Title: Sisar Rosa
Author: Dickens, Charles, 1812-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sisar Rosa" ***


SISAR ROSA

Seitsemässä luvussa kertonut

Charles Dickens


Suomennos Englannin kielestä.


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1879.



ENSIMMÄINEN LUKU.


"Hyvin, herra Guillaume; mitä uutta muutoin tänä iltana?"

"Ei mitään, tietääkseni, herra Justin, paitsi tuo neiti Rosan huomenna
tapahtuva naiminen".

"Hyvin kiitollinen, kunnioitettava vanha ystäväni, niin hauskasta ja
odottamattomasta vastauksesta minun kysymykseeni. Siihen katsoen että
minä olen herra Danville'n palvelija, hänen, joka näyttelee tuota
tärkeätä sulhasen osaa siinä pikku hääkomediassa, jota tarkoitatte,
luulen voivani vakuuttaa teille, ilman loukkaamatta, että uutisenne on,
mikäli se minuun koskee, mitä vanhinta laatua. Ottakaa nuuskaa
hyppysellinen, herra Guillaume, ja suokaa minulle anteeksi, jos
ilmoitan teille kysymykseni tarkoittaneen yleisiä uutisia, eikä niiden
kahden perheen yksityisiä asioita, joiden taloudellisia etuja meidän on
kunnia edistää".

"Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte semmoisella puheenparrella kuin
'edistää taloudellisia etuja', herra Austin. Minä olen palvelijana
herra Louis Trudaine'lla, joka asuu tässä sisarensa, neiti Rosan,
kanssa. Te olette palvelijana herra Danville'lla, jonka oiva äiti on
saanut aikaan naimisliiton hänen ja nuoren emäntäni välillä. Koska
molemmat olemme palvelijoita, ovat hauskimmat uutiset, mitkä meitä voi
viehättää, ne, jotka koskevat isäntiemme onnea. Minulla ei ole mitään
tekemistä yleisten asiain kanssa; ja ollen vanhan opin miehiä, pidän
minä omien asioiden hoitamista pää-asiana elämässä. Jos meidän
kotoiset, perheelliset asiamme eivät teitä huvita, niin sallikaa minun
lausua mielipahani siitä ja toivottaa teille hyvin hauskaa iltaa".

"Suokaa anteeksi, hyvä herra, vaan minä en anna vähintäkään arvoa
tuolle vanhalle opille, enkä voi kärsiä ihmisiä, jotka pitävät
ainoastaan omista asioistaan. Kuitenkin minä, samoin kuin te, lausun
mielipahani ja toivotan hauskaa iltaa; ja toivon löytäväni teidät
korjaantuneena mielenlaadun, puvun, käytöksen ja ulkonäön suhteen, ensi
kerran kun saan kunnian teitä tavata. Hyvästi, herra Guillaume, ja
eläköön vähäpätöisyys!"

Tämä kahdenpuhe tapahtui kauniina kesä-iltana vuonna seitsemäntoista
sataa kahdeksankymmentä yhdeksän, muutaman pienen rakennuksen edustalla
Seinen joen rannalla, noin peninkulman päässä Rouen'in kaupungista.
Toinen puhuja oli laiha, vanha, karmea ja rähjäpukuinen; toinen oli
lihava, nuori, pöyhkiäkäytöksinen, sekä puettu sen aikakauden mitä
loistavimpaan palvelijanpukuun. Todellisen keikariuden viimeiset päivät
olivat lähestymässä koko sivistyneessä maailmassa; ja herra Justin oli,
omalla tavallaan, pukunsa täydellisyyden suhteen elävä kuva tämän
aikakauden hälvenevästä loistosta.

Vanhan palvelijan mentyä, seisoi hän muutaman hetken sangen ylpeällä
katseella tarkastellen sitä pikku taloa, jonka edustalla keskustelu oli
tapahtunut. Akkunoista päättäen se ei voinut sisältää enemmän kuin
kuusi tahi kahdeksan huonetta kaikkiansa. Ei ollut tallia eikä
ulkohuoneita, vaan oli sen sijaan rakennuksen toiseen päähän liitetty
säilyhuone ja toiseen päähän matala, pitkä, kirjaviksi maalatuista
laudoista tehty huone. Yksi tämän huoneen akkunoista oli jätetty ilman
peitotta, ja tästä saattoi katsella huoneen sisään, jossa näkyi,
jonkunlaisen ison kyökkipöydän päällä, kummallisen värisiä nesteillä
täytettyjä pulloja, oudon-muotoisia kuparisia ja muunmetallisia
tarvekaluja, sekä iso keitin-uuni ja muita esineitä, jotka kaikki
selvään osoittivat huonetta käytettävän kemialliseksi työhuoneeksi.

"No jonkinlaisia, kun tuo morsiamemme velikin huvitteleiksen
tuonlaisessa paikassa keittäen rohto-aineita kastikepannuissa", mutisi
herra Justin, kurkistaen huoneesen. "Olen vähimmin arkatunteinen mies
koko maailmassa; vaan se minun täytyy tunnustaa, etten tahtoisi meidän
joutuvan yhteyteen naimisen kautta apteekkaritaidon harrastajan kanssa.
Uh! Minä tunnen hajun saunan läpi".

Näin sanoen herra Justin käänsi inholla selkänsä laboratoriolle ja
läksi astumaan joen varrella oleville kallioille päin.

Tultuansa ulos taloon kuuluvasta puutarhasta, astui hän viehättävää
mäkeä ylös polvittelevaa polkua myöten. Päästyänsä korkeimmalle
kohdalle, Seinen joen koko avara maisema kauniine viheriöine saarineen,
raitarannikkoineen, kiitävine venheineen ja rantamajoineen siellä
täällä, avautui hänen eteensä. Lännen puolella, jossa tasankomaa näkyi
kaukaisempien joki-äyräitten takana, hehkui koko maisema laskeutuvan
auringon ruskossa. Idän puolella pitkät varjot ja tummeamman valoiset
välipaikat, karehtivassa vedenpinnassa värähtelevä kultaloisto, ja
liikkumaton punainen tuliloisto majojen akkunoista, jotka heijastivat
niihin sattuvia auringon säteitä, viettelivät silmää kauemmas ja
kauemmas katsomaan, pitkin Seinen kierroksia, kunnes sitä viimein
pysähytti Rouen'in tornit ja huiput ja laaja rakennusten ryhmä, sekä
niiden takana perä-alana kohoavat metsäiset vuoret. Kaunis katsella
kaikin aloin, oli tämä maisema melkein ylenluonnollisesti ihana nyt
ilta-auringon loistossa. Ei mitkään sen viehätykset kuitenkaan
vaikuttaneet mitään palvelijaan; hän seisoi haukotellen, kädet
lakkarissa, oikealle tahi vasemmalle katsomatta, vaan tuijottaen
suoraan eteensä pientä kalliossa olevaa koverrusta kohti, jonka takana
jyrkkäys vähitellen alkoi. Tähän oli istuinpenkki asetettu, ja kolme
henkilöä -- vanha rouva, herrasmies ja nuori neitonen -- istui siinä,
katsellen auringon laskua ja siis selin herra Justin'iin. Lähellä heitä
seisoi kaksi herrasmiestä, myös katsellen jokea ja kaukaista maisemaa.
Nämä viisi henkeä vetivät yksinomaisesti puoleensa palvelijan
huomaavaisuuden, niinkuin ei muita esineitä olisi ollut hänen
ympärillään.

"Siinä ne vielä ovat", puhui hän itsekseen nurkumielisenä. "Rouva
Danville samalla paikalla istuimella; minun isäntäni, sulhaismies,
velvollisuuttaan noudattaen hänen vieressään; neiti Rosa, morsian,
kainosti taas hänen vieressään; herra Trudaine, tuo apteekkitaidon
harrastaja ja morsiamen veli, hellämielisenä häntä lähinnä; ja herra
Lomaque, tuo meidän kummallinen talonvoutimme, virallisesti koko seuran
jatkona. Siinä ne vielä todellakin kaikki ovat, käsittämättömällä
tavalla kuluttaen aikaansa, äänettöminä katsellen tyhjää! Niin", jatkoi
herra Justin, väsyneen tapaan nostaen silmänsä ja katsoen pikaisesti,
ensin jokea ylös, Rouen'iin päin, sitten jokea alas, laskeutuvaa
aurinkoa kohti; "niin, rutto heidät vieköön, ovat katselleet tyhjää,
todellista, pelkkää tyhjyyttä, kaiken tämän ajan".

Taas alkoi herra Justin'ia haukottaa; ja, palattuansa puutarhaan, hän
istuutui muutamaan lehtimajaan ja rupesi siinä malttavaisella mielellä
nukkumatin kanssa kauppaa hieromaan.

Jos palvelija olisi astunut lähemmäksi niitä henkilöitä, joita hän oli
kaukaa tarkastellut, ja jos hänellä olisi ollut hienompi
tarkkaamisvoima, olisi hän tuskin voinut olla huomaamatta huomispäivän
morsiamen ja sulhasen sekä heidän kummallakin puolella olevien
seuralaistensa, siis kaikkien, olevan, suuremmassa tai vähemmässä
määrässä, jonkunlaisen salaisen ahdistuksen vaikutuksen alaisina, joka
teki teeskennellyksi heidän keskustelunsa, heidän liikkeensä, ja
vieläpä mielenilmauksetkin heidän kasvoissaan. Rouva Danville --
hyvännäköinen, koreasti puettu vanha nainen, kirkkailla silmillä ja
epäluuloisuutta tietävällä käytöstavalla -- näytti sangen levolliselta
ja onnelliselta niinkauan kuin hänen huomionsa oli poikaansa
kiinnittynyt. Vaan kun hän kääntyi hänestä morsiameen, ilmautui
levottomuus heti hänen kasvoihinsa -- levottomuus, joka muuttui
tyytymättömyydeksi ja vieläpä inhoksikin, milloin hän vaan katsoi neiti
Trudaine'n veljeen. Samoin hänen poikansa, joka oli pelkkää hymyä ja
onnellisuutta puhellessaan tulevan vaimonsa kanssa, muuttui nähtävästi
käytöksensä ja katseensa suhteen, aivan niinkuin hänen äitinsäkin
muuttui, milloin vaan herra Trudaine'n läsnäolo erityisesti veri hänen
huomiotaan puoleensa. Vouti taas -- tuo hiljainen, kuiva, laiha
Lomaque, nöyrällä käytöksellään ja punareunaisilla silmillään -- ei
koskaan katsahtanut isäntänsä lankoon, ilman heti kääntymättä
levottomasti taas toisaanne katsomaan, ja seisoi muulloin
miettiväisenä, kaivaen reikää nurmikkoon pitkällä teräväpäisellä
kävely-kepillään. Itse morsiamessakin, tuossa kauniissa, viattomassa
tytössä, jonka käytös oli niin lapsekas ja arkamainen, ilmautui
jonkunlaista lunnonkiihoitusta samoin kuin muissakin. Epäillys, ellei
tuska, varjosti hänen kasvojaan ajoittain; ja kätensä, jota hänen
rakastajansa piteli, vapisi hiukan ja kävi levottomaksi kun hän sattui
katsomaan veljensä silmiin. Eikä kuitenkaan, kummallista kyllä,
löytynyt mitään inhoittavaa, vaan päinvastoin paljo miellyttävää sen
henkilön katsannossa ja käytöksessä, jonka läsnäolo näytti tekevän
semmoisen kummallisen ahdistavan vaikutuksen hää-seuraan. Louis
Trudaine oli tavattoman kaunis mies. Hänen katsantonsa oli erinomaisen
ystävällinen ja lempeä; hänen käytöksensä viehätti vastustamattomasti
suoralla, miehekkäällä lujuudellaan ja vakaisuudellaan. Hänen sanansa,
milloin hän sattui puhumaan, näyttivät olevan yhtä vähän loukkaavaa
laatua kuin hänen katsantonsa; sillä hän aukasi suutaan ainoastaan
kohteliaasti vastataksensa niihin kysymyksiin, jotka suorastaan
lausuttiin hänelle. Päättäen hänen surullisesta äänestään ja
murheellisesta lempeydestä, joka tummensi hänen ystävällistä ja
vakaista katsettaan, milloin tämä sattui hänen sisareensa, eivät hänen
ajatuksensa olleet onnellista eikä toivoisaa laatua. Mutta hän ei niitä
ilmoittanut; hän ei tunkenut salaista murhettaan, mikä se sitten lienee
ollutkin, kenellekään seurakumppaneistaan. Vaikka hän oli kaino ja
mieltänsä malttava, näytti kuitenkin hänen läsnäolossaan olevan jotain
nuhtelevaa ja kolkostuttavaa, joka vaikutti ahdistavaisesti jokaisen
häntä lähellä olevan mieleen, ja synkistytti hää-aattoa niin
morsiamelle kuin sulhaselle.

Auringon painuessa vähitellen taivaanrannan taakse, laimentui
keskuspuhe laimentumistaan. Pitkän äänettömyyden perästä oli sulhanen
ensimmäinen alottamaan uutta puheen-ainetta.

"Rosa, rakastettuni", sanoi hän, "tämä ihana auringonlasku on hyvänä
enteenä meidän avioliitollemme, se lupaa toista kaunista päivää
huomiseksi".

Morsian hymyili ja punastui.

"Uskotko sinä todellakin ennusmerkkejä, Charles?" sanoi hän.

"Kultaseni", keskeytti vanha rouva, ennenkuin hänen poikansa ennätti
vastata; "jos Charles uskoo ennusmerkkejä, ei se ole mitään
naurettavaa. Olet kohta käsittävä asioita paremmin, kun tulet hänen
vaimokseen, etkä arvostele hänen mielipiteitään pienimmissäkään
seikoissa samoilla silmillä kuin yhteisen rahvaan turhia uskoja. Hänen
vakuutuksensa on kaikissa asioissa niin vakavilla perustuksilla --
niin vakavilla, että jo minä luulisin hänen todellakin uskovan
ennusmerkkejä, niin varmaan pakoittaisin mieltäni myös uskomaan niitä".

"Minä pyydän anteeksi, madame", alkoi Rosa vavisten; minä vaan
tarkoitin --"

"Rakas lapseni, niinkö vähän sinä tunnet maailmaa että luulet minun
voivani tulla loukatuksi --"

"Antakaa Rosan puhua", sanoi nuori mies. Hän kääntyi äitiinsä
näsäkkäästi, melkein kuin pilannut lapsi, näitä sanoja lausuessaan.
Äiti oli katsellut poikaansa lempein ja ylpeilevin katsein tähän
saakka. Nyt hän hämmästyneenä käänsi silmänsä hänestä; hän mietiskeli
hetkisen osoittaen äkillistä hämmennystä, joka näytti olevan aivan
vierasta hänen luonteelleen, kuiskasi sitten hänen korvaansa:

"Olenko minä moitittava, Charles, siitä kun koetan saada häntä sinua
arvossa pitämään?"

Hänen poikansa ei ollut kysymyksestä milläänkään. Hän vaan lausui
uudestaan karkeasti: -- "Antakaa Rosan puhua".

"Ei minulla todellisesti ollut mitään sanottavaa", änkytti nuori tyttö,
tullen enemmän ja enemmän hämille.

"Mutta sinulla oli!"

Oli semmoinen epäkohtelias tuikkaus hänen äänessään, semmoinen
näsäviisaus hänen käytöksessään, näitä sanoja lausuessaan, että hänen
äitinsä varottavaisesti nykäisi hänen käsivarttaan ja kuiskasi "Hsh!"

Voutimies herra Lomaque ja velimies herra Trudaine, katsoivat molemmat
tutkivasti morsiameen, näiden sanojen tullessa sulhasen suusta. Morsian
näytti enemmän peljästyvän ja hämmästyvän, kuin suuttuvan tahi
loukkautuvan. Omituinen hymy pani kureille Lomaque'n sileän naaman
hänen katsellessaan teeskentelevästi alas maahan ja tehdessään uutta
reikää nurmikkoon keppinsä terävällä päällä. Trudaine kääntyi äkkiä
toisaanne ja astui huo'aten pari askelta; palasi takaisin ja näytti
rupeavan puhumaan, vaan Danville keskeytti häntä hänen aikomuksessaan.

"Anna minulle anteeksi, Rosa", sanoi hän; "minä olen niin luulevainen
kaiken suhteen, joka vähänkään näyttää epäkohteliaisuudelta sinua
kohtaan, että olin vähällä suuttua tyhjästä".

Hän suuteli morsiamensa kättä hyvin hempeästi ja herttaisesti,
pyytäessään anteeksi; vaan hänen silmissään näkyi salainen
mielenilmaus, joka oli ristiriidassa hänen käytöksessään näkyvän
innostuksen kanssa. Ei kukaan muu sitä huomannut kuin tuo tarkka ja
nöyrä herra Lomaque, joka taas hymyili itsekseen ja kaiveli yhä
hartaammasti reikäänsä nurmikossa.

"Minä luulen herra Trudaine'n tahtoneen puhua jotakin", sanoi rouva
Danville. Kenties me saamme kuulla mitä hän oli aikeissa sanoa".

"Ei se ollut mitään, madame", vastasi Trudaine kohteliaasti.
"Aikomukseni oli vaan omistaa itselleni tuo moite Rosan osoittamasta
kunnioituksen puutteesta ennusmerkkien uskojia kohtaan, tunnustamalla,
että minä aina olen kehoittanut häntä nauramaan kaikenlaiselle
taika-uskolle".

"Te olisitte taika-uskon pilkkaaja", sanoi Danville, kääntyen äkisti
häneen. "Te, joka olette rakentaneet laboratorion; te, joka olette
kemian salaisten tietojen harrastaja, 'Elämän veden' etsijä. Kunnian
sanallani, te hämmästytätte minua!"

Hänen äänessään, katseessaan ja käytöksessään oli pilkkaava
kohteliaisuus, näitä sanoja lausuessaan, jotka hänen äitinsä ja myös
voutinsa, herra Lomaque, täydelleen ymmärsivät selittää. Edellinen
kosketteli taas poikansa käsivartta ja kuiskasi: "Ole varovainen!"
Toinen tuli äkkiä hyvin totiseksi ja lakkasi kaivamasta reikää
nurmikkoon. Rosa ei kuullut rouvaa Danville'n varoitusta, eikä
huomannut muutosta Lomaque'ssa. Hän katseli veljeensä ja odotti
iloisella herttaisella hymyllä hänen vastaustaan. Veli nyykäytti
päätänsä ikäänkuin uudeksi vakuutukseksi sisarelleen, ennenkuin hän
taas puhui Danville'lle.

"Teillä on jokseenkin haaveksivaiset ajatukset kemiallisista kokeista",
sanoi hän tyynesti. "Minun työlläni on niin vähän yhteyttä sen kanssa,
mitä te nimitätte salaisiksi tiedoiksi, että koko maailma saa niitä
katsella, jos maailma luulee sen maksavan vaivaa. Ainoa 'Elämänvesi'
minkä minä tunnen on levollinen sydän ja tyytyväinen mieli. Nämä
molemmat olen löytänyt jo vuosia sitten, kun Rosa ja minä ensin tulimme
kahden asumaan taloon tuolla alhaalla".

Hänen äänessään oli hiljainen murheellisuus, joka puhui paljoa enemmän
hänen sisarellensa kuin sanat, mitkä hän lausui. Rosan silmiin tuli
kyyneleet; hän kääntyi hetkeksi rakastajastaan, ja tarttui veljensä
käteen. "Älä puhu, Louis, niinkuin aikoisit jättää sisaresi, sillä" --
Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hän vaikeni äkkiä.

"Karsastelee pahemmin kuin koskaan ennen sinua siitä, että viet sisaren
häneltä pois!" kuiskasi rouva Danville poikansa korvaan. "Ush! älä,
Jumalan tähden, ole siitä milläsikään", lisäsi hän äkisti, nousten
istuiltaan, ja katseli Trudainea selvästi osoittaen käytöksessään
suuttumusta ja tuskastusta. Ennenkuin hän ennätti puhua ilmautui vanha
palvelija Guillaume, ja ilmoitti kahvin olevan valmiina. Rouva Danville
taas sanoi "Ush!" ja tarttui sukkelasti poikansa toiseen käsivarteen,
tarjoten toista Rosalle. "Charles!" sanoi nuori tyttö, kummastuksella
"kuin sinun kasvosi ovat punastuneet, ja miten käsivartesi vapisee!"

Danville hillitsi itsensä silmänräpäyksessä, hymyili ja sanoi hänelle.
"Voitko arvata mitä, Rosa? Minä ajattelin huomispäivää". Puhuessaan hän
kulki aivan lähitse voutia, matkallaan takaisin taloon naisten kanssa.
Hymy palasi herra Lomaque'n sileisin kasvoihin ja omituinen valo
välähti hänen punareunaisissa silmissään, alkaessaan uutta reikää taas
kaivaa nurmikkoon.

"Ettekö tahdo käydä sisään, kahvia juomaan?" kysyi Trudaine, koskettaen
voudin käsivartta.

Herra Lomaque säpsähti vähän ja jätti keppinsä pistettynä maahan.
"Tuhansia kiitoksia, hyvä herra", sanoi hän; "saanko luvan seurata
teitä?"

"Tunnustan tämän ihanan illan tekevän minut vähän vastahakoiseksi
jättämään tätä paikkaa juuri nyt".

"Ah! luonnon suloisuus -- minä tunnen tien samoin kuin te, herra
Trudaine: minä tunnen sen täällä". Näin sanoen Lomaque pani toisen
kätensä sydämensä kohdalle, toisella vetäen keppinsä ylös nurmikosta.
Hän oli katsellut yhtä vähän maisemaa tahi laskeutuvaa aurinkoa kuin
itse herra Justin.

He istuutuivat vieretysten tyhjälle penkille; ja sitten seurasi ikävä
äänettömyys. Nöyrä Lomaque oli liian varovainen unhottaakseen paikkaa
missä hän oli ja aloittaakseen uutta puheenainetta. Trudaine'n mieli
oli kiintynyt luonnon kauneuteen ja hän oli hyvin vähän taipuvainen
puhumiseen. Oli kuitenkin välttämätöntä, yleisen kohteliaisuuden
vuoksi, sanoa jotakin. Tuskinpa itsekään tarkaten omia sanojaan, alkoi
Trudaine jokapäiväisellä puheenparrella. -- "Olen pahoillani, herra
Lomaque, ettei meillä ole ollut enempää tilaisuutta tullaksemme
paremmiksi tuttaviksi".

"Tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa", sanoi vouti,
"kunnioitettavalle rouva Danville'lle siitä, että hän on valinnut minut
saattajakseen tänne poikansa maatilalta lähellä Lyon'ia ja että hän sen
ohessa on hankkinut minulle kunnian päästä tähän tuttavuuteen". Oli
ikään kuin joku äkillinen räpytystaudin puuska olisi tapaillut herra
Lomaquen molempia silmiä, hänen lausuessaan näitä kohteliaita sanoja.
Hänen vihamiehillään oli tapana sanoa, että milloin hän vaan oli
erityisesti teeskentelevä tahi erityisesti viekas, hän aina turvautui
silmäinsä heikkouteen, ja vältti siten tuota kovaa viattomuuden
koetetta, jossa täytyy katsoa vakaasti sen henkilön silmiin, jonka
kanssa puhuu.

"Minua suuresti ilahutti, kuullessani teidän mainitsevan isävainajani
nimeä, päivällisillä ollessamme, suurella kunnioituksella", jatkoi
Trudaine, niinkuin hän olisi väkisinkin päättänyt pitkittää
keskuspuhetta. "Tunsitteko hänen?"

"Minä olen välillisesti kiitollisuuden velassa teidän oivalliselle
isällenne", vastasi vouti, "siitä asemasta, jossa nyt olen. Aikana
semmoisena, jolloin varakkaan ja arvokkaan miehen puollussana oli
tarpeen minua pelastamaan köyhyydestä ja häviöstä, lausui teidän isänne
tämän sanan. Siitä lähtien minulla on, omissa pienissä oloissani, ollut
menestystä, kunnes viimein kohosin herra Danvillen maa-tilan
ylihoitajan arvoon".

"Antakaa anteeksi -- vaan tuo teidän puheenne nykyisistä oloistanne
kummastuttaa minua vähän. Teidän isänne, luullakseni, oli kauppias,
aivan samoin kuin Danville'n isä oli kauppias; ainoa eroitus heidän
välillä oli että toisella oli vastainen onni, ja toinen voitti suuren
omaisuuden. Miksi siis sanotte nykyisen paikkanne olevan kunnianarvon
teille?"

"Ettekö ole koskaan kuulleet?" huusi Lomaque, suurella kummastuksella,
"tahi oletteko kuulleet, vaan unhoittaneet, että rouva Danville juurtaa
alkunsa muutamasta Ranskanmaan ylimysperheestä. Eikö hän ole koskaan
teille puhunut, niinkuin hän usein on minulle, että hän alentui
lähtiessään vaimoksi miesvainajalleen, ja että hänen tärkein toivonsa
elämässä on saada sukunsa (joka vuosia sitten on miespuolen haaralta
mennyt sukupuuttoon) arvonimet muutetuiksi pojalleen?"

"Kyllä", vastasi Trudaine; "muistan kuulleeni jotakin tuosta, vaan en
suuresti ottanut sitä huomiooni silloin, koska hyvin vähässä arvossa
pidän semmoisia toiveita kuin ne, joista puhutte. Te olette eläneet
monta vuotta Danvillen palveluksessa, herra Lomaque, oletteko --" Hän
jäi hetkeksi miettimään, vaan jatkoi sitten katsoen suoraan voudin
silmiin, "oletteko huomanneet hänessä hyvän ja lempeän isännän?"

Lomaque'n ohuet huulet näyttivät sulkeutuvan vaistomaisesti, ikäänkuin
hän ei aikoisi enää koskaan puhua. Hän kumarsi -- Trudaine odotti --
hän vaan kumarsi taas. Trudaine odotti kolmannen kerran. Lomaque katsoi
hetken aivan vakaasti Trudaineen; sitten hänen silmänsä alkoivat taas
tulla heikoiksi. "Teillä näyttää olevan joku erityinen syy", huomautti
hän hiljaa, "jos sallittaneen minun niin sanoa ilman loukkaamatta,
kysyäksenne minulta tätä".

"Minä puhun suoraan, mistään huolimatta, kaikkien kanssa", jatkoi
Trudaine; "ja vaikka olette vieras, tahdon puhua suoraan teidänkin
kanssanne. Tunnustan minulla olevan erityistä syytä kysyä tätä teiltä,
-- joka syy koskee mitä kalliimpia ja arjimpia asioita". Viimeisiä
sanoja lausuessaan hänen äänensä vapisi hetken, vaan hän jatkoi
vakaasti: "Alusta alkain, siitä lähtien kun liitto syntyi sisareni ja
Danvillen välillä, katsoin minä velvollisuudekseni ilmoittaa
peittelemättä omia tunteitani; omatuntoni ja tunteeni Rosaa kohtaan
kehoittivat minua ilmoittamaan suoraan ajatuksiani viimeiseen saakka,
vaikka tämä suoruus harmittaisi tahi loukkaisi muita. Kun ensin
jouduimme rouva Danville'n tuttavuuteen, ja kun minä ensin huomasin
että Rosa suosiollisesti otti vastaan hänen poikansa kohteliaisuuksia,
kummastuin minä, ja vaikka minun täytyi ponnistaa henkeni voimia, en
voinut salata tätä kummastustani sisareltani".

Lomaque, joka tähän saakka oli ollut hyvin tarkkaavainen, säpsähti
tässä ja nosti hämmästyen ylös käsiänsä. "Kummastuitte, kuulin teidän
sanovan? Kummastuitte, herra Trudaine, että nuori neito suosiollisesti
ottaa vastaan semmoisen nuoren herrasmiehen kohteliaisuuksia, joka
omistaa ylhäisen kasvatuksen saaneen Ranskalaisen kaiken sievyyden ja
täydellisyyden! Kummastelitte että semmoinen tanssija, semmoinen
laulaja, semmoinen puhuja, semmoinen kuuluisa naisten lumooja kuin
herra Danville on, herätti vastatunteita neiti Rosan sydämessä! Oh!
Herra Trudaine, arvoisa herra Trudaine, sitä on melkein mahdoton
uskoa". Lomaque'n silmät tulivat erittäin heikoiksi, ja räpyttivät
lakkaamatta hänen lausuessaan tämän muistutuksen. Lopulla hän nosti
taas kätensä ja katseli kysyväisesti ympärilleen, äänettömästi vedoten
koko luontoon.

"Kun vähän ajan kuluttua asia oli enemmän edistynyt", jatkoi Trudaine,
ottamatta huomioonsa tätä keskeytystä; "kun naimistarjous oli tehty, ja
kun sain tietää, että Rosa oli omassa sydämessään siihen suostunut,
minä panin vastaan enkä voinut salata esteitäni --"

"Taivaan tähden!" keskeytti Lomaque taas, lyöden käsiänsä yhteen
hämmästyneellä katsannolla; "mitä esteitä? mitä mahdollisia esteitä
nuorta ja hyvin kasvatettua miestä vastaan, jolla on mahdottoman suuri
omaisuus ja nuhteeton luonne? Minä olen kuullut noista esteistä ja
vastustuksista: minä tiedän että ne ovat vihastuttaneet muita; ja minä
kysyn itseltäni alinomaa, mitkä ne esteet voivat olla?"

"Jumala tietää että olen usein koettanut karkoittaa niitä pois
mielestäni, haaveellisina ja mahdottomina", sanoi Trudaine, "vaan minun
ei ole onnistunut. Mahdotonta on, teidän läsnäollessa, minun
perinpohjin selittää mitkä minun tunteeni ovat olleet alusta alkain
sitä herraa kohtaan, jota te palvelette. Antakaa siinä olla tarpeeksi,
jos uskon teille, etten voi, en nytkään, olla vakuutettu hänen
sisartani kohtaan osoittamiensa tunteiden puhtaudesta, ja että minussa
on -- vasten omaa tahtoani, vasten vakaista tahtoani luottaa
täydellisesti Rosan vaaliin -- paha luulo hänen luonteestaan ja
mielensä laadusta, luulo, joka nyt, hää-aattona, kasvaa todelliseksi
kauhuksi. Pitkällinen salainen kärsimys, epäilys, ja päättämättömyys
pakoittavat tämän tunnustuksen ulos minusta, herra Lomaque, melkein
varomattomasti ja kaikkia seuraelämän tapoja vastaan. Te olette elänyt
vuosia saman katon alla tämän miehen kanssa; te olette nähnyt häntä
vaariin-ottamattomimpina hetkinä yksityiselämässä. En viekoittele teitä
uskoutumaan minulle -- minä ainoastaan kysyn voitteko tehdä minut
onnelliseksi kertomalla minulle, että olen tehnyt kauheinta vääryyttä
isännällenne mielipiteilläni hänestä? Pyydän teitä tarttumaan käteeni
ja kertomaan minulle, jos voitte, kaikessa kunniassa, että minun
sisareni ei pane alttiiksi koko elämänsä onnea, antautuessaan naimisiin
herra Danville'n kanssa!"

Hän ojensi kätensä puhuessaan. Jonkun kummallisen muutoksen alaisena
sattui Lomaque juuri tällä hetkellä katsomaan noihin luonnon
kauneuksiin, joita hän niin suuresti ihanteli. "Todellakin, herra
Trudaine, todellakin semmoinen vetoominen teidän puolelta, tämmöisellä
hetkellä, kummastuttaa minua". Mentyänsä niin pitkälle, vaikeni hän,
eikä puhunut sen enempää.

"Kun ensin istuimme tähän yhdessä, ei aikomukseni ollenkaan ollut tehdä
tämmöistä vetoomista, ei ollenkaan puhua teille niinkuin olen puhunut",
jatkoi toinen. "Sanani ovat minulta päässeet, teille puhuessani,
melkein vahingossa -- teidän täytyy antaa ne minulle anteeksi. En voi
odottaa että muut, herra Lomaque, arvossa pitävät ja käsittävät
tunteeni Rosaa kohti. Me kaksi olemme eläneet yhdessä yksinämme
maailmassa: isä, äiti, suku, kaikki kuolivat jo aikoja sitten ja
jättivät meidät. Minä olen niin paljon vanhempi sisartani, että olen
tottunut pitämään itseäni enemmän hänen isänään kuin veljenään. Koko
elämäni, minun kalliimmat toiveeni, kaikki minun korkeimmat pyrintöni
ovat yhdistyneet häneen. Poika-aikani oli jo ohitse kun äitini asetti
pikku sisareni käden minun käteeni ja lausui kuolinvuoteellaan: 'Louis,
ole hänelle mitä minä olen ollut, sillä hänelle ei ole jäänyt ketään
muuta, johon voisi turvautua, kuin sinä'. Siitä lähtien eivät muitten
miesten mieliharrastukset ja kunnianhimoisuudet ole olleet minun
mieliharrastuksiani eikä kunnianhimoani. Sisar Rosa -- niinkuin meillä
kaikilla oli tapana nimittää häntä noina menneinä aikoina, ja joksi
minä vieläkin mieluimmin häntä nimitän -- sisar Rosa on ollut ainoa
päämäärä, ainoa onnellisuus, ainoa todellinen lohdutus, ainoa
kallisarvoinen palkinto minun elämässäni. Minä olen elänyt tässä
köyhässä majassa, tässä syrjäisessä erakko-elämässä, kuin Paratiisissa,
Koska sisar Rosa, viaton, onnellinen, kirkassilmäinen Evani on elänyt
tässä minun kanssani. Vaikka hänen valitsema aviomiehensä olisikin
ollut sama, jonka minäkin olisin valinnut, olisi tuo pakollinen
luopumus hänestä ollut kovin, katkerin koetus. Niinkuin asiat nyt
ovat, minun ajatellessa mitä ajattelen, ja peljätessä mitä pelkään,
päättäkää itse millaiset minun ajatukseni voivat olla hänen naimisensa
aatto-iltana; ja te ymmärrätte miksi ja missä tarkoituksessa minä tein
sen vetoomisen, joka kummastutti teitä hetki sitten, vaan joka ei voi
kummastuttaa teitä nyt. Puhukaa jos tahdotte -- minä en voi sanoa
mitään enää". Hän huoahti katkerasti; hänen päänsä vaipui alas, ja
käsi, jonka oli Lomaque'lle tarjonnut, vapisi kun hän veti sen pois ja
antoi sen vaipua kupeelleen.

Vouti ei ollut mies, joka oli tottunut empimään, vaan nyt hän empi. Hän
ei ollut tottunut olemaan puheenparsien puutteessa, mutta nyt hän
änkytti pahoin vastauksensa alkuosassa. "Otaksukaa että minä
vastaisin", aloitti hän hiljaa; "otaksukaa että sanon teidän tuominneen
häntä väärin, olisiko minun todistukseni todellakin tarpeeksi
voimallinen kumoomaan mielipiteitä, tahi paremmin arveluita, jotka
teissä ovat vakaantuneet vakaantumistaan kuukausien kuluessa?
Otaksukaa, toiselta puolen, että minun isännälläni olisi pienet --"
(Tässä Lomaque epäili, ennenkuin hän lausui seuraavan sanan) "-- pienet
-- heikkoutensa, jos niin saan sanoa; vaan ainoastaan otaksuen,
muistakaa se! heikkouksia -- ja otaksukaa että olen ne huomannut, ja
tahtoisin uskoa ne teille, mitä hyötyä semmoisesta ilmoittamisesta
olisi nyt, yhdennellätoista hetkellä, kun neiti Rosa on antanut
sydämensä ja häät ovat määrätyt huomispäiväksi? Ei, ei! uskokaa
minua --"

Trudaine äkkiä katsahti ylös. "Kiitän teitä, herra Lomaque,
muistutuksestanne. Niinkuin sanotte, on nyt liian myöhäistä kuulustella
ja siis myöskin liian myöhäistä luottaa toisiin. Sisareni on valinnut;
ja valitun suhteen minun huuleni tulevat olemaan tästä lähtien
suljettuina. Tulevaisuus on Jumalan kädessä: millainen se tulleekin
olemaan, toivon olevani tarpeeksi vahva kantamaan mitä osakseni tulee,
miehen miehuudella ja kärsiväisyydellä! Pyydän anteeksi, herra Lomaque,
että olen ajattelemattomasti vaivannut teitä kysymyksillä, joita minun
ei ollut oikeus tehdä. Menkäämme takaisin huoneisin -- minä näytän
tietä teille".

Lomaque'n huulet avautuivat, vaan sulkeutuivat taas: hän kumarsi
pakollisesti ja hänen keltaiset kasvonsa valkenivat hetkeksi. Trudaine
astui tietä myöten äänettömänä takaisin taloon: vouti seurasi hiljaa
muutamain askelten päässä ja sopotteli hiljaa itsekseen. "Hänen isänsä
pelasti minut", mutisi Lomaque; "se on totta, eikä siitä pääse
mihinkään: hänen isänsä pelasti minut; ja nyt, minä olen tässä -- ei!
liian myöhäistä! -- liian myöhäistä puhua -- liian myöhäistä toimia --
liian myöhäistä tehdä mitään!"

Aivan lähellä huonetta tuli vanha palvelija heitä vastaan. "Nuori
emäntäni on juuri lähettänyt minua kutsumaan teitä kahvia juomaan,
herra", sanoi Guillaume. "Hän on pitänyt teitä varten kahvia lämpimänä
ja toista kuppia herra Lomaque'a varten".

Vouti säpsähti -- tällä kertaa toden-perästä hämmästyen. "Minua
varten!" huudahti hän. "Neiti Rosa on vaivannut itseään pitämällä
kahvia lämpimänä minua varten?" Vanha palvelija katsoa tuijotti häneen;
Trudaine seisattui ja katsoi taakseen. "Mitä kummastuttavaa siinä on",
kysyi hän, "semmoisessa tavallisessa kohteliaisuudessa sisareni
puolelta?"

"Suokaa anteeksi, herra Trudaine", vastasi Lomaque; "te ette ole
eläneet semmoisissa oloissa kuin minä, te ette ole vanha mies ilman
ystävittä, teillä on vakainen asema maailmassa ja te olette tottuneet
saamaan ihmisiltä kunnioitusta. Minä en ole. Tämä on ensimmäinen kerta
elämässäni kun huomaan itseni olevan nuoren neitosen kohteliaisuuden
esineenä; ja tämä minua hämmästytti. Pyydän uudestaan anteeksi -- olkaa
niin hyvä, käykäämme sisään".

Trudaine ei vastannut mitään tähän kummalliseen selitykseen. Hän
kummasteli sitä kuitenkin vähän; ja kummasteli vielä enemmän
vierashuoneesen tultuaan, kun näki Lomaque'n astuvan suoraapäätä hänen
sisarensa luokse, ja -- nähtävästi huomaamatta, että Danville istui
klaverin edessä sillä hetkellä juuri laulaen -- piti hänelle hyvin
sekavaa vaan tavanmukaista kiitospuhetta kahvikupista. Rosa katseli
kummastuneena ja puoleksi pidättäen nauruaan kuunnellessaan häntä.
Rouva Danville, joka istui hänen vieressään, kävi myreän näköiseksi ja
löi hiljaa viuhkallaan voudin käsivartta.

"Olkaa niin hyvä ja pysykää ääneti siksi kuin poikani on laulanut",
sanoi hän. Lomaque kumarsi hiukan, astui muutaman nurkassa olevan
pöydän luokse ja otti siinä olevan sanomalehden käteensä. Jos rouva
Danville olisi huomannut mikä mielenilmaus näkyi Lomaque'n kasvoissa
hänen kääntyessään, kyllä olisi hänen ylpeä, aristokraatillinen
mielensä ehkä vähän hämmentynyt.

Danville oli lopettanut laulunsa, oli jättänyt klaveerin, ja puheli
hiljaa morsiamensa kanssa; rouva Danville lisäsi jonkun sanan
keskuspuheesen silloin tällöin; Trudaine istui erikseen huoneen
toisessa päässä, miettiväisesti lukien kirjettä, jonka otti taskustaan,
kun Lomaque, joka vielä lueskeli sanomalehteänsä, äkkiä päästi
huudahduksen, joka keskeytti kaikkia huoneessa olijoita toimissaan ja
saattoi heidät katsomaan voutiin.

"Mitä se on?" kysyi Danville kärsimättömästi.

"Häiritsenkö, jos selitän tämän?" kysyi Lomaque, tullen silmistään
hyvin heikoksi taas, ja kääntyen kunnioittavaisesti rouva Danville'en.

"Te olette jo häirinneet meitä", sanoi vanha nainen äreästi, "niin
samapa tuo on nyt jos puhuttekin".

Se on eräs paikka Tieteellisissä Ilmoituksissa, joka on minua suuresti
ilahuttanut ja joka varmaan on oleva ilahuttava uutinen jokaiselle
tässä". Näin sanoen katsoi Lomaque huomauttamalla katsannolla
Trudaineen ja luki sitten sanomista seuraavat rivit:

"_Tiede-Akatemia Parisissa_. -- Olemme suureksi iloksemme saaneet
kuulla että kemian avoinna oleva ala-professorin virka on tarjottu
eräälle miehelle, jonka vaatimattomuus on estänyt hänen tieteellisiä
ansioitaan tulemasta tarpeeksi kuuluisiksi maailmassa. Akatemian
jäsenet ovat jo aikoja sitten tienneet hänen tehneen useampia,
merkillisimpiä kemiata edistäviä keksintöjä, mitä viime vuosien
kuluessa on tehty -- keksintöjä, joista hän on erinomaisella, tekeepä
mielemme melkein sanomaan, moitittavalla vaatimattomuudella sallinut
muitten rangaistuksetta omistaa itselleen kunniata. Ei kukaan mies
missäkään virassa ole täydellisemmin oikeutettu saamaan valtiolta
kunnian arvoa ja virkaa, kuin se herra jota tarkoitamme -- herra Louis
Trudaine".

Ennenkuin Lomaque voi katsoa kuulijoihin, huomatakseen minkä
vaikutuksen hänen uutisensa teki, oli Rosa jo rientänyt veljensä luokse
ja suuteli häntä riemun vimmassa.

"Armas Louis", huusi hän taputtaen käsiään, "suo minun ensimmäiseksi
sinua onnitella! Miten ylpeä ja iloinen minä olen. Sinä otat tietysti
vastaan professorinviran".

Trudaine, joka äkkiä ja hiukan hämmästyneenä oli pistänyt kirjeensä
takaisin taskuun sillä hetkellä kuin Lomaque alkoi lukea, näytti olevan
vastauksen puutteessa. Hän taputti sisarensa kättä hajamielisesti ja
sanoi:

"En ole vielä päättänyt; älä kysy minulta miksi, Rosaseni -- älä
ainakaan nyt, älä nyt suinkaan". Hämmennys ja levottomuus ilmautui
hänen kasvoissaan pyytäessään sisartaan käymään jälleen tuolilleen
istumaan.

"Pidetäänkö kemian ala-professoria herrasmiehen arvoisena?" kysyi rouva
Danville, osoittamatta vähintäkään osanottoa Lomaque'n uutiseen.

"Tietysti ei", vastasi hänen poikansa ilkkuvalla naurulla; "semmoisen
täytyy tehdä työtä ja tehdä itsensä hyödylliseksi -- mikä herrasmies
hän on?"

"Charles!" huudahti vanha rouva, punastuen suuttumuksesta.

"Hoh!" huusi Danville, kääntyen selin häneen; "nyt on jo tarpeeksi
kemiaa. Lomaque! te olette nyt ruvenneet lukemaan uutisia, koettakaa
voitteko löytää jotakin hauskaa luettavaa. Mitkä ovat viimeiset tiedot
Parisista? Kuuluuko vielä yleisen kapinan enteitä?"

Lomaque rupesi toista paikkaa tarkastamaan sanomista. "Vähän, hyvin
vähän toiveita on saada rauhallisuus jälleen palautetuksi", hän sanoi.
"Necker, kansan ministeri, on eroitettu virastaan. Julistuksia
väkikokouksia vastaan on levitetty yli koko Parisin. Sveitsiläinen
kaarti on asetettu Champs Elysées-kentälle neljän tykin kanssa. Enempää
ei vielä tiedetä, vaan pahinta peljätään. Ylimyskunnan ja kansan
välinen riita kasvaa kasvamistaan uhkaavalla tavalla, melkein joka
hetki".

Tähän hän pysähtyi ja asetti sanomalehden pöydälle. Trudaine otti sen
siitä ja pudisti päätään pahaa aavistavalla tavalla, katsellessaan sitä
paikkaa, joka juuri oli luettu.

"Oh!" huudahti rouva Danville. "Kansa, todellakin! Antakaa noiden
neljän tykin tulla hyvään latinkiin, antakaa Sveitsiläisen kaartin
tehdä tehtävänsä, ja me emme saa koskaan kuulla sen enempää tuosta
kansasta!"

"Neuvoni on, ettette olisi liioin varma siitä", sanoi hänen poikansa
huolettomasti; "siellä on liian paljo kansaa Parisissa Sveitsiläiselle
kaartille ammuttavaksi, kuin että se voisi käydä niin mukavasti. Älkää
pitäkö päätänne liian aristokraatillisesti ylhäällä, äitini, ennenkuin
aivan varmaan tiedämme mistä päin tuuli käy. Kenties minä saan jonakuna
päivänä kumartaa yhtä syvälle kuningas Moukalle, kuin te nuoruudessanne
kuningas Louis viidennelletoista!"

Hän hymyili kohteliaasti puhettaan lopettaessaan ja aukasi
nuuskatoosansa. Hänen äitinsä nousi tuoliltaan, kasvot punaisina
inhosta.

"En tahdo kuulla sinun puhuvan niin -- se kauhistuttaa, se kuohuttaa
mieltäni!" huusi hän rajulla liikunnolla. "Ei, ei! en tahdo enää
semmoista kuulla. En tahdo istua tässä kuulemassa miten poikani, jota
rakastan, laskee leikkiä pyhimmistä aatteista, ja pilkkaa voidellun
kuninkaan muistoa. Se on kiitokseni siitä että olen myöntynyt ja tullut
tänne, vasten kaikkia säädyllisyyden lajeja, hää-aattona? En kärsi tätä
kauemmin; minä noudatan omaa tahtoani ja käyn omaa tietäni. Minä käsken
sinua, minun poikaani, saattamaan minua takaisin Rouen'iin. Me olemme
sulhasen seuruetta eikä meillä ole mitään tekemistä täällä, ollaksemme
yötä morsiamen talossa. Te ette kohtaa toisianne ennenkuin kohtaatte
kirkolla. Justin! vaununi. Lomaque, hakekaa käsiin minun päähineeni;
herra Trudaine! kiitoksia vieraanvaraisuudestanne; toivon saavani
palkita sen ensikerran kun olette läheisyydessämme. Neitiseni; ottakaa
nyt kauniin katsantonne huomenna päällenne, joka sopii yhteen
hääloistonne kanssa; muistakaa että minun poikani morsiamen tulee olla
todistuksena poikani hyvästä kauneuden aistista. Justin! vaununi --
laiskuri, roisto, tomppeli, missä minun vaununi!"

"Äitini näyttää kauniilta, kun hän on kiihoissaan, eikö niin, Rosa?"
sanoi Danville, au'aisten nuuskatoosaansa vanhan rouvan kiitäessä ulos
huoneesta. "Miksi näytät aivan peljästyneeltä, armaani", lisäsi hän,
tarttuen Rosan käteen luontealla, lempeällä katseella, "peljästyneeltä,
salli mun vakuuttaa, ilman vähintäkään syytä. Minun äidilläni on vaan
tämä ainoa turha usko, ja tämä ainoa heikko puoli, Rosa kultani. Olet
huomaava että hän on yhtä lempeä kuin kyyhkynen, kun vaan ei hänen
sääty-ylpeyttään loukata. Mitä se on! tänä iltana ainakaan et saa erota
minusta tuommoisella katsannolla".

Hän kumartui ja kuiskasi tytön korvaan jonkun sulhais-sukkeluuden, joka
heti saattoi punan takaisin morsiamen poskille.

"Oi miten Rosa häntä rakastaa -- miten innokkaasti hän häntä rakastaa",
ajatteli hänen veljensä, katsellen häntä huoneen nurkasta, missä hän
istui yksinänsä, ja huomaten hymyä, joka kirkasti hänen punastuneita
kasvojaan Danville'n suudellessa hänen kättänsä, ja lähteissä matkalle.
Lomaque, joka oli pysynyt järkähtämättömän kylmänä rouvan suuttumisen
puuskan kestäessä; Lomaque, jonka huomaava silmä oli tarkastellut,
ivallisesti, minkä vaikutuksen tuo kohtaus äidin ja pojan välillä
tekisi Trudaine'en ja hänen sisareensa, oli viimeinen joka sanoi
jäähyväisensä. Kumarrettuaan Rosalle omituisella suloudella
käytöksessään, joka pahoin sopi yhteen hänen rypistyneitten, laihojen
kasvojensa kanssa, ojensi hän kätensä hänen veljelleen. "En ottanut
teidän kättänne istuessamme kahden tuolla penkillä", sanoi hän, "saanko
nyt?"

Trudaine antoi hänelle kättä kohteliaasti vaan äänetönnä. "Te
ajattelette toisin minusta vielä joskus maailmassa". Lisäten nämät
sanat kuiskaamalla, herra Lomaque kumarsi vielä kerran morsiamelle ja
iäksi ulos.

Muutamia minuuttia sen perästä kun ovi oli sulkeutunut, veli ja sisar
olivat ääneti. "Viimeinen ilta, jonka yhdessä olemme täällä kotona!" se
oli ajatus, joka täytti molempain mielet. Rosa oli ensimmäinen
puhumaan. Epäillen hiukan, lähestyessään veljeään, hän sanoi hänelle
surullisesti:

"Olen pahoillani tuosta mikä tapahtui rouva Danville'lle, Louis.
Saattaako se sinua ajattelemaan pahaa Charles'ista?"

"Minä voin antaa rouva Danvillen suuttumisen anteeksi", vastasi
Trudaine vältteleväisesti, "koska hän puhui rehellisestä
vakuutuksesta".

"Rehellisestä?" toisti Rosa murheellisesti, -- "rehellisestä? -- ah,
Louis! Minä tiedän että sinä ajattelet halveksivasti Charles'in
vakuutuksista, kun niin puhut hänen äidistään".

Trudaine hymyili ja pudisti päätään; vaan Rosa ei huomannut tätä
kieltävää liikuntoa -- hän vaan seisoi murheellisesti ja miettivästi
katsellen hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä alkoivat kastua; hän äkkiä
heitti käsivartensa veljensä kaulan ympäri ja kuiskasi hänelle: "oi,
Louis, Louis! kuinka minä tahtoisin opettaa sinua katsomaan Charlesta
minun silmilläni!"

Veli tunsi hänen kyyneleitä kasvoillansa hänen puhellessa, ja koetti
lohduttaa häntä.

"Sinun pitää opettaman mua, Rosa -- sinun pitää todellakin. Älä nyt ole
milläsikään; meidän täytyy mieltämme virkistää, tahi miten voit sinä
saada parhaimman näkösi huomiseksi?"

Hän irroitti hänen kätensä kaulastaan ja talutti häntä lempeästi
tuolille istumaan. Samassa koputti joku ovea; Rosan palvelija-neitsyt
tuli emännältään kysymään jotakin häämenoja koskevaa asiata. Ei mikään
keskeyttäminen olisi voinut olla enemmän tervetullut kuin tämä tällä
hetkellä. Se pakoitti Rosaa ajattelemaan hetken vaatimia toimia; ja soi
hänen veljelleen tilaisuutta mennä työhuoneesensa.

Hän istuutui pulpettinsa ääreen, epäilevänä ja murheellisena, ja asetti
Tiede-Akatemialta tulleen kirjeen avattuna eteensä. Jättäen lukematta
ne sievistelevät lauseet, joita se sisälti, pysähtyi hän tarkastamaan
ainoastaan seuraavia rivejä lopussa: -- "Professorivirkanne
ensimmäisinä kolmena vuotena teidän tulee asua Parisissa tahi sen
läheisyydessä yhdeksän kuukautta vuodessa, luentojen pitämistä varten
ja laboratorioissa toimitettavien kokeiden tarkastusta varten".

Kirje, jossa nämä rivit löytyi, tarjosi hänelle viran, jommoista hän,
vaatimattomassa itsensähalveksimisessaan, ei ollut koskaan voinut
uneksiakaan saavansa: kirje lupasi hänelle tilaisuutta täydellä
vapaudella harjoittaa mielikokeitaan, joita hän ei koskaan voinut
toivoa aikaan saavansa omassa pikku työhuoneessaan, omilla vähäisillä
apukeinoillaan; ja siinä hän nyt istui kuitenkin epäillen ottaisiko hän
vastaan hänelle tarjottua kunniapaikkaa ja etuja -- epäillen sisarensa
onnen vuoksi!

"Yhdeksän kuukautta vuodesta Parisissa", sanoi hän itsekseen
murheellisesti; "ja Rosa on asuva naineena Lyonissa. Voi! jos voisin
luoda sydämestäni murheeni hänestä ja voisin karkoittaa mielestäni
aavistukseni hänen tulevaisuudestaan -- kuinka iloisesti enkö vastaisi
tähän kirjeesen ottaen vastaan sen luottamuksen, joka minua kohtaan
osoitetaan!" Hän pysähtyi hetkeksi ja mietiskeli. Millaiset hänen
ajatuksensa olivat näkyivät hänen kasvoistaan, jotka kävivät yhä
vaaleimmiksi, ja silmistään, joiden kiilto kävi yhä tummemmaksi. "Jos
tuo kalvava epäluulo, josta en voi vapauttaa itseäni, kävisi todeksi,
tuo mykkä ennustus tulevasta onnettomuudesta toteutuisi -- en tiedä
milloin -- jos niin kävisi (josta Jumala varjelkoon), kuinka kohta eikö
hän kaipaisi ystävää, suojelijaa läheisyydessään, valmista turvaa
onnettomuuden hetkenä! Mistä hän on silloin löytävä suojaa tahi turvaa?
Tuon kiihkeän vaimon seurassa? Miehensä sukulaisten ja ystävien
seurassa?"

Häntä kauhistutti tuo mieltä särkevä ajatus; ja avaten puhtaan
paperi-arkin, kastoi hän kynänsä musteessa. "Ole hänelle kaikki, Louis,
mitä minä olen ollut", mutisi hän itsekseen, kertoen äitinsä viimeisiä
sanoja ja aloittaen kirjettä niitä lausuessaan. Se oli pian valmis. Se
lausui, mitä kunnioittavimmilla sanoilla, hänen kiitollisuutensa
hänelle tehdystä tarjouksesta, vaan samalla ilmoituksen ettei hän
voinut sitä vastaanottaa perheellisten olojen tähden, joita oli
tarpeetonta selittää. Päällekirjoitus oli kirjoitettu, kirje sinetissä:
ei puuttunut muuta kuin panna se postilaukkuun, joka oli hänen
vieressään. Tähän viimeiseen ratkaisevaan toimitukseen tultuaan, jäi
hän epäilemään. Hän oli kertonut Lomaque'lle ja oli lujasti itsekin
uskonut voittaneensa kaiken kunnianhimonsa sisarensa onnen tähden. Hän
tunsi nyt, ensi kerran, että hän ainoastaan oli tuudittanut sen lepoon,
-- hän huomasi Parisista tulleen kirjeen saaneen sen hereille. Hänen
vastauksensa oli kirjoitettu, hän piti kädessään postilaukkua; ja tällä
hetkellä oli koko taistelu joutua uudestaan taisteltavaksi --
taisteltavaksi hänen ollessaan vähimmin sopivana siihen! Tavallisissa
oloissa hän ei ollut se mies, joka lykkäsi asiansa toistaiseksi; vaan
hän teki sen nyt. "Yö neuvon tuo: minä odotan huomiseksi", sanoi hän
itsekseen, pisti epäyskirjeen taskuunsa ja läksi nopeasti ulos
laboratoriosta.

Armoa antamatta tuo tärkeä huomisaamu tuli: auttamattomasti, hyväksi
tai pahaksi, tuo tärkeä aviovala tuli lausutuksi. Charles Danville ja
Rosa Trudaine olivat nyt mies ja vaimo. Edellisen illan ihanaan
auringon-laskuun perustuva ennustus ei ollut pettänyt. Pilvitön oli
hääpäivä. Häämenot olivat kaikki käyneet miellyttävästi, ja olivat myös
tyydyttäneet rouva Danvillea. Hän tuli hääjoukon kanssa Trudainen
kotiin, paljaana hymynä ja kirkkautena. Nuorikkoa kohtaan hän oli itse
ystävyys. "Hyvä tyttöseni", sanoi vanha rouva, mieltyneenä taputtaen
häntä viuhkaimellaan poskille. "Hyvä tyttöseni! sinä olet ollut kaunis
tänä aamuna -- sinä olet hyvää todistanut poikani kauneuden aistista.
Todellakin, sinä olet minua miellyttänyt, lapseni! käy nyt tuolla
ylhäällä pukeutumassa jokapäiväiseen pukuusi; ja luota vaan äidilliseen
rakkauteeni niin kauan kuin Charles'ia onnelliseksi teet".

Oli päätetty niin, että morsian ja sulhanen viettäisivät lempiviikkonsa
Britanniassa ja sitten palaisivat Danville'n lähellä Lyon'ia olevalle
maatilalle. Matkalle kiiruhdettiin, niinkuin ainakin semmoisille
matkoille. Vaunut olivat lähteneet -- Trudaine, kauan seistyään niiden
lähtöä katsellen, palasi nopeasti huoneisin -- pyörivien rattaiden
nostama pöly oli tykkänään kadonnut -- siinä ei ollut niin mitään
katseltavaa -- enää -- vaan tuossa seisoi herra Lomaque huoneen editse
kulkevalla tiellä; toimettomana, ikäänkuin hän olisi ollut vapaa mies
-- levollisena, ikäänkuin semmoiset huolet kuin rouva Danville'n
vaunujen -- esille kutsuminen ja rouva Danville'n saattaminen takaisin
Lyon'iin eivät olisi voineet olla jätettyinä hänen niskoilleen.

Toimetonna ja levollisna, hiljaa käsiään nykertäen, hiljaa nyykyttäen
päätään siihen suuntaan, minne morsian ja sulhanen olivat ajaneet,
seisoi haaveksiva vouti maantiellä. Äkkiä näytti talosta päin
lähestyvän astunnan kohta häntä herättävän. Vielä kerran katsoi hän
tietä pitkin ikäänkuin hän olisi odottanut näkevänsä vieläkin
vastanaineen pariskunnan vaunuja. "Tyttö parka! -- voi tyttö parkaa!"
sanoi herra Lomaque hiljaa itsekseen, ja kääntyi katsomaan kuka häntä
lähestyi huoneesta päin.

Oli vaan postimies kirje kädessä ja postilaukku kainalossa.

"Onko mitään uutisia Parisista, ystäväni?" kysyi Lomaque.

"Hyvin huonoja uutisia, herraseni", vastasi postimies. Camille
Desmoulins on vedonnut kansaan Palais Royalissa -- siellä peljätään
kapinaa".

"Ainoastaan kapinaa!" matki Lomaque ivallisesti. "Mikä kunnon hallitus,
joka ei pelkää pahempaa! Onko kirjeitä?" lisäsi hän äkkiä muuttaen
puheen ainetta.

"Ei ole _taloon_", sanoi postimies, -- "ainoastaan yksi _talosta_,
jonka herra Trudaine antoi. Sitä tuskin kannattaa", lisäsi hän,
käännellen kirjettä kädessään, "pistää postilaukkuun, vai mitä?"

Lomaque katseli hänen olkapäittensä yli, hänen näin puhellessa, ja näki
kirjeen olevan Tiede-Akatemian Presidentille Parisissa.

"Tahtoisin mielelläni tietää onko hän ottanut vastaan paikan, vai
kieltäynyt", ajatteli vouti, nyökyttäen päätään postimiehelle ja
jatkaen matkaansa taloon päin.

Ovella tuli Trudaine häntä vastaan, joka sanoi hänelle pikaisesti: "te
lähdette Lyon'iin takaisin rouva Danville'n kanssa, arvaan minä?"

"Tänä päivänä vielä", vastasi Lomaque.

"Jos sattuisitte kuulemaan jostakin nuorenmiehen huoneuksesta Lyonissa
tahi sen läheisyydessä", jatkoi toinen, alentaen ääntään ja puhuen
entistä nopeammin, "niin te tekisitte minulle hyvän työn jos antaisitte
tiedon siitä minulle".

Lomaque lupasi; vaan ennenkuin hän ennätti lisätä kysymyksen, joka
hänellä jo oli kielellään, oli Trudaine kadonnut huoneesen.

"Nuorenmiehen asunto!" toisti vouti, seisten yksinään portailla.
"Lyonissa tahi sen läheisyydessä! Ahaa! Herra Trudaine, minä lasken
yhteen nuorenmiehen-asuntonne ja puheenne minulle eilen illalla, ja
saan summan, joka on, arvelen minä, jokseenkin täsmälleen oikein. Te
ette ole myöntänet Parisin tarjoukseen ja minä luulen voivani arvata
syyn".

Hän vaikeni miettiväisenä ja pudisti päätään pahaa tietävällä
tyytymättömyydellä ja pureskellen huuliaan.

"Kaikki on kyllä kirkasta tuolla taivaalla", jatkoi hän hetken
kuluttua, katsellen ylös loistavaa keskipäivän taivasta kohti. "Kaikki
kyllä kirkasta siellä; vaan minä luulen näkeväni pienen pilven jo
nousevan erään perheen taivaalle -- pikku pilvi, jonka peitossa on
paljo, ja jota minä puolestani tulen huolellisesti tarkkaamaan".



TOINEN LUKU.


Viisi vuotta oli kulunut siitä kun herra Lomaque seisoi miettiväisenä
Trudainen talon portilla, katsellen morsiamen ja sulhasen vaunujen
lähtöä, ja murheellisesti aprikoiden tulevaisuuden suhteita. Suuria
tapahtumia oli kulkenut yli sen perheellisen taivaan, jolla hän
ennustavaisesti oli huomannut pienen uhkaavan pilven. Suurempia
tapahtumia oli kulkenut yli Ranskanmaan taivaan.

Mitä oli kapina viisi vuotta takaperin vallankumousta vastaan nyt --
joka oli syössyt maahan valta-istuimen, kukistanut ruhtinaita ja
valtoja; joka oli asettanut omia kruunuttomia ja perinnöttömiä
kuninkaitaan ja neuvon-antajiaan valtaistuimelle, ja verisesti
temmaissut ne sieltä alas taas tusinoittain; joka oli raivonnut ja
raivonnut hillittömästi, julmassa innossa, kunnes viimein yksi ainoa
kuningas saattoi sitä hallita ja hillitä vähäksi aikaa. Tämän kuninkaan
nimi oli Hirmu, ja yksi tuhatta seitsemän sataa ja yhdeksän kymmentä
neljä on hänen hallitusvuotensa.

Herra Lomaque, joka ei ole voutina enää, istuu yksinänsä virkahuoneelta
näyttävässä huoneessa muutamassa Parisin yleisessä rakennuksessa. On
taas Heinäkuun ilta, yhtä kaunis kuin se ilta, jona hän Trudainen
kanssa istui kahden tuolla penkillä, josta voi katsella Seinen joen
ihanaa maisemaa. Huoneen akkuna on auki, ja vieno, vilpeä tuulenhenki
aikaa puhaltaa siitä. Mutta Lomaque hengittää vaivaloisesti, ikäänkuin
häntä vielä vaivaisi keskipäivän helteen tukehuttava kuumuus; ja hänen
kasvoissaan voi huomata murheen ja levottomuuden merkkejä hänen
silloin, tällöin hajamielisesti katsellessaan alas kadulle. Ne ajat,
joista hän elää, ovat itsessään jo semmoiset, että ne voivat tehdä
miehen kasvot murheellisiksi. Tänä kauheana Hirmun hallitusaikana ei
löytynyt sitä elävätä henkilöä koko Parisin kaupungissa, joka aamulla
noustessaan olisi voinut olla varma siitä, ett'ei hän ennen iltaa
joutuisi vakojien käsiin, syytöksen alaiseksi, vankeuteen tahi vaikkapa
mestauslavallekin. Semmoiset ajat koettavat kyllä miehen mieltä; vaan
Lomaque ei nyt niitä ajatellut eikä ollut huolellisna niiden tähden.
Paperiläjästä, joka oli hänen edessään vanhalla kirjoituspöydällä, oli
hän juuri ottanut esille yhden, joka oli saattanut hänen ajatuksensa
takaisin menneisin aikoihin, ja niihin tapauksiin, jotka olivat
tapahtuneet sen jälkeen, kun hän seisoi yksinänsä Trudaine'n huoneen
portailla, aprikoiden tulevia tapahtumia.

Nopeammin kuin hän oli aavistanutkaan oli nämä tapaukset tulleet.
Vähemmässä ajassa kuin hän oli edeltäpäin luullut, tuli tuo surkea
onnettomuus, jota Rosan veli oli varonnut niinkuin selvästi mahdollista
onnettomuutta ainakin, ja vaati kaikkea sitä kärsiväisyyttä,
miehuullisuutta ja itsensä uhraavaisuutta, mitä hän kykeni tarjoomaan
sisarensa hyväksi.

Vähin askelin alaspäin, pahasta pahempaan, osoittihe Rosan miehen
luonne selvemmin ja selvemmin melkein päivä päivältä. Satunnaiset
huolimattomuudet päättyivät tavaksi otetulla laiminlyömisellä;
huolimaton karttaminen muuttui kylmäksi viholllisuudeksi; pienistä
loukkauksista kypsyi suuria herjauksia -- nämä oli ne julmat merkit,
joista Rosa huomasi panneensa kaiken alttiiksi ja kadottaneensa kaiken,
ollessaan vielä nuori vaimo -- nämä ne ansaitsemattomat murheet, jotka
kohtasivat häntä turvattomana, jotka olisivat jättäneet hänet
turvattomaksi, ellei hänen veljensä alttiiksiantava rakkaus olisi
tuonut apua ja tukea. Trudaine oli alusta alkain pyhittänet itsensä
semmoisten koetusten vastaanottamiseen kuin ne, joita hän nyt sai
kärsiä; ja miehen tavalla hän otti ne vastaan, huolimatta yhtä vähän
äidin vainosta kuin pojan solvauksista. Tämä vaikea tehtävä tuli
ainoastaan helpoitetuksi silloin, kun ajan kuluessa yleinen häiriö
sekaantui yksityisiin huoliin. Silloin huomiota luokseen vetävät
valtiolliset onnettomuudet tulivat helpoitukseksi perheelliselle
kurjuudelle. Silloin alkoi Danvillen elämän ainoana tarkoituksena ja
perintönä olla asiainsa ajaminen niin viisaasti, että hän voisi kulkea
vahingotta edistävän vallankumouksellisen virran kanssa -- kuinka
kauas, siitä hän ei huolinut, kun hän vaan pelasti omaisuutensa ja
henkensä vaaraan joutumasta. -- Hänen äitinsä, joka järkähtämättömästi
pysyi uskollisena vanhanaikaisille mielipiteilleen, kaikesta vaarasta
huolimatta, sai rukoilla ja nuhdella, sai puhua kunniasta ja
miehuudesta ja rehellisyydestä -- poika ei ottanut korviinsakaan, tahi
kuunteli ainoastaan nauraakseen. Samoin kuin hän oli vaimonsa suhteen
kulkenut väärää polkua, niin oli hän nyt taipuvainen astumaan väärää
tietä maailman suhteen. Vuosia kului: hävittäväiset muutokset
runtelivat hurrikani-myrskyn tapaan alinomaa Ranskan maan vanhaa
hallitusjärjestystä; ja vielä Danville onnellisesti vaihetteli
vaihettelevan ajan mukaan. Hirmuvallan ensimmäiset päivät lähestyivät;
valtiollisessa ja yksityisessä elämässä -- ylhäisissä ja alhaisissa --
joka mies epäili veljeänsä. Danville, vaikka olikin neuvokas, joutui
myös viimein epäluulon alaiseksi Parisissa olevan päähallituksen luona,
etupäässä äitinsä kautta. Tämä oli hänen ensimmäinen valtiollinen
häviönsä, ja ajattelemattomana raivon ja kiusan hetkenä hän antoi
Lomaquen kärsiä siitä syttynyttä vihaansa. Itse epäluulon alaisena,
rupesi hän puolestaan epäilemään voutiaan. Hänen äitinsä kiihoitti tätä
luulevaisuutta. -- Lomaque eroitettiin virastaan.

Entisinä aikoina olisi semmoinen uhri joutunut häviöön -- uusissa
oloissa hän suorastaan tuli kelvolliseksi toimittamaan valtiollista
tehtävää maailmassa. Lomaque oli köyhä, sukkela-älyinen,
harvapuheinen, eikä liioin tarkkatunteinen. Hän oli hyvä
isänmaanrakastaja, hänellä oli hyviä isänmaataan rakastavia ystäviä,
tarpeeksi kunnianhimoa, viekas kissanluontoinen urhoollisuus, eikä
hänellä ollut mitään peljättävää -- hän tuli Parisiin. Siellä oli
kyllin menestyksen tilaisuuksia hänenlaatuisille miehille. Hän odotti
semmoista tilaisuutta. Se tuli; hän käytti sitä parhaimmiten
hyödykseen; pääsi julman Fonqvier-Tinvillen suosioon ja sai viran
Salaisen Poliisin virastossa.

Danvillen viha kuitenkin haihtui: hän tointui jälleen käyttämään tuota
älykästä mieltä, joka tähän asti oli häntä niin hyvästi auttanut, ja
lähetti kutsumaan takaisin poisajettua palvelijaa. Se oli liian
myöhäistä. Lomaque oli jo siinä asemassa, että hän voi vaatia häntä
puhdistamaan itseään epäluuloista -- jopa kenties saattaa hänen päänsä
mestauspölkylle. Pahempi asia kuin tämä oli että nimittämättömiä
kirjeitä hänelle lähetettiin, joissa häntä kehoitettiin mitä pikemmin
osoittamaan isänmaanrakkautta jollakin vastustamattomalla alttiiksi
panolla ja saattamaan äitiänsä vaikenemaan, jonka mieletön suoruus
luultavasti ennen pitkää maksaisi hänelle hänen henkensä. Danville
tunsi hänet siksi hyvin, että hän tiesi yhden ainoan keinon löytyvän
häntä pelastaa, ja sen kautta pelastaa myös itseään. Äiti oli aina
vastustanut maasta pois muuttamista; vaan nyt hänen poikansa vaati että
hänen piti käyttää ensimmäistä tilaisuutta lähteäksensä Ranskasta,
siksi kun levollisempia aikoja tulisi. Luultavasti olisi äiti antanut
oman henkensä kymmenen kertaa vaaran alttiiksi ennemmin kuin olisi
poikaansa totellut; vaan hän ei uskaltanut saattaa samalla poikansa
henkeä vaaran alaiseksi; ja hän myöntyi poikansa tähden. Osaksi
salaisten vehkeitten, osaksi häpiämättömän petoksen kautta, Danville
hankki hänelle semmoisia papereja ja luvantodistuksia, joilla hän voi
päästä ulos Ranskasta Marseillen kautta. Vielä nytkin epäsi hän
lähtevänsä ennenkuin saisi tietää mitkä hänen poikansa aikeet olivat
tulevaisuuden suhteen. Danville näytti hänelle kirjeen, jonka hän oli
juuri lähettämäisillään Robespierrelle itselleen, jossa hän puollusti
epäiltyä isänmaanrakkauttaan, ja harmistuneena pyysi saada osoittaa
sitä jossakin virassa, sama miten pienessä, sen julman kolmikkovallan
palveluksessa, joka silloin hallitsi, tahi oikeammin kauhistutti
Ranskanmaata. Nähtyänsä tämän kirjoituksen rouva Danville rauhoittui.
Hän sanoi jäähyväiset pojalleen ja läksi viimeinkin matkalle,
uskollisen palvelijan kanssa, Marseilleen.

Danvillen tarkoitus lähettäessään kirjeen Parisiin, ei ollut muu kuin
pelastaa itsensä isänmaallisella kerskaamisella. Hän oli kuin pilvistä
pudonnut saadessaan vastuun, jossa otettiin kiinni hänen sanoistaan, ja
käskettiin tulemaan pääkaupunkiin ottamaan vastaan tointa siellä
silloiselta hallitukselta. Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen. Hän
siis matkusti Parisiin, ottaen vaimonsa mukaansa suorastaan vaaran
kitaan. Hän oli silloin julkisessa vihollisuudessa Trudainen kanssa;
ja kuta suurempaan tuskaan ja levottomuuteen hän vaan voi saada veljeä
sisarensa puolesta, sitä enemmän se oli hänelle mieleen. Pysyen
uskollisena luottamisessaan ja rakkaudessaan, kaikista vaaroista ja
vainoomisista huolimatta, seurasi Trudaine heitä; ja saman kadun
varrella, jossa heidän asuinpaikkansa oli Parisissa, Hirmuhallituksen
vaarallisena aikana, oli myöskin hänen asuntonsa.

Danville oli kummastunut tarjotun palveluksensa vastaanottamisesta --
vielä enemmän hän hämmästyi huomatessaan hänelle määrätyn viran olevan
päällysmiehen viran samassa Salaisen Poliisin virastossa, jossa Lomaque
oli toimitusmiehenä. Robespierre ja hänen virkakumppalinsa olivat
punninneet miehensä arvoa -- hänellä oli kyllin rahaa ja
paikkakunnallista arvoa -- häntä kyllä kannatti tutkia. He tiesivät
missä suhteessa häntä piti epäillä, ja miten he voisivat häntä
hyödykseen käyttää. Salaisen Poliisin toimet olivat senlaatuisia
toimia, jotka sopivat raakatuntoiselle, neuvokkaalle miehelle; ja tämän
älyn rehellisestä käyttämisestä saadussa virassa oli Lomaquen läsnäolo
virassa hyvänä vakuutuksena. Poisajettu palvelija oli juuri omansa
vakoilemaan epäluulon alaista isäntää. Niin tapahtui että Parisin
salaisessa poliisivirastossa, hirmuhallituksen aikana, Lomaquen entinen
isäntä oli nimensä suhteen vielä hänen isäntänsä -- julkisuudessa
päällysmies, jolle hän oli tilinalainen, -- yksityisessä elämässä
epäluulon alainen mies, jonka pienimpiä sanoja ja tekoja hän oli
virallisesti määrätty pitämään silmällä.

Yhä murheellisemmiksi ja synkemmiksi kävivät Lomaque'n kasvot hänen nyt
aprikoidessaan viimeiksikuluneitten viiden vuoden muutoksia ja
onnettomuuksia. Kun lähistössä olevan kirkon kello löi seitsemän,
heräsi hän näistä mietteistänsä. Hän järjesti hajallaan edessänsä
olevat paperit -- katsoi oveen päin ikäänkuin odottaen jonkun tulevan
-- rupesi sitten, huomattuaan olevansa yksin, tarkastamaan sitä
kirjoitusta, joka ensiksi oli johdattanut hänen mieleensä tuon pitkän
jonon synkkiä ajatuksia. Siinä löytyvät muutamat rivit olivat
kirjoitetut salaisilla kirjainmerkeillä ja sen sisältö oli seuraava:

"Ottakaa huomioonne että teidän päällysmiehenne, Danville, viime
viikolla sai luvan olla poissa hoitaakseen muutamia omia asioitaan
Lyonissa, ja ettei häntä odoteta takaisin tulevaksi päivään tahi
kahteen. Hänen poissa ollessa jouduttakaa Trudainen asiaa. Ko'otkaa
kaikki todistukset ja olkaa itse valmiina ryhtymään toimiin samassa
kun saatte käskyn. Elkää lähtekö virastohuoneesta ennenkuin taas
saatte tietoja minulta. Jos teillä on kopia Danvilleä koskevasta
yksityisohjeesta, jonka te minulle kirjoititte, niin lähettäkää se
minun kotiini. Tahdon muistiani virkistää. Teidän alkuperäinen
kirjeenne on poltettu".

Tässä ilmoituskirje äkisti päättyi. Pannessaan sitä kokoon ja
pistäessään sitä taskuunsa, Lomaque huokaili. Tämä oli muuten
harvinainen tunteiden-ilmaus hänessä. Hän nojautui tuolin selkälautaa
vasten ja naputteli kynsillään pöytään. Äkkiä koputettiin hiljaa
huoneen ovea ja kahdeksan tahi kymmenen miestä -- nähtävästi uuden
Ranskalaisen Inkvisitionin haltijoita -- tyynenä astui sisään,
asettuivat seisomaan järjestykseen vasten seinää. Lomaque nyykäytti
päätään kahdelle heistä. "Picard ja Magloire, käykää istumaan tämän
pulpetin ääreen. Minä tarvitsen teitä toisten mentyä",

Näin sanoen antoi Lomaque muutamia sinetillä ja päällekirjoituksilla
varustettuja kirjeitä toisille huoneessa odottaville miehille, jotka
ottivat niitä vastaan äänettöminä, kumarsivat ja läksivät ulos.
Äkkinäinen katsoja olisi luullut heitä konttorikirjureiksi, jotka
ottivat vastaan kauppiaalta lähetettävien tavaroiden tunnuskirjoja. Ken
olisi voinut aavistaa että syytösten, vangitsemiskäskyjen, ja
kuolemantuomioitten antaminen ja vastaan-ottaminen -- tuomittujen
ihmisparkojen toimittaminen ruoaksi tuolle kaikkinielevälle
Guillotinelle [mestauskone, jota käytettiin Ranskan vallankumouksen
aikana] -- olisi voinut käydä noin tyynesti ja huolettomasti,
tuommoisella kylmämielisellä virkatottumuksella!

Kääntyen pulpetin ääressä istuviin kahteen mieheen sanoi Lomaque: "No
onko teillä nyt nuo muistoonpanot muassanne". (He vastasivat
myöntäväisesti). "Picard, teillä on ensimmäiset syytöskohdat tässä
Trudainen asiassa; teidän tulee lukea ensiksi. Minä olen jo lähettänyt
virka-ilmoitukset; vaan meidän täytyy kuitenkin lukea todistukset
alusta alkain ollaksemme varmat ettei niistä ole jäänyt mitään pois.
Jos muutoksia tulee tehtäväksi, niin nyt on aika niitä tehdä. Lukekaa,
Picard, ja tehkää se niin pikaan kuin mahdollista".

Saatuaan tämmöisen kehoituksen, veti Picard taskustaan muutamia pitkiä
paperikaistaleita ja alkoi lukea niistä seuraavaa:

"Pöytäkirja, sisältävä koottuja todistuksia Louis Trudainea vastaan,
jota luullaan, Kansalaisen Päällysmies Danvillen tekemän syytöksen
johdosta, syylliseksi vihollisuuteen vapauden pyhää asiaa vastaan, ja
vastahakoisuuteen kansan yksinvaltaisuutta vastaan. (1) Epäluulon
alainen henkilö on salaisen tarkastuksen alla, ja on seuraavat seikat
saatu ilmi. On huomattu hänen kahdesti käyneen yön aikana muutamassa
Papiston-kadun varrella olevassa talossa. Ensimmäisenä yönä kuljetti
hän mukanaan rahaa, -- toisena asiapapereita. Hän palasi sieltä ilman
kumpiakin. Nämä seikat on saatu tietää erään kansalaisen avulla, jonka
Trudaine on ottanut apumiehekseen taloutensa toimissa (niitä, joita
Tirannien aikana sanottiin palvelijoiksi), tämä mies on hyvä isänmaansa
rakastaja, jolle voi uskoa Trudaine'n tointen silmällä pitämisen. (2)
Asukkaita on Papiston-kadun varrella olevassa talossa hyvin paljon, ja
ne ovat muutamissa suhteissa hallitukselle vähemmin tunnettuja kuin
suotava olisi. On huomattu vaikeaksi saada varmoja tietoja siitä tahi
niistä henkilöistä, joiden luona Trudaine on käynyt, käyttämättä
vankeutta. (3) Vangitsemista on katsottu liian aikaiseksi, toiminnon
näin vasta alulla ollessa, koska se luultavasti estäisi salaliiton
kehkeytymistä ja antaisi varoituksen syyllisille, joten ehkä voisivat
päästä pakoon. Käsky on sentähden annettu tarkastaa heitä vaan tätä
nykyä, ja odottaa. (4) Kansalainen päällysmies Danville lähtee
Parisista vähäksi aikaa. Trudainen silmällä pitämisen toimi on
sentähden otettu allekirjoittaneelta ja annettu hänen kumppalilleen,
Magloirelle. -- Allekirjoittanut: Picard. Nimellä vahvistanut:
Lomaque".

Luettuansa niin pitkälle asetti poliisimies paperinsa
kirjoituspöydälle, odotti hetken käskyjä ja läksi ulos, kun hän ei
niitä saanut. Ei tullut mitään muutosta Lomaquen kasvoissa ilmautuvaan
murheellisuuteen ja levottomuuteen. Hän vielä naputteli tuskallisesti
kynsillään kirjoituspöytään eikä edes katsonut toiseen poliisimieheen
pyytäessään häntä lukemaan kertomuksensa. Magloire veti esille
samanlaisia paperikaistaleita kuin Picard ja luki niistä samalla
kiireisellä, asioimistapaisella, yksitoikkoisella äänellä:

"Trudainen asia. Pöytäkirjan jatkoa. Kansalais-asioitsija Magloire on
määrätty Trudainen silmälläpitoa jatkamaan, ja on seuraavat tärkeät
tiedot saatu ilmi edellisiin lisättäviksi. (1) Näyttää siltä kuin
Trudaine aikoisi käydä kolmannen kerran salaisesti Papiston-kadun
varrella olevassa talossa. On ryhdytty erityisiin toimiin voidaksemme
läheltä tarkastaa hänen tekojaan ja seuraus on ollut että toinen
henkilö on huomattu osalliseksi tuohon otaksuttuun salaliittoon. Tämä
henkilö on Trudainen sisar, ja Kansalais-päällysmies Danvillen vaimo".

"Voi ihmisparkaa! -- hukassa hän on!" mutisi Lomaque itsekseen
huoaisten, ja liikkuen levottomasti yhdeltä puolelta toiselle, vanhassa
kuluneessa nojatuolissaan. Nähtävästi Magloire ei ollut tottunut
huokauksiin, keskeyttämisiin, ja murheen osoituksiin siltä taholta,
sillä hyvin järkähtämätön tuo pääpoliisi tavallisesti oli. Hän katsoi
paperistaan ylös kummastuneena. "Jatka, Magloire!" huusi Lomaque
suuttuneena. "Miksi hitossa sinä et jatka?" -- "Aivan heti,
kansalainen", vastasi Magloire nöyrästi ja jatkoi:

"(2) Trudainen kotona on Danvillen vaimon osallisuus veljensä salaisiin
hankkeisin saatu ilmi edellämainitun isänmaallisen kansalaisen
valppauden kautta. Näiden kahden epäluulon alaisen henkilön
keskustelut tapahtuvat ainoastaan heidän kahden kesken ollessaan ja
kuiskuttelemalla. Vähä on, mikä on voitu kuulla; vaan tämä vähäinen
riittää todistukseksi siitä, että hän täydelleen tietää veljensä
aikomuksesta lähteä kolmannen kerran Papiston-kadun varrella olevaan
taloon. On vielä saatu tietää että hän on odottava veljensä
takaisintuloa ja että hän vasta sitten yksinänsä palaa omaan kotiinsa.
(3) Ankarimpiin keinoihin on ryhdytty Papiston-kadun varrella
olevan talon silmällä pitoa varten. On saatu tietää Trudaine'n
käyntien tarkoittaneen miestä ja vaimoa, joita talonomistaja ja muut
asukkaat tuntevat nimellä Duboit. Ne asuvat neljännessä kerroksessa.
Mahdotonta on nyt asian urkkimis-aikana käydä niiden huoneesen tahi
tutkia kansalaista Dubois ja hänen vaimoansa, saattamatta meille
haitallista häiriötä ja meteliä siihen taloon ja sen naapuristoon.
Poliisimies jätettiin paikkaa silmällä pitämään, kunnes tutkimis- ja
vangitsemis-käskyjä saataisiin. Niiden saaminen tuli sattumoilta
estetyksi. Kun ne viimein saatiin huomattiin molempain sekä miehen että
vaimon olevan poissa. Ei ole vielä tähän saakka päästy niiden jäljille.
(4) Talonomistaja heti vangittiin samoin kuin taloa tarkastamaan
asetettu poliisimies. Talonomistaja vakuuttaa ettei hän tiedä mitään
talonsa asukkaista. Luullaan hänen kuitenkin olleen salajuoniin
osallisena kuin myös että ne paperit, jotka Trudaine kuljetti
kansalaisille Dubois, olivat väärennettyjä matkapasseja. Ei ole
mahdotonta että heidän on onnistunut näillä ja rahalla jo päästä
Ranskanmaasta. On ryhdytty toimiin niiden kiinniottamista varten siinä
tapauksessa ett'eivät vielä ole yli rajan kulkeneet. Enempiä tietoja
heistä ei ole vielä saatu. (5) Trudaine ynnä hänen sisarensa ovat
alituisen tarkastuksen alla; ja allekirjoittanut odottaa saadakseen
enempiä käskyjä, ja pidäksen valmiina niitä toimeenpanemaan. --
Allekirjoittanut: Magloire. Nimellä vahvistanut: Lomaque".

Herettyänsä muistoonpanojaan lukemasta, Magloire asetti ne
kirjoituspöydälle. Hän oli selvästi suosittu mies virastossa ja luotti
asemaansa; sillä hän uskalsi tehdä muistutuksen, eikä heti lähtenyt
huoneesta äänettömänä niinkuin hänen edelläkävijänsä Picard.

"Kun kansalainen Danville palajaa Parisiin", alkoi hän, "niin hän
varmaan hämmästyy huomatessaan että hän syyttämällä vaimonsa veljeä,
samalla myös on syyttänyt tietämättänsä omaa vaimoansa".

Lomaque katsahti häneen äkisti, tuo vanha heikkous silmissä, joka teki
ne niin kummallisen näköisiksi muutamissa tilaisuuksissa. Magloire
ymmärsi tämän ennusmerkin merkityksen ja olisi joutunut hämille, ellei
hän olisi ollut poliisimies.

Nyt hän taastui askeleen tai kaksi pöydästä eikä puhunut mitään.

"Ystäväni Magloire", sanoi Lomaque, lempeästi iskien silmää, "teidän
viimeinen muistutuksenne näyttää minusta peitetyltä kysymykseltä. Minä
aina kysyn suoraan toisilta -- en koskaan vastaa itse kysymyksiini.
Te tahdotte tietää, kansalainen, mikä salainen syy meidän
päällysmiehellämme on tehdä kanne vaimonsa veljeä vastaan? Mitä jos
itse koettaisitte miettimällä löytää sen. Se tulee olemaan erinomaisen
sopiva toimi teille, ystäväni Magloire -- erinomaisen sopiva harjoitus
virkatuntien perästä".

"Onko muita käskyjä?" kysyi Magloire nyreissään.

"Ei ole vastaluettuja ilmoituksia koskevia", vastasi Lomaque. "En tiedä
mitään muutettavaa tahi lisättävää kuultuani ne uudestaan. Vaan minulla
on heti pieni mnistoonpano valmiina teille. Istukaa toiseen pöytään,
ystävä Magloire; minä pidän teistä hyvin paljon kun vaan ette ole
utelias, -- pyydän, istukaa".

Näin kohteliaasti puhellen poliisimiehelle lempeimmällä äänellään,
Lomaque otti esille taskukirjansa, ja siitä pienen kirjeen, jonka
hän aukaisi ja luki läpi tarkkaavaisuudella. Se aikoi lauseella:
"Yksityisiä virkaohjeita Päällysmies Danvillen suhteen", ja sen sisältö
oli muutoin seuraava: -- Allekirjoittanut voi lujasti vakuuttaa, kauan
tunnettuansa Danvillen perheellistä elämää, että hänen syynsä vaimonsa
veljen ilmi-autamiseen ovat paljaastaan yksityistä laatua, ja ett'eivät
ole kaukaisimmassakaan yhteydessä valtiollisten seikkain kanssa.
Lyhyesti puhuen, asia on seuraava: -- Louis Trudaine vastusti alusta
alkain sisarensa naimista Danvillen kanssa, epäillen jälkimäisen
luonnetta ja mielen laatua. Naiminen kumminkin tapahtui ja veli malttoi
mielensä ja odotti seurauksia, käyttäen sitä varokeinoa että hän muutti
asumaan sisarensa läheisyyteen, ollakseen välittäjänä, jos tarve
vaatisi, aviomiehen mahdollisesti tapahtuvien rikosten ja vaimon
kärsittävien tuskain välillä. Seuraukset olivat hänen pahimpia
aavistuksiaan pahemmat, ja vaativat sitä välittäjätointa, johon hän oli
valmistainnut. Hän on murtamattoman voimakas, kärsivällinen ja
nuhteeton mies, ja on tehnyt sisarensa suojaamisen ja lohduttamisen
elämänsä päämääräksi. Hän ei anna langolleen vähintäkään syytä
julkiseen riitaan itsensä kanssa. Häntä ei voi pettää, suututtaa eikä
väsyttää; ja hän on Danvillea etevämpi joka suhteessa -- käytöksen,
mielenlaadun ja ky'yn suhteen. Asiain näin ollessa lienee tarpeetonta
sanoa, että hänen lankonsa viha häntä kohtaan on leppymättömintä
laatua, ja samoin tarpeetonta viitata ilmi-annon aivan selviin
vaikutussyihin.

"Mitä niihin epäluulon-alaisiin seikkoihin tulee, joista ei ole
syytetty ainoastaan Trudainea, vaan myös hänen sisartaan, niin
allekirjoittanut on pahoillaan, ett'ei hän voi, tämän enempää, niitä
ymmärtää eikä selittää. Tällä valmistuvaisella kannalla ollessaan
näyttää asia olevan läpitsetunkemattoman salaisuuden peitossa".

Lomaque luki nämä rivit läpi lopussa olevaan omaan allekirjoitukseensa
saakka. Tämä oli se kopia Salaisista Ohjeista, joita häneltä oli
pyydetty siinä kirjoituksessa, jota hän tarkasteli ennenkuin nuo kaksi
poliisimiestä tulivat huoneesen. Verkkaan ja niinkuin näytti,
vastahakoisesti, hän kääri kirjeen uuteen paperi-arkkiin ja oli
sulkemaisillaan sitä sinetillä, kun koputus oveen häntä pysähdytti.
"Astukaa sisään", huusi hän äkäisesti; ja mies, työpuvussa ja
pölyisenä, astui huoneesen, kuiskasi sanan tahi pari hänen korvaansa,
nyykäytti päätään ja läksi ulos. Lomaque säpsähti kuullessaan
kuiskutuksen; ja avattuaan kirjeensä uudestaan, kirjoitti hän
pikaisesti nimikirjoituksensa alle: -- "Olen juuri saanut tietää että
Danville on kiiruhtanut Pariisiin palajamistaan ja odotetaan tulevaksi
tänä iltana". Kirjoitettuaan nämä rivit, hän sinetitti kirjeen,
kirjoitti päällekirjoituksen ja antoi sen Magloirelle. Poliisimies
katseli päällekirjoitusta lähtiessään ulos huoneesta -- se oli
"Kansalaiselle Robespierre, Saint Honoré-katu".

Yksin jäätyänsä, Lomaque nousi istuiltaan ja asteli levottomasti edes
takaisin kynsiänsä pureskellen.

"Danville tulee takaisin tänä iltana", sanoi hän itsekseen; "ja
ratkaiseva hetki tulee hänen kanssaan. Trudaine olisi salaliittolainen!
Sisar Rosa (niinkuin tapansa oli häntä nimittää) salaliittolainen! Äh!
salaliitto voi tuskin olla vastaus arvoitukseen tällä kertaa. Mikä se
on?"

Hän kävi pari kertaa edestakaisin äänettömänä -- seisattui sitten
avonaisen akkunan eteen ja katseli sitä vähäistä osaa taivaasta, minkä
kadunvarrella olevilta rakennuksilta voi nähdä.

"Tähän aikaan viisi vuotta takaperin", sanoi hän, "puhui Trudaine
minulle tuolla penkillä, josta saattoi Seineä ihailla; ja sisar Rosa
piti kahvia lämpimänä vanhaa rumanaamaista Lomaque-parkaa varten. Nyt
olen virallisesti velvoitettu epäilemään heitä molempia; kenties heitä
vangitsemaan; kenties --, tahtoisin että tämä toimi olisi jollekulle
toiselle annettu. En sitä tahtoisi -- en tahtoisi sitä millään
tavalla!"

Hän palasi kirjoituspöydän luo ja istuutui papereitansa tarkastamaan
semmoisen miehen äreällä katsannolla, joka on päättänyt karkoittaa
vaivaavia ajatuksia hyvin kovan työnteon voimalla. Enemmän kuin tunnin
hän uutterasti työskenteli, silloin tällöin haukkasi hän kuivasta
leipäviipaleesta palasen ja pureskeli sitä. Silloin hän hetkeksi
pysähtyi työssään ja rupesi taas miettimään. Vähitellen ilta alkoi
hämärtää ja huone kävi pimiäksi.

"Kenties pääsemme yli tämän illan, viimeinkin -- ken tietää?" sanoi
Lomaque soittaen pöytäkelloa saadakseen valkeata. Kynttilöitä tuotiin;
ja samalla palasi poliisimies Magloire, tuoden pientä suljettua
kirjettä. Se sisälsi vangitsemiskäskykirjeen ja ohuen kolmikulmaisen
kirjeen, joka paremmin oli rakkaudenkirjeen tahi naisen kutsumuskirjeen
näköinen kuin minkään muun. Lomaque aukasi kirjeen uteliaasti ja
luki siitä seuraavat sievästi kirjoitetut rivit, joiden alla oli
Robespierren nimikirjaimet -- V. R. -- ja jonka kirjaimet olivat
kauniisti tehtyjä salamerkkejä.

"Vangitse Trudaine ja hänen sisarensa tänä iltana. Paremmin asiaa
mietittyäni en ole aivan varma tuleeko Danville takaisin niin aikaisin
että voi olla läsnä, joka ehkä olisi vielä parempi. Hän ei voi
aavistaakaan mitään vaimonsa vangitsemisesta. Pidä häntä tarkoin
silmällä kun tämä tapahtuu, ja lähetä yksityinen ilmoitus siitä
minulle. Minä pelkään että hän on paheellinen mies; ja kaikesta enimmin
inhoan Pahetta".

"Onko minulla muuta työtä tänä ehtoona?" kysyi Magloire haukotellen.

"Ainoastaan eräs vangitseminen", vastasi Lomaque. "Kokoelkaa miehenne
ja kun olette valmiina, niin hankkikaa vaunut portille odottamaan".

"Olimme juuri ehtoolliselle menemäisillämme", murisi Magloire
itsekseen, pois lähtiessään. "Vieköön hiisi nuo ylimykset! Niillä on
kaikilla semmoinen kiiru tulla guillotiniin etteivät suo ihmiselle niin
paljon aikaa että edes saisi rauhassa syödä ruokansa!"

"Ei siitä nyt pääse mihinkään", mutisi Lomaque, murheellisella
katseella pistäen vangitsemiskäskyn ja kolmikulmaisen kirjeen
taskuunsa. "Hänen isänsä oli minun pelastukseni; hän itse tervehti
minua aivan kuin vertaistaan; hänen sisarensa kohteli minua aivan kuin
herrasmiestä, niinkuin siihen aikaan sanottiin; ja nyt --"

Hän vaikeni ja pyyhki otsaansa -- aukasi sitten pulpettinsa, otti siitä
esille viinaputellin ja kaatoi siitä itselleen lasin nestettä, jota hän
nautti verkalleen, vähin ryypyin.

"Tokkohan muut ihmiset tulevat pehmeämpi-sydämisiksi vanhoillaan?"
sanoi hän. "Minä ainakin näytän siksi tulevan. Miehuutta! miehuutta!
mikä kerran on tapahtuva, se tapahtuu. Vaikka tässä panisin pääni
vaaran alttiiksi, en voisi heidän vangitsemistaan estää. Ei löydy koko
virkakunnassa miestä, joka ei olisi valmis sitä tekemään, ellen minä
tahtoisi".

Tällöin kuului rattaiden tärinä ulkoa.

"Siinä on vaunut", huudahti Lomaque, pistäen takaisin putellinsa ja
ottaen hattunsa. "Koska tämä vangitseminen kumminkin on tapahtuva, on se
yhtä heille, vaikka minä sen teen".

Lohdutellen itseään miten parhaiten voi tällä mietteellä, puhalsi
pääpoliisi Lomaque kynttilät sammuksiin ja lähti ulos huoneesta.



KOLMAS LUKU.


Mitään tietämättä miehensä päätöksestä palata Pariisiin päivää ennemmin
kuin oli lähtiessään luvannut, sisar Rosa jätti yksinäisen kotinsa,
viettääksensä iltaa veljensä kanssa. Olivat jutelleet keskenään kauan
auringon laskun jälkeen ja antaneet pimeän tulla hiipien huomaamatta,
niinkuin ihmiset tahtovat, jotka ovat levollisessa, perheellisessä
keskuspuheessa. Niin tapahtui, kummallisen sattumuksen kautta,
että juuri silloin kun Lomaque puhalsi kynttilänsä sammuksiin
virkahuoneessaan, Rosa sytytti lukulamppua veljensä asunnossa.

Viiden vuoden tuskat ja murheet olivat surkealla tavalla muuttaneet
hänen ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa näyttivät laihemmilta ja pitemmiltä;
kerran niin suloinen "valko ja puna" hänen poskillaan oli mennyttä;
hänen vartalonsa oli jo jonkunlaisen heikkouden vaikutuksesta käynyt
vähän kyyryyn, jonka voi huomata hänen käydessään. Hänen käytöksensä
oli kadottanut neidollisen kauneutensa ainoastaan tullakseen
luonnottoman tyyneksi ja raukeaksi. Kaikista hänen sulouksistaan, jotka
olivat niin onnettomilla seurauksilla, vaan samalla niin viattomasti,
viehättäneet hänen sydämetöntä miestään, oli yksi ainoa jäänyt -- hänen
äänensä viehättävä sulous. Jos kohta silloin tällöin joku murheen sävel
siihen sekaantui, oli sen tyyni, luonnollinen viehättäväisyys kuitenkin
jäljellä. Kaiken muun sulouden hävityksestä oli tämä ainoa sulous
pelastunut muuttumatta! Hänen veljensä -- vaikka hänen kasvonsa
näyttivät huolen kalvaamilta ja hänen käytöksensä surullisemmalta
kuin ennen, näytti vähemmin entisestään muuttuneelta. Heikommassa
rakennus-aineessa ensimmäiseksi rakoja huomaa. Tuo maailman epäjumala,
Kauneus, viettää heikointa ja lyhyintä ikäänsä siinä temppelissä, mistä
me enimmin tahdomme häntä jumaloida.

"Ja sinä luulet todellakin, Louis, että meidän vaarallinen hankkeemme
on onnellisesti päättynyt tällä hetkellä?" sanoi Rosa surullisesti,
sytyttäen lamppua ja asettaen lasikupua sen päälle. "Mikä helpoitus jo
tuostakin on, kun kuulen sinun sanovan, että luulet meidän viimeinkin
onnistuneen!"

"Minä sanoin vaan toivovani, Rosa", vastasi veli.

"Hyvä, myöskin toivo on kallis-arvoinen sana sinun suustasi, Louis, --
kallis-arvoinen sana kuulla vaikka kenen suusta tässä kauheassa
kaupungissa, ja näinä Hirmun päivinä".

Hän vaikeni äkkiä, nähdessään veljensä kohottavan kättään
varoitukseksi. He katselivat toisiinsa äänettöminä ja kuuntelivat.
Huoneen sivuitse kulkevain askelten kopina -- joka lakkasi hetkeksi
juuri huoneen kohdalla -- sitten kuului taasen -- kuului läpi auki
olevan akkunan. Ei kuulunut mitään muuta, ei ulkoa ei sisällä, joka
olisi häirinnyt illan hiljaisuutta -- Hirmun kuolonhiljaisuutta, joka
jo monta kuukautta oli vallinnut Parisissa. Tämän ajan omituisia
tunnusmerkkejä oli tuokin, että ohitse kulkevissa askeleissakin, jotka
kuuluivat vähän oudoilta illan pimeydessä, oli jo epäluulon esinettä,
sekä veljelle että sisarelle -- niin luonnollista epäluulon syytä, että
he lakkasivat puhumasta aivan kuin luonnollisesta syystä, ilman
sanaakaan vaihtamatta selitykseksi, kunnes noitten outojen askelten
kopina oli hälvennyt.

"Louis", jatkoi Rosa, hiljentäen ääntänsä sopotukseksi, kun ei enää
mitään kuulunut, "milloinka minä saan kertoa salaisuutemme miehelleni?"

"Ei vielä!" sanoi Trudaine totisena. "Ei sanaakaan, ei viittaustakaan
sinnepäin, ennenkuin minä annan luvan. Muista, Rosa, että lupasit olla
vaiti jo alusta. Kaikki riippuu siitä, pidätkö lupaustasi pyhänä,
kunnes minä päästän sinut siitä".

"Minä tahdon pitää sitä pyhänä; minä tahdon todellakin, kaikesta
huolimatta, vaikka miten mieleni tekisi", hän vastasi.

"Se on aivan kylliksi minun rauhoittamisekseni -- ja nyt, armaani,
puhukaamme muusta. Noilla seinilläkin voi olla korvat, ja ehkä tuo
suljettu ovikaan tuossa ei ole miksikään turvaksi". Hän katsoi siihen
levottomasti puhuessaan. "Vähitellen olen tullut samoihin mielipiteisin
kuin sinä, Rosa, tuosta minun uudesta palvelijastani -- siinä on
jotakin viekasta hänen kasvoissaan. Tahtoisin olleeni yhtä sukkela sitä
huomaamaan, kuin sinä olit".

Rosa katsoi häneen peljästyneenä. "Onko hän tehnyt mitään epäluulon
alaista? Oletko huomannut hänen vakoavan sinua? Kerro minulle pahinta,
Louis".

"Hsh! hsh! rakas sisareni, ei niin ääneen. Älä saata itseäsi niin
levottomaksi; hän ei ole tehnyt mitään epäluulonalaista".

"Lähetä hänet pois -- minä rukoilen, lähetä hänet pois, ennenkuin on
liian myöhäistä!"

"Ja hän on antava minut ilmi, kostosta, samana iltana jona hän lähtee
täältä. Sinä unhotat että palvelijat ja herrat nyt ovat yhden-arvoisia.
On ikäänkuin minulla ei olisi palvelijaa ollenkaan. Minun kanssani
asuu eräs kansalainen, joka taloudellisilla töillään saattaa minua
kiitollisuuden velkaan, jota kiitollisuutta minun tulee rahallisesti
osoittaa. Ei! ei! jos minä te'en jotain, niin minun tulee koettaa
saada häntä luopumaan minusta. Vaan me olemme jo joutuneet ikävään
puheen-aineesen -- mitä jos taas muutan ainetta? Sinä löydät tuolta
pöydältä, joka on nurkassa, pienen kirjan -- sano mikä on sinun
ajatuksesi siitä".

Kirja oli Corneille'n näytelmä Cid, kauniisti sidottu sinisiin
sahviani-kansiin. Rosa innostui sitä ylistämään. "Minä löysin sen
eräästä kirjakaupasta eilen", sanoi hänen veljensä, "ja ostin sen,
lahjoittaakseni sen sinulle. Corneille ei ole kirjailija, joka saattaa
ketään harmillisiin seikkoihin, ei edes näinäkään aikoina. Etkös muista
kerran sanoneesi, entisinä aikoina, häpeissäsi olevasi siitä, kun et
tuntenut kuin hyvin vähän meidän suurinta dramallista kirjailijaa?"
Rosa muisti hyvin, ja hymyili yhtä onnellisena kuin menneinä aikoina
lahjastaan. "Siinä on muutamia hyviä piirroskuvia joka näytöksen
alussa", jatkoi Trudaine, huolellisennäköisenä johdattaen sisarensa
huomiota kuviin, ja nousi sitten äkkiä hänen vierestään, nähtyänsä
hänen mielistyneen niiden katselemiseen.

Hän kävi akkunan luokse -- kuunteli -- väisti syrjään akkunanpeitettä
ja katsoi kadulle kumpaankin suuntaan. Ei elävää sielua ollut
näkyvissä. "Minä taisin erehtyä", hän ajatteli ja palasi nopeasti
sisarensa luokse; "vaan kyllä minä varmaan luulin että mua seurasi
vakoja tänään kadulla kulkiessani".

"Minä arvelen", sanoi Rosa, vielä tarkastellen kirjaansa, "arvelen
tokkohan minun mieheni antaa minun mennä 'Le Cid'ia' katsomaan, kun
sitä ensi kerran näytetään?"

"Ei!" huusi ääni ovella, "ei, vaikka polvillesi lankeaisit häntä
rukoilemaan!"

Rosa kääntyi sinnepäin hätähuudolla. Siinä seisoi hänen miehensä
kynnyksellä, karsaasti katsoen häneen, hattu päässä ja kädet tylysti
taskuun pistettyinä. Trudainen palvelija ilmoitti hänen tuloa,
hävyttömällä hymyllä, sillä äänettömällä välihetkellä, joka seurasi
ilmestymistä. "Kansalainen, päällysmies Danville, käymään kansalaisen,
hänen vaimonsa luokse", sanoi mies ivallisesti, kumartaen isännälleen.

Rosa katsoi veljeensä, astui sitten pari askelta oveen päin. "Tämä oli
odottamaton tulo", sanoi hän heikolla äänellä; "onko jotakin
tapahtunut? Me -- me emme odottaneet sinua --". Hänen äänensä kävi
kovin heikoksi, nähdessään miehensä lähestyvän, kalpeana huulia myöten
tukahutetusta suuttumuksesta.

"Kuinka rohkenit tulla tänne kuultuasi sen, minkä minä sinulle sanoin?"
kysyi hän pikaisesti matalalla äänellä.

Rosan koko ruumista pöyristi hänen miehensä sanat, ikäänkuin tämä olisi
häntä lyönyt. Veri nousi hänen veljensä kasvoihin, kun tämä huomasi
sen, vaan hän hillitsi itsensä, ja tarttuen sisarensa käteen, talutti
hänet muutamaan nojatuoliin istumaan.

"Minä kiellän sinua istumasta tässä talossa", sanoi Danville, vielä
lähestyen; "minä käsken sinua tulemaan täältä kanssani! Kuuletko sinä?
Minä käsken sinua!"

Hän astui vaimoaan yhä lähemmäksi, vaan huomasi Trudainen silmien
tuimasti tuijottavan häneen, ja seisattui. Rosa hypähti ylös ja
heittäytyi heidän väliinsä.

"Oi, Charles, Charles!" sanoi hän miehelleen. "Sopikaa Louis'n kanssa
tänä iltana, ja ole lempeä taas minua kohtaan -- minulla on syytä
vaatia paljoa sinulta, vaikka sinä et voi sitä aavistaakaan!"

Tämä käänsi kasvonsa toisaannepäin ja nauroi ylenkatseellisesti. Rosa
koetti taas puhua, vaan Trudaine kosketti hänen käsivarttaan ja loi
häneen varoittavan katseen.

"Ilmoitusmerkkejä!" huusi Danville; "salaisia ilmoitusmerkkejä teidän
kesken!"

Epäilevästi katsellessaan vaimoaan, sattui hänen silmänsä Trudainen
lahjakirjaan, jota Rosa vielä tietämättään piti kädessään.

"Mikä kirja se on?" kysyi hän.

"Ei se ole kuin eräs Corneillen näytelmä", vastasi Rosa; "Louis on
juuri lahjoittanut sen minulle".

Tämän selityksen perästä Danvillen hillitty suuttumus puhkesi ilmi
valloilleen.

"Anna se hänelle takaisin!" huusi hän raivossaan. "Sinun ei pidä ottaa
mitään lahjaa häneltä; perheenvakojan myrkky tahraa kaikkea mitä hän
koskettelee. Anna se hänelle takaisin!" Rosa empi. "Sinä et tahdo?" Hän
tempasi kirjan häneltä lausuen kirouksen -- heitti sen lattiaan ja
asetti jalkansa sen päälle.

"Oi, Louis Louis! Jumalan tähden puhu!"

Trudaine otti askeleen eteenpäin, kun kirja lensi maahan. Samassa hänen
sisarensa löi käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Hän seisattui,
tulipunaisesta muuttuen haahmonkalpeaksi.

"Ei! ei! Louis", sanoi Rosa, kovemmin kiinnipitäen häntä; "ei viiden
vuoden kärsivällisyyden perästä. Ei -- ei!"

Hiljaa otti hän irti käsivartensa.

"Sinulla on oikein, rakas sisareni. Älä pelkää, kaikki on jo ohitse
nyt".

Näin sanoen väisti hän sisarensa kauemmas luotaan ja otti äänetönnä
kirjan ylös lattialta.

"Eikö tämän pitäisi loukata teitä myös?" sanoi Danville ilkeällä
hymyllä. "Teillä on kummallinen luonne -- toinen mies olisi vaatinut
minua kaksintaisteluun!"

Trudaine katsoi häneen vakavasti; otti taskustaan nenäliinansa ja
pyyhkieli sillä kirjan ryvettyneitä kansia.

"Jos voisin pyyhkiä pois verenne tahrat minun omastatunnostani yhtä
helposti kuin voin pyyhkiä saappaanne tekemät tahrat tästä kirjasta",
sanoi hän tyynesti, "niin olisi tämä teidän viimeinen hetkenne. Älä
itke, Rosa", jatkoi hän, kääntyen taas sisareensa; "minä tahdon pitää
sinun kirjaasi varallesi, siksi kun voit sen itse ottaa".

"Ai'ot tehdä tämän! Ai'ot tehdä tuon!" huusi Danville, vihastuen yhä
pahemmasti ja antaen vihansa voittaa älykkäisyytensäkin. "Puhu
vähemmällä luottamuksella tulevaisuudesta -- et tiedä mitä se sinulle
tuo. Hallitse kieltäsi, kun minun läsnä ollessani puhut; se päivä on
tuleva, jolloin tarvitset minun apuani -- minun apuani, kuulitko?"

Trudaine käänsi kasvonsa sisarestaan pois, ikäänkuin hän olisi
peljännyt näyttää niitä hänelle sillä hetkellä kun nämä sanat
lausuttiin.

"Mies, joka minua seurasi tänään, oli vakoja -- Danvillen lähettämä
vakoja!" tämä ajatus juolahti hänen mieleensä, vaan hän ei sitä
lausunut. Hetken äänettömyys seurasi; silloin kuului illan
hiljaisuudessa kaukaista rattaiden jyrinää. Tämä ääni tuli lähemmäksi
ja lähemmäksi -- tuli aivan lähelle ja taukosi akkunan alla.

Danville kiiruhti akkunan luo ja katsoi ulos tutkivasti.

"En ole jouduttanut takaisin-tuloani turhaan. En olisi tahtonut jäädä
läsnä-olematta tässä vangitsemisessa mistään hinnasta", ajatteli hän,
tirkistellen ulos pimeyteen.

Tähtiä näkyi taivaalla, vaan kuutamoa ei ollut sinä iltana. Hän ei
voinut tuntea vaunuja eikä niitä henkilöitä, jotka nousivat niistä; ja
hän kääntyi taas huoneesen päin. Hänen vaimonsa oli vaipunut muutamaan
nojatuoliin -- vaimon veli oli asettamassa kaappiin kirjaa, jota oli
luvannut säilyttää sisarelleen. Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului
portailta nousevien askelten kopina tuskallisen selvään. Viimein ovi
aukeni hiljaa.

"Kansalainen Danville, terveyttä ja veljellisyyttä!" sanoi Lomaque,
seisten ovessa, poliisimiehet hänen takanaan. "Missä kansalainen Louis
Trudaine?" jatkoi hän, aloittaen tavallisen mallin mukaan.

Rosa töytäsi ylös tuolilta; vaan hänen veljensä käsi peitti hänen
huulensa ennenkuin hän ennätti puhua.

"Nimeni on Louis Trudaine", hän vastasi.

"Charles!" huusi hänen sisarensa, irroittaen itsensä hänestä ja vedoten
mieheensä, "keitä nämä ihmiset ovat? Mitä niillä on täällä tekemistä?"

Miehensä ei vastannut.

"Louis Trudaine", sanoi Lomaque, verkkaan vetäen käskykirjaa
taskustaan, "Tasavallan nimessä minä teidät vangitsen".

"Rosa, tule takaisin tänne", huusi Trudaine.

Se oli liian myöhäistä; hän oli jo irroittanut, ja kauhistuksen
ajattelemattomuudessa tarttui hän miehensä käsivarteen.

"Pelasta hänet!" huusi hän. "Pelasta hänet, kaiken tähden mitä
maailmassa kalliina pidät! Sinä olet tuon miehen päällysmies, Charles
-- käske hänet ulos huoneesta!"

Danville irroitti raakamaisesti hänen kätensä käsivarrestaan.

"Lomaque täyttää velvollisuutensa. Niin", lisäsi hän, voitonriemuisella
katseella Trudaineen, "niin, täyttää velvollisuutensa. Katso vaan
minuun niin paljon kuin vaan tahdot -- sinun katseesi ei minua voi
liikuttaa. Minä annoin sinut ilmi! Minä tunnustan sen -- minä kehuu
sitä! Olen pelastanut itseäni vihamiehestä ja valtiota huonosta
kansalaisesta. Muista salaista käyntiäsi talossa Papiston-kadun
varrella!"

Hänen vaimonsa päästi kauhistuksen huudon. Hän tarttui uudestaan
miehensä käsivarteen molemmilla käsillään -- noilla heikoilla,
vapisevilla käsillään, jotka näyttivät äkkiä saaneen miehen voimia ja
jäntevyyttä.

"Tule tänne -- tule tänne! minun täytyy ja minä tahdon puhua sinulle!"

Hän veti hänet suurella voimalla muutamaan tyhjänä olevaan huoneen
nurkkaan. Kuolonkalpeana ja kauhistuneella katsannolla nousi hän
varpailleen ja lähisti huuliansa miehensä korvaan. Tällä hetkellä
Trudaine huusi hänelle:

"Rosa, jos sinä puhut, olen minä hukassa".

Hän pysähtyi aikeessaan, kuullessaan veljensä äänen, päästi miehensä
käden, ja katsoi veljeensä väristen.

"Rosa", jatkoi Trudaine, "sinä olet luvannut ja sinun lupauksesi on
pyhä. Jos arvossa pidät kunniaa ja rakastat minua, tule tänne -- tule
tänne ja ole vaiti".

Hän ojensi kätensä. Rosa riensi hänen luoksensa; ja nojaten päätään
vasten hänen rintaansa, purskahti hän katkeraan itkuun.

Danville kääntyi levottomasti poliisimiehiin. "Viekää pois vankinne",
sanoi hän; "te olette jo täyttäneet velvollisuutenne täällä".

"Ainoastaan puoleksi", vastasi Lomaque, tuimasti tarkaten häntä. "Rosa
Danville --"

"Minun vaimoni!" huusi toinen. "Mitä minun vaimolleni?"

"Rosa Danville", jatkoi Lomaque säälimättömästi, "te olette saman
vangituksen alainen kuin Louis Trudaine".

Rosa nosti päänsä äkkiä veljensä rinnoilta. Trudainen voimallisuus oli
paennut -- hän vapisi. Rosa kuuli hänen sopottavan itsekseen: "Rosa
myöskin! Ei, Jumalani! Tuota en tiennyt odottaa". Hän kuuli nämä sanat
ja nyyhki pois kyyneleet silmistään, ja suuteli häntä sanoen:

"Minä olen siitä iloinen, Louis. Me yhdessä uskalsimme -- yhdessä
tulemme nyt kärsimään. Minä olen hyvilläni siitä!"

Danville katsoi epäileväisesti Lomaqueen, kun ensimmäinen hämmästyksen
puuska oli mennyt ohitse.

"Mahdotonta!" huusi hän. "En ole koskaan syyttänyt vaimoani. Tässä on
joku erehdys: te olette menneet valtuuskirjanne ylitse".

"Vaiti!" sanoi Lomaque tuimasti ja mahtavaisesti. "Vaiti, kansalainen,
ja antakaa arvoa Tasavallan päätökselle!"

"Sinä konna! näytä minulle vangitsemis-käskykirja!" sanoi Danville.
"Kuka on uskaltanut syyttää vaimoani?"

"Te olette!" sanoi Lomaque kääntyen häneen halveksivalla naurulla. "Te
-- ja konnan nimi takaisin teille itsellenne! Te, syyttämällä hänen
veljeänsä! Ahaa! Me olemme ankarat virantoimissamme; me emme menetä
aikaamme nimien huutamiseen -- me teemme havaintoja. Jos Trudaine on
syyllinen, on teidän vaimonne osallinen hänen rikokseensa. Me tiedämme
sen; ja me vangitsemme hänet".

"Minä panen tätä vangitsemista vastaan", huusi Danville. "Minä olen
tässä päällikkö. Kuka minua vastustaa?"

Taipumaton ylipoliisi ei vastannut. Joku uusi jyrinä kadulta kävi hänen
korviinsa. Hän riensi akkunan luokse ja katsoi ulos tutkivaisesti.

"Ken minua vastustaa?" huusi Danville uudestaan.

"Kuunnelkaa!" huusi Lomaque, kohottaen kättänsä. "Ääneti, ja
kuunnelkaa!"

Joukossa astuvien ihmisten jalkain töminä alkoi kuulua hänen
puhuessaan. Ihmisäänet, jotka hiljaa ja yksiäänisesti hyräilivät
marseillaise-laulua, yhdistyi juhlallisesti raskaitten, säännöllisten
askelten töminään. Tulisoittojen valo alkoi yhä selvemmin välkkyä
punaiselta, himeän tähtitaivaan alla.

"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque,
riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja
sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu
päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen
henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa
tulisoitoilla Jakobini-klubiin! -- Ken teitä vastustaisi, niinhän te
sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on
tämän käskykirjan alla -- se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää
meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko
häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies
Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin?
Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan
kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen
silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.

Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä
sanojaan -- katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn
nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt
hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja
pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää,
jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen
mieltään kuohuttamaan.

"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt
jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei
sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja
päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme
riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen,
"toimittakaa vaan tehtävänne, -- me olemme valmiina".

Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului
joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas
pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui
Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi:
"en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".

Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan
päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä
niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui
nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle
pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä
laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen
suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen
vieressä olevaan pöytään.

"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja
makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti
päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset
poliisimiehet.

"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti
ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"

Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse.
Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse
kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata;
Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi
lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:

"St. Lazare'n vankihuoneesen!"



NELJÄS LUKU.


St. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen
ulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen
vangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan
porttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen
miehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston
toisen osaston ylipoliisiksi. "Miten, ystäväni Lomaque", huusi
vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä
aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?"

"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti
tahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen
läheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun
ystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa". Lomaque puhui ihmetyttävän
hilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous
ja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan
näköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä
enimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät
suinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka
hän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen
käyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta
salaista asiata.

"Mitenkä minä jaksan?" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. "Liika
työn rasitus, ystäväni, -- liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä
meidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi
meille!"

"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?"
kysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.

"En; ovat juuri lähtemäisillään", vastasi toinen. "Tulkaa heitä
katsomaan". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku
kokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque
nyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus.
Vanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti
piipunvarrellaan, sanoi hän: "aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri
valmis leivottavaksi".

Muutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin
kolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja -ikäisiä, muutamat
tuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen
ja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen
muuan "Patrioteihin" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa,
syljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla
tuolilla toinen vanginvartija -- kyttyräselkäinen mies; mahdottoman
isoilla punaisilla viiksillä -- suurustaan lopettamassa, ahmien suuria
papuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika
kulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan
tuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat
silmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen
ja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.

"No, Apollo!" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa
virkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä,
"älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja
kuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani
osastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea
guillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat
huomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä
varovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen
luettelossa huomenna".

"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä -- kansalaiseni?" sanoi
Lomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää
mitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. "Miten olette syössyt yhteen
kaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä
teitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän
käytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!"

"Ha! ha! ha! mikä iloinen veitikka hän on pyhäpäivä-aamua
viettäessään!" huudahti ylimmäinen vanginvartija, kun Lomaque --
nähtävästi kokonaan jättäen tavallisen luonteensa, iloissaan tunnin
odottamattomasta joutoajasta -- alkoi työntää ja survata vankeja
riviin, puhellen lystikkäitä kokkapuheita, joille ei ainoastaan
virkapalvelijat, vaan myös moni uhreista itsistään -- huolettoman
tiranniuden huolettomia uhreja -- nauroi sydämellisesti. Loppuun saakka
jatkaen tätä hullunkurista toimitustaan, sai Lomaque tilaisuutta tulla
Trudainea niin lähelle että voi silmillään antaa hänelle merkin,
ennenkuin hän tarttui hänen niskaansa samoin kuin muitten. "Noh,
tasajoukko", huusi Lomaque, survaisten Trudainea. "Pysy nyt
astuntarivissä ja muista pysyä samoissa askeleissa tuon nuoren vaimosi
kanssa. Rohkaiskaa mieltänne, naiskansalaiseni! tässä maailmassa tottuu
kaikkeen, yksin guillotiniinkin!"

Lomaquen puhuessa ja työntäessä samalla kertaa, tunsi Trudaine
paperipalasen solahtavan niskansa ja kaulahuivinsa väliin. "Rohkeutta!"
kuiskasi hän puristaen sisarensa kättä, kun huomasi hänen kauhistuvan
Lomaquen pilan teeskenneltyä törkeyttä.

Joukko "Patrioti"-kaartin vartiomiehiä ympärillä, kulki vankisaatto
verkalleen ulkopihan kautta matkallaan vallankumous-oikeuteen;
kyttyräselkäinen vanginvartija seurasi takana. Lomaque oli aikeessa
seurata heitä vähän matkan päässä, vaan ylimmäinen vanginvartija vaati
häntä vieraanvaraisesti tulemaan takaisin. "Mikä kiire teillä on?"
sanoi hän. "Nyt kun tuo parantumaton juoppo, toinen alapäällikköni, on
lähtenyt matkalle leipomuksensa kanssa, niin totta saan pyytää teitä
astumaan huoneesen ja maistamaan vähän viiniä".

"Kiitoksia", vastasi Lomaque; "vaan minun mieleni tekee paremmin
kuunnella oikeuden tutkintoa tänään. Mitä jos tulisin takaisin
myöhemmin? Mihin aikaan menette osastoonne? Kello kaksi, vai mitä?
Hyvä! Minä koetan enkö voisi päästä tänne heti yhden jälkeen".
Niin sanoen nyykäytti hän päätään ja läksi ulos pihasta. Kirkas
auringonpaiste linnanpihalla saattoi häntä räpyttämään silmiään
tavallista enemmin! Jos joku hänen vanhoista vihamiehistään olisi ollut
hänen kanssaan, olisi se varmaan ajatellut itsekseen: "Jos ollenkaan
aiot tulla takaisin, kansalainen Lomaque, niin ei se tapahdu heti yhden
jäljestä!"

Matkallaan tapasi pääpoliisi kadulla muutamia poliisivirastoon kuuluvia
ystäviä, jotka viivyttivät hänen kulkuansa, niin että hänen tullessa
vallankumous-oikeuteen tutkimiset juuri olivat alkamaisillaan. Etevin
huonekalu oikeussalissa oli pitkä puiseva honkainen pöytä, joka oli
peitetty viheriäisellä villavaatteella. Tämän pöydän päässä istui
presidentti oikeuskuntansa kanssa, hatut päässä, ja niiden takana
kirjava joukko isänmaanrakastajia, joilla oli virallisesti jotakin
tekemistä niiden oikeus-asioiden kanssa, jotka nyt piti otettaman
esille. Pöydän etusivun vieressä oli yleisöä varten kaidepuilla
eroitettu ala, jonka päällä oli parvi. Yleisöä edusti tässä
tilaisuudessa joukko naisia, jotka kaikki istuivat yhdessä penkillä ja
kutoivat sukkaa, ompelivat paitoja ja lapsenvaatteita, yhtä
tyynimielisinä, kuin jos olisivat olleet kotonaan. Pöydän toisella
puolella, kauimpana suuresta ovesta oli laudoista rakennettu,
kaidepuilla eroitettu lava, jossa ikkunasta ja juttelevista äänistä
syntynyt lakkaamaton hälinä kuului salissa Lomaquen astuessa sisään.
Hän oli erioikeuksellinen mies täällä niinkuin vankihuoneessakin; ja
hän tuli huoneesen erityisestä ovesta, niin että hänen tuli kulkea
vankien lavan sivuitse ja ympäri, ennenkuin pääsi paikalleen
presidentin tuolin taakse. Trudaine, joka seisoi sisarensa kanssa
vankijoukon äärimmäisinä, nyykytti päätään merkin-annoksi, kun Lomaque
sattui hetkeksi katsomaan häneen. Hän oli matkallaan oikeuteen saanut
tilaisuutta lukea sen paperin, jonka pääpoliisi oli pistänyt hänen
kaulahuivinsa väliin. Siinä oli seuraavat rivit: "Olen juuri saanut
tietää missä kansalainen Dubois ja hänen vaimonsa nyt ovat. Ei teillä
ole muuta neuvoa kuin tunnustaa kaikkityyni. Sillä tavoin te vedätte
syylliseksi erästä hallitukseen kuuluvaa kansalaista, ja vaikutatte sen
että hän, jos hänen oma henkensä on hänelle rakas, koettaa kaikkea
pelastaakseen teidän ja teidän sisarenne hengen".

Tultuansa presidentin tuolin taakse, huomasi Lomaque nuo kaksi
uskollista käskyn-alaista, Magloire ja Picard, jotka odottivat
kokoontuneitten isänmaallisvirkamiesten joukossa, saadakseen jättää
oikeudelle todistuksensa. Niiden takana seisoi päällysmies Danville
nojaten vasten seinää. Ei kukaan häntä puhutellut, eikä hän ketään.
Epäillys ja epätietoisuus näkyi hänen kasvonsa joka piirteessä;
levottoman mielen äreys ilmautui hänen pienimmässäkin liikunnossaan --
myöskin hänen pyhkiessään vähän väliin nenäliinallaan kasvojansa,
joihin hiki nousi suurina pisaroina.

"Silence!" huusi täksi kertaa määrätty menojen-ohjaaja, käheä-ääninen
mies nipukkasaappaissa, mahdottoman iso miekka vyöllä ja sauva kädessä.
"Äänettömyyttä kansalaispresidentille!" sanoi hän uudestaan, lyöden
sauvansa pöytään.

Presidentti nousi seisoalleen, ja julisti tämän päivän istunnon
alkaneeksi; sitten rupesi istumaan jälleen. Silmänräpäyksellistä
äänettömyyttä, joka seurasi, tauotti äkillinen meteli vankien
keskuudessa lavalta. Kaksi vartijaa juoksi sinne. Kuului raskaan
putoavan ruumiin tömähdys -- muutamien naisvankien päästämät kauhun
huudot -- sitten oli taas kuolon hiljaisuus, jota ainoastaan muuan
vartija häiritsi, joka astui salin poikki verinen veitsi kädessä, ja
asetti tämän pöydälle. "Kansalaispresidentti", sanoi hän, "minulla on
ilmoitettavana, että eräs vanki on juuri ikään pistänyt itsensä
kuoliaaksi". Kuului mutiseva huuto -- "Eikö muuta?" naiskatsojien
joukosta, heidän ryhtyessään taas työhönsä. Itsemurhat oikeuden
istunnoissa eivät olleet tavattomia tapauksia Hirmuvallan aikana.

"Nimi?" kysyi presidentti, levollisesti tarttuen kynäänsä ja avaten
erästä kirjaa.

"Martigué", vastasi kyttyräselkäinen vanginvartija, astuen pöydän
luokse.

"Mitä laatua?"

"Muinoin tiranni Capet'in kuninkaallinen vaunumaakari".

"Syytös?"

"Salaisia hankkeita vankihuoneessa".

Presidentti nyykäytti päätään, ja kirjoitti kirjaan: -- "Martigué,
vaununtekijä. Syytetty salahankkeista vankihuoneessa. Ehdätti lainmenoa
itsemurhalla. Tekoa pidetään rikoksen täydellisenä tunnustuksena.
Omaisuus otetaan valtiolle. Ensimmäisenä Termidorina, Tasavallan
vuotena kaksi".

"Äänettömyyttä!" huusi mies lyijypäisellä sauvalla sillä aikaa kun
presidentti riputteli santaa kirjoituksen päälle ja viittasi
vanginvartijalle, että hänen piti viemän kuolleen ruumiin pois, ja
sitten sulki kirjan.

"Onko erityistä ilmoitettavaa tänä aamuna?" kysyi presidentti
katsahtaen takanaan olevaan joukkoon.

"On yksi", sanoi Lomaque, astuen presidentin tuolin luokse. "Sopisiko
teidän, kansalaiseni, ottaa ensimmäiseksi Louis Trudainen ja Rosa
Danvillen asia? Kaksi minun miehistäni on määrätty tänne vieraiksi
miehiksi ja heidän aikansa on kallisarvoinen Tasavallalle".

Presidentti huomasi nimilistan edessänsä, ja antoi sen huutajalle eli
menon-ohjaajalle, pantuansa ykkösen ja kakkosen Louis Trudainen ja Rosa
Danvillen eteen.

Lomaquen astuessa takaisin entiseen paikkaansa presidentin tuolin
takana, lähestyi Danville ja kuiskasi hänelle: "Huhu kertoo teidän
saaneen tietoja kansalaisista Dubois. Onko se totta? Te tiedätte keitä
ne ovat?"

"Kyllä", vastasi Lomaque; "vaan minulla on korkeampia käskyjä pitää
näitä tietoja itseäni varten, juuri nyt".

Halunperäisyys, millä Danville teki kysymyksensä, ja pettymys, jota hän
osoitti kun ei saanut tyydyttävää vastausta, olivat sitä laatua että
tarkkahuomioinen pääpoliisi niistä tuli täydelleen vakuutetuksi siitä
että Danville todellakin oli niin tietämätön, kun hän näytti olevan,
miehestä ja vaimosta Dubois. Tämä salaisuus oli kaikessa tapauksessa
vielä Danvillelle selittämätön salaisuus.

"Louis Trudaine! Rosa Danville!" huusi menojen-ohjaaja, toisen kerran
kolahuttaen sauvallaan pöytään.

Molemmat astuivat, totellen käskyä, esille vankien lavan kaidepuitten
luo. Ensimmäinen katsaus tuomareihinsa, ensimmäinen kauhu tuntiessaan
seisovansa kuulijakunnan armahtamattoman uteliaisuuden esineenä, näytti
voittavan Rosan voimat. Hän kävi kuolon kalpeasta tulipunaiseksi,
sitten kalpeaksi uudelleen, ja piiloitti kasvojansa veljensä hartioita
vasten. Miten tasaisesti hän kuuli veljensä sydämen tykkivän! kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, ajatellessaan että veljensä pelkäsi
ainoastaan hänen tauttaan!

"Nyt!" sanoi presidentti kirjoittaen heidän nimensä. "Kenen
ilmiantamia?"

Magloire ja Picard astuivat esille pöydän viereen. Edellinen vastasi --
"kansalais-päällysmies Danville'n".

Vastaus nosti suurta hälinää sekä vangeissa että kuulijoissa.

"Syytetyt mistä?" jatkoi presidentti.

"Miesvanki salaisista hankkeista Tasavaltaa vastaan; naisvanki,
rikoksellisesta tietoisuudesta siitä".

"Tuokaa esille todistuksenne samassa järjestyksessä".

Picard ja Magloire avasivat todistuksia sisältävät pöytäkirjansa, ja
lukivat presidentille samat erityisseikat, jotka olivat aikaisemmin
lukeneet Lomaquelle.

"Hyvä", sanoi presidentti, kun olivat lopettaneet. "Meidän ei tarvitse
vaivata itseämme millään muulla kuin tiedustamalla keitä kansalaiset
Dubois ovat, ja niitä tietoja te varmaan olette valmiit antamaan.
Oletteko kuulleet todistukset?" jatkoi hän kääntyen vankeihin; Picardin
ja Magloiren puhellessa keskenään hiljaa sopottaen, ja katsellessa
hämmästyneinä pääpoliisiin, joka seisoi äänettömänä heidän takanaan.
"Oletteko kuulleet todistukset, te vangitut? Tahdotteko sanoa jotakin?
Jos tahdotte puhua, niin muistakaa että tämän oikeuden aika on
kallis-arvoinen ja ettette saa sitä turhaan kuluttaa".

"Minä pyydän saadakseni puhua, omasta ja sisareni puolesta", vastasi
Trudaine. "Aikomukseni on säästää oikeuden aikaa tunnustuksen
tekemisellä".

Hiljainen sopotus, joka oli kuulunut naiskuulijoitten puolelta vähää
ennen, lakkasi heti kun hän lausui sanan: tunnustus. Kuolon
hiljaisuudessa tunki hänen matala, tyyni äänensä oikeussalin
kaukaisimpiin nurkkiin, kun hän, itseään hilliten, ettei kenkään voisi
huomata sitä toivon kuolemankamppausta, joka tapahtui hänen sisässänsä,
jatkoi puhettansa seuraavin sanoin:

"Minä tunnustan salaiset käyntini talossa Papistonkadun varrella. Minä
tunnustan että ne henkilöt, joita kävin tapaamassa, ovat todistuksissa
osoitetut. Ja viimein tunnustan tarkoitukseni näillä käynneilläni
heidän luonansa olleen auttaa heitä heidän aikeissaan lähteä Ranskasta.
Jos olisin tehnyt tämän valtiollisista vaikutteista, nykyisen
hallituksen valtiolliseksi vahingoksi, myönnän että olisin syyllinen
semmoisiin salahankkeisin Tasavaltaa vastaan, jommoisista minua
syytetään. Vaan ei mitkään valtiolliset tarkoitukset minua
elähyttäneet, eikä mikään valtiollinen täytymys minua kehoittanut
tekemään sitä, joka minun on saattanut tämän oikeuden eteen. Niillä
henkilöillä, joita autoin lähtemään Ranskasta, ei ole minkäänlaista
valtiollista merkitystä, tahi yhteyttäkään valtiollisten asiain kanssa.
Yksistään yksityisistä vaikutussyistä minä osoitin tätä inhimillisyyttä
heitä ja toisia kohtaan -- inhimillisyyttä, jota hyvä tasavaltalainen
saanee tuntea, joutumatta isänmaansa onnen kavaltajaksi".

"Oletteko valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä nämä kansalaiset Dubois
todellakin ovat?" kysyi presidentti levottomasti.

"Olen valmis", vastasi Trudaine. "Vaan ensin haluan saada lausua pari
sanaa sisareni suhteen, joka seisoo tässä oikeuden edessä syytettynä
minun kanssani". Hänen äänensä alkoi käydä epävakaiseksi; ja nyt vasta
alkoi hänen kasvonsa muuttaa väriä, kun Rosa nosti kasvonsa hänen
hartioistaan ja katsoi häneen tuskaisesti. "Minä rukoilen oikeutta
julistautaan sisartani syyttömäksi kaikkeen osanottoon siihen
rikokseen, josta olen syytetty --", jatkoi hän. "Puhuttuani suoruudella
itsestäni, voin minä vaatia uskomaan puhettani hänestä, kun vakuutan
ett'ei hän ole minua auttanut eikä ole voinut auttaa. Jos syytä on; on
se yksistään minun; jos tulee rangaistusta, tulkoon se yksistään minun
kärsittäväkseni".

Hän pysähtyi äkkiä ja hämmästyi. Hänen oli helppo olla Rosaan
katsomatta, vaan hän ei voinut pelastua mihinkään itsensä hallitsemisen
koetuksesta, jos Rosa puhuisi. Juuri kun hän lausui viimeisen lauseen,
nosti Rosa taas kasvonsa hänen hartioistaan, ja kuiskasi tuskaisesti:

"Ei, ei, Louis! Ei tätä uhrausta, kaikkien toisten uhrauksien perästä
-- ei tätä, vaikka sinä pakoittaisit minua itseäni puhumaan heille!"

Hän irroitti äkillisesti kätensä veljestään ja astui samassa esille
kaidepuitten luo, jossa hän seisoi katsellen läsnäoleviin ja samalla
kaikkien katseltavana. Kaidepuut tärisivät hänen kättensä vavistuksesta
hänen niistä kiinnipitäessään itseään tukeaksensa! Hänen hiuksensa
riippuivat vanukkeisina hänen hartioillaan; hänen kasvonsa olivat
saaneet omituisen lujuuden; hänen suloiset siniset silmänsä, jotka
muulloin olivat niin lempeät, olivat saaneet kauhistuksen kiillon.
Uteliaisuuden ja ihmettelemisen sohina kuului naisten joukossa.
Muutamat nousivat levottomasti istuiltaan, toiset huusivat:

"Kuunnelkaa, kuunnelkaa! hän aikoo puhua!"

Hän puhui. Heleänä ja kirkkaana kuului tuo suloinen ääni, suloisempana
kuin koskaan murheessa, muitten äänten yli -- yli raa'an mörinän ja
kuiskaavan suhinan.

"Herra presidentti" -- alkoi vaimo parka vakavasti. Hänen seuraavat
sanansa eivät voineet kuulua naisten vihellyksiltä.

"Oh! ylimys, ylimys! Ei ollenkaan teidän kirottuja arvonimiä täällä!"
oli heidän kimakka huutonsa hänelle. Hän ei peljästynyt näitä huutoja,
eikä niitä seuraavia rajuja liikuntoja, hän katseli vakavasti
ympärilleen, tuo omituinen lujuus vielä kasvoissaan. Hän olisi puhunut
taas, huolimatta tuosta metelistä ja noista inhon-osoituksista, vaan
hänen veljensä ääni oli hänen ääntään väkevämpi.

"Kansalainen, presidentti", huusi veli, "en ole vielä lopettanut.
Pyydän saada lopettaa tunnustukseni. Minä rukoilen oikeutta olemaan
välinpitämätön sisareni puheista. Viimeisien päiväin levottomuus ja
kauhu on sekoittanut hänen ymmärrystään. Hän ei voi vastata sanoistaan
-- minä vakuutan sen julkisesti, koko oikeuskunnan kuullen".

Veri nousi taas hänen vaaleisin kasvoihinsa kun hän lausui tämän
vakuutuksensa. Tälläkin tärkeällä hetkellä miehen jalo sydän nuhteli
häntä tuosta petoksesta, vaikka vaikutteena siihen oli hänen sisarensa
hengen pelastaminen.

"Antakaa hänen puhua! antakaa hänen puhua!" huusivat naiset, kun Rosa,
koskematta, katsomatta veljeensä, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitä
tämä puhui, toisen kerran koetti puhua tuomareille, huolimatta
Trudainen keskeyttämisestä.

"Vaiti!" huusi sauvalla varustettu mies. "Vaiti te vaimot!
kansalais-presidentti aikoo puhua".

"Vanki Trudainella on puheen oikeus", sanoi presidentti; "ja saa jatkaa
tunnustustaan, Jos naisvanki aikoo puhua, niin hän saa puhua
perästäpäin. Minä kehoitan molempia syytettyjä joutuisasti toimittamaan
puhuttavansa minulle, muutoin pahentavat he asiaansa, eivätkä paranna.
Minä käsken kuulijakuntaa olemaan vaiti; ja ell'ei minua totella, ai'on
minä ajaa kuulijat pois. Nyt, vanki Trudaine, pyydän minä teitä
jatkamaan. Ei sanaakaan enää sisarestanne; antakaa hänen puhua
omasta puolestaan. Nyt teidän ja meidän välinen asia koskee miestä ja
vaimoa Dubois. Oletteko tahi ettekö ole valmis ilmoittamaan oikeudelle
keitä he ovat?"

"Minä uudestaan ilmoitan että olen valmis puhumaan", vastasi Trudaine,
"Kansalainen Dubois on eräs palvelija. Vaimo Dubois on sen miehen, joka
on minut ilmi antanut -- päällysmies Danvillen äiti".

Satojen yht'aikaa puhuvien, huudahtavien ja murisevien äänten kohina
seurasi tätä vastauksen lausuntoa. Ei sitä miestä koko oikeussalissa,
joka olisi voinut pidättää hämmästyksensä osoitusta. Se vaikutti
vankeihin, jotka seisoivat lavallaan, se vaikutti itse huutajaan,
oikeuden tuomareihinkin, jotka hetki sitä ennen olivat rötköttäneet
huolettomina, äänettöminä tuoleissaan. Helinän ollessa viimeinkin
taukoamaisillaan, lakkasi se silmänräpäyksessä, kun kuultiin jonkun
huutavan tungoksesta presidentin tuolin takana:

"Antakaa tietä! Päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin!"

Kova kuiske ja toisiaan keskeyttävien äänten sohina seurasi; sitten
liike virantoimitus-joukkiossa; sitten eleinen hiljaisuus; sitten
ilmestyi äkkiä Danville yksinänsä pöydän eteen. Hänen katseensa, kun
hän käänsi kalpeat kasvonsa kuulijoihin, vaienti ja pysähytti heitä,
kun juuri olivat aloittamaisillaan uutta hälinää. Jokainen kuroittihe
eteenpäin, halukkaana kuulemaan mitä hän sanoisi. Hänen huulensa
liikkuivat; vaan niistä lähteviä sanoja eivät muut kuulleet kuin ne,
jotka sattuivat istumaan aivan hänen läheisyydessään. Puhuttuansa lähti
hän pöydän luota erään poliisimiehen nojassa, joka näytti taluttavan
häntä oikeuskunnan yksityistä ovea kohti, ja siis vankien lavaa kohti.
Hän seisattui kuitenkin puolitiessä, käänsi äkkiä kasvonsa vangeista
pois ja viitaten salin toisella puolella olevaan yleiseen oveen päin,
antoi hän taluttaa itseään ulos ulko-ilmaan sitä tietä. Hänen mentyä
sanoi presidentti, puhuen osittain Trudainelle ja osittain
kuulijakunnalle:

"Kansalais-päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin kuumuudesta
täällä salissa. Hän on lähtenyt (minun tahdostani poliisimiehen
huostassa) virkistymään ulko-ilmaan; vakuuttaen minulle tulevansa
takaisin ja valaisevansa tätä eriskummallista ja epäluulon-alaista
seikkaa, jonka vanki nyt on tuonut ilmi. Jos syytetyllä Trudainella on
enempää ilmoitettavaa minulle, niin minä käsken häntä jättämään sen
siksi kun kansalainen Danville palajaa. Tämä asia on ensin selville
saatava, ennenkuin muita asioita voi ottaa esille. Ettei oikeuden aika
kuitenkaan menisi hukkaan, annan minä naisvangille luvan käyttää tätä
tilaisuutta, puhuakseen häntä itseään koskevista seikoista, joita hän
ehkä tahtoo tuomareille ilmoittaa".

"Saattakaa tuo mies vaikenemaan!" "Viekää hänet ulos oikeussalista!"
"Pankaa hänelle suu-kapula!" "Viekää guillotiniin!" Tämmöisiä huutoja
kuului kuulijoiden joukosta presidentin vai'ettua. Nämä tarkoittivat
kaikki Trudainea, joka oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen,
saadakseen sisartaan olemaan vaiti, ja joita yrityksiä katsojat olivat
huomanneet.

"Jos vanki puhuu vielä sanaakaan sisarelleen, niin viekää hänet pois",
sanoi presidentti, kääntyen lavan ympärillä seisoviin vartioihin.

"Hyvä! me saamme viimeinkin kuulla häntä. Vaiti! vaiti!" huusivat
naiset, laittautuen mukavasti istumaan penkeilleen, ja valmistautuen
töitään taas jatkamaan.

"Rosa Danville, oikeus odottaa saadakseen kuulla teitä", sanoi
presidentti, heittäen säärensä ristiin ja nojautuen taaksepäin
muhkeasti isossa nojatuolissaan.

Viimeksi kuluneiden viiden minuutin hälinän ja häiriön kestäessä oli
Rosa seisonut hetken aikaa samassa asennossa. Tuo omituinen vakava
mielen-ilmaus oli yhden ainoan kerran muuttunut hänen kasvoissaan. Kun
hänen miehensä astui pöydän viereen ja seisoi siinä yksinänsä kaikkien
katseltavana, vapisivat hänen huulensa hiukan, ja hieno punastuksen
varjo kulki nopeasti yli hänen kasvojensa. Tuotakaan pientä muutosta ei
enää näkynyt -- hän oli vaaleampi, hiljaisempi, entisestään enemmän
muuttunut kuin koskaan, katsellessaan presidenttiin ja lausuessaan
seuraavaa:

"Minä tahdon seurata veljeni esimerkkiä ja tehdä tunnustukseni samoin
kuin hän. Olisin mieluimmin tahtonut että hän olisi puhunut minunkin
puolestani; vaan hän on liian alttiiksi antavainen, puhuakseen
muuta kuin minkä hän luulee pelastavan minua joutumasta hänen
rangaistukseensa osalliseksi. Minä en tahdo tulla pelastetuksi, ellei
hän tule myös. Minne hän menee täältä lähtiessään, sinne minäkin tahdon
mennä; mitä hän kärsii, tahdon minäkin kärsiä; jos hän tuomitaan
kuolemaan, toivon Jumalan antavan minulle voimaa nöyränä kuollakseni
hänen kanssaan! Ja nyt tahdon lausua, mikä minun osani on siinä
asiassa, josta minun veljeäni on syytetty: -- Joku aika takaperin
kertoi hän minulle muutamana päivänä nähneensä mieheni äidin Parisissa,
puettuna köyhäksi vaimoksi, puhutelleensa häntä ja pakoittaneensa
häntä itseänsä ilmoittamaan. Tähän saakka olimme kaikki pitäneet
varmana asiana, että hän oli lähtenyt Ranskasta, koska hän noudatti
vanhanaikaisia mielipiteitä, joita oli vaarallista ihmisten nyt
noudattaa; luulimme hänen lähteneen Ranskasta ennenkuin tulimme
Pariisiin. Hän kertoi veljelleni todellakin lähteneensä (vanha uskottu
perheen palvelija apuna ja suojelijana) Marseilleen saakka; ja että
hän, huomatessaan siellä kauemmaksi pääsönsä odottamattoman vaikeaksi,
oli luullut Jumalan tällä tavoin varoittavan häntä jättämästä
poikaansa, jota hän innokkaasti rakasti, ja josta hän ainoastaan
suurella vastahakoisuudella oli eronnut. Hyljäten aikomuksensa odottaa
maanpakolaisuudessa rauhallisempia aikoja, päätti hän lähteä Parisiin
ja piiloitella siellä, koska tiesi poikansa myöskin sinne lähteneen.
Hän otti vanhan ja rehellisen palvelijansa nimen -- palvelijansa, joka
viimeiseen saakka kieltäytyi jättämästä häntä ilman suojelijatta; ja
hän aikoi elää ankarimmassa salaisuudessa ja aivan erillään muista,
tarkastellen, tuntemattomana, poikansa menestymistä, ja valmiina heti
tiedon saatua ilmoittamaan itsensä hänelle, kun vaan valtiollisten
asiain kanta sallisi hänen onnellisesti yhdistyä rakastettuun
lapseensa. Veljeni katsoi tätä yritystä kovin vaaralliseksi sekä
hänelle itselleen, hänen pojalleen, että myös tuolle kunnioitettavalle
vanhalle miehelle, joka oli pannut päänsä alttiiksi emäntänsä etua
katsoen. Minä ajattelin samoin; ja onnettomana hetkenä minä sanoin
Louis'lle: 'Tahdotko sinä koettaa salassa auttaa anoppiani matkalle ja
katsoa että hänen uskollinen palvelijansa todellakin saattaa hänet
Ranskasta tällä kertaa?' Minä tein väärin kun pyysin veljeäni tekemään
tämän, sillä minä tein sen itsekkäisestä syystä -- syystä, joka on
yhteydessä minun avioelämäni kanssa, joka ei ole onnellinen. Minun ei
ollut onnistunut voittaa mieheni lempeä ja hän kohteli minua pahoin.
Minun veljeni, joka aina on rakastanut minua paljoa hellemmästi,
pelkään minä, kuin olen koskaan ansainnut; minun veljeni osoitti yhä
suurempaa hellyyttä minua kohtaan, kun hän näki mieheni kohtelevan
minua tylysti. Tästä syntyi viha heidän kesken. Minun ajatukseni,
pyytäessäni veljeäni tekemään sen, jonka olen maininnut, oli, että jos
me kaki estäisimme anoppiani, ilman vaaratta miehelleni, saattamasta
vaaraan itseään ja poikaansa, me tulisimme, kun aika joutuisi puhua
siitä mitä olimme tehneet, näyttäytymään mieheni silmissä uudessa ja
paremmassa valossa. Minä olisin näyttänyt miten hyvin minä ansaitsin
hänen rakkauttaan, ja Louis olisi näyttänyt miten hyvin hän olisi
ansainnut lankonsa kiitollisuutta; ja niin me olisimme tehneet kotimme
onnelliseksi viimeinkin, ja kaikki kolme olisimme yhdessä eläneet
suosiossa keskenämme. Tämä oli minun ajatukseni; ja kun minä kerroin
sen veljelleni, ja kysyin häneltä tuottaisiko se suurta vaaraa,
ajattelemattani hänen hellyyttään ja sääliväisyyttään minua kohtaan,
sanoi hän: 'Ei!' Hän oli niin totuttanut minua ottamaan vastaan
uhrauksia minun onnellisuuteni eduksi, että minä annoin hänen saattaa
itseänsä vaaraan, auttamalla minua vähäisessä perheellisessä
tuumassani. Minä kadun tätä nyt katkerasti; minä pyydän häneltä
anteeksi täydestä sydämestäni. Jos hänet julistetaan syyttömäksi,
koetan minä käytökselläni näyttää itseäni paremmin ansaitsevaksi hänen
rakkauttaan. Jos hän tuomitaan syylliseksi, tahdon minä myös käydä
mestauslavalle, ja kuolla veljeni kanssa, joka pani henkensä alttiiksi
minun tähteni".

Hän lopetti yhtä levollisena kuin oli aloittanutkin; ja kääntyi vielä
kerran veljeensä. Kääntäessään kasvonsa oikeuskunnasta ja katsellessaan
häneen, tuli muutamia kyyneleitä hänen silmiinsä ja kasvoissa näkyi
jotakin tuota vanhaa muodon suloutta ja mielen-ilmauksen herttaisuutta.
Veli antoi hänen tarttua käteensä; vaan hän näytti aikovan välttää
hänen huolestunutta katsettaan. Hänen päänsä painui alas rintaa vasten;
hän hengitti raskaasti; hänen kasvonsa kävivät synkiksi ja vääntyivät
rumannäköisiksi ikäänkuin hän olisi kärsinyt kovaa ruumiillista tuskaa.
Hän kumartui vähän ja nojaten kyynäspäällään kaidepuuta vasten hänen
edessään, peitti hän kasvojansa kädellään; ja niin tukehutti hän
nousevaa tuskaansa, niin pakoitti hän takaisin polttavat kyyneleet
sydämeensä. Kuulijakunta oli kuunnellut Rosaa äänettömänä ja pysyi yhtä
hiljaisena hänen lopetettuakin. Tämä oli harvinainen suosion-osoitus
hirmuhallituksen kansan puolelta.

Presidentti katsoi taakseen virkatovereihinsa, ja pudisti päätään
epäilevästi.

"Tämä naisvangin selitys tekee asian hyvin sekavaksi ja vaikeaksi",
sanoi hän. "Onko täällä ketään oikeussalissa", lisäsi hän, katsellen
niihin henkilöihin, jotka olivat hänen tuolinsa takana, "joka tietää
missä päällysmies Danvillen äiti ja palvelija nyt ovat?"

Lomaque astui esille kutsumuksesta ja asettui seisomaan pöydän viereen.

"Mikä nyt, kansalaispoliisi?" jatkoi presidentti, katsellen tuimasti
häneen, "onko kuumuus voittanut teidätkin?"

"Puuska tavoitti hänet, kansalaispresidentti, juuri kuin naisvanki oli
päättänyt selityksensä", selitti Magloire, tunkeutuen esille
liekartelevasti.

Lomaquen katse alammaiseensa lähetti tämän takaisin suoraan
viranomaisen joukon taakse; hän puhui sitten, matalammalla äänellä kuin
tapansa oli:

"Minä olen saanut tietoja päällysmies Danvillen äidistä ja palvelijasta
ja olen valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita minulle tehdään".

"Missä he nyt ovat?" kysyi presidentti.

"Tiedetään äidin ja hänen palvelijansa päässeen yli rajan ja luullaan
heidän matkustaneen Kölniin. Mutta sen jälkeen kun pääsivät
Saksanmaahan, on tasavaltaisilla virkakunnilla tietysti ollut
ainoastaan epävarmoja tietoja heidän olopaikoistaan".

"Onko teillä mitään tietoja vanhan palvelijan käytöksestä hänen
Parisissa olon aikana?"

"Minulla on tarpeeksi tietoja todistaakseni ett'ei hän ollut semmoinen
mies, jota voisi pitää valtiollisen epäluulon esineenä. Hän näyttää
yksinomaisesti orjamaisesti harrastaneen tuon naisen etuja,
toimittaneen hänelle kaikkia palvelijan tavallisia tehtäviä
yksityisessä elämässä; ja eksyttäneen naapureita teeskentelemällä
yhdenvertaisuutta hänen kanssaan julkisuudessa".

"Onko teillä mitään syytä luulla että päällysmies Danville tiesi
äitinsä ensimmäisestä aikeesta paeta Ranskasta?"

"Minä päätän sen siitä mitä naisvanki on puhunut, ja toisista
syistä joita ei sovi kertoa oikeuden edessä. Ei ole epäilemistäkään,
ett'ei todistuksia saataisi, jos minulle myönnetään aikaa käydä
kirjeenvaihtoon Lyonin ja Marseillen virkakuntien kanssa".

Tällä hetkellä Danville palasi oikeussaliin, ja tultuansa pöydän luokse
asettui seisomaan aivan pääpoliisin viereen. He katsoivat hetken
vakaasti toistensa silmiin.

"Hän on tointunut Trudainen vastauksen vaikuttamasta puuskauksesta",
ajatteli Lomaque, astuen takaisin entiselle paikalleen. "Hänen kätensä
vapisee; hänen kasvonsa ovat vaaleat; vaan minä voin huomata jälleen
saatua itsensähillitsemistä hänen silmissään; ja minä jo pelkään
seurauksia".

"Kansalainen presidentti", alkoi Danville, "minä pyydän saada tietää
onko minun poissa ollessani tapahtunut mitään, joka kunniatani
loukkaisi ja isänmaanrakkauttani tekisi epäiltäväksi?"

Hän puhui nähtävästi täydellisimmällä kylmämielisyydellä, vaan hän ei
katsonut kehenkään. Hänen silmänsä tuijottivat viheriäiseen
villavaatteesen pöydällä hänen edessään.

"Naisvanki on antanut selityksen, joka etupäässä koskee häntä itseään
ja hänen veljeänsä", vastasi presidentti; "vaan sen ohessa tuo ilmi
erästä aikaisempaa teidän äitinne aikomusta rikkoa voimassa olevia
lakeja vastaan, muuttamalla pois Ranskasta. Tämä osa tunnustuksesta
sisältää joitakuita epäluulon-alaisia seikkoja, jotka, paha kyllä,
koskevat teitä --"

"Ne eivät tule kauemmin olemaan epäluuloja -- omalla edesvastauksellani
minä teen ne varmoiksi asioiksi!" huusi Danville, ojentaen kättään
näytelmällisesti, ja katsoen ylös ensikerran. "Kansalainen presidentti,
minä tunnustan sen hyvän isänmaanrakastajan pelkäämättömällä
suoruudella; minä tiesin äitini ensimmäisestä aikomuksesta paeta
Ranskasta".

Vihellyksiä ja inhon huutoja seurasi tätä tunnustusta. Nämä häntä
vapisutti ensin; vaan hän ennätti hillitä itseään ennenkuin äänettömyys
saatiin palautetuksi.

"Kansalaiset, te olette kuulleet rikokseni tunnustuksen", jatkoi hän,
kääntyen epätoivoisella vakuutuksella kuulijakuntaan; "kuulkaa nyt
millä olen sovittanut tämän isänmaani alttarilla".

Hän odotti tämän lauseen lopussa kunnes tuomioistuimen kirjuri oli
kirjoittanut sen oikeuden asiakirjaan.

"Kirjoita uskollisesti kirjaimia myöten!" huusi Danville, osoittaen
juhlallisesti avattua sivua kirjassa. "Elämä ja kuolema riippuu minun
sanoistani".

Kirjuri kastoi kynänsä musteessa ja nyykäytti päätään merkiksi että oli
valmis. Danville puhui:

"Näinä Ranskan kunnian ja koetuksen päivinä", jatkoi hän, pakoittaen
ääntään osoittamaan syvää liikutusta, "mitä ovat kaikki hyvät
kansalaiset pyhimmästi velvoitetut tekemään? Uhrata kalliimmat
yksityiset tunteensa ja harrastuksensa julkisten velvollisuuksiensa
hyväksi! Kun minun äitini ensimmäisen kerran koetti rikkoa lakia maasta
poismuuttamista vastaan, Ranskasta pakenemalla, hairahduin siinä
heroisessa uhrauksessa, jota järkähtämätön isänmaanrakkaus minulta
vaati. Asemani oli kauheampi kuin Brutuksen asema tuomitessaan omaa
poikaansa. Minulla ei ollut samanlaista Romalaista urhoollisuutta. Minä
hairahduin, kansalaiset, hairahduin niinkuin Coriolanus, kun hänen jalo
äitinsä keskusteli hänen kanssaan Roman onnesta! Tästä hairahduksesta
minä ansaitsin tulla eroitetuksi tasavaltalaisesta yhteiskunnasta; vaan
minä pääsin ansaitusta rangaistuksesta -- kohosinpa vielä siihen
kunniaan että sain viran hallitukselta. Aikoja kului; ja taas koetti
minun äitini paeta Ranskasta. Taas välttämätön sallimus saattoi
kansalaiskuntoni koetukselle. Miten otin vastaan tätä toista koetusta?
Entisen heikkouden sovituksella, joka sovitus oli yhtä kauhea kuin
koetus itse! Kansalaiset, te kauhistutte; vaan te varmaan taputatte
käsiänne mieltymyksen osoitukseksi samalla kuin vapisette. Kansalaiset,
katsokaa! ja muistakaa katsellessanne tätä tutkintoa alottaessa
luettuja todistuksia. Tuossa seisoo isänmaansa vihollinen, joka käytti
salavehkeitä auttaakseen äitiäni pakoon; tässä seisoo isänmaanrakastaja
poika, jonka ääni oli ensimmäinen, oli ainoa ääni antamaan ilmi hänet
tästä rikoksesta". Puhuessaan osoitti hän Trudainea, löi sitten kätensä
vasten rintaa, sitten asetti käsivartensa ristiin rinnoilleen ja katsoi
tuimasti kuulijoihin.

"Te vakuutatte", huusi presidentti, "tietäneenne Trudainen ilmi
antaessanne, hänen auttavan äitiänne pakoon?"

"Minä vakuutan sen", vastasi Danville.

Kynä, jota presidentti piteli, tipahti hänen kädestään kun hän kuuli
tämän vastauksen; hänen virkakumppalinsa säpsähtivät ja katsoivat
toisiinsa äänettöminä.

"Hirviö! hirviö!" kuultiin huudettavan ensin vankien lavalla, vaan
morina levisi heti kuulijakuntaan, ja huudot kasvoivat yhteiseksi
hälinäksi; julmimmat nais-tasavaltalaiset kuuntelija-istuimilla
yhtyivät viimein ylpeimpien vankilavalla olevien nais-ylimysten kanssa.
Tässäkin kauheimman eripuraisuuden keskuudessa, tällä ankarimman
vihollisuuden ajalla, tuo luonnon tunne osoitti vanhaa taivaallista
taikavoimaansa; heräsi äitin tunne, joka yhdistää kaiken maailman.

Niitten harvojen henkilöiden joukossa tässä oikeussalissa, jotka heti
arvasivat edeltäpäin minkä vaikutuksen Danvillen vastaus tekisi tämän
oikeusjutun päätökseen, oli Lomaque yksi. Hänen keltaiset kasvonsa
valkenivat hänen katsoessaan vankien lavaa kohden. "He ovat hukassa",
mutisi hän itsekseen, astuen ulos siitä joukosta, jossa hän tähän asti
oli seissyt.

"Hukassa! Se valhe, joka on pelastanut tuon konnan pään, on vienyt
heiltä pienimmän toivon kipinänkin. Ei mikään voi estää tuomion
langettamista. -- Danville'n kauhea mielenlujuus on saattanut ne
guillotinille!" Lausuen nämät sanat läksi hän ulos kiireesti lähellä
vankienlavaa olevan oven kautta, joka vei vankien odotushuoneesen.

Rosan pää vaipui taas hänen veljensä hartioita vasten. Häntä
pöyristytti, ja hän nojautui taaksepäin heikkona vasten käsivartta,
jota veljensä ojenti häntä tukeakseen. Muuan naisvangeista koetti
auttaa Trudaineä tämän lohduttaessa häntä; mutta hänen miehensä
petollisuuden täydellisentäminen näytti kervaisneen häntä sydämeen
asti. Hän jupisi vaan kerran veljensä korvaan, -- "Louis! Nöyrästi minä
käyn kuolemaan -- ei muu kuin kuolema ole jäänyt minulle osaksi
alennuttuani niin halvaksi että olen rakastanut tuota miestä." Hän
lausui nämät sanat ja ummisti silmänsä raukeesti, eikä puhunut enempää.

"Toinen kysymys, ja te saatte mennä", lausui presidentti,
kääntyen Danvilleen: "Tiesittekö vaimonne osallisuudesta veljensä
salahankkeisin?"

Danville mietti epäilevästi hetken, muisti että siellä oli vieraita
miehiä oikeussalissa, jotka voisivat todistaa hänen puheistaan ja
käytöksestään vaimonsa vangitsemisen iltana, ja päätti tällä kertaa
puhua totta.

"Minä en tiennyt siitä", vastasi hän, "vieraita miehiä voidaan kutsua
tänne, jotka todistavat minun olleeni poissa Parisista, kun vaimoni
osallisuus saatiin ilmi".

Vaikka hän saattoikin sydämettömästi hillitä luontoansa, oli yleisön
mielenosoitus hänen edellisen vastauksensa jälkeen hämmentänyt häntä.
Hän puhui nyt matalalla äänellä, seisten selin katsojiin, ja
kiinnittäen silmänsä taas viheriäiseen pöydän peitteesen.

"Vangit! Onko teillä mitään muistutusta tehtävänä, jotakin todistuksia
tuoda esiin, jotka voisivat heikontaa sitä selitystä, jolla kansalainen
Danville on puhdistanut itseänsä epäluulosta?" kysyi presidentti.

"Hän on puhdistanut itseään mitä inhoittavimmalla valheella", vastasi
Trudaine. "Jos voitaisiin saada käsiimme hänen äitinsä ja hän
tuotaisiin tänne, niin hänen todistuksensa näyttäisi sen".

"Voitteko esiintuoda muuta todistusta vakuutuksenne tueksi?' kysyi
presidentti.

"En voi".

"Kansalais-päällysmies Danville, teillä on vapaus lähteä pois. Teidän
selityksenne tulee jätettäväksi sille virkakunnalle, jolle olette
virallisesti vastuunalainen. Josko ansaitsette kansalais-kruunun
enemmän kuin Roomalaisesta urhoudestanne, tahi --" Mentyänsä näin
pitkälle, pysähtyi presidentti äkkiä, ikään kuin hän ei olisi tahtonut
liian pian antautua arvostelemaan, ja sanoi uudestaan. -- "Te saatte
mennä."

Danville läksi heti ulos oikeussalista, taas julkisen oven kautta.
Häntä seurasi murina naisten penkeiltä, joka kuitenkin pian
lakkasi, kun nähtiin presidentin sulkevan kirjansa ja kääntyvän
virkakumppaleihinsa. "Tuomio!" oli yleisenä kuiskauksena nyt. "Hsh, hsh
-- tuomio!"

Muutamia minuuttia kestävän keskustelun perästä takanansa olevien
henkilöiden kanssa, nousi presidentti seisoalle, ja lausui
seuraavat painavat sanat: -- "Louis Trudaine ja Rosa Danville;
vallankumous-oikeus, kuultuansa syytöksen teitä vastaan, ja
arvosteltuaan teidän vastauksianne siihen, päättää teidän olevan
molempien syylliset, ja tuomitsee teidät kuoleman rangaistukseen."

Julistettuansa tuomion näillä sanoilla istuutui hän taas, ja pani
merkin kahden ensin tuomitun henkilön nimien perään vankiluettelossa.
Heti sen jälkeen otettiin seuraava asia esille, ja uusi tutkinto
kiihoitti taas kuulijakunnan uteliaisuutta.



VIIDES LUKU.


Vallankumous-oikeuden odotushuone oli kolkko alaston suoja, likaisella
kivilattialla ja penkit pitkin seiniä. Akkunat olivat korkeat ja
kaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi
kaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon
pakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli
juuri sillä hetkellä hänelle tervetullut. Hän jäi odotushuoneesen, hän
käveli verkkaan huoneen toisesta päästä toiseen likaisella
kivityksellä, puhuen hartaasti ja lakkaamatta itsekseen.

Jonkun hetken kuluttua, aukeni oikeussaliin vievä ovi ja
kyttyräselkäinen vanginvartija ilmautui saattaen sisään Trudaineä ja
Rosaa.

"Teidän on odottaminen täällä", sanoi pieni mies, "kunnes jäljellä
olevat ovat tutkitut ja tuomitut; ja sitten te kaikki tulette menemään
takaisin vankihuoneesen yhdessä ryhmässä. Haa, kansalainen!" jatkoi
hän, huomatessaan Lomaquen salin toisessa päässä, ja astui hänen
luokseen. "Täällä vielä, vai niin! Jos ai'otte viipyä täällä vielä
kauemman aikaa, niin minulla olisi vähäinen pyyntö tehtävä".

"Ei ole minulla kiirettä", sanoi Lomaque, katsahtaen molempiin
vangittuihin.

"Hyvä asia!" huusi kyttyräselkä, pyyhkien suutaan kämmenellään; "minä
olen janosta kuivamaisillani, ja kuolen varmaan ellen pääse kaulaani
kastamaan tuonne viinikauppaan kadun toisella puolella. Tahdotteko
tarkkaan pitää silmällä tuota miestä ja vaimoa sillä aikaa kun olen
poissa, tahdotteko? Se on mitä helpoin asia -- tuolla on vartijat
ulkona, ikkunoissa on rautaristikko, oikeussali on niin lähellä että
huuto kuuluu! Tahdotteko tehdä minulle tämän hyvän työn?"

"Olen oikein iloinen tästä tilaisuudesta".

"Niin tekee hyvä ystävä -- ja, muistakaa, jos minua kysyttäisiin, tulee
teidän sanoa, että minun täytyi lähteä muutamaksi hetkeksi oikeudesta,
vaan jättäneeni toimeni teille".

Tämän sanottua riensi kyttyräselkäinen vanginvartija viinikauppaan.

Hän oli tuskin kadonnut ennenkuin Trudaine tuli poikki huoneen ja
tarttui Lomaquen käsivarteen.

"Pelastakaa hänet", hän kuiskasi; "nyt on tilaisuutta -- pelastakaa
hänet!" Hänen kasvonsa olivat punastuneet -- hänen silmäyksensä
näyttivät houruisilta -- hänen henkensä, jonka Lomaque tunsi hänen
puhuessaan poskillaan, oli polttavan kuuma. "Pelastakaa hänet!" sanoi
hän uudestaan, pudistaen Lomaquea käsivarresta, ja vetäen häntä ovea
kohti. "Muistakaa missä kiitollisuuden velassa olette isälleni --
muistakaa keskustelumme tuolla penkillä joen äyräällä -- muistakaa mitä
itse sanoitte minulle vangitsemis-iltana -- älkää miettimisellä
menettäkö aikaa -- pelastakaa hänet ja jättäkää minut sanaa sanomatta!
Jos kuolen yksinäni, niin minä voin kuolla niinkuin miehen tulee -- jos
hän astuu mestauslavalle minun rinnallani, niin minun sydämeni ei kestä
-- minä tulen kuolemaan pelkurin kuolemaa! Minä olen elänyt hänen
elämänsä edestä -- antakaa minun kuolla sen edestä, ja minä kuolen
onnellisena!"

Hän koetti puhua enempää, vaan hänen kiihoituksensa rajuus esti sen.
Hän saattoi ainoastaan pudistaa Lomaquen käsivartta alinomaa, ja
osoittaa penkkiä, jolla Rosa istui -- pää vaipuneena rintaa vasten,
kädet ristissä hervakasti polvien päällä.

"Tuolla on kaksi aseellista vartijaa oven ulkopuolella -- ikkunoissa on
rautaristikot -- teillä ei asetta -- ja jos teillä olisikin, niin on
vahtihuone aivan lähellä toisella puolen teitä ja oikeussali toisella.
Pakeneminen tästä huoneesta on mahdoton", vastasi Lomaque.

"Mahdoton!" kertoi toinen raivossa. "Te petturi! te pelkuri! Voitteko
nähdä hänen istuvan tuossa auttamattomana -- hänen elämänsä rientää jo
pois joka hetkeltä mikä kuluu -- ja kylmästi sanoa minulle että pako on
mahdoton?"

Murheensa ja toivottomuutensa raivossa hän nosti puhuessaan irroitetun
kätensä uhkaavaisesti. Lomaque tarttui hänen käsiranteesensa ja
kuljetti hänet erään akkunan luo, jonka yliset lasit olivat auki.

"Te ette ole nyt täydellä mielellä", sanoi pääpoliisi vakavasti; "tuska
ja pelko sisarenne kohtalosta on hämmentänyt selvän järkenne. Koettakaa
asettua ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotakin tärkeätä sanottavaa --"
Trudaine katsoi häneen epäilevästi. "Tärkeätä", jatkoi Lomaque, "sillä
se koskee sisarenne kohtaloa tällä kauhealla ratkaisuhetkellä".

Tämä muistutus vaikutti silmänräpäyksessä. Trudainen ojennettu
käsivarsi taipui alas ja hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos.

"Vartokaa hetkinen", sanoi hän heikolla äänellä; ja kääntyen pois,
nojautui hän vasten seinää ja painoi kuumaa otsaansa kylmää, kosteata
kiveä vasten. Hän ei nostanut päätään ennenkuin oli saanut itsensä
hillityksi, ja saattoi sanoa tyynesti: "Puhukaa -- minä olen valmis
kuulemaan, ja siksi täydellä mielellä, että voin pyytää teiltä anteeksi
sen minkä minä äsken sanoin".

"Kun minä läksin oikeussalista ja tulin tähän huoneesen", alkoi
Lomaque hiljaa kuiskaten; "en voinut ajatella mitään keinoa, jolla
voisi auttaa teitä ja teidän sisartanne. En voinut muuta kuin surra
sitä ett'ei tuo tunnustus auttanut, jota minä olin pitänyt teidän
parhaimpana puollustuskeinona ja jota olin tullut teille neuvomaan
St. Lazare-linnaan. Sittemmin on päähäni pälkähtänyt tuuma, josta voi
olla apua -- niin hurja, niin epätietoinen tuuma -- jonka menestyminen
niin tykkönään riippuu satunnaisista seikoista, ett'en tahdo uskoa sitä
teille muuten kuin yhdellä ehdolla".

"Sanokaa ehtonne! minä suostun jo edeltäpäin".

"Luvatkaa kunniansanallanne, ett'ette puhu sanaakaan sisarellenne
siitä, mitä minä nyt sanon teille, ennenkuin annan teille luvan puhua.
Luvatkaa minulle että te, kun näette lähenevän kuolemanhetken
kauhistuttavan häntä tänä yönä, hillitsette itsenne niin paljon,
ett'ette puhu toivon sanaa hänelle. Minä kysyn tämän, syystä että tässä
on kymmenen -- kaksi kymmentä -- viisi kymmentä mahdollisuutta sitä
yhtä vastaan, että toivoa on".

"Enhän minä voi muuta kuin luvata", vastasi Trudaine.

Lomaque otti esille taskukirjansa ja lyijykynänsä ennenkuin hän taas
rupesi puhumaan.

"Minä menen erityisseikkoihin niin pian kuin ensin olen tehnyt teille
kummallisen kysymyksen", sanoi hän. "Te olette ollut suuri kemiallisten
kokeiden harjoittaja aikananne -- oletteko tarpeeksi tyynimielinen
tämmöisellä kamalalla hetkellä vastaamaan kysymykseen, joka tavallansa
on yhteydessä kemian kanssa? Te näytätte kummastuneelta. Sallikaa minun
lausua kysymykseni heti. Tunnetaanko jotakin nestettä, tahi pulveria,
tahi useampain ainesten yhdistystä, joka hävittää kirjoituksen
paperista eikä jätä mitään merkkiä jälkeensä?"

"Varmaan! Vaan siinäkö koko kysymys? Eikö ole suurempaa vaikeutta --?"

"Ei. Kirjoittakaa aineksien-määräys, olkoot ne sitten mitä tahansa,
tälle lehdelle", sanoi toinen, antaen hänelle taskukirjan.
"Kirjoittakaa se siihen, ja määrätkää myös tarkoin aineen käyttäminen".
Trudaine totteli. "Tämä on ensimmäinen askel", jatkoi Lomaque, pistäen
kirjan taskuunsa, "hankkeeni perille päästäksemme -- epävarman
hankkeeni, muistakaa se! Kuunnelkaa nyt; minä olen saattamaisillani
oman pääni vaaran-alaiseksi, tehdäkseni teidän ja sisarenne pään
pelastamisen mahdolliseksi, käyttämällä vähäisiä vehkeitä
kuolemaantuomittujen luettelon kanssa. Älkää keskeyttäkö minua! Jos
minä voin pelastaa yhden, niin minä voin pelastaa toisenkin. Ei
sanaakaan kiitollisuudesta! Odottakaa kunnes tunnette kiitollisuutenne
määrän. Minä sanon teille suoraan, alussa, että siinä toimessa, johon
olen ryhtymäisilläni, on sekä epätoivon että sääliväisyyden
vaikutussyitä pohjalla. Vaiti! Minä vaadin sen. Aikaa on meillä vähän;
minun asiani on puhua, ja teidän on kuunnella. Oikeuden presidentti on
pannut kuolemanmerkin teidän nimienne jälkeen tämän päivän
vankiluettelossa. Kun tutkimiset ovat päättyneet ja lista on merkitty
loppuun asti, tuodaan se tähän huoneesen ennenkuin teidät viedään St.
Lazare'en. Se sitten lähetetään Robespierrelle, joka pitää sen,
teetettyänsä kopian siitä samassa kun se on tullut hänelle jätetyksi,
kiertämistä varten hänen virkaveljiensä -- St. Just'in ja muiden,
luona. Minun tehtävänäni on toimittaa jäljennös tästä kopiasta ensi
kädessä. Jalo Robespierre itse tahi joku, johon hän voi ehdottomasti
luottaa, vertaa tätä jäljennöstä alkuperäiseen luetteloon, ja
mahdollisesti kopiaan myös, ja se lähetetään sitten St. Lazare'en,
tulematta enää minun käsiini. Heti kun se on vastaanotettu, luetaan se
julkisesti vankihuoneen kalterilla, ja jää sittemmin vanginvartijalle,
joka sitä käyttää kulkiessaan illalla liidulla merkitsemässä niiden
vankien koppien ovia, jotka ovat määrätyt huomenna mestattaviksi. Tämän
tehtävän toivon minä tuon kyttyräselän saavan tänään, jonka te näitte
minua puhuttelevan. Hän on tunnettu juoppo ja minä ai'on vietellä häntä
semmoisella viinillä, jota hän harvoin maistaa. Jos minä -- sen jälkeen
kun luettelo on julkisesti luettu ja ennenkuin koppien ovet ovat
merkityt -- voin saada hänet istumaan putelin ääreen, niin minä lupaan
saattaa hänet juovuksiin, ottaa luettelon hänen taskustaan, ja poistaa
teidän nimenne siitä sillä aineella, jonka määräyksen juuri ikään
olette kirjoittanut minulle. Minä kirjoitan kaikki nimet, toisen
toisensa alle, niin tarpeeksi epäsäännöllisesti jäljennökseeni ett'ei
poisottamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä niin helposti voida
huomata. Jos minä tässä onnistun, niin teidän ovenne ei tulekaan
merkityksi; eikä teidän nimiänne huomenaamulla huudetakaan, kun
guillotinin rattaat tulevat. Nykyään kun vankeja tulvaa joka päivä
vankihuoneesen tutkisteltaviksi ja tulvaa vankihuoneesta joka päivä
mestattavaksi, on teillä siinä yleisessä sekasotkossa mitä suurin
mahdollisuus päästä kaikista nenäkkäistä kysymyksistä, jos sopivasti
asetatte korttianne, vähintäin kaksi viikkoa tahi kymmenen päivää.
Silloin --"

"Hyvin! hyvin!" huusi Trudaine innokkaasti.

Lomaque katsoi oikeussalin oveen päin ja alenti äänensä hiljaiseksi
kuiskutukseksi ennenkuin hän jatkoi: "Silloin Robespierren oma pää
voi pudota guillotinin pussiin! Kansa on alkanut kyllästyä
Hirmuhallitukseen. Kohtuuden puolueen Ranskalaiset, jotka ovat
maanneet piilossa kuukausia kellareissa ja ylisillä, ovat alkaneet
salaa tulla esille ja neuvotella, kaksi ja kolme yhdessä, yön
pimeydessä. Robespierre ei ole moneen viikkoon uskaltanut näyttäytyä
neuvottelemassa Valiokunnassa. Hän ainoastaan puhuu omien ystäviensä
seurassa Jakobineille. Huhu kertoo kauheasta Carnot'n ilmisaatosta ja
kurjasta päätöksestä, jonka Tallien on tehnyt. Ihmiset, jotka ovat
saaneet katsoa näyttämön taakse, huomaavat Hirmuhallituksen viimeisten
päiväin lähestyvän. Jos Robespierre tulee lyödyksi lähestyvässä
taistelussa, olette pelastetut -- sillä uuden hallituksen tulee olla
Anteeksiannon hallituksen. Jos hän voittaa, olen minä ainoastaan
lykännyt teidän ja teidän sisarenne kuolemanpäivän edemmäksi, ja
saattanut oman pääni piilun alle. Tämmöiset ovat mahdollisuudet -- se
on kaikki minkä minä voin tehdä".

Hän vaikeni, ja taas koetti Trudaine puhua semmoista, joka näyttäisi,
ett'ei hän ollut sen kuoleman-uhrauksen ansaitsematon, jonka Lomaque
oli aikeessa tehdä. Vaan vielä kerran pääpoliisi lujasti ja
suuttuneesti esti häntä. "Minä sanon teille, kolmannen kerran", puhui
hän, "en tahdo kuulla kiitollisuuden osoituksia teiltä, ennenkuin
tiedän ansaitsenko minä niitä. Totta on, että minä olen kiitollisuuden
velassa isänne sopivalla ajalla osoittamasta hyvyydestä minua kohtaan
-- totta, etten ole unhottanut mitä tapahtui viisi vuotta takaperin
teidän kotonanne, joen varrella. Minä muistan kaikki, yksin niitäkin,
joita te katsoisitte kovin vähäpätöisiksi -- tuon kupin kahvia,
esimerkiksi, jonka sisarenne piti varina minua varten. Minä silloin
sanoin teille, teidän tulevan joskus maailmassa parempaa ajattelemaan
minusta. Minä tiedän että niin on nyt. Vaan tämä ei ole vielä kaikki.
Te mielellänne ylistäisitte minua suorastaan että minä panen henkeni
vaaran alttiiksi teidän edestänne. Minä en tahdo teitä kuulla, koska
minun alttiiksi antamiseni on halvinta laatua. Minä olen kyllästynyt
elämääni. En voi katsoa taakseni iloisella mielellä. Olen liian vanha
katsomaan eteenpäin siihen mikä voisi olla toivon-alaista. Siellä oli
jotakin sinä iltana teidän kodissanne, ennen naimista -- jotakin teidän
puheessanne, sisarenne te'oissa -- joka teki minut toisenlaiseksi.
Minulla on ollut synkkämielisyyden ja itsenisyyttämisen päiviä, aika
ajoin, siitä lähtien. Minä olen suuttunut orjuuteeni, ja nöyryyteeni,
ja kaksimielisyyteeni, ja liehittelemiseeni ensin yhden herran, sitten
toisen alla. Minä olen toivonut saavani katsoa takaisin elämääni, ja
lohdutella itseäni huomatessani jonkun hyvän teon, niinkuin säästävä
mies lohduttaa itseään katselemalla pientä säästöään laatikossaan. Minä
en voi sitä tehdä; ja minä haluaisin kuitenkin. Tuo kaipaus tulee
minuun kuin taudinpuuskaus, määrättömien loma-aikojen perästä äkisti,
käsittämättömimmistä vaikutussyistä. Katsahdus ylös sinistä taivasta
kohden -- tähtikirkkaana kaarrellen tämän suuren kaupungin rakennuksien
ylitse, illoin katsellessani ulos vinnihuoneeni akkunasta -- lapsen
äänen sattuessa äkkiä korvaani, en tiedä mistä -- naapurini hempun
viserrys pienessä häkissään -- milloin mikin vähäpätöinen asia herättää
tuon kaipauksen minussa silmänräpäyksessä. Vaikka kurja olen, niin nuo
muutamat yksinkertaiset sanat, jotka sisarenne lausui tuomarille,
tunkivat minun läpitseni kuin veitsen iskut. Kummallista semmoisessa
miehessä kuin minä, eikös ole? Minä itsekin sitä kummastelen. Minun
elämäni? Oh! minä olen sen vuokrannut muille, joutuakseni roistojen
potkittavaksi yhdestä likarapakosta toiseen, niinkuin palli
jalkapallisilla ollessa. Mieleeni on johtunut antaa itse sille
viimeinen potku, ja heittää se tarpeeksi etäälle, ennenkuin se
lepää sontatunkiolla ainaiseksi. Teidän sisarenne piti hyvän kupin
kahvia varina minua varten, ja minä annan hänelle huonon elämän
kohteliaisuuden palkinnoksi. Te tahdotte kiittää minua siitä? Mitä
hulluutta! Kiittäkää minua kun olen jotakin hyödyllistä tehnyt. Älkää
kiittäkö tästä!" Hän näpähytti sormillaan halveksivaisesti puhuessaan,
ja astui pois ulko-oven luokse, ottamaan vanginvartijaa vastaan, joka
tällä hetkellä palasi.

"No", kysyi kyttyräselkä, "onko kukaan minua kysynyt?"

"Ei", vastasi Lomaque; "ei ole kukaan käynyt huoneessa. Mitä lajia
viiniä te saitte?"

"Niin -- niin! Hyvää kun on pulassa, ystäväni -- hyvää kun on pulassa".

"Oh! te menisitte minun viinikauppaani, ja maistaisitte eräästä
tynnyristä, jossa on viiniä eräästä viininsaannosta, joka on jotakin!"

"Mikä viinikauppa? Mikä viininsaanto?"

"Minä en jouda nyt kertomaan, vaan luultavasti me tapaamme toisemme
vielä tänään. Minä toivon olevani vankihuoneella iltapäivällä. Kysynkö
minä teitä? Hyvä! En unhota!" Näillä jäähyväissanoilla hän läksi ulos;
eikä edes katsonut taakseen vankeihin, ennenkuin jo sulkivat oven hänen
perästään.

Trudaine palasi sisarensa luokse, peloissaan että hänen kasvonsa
ilmoittaisivat mitä oli tapahtunut tuossa omituisessa keskustelussa
Lomaquen ja hänen välillä. Vaan mikä muutos siinä lienee ollutkin, ei
Rosa näyttänyt sitä huomaavan. Hän oli yhä vielä kummallisen
huomaamaton kaikkien ulkonaisten seikkain suhteen. Tuo kärsiväisyys,
joka on vaimojen urhoollisuus kaikissa onnettomuuksissa, näytti nyt
olevan ainoa virkistävä hengen-ilmaus, joka voimassa piti elämänliekkiä
hänessä. Kun veljensä istuutui hänen viereensä, tarttui hän vaan hänen
käteensä ja sanoi: "Olkaamme näin yhdessä, Louis, kunnes hetki tulee.
Minä en sitä pelkää. Minulla ei ole paitse sinua mitään muuta, joka
saattaisi minua rakastamaan elämää, ja sinä tulet myös kuolemaan.
Muistatko sitä aikaa kun minulla oli tapana murehtia sitä, ett'ei
minulla ollut lasta joksikin lohdutukseksi minulle? Minä ajattelin
tässä, joku hetki sitten, miten kauheata olisi ollut nyt, jos minun
toivoni olisi toteutunut. Se on minulle siunaukseksi, tässä suuressa
kurjuudessa, että olen lapseton! Puhukaamme menneistä ajoista, Louis,
niin kauan kuin voimme -- ei miehestäni, eikä naimisestani --
ainoastaan niistä menneistä ajoista, jolloin en vielä ollut taakkana ja
murheena sinulle".

Päivä kului. Yksittäin, kaksittain ja kolmittain tulivat tuomitut
vangit oikeussalista, ja keräytyivät odotushuoneesen. Kello kaksi oli
kuolemaantuomittujen luettelo valmis luettavaksi. Se luettiin ja eräs
oikeuden jäsen vahvisti sen todeksi; sitten vei vanginvartija vankinsa
takaisin St. Lazare'en.

Ilta tuli. Vankien iltanen oli annettu; kuolemalistan jäljennös oli
luettu julkisesti kalterien edessä; koppien ovet olivat kaikki lukitut.
Vangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi
erään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet
suljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän
kauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema -- kuolema, jota
hän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli. Trudainen mielessä lähintä
tulevaisuutta pimitti yhä enemmän tuo epätietoisuus, joka on kuolemaa
pahempi; tuo ahdistava, kauhea, säälimätön viipymys, joka pitää mieltä
piinauspenkillä, ja joka sydäntä kalvaa. Tämän kauhean yön pitkän,
lohduttoman kuolemankamppauksen kestäessä, tuli hänelle vaan yksi
helpoitus. Joka hermon jännitys, jokaiseen ajatukseen kiinnittyvän
kauhean ahdistuksen ruhjoava paino helpoittuivat vähän, kun Rosan
ruumiilliset voimat alkoivat vaipua hänen henkisen väsymyksensä alle --
kun hänen surullinen kuoleva puheensa menneistä onnellisista ajoista
hiljaa vaikeni, ja hän asetti päänsä hänen hartioilleen, ja antoi unen
enkelin viedä itseään vähäksi aikaa, vaikka kuoleman enkeli jo
siivillään häntä varjosti.

Aamu tuli ja lämmin kesäinen päivännousu. Mikä oli eloon jätetty hirmun
hallitsemassa kaupungissa, heräsi täksi päivää pelkäävästi; ja yhä
pysyi pitkän yön epätietoisuus huokenematta. Hetki lähestyi, jona
vaunut tulivat noutamaan edellisenä päivänä tuomitut uhrit. Trudainen
korva saattoi eroittaa heikointakin ääntä kaikuvassa vankihuoneessa
koppinsa ulkopuolella. Hän kohta meni kuuntelemaan lähelle ovea, ja
kuuli keskenään väitteleviä ääniä sen takaa. Äkkiä teljet vedettiin
ovelta, avain vääntyi rei'ässään, ja hän huomasi edessään kyttyräselän
ja erään alemman vanginvartijan.

"Katsokaa!" mutisi tämä jälkimäinen nurpeissaan, "siinä ne ovat,
terveinä kopissaan, juuri niinkuin minä sanoin; vaan minä vakuutan
teille vielä kerran etteivät olleet luettelossa. Mitä ajattelettekaan
toruessanne minua ett'en ole liidulla merkinnyt heidän ovea viime yönä
samalla kertaa kuin muitten? Pyytäkää taas minua toimittamaan
tehtäviänne, kun olette liian juovuksissa itse sitä tekemään!"

"Pitäkää suunne, ja antakaa minun uudestaan katsella luetteloa!"
vastasi kyttyräselkä, kääntyen ovesta ja temmaisten paperikaistaleen
toisen kädettä. "Piru vieköön, jos minä tätä ymmärrän!" huusi hän,
pudistaen päätään, huolellisesti tarkastettuansa luetteloa. "Minä
voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla, eilen illalla,
omilla huulillani; ja nyt, vaikka katsoisin miten kauan, en voi löytää
heitä tästä. Anna nuuskaa näpillinen, ystäväni. Olenko minä valveilla,
vai näenkö unta? -- juovuksissa, vai selvänä tänä aamuna?"

"Selvänä, toivon minä", sanoi tyven ääni hänen takanaan. "Pistäysin
juuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä".

"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut
kummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni,
odotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin
vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä.
Nyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko
luettelossa! Mitä ajattelette tästä?"

"Ja mitä te ajattelette", keskeytti loukattu alavartija, "hänen
hävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta,
kun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? -- liian
juovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen
olisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin
ylivanginvartijalle".

"Aivan oikein teiltä antaa hänelle anteeksi, ja aivan väärin häneltä
teitä torua", lausui Lomaque vakuuttavalla tavalla. "Ottakaa minulta
neuvo", jatkoi hän, tuttavasti puhellen kyttyräselälle, "älkääkä liioin
luottako tuohon teidän pettävään muistiinne, hiukan juotuanne
edellisenä päivänä. Te ette ole voineet todellisesti lukea heidän
nimiään kalteriportilla, senhän ymmärrätte, sillä siinä tapauksessa ne
tietysti olisivat listassa. Mitä oikeussalin odotushuoneesen tulee,
niin minä sanon sanan teidän korvaanne: pääpoliisit tietävät
kummallisia salaisuuksia. Oikeuden presidentti tuomitsee ja armahtaa
julkisesti; vaan onpa joku toinen, tuhannen presidentin vallalla, joka
silloin tällöin tuomitsee ja armahtaa yksityisesti. Te voitte arvata
kuka. Minä en sano muuta kuin neuvon vaan teitä pitämään päätänne
paikoillaan, siten ett'ette pidä huolta muusta kuin tuosta luettelosta
teidän kädessänne. Pysykää sen puustaveissa kiinni, niin ei kukaan voi
teitä syyttää. Pitäkää vaan melua salaisuuksista, jotka eivät koske
teitä, niin --"

Lomaque pysähtyi, ja pitäen kättään miekan tapaisesti, sujahutti sillä
osoittavaisesti kyttyräselän pään ylitse. Tämä liikunto kuin myös ne
vihjaukset, joita hän kuuli sitä ennen, hämmentivät kokonaan pientä
miestä. Hän tuijotti hämmästyneenä Lomaqueen; pyysi parilla sanalla
raakamaisesti anteeksi alavartijalta, ja kummallisella tavalla
pyörittäen rumaa päätään, astui hän pois, pitäen kuolema-luetteloa
rutistettuna kädessään.

"Tahtoisin heittää silmäyksen heihin, ja katsoa ovatko ne
todellakin sama mies ja vaimo, joita minä vartijoin eilen aamulla
odotushuoneessa", sanoi Lomaque, tarttuen kädellään kopin oveen, juuri
samassa kun virkatoimessaan oleva vartija rupesi sitä kiinni panemaan.

"Katsokaa sisään, niinkuin tahdotte", sanoi mies. "Kyllä varmaan
huomaatte tuon juoppolallin olevan yhtä väärässä näiden suhteen kuin
hän on kaikissa asioissa".

Lomaque käytti heti tätä myönnettyä oikeutta. Hän näki Trudainen
istuvan sisarensa kanssa kopin nurkassa kauimpana ovesta, arvattavasti
siinä tarkoituksessa ett'ei Rosa kuulisi ovella tapahtuvaa keskustelua.
Hänen silmissään näkyi kuitenkin levoton katse, hänen poskillaan
enenevä punastus, joka osoitti hänen ainakin epävarmasti tietävän että
jotakin outoa tapahtui käytävässä. Lomaque viittasi Trudainelle että
hän tulisi ovelle, ja kuiskasi hänelle: "Määräämänne aine vaikutti
hyvin. Te olette pelastetut täksi päivää. Kertokaa tämä uutinen
sisarellenne niin lempeästi kuin voitte. Danville --" Hän vaikeni ja
kuunteli kunnes hän voi vanginvartijan askeleitten kopinasta varmaan
tietää tämän astuskelevan käytävän toisessa päässä. "Danville", jatkoi
hän, "sekaannuttuaan kansajoukkoon kalteriportin ulkopuolella eilen, ja
kuultuansa teidän nimiä luettavan, vangittiin illalla Robespierren
salaisesta käskystä ja lähetettiin Temple-linnaan. Mikä syytös häntä
vastaan tehdään, tahi milloin hän viedään tutkittavaksi, on mahdoton
sanoa. Tiedän ainoastaan hänen olevan vangitun. Hush! Älkää puhuko nyt;
ystäväni täällä ulkona tulee takaisin. Pysykää levollisena -- toivokaa
kaikkea sattumukselta ja valtiollisten asiain muutoksesta; ja
lohduttakaa itseänne sillä ajatuksella, että olette molemmat pelastetut
huomiseksi".

"Ja huomenna?" kuiskasi Trudaine.

"Älkää ajatelko huomispäivää", vastasi Lomaque, kääntyen äkkiä
oveenpäin. "Antakaa huomispäivän pitää huolta itsestään".



KUUDES LUKU.


Eräänä kevät-aamuna, vuonna seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä
kahdeksan, jätti Chalon-sur-Marnen ja Parisin välillä kulkevat yleiset
postivaunut yhden matkustajistaan ensimmäiseen pysäyspaikkaan
Meaux'sta. Matkustaja, joka oli vanha mies, läksi, hetken katseltuaan
miettiväisesti ympärilleen, pieneen ravintolaan, joka oli postihuoneen
vastapäätä, ja jonka nimenä oli "Kirjo-hepo", ja emäntänä leski Duval
vaimo, jota syystä kehuttiin puheliaimmaksi akaksi ja parhaimmaksi
hanhenpaistin valmistajaksi koko paikkakunnassa.

Vaikka matkustaja ei herättänyt suurta huomiota tiellä vetelehtivien
kylän laiskurien silmissä, ja vaikka leski Duval tervehti häntä aivan
välinpitämättömästi, ei hän sentään ollut niin tavallinen ja
jokapäiväinen vieras kuin nämä maalaiset näyttivät luulevan. Oli
ollut sekin aika, jolloin tuolle hiljaiselle, vanhanpuoleiselle,
vaatimattomalle virvoituksen pyytäjälle "Kirjo-hevossa" oli uskottu
Hirmuhallituksen syvimpiä salaisuuksia, ja jolla oli oikeus millä
hetkellä ja minä aikana tahansa käydä itse Maksimilian Robespierren
puheilla. Leski Duval ja nuo laiskoittelijat postihuoneen edustalla
olisivat todellakin hämmästyneet, jos joku asiantunteva henkilö
pääkaupungista olisi ollut läsnä heille kertomassa että tuo
nöyrännäköinen vanha matkustaja, kuluneella matkalaukulla, oli eräs
Parisin Salapoliisiviraston entisiä pää-asioitsijoita.

Neljättä vuotta oli kulunut siitä kun Lomaque viimeisen kerran oli
ollut Hirmuhallituksen virallisissa toimissa. Hänen hartiansa olivat
käyneet enemmän kyyryyn, ja hänen tukkansa oli kaikki lähtenyt, paitse
sivuilta ja takaa. Muutamissa muissa suhteissa näytti kuitenkin enenevä
ikä parantaneen enemmän kuin pahentaneen hänen ulkonäköänsä. Hänen
poskensa näyttivät terveemmiltä, hänen katsantonsa iloisemmalta, hänen
silmänsä kirkkaammilta kuin olivat koskaan ennen näyttäneet. Hän astui
myös ripeämmin kuin entisinä aikoina poliisivirassa; ja hänen pukunsa,
jos kohta se ei näyttänyt varakkaan miehen puvulta, oli kumminkin
puhtaampi ja paremmin pidelty kuin ennen aikaan hänen ollessaan
valtiollisessa palveluksessa Parisissa.

Hän istuutui yksin ravintolan vierashuoneesen ja emännän lähdettyä
noutamaan puolta putellia viiniä, jota hän pyysi, vietti hän aikaansa
tarkastamalla likaista vanhaa korttia, jonka hän veti esille
paperijoukosta taskukirjastaan, ja johon oli kirjoitettu seuraavat
sanat: -- "Kun rauhattomuuden ajat ovat ohitse, älkää unhottako niitä,
jotka muistavat teitä ikuisella kiitollisuudella. Pysähtykää
ensimmäiseen posti-asemaan Meaux'sta, Parisiin vievän valtamaantien
varrella, ja kysykää ravintolassa kansalaista Maurice, jos vielä
tahdotte nähdä meitä tahi kuulla meistä".

"Pyydän anteeksi kysymistäni", sanoi Lomaque, pistäen kortin taskuunsa,
kun leski Duval toi sisään viiniä, "voitteko sanoa minulle asuuko
täällä jossakin läheisyydessä eräs henkilö nimeltä Maurice?"

"Josko minä voin sanoa?" kertoi lyhyt lylleröinen leski. "Tietysti minä
voin! Kansalainen Maurice, ja hänen rakastettava sisarensa -- jota ei
saa unhottaa sen tähden, ett'ette te muistaneet mainita häntä, -- asuu
kymmenen minuutin matkan päässä minun talostani. Viehättävä asunto,
viehättävällä paikalla, ja kaksi mitä viehättävintä asukasta -- niin
hiljainen, niin syrjäinen ja niin erinomaisen tuottava paikka. Minä
toimitan heille kaikkea, -- lintuja, munia, leipää, voita, kasvaksia
(ei ne sentään syö mitään laatua paljon), viiniä (jota eivät juo
puoliakaan siitä mikä olisi heille terveellistä); lyhyesti sanottu,
minä muonitan tuota pikku erakkomajaa, ja rakastan noita kahta
herttaista erakkoa kaikesta sydämestäni. Oih! heillä on ollut
murheensa, ihmisparoilla, etenkin sisarella, vaikka ne eivät koskaan
puhu niistä. Kun ensin tulivat asumaan tänne meidän naapuristoomme --"

"Pyydän anteeksi, kansalainen, vaan jos te tahtoisitte ainoastaan olla
niin hyvä ja neuvoisitte minua --"

"Josta on kolme -- ei, neljä -- ei, kolme ja puoli vuotta aikaa --
lyhyesti, juuri sen jälkeen kun tuo mies Saatana Robespierre oli tullut
päätä lyhemmäksi (aivan sopivata hänelle), niin minä sanoin miehelleni
(joka teki loppuansa silloin miesparka!) 'Hän kuolee' -- tarkoittaen
naista. Hän ei kuitenkaan kuollut. Lintuni, munani, leipäni, voini,
kasvakseni, ja viinini, auttoivat häntä taudin läpi -- yhteydessä aina
kansalaisen Mauricen hellän hoidon kanssa. Niin! niin! Olkaamme
tunnokkaat tunnustamaan ansiota, kun semmoinen on paikallaan; älkäämme
koskaan unhoittako että kansalainen Maurice auttoi paljon viehättävän
sairaan parantumista samoin kuin ruokavarat ja juomat Kirjavasta
Hevosesta. Siinä se nyt on, mitä kauniin pikku nainen mitä kauniimmassa
pikku majassa --"

"Missä? Tahdotteko olla niin hyvä että sanotte minulle missä?"

"Ja erinomaisen terveenä, paitsi silloin tällöin kun häntä kohtaa
suonenvedontapaiset taudinpuuskat, jotka sanottavasti, niin minä
ainakin luulen, ovat seurauksia kauheasta säikähtymisestä -- hyvin
todennäköistä tuona kirottuna Hirmun aikana, ennenkuin tulivat
Parisista -- te ette juo, kunnon mies! Miksi ette juo? -- Hyvin, hyvin
kaunis kalvakkalaatuisia ollakseen; vartalo ehkä liian laiha -- antakaa
minun kaataa lasiinne -- mutta enkeli hyväluontoisuudessa, ja oikein on
liikuttavaa nähdä miten hän on kiintynyt kansalaiseen Maurice --"

"Kansalaiseni, emäntäni! tahdotteko, tahi ettekö tahdo sanoa minulle
missä ne asuvat?"

"Te hupsu mies! miks'ette kysyneet sitä ennen, jos tahdoitte sitä
tietää? Lopettakaa viininne ja tulkaa tänne ovelle. Tässä rahoistanne
takaisin ja kiitoksia käynnistinne vaikk'ette ottaneet paljoa. Tulkaa
tänne ovelle, sanon minä, älkääkä keskeyttäkö minua! Te olette vanha
mies -- voitteko nähdä kahdenkymmenen sylen päähän? -- Vai niin, te
voitte! Älkää närkästykö, -- se ei koskaan tee kenellekään hyvää. No
katsokaa nyt taaksepäin, tietä pitkin, jonne minä osoitan. Te näette
suuren kivikasan? Hyvä. Kiviläjän toisella puolella on pikku ura, -- te
ette voi sitä nähdä, vaan voittehan te pitää muistissa, mitä minä
teille sanon? Hyvä. Te kuljette polkua myöten kunnes tulette erään
joen rannalle; joen vartta pitkin kunnes tulette muutamaan siltaan;
toista jokivartta sitten (kuljettuanne sillan yli) kunnes tulette
vanhan vesimyllyn luo -- oikein kallisarvoinen vesimylly! kuuluisa
peninkulmien päässä ylt'ympäri; taideniekkoja kaikista maailman ääristä
tulee alinomaa sitä piirustamaan! Oh! miten olette käyneet hätäiseksi
taas! Te ette malta odottaa? Kärsimätön vanha mies, minkälaista elämää
teidän vaimonne mahtaa saada kärsiä, jos teillä on semmoinen! Muistakaa
siltaa! Voi, teidän vaimoparkaanne ja lapsianne, minä säälin heitä --
teidän tyttäriänne erittäin. Pst! pst! muistakaa siltaa, hätäinen vanha
mies, muistakaa siltaa!"

Astuen niin pian kuin saattoi, päästäkseen kuulemasta leski Duvalin
kielen pieksäntää, kääntyi Lomaque kivikasan kohdalla polulle, joka
erosi valtamaantieltä, kulki yli joen ja tuli vanhalle vesimyllylle.
Aivan lähellä sitä oli asuinhuone, -- puinen koruton rakennus, pikku
puutarha edessä. Lomaquen tarkat silmät huomasivat kukkaislavojen
luonnikasta järjestystä ja akkunavaatetten hienoa vaikeutta
huonolasisten pienten ikkunain takana. "Tämä mahtaa olla paikka", sanoi
hän itsekseen, koputtaessaan ovea kepillään. "Minä voin nähdä hänen
kättensä jälkiä ennenkuin astuin yli kynnyksen".

Ovi avattiin. "Pyydän anteeksi, tokkohan kansalainen Maurice --?" alkoi
Lomaque ensihetkellä kun ei selvään nähnyt pimeässä pienessä
etehisessä.

Ennenkuin hän ennätti sanoa enempää, oli hänen käteensä tartuttu, hänen
matkalaukkunsa poisotettu, ja hyvin tuttu ääni huusi: "Tervetullut!
tuhatta, tuhatta kertaa tervetullut, viimeinkin! Kansalainen Maurice ei
ole kotona; vaan Louis Trudaine rupeaa hänen sijaisekseen, ja on
iloissaan, ihastuksissaan, nähdessään vielä kerran parhaimman ja
kalliimman ystävänsä!"

"Minä tuskin teidät tunsin jälleen. Miten olette muuttunut
paremmannäköiseksi!" huusi Lomaque heidän tultuaan asunnon
vierashuoneesen.

"Muistakaa että te näette minun pitkän ajan oltuani tuskista vapaana.
Sen jälkeen kun tänne muutin asumaan, olen mennyt levolle iltasilla
enkä ole peljännyt aamusilla", vastasi Trudaine. Hän meni ulos
etehiseen puhuessaan, ja huusi portailta: "Rosa, Rosa! tule tänne!
Se ystävä, jota hartaimmin olet toivonut saavasi tavata, on
viimeinkin tullut". Hän totteli kehoitusta heti. Hänen tervehdyksensä
suora ystävällinen sydämellisyys, hänen vakaa päätöksensä,
ensimmäisten kysymysten vaihduttua, auttaa vierasta ottamaan päältään
päällysnuttuansa omalla kädellään, hämmenti ja miellytti Lomaquea niin
että hän tuskin tiesi mihin kääntyä, mitä sanoa.

"Tämä panee enemmän koetukselle, hauskalla tavalla, yksinäistä vanhaa
miestä kuin minä" -- hän oli lisätä: "kuin tuo kahvikupin varina
pitämisen odottamaton kohteliaisuus, vuosia takaperin"; vaan muistaen
mitä muistoja tuokin vähäpätöinen seikka voisi herättää, pysähytti hän
itseään.

"Enemmän koetukselle kuin mikä?" kysyi Rosa, taluttaessaan häntä tuolin
luo.

"Ah! minä unhotin, vanhuuden tylsyys jo minua vaivaa!" vastasi hän
hiukan hämillään. "Minä en ole tottunut juuri äskettäin iloon nähdä
teidän herttaisia kasvojanne taas".

Oli todellakin hupaista katsella näitä kasvoja nyt niiden aikojen
perästä, joina Lomaque viimeksi oli ne nähnyt. Vanha kolmen vuoden
levollisuus ei ollut Rosalle voinut tuoda jälleen tuota nuoruuden
suloutta, jonka hän iäksi päiväksi oli kadottanut Hirmun aikana, ei se
kuitenkaan ollut menojaan mennyt jättämättä hyviä jälkiä parantavasta
vaikutuksestaan. Vaikka hänen poskensa eivät olleet saaneet takaisin
nuoruuden pulskeuttaan, että hänen ihonsa nuoruuden hienouttaan, olivat
hänen silmänsä kuitenkin saaneet jälleen paljon entistä sulouttaan, ja
hänen katsantonsa kaiken entisen miellyttävän herttaisuutensa. Mitä oli
jäänyt salaista murheellisuutta hänen kasvoihinsa, ja osoittuvaa
hiljaisuutta hänen käytökseensä, oli jäänyt vahingotta ja vienosti,
enemmän osoittamaan mitä kerran oli ollut, kuin mitä nyt oli.

Näytti kuitenkin siltä kuin jotain menneitten aikojen levottomuutta ja
tuskaa olisi palannut hetkeksi heidän kasvoihinsa, kun Trudaine,
kaikkien istuuduttua, katsoi tutkivasti Lomaqueen ja kysyi: "Tuotteko
mitään uutisia Parisista?"

"En mitään", vastasi hän; "vaan erinomaisia uutisia sen sijaan
Rouenista. Minä olen kuullut, sattumalta, isäntäni kautta, jonka
palveluksessa olen ollut siitä lähtien kuin me erosimme, teidän vanhan
huoneenne virran rannalla olevan vuokrattavana taas".

Rosa syöksähti tuoliltaan. "Oi, Louis, jos me saisimme asua siinä vielä
kerran! Minun kukkaistarhani?" jatkoi hän kääntyen Lomaqueen.

"Viimeinen asukas on hoitanut kaikki-tyyni", vastasi hän.

"Ja laboratorio?" lisäsi veli.

"Jätetty paikoilleen", sanoi Lomaque. "Tässä on kirje, jossa kaikki
erityiset seikat ovat tarkkaan lueteltuina. Te voitte luottaa siihen,
sillä kirje on sen henkilön kirjoittama, jonka toimena on huoneen
vuokraaminen".

Trudaine tutki kirjettä tarkkaan.

"Hinta ei käy yli meidän varain", sanoi hän. Kolmevuotisen
säästäväisyyden perästä täällä, kannattaa meidän antaa jotakin suuresta
hauskuudesta".

"Oi mikä onnen päivä se tulee olemaan kun me tulemme kotiimme taas!"
huusi Rosa. "Olkaa niin hyvä, kirjoittakaa ystävällenne heti", lisäsi
hän, puhuen Lomaquelle, "ja ilmoittakaa meidän ottavamme huoneen,
ennenkuin joku toinen ennättää meidän edellä!"

Lomaque nyykäytti päätään; ja taitettuaan kirjettä tavankäyvästi
entiseen viralliseen muotoonsa, kirjoitti hän muistutuksen sen laitaan
vanhaan viralliseen tapaansa. Trudaine huomasi tämän ja tunsi sen
muistuttavan menneitä murheen ja kauhun aikoja. Hänen kasvonsa kävivät
taas totisiksi, sanoessaan Lomaquelle: "Onko nämät hyvät uutiset
todellakin kaikki mitä teillä on tärkeätä meille kerrottavaa?"

Lomaque mietti epäillen ja väänsihe tuolillaan. "Mitä muuta uutta
minulla on, se ei pahene jos vähän odottavatkin", hän vastasi. "Minä
mielelläni tekisin ensin muutamia kysymyksiä sisarenne ja teidän
suhteista. Te ette paheksu että minä palajan vähäksi hetkeksi niihin
aikoihin, jolloin viimeksi toisiamme kohtasimme?"

Hän käänsi itsensä tällä kysymyksellä Rosaan, joka vastasi kieltävästi;
vaan hänen äänensä näytti muuttuvan lausuessaan tuon yhden sanankin
"Emme". Hän käänsi kasvonsa toisaanne puhuessaan; ja Lomaque huomasi
hänen kätensä vapisevan kun hän otti jonkun työn lähellä olevalta
pöydältä, ja äkkiä ryhtyi siihen.

"Me puhumme niin vähän kuin mahdollista niistä ajoista", sanoi
Trudaine, katsoen tarkoittavaisesti sisareensa; "vaan meillä on
muutamia asioita teiltä kysyttävänä, vuorostamme; niin että niistä
ajoista puhuminen tällä kertaa on välttämätön. Teidän äkillinen
katoamisenne tuon kauhean vaarallisen ajan ratkaisevana hetkenä ei ole
tullut meille täydellisesti selitetyksi. Tuo pikku ilmoitus, minkä
jätitte, auttoi meitä arvaamaan mitä oli tapahtunut, enemmän kuin sitä
ymmärtämään".

"Minä voin sen helposti selittää nyt", vastasi Lomaque.
"Hirmuhallituksen äkillinen kukistus, joka oli pelastusta teille, oli
perikatoa minulle. Uusi tasavaltainen hallitus oli anteeksiannon
hallitus muille paitsi Robespierren hännälle, niin puheenpartena
silloin oli. Jokaista miestä, joka oli ollut niin jumalaton tahi niin
onneton että oli sekaantunut, vähimmässäkään määrässä, hirmuhallinnon
koneistoon, uhattiin, ja oikeudella, Robespierren kohtalolla. Minä,
muitten kanssa, jouduin tämän kuoleman-uhkauksen alaiseksi. Minä
ansaitsin kuolla ja olisin nöyrästi käynyt mestattavaksi, vaan teidän
tauttanne. Yleisten asiain menosuunnasta minä tiesin teidän tulevan
vapautetuiksi; ja vaikka teidän pelastuksenne oli sattumusten
aikaansaama, oli minullakin ulkonaisesti osa siinä työssä, tehdessäni
sen mahdolliseksi; ja minussa heräsi halu saada teitä molempia nähdä
taas vapaana omilla silmilläni -- itsekkäinen mielihalu nähdä teitä
elävänä, hengittävänä, todellisena todistuksena sydämeni ainoasta
hyvästä herätyksestä, johon voin tyytyväisyydellä katsella. Tämä toivo
herätti minussa uutta halua elämään. Minä päätin paeta kuolemaa, jos
vaan olisi mahdollista. Kymmenen päivää olin piiloitettuna Parisissa.
Minun sitten onnistui päästä Parisista, ja matkustaa onnellisesti
Sveitsiin, josta minun tulee kiittää muutamia jäännöksiä niistä
tiedoista, joita kokemuksen kautta olin saanut, palvellessani
salapoliisivirastossa. Loppu kertomuksestani on niin lyhyt ja niin pian
kerrottu, että voin sen samalla kertoa. Ainoa sukulainen, jonka tiesin
olevan elossa, oli eräs minun serkkuni (jota en ollut koskaan ennen
nähnyt), joka oli silkkikauppiaana Bernissä. Minä tunkeusin tämän
miehen armolle. Hän huomasi minun asioitsemiskykyni ja että minä siis
voin olla hyödyllinen hänelle ja hän otti minut luokseen. Minä toimitin
mitä hänen vaan teki mieli minulle määrätä tehtäväksi; matkustin hänen
asioissaan Sveitsissä; ansaitsin hänen luottamustaan, ja saavutinkin
sen. Vasta pari kuukautta takaperin minä erosin hänestä; jätin
palvelukseni ainoastaan ruvetakseni, isäntäni omasta kehoituksesta,
hänen poikansa asioitsijaksi, joka myöskin oli silkkikauppiaana,
Chalon-sur-Marnen kaupungissa. Tämän kauppiaan konttorissa olen minä
kirjeenvaihtajana; ja pääsin teitä katsomaan nyt ainoastaan siten, että
otin lähteäkseni erästä isäntäni asiaa toimittamaan Parisiin. Se on
kovaa työtä minun ikäiselleni, kärsittyäni niin paljon maailmassa --
vaan minun kova työni on viatonta työtä. Minun ei ole tarvis kumartaa
joka pennin edestä, jonka pistän taskuuni -- en ole velvoitettu
ilmiantamaan, viekoittelemaan, vainustelemaan toisia ihmisiä
tapettaviksi, ansaitakseni leipäni ja kootakseni siksi rahaa että
kunnialla pääsen hautaan. Minä olen lopettamaisillani huonoa, halpaa
elämää viattomasti viimeinkin. Se on vähäinen asia, vaan se on
kuitenkin jotakin -- ja sekin tyydyttää miestä tällä iällä. Minä olen
onnellisempi kuin ennen, tahi, vähintäin, vähemmin häpeissäni
katsoessani semmoisten ihmisten silmiin kuin te olette".

"Hush! hush!" keskeytti Rosa, pannen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Minä en voi sallia teidän puhua itsestänne tuolla tavoin, en edes
piloilla".

"Minä puhuin totisesti", vastasi Lomaque tyyneesti; "vaan minä en tahdo
vaivata teitä enää sanallakaan minusta itsestäni. Minun historiani on
kerrottu".

"Kokonaan?" kysyi Trudaine. Hän katsoi tutkivaisesti, melkein
epäileväisesti, Lomaqueen, kysyessään. "Kokonaisuudessaan?" toisti hän.
"Teidän kertomuksenne on lyhyt, todellakin, hyvä ystäväni. Ehkä olette
unhottanut jotakin siitä?"

Taas Lomaque väänsihe tuolillaan mietteissä.

"Eikös ole vähän kovaa vanhan miehen kärsiä, kun häneltä aina vaan
kysytään, eikä koskaan vastata yhteenkään hänen kysymykseensä?" sanoi
hän Rosalle, hyvin iloisena käytöksessään, vaan katsannoltaan vähän
levotonna.

"Hän ei tahdo puhua, ennenkuin olemme kahden", ajatteli Trudaine.
"Parasta on häntä tyydytellä".

"No, no", sanoi hän ääneen, "ei nurkua. Minä myönnän teidän vuoronne
olevan nyt kuulla meidän kertomuksemme; ja tahdon koettaa parastani
teitä tyydyttääkseni. Vaan ennenkuin aloitan", lisäsi hän, kääntyen
sisareensa, "tahdon huomauttaa, Rosa, että jos sinulla on
talousaskareita toimitettavana tuolla ylhäällä --"

"Minä tiedän mitä tarkoitat", keskeytti Rosa, ottaen äkkiä käsiinsä
työnsä, jonka oli antanut pudota syliinsä; "vaan minä olen vahvempi
kuin luulet; minä voin kuunnella pahinta, mitä voit kertoa, aivan
tyynesti. Kerro vaan, Louis; pyydän, puhu vaan -- minä voin aivan hyvin
jäädä teitä kuulemaan".

"Te tiedätte mitä me kärsimme odotus-aikamme ensimmäisinä päivinä, sen
perästä kun kepposenne oli onnistunut", sanoi Trudaine, kääntyen
Lomaqueen. "Oli, luullakseni, saman päivän iltana, jona me olimme
viimeisen kerran nähneet teidät St. Lazaressa, kun sekavia huhuja
lähestyvästä vallankumouksesta Parisissa ensin alkoi tunkea
vankihuoneemme muurien läpi. Lähinnä seuraavina päivinä osoittivat
vartijaimme kasvot tarpeeksi että nämä huhut puhuivat totta, ja että
Maltteellinen puolue todellakin uhkasi kumota Hirmuhallitusta.
Meillä tuskin oli aikaa toivoa mitään tästä siunatusta muutoksesta,
ennenkuin tuo kauhea uutinen Robespierren onnistumattomasta
itsemurhan-yrityksestä, sitten hänen tuomiostaan ja mestauksestansa,
saapui meille. Vankeushuoneessa syntynyttä hämmennystä tuskin voinee
kuvata. Tutkitut ja tutkimattomat vangit olivat kaikki yhdessä.
Robespierren vangitsemispäivästä lähtien ei mitään käskyjä tullut
virkakunnille, ei kuolemanluetteloa vankihuoneesen. Vanginvartijat,
joita säikytti sinne leviävät huhut, että tirannien alhaisimmatkin
palvelijat tulisivat olemaan vastuun-alaisia ja tulisivat tuomituiksi
hänen kanssaan, eivät koettaneetkaan ylläpitää järjestystä. Muutamat
heistä -- tuo kyttyräselkäinen mies muitten joukossa -- pötkivät
pakoon tykkönään. Epäjärjestys oli niin täydellinen, että uuden
hallituksen asiamiesten tullessa St. Lazareen, vangit olivat nälkään
kuolemaisillaan, kaikkein elämäntarpeitten puutteessa. Huomattiin
mahdottomaksi erityisesti tutkia meidän asioitamme. Milloin olivat
tarvittavat asiakirjat kadonneet; milloin olivat löydetyt asiakirjat
mahdottomat ymmärtää uusille tutkijoille. Niitten oli täytymys viimein
kiirehtiä työstään ja kutsuivat meitä esille tusinoittain. Tutkittuina
tahi tutkimatta, olimmehan kaikki tirannin vangitsemia, olimmehan
kaikki syytetyt salavehkeistä häntä kohtaan, ja olimme kaikki valmiit
tervehtimään uutta hallitusta Ranskan pelastuksena. Yhdeksässä
kymmenestä tapauksesta olivat meidän parhaimmat vapauttamisen
vaatimukset johdetut näistä suhteista. Tallien ja Yhdeksännen
Thermidorin miehet luottivat meihin, koska Robespierre, Couthon ja
St. Just olivat meitä epäilleet. Samoin kuin meitä oli vangittu
epäsäännöllisesti, niin meitä vapautettiin epäsäännöllisesti. Kun
sisareni ja minun vuoto tuli, ei meitä tutkittu viittä minuuttiakaan.
Ei meiltä edes tehty tutkivaa kysymystä; minä luulen että me olisimme
voineet sanoa omat nimemme aivan vaaratta. Vaan minä olin edeltäkäsin
neuvonut Rosaa että meidän tuli ottaa nyt äitimme sukunimi -- Maurice.
Kansalaisina Maurice me siis astuimme ulos vankihuoneesta; sillä
nimellä olemme sittemmin eläneet täällä piilopaikassamme. Meidän
vietetty rauhallisuutemme on riippunut ja tulevainen onnemme riippuu
siitä että meidän pelastuksemme kuolemasta tulee olemaan syvimpänä
salaisuutena meidän kolmen kesken. Eräästä pätevästä syystä, jonka te
voitte täydelleen arvata, ei veli ja sisar Maurice saa tietää mitään
Louis Trudainesta ja Rosa Danvillesta, paitsi että he olivat niitten
satojen uhrien joukossa, jotka mestattiin Hirmuhallituksen aikana".

Hän puhui tämän viimeisen lauseen hienolla hymyllä, ja miehen
katsannolla, joka luulee, vastoin omaa tunnettaan, käyttelevänsä
helposti tärkeätä asiaa. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin taas
äkkiä katsoessaan, viimeiset sanat sanottuaan, sisareensa. Hänen työnsä
oli vielä kerran pudonnut hänen polvilleen; hänen kasvonsa olivat
toisaanne, ettei Trudaine voinut niitä nähdä; vaan hän näki ristissä
olevien, polville vaipuneitten käsien vapistuksesta, ja suonien
vähäisestä paisunnasta hänen niskassaan, jota hän ei voinut veljeltään
peittää, että kehumansa vahvahermoisuus oli hänen jättänyt.
Kolmevuotinen lepo ei ollut häntä niin paljon vahvistanut, että olisi
voinut kuulla miehensä nimeä lausuttavan, tahi olla läsnä kun
kuolettavan tuskan ja kauhun viimeisistä ajoista muistutettiin,
kauhistusta osoittamatta kasvoissaan ja käytöksessään. Trudaine näytti
tulevan murheelliseksi, vaan ei kummastuvan siitä mitä hän huomasi.
Viitaten Lomaquelle olemaan vaiti, nousi hän ja otti Rosan päähineen
lähellä olevalta akkunalta.

"No, Rosa", sanoi hän, "aurinko paistaa, suloinen kevät-ilma kutsuu
meitä ulos. Lähtekäämme kävelemään pitkin joen vartta. Miksi me
pitäisimme vanhaa ystäväämme täällä, ahtaassa pikku huoneessa, kun
meillä on peninkulmain avaruudelta kauniita maisemia hänelle näyttää
toisella puolen kynnyksen? Tulkaa! se on petosta Kuningatar Luontoa
vastaan pysyä huoneessa tämmöisenä aamuna".

Vastausta odottamatta pani hän päähineen sisarensa päähän, otti hänen
käsivartensa kainaloonsa, ja niin lähdettiin ulos. Lomaque kulki
totisen näköisenä heidän jäljestä.

"Olen iloinen siitä ett'en näyttänyt kuin loistavaa puolta uutisieni
luettelosta hänen läsnä-ollessa", ajatteli hän. "Hänen sydämensä ei ole
terve vielä. Puheeni olisi kipeästi koskenut häneen, naisparkaan! Minä
olisin taas saattanut hänelle kovan tuskan, ellen olisi pitänyt
suutani!"

He kävelivät vähän aikaa pitkin joen vartta, jutellen mitättömistä
asioista; sitten palasivat asuinhuoneelle. Rosa oli sillä aikaa taas
tullut voimiinsa, ja saattoi hartaudella ja ilokseen kuunnella Lomaquen
lystikästä kuvailua kirjuri-elämästään Chalons-sur-Marnessa. He
erosivat vähäksi aikaa huoneen ovella. Rosa meni huoneen yläkertaan,
josta hänen veljensä oli häntä huutanut alas. Trudaine ja Lomaque
läksivät taas uudestaan kävelemään pitkin joen vartta.

Ikäänkuin suostumuksesta, sanaakaan toisilleen puhumatta, kiiruhtivat
he asuinhuoneen läheisyydestä; sitten seisattuivat äkkiä, ja katselivat
tarkkaavaisesti toistensa silmiin -- katsoivat äänettöminä hetken.
Trudaine puhui ensin.

"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte", alkoi hän äkkipäätä,
"hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta
onnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi".

"Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?" sanoi Lomaque.

"Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen
jälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen.
Puhukaa! ilman pelotta, varomatta, ilman tarpeetonta alkupuhetta.
Kolmen vuoden levollisuuden perästä, jos Jumalan tahto on meille taas
saattaa murhetta, minä voin tyynesti kärsiä koetusta; ja, jos tarpeen
on, voin voimistuttaa häntä myös sitä kärsimään. Sanon uudelleen,
Lomaque, puhukaa suoraa! Minä tiedän uutisenne olevan pahoja, sillä
minä tiedän jo edeltäpäin että uutiset ovat Danvillesta".

"Te olette oikeassa, minun pahat uutiseni ovat uutisia hänestä".

"Hän on saanut ilmi salaisuuden meidän paostamme guillotinin
kidasta --?"

"Ei -- hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Hän luulee -- niinkuin
hänen äitinsä, niinkuin jokainen luulee -- teidän tulleenne mestatuiksi
päivänä sen jälkeen kun Vallankumous-oikeus tuomitsi teidät kuolemaan".

"Lomaque! te puhutte varmuudella tästä hänen luulostaan -- vaan te ette
voi olla varma siitä".

"Minä voin, välttämättömimmillä, kauheimmilla perusteilla --
Danvillen omista teoista päättäen. Te olette pyytäneet minua puhumaan
suoraan --?"

"Minä pyydän teitä taas -- minä pysyn siinä! Uutisenne, Lomaque --
uutisenne, ilman muuta sanaa esipuheeksi!"

"Te saatte ne ilman muuta sanaa esipuheeksi. Danville on juuri
naimisiin menemäisillään".

Kun vastaus oli annettu, seisattuivat molemmat joen rannalla ja
katselivat taas toisiinsa. Kuoleman äänettömyyttä kesti hetken. Tämän
hetken aikana kohisi vesi, iloisesti rientäessään kivisessä uomassaan,
erinomaisen kova-äänisesti, lintujen laulu joen varrella olevassa
pienessä metsässä kuului erinomaisen heleältä molempien korvissa. Vieno
tuulen hengähdys, päiväsydämen lämpimyydessäkin, kävi viileästi heidän
poskiinsa, ja kevät-auringon paiste heidän kasvoihinsa oli ikäänkuin
paiste läpi talvisien pilvien.

"Lähtekäämme astumaan", sanoi Trudaine matalalla äänellä. "Minä odotin
pahoja uutisia, vaan en tuota. Oletteko varma siitä, mitä minulle juuri
puhutte?"

"Yhtä varma kuin siitä, että tuo virta vieriää tuossa vieressämme.
Kuulkaa miten minä tulin tämän tietämään, ettekä epäile enää. Viime
viikkoon saakka en tiennyt mitään muuta Danvillesta, kuin että hänen
vangitsemisensa, Robespierren käskystä, oli, asiain muuttuessa, hänen
henkensä pelastus. Hän vangittiin, niinkuin teille kerroin, samana
iltana kuin hän oli kuullut teidän nimiä luettavan kuolemaan
tuomittujen luettelosta vankihuoneen portilla. Hän pysyi vankeudessaan
Temple-linnassa huomaamattomana ulkopuolella eläville valtiollisessa
hämmennyksessä, juuri niinkuin te pysyitte huomaamattomina St.
Lazaressa; ja hän käytti hyväkseen samalla tavalla tuin te tuota
hyvissä ajoin tullutta kapinaa, joka löi kumoon Hirmuhallituksen. Minä
tiesin sen ja tiesin hänen astuneen ulos vankihuoneesta Robespierren
vainottuna uhrina -- ja enemmän kuin kolme vuotta kului ett'en tiennyt
mitään. Kuulkaa nyt. Viime viikolla satuin odottamaan isäntäni,
kansalaisen Clairfait'n, kauppapuodissa muutamia konttoriin vietäviä
papereita, kun muuan vanha mies astui sisään tuoden suljettua pakettia,
jonka hän antoi muutamalle kauppapalvelijalle, sanoen:

"Antakaa tämä kansalaiselle Clairfait".

"Mikä nimi?" sanoi kauppapalvelija.

"Nimi ei ole niin tärkeä", vastasi vanha mies; "vaan jos te tahdotte,
niin voitte sanoa minun nimeni. Paketin toi kansalainen Dubois"; ja
sitten meni ulos. Hänen, nimensä yhteydessä hänen vanhan ulkomuotonsa
kanssa, herätti heti minun huomiotani.

"Asuuko tuo mies Chalons'issa?" kysyin minä.

"Ei", sanoi kauppapalvelija. "Hän on täällä erään meidän hyvän ostajan
palvelijana -- erään vanhan entisen ylimys-rouvan, jonka nimi on
Danville". Hän on käymässä täällä meidän kaupungissa".

"Te voitte kuvitella miten tuo vastaus minua hämmästytti ja oudostutti.
Kauppapalvelija ei voinut vastata muihin kysymyksiin; vaan seuraavana
päivänä olin kutsuttu päivälliselle isäntäni luokse (joka, isänsä
tautta, osoitti minulle erinomaisinta kohteliaisuutta). Huoneesen
tullessani huomasin hänen vaimonsa juuri asettavan pois käsistään
lavendeli-värisen nais-vyöttimen, johon hän oli ollut korko-ompelua
ompelemassa -- hopealangalla, ja minusta näytti viirustelma kypäriltä
ja vaakunakilveltä".

"En ole millänikään vaikka näette mitä työskentelen, kansalainen
Lomaque", sanoi hän; "sillä minä tiedän että me voimme luottaa teihin.
Tämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; -- eräs
entinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt
saada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen."

"On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina
aikoina, eikös ole?" sanoin minä.

"Tuo vanha rouva, -- se teidän tulee tietää", sanoi hän, "on ylpeä kuin
Luciferus; ja onnellisesti päästyänsä takaisin Ranskaan tänä
maltteellisen tasavaltaisuuden aikana, luulee hän rankaisematta
saavansa harjoitella vanhoja hullutuksiaan. Koska hän on ollut
erinomaisen hyvä ostaja meillä, niin katsoi mieheni parhaaksi tyydyttää
hänen tahtoansa, kuitenkaan jättämättä tätä tointa jonkun työvaimon
tehtäväksi. Me emme nyt elä Hirmuhallituksen alla, se on totta; vaan ei
ole kuitenkaan mitään varmuutta".

"Ei ole", minä vastasin. "Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen
maastamuuttajan nimi?"

"Danville", vastasi emäntä. "Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä
poikansa häissä".

"Häissä" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.

"Niin", sanoi hän. "Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä
olen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä
kertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini
Hirmuhallituksen aikana".

"Kenen hän aikoo naida?" kysyin minä vielä hengittämättä.

"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen
ylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä
hyvä tasavaltainen kuin kukaan muu -- viinaanmenevä, ääneenkiroova
vanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan
esi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli
ensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa". [Oikeastaan: housuton.
Yhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen
aikana.]

"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan,
vaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä
vanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi
jotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti
oleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa;
ja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä
saattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi
kenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen
nyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni
asian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä
matkallani. -- Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin
paljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan
hääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka
kiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen
sisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä
vilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä
sanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!"

"Ei aikaa _pannakkaan_ hukkaan", vastasi Trudaine lujasti. "Kolme
vuotta on kulunut", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän
itselleen kuin Lomaquelle; "kolme vuotta siitä päivästä kun talutin
sisartani vankihuoneen portista ulos, -- kolme vuotta siitä kun lausuin
sydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse
kostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä,
joka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä
tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin
minä nämät sanat -- olen ollut niille sanoille uskollinen, olen
odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet,
joita se minulta vaatii".

Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?"
alkoi hän epäilevästi.

"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä", sanoi toinen
totisena. "Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään
tietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea
tehtävä minulle yksinään?"

"Minä luulen sen mahdolliseksi", keskeytti Lomaque. "Kuunnelkaa
mitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla
huomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan -- huomenna on
vielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella,
matkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän
täytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja
jättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä
te olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena
aikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon
palvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää
varoitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa
hänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi
väkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä
pettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän
velvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja
matkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne
hyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle
miehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta
pahaa".

"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä", sanoi Trudaine. "Kuinka me
selitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?"

"Uskokaa tämä huoli minulle", vastasi Lomaque. "Palatkaamme huoneesen
heti. Oi! ette te", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin
astumaan. "Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi.
Antakaa minun palata yksinäni -- minä sanon teidän menneenne joitakin
käskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte
mieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne --
minä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa
minuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä
päivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa
puhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla
kertoakseni teille miten on käynyt".

Hän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas
jotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen
ollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. "Jättäkää se minun
huolekseni", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan
asuinhuoneelle päin.

Lähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän
viimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa
odottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman
vilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä
vastaanottamaan.

"Oh, Louis!" sanoi hän, "minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy
pyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs,
kun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti
minun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka
meille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli
lopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla
läsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin
näin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan.
'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi
hän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on
totta; vaan se aika ei ole pitkä -- jos minä vaan olisin oma herrani'
-- ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden
velassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä
uhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin
hänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman
malttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä
kukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin
minä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä
kuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella
ilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi,
tullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin
kiittämättömät --' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä
minua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän
hyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä
ennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä --
sillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän
huonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä,
jotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei
tarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja
jättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten --' Hän nauroi. 'Kun
kuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina
lähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan
niin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti
päätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt
kuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?"

Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen
ikkunasta.

"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen
sinne päin.

"Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque.

"Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän
aikamme on teidän aikanne -- on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".

"Tapahtuuko se siis?" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseella
Trudaineen.

Rosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa
totisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet
kaikesta epäilyksestä.

"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin
puhuit", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän
kovemmalla äänellä: "se tapahtuu".



SEITSEMÄS LUKU.


Kaksi päivää sen jälkeen kun matkustajavaunut, joista Lomaque oli
puhunut, olivat ajaneet postivaunujen ohitse Parisiin vievällä
tiellä, istui rouva Danville muutaman asuinkerran vierashuoneessa
Grenelle-kadun varrella, kauniissa lystäilys-puvussa. Katsottuansa
suurta kultakelloa, joka riippui hänen kupeellansa, ja huomattuansa
kellon olevan neljännestä vailla kahta, soitti hän käsikelloa ja sanoi
sisään rientävälle palvelusneitsyelle: "minulla on vielä viisi
minuuttia. Lähetä Dubois tuomaan minun suklaatini".

Vanha mies ilmestyi suurella hilpeydellä. Tarjottuansa kupin suklaatia
emännälleen uskalsi hän käyttää puhumis-oikeuttaan, jonka oli saanut
pitkästä ja rehellisestä palveluksestaan, ja lausui vanhalle rouvalle
sievistelypuheen. "Minua ilahuttaa nähdä rouvaa noin nuorennäköisenä ja
niin hyvällä tuulella tänä aamuna", sanoi hän syvästi kumartaen ja
hienolla kunnioituksen hymyllä.

"Luulen minulla syytä olevankin olla hyvillä mielin sinä päivänä, jona
poikani aviosuostumus päätetään", sanoi rouva Danville, miellyttävällä
pään nyykäyksellä. "Haa, Dubois, minä saan elää vielä nähdäkseni häntä
aateliskirja kädessä. Roskaväki on tehnyt pahintaan; tuon kirotun
vallankumouksen loppu ei ole kaukana; meidän sääty-arvo palaa taas
kohta, ja kenellä silloin on parempaa edistyksen mahdollisuutta
hovissa kuin minun pojallani? Hän on jalosukuinen jo äitinsä kautta;
hän tulee jalosukuiseksi myös vaimonsa kautta. Niin, niin, anna hänen
raaka-käytöksisen, innokkaan, vanhan sotilasisänsä olla miten
luonnottomasti tasavaltalaismielinen tahansa, hänellä on nimi, joka on
saattava minun poikani ylimysarvoon. Kreivi D'Anville (D katkomerkillä,
sinä ymmärrät, Dubois)! Kreivi D'Anville, miten kauniilta se kuuluu!"

"Ihanalta, rouva -- ihanalta. Oh! nuoren herrani toinen naiminen alkaa
paljon paremmilla enteillä kuin ensimmäinen".

Tuo muistutus oli onneton muistutus. Rouva Danville kävi sanomattoman
vihastuneen näköiseksi, veti kulmiansa ryppyyn ja nousi kiiruusti
tuoliltaan.

"Oletko mieletön, sinä vanha hupakko?" huusi hän närkästyneenä; "mitä
sinä tarkoitat muistuttamisillasi noista asioista juuri tämmöisenä
päivänä? Sinä aina märehdit tuota asiaa noista kahdesta kurjasta
ihmisestä, jotka mestattiin, niinkuin luulisit minun voineen heitä
pelastaa. Etkö itse ollut läsnä minun ensi kerran kohdatessani poikaani
Hirmun ajan jäikeen? Etkö kuullut minun ensimmäisiä sanojani hänelle,
kun hän kertoi minulle lopputapauksen? Eivätkö ne olleet näin: --
'Charles, minä rakastan sinua; vaan jos minä tietäisin sinun antaneen
noiden kahden onnettoman, jotka antautuivat vaaran alttiiksi minua
pelastaakseen, kuolla, uskaltamattasi henkeäsi heidän pelastuksekseen,
tahtoisin ennemmin puhkaista sydämmeni, ennenkuin koskaan katsoa sinuun
tahi puhua sinulle enää!' -- Enkö sanonut niin? Ja eikö hän vastannut:
-- 'Äitini, minä uskalsin henkeni heidän tähtensä. Ja todistinhan minä
uhraukseni sillä että antauduin vangitsemisen alttiiksi -- minut
vangittiin ahkeroimisieni tähden, ja sitten en voinut enää mitään
tehdä!' Etkös seissut vieressä ja kuullut hänen näin vastaavan,
puhuessaan jalon liikutuksen vallassa? Etkö tiennyt hänen todellakin
olleen vangittuna Temple-linnassa? Uskallatko ajatella että meitä voi
moittia tämän jälkeen? Minä olen sinulle kiitollisuuden velassa,
Dubois, vaan jos sinä rupeat loukkaaviin vapaisuuksiin minun
suhteen --"

"Oh, rouvaseni! Minä pyydän anteeksi tuhat kertaa. Minä olin
ajattelematon; ainoastaan ajattelematon --"

"Vaiti! Ovatko vaununi portilla? -- Hyvä. Ole valmis minua saattamaan.
Sinun herrallasi ei ole aikaa palata tänne. Hän tapaa minut,
suostumuskirjan tekoa varten, kenrali Berthelin'in kodissa kello kaksi
täsmälleen. Seis! Onko paljo kansaa kadulla? Minä en tahdo tulla
roskaväen katseltavaksi vaunuihini käydessäni".

Dubois käydä vaaperti katuvaisen näköisenä akkunan luokse ja katsoi
ulos, emännän astuessa ovelle.

"Katu on melkein tyhjä, rouvaseni", sanoi hän. "Ainoastaan yksi mies,
nainen kainalossa, on seisahtunut ihmettelemään teidän vaunujanne. Ne
näyttävät siivoilta ihmisiltä, sen verran kuin minä voin nähdä ilman
silmilasiani. Ei ne ole roskaväkeä, sanoakseni, rouva, varmaan eivät
ole roskaväkeä!"

"Hyvä. Odota minua tuolla alhaalla; ja ota vähän pientä hopeata
mukaasi; jos nuo siivot ihmiset ehkä ovat sopivia armeliaisuuden
esineitä. Ei muita käskyjä ajajalle kuin ajaa suoraa tietä kenraalin
asuntoon".

Siinä seurassa, joka oli kokoontunut kenrali Berthelinin asuntoon
todistamaan aviosuostumus-kirjan allekirjoitusta, nähtiin, paitse
asianomaisia henkilöitä, muutamia nuoria naisia, jotka olivat morsiamen
ystäviä, ja joitakuita upseereja, jotka olivat olleet hänen isänsä
kumppaneja entisinä aikoina. Vieraat olivat hajonneet kahteen keskenään
yhteydessä olevaan sievään huoneesen -- toista nimitettiin talossa
vierashuoneeksi ja toista kirjastohuoneeksi. Vierashuoneesen oli
kokoontunut notarius, välikirja valmiina mukana, morsian, nuoret
naiset, ja enimmät kenraalin ystävistä. Kirjastohuoneessa toiset
sotilasvieraat huvittelivat biljardin peluulla siksi kun välikirjan
allekirjoittaminen piti tapahtuman; Danville ja hänen tuleva appensa
yhdessä edestakaisin huoneessa; edellinen kuunnellen hajamielisesti,
jälkimäinen kaikella tavallisella innokkaisuudellaan, ja enemmän kuin
tavallisesti käyttäen kasarmillisia täytesanojaan. Kenraalin päähän oli
pistänyt selittää muutamia kohtia avioliittokirjassa sulhaselle, jonka
täytyi, vaikka hän käsitti niiden muodon ja sisällyksen paljoa paremmin
kuin hänen appensa, kuunnella kohteliaisuuden vuoksi. Vanhan sotilaan
vielä ollessa keskellä pitkää ja sekavaa selityspuhettaan, löi
kirjaston uunin otsalla oleva kello.

"Kello on kaksi!" huudahti Danville iloisena, saadessaan jotakin syytä
keskeyttää puhetta välikirjasta. "Kello on kaksi, eikä äitini ole vielä
täällä! Mikä voi häntä viivyttää?"

"Ei mikään", huusi kenraali. "Oletko koskaan tuntenut täsmällistä
naista, poikaseni? Jos me odotamme äitiäsi -- ja hän on semmoinen
raivokas ylimysmielinen, ett'ei hän antaisi meille koskaan anteeksi,
ellemme odottaisi -- emme pääse kirjoittamaan välikirjan alle puoleen
tuntiin. Yhdentekevä! jatkakaamme tätä keskeytynyttä puhettamme. Missä
helvetissä minä olin taas kun tuo kirottu kello lyönnillään meidät
keskeytti? Mitäs nyt, Musta-Silmä, mikä asiana?"

Tämä viimeinen kysymys lausuttiin neiti Berthelinille, joka tällä
hetkellä kiireesti tuli kirjastohuoneesen vierashuoneesta. Hän oli
isohko ja enemmän miehennäköinen nainen, erinomaisen kauniilla mustilla
silmillä, mustalla tukalla, joka kasvoi sangen alhaalla hänen
otsallaan, ja jotakin isänsä lujuutta ja raakamaisuutta
puhumistavassaan.

"Muuan vieras ihminen on toisessa huoneessa, pappa, joka tahtoo teitä
tavata. Minä luulen palvelijoiden käskeneen häntä tänne yläkertaan,
luullen häntä meidän vieraaksemme. Käskenkö minä neuvomaan häntä alas
jälleen?"

"Tuhma kysymys! Miten minä voin tietää? Odota siksi kun olen häntä
nähnyt, neitiseni, ja sitten minä tahdon vastata sinulle". Näin sanoen
kenraali käännähtihe ympäri kantapäällään ja läksi vierashuoneesen.

Hänen tyttärensä olisi häntä seurannut, vaan Danville tarttui hänen
käteensä.

"Voitko olla niin kovasydäminen että jätät minut tänne yksinäni?" kysyi
hän.

"Mitenkäs käy minun hartaille ystävilleni toisessa huoneessa, sinä
itsekäs mies, jos minä jään tänne sinun kanssasi?" tiuskasi neitonen
vastaukseksi, ahkeroiden päästäkseen irti.

"Kutsu ne tänne", sanoi Danville iloisesti, tarttuen hänen toiseen
käteensä.

Neito nauroi ja veti sulhastaan vierashuoneen ovea kohti.

"Tule!" huusi hän, "ja anna kaikkien naisten nähdä minkä tirannin minä
tulen saamaan miehekseni. Tule ja näytä heille mikä uppiniskainen,
järjetön, ikävä --"

Hänen äänensä kävi äkkiä heikoksi, hänen ruumistaan pöyristytti ja hän
meni aivan voimattomaksi. Danvillen käsi oli silmänräpäyksessä käynyt
kuoleman kylmäksi hänen kädessään. Danvillen sormien hetkellinen
kosketteleminen, irroittuessaan kiinnipidostaan, vaikutti kummallisen
väristyksen hänen ruumiisensa kiireestä kantapäähän. Hän katsoi
sulhaseensa kauhistuneena, ja näki hänen silmänsä tuijottavan
vierashuoneesen. Niiden tuijotus oli niin eriskummallinen, liikkumaton,
hirvittävä; hänen kasvojensa muista osista oli tykkönään kadonnut
kaikki hengen-ilmaus, kaikki huomattava elo ja liikunto. Ne olivat
hengetön, eloton naamari -- valkea paperi. Kauhun huudolla hän katsahti
siihen, mihin hän näytti tuijottavan, vaan ei voinut muuta nähdä kuin
tuon tuntemattoman vieraan seisovan keskellä lattiaa vierashuoneessa.
Ennenkuin hän oli ennättänyt mitään kysyä, ennenkuin oli saanut
sanaakaan puhutuksi, tuli hänen isänsä hänen luokseen, tarttui
Danvillen käsivarteen ja työnsi tytärtään raakamaisesti takaisin
kirjastohuoneesen.

"Mene sinne ja ota naiset mukaasi", sanoi hän kiireisellä, kiivaalla
kuiskeella. "Kirjastohuoneesen!" jatkoi hän, kääntyen naisten puoleen,
ja kohottaen ääntään. "Kirjastohuoneesen, kaikkityyni, menkää tyttäreni
kanssa".

Naiset, peljästyneenä hänen käytöksestään, tottelivat häntä suuresti
hämmästyneinä. Heidän kiiruhtaessa kirjastohuoneesen, viittasi hän
notariukselle, että hänen piti seurata heitä, ja sulki sitten molempain
huoneiden välillä olevan oven.

"Pysykää missä olette!" huusi hän vanhoille upseereille, jotka olivat
nousseet seisoalleen. "Pysykää paikoillanne, minä vaadin sen!
Tapahtukoon mitä tahansa, Jacques Berthelin ei ole tehnyt mitään, josta
hänen tarvitsisi hävetä vanhain ystäviensä ja kumppaniensa edessä. Te
olette nähneet alun; pysykää alallanne ja katselkaa loppua".

Puhuessaan astui hän keskelle huoneen laattiaa. Hän ei ollut vielä
jättänyt kaappaustaan Danvillen käsivarresta -- askel askeleelta he
astuivat yhdessä siihen paikkaan, missä Trudaine seisoi.

"Te olette tulleet minun huoneeseni, ja pyytäneet tyttäreni vaimoksenne
-- ja minä olen suotunut antamaan hänen teille", sanoi kenraali,
puhellen Danvillelle tyyneesti. "Te kerroitte minulle teidän
ensimmäisen vaimonne ja hänen veljensä tulleen mestatuiksi kolme vuotta
takaperin Hirmun aikana -- ja minä uskoin teitä. Nyt, katsokaa tuota
miestä -- katsokaa suoraan hänen kasvoihinsa. Hän on ilmoittanut
itsensä minulle teidän vaimonne veljenä, ja vakuuttaa sisarensa elävän
tällä hetkellä. Toinen teistä kahdesta on minua pettänyt. Kumpiko se
on?"

Danville koetti puhua; vaan ei tullut ääntä hänen huuliltaan; hän
koetti vääntää käsivarttaan irti kenraalin kiinnipidosta, vaan ei
voinut irroittaa vanhan sotilaan vakavaa kättä.

"Oletteko peloissanne? oletteko pelkuri? Ettekö voi katsoa häntä
silmiin?" kysyi kenraali, lujemmasti pitäen käsivarresta kiinni.

"Seis! seis!" keskeytti muuan vanha upseeri astuen esille. "Antakaa
hänelle aikaa. Tämä voi olla joku eriskummallinen satunnainen
yhdennäköisyys, joka kyllä voi tämmöisissä oloissa panna miehen pään
sekaisin. Antakaa anteeksi, kansalainen", jatkoi hän kääntyen
Trudaineen. "Vaan te olette tuntematon vieras; te ette ole antaneet
mitään todistusta siitä että olette se, joksi itseänne sanotte."

"Tuossa on todistus", sanoi Trudaine, osoittaen Danvillen kasvoja.

"Niin, niin", jatkoi toinen; "hän näyttää kalpealta ja hämmästyneeltä
kyllä, se on totta. Vaan minä sanon uudestaan -- elkäämme olko
liian hätäisiä: kerrotaan kummallisia tapauksia satunnaisista
yhdennäköisyyksistä, ja tämä voi olla semmoinen!"

Kertoessaan näitä sanojaan, katsoi Danville häneen heikolla,
nöyristyvällä kiitollisuuden katseella, jota saattoi tuskin eroittaa
hänen kalpeissa kauhistuneissa kasvoissaan. Hän kumarsi päätään, mutisi
jotakin, ja viittaili sinne tänne vapaana olevalla kädellään.

"Katsoksa!" huusi vanha upseeri; "katsokaa, Berthelin, hän kieltää
miehen olevan vaimonsa veljen."

"Kuuletteko sen?" sanoi kenraali Trudainelle. "Onko teillä todistuksia,
joilla voitte hänen kieltoansa kumota? Jos teillä on, niin tuokaa ne
esille heti".

Ennenkuin vastausta voitiin antaa, singahti vierashuoneesta etehiseen
vievä ovi äkkiä seljälleen, ja rouva Danville -- hajalla hapsin, kasvot
kalpeina kauhistuksesta, sopivaiset vastaverraksi hänen poikansa
kasvoille -- näkyi kynnyksellä, vanha Dubois ja joukko kummastuneita ja
kauhistuneita palvelijoita takanaan.

"Jumalan tähden elkää kirjoittako! Jumalan tähden tule pois!" huusi
hän. "Minä olen nähnyt sinun vaimosi -- aaveena tahi todellisena, en
tiedä kumpanako -- vaan minä olen nähnyt hänen. Charles! Charles! niin
totta kuin Taivas on yllämme, olen minä nähnyt sinun vaimosi".

"Te olette nähneet hänet ilmeisenä ihmisenä, elävänä ja hengittävänä
samoin kuin näette hänen veljensä tuossa", sanoi vakava, tyyni ääni
palvelijoiden joukosta porraskäytävästä.

"Antakaa sen miehen tulla sisään, olkoon hän kuka tahansa!" huusi
kenraali.

Lomaque kulki rouva Danvillen sivuitse kynnyksen yli. Tämä vapisi hänen
rientäessä ohitsensa; seurasi häntä sitten, tunkien itseään vasten
seinää, muutamia askeleita huoneesen. Hän katsoi ensin poikaansa --
sitten Trudaineen -- sitten taas poikaansa. Hänen läsnäolossaan oli
jotakin, joka sai kaikki vaikenemaan. Äkillinen hiljaisuus valtasi koko
seuran -- hiljaisuus niin syvä, että kirjastohuoneessa olevien naisten
intoinen, säikähtynyt kuiskutus, ja hameiden kova kuhina kuului
suljetun oven takaa.

"Charles!" sanoi hän, hiljaa lähestyen; "miksi sinä katsot --?" Hän
pysähtyi, ja katseli taas poikaansa tuikeammin kuin ennen, kääntyi
sitten äkkiä Trudaineen. "Te katsotte poikaani, herraseni", sanoi hän,
"ja minä huomaan halveksimista teidän katseessanne. Millä oikeudella te
solvaatte miestä, jonka kiitollinen tunne, äitinsä kiitollisuuden
velasta teille, on saattanut häntä panemaan henkensä alttiiksi teidän
ja teidän sisarenne pelastukseksi? Millä oikeudella olette pitäneet
minun poikani vaimon pelasttuksen guillotinista -- pelastuksen, jota
huolimatta kaikesta siitä, minkä minä tiedän sitä vastaan, hänen jalot
ahkeroimisensa auttoivat -- salassa pojaltani? Millä oikeudella, pyydän
saada tietää, on teidän konnamainen salaperäisyytenne saattanut meidät
semmoiseen asemaan, jossa nyt seisomme tässä tämän talon isännän
edessä?"

Trudainen kasvot osoittivat murheen ja säälin tunteita, hänen
puhuessaan. Hän astui muutamia askeleita taaksepäin, eikä vastannut
mitään. Kenraali katsoi häneen innokkaalla uteliaisuudella; ja päästäen
Danvillen kasivarren, näytti aikovan puhua; vaan Lomaque astui esiin
samassa, ja nosti kätensä vaatien huomaavaisuutta.

"Luulen lausuvani kansalaisen Trudainen tahdon", sanoi hän kääntyen
rouva Danvilleen, "jos neuvon tätä rouvaa vähemmin julkisesti vaatimaan
vastausta kysymyksiinsä."

"Kuka te olette, herra, joka otatte huoleksenne neuvoa minua?"
muistutti hän ylpeästi. "Minulla ei ole mitään teille sanottavaa,
paitse että minä pysyn sanoissani ja tahdon vastausta."

"Kuka on tämä mies?" kysyi kenraali Trudaineltä, osoittaen Lomaquea.

"Mies, johon ei voi luottaa", huusi Danville, puhuen kuuluvasti
ensimmäisen kerran, ja heittäen verisen vihan katseen Lomaqueen. "Eräs
Robespierren poliisiasiamiehiä."

"Ja tämmöisenä kykenevä vastaamaan kysymyksiin, jotka koskevat
Robespierren oikeuden-istuimien toimituksia", huomautti entinen
pääpoliisi vanhalla virallisella maltillaan.

"Se on totta!" huusi kenraali; "mies on oikeassa -- antakaa hänen
puhua."

"Ei sitä voi auttaa", sanoi Lomaque, katsoen Trudaineen; "jättäkää se
minun huolekseni -- sopivinta on minun puhua. Minä olin läsnä", jatkoi
hän kovemmalla äänellä, "kansalaisen Trudainen ja hänen sisarensa
tutkinnossa. Ne oli saatettu oikeuden eteen kansalaisen Danvillen
ilmiannosta. Olen varma siitä ettei Danville siihen saakka kun
miesvangin tunnustus selitti asian, tiennyt mitään sen rikoksen
oikeasta laadusta, josta Trudaineä ja hänen sisartaan syytettiin. Kun
tuli tunnetuksi että olivat salaa auttaneet tätä rouvaa pakenemaan
Ranskasta, ja kun Danvillen oma pää siis oli vaarassa, kuulin minä itse
hänen pelastavan päänsä valheellisesti vakuuttamalla tienneensä
Trudainen salahankkeesta jo alusta --"

"Tahdotte sanoa", keskeytti kenraali, "että hän julkisesti istuvan
oikeuden edessä julisti tieten taiten ilmi antaneensa sen miehen, joka
seisoi syytettynä siitä että oli pelastanut hänen äitinsä?"

"Niin sanon", vastasi Lomaque. (Kauhistuksen ja inhon murina kuului
läsnä olevien vieraitten joukosta, tämän vastauksen perästä). "Oikeuden
pöytäkirjat löytyvät vielä todistamassa minun puheeni totuutta", jatkoi
hän. "Mitä kansalaisen Trudainen ja Danvillen vaimon pelastukseen
guillotinista tulee, niin oli se valtiollisten tapausten vaikuttama,
jota todistamaan vielä löytyy henkilöitä elossa, jos tarpeeksi
katsotaan, ja minun tekemäni pienen kepposen, jota on tarpeetonta tässä
nyt kertoa. Ja viimein mitä siihen tulee, että he pelastumisensa
jälkeen eivät antaneet tietoja itsestään, niin pyydän saadakseni
ilmoittaa teille, että asian salassa pitäminen lakkasi samassa kun
tiedettiin mitä täällä oli tapahtumaisillaan; ja ettei se ole ollut
muuta kuin tarpeellista, luonnollista varovaisuutta kansalaisen
Trudainen puolelta. Samanlaisista syistä emme ole tahtoneet saattaa
hänen sisartaan tänne, säästäen häntä kauheasta mielenliikutuksesta ja
vaarasta. Kuka mies, jolla on rahtuakaan tunteellisuutta, tahtoisi
antaa hänen katsahtaakaan semmoiseen aviomieheen kuin tuo?"

Hän katsoi ympärilleen ja osoitti Danvillea lausuessaan tämän
kysymyksen. Ennenkuin kukaan huoneessa ennätti puhua sanaakaan, kuului
hiljainen valitushuuto: "emäntäni! rakas, rakas emäntäni!" ja käänsi
kaikkien huomion vanhaan mieheen Dubois, ja sitten rouva Danvilleen.

Hän oli nojautunut vasten seinää ennenkuin Lomaque rupesi puhumaan;
vaan nyt hän seisoi aivan suorana. Hän ei puhunut eikä liikkunut. Ei
yksikään hänen epäjärjestyksessä olevan päähineensä heleävärisistä
nauhoista edes vavissut. Vanha palvelija Dubois oli polvillaan hänen
vieressään, suuteli hänen kylmää oikeaa kättään, hieroi sitä omien
käsiensä välissä, toistamiseen huudahtaen: "oi, emäntäni, rakas,
rakas emäntäni!" vaan hänen emäntänsä ei näyttänyt tietävän hänen
läsnä-olostaan. Ainoastaan kun hänen poikansa lähestyi muutamia
askeleita häntä kohti, näytti hän äkkiä heräävän tuosta mielentuskan
vaikuttamasta tunnottomuudesta. Silloin hän hiljaa nosti vapaata
kättään ja viittasi häntä pois luotaan. Danville seisahtui ja koetti
puhua. Hän viittasi taas kädellään ja hänen kasvoissaan alkoi liikuntoa
näkyä. Hänen huulensa liikkuivat vähän -- hän puhui.

"Olkaa niin hyvä minulle, herrani, viimeisen kerran, että pysytte
ääneti. Teillä ja minulla ei ole tästä lähtien mitään toisillemme
sanottavaa. Minä olen jalon suvun tytär ja kunnian miehen leski. Te
olette petturi ja väärä todistaja; semmoinen, josta jokainen rehellinen
mies, jokainen rehellinen nainen kääntyy ylenkatseella. Minä kieltäydyn
olemasta äitinne! Julkisesti, näitten herrasmiesten läsnä-ollessa, minä
sanon sen: minulla ei ole poikaa".

Hän kääntyi selin häneen; ja kumartaen toisille huoneessa oleville
henkilöille, menneitten aikojen kaunistelevalla sievyydellä, astui hän
hiljaa ja vakavasti ovelle. Seisahtuen tässä katsoi hän taakseen; ja
hetken teeskennelty mielen lujuus jätti hänet. Heikolla, tukahutetulla
huudolla tarttui hän vanhan palvelijan käteen, joka vielä pysyi
uskollisesti hänen rinnallaan; tämä rupesi häntä pitelemään molemmilla
käsillään ja rouvan pää vaipui hänen olkapäätänsä vasten.

"Auttakaa häntä!" huusi kenraali ovella seisoville palvelijoille.
"Auttakaa häntä ja viekää rouva toiseen huoneesen!"

Vanha mies katsoi epäilevästi emännästään niihin, jotka olivat
auttamassa häntä. Omituisen äkillisen kateuden vallassa pudisti hän
kättään heille. "Kotiin", huusi hän, "hänen täytyy tulla kotiin, ja
minä tahdon pitää huolta hänestä. Pois! te siinä -- ei kukaan saa pitää
hänen päätään muu kuin Dubois. Portaita alas! portaita alas, hänen
vaunujensa luokse! hänellä ei ole jälellä muita kuin minä; ja minä
sanon että hän on saatettava kotiin".

Kun ovi oli sulkeutunut, lähestyi kenrali Berthelin Trudainea, joka oli
seissut äänetönnä ja syrjässä siitä saakka kun Lomaque ensin ilmestyi
vierashuoneesen.

"Minä tahdon pyytää teiltä anteeksi", sanoi vanha sotilas; "koska olen
loukannut teitä pitämällä hetken aikaa epäluuloa teitä kohtaan.
Tyttäreni tähden minä hyvin paheksun ettemme ole jo aikoja sitten
nähneet toisiamme; vaan minä kiitän teitä kuitenkin tulemastanne tänne,
vaikka yhdennellätoista hetkellä".

Hänen puhuessaan tuli muuan hänen ystävistään ja sanoi, koskettaen
hänen olkapäätään: "Berthelin, saako tuo konna lähteä täältä?"

Kenraali käänsihe ympäri kantapäällään heti, ja viittasi
ylenkatseellisesti Danvillelle että hän seuraisi häntä ovelle. Kun
olivat tulleet toisten korvankuuluvilta, puhui hän näin:

"Teidän lankonne on todistanut teidät konnaksi, ja äitinne on
kieltäytynyt teistä, julistaen teidät valehtelijaksi. He ovat
täyttäneet velvollisuutensa teitä kohtaan; ja nyt ei ole minulla muuta
tehtävää kuin myös täyttää velvollisuuteni. Kun mies tunkeutuu toisen
perheesen petollisella mielellä ja saattaa tämän tyttären arvon
vaaran-alaiseksi, niin meillä sotamiehillä on hyvin sievä keino saada
hänet vastuun-alaiseksi siitä. Kello on nyt juuri kolme; kello viisi
olen minä ja eräs minun ystäväni --"

Hän vaikeni ja katseli ympärilleen varovasti, -- sitten kuiskasi hän
muun sanottavansa Danvillen korvaan -- työnsi oven anki ja osoitti
portaita.

"Tehtävämme on täällä toimitettu", sanoi Lomaque, pannen kätensä
Trudainen käsivarrelle. "Antakaamme Danvillelle aikaa lähteäkseen
talosta ja lähtekäämme sitten myöskin".

"Sisareni! missä hän on?" kysyi Trudaine jollakin levottomuudella.

"Olkaa aivan huoleti hänestä. Minä kerron teille enempää kun tulemme
ulos".

"Te varmaan annatte minulle anteeksi", sanoi kenraali Berthelin, puhuen
kaikille läsnä-oleville, käsi kirjastohuoneen ovella, "jos minä jätän
teidät. Minulla on pahoja uutisia saatettavana tyttärelleni, ja
yksityisiä asioita sen perästä toimitettavana erään ystäväni kanssa".

Hän nyykäytti päätään jäähyväisiksi seuralle vanhalla jörömäisellä
tavallaan ja meni kirjastohuoneesen. Pari minuuttia myöhemmin Trudaine
ja Lomaque läksivät talosta.

"Te löydätte sisarenne teitä odottamasta asunnossanne hotellissa",
sanoi jälkimäinen. "Hän ei tiedä mitään, ei ollenkaan mitään, siitä
mikä on tapahtunut".

"Vaan miten hänet tunnettiin?" kysyi Trudaine oudostellen. "Danvillen
äiti näki hänet. Varmaan hän --?"

"Minä ajoin asiaa niin että hän näkyisi, vaan ei näkisi. Meidän entinen
kokemuksemme Danvillesta oli syynä siihen että minä katsoin
tarpeelliseksi tehdä tämän kokeen, ja vanha poliisivirka-tottumukseni
auttoi minua sen toimeen panemisessa. Minä näin vaunujen seisovan
portilla, ja odotin kunnes vanha rouva tuli alas. Minä kävellytin
sisartanne poispäin, kun hän astui vaunuihin, ja kävellytin häntä
takaisin lähitse ikkunaa, kun vaunut läksi ajamaan. Silmänräpäys sen
teki; ja kaikki kävi niin hyvin kuin olin ajatellut. Kyllin jo siitä!
Palatkaa nyt sisarenne luo. Pysykää huoneessanne siksi kun yöposti
lähtee Roueniin. Minä olen jo tilannut valmiiksi teille kaksi paikkaa.
Menkää! ottakaa jälleen haltuunne vanhat huoneenne, ja jättäkää minut
tänne toimittamaan ne asiat, jotka isäntäni on minulle uskonut, ja
näkemään miten Danvillen ja hänen äitinsä asiat päättyvät. Koetan
jollakin tavalla saada aikaa tullakseni sanomaan jäähyväiset teille
Roueniin, vaikka en voisikaan siellä viipyä kauemmin kuin yhden päivän.
Mitä vielä! ei mitään kiitosta. Antakaa kätenne. Minä häpesin sitä
ottaa kahdeksan vuotta takaperin -- nyt voin sitä sydämellisesti
pudistaakin. Tuossa on teidän tienne; tässä minun. Jättäkää minut
silkki- ja satiini-toimiini, käykää te sisarenne luokse ja auttakaa
häntä matkakapineenne järjestämisessä".

       *       *       *       *       *

Kolme päivää oli kulunut. On ilta. Rosa, Trudaine ja Lomaque istuivat
yhdessä penkillä, josta Seinen joen kierrosten kaunista maisemaa on
niin hyvä katsella. Vanha tuttu näkö-ala leviää heidän edessään, ihana
kuin ennenkin -- muuttumattomana, ikäänkuin he eilen olisivat sitä
viimeksi katselleet.

He puhuvat keskenään surullisesti ja hiljaisella äänellä. Samat muistot
täyttävät heidän sydämensä -- muistot, joita he pidättävät puheeksi
tulemasta, vaan joiden vaikutuksia jokainen tietää vaistollisesti
toisenkin tuntevan. Milloin johtaa yksi keskuspuhetta, milloin toinen;
vaan puhukoon kuka tahansa, valittuna puheen-aineena on aina, ikäänkuin
yhteisestä suostumuksesta, aine, joka on yhteydessä tulevaisuuden
kanssa.

Ilta alkaa hämärtää, ja Rosa on ensimmäinen nousemaan penkiltä. Veli ja
sisar katselevat toisiinsa salaista liittoa tietävillä katseilla ja
Rosa sanoo Lomaquelle:

"Tahdotteko seurata minua huoneesen", kysyi hän, niin vähällä
viipymisellä kuin mahdollista? "Minulla on jotakin, jota tahtoisin
hyvin mielelläni teille näyttää".

Hänen veljensä odottaa siksi kun hän on niin kaukana ett'ei voi kuulla;
ja kysyy sitten levottomasti mitä oli tapahtunut Parisissa hänen ja
Rosan lähdön jälkeen.

"Sisarenne on vapaa", vastasi Lomaque.

"Kaksintaistelu siis tapahtui?"

"Samana päivänä. Heidän piti ampua molempain yht'aikaa. Hänen
vastustajansa puolusmies vakuuttaa hänen olleen pelosta ravistuneena;
hänen oma puolusmiehensä sanoo hänen päättäneen, huolimatta siitä miten
hän oli elänyt, kohdata kuolemaa urhoollisesti tarjoamalla henkeänsä
sen miehen ensimmäiselle laukaukselle, jota hän oli loukannut. Mikä
näistä on tosi, sitä en tiedä. Se vaan on varma, ettei hän lau'aissut
pistoliansa; että hänen vastustajansa ensimmäinen kuula hänet kaatoi;
ja ett'ei hän sen jälkeen puhunut sanaakaan".

"Ja hänen äitinsä?"

"Vaikeata on saada sieltä tietoja. Hänen ovensa ovat suljetut; hänen
vanha palvelijansa hoitaa häntä hartaimmalla huolella. Lääkäri on aina
läsnä; ja talossa kerrotaan että se tauti, jota hän sairastaa, enemmän
tapailee hänen mieltään kuin ruumista. Enempiä tietoja en saanut".

Tämän vastauksen perästä molemmat pysyivät äänettöminä vähän aikaa --
nousivat sitten penkiltä ja astuivat huonetta kohti.

"Joko teillä on selvillä miten sisartanne valmistaisitte kuulemaan
kaikki mitä on tapahtunut?" kysyy Lomaque, nähdessään lampunvalon
loistavan vierashuoneen akkunasta.

"Minä odotan siksi kuin olemme aivan asettuneet täällä -- siksi kun
palaamisemme ensimmäiset juhlapäivät ovat ohitse, ja jokapäiväisen
elämämme rauhalliset toimet ovat taas alkaneet", vastasi Trudaine.

He astuivat huoneesen. Rosa viittaa Lomaquelle, että hän tulisi
istumaan hänen viereensä ja asettaa kynän ja avonaisen kirjeen hänen
eteensä.

"Minulla olisi viimeinen suosion osoitus teiltä pyydettävä", sanoi hän
hymyillen.

"Toivon, ettei sen pyynnön täyttäminen kovin pitkää aikaa vie", vastasi
Lomaque; "sillä minulla on ainoastaan tämä ilta olla teidän kanssanne.
Huomenaamulla, ennenkuin olette ylhäällä, täytyy minun jo olla matkalla
takaisin Chalons'iin".

"Tahdotteko kirjoittaa nimenne tämän kirjeen alle?" jatkoi Rosa, vielä
hymyillen, "ja sitten antaa se minulle postiin pantavaksi? Louis on
sanellut ja minä olen -- kirjoittanut sen, ja se tulee aivan valmiiksi,
jos te kirjoitatte nimenne loppuun".

"Saanenhan kaiketi lukea sen?"

Rosa nyykäytti päätään suostumukseksi; ja Lomaque luki seuraavat rivit:

"_Kansalainen_. -- Pyydän kunnioituksella saada teille ilmoittaa että
minulle uskottu toimitettavanne Parisissa on toimitettu.

"Minun on myöskin pyydettävä teidän suostumustanne minun luopumiseeni
siitä virasta, mikä minulla on ollut teidän konttorissanne. Teidän
itsenne ja teidän isänne minua kohtaan osoittama ystävällisyys antaa
minulle rohkeutta toivoa että te suosiollisesti otatte tietoonne syyt
minun luopumiseeni. Kaksi minun ystävääni, jotka katsovat olevansa
jossakin kiitollisuuden velassa minulle, tahtovat välttämättömästi että
minä viettäisin loput elämääni heidän kotinsa rauhallisuudessa ja
turvassa. Menneiden vuosien huolet ovat yhdistäneet meidät niin
toisiimme kuin olisimme saman perheen jäseniä. Minä olen koti-elämän
levollisuuden ja onnellisuuden tarpeessa yhtä hyvin kuin kenkään muu,
semmoisen elämän kärsittyäni kuin minä; ja ystäväni vakuuttavat niin
hartaasti täydestä sydämestään valmistavansa vanhan miehen mukavaa
tuolia lietensä ääreen, etten voi saada tarpeeksi lujuutta eroamaan
heistä ja kieltämään heidän tarjoustaan.

"Minä pyydän teitä siis suosiollisesti ottamaan vastaan sen
luopumuspyynnön, jonka tämä kirje sisältää, ja samalla vakuutuksen
vilpittömästä kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.

                                            Kansalaiselle Clairfait,
                                                Silkkikauppias.
                                            Chalons-sur-Marne."

Tämän luettuaan kääntyi Lomaque katsomaan Trudaineen ja koetti puhua,
vaan sanat eivät tahtoneet käskien tulla. Hän katsoi Rosaan ja koetti
hymyillä; vaan hänen huulensa ainoastaan vapisivat. Hän kastoi kynän
läkissä, ja asetti sen käteensä. Hän painoi päänsä alas äkisti paperin
yli, ettei Rosa näkisi hänen kasvojaan; vaan vielä hän ei kirjoittanut
nimeänsä. Rosa asetti lempeästi kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi
hänelle:

"Joutuun, joutuun, olkaa nyt 'Sisar Rosalle' mieliksi. Hänen mieltään
täytyy nyt noudattaa, kun hän on taas palannut kotiinsa".

Hän ei vastannut mitään -- hänen päänsä vaipui alemmaksi -- hän mietti
hetkisen -- kirjoitti sitten nimensä kirjeen loppuun heikolla
vapisevalla käsialalla.

Rosa otti hiljaa kirjeen pöydältä. Muutamia kyyneleen karpaloita oli
paperilla. Pyyhkien niitä pois nenäliinallaan, katsoi hän veljeensä.

"Ne ovat viimeiset, joita hän koskaan on vuodattava, Louis, sinä ja
minä pidämme huolen siitä!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sisar Rosa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.