksua, Jaakko. -- Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että
junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta
väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista.
Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös
pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan
emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa
työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me
veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat,
kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin
ketunpyytäjä[1] tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä
paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä
meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo
mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille
tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen
suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei
tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin
yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin
kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin
laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen
kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.

[Footnote 1: Englantilaiset ovat hartaat pyytämään kettuja, ratsastaen
niiden jäljessä kunnes otus uupuu.]

Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on
hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina
minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna
olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten
minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili
tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me
kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään
huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin,
olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja
saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen
minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan
veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi
siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa
lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä
viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla.
Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen
kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos
kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava.
Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena
veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet
selvittäisi.

Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä
maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä
ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei
veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei
koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan
palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti
hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän
saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen
täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt
eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta.
Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä[1] viikossa,
mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin.
Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä
lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta
kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa
tuloveroa[2] kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka
paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se
on oikein häpeällistä!

[Footnote 1: Englannin shilling on vähän päälle 83:n Suomen penniä.]

[Footnote 2: Vastaava meidän suostuntaveroa, (tai kunnallista
tuloveroa).]

-- Te kysytte minkälainen kotielämämme on -- elämämme kotona? No, emmepä
juuri paljon saa nähdä perhettämme. Minä lähden kotoa kello puolivälissä
seitsemän aamulla, enkä joudu kotiin ennenkuin vasta puolivälissä
yhdeksän illalla, tai vielä myöhemmin. Lähtiessäni lapset eivät vielä
ole heränneet ja ennen tuloani ovat jo taas nukuksissa. Tällä tavalla
päiväni enimmiten kuluu: lähden Lontoosta kello 8.54; ajan puolen
viidettä tuntia; syön sitten kylmät evääni; katson onko kone kunnossa;
ajan saman matkan takaisin; puhdistan koneen; ilmoittaudun päällikölle;
sitten kotiin. Kaksitoista tuntia vaivalloista, huolettavaa työtä, eikä
ruokarauhaakaan välillä. Ovatko vaimomme peloissaan miestensä tähden?
Ovatpa niinkin. Sillä lähtiessämme emme voi koskaan olla varmat, että
pääsemme hengissä takaisin. Meidän pitäisi suoraapäätä asemahuoneelta
mennä näyttäytymään heille, jotka meitä kaiken päivää muistelevat ja
joiden onni meidän elämästämme riippuu. Mutta paha kyllä emme aina sitä
tee. Kenties joskus ensin poikkeamme krouviin, ja ehkäpä tekin sen
tekisitte, seisottuanne koko päivän veturissa. Mutta vaimoilla on omat
keinonsa, millä kuitenkin kohta saavat tietää olemmeko eheinä. He
kyselevät toinen toisiltaan. -- Oletko nähnyt Jaakkoani? -- kysyy yksi.
-- Enpä, -- vastaa toinen, -- vaan näkihän minun ukkoni puoli tuntia
sitten hänen tulevan ulos asemahuoneesta. -- Siitä kysyjä tietää
Jaakkonsa olevan aivan eheänä ja osaa löytää hänet, jos tarvis olisi.
Surkeaa tointa se on, kun on vietävänä pahoja sanomia jonkun kumppanin
vaimolle. Ei siihen työhön kukaan meistä mielellään rupea. Muistanpa,
kun Jaakko Davidge oli saanut surmansa, niin ei kukaan meistä uskaltanut
mennä hänen toveriraukalleen sitä tietoa viemään. Hänellä oli seitsemän
lasta, naisparalla, ja molemmat pienimmät paraikaa kuumetaudissa. Me
saimme vanhan Berridgen eukon -- Tuomas Berridgen äidin -- siihen
toimeen. Mutta samassa kun akka jalallaan astui sisään, niin leski jo
arvasi asian, ja kaatui niinkuin kuollut lattialle, ennenkuin toinen oli
saanut sanaakaan suustaan. Sillä tavoin hän makasi tunnotonna kaiken
yötä eikä saanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna kuulla asiata
ihmiskielen kautta. Mutta sydämessään hän sen yhtähyvin jo tiesi. Onpa
tämä meidän elomme sattumuksen nojassa, aivan kuin arvanlyönti!

-- En ole kuitenkaan muulloin kuin yhden ainoan kerran eläissäni ollut
peloissani veturissa. Omasta hengestäni ei lukuakaan. Se pannaan
alttiiksi tämmöiseen virkaan ruvetessa, ja vaaraan tottuu.
Matkustavaisia en myöskään muistele. Veturinkuljettajan ajatukset eivät
mene koskaan veturia kauemmaksi. Jos hän vain pitää sen oikealla tiellä,
niin ovat myös jäljessätulevat vaunut oikealla tiellä, sen verran kuin
se meistä riippuu. Mutta yhden kerran olivat matkustavaiset minulla
mielessä. Heidän joukossaan sinä aamuna oli pieni poikani, Willi. Hän
oli pieni raajarikko parka, jota me rakastimme vielä hellemmin kuin
muita lapsiamme sentähden, että _oli_ raajarikko ja niin hiljainen ja
niin viisas. Hänen piti mennä maalle erään tädin luo, joka oli luvannut
jonkun aikaa hoitaa häntä. Me arvelimme raittiin ilman siellä tekevän
hänelle hyvää. Sinäpä aamuna muistin, että eläviä ihmisiä oli takanani;
muistelin vähä väliä erästä pientä henkeä, joka oli minun käsissäni.
Kaksikymmentä vaunua oli junassa, ja minusta näytti kuin pikku Willini
olisi istunut jokaisessa niistä. Vääntäessäni höyryä liikkeelle vapisi
käteni. Minä tunsin, kuinka sydämeni sykähti lähestyessämme vahtimiehen
koppia. Minä olin aivan kylmässä hiessä, kun tiehaara tuli eteen.
Seitsemän ja puolen peninkulmaa kuljettuamme, näin myöhästyneemme
yksitoista minuttia. -- Mikä sinun on tänä aamuna? -- kysyi
koneenlämmittäjäni. -- Oletko viime yönä ottanut ryyppyjä liiaksi? --
Älä puhu minulle, Pekka, -- sanoin minä, -- ennenkuin olemme tulleet
Peterboroughiin. Ja pidä tarkka vaari, veikkonen, ole niin hyvä! -- En
ole koskaan niin hartaasti kiittänyt Jumalaa kuin lakkauttaessani höyryn
Peterboroughin asemahuoneesen ajaessamme. Pienen Willin täti oli siellä
vastassa, ja minä näin kuinka hän nostettiin ulos vaunusta. Minä käskin
tädin tuoda hänet luokseni; minä nostin lapsen syliini ja suutelin häntä
-- varmaankin kaksikymmentä kertaa, luulen ma -- ja tahrasin hänet niin
pahanpäiväiseksi rasvallani ja hiilinoellani, ettette voi uskoakaan.

Lopun matkaa olin taas aivan ennallani. Ja luullakseni, herra,
matkustavaisten henki oli paremmassa turvassa sen jälkeen, kun pikku
Willi oli lähtenyt. Ei veturinkuljettajan, näettekös, kelpaa olla
liiaksi oppinut eikä liiaksi herkkätunteinenkaan.



Haararata N:o 3.

Korvaustalo.


Ei ole yhtään peiliä koko talossa, herra. Se on isäntäni eriskummallinen
oikku. Ei ole yhtään ainoaa peiliä missään huoneessa koko talossa!

Se oli pimeän ja synkän näköinen rakennus, jonka rautatienomistajat
olivat ostaneet, jatkaaksensa sille puolelle tavara-aittaansa, joka oli
liian ahdas. Talon hintaa määräämässä oli istunut korvauslautakunta, ja
siitä kansa oli antanut talolle nimen _Korvaustalo_. Rautatieyhtiö oli
sen jo ostanut; mutta entinen omistaja oli yhä vielä saanut jäädä
asumaan, kunnes ruvettaisiin itse rakennushankkeisin. Ensialussa tulin
tämän talon huomanneeksi siitä syystä, että se seisoi juuri vastapäätä
suurta pölkkykasaa, joka oli asetettu rautatien reunalle ja jossa istuin
usein puoli tuntisen, kun väsyin kävellessäni Mugbyn risteyksellä.

Se oli neliskulmainen, kolkko, harmaantunut talo, rakennettu
rosopintaisista kivistä ja katettu ohuilla kiviliuskoilla. Ikkunoita oli
harvassa, kaikki kovin pienet rakennuksen suuruuteen nähden. Suurella,
tyhjällä, harmaalla pitkälläpuolella niitä oli neljä. Pääovi oli
keskellä seinää; oven kummallakin puolella oli yksi ikkuna, ja
sitäpaitsi kaksi ylikerrassa. Kartiinit olivat aina alas lasketut, ja
oven ollessa lukossa ei näkynyt koko tuossa synkeässä rakennuksessa
yhtään elämän tai työnteon merkkiä.

Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla
telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies
kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla
tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä,
kenties 50--60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi
keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme,
joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä
päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut
verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä
poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein
soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä
arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä
ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein
ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki
pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien
reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki
talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää
itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan
minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien
toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa
sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti
niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi
ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin
hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja
katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.

Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran
kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan
herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki
kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään
muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka
nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin
hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi
siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle --
ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden
tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä
syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista.
Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä
vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka
seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän
sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui
kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo
mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan
viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään
nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat
vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi
luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja
siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä
aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta
likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti
omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla
lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma
nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma
kasvoiltaankin vielä päälliseksi.

Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui
seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.

-- Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, -- kertoi ukko, seisoen sen
pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli
vastakkaiseen taloon päin. -- Ei yhtä ainoatakaan!

-- Arkihuoneissa kai tarkoitatte?

-- En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei
ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos
tahtoisi partaansa ajaa.

-- Mutta kuinka se on mahdollista? -- kysyin. -- Miksikä ei ole peilejä
missään huoneessa?

-- Voi herra! -- vastasi Masey, -- sitä ei kukaan meistä voi sanoa.
Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia
eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän
muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja
antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä
oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä
myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme
ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi
annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa
hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi
niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, -- jatkoi ukko;
ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle
palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä
ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin
ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun
virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi
selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. -- Te saatte
nähdä, että tämä on helppo paikka, -- sanoin tavallisesti; täällä on
ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan
tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin
täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä
vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.

-- Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan
taloon? -- kysyin minä.

-- Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki,
mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi
esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa
emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli
jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija -- hän
oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma -- oli jättänyt uunin
reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen
vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana.
Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä
ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin
sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin
kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan
katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi
sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia
kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti
yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt
minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.

-- Sepä oli kumma seikka! -- sanoin mä.

-- Voi herra, -- jatkoi ukko, -- ette uskoisi kuinka paljon vastusta
minulla on ollut noista naispalvelijoista. Vaikea oli ensiksi saada
ketään, joka tämmöisillä ehdoilla rupesi palvelukseen. -- Mitä, eikö
muka saisi olla murustakaan, minkä avulla hiuksensa laittaisi? --
kysyivät he, ja läksivät pois, korkeasta palkasta huolimatta. Ja ne,
jotka suostuivat, nepä taas osasivat valhetella! He vakuuttivat,
etteivät he huolineet yhtään peilistä, he vakuuttivat, etteivät he
koskaan muulloinkaan kurkistaneet peiliin. Ja ne samat tyttöluntukset
kuitenkin toivat peilinsä tavalla tai toisella muassaan, vaatteihinsa
kätkettynä. Ennemmin tai myöhemmin he sitten ottivat sen esille ja
panivat johonkuhun paikkaan seisomaan (niinkuin tuo kyökkipiika), missä
herra voi sattua sen näkemään. Ja sitten -- tuommoisilla tytöillä ei ole
yhtään omaatuntoa -- kun jonkun heistä olin kielletystä teosta tavannut,
hän vielä nosteli nenäänsä, rohkeana kuin kukko: No, millä keinoin
muutoin saisin tietää, onko jakaus suora? Ei hän ollut tietävinäänkään,
että hänelle juuri sentähden maksettiin korkeampi palkka, että tämä oli
se asia, jota hän _ei saisi_ tietää niin kauan kuin hän asui meidän
talossa. Turhamielistä joukkiota, herra, ja mitä rumemmat, sitä
turhamaisemmat. Ei ollut yhtään loppua heidän koukuttelemisillaan.
Heillä oli peilit ompelurasiansa kannen sisäpuolessa, mistä minun oli
melkein mahdoton löytää niitä, taikka virsikirjan tai kokkikirjan
kansien sisäpuolella tai tee-rasioissaan. Minä muistan yhden
palvelustytön, -- viekas peijakas hän oli, isorokko oli kuopittanut
hänen kasvonsa, -- joka aina sekä tavallisella että tavattomilla ajoilla
lueskeli rukouskirjaansa. Välistä arvelin: kas tämäpä on oikein
jumalinen! ja välistä taas (aina sitä myöten millä tuulella satuin
olemaan) arvelin hänen varmaan opiskelevan vihkimyskaavaa ulkoa. Mutta
kerran kun tulin hiljaa hänen taaksensa, saadakseni selvää asiasta, niin
-- näetkö kummempaa! -- siinä se taas oli vanha juttu! Kehyksetön
peilinpalanen oli kirjan lehteen kiinnitetty postimerkkiarkin
reunuksilla. Pelkkää viekkautta! Toiset taas pitivät peilinsä
ruoka-aitassa tai kivihiilikellarissa, taikka antoivat sen jonkun
naapurin piian tai tuolla nurkkauksen takana asuvan maitomuijan haltuun.
Enkä voi olla tunnustamatta, -- näin päätti ukko pitkän kertomuksensa,
-- että minustakin tuntui vähän vaikealta, kun ei saanut olla edes niin
suurta peilinpirstaletta, että olisi nähnyt ajaa partansa. Alussa kävin
parranajajan luona; vaan pian sen heitin ja annoin partani kasvaa,
niinkuin isäntäkin teki. Samaten rupesin käyttämään hiuksianikin -- näin
sanoen herra Masey osoitti kädellä päätänsä, -- niin lyhyinä, ettei
niitä ole tarvis jakaa edestä eikä takaa.

Minä istuin jonkun aikaa ääneti hämmästyksissäni ja katselin vain
kumppaniin. Uteliaisuuteni oli kovasti yltynyt ja suuresti halutti minua
saada tietää vielä enemmän.

-- Oliko teidän herrallanne joku ruma vika kasvoissansa, -- kysyin
viimein, -- jonkatähden hän ei kärsinyt nähdä omaa kuvaansa peilissä?

-- Ei millään tavalla, vakuutti vanha palvelija. -- Hän oli niin sievä
muodoltaan, kuin vain ihminen voi toivoa. Tosin hänen kasvonsa olivat
hiukan kivulloisen ja surullisen näköiset; kenties olivat posket liian
kalvakat; mutta mitään rumaa vikaa niissä ei ollut enempää kuin minussa
tai teissä, herra. Ei, herra, ei; siinä ei ole syy.

-- Missä sitten syy on? Mikä siihen on syynä? -- kysyin tuskastuneena.
-- Eikös ole ketään ihmistä, joka tietäisi herranne salaisuuden?

-- On maar', herra, -- sanoi ukko, luoden katseensa vastapäätä olevaan
ikkunaan. -- Onpa yksi mies, joka tietää kaikki herrani salaisuudet ja
tietää muiden muassa tämänkin salaisuuden.

-- No, kuka se on?

Vanha mies kääntyi puoleeni ja katsoi minuun tarkasti. -- Tohtori
täällä, -- sanoi hän. -- Tohtori Garden. Isäntäni vanha ystävä.

-- Tahtoisin päästä tuon tohtorin puheille, -- nämät sanat pujahtivat
itsestään suustani.

-- Hän on nyt isäntäni luona, -- vastasi Masey. -- Hän tulee paikalla
ulos, ja luulisinpa, että hän antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiinne.
-- Ukon vielä puhuessa ovi aukesi ja keski-ikäinen herra, jonka vartalo
oli laiha ja pitkä, vaan alinomaisesta kumarruksissa istumisesta vähän
lyhennyt, tuli ulos kynnykselle. Ukko Masey jätti minut heti. Hän mutisi
itsekseen, että hänen piti kuulla mitä tohtorilla olisi käskemistä, ja
riensi tien poikki. Pitkä herra puhui hänelle minutin tai kaksi
vakavasti, luultavasti yläkerrassa asuvan sairaan asioista. Sitten
lienen minä, käsien osoituksista päättäen, tullut heidän keskustelunsa
esineeksi. Oli miten oli, kun ukko Masey oli mennyt sisään, niin tohtori
poikkesi sille paikalle missä minä seisoin, ja tervehti minua hyvin
lempeällä hymyllä.

-- Ukko Masey sanoi minulle, herra, että teitä haluttaisi kuulla, miten
ystävä parkani laita on. Minä olen par'aikaa kotiin menossa, ja jos ette
katso liiaksi vaivaksi kävellä jonkun matkaa kanssani, niin tahdon
mielelläni antaa teille kaikki tiedot hänestä, mitä minulla on.

Minä pyysin heti anteeksi rohkeuttani ja kiitin hänen tarjoomuksestaan;
sitten läksimme yhdessä astumaan. Tultuamme tohtorin taloon ja käytyämme
istumaan hänen työhuoneesensa, uskalsin kysyä, miten tuo sairas
herraparka nyt jaksoi.

-- Ei hänen tilansa, pelkään minä, ole paranemaan päin, -- sanoi
tohtori, -- eikä taida olla mitään toivoakaan paranemisesta. Onhan ukko
Masey jo kertonut teille jotakin hänen eriskummallisesta tilastaan, eikö
niin?

-- Niin on, hän on kertonut minulle vähäisen, -- vastasin minä, -- ja
hän sanoi teidän tietävän kaikki.

Tohtori Garden tuli hyvin vakavan näköiseksi. -- En minäkään tiedä
kaikkea. Sen vain tiedän, mikä on seurauksena, kun hän saa nähdä peilin.
Mutta mitkä seikat ovat olleet syynä siihen, että hän näkee niin
eriskummallisia näkyjä, niistä en minäkään tiedä enempää kuin te.

-- Näkee näkyjä? -- kerroin hänen sanansa. -- Ja niin eriskummallisia
näkyjä?

Tohtori Garden hymyili innolleni, näytti jonkun aikaa kokoavan
ajatuksiaan, ja jatkoi sitten:

-- Minä tulin kummallisella tavalla tutuksi herra Oswald Strangen
kanssa. Me kuljimme italialaisella höyrylaivalla Civita Vecchiasta
Marseilleen. Koko yön oli jo matka kestänyt. Aamusella olin partaani
ajamassa, kun yht'äkkiä tuo herra tuli taakseni, tuijotti hetken aikaa
pieneen peiliin, jonka edessä seisoin, ja sitten, sanaakaan
virkkaamatta, tempasi sen alas seinältä ja paiskasi sen jalkojeni eteen
palasiksi. Hänen kasvonsa olivat ensin aivan vaaleat enemmän,
luullakseni, pelosta kuin vihastuksesta -- mutta hetken kuluttua ne
muuttuivat jälleen ja hän näkyi olevan häpeissään siitä mitä oli tehnyt.
No, -- jatkoi tohtori hetken aikaa hymyillen, -- tietysti olin tästä
saakelin lailla suutuksissani. Ajoin juuri alaleukaani, ja tuosta
äkillisestä teosta säpsähdin, niin että veitsi kävi lihaan. Paitsi sitä
koko tekokin oli hävytön ja loukkaava, ja minä pidin Strange paralle
aika saarnan niin kovilla sanoilla, että siitä, asiaa nyt
muistellessani, olen pahoilla mielin. Vaan sillä hetkellä luullakseni,
ei sitä olisi voinut kummeksia. Mitä pahantekijään itseensä tuli, niin
vimmanpuuskan mentyä ohi, hän näkyi olevan niin häpeissään ja pahoilla
mielin, että vihani kohta lauhtui. Hän kutsui pääpassarin ja maksoi
runsaasti höyrylaivan peilistä, jonka hän oli rikkonut. Tälle passarille
ynnä muutamille matkustaville, jotka salissa silloin olivat, hän selitti
tehneensä sen vahingossa. Mutta minulle hän antoi toisen selityksen.
Kenties hän tunsi, etten minä voinut uskoa sitä ainoasti vahingossa
tapahtuneeksi. Kenties häntä itseään halutti ilmoittaa salaisuutensa
jollekulle. Oli miten oli, hän tunnusti minulle rikkoneensa peilin
vastustamattoman mielijohteen pakoituksesta. Tämmöisen puuskan hän sanoi
aina välistä yllättävän häntä; se oli melkein kuin suonenvetoa. Hän anoi
hartaasti anteeksi ja pyysi, etten lukisi hänelle syyksi tekoa, josta
hän oli itse pahasti häpeissään. Sitten hän onnistumattomalla tavalla
yritti laskea leikkiä, mies parka, sanoen itse antavansa partansa
kasvaa, ja harmistuvansa, kun hän näki jonkun muun suotta vaivaavan
itseään sen ajamisella. Mutta ei hän virkkanut mitään rasittavasta
ruumiin tai mielen taudista, ja pian sen jälkeen hän erosi minusta.

Lääkärinä tietysti olin hiukan halukas herra Strangen tilaa tutkimaan.
Marseilleen saavuttuamme seurustelin välistä hänen kanssaan. Hän oli
hyvin hauska seurakumppali, mutta kuitenkin näin aina, että hän salasi
jotakin. Hän ei tahtonut puhua entisestä elämästään; varsinkaan hän ei
koskaan mielellään kosketellut matkustuksiansa ja oloansa Italiassa,
missä hän kuitenkin, minun arvatakseni, varmaan oli kauan aikaa
asuskellut. Hän puhui sujuvasti italian kieltä ja näkyi tuntevan maata;
mutta hän ei mielellään siitä puhunut.

Sillä ajalla kun näin yhdessä seurustelimme, sattui hetkiä, jolloin hän
niin vähän osasi hillitä itseänsä, että minua, vaikka kyllä olin
jokseenkin paljon kokenut, melkein peloitti olla kahden kesken hänen
kanssaan. Nämät puuskat olivat erinomaisen kovat ja äkilliset; ja niissä
kaikissa oli se yhteinen omituisuus, että joku kauhistuttava ajatus
johtui hänelle mieleen, niin pian kun hän katsahti peiliin. Kun olimme
jonkun aikaa yhdessä matkustaneet, niin minäkin rupesin, melkein yhtä
paljon kuin hän, pelkäämään kaikkia viattomasti seinässä riippuvia tai
yöpöydällä seisovia peilejä.

Peilin näkö muuten ei aina vaikuttanut samalla tavalla Strange parkaan.
Välistä hän näytti vimmastuvan aivan raivoisaksi; välistä hän ikäänkuin
jähmettyi kiveksi, seisoi liikkumatonna ja ääneti kuin kaatuvatautinen.
Yhtenä yönä -- pahimmat seikat aina tapahtuvat yöllä, vieläpä useammin
kuin uskoisikaan, myrskyisinä öinä -- olimme pienessä kaupungissa
Auvergnen maakunnassa. Se oli vähän tunnettu paikka, syrjässä kaikista
rautateistä. Meitä oli sinne viekoitellut osaksi siellä tavattavat
muinaisajan jäännökset, osaksi seudun kauneus. Ilma ei ollut meille
suosiollinen. Päivä oli ollut synkkä ja pilvinen, helle tukehduttava ja
ukkonen oli uhannut aamusta alkain. Päivän laskun aikana nämät uhkaukset
täyttyivät. Ukkosen ilma, joka kaiken päivää oli ollut nousemassa, --
meidän mielestämme se näytti kohoavan vastatuuleen, -- puhkesi nyt
kovasti riehumaan meidän majapaikkamme yläpuolella.

-- On muutamia vahvahermoisia, enimmäkseen käytännöllisissä toimissa
liikkuvia ihmisiä, jotka eivät millään tavalla usko, että ilmanvaihteet
vaikuttavat tai voivat vaikuttaa muiden ihmisten mieleen tai ruumiisen.
Minä en kuulu tähän ihmislajiin. Suoraan sanoen en voi uskoa, että sään
muutokset, jotka niin suuresti vaikuttavat eläimiin, jopa elottomiinkin
esineihin, olisivat vallan vaikuttamatta ihmisruumiin herkkätuntoiseen,
monimutkaiseen rakenteesen. Osaksi luen siis ilman rauhattomuuden
syyksi, että juuri sinä iltana mieleni tuntui niin raskaalta ja
levottomalta. Kun uusi ystäväni Strange ja minä olimme sanoneet
jäähyväiset ja kumpikin menneet kamariimme, ei minua vähääkään
haluttanut mennä levolle. Jyrinä kulki yhä vielä niitä vuoriharjuja
myöten, joiden keskellä ravintolamme seisoi. Välistä se kuului likempää,
välistä etempää; mutta se kuului melkein lakkaamatta, ainoasti muutamien
minuuttien loma-aikaa pitäen. En päässyt millään lailla irti
huolettavista ajatuksista, jotka toinen toisensa perästä
vastustamattomasti painoivat mieltäni.

-- Tuskinpa lienee tarpeellista lisätä, että aika-ajoin yhä muistelin
toisessa kamarissa olevaa matkatoveriani. Hän oli melkein lakkaamatta
mielessäni. Koko illan hän oli ollut raskaalla, synkällä mielellä, ja
erotessamme näin hänen silmissänsä ilmeen, jota en voinut unohtaa.

-- Meidän kamariemme välillä oli ovi eikä seinäkään ollut kovin paksu.
Mutta sittenkään en ollut erottuamme kuullut ainoatakaan ääntä, joka
olisi ilmoittanut, että hän oli kamarissaan, vielä vähemmin mitään,
josta olisin huomannut hänen olevan valveilla ja liikkeellä. Silloisessa
mielentilassani, herra, tämä äänettömyys minua peloitti, ja monenlaiset
hullut arvelut -- että hän voisi olla kuollut tai saada
suonenvetokohtauksen tai jotakin muuta, -- risteilivät päässäni, etten
lopulta voinut hillitä itseäni. Minä menin siis ovelle, kuuntelin hyvin
tarkkaan, vaikka turhaan, eikö kuuluisi mitään, jopa viimein koputin
jokseenkin kovasti. Ei tullut vastausta. Nytpä en malttanut viipyä enää,
vaan heitin sikseen kaikki kursastelemiset ja astuin sisään.

Kamari näkyi avaralta ja autiolta, sillä huonekaluja oli vähän. Ainoa
palava kynttilä valaisi sitä niin hämärästi, että oli melkein mahdotonta
-- paitsi salamoiden välähtäessä -- eroittaa mitään sen suurissa,
pimeissä nurkissa. Pieni, huononpuolinen sänky seisoi yhdellä seinällä
ja sitä peittivät keltaiset pumpuliuutimet, jotka riippuivat alas
kattoon kiinnitetystä suuresta rautarenkaasta. Muita huonekaluja ei
ollut paitsi kahta vanhaa tuolia, yöpöytää ynnä vielä vanhaa piironkia,
joka samassa toimitti pesupöydän virkaa. Sen päälle, näet, oli asetettu
pieni pesuvati, pesukannu ja pyyhinliina. Yöpöydällä seisoi suuri
vanhanaikuinen peili veistoksilla koristetuissa kehyksissään.

-- Kaikki nämät näin epäilemättä silloin, koska ne nyt niin hyvin
muistan. Vaan enpä ymmärrä kuinka olisin ne nähnyt, sillä minusta tuntuu
että astuessani kamariin kaikki aistimieni ja mieleni voima kohdistui
siihen aaveentapaiseen haamuun, joka seisoi liikkumatonna keskellä
lattiaa, peilin edessä.

-- Sitäpä oli kauhea katsella! Pöydällä seisovan ainoan kynttilän hämärä
valo valaisi Strangen kasvoja alhaaltapäin ja kuvasti (sen nyt muistan)
hänen kasvonsa suurena ja mustana varjona seinälle hänen taaksensa sekä
myös lakeen hänen yläpuolellensa. Hän oli hiukan eteenpäin
kumarruksissa, nojasi kättänsä pöytään, ja katsoi hirvittävästi
tuijottaen peiliin, joka seisoi hänen edessään. Hiki helmeili
kalmankarvaisella otsalla. Hänen jäykät kasvonpiirteensä ja kalpeat
huulensa näyttivät hämärässä valossa hirveämmiltä kuin mitä sanoin voin
selittää. Hän oli niin kokonaan vaipunut hämmästykseensä, ettei hän
ollut huomannut koputustani ovelle eikä myöskään askelteni kolinaa. Ei
hän sittenkään liikahtanut eikä muuttunut muodoltaan, vaikka huusin
häntä ääneen nimeltä.

-- Sepä oli kauhistuttava näky: avarassa, autiossa kamarissa,
äännettömyydessä joka oli jotakin enempää kuin vain äänettömyyttä, tuo
aaveentapainen haamu, joka jostakusta käsittämättömästä syystä oli
kivettynyt! Ja tuo äänettömyys ja tuo hiljaisuus! Ukkosenkin jyrinä
tällä hetkellä oli vaiennut. Sydämeni oli säikähdyksestä käynyt
liikkumattomaksi. Sitten vaistomaisesti hiivin hitain askelin yhä
likemmäksi pöytää, ja viimein -- peläten saavani nähdä siinä vieläkin
hirvittävämmän aaveen kuin se, mikä jo oli silmieni edessä -- katsahdin
hänen olkapäänsä yli peiliin. Sitä tehdessäni satuin koskettamaan hänen
käsivarttansa, vaikka vain hiljaa. Samassa tuo lumous, joka oli häntä
siteissään pitänyt -- kukaties kuinka kauan? -- näkyi kadottaneen
voimansa ja hän palasi tosimaailmaan. Hän kääntyi puoleeni yhtä
äkillisesti kuin tiikeri hyökkää saaliinsa kimppuun ja tarttui
käsivarteeni.

-- Kerroin teille, että ennenkuin astuin ystäväni kamariin, oli mieleni
jo ollut raskas ja levoton. Mutta tällä hetkellä oli pakko ryhtyä
johonkin toimeen ja tämän miehen tuskan rinnalla kaikki omat tunteeni
näyttivät niin mitättömiltä, että minun rauhattomuuteni melkein kokonaan
katosi. Minä tunsin, että minun _täytyi_ olla rohkea.

-- Kasvot edessäni olivat kuitenkin taas masentamaisillaan rohkeuttani.
Silmät, jotka tuijottivat minuun, olivat niin täynnä kauhistusta, huulet
edessäni -- jos niin sopinee sanoa -- näyttivät aivan mykiltä. Onneton
mies katsoi kauan aikaa minua silmiin, ja sitten pitäen minua yhä vielä
käsivarresta kiinni, hän käänsi pois päänsä, hitaasti, aivan hitaasti.
Minä olin koetellut vetää häntä hiljaa pois peilin edestä, mutta hän ei
tahtonut liikkua paikaltaan, ja nyt hän taas tuijotti peiliin yhtä
kiinteästi kuin taannoin. En malttanut nyt enää, vaan vedin hänet
vähitellen pois, käyttäen niin paljon väkivaltaa kuin välttämätöntä oli.
Sillä tavoin sain hänet talutetuksi tuolille, joka seisoi sängyn
vieressä. -- Tulkaa! -- sanoin -- pitkän äänettömyyden jälkeen kuului
ääneni omastakin mielestäni kolealta ja oudolta -- tulkaa! Te olette
liiaksi väsyksissä, ja ilma teitä rasittaa. Ettekö arvele parhaaksi
mennä levolle? Mitä jos kävisitte sänkyyn? Sallikaa minun koettaa
lääkärintaitoani ja antaa teille viihdyttävää lääkettä.

-- Hän piteli minua kädestä ja katsoi hartaasti silmiini. -- Nyt tuntuu
paremmalta, -- sanoi hän viimein hyvin heikolla äänellä. Yhä edelleen
hän katsoi hartaasti silmiini. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut
tehdä tai sanoa jotakin, mutta siihen hänellä ei kuitenkaan ollut
tarpeeksi rohkeutta. Viimeinpä hän nousi tuolilta, jonne olin asettanut
hänet istumaan, ja meni, viitaten minua seuraamaan, jälleen lattian
poikki yöpöydän luo, peilin eteen. Koko hänen ruumiinsa värähteli
katsoessaan siihen. Mutta nähtävästi hän pakoitti itseään tekemään sitä,
mitä hän oli aloittanut. Hän pysyi paikallaan ja viittasi, silmiänsä
siitä siirtämättä, että minun piti tulla hänen viereensä seisomaan. Sen
tein.

-- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. Hän nojasi
taas niinkuin taannoinkin kätensä pöydään. Hän viittasi vain päällään
peiliin, selittäen mitä hän tahtoi. -- Katsokaa tuohon! -- sanoi hän
uudestaan.

-- Minä tein niinkuin hän käski.

-- Mitä te näette siinä? kysyi hän nyt.

-- Mitäkö näen? -- toistin minä, yrittäen puhua niin iloisesti kuin
mahdollista, ja kuvaten hänen omaa muotoansa niin hyvin kuin taisin.
--Näenhän sangen, sangen kalpeat kasvot; laihat, kuopistuneet posket --

-- Mitä? -- huusi hän pelästyneellä äänellä, jonka syytä en voinut
ymmärtää.

-- Laihat, kuopistuneet posket, -- jatkoin minä, -- ja kaksi
kuopistunutta silmää, joiden terät ovat sangen suuret.

-- Minä näin ystäväni muodon muuttuvan ja tunsin kuinka hänen sormensa
vielä kovemmin tarttuivat käsivarteeni. Minä katkaisin heti puheeni ja
käännyin hänen puoleensa. Hän ei kääntänyt päätään, vaan katsoi yhä
peiliin ja näkyi ponnistelevan saadakseen sanat suustaan.

-- Mitä? -- änkytti hän viimein. -- Te-kin siis näet-te sen?

-- Mitäkö näkisin? -- kysyin kohta.

-- Nuot kasvot! -- huusi hän kauhistuksella. -- Nuot kasvot -- jotka
eivät ole omani -- ja jotka -- minä _aina näen omien kasvojeni asemesta_
-- aina!

-- Tästä selityksestä minä kävin sanattomaksi. Nyt oli salaisuus
selitetty -- vaan minkälainen selitys! Pahempi, sadoin verroin pahempi
kaikkea mitä olin saattanut ajatella. Mitä! Eikö tämä mies voinut nähdä
omaa kuvaansa peilissä? Ja oliko siinä hänen mielestään toinen kuva?
Tämän ajatuksen kauheus saattoi minut ensihetkenä sanattomaksi. Mutta
sitten huomasin minkä pahan vaikutuksen äänettömyyteni teki häneen.

-- Ei, ei, ei! -- huusin minä niin pian kuin kykenin puhumaan. -- Ja
sata kertaa ei! Tietysti näen teidän kuvanne enkä kenenkään muun. Teidän
muotoanne olin kuvaavinani, teidän ainoasti.

-- Mutta hän ei kuunnellut sanojani. -- Katsokaapa tuohon! -- sanoi hän
matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä, osoittaen omaa kuvaansa peilissä.
-- Kenenkä muodon tuossa näette?

-- Teidän tiedysti! -- Ja sitten lisäsin, hetken kuluttua: -- Kenenkäs
sitten te näette?

-- Ikäänkuin tietämättään vastasi hän: -- _Hänen_ -- ainoasti hänen --
aina vain hänen! -- Hän seisoi hetken ääneti ja huusi sitten kovalla ja
kauhistavalla kiljahduksella: -- _Aina hänen, aina hänen vain!_ -- ja
kaatui tunnotonna lattialle.

-- Nyt edes tiesin mitä minun piti tehdä. Tässä kumminkin oli seikka
edessä, minkä ymmärsin. Niinkuin aina oli minulla tälläkin matkalla
mukanani pieni rasiallinen lääkkeitä ja lääkärinkojeita. Niillä tein
siis, mitä tässä oli tarpeen. Ensin herätin onnettoman sairaan
tainnoksista: sitten nukutin hänet lääkkeillä lepoon, jota hän niin
suuresti kaipasi. Hän tuli kovasti kipeäksi, olipa muutamia päiviä aivan
kuoleman kielissä. En siis voinut jättää häntä, vaikka minun välttämättä
olisi pitänyt lähteä Lontoosen. Kun hän alkoi parata, kirjoitin
Englantiin kirjeen palvelijalleni John Maseylle, jonka tiesin
luotettavaksi mieheksi, ja käskin hänen tulla luokseni. Annettuani
hänelle pääasialliset tiedot sairaan tilasta, jätin hänet sinne
hoitajaksi, sillä käskyllä että sairas olisi tuotava kotimaahan
takaisin, niin pian kuin hän suinkin jaksoi.

-- Pysyipä tuo kauhistuttava tapaus alinomaa mielessäni. Joka päivä olin
näkevinäni silmieni edessä tuon onnettoman miehen, välistä vimmastuneena
lyövän rikki peilin, joka viattomasti aiheutti hänen tuskaansa, välistä
seisovan liikahtamatta tuon hirmukuvan edessä mikä hänet kiveksi
jähmistytti. Minä muistelin kuinka kerran, poikettuamme tiepuolessa
olevaan ravintolaan, satuin hänet äkkiä näkemään. Hän seisoi samalla
tapaa aivan kirkkaalla päivällä. Hän seisoi selin minuun, ja minä odotin
ja katsoin melkein puolen tuntia. Mutta hän seisoi yhä vaan liikkumatta,
hiiskumatta, eikä edes näkynyt hengeäkään vetävän. En tiedä oikein sanoa
kumpainenko oli hirvittävämpää tämäkö näky täydessä päivän valossa vai
tuo sydänyöllä, kun ukkosen jyrinä kulki vuorien välitse.

-- Lontoosen palattuansa, missä hänellä omassa talossaan oli johonkin
määrin valta käskeä, mitä kaluja sai olla, mitä ei, Strange raukka tuli
paremmin toimeen kuin missään muualla. Harvoin hän kävi ulkona paitsi
yön aikana. Mutta olenpa kuitenkin pari kertaa päivälläkin seurannut
häntä kävelyillä, ja joka kerta olen nähnyt hänet suuressa tuskassa, jos
oli kuljettava peilikaupan ohi.

Nyt on melkein vuosi siitä, kun ystävä parkani seurasi minua tänne,
minne minä olin vanhoiksi päivikseni muuttanut. Viime kuluneina
kuukausina on hän päivä päivältä yhä ollut huononemassa. Keuhkoihin on
tullut tauti, joka vie hänet hautaan. Lisättävää olisi vielä,
sivumennen, että John Masey on lakkaamatta pysynyt hänen luonaan, siitä
asti kun hänet siihen toimitin. Minun silloin siis täytyi hankkia
itselleni toinen passari.

-- Ja sanokaapas nyt, -- lopetti tohtori kertomuksensa, -- oletteko
ikänä kuullut surkeampaa juttua, ja lieneekö kukaan ihminen ollut niin
kauhean mielikuvituksen alainen kuin hän?

Juuri kun olin vastaamaisillani, kuului askeleita rappusista, ja
ennenkuin sain sanat suustani, tuli ukko Masey sisään kiireesti ja
pelästyksissään.

-- Minä juuri kerroin tälle herralle, -- sanoi tohtori, joka ei kohta
huomannut ukon muuttunutta muotoa, -- kuinka te minusta luovuitte ja
menitte nykyisen isäntänne palvelukseen.

-- Voi, herra! -- vastasi mies levottomalla äänellä, -- pelkäänpä
pahasti, ettei hän enää kauan aikaa pysy minun isäntänäni.

Tohtori kavahti paikalla istualtaan ylös. -- Mitä? Voiko hän huonommin?

-- Minun luullakseni, herra tohtori, hän on kuolemaisillaan, -- sanoi
ukko.

-- Tulkaa mukaan, herra! Te ehkä voitte olla apuna, jos maltatte pysyä
hiljaa. -- Näin sanoen tohtori kaappasi hattunsa, ja muutamien
minuuttien päästä me olimme Korvaustalon edessä. Vielä muutamien
sekuntien kuluttua seisoimme yläkerroksessa kamarissa, jota uutimet
pimittivät. Vuoteella edessäni makasi kalmankarvainen, laihtunut,
nähtävästi kuolemaisillaan oleva mies. Se oli hän, josta juuri olin
kuullut kerrottavan.

Sisään astuessamme hän makasi silmät ummessa, ja minulla oli siis
tilaisuutta tarkastaa hänen ulkomuotoansa. Siinäpä näkyi selvään surkean
elämän jäljet. Piirteiltään kasvot olivat säännölliset, jopa tavallansa
kauniit. Niiden kauneutena oli erinomainen hienous ja pehmeys. Voimaa ei
niissä näkynyt vähääkään. Kenties siinä voiman puutteessa olikin alkusyy
niihin hairauksiin -- kenties siihen rikokseen -- joka tämän miehen
elämän oli saattanut niin surkeaksi. Kenties rikokseen? Tuskin oli
ajateltava, että niin hirveä, kaiken elinkautta kestävä tuska, kuin se
joka häntä vaivasi, olisikaan voinut syntyä, jollei hän jollakulla
rikoksella olisi semmoisen rangaistuksen alaiseksi joutunut. Mikä se
rikos oli, sen saisimme kohta kuulla.

Usein, luulisinpa aina, sattuu että nukkuva mies, jos hänen unensa ei
ole tavattoman raskas, herää, kun joku katselee häntä. Niin nytkin
tapahtui. Kun me katsoimme häntä, niin nukkuja äkkiä heräsi ja katsahti
meihin. Hän ojensi kätensä ja puristi heikosti tohtorin kättä. -- Kuka
tuo on? -- kysyi hän sitten, osoittaen minua.

-- Tahdotteko, että hän menee pois? Tämä herra tietää vähäisen teidän
taudistanne ja säälii kovin teidän tilaanne. Mutta hän lähtee kohta, jos
niin tahdotte, -- sanoi tohtori.

-- Ei. Pysyköön vaan.

Minä kävin syrjemmäksi istumaan, mistä voin kuulla ja nähdä kaikki,
sairasta häiritsemättä. Siten odottelin mitä tulisi. Tohtori Garden ja
ukko Masey seisoivat vuoteen vieressä. Hetken ajan olimme kaikki ääneti.

-- Tuokaa minulle peili! -- sanoi yht'äkkiä Strange.

Näistä sanoista me kaikki säpsähdimme.

-- Minä olen kuolemaisillani, -- ettekö tahdo täyttää viimeistä
pyyntöäni?

Tohtori Garden kuiskasi vanhan Maseyn korvaan, ja tämä läksi ulos. Hän
ei viipynyt kauan poissa, sillä hän kävi vain naapuritalossa. Tullessaan
oli hänellä soikea peili kädessänsä. Väristys kävi sairaan koko ruumiin
läpi, kun hän sen näki.

-- Pankaa se, -- sanoi hän heikolla äänellä, -- vaikka mihin -- vähäksi
aikaa.

Ei kukaan meistä puhunut. Minä uskon, että tällä odotuksen hetkellä ei
kukaan meistä olisi saanut sanaakaan suustaan, vaikka olisi yrittänyt.

Sairas koetti kohota istualle. -- Pankaa minulle tyyny tueksi selän
taakse, -- sanoi hän. -- Minun on vaikea puhua -- minulla olisi jotakin
sanomista.

Tyynyjä pantiin hänelle selän taakse, niin että hän pysyi istualla ja
että pää oli pystyssä.

-- Minä tarvitsen tuon pian, -- sanoi hän osoittaen peiliä. -- Tahtoisin
nähdä -- -- Hän keskeytti puheensa ja näkyi muuttaneen päätöksensä. Hän
säästi sanojaan. -- Tahdon kertoa teille -- kaikki siitä asiasta. --
Taas hän vaikeni. Sitten hän näkyi ponnistavan kaikki voimansa ja rupesi
jälleen puhumaan, alussa sangen katkonaisesti.

-- Minä rakastin hellästi vaimoani. Minä rakastin häntä -- hänen nimensä
oli Lucy. Hänkin oli englantilainen; mutta, mentyämme naimisiin, asuimme
kauan aikaa ulkomaalla -- Italiassa. Hän oli mieltynyt siihen maahan, ja
minä olin mieltynyt kaikkeen, mihin hänkin. Hän maalasi mielellään, ja
minä hankin hänelle opettajan. Tämä mies oli italialainen. En huoli
mainita nimeä. Me aina vain mainitsimme häntä _Opettajan_ nimellä.
Kavala, viekas mies hän oli. Opetusvirkansa peitteen alla hän käytti
tilaisuutta ja opetti vaimoani häntä rakastamaan -- häntä rakastamaan.

-- Rintaani ahdistaa. En huoli laveammalta kertoa, kuinka siitä sain
tiedon; mutta minä _sain_ siitä tiedon. Me olimme pienellä
harjoitelmaretkellä, kun sain asiasta selvän. Minä vimmastuin
silmittömästi, ja olipa vielä toinen, joka yhä kiihdytti vimmaani.
Vaimoni kamarineitsyt näkyi myös rakastaneen tätä samaa miestä --
_Opettajaa_ -- ja hän oli nyt hyljätty, poljettu. Hän se kertoi minulle
kaikki. Hän oli ollut heidän välittäjänsä, kanniskellut heidän
kirjeitään. Kun hän kertoi minulle nämät asiat, niin oli sydänyö
syrjäisessä italialaisessa kylässä, vuoristossa. -- Opettaja on nyt
kamarissaan, -- lopetti neitsyt, -- ja par'aikaa kirjoittelee kirjettä
rouvalle.

-- Nämät sanat kuultuani en enää voinut hillitä vimmastustani.
Kostonhaluinen olin luonteeltani -- huomatkaa se -- ja nyt kostonhimoni
oli niinkuin polttavaa janoa. Koska olimme matkustaneet autioilla
seuduilla, niin olin ottanut aseita matkaan. Kun neitsyt sanoi: -- Hän
par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle -- niin käteni aivan itsestään
tarttuivat pistooleihin. Vähäinen lohdutus on minulla perästäpäin ollut
siitä muistosta, että kaappasin ne molemmat. Kenties sinä hetkenä
aikomukseni oli rehellinen, vaatia häntä kaksintaisteluun. En sentään
varmaan tiedä, mikä silloin lienee ollut mielessäni. Neitsyen sanat: --
Hän par'aikaa kirjoittelee kirjettä rouvalle. -- ne vain soivat
korvissani.

Sairas keskeytti puheensa vetääkseen henkeä. Seuraava lomahetki tuntui
meistä nyt koko tunnin pituiselta, vaikka ei suinkaan kulunut kuin pari
minuuttia ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua.

-- Minun onnistui hänen huomaamattansa astua kamariin. Hänen ajatuksensa
olivat kokonaan kiintyneet siihen toimeen, joka hänellä oli käsillä. Hän
istui ainoan, kamarissa olevan pöydän ääressä, matkakirjoitusrasia
edessään, ja kirjoitti yhden ainoan kynttilän valossa. Se oli
kömpelötekoinen pöytä, ja -- sen takana -- juuri hänen edessään --
seisoi -- seisoi peili.

-- Minä hiivin hänen taakseen ja katsahdin hänen olkapäänsä yli
kirjeesen. Luinpa siinä: »Armas Lucy, rakastettu silmäteräni!» Ne sanat
luettuani koskin sen pistoolin liipaisimeen, joka oli oikeassa
kädessäni. Hän kaatui -- kaatui kuolleena -- mutta ennenkuin hän kuoli,
hän katsahti vielä kerran ylös -- ei minuun, vaan kuvaani peilissä -- ja
siitä asti hänen kasvonsa -- semmoiset kasvot -- ovat aina näkyneet joka
peilissä -- ja minun kuvani -- minun oma kuvani -- on kadonnut!

Hän vaipui voimattomana alas. Me riensimme kaikki hänen luokseen,
arvellen että hän nyt oli kuollut, sillä hän makasi niin liikkumatonna.

Mutta henki ei vielä ollut lähtenyt. Virvoittavia lääkkeitä saatuaan,
hän vielä tointui. Hän yritti taas puhua ja mutisi aika-ajoin epäselviä
sanoja, josta harvoin saimme selkoa. Sen kuitenkin ymmärsimme, että
hänet oli viety italialaisen tuomioistuimen eteen. Hänen syyllisyytensä
oli tullut todistetuksi; mutta useampain helpoittavain asianhaarojen
tähden hän oli tuomittu ainoastaan kaksivuotiseen vankeuteen, niin
kumminkin olimme ymmärtävinämme. Sitä vastoin emme saaneet mitään selkoa
siitä, mitä hän puhui vaimostaan. Elossa hän kuitenkin vielä oli, sen
arvasimme siitä mitä hän tohtorin korvaan kuiskasi testamentissa
tehdystä määräyksestä.

Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten
hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän
katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat
peiliin.

-- Tuokaa se tänne, -- sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei
hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey
seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin
tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.

-- Onko tämä viisasta? -- kysyi hän. -- Arveletteko tarpeelliseksi vielä
kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt
kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne
rangaistus, -- lisäsi hän juhlallisesti, -- on ollut hirveä. Jumalan
armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.

Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla
istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka
tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.

-- Niin minäkin toivon, -- sanoi hän vienolla äänellä, -- mutta antakaa
minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan -- sillä jos nyt, kun peiliin
katson, näen taas oman muotoni -- vain yhden kerran vielä -- niin
toivoni on siitä vielä vahvistuva -- se on oleva minulle Jumalan antama
merkki.

Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois
edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä
puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme
ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan
ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka
kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin
kadonnut!



Haararata N:o 4.

Postivaunu.


Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan,
palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään
pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan
kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata
sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui
Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka
Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain
viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen
virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö
virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän
väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä
siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä
pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni
tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä
joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä
pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen
virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan
postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui
pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä
lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman
postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä
paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä
nykyä.

Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä
elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut
tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi
säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin:
kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä.
Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden
mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se
nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen
nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken
työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän
allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan
katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen
postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut,
vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat
selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista
variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun
sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli
heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin
kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana
iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme
Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä.
Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä
minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden
tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta
nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.

Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle
muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä,
meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka
sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi
lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä,
arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta.
Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen
rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja
oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat
hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli
ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli
kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset
naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita
ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty
punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se
tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä
kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti
piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna
syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja
koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha
salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty.
Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon
piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.

Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä
Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät
kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä
ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin
se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä
paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se
oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija
paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini.
Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu
aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä
kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun
likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin
virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit.
Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös
vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että
huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset
tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin
mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut,
enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan
pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä
yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi
taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien
tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna
seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien
asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö --
sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa -- pisti vaunuun postisäkit ynnä
lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä
seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja
sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös
virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn:
»Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin
tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.»
Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja
allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja
samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla
lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi
ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.

Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei
koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli
yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli
leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen
ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka
jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina,
kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei
millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen
läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni
kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä
vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla
Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut
tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.

-- Saanko nyt, -- sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon,
joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, -- saanko nyt luvan
kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän?
Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? -- Hän epäröi hiukan
ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.

-- Minä olen A. Clifton, -- vastasi hän.

-- Ja nimenne? -- kysyin vielä.

-- Anna. -- Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: --
Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos
saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja
kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla
postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.

Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla
kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin
silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli
tavallisista säännöistä poikennut.

-- Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani?
-- kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi
virkakumppalini seisoi toisella puolellani.

-- Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, --
vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.

-- Siitä jo on aikaa, kun viimeksi lähetitte minulle pari sanaa, --
sanoin moittivaisesti.

-- Parempi olisi olla puhumatta, muuten erhetytte työssä, -- vastasi hän
veitikkamaisella hymyllä. Tähän muistutukseen olikin syytä; sillä
mieleni oli äkkiä joutunut hämille, niin että sijoittelin kirjeitä
umpimähkään.

Juuri samassa me lähenimme sitä pientä pysäyspaikkaa, mistä yllämainitun
herraskartanon postikontti aina tuli. Veturi alkoi jo vähentää vauhtia.
Neiti Clifton ilmaisi nyt luonnollisen ja sopivan pelon tunteen.

-- Näyttäisi niin hullulta, -- sanoi hän, -- jos joku tuolla
pysäyspaikalla näkisi tytön tässä postivaunussa! Eihän ihmiset voisi
tietää, että olen postimestarin tytär ja olen saanut luvan herra
Huntingdonilta. Eikö tässä olisi pimeää nurkkaa vaunussa, jonne voisin
mennä piiloon?

Parilla sanalla pitää minun nyt selittää silloisten
rautatiepostivaunujen rakennetta, joka ei ollut niin mukava kuin tätä
nykyä. Siinä vaunussa oli ovi kumpaisessakin oikeanpuolisessa kulmassa.
Kumpaisenkin oven eteen olivat kirjelaatikot asetetut päällekkäin sillä
lailla, että niistä tuli ikäänkuin kahden jalan levyinen laipio, joka
esti ihmisiä ulkoa koko vaunun sisustaa yht'aikaa näkemästä. Tällä
lailla oli se nurkka, jonka puolista ovea tällä kertaa ei käytetty, aina
pimeä ja sen edessä seisova laipio muodosti siitä pienen komeron, mihin
niin pieni tallukka kuin neiti Clifton aivan hyvin saattoi kätkeä
itsensä uteliaitten silmiltä. Ennenkuin juna joutui asemahuoneen
lamppujen valaisemalle paikalle, hän katosi siihen piilopaikkaan. Ei
kukaan muu paitsi minä voinut nähdä hänen iloisia kasvojaan, kun hän
seisoi siinä, varovaisesti kumarruksissa, sormi ruusuhuulillansa, ja
tirkisteli. Hän näki, kuinka minä otin pääministerin kirjearkun
palvelijan käsistä vastaan, ja kuinka Tuomas Morville puolestaan sai
herraskartanon tavallisen postikontin.

-- Katsokaa, -- sanoin minä, kun taas olimme lähteneet liikkeelle ja
neiti tuli ulos piilostaan, -- tämä on pääministerimme kirjearkku, joka
menee valtiosihteerin luokse. Siinä olisi salaisuuksia kyllin teille,
joka naisena tietysti olette utelias.

-- Ohoh, enpä minä valtioasioista mitään ymmärrä, -- vastasi neiti
huolettomasti, -- ja onhan tämä arkku pari kertaa kulkenut meidänkin
postikonttorimme kautta.

-- Oletteko sitten huomannut tämän kuvan siinä? -- kysyin vielä, --
sydämen, jonka läpi väkipuukko on pistetty? -- ja kumartuen likemmäksi
lisäsin hänen korvaansa muutamia joutavia leperryssanoja, joita en huoli
kertoa. Miss Clifton pudisti pientä päätään ja väänsi huuliaan. Mutta
hän otti arkun kädestäni, kuljetti sen lampun luo, joka paloi vaunun
toisessa nurkassa, ja katseltuansa pani sen laipion vieressä olevalle
pöydälle. Enempää en koko arkkua muistanut. Matkustuksemme tänä yönä oli
erinomaisen hauska, sillä neitosemme oli mitä vilkkaimpia, iloisimpia
veitikoita. Täydeksi todeksi voin vakuuttaa, ettei mikään iltaseura
minusta ole koskaan tuntunut puolta vertaakaan niin hupaiselta kuin tämä
matka. Ja sepä vielä iloomme aivan omituisen höystön lisäsi, että neiti,
niin pian kuin sanoin lähenevämme pysäyspaikkaa, missä taas tuli ottaa
postiarkkuja vastaan, aina kohta juoksi nurkkaansa piiloon.

Me olimme jo jättäneet jälkeemme Waterfordin, viimeisen pysäyspaikan
matkallamme, ennenkuin huomasin, että työmme oli hirveän huonosti
edistynyt. Neiti Clifton tuli myöskin vakavaksi ja istui pöydän vieressä
ääneti ja nolostuneena, ikäänkuin olisi hänen hullutuspuuskansa nyt
mennyt ohi ja kuin hän olisi havainnut siinä olleen vähäisen liikaa,
moitittavaa. Minä olin sanonut hänelle, ettei enää tulisi pysäyspaikkaa
ennen Lontoota; mutta kummastuksekseni tunsin, että junan vauhti väheni
ikäänkuin olisi taas pysäyspaikka lähellä. Katsahtaessani ulos ikkunasta
huusin konduktöörille, joka istui seuraavassa vaunussa. Hän vastasi,
että jotakin estettä näkyi olevan edessämme, vaan että kohta jälleen
lähdettäisiin matkaan. Minä käännyin ja annoin tämän tiedon neiti
Cliftonille sekä virkakumppanilleni.

-- Tiedättekö missä paikassa nyt olemme? -- kysyi hän pelästyneellä
äänellä.

-- Camden-townissa, -- vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan
ja riensi luokseni.

-- Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, -- sanoi hän, -- olipa tämä
minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka
tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia
hyvyydestänne.

Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat
kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä
pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja
puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut
tarpeellista.

-- Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette
yksinänne käymään, -- sanoin minä, -- vaan mikä auttaa. Tämä aika on
ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna
aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30
Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?

-- Sitä, -- vastasi hän kallella päin -- en tiedä. Kyllä minä sentään
kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan,
ja -- mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.

-- Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, -- sanoin
uudestaan.

-- Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, -- sanoi hän samalla, vähän
hätäisellä tavalla, -- aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan
likellä. Hyvästi!

Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli
työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti
olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä
jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut
siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan
tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston
mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät
kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja
käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon
sieltä.

Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin
kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan
kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta,
katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat,
mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani
jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas
Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista
kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo
kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se
oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa
leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan
ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.

-- Olisiko neiti Clifton sen vienyt? -- arveli Tuomas Morville.

-- Hänkö, -- vastasin närkästyneesti, mutta miettiväisesti, -- kuinka
hän olisi meidän näkemättämme voinut viedä niin kookkaan kalun. Ei se
mahtuisi meidän taskuihimme, Tuomas, ja hänellä oli päällään kapea
röijy, mihin ei olisi voinut kätkeä mitään.

-- Ei, hän ei ole saattanut sitä viedä, -- myönsi Tuomas; -- sittenhän
sen pitää löytyä muualta. -- Rupesimme siis taas uudelleen hakemaan,
käänsimme kaikki nurin mitä vaunussa oli, vaan ei auttanut.
Pääministerin kirjearkku oli poissa, ja kaikki mitä nyt ensi hetkenä
taisimme tehdä oli, että hämmästyneinä katselimme toinen toistamme.
Kauan ei tämä hämmästyksen toimettomuus kuitenkaan saanut kestää, sillä
pääpostikonttorin postimiehet kävivät meidän kimppuumme, vaatien kukin
osansa. Päät aivan pyörryksissä pelästyksestä teimme tehtävämme ja
annoimme heille postisäkit. Sitten taas katsahdimme toisiimme, melkein
mielettöminä tuskasta, posket kalmankarvaisina. Kaikki pulat, joihin
ennen olimme joutuneet -- olihan meilläkin ollut tavallinen osa
erhetyksiä ja hairauksia -- ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla.
Sattuipa samassa silmäni herra Huntingdonin lupakirjaan, joka oli
lattialla joutavien paperinpalasten seassa. Sen nostin ylös ja pistin
sen sekä virallisen päällyksenkin huolellisesti taskuun.

-- Emme kauemmin voi täällä viipyä, -- sanoi Tuomas. Kantajat
katselivatkin jo kummastellen sisään; harvoin olimme niin kauan vaunussa
viipyneet.

-- Ei, -- vastasin minä, ja äkillinen älyn välähdys kävi samassa
pyörällä olevan pääni läpi; -- ei, meidän pitää suoraan rientää
pääpostikonttoriin ja puhua suut puhtaaksi. Tämä ei ole yksityinen asia,
Tuomas!

Vielä kerran turhaan haettuamme vaunun läpi, kutsuimme ajurin, ja
ajoimme niin joutuisaan kuin mahdollista pääpostikonttoriin.
Pääpostisihteeri ei tietysti enää ollut siellä, mutta me saimme tietää
hänen asuvan muutamassa etukaupungissa, seitsemän, kahdeksan virstan
päässä Citystä. Me emme virkkaneet meille sattuneesta vahingosta
kellekään; sillä minä arvelin parhaaksi, että niin harva kuin
mahdollista saisi tietää siitä. Siinä asiassa olin oikeassa.

Meidän täytyi kolkuttaa pääsihteerin väki hereille -- tuon peloittavan
arvopersonan, jota en ollut koskaan ennen päässyt niin likelle. Pian
istuimme hänen luonansa, pitäen yksinäistä ja salaista keskustelua,
yhden ainoan kynttilän valossa, joka juuri tarpeeksi valaisi hänen
kasvojaan, että saatoimme nähdä niiden ilmeen meidän kertoillessamme,
joka vaihteli useampaan kertaan. Meidän vastoinkäymisemme oli liian
hämmästyttävä, että siitä kohta olisi voinut seurata nuhteita, ja
minusta näytti ikäänkuin olisin hänen silmissään, kun hän meitä katseli,
nähnyt jotakin säälin tapaista. Vähän aikaa puheltuamme hän ilmoitti
vievänsä meidät kanssaan valtiosihteerin luokse, ja muutamia minuutteja
sen perästä ajoimme jälleen takaisin Lontoon toista päätä kohti. Perille
tullessamme oli jo melkein se aika aamusta käsissä, jolloin kirjeet
jaetaan. Mutta ilma oli täynnä paksua, keltaista sumua, emmekä voineet
nähdä mitään, ajaessamme aivan ääneti. Ei kumpikaan meistä tohtinut
virkkaa mitään, ja sihteerikin vain aika-ajoin sanoi jonkun sanan. Me
ajoimme sumuun puoleksi peitetyn kartanon eteen, missä meidän täytyi
odottaa vaunussa melkein puoli tuntia. Sihteeri oli kohta mennyt sisään,
ja mainitun ajan kuluttua käskettiin meitäkin ylös. Me tulimme kamariin,
missä suuren pöydän takana istui pieni, laiha mies, jolla oli iso pää ja
silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla. Meitä tietysti ei esitetty
hänelle, ja me siis vain arvaamalla tiesimme kuka hän oli. Meitä
käskettiin uudestaan kaikki kertomaan, ja vieras herra teki muutamia
kietovia kysymyksiä. Me olimme hyvin halukkaat ilmoittamaan hänelle
kaikki mitä asiasta tiesimme, mutta emmehän itsekään tietäneet paljon
muuta kuin että kirjearkku oli kadonnut.

-- Tuo nuori tyttö on sen varmaan vienyt, -- sanoi hän.

-- Ei se ole mahdollista, -- panin lujasti, vaikka nöyrästi vastaan. --
Hänellä oli päällään kapein röijy, minkä ikänä olen nähnyt, ja hyvästi
jättäessään hän ojensi minulle molemmat kätensä. Arkku ei voinut olla
kätkettynä hänen vaatteihinsa. Se ei mahtuisi minunkaan taskuuni.

-- Mistä se tuli, että hän ajoi teidän kanssanne postivaunussa? -- kysyi
hän ankarasti.

Vastaukseksi pistin hänelle käteen herra Huntingdonin allekirjoittaman
lupakirjan. Hän ja meidän pääsihteerimme katsastivat sitä tarkkaan.

-- Se on Huntingdonin allekirjoitus, epäilemättä, -- sanoi
viimeksimainittu. -- Sen voisin vaikka missä valallani vakuuttaa. Sepäs
on kummallinen tapaus.

Kummallinen tapaus se olikin. Molemmat herrat menivät toiseen kamariin,
missä he taas puolen tuntia viipyivät. Takaisin tullessa heidän kasvojen
ilmeensä osoitti yhä vielä kamalinta hämmästystä.

-- Herra Wilcox ja herra Morville, -- sanoi meidän pääsihteerimme, --
tärkeätä on, että tämä asia pysyy syvimmässä salaisuudessa. Olkaa
varoillanne, ettette ilmoita edes sitä, että teillä on joku salaisuus
tiedossanne. Oli varsin hyvä, että te ette pääpostikonttorissa
virkkaneet mitään kirjearkun katoamisesta. Minä pidän huolta siitä, että
heille asia selitetään siten, että teillä oli ollut käsky tuoda arkku
suoraan tänne. Teidän tehtävänänne on nyt löytää tuo nuori neito ja
tuoda hänet viimeistään kello kuusi tänä iltana minun virkahuoneeseni
pääpostikonttoriin. Mihin muihin toimiin me katsomme tarpeelliseksi
ryhtyä, ei teidän tarvitse tietää. Mitä vähemmän tästä tiedätte, sitä
parempi teille.

Sääliväinen katse, jonka taas hänen silmissään huomasimme, sai sydämemme
jähmettymään. Me läksimme kohta ja päätimme mitä meidän piti tehdä sillä
selittämättömällä aistilla, joka välistä välttämättömästi vaatii meitä
ihmisiä niin taikka näin tekemään. Me päätimme, että Tuomas Morville
menisi Camden-towniin ja tiedustelisi joka talossa neiti Cliftonia.
Minun sitä vastoin piti mennä Eatoniin -- siihen oli juuri niin paljon
aikaa kuin tarvittiin -- ja pyytää hänen tarkkaa osoitettansa
vanhemmilta. Me sovimme, että yhtyisimme jälleen pääpostikonttorissa
kello puolivälissä kuusi, jos minä siksi kerkiäisin takaisin. Mutta, jos
en joutuisi, piti Tuomaan yksinään mennä pääsihteerin puheille ja
ilmoittaa syy poissaolooni.

Eatonin pysäyspaikkaan saavuttuani näin minulla olevan vain
neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa, kunnes juna jälleen lähtisi
Lontoosen. Kaupunkiin oli noin peninkulma asemahuoneelta; minä siis
kiirehdin voimiani myöten. Postikonttori tässä pikkukaupungissa, josta
en yhtään kummastunut, oli samalla myös kirjakauppa. Hauskan näköinen,
vanhanpuolinen rouva istui pöydän takana, ja pitkä, mustatukkainen neito
puuhaeli jotakin syrjempänä. Minä kohta ilmoitin nimeni.

-- Minä olen Frank Wilcox, palvelen rautatiepostissa, ja olen tullut
tänne teiltä jotakin tiedustelemaan.

-- Sanokaa vain. Me tunnemme teitä hyvin nimeltä, -- oli ystävällinen
vastaus, joka minulle oli erinomaisen hauskaa.

-- Voitteko sanoa, missä talossa neiti Anna Clifton nyt oleskelee
Camden-townissa?

-- Neiti Anna Cliftonko? -- huusi rouva.

-- Niin. Teidän tyttärenne luullakseni. Hän, joka matkusti Lontoosen
viime yönä.

-- Ei minulla ole sennimistä tytärtä, -- vastasi hän. -- Minä itse olen
Anna Clifton, ja tyttärieni nimet ovat Mary ja Susanna. Tässä on
tyttäreni Mary.

Pitkä, mustatukkainen tyttö oli noussut ja seisoi nyt äitinsä vieressä.
Hän oli aivan toisennäköinen kuin tuo pieni, kultahiuksinen lepertelijä,
joka viime yönä matkusti seurassani Lontoosen Anna Cliftonin nimellä.

-- Rouva, -- jatkoin taas, vaikka kurkkuni oli melkein tukehduksissa, --
onko toinen tyttärenne pieni, hieno ihminen, aivan päinvastoin kuin tämä
neito tässä?

-- Ei, -- vastasi hän nauraen; -- Susanna on vielä pitempi ja
mustanverisempi kuin Mary. Kutsu Susannaa, kultaseni.

Ei aikaakaan, niin neiti Susanna astui sisään. Tuossa seisoivat kaikki
kolme edessäni -- A. Clifton, S. Clifton ja M. Clifton. Ei ollut
useampia tyttäriä. Ja kun kertoilin heille nuoresta neidestä, joka
heidän nimellänsä matkusti, niin he eivät tienneet ketään muuta koko
kaupungissa -- hän oli pieni kasvultansa -- johon minun kuvaukseni olisi
sopinut tai joka olisi edellisenä yönä Lontoosen mennyt. Aikani oli
täpärällä; minä riensin siis takaisin asemalle ja pääsin juuri vielä
junaan. Määrätuntina kohtasin Morvillen pääpostikonttorissa. Astuttuamme
monen pitkän käytävän läpi, seisoimme viimein jälleen etuhuoneessa,
levottomalla mielellä odottaen, kunnes meitä käskettäisiin sisään.
Morville ei ollut saanut mitään tietoa, paitsi että kantajat ja
poliisimiehet Camden-townin asemalla olivat nähneet nuoren herrasneiden
yöllä kulkevan sivuitse mustanverisen, ulkomaalaiselta näyttävän miehen
seurassa, joka kantoi pientä mustaa kapsäkkiä.

Tuskin tiedän, kuinka kauan siellä odotimme. Minusta tuntui kun olisi
monta vuotta kestänyt. Hetki hetkeltä tuli minun vaikeammaksi pitää
ajatuksiani koossa tai kiinnittää niitä siihen aineesen, joka niissä
kaiken päivää oli liikkunut. En ollut koko vuorokauteen ruokapalaa
haukannut, enkä puoleentoista vuorokauteen ummistanut silmiäni. Ja koko
sen ajan olivat hermoni olleet tiukimmassa pinnistyksessä.

Viimein tuli kutsu, ja minut saatettiin ensiksi sisempään kamariin.
Siellä istui viisi herraa pöydän ympärillä, joka oli täynnä
asiapapereita. Siellä tunsin valtiosihteerin, jonka aamulla olimme
nähneet, pääpostisihteerimme ynnä herra Huntingdonin. Neljäs oli kauniin
näköinen mies, joka, niinkuin myöhemmin sain kuulla, oli pääministeri.
Viidennen näin olevan meidän virkakuntamme ylipäällikön, koko
postilaitoksen tirehtöörin. Se oli minun silmissäni aika korkea seura,
ja minä tein syvän kumarruksen. Mutta pääni oli epäselvä ja kurkkuni
kuiva.

-- Herra Wilcox, -- sanoi meidän pääsihteeriänne, -- kertokaa taas,
näiden herrojen kuullen, tuo seikka yksityiskohtiaan myöten, minkä tänä
aamuna minulle ilmoititte.

Minä tartuin kädelläni tuolin selkävaraan saadakseni siitä tukea, ja
kerroin asian kolmannen kerran, jättäen pois vain muutamia mitättömiä
sanoja, joita olin nuorelle neidelle puhunut. Sen perästä vielä lisäsin
kertomuksen matkastani Eatoniin, jossa olin saanut sen varman tiedon,
että matkatoverini ei ollutkaan se henkilö, miksi hän itsensä oli
nimittänyt. Viimeksi kysyin sanomattomalla tuskalla, oliko herra
Huntingdonin lupakirja väärennetty.

-- En voi sanoa, herra Wilcox, -- sanoi tämä herra, ottaen lupakirjan
käteensä ja katsastaen sitä suurimmalla hämmästyksellä. -- Vannoisinpa
siinä olevan oman allekirjoitukseni, jos se vain olisi toisenlainen
paperi. Minun mielestäni Forbesin käsiala ei ole yhtä hyvin jäljitelty.
Mutta tämä on kirjoitettu aivan samalla läkillä, jota minäkin käytän, ja
minun allekirjoitukseni ei ole aivan tavallinen.

Hänen allekirjoituksensa olikin hyvin omituinen ja vanhanmuotinen. Nimen
alla oli koukero, se oli hiukan piiskanvarren näköinen, jonka ympäri on
siima kiertynyt. Mutta se ei tehnyt jäljittelemistä vaikeammaksi,
muistutin minä nöyrästi. Herra Huntingdon kirjoitti nimensä paperille,
ja pari muista herroista koettelivat tehdä samanlaisen koukeron, vaan
turhaan. He luopuivat yrityksestä, ja heidän vakaville kasvoilleen
ilmeni hetkeksi hymyä.

-- Tottahan olette ollut varoillanne, jottei kukaan teiltä ole saanut
vähintäkään tietoa asiasta, herra Wilcox? -- kysyi postilaitoksen
tirehtööri.

-- Ei pienintäkään sanasta, -- vastasin siihen.

-- Välttämättömän tarpeellista on, että tämä asia pysyy salassa. Kiusaus
sitä ilmoittaa olisi teille vähempi, jos teillä olisi virka ulkomaalla.
Postilaiva-asiamiehen virka Aleksandriassa on avoinna, minä määrään
teidät siihen kohta.

Se olisi ollut hyvä askel ylöspäin silloisesta paikastani, ja
luultavasti se oli oleva alkuportaana vielä parempiin virkoihin. Mutta
Fazeleyssä asui halvattu, vuoteesensa sidottu äitini, jolla ei
maailmassa ollut muuta iloa kuin se, että hän sai elää minun kanssani
saman katon alla. Päätäni yhä pahemmin pyörrytti; ajatukseni tulivat yhä
epäselvemmiksi.

-- Hyvät herrat, -- mutisin minä, -- minulla on halvattu äiti, jota en
voi jättää. Eihän tämä ollut minun syyni, hyvät herrat! -- Minusta
näytti että istujat pöydän ympärillä liikahtivat ja nousivat; mutta
samassa musteni silmissäni ja minä kaaduin tainnoksiin.

Jälleen tointuessani parin kolmen minuutin perästä, näin herra
Huntingdonin polvillaan vieressäni päätäni kannattamassa, ja
pääsihteerimme pitävän lasillisen viiniä suuni edessä. Minä kokosin
ajatukseni mitä kiireimmin ja nousin horjuen seisoalle. Mutta nuot
molemmat herrat painoivat minut istumaan sille tuolille, johon olin
nojautunut, ja käskivät minun juoda viinin loppuun ennenkuin yrittäisin
puhua.

-- En ole koko päivään syönyt muruakaan, -- sanoin heikolla äänellä.

-- Sitten, ystäväni, teidän pitää kohta mennä kotiin, -- arveli
postilaitoksen tirehtööri; -- mutta olkaa varoillanne. Ei sanaakaan
tästä asiasta saa päästä teidän suustanne. Oletteko nainut mies?

-- En ole, herra, -- vastasin.

-- Sitä parempi, -- lisäsi hän hymyillen. Äidiltänne saattanette pitää
tämän asian salassa, toivon minä. Me luotamme teidän kunniaanne.

Pääpostisihteeri soitti sitten kelloa ja minut annettiin sen postimiehen
huostaan, joka kutsua totteli. Muutamien minuuttien kuluttua istuin
ajurin vaunuissa, joka vei minut kortteeritalooni Lontoossa. Viikon
päästä Tuomas Morville läksi postimestariksi erääsen kaupunkiin
Canadassa, missä hän perästäpäin nai ja yhä vielä elää, hyvin
tyytyväisenä paikkaansa, niinkuin hän aika-ajoin ilmoittaa minulle
kirjeissään. Mitä minuun tulee, pysyin omasta tahdostani vanhassa
virassani postivaunusihteerinä, kunnes äitini kymmenen tai kahdentoista
kuukauden kuluttua kuoli. Silloin sain kohta ylimääräisen postimestarin
viran.

Ylimääräisen postimestarin tehtävänä on mennä milloin tätä, milloin
tuota postimestarin virkaa toimittamaan, mihin heitä kulloinkin
käsketään, jos joku paikka jääpi avonaiseksi kuoleman tai virasta
eroamisen kautta, taikka jos joku epäluulonalainen eroitetaan virasta.
Uuden virkani toimet saattoivat minut useammat kerrat herra Huntingdonin
piirikuntaan. Vanha herra ja minä emme koskaan virkkaneet sanaakaan
toisillemme siitä salaperäisestä varkausasiasta, mihin me kumpainenkin
syyttä olimme osallisiksi joutuneet. Mutta hän osoitti minulle aina
erinomaista suosiota ja käski usein käymään talossaan. Hän asui aivan
yksikseen. Ukon ainoa tytär oli, vasten hänen tahtoansa mennyt naimisiin
erään hänen sihteerinsä kanssa, juuri sen herra Forbesin, jonka käsiala
myös oli väärennetty tuossa virkakirjeessä, jonka valeneiti Clifton oli
minulle tuonut. Sivumennessä voin tässä mainita, vaikkei se oikeastaan
asiaan kuulu, että tuttavuudestani Cliftonien kanssa seurasi sitten
kihlaus ja häät Maryn kanssa.

Tarpeetonta on mainita, kuinka monta vuotta kului ennenkuin minut taas
kerta käskettiin pääpostisihteerin sisäkamariin, missä tapasin herra
Huntingdonin hänen kanssaan kahden kesken. Herra Huntingdon puristi
kättäni hartaammin kuin mitä virallinen tervehdys olisi vaatinut, ja
sitten pääsihteeri esitti puheena olevan asian.

-- Herra Wilcox, muistattehan että me tarjosimme teille paikan
Aleksandriassa? -- sanoi hän.

-- Muistan kyllä, herra, -- vastasin.

-- Siitä paikasta on meillä ollut aika tavalla huolta, -- sanoi hän
melkein närkästyneesti. -- Siitä on vain kuusi kuukautta, kun me
lähetimme sinne herra Forbesin, syystä että hänen terveytensä vaati
lämpimämpää ilmanalaa, ja nytpä hänen lääkärinsä kirjoittaa, että hän on
aivan kuolemaisillaan.

Herra Huntingdonin kasvot ilmaisivat suurinta levottomuutta. Sihteerin
vaiettua hän kääntyi minun puoleeni.

-- Herra Wilcox, -- sanoi hän, -- minä olen pyytänyt, oman itseni
tähden, että teidät lähetettäisiin sinne postihöyrylaiva-asiamieheksi.
Sillä tavoin minun tyttäreni saisi hyvän ystävän avukseen, joka voisi
kaikki hänen asiansa saattaa selvälle kannalle. Te tosin ette tunne
häntä, vaan minä tiedän, että voin uskoa hänet teidän turvaanne.

-- Tehkää niin, herra Huntingdon, -- sanoin hartaasti. -- Kyllä minä
teen, minkä voin, ollakseni rouva Forbesille avullisena. Milloin
soisitte lähteväni?

-- Kuinka pian voitte olla valmiina? -- oli vastaus.

-- Huomenaamulla.

Silloin en ollut vielä nainut mies, enkä tietänyt mitään estettä
lähdölleni. Estettä ei tullutkaan. Minä matkustin maata myöten Ranskan
kautta Marseilleen ja kuljin siitä laivassa perille. Ei ollut vielä
kulunut monta päivää saatuani käskyn, kun jo astuin Aleksandrian
postikonttoriin. Siellä oli asiat jokseenkin sekaisin ja mullin-mallin.
Sillä herra Forbes, niinkuin kohta tultuani sain tietää, oli jo koko
edellisen viikon ollut kuolemaisillaan ja päämiehen poissaolosta oli
ollut tavalliset seuraukset. Minä ilmoitin olevani määrätty
postimestarin virkaa toimittamaan, ja menin sitten erään sihteerin
mukana siihen taloon, missä onneton postimestari ja hänen vielä
onnettomampi vaimonsa asuivat. Tässä kertomuksessa ei ole sijaa
tavallisille matkamiehen tarinoille siitä ihmeellisestä kaupungista,
mihin niin äkkiarvaamatta olin joutunut. Olkoon siinä kyllin kun sanon,
että pimeä, ummehtunut kamari, mihin minut käskettiin kysyessäni
emäntää, oli sangen huonosti kalustettu ja vailla kaikkia noita pieniä
sivistyksen ja aistin jälkiä, jotka meidän englantilaisissa
vieraskamareissa ovat niin hauskat nähdä. Seisoipa kuitenkin pimeässä
nurkassa piano avattuna ja nuottivihko sen päällä. Odottaessani rouva
Forbesin tuloa, astuin omia aikojani likemmäksi pianoa ja aloin katsoa
mitä nuotteja siinä oli soitettu. Samassapa silmäni sattuivat
vanhanmuotiseen, punaisella Marokon nahalla päällystettyyn naisen
työrasiaan, joka seisoi pianolla. Naisen työrasia se nähtävästi oli,
sillä kannen alta, joka ei ollut aivan kiinni suljettu, riippui muutamia
pumpuli- ja silkkilankoja. Ikäänkuin unessa -- sillä vaikea minun oli
uskoa, että se olisi totta -- vein rasian likemmäksi ikkunaa ja siellä
-- näkyi selvään silmien edessä nahkaan piirretty kuva, -- tuo
salaliittolaistunnusmerkki: väkipuukolla lävistetty sydän. Tästä
Aleksandrian postihöyrylaiva-asiamiehen vieraskamarista oli siis
pääministerin kirjearkku viimeinkin löytynyt!

Muutamia minuutteja seisoin siinä ikäänkuin unessa ja katselin rasiaa
ikkunasta tulevan hämärän valossa. Kuinkahan tämä saattoi olla totta!
Mielessäni varmaan kuvittelin hullutuksia! Mutta kepeä astunta, joka,
vaikka se olikin kepeä, kuului selvästi lähenevän, ja teki lopun
hämmästyksestäni. Kiireesti, ennenkuin ovi aukeni, panin rasian takaisin
pianolle ja kumarruin alas ikäänkuin katsastelisin nuotteja. En ollut
ilmoituttanut nimeäni rouva Forbesille, sillä minä luulin, ettei hän
kuitenkaan tuntisi minua. Eikä hän myöskään tässä hämärässä voinut
selvästi eroittaa kasvojani. Mutta minä näin hänet selvästi. Se oli sama
pieni, laiha vartalo, sama lapsellinen muoto, sama kaunis tukka kuin
neiti Anna Cliftonilla. Hän astui kiirein askelin lattian poikki,
ojentaen molemmat kätensä lapsellisella, rukoilevalla tavalla.

-- Voi! -- vaikeroitsi hän, äänellä joka tunki sydämeni läpi, -- hän on
kuollut! Hän kuoli juuri!

Ei ollut nyt sopiva hetki ruveta puhumaan punaisesta Marokon nahalla
päällystetystä rasiasta. Tämä pieni, lapsellinen olento, joka tuskin
näytti päivääkään vanhemmalta kuin nähdessäni hänet
rautatiepostivaunussa, oli nyt leskenä vieraassa maassa, kaukana
kaikista ystävistä, jos en minä semmoiseksi osoittanut itseäni. Minulla
oli mukanani kirje, jonka hänen isänsä oli lähettänyt hänelle.
Ensimäisenä tehtävänä oli minulla pitää huolta hänen miehensä
hautajaisista, jotka olivat kohta toimitettavat. Kolme tai neljä viikkoa
kului ennenkuin sääliväisyyden tunne salli minun ruveta tiedustelemaan
mikä salainen osa hänellä oli ollut tuossa postille uskotun valtion
omaisuuden rohkeassa varkaudessa.

En saanut sen enempää nähdä työrasiaa. Katkerassa surussansakin rouva
Forbes kuitenkin oli muistanut sen verran olla varovainen. Ennenkuin
minä toista kertaa pääsin samaan vieraskamariin, missä sen olin
keksinyt, oli hän korjannut vaarallisen kalun pois näkyvistä. Minä olin
pahassa pulassa arvellessani millä keinoin saisin sen vielä kerran
nähdä; mutta lujasti olin päättänyt, ettei rouva Forbes saisi lähteä
Aleksandriasta ennenkuin hän olisi täydellisesti tunnustanut minulle
asian. Hänen täytyi viipyä täällä jokseenkin kauan odottaessaan
matkarahoja ja kirjeitä Englannista. Tällä ajalla ensi tuskan katkeruus
helpoittui, ja tuo vilkkaus ja suloisuus, joka minua niin suuresti oli
miellyttänyt, kun ensikerran näimme toisiamme, virkosi melkein entiseen
voimaansa. Samassa kuin säälintunne jonka hänen surunsa oli minussa
herättänyt, oli hävinnyt, lisääntyi uteliaisuuteni lisääntymistään, niin
että lopulta en enää saanut sitä hillityksi. Yhtenä päivänä toin
mukanani neulotun kukkaron, joka oli mennyt vähän rikki, ja pyysin että
hän, sill'aikaa kun hänen luonansa olin, korjaisi hajonneet silmukat.

-- Minä käsken palvelijan tuoda työrasianne, -- sanoin vielä, nousten ja
kutsuen palvelijaa. -- Rouvalla on punaisella Marokon nahalla
päällystetty työrasia -- sanoin palvelijalle kun hän oli tullut sisään.

-- On herra, -- vastasi tämä.

-- Missä se on?

-- Rouvan makuukamarissa.

-- Rouva tahtoo, että se tuotaisiin tänne. --

Nyt käännyin ja palasin paikalleni. Rouva Forbes oli käynyt
kalmankarvaiseksi, mutta silmissä oli itsepäinen katse ja kokoon
puristetut hampaat ilmoittivat myös jäykkää päätöstä. Tyttö toi
työrasian. Minä otin sen vastaan ja menin likemmäksi sitä sohvaa, jolla
rouva istui.

-- Muistatteko tätä kuvaa? -- kysyin. Luullakseni ei kumpainenkaan
meistä voi unohtaa sitä!

Hän ei vastannut sanaakaan, mutta silmien ilmeestä näkyi, että hän
ymmärsi asian.

-- Kuulkaa, -- jatkoin lempeällä äänellä, -- minä lupasin isällenne olla
teidän ystävänne, ja minä en ole niitä, jotka jättävät lupauksensa
täyttämättä. Mutta teidän pitää kertoa minulle täysi totuus.

Minun täytyi kauan aikaa taivutella ja kehoitella häntä siihen. En voi
olla tunnustamatta, että viimein uhkasin mennä Aleksandriassa asuvan
Englannin konsulin luokse asiaa ilmoittamaan. Viimeinkin kokoon
puristetut huulet aukenivat ja hän ilmaisi koko jutun, katkaisten sitä
vähä väliä huokauksilla ja itkuvirroilla.

-- Minä rakastin Alfredia, -- sanoi hän, -- vaan hänellä ei ollut varoja
naida, eikä isä ottanut asiaa korviinsakaan. Minä olin aina rahan
puutteessa, sillä isä antoi minulle hyvin niukalta. Ja he lupasivat
minulle suuren summan -- äärettömän summan -- koko viisisataa puntaa.

-- Kuka ne teille lupasi? -- kysyin.

-- Muukalainen herra, johon olin Lontoossa tutustunut; häntä nimitettiin
monsieur Bonnardiksi. Nimi oli ranskalainen, vaan en tiedä varmaan oliko
hän sentään ranskalainen. Hän puheli minulle isästäni, jonka hän oli
kuullut olevan piirikunnan postipäällikkönä, ja kyseli kaikenlaista.
Muutamia viikkoja myöhemmin minä näin hänet taas omassa kaupungissamme.
Sulhaseni, herra Forbes, joka minun kanssani käveli, piti vieraan kanssa
pitkän, salaisen keskustelun; ja sitten he tulivat ja sanoivat, että
minä voisin olla heille suurena apuna. He kysyivät olisinko minä
tarpeeksi rohkea, jotta voisin rautatien postivaunusta viedä pienen,
punaisella Marokon nahalla päällystetyn arkun, joka ei sisältänyt mitään
muuta kuin paperia. Vähän vastusteltuani suostuin. -- Käskystäni rouva
Forbes oli tähän asti puhunut; mutta nyt kertominen näkyi alkavan
huvittaa häntä itseään, ja hän jatkoi sitä sujuvasti.

-- Me tarvitsimme isän allekirjoitusta lupakirjaan, jolla pääsin
postivaunuun; vaan emme tietäneet millä lailla saisimme sen. Hyväksi
onneksi luuvalo par'aikaa rasitti isää, niin että hän ei oikein kyennut
työhön. Minun piti lukea hänelle joukko virallisia kirjoituksia ja
sitten hän ne allekirjoitti. Yhden kirjoituksen luin toistamiseen ja
panin sitten lupakirjan hänen eteensä allekirjoitettavaksi. Näin
tehtyäni olin pyörtymäisilläni pelosta; vaan samassa juuri tuli hänelle
kova kivun puuska ja hän kirjoitti alle tarkemmin katsomatta, iloisena
että työ oli loppunut. Minä sanoin nyt meneväni Beckbyhyn tätini luokse
vieraisille. Vaan en mennytkään sinne suoraan, vaan menin sen sijaan
Eatonin pysäyspaikkaan, mihin Alfredin kanssa jouduin pari minuuttia
ennen junan tuloa. Minä pysyin ulkopuolella asemahuonetta kunnes
vihellys kuului. Samassa juoksi postimies sinne; minä seurasin häntä
suoraan virkahuoneen läpi ja pyysin että hän antaisi teille sen
virkakirjeen, mikä minulla oli kädessä. Hän tuskin näki minun kasvojani.
Alfredin lähdettyä näin vielä vilaukselta monsieur Bonnardin, joka
tirkisteli postivaunua lähinnä olevan vaunun ikkunasta. He olivat
luvanneet, että juna seisahtuisi Camden-towniin, jos vain asettaisin
niin, ettette sitä ennen huomaisi mitään. Kuinka asia menestyi, sen
tiedätte itse.

-- Mutta mihinkä panittekaan arkun? -- kysyin vielä. -- Ei se suinkaan
voinut olla kätkettynä vaatteisiinne, siitä olen varma!

-- Ohoh, -- arveli hän, -- se kävi hyvin helposti. Monsieur Bonnard oli
ennen kertonut minulle, miten vaunu oli rakennettu; muistattehan, että
panin arkun pöydän päähän, aivan likelle sitä nurkkaa, mihin aina kävin
piiloon jokaisessa pysäyspaikassa. Siinä oli ikkunalla varustettu ovi,
ja minä kysyin saisinko pitää ikkunaa auki, koska minun oli liian kuuma
vaunussa. Monsieur Bonnard olisi, luulenpa, voinut vain ojentua ulos
ikkunastaan ja ottaa sen kädestäni. Mutta hänestä oli parempi tulla ulos
sitä ottamaan, juuri ennenkuin juna läksi Watfordista -- hän tuli
tietysti siltä puolelta, joka oli asemahuoneen valon varjossa. Se oli
viimeinen pysäyspaikka, mutta sittenkin juna niinkuin oli luvattu,
pysähtyi Camden-townissa. Sanalla sanoen arkku ei ollut teidän
näkyvistänne poissa kauemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin te
huomasitte asian. Monsieur Bonnard ja me riensimme ulos asemahuoneesta,
ja Alfred seurasi meitä. Arkku murrettiin auki -- lukkoa ei ole koskaan
saatu korjatuksi, sillä se oli niin mutkallinen laadultansa -- ja
monsieur Bonnard otti paperit. Hän jätti arkun minulle, pantuansa sisään
setelipakan. Seuraavana aamuna Alfred ja minä annoimme vihkiä itsemme,
ja minä menin tätini luo; mutta isälle emme virkkaneet naimisestamme
ennenkuin kolme, neljä kuukautta myöhemmin. Tämmöinen on punaisella
Marokon nahalla päällystetyn työrasian juttu.

Hän hymyili vallattoman lapsen veitikkamaisella ilolla. Olipa vielä yksi
seikka, jota olin utelias tietämään.

-- Tiedättekö mitä nuo valtiokirjeet sisälsivät? -- kysyin taas.

-- En lainkaan! -- vastasi hän. -- Mitäs minä ymmärsin valtioasioista.
En tiedä mitään noista papereista. Monsieur ei niistä virkkanut
sanaakaan; hän ei edes katsellutkaan niitä, niin kauan kuin me olimme
läsnä. En minä olisi millään muotoa suostunut ottamaan vakuutettua
kirjettä tai mitään semmoista, jolla olisi ollut rahan arvo, tietäkää
se. Mutta nuo paperit, saattoihan ministeri helposti kirjoittaa ne
uudelleen. Älkää uskoko minua varkaaksi, herra Wilcox; ei paperein
joukossa ollut mitään rahan arvoista.

-- Tuottivatpa ne kuitenkin teille viisisataa puntaa, -- sanoin. --
Oletteko sen perästä vielä tavannut Bonnardia?

-- En koskaan enää, -- vastasi hän. -- Hän sanoi menevänsä omalle
maalleen. Enkä usko Bonnardin olleenkaan hänen todellisen nimensä.

Niinpä minäkin arvelin, vaan en puhunut enempää siitä rouva Forbesille.
Taas tämä asia oli saattanut minut sangen pahaan pulaan. Tietysti oli
velvollisuuteni ilmoittaa kaikki päälliköilleni, vaan en hennonut. Yksi
pääsyyllisistä oli jo korkeamman kuin maallisen tuomarin edessä. Niin
monen vuoden kuluttua olivat jo kaikki monsieur Bonnardin jäljet
hävinneet. Ainoaksi oikeuden käsiteltäväksi uhriksi olisi vain jäänyt
tämä pikku raukka, jonka molemmat muut olivat petollisilla yllytyksillä
saattaneet rikokseen osalliseksi. Viimein päätin lähettää kertomuksen
koko asiasta yksistään herra Huntingdonille. Minä kirjoitin hänelle
ainoasti itse tapahtumat ilman mitään muistutusta.

Vastaukseksi tuli minulle ja rouva Forbesille se sanoma, että herra
Huntingdon oli äkillisesti kuollut sydänhalvaukseen; se oli tapahtunut
juuri sinä päivänä, jolloin hän, minun laskuni mukaan, sai kirjeeni.
Rouva Forbes taas vaipui silminnähtävästi sydäntä särkevään suruun ja
omantunnon tuskaan. Hänelle jääneestä perinnöstä ei tulisi täyttä sataa
puntaakaan tuloa vuodessa. Pääpostisihteeri, vainajan vanhana ystävänä,
oli määrätty testamentin toimeenpanijaksi. Kirjeesen, jonka häneltä
sain, oli suljettu toinen rouva Forbesille. Siinä hän neuvoi, selvillä,
lujilla sanoilla, ettei rouva Forbes enää tulisi takaisin Englantiin,
vaan pysyisi ulkomaalla. Rouva mielestään arveli paraiten viihtyvänsä
jossakussa syrjäisessä, rauhallisessa luostarin kammiossa. Sentähden
toimitin hänelle paikan erääsen luostariin Maltan saarella, missä hän
pysyisi Englannin hallituksen suojan alla. Itse läksin Aleksandriasta,
niin pian kuin toinen postihöyrylaiva-asiamies oli tullut. Lontoosen
palattuani keskustelin kahden kesken pääpostisihteerin kanssa. Kohta
huomasin, ettei minun tarvinnut ilmoittaa hänelle mitä nyt olen
kertonut; sillä hänen hallussaan olivat kaikki herra Huntingdonin
paperit. Vanhan ystävyyden suhteensa vuoksi vainajaan sekä myös siihen
nähden, että kovimman rangaistuksen ansainneet eivät enää olleet
saavutettavissa, hänkin oli tullut siihen päätökseen, että oli parasta
unhoittaa se, mikä oli tapahtunut.

Keskustelumme lopulla sanoin hänelle jotakin, jota rouva Forbes oli
hartaasti pyytänyt minua perille saattamaan.

-- Rouva Forbes pyysi kaikin mokomin, -- sanoin, -- ettette suinkaan
uskoisi hänen eikä herra Forbesin antautuneen tämmöiseen pahantekoon,
jolleivät olisi niin suuresti rakastaneet toisiansa ja olleet niin
suuressa rahan tarpeessa.

-- Niin, -- arveli sihteeri hymyillen, -- jos Kleopatran nenä olisi
ollut hiukan litteämpi, niin maailman historia olisi mennyt toista
menoa!



Haararata N:o 5.

Koneseppä.


Hänen nimensä, herra, oli Matthew Price; minun nimeni on Benjamin Hardy.
Meidän syntymäpäiviemme väliä oli vain pari päivää. Me olimme yhdessä
kylässä kasvaneet ja yhtä koulua käyneet. En voi muistaakaan semmoista
aikaa, milloin emme olisi olleet paraita ystävyksiä. Poikinakin ei
meidän mieleemme olisi sattunut riidellä keskenämme. Kaikki ajatuksemme,
kaikki tavaramme olivat silloin yhteiset. Me olisimme pelotta, vaikka
kuoloonkin asti, pitäneet toinen toisemme puolta. Se oli senkaltaista
ystävyyttä, mistä välistä kirjoissa luetaan, lujaa ja järkähtymätöntä,
kuin nuot korkeat _Torhuiput_ meidän kotiseuduillamme, totista kuin
aurinko taivaalla.

Chadleigh oli meidän kylämme nimi. Korkealla yläpuolella laitumina
olevia alankomaita, jotka levisivät jalkojemme juuressa ikäänkuin
ääretön viheriäinen järvi ja haihtuivat taivaan rannalla sumuun, oli
maakivistä rakennettu pikku kylämme saanut sijansa hyvin suojatussa
notkossa, juuri vuoriston ja alankomaan keskipaikoilla. Meidän
yläpuolellamme kohosi vuoristo, harjanne harjanteen, viete vietteen
vieressä. Enimmäksi osaksi se oli autiota, lakeaa; ainoasti siellä,
täällä näkyi pieni pellon saarreke tai istutettu männikkö. Ylimpänä
kaikista törröttivät summattomat, harmaat kukkulat, jyrkät, yksinäiset,
yhtä vanhat kuin vedenpaisumus. Näiden nimenä oli _Tor_ -- Druidin Tor,
Kuninkaan Tor, Linnan Tor j. n. e. Pyhiä paikkoja ne kuuluivat olleen
muinaisina aikoina; niissä kruunattiin kuninkaita, poltettiin kokkoja,
uhrattiin ihmisiä, ja tehtiin kaikenlaisia verisiä, pakanallisia
temppuja. Luita oli niistä löytynyt, ja nuolenpäitä ja kulta- sekä
lasikoristuksia. Minä poikana pelkäsin näitä Toreja, vaikken voinut
sanoa miksi; pimeän tultua en olisi tuonne ylös noussut, vaikka mitä
olisi maksettu.

Olen jo maininnut, että olimme samassa kylässä syntyneet. Hän oli
pienen, William Price nimisen vuokraajan poika, vanhin seitsemästä
lapsesta. Minun isäni, jonka ainoa lapsi olin, oli Ephraim Hardy,
Chadleighin seppä, hyvin tunnettu mies noilla seuduin, eikä hänen
muistonsa vielä nytkään ole kadonnut. Tavallisesti pidetään vuokraajaa
parempana miehenä kuin seppää, tavallansa olisi siis voinut sanoa Matin
isällä olleen korkeamman arvon kuin minun isälläni. Mutta itse asiassa
hän ja hänen seitsemän lastansa, joille piti pienestä maapalstasta
hankkia leipää, oli yhtä köyhä kuin moni päiväläinen. Minun isäni,
seppä, sitä vastoin, joka oli varakas, ahkera, suosittu ja antelias, oli
kylän arvokkaimpia miehiä. Kaikki nuo eroitukset eivät muuten vähääkään
liikuttaneet meitä, Mattia ja minua. Ei meille kumpaisellekaan koskaan
sattunut mieleen, että Matin takki oli kyynäspään kohdasta rikkinäinen,
ja että meidän yhteiset rahavaramme aina vaan otettiin minun
kukkarostani. Siinä oli meille kyllin, että me molemmat istuimme samalla
koulupenkillä, luimme läksymme samasta aapiskirjasta, tappelimme toinen
toisemme puolesta, peitimme toinen toisemme pahantekoja, että yhdessä
ongiskelimme, poimimme pähkinöitä, kuljeksimme, kävimme varastamassa
hedelmiä puutarhoista ja munia linnun pesistä, sanalla sanoen vietimme
yhdessä kaikki päivän hetket luvallisissa sekä kielletyissä askareissa.
Se oli onnellinen aika, vaan eihän sitä voinut aina kestää. Isäni, joka
oli varakas, tahtoi saada minut eteenpäin maailmassa. Hän tahtoi, että
saisin enemmän oppia ja osaisin parempaa työtä tehdä kuin hän itse.
Paja, hänen mielestään, ei ollut tarpeeksi hyvä, Chadleighin pikku
piirikunta ei tarpeeksi avara minulle. Siitä oli seurauksena, että minä
kannoin yhä vielä koulukonttia selässäni, kun Matti jo astua vihelteli
auran jäljessä. Siitä oli seurauksena sekin, kun vastainen elämänurani
oli määrätty, että me luulimme olevamme pakoitetut eroamaan toisistamme
iäksi päiviksi. Sillä sepän poikana oli minusta pajat ja ahjot, tavalla
tai toisella, parhaimmat kaikista, ja päätin siten tulla konesepäksi.
Isäni hankki minulle oppilaspaikan eräässä rautatehtaassa
Birminghamissa. Minä jätin siis jäähyväiset Matille, Chadleighin kylälle
sekä korkeille, vanhoille Toreille, joiden turvissa olin siihen asti
elänyt, ja läksin matkustamaan pohjoiseen »Mustalle maalle».

En tahdo kauemmin viipyä tässä osassa kertomustani. Kuinka tein työtä
kunnes oppiaikani oli kulunut loppuun, kuinka täysin palveltuani ja
tultuani taitavaksi työmieheksi otin Matin auran kurjesta luokseni
Mustalle maalle, missä hän tuli osalliseksi asunnostani, palkastani,
opistani, sanalla sanoen kaikesta mitä minulla oli; kuinka hän
luonnostaan terävällä päällään ja vakavalla innollaan kävi tietänsä
eteenpäin, askel askeleelta, kunnes viimein tuli ensimäiseksi mieheksi
tällä alalla; kuinka, kaikkien näiden vuosien kuluessa onnen,
vastoinkäymisten ja ponnistusten vaihdellessa, vanha poikaystävyytemme
ei koskaan järkähtänyt eikä höltynyt, vaan kesti ja kasvoi meidän
kasvaessamme ja voimistui meidän voimistuessamme -- kaikkia näitä
asioita ei minun ole tarvis muuta kuin sivumennen mainita.

Tällä ajalla, -- muistettavaa on, että puhun niistä ajoista, jolloin
Matti ja minä vielä olimme kolmenkymmenen päiväpuolella -- tapahtui,
että meidän tehtaastamme tilattiin kuusi ensimäisen luokan veturia,
joiden piti kulkea uutta, silloin vasta tekeillä olevaa rautatietä
Torinon ja Genovan välillä. Ensikertaa meidän teoksiamme vasta Italiaan
tilattiin. Niitä oli mennyt Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan ja Saksaan;
vaan ei yhtään vielä Italiaan. Tämä tilaus oli siis sangen tärkeä, sitä
tärkeämpi koska Alppientakaiset ystävämme vasta nykyisin olivat
ruvenneet rautateitä rakentamaan, ja epäilemättä, niitä jatkaessansa,
tarvitsisivat vielä paljon meidän kelvollisia englantilaisia teoksiamme.
Sentähden meidän tehtaamme Birminghamissa ryhtyi työhön kaikin voimin,
pitensi työaikaamme, enensi palkkaamme, pestasi lisätyömiehiä. Se oli
päättänyt, jos sitä saattoi ahkeruudella ja tarkkuudella saavuttaa,
päästä ensimäiseksi Italian työmarkkinoilla, ja pysyä siinä. Se työ
menestyikin ansion mukaan. Nuo kuusi veturia valmistuivat ajallaan,
vieläpä pantiin laivaan, lähetettiin ja saatettiin perille sellaisella
täsmällisyydellä, että italialainen asiamies oli aivan hämmästyksissään.
Voittepa uskoa kuinka ylpeä minä olin, kun näin, että olin määrätty
veturien kuljetusta valvomaan. Pari apulaista minulla piti olla; yhdeksi
niistä minun pyynnöstäni otettiin Matti. Näin nautimme taas yhdessä
elämämme ensimäistä suurta pyhäpäivää.

Sepä oli ihmeellinen muutos kahdelle Birminghamin työmiehelle, jotka
suoraa päätä olivat tulleet Mustasta maasta. Satumainen kaupunki, jonka
taustan Alpit puoliympyränä muodostivat; satama täynnä eriskummallisia
aluksia; ihmeen ihana sininen taivas ja vielä sinisempi meri; maalatut
talot rantalaiturin kupeella; vanhanaikuinen tuomiokirkko, mustasta ja
valkeasta marmorista; hohtokivikauppiasten katu, joka johdatti mieleen
tuhannen ja yhden yön tarinoita; palatsikatu ja sen maurilaiset pihat,
suihkukaivot ja appelsiinipuut, vaimot, jotka aina kävivät harsotettuina
kuin morsiamet; kaleeriorjat, jotka olivat kaksittain yhteen kahlitut;
pappien ja munkkien juhlakulkueet; alinomainen kirkonkellojen soiminen;
oudon kielen rengotus; ilman omituinen kirkkaus ja selkeys -- kaikki
nämät ihmeet tekivät sen, että me ensi päivän kävelimme niinkuin unessa,
aivan kuin lapset markkinoilla. Ennen viikon loppua me olimme suostuneet
rupeamaan Torinon--Genovan rautatien palvelukseen ja iäksi päiviksi
kääntäneet selkämme Birminghamille. Emme voineet vastustaa paikan
ihanuutta ja suurten palkkojen kiusausta.

Nyt alkoi uusi elämä -- elämä, joka oli niin liikkuva ja terveellinen,
niin täynnä päivänpaistetta ja raitista ilmaa, että me välistä
kummastelimme kuinka niin kauan olimme tulleet toimeen tuossa synkässä
Mustassa maassa. Me kuljimme alinomaa edes-takaisin rautatietämme.
Väliin olimme Torinossa, väliin Genovassa, koetellen uusia vetureita ja
auttaen uusia isäntiämme vanhalla kokemuksellamme.

Genovan me kuitenkin valitsimme asuntopaikaksemme; siellä me vuokrasimme
pari kamaria puodin yläpuolella, syrjäkadun varrella, joka kaupungin
korkeammasta korttelista ulottui alas merenrantaan. Se oli soukka pieni
katu, vaan täynnä eloa; niin jyrkkä ja väärä, etteivät mitkään rattaat
päässeet sitä kulkemaan, ja niin soukka, että taivas sen yläpuolella
näytti vain siniseltä nauhankaistaleelta. Joka talossa kuitenkin oli
kauppapuoti, jonka tavarat täyttivät puoleksi katukäytävän, taikka
seisoivat kasoina kummallakin puolella ovea, taikka riippuivat ikäänkuin
koristuksina alas balkongeilta. Ja kaiken päivää, aamun koitosta
hämärään asti, tungeskeli tällä kadulla lakkaamaton ohikulkijain virta
edes ja takaisin sataman ja kaupungin korkeamman korttelin väliä.

Talonemäntänä oli meillä hopeasepän leski, joka elätti itseään
koristusten, huokeain hopeasepän teosten, kampain, viuhkain sekä
norsunluisten ja kivihiilisten lelujen myömisellä. Hänen ainoa
tyttärensä, Gianetta, joka oli apulaisena kaupassa, oli ihanin nainen,
mitä ikänä olen nähnyt. Nytkin, kun muistelen kuluneiden vuosieni
pitkää, ikävää jaksoa ja kuvaelen mielessäni häntä (niinkuin vielä voin
tehdä ja teenkin) täydessä elämän hilpeydessänsä, en voi hänen
kauneudessaan keksiä vähintäkään vaillinaisuutta. En tahdo yrittääkään
häntä kuvaamaan. En usko sitä runoniekkaakaan olevan olemassa, joka
saattaisi sitä sanoin selittää. Näinpä kerran kuvan, joka oli johonkin
määrin hänen kaltaisensa -- ei puoltakaan vertaa niin suloinen, vaan
kuitenkin hänen kaltaisensa. Minun tietääkseni kuva yhä vielä riippuu
siellä, missä minä sen viimeksi näin, Louvren seinien sisäpuolella.
Siinä kuvassa mustasilmäinen, kultatukkainen nainen katsoo olkapäänsä
yli ympyriäiseen peiliin, jota partasuumies hänen takanansa pitää
kädessään. Tämä mies, niin kuulin, oli maalarin oma kuva, nainen hänen
rakastettunsa. En ole koskaan nähnyt toista maalausta, joka tälle olisi
vertoja vetänyt, ja kuitenkaan ei sitä voi nimittää samalla henkäyksellä
kuin Gianetta Conegliaa.

Sen arvannette, ettei lesken puoti koskaan ollut ostajia vailla. Koko
Genova tiesi kuinka ihanat kasvot olivat tuon pienen tiskin takana, ja
Gianetta virnakalla oli enemmän rakastajia kuin mitä hän viitsi
nimeltäkään muistella. Ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä, sekä
punalakkisia merimiehiä, jotka ostelivat korvarenkaita tai taikakaluja,
että aatelisherroja, jotka huolettomasti ostivat puolet ikkunalaudoilla
olevista koruista, kaikkia hän kohteli samalla lailla, väliin kehoitti,
väliin pilkkaeli, veteli nenästä tai sysäsi pois, miten milloinkin
mieleen sattui. Hänellä ei ollut enemmän sydäntä kuin marmorikuvalla;
sen Matti ja minä viimein saimme katkeraksi tuskaksemme kokea.

En voi nytkään vielä sanoa, kuinka se kävi ja mistä minä ensiksi
huomasin, miten meidän kumpaisenkin laita oli. Mutta jo aikaa ennen
syksyn loppua oli meidän ystävysten väli kylmennyt. Ei se ollut mitään
semmoista, jota olisi voinut sanoiksi sanoa. Ei se myöskään ollut
semmoista, mitä olisimme voineet selittää tai esiintuoda syitä, vaikka
henkikin siitä olisi riippunut. Me edelleenkin, niinkuin ennen, asuimme
yhdessä, söimme yhdessä, teimme työtä yhdessä; kävimmepä myös iltasella
yhdessä kävelyllä, kun päivän askareet olivat tehdyt. Eikä olisi kukaan
vieras voinut keksiä vähintäkään muutoksen jälkeä, paitsi kenties, että
olimme entistä harvapuheisemmat. Mutta jotakin kuitenkin välillämme oli,
jotakin äänetöntä, sanatonta, joka päivä päivältä teki juovan
suuremmaksi.

Ei se ollut Matin syy. Hän oli liian suora ja jalomielinen, että olisi
tahallansa saattanut välimme tämmöiselle kannalle. Eikä myöskään,
luullakseni -- tulinen kun olen luonteeltani -- syy ollut minussa. Syy
oli kokonaan Gianetan, kaikki hänen syytään alusta loppuun -- synti ja
häpeä ja suru.

Jos hän olisi suoraan ja koukuttelematta näyttänyt pitävänsä toista tai
toista meistä parempana, niin ei siitä olisi tullut mitään pahaa. Minä
olisin kaikin voimin hillinnyt itseäni, ja sen tietää Jumala! kärsinyt
vaikka mitä, jos siitä Matin tosionni olisi riippunut. Hänkin, sen
tiedän, olisi minun onnekseni samoin tehnyt, jopa enemmänkin, jos
mahdollista. Mutta Gianetta ei huolinut hiukkaakaan toisesta eikä
toisesta. Hän ei aikonut valita meistä toista enemmän kuin toistakaan.
Hänen itserakkauttaan vain imarteli se, että me hänen tähtensä jouduimme
eripuraisiksi; hänestä oli hauska pitää meitä leikkikaluinaan. En osaa
kertoakaan millä tavoin, millä tuhansilla, tuskin huomattavilla
viekoituksen juonilla -- milloin pitemmällä silmäniskulla, milloin
ikäänkuin vahingossa päässeellä sanalla, milloin hetkellisellä hymyllä
-- hän sai päämme pyörryksiin ja kiusasi sydäntämme ja taivutti meitä
itseänsä rakastamaan. Hän petti meitä kumpaistakin. Hän kiihdytti meitä
kumpaistakin toivomaan; hän herätti meissä epäluuloa toinen toistamme
vastaan; hän piinaeli meitä epätoivon tuskalla. Minä puolestani joskus
selvästi tunsin, mihin turmioon meidän käytöksemme veisi meidät ja että
uskollisin ystävyys, mikä ikänä on liittänyt kaksi elämää yhteen, oli
aivan ratkeamaisillaan, hajoamaisillaan. Semmoisina hetkinä kysyin
itseltäni, voisiko mikään nainen maailmassa olla sen arvoinen, että
hänen rakkautensa palkitsisi minun ja Matin välisen ystävyyden. Mutta ne
hetket tulivat sangen harvoin. Mielemmin suljin silmäni totuutta
näkemästä kuin että olisin tahtonut katsoa sitä suoraan kasvoihin. Näin
elin yhä edelleen, tottelematta järkeäni, niinkuin unennäkijä.

Tällä tavoin syksy kului, tuli talvi, tuo eriskummallinen, petollinen
Genovan talvi, jolloin öljypuut viheriöivät, päivä paistaa kirkkaasti ja
kolkot myrskyt käyvät. Matti ja minä yhä vaan asuimme yhdessä
Vicolo-Balbo kadun varrella, ulkonaisesti ystävyksinä, sydämessämme
vihamiehinä. Ja Gianetta yhä vielä sitoi meitä turmiollisilla
juonillansa ja vielä turmiollisemmalla kauneudellansa. Vihdoin viimein
eräänä päivänä tunsin, etten enää kestäisi kauemmin tätä hirveää tuskaa
ja epätietoisuutta. Aurinko, niin vannoin, ei saisi laskeutua, ennenkuin
olisin tuomioni kuullut. Minä päätin pakoittaa hänet valitsemaan toisen
tai toisen meistä. Joko hänen piti ottaa minut omakseen tai päästää
minut pauloistaan. Minä olin hurjapäissäni. Minä en huolinut enää
mistään. Minun piti nyt saada kuulla pahinta taikka parasta sanomaa. Jos
saisin pahimman, niin olin päättänyt lähteä Genovasta ja luopua hänestä
sekä kaikista kuluneen elämäni pyrinnöistä ja harrastuksista; minun piti
aloittaa aivan uutta elämää. Sen ilmoitin hänelle innokkaasti ja
lujasti, seisoen hänen edessään muutamana kolkkona joulukuun aamuna
pienessä kamarissa, joka oli puodin takana.

-- Jos rakastat Mattia enemmän, -- sanoin, -- niin sano minulle vain
yksi sana, enkä enää koskaan tee sinulle kiusaa. Hän ansaitseekin
rakkautesi paremmin kuin minä. Minä olen epäluuloinen ja vaativainen;
hän on luottavainen ja uhrautuvainen kuin nainen. Puhu, Gianetta!
Jätänkö sinulle jäähyväiset iäksi, iäksi päiviksi, vai kirjoitanko
kotiin, äidilleni Englantiin, ja pyydän että hän rukoilisi Jumalan
siunausta sille, joka on luvannut tulla vaimokseni.

-- Te olette hyvä ystävänne puhemies, -- vastasi hän ylpeästi. --
Matteon pitäisi olla hyvin kiitollinen teille. Te olette tehnyt enemmän
kuin mitä hän ikänä on tehnyt teidän puolestanne.

-- Antakaa minulle vastaus, Jumalan tähden, -- huusin minä, -- sallikaa
minun mennä!

-- Menkää tai viipykää miten tahdotte, Signor Inglese (herra
Englantilainen) -- vastasi hän. Enhän minä teitä pidätä.

-- Käskettekö minun lähteä?

-- Beata Madre (Autuas Neitsyt), en suinkaan!

-- Tahdotteko tulla vaimokseni, jos jään?

Hän purskahti suureen nauruun -- iloiseen, pilkalliseen, sulosoivaan
nauruun, joka helähti kuin hopeakello.

-- Liian paljon te vaadittekin!

-- Ei mitään muuta, kuin mitä te näinä viimeksi kuluneina viitenä,
kuutena kuukautena olette antanut minulle syytä toivoa!

-- Aivan samoin Matteokin puhuu. Aika ikäviä olette kumpainenkin!

-- Voi Gianetta! -- sanoin innokkaasti, -- ole toki vain hetken aikaa
vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä -- en millään
tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni -- mutta minä
rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä
enempää.

-- Siitä olen sangen iloinen, -- vastasi hän, -- enkä soisikaan että
vähemmän rakastaisitte minua.

-- Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko
luvata minulle?

-- En lupaa mitään, -- sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; --
paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!

Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei
yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin
että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni
lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja
niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni
tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä
ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä
mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin -- turmiota kohti.

Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan
lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan
sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen
aikaan -- minua kauhistuttaa sitä muistellessani -- oli monta hetkeä,
jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.

Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän
välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja
helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä
vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä
paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja
juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena
karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan,
oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti
Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]

-- Sinä tulet myöhään, -- sanoi hän. -- Minä olen jo melkein tunnin ajan
odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?

Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni
kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.

-- Oikein mielelläni, Matti, -- vastasin; -- menemmekö Gozzolin
ravintolaan?

-- Ei, ei, -- sanoi hän kiireesti. -- Johonkuhun rauhallisempaan
paikkaan -- johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla
on jotakin sanomista sinulle.

Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava
pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen,
pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä
istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä
tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi
ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän
joi ahkerasti.

-- No, Matti, -- sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, --
mitä kuuluu?

-- Pahaa.

-- Sen kyllä arvasin näöstäsi.

-- Pahaa minulle -- ja pahaa sinullekin. Gianetta --

-- Mitä Gianetasta?

Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.

-- Gianetta on petturi -- pahempi kuin petturi, -- sanoi hän käheällä
äänellä. -- Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa
kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa -- pitää sitä päivän ja sitten
hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.

-- Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!

-- Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä
rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.

Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin
nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.

-- Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, -- jatkoi hän,
hätäisesti puhellen. -- Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee
ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta
kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä
odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten
yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat
keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä
astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai
tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata
Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut
muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli
välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä
heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja -- minä
kuuntelin.

-- No, mitä kuulit?

-- Sovittelun häpeällisestä kaupasta -- toisella puolella kauneutta,
toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano
likellä Neapelia -- hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.

Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen
yhdellä kulauksella.

-- Sen kuultuani, -- sanoi hän, -- en yrittänytkään viedä häntä pois.
Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla
tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta
neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan.
Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla,
saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja
ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut
meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan
sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja -- ja sitten
arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.

-- Markiisi Loredano!

Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin
aivankuin kivettynyt.

-- Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, -- jatkoi hän vastahakoisesti,
-- vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä --
meillä piti olla häät ensi kuussa.

-- _Meillä?_ Kellä? Mitä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.

Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti
sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan
järjettömäksi.

-- _Sinä!_ -- huusin. -- Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun
kanssasi! Sitä en usko!

-- Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, -- sanoi hän, katsoen
ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. -- Mutta hän lupasi tulla
vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.

-- Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi
milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.

Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa
hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän
sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme
salassa.

-- Puhu täyttä totta, Matti Price, -- sanoin minä, melkein mielipuolena
luulevaisuudesta. -- Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta!
Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle
ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin --
ehkä onnistuneekin viimein!

-- Oletko hullu! -- huusi hän. -- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada
minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko
tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.

Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi
minua ankarasti silmiin.

-- Jos et olis Benjamin Hardy, -- sanoi hän lujalla äänellä, -- niin
eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!

Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen
kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui.
Kirous -- kolahdus -- taistelu -- silmittömän vimman hetki -- parahdus
-- monta ääntä sekaisin -- outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin
makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana,
hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta
kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat
sanat:

-- Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!

Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään
sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella.
Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli
iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei
voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän
jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen
vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani
rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta;
minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan
olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni,
pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä
katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan
muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen
päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana,
lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi
täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä
mielelläni antanut henkeni.

Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan
vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen
portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä,
sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan
terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta
keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla
aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen
ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että
veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.

Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi
peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan
Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä
rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja:
kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään
käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi
täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa
ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren
rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen
meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua
kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen
täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä,
kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli
tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi
aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta
kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen,
minkä täytyi tapahtua.

-- En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, -- sanoi hän eräänä
kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. -- Jos tällä
hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan
saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.

-- Kyllä hän saa sen tietää, -- vakuutin, vavisten äkkiä päästä
jalkoihin asti.

Hän puristi kättäni.

-- Ja kirjoitatko isälleni?

-- Kirjoitan.

Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka
virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja
katsoi ympärilleen.

-- Älä pelästy, Ben, -- kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä
tyynylle -- ja kuoli.

       *       *       *       *       *

Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä
oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii
vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja
muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin,
kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan
kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet
iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin
murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa,
ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui
minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon
kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka
yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä
sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle
anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä
kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva
tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia
ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut
väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.

Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän
oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan,
ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen
sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin,
täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin.
Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi
teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä.
Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät
tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet
kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa.
Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen
Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi
ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle
maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen
sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä
markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas
höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin
sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten
päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään
portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon
kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja
pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan
pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin
huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat
kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin
tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria
myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin
kertoa.

Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen
levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin
palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen
milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli
runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi
ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä.
Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja
kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden
Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella
erämaisella Aleksandrian--Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan
ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on:
minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä
aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin
juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä
vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille
turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin
mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin
ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain
semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle
konemestarina muutamassa kruunun laivassa.

Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin
jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin
Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin
pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin
Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla.
Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu
päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian
rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.

Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli
kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä
kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä.
Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki
siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi.
Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja
kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli
minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle.
Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin
itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu
lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.

Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä
tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi
kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja
Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut.
Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi
elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus,
voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen
rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin
kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se
sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei
kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään
pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia
tunteita sydämessäni.

Minä pysyin uskollisesti Mantovan rautatien palveluksessa; seitsemän
kuukautta olin jo lakkaamatta ollut siinä työssä, kun se tapaus sattui,
josta nyt aion kertoa.

Oli maaliskuu. Ilma oli muutamia päiviä ollut paha, joka yö myrskyinen.
Brentajoen sillan kohdalla oli tulva vienyt noin seitsemänkymmenen
kyynärän verran meidän rautatietämme. Junien täytyi nyt pysähtyä erääsen
paikkaan Padovan ja Brentajoen sillan välillä, ja matkustajat
kampsuineen kuljetettiin kaikenlaisilla hevosrattailla, mutkikkaita
maanteitä myöten, lähimpään pysäyspaikkaan juovan toiselle puolelle,
mistä toinen juna vei heidät eteenpäin. Tämä tietysti tuotti suurta
häiriötä ja ikävyyttä, kaikki aikataulumme joutuivat sekaisin ja yleisön
täytyi alistua kaikenlaisiin epämukavuuksiin. Sillä välin oli kokonainen
armeija rautatien työmiehiä lähetetty paikalle, ja ne työskentelivät
yötä päivää, korjaten vahinkoa. Minun piti tällä välin kuljettaa kaksi
läpikulkevaa junaa päivässä. Aamusella varhain läksin Mantovasta
Veneziaan ja palasin iltapuolella takaisin Mantovaan. Se oli jokseenkin
runsas päivätyö; noin 190 peninkulmaa ajettavana, jota kesti 10--11
tuntia. En siis tullut kovin iloiseksi, kun kolmantena tai neljäntenä
päivänä mainitun tapaturman jälkeen minulle ilmoitettiin että illalla
piti vielä kuljettaa ylimääräinen juna Veneziaan. Tämä ylimääräinen
juna, jossa oli vain veturi, yksi matkustaja- ja yksi tavaravaunu, oli
lähtevä Mantovasta kello 11. Padovassa matkustajien tuli lähteä junasta
ja postivaunuissa jatkaa matkaa Brentajoen sillalle. Siellä toinen
veturi, matkustaja- ja tavaravaunu oli valmiina lähtemään. Minun piti
saattaa heitä perille asti.

-- Corpo di Bacco! (italialainen kirous), -- sanoi rautatiesihteeri,
joka antoi minulle käskyn, -- älkää näyttäkö noin synkältä, mies. Kyllä
siitä hyvät juomarahat lähtee. Tiedättekö ketä lähdette viemään?

-- En tiedä.

-- Ettekö tosiaankaan. Ruhtinas Loredanoa, Neapelin lähettilästä.

-- Loredanoako! -- änkytin vastaukseksi. -- Mikä Loredano? Olihan
markiisi --

-- Oikein. Hän oli markiisi vielä muutamia vuosia takaperin; mutta nyt
on hän kohonnut ruhtinaaksi.

-- Hän taitaa jo olla sangen vanha mies?

-- Vanhako? On kyllä! Mutta mitä se haittaa? Onpa hän terve, iloinen ja
pulska kuin ainakin. Oletteko ennen nähnyt häntä?

-- Olen, -- vastasin, kääntäen pois kasvoni, -- olen minä nähnyt hänet
-- monta vuotta sitten.

-- Oletteko kuullut hänen naimisestaan?

Minä pudistin päätäni.

Sihteeri purskahti nauruun, hieroi käsiään ja nosti olkapäitään. --
Kummallinen asia se on, -- sanoi hän. -- Siitä oli kauhean paljon
juttuja aikanansa. Hän oli nainut jalkavaimonsa -- aivan tavallisen
halvan tytön -- genovalaisen -- hyvin kauniin. Mutta tietysti ei häntä
oteta vastaan mihinkään seuroihin. Eikä kukaan käy hänen luonaan
vieraana.

-- Nainutko hänet! -- huusin. -- Se on mahdotonta!

-- Vaan totta, sen vakuutan.

Minä nostin käteni otsalle. Tuntui siltä kuin olisin saanut kolahduksen.
-- Onko rouvakin -- onko rouvakin mukana?

-- On kyllä -- hän on aina ruhtinaan mukana -- hän ei päästä häntä
milloinkaan pois näkyvistään. Saattepa nähdä häntä -- la bella duchessa!
(kaunista ruhtinaan rouvaa).

Näin sanoen hän taas purskahti nauruun, hieroi käsiään, ja sitten hän
meni takaisin virkahuoneesensa.

Päivä kului, tuskin muistan kuinka se kului, paitsi että koko sydämeni
oli raivon ja katkeruuden myrskyssä. Kello 7.25 illalla oli tavallinen
päivätyöni tehty; kello puolivälissä yksitoista olin taas asemalla. Olin
jo tarkastanut veturia, käskenyt koneenlämmittäjän sytyttää tulta,
varustanut öljyä voiteeksi koneesen, sanalla sanoen kaikki oli
valmistettu. Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui
joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani:

-- Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa
viemään?

Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies,
paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta,
hattu silmillä.

-- Te olette köyhä mies, arvaan minä, -- sanoi hän kuiskaten
kiireisellä, kiihkeällä äänellä -- ja, niinkuin kaikki köyhät, ette
suinkaan panisi pahaksi, jos teillä olisi enemmän rahaa. Tahtoisitteko
ansaita parituhatta florinia?

-- Millä keinolla?

-- Hst! Pysähtyyhän juna Padovassa ja jatkatte sitte eteenpäin Brentan
sillalle.

Minä nyökäytin päätäni.

-- Mitä jos ette niin tekisikään! Mitä jos pysähdyspaikassa ette
lakkauttaisikaan höyryä, vaan hyppäisitte pois veturista ja antaisitte
junan juosta edelleen!

-- Mahdotonta! Siitä paikasta on tulva vienyt seitsemänkymmenen kyynärän
verran rautatietä, ja --

-- Vaiti! Sen tiedän. Pelastakaa vain itsenne ja antakaa junan mennä. Se
olisi vain tapaturma.

Ruumiini tuntui vuoroin jääkylmältä, vuoroin tulikuumalta. Minua
vapisutti. Sydämeni rupesi kovasti sykkimään ja henkeäni ahdisti.

-- Miksi minua näin kiusaatte? -- sanoin änkyttäen.

-- Italian tähden, -- kuiskasi hän, -- vapauden tähden. Kyllä tiedän,
että olette muukalainen; mutta voittehan kuitenkin olla meidän
ystävämme. Tämä Loredano on maansa pahimpia vihollisia. Kas tässä
kaksituhatta florinia.

Minä työnsin kiivaasti pois hänen kätensä.

-- Ei -- ei, -- sanoin. -- Ei mitään verirahaa. Jos sen teen, niin en
tee sitä rahan, enkä Italiankaan tähden. Minä teen sen koston tähden.

-- Koston tähden! -- kertoi hän.

Samassa annettiin käsky tuoda veturi asemasillalle. Sanaakaan lisäämättä
hyppäsin ylös veturiin. Kun sieltä katsahdin alas samalle paikalle, oli
outo mies poissa.

Minä näin heidän asettuvan paikoillensa -- ruhtinaan ja hänen rouvansa
sekä sihteerin, kotipapin, lakeijan ja palvelian. Minä näin
asemapäällikön kumartaen saattavan heitä vaunuun ja seisovan avopäin
oven edessä. Heidän kasvojaan en voinut eroittaa; asemasillalla oli
liian pimeä ja koneen tulen valo liian häikäisevä. Mutta tunsinpa
kuitenkin Gianetan kookkaan vartalon sekä hänen päänsä asennon. Minä
luulen, että olisin hänet tuntenut, vaikka ei olisikaan minulle sanottu
kuka hän oli. Sitten konduktöörin pilli vihelsi ja asemapäällikkö teki
viimeisen kumarruksensa. Minä päästin höyryn koneesen, ja me läksimme.

Vereni kiehui. En enää vapissut, enkä epäillyt. Minusta tuntui kuin
kaikki hermoni olisivat olleet rautaa, ja joka veren pisara täynnä
kostotuumia. Gianetta oli nyt käsissäni; hän oli saava rangaistuksensa.
Hänen piti kuolla -- hänen, jonka tähden olin tahrannut sieluni paraan
ystäväni verellä. Kaikessa rikkauden ja kauneuden yltäkylläisyydessään
oli hän nyt kuoleman oma, eikä mikään ihmisvoima voinut pelastaa häntä!

Pysäyspaikka toisensa perästä lensi sivuitse. Minä panin enemmän höyryä
liikkeelle. Minä käskin koneenlämmittäjän mättää vahvasti hiiliä ja
lietsoa ne ilmituleen. Olisin tahtonut ajaa kilpaa tuulen kanssa, jos
olisin voinut. Yhä joutuisammin, joutuisammin -- aidat ja puut, sillat
ja pysäyspaikat välähtelivät ohitse -- kylät katosivat samassa kuin
olivat tulleet näkyviin -- lennätinlangat hyppelivät ylös ja alas ja
kietoutuivat yhteen -- niin kauheaa vauhtia kävi kulkuni. Yhä
joutuisammin, joutuisammin, vaikka koneenlämmittäjä jo alkoi näyttää
kalpealta pelosta, eikä olisi tahtonut enää lisätä polttoainetta
tulisijaan. Yhä joutuisammin, joutuisammin, kunnes tuuli kovana viimana
puhalsi kasvoihimme ja esti meitä hengittämästä.

En aikonutkaan itseäni pelastaa. Minä aioin mennä surmaan muiden muassa.
Hulluna kuin olin -- minä uskon aivan lujasti, että silloin olin
kerrassaan hulluna -- tunsin kuitenkin sydämessäni vähän sääliä vanhaa
miestä ja hänen seuralaisiaan kohtaan. Mielelläni olisin myös, jos
mahdollista, pelastanut miesparan vieressäni. Mutta me kuljimme
semmoista vauhtia, että kaikki pelastus oli mahdotonta.

Vicenza jäi taaksemme -- me olimme siitä vain vilahdukselta valoa
nähneet. Pojana lensi sivuitse. Padovassa, johon nyt vain oli
puolentoista peninkulman matka, matkustajieni piti astua ulos. Minä näin
koneenlämmittäjän katsovan minua moittivasti. Minä näin hänen huulensa
liikkuvan, vaikken kuullut sanaakaan. Minä näin kuinka hänen moittiva
katseensa yht'äkkiä muuttui kuoleman peloksi, ja silloin -- armollinen
Jumalani! -- samassa huomasin, ettemme enää olleet kahdenkesken
veturissa.

Siinä oli nyt kolmaskin mies -- kolmas mies oikealla puolellani, kun
sitä vastoin koneenlämmittäjä seisoi vasemmalla, -- pitkä, kookas mies,
jonka tukka oli lyhyt ja kiharainen, matala skottlantilaislakki päässä.
Ensi säikähdyksessäni vetäydyin askeleen taaksepäin; hän astui
lähemmäksi, asettui paikalleni veturissa ja lakkautti höyryn. Minä
aukaisin suuni puhuakseni hänelle; hän käänsi hitaasti kasvonsa minun
puoleeni ja katsoi minua silmiin.

Se oli Matti Price!

Rinnastani pääsi pitkä, hurja huuto, minä nostin kuin hullu käsivarret
pääni ylitse, ja kaaduin ikäänkuin kirveellä olisi isketty.

       *       *       *       *       *

Kyllä tiedän mitä minun kertomustani vastaan väitetään. Tietysti moni
sanoo, että kuvittelin tuota vain mielessäni, taikka että aivoni olivat
sairaat, taikka kenties, että minä hetkeksi olin tullut hulluksi. Kaikki
nuot väitökset olen kuullut, enkä, jos sallitte minun sanoa, huoli niitä
uudelleen kuulla. Oma ajatukseni asiasta on nyt jo monta vuotta ollut
aivan varma. En voi muuta sanoa, en _tiedä_ muuta -- kuin että Matti
Price oli noussut kuolleista pelastaakseen minun sieluani ja niiden
ihmisten henkeä, joita minä syntisessä vimmassani aioin saattaa surman
suuhun. Sen uskon yhtä lujasti, kuin uskon Jumalan armoon ja
anteeksiantoon, jota katuvaisille on luvattu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mugbyn risteys" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.