Title: Alroy - Romani
Author: Disraeli, Benjamin, Earl of Beaconsfield, 1804-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alroy - Romani" ***


ALROY

Romani


B. D'Israel'ilta,
Parlamentin-jäsen,
'Coningsby'n ja 'Sibyl'in kirjoittaja.


Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg.


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1875.



        "Missä olet maani, oi!
        Äänettömillä rannoillas
        Ei laulu sankareistas soi,
        Jo katos' urhot laaksoistas:
        Mun käsissäni, heikkovoimaisen,
        Soi kanteleesi jumalallinen!"



ALKULAUSE.


Kun oleskelin Jerusalemissa vuonna 1831 ja kävin Israelin kuninkaitten
tarun-omaisissa hautakammioissa, ajatukseni palasivat erääsen
henkilöön, jonka ihmeellinen elämän-juoksu oli jo nuoruudessani
kiinnittänyt huomiotani, koska se oli täynnä mitä runsaimpia aiheita
runolliseen teokseen. Silloin minä aloitin tätä kertomusta, jonka oli
määrä säilyttää _Alroy'n_ muistoa.

Kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin Alroy astui esiin, oli Idän
valtiollinen asema tämmöinen.

Kalifatia uhkasi pikaisesti lähestyvä häviö. Seldshukien sultanit,
joita oikea-uokoisten hallitsiat olivat kutsuneet avuksensa, olivat,
niinkuin Ranskan majordomit, kohonneet valtakunnan varsinaisiksi
isänniksi. He olivat Profeetan jälkeläisten maista lohkoneet itselleen
neljä kuningaskuntaa, jotka tuottivat sultanin nimen neljälle
seldshukilaiselle ruhtinaalle, nimittäin Bagdadin, Persian, Syrian ja
Rumin eri Vähän Aasian sultanille.

Mutta ylellisyyden ja velttouden tavalliset seuraukset alkoivat
ilmestyä näissä sotaisissa ruhtinaissa itsessä, samalla kuin heidän
armeijainsa sotakuri höltyi ja näitten käytös muuttui epäluotettavaksi,
He eivät olleet enää samoja voittamattomia ja vastustamattomia
sotureita kuin niihin aikoihin, jolloin he Kaspian meren rannikoilta
levisivät Idän ihanimpiin maisemiin; ja vaikka heidän vielä onnistui
pitää voimassa järjestystä omissa maissansa, he kuitenkin vaivoin
peitetyllä pelolla katselivat Karamanian kuningasten kasvavaa voimaa,
joitten valloitukset päivästä päivään likenivät heidän rajojansa.

Hebrean kansan suhteen tulee tietää, että Jerusalemin hävityksen
jälkeen itämaan Juutalaiset, vaikka he tunnustivat voittajiensa
päävaltaa, kuitenkin kaikenlaisia oikeuden asioita varten keskenänsä
yhtyivät kotimaisen hallitsian johdolla, jonkun kuuluisan Davidin
jälkeisen, jota he kunnioittivat "Vankeuden Ruhtinaan" nimellä. Jos
saamme uskoa tämän haaveksivaisen kansan innokkaita historioitsioita,
oli semmoisia menestyksen aikakausia, jolloin "Vankeuden Ruhtinaat"
osoittivat melkein yhtä suurta komeutta ja olivat melkein yhtä mahtavat
kuin entiset Judan kuninkaat. Varmaa on, että heidän valtansa karttui
aivan samassa määrässä kuin kalifati heikontui, eikä saa epäillä, että
Hebrealaisten ruhtinaat ajottain, kun kalifien valta oli suurimmassa
häiriössä, pääsivät jommoiseenkin paikkakunnalliseen, vaikka pian
ohitse menevään arvoon. Heidän pää-asuntonsa oli Bagdad, jossa he
pysyivät yhdenteentoista vuosisataan asti. Tämä oli turmiokas aikakausi
itämaitten historiassa, eivätkä "Vankeuden Ruhtinaatkaan" välttäneet
sen vaurioita. Näitä ruhtinaita mainitaan vielä kahdennellatoista
vuosisadalla. Minä olen rohjennut sijoittaa yhden heistä Hamadaniin,
tähän kaupunkiin, jossa Hebrealaiset mielellään oleskelivat, koska se
oli Esterin ja Mardokain hautaus-paikka.

Mitä tämän kertomuksen yliluonnollisiin tapauksiin koskee, ne
noudattavat kabbalaa ja ovat asianmukaiset. Kaikkiin näihin
henkimaailman ilmiöihin, hautojen aaveista Salomonin valtikkaan asti,
löytyy todistuksia Hebrealaisten muinaistarinoissa.

Grosvernor Gate,

Heinäkuulla, 1845.



ALROY.



ENSIMÄINEN OSA.


I.

Vaskitorvet kajahtivat viimeisen kerran, kun Vankeuden Ruhtinas astui
valkoisen muulinsa selästä; hänen saattokuntansa riemasteli ikäänkuin
he vielä kerta olisivat olleet itsenäinen kansa; ja jollei olisi nähnyt
ympärillä seisovien Mahomettilaisten pilkallisia syrjäsilmäyksiä, olisi
helposti luullut tätä päivää pikemmin voiton kuin veron päiväksi.

"Kunnia ei ole vielä kadonnut!" huudahti arvoisa Bostenag, kun hän
astui asuntonsa saliin. "Tämä tosin ei ole niinkuin Saban käynti
Salomonin luona; eipä kuitenkaan kunnia vielä ole kadonnut. Sinä olet
asettanut hyvin, uskollinen Kaleb." Ijäkkään miehen rohkeus kävi
suuremmaksi, sillä jokainen askel omien seinien suojassa poisti yhä
enemmän hänen mielestään hänen pelkonsa äskeiset syyt -- uskottoman
alhaison luja-ääniset kiroukset ja uhkaavat aseet.

"Tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä!" jatkoi ruhtinas; "ja katso,
uskollinen Kaleb, että torvensoittajia hyvin kestitetään. Tuo viimeinen
toitotus toimitettiin uhkeasti. Se ei ollut niinkuin pasunan ääni
Jerikon edustalla; vaan kuitenkin se ilmoitti, että sotalaumojen Herra
oli meidän puolellamme. Kuinka noita kirotuita Ismaeliitoja vävähti!
Huomasitko, Kaleb, sitä pitkää viheriäisiin puettua Turkkilaista, joka
seisoi vasemmalla puolella minua? Jakobin valtikan kautta, hän vaaleni!
No! tämä on oleva ilon ja kiitoksen päivä! Ja'a säästämättä viiniä ja
lihapatoja kansalle. Pidä, lapseni, huolta tästä, sillä kansa huusi
uljaasti ja vahvalla äänellä. Se ei ollut niinkuin tuo ankara huuto
leirissä, kun liiton-arkki palasi; vaan kuitenkin se kuului komealta ja
todisti, ettei kunnia vielä ollut kadonnut. Ja'a siis säästämättä
viiniä, poikaseni, ja juo Ismaelin häviöksi sitä nestettä, jota hän ei
tohdi maistaa."

"Tämä on todella ollut suuri päivä Israelille!" huudahti Kaleb
riemuiten hänkin samoin kuin hänen hallitsijansa.

"Jos tätä juhlakulkua olisi kielletty", jatkoi Bostenag, "jos minä
olisin kaikista ruhtinaista ollut ainoa, jonka olisi täytynyt jalkaisin
viedä perille tuo kirottu vero ilman torvitta ja vartioväettä, niin,
hyvä Kaleb, tämän valtikan kautta, minä todella luulen, että, vaikka
tämä vanha vereni nyt juoksee verkalleen suonissani, minä olisin --
mutta nyt on tarpeeton puhua -- isiemme Jumala on ollut meidän
turvamme."

"Aivan niin, Herrani, me olimme niinkuin David Ziphin korvessa; mutta
nyt olemme niinkuin Herran voidellut Engedin linnoituksessa!"

"Kunnia ei ole tosiaankaan vielä kokonansa kadonnut", lisäsi ruhtinas
hiljennetyllä äänellä; "jos kuitenkin -- minä kerron sinulle jotakin,
Kaleb -- kiitä Herraa, että sinä olet nuori."

"Eläneehän minun ruhtinaanikin hyviä aikoja vielä nähdäksensä."

"Ei, lapseni, sinä et ymmärrä minua oikein. Sinun ruhtinaasi on elänyt
pahoja aikoja nähdäksensä. Tulevaisuutta minä en ajatellut, kun käskin
sinun kiittää Herraa, koska olet nuori -- sitä suurempi syntini oli.
Minä ajattelin, Kaleb, että jos sinun hiuksesi olisivat niinkuin minun,
jos sinä voisit muistaa, niinkuin minä, niitä aikoja, jolloin emme
tarvinneet mitään lahjoja osoittaaksemme, että olimme ruhtinaita --
niitä kunniakkaita päiviä, jolloin itse vankeuden vangitsimme -- minä
ajattelin, kuule poikaseni, mikä edullinen perintö se on, kun syntyy
menneitten ilojen perästä."

"Minun isäni eli Babelissa", Kaleb lausui.

"Voi! älä mainitse sitä nimeä! -- älä mainitse!" huudahti ijäkäs
päällikkö. "Synkkä se aika oli, jolloin kadotimme tämän toisen Sionin!
Me olimme silloin myöskin Egyptiläisten orjina; mutta todestansa Faraon
valtakunta oli meidän käsissämme. No Kaleb, Kaleb, sinä, joka tiedät
kaikki -- nuot vaivaloiset päivät -- nuot yöt, yhtä levottomat kuin
rakkautta sairastavan nuorukaisen -- sinä, joka tiedät kaikki, mitä
sinun ruhtinaasi on saanut kärsiä, ennenkuin hän sai luvan kaunistaa
veropäiväämme kymmenkunnan kurjien vartiain läsnä-ololla -- sinä, joka
tiedät kaikki minun vastukseni, joka olet nähnyt kaikki minun
häväistykseni, mitä sinä sanoisit dirhemeillä täytetystä kukkarosta,
jota seitsemän tuhatta käyräsapelia ympäröitsi?"

"Seitsemän tuhatta käyräsapelia!"

"Ei ainoatakaan vailla; minun isäni heilutti yhtä."

"Se oli tosiaan suuri päivä Israelille!"

"Ei, se ei ole mitään. Kun vanha Alroy oli ruhtinaana -- vanha David
Alroy -- emme kolmenakymmenenä vuotena, hyvä Kaleb -- kolmenakymmenenä
pitkänä vuotena maksaneet _mitään_ veroa Kalifille."

"Ei mitään veroa! ei mitään veroa kolmenakymmenenä vuotena! Ihmekö
siis, ruhtinaani, että Filistealaiset taannoin korkoja vaativat?"

"Ei, se ei ole mitään", jatkoi ijäkäs Bostenag palveliansa
huudahuksista vaaria pitämättä. "Kun Moktador oli kalifi, lähetti hän
samalta ruhtinas Davidilta tiedustelemaan miks'ei dirhemejä oltu
koottu, ja heti David käski ratsahille ja lähti etevinten kansalaisten
seuratessa palatsille ja sanoi kalifille, että vero osoitti semmoista
heikkojen nöyrtymistä voimallisempien edessä, jonka kautta suojelusta
ja apua pyydetään; vaan koska hän ja hänen kansansa olivat kymmenen
vuotta vartioinneet kaupunkia Seldshukeja vastaan, niin kalifi hänen
mielestään oli hänelle velkaa."

"Me saamme vielä nähdä aasin astuvan tikapuita ylös", huudahti Kaleb,
kummastuneena katsoen taivasta kohden.

"Se on kuitenkin totta", jatkoi ruhtinas; "minä olen usein kuullut
isäni kertovan tätä. Hän eli siihen aikaan lapsi, ja hänen äitinsä
nosti hänen ylös katsomaan, kuinka saattoväki palasi, ja koko kansa
huusi: 'valtikka ei ole joutunut pois Jakobilta.'"

"Se oli tosiaan suuri aika Israelille."

"Ei, se ei ole mitään. Tämmöisiä asioita voisin viljalta kertoa
sinulle! Mutta me puhumme turhia; meidän toimemme ei ole vielä
päättynyt. Mene sinä kansan luo; lesket ja orpolapset odottavat sinua.
Anna runsaasti, hyvä Kaleb, anna runsaasti; Kananealaisten saaliit
eivät ole enää meidän hallussamme, vaan kuitenkin on Herra vielä
meidän Jumalamme, ja lopulta tämäkin päivä on suuri päivä Israelille.
Ja, Kaleb, Kaleb, ilmoita minun sukulaiselleni, David Alroy'lle, että
minä tahtoisin puhutella häntä."

"Minä teen kaikki viipymättä, hyvä isäntäni! Meitä kummastutti, ettei
meidän kunnioitettu herramme, teidän sukulaisenne, tänä päivänä ollut
muassamme veron viennillä."

"Kuka käski teidän kummastella? Menkäät tiehenne! Kuinka kauan mielitte
laiskehtia täällä? -- pois?"

"Heitä kummastuttaa, ettei hän ollut muassamme tänä päivänä veron
viennillä. Voi! varmaankin -- kaikki siitä puhuvat. Tämä poika saattaa
meidät perikatoon -- juuri viisas käsi meidän särkynyttä valtikkaamme
pitelemään. Minun silmäni ovat seuranneet häntä hänen lapsuudestansa
asti; hänen olisi tarvinnut asua Babelissa. Vanhan Alroy'n veri juoksee
hänen suonissaan -- kankeaniskainen suku. Nuorena minä olin
ystävyydessä hänen iso-isänsä kanssa; minä itse haaveksin silloin
moninaisia. Unelmia, unelmia! pahat ajat ovat kohdanneet meitä, vaan
kuitenkin me vaurastumme. Minä olen elänyt kyllin, jotta olen nähnyt,
että rikas karavani, joka kuljettaa Indian shaaleja ja Samarkandin
kankaita, vielä on ihana katsella, vaikkei juuri niinkuin tanssi
liiton-arkin edessä. Ja meidän kovasydämiset hallitsijamme ylpein
mieli-aloinensa, tulevatko he toimeen ilman meitä? Me hyödymme vielä
rikkaiksi. Minä olen nähnyt ylpeän kalifin kukistuvan paljoa
viheliäisemmäksi orjaksi kuin Israel. Ja vielä nytkin nuot voittosat ja
hekumalliset Seldshukit vapisevat, kun vaan Arflanin nimeä vähänkin
mainitaan. Kuitenkin minä, Bostenag, ja meidän hajonneitten
sukukuntiemme kurjat jäännökset vielä säilymme, ja vielä, kiitetty
olkoon Jumalamme, me vaurastumme. Mutta meidän valtamme aika on mennyt;
viisaan menetyksen kautta meidän nyt tulee edistyä. Ivaa ja pilkkaa,
kirousta, kukaties lyömistäkin täytyy nyt Israelin tyvenellä, jopa
hymyilevälläkin muodolla kestää. Entä sitten? Jokaisesta ivasta ja
pilkasta, jokaisesta kirouksesta minä saan dirhemin; ja jokaisesta
lyömästä -- katsokoon se eteensä, joka on minun velkojani taikka tahtoo
siksi ruveta. Mutta katso, sukulaiseni tulee! Hänen iso-isänsä oli
minun ystäväni. Minusta tuntuu ikäänkuin nyt näkisin hänen: saman
Alroy'n, joka oli lapsuuteni kumppani. Vaan kuitenkin tuo heikko
vartalo ja nuot tyttömäiset kasvot varsin vähän soveltuvat noihin
mustiin himoihin ja vaarallisiin aikeisin, jotka, minun luullakseni,
piilevät hänen hellässä rinnassaan. Hyvä, että tulitte."

"Te tahdoitte minua tänne, heimolaiseni?"

"Entä sitten? Vanhat tahtovat usein, mitä nuoret harvoin tarjoavat."

"Minä en kumminkaan voi kieltää mitään; sillä minulla ei ole mitään
annettavaa."

"Sinulla on juveli, jota minä suuresti halajan."

"Juveli! Katso, minun seppeleeni! Te annoitte sen minulle, setäni; se
on teidän."

"Minä kiitän sinua. Minä näen tässä, lapseni, monta loistavaa rubinia,
monta hienoa ja tummaa helmeä ja monta smaragdia, jotka hohtavat
ikäänkuin tähdet kaukaisessa erämaassa. Ne ovat oivallisia kiviä, vaan
kuitenkin minä kaipaan yhtä juvelia, paljon kalliimpaa, jonka luulin
olevan sinulla, David, kun annoin tämän korean seppeleen sinulle."

"Miksi te siitä nimitätte?"

"Kuuliaisuudeksi."

"Merkitykseltään kahdenvaiheinen sana; sillä kuuliaisuus ei ole mikään
hyvä avu, kun velvollisuus tuottaa häpeätä."

"Minä näen, että sinä ymmärrät, mitä tarkoitan. Sanalla sanoen, minä
käskin sinun tulla saadakseni tietää, miks'et tänä päivänä yhtynyt
minuun, kun minä vein meidän -- meidän --"

"Veromme."

"Olkoon niin: veromme. Miksi olit poissa?"

"Sentähden, että se oli vero: minä en maksa mitään veroa."

"Jos, David, seitsemänkymmentä kolkkoa talvea olisi saattanut
nuoruuteni huimuuden unhotuksiin, minä pitäisin sinua mieletönnä.
Luuletko sinä, että minä siitä syystä, että olen vanha, suostun häpiään
ja hallitsiasukuni orjuuteen? Jos elämä olisi vaan vapauden tai
orjuuden, kunnian tai kunniattomuuden asia, olisi kaikkien helppo
päättää. Tiedä, se ei tarvitse suurta rohkeutta, joka mielii olla
äreänä kansan-ystävänä onnettomassa maassa ja purkaa urhoollista
mielipahaansa kanssakärsiviä vastaan, joitten vaivoja hän ei kykene
lievittämään. Vaan sitä laatua sinun sukusi aina oli. Semmoisia
vapauttajia löytyi kosolta Alroy'n hallitsiasuvussa. Ja mikä seuraus
siitä on ollut? Minä tapasin sinun ja sinun sisaresi orpolapsina, sinun
valtikkasi murtuneena ja sinun sukukuntasi hajonneena. Se vero, jonka
me nyt kumminkin maksamme niinkuin ruhtinaat, otettiin silloin
ruoskalla ja sitä kahleissa tarjottiin. Minä kokosin meidän
hälventyneen kansamme, minä asetin vanhan valta-istuimemme entisellensä
ja tätä päivää, jota sinä arvelet nöyristyksen ja murheen päiväksi,
katsovat kaikki syystä voiton ja pitojen päiväksi; sillä, eikö ole
nähty, että Ismaeliitain kiusallakin valtikka ei ole vielä joutunut
pois Jakobilta?"

"Tehkäät hyvin, heimolaiseni, ja jättäkäät nämät asiat. Minä en
tahtoisi mielelläni unhottaa, että te olette minun sukulaiseni, vieläpä
hyväkin. Älkäämme riidelkö. Vähät minun tunteistani. Ne ovat minun
omani: minä en voi niitä muuttaa. Ja mitä minun esi-isiini tulee, jo he
miettivät paljon, vaan toimittivat vähän, no siinä tapauksessa näyttää
siltä kuin sukusarjani olisi puhdas ja minä heidän todellinen poikansa.
Oli kumminkin yksi heistä sankari."

"Oi! tuo suuri Alroy; sinun sopii hyvin ylpeillä semmoisesta
esi-isästä."

"Minä häpeän hänen edessään, setäni -- häpeän, häpeän."

"Hänen valtikkansa on vielä tallella. Minä en puolestani ole pettänyt
häntä. Ja niin minä nyt joudun siihen, mitä meidän yhteentulomme
oikeastaan tarkoitti. Minä tahtoisin jättää takaisin tämän valtikan."

"Kenelle?"

"Sen oikealle omistajalle, sinulle itselle."

"Voi! ei, ei -- älkäät -- älkäät. Minä pyydän teitä, unhottakaat yhtä
perinpohjin, että minulla on oikeus siihen, kuin minä tästä oikeudesta
luovun. Tämä valtikka -- te olette käyttäneet sitä viisaasti ja
hyvästi; minä rukoilen teitä, pitäkäät se. Minulla ei ole todellakaan,
hyvä heimolaiseni, minkäänlaista kykyä tämän viran tukaliin tehtäviin."

"Sinä himoitset kunniaa, mutta kartat työtä."

"Työ ilman kunniaa on palkkalaisen osa."

"Sinä olet lapsi; sinä elänet kuitenkin, kunnes opit, että elämän
suurin sulo on hiljaiset velvollisuudet ja hyvin ansaittu lepo."

"Jos lepo on minulle määrätty, minä tahdon pitää sitä metsä-elävän
luolassa."

"Oi David! David! sinun luonteessasi, poikani, on jotakin rajua, joka
usein saattaa minun vapisemaan. Sinä olet jo liian paljon yksinään,
lapseni. Ja tästä syystä, niinkuin tärkeämmistäkin, minä soisin, että
sinä vihdoin rupeat siihen virkaan, joka perinnön kautta on sinun. Sitä
myöten kuin minä vähäisellä kokemuksellani neuvon-antajana voin auttaa
sinua, minä aina olen altisna sinulle; ja, paitsi sitä, meidän
Jumalamme ei hylkää sinua, joka olet orpolapsi ja kuninkaallista
sukua."

"Älkäätte, hyvä heimolaiseni, jatkako. Minua ei erittäin haluta nousta
semmoiselle valta-istuimelle, joka asettaa minut orjien ensimäiseksi."

"Joutavia! sinä olet nuori. Elämmekö me orjiksi? Onko tämä sali mikään
palvelian huone? Missä komeassa haremissa näkisimme näin kalliita
mattoja ja näin uhkeita sohvia? Minusta ei tunnu siltä kuin olisin
orja. Raha-arkkuni ovat täynnä dirhemejä. Onko tämä orjantapaista?
Karavanin rikkain seurue on aina Bostenag'in. Onko tämä orjan oloa?
Astu Bagdadin basaarin poikki ja sinä huomaat minun nimeni
mahtavammaksi kuin kalifin. Osottaako tämä orjuutta?"

"Heimolaiseni, sinä teet työtä muitten hyväksi."

"Niin me kaikki teemme, niin mehiläinen tekee, ja kuitenkin on hän
vapaa ja onnellinen."

"Hänellä on kumminkin pistin."

"Jota hän ei voi käyttää kuin yhden kerran; ja kun hän pistää --"

"Hän kuolee, mutta niinkuin sankari. Semmoinen kuolema on makeampi kuin
hunaja."

"Kyllä, sinä olet nuori, sinä olet nuori. Minulla oli myöskin kerta
aikeita. Kaikki vaan unelmia, unelmia. Minä tahtoisin mielelläni nähdä
sinun onnellisena, lapseni. Noh, anna noitten kasvojen kirkastua;
lopulta on tämä päivä kuitenkin suuri päivä. Jos sinä olisit nähnyt,
mitä minä olen nähnyt, David, sinäkin olisit kiitollinen. Tule,
kemuilkaamme. Ismaeliita, tuo kirottu Hagarin lapsi, tunnustaa
tänään, että sinä olet ruhtinas; tänä päivänä sinä myöskin täytät
kahdeksantoista vuotta. Kansamme tavat vaativat nyt, että sinä otat
vastaan miehen-ijän kunniamerkit. Tästä päivästä siis sinun
hallituksesi alkaa; ja meidän juhlassamme minä esittelen kansan
vanhimmat heidän ruhtinaallensa. Jää hyvästi hetkeksi, lapseni. Pue
kasvosi hymyihin. Minä hartaasti odotan sinun tuloasi."

"Jääkäät hyvästi."

Hän käänsi päätänsä ja silmäili heimolaistansa, kun tämä astui ulos:
hänen katkera katsantonsa lauhkeni vähitellen, kun Bostenag poistui:
alakuloisuus astui ivan sijaan; hän huokaili, hän heittäysi sohvalle ja
peitti kasvonsa käsillään.

Yhtäkkiä hän nousi ja astui epätasaisesti ja kiivaasti edes-takaisin
huoneessa. Hän seisahti, hän nojautui yhtä pylvästä vastaan. Hän puhui
vapisevalla ja hillityllä äänellä.

"Voi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää sieluni! Mikä minä
olen? Mitä nämät kaikki ovat? Raskas pilvi peittää elämäni. Isieni
Jumala, salli sen puhjeta!"

"Minä en tiedä, mitä minä tunnen -- kuitenkin, mitä minä tunnen, on
mielettömyyttä. Näin oleminen ei ole elämistä, jos elämä on semmoinen,
joksi minä olen toisinaan sitä mielessäni kuvaillut ja joksi rohkenen
sitä ajatella. Jos elämä on siinä, että hengittää, että syö, että
nukkuu, että valvoo ja taas hengittää, että taas huomaa elämän
toivottomaksi -- jos elämä on siinä, miksipä nämät alati ahdistavat
ajatukset, jotka hiljalleen kuiskuttelevat, että kuolema olisi
parempi?"

"Pois! Paha henki kiusaa minua. Mutta mihin? Mikä nimetön teko on
saastuttava tätä kättä? Se ei saa tapahtua: kaksi kertaa kahden
tuhannen vuoden vanha kuninkaallinen veri, se ei saa kuolla -- kuolla
niinkuin unelma. Oi! sydämeni on täynnä huolia ja suru pimittää
sieluni!"

"Kuule! vaskitorvet julistavat häväistystämme. Voi! jospa ne vaan
kutsuisivat taisteloon! Sotalaumojen Herra! anna minun voittaa niinkuin
David tai kuolla, Herra, niinkuin Saul!"

"Miksi minä elän? Oi! jos vaan se ajatus, joka salaisesti väijyy
sydämessäni, voisi vastata -- ei tuon torven ääni puhuisi lujemmin eikä
selvemmin. Väärän aatteen palveliana minä viivyn tässä varjokkaassa
elämässä ja kasvattelen noita äänettömiä kuvia, joita ainoastaan minun
silmäni näkevät, kunnes ne viimein ovat varustetut kaikilla elämän
kauheilla ehdoilla ja hengittävät ja toimivat ja synnyttävät
sallimuksen ja kauneuden, ajan ja kuoleman ja kunnian vireän maailman.
Ja tuosta tekojen häikäisevästä erämaasta minä sitten kuljen pois ja
herään ja havaitsen itseni tulleen tähän kolkkoon orjuuden maahan aivan
niinkuin laitani nyt on. Hirveätä! hirveätä!"

"Isieni Jumala! -- sillä minä en todellakaan julkene nimittää sinua
heidän viheliäisten lastensa Jumalaksi -- salli minun kuitenkin, Sinain
muiston kautta, sanoa sinulle, että vielä jotakin entisen veren
kaltaisa juoksee näissä suonissa ja että vielä löytyy yksi, joka
mielellänsä tahtoisi puhua kasvoista kasvoihin sinun kanssasi -- puhua
ja voittaa."

"Ja jollei se lupaus, jossa me pysymme kiinni, ole pelkkää petosta,
anna hänen tulla, tulla, vieläpä pian tulla, sillä sinun palveliasi
Israel, Herra, on nyt niin pahamaineinen orja, niin suruun vaipunut ja
niin ylenkatsottu, että silloinkin, kun isämme ripustivat harppunsa
Babelin virran synkkien vesien rannoilla, he olivat kuin paradiisissa
siihen verraten, mitä me kärsimme."

"Voi! He eivät kärsi; he kantavat osaansa eivätkä tunne mitään.
Muutoin meidän varjokas kerubimme tähän aikaan jälleen vartioitsisi
liiton-arkkia. Tahto työn synnyttää ja se, joka kauan jotakin aatetta
vaalii, vaikka kuinka hurjaa tahansa, huomaa, että hänen unelmansa oli
vaan tulevien tapausten ennustaja."

"Ja nytkin kirkas leimaus välähtää sieluni pimeyden puhki -- siltä
minusta näyttää, siltä näyttää -- voi! tuskalloisin olo on se, kun
epätoivossa kunniaa uneksii. Ei, ei, minä elän ja kuolen aivan halpana
olentona; kauneus ja rakkaus ja maine ja mahtavat työt, naisten hymyt
ja miesten katseet ja tuo jalostuttava oman arvon tieto ja koko tuon
suuria tuottavan innon vinheä virta -- nämät eivät ole minua varten --
ja minä, Alroy, pyhien kuningasten jälkeinen, jonka sielu himoitsee
valtaa, minä seison täällä turhaan kädelläni tavoittaen kadonnutta
valtikkaani, häpeän-alaisena orjana! Ja elänkö minä kuitenkin? Elänkö!
kyllä, hauskastikin. Kuule! ilo pitää uhkeita pitojansa näitten
hupaisten muurien sisäpuolella. Me riemuitsemme tänään; vaan kuitenkin,
ennenkuin tuo komea aurinko, jonka vankka kulku seisautettiin
miekkojemme edessä, joille se nyt ei katso soveliaaksi paistaakaan;
ennenkuin tuo komea aurinko, ikäänkuin sankari kunniakkaalta
sotatanterelta, astuu leponsa valoisaan majaan: joku teko tehdään."

"Minun esi-isäni, urhoolliset esi-isäni, jollei tämä hermoton käsi voi
lunastaa takaisin perintöämme, jos tuo saastainen metsäkarju vielä
rypee suloisessa viinitarhassasi, Israel, en minä kumminkaan ole sinua
häväisevä. Ei! anna minun hukkua. Davidin huone ei ole enään; meidän
pyhä siemenemme ei saa enää piillä eikä pilaantua, ikäänkuin ruostunut
tavara, tässä pahentuneessa maassa. Jollemme voi kukoistaa, niin
kuolkaamme!"

"Voi! älä sano niin, veljeni!"

Hän kääntyy ja luo silmänsä kasvoihin, kauniisin kuin tähdikäs yö;
hänen sydämensä on täynnä, hänen äänensä matala.

"Oi' Miriam! sinä mustien ajatusten karkoittaja! Sinäkö se olet? Miksi
olet täällä?"

"Miksi minä olen täällä? Etkö sinä ole täällä? ja tarvitseeko minun
tuoda elin mitään tukevampaa syytä? Voi! kallis veljeni, tule nyt
ottamaan osaa juhlaamme! Huoneittemme seinät ovat koristetut
semmoisilla kukilla, joita sinä rakastat; minä poimin niitä
suihkulähteen reunoilta; pyhät lamppumme ovat puhdistetut ja
järjestetyt ja sinun täytyy panna niitten ensimäinen liekki palamaan.
Portin ulkopuolella neitsyeni vartovat tarjotaksensa sinulle
juhlavaatteita. Tule siis, armas veljeni, ottamaan osaa juhlaamme."

"Miksi juhlaa viettäisimme?"

"Voi! eivätkö nämät lamput ole sinun kalliin nimesi kunniaksi
sytytetyt, nämät kukkakiehkurat ripustetut! Tänä päivänä on ruhtinas
annettu meille, tänä päivänä --"

"Ruhtinas ilman ruhtinaskuntaa."

"Vaan ei ilman sitä, joka saattaa valtakunnat mieluisaksi ja jota monen
hallitsijan sydän on halannut -- kuuliaisia alamaisia, David."

"Orjia, Miriam, kanssa-orjia."

"Mitä me olemme, veljeni, siksi Jumalamme on tahtonut meidät;
nöyrtykäämme ja vapiskaamme."

"Minä en tahdo nöyrtyä, vapista en voi."

"Hiljaa, David, hiljaa! Tämä ylpeä mieli se oli, joka käänsi Jumalan
koston meidän puoleemme."

"Tämä ylpeä mieli Kanaan valloitti."

"Voi veljeni, armas veljeni! He kertoivat minulle, että mustat
ajatukset vaivaavat sinua, ja minä tulin, toivoen, että Miriam voisi
ne haihduttaa. Meidän entisyytemme, Alroy, on ihana unelma; ja
tulevaisuutemme on kumminkin yhtä ihana toivo; ja mitä nykyisyyteemme
tulee, sinä olet minun veljeni. Sinun rakkaudessasi on nyt minun onneni
ja minä pidän enemmän sinun satunnaisista syleilyksistäsi ja
harvinaisista hymyistäsi kuin kaikesta sukukuntamme lahonneesta
loistosta, pulskeista puutarhoistamme ja hohtavista saleistamme."

"Kuka on vartiolla tuolla ulkona?"

"Kaleb."

"Kaleb."

"Hallitsija!"

"Mene sanomaan heimolaiselleni, että minä heti tulen pitoihimme. Jätä
minut hetkeksi, Miriam. Ei, pyyhi pois nuot kyynelet."

"Oi, Alroy, ne eivät ole surun-kyyneliä!"

"Jumala olkoon sinun kanssasi! sinä olet elämäni sulo ja lohdutus. Jää
hyvästi, jää hyvästi!"

"Minä huomaan, että naisten vaikutus minuun on hyvin suuri. Ei
senlaatuisista sankareita saada. Minä en tiedä rakkaudesta mitään
paitsi siitä puhtaasta ystävyydestä, joka sitoo minun tähän tyttöön,
joka on orpolapsi ja minun sisareni. Me olemme niin yhdenkaltaiset,
että kun hän viime pääsiäisenä piloillaan kääri turbanini päänsä
ympärille, heimolaisemme nimitti häntä Davidiksi."

"Minun sukukuntani tyttäret eivät miellytä minua, vaikka he ovat
erinomaisen ihanat. Jos meidän nuorukaisemme olisivat yhtä urhoolliset
kuin nuot ovat kauniit, me vielä tanssisimme Sionilla. Minä olen
kuitenkin usein ajatellut, että, jos saisin kallistaa tätä synkkää
otsaani jotakin lumivalkoista povea vastaan, joka olisi minun omani, ja
asua erämaassa kaukana ihmisten näkyvistä ja kaikesta siitä huolesta ja
vaivasta ja viheliäisyydestä, joka vaikeroi ja hikoilee ja huokailee
minun ympärilläni, minä kenties pääsisin tuon ylen suuren tuskan
vointeesta, joka kalvaa olentoani. Vähät siitä! Elämä ei ole kuin
unelma ja minun elämäni täytyy olla kurja unelma."


II.

Hamadanin porttien ulkopuolella, aivan vähäisen matkan päässä
kaupungista, oli ylänkömaalla aitaus, jonka keskeltä kohosi vanha
muistorakennus, sadun mukaan Esterin ja Mardokain hautakammio. Tässä
juhlallisessa ja yksinäisessä paikassa Alroy tavallisesti oleskeli ja
sinne hän tänäkin päivänä, pidoista paeten, lähti noin tuntia ennen
auringon laskua.

Kun hän avasi hautapaikan jykeän portin, hän kuuli takaansa hevoskavion
töminän; ja ennenkuin hän jälleen oli sulkenut sen, joku huusi häntä.

Hän katsoi ylös; ja näki nuorekkaan ja hekumallisen Alschirokin, joka
oli kaupungin kuvernöri ja seldshukein sultanin veli. Ainoastaan yksi
juoksulainen seurasi häntä. Tämä oli eräs Arabialainen, Alschirokin
inhottu suosikki ja hänen huvitustensa kaikkialla tunnettu kätyri.

"Koira!" huudahti tulistunut Alschirok, "oletko kuuro vai
uppiniskainen? Vaiko kumpikin? Tuleeko meidän kahdesti huutaa orjiamme?
Avaa tuo portti!"

"Minkä vuoksi?" Alroy kysyi.

"Minkä vuoksi! Pyhän profeetan kautta, hän vaihtaa kysymyksiä meidän
kanssamme! avaa portti taikka sinun pääsi saa vastata siitä!"

"Kuka sinä olet", Alroy vastasi, "joka pidät niin suurta suuta? Oletko
joku juhlaileva Turkkilainen, joka on rikkonut profeetan käskyn ja
juonut jotakin muuta kuin vettä? Pyri tiehesi taikka minä haastan sinun
kadin eteen;" ja niin lausuen hän kääntyi hautauskammiota päin.

"Äitini silmäin kautta, tuo koira pilkkaa meitä! Jollemme jo olisi
myöhästyneet ja jollei tämä hevonen olisi niinkuin kesytön tiikeri,
minä seivästäisin hänet paikalla. Puhuttele sitä koiraa, Mustafa!
taivuttele häntä!"

"Arvoisa Hebrealainen", lausui hienokas Mustafa lähestyen, "nähtävästi
sinä et huomaa, että tämä on herramme Alschirok. Hänen korkeutensa
antaisi mielellään hevosensa astua sinun oivallisen kansasi
hautauspaikan kautta, koska hänen täytyy tärkeistä syistä matkustaa
erään pyhimyksen luo, joka oleskelee kunnaan toisella puolella, ja aika
on täpärällä."

"Jos tämä en herramme Alschirok, sinä olet epäilemättä hänen uskollinen
orjansa Mustafa."

"Minä olen todella hänen halpa orjansa. Entä sitten, nuori herrani?"

"Kiitä onneasi, että portti on lukossa. Siitä ei ole kuin yksi päivä
kun solvasit erään huonekuntani palvelian sisarta. Minä en tahtoisi
mielelläni tahrata käsiäni niin kurjalla verellä kuin sinun -- mutta
pois, viheliäinen, pois!"

"Pyhä profeetta! kuka tuo koira on?" huudahti Alschirok kummastuneena.

"Se on nuori Alroy", vastasi hiljalleen Mustafa, jokei ollut alusta
tuntenut häntä, "se, jota he sanovat ruhtinaaksensa: kovin jäykkä
nuorukainen! Herrani, meidän on parempi jatkaa matkaamme."

"Nuori Alroy! Kyllä muistan. Heilläkin täytyy olla ruhtinas! Nuori
Alroy! Hyvä, lähdetään pois -- ja, koira!" huusi Alschirok, nousten
ylös jalustimissaan ja herittäen kättänsä, "koira! muista veroasi!"

Alroy syöksähti portin luo, mutta sen tukevaa lukkoa kävi vaan hitaasti
avaaminen, ja ennenkuin hän ennätti seurata, oli Alschirokin virma
ratsu vienyt hänen saavuttamattomiin.

Pettyneen vimma kuvasteli tuokion Alroy'n kasvoissa; hän seisoi
vähän aikaa kiinteästi katsoen kadonneen vihollisen tietä päin, ja
sitten hän astui verkalleen hautakammiota kohden; mutta hänen kiihtynyt
mieli-alansa ei nyt tointunut siihen hiljaiseen uneksimiseen, johon hän
muistorakennuksen luo lähtiessään aikoi antautua. Hän oli levoton ja
tuskastunut, ja viimein hän meni siihen metsään, joka kasvoi
hautauspaikan huipulla.

Hän oli nyt tullut eräälle töyräälle, nuorten kuusten suojaan, joitten
joukosta jänterä seteri yleni. Hän heittäysi tämän paksujen ja
siivekästen oksien alle ja katseli vähäistä ja viheriätä laaksoa, jonka
keskellä oli marmorinen suihkulähde. Kierteiset pylväät kannattivat
tämän moninaisesti leikattua kupolia, jota leveä hebreankielinen
kirjoitus ympäröitsi. Valkoisten pylväitten jalat peittyivät
metsäkasveihin taikka kätkeytyivät monivärisiin kurbitsipenkeriin.
Kirkkaasti laskeuva aurinko vuodatti koko näkymölle lienteän, mutta
loistavan valon.

Tyven hetki, kaunis näkymö, hyvät hajut ja hiljaisuus, jotka yhdistivät
lemunsa ja rauhansa, tuo leuto tuuli, joka vienosti nousi ja kutsui
nääntyvät linnut viilistyttämään sulkiansa hämärän ilmassa ja
räpyttämään helottavia siipiänsä yhtä helottavalla taivaalla -- oi!
mikä synkkä mieli olisi ollut huojentumatta lähestyvän illan lempeän
hengen edessä?

Ja Alroy katseli luonnon ihanata yksinäisyyttä ja kyynel vieri hänen
ylpeälle poskellensa.

"Se on kummallista! mutta, kun olen näin yksinäni tällä rauhaisella
hetkellä, minusta aina tuntuu kuin katselisin luvattua maata. Ja
unissani ilmestyy usein silmieni eteen joku valoisa kohta, jonkun
vaellus-ajan kirkas muisto, ja kun minä herään, on mielestäni ikäänkuin
olisin ollut Kanaassa. Miksi minä en ole siellä? Se karavani, joka
kuljettaa heimolaiseni tavaraa erämaan poikki, voisi kuljettaa
minunkin. Mutta minä venyn täällä, minun kurja elämäni heitii tämän
viheliäisen kaupungin surkeassa unteluudessa, enkä minä toimita mitään.
Voi! tuo entinen vankeus oli kuin mahtava valta tämän häpeällisen
orjuuden suhteen. Meillä ei ole enää mitään Esteriä, joka istuisi
heidän kuninkaansa rinnalla, ei mitään valtioviisasta Mardokaita, ei
mitään purpuraan puettua Danielia. Oi Jerusalem, Jerusalem! Minä
luulen, että sinun näkösi kohottaisi voimani korkeimmillensa. Vaan
kuitenkin, kun täytyy nähdä kukistunut tilasi -- heimolaiseni kertoo
minulle, ettei temppelistä ole kiveäkään säilynyt. Se on kauheata! Eikö
löydy mitään toivoa?"

"_Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla
jälleen; viikunapuut ovat kaadetut maahan, mutta me panemme seetereitä
sijaan_."

"Tyttöjemme laulu, kun he käyvät iltakäyntiänsä lähteellä. Viimeisissä
sanoissa on tulevaisuuden ennustus."

"Kuule taas! Kuinka kauniisti heidän suloiset ja yhdistyneet äänensä
sointuen väikkyvät lempeässä ja aaltoilevassa ilmassa!"

"_Kuitenkin minä olen sinun jälleen rakentava, ja sinä rakennetaan, oi
Israelin impi! Kuitenkin sinä olet jälleen kaunistava itseäsi
kanteleillasi ja lähtevä niitten tanssiin, jotka iloa pitävät.
Kuitenkin sinä olet jälleen istuttava viinitarhoja Samarian vuorille_."

"Katso! heidän valkoiset haamunsa välähtelevät tuolta päivän
valaisemien pensaitten takaa kimaltelevien lehtien välitse, kun he
tasaisin askelin astuvat viettävää rinnettä alaspäin. Sorea seurue
hohtavissa riveissä: jokainen juhlavaatteisin puettuna, verhoten tumman
ihania kasvojansa kainolla kädellä ja kantaen armaan päänsä päällä
sievää vaasia. Heitä johtaa minun sisareni."

"Ja nyt he saapuvat lähteen reunalle ja laskevat vaasinsa sen
veteen, yhtä puhtaasen ja kauniisen kuin he itse. Muutamat lepäävät
marmoripylväitten alla; toiset, istahtaen maahan, keräävät
hynänhajuisia kukkia ja solmivat niitä kiehkuroiksi; ja, kun nyt ovat
sekaisin, tuo vallaton tyttö koskee herkästi sormillansa kosteaan
vaasiinsa ja vihmoo välkkyviä valohelmiä hiljaisten sisartensa päälle.
Kuule! taas he laulavat."

"_Oi Sibmah'n viiniköynnös! sinun kesähedelmiisi ja sinun viinisatoosi
on ryöstäjä käynyt käsiksi_!"

Parahus, huuto, pitkällinen, kauhea huuto, hämmästys, pako, epätoivo!
Katso! metsästä syöksähtää turbinipäinen mies ja tarttuu laulun
johtajattareen. Tämän kumppanit pakenevat kaikkialle -- Miriam yksin on
jäänyt Alschirokin syliin.

Vesipatsas, joka rajusti kohoaa kesäisen valtameren povesta lämpimässä
ilman-alassa, kun nuot äkkiä nousneet pilvet aivan selvään
ilmoittavat, että taivaan juhlapäivä on ohitse, ja riekuvat vesilinnut
ennustavat myrskyn aikaa -- vesipatsas, joka kohoaa mereltä, ei ollut
niin raju kuin hän -- nuori Alroy.

Vaaleana ja vimmattuna hän kavahti kiireesti ylös, hän tempasi maasta
yhden puun lujin juurinensa, riensi rinnettä alaspäin, huohottaen ja
raivoten, ja löi ryöstäjää vahvalla kuusella aivoihin. Alschirok kaatui
hengettömäksi maahan, ja Miriam taintuen veljensä käsiin.

Ja tuossa hän seisoi, tyrmistyneenä ja liikkumatonna, katsellen
sisarensa kalmeita kasvoja ja itse vihastansa ja teostansa uupuneena
tukien hänen kallista, mutta hermotonta ruumistansa.

Yksi paenneista neitsyistä ilmestyi, kaukaa tähystellen. Kun hän näki
emäntänsä oman kansalaisensa sylissä, hän rohkaisi mielensä ja
kootakseen hajonneita kumppaneitansa hän korotti äänensä ja lauloi:

"_Joutukaat, Jerusalemin tyttäret, oi! joutua saat, sillä Herra on
kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty_."

Ja ennen pitkää vastattiin tähän säkeesen eri tahoilta metsästä ja pian
immet palasivat jälleen laulaen:

"_Me tulemme, oi! Jerusalemin tytär, me tulemme; sillä Herra on
kostanut meidän puolestamme, ja ryöstäjä on ryöstetty_."

He kokoontuivat emäntänsä ympärille ja mikä päästi irti hänen huntunsa,
mikä toi vettä suihkulähteestä ja kasteli hänen virkistyviä kasvojansa.
Ja Miriam avasi silmänsä ja lausui: "veljeni!" Ja Alroy vastasi: "minä
olen täällä." Ja Miriam jatkoi matalalla äänellä: "pakene, David,
pakene, sillä se mies, jonka sinä löit, on ruhtinas kansansa joukossa."

"Hän on oleva armollinen, sisareni; ja epäilemättä, koska hän ensiksi
erhettyi, on hän jo tällä hetkellä unhottanut rikokseni."

"Oikeutta ja armoa! Veljeni, mitäpä nuot ilkeät tyrannit näistä
kummastakaan tiennevät! Hän on ehkä jo tuominnut sinut johonkin julmaan
ja pitkällöiseen kidutukseen, ja -- voi! kuinka äärettömästi minua
tuskastuttaa! -- pakene, veljeni, pakene!"

"_Pakene, pakene, pakene_!"

"Ei tarvitse pelätä mitään, Miriam; minä soisin, ettei koko hänen
kirottu sukunsa huolettaisi meitä enemmän kuin tämä teidän äskeinen
hallitsiansa. Katso, hän nukkuu sitkeästi. Mutta hänen ruumiinsa ei saa
saastuttaa meidän puhdasta lähdettämme ja hyvänhajuisia kukkiamme. Minä
viskaan sen metsään ja kuljeskelen täällä tänä yönä kuuntelemassa
shakaleja, kun he pitojansa pitävät."

"Sinä puhut hurjasti, David. Kuinka! ei! Se on mahdotonta! Hän ei ole
kuollut. Sinä et ole tappanut häntä! Hän nukkuu -- hän on peloissaan.
Hän on olevinansa kuollut, että me jättäisimme tämän paikan ja hän
saisi rauhassa nousta. Tytöt, katsokaat häntä. David, sinä et vastaa.
Veli, kallis veljeni: hän on varmaan pyörtynyt. Minä luulin hänen
paenneen. Tuokaat vettä, neitsyet, tuon hirveän miehen saataville. Minä
en tohdi katsella häntä."

"Pois! minä tahdon katsella häntä ja minä tahdon riemuita. Kuollut!
Alschirok kuollut! No! Ainoastaan silmänräpäys sitten oli tuo
jähmettynyt ruumis ruhtinas, minun sortajani. Näinkö voimme päästä
vapaaksi heistä, kuinka? Jos ruhtinas hukkuu, miks'ei myöskin kansa?
Kuollut, aivan kuollut, ja minä olen hänen surmaajansa. Haa! vihdoin
minä olen mies. Tämä, tämä on todella elämää. Jospa saisin aina elää
surman töissä!"

"Voi! voi! meidän huonekuntamme on kukistunut! Hänen raju käytöksensä
pelottaa minua. David, David, herkeä. Hän ei kuule minua; minun ääneni
on kenties heikko. Minä olen kovin voimaton. Neitsyet, langetkaat
polvillenne ruhtinaanne eteen ja asettakaat hänen vihansa vimmaa."

"_Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo,
jotka rakastavat meitä_."

"No, tämä on minun Goljatini! linkokivi taikka kaares, se on sama.
Sotalaumojen Herra on meidän puolellamme. Syystä minua Davidiksi
nimitetään."

"_Pelasta meitä vihollisistamme, oi Herra! niistä, jotka nousevat meitä
vastaan, ja niistä, jotka salaa meitä väijyvät_."

"Jospa vaan tämä isku olisi monin kerroin isketty, jospa vaan
heimolaiseni palveliat tekisivät samoin, niin näkisimme jälleen
Elah'n päivät! Filistealainen, tuo saastainen, haurelias, kirottu
Filistealainen! ja hän rohkeni koskea minun sisareeni! Voi, jospa koko
hänen sukukuntansa olisi täällä, kaikki, kaikki! Minä sitoisin
semmoiset tulisoitot heidän ketunhäntäänsä, että valo johdattaisi meitä
vapauteen!"

Hänen puhuessaan eräs neitsyt, joka ei vielä ollut seuraan palannut,
nähtiin lähestyvän heitä kovin huolestuneena muodoltansa.

"Pakene", hän huudahti; "he tulevat, he tulevat!"

Miriam, joka heikkona ja voimatonna istui nojautuneena yhden
palveliattaren rintaa vastaan, nousi äkkiä ylös samalla
silmänräpäyksellä, kuin hänen tarkka korvansa kuuli nämät sanat, ja
tarttui veljensä käsivarteen.

"Alroy! David, veli, kallis veljeni. Minä rukoilen sinua, kuuntele --
minä olen sinun sisaresi, sinun Miriamisi; -- he tulevat, he tulevat,
nuot kovasydämiset, pahat miehet, he tulevat tappamaan, kukaties
kiduttamaan sinua, hellää veljeäni. Herää, David, herää tuosta
hurjasta, kiivaasta unelmasta: Pelasta itsesi -- pakene!"

"Oi! sinäkö se olet, Miriam? Sinä näet, että hän nukkuu sitkeästi. Minä
uneksin jaloja hankkeita ja suuria toiveita. Se on ohitse nyt. Minä
olen taas entiselläni. Mitä sinä tahdoit?"

"He tulevat, tämän kaatuneen miehen julmat seuralaiset! he tulevat
ottamaan sinua kiinni. Pakene, David!"

"Sinua jättääkseni?"

"Minä ja neitsyeni kerkeämme vielä pakenemaan sitä yksinäistä tietä,
jota me tulimme, heimolaisemme puutarhojen kautta. Kun pääsemme hänen
huoneesensa, me olemme tuokion turvassa -- niin turvassa kuin kurja
sukukuntamme suinkin voi olla. Bostenag on niin rikas, niin viisas,
niin varovainen, hän tietää niin tarkasti ihmisten menot ja tuntee niin
täydellisesti tämän kansan luonnon ja mielenlaadun, että kaikki käy
hyvin; minä en pelkää mitään. Mutta, jos sinä jäät tänne taikka he
löytävät sinut, sinun veresi yksin tyydyttää heitä. Jos he varmaan
tietävät, että sinä olet paennut, johon nyt kehoitan sinua, heidän
hallitsija vainaansa, jota he tuskin rakastivatkaan -- no, tue minua
silmänräpäys kädelläsi, armas Beruna. Niin, se on hyvä. Minä aioin
sanoa, että, jos heitä hyvin lahjotaan -- ja he saavat kaikki juvelini
-- niin hän on ennen pitkää yhtä vähän heidän muistossaan kuin hän nyt
on hengissä. Minä tuskin jaksan puhua -- minä tunnen, että sanani
sekaantuvat taikka näyttävät sekaantuvan; minä olen taintumallani,
mutta minä en tahdo -- ei! älä pelkää. Minä pääsen kyllä kotiin. Nämät
neitsyet ovat minun huostassani. Juuri tämmöisissä vaaran tiloissa
meidän tulee näyttää kuninkaallisen veren arvo. Minä tahdon pelastaa
heidät -- tai kuolla heidän kanssaan."

"Voi, Sisareni, minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen kuin nyt
tietänyt, että olin veli. Kallis Miriam, mitä elämä on? mitä kosto
taikka vieläpä mainekin ja vapaus ilman sinua? Minä jään tänne."

"_Suloinen on surun hetkenä sisaren ääni, ja viisas on niitten neuvo,
jotka rakastavat meitä_."

"Pakene, David, pakene."

"Pakene! minne ja kuinka?"

Hevosen hirnunta kuului viidakosta.

"Voi! he tulevat!" huudahti Miriam innoissaan.

"_Kaikki nämät ovat kohdanneet meitä, oi Herra, vaan emme kuitenkaan
ole unhottaneet Sinua, emmekä ole liitossasi vilpistelleet_."

"Kuule! taas hirnuu! Se on joku hevonen, joka kutsuu isäntäänsä. Minä
näen sen. Rohkeutta, Miriam!' se ei ole mikään vihollinen, vaan varsin
altis ystävä hädän aikana. Se on Alschirokin ratsu. Hän ajoi sillä
minun sivuitseni hautakammion luona ennen päivänlaskua. Minä katselin
sitä tarkkaan -- hyvin upea hevonen."

"_Katso, katso, oinas on takertunut pensaasen sarvistansa_."

"Meidän Jumalamme ei ole unhottanut meitä! Nopeasti, neitsyet, tuokaat
tänne tuo kaunis ratsu. Kuinka! vapisetteko? Minä rupean hänen
palveliaksensa."

"Ei! Miriam, varo itseäsi, varo. Se on kesytöin eläin, raju kuin
tuulispää. Anna, minä käyn siihen käsiksi."

Hän juoksi sisarensa jälkeen, riensi viidakkoon ja talutti esiin
hevosen.

Ei ole luullakseni pitkä aika mennyt siitä kuin tämä pulskea hevonen
erosi erämaasta; hänen puuhkea harjansa, hänen tuliset silmänsä, hänen
korskuvat sieramensa osoittivat hyvin hänen omatietoista ylpeyttään ja
puhtaan rotunsa jaloutta. Hänen värinsä oli ikäänkuin musta yö, jolloin
tuhannet tähdet tuikkivat, ja hän polki maata sievällä kaviollansa
ikäänkuin siipiänsä liehuttava kotka.

Alroy hyppäsi sen selkään ja ohjasi sitä taitavalla kädellä..

"Haa!" hän huudahti, "minusta tuntuu kuin olisin pikemmin sankari kuin
pakolainen. Jää hyvästi, sisareni; jääkäät hyvästi te suloiset
neitsyet; jääkäät hyvästi ja pitäkäät hellää huolta kalliista
Miriamistani. Yksi syleily, armas sisareni", ja hän notkistui alaspäin
ja lausui hiljaisella äänellä: "sano tuolle oivalliselle Bostenagille,
ettei hän säästä kultaa, sillä minä olen varma siitä, että, ennenkuin
vuosi on päättänyt hitaan kulkunsa, minä palajan ja panen sortajamme
maksamaan tämän hätäisen paon ja katkeran eron. Vaan nyt erämaahan!"



TOINEN OSA.


I.

Kiidä, joutuin kiidä, sinä uljas ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä
tietä. Sinun allasi on ääretön maa, sinun ylläsi ääretön taivas --
rautainen tanner ja vaskinen laki. Kiidä, kiireesti kiidä, sinä uljas
ratsu, ja polje erämaan jäljetöntä tietä!

Voi! luuletko, että nämät suolaiset lakeat johdattavat Yemen'in
onnellisiin lehtoihin ja vainuatko tässä kuumassa tuulessa Arabian
hyvänhajuista henkäystä? Suloinen hairaus, jalo hevonen, sillä tämä
suolainen erämaa ei johdata Yemen'in onnellisiin lehtoihin eikä se
henkäys, jota vainuat meitä kohtaavassa tuulessa, ole Arabian
hyvänhajuinen henkäys.

Tämä on sammunut, tähdet ovat syttyneet palamaan koko erämaan taivaan
loistolla, ja laskeuva yö tuottaa nyt kasteisilla siivillänsä
virvoitusta nuoren Hebrealaisruhtinaan nääntyvälle ruumiille ja
kalvealle poskelle.

Yhä eteenpäin ratsu rientää, yhä hänen vankka sydämensä voimistuttaa
häntä. Vuoden-ajan ja matkan pituuden, polttavan maan, paahtavan
auringon säteet, kaikki voittaa hänen vikevä ruumiinsa, hänen jänterät
hermonsa ja tuliset suonensa.

Syötävää, juotavaa heillä ei ole mitään. Ei mikään elähyttävä lähde, ei
mikään varjokas puu näy suotuisin seuroinensa. Ei mikään eläin, ei
lintukaan ilmesty näillä harmailla autiomailla. Ei mikään häiritse
tätä mahtavaa äänettömyyttä. Jo shakalinkin hirveä huuto tuntui
lievittävältä. Joku hallava metsärotta lumivalkeilla viiksillä, hiipien
jostakin kuivettuneesta orjantappurapensaasta, käärmeenpoika
välkkyvissä hampaissaan, irvistelee iloisena kuutamossa. Tässä heidän
ainoa seuransa.

Aamu tulee, raikas, lemuava aamu, jota rikollinenkin ikävöitsee. Aamu
tulee ja kaikki astuu näkyviin. Ja valo vuotaa niinkuin sinetti maan
päälle, ja tämän kasvot kuvautuvat ikäänkuin leimalla painettu vaha.
Heidän edessään ja myöskin heidän oikealla kädellänsä oli hiekkainen
erämaa; mutta yön kuluessa he olivat suuresti lähestyneet niitä
vuoriharjanteita, jotka vasemmalta puolelta rajottivat erämaata ja
joita kohden Alroy oli ensiksi ohjannut hevostansa.

Nämät harjanteet kuuluivat vankkaan Elbursin selkään; ja kun aurinko
nousi erään korkean vuorenhuipun takaa, hevonen yhtäkkiä seisahtui ja
hirnui ikäänkuin pyytäen vettä. Mutta itse uupuneena Alroy ei voinut
kuin hyväilemisellä viihdyttää häntä. Ja rohkaistuneena ymmärsi hevonen
isäntänsä ja hirnui taas iloisemmin.

Tunnin taikka kaksi ruhtinas ja hänen uskollinen kumppaninsa etenivät
vitkalleen, mutta, kun päivä kului, kävi kuumuus niin rasittavaksi ja
jano niin hirmuiseksi, että Alroy jälleen joudutti hevostansa vuoria
kohden, jossa hän tiesi löytävänsä lähteen. Ratsu samosi altiisti
eteenpäin ja näytti samoin kuin isäntäkin haluavan jättää kuivan ja
raukaisevan erämaan.

Monta monituista kertaa onneton pakenija mietti, eikö hänen pitäisi
laskeuta alas hevosen selästä ja kuolla; ei mikään kidutus, jota
Hamadanissa ehkä kohtaisi häntä, voinut tuntua kauheammalta kuin se
pitkitetty ja sanomaton tuska, jota hän nyt kärsi. Kun hän riensi
eteenpäin nojautuneena hevosensa kaulan puoleen, hän huomasi semmoisen
paikan, joka näytti tummemmalta kuin ympäröivä hiekka. Tässä, hän
arveli, löytyy kenties vettä. Hän koetti pidättää hevostansa, mutta
töin tuskin se häneltä onnistui ja vielä suuremmalla vaivalla hän astui
hevosen selästä. Hän paneusi polvillensa ja kaapi käsillään heikosti
ylös hiekkaa. Se oli hyvin kosteata. Hän oli melkein menehtymällänsä
turhaan työhönsä. Vihdoin, kun hän oli kaivanut noin jalan syvältä,
pulpahti vähäisen vettä esiin. Hän pisti kätensä siihen, vaan se oli
suolaista kuin valtameri. Kun hevonen näki veden, se pystytti
korviansa, mutta sitä haisteltuaan käänsi pois päänsä ja hirnui
surkeasti.

"Voi eläin-raukka!" huudahti Alroy, "minä olen syypää sinun
kärsimyksiisi, minä, joka tahtoisin olla hyvä isäntä sinulle, jos
maailma sen sallisi. Oi, jospa me kerran vielä olisimme oman kirkkaan
lähteeni luona! Tämä ajatus on mieletön. Ja Miriam! Minä pelkään, että
olen peräti hentosydäminen." Hän nojausi hevosensa selkään tuntien
itsensä aivan väsyneeksi ja heittäysi vävähyttelevään nyyhkytykseen.

Ja ratsu inisi hiljaa, käänsi päätänsä ja hivutti hienosti otsaansa
hänen käsivarteensa ikäänkuin lohduttaakseen häntä hänen
kärsimisessään. Ja kumma kyllä kävi Alroy'n tila huokeammaksi, kun hän
oli saanut purkaa sydämensä liikutuksen, ja ihastuen uskollisen
hevosensa hellyyteen hän notkistui alas, otti vettä ja heitti sitä
hevosen jaloille niitä jäähdyttääksensä ja pyyhki pois vaahdon sen
kasvoista ja huuhteli niitä, ja hevonen hirnui taas iloisesti.

Ja nyt yritti Alroy jälleen nousemaan sen selkään, mutta voimat
puuttuivat häneltä, ja hevonen laskeusi heti polvilleen ja vastaan-otti
hänen. Ja kun ruhtinas oli päässyt istualle, kohosi hevonen ja juoksi
taas entistä suuntaa ripein askelin. Päivän aletessa he olivat
kulkeneet muutaman penikulman sillä epätasaisella ja kallioisella
maalla, joksi vuoret loivenivat; ja etäältä eroitti Alroy kauan
kaivatun lähteen katoksen. Hänen mielensä virkistyi ja hänen voimansa
palasivat. Hän taputti ratsunsa kaulaa ja osotti kädellään katosta, ja
hevonen pystytti korviansa ja kiiruhti eteenpäin.

Juuri auringonlaskussa he ennättivät lähteelle. Alroy hyppäsi hevosen
selästä ja aikoi taluttaa sitä lähteen partaalle, mutta se ei tahtonut
liikkua. Se seisoi vavisten lakastuneilla silmillä ja sitten huoaten
kaatui maahan ja kuoli.


II.

Yö tuottaa lepoa; yö tuottaa lohdutusta; lepoa väsyneelle, lohdutusta
murheelliselle. Vaan toivottomalle yö tuottaa epätoivoa.

Kuu on vaipunut varhaiseen lepoon; mutta tuhansia tähtiä välkkyy
taivaalla. Korkeat vuoret kohoavat yksivakaisina selkeässä ja
äänettömässä ilmassa. Metsässä kaikki on hiljallansa. Uupunut tuuli ei
liehu enää, vaan on voimatonna laskeunut lehtivuoteellensa ja nukkuu
niinkuin ihmisetkin. Ainoastaan suihkulähteen tiukunta kuuluu. Ja
lähteen reunalla makaa nuorukainen.

Äkkiä joku eläin hiipii esiin mustien ja ryhmelöisten kallioin takaa.
Haa! shakali vainuaa kaukaa hevosen ruumiin uhkean mätänemisen.
Oivalliset pidot, arvaan minä, tänä yönä koko tällä kunnon seuralla.
Shakali, ja kettu, ja näätä, joutukaat nyt, ennenkuin päivän koitto
kutsuu korppikotkan kemuihinsa ja riistää teiltä saaliinne.

Shakali nuoli ratsun verta ja ulvoi erinomaisen ihastuneena. Ja hetken
perästä kuului vihainen haukunta etäältä. Ja shakali silpoi lihan
yhdestä kylkiluusta ja päästi taas valittavan riemuhuudon.

Kuule, heidän nopea astuntansa! Ensiksi kuusi, ja sitten kolme laukaten
esiin ilkeällä mielihyvällä. Ja yksi näätä hyökkää metsästä; mutta
ylpeinä lukumäärästänsä ajoivat shakalit hänen pois, ja tuossa hän
seisoi joukon ulkopuolella, läähöttäen, kauniina, pettyneenä, valkeilla
hampaillansa ja kiiltävällä nahallaan, ja silmät säihkyen tuimasta
kiukusta.

Yhtäkkiä, kun joku puoleksi ravittu shakali vetäytyi pois pääparvesta,
laahaten perässään irti revittyä raajaa, jossa hermot vielä värisivät,
näätä karkasi viholliseensa, sieppasi pois hänen saaliinsa ja pujahti
metsään.

Hänen hurja riemuhuutonsa herätti leijonan luolastansa. Mustana kuin
ebenholtsi tämän vanttera ruumis liikkui edelleen kaukaisella kummulla,
hänen häntänsä kiemarteli ikäänkuin käärme. Hän ärjyi, ja shakalit
vapisivat ja herkesivät heti pidoistansa, kääntäen päätänsä
hallitsiansa ääntä kohden. Hän astui eteenpäin; hän lähestyi heitä
verkalleen. He peräytyivät; hän taivutti päätänsä, tutki ruumista
ylpeänläntäisellä uuteliaisuudella ja heitti sen kohta kuninkaallisella
ylenkatseella. Shakalit kokoontuivat taas hevosen sisällysten
ympärille. Leijona likeni lähdettä, juodaksensa. Hän näki ihmisen.
Hänen harjansa pöyristyi, hän pieksi häntäänsä kauheasti, hän notkistui
nukkuvan ruhtinaan puoleen ja laski hirveän kiljunan, joka havautti
Alroy'n.


III.

Hän heräsi; hänen katseensa kohtasi julman pedon palavat silmät, jotka
olivat kiinnitetyt häneen himonsekaisella kummastuksella. Hän heräsi,
heräsi tainnuksista; mutta tämä unelmaton horrostila oli vilkastuttanut
voipunutta yksinäistä matkustajaa; silmänräpäyksessä hän kokosi
mielensä, muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ja käsitti nykyisen
asemansa. Hän loi takaisin leijonaan yhtä käskevän ja kiivaan ja
tarkastelevan katseen kuin tämän oma. Tuokion aikaa heidän säkenöivät
silmänsä taistelivat kuninkaallisessa kilvoituksessa; mutta vihdoin
eläimen rohkeus lannistui ihmishengen edessä. Säikähtyneenä pyörähti
leijona pois, astui ylpeällä pelolla kallioin lomitse ja juoksi sitten
metsään.


IV.

Aamu koittaa; hopeinen valo on levinnyt siniselle ja tähdikkäälle
taivaalle. Armaalta tuntuu aamun henki. Yö tuottaa lepoa, mutta päivä
tuottaa iloa.

Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yksinäinen lintu, joka laulaa
ilosta! Heleinä ja suloisina ja kepeinä ja selkeinä sen sävelet
herkästi virtaavat ilman läpitse ja väreilevät viattomalla
ihastuksella.

Yksinäistä lintua yksinäinen nuorukainen katselee suihkulähteen
reunalta. Korkealla ilmassa se ylpeästi laiehtii viippuen
karmosinipunaisilla siivillänsä, ja sen lumivalkoinen pyrstö, pitkä,
sievä ja ohut, hohtaa niinkuin säihkyvä meteori auringon paisteessa.

Yksinäisen linnun riemulaulu erämaassa! Yhtäkkiä se lehahti alaspäin,
kiersi kolme kertaa somasti hebrealaisruhtinaan pään ympäri ja pudotti
sitten hiljalleen tertun tuoreita ja hyvänhajuisia taateleita hänen
viereensä.

Se on mennyt, se on mennyt! tuo iloinen vieras, on mennyt siihen
palmuiseen maahan, jota se rakastaa; mennyt niinkuin kirkas ja hupainen
unelma. Silmänräpäys takaperin se oli tuolla loistaen selkeässä
ilmassa, vaan nyt vieras on poissa. Voi! ei enää kuulunut yksinäisen
linnun riemulaulua erämaassa.


V.

"Niinkuin sinä ravitsit Elisan, olet myöskin ravinnut minut, isieni
Jumala!" ja Alroy nousi, otti turbaninsa, levitti sen maahan, lankesi
polvilleen ja rukoili. Sitten hän söi taateleita ja joi lähteestä ja
täynnänsä luottamusta Israelin Jumalaan Davidin jälkeinen jatkoi
pakoansa.

Hän alkoi nyt astua vuori-harjanteita ylöspäin, vaikea ja tuskalloinen
matka. Kun kaksi tuntia oli puolipäivästä kulunut, saapui hän
ensimäisen selänteen huipulle ja näki synkän ja sekasohroisen erämaan
täynnänsä jyrkänteitä ja vuoren-solia ja mustia pohjattomia syvänteitä.
Kuivettuneitten koskien kulku-uomat olivat kaikin päin uurtaneet
ympäröiviä kukkuloita, ja paikoin muutamat metsävuohet jyrsivät
satunnaisesti löydettyä laihaa ja karvasta laidunta. Tämä autiomaa
ulottui useita penikulmia joka taholle; rajana kävi korkeampi
vuorijakso, jonka takaa yleni sinistä taivasta kohden Elbursin
jaloimmat huiput, hohtaen teräväkärkisten jäätiköitten ikuisesta
lumesta.

Näkyi selvään, ettei Alroy ollut outo tälle pakonsa näkymölle. Hän ei
ollut koskaan epäillyt matkansa suuntaa, ja tuokion huipulla levättyään
astui hän nyt vasemmalle päin luontaista mutta mutkikasta polkua
myöten, kunnes musta onkalo esti häntä edemmäksi pääsemästä. Ainoastaan
muutamain kyynärien väli eroitti häntä vastapäisestä kalliosta, joka
tämän synnytti, mutta alta avautuva kuilu -- ei kukaan voinut katsoa
sen näkymättömään pohjaan kauhistumatta ja takaisin vetäymättä.

Ruhtinas notkistui alaspäin ja tutki suurella huolella ympäröivää
maata. Viimein hän nosti ylös vähäisen neliskulmaisen kiven, joka
peitti metallilaikan, ja ottaen povestaan karneoli-talismanin, johon
oli piirretty kummallisia kirjaimia, koputti hän sinetillä kolmesti
laikkaa. Kolea, juhlallinen kumina kuului ympäriltä. Heti kimmahti
laikka auki, ja Alroy veti esiin useita kyynäriä rautaketjuja, joita
hän heitti vastapäätä olevalle kalliolle. Ketjut puuttuivat helposti
kallioon ja kiintyivät nähtävästi jostakin magnetillisesta
vaikutuksesta. Tarttuen molemmin käsin ketjuihin ruhtinas nyt kiipesi
onkalon yli. Kun hän pääsi toiselle puolelle, irtaantuivat ketjut
kalliosta, katosivat nopeasti vastapäiseen aukkoon, joka sulkeutui
samalla kolealla, juhlallisella kuminalla kuin ennen.


VI.

Alroy astui noin sata askelta eteenpäin luonnon tekemän
basalti-pylvähistön läpitse, kunnes hän joutui avaralle, katottomalle
ja samasta kivilajista sukeuneelle pihalle, jota äkkinäinen helposti
olisi luullut ihmiskäden muodostaneen ja sievistäneen. Tämän
keskikohdalta kumpusi alati lähde, kylmä kuin jää; virtaileva vesi oli
kaivanut uran kiviseen tantereen ja näkyi jonkun aikaa polveilevan
kallioin keskitse siksi kuin se vihdoin syöksähti jyrkänteestä alas
johonkin kuiluun ja muuttui läikkiväksi vihmaksi. Pihan poikki
mentyänsä saapui Alroy laveaan luolaan.

Tämä luola oli melkein ympyriäinen ja sai valonsa laessa olevan aukon
kautta. Syrjäpuolisessa ja pimeässä nurkassa palava lamppu osotti
kuitenkin, ettei sen asukas luottanut yksistänsä elävän sulouden
luonnolliseen lähteesen. Luolan keskellä seisoi pyöreä vaskipöytä,
johon oli koverrettu kummallisia kirjaimia ja mystillisiä kuvia:
lähellä tätä oli sohva, jossa nähtiin muutamia kirjoja. Seinästä
riippui kilpi, joukko jousia ja nuolia ynnä muita aseita.

Kun Vankeuden Ruhtinas lankesi polvillensa ja suuteli tyhjää sohvaa,
yksi haamu astui luolan perimmäisestä päästä valoon. Tämä oli
keski-ikäinen, tavallista paljon pitempi mies; hänen ruumiinsa oli
vankka ja atletillinen, hänen muotonsa suuresti huomiota koskeva ja
majesteetillinen. Hänen musta partansa valui alas hänen rinnallensa
tumman punaisen kauhtanan yli; tätä ympäröitsi musta vyö, joka oli
koristettu samankaltaisilla, keltaisilla kirjaimilla kuin nuot
vaskipöytään piirretyt. Musta oli myöskin hänen turbaninsa ja mustat
hänen isot ja sädehtivät silmänsä.

Vieras lähestyi niin hiljaa, ettei Alroy sitä havainnutkaan, ennenkuin
hän jälleen oli noussut.

"Jabaster!" huudahti ruhtinas.

"Davidin pyhä siemen", vastasi kabbalista, "sinua on odotettu. Minä
olen viime yönä tähdistä lukenut sinua. Ne puhuivat murheesta."

"Murheesta tai voitonriemusta, aika on näyttävä kumpaisesta, suuri
mestari. Tätä nykyä minä olen pakolainen ja perin uupunut. Verikoirat
ajavat minua takaa, mutta minä luulen, että nyt olen välttänyt heidät.
Minä olen surmannut yhden Ismaeliitan."



KOLMAS OSA.


I.

Oli sydän-yö. Alroy nukkui sohvalla: hänen unensa oli levoton. Jabaster
seisoi hänen vieressänsä liikahtamatta ja tarkasti katsellen uinailevaa
vierastansa.

"Israelin ainoa toivo", lausui kabbalista hiljaa, "minun oppilaani ja
ruhtinaani! Minä olen usein huomannut hänen suuressa sielussaan suurien
sankaritöitten siemenen ja miettinyt hänen tulevaa elämäänsä
profeetallisella toivolla. Davidin veri, kunnian-arvoisan sukukunnan
pyhä vesa. Hänen kuohuvissa suonissaan on jotakin taikamaista, jota
tieteeni ei tavoita."

"Kun minä nuorena nostin lippumme kotiseutuni virran Tigrin varrella ja
kutsuin kansakuntani voittamaan jälleen liiton-arkkia, me olimme
lukuisat, rikkaat, voimakkaat; me olimme silloin kansa ja he
kokoontuivat rohkeasti lipun ympärille. Kaipasimmeko silloin neuvoa?
tarvitsimmeko johdattajaa? Ken voi väittää, ettei Jabasterin aivot ja
käsi aina olleet saatavilla? Vaan kuitenkin unelma haihtui, tuo ihana
näky. Voi! kun minä surmasin Marvanin, ja kalifin leiri loi leimuavan
varjonsa verisen virran ylitse -- oi! silloin minä todella elin.
Kahdenkymmenen vuoden valvonta tuottanee anteeksi-antamusta minulle,
että silloin unhotin, jotta meiltä puuttui pää-osa lumouksessa -- se
veri, joka nukkuu minun vieressäni."

"Minä muistan jalon ihastuksemme tuossa pyhässä taistelossa, joka
riehui keskellä Kaukason kallioita. Minä pakolaisena, maankulkeuteen
ajettuna ja kurjana lainhylkynä, jonka elämä on kaikkien heittelynä ja
jonka halvin orja uskaltaa omin päin tappaa. Minä, joka olisin ollut
Messias!"

"Polta kirjasi, Jabaster; särje vaskiset taulusi; unhota ylevä
tieteesi, kabbalista, äläkä enää tutki tähtiä. Mutta viime yönä seisoin
sen onkalon reunalla, joka ympäröitsee asuntoani, toisessa kädessä pyhä
talismani, johon tuo sanomaton nimi on piirretty, toisessa meidän
hurskaan sukukuntamme mystillinen alkukirja. Mieleeni tuli, että olin
kutsunut esiin henkiä, että olin keskustellut suurten vainajain kanssa
ja että hohtavat taivaat olivat minulle ikäänkuin luonnollinen kieli.
Suruisen sieluni lohdutukseksi muistutin itselleni, etten ollut koskaan
käyttänyt tiedettäni kuin pyhiä tai jaloja tarkoituksia varten. Ja minä
näin Israelin, urhoollisen, valitun ja vankan kansakuntani -- orjina,
viheliäisinä orjina. Minun teki suuresti mieleni heittäytyä
vaaralliseen syvänteesen ja päättää opintani ja elämäni samalla
haavaa."

"Mutta, kun katselin Davidin tähteä, äkisti kehä ilmestyi sen säteitten
ympärille, ja tuon tuotakin meteori lensi esiin sen hopeisesta
verhosta. Minä lu'in, että levottomuus oli syntynyt pyhässä suvussa; ja
nyt tämä poika tulee, joka on tehnyt semmoisen teon, että --"

"Liiton-arkki, liiton-arkki! Minä katselen liiton-arkkia!"

"Nukkuja puhuu; unen sanat ovat pyhät."

"Pelastus; ainoastaan Davidin suvun kautta."

"Suuri totuus; elämäni on liian hyvin sen osottanut."

"Hän on tyynempi, sillä hetki on nyt käsillä. Minä lähden pihalle
katselemaan sitä tähteä, joka hallitsee hänen kuninkaallista sukuansa."


II.

Kuun säteet tapasivat suihkulähdettä; pihan paadet olivat kirkkaassa
valossa; kalliot kohosivat synkeinä yliympäri. Istuen lähteen reunalla
ja pitäen vasemassa kädessään talismaniansa, Jabaster varjosi toisella
kädellään silmiänsä, kun hän katseli loistavia taivaita.

Huuto kuului: hänen nimeänsä lausuttiin. Kiihtyneenä ja huohaten
syöksähti Alroy ojennetuin käsin pihalle. Kabbalista hypähti ylös,
sulki hänet syliinsä ja piti vaahtoavan ja vävähtelevän nuorukaisen
hellästi käsissään.

"Jabaster, Jabaster!"

"Minä olen täällä, lapseni!"

"Herra on puhunut."

"Herra on meidän turvamme. Rauhoitu, Davidin poika, ja kerro minulle
kaikki."

"Minä olen nukkunut, opettaja; eikö niin?"

"Aivan niin, lapseni. Uupuneena paostansa ja tuskauttavasta
kertomuksestaan laskeusi ruhtinaani vuoteelle ja nukkui; mutta minä
varon, ettei tämä uni ollut mikään lepo."

"Levolla ja minulla ei ole mitään yhteyttä enään. Jää hyvästi ijäksi,
sinä turmiokas sana. Minä olen Herran voideltu."

"Juo lähteestä, David: se palauttaa voimasi."

"Palauttaa liiton, palauttaa arkin, palauttaa pyhän kaupungin."

"Herran henki on tullut häneen. Davidin poika, minä rukoilen sinua,
kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut. Minä olen leviitta; minä
pidän kädessäni tuon sanomattoman nimen."

"Tartu sotatorveesi siis, kutsu kansa kokoon, käske meidän kiireesti
rakentaa jälleen temppelimme. 'Tiilikivet ovat pudonneet pois, mutta me
rakennamme marmorilla jälleen.' Kuulitko tuota laulua?"

"Ainoastaan sinun valitussa korvassasi se kaikkui."

"Missä minä olen? Tämä ei ole meidän lähteemme. Kuitenkin sinä puhuit
'lähteestä.' Älä luule, että minä hourailen. Minä tunnen sinun, minä
tunnen kaikki. Sinä et ole Miriam. Sinä olet Jabaster; minä olen Alroy.
Mutta sinä puhuit 'lähteestä', ja se hämmennytti minua ja muistutti
mieleeni tuon --"

"Israelin Jumala, katso minä lankean polvilleni sinun eteesi! Täällä,
tämän jylhän luonnon yksinäisyydessä -- minun ainoa todistajani on tämä
pyhä mies -- minä notkistan polveni ja vannon, Herra! että teen sinun
tahtosi. Minä olen nuori, oi Herrani, ja voimaton; mutta sinä, Herra,
olet kaikkivaltias. Mikä, Jumala, on sinun vertaisesi! Älä epäile
miehuuttani, Herra, vaan täytä minut hengelläsi; mutta muista, muista
häntä, voi Herra, muista Miriamia. Tämä on ainoa maallinen ajatus, joka
minulla on, ja se on puhdas."

"Vielä sisarestansa -- rauhoitu, poikani."

"Hurskas opettaja, sinä muistat, kun olin sinun oppilaasi tässä
luolassa. Sinä et ole unhottanut noita tyvenen oppimisen päiviä, noita
ihania, pitkiä yövaelluksia pyhää tiedettämme varten! Minä olin
kuuliainen ja painoin mieleeni jokaisen käskysi sanan semmoisella
hartaudella, jota vaan rakkaus synnyttää."

"Minä en saata itkeä, Alroy; mutta, jos vaan saattaisin, minä
vuodattaisin kyynelen näitten päivien muiston kunniaksi."

"Kuinka levollisesti istuimme noitten vuorten huipuilla ja
tarkastelimme tähtiä!"

"Aivan totta, suloinen lapsi."

"Ja jos sinä joskus toruit minua, se oli puoleksi pilaa ja ainoastaan
äänettömyyteni tähden."

"Mitä hän nyt tarkoittanee? Se ei tee mitään, hän tyyntyy; kuinka
juhlalliset hänen kasvonsa ovat kuunvalossa! Eikä kuitenkaan Salomon
suinkaan näyttänyt kauniimmalta nuorella valta-istuimellansa."

"Minä en ole koskaan puhunut sinulle mitään valhetta, Jabaster."

"Hengelläni minä takaan sinun vakavuutesi."

"Älä pelkää lupauksesi puolesta, vaan luota minuun -- kun vuoren
harjalla sinun kanssasi katselin tähdikkäitä taivaita, minä en ollut
tyvenempi kuin nyt."

"Minä uskon sinua."

"Siinä tapauksessa, Jabaster, usko myöskin yhtä täydellisesti, että
minä olen Herran voideltu."

"Kerro minulle kaikki, lapseni."

"Tiedä siis, että, kun nukuin vuoteella tuolla sisällä, uneni
häirittyi. Minä näin monta unelmaa, epäselvää ja katkonaista. Minä en
muista yhden ainoankaan sisältöä, minä tunnen vaan himmeästi, että
minun oli sallittu elää kirkkaampia päiviä kuin niitä, jotka nyt
koittavat sukukunnallemme. Yhtäkkiä seisoin isolla, harmaalla vuorella
ja katselin tähtiä. Ja kun minä katselin, sotatorvi kaikkui. Sen
sävelet värisyttivät minua. Niistä en ole koskaan niin kauhistavaa
ääntä kuullut. Ukkonen, joka mennä jyskyi tämän luolan ylitse ja
murskasi sen vuorenhuipun, jonka rauniot nyt makaavat meidän
ympärillämme, oli vaan heikko, maanpäällinen kohina tämän ankaran soiton
suhteen. Minä vaalenin, minä hengitin raskaasti. Liekkivä valo levisi
taivaan yli, tähdet sulivat pois ja minä näin mahtavan armeijan
etujoukot astuvan esiin puhkeavasta säteistöstä."

"Voi! ei silloin, kun Saul johdatti taistelevia miehiämme
Filistealaisia vastaan, ei silloinkaan, kun Joab luki suuren esi-isäni
sotureita, mikään inhimillinen silmä nähnyt niin suurta sotaista
komeutta. Sotavaunuja ja ratsuväkeä, töyhtöpäisten soturein kiiltäviä
rivejä, soturein, jotka olivat aivan tukevat, etteivät tarvinneet
minkään hevosen kannatusta, leiskuvia peitsivirtoja ja lippuja, jotka
ruskottivat niinkuin auringon lasku; kunnian-arvoisia pappeja
heiluttaen hyvänhajuisia suitsutus-astioita ja profeettoja kultaisilla
harpuillansa ylistäen mitä voitollisinta tulevaisuutta."

"Riemu, riemu", he sanoivat, "Israelille, sillä hän tulee; hän tulee
loistossaan ja voimassansa, meidän vanhojen toivojemme suuri Messias."

"Ja katso! nyt ilmestyivät suuret vaunut; niitä vetivät kummalliset
eläimet, joitten ruumiit puoleksi kätkettyivät niihin kirkkaisin
liekkeihin, joitten päällitse he näyttivät kulkevan. Näissä komeissa
vaunuissa seisoi soturi, uljaana ja liikkumatonna varreltaan,
muodoltansa -- pidä kädestäni kiinni, Jabaster, kun minä puhun -- tämä
päällikkö olin minä itse!"

"Jatka, jatka, poikani."

"Minä säpsähdin unissani ja heräsin. Minä havaitsin itseni istuvan
vuoteellani. Tuo uhkea kuvaus oli kadonnut. Ei mitään näkynyt paitsi
kirkas kuunvalo ja hämärä luola. Ja kun huokailin ajatellessani, että
olin enintään herännyt ja mietin näkyni outoutta, heikko, hiljainen
ääni kuului ylhäältä lausuen 'Alroy!' Minua vävähti, mutta minä en
vastannut mitään. Minä luulin tätä mielikuvitukseni luomaksi. Taas
nimeni mainittiin, ja nyt minä lausuin hiljaa -- 'Herra, tässä minä
olen, mitä sinä tahdot?' Ei mitään vastattu, ja pian suuri kauhu
valloitti minun ja minä kiirehdin ulos ja huusin sinua, opettajani."

"Se oli 'Äänen Tytär', joka puhui. Vankeutemme ajoista asti tämä on se
ainoa tapa, jolla pyhät kutsutaan. Minä olen usein kuullut siitä, mutta
ei ole koskaan näinä surullisina, huonontuneina aikoina sen lempeä
henkäys kohdannut meitä. Nämät ajat ja sanomat ovat kummalliset.
Temppelin rakentaminen lähestyy. Davidin poika, sydämeni on täynnä.
Rukoilkaamme!"


III.

Päivä valkeni sillä välin kuin Jabaster vielä mietiskeli yksinään
kallioillansa. Luolassa Alroy jatkoi rukouksiaan.

Usein ja levottomasti kabbalista loi silmänsä kumppaniinsa ja vaipui
sitten jälleen unelmiinsa.

"Se aika on tullut, jolloin minun täytyy tälle nuorukaiselle ilmaista
aikaisemman elämäni salaisuudet. Paljon kunniaa, paljon häpeää hän saa
kuulia. Ei minun käy mitään salaaminen eikä mitään kaunistaminen."

"Minun on kertominen, kuinka minä Tigrisjoen tasangoilla nostin valitun
sukukuntamme pyhän lipun ja kutsuin heitä vankeudestansa; kuinka minä
luottamatta hänen isiinsä, noihin uskostansa luopuneisin, ja ainoastaan
inhimillisen voiman nojassa tavoitin sitä suurta virkaa, joka oli vaan
hänen pyhälle suvullensa aiottu. Suo, isieni Jumala, että vastedes
sinulle tarjottu hartaus, särjetyn sielun nöyrä hartaus, tulevassa
kunniassamme sovittaa entisen rohkeuden!"

"Mutta suuret vastukset uhkaavat häntä. Ankarasti koetetaan se vihitty,
joka mielii vapauttaa kansansa. Herra on uskollinen lupauksessaan,
mutta Herra tahtoo valita aikansa ja välikappaleensa. Miehuus ja usko
ja syvä itsensä alentaminen ja luja kestäväisyys ja valvova sielu, jota
kiusaukset eivät voi saastuttaa -- nämät ovat ne hedelmät, joita me
asetamme hänen alttarillensa ja nöyrästi katselemme, tahtoisiko joku
alas laskeuva liekki vastaan-ottaa ja julkisesti siunata niitä."

"On kirjoitettu meidän mystillisen oppimme pyhissä kirjoissa, ettei
ainoastaan Vapahtaja ole syntyvä ruhtinaittemme suvusta, vaan myöskin,
ettei kukaan ole nouseva meitä vapauttamaan, ennenkuin hän, yksinänsä
ja avutonna, on voittanut sen valtikan, jota Salomon muinoin käytti
seteripalatseissansa."

"Tuo valtikka hänen täytyy saavuttaa. Tämä hento nuorukainen, kokematon
ja heikko, joka ei tiedä mitään tämän kummallisen maailman menoista,
jossa joka askel on vaara -- kuinka paljon vaivoja, kuinka monta
tukalaa kohtaa, mitkä mieltä masentavat pettyneet toiveet, mikä
pitkällöinen alakuloisuus, mitkä synkät huolet, mitkä alinomaiset
viettelykset nyt väijyyvät tätä hentoa poikaa! Oi! kansalaiseni, tämäkö
teidän toivonne on? Ja minä, joka olen niin oppinut, niin rohkea ja
niin tarkoin tunnen ihmiset; onneton Israel, miks'en minä ole sinun
Ruhtinaasi?"

"Minä tukahutan tämän Jumalaa häväisevän ajatuksen. Eikö hänen suuri
esi-isänsä, yhtä nuorena ja yhtä kokematonna, parratonna poikana,
ainoastaan pikkuisella limsiöllä, vähäisellä, sileällä kivellä,
kaatanut maahan harniskoittua jättiläistä ja pelastanut kansaansa?"

"Hän on ilmeisesti kutsuttu. Herra on hänen kanssansa. Olkoon hän
Herran kanssa, ja me menestymme."


IV.

Auringonlaskussa kolmantena päivänä siitä kuin Alroy oli tullut
kabbalistan luolaan, aloitti Vankeuden Ruhtinas pyhävaellustansa
Salomonin valtikkaa etsiäkseen.

Äänettöminä pyhävaeltaja ja hänen opettajansa astuivat onkalon reunalle
ja pysähtyivät siihen erotakseen -- ehkäpä ijäksi.

"Tämä on katkera hetki, Alroy. Inhimilliset tunteet eivät sovellu
meidän kaltaisillemme, vaan kuitenkin ne vaativat sijaa itsellensä.
Muista kaikki. Varjele talismania niinkuin henkeäsi -- ei! kuole
painaen sitä sydäntäsi vastaan ennemmin kuin hengität ilman sitä. Pysy
horjumatonna, pysy hurskaana. Ajattele esi-isiäsi, ajattele Jumalaasi."

"Älä epäile minua, kallis opettajani; jollen näytä olevan täynnä sitä
ylpeätä henkeä, jota minussa oli ennen kenties liian paljon, älä syytä
siihen pelkoa eikä edes eron tuskaa, kun minun täytyy jättää sinut,
kallis ystävä. Mutta siitä asti kuin tuo suloinen ja juhlallinen ääni
kutsui minua niin sykäyttävällä tavalla -- minä en tiedä nyt, kuinka
asian laita on -- mutta muutos on tapahtunut luonnossani; kuitenkin
minä olen uskalias, voi! paljoa uskaliaampi kuin milloin tapoin
Ismaeliitan. Todella, todella, älä pelkää minun puolestani. Herra, joka
tietää kaikki, tietää täydellisesti, että minä olen valmis jopa
kuolemaankin. Sinun rukouksesi, Jabaster, ja --"

"Seisahdu, seisahdu. Yksi asia johtuu mieleeni. Katso tätä sormusta: se
on kallis-arvoinen smaragdi. Sinä olet kenties kummastellut, että pidän
leikkikaluja. Alroy, minulla oli kerta veli: vielä hän elänee. Kun
erosimme toisistamme, antoi hän tämän rakkautensa osoitukseksi: hänen
rakkautensa, lapseni, oli vahva, vaikka me olimme kovin erinkaltaiset.
Ota se. Se hetki tullee, jolloin tarvitset hänen apuansa. Tämä sormus
on sen sinulle toimittava. Jos hän elää, hän menestyy. Minä tunnen
hänen luontonsa hyvin. Hän oli syntynyt sitä varten, jota ihmiset
pitävät onnena. Jumala olkoon sinun kanssasi, pyhä poika: suurten
isiemme Jumala -- Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala!"

He syleilivät toisiansa.

"Me viivymme", huudahti kabbalista, "me viivymme. Voi! turhaan me
hillitsemme sukukuntamme tunteita. Jumala, Jumala siunatkoon sinua ja
olkoon sinun kanssasi! Oletko varma, että sinulla on kaikki muassasi?
tikarisi ja matkalaukkusi? Tämä sauva on tehnyt monta hyvää. Minä
leikkasin sen Jordanin luona. Oi! jospa saisin olla sinun kumppanisi!
Ei olisi mikään hätä silloin. Pahin tapaus olisi yhdessä kuoleminen.
Semmoinen kohtalo näyttää nyt suloisemmalta kuin eroaminen. Minä olen
katseleva tähteäsi, lapseni. Sinä itket! Ja minä myöskin. No! mitä tämä
on? Olenko minä todella Jabaster? Vielä kerta halailkaamme, ja niin --
me emme sano jäähyväisiä, vaan ainoastaan ajattelemme niitä."



NELJÄS OSA.


I.

Tarina kertoilee, ettei Salomonin valtikkaa voisi löytää kuin
muinaisten Hebrealaisten hallitsiain tuntemattomista hautakammioista,
ja ettei kenenkään käynyt siihen koskeminen, jokei ollut heidän
jälkeisiänsä. Varustettuna sillä kabbalistan talismanilla, joka oli
johdattava häntä hänen kammottavassa ja vaikeassa etsinnössään, aloitti
Alroy retkeänsä pyhää kaupunkia kohden. Siihen aikaan sekä Juutalaiset
että kristityt olivat suuresti mieltyneet tämmöisiin pyhiin
vaelluksiin.

Vankeuden Ruhtinaan tuli suunnitella tietänsä niitten avarain
erämaitten halki, joitten reunoja hän oli Hamadanista paetessaan
ainoastaan sivunnut. Seuraten karavanin jälkiä hän aikoi kulkea
Babyloniin tai Bagdadiin. Hänen matkansa Kalifein pääkaupungista
Jerusalemiin oli verraten helppo; mutta Bagdadiin päästäksensä hänen
täytyi nähdä vaivoja ja vaaroja, joittenka tieto olisi saattanut
jokaisen toivottomaksi, joka ei pitänyt itseänsä kaikkivaltiaan ja
erityisen sallimuksen suojelmana.

Puettuna ainoastaan karkeaan, mustaan kauhtanaan, jommoista Kurdit
tavallisesti käyttivät, vyötäröillä köysi, johon tikari oli pistetty,
pää paljaaksi kerittynä ja peitettynä isolla, valkoisella turbanilla,
joka suojeli häntä helteeltä, jalat yksinkertaisissa varvaskengissä,
sauva kädessä, kantaen hartioillaan laukullista kuivattua lihaa ja
paahdettuja jyviä, ja nahkaista vesileiliä, katso, pyrkien Persian
polttavien hieta-aavojen yli astuu nuorukainen, jonka elämä oli tähän
asti ollut lakkaamaton unelma kotoisessa ylellisyydessä ja viattomassa
hempeydessä.

Hän käveli lämpimät yöt taikka varhaiset, tähdikkäät aamut. Päivät
hän lepäsi, iloisena, jos hän sai laskeuta jonkun armeliaan lähteen
viereen palmupuitten varjoon taikka karkoittaa metsäkauriin hänen
lepopaikastaan kolkkojen kallioin okaisesta pensastosta. Kun tämmöiset
neuvot puuttuivat, hän heittäysi hiekalle ja teki sauvastaan ja
turbanistaan teltan.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä kuin hän jätti kabbalistan luolan.
Tähän asti hän ei ollut kohdannut ketään inhimillistä olentoa. Erämaa
kävi vähemmän kuivaksi. Niukka kasvillisuus nousi höysteisemmästä
maasta; lakea muuttui törmäiseksi; metsäkasvien haju virkistytti hänen
aistejaan, ja hänen silmiänsä ilahutti joka puvultaan loistava, kulkeva
lintu -- pilgrimi niinkuin hän itse, mutta iloisempi.

Ennen pitkää näkyi vehmasto soreita palmupuita, näkyivät näitten
pitkät, hoikat varret ja notkistuvat höyhenlatvat, hiukeavina ja
ihanina. Yliympäri vihantava nurmi hohti ikäänkuin smaragdi: hopeiset
virrat vuotivat solisevasta, likeisestä lähteestä, kiertäen valkoisia
vöitänsä vaaleanviheriäiseen kenttään. Vehmastosta kuului kyyhkyisten
hellä laulu, ja suuret joukot iloisia ja kimaltavia perhosia,
lehahdellen kirjavan läikkyvillä siivillänsä, tanssivat pelottomina
kirkkaassa ilmassa. Kaunis ja vilpas kosteikko!


II.

Tässä armaassa turvapaikassa Alroy lepäsi kaksi päivää, elättäen
itseänsä tuoreilla taateleilla ja juoden raikasta vettä. Mielellään hän
olisi kauemmin viipynyt, eikä hän ollut oikein arvannut edellisiä
ponnistuksiansa ennen kuin hän asettui lähteelle. Mutta hänen suuren
toimitettavansa muisto saatti hänet rauhattomaksi ja vahvisti häntä
niitten kärsimysten suhteen, jotka vielä odottivat häntä.

Hän lähti kosteikosta ja toisen päivän valjetessa hän ihmeeksensä näki
heikosti, mutta selvään, avaran kaupungin valleinensa, torneinensa
kangastavan kaukaiselta ilman rannalta. Tästä odottamattomasta näystä
virkistyneenä jatkoi hän matkaansa monta tuntia päivän-nousun jälkeen.
Peräti uupuneena etsi hän viimein suojaa raukaisevasta kuumuudesta
jonkun Moslemin pyhimyksen hävinneessä hautarakennuksessa. Auringon
laskiessa alkoi hän uudestaan kulkea, ja aamun tullen havaitsi hän
itsensä olevan muutamien penikulmien päässä kaupungista. Hän pysähtyi
ja odotti levottomuudella, että joku asukas ilmaantuisi. Ei ketään
näkynyt. Ei mitään ihmisparvia eikä ratsasjoukkoja vierinyt porteista
ulos. Ei ainoatakaan inhimillistä olentoa, ei mikään kameli liikkunut
likitienoilla.

Päivä oli aivan pitkälle ehtinyt, jotta pilgrimin olisi pitänyt
seisahtua, mutta niin suuri oli hänen levottomuutensa, koska hän tahtoi
päästä tuohon tuntemattomaan paikkaan ja tiedustella sen äänettömyyden
salaisia syitä, että hän ennen päivänlaskua astui sisään kaupungin
portista.

Komea kaupunki, jonka rakennustapa oli hänelle outo, asetti hänen
hämmästyneitten silmiensä eteen mahtavat raunionsa ja autioksi jääneen
koreutensa; pitkät kadut reunustettuina palatseilla, joitten vähitellen
alenevia, pulskeita pylväs-rivejä joku kaatunut varsi sieltä täältä
katkaisi; laveat pihat, joita somat ja juhlalliset temppelit ja
kalliit kylpemät ympäröitsivät, kaunistettuina harvoin nähdyillä
mosaiki-teoksilla ja vielä kiiltäen muinoisesta kultauksesta;
tuolla triumfi-kaari vielä ylpeänä särkynein friiseinensä, täällä
graniti-obeliski täynnä kummallisia kirjaimia ja uljaasti yleten
kukistuneen kumppaninsa vierestä; missä tyhjä ja raukeneva teateri,
missä pitkä ja sievä vedenjohto, missä porphyripatsas, joka kerta
kantoi sitä sankarin kuvaa, joka nyt makaa murentuneena sen juuressa --
kaikki verhottuna Idän illan lämpimään hämärään.

Hän katseli ihmetellen tätä erinomaista ja lumoavaa näkymöä. Mitä
enemmän hän katseli, sitä enemmän hänen uuteliaisuutensa kasvoi. Hän
hengitti raskaasti; hän liikkui eteenpäin innolla ja epäilyksellä.
Toinen kumma seurasi toistansa. Jokainen kadun kulma toi näkyviin uutta
hiljaista ja juhlallista komeutta. Hänen askeltensa kaikku täytti hänen
kammolla. Hän katseli ympärillensä säikähtyneenä, hänen sydäntänsä
tykytti ja hänen muotonsa muuttui. Kaikkialla äänettömyyttä: yksinänsä
Hebrealaisten ruhtinas seisoi keskellä Makedonian sotapäällikköjen
jaloja teoksia. Valtakunnat ja hallitsiasuvut kukistuvat ja katoavat;
uljaat pääkaupungit käyvät autioiksi, voitokkaat kuningaskunnat
erämaaksi; mutta Israel säilyy vielä, vielä hengittää muinaisten
kuninkaitten jälkeinen keskellä näitä muhkeita raunioita, eikä ikuinen
aurinko koskaan nouse yhä pysyvän Jerusalemin torneja kultaamatta. Yksi
sana, yksi teko, yksi ainoa päivä, yksi ainoa mies, ja me olemme
kansakunta.

Huuto! hän kääntyy, häneen on karattu kiinni; neljä saaliinhimoista
kurdilaista rosvoa tarttuu häneen ja sitoo hänen.


III.

Rosvot jouduttivat vankiansa pitkin yhtä katua, joka näytti olleen
kaupungin etevin kulkurata. Lähellä sen päätä he poikkesivat vähäisen
jonialaisen temppelin ohitse ja kiiveten muutamien kaatuneitten
pylväitten ylitse saapuivat semmoiseen kaupungin-osaan, joka näytti
enemmän rappeutuneelta kuin se, jonon Alroy oli ensiksi tullut. Heidän
tiensä oli kapea ja tuon tuostakin tukossa; yltympäriltä näkyi
semmoisen hävityksen merkkejä, jota ei kaupungin ulkopuolella oleva
saattanut ollenkaan arvata.

Idän ihana, mutta lyhyt-aikainen hämärä valui nopeasti pois; tumma,
purppuravärinen hohde astui ruusunpunaisen ruskon sijaan; kaukaiset
tornit kohosivat mustina, mutta selvästi, puhtaasen ja pimenevään
ilmaan, ja kuu, joka Alroy'n ensiksi kaupungin tullessa pilkisteli
taivaalta niinkuin vähäinen valkoinen pilvi, kumotti nyt pettävällä
valollansa.

Yhtäkkiä äärettömän suuri rakennus ilmestyi heidän eteensä. Se oli
soikea, holvikaarilla katettu ja nähtävästi varsin hävinnyt.
Mahdottoman iso, säännötön, polveileva halkeama ulottui laelta miltei
perustaan asti ja melkeinpä eroitti pois sen puolen, jota kohden Alroy
ja hänen saattajansa nyt lähestyivät.

Kavuttuansa ylös tukevan muurin jäännöksiä myöten, rosvot ja heidän
vankinsa astuivat alas avaraan amfiteateriin, joka varjokkaassa,
tulvailevassa kuutamassa näytti vielä avarammalta. Täällä nähtiin
joukottain ihmisiä, hevosia ja kameleja. Perimpänä istui tai venyi
matoilla ja vaipoilla lukuisa seurue, pitäen yksinkertaisia, mutta
iloisia kemuja. Heidän vieressänsä paloi valkea; tämän punaiset,
häilyvät liekit yhtyivät kuun vaaleihin, vakaviin säteisin ja loivat
heiskuvan valon heidän tuimille kasvoillensa, heidän kiiltäviin
aseisinsa, heidän puuhkeille puvuillensa ja shaalikääreisiin päihinsä.

"Salatiedustelia°, huudahtivat vangitsiat, kun he veivät Alroy'n joukon
päällikön eteen.

"Hirtä hänet°, vastasi päällikkö eikä edes katsonut ylös.

"Tämä viini, suuri Scherirah, on oivallista taikka minä en ole oikea
mahomettilainen", lausui joku etevämpi rosvo; "mutta sinä olet liian
julma; minä vihaan tätä jyrkkämäistä rangaistusta. Kiduttakaamme häntä
ensiksi vähän ja pusertakaamme hänestä muutamia hyödyllisiä tietoja."

"Olkoon mieltäsi myöten, Kisloch", sanoi Scherirah; "se huvittanee
meitä. Mies, mistä sinä tulet? Hän ei voi vastata. Varmaan
salatiedustelia. Hirtä hänet."

Vangitsiat hellittivät puoleksi köyttä, jolla Alroy oli sidottu,
käyttääksensä sitä toiseen tarkoitukseen, kun joku Scherirah'n uhkeista
kumppaneista keskeytti heidät.

"Salatiedusteliat vastaavat aina, arvoisa päällikkö. Pikemmin hän on
valhepukuinen kauppamies."

"Joka salaa kuljettaa tavaraa", lisäsi Kisloch; "tuommoisista
yksinkertaisista vaatteista löytää usein kalliita kaluja. Parempi, että
tutkimme häntä."

"Niin! tutkikaat häntä", lausui Scherirah karkealla, raa'alla
äänellänsä; "tehkäät tahtonne, kun vaan annatte viinileilin minulle.
Tämä Kreikan viini on verraton saalis. Pitäkäät valkea vireillä,
pojat. Nukutteko te? Ja nyt saa Kisloch, joka vihaa julmuutta, paistaa
hänen, jos mieli tekee."

Rosvot hankkivat vankia riisumaan. "Ystävät, ystävät!" huudahti Alroy,
"sillä ei löydy mitään syytä, miks'ette olisi ystäviä, säästäkäät
minua, säästäkäät minua. Minä olen köyhä, minä olen nuori, minä olen
viaton. Minä en ole mikään salatiedustelia eikä kauppamies. Minulla ei
ole mitään erinäisiä vehkeitä eikä minkäänlaista rikkautta. Minä olen
pilgrimi.

"Ilmeinen salatiedustelia", huudahti Scherirah; "he ovat aina
pilgrimejä."

"Hän puhuu liian hyvin, ei hän puhu totta", arveli Kisloch.

"Kaikki puheliaat ovat valehtelijoita", lausui Scherirah.

"Senpä vuoksi Kisloch on puheliain koko seurassamme."

"Pilkanteko pidoissa käynee kiroukseksi kentällä", vastasi Kisloch.

"Joutavia!" huudahti Scherirah. "Veikkoset, miksi viivytte? Tutkikaat
vankia, minä sanon!"

He astuivat esiin, he tarttuivat häneen. Turhaan hän ponnisti vastaan.

"Päällikkö" huudahti joku joukosta, "hänellä on juveli rinnallansa!"

"Sanoinhan minä sen", lisäsi kolmas rosvo.

"Anna se minulle", lausui Scherirah.

Mutta joutuen epätoivoon, kun hän ajatteli, että hän kadottaisi
talismaninsa, muistellen Jabasterin käskyjä ja yliluonnollisen
rohkeuden innossa Alroy kiskaisi itsensä irti katsastelijoistansa ja
siepaten kekäleen valkeasta torjui heitä päältänsä.

"Pojassa on ryhtiä", sanoi Scherirah tyvenesti. "Paha vaan, että hän
saa maksaa sen hengellänsä."

"Uljas päällikkö", huudahti Alroy, "kuule minua silmänräpäys! Minä olen
pilgrimi, köyhempi kuin kerjäläinen. Juveli, josta he puhuvat, on pyhä
emblemi, mitätön teille, minulle arvaamattoman kallis, semmoinen kalu,
josta en eläessäni luovu. Te ette pidä minun hengelläni väliä. Varokaat
omaanne. Ensimäinen, joka lähestyy, kuolee. Minä rukoilen sinua
nöyrästi, johdattaja, laske minut menemään."

"Tapa hänet!" vastasi Scherirah.

"Pistä hänet kuoliaaksi!" sanoi Kisloch.

"Anna minulle juveli", lausui kolmas rosvo.

"Davidin Jumala nyt olkoon turvanani!" huudahti Alroy.

"Hän on Hebrealainen, hän en Hebrealainen", lausui Scherirah hypäten
seisaalleen. "Säästäkäät häntä! minun äitini oli Juutalainen."

Ahdistajilta vaipuivat kädet ja he vetäytyivät muutamia askelia
takaperin. Alroy yhä pysyi varoillansa.

"Urhoollinen pilgrimi", lausui Scherirah lauhkeammalla äänellä, kun hän
lähestyi, "pyritkö sinä pyhään kaupunkiin?"

"Isieni kaupunkiin."

"Vaarallinen matka. Ja mistäs tulet?"

"Hamadanista."

"Kauhean pitkä tie. Sinä tarvitset lepoa. Sinun nimesi?"

"David."

"David, sinä olet ystävien parissa. Viivy ja virvoita itseäsi rauhassa.
Sinä epäilet. Älä pelkää! Äitini muisto on semmoinen loihtu, joka aina
muuttaa minun!" Scherirah paljasti tikarinsa, pisti sillä käsivarteensa
ja heittäen aseen pois ojensi verta vuotavan jäsenen Alroy'lle.
Vankeuden Ruhtinas koski avointa suonta huulillansa.

"Minun uskollisuuteni on nyt taattu", lausui rosvo; "minä en voi
koskaan pettää sitä, jonka suonissa oma vereni juoksee." Näin sanoen
hän vei Alroy'n sille matolle, jolla hän itse lepäsi.


IV.

"Syökäät, David", sanoi Scherirah.

"Minä tahdon syödä leipää", vastasi Alroy.

"Kuinka, onko sinulla nykyisin ollut niin paljon lihaa tarjona, että
halveksit tätä makusaa metsäkaurista, jonka tänä aamuna tapoin omalla
keihäälläni? Tämä ruoka kelpaisi kalifeille."

"Antakaat kuitenkin minulle leipää."

"No! kyllä, jos niin tahdot. Mutta ihmeellistä on, että joku voi katsoa
leipää paremmaksi kuin lihaa, vieläpä tämmöistä lihaa."

"Tuhannet kiitokset, kunnon Scherirah; mutta meidän kansaltamme on
metsäkauriin liha kielletty. Se on saastainen eläin. Sen on jalka
kaksisorkkainen."

"Minä olen kuullut näistä asioista", vastasi Scherirah miettivän
muodolla. Äitini oli Juutalainen ja isäni Kurdilainen. Olipa heistä
kumpi hyvänsä oikeassa, minä toivon, että pääsen autuaaksi."

"Löytyy vaan yksi Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa!" huudahti
Kisloch; "vaikka minä juon viiniä. Saas tästä Hebrealainen."

"Niin minäkin luulen", lausui kolmas rosvo. "Minun isäni oli
Guebriläinen ja uhrasi omaisuutensa uskontonsa hyväksi; ja seuraus
siitä on se, että hänen poikansa ei saanut kumpaakaan."

"Mitä minuun tulee", sanoi neljäs rosvo, jolla oli kovin musta iho ja
erittäin pikkuiset, kirkkaat silmät, "minä olen Indialainen ja uskon
tuohon isoon kultaiseen rubinisilmäiseen kuvaan Delhin temppelissä."

"Minulla ei ole mitään uskontoa", tunnusti pitkä, punaisella turbanilla
varustettu neekeri, irvistellen valkoisia hampaitansa; "heillä ei ole
minun maassani mitään semmoista; mutta jos minä olisin ennen kuullut
sinun jumalastasi, Kalidas, olisin uskonut häneen."

"Melkeinpä soisin, että olisin ollut Juutalainen", huudahti Scherirah
ajatuksissaan. "äitini oli hyvä nainen."

"Juutalaiset ovat hyvin rikkaita", arveli kolmas rosvo.

"Kun tulet Jerusalemiin, David, saat nähdä kristityitä", jatkoi
Scherirah.

"Nuot kirotut giaurit", huudahti Kisloch, "me olemme kaikki heitä
vastaan."

"Valkein kasvoinensa", lausui neekeri.

"Ja sinisin silmineen", lisäsi Indialainen.

"Mitä sopii vaatia semmoisilta ihmisiltä, jotka elävät sellaisessa
maassa, jossa ei ole mitään aurinkoa", muistutti Guebriläinen.


V.

Alroy heräsi, kun oli noin kaksi tuntia sydän-yöstä kulunut. Hänen
kumppaninsa olivat vaipuneet sitkeään uneen. Kuu oli kadonnut, valkea
oli sammunut, ainoastaan vähäisen punaista tuhkaa oli jälillä; mustat,
sakeat varjot peittivät amfiteaterin. Hän nousi ja astui varovasti
nukkuvien rosvojen ylitse. Hän ei oikeastaan ollut mikään vanki; mutta
kuka voi luottaa näitten laittomain miesten oikkuihin? Huomenna hän
olisi ehkä heidän orjansa taikka toverina jollakin ryöstöretkellä, joka
peräyttäisi hänen askeleensa melkein Kaukasoon tai Hamadaniin asti.
Hänen oli mahdoton vastustaa haluansa päästä vapaaksi. Hän kiipesi
luhistunutta vallia ylöspäin, astui alas sille kaarteiselle polulle,
joka johdatti jonialaisen temppelin luo, joka osotti hänelle tietä
niinkuin tulitorni, kiirehti eteenpäin hiljaisia ja tähtivaloisia
katuja myöten, saapui isolle portille ja riensi kerta vielä erämaahan.

Epämääräinen pelko, että häntä ajettiin takaa, saatti hänen
levähtämättä jatkamaan matkaansa monta tuntia. Erämaa kävi jälleen
santaiseksi, kuumuus eneni. Tuuli, joka näillä hieta-aavoilla
puhaltelee ja varhain keväällä usein hajahtaa suloiselle
aromatillisista kasveista, laantui kokonaan. Vaaleankeltainen loiste
levisi taivaalle. Kammottava äänettömyys kaikkialla luonnossa; yksin
hyönteisetkin olivat ääneti. Ensi kerran Alroy pilgrimi-retkellään
tunsi sydämessään synkkää toivottomuutta. Hänen jäntevyytensä näytti
äkkiä poikenneen hänestä. Hieno, lämmin tuuli nousi ja painoi hänen
huulilleen myrkyllisiä suudelmiansa ja vaivutti hänen ruumistansa
turmiokkailla syleilemisillään. Hänen päätänsä ja jäseniänsä rasitti
nukuttava tunto, kauheampi kuin hänen tuskansa; hänen silmiänsä
huikaisi, hänen kielensä paisui. Turhaan hän katseli apua ympäriltänsä,
turhaan väänteli hermottomia käsiänsä ja ojensi niitä tylyä taivasta
kohden. Jano teki hänen miltei mielettömäksi. Erämaan rajattomat rannat
katosivat näkyvistä, ja kesken kaikkia kärsimisiänsä onneton uhri näki
ympärillänsä kirkkaat, kiitävät virrat -- petollisen kangastuksen
vilahtavat vedet!

Aurinko kävi veripunaiseksi, taivas tummentui, hiekka tuiskui rajusti,
ja vaikeroiva tuuli alkoi vonkua, puuskaten yhä polttavampaa, yhä
tuhoisempaa lämmintänsä. Pilgrimi ei voinut kauemmin kestää. Usko,
rohkeus, luottamus poistuivat samalla kuin hänen puuttuvat voimansa.
Hän ei taistellut enää kohtaloansa vastaan, hän heittäytyi epätoivoon
ja kuolemaan. Hän notkisti toista polveansa, pää alaspäin painettuna,
tukien itseänsä vapisevalla kädellään, ja sitten, haikistuneena
rauenneista yrityksistä ja menneistä mieliteoista, nostaen kasvojansa
ja kättänsä taivasta kohden, hän näin lausui elementeille palavat
jäähyväisensä.

"Voi elämä, jota kerta pidin raskaana vaivana, minä tunnen nyt sinun
suloutesi! Jää hyvästi, oi elämä, jääkäät hyvästi suuret päätökseni ja
ylpeä vakuutukseni ikuisesta maineesta. Minun päiväni, lyhyet,
mitättömät päiväni uppoavat entisyyteen; ja kuolema, jota vastaan
taistelen, tuo kauhea kuolema, pidättää minua näillä autiomailla. Voi
sisareni, jospa sinun äänesi vaan voisi kuiskuttaa minun korvaani yhden
ainoan rakkauden sanan; jospa vaan sinun lempeä, kirkas katsantosi edes
tuokioksi kohtaisi himmentyneitä, sammuvia silmiäni, ei tuskani
tuntuisi miltään. Jää Miriam! sydämeni on sinun luonasi suihkulähteemme
reunalla. Turmion tuuli, kanna hänelle viimeiset sanani, siunaukseni.
Ja te myöskin, ystäväni, joitten liian laiminlyötyä rakkautta nyt
muistelen, jääkäät hyvästi! Jää hyvästi, heimolaiseni, jää hyvästi
armas kotini ja Hamadanin tyvenet, varjokkaat lehdot! Jää hyvästi
Jabaster ja se mahtava tiede, jossa sinä olit opettajana ja minä
oppilaana! Talismanisi tykkii minun uskollisella rinnallani. Vihantava
maa ja kultainen aurinko ja kaikki ne ihanat ja mainiot näyt, joita te
niin hellästi ja runsaasti jakelette ajattelemattomille ihmisille,
jääkäät hyvästi! Minä kuolen erämaahan -- se on katkeraa. Ei enään, ei,
ei milloinkaan enää toivokas päivä minulle koita eikä raikas tuuli
nouse terveyttä ja iloa tuottavilla siivillänsä. Taivas ja maa, vesi ja
ilma, valittu kansani ja vanha uskoni, jääkäät hyvästi! Ja sinä,
sinäkin, sieluni kaupunki, minä en voi nimittää sinua, näkemättä jäänyt
Jerusalem --"

Kesken myrskyn ärjynää maan povi kohosi ja aukeni, pikaiset
hiekkapatsaat täyttivät vaaleankeltaista taivasta kohden ja riensivät
uhriansa päin. Tässä yleisen kaoksen tohinassa synkkä pimeys laskeusi
erämaahan.



VIIDES OSA.


I.

"Nyt meidän kauhea matkamme on päätetty, nyt erämaan vaivat ovat
ohitse. Leveänä vierii virta viheriäin ja palmukkaitten äyräitten
välitse ja tarjoo pian väsyneille jäsenillemme semmoisia kylpyjä, joita
kalifit eivät voi ostaa. Allah-illah. Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."

"Miekkoinen se, joka nyt tuopi muassaan relikin profeettamme
hautakammiosta, miekkoinen se, joka nyt levittää katseltavaksi
kaukaisten markkinain aarteet, hämärän Idän juvelit ja loittosan
Samarkandin silkkikankaat. Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah,
Allah-hu."

"Hänelle pyhä moskea on toivottava onnea juhlallisella ja syvällä
kunnioituksella, häntä vireä Bezestein on vastaan-ottava luottavaisella
hymyllä. Hurskas kauppias, peri nyt työsi kaksinkertainen voitto.
Allah-illah, Allah-hu. Allah-illah, Allah-hu."

"Kameli säikähtää, Abdallah! Katso, tuossa on jotakin tiellä."

"Pyhän kiven kautta, kuollut ihminen. Mies raukka! Ei pitäisi koskaan
jalkaisin tehdä pilgrimi-matkoja. Minä vihaan heidän nöyrää
jumalanpelkoansa. Kannusta kameliasi, niin se menee ruumiin sivutse."

"Profeetta saarnaa armeliaisuutta, Abdallah. Hän on suosinut
yritystäni, ja minä tahdon noudattaa hänen käskyänsä. Katso, onko hän
aivan kuollut."

Se oli karavani Mekkasta, joka palasi Bagdadiin. Pilgrimit olivat
päiväyksen päässä Eufratista ja tervehtivät riemulaululla tuloansa
hedelmällisille seuduille. Niin etäältä, kuin silmä kannatti, heidän
kiertelevän kulkueensa pitkä rivi ulottui halki erämaan, tuhansittain
suistettuja kameleja, kuormitettuina kauppakaluilla ja jokaisen parven
etupäässä joku kookkaampi juhta, johdattaen helkkivin tiukuineen
ratsasmiesten ryhmiä ja useita kantoistuimia; kaikki pilgrimit
varustettuina aseilla kiireestä kantapäähän; etumaisena nähtiin vahva
osasto seldshukilaista hevosväkeä, ja jälkijoukkoa puolusti kurdilainen
heimokunta, joka oli ottanut varjellaksensa näitä hurskaita matkustajia
heidän retkellänsä Kurdistanin läpitse.

Abdallah oli hyväntekeväisen kauppamiehen Alin lempiorja. Totellen
isäntänsä tahtoa astui hän vastahakoisesti kamelinsa selästä ja tutki
Alroy'n hengettömältä näyttävää ruumista.

"Joku Kurdilainen, puvusta päättäen", huudahti Abdallah nauraen
pilkallisesti, "mitä hän täällä toimittaa?"

"Nuot eivät ole Kurdilaisen kasvot", vastasi Ali, "kenties joku
pilgrimi vuorilta?"

"Mikä hyvänsä hän lienee, hän on kuollut", väitti orja; "epäilemättä
joku kirottu giauri."

"Jumala on suuri", lausui Ali, "hän hengittää; hänen kauhtanansa
rintapuoli kohosi."

"Tuuli se oli", sanoi Abdallah.

"Se oli ihmissydämen huokaus", intti Ali.

Useat pilgrimit, jotka olivat astuneet maahan, kokoontuivat nyt heidän
ympärillensä.

"Minä olen Hakim", ilmoitti joku arvokas Armenialainen. "Minä koettelen
hänen suontansa; se on heikko, mutta se tykyttää."

"Löytyy ainoastaan yksi Jumala", huudahti Ali.

"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi Abdallah. "Sinä et usko
häneen, sinä uskoton Armenialainen."

"Minä olen Hakim", toisti arvokas Armenialainen. "Vaikka minä olen
uskoton, Jumala on tehnyt minun kykeneväksi oikea-uskoisia parantamaan.
Kunnioitettava Ali, luota minuun, poika virvonnee."

"Hakim, sinä olet lukeva omia dirhemejäsi, jos hän hengittää
divanillani Bagdadissa", vastasi Ali; "minä olen mieltynyt poikaan.
Jumala on lähettänyt hänen minulle. Hän saa kantaa varvaskenkiäni."

"Anna minulle kameli, ja minä pelastan hänen."

"Meillä ei ole mitään kantelia", lausui palvelia.

"Kävele, Abdallah", sanoi isäntä.

"Pitääkö oikea-uskoisen kävellä, että Kurdilaisen henki säilyisi? Herra
varvaskengän-kantaja saa vastata tästä, jos vielä on mitään makeutta
selkäsaunassa", jupisi Abdallah.

Armenialainen iski Alroy'lta suonta; veri juoksi hitaasti, mutta
tasaisesti. Vankeuden Ruhtinas avasi silmänsä.

"Löytyy vaan yksi Jumala", huudahti Ali.

"Paha silmä kohdatkoon häntä!" mutisi Abdallah. Armenialainen otti
virkistyttäviä rohtoja povestansa ja vuodatti niitä voipuneen suuhun.
Veri alkoi liikkua alttiimmin.

"Hän jää henkiin, arvoisa kauppias", lausui lääkäri.

"Ja Mahomet on hänen profeettansa", jatkoi Ali.

"Mekkan kiven kautta, minä luulen, että hän on Juutalainen", huusi
riemuten Abdallah.

"Se koira!" huudahti Ali.

"Hyi!" sanoi joku neekeri-orja, inholla vetäytyen takaisin.

"Hän kuolkoon", lausui kristitty lääkäri eikä edes sitonut hänen
suontansa.

"Ja tulkoon kirotuksi", lisäsi Abdallah nousten jälleen kamelinsa
selkään.

Seurue jatkoi matkaansa, karavani eteni. Kurdilainen hevosmies ratsasti
esiin. Hän pidätti hevostansa, kun hän kulki Alroy'n ohitse, josta veri
juoksi kuiviin.

"Mikä kunniaton orja on haavoittanut yhden heimokuntalaiseni?"

Kurdilainen hypähti ratsunsa selästä, repäisi liuskan sinisestä
paidastansa, tukotti haavan ja kantoi onnettoman Alroy'n jalkaväen luo.

Erämaa loppui, karavani joutui lavealle, mutta viljavalle tasangolle.
Tämän äärimmäisestä päästä siinsi pitkä, lainehtiva sarja palmupuita.
Etujoukko huudahti riemusta, heilutti pitkiä heittokeihäitänsä ilmassa
ja sälisti lujalla rymäkällä käyräsapeleitansa vähäisiin, ympyriäisiin
rautakilpiinsä. Kaikki silmät loistivat, kaikki kädet nostettiin,
kaikki äänet raikkuivat paitsi niitten, joita tämä huima ilo oli
tukahuttamallansa. Kuukausia erämaan helteessä kuljettuaan he näkivät
suuren Eufratin.

Leveänä ja vankkana ja komeana ja tyynenä mahtava virta vyöryi kauniin
ja kasvuisan maiseman läpitse. Virvoittava tuuli nousi sen helmasta.
Kaikissa tuntui tämän elähyttävä vaikutus. Sairaat parantuivat,
toivottomat rohkaisivat mielensä, terveet ja ilomieliset purskahtivat
äänekkääsen nauruun, hypähtivät kameliensa selästä ja syleilivät
lemuavaa maata taikka riehuen uudistuneista voimistansa ratsastivat
täyttä laukkaa lakean yli ja heittivät irroitetut keihäänsä ilmaan
ikäänkuin näyttääkseen, etteivät kärsimiset eikä ponnistukset olleet
vieneet heiltä sitä taitoa ja tarmoa, jota paitsi heidän ei olisi
käynyt astua jälleen vähemmän uskaliaitten veljiensä asuntoihin.

Karavani seisahtui lavean virran partaille, joka nyt hohti viileässä
auringonlaskussa. Leiri oli asetettu, tasanko välkkyi teltoista.
Polvillensa langettuaan kamelit nähtiin parvittain kyykistyneinä,
suuret kasat kauppatavaroita vieressä. Valjaista päästetyt hevoset
juoksivat hirnuen ympäri lakeaa, iloisesti pudistaen päätänsä ja
piehtaroiden oudoilla laitumilla. Levittäen mattojansa ja kumartaen
Mekkaa päin pilgrimit toimittivat iltarukouksiansa. Harvoin hartaammin
kiitosta lausuttiin. He nousivat: mitkä heittäysivät virtaan, mitkä
sytyttivät lamppuja, mitkä jauhoivat kahvia. Isot joukot hymyileviä
maan-asukkaita saapuivat tuoden vereksiä ruokavaroja, halullisina
käymään näin suruttomiin sydämiin ja täysinäisiin kukkaroihin käsiksi.
Tämä oli yksi semmoinen tilaisuus, jolloin itämaalaisen tavallinen
yksivakaisuus katoo. Myöhäiseen yöhön soiton helinä ja nauravien
huudot kuuluivat kimaltelevan joen reunoilta; myöhäiseen yöhön olisi
voinut ihastuneena kuunnella tarinoitsiain vallattomia kertomuksia
taikka viehättyneenä katsella tanssiattarien vielä vallattomampia
ruumiin-liikenteitä.


II.

Bagdadin suuri basaari tarjosi päivää jälkeen karavanin tulon kuin
vilkkaan ja loistavan näyn. Kaikki maailman harvinaiset ja kalliit
tuotteet olivat kootut tälle kuuluisalle torille! Kashmirin shaleja ja
Syrian silkkejä, Afrikan norsunluuta ja strutsinsulkia ja kultaa,
Indian juveleja, Egyptin talismaneja, Persian hajuvoiteita ja
käsikirjoituksia, Arabian höysteitä ja pihkaa, pulskeita hevosia,
vielä pulskeampia orjia, sopelivaippoja, kärpän-nahkaisia turkkeja,
sota-asuja, yhtä erinomaisia komeuden kuin kelvollisuuden puolesta,
harvinaisia eläimiä, vielä harvinaisempia lintuja, sinisiä apinoita
hopeisissa kaulavöissä, valkoisia metsäkauriita kultaisilla kytkyillä,
vinttikoiria, riikinkukkoja, vähäisiä papukaijoja. Ja joka paikassa
outoja ja hyöriviä ja virkoisia ihmisjoukkoja; kaikkien kansojen ja
uskojen ja ilman-alojen edustajia: hekumallisia ja ylpeitä
Turkkilaisia, sieviä ja sukevia Arabialaisia, Hebrealaisia mustin
lakkineen ja levottomin kasvoinensa; Armenian kristittyjä tummilla,
löyhyvillä vaatteillansa, leppeällä käytöksellään ja tyvenellä
katsannollansa. Tuolla rehenteli hilpeä, teeskenteleväinen ja hempeä
Persialainen; täällä Cirkassialainen heiskaroitsi pitkin hiuksinensa ja
rengaspantsarineen. Kaunis ja valkeaverinen Georgialainen sysääntyi
mustanpintaista Dongolan tai Sennaarin kauppiasta vastaan.

Noilla pitkillä, soukilla, kaaritetuilla ja väärillä basaarin kaduilla,
joitten kumpaakin puolta kauppakaluilla täytetyt kojut reunustivat,
kaikki oli puuhaa, ostoa ja vaihtoa. Joku kulkia lähestyi, joka
nähtävästi ei ollut tavallista säätyluokkaa. Kaksi paagia astui hänen
edessään, somanmuotoisia georgialaisia poikia, puettuina
karmosinipunaisiin vaatteisin ja samanväriseen lakkiin, joka liittyi
tiveästi päähän ja josta pitkät kultaiset töyhteet riippuivat. Toinen
kantoi sinistä samettikukkaroa, toinen ha'assa olevaa, kallis-siteistä
kirjaa. Neljä aseellista juoksulaista seurasi isäntäänsä, joka ratsasti
paagien perässä maidonkarvaisella muulilla. Hän oli keski-ikäinen mies
ja erinomaisen kaunis. Hänen väljät vaatteensa peittivät ainoan vian
hänen ruumiinluonnossaan, vartalon, jota hemmotteleminen oli saattanut
ehkä liian reheväksi. Hänen silmänsä olivat isot ja lempeät ja mustat;
hänen nenänsä oli komea, vaikka vienon kaareva; hänen suunsa oli pieni
ja kaunis; hänen huulensa mehukkaat ja punaiset; hänen hampaansa
säännölliset ja häikäisevän valkeat. Hänen pikimusta partansa valui
alas, vaikkei aivan pitkälle, soreissa ja luonnollisissa kiharoissa
ja oli runsaasti hajustettu; hienot viikset varjostivat hänen
ylihuultansa, mutta ei minkään poskiparran ollut sallittu estää
näkyvistä hänen soikeain kasvojensa ja muhkean ihonsa muotoa ja hohtoa.
Ylimalkain lihallisuus kenties liiaksi ilmestyi vieraan katsannossa;
mutta hänen himokkaat silmänsä valoivat neroa ja viekkaus väijyi tuolta
kievaalta huulelta. Ratsastajan puku oli erittäin komea. Hänen
turbaninsa, joksi tulipunainen kashmirishaali oli kääritty, oli
hyvin leveä ja, peittäen puoleksi hänen valkeaa otsaansa, enensi
erilaisuudellansa toisen puolen loistavaa korkeutta. Hänen alustakkinsa
oli valkoisesta Damaskon silkistä ja aivan kankea hopea-ommeluksista.
Sitä ympäröitsi Brusan kultakankaasta tehty vyö, johon oli pistetty
tikari, jonka kahvasta timantit ja rubinit leimuilivat. Hänen avara
viittansa oli karmosini-värisestä verasta. Hänen valkoiset kätensä
välkkyivät sormuksista, ja kiiltävät kalliit kivet riippuivat hänen
korvissaan.

"Kuka tuo on?" kysyi joku Egyptin kauppamies matalalla äänellä siltä
rihkamanmyyjältä, jonka kankaita hän paraikaa katseli.

"Se on herra Honain", vastasi rihkamanmyyjä.

"Ja mikä mies hän on?" jatkoi Egyptiläinen, "onko hän kalifin poika?"

"Mitä vielä! paljoa korkeampi herra -- hänen lääkärinsä."

Valkoinen muuli pysähtyi juuri sen kojun luo, jossa tämä keskustelu
tapahtui. Paagit seisahtuivat ja asettuivat kummallekin puolelle
isäntäänsä -- juoksulaiset torjuivat väentunkoa.

"Kauppias", lausui Honain suloisella, lempeällä hymyllä ja sointusalla
äänellä, "kauppias, saitko minulle, mitä tilasin?"

"Löytyy vaan yksi Jumala", vastasi rihkamanmyyjä, joka oli tuo
hyväntekeväinen Ali, "ja Mahomet on hänen profeettansa. Minulla oli
onni, teidän korkeutenne, sillä minä tapasin Aleppossa tuon kirotun
giaurin, josta minä puhuin, ja katso, se, mitä halasit, on tässä." Näin
puhuen Ali otti esiin useita kreikkalaisia käsikirjoituksia ja tarjosi
niitä vieraallensa.

"Haa!" huudahti Honain sädehtivin silmin, "se on hyvä -- niitten
hinta?"

"Tuo uskoton ei tahtonut myydä niitä vähempään kuin viiteensataan
dirhemiin", vastasi Ali.

"Ibrahim, katso, että tämä arvoisa kauppias saa tuhat."

"Yhtä monta kiitosta, herra Honain."

Kalifin lääkäri kumarsi suosiollisesti.

"Astukaat eteenpäin, paagit", jatkoi Honain; "miksi tämä pidätys?
Ibrahim, katso, että meidän on tie auki. Mitä tämä on?"

Joukko miehiä tuli esiin, vetäen muassaan yhtä nuorukaista, joka
melkein uupumallansa vielä yksinänsä ponnisti kunnottomia
vangitsioitansa vastaan.

"Kadi, kadi", huusi etumainen heistä, joka oli Abdallah, "viekäät hänet
kadin tuo."

"Jalo herra", lausui nuorukainen, irroittaen itsensä äkkinäisellä
nytkäyksellä vastustajiensa käsistä ja tarttuen Honainin viittaan,
"minä olen viaton ja minulle on tehty vääryyttä. Minä anon apuasi."

"Kadi, kadi", huudahti Abdallah; "tuo konna on varastanut sormukseni --
sen sormuksen, jonka uskollinen Fatimani antoi minulle hääpäivänämme ja
josta en tahtoisi erota, vaikka saisin kaikki isäntäni tavarat."

Nuorukainen piti vielä kiinni Honainin viitasta ja äänetönnä
väsymyksestä loi häneen kauniit, rukoilevat silmänsä.

"Hiljaa!" Honain sanoi; "minä tahdon tuomita tässä asiassa."

"Herra Honain, herra Honain, kuunnelkaat herra Honainia!"

"Puhu, sinä riiteliä; mitä sinä nyt valitat?" kysyi Honain
Abdallah'lta.

"Teidän korkeutenne", vastasi Abdallah surkealla äänellä, "minä olen
teidän uskollisen palvelianne Alin orja: minun on ollut usein kunnia
olla teidän korkeuttanne vartioimassa. Tämä nuori vintiö, ilkeä
kerjäläinen, on ryöstänyt minulta, kun nukuin eräässä kahvilassa, yhden
sormuksen; minulla on vieraita miehiä, että todella nukuin. Se on
kallis smaragdi, teidän korkeutenne, ja kahta rakkaampi, koska se on
lempilahja Fatimaltani. Ei mikään asia koko maailmassa olisi voinut
luovuttaa minua siitä; ja niin, kun minä nukuin -- tuossa on kolme
rehellistä miestä, jotka voivat todistaa, että nukuin -- tulee tämä
pikkuinen kulkunuija, teidän armollinen korkeutenne, joka, sillä välin
kuin hän on tarjoavinansa minulle kahvia, tarttuu sormeeni ja riistää
pois tuon kalliin sormuksen, jota hän nyt pitää omissa viheliäisissä
käpälissään eikä tahdo antaa minulle takaisin ilman selkäsaunatta."

"Abdallah on uskollinen orja, teidän korkeutenne, ja hadshi"
(pyhävaeltaja), virkki hänen isäntänsä Ali.

"Ja mitä sinä tähän sanot, poika?" Honain kysyi.

"Että hän on kavala konna, joka valehtelee niinkuin orjat ainakin."

"Jämeästi vastattu, mutta ehkä totta", lisäsi Honain.

"Sinäkö minua orjaksi sanot, sinä hirtehinen?" huudahti Abdallah;
"kerronko minä sinulle, mikä sinä olet? Mutta, teidän korkeutenne,
älkäät kuunnelko häntä silmänräpäystäkään. Oikein häpeä on tuoda
tuommoinen heittiö teidän eteenne; sillä pyhän kiven kautta, ja minä
olen hadshi, minä varon vähäisen, että hän on Juutalainen."

Honain kävi vähän vaaleaksi ja puri huultansa. Häntä ehkä harmitti,
kun hän oli aivan julkisesti ryhtynyt niin inhotun olennon kuin
Hebrealaisen asiaan, mutta hänen mielensä ei tehnyt jättää sitä, jota
hän tuokio takaperin oli päättänyt auttaa, ja hän kysyi nuorukaiselta,
mistä hän oli sormuksen saanut.

"Minun rakkahin ystäväni antoi sen minulle, kun minä ensin aloitin sitä
vaivalloista pyhävaellusta, jota en vielä ole päättänyt. Ei ole kuin
yksi henkilö koko maailmassa, paitsi antaja, jolle tahtoisin antaa sen,
ja tämän henkilön kanssa minä en ole tuttu. Kaikki nämät näyttänevät
epäiltävältä, mutta kaikki on totta. Ainoastaan totuus tukee minua.
Minä olen avuton ja ilman ystäviä; mutta minä en ole mikään kerjäläinen
eivätkä mitkään kärsimiset voisi minua semmoiseksi muuttaa. Havaiten
itseni moninaisista syistä peräti voipuneeksi, menin erääsen kahvilaan
ja laskeusin alas, kukaties kuolemaan. Minä en saanut unta, vaikka
minun silmäni olivat ummistetut, eikä mikään olisi voinut herättää
minua siitä vavahtelevasta huumesta, jota minä luulin kuolemaksi,
paitsi tämä ryöstäjä, joka ei malttanut odottaa siksi kuin kuolema
olisi antanut hänen rauhassa anastaa juvelin, jota pidän kalliimpana
kuin henkeäni."

"Näytä se minulle."

Nuorukainen nosti ylös kättänsä Honainia päin, joka koetti hänen
suontansa, ja sitten veti pois sormuksen.

"Voi Fatimani!" huudahti Abdallah.

"Hiljaa!" lausui Honain. "Paagi, kutsu joku juvelikauppias tänne."

Honain katseli hyvin tarkasti sormusta. Joko hän oli heikko-näköinen
taikka ehkä katetun basaarin petollinen valo häntä helposti sitä
tutkimasta, ainakin hän kohotti kättänsä otsallensa ja muutaman
silmänräpäyksen hänen kasvonsa olivat peitossa.

Juvelikauppias saapui paikalle ja, painaen kättänsä sydäntänsä vastaan,
kumarsi Honainia.

"Sano tämän sormuksen hinta", lausui Honain matalalla äänellä.

Juvelikauppias otti sormuksen, katseli sitä joka taholta tarkastavalla
silmällä, piti sitä päivää vastaan, koetteli sitä kielellänsä, käänsi
sitä monta kertaa ja vakuutti viimein, ettei hän voisi myydä semmoista
sormusta vähempään kuin tuhanteen dirhemiin.

"Olkoonpa oikeus teillä kummalla hyvänsä", sanoi Honain Abdallah'lle,
"tahdotko luopua tästä sormuksesta, jos saat tuhat dirhemiä?"

"Aivan mieluisasti", vastasi Abdallah.

"Ja sinä, poika, jos päätös kääntyy sinun eduksesi, myytkö sinä tämän
sormuksen kahdenkertaiseen hintaan siitä mitä juvelikauppias määräsi?"

"Herrani, minä olen puhunut totta. Minä en voi myydä tätä sormusta,
vaikka saisin kalifin palatsin."

"Totuus pääsi kerta voitolle", lausui Honain. "Poika, sormus on sinun;
ja sinulle, sinä petturi", kääntyen Abdallah'n puoleen, "sinä
valehtelia, varas ja panettelia! sinulle se pieksentö, jonka sinä
määräsit tälle viattomalle pojalle. Ibrahim, katso, että hän saa
viisisataa. Nuori pilgrimi, sinä et ole enään avuton eikä ilman
ystäviä. Seuraa minua palatsiini."


III.

Holvitettu huone oli isonlainen ja sievänsuhtainen. Monilukuiset,
valkeasta ja viheriästä marmorista veistetyt pylväät kannattivat sen
kattoa, joka oli koristettu viheriöillä korkokuvilla ja hopeisilla
tähdillä. Kirjavan marmori-permannon keskeltä nousi suihkulähde, jonka
vesi lankesi viheriään porfyrisäiliöön, ja tämän suihkulähteen vieressä
Honain lepäsi hopeisella vuoteella.

Hän nosti silmänsä maalauksilla varustetusta kirjasta, joka oli kotvan
aikaa kiinnittänyt hänen huomiotansa; hän taputti käsiänsä, ja
nubialainen orja tuli esiin, joka, laskien käsivartensa ristiin
rinnallensa, kumarsi äänetönnä isäntänsä edessä.

"Kuinka meidän hebrealaisen pojan laita on, Almaschar?"

"Isäntä, kuume ei ole palannut. Me annoimme hänelle lääkejuoman; hän
nukkui monta tuntia ja on nyt herännyt, heikkona, mutta terveenä."

"Käske hänen nousta ja tulla minun luokseni."

Nubialainen poistui.

"Ei löydy mitään niin ihmeellistä kuin samantunteisuus", puhui
kalifin lääkäri miettivällä muodolla itseksensä; "kaikki yhtyy tähän
perus-aatteesen, ja minä tunnustan, että tämä oppinut tohtori selittää
sitä juurtajaksain ja hyvästi. Todestikin lukenut mies ja sujuva kynä;
kuitenkin hän liiaksi uuttaa ainettansa. Hän on turhan tarkka. Havainto
opettaa meille enemmän kuin filosofian lauseet. Huimaa nuoruuttani
ajattelemalla minä kokosin viisautta. Minä olen nähnyt niin paljon,
että olen tauonnut kummastelemasta. Vaikka epäilisimme kuinka paljon
tahansa, löytyy sentään jotakin salamyhkäistä, jota ei järkemme saata
käsittää. Vaan emmepä kuitenkaan ole siitä kaukana. Minusta tuntuu
välisti kuin yksi askel, yksi ainoa askel voisi tuottaa meille valoa.
Tuossa sairaamme tulee. Ruusu on kadonnut hänen poskeltansa, ja hänen
korkea otsansa on vaalea ja synkkä. Kuitenkin jalo muoto -- mietinnön
valta-istuin; ja himo asuu tuossa hiukeavassa silmässä. Minä en tiedä
mistä syystä, mutta suuresti tämä turvatoin lapsi minua viehättää.

"Jalo vieras, kuinka sinä jaksat?"

"Aivan hyvin, herrani. Minä tulin kiittämään sinua kaikesta sinun
hyvyydestäsi. Ainoat kiitokseni ovat sanat, vieläpä liian heikot sanat;
vaan kuitenkin orvon siunaus on aarre."

"Sinä olet siis orpo?"

"Minulla ei ole muuta isää kuin isiemme Jumala."

"Ja tämä Jumala on --"

"Israelin Jumala."

"Sen minä arvasin. Hän on semmoinen jumaluus, jota meidän kaikkien
täytyy kunnioittaa; jos hän on se suuri Luoja, jota me kaikki
tunnustamme."

"Hän on, mitä hän on, ja me olemme, mitä me olemme -- kukistunut kansa,
mutta yhä uskolliset."

"Uskollisuus on voima."

"Sinun sanasi ovat totuus, ja voima on pääsevä voitolle."

"Sinä ennustat!"

"Moni profeetta on pidetty vähässä arvossa, kunnes tulevaisuus osottaa,
että Jumala on häneen vaikuttanut."

"Sinä olet nuori ja toivoa täynnä."

"Niin esi-isänikin oli Elah'n laaksossa. Mutta minä puhun
mahomettilaiselle, ja se on turhaa."

"Minä olen lukenut niitä näitä ja voin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.
Mitä minun uskooni tulee, minä uskon totuuteen ja soisin, että kaikki
ihmiset tekisivät samoin. Muutoin, salli minun kysyä sen nimeä, joka
nyt on huoneeni vieras?"

"He nimittävät minua Davidiksi."

"David, sinulla on sormus, smaragdi, johon on piirretty kummallisia
kirjaimia, Hebrealaisia, luulen."

"Tässä se on."

"Kaunis kivi, ja tämä kirjoitus merkitsee --"

"Se on yksinkertainen legenda -- '_Eroitetut, mutta yhdistetyt_', --
veljen rakkauden armas muisto."

"Sinunko veljesi?"

"Minulla ei ollut koskaan veljeä."

"Tämä sormus miellyttää minua oudolla tavalla: sinä epäilet. Hae tyyni
palatsini ja valitse se aarre, jota pidät sen vertaisena."

"Jalo herra, tämä kivi on vähän-arvoinen; mutta, jos se olisikin
semmoinen, joka sopisi kaunistukseksi kalifin otsalle, se olisi halpa
palkinto kaikesta sinun hyvyydestäsi. Tämä sormus on annettu pikemmin
talletettavaksi kuin lahjaksi. Kumma kylä, minun on mahdoton antaa se
sinulle, vaikka sinun on oikeus käskeä, koska olet pelastanut minun,
onnettoman, henkeni; mutta joku vieras suittanee huomenna kohdata minua
ja melkein vaatia sitä itselleen, ikäänkuin omaansa."

"Ja tämä vieras on --"

"Lahjoittajan veli."

"Jabasterin veli?"

"Jabasterin!"

"Juuri niin. Minä olen tuo eronnut veli."

"Suuri on Israelin Jumala! Ota tämä sormus. Mutta mitä tämä on?
Jabasterin veli turbanipäinen päällikkö! -- Mahomettilainen! Sano, voi!
sano vaan, ettet ole ruvennut heidän viheliäiseen uskontoonsa -- sano,
voi! sano vaan, ettet ole rikkonut meidän liittoamme, ja minä tahdon
siunata tämän hetken onnea."

"Minä en petä mitään Jumalaa. Tyynnytä itseäsi, suloinen nuorukainen.
Nämät kysymykset ovat liian korkeat, ettei sinun heikko terveytesi
salli, että me keskustelemme niistä. Toisten me puhumme tästä,
poikaseni; tällä kertaa minun veljestäni ja itsestäsi. Hän elää ja
menestyy?"

"Hän elää uskossa; aina hurskaat menestyvät."

"Mainehikas uneksija! Vaikka meidän luontomme ovat erilaiset, minä aina
rakastin häntä. Entä sinä itse? Sinä et ole se, jolta näytät. Kerro
minulle kaikki. Jabasterin ystävä ei suinkaan liene mikään tavallinen
ihminen. Sinun muotosi on ilmoittanut sinun arvosi. Luota minuun."

"Minä olen Alroy."

"Kuinka! Vankeuden Ruhtinas?"

"Aivan oikein."

"Alschirokin surmaaja?"

"Niin!"

"Samantunteisuuteni ennusti oikein. Minä rakastin sinua heti alusta. Ja
mitä sinä täällä teet? Hinta on määrätty hengestäsi: olet kaiketi
kuullut siitä?"

"Vasta nyt; mutta asia ei kummastuta eikä huoleta minua. Minä toimitan
Herrani asioita."

"Mitä sinä aiot?"

"Vapauttaa hänen kansansa."

"Jabasterin oppilas: minä ymmärrän kaikki. Taas yksi hänen unelmiensa
uhri. Minä pelastan tämän pojan. David, sillä sinun nimeäsi ei saa
lausua tässä kaupungissa, aurinko on laskemaisillaan. Mennään
pengermälle ja etsitään lohdutusta illan tuulelta."


IV.

"Mikä hetki nyt on, David?"

"Sydän-yö lähestyy. Minä soisin tietäväni, lukeeko sinun veljesi
tähdistä meidän onnellisen yhteentulomme."

"Ihmiset lukevat, mitä halajavat. Hän on oppinut kabbalista."

"Mutta mielihalumme tulevat ylhäältä."

"Niin sanotaan. Me luomme itse oman kohtalomme ja sanomme sitä
sallimukseksi."

"Kuitenkin puhui ääni -- Äänen Tytär, joka kutsui Samuelin."

"Sinä olet kertonut minulle kummallisia asioita; minä olen kuullut
kummallisempia selitettävän."

"Minun uskoni on kallio."

"Johon joudut haaksirikkoon."

"Oletko sinä Sadusealainen?"

"Minä olen mies, joka tuntee ihmiset."

"Sinä olet oppinut, mutta Jabasterista erinkaltainen."

"Me olemme samat, vaikka erinkaltaiset. Päivä ja yö ovat molemmat ajan
osia."

"Ja sinun osasi on --"

"Totuus."

"Se on, valkeus."

"Niin; niin häikäisevä, että se toisinaan näyttää pimeältä."

"Niinkuin tarkoituksesi."

"Sinä olet nuori."

"Onko nuoruus mikään vika?"

"Ei, päinvastoin. Mutta me emme voi syödä hedelmää, sillä aikaa kuin
puu kukkii."

"Mitä hedelmää?"

"Tietoa."

"Minä olen tutkinut."

"Mitä?"

"Kaikkia pyhiä kirjoituksia."

"Mistäs tiedät, että ne ovat pyhiä?"

"Ne tulevat Jumalasta."

"Niin kaikki tekee. Onko kaikki pyhää?"

"Nämät kirjoitukset osottavat hänen tahtoansa."

"Jabasterin opin mukaan. Kysy tuolta mieheltä, joka rukoilee tuossa
moskeassa, ja hän lausuu sinulle, että Jabaster on väärässä."

"Lopulta sinä kuitenkin olet Mahomettilainen."

"Ei."

"Mitä siis?"

"Minä olen jo sanonut sinulle -- minä olen mies."

"Mutta mitä sinä palvelet?"

"Mitä palveleminen on?"

"Semmoista kunnioittamista, jota luotu osottaa luojaansa kohtaan."

"Kuka tämä on?"

"Meidän Jumalamme."

"Israelin Jumala."

"Juuri niin."

"Siinä tapauksessa vaan vähäinen joukko hänelle suitsutuksiansa
sytyttää."

"Me olemme valittu kansa."

"Valitut pilkattavaksi, herjattavaksi ja häväistäväksi. Siinä ei ole
mitään kehuttavaa."

"Me unhotimme hänen, ennenkuin hän rankaisi meidän."

"Miksi sen teimme?"

"Sinä tunnet pyhän sukukuntamme aikakirjat."

"Kyllä, minä tunnen ne: ne ovat, niinkuin kaikki aikakirjat,
verenvuodatusten kertomuksia."

"Tulevien voittojen kertomuksia."

"Jos vapauttaminen vaan merkitsee verenvuodatusta, minä en kadehdi
Messiasta."

"Oletko sinä Jabasterin veli?"

"Niin oli minun äitini tapa sanoa: hurskas ja siunattu nainen."

"Herra Honain, sinä olet rikas ja viisas ja voimallinen. Sinun
lähimmäisesi eivät puhu sinusta kuin ylistyksellä tai pelolla, ja
kumpikin ilahuttaa sydäntä. Sinä olet jättänyt vanhan arkkimme; miksi
-- vähät siitä. Emme siitä puhu. Se on jotakin, että, vaikka kohta olet
vieras, sinä et ole ainakaan uskostasi luopunut. Sinun käy kaikki hyvin
tässä maailmassa, herra Honain. Mutta jos kumarrusten ja siunausten
asemesta sinua tervehdittäisiin, niinkuin veljiäsi, ainoastaan lyömillä
ja kirouksilla; jos sinä joka aamu nousisit ainoastaan tunteaksesi,
että olemisesi on kunniattomuus, ja havaitaksesi, että kaikki
ympärilläsi pitävät sinua jonakin saastaisena ja vahingollisena
olentona; jos sinun täytyisi, niinkuin heidän, asiain parhailla ollen,
elää halpaa ja unteliasta elämää, toivotonta ja tarkoitusta vailla,
taikka ainoastaan semmoisella toivolla ja tarkoituksella, joka
häväisee, ja jos sinä lisäksi hyvin tietäisit todellisen arvosi ja
lujaan luottaisit sukukuntasi etevyyteen; no silloin kukaties Honainkin
huomaisi, että ansaitsee taistella vapautta ja kunniaa varten."

"Suo minulle anteeksi; minä luulin sinua Jabasterin oppilaaksi,
tietohaluiseksi uneksijaksi. Minä näen, että sinulla on syvä
kunnianhimo."

"Minä olen ruhtinas; ja minä tahtoisin mielelläni olla ruhtinaana ilman
kahleitta."

"Kuuntele minua, Alroy", lausui Honain matalalla äänellä ja laski
käsivartensa hänen ympärillensä, "minä olen sinun ystäväsi. Meidän
tuttavuutemme on varsin uusi: se ei tee mitään, minä rakastin sinua,
minä tulin sinun avuksesi, kun sinulle tehtiin vääryyttä, minä hoitin
sinua, kun olit sairaana, ja nytkin sinun henkesi on minun vallassani,
vaan minä tahtoisin varjella sitä omalla hengelläni. Sinun on mahdoton
epäillä minua. Meidän ei käy taipumuksiamme määrääminen; minun on sinun
puoleesi. Meidän samantunteisuutemme on täydellinen. Sinä näet minut,
sinä näet mikä minä olen: Hebrealainen, vaikka tuntematon, yksi siitä
ylenkatsotusta, hyljätystä, vainotusta kansasta, jonka päällikkö sinä
olet. Minunkin teki mieli päästä vapaaksi ja kunnioitetuksi. Vapaus ja
kunnia on minulla nyt, mutta minä olin oma Messiakseni. Minä jätin
aikanansa meidän onnettoman asiamme, mutta minä tutkin sitä. Kysy
Jabasterilta, kuinka minä taistelin. Ainoastaan nuoruuteni voi
puolustaa tämmöistä ajattelemattomuutta. Minä jätin tämän maan, minä
harjoitin lukemista ja oleskelin Kreikkalaisten parissa. Minä palasin
Konstantinopolista varustettuna kaikilla heidän tiedoillansa ja osaksi
heidän viekkaudellaan. Ei kukaan tuntenut minua. Minä omistin heidän
turbaninsa, ja minä olen -- herra Honain. Noudata kokemustani, lapsi,
ja pelasta itsesi monesta surusta. Käytä viimeiset vaiheesi eduksesi.
Ei kukaan voi tuntea sinua täällä. Minä esittelen sinut ylhäisimmille
minun lapsenani, jonka joku kaunis kreikkalaisnainen synnytti minulle.
Maailma on avoinna sinulle. Sinä saat taistella, sinä saat rakastaa,
sinä saat riehaella. Sota ja naiset ja hekuma, kaikki ovat altisna
sinulle. Sinun muotosi ja luonnonlahjasi saattanevat sinut
suuri-visiriksi. Karkoita päästäsi tyhjät tuumat. Valtakunnan
nykyisessä häiriötilassa voinet vieläpä lohkasta itsellesi
kuningaskunnan, paljoa mieluisamman kuin tuo hedelmätön maidon ja
hunajan maa. Minä olen nähnyt sen, lapseni: kallioinen erämaa, jossa en
hennoisi hevostanikaan syöttää."

Hän notkistui alaspäin ja katseli kumppaniansa tarkastelevalla
silmällä. Kuutama valaisi Vankeuden Ruhtinaan vakavia kasvoja.

"Honain", hän vastasi pusertaen hänen kättänsä, "minä kiitän sinua.
Sinä et tunne minua, vaan kuitenkin minä kiitän sinua."

"Sinä olet siis päättänyt pyrkiä häviöösi."

"Kunniaan, ikuiseen kunniaan."

"Onko menestys mahdollinen?"

"Onko tappio mahdollinen?"

"Oletko sinä mieletön?"

"Minä olen uskovainen."

"Kylläksi tästä. Löytyy vielä yksi pelastuksen toivo. Minun veljeni on
määrännyt sinun yritystäsi varten ehdon, jopa vielä semmoisen, jota ei
voi täyttää. Saavuta Salomonin valtikka, ja minä suostun rupeamaan
sinun alamaiseksesi. Sinä kulutat ehkä vuoden aikaa tähän leikintekoon.
Sinä olet nuori ja kestänet sitä. Minä toivon, ettet hukkaa muuta kuin
aikaa, joka kuitenkin on hyvin kallis. Kaikkien sinun kärsimystesi
perästä minun on velvollisuus sälyttää sinut kunnollisessa tilassa
matkalle ja toimittaa sinulle huokeampi pyhävaellus kuin se, jossa
tähän anti olet ollut. Ole varma siitä, että sinä käännät takaisin
Bagdadiin tarjomuksiani vastaanottamaan. Mutta kaste nousee jo, ja me
palaamme divanillemme kahvia juomaan."


V.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tämä keskustelu tapahtui pengermällä,
Alroy lepäsi jossakin lehdossa isäntänsä kauniissa puutarhassa ja
mietiskeli tulevaisuutta. Yhtäkkiä joku koski hänen selkäänsä
kädellään. Hän katsahti ylös. Se oli Honain.

"Seuraa minua", lausui Jabasterin veli.

Ruhtinas nousi ja seurasi häntä ääneti. He lähtivät sisään huoneesen
ja, astuen jo mainitun salin läpitse, etenivät pitkää käytävää myöten
alaspäin. Tämä päättyi kaaritettuihin, leveihin portaisin, jotka
johdattivat virran luo. Viimeisiin astuimiin oli kiinnitetty venhe,
joka heilui Tigrin sinisellä, päivänpaisteessa välkkyvällä kalvolla.

Honain antoi nyt Alroy'lle sametti-väskyn, jota hän pyysi hänen
kantamaan; tämän jälkeen he menivät portaista alas ja astuivat
katettuun venheesen; ja soutajille mitään käskyjä antamatta he ennen
pitkää nopeasti liukuivat eteenpäin laineitten ylitse. Ohitse kulkevien
pursien loiskina ja kuljettajien satunnaiset huudot huomauttivat
Alroy'ta, joka ei voinut eroittaa mitään, että heidän matkansa hetken
aikaa kävi pitkin jotakin kaupungin pääkatua; mutta vähitellen äänet
kuuluivat harvemmin ja lopulta kokonaan hiljenivät, siksi kuin kaikki,
mikä tapasi hänen korvaansa, oli heidän omien soutajiensa säännölliset
ja yksitoikkoiset aironvedot.

Viimein, kun melkein tunti oli mennyt siitä kuin he lähtivät
matkalle, venhe pysäytettiin ja sidottiin kiinni johonkin laituriin.
Sivu-varjostimet vedettiin pois, ja Honain ja hänen kumppaninsa
nousivat maalle.

Matala, mutta hyvin avara rakennus, johon oli maalattu valkoisia ja
kultaisia arabeskeja, säännötön, mutta ihantava muodoltansa, useilla
vähäisillä kupoleilla ja korkeilla, hoikilla torneilla kohosi
sypressilehtojen keskeltä leveän ja hiljaisen joen rannalta. Väkevä
virta oli vienyt heidät kauas kaupungista, joka oli näkyvissä, vaikka
etäältä. Ei ollut mitään asuntoa, ei mitään inhimillistä olentoa
lähipaikoilla. Vastapäinen ranta oli aidattu puutarhoiksi. Ei yhtä
venhettäkään kulkenut ohitse.

Viitaten Alroy'ta seuraamaan itseänsä, mutta vielä äänetönnä Honain
astui vähäisen portin luo, jota hän kolkutti. Heti avasi tämän
yksinäinen Nubialainen, joka kumarsi nöyrästi, kun vieraat menivät
sivuitse. He astuivat matalaa ja hämärää käytävää, jonka holvikatto oli
koristettu kohokuvilla, siksi kuin he saapuivat kilpiönkuorella ja
perlemolla päällistetylle ovelle. Tässä Honain, joka kävi edellä,
kääntyi Alroy'n puoleen ja lausui: "mitä hyvänsä tapahtunee ja kuka
hyvänsä puhutellee sinua, jos sinä rakastat minun ja omaa henkeäsi, älä
vastaa mitään."

Ovi avaantui, ja he tulivat suunnattoman suureen, komeaan saliin.
Kirjavat, marmoriset pylväät ylenivät punaisesta ja sinisestä
saman-aineisesta permannosta ja kannattivat kaaritettua, ympyriäistä
ja kuviin leikattua kattoa, joka hohti purpurasta ja kullasta.
Suihkulähteen ympärillä, joka äärettömän isosta lazurisäiliöstä
purskutti vettänsä viidenkymmenen jalan korkealle, venyi vähäisillä,
keltaisilla Barbarian matoilla joukko nubialaisia eunukkeja, jotka
olivat puetut uhkeihin purpura- ja kultavärisiin vaatteisin ja
varustetut norsunluisilla sotatapparoilla, joitten varret olivat
kaunistetut kalliilla arabeskeillä ja somasti pistivät silmiin sinisten
ja kiiltävien terien rinnalla.

Eunukki-vartioston päällikkö nousi, kun hän näki Honainin, ja tervehti
häntä painaen kättään päätänsä, suutansa ja sydäntänsä vastaan. Kalifin
lääkäri käski kädellään Alroy'n odottaa, astui muutamia askelia
eteenpäin ja alkoi hiljaisella äänellä puhutella eunukkia. Muutamien
silmänräpäysten perästä tämä upseeri palasi entiselle paikallensa, ja
viitaten Alroy'ta luoksensa Honain meni salin poikki.

Edeten avonaisen holviston läpitse he saapuivat neliskulmaiseen
ruusutarhaan, jossa vilottelevat vedet ympäröivät jokaista
kukkaislavaa, ja joka uiskenteli ikäänkuin taikasaari jollakin
vedenneitojen merellä. Aaltojen läikkynä ja kukkien lemut yhdistyivät
ja synnyttivät nukuttavan vaikutuksen, jota Alroy ainoastaan kiihkeän
ja kummallisen uuteliaisuutensa kautta voi vastustaa. Liikkuen
eteenpäin pitkin sievää ja sirotekoista pylväskäytävää, joka liitti
salin muihin rakennuksen osiin, he seisahtuivat korkean ja komean
portin eteen.

Tämä kuun valaisema portti oli kolmenkymmenen jalan korkea, oli tehty
viheriästä ja punaisesta jaspisharkosta ja leikattu noitten
Saraceneille mieluisien, fantastillisesti aaltoilevien kaarten
kaltaiseksi. Taitava tekiä oli käsittänyt sen edun, jota kalliin kiven
punaiset suonet tarjosivat hänelle, ja oli rohkeasti kohottamalla
muodostanut nämät kahdeksi isoksi ja kiverteleväksi käärmeeksi, jotka
sujauttivat pystyharjaiset päänsä ja kiiluvat silmänsä Honainia ja
hänen kumppaniansa päin.

Kalifin lääkäri veti tikarinsa vyöltänsä ja koputti sillä kolmasti
toisen käärmeen päätä. Jykeä portti aukeni kumisten, ja heidän
edessänsä seisoi abyssinialainen jättiläinen, joka piti karjuvaa
leijonaa kahleista kiinni.

"Hiljaa, Harun!" lausui Honain eläimelle ja nosti samalla kättänsä,
jolloin peto äänetönnä kyykistyi maahan. "Arvokas Morgargon, minä tuon
sinulle muistolahjan." Abyssinialainen näytti hampaansa, isommat ja
valkoisemmat kuin leijonan, kun hän irvistellen vastaan-otti kohteliaan
Honainin antimen; ja hänen suustansa kuului muutamia outoja ääniä,
mutta hän ei kyennyt puhumaan, sillä hän oli mykkä.

Jaspisportti laski kumppanit pitkään, korkeaan ja holvitettuun
kammioon, jota avarat, maalatut lasi-ikkunat valaisivat. Silkki- ja
hopeatapetit riippuivat seinissä, eriskummaiset matot peittivät
laattian ja tavattoman suuria sohvia oli asetettu pitkin seiniä. Ja
näin he astuivat samanmuotoisten huoneitten läpitse, joista nähtiin
muutamista, että niissä oli äsken asuttu, kunnes he tulivat toiseen
neliskulmaan, jonka aivan omituinen suihkulähde melkein täytti. Tämä
nousi kultaisesta säiliöstä, joka oli koristettu helmillä, ja sitä
ympäröitsi kaikenlaisten harvinaisten nelijalkaisten eläinten kuvat,
veistettyinä mitä kalliimmista aineista. Tuossa kultainen tiikeri
säihkyvin rubinisilminensä ja virtailevin opaliviiruineen hiipi
verisistä pidoistansa virvoittavan veden reunalle; tässä giraffi
kohotti hoikkaa hopeakaulaansa keskellä kaikenmoisia metsän-asukkaita,
ja komeat apinajoukot, kiiltäen kalliista kivistä, lepäsivät jos
jossakin kummallisessa asemassa säiliön partaalla.

Suihkulähde itse oli kultainen ja hopeinen puu, joka levitti kaikkialle
lukemattomia oksiansa. Nämät olivat täynnä kaikenlaatuisia kummallisia
lintuja, joitten höyheniksi oli osaavasti kuvattu samanvärisiä kalliita
kiviä, ja jotka visertelivät kauniita nuotteja, kun ne vuodattivat
nokistansa sointusaa ja jäähdyttävää elementtiä.

Suurella vaivalla Alroy voi olla kummastuksesta äännähtämättä, mutta
alati valpas Honain kääntyi hänen puoleensa, sormi painettuna suuta
vastaan, ja jättäen neliskulman he saapuivat puutarhoihin.

Korkeat terrassit, mustat sypressiryhmät, suikertelevat akasiakäytävät,
kaukaa katsoen ääretön paradisi, ja paikoin joku hohtava paviljongi tai
komea kioski! Virralta katsoessaan Alroy ei voinut arvata itse palatsin
suuruutta. Se näytti rajattomalta, ja varma oli, että he eivät olleet
nähneet kuin varsin vähäisen osan siitä. Kun he liikkuivat edelleen,
torvien ääni äkkiä kaikkui. Se lähestyi lähestymistään yhä lujempana:
ennen pitkää likenevän ratsasjoukon töminä kuului. Honain veti Alroy'n
syrjille. Joku seurue näkyi tulevan pimeästä sypressilehdosta. Neljä
sataa miestä talutti yhtä monta valkoista verikoiraa, joitten
kaulavitjat olivat kullasta ja rubineista. Näitten perästä tuli sata
miestä, itsekukin pitäen yhtä peitettyä haukkaa; sitten kuusi
hevosmiestä kalliissa puvuissa; tuosta yksityinen ratsastaja, istuen
tähti-otsaisen hevosen selässä. Ratsastaja oli keski-ikäinen, kaunis ja
arvokkaan näköinen. Hänen asunsa oli yksinkertainen, mutta hänen
jahtikeihäänsä varsi oli kokonaan timanteista ja sen terä kullasta.
Häntä seurasi parvi arabialaisia eunukkeja tulipunaisissa vaatteissa,
norsunluiset sotatapparat kädessä; ja tähän seurue päättyi.

"Kalifi", lausui Honain hiljaisella äänellä, kun he olivat ratsastaneet
ohitse, pannen samalla sormensa huulilleen kysymyksiä estääksensä. Tämä
oli ensimäinen ilmoitus Alroy'lle siitä, mitä hän jo oli varonut, että
hän oli oikea-uskoisten hallitsiain palatsissa.

Molemmat kumppanit poikkesivat jylhälle ja polveilevalle polulle, joka
hiukan ajan perästä saatti heidät vähäiselle ja vienosti viettävälle
aukealle paikalle, jota isot seeteripuut ympäröivät. Lakealla nähtiin
yksi kioski, pitkä rakennus useilla ikkunoilla, joita varjostimet ja
esiin pistävä katto suojelivat. Kioski oli tehty valkoisesta ja
viheriästä marmorista, siihen noustiin astuimilla, jotka kävivät pitkin
rakennusta, toinen valkoisesta, toinen viheriästä marmorista ja melkein
peittyneenä ruusupensaisin. Honain meni yksinään näitä portaita ylös,
ja astui sisään kioskiin. Hetken perästä hän katsahti ulos ikkunasta ja
viittasi Alroy'ta. David lähestyi, mutta peläten jonkunlaista
varomattomuutta Honain kohtasi häntä ja sanoi hänelle matalalla
kuiskauksella: "muista, että olet kuuro, mykkä ja eunukki." Alroy'n oli
vaikea pysyä hymyilemättä, ja Vankeuden Ruhtinas ja kalifin lääkäri
astuivat yhdessä kioskiin. Kaksi hunnulla verhottua naista ja kaksi
vartioväen eunukkia otti heidät vastaan eteishuoneessa. Ja nyt he
tulivat semmoiseen huoneesen, joka oli melkein koko kioskin pituinen ja
aukeni toiselta puolen puutarhoja päin; toista puolta kannatti
norsunluinen seinä. Tämän seinän komeroihin oli maalattu viheriäisiä
freskokuvia ja jokaiseen asetettu ruusupensas. Jokainen komero oli
myöskin peitetty miltei näkymättömällä kultaisella ristikolla, joka
säilytti yhden satakielen ja saatti tämän pysyväiseksi sen ruusun
suhteen, jota hän rakasti. Jokaisen komeron juurella oli suihkulähde,
mutta veden asemesta joka säiliö oli täynnä puhtainta elävää hopeaa.
Kioskin katto oli tehty perlemosta, jota oli kirjaeltu kilpiönkuorella;
permanto, harvinaisesta marmorista ja kalliista kivistä kudottu
mosaiki, asetti näkyviin mitä suloisimpia hedelmiä ja ihanimpia kukkia.
Tälle permannolle georgialainen paagi vähän väliä ripoitti virvoittavia
hajuvesiä. Komean huoneen toisessa päässä oli vaalean viheriä
silkkidivani, koristettuna helmillä ja peitettynä valkoisilla ja
kullankeltaisilla satinityynyillä. Yhdellä tämmöisellä, keskellä
divania, istui tyttö, silmät miettien kiintyneinä persialaiseen
runovihkoon, joka oli hänen polvellansa, toinen käsi leikiten helmistä
ja smaragdeista liitetyllä rukousnauhalla, toinen pitäen pitkiä
kultaisia ketjuja, joihin valkea metsäkauris oli sidottu.

Tyttö katsahti ylös, kun Honain ja hänen kumppaninsa astuivat sisään.
Hän oli aivan nuori, yhtä nuori kuin Alroykin. Hänen pitkät,
vaaleanruskeat hiuksensa kohosivat korkealta, valkoiselta otsalta, joka
oli peitetty sinisillä suonilla, ja valuivat helmillä nidottuina hänen
hartioillensa. Hänen silmänsä olivat hyvin isot ja tumman siniset;
hänen nenänsä vähäinen, mutta korkea ja kaareva. Hänen kasvojensa
kauneus oli häikäisevä, ja, kun hän katseli ylös ja tervehti Honainia,
hänen hohtavat poskensa kävivät kuoppihin, jotka viehättivät vielä
enemmän, koska ne eivät sointuneet hänen kasvojensa yleiseen luontoon,
jossa ilmaantui ylpeys ja pilkka. Hän oli puettu karmosinipunaiseen
silkkihameesen ja hänen uumillansa oli viheriäinen shaali, josta
vähäisen tikarin timanttikahva pilkisteli. Hänen pyöreät, valkoiset
käsivartensa näyttivät erittäin vähäisiltä, kun ne sattumalta
välähtivät esiin isoista, väljistä hioistansa. Toisen peittivät
juvelit, mutta oikea oli aivan paljas.

Honain likeni ja kumartaen suuteli tytön tarjoamaa kättä. Alroy
vetäytyi takaperin.

"Minulle kerrottiin, että Maailman Ruusu hiutui tänä aamuna", lausui
lääkäri ja kumarsi taas hymyillen, "ja hänen orjansa kiiruhti hänen
käskystänsä häntä hoitamaan."

"Oli etelätuuli. Tuuli on kääntynyt, ja Maailman Ruusu voi paremmin",
vastasi tyttö nauraen.

Honain koetti hänen suontansa.

"Säännötön", lääkäri lausui.

"Niinkuin minä itse", vastasi tyttö. "Onko tuo joku uusi orja?"

"Äsken ostettu, ja hyvä saalis. Hän on kaunis, hänellä on se etu, että
hän on kuuro ja mykkä eikä tee minkäänlaista vahinkoa."

"Se on paha", vastasi tyttö; "näyttää siltä kuin kaikki kauniit ihmiset
olisivat syntyneet joutaviksi. Minä esimerkiksi."

"Huhu kuiskailee kuitenkin ihan toista", lääkäri virkki.

"Kuinka niin?" kysyi tyttö.

"Nuori Karamanian kuningas."

"Mitä vielä! minä olen päättänyt inhota häntä. Barbari!"

"Sankari!"

"Oletteko koskaan nähnyt häntä?"

"Olen."

"Onko hän kaunis?"

"Niinkuin yli-enkeli."

"Ja rikas?"

"Eikö hän ole voittaja? Koko maailman aarteet tulevat teille."

"Minä olen kyllästynyt komeuteen. Minä rakennutin tämän kioskin sitä
unhottaakseni."

"Se ei ole ensinkään komea", lausui Honain katsoen ympärillensä
hymyillen.

"Ei", vastasi tyttö itsetyytyväisellä muodolla; "tässä kumminkin voi
unhottaa sen onnettomuuden, että on prinsessa."

"Se kai on suuri onnettomuus", lisäsi lääkäri.

"Ja kuitenkin se varmaan on ainoa välttäväinen kohtalo", vastasi tyttö.

"Epäilemättä", jatkoi Honain.

"Ainakin meidän onnettomalle sukupuolelle."

"Kovin onnettomalle."

"Jospa vaan olisin mies!"

"Mikä sankari te olisitte!"

"Minä eläisin loppumattomissa seikkailuksissa."

"Sitä minä en ollenkaan epäile."

"Oletteko hankkineet minulle nuot kirjat?" kysyi prinsessa vilkkaasti.

"Ne ovat orjallani", Honain vastasi.

"Näyttäkäät ne heti minulle."

Honain otti Alroy'lta väskyn ja levitti prinsessan eteen sen sisällön
-- juuri ne kreikkalaiset runoelmat, joita kauppias Ali oli toimittanut
hänelle.

"Minä olen väsynyt runouteen", sanoi prinsessa silmäillen kalliita
kirjoja ja sysäten niitä pois luotansa. "Minun tekee mieli katsoa
mailmaa."

"Siihen te pian väsyisitte", vastasi lääkäri.

"Luullakseni yhteinen kansa ei koskaan väsy", jatkoi prinsessa.

"Paitsi työhön", sanoi lääkäri; "huoli heidät hengissä pitää."

"Mitä huoli on?" kysyi prinsessa hymyillen.

"Se on yksi jumala", vastasi lääkäri, "näkymätön, mutta kaikkivaltias.
Se ryöstää kukat poskilta ja nopeuden suonista -- se viepi ruokahalun
ja muuttaa hiukset harmaaksi."

"Se ei siis olekaan mikään tosi-jumala", lausui prinsessa, "vaan
epäjumala, jonka me itse luomme. Minä olen oikea mahomettilainen enkä
tahdo palvella sitä. Kerro minulle uutisia, Honain."

"Nuori Karamanian kuningas --"

"Taas! tuo barbari! Te olette hänen palkkalaisensa. Minä en huoli
hänestä. Sitäkö varten jättäisin tämän vankeuden, että joutuisin
toiseen -- miksi muistutatte minua siitä? Ei, kallis Hakim, jos minä
ollenkaan menen miehelle, minä menen vapaaksi päästäkseni."

"Mahdotonta", vastasi Honain.

"Äitini oli vapaa, kunnes hän rupesi kuningattareksi ja orjaksi. Minä
aion päättää niinkuin hän alkoi. Te tiedätte, mitä hän oli."

Honain tiesi hyvin, mutta oli liian viisas sitä ilmoittamaan.

"Rosvon tytär", prinsessa jatkoi, "joka taisteli isänsä vieressä. Se
vasta elämää on! Minun täytyy ruveta rosvoksi. Se on luonnossani. Minä
tahdon kuulla kohtaloni, Honain. Te olette astrologi; ennustakaat se."

"Minä olen jo syntymätähteänne tutkistellut. Teidän tähtenne on
kometi."

"Se aavistaa hyvää; suuria meteleitä ja epävakaista loistoa. Minä
soisin olevani tähti", lisäsi prinsessa syvällä, täysinäisellä äänellä
ja ajattelevalla muodolla; "tähti kirkkaalla, sinisellä taivaalla,
ihana ja vapaa. Honain, Honain, metsäkauris on katkaissut ketjunsa ja
syö nyt ruusujani."

Alroy riensi esiin ja otti kiinni sievän tyhjäntoimittajan.

Honain loi hätääntyneen silmäyksen häneen; prinsessa vastaan-otti
ketjut Alroy'n kädestä ja katseli häntä tarkastellen.

"Mitkä kauniit silmät tuolla otus-paralla on!" huudahti prinsessa.

"Metsäkauriillako?" lääkäri kysyi.

"Ei, orjallanne", vastasi prinsessa.

"No, hän punehtuu! Jollei hän olisi kuuro ja mykkä, luulisin melkein,
että hän ymmärtää puheeni."

"Hän on hyvin kaino", lausui Honain vähän pelossaan; "hän hämmästyi
rohkeata käytöstänsä."

"Minä rakastan kainoutta", sanoi prinsessa; "se on huvittava. Minä olen
kaino; enkö minä ole?"

"Kyllä", vastasi Honain.

"Ja hupainen?"

"Aivan."

"Minä vihaan hupaisia ihmisiä. Ei ole kuitenkaan mikään niin hyvä kuin
suora unteliaisuus."

"Ei olekaan", vastasi Honain.

"Päivät kuluvat niin levollisesti semmoisessa seurassa."

"Niin tekevät", lausui Honain.

"Ei mitään melskeitä; ei mitään pahaa menoa."

"Ei ensinkään."

"Minä olen päättänyt, etten pidä kuin rumia orjia."

"Te olette aivan oikeassa."

"Honain, ettekö te koskaan väitä minua vastaan? Te tiedätte varsin
hyvin, että minulla on kaikkein kauniimmat orjat koko maailmassa."

"Kaikki sen tietävät."

"Ja te tiedätte, että minä olen suuresti mieltynyt teidän viimeiseen
ostoonne, joka kertomuksenne mukaan on erinomaisen sovelias minulle.
No, ettekö te suostu siihen."

"Kyllä; minä en epäile, että teidän korkeutenne on katsova häntä
erittäin soveliaaksi, ja totta sanoakseni, harva asia ilahuttaisi minua
enemmän kuin jos saisin tarjota hänet teille; mutta minä jouduin
taannoin niin pahaan epäsuosioon tuon Cirkassialaisen tähden, että --"

"Oi! jättäkäät se asia minun haltuuni", prinsessa lausui.

"Varsin mielelläni", vastasi lääkäri ja käänsi puheen toisaalle; "ja
kun Karamanian nuori kuningas saapuu Bagdadiin, teidän sopii tarjota
hänet lahjaksi hänen majesteetillensa."

"Erinomaisen hupaista! ja kuningas on todella sorea ja nuori niinkuin
urhoollinenkin; mutta onko hänellä mitään kauneuden tuntoa?"

"Teillä on kylläksi teitä molempia varten."

"Jospa hän vaan tahtoisi ryhtyä sotaan Kreikkalaisia vastaan!"

"Miksi olette niin kiivas Kreikkalaisparkoja vastaan?"

"Te tiedätte, että he ovat uskottomia. Paitsi sitä, he ehkä
voittaisivat, ja silloin minulla olisi se huvi, että pääsisin
vangiksi."

"Oivallista!"

"Viehättävää! minä saisin nähdä Konstantinopolin ja päästä keisarin
puolisoksi."

"Päästä keisarin puolisoksi!"

"Epäilemättä. Tietysti hän rakastuisi minuun."

"Tietysti."

"Ja sitten -- ja sitten, minä valloittaisin Parisin!"

"Parisin!"

"Te olette käyneet Parisissa?"

"Olen minä."

"Miehet elävät sisäänsuljettuina siellä", lausui prinsessa hymyillen,
"eikö niin? ja naiset tekevät, mitä he tahtovat?"

"Te teette aina, mitä mieleenne johtuu", sanoi Honain nousten.

"Te lähdette pois?"

"Minun täällä käyntini eivät saa kestää liian kauan."

"Jääkäät hyvästi, rakas Honain!" lausui prinsessa synkkämielisellä
muodolla. "Te olette ainoa koko Bagdadissa, joka pystyy mitäkään
ajattelemaan, ja te jätätte minun. Minun kohtaloni on surkea, koska
kaikki vaikuttaa minun tunteisini enkä minä ole mitään. Nämät kirjat ja
kukat, nämät suloiset linnut ja tämä kaunis metsäkauris -- ei!
runoiliat kirjoittakoot mitä hyvänsä, mutta kuinka iloisesti luopuisin
kaikista näistä vaiti-olon koreista lohdukkeista, jos vaan saisin elää
tuntikauden vapaana. Minä kirjoitin eilen muutamia säkeitä itsestäni;
ottakaat ne ja antakaat kaupungin taitavimman kopioitsian piirtää ne
minulle hopeisilla kirjaimilla punaisen sinertävällä pohjalla, kaunis
köynnös ympäri; minä jätän sen teidän suunniteltavaksenne. Hyvästi!
Tule tänne, mykkä." Alroy astui esiin, kun prinsessa viittasi, ja
lankesi polvilleen. "Tuossa, ota tämä rukousnauha isäntäsi ja mustien
silmiesi tähden."

Kumppanit lähtivät pois ja saapuivat äänettöminä venheensä luo. Aurinko
oli laskemallansa. Muezzien sointuisa ja raikas ääni kaikkui komean
kaupungin lukemattomista minareteistä. Honain veti syrjään purren
varjostimet. Bagdad kohosi heidän eteensä summattoman suurina, uhkeina
rakennusryhminä, sijaiten keskellä lehtoja ja puutarhoja. Ääretön
väkijoukko, jota virkistyttävä hämärä houkutteli ulos, liikkui kaikilla
tahoilla. Välkkyvällä virralla nähtiin kimaltavia kalkeja, loistavilla
pengermillä koreita ihmisjoukkoja. Prameus ja valta ja hekuma ja
kauneus asettui heidän eteensä viehättävimmässä muodossaan, ja Alroy'n
sydän mukaantui tähän suuruuteen.

"Mainio näky!" lausui Vankeuden Ruhtinas.

"Aivan toisenlainen kuin Hamadanin", arveli kalifin lääkäri.

"Tänään olen minä nähnyt ihmeitä", lisäsi Alroy.

"Maailma avautuu sinulle", sanoi Honain.

Alroy ei vastannut mitään; mutta tuokion perästä hän kysyi epäilevällä
äänellä: "Kuka tuo tyttö oli?"

"Prinsessa Schirene", vastasi Honain; "kalifin lempitytär. Hänen
äitinsä oli Georgialainen ja uskoton."


VI.

Kuutama valaisi Alroy'ta, joka makasi vuoteellansa, peittäen kasvojansa
toisella käsivarrellaan. Hän makasi liikahtamatta, mutta ei nukkunut.

Hän nousi ja astui edestakaisin huoneessa levottomin askelin. Välisti
hän seisattui ja katseli permantoa mietteisin vaipuneena. Hän lähestyi
ikkunaa ja jäähdytti kuumaa otsaansa sydän-yön ilmassa.

Tunti kului, mutta yhä nuori Vankeuden Ruhtinas pysyi samassa asemassa.
Yhtäkkiä hän kääntyi porphyripöydän puoleen ja tarttuen kalliskiviseen
rukousnauhaan painoi sitä huuliansa vastaan.

"Unelmieni henki tulee viimein; se kuva, jota olen huokaillut ja
ikävöinnyt; se kuva, joka esiintyi noissa kirkkaissa nä'yissä, jolloin
ummistin silmäni tämän synkän maailman kolkoilta varjoilta."

"Schirene! Schirene! täällä, tässä yksinäisyydessäni minä vuodatan
sinun eteesi intohimoni, kauan pidätetyn -- koko elämäni intohimon, ei
minkään tavallisen elämän, vaan semmoisen, joka on täynnä syviä
tunteita ja synnyttäviä ajatuksia. Voi ihana! voi ihanaa ihanampi!
sillä sinä olet minulle niinkuin häiritsemätön uni -- miks'et sinä ole
minun, miksi me kadotamme silmänräpäystäkään kunniakkaasta elämästämme
ja poistamme kohtalostamme puolen sen autuudesta?"

"Mieletön, mieletön, oletko unhottanut? Kopissansa olevan vangin
ihastus, jolta huima mielenkuvitus hetkeksi riistää hänen kahleensa!
Kalifin tytär ja -- Juutalainen!"

"Anna minulle isieni valtikka!"

"Hornaan kaikki talismanit! Minä en tarvitse muuta innostusta kuin
hänen muistonsa, ei muuta taikausta kuin hänen nimensä. Taivasten
kautta, minä tahdon astua tähän jaloon kaupunkiin voittajana tai
kuolla."

"No, mitä elämä on, sillä mietintö yhtyy aina minun himoihini -- no,
mitä elämä on! Heitä sattumukset koirille ja tempaa pois valhemuoto
väärältä yhteiskunnalta! Tässä seison minä, sankari, jonka äly keksii
kaikki, jonka sydän on täynnä ääretöntä rohkeutta, jolla on nuoruutta,
jäntevyyttä, kuuluisa syntyperä ja semmoinen ulkomuoto, joka on
saattanut monen armaan heimokuntamme tytön painamaan alas kaunista
päätänsä Hamadanin suloisella lähteellä, ja minä olen -- minä en ole
mitään."

"Pois koko yhteiskunta! se ei ole tehty minua varten. Minä synnytän
oman yhteiskuntani ja olen se jumaluus, jota toisinaan uneksin."

"Me luomme kohtalomme ja nimitämme sitä sallimukseksi. Sinä puhuit
viisaasti, Honain. Sinä, viekas Sadusealainen! Pyhä veri virtasi isieni
suonissa eivätkä he toimittaneet mitään; mutta minulla on käsivarsi,
joka on kasvanut valtikkaa pitämään, ja minä aion voittaa tämmöisen
itselleni."

"Minä en voi epäillä voittoani. Voitto on osa minun olemisestani. Minä
olen syntynyt kunniaa varten, niinkuin puu on syntynyt tuottamaan
hedelmiä taikka levittämään kukkiansa. Teko on tehty. Kun se on
päätetty, se on myöskin tehty. Minä tahdon kohdata suurinta kruunattua
esi-isääni, vieläpä hänen hautakammiossansa. Mahtava Salomon! hän nai
Faraonin tyttären. Haa! mikä tulevaisuus koittaa toiveilleni.
Ennusmerkki, oivallinen ennusmerkki!"

"Taivas ja maa yhtyvät luomaan onneani. Surullinen nuoruuteni, jota
olen niin usein kironnut, minä tervehdin sinua -- sinä olit kunniakas
valmistus; ja kun minä, joka en taipunut ympäröivään elämään, pidin
itseäni typeränä, minä nyt huomaan, että olin mitä omituisin olento.
Taivaitten kautta, minä olen iloinen; ensikerran elämässäni olen
iloinen. Minun tekisi mieli nauraa ja taistella ja juoda. Minä olen
uudestaan syntynyt; minä olen toinen olento; minä olen mieletön!"

"Oi! aika, suuri aika, maailma puhuu valhetta sinusta. Se sanoo sinua
nopeaksi. Minusta näytät kummallisen hitaalta. Lennä, suuri aika, ja
tuo minulle siivilläsi valtikkani!"

"Kaikki on vielä tehtävä. Rasittava ajatus. Minun mielikuvitukseni
välisti voipuu ja raukenee, ikäänkuin ihana ja uupunut lintu, ja
silloin minä olen hukassa. Nuori Karamanian kuningas, nuorekas sankari!
Minä soisin hänen olleen Alschirokin! Pelkkä nimikin kirvellyttää
sydäntä. Voi! koetukseni eivät ole vielä alkaneetkaan. Jabaster
varoitti minua: tuo hyvä, rehellinen Jabaster. Hänen talismaninsa
painaa rajua sydäntäni ja näyttää varottavan minua. Minä olen vaarassa.
Kerskaten seison täällä, täyttäen huolimatonta ilmaa turhilla sanoilla,
sillä välin kuin kaikki on toimittamatta. Minä käyn saamattomaksi.
Nuori Karamanian kuningas! No, mitä minä olen tämän ruhtinaan rinnalla?
Ei mitään, paitsi omissa ajatuksissani. Kansakkaassa basaarissa he
eivät katsoisi minua soveliaaksi pitämään kiinni hänen jalustimestansa
taikka kantamaan hänen varvaskenkiään -- oi! tätä taisteloa, tätä
alinomaista, katkeraa, loppumatonta taisteloa kohtaloni ja unelmieni
välillä! Miksi minä ensinkään olen? taikka, koska minä olen, miks'ei
minua tunnusteta semmoiseksi kuin minä tahtoisin olla?"

"Suloinen ääni, joka Jabasterin kaukaisessa luolassa laskeusi alas
pyhästä kodistasi tuolta ylhäältä kuiskaten lohdutusta, soi'os
uudestaan! Lausu'os taas hiljaisia kutsumuksiasi yksinäiseen korvaani
ja karkoita pois nämät ajatukset, jotka vainoavat minua -- ajatukset,
mustat ja hämärät kuin julmat petolinnut, jotka väijyvät sankaria ja
odottavat hänen kukistustansa ja riemuitsevat, koska he urhoollisen
voittivat. Näissä väekkäissä kaupungeissa on jotakin turmiollista. Usko
kukoistaa erämaassa."

Hän heittäysi vuoteellensa ja painaen alas päätänsä näytti vaipuvan
mietintöön. Hän kavahti ylös ja tarttuen tauluseensa kirjoitti siihen
seuraavat sanat:

"Honain, minä olen ollut kaiken yötä niinkuin David Ziphin korvessa;
mutta Herrani avun kautta olen voittanut. Minä pakenen tästä
vaarallisesta kaupungista hänen asioillensa, joita olen liian paljon
laimin lyönyt. Älä koeta tavoittaa minua, vaan vastaan-ota
kiitollisuuteni."



KUUDES OSA.


I.

Paahtava aurinko, sininen ja polttava taival, joka taholla korkeita,
jylhiä vuorenselänteitä, mustia rotkoja, syviä onkaloita, pohjattomia
kuiluja!

Yksityinen olento liikkui etäällä. Nääntyen ja ponnistellen pilgrimi
verkalleen kiipesi jyrkkää ja kivistä polkua ylös.

Helteisinä hetket vierivät; pilgrimi saapui viimein vuoren huipulle,
vähäiselle ja ryhmyiselle ylängölle, joka oli täynnä summattoman suuria
murenneita ja kuumentuneita kallionlohkareita. Kaikki oli autiota: ei
mitään lähdettä, ei mitään nurmea; linnut ja hyönteiset olivat yhtä
äänettöminä. Kuitenkin tämä oli vuoren huippu: ei mitään korkeampaa
kukkulaa kohonnut mistään; pilgrimi pysähtyi ja hengitti huokeammin, ja
vieno hymy ilmestyi hänen voipuneissa ja juhlallisissa kasvoissaan.

Hän levähti hetken; hän otti laukustaan muutamia heinäsirkkoja ja
hunajaa ja vähäisen vesileilin. Hänen ateriansa oli lyhyt ja
yksinkertainen. Hänen palava halunsa päästä määräpaikalle ennen yön
tultua pakoitti häntä kulkemaan eteenpäin. Ennen pitkää hän oli astunut
ylängön poikki ja alkoi mennä vuorta alaspäin. Yksinäinen öljypuu tuli
näkyviin, tuosta kokonainen ryhmä, ja pian ryhmät muuttuivat lehdoksi.
Hänen tiensä polvitteli mieluisassa ja kauan kaivatussa siimeksessä.
Hän tuli ulos lehdosta ja huomasi, että hän oli käynyt vuorenkylkeä
alas enemmän kuin puoliväliin. Tämä päättyi äkisti kovin pimeään ja
soukkaan rotkoon; toiselta puolen nousi vuori, jonka korkeata rinnettä
seppelöitsi kaupunki, sievästi yleten loivalta kalteelta.

Ei voisi ajatella mitään niin autiota, kolkkoa eikä kauhistavaa kuin
ympäröivää maisemaa, jota ei ainoakaan viljelyksen jälki valaissut.
Kaupunki seisoi ikäänkuin viimeinen gladiatori häviön amfiteaterilla.

Sitä ympäröitsi korkea, torneilla varustettu muuri, jonka
rakennustapa oli pilgrimille tuntematon: portteja vipusiltoineen ja
nostoristikkoinensa, neliskulmaisia torneja, ja ampumareikiä
joutsimiehiä varten. Etuvartiat, puettuina teräkseen ja kiiltäen
auringonlaskussa, astuivat säännöllisillä väli-ajoilla valppaina pitkin
muuria, ja eräästä korkeasta tornista liehui lippu, lumivalkoinen
lippu, punainen risti keskellä!

Vankeuden Ruhtinas näki viimein isiensä kadotetun pääkaupungin.


II.

Muutamia kuukausia takaperin tämmöinen näkö olit sytyttänyt kaikki
Alroy'n salaiset intohimot; mutta aika ja kärsiminen ja katkera kokemus
olivat jo vähän masentaneet Hebrealaisten ruhtinaan tulista mieltä. Hän
katseli Jerusalemia, hän näki Davidin kaupungin, jota kristikunnan
mahtavat soturit vartioivat ja jota puolikuun lukemattomat armeijat
uhkasivat. Nuot kaksi maailman suurta puoluetta näytti taistelevan
siitä saaliista, jonka valloittamista varten hän, yksinäinen vaeltaja,
oli kulkenut erämaan halki. Jos kohta hänen uskonsa esti häntä
yrityksensä mahdolliiuutta epäilemästä, tunsi hän kumminkin syvästi,
että maailma oli aivan toisenlainen kuin hän oli Hamadanin puutarhoissa
ja Kaukason kallioilla uneksinut, ja että, jos hänen tarkoituksensa
menestyisi, se tapahtuisi vaan yhdellä ainoalla keinolla. Levollisena,
ehkä vähän alakuloisena, mutta täynnä hurskasta nöyryyttä ja pyhää
toivoa hän meni alas Josaphatin laaksoon, ja niin, sammuttaen janoansa
Siloah'n lähteellä ja nousten vastapäiselle kunnaalle, David Alroy
astui Jerusalemiin Sionin portin kautta.

Häntä oli neuvottu, että se kaupungin-osa, joka oli jätetty hänen
kansalaisillensa, oli lähellä tätä pääsötietä. Hän kyseli suuntaa
vartialta. Tämä ei huolinut vastata häntä. Vanha ryysyihin puettu mies
kulki ohitse ja viittasi häntä luokseen.

"Mitä tahdotte, ystävä?" Alroy kysyi.

"Te kuulustelitte kansalaistenne asuntopaikkaa. Te olette varmaan outo
Jerusalemissa, koska luulitte, että Frankkilainen puhuisi Juutalaisen
kanssa. Teidän kävi hyvin, kun ei teitä potkittu eikä kirottu."

"Potkittu ja kirottu! Nuotko koirat --"

"Hiljaa! hiljaa! Jumalan rakkauden tähden", lausui hänen uusi
kumppaninsa kovin säikähtyneenä. "Oletteko lainanneet rahaa heidän
päälliköllensä, koska puhutte näin? Jerusalemissa meidän kansamme puhuu
ainoastaan kuiskaten."

"Vähät siitä: ei sanat tätä pahaa paranna. Missä kaupungin-osamme on?"

"Onko tämmöistä koskaan nähty! Hän puhuu niinkuin hän olisi
Frankkilainen. Minä pelastan hänen, ennenkuin joku rautakinnas särkee
hänen päänsä ja --"

"Ystäväni, minä olen väsynyt. Kaupungin-osamme?"

"Ketä te etsitte?"

"Ylimmäistä rabbinia."

"Tuotteko kirjeitä hänelle?"

"Mitä se teihin koskee?"

"Hiljaa! hiljaa! Te ette tiedä, mitä Jerusalem on, nuori mies.
Heittäkää pois tämmöinen käytöstapa. Mistä tulette?"

"Bagdadista."

"Vai Bagdadista! Jerusalem ei ole Bagdad. Turkkilainen on peto, vaan
kristitty on perkele."

"Mutta kaupungin-osamme?"

"Hiljaa! Te etsitte ylimmäistä rabbinia?"

"Niin juuri!"

"Rabbini Zimriäkö?"

"Ehkä. Minä en tiedä siitä enkä pidä sillä väliä."

"Te ette tiedä siitä ettekä pidä sillä väliä! Tämä ei ollenkaan sovi:
te ette saa menetellä tällä tapaa Jerusalemissa. Älkäät sitä uskoko."

"Mies, minä näen, että sinä olet joutava lörpötteliä. Neuvo minua
meidän kaupungin-osaan ja minä maksan sinulle hyvästi -- taikka mene
tiehesi."

"Mene tiehesi! Oletko sinä Hebrealainen? koska sanot 'mene tiehesi'
kaikille. Te tulette Bagdadista! Minä sanon teille jotain -- menkäät
takaisin Bagdadiin. Te ette koskaan sovi Jerusalemille."

"Teidän harmaa partanne varjelee teitä. Vanha houkkio, minä olen vasta
tullut pilgrimi, joka olen sanomattomasti uupunut, ja te viivytätte
minua tässä typerällä puheellanne!"

"Typerällä puheellani! No! mitä tahdoitte?"

"Johdata minut rabbini Zimrin luo -- jos se on hänen nimensä."

"Jos se on hänen nimensä! Kaikki tuntevat rabbini Zimrin, Jerusalemin
päärabbinin, Aaronin jälkeläisen. Meillä on vielä temppelimme, sanokoot
mitä tahansa. Rabbini Zimri on viisas kirjan-oppinut."

"Viheliäinen narri! Minä häpeän, että kärsivällisyyteni loppuu
tuommoisen äijä höpelön tähden."

"Narri! Höpelö! No kuka te olette?"

"Semmoinen, jota ette voi arvatakaan. Älkäät tuhlatko enää sanoja, vaan
viekäät minut esimiehenne luo."

"Esimiehenne luo! teidän ei tarvitse mennä kauas. Minä en tunne ketään
kansalaista, joka pitää päätänsä korkeammalla kuin minä, ja minua
nimitetään Zimriksi."

"Kuinka, päärabbini -- tuo suuri kirjanoppinut!"

"Juuri hän; minä luulin, että olitte kuulleet jotakin hänestä."

"Unhotetaan pois, mitä on tapahtunut, hyvä Zimri. Kun suuret miehet
liikkuvat nimeänsä ilmoittamatta, he saavat välisti kuulla ankaria
sanoja. Se on kalifin osa yhtä hyvin kuin teidänkin. Minä olen iloinen,
kun saan tulla tuttavaksi niin mainion oppineen kanssa. Vaikka minä
olen nuori ja huonoissa vaatteissa, minä olen jotenkin maailmaa kokenut
ja kenties tuon ensi sabbatina synagogassa esiin enemmän dirhemejä kuin
ehkä luulitte. Hyvä ja oppinut Zimri, minua haluttaisi ruveta sinun
vieraaksesi."

"Arvossa pidettävä nuorukainen! Ja hän puhuu nyt hiljaisesti ja
lempeästi! Mutta olipa se oikein onni, että osasin olla saapuvilla.
Hyvä -- mikä teidän nimenne on?"

"David."

"Varsin kunniallinen nimi -- hyvä David. Sattui kuitenkin hyvin, että
olin läsnä, kun puhuttelitte vartiata. Juutalainen puhuttelee
Frankkilaista, ja vieläpä vartiata! Ha! ha! ha! se on somaa. Kuinka
rabbini Maimon on naurava! Sattui todella hyvin, no, eikö sattunut?"

"Tosiaan, aivan oivallisesti."

"Hyvä, se oli rehellisesti puhuttu! Tännepäin! tätä tietä. Ei se ole
kaukana. Meitä ei ole monta kansalaista täällä, mutta parempi aika on
tuleva -- parempi aika on tuleva."

"Minä toivon sen. Tämäkö teidän porttinne on?"

"Se on halpa. Jerusalem ei ole Bagdad, mutta te olette tervetullut."


III.

"Kuningas Pirgandicus astui niihin", lausui rabbini Maimon, "mutta ei
kukaan hänen jälkeensä."

"Ja milloin hän eli?" Alroy kysyi.

"Hänen hallituksestansa on kerrottu Talmudissa", vastasi rabbini Zimri,
"mutta Talmudissa ei ole mitään vuosilukuja."

"Onko siitä kauankin?" kysyi Alroy.

"Vankeuden jälkeen", vastasi rabbini Maimon.

"Minä epäilen sitä", lausui rabbini Zimri, "taikka miksi häntä
kuninkaaksi nimitettäisiin?"

"Oliko hän Davidin huonekunnasta?" sanoi Alroy.

"Kaiketi", lausui rabbini Maimon; "hän oli meidän suurimpia kuninkaita
ja voitti Julius Caesarin."

"Hänen valtakuntansa oli Afrikan pohjoisimmissa osissa", lisäsi rabbini
Zimri, "ja on vielä tänäkin päivänä, jos vaan voisimme löytää sen."

"Niin, tosiaan", jatkoi rabbini Maimon, "valtikka ei ole koskaan
joutunut pois Judan suvusta; ja hän ratsasti aina valkoisella
elefantilla."

"Joka eli peitetty kultakankailla", sanoi rabbini Zimri.

"Ja hän kävi kuninkaitten hautakammioissa?" kysyi Alroy.

"Epäilemättä", vastasi rabbini Maimon. "Koko kertomus löytyy
Talmudista."

"Eikä vaan voi löytää niitä?"

"Ei kukaan", lausui rabbini Zimri; "mutta tuon oppineen Moses Hallevyn
mukaan ne ovat jossakin Libanonin vuoren laaksossa, jonka yli-enkeli
Mikael sinetillänsä lukitsi."

"Kuuluisa Babelin oppinut Abarbanel", sanoi rabbini Maimon, "tuopi
esiin satakaksikymmentä todistusta Gemaran selityksissänsä, että ne
vaipuivat maan sisään, kun temppeli rahoitettiin."

"Eivät mitkään todistukset ole niin tukevat kuin Babelin Abarbanelin",
arveli rabbini Zimri.

"Suuri Pundebitan rabbini Akiba on kumonnut ne kaikki", lausui rabbini
Maimon, "ja arvelee, että ne otettiin ylös taivaasen."

"Ja kumpi oikeassa on?" kysyi rabbini Zimri.

"Ei kumpikaan", vastasi rabbini Maimon.

"Satakaksikymmentä todistusta painaa paljon", sanoi rabbini Zimri.

"Hyvin oppinut ja mainio Granadan Aaron Mendola", jatkoi rabbini
Maimon, "on näyttänyt todeksi, että kuninkaitten hautakammiot ovat
etsittävät eteläisessä Espanjassa."

"Kaikki, mitä Mendola kirjoittaa, ansaitsee huomiota", lisäsi rabbini
Zimri.

"Samarian rabbini Hillel käy aina kahdesta Mendolasta", sanoi rabbini
Maimon.

"Hän on varsin oppinut", lausui rabbini Zimri, "ja mitä hän arvelee?"

"Hillel osoittaa, että löytyy kaksi kuninkaitten hautaa", virkki
rabbini Maimon, "mutta ettei kumpikaan niistä ole oikea."

"Kuinka oppinut!" huudahti rabbini Zimri.

"Ja kuinka valaiseva!" muistutti Alroy.

"Nämät ovat korkeita aineita", jatkoi Maimon, ja hänen himmeät silmänsä
sädehtivät ilosta. "Teidän vieraanne, rabbini Zimri, tarvitsee lukea
Damaskon oppineen Schimei'n esitys: 'vaikuttavista mahdottomuuksista.'"

"Se vasta teos on!" huudahti Zimri.

"Minä en koskaan nukkunut hiukkaakaan kolmeen yöhön, kun olin lukenut
tämän teoksen", sanoi rabbini Maimon. "Se sisältää kaksitoista tuhatta
viisi sataa ja kolmekymmentä seitsemästi otetta Pentateukista eikä
yhtäkään ainoata omantakeista muistutusta."

"Siihen aikaan oli jättiläisiä", arveli Zimri; "me olemme lapsia nyt."

"Ensimäisellä luvulla on aivan sama vaikutus, joko sen luki alusta
loppuun tai takaperin lopusta alkuun", jatkoi rabbini Maimon.

"Ischabod!" huudahti rabbini Zimri.

"Ja ensimäinen kirjain joka osastossa on kabbalistillinen vertauskuva
jostakin Judan kuninkaasta!"

"Temppeli rakennetaan jälleen", sanoi rabbini Zimri.

"Kyllä, kyllä! tämä tiedettä on!" huudahti rabbini Maimon; "mutta mitä
tämä suuri esitys 'vaikuttavista mahdottomuuksista' on verraten tuohon
syvään, ihmeteltävään ja --"

"Hurskas rabbini!" lausui joku nuori synagogan pappi, joka nyt astui
sisään; "tunti on käsillä."

"Älkäät sanoko niin! oppinut Maimon, minun täytyy mennä synagogaan.
Olisi hupaista istua koko päivä teitä kuuntelemassa. Tulkaat, David,
kansa odottaa meitä."

Zimri ja Alroy jättivät kartanon ja astuivat pitkin kapeita,
epätasaisia katuja Hebrealaisten päätemppelin luo.

"Kunnian-arvoisa Maimon on kovasti pahoillaan, kun hän ei voi yhtyä
meihin", lausui rabbini Zimri. "Te olette epäilemättä kuulleet hänestä
Bagdadissa; hyvin oppinut rabbini."

Alroy kumarsi äänettömänä.

"Hän on varsin vilkas vuosiensa suhteen. Tuskinpa uskoisitte, että hän
oli minun opettajani."

"Minä huomaan, että olette perineet paljon hänen opistansa."

"Te olette sangen ystävällinen. Jos rabbini Maimon elää yhden vuoden
vielä, hän on ensi pääsiäisinä satakymmenen vuoden vanha."

"Minä en epäile sitä."

"Kun hän on mennyt isiensä luo, on suuri nero sammunut Israelissa. Te
halasitte kuulla jotakin kuninkaitten hautakammioista; sanoinhan minä
teille, että hän oli tähän omainen. Kuinka täynnä ajatuksia hän oli!
Hänen järkensä on niinkuin muna."

"Vähän vanhanpuolinen. Minä varon, että hänen johdatuksensa tuskin
tuottanee minulle kuningas Pirgandicon kadehdittavaa onnea."

"Kun kahden kesken, hyvä David, puhumme kuningas Pirgandicota, minä en
voi olla luulematta, että oppineelle Maimonille tuli pikkuinen erehdys.
Minun päättääkseni Pirgandicus oli ainoastaan ruhtinas. Se oli
vankeuden perästä, eikä minun tietääkseni löydy yhtään todistusta, että
joku hallitsijoistamme olisi kukistuksen jälkeen ottanut itselleen
korkeampaa nimeä. Varmaan ruhtinas, vai kuinka? Mutta, vaikka en
sanoisi sitä kellekään muulle kuin teille, minä luulen, että arvokas
ystävämme käy vähäisen vanhaksi. Meidän tulee muistaa hänen ikäänsä.
Satakymmenen vuoden vanha ensi pääsiäisinä. Siinä on raskas taakka."

"Kyllä! jos siihen lisää hänen tietonsa, se on todella hirveä taakka!"

"Te olette olleet viikkokauden päivät Jerusalemissa ettekä vielä ole
käyneet synagogassamme. Se ei ole seeteristä ja norsunluusta, mutta
temppeli se kuitenkin on. Tätä tietä. Viikkokaudenko vaan olette
oleskelleet täällä? No, te näytätte jo aivan toisenlaiselta! Minä en
koskaan unhota ensi yhtymistämme. Se oli mainiota, eikö niin? Ja kun
minä ilmoitin teille, että olin päärabbini Zimri, kuinka te muutuitte?
Teidän ruokahalunne on kokonaan palannut. Oi! hauska on saada kerta
vielä yhtyä omiin kansalaisiin. Vasemmalle päin. Niin! meidän
täytyy astua alaspäin vähäisen. Me pidämme kokouksiamme vanhalla
hautausmaalla. Teillä on komeampi temppeli, onpa varmaan, Bagdadissa.
Jerusalem ei ole Bagdad. Mutta tälläkin on etunsa. Se on turvallinen;
me emme ole erittäin rikkaita emmekä tahdo semmoisilta näyttää."


IV.

Pitkä käytävä saatti heidät useihin vähäisiin, neliskulmaisiin ja
mataliin huoneisin, jotka olivat yhteydessä toinen toisensa kanssa.
Näitä valaisi vaskilamput, jotka olivat asetetut vähän matkan päähän
toisistaan tyhjiin komeroihin, joissa ennen kuolleitten ruumiita
säilytettiin ja joita nyt savuiset liekit olivat soaisseet. Noin kaksi
tai kolme sataa henkilöä oli kokoontunut näihin huoneisin, joita tuskin
voi eroittaa, kun ensiksi tuli alas kirkkaasta päivänvalosta: mutta
vähitellen silmät tottuivat himmeään ja sumeaan ilmaan, ja Alroy näki
viimeisessä ja valoisimmassa huoneessa korkean seeterisen kylkikammion,
liiton-arkin vertauskuvan, jossa pidettiin pyhät astiat ja pyhitetty
lain kopia.

Seisoen riveissä, päät mystillisellä tavalla verhottuina, Israelin
hyljätyt tähteet, nuot vangit entisessä pääkaupungissaan, tunnustivat,
mistäkään kärsimyksistä huolimatta luottamustansa Jumalaansa ja myöskin
uskoansa hänen lupaustensa täyttämiseen, vaikka viivytetyn toivon
koko katkeruus täytti heidän sydämensä. Heidän yksinkertainen
jumalanpalveluksensa oli päätetty, heidän rukouksensa olivat luetut,
heidän vastauksensa tehdyt, heidän lakinsa asetettu näkyviin,
ja armeliaisuuden lahjat ylimmäisen papin suusta ilmoitetut.
Jumalanpalveluksen jälkeen kunnian-arvoisa Zimri aukaisi jonkun
Talmudin kirjan ja selitti kokoontuneelle kansalle lakia, vahvistuneena
kaikkien noitten kuuluisain ja oppineitten miesten mielipiteistä, jotka
olivat päähenkilöinä hänen tieteellisissä keskusteluissaan ijäkkään
Maimonin kanssa.

"On kirjoitettu", lausui rabbini: "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän
minun edessäni! No, tiedättekö, mitä meidän isämme Abraham vastasi, kun
Nimrod käski hänen palvella tulta? Miks'ei yhtä hyvin vettä, arveli
Abraham, joka voi sammuttaa tulen? miks'ei pilviä, jotka voivat
vuodattaa vettä? miks'ei tuulia, jotka tuottavat pilviä? miks'ei
Jumalaa, joka on luonut tuulet?"

Myöntymisen hyminä nousi koko seurakunnasta.

"Elieser", kysyi Zimri, kääntyen nuoren rabbinin puoleen, "on
kirjoitettu, että hän otti kylkiluun Adamista, kun tämä uupui. Onko
Jumala siis rosvo?"

Nuori rabbini näytti kummastuneelta ja käänsi silmänsä maahan.
Seurakunta oli hyvin hämmästynyt ja vähäisen levoton.

"Eikö kukaan osaa vastata?" lausui Zimri.

"Rabbini", sanoi joku vieras, pitkä, mustanverinen afrikalainen
pilgrimi, joka seisoi jossakin huoneen nurkassa ja oli puettu punaiseen
vaippaan, johon lamppu loi häilyvän valonsa. "Rabbini, rosvot
tunkeusivat viime yönä huoneeseni ja veivät yhden savi-astian, mutta
jättivät kultaisen vaasin sijaan."

"Hyvin vastattu, hyvin vastattu", huudahti seurakunta. Suostumuksen
osoitukset olivat lujat.

"Oppinut Zimri", jatkoi afrikalainen, "on kirjoitettu Gemarassa, että
Jerusalemissa oli nuorukainen, joka rakastui kauniisen tyttöön, vaan
tämä halveksi häntä. Ja nuorukainen joutui niin rakkautensa valtaan,
ettei hän kyennyt puhumaan; vaan kun hän näki tytön, hän katsoi
rukoillen häneen, ja tämä nauroi häntä. Ja eräänä päivänä, kun
nuorukainen ei saanut oltua, hän lähti erämaahan; ja yön puoleen hän
palasi kotiin, mutta kaupungin portit olivat suljetut. Ja hän meni alas
Josaphatin laaksoon ja astui Absalonin hautakammioon ja laski siihen
maata; ja hän näki unen: ja seuraavana aamuna hän tuli hymyillen
kaupunkiin. Ja neitonen tapasi hänen ja kysyi: sinäkö se olet; oletko
sinä nauraja? Ja hän vastasi: katso, kun en eilen mitään lohdutusta
saanut, minä läksin ulos kaupungista erämaahan ja palasin kotiin ja
kaupungin portit olivat suljetut ja minä menin alas Josaphatin laaksoon
ja astuin Absalonin hautakammioon ja laskin maata ja näin unen, ja
siitä anti minä olen nauranut! Ja tyttö lausui: 'kerro minulle
unelmasi!' Vaan nuorukainen vastasi ja sanoi: minä en kerro unelmaani
muille kun vaimolleni, sillä se koskee hänen kunniaansa! Ja tyttö kävi
murheelliseksi ja uuteliaaksi ja sanoi: minä olen sinun vaimosi, kerro
minulle unelmasi. Ja he menivät suoraa tietä pois ja naivat toisensa,
ja siitä asti molemmat nauroivat. No, oppinut Zimri, mitä tämä kertomus
tarkoittaa, joutava lorupuhe lakiviisaan mielestä, vaan kuitenkin on
vankeuden etevin kirjanoppinut sen kirjoittanut?"

"Minun älyni ei riitä siihen", lausui päärabbini.

Rabbini Elieser oli ääneti; seurakunta huokaili.

"Kuulkaat nyt selitys", sanoi afrikalainen: "nuorukainen on meidän
kansamme ja tyttö on kadonnut Sionimme, ja Absalonin hauta osoittaa,
ettei pelastus voi tulla kuin Davidin huonekunnasta. Kuuletko tämän,
nuorukainen?" kysyi Afrikalainen, astuen esiin ja pannen kätensä Alroy'n
olkapäälle, "minä puhua sinulle, sillä minä olen huomannut hartaan
osan-oton sinun käytöksessäsi."

Vankeuden Ruhtinas säpsähti ja loi silmänsä edessään olevaan synkkään
muotoon, mutta hän ei voinut selittää mitään. Afrikalaisen kasvojen
ylipuolta peittivät osaksi mustat, tuuheat hiukset ja leukapuolta hänen
korkea pukunsa. Niitten ainoa tunnusmerkki oli leimuava silmä, joka
välähti esiin ikäänkuin salama mustasta pilvestä.

"Onko osan-ottoni ainoa syy, joka saattaa teidän kääntymään minun
puoleeni?" Alroy kysyi.

"Kuka koskaan ilmoitti kaikki syynsä?" vastasi Afrikalainen nauraen
ivallisesti.

"Minä en yritäkään niitä oppimaan. Olkoon siinä kylläksi lausuttu,
vieras, että mitä tahansa te tarkoitatte, minä hyvästi ymmärrän sen."

"Se on hyvä: oppinut Zimri, onko tämä sinun oppilaasi? Minä onnittelen
sinua. Minä tahdon verrata häntä toivokkaasen Elieseriin." Näin lausuen
harteva Afrikalainen astui ulos huoneesta. Seurakunta hajosi myöskin.
Alroy olisi mielellänsä heti seurannut Afrikalaista ja puhunut kauemman
aikaa ja yksinänsä hänen kanssaan; mutta muutamat minuutit kuluivat
Zimrin virallisten toimitusten tähden ennenkuin hän pääsi lähtemään; ja
kun hän meni, hän turhaan etsi vierasta. Hän kuulusteli seurakunnalta,
mutta ei kukaan tuntenut Afrikalaista. Hän ei ollut kenenkään vieras
eikä kenenkään velallinen eikä ollut nähtävästi koskaan ennen siellä
ilmestynyt.


V.

Torven ääni ilmoitti, että portit suljettaisiin, kun Alroy lähti Sionin
kulkutietä kaupungista. Kiusausta oli vaikea vastustaa. Hän kiirehti
ulos ja riensi eteenpäin monta sataa kyynärää taaksensa katsomatta, ja
kun hän katsoi, hän huomasi iloksensa, että hänen täytyi jäädä muurien
ulkopuolelle yöksi. Aurinko oli laskenut, Öljyvuori ruskotti vielä sen
viimeisistä säteistä, mutta Josaphatin laakso oli peittynyt mustaan
varjoon.

Hän kulki vähäisen aikaa vuorten välitse, katsellen Jerusalemia
sadoilta eri paikoilta ja ihastellen niitä yksityisiä planeteja ja
karttuvia tähtiryhmiä, jotka virisivät ihanuuteensa taikka loistaen
yhdistyivät. Jokseenkin väsyneenä hän viimein meni alas laaksoon.
Vähäinen Siloah'n puro näytti suikertelevan kuutamassa, ikäänkuin
hopeinen lanka. Muutamat kodittomat raukat nukkuivat suihkulähteen
katoksen alla. Useita melkoisen suuria yksinäisiä hautakammioita kohosi
Öljyvuoren juurelta, ja isoimpaan tämmöiseen Alroy astui. Liikkuen
kapeaa käytävää myöten hän saapui vähäiseen neliskulmaiseen huoneesen.
Kummallakin puolella oli tyhjä graniti-sarkofagi, toisen kansi
särjetty. Näitten väliin Vankeuden Ruhtinas pani vaippansa ja uupuneena
kävelyksestänsä hän pian nukkui sitkeästi.

Muutamien tuntien perästä hän heräsi. Hänestä tuntui niinkuin
ihmis-äänet olivat herättäneet hänen. Huone ei ollut aivan pimeä.
Yksinäinen kuun säde tunkeusi hautakammion laesta kohokuvilla
varustetun aukon läpitse ja asetti juuri näkyviin hämärän sisäpuolen.
Yhtäkkiä ääni puhui -- outo ja omituinen ääni.

"Veli, veli, yön äänet alkavat."

Toinen ääni vastasi:

"Veli, veli, minäkin kuulen ne."

"Nainen synnytyskivuissa!"

"Varas työssänsä."

"Etuvartian huuto!"

"Murhamiehen astunta!"

"Oi! noita iloisia yön ääniä!"

"Veli, veli, astukaamme esiin ja vaeltakaamme ympäri maailmaa."

"Me olemme nähneet kaikki. Minun tekee mieli maata täällä ja kuunnella
haukkuvaa koiraa. Se soitanto sopii haudalle."

"Oivallinen ja erinomainen tosiaan. Sinä olet laiska. Minun on halu
hauskutella tähdikkäässä ilmassa. Meidän tuntimme ovat hartaat, niitten
tarvitsee olla iloiset."

"Mitä me katselemme, taivastako vai maata?"

"Helvettiä minä puolestani katselen, se on hupaisempi."

"Mitä minuun tulee, minä olen ikävystynyt Hadekseen."

"Käykäämme Salomonin luona!"

"Hänen tuntemattomassa pääkaupungissansako?"

"Sepä olisi erinomaista."

"Mutta missä, oi! missä?"

"Ei hengetkään voi sitä sanoa. Mutta he puhuvat, mutta he puhuvat --
minä en tohdi hiljaankaan lausua, mitä he puhuvat."

"Kuka sen sinulle kertoi?"

"Ei kukaan. Minä kuuntelin, kun eräs afriti kuiskaellen puhutteli
naispuolista Ghoulia, jota hän alkoi vietellä."

"Ha, ha! ha, ha! oivallinen pariskunta, oivallinen pariskunta! me
olemme enemmän etherinluontoisia."

"Nainen oli tavallansa kaunotar. Hänen silmänsä olivat kirkkaat, vaikka
vähäisen vetiset, ja hänen poskensa olivat maalatut lapsen verellä."

"Voi! kuinka hauskaa; mitä he sanoivat?"

"Mies oli karannut Salomonin henkivartiostosta. Portto herutteli hänestä
koko salaisuuden."

"Kerro minulle, velikulta."

"Minä näytän sen sinulle, mutta en kerro."

"Voi! kerro sentään."

"No, kuule siis. Genthesman kolkossa luolassa löytyy virta, jonka luo
ei kukaan ole päässyt, ja sinun täytyy purjehtia, ja sinun täytyy
purjehtia -- veli!"

"No."

"Minusta tuntuu kuin täällä olisi jotakin liian maallista."

"Mikä se on?"

"Ihmisen henki."

"Haju turmiollisempi kuin aamu-ilma! Pois, pois!"


VI.

Siinä vuorenharjanteessa, joka ulottuu Öljyvuorelta Jordanin virtaan
saakka, löytyy Genthesman suuri luola, avara onelma, jonka luonnon
ja taiteen yhdistyneet voimat ennen muinoin ovat aikaan saaneet.
Sillä korkeihin basaltipatsaisin on leikattu outoja kirjaimia ja
kummallisia kuvia, ja useissa kohden kuvanveistäjän käsi on muuttanut
alkuperäiset koristukset säännöllisiksi orsistoiksi ja eriskummaisiksi
pylväänlatvoiksi -- jonka työn muka vangitut Divit ja voitetut Afritit
ovat tehneet suurta kuningasta varten.

Oli sydän-yö; kylmä täysikuu vuodatti valoansa soukkaan laaksoon, jota
synkät ja autiot vaarat joka haaralta saarsivat. Yksityinen olento
seisoi luolan aukolla.

Se oli Alroy. Rohkeana ja luja-aikeisena oli hän, hautakammion henkiä
kuunneltuansa, päättänyt saada selkoa Genthesman salaisuuksista. Hän
otti vyöstänsä limsiön ja tuliraudan, joitten avulla hän sytytti
soittonsa ja astui sitten sisään.

Luola kapeni sitä myöten kuin hän varovaisesti liikkui edelleen, ja
ennen pitkää hän saapui semmoisen käytävän suuhun, joka ilmeisesti oli
ihmiskäden tekemä. Parvi yölepakoita lennähti esiin ja sammutti hänen
soittonsa. Hän kumartui alas sitä jälleen sytyttääkseen ja huomasi nyt,
että hän seisoi kivisellä permannolla.

Käytävä oli väljä ja vähitellen kaltava. Kauan aikaa oli siitä kuutama
näkyvissä, mutta kun Alroy nyt katsoi ympärillensä, hän huomasi, että
ylänne hänen takanansa esti kaikki ulkopuolelta näkymästä. Käytävän
seinät olivat täynnä kummallisia veistokuvia.

Vankeuden Ruhtinas astui miltei kaksi tuntia pitkin tätä käytävää.
Melkein koko ajan oli kaukainen putoavan veden kohina kuulunut. Tämä
eneni hänen lähetessään, ja likeisestä ankarasta pauhusta ja loiskeesta
hän nyt tiesi, että hän oli jonkun kosken kupeella. Hänen sydämensä
vapisi. Hän koetteli maata allansa, ennenkuin hän rohkeni mennä
edemmäksi. Yhtäkkiä vesi purskahti ylös ja sammutti hänen soittonsa.
Uhkaava vaara kauhistutti häntä, ja hän vetäytyi muutamia askelia
takaperin, turhaan koettaen jälleen sytyttää soittoansa, joka oli
kokonaan kastunut.

Hänen rohkeutensa katosi. Mielen jäntevyys ja voimien ponnistus
näyttivät hyödyttömiltä. Hän oli juuri epätoivoon heittäymällänsä, kun
joku valo, joka laveni vallitsevassa pimeydessä, veti hänen huomionsa
puoleensa.

Vähäinen, heleänpunainen pilvi näytti vierivän häntä kohden. Se aukeni,
se laski povestansa hopeisen tähden ja hajosi taas pimeyteen. Mutta
tähti jäi jälelle, hopeinen tähti, ja loi pitkän, väreilevän valojuovan
isolle ja riehuvalle koskelle, joka nyt vinheänä ja vaahtoisena
kokonaan ilmestyi Alroy'n silmien eteen.

Tämä ihana, etuisa välitys elähytti jälleen uskaliasta pilgrimiä.
Musta, etupuolelta likenevä varjo, joka katkaisi sen valojuovan, jonka
tähti oli piirtänyt veteen, kiinnitti nyt Alroy'n huomiota. Hän astui
eteenpäin, saavutti jälleen äskeisen asemansa ja rupesi tyystemmin sitä
tarkastamaan. Siinä oli pursi, ja purressa istui äänetönnä ja
liikkumatonna yksi noista kookkaista, eriskummallisista ja kauheista
olennoista, joita hän oli nähnyt kuvattuina käytävän seinille.

Jättäen kohtalonsa Israelin Jumalan haltuun, David Alroy hypähti
venheesen.


VII.

Samalla Afriti, sillä se oli yksi näistä hirveistä olennoista, tarttui
airoihin, ja pursi alkoi liikkua eteenpäin. Kuohuvat vedet jakaantuivat
äkkiä sitä pitkää juovaa myöten, josta tähden säteet heijastuivat
takaisin, ja haaksi solui korkeitten ja toisistaan eroitettujen
vesijoukkojen lomitse.

Tällä tapaa he kulkivat tuokion aikaa, kunnes he joutuivat kauniille,
kuun valaisemalle järvelle. Kaukaa haamoitti vuorinen seutu. Alroy
katseli kumppaniansa uuteliaisuudella, joka ei ollut kokonaan pelkoa
vailla. Se oli merkillistä, ettei Alroy'n millään lailla onnistunut
kääntää tämän huomiota puoleensa. Afriti ei näyttänyt ollenkaan
tietävän, että mikään vieras oli muassa. Viimein he saapuivat järven
toiselle puolelle, ja Vankeuden Ruhtinas nousi purresta.

Hän astui maalle yhden käytävän kohdalle, jonka molemmilla puolilla
seisoi summattoman suuria, punaisesta granitista veistettyjä leijonia
ja joka ulottui silmänkannon matkaa vuorenkupeesta ylöspäin. Tähän
kupeesen oli hakattu mitä komeimpia portaita. Helppo oli siis kiivetä
ylös, ja kulkein leijonakäytävää, Alroy pääsi ennen pitkää vuoren
huipulle.

Suureksi ihmeeksensä hän näki Jerusalemin. Hänen oli mahdoton erehtyä
tämän muista hyvin eriävän paikan suhteen: hänen allansa oli Josaphat,
Kidron, Siloah; hän seisoi Öljyvuorella; hänen edessään oli Sion. Mutta
kaikissa muissa suhteissa kuinka aivan toisenlainen tämä maisema oli
kuin se, jonka hän oli muutamia päiviä takaperin ensi kerran nähnyt!
Ympäröiviltä kunnailta helotteli viinitarhoja ja kesäpalatseja ja
hekumallisia paviljongeja ja pulskeita huvipuistoja. Kaupunkia itseä,
joka levisi koko Sionin vuoren ylitse, vyötti valkoinen marmorivalli
kultaisin särminensä -- komea joukko portteja ja pylväitä ja
puutarha-pengermiä, korkeita kasoja mitä harvinaisimpia aineita,
seeteriä, norsunluuta ja kalliita kiviä, taitavasti leikattuja
patsaita, mitä kummallisimpia laadultansa, latvat lotus- ja palmupuun
muotoisina, friisit oliveina ja viiniköynnöksinä.

Ja keskeltä kohosi mahtava temppeli, jonka pelkkä muotokin jo osoitti
ylevää innostusta, temppeli, niin avara, niin uhkea, jottei tarvittu
mitään pappia kertomaan, ettei ihmiskäsi ollut tätä ihanata rakennusta
suunnitellut!

"Isieni Jumala!" Alroy lausui, "minä olen halpa, heikko olento, minun
elämäni on ollut unelmien ja näkyjen elämä, ja minä olen välisti
varonut, etten kykene ajatuksiani hallitsemaan -- missä minä olen?
Nukunko minä vai elänkö? Olenko minä uinailia vai kummitus? Tämä koetus
on liian suuri." Hän vaipui maahan ja peitti kasvonsa käsillään: hänen
liiaksi kiusatut hengenvoimansa näyttivät jättävän hänen: hän itki.

Pitkä aika kului, ennenkuin Alroy tointui. Hänen kiihkeä itkunsa
lauhtui nyyhkytykseksi ja nyyhkytys muuttui huokaukseksi.
Uupumuksestansa rauhoittuneena hän vihdoin nousi seisaalleen, ja katso!
tuo loistava kaupunki oli poissa! Hänen edessään oli kuun valaisema
lakea, jonka poikki leijonakäytävä yhä jatkaantui, näyttäen päättyvän
vasta vuoriseen ilman rantaan.

Tämän rajan Vankeuden Ruhtinas viimein saavutti ja seisoi kauhean ison
portin edessä, joka oli hakattu vankkaan kallioon neljän sadan jalan
korkeaksi ja jota mahdottoman suuret karyatidit joukottain kannattivat.
Tähän porttiin oli piirretty muutamia hebrealaisia kirjaimia, jotka hän
tutkittuansa havaitsi samanlaisiksi kuin Jabasterin talismanissa. Ja
ottaen povestaan tämän kalliin ja kauan säilytetyn lahjan, David Alroy,
Jabasterin neuvoja noudattaen, painoi sinetin porttia vastaan.

Portti aukeni ryminällä, joka oli kovempi kuin maantärinä. Vaaleana,
huohottaen ja horjuen Vankeuden Ruhtinas astui äärettömän suureen
saliin, joka oli valaistu laesta riippuvilla, ihmeen isoilla ja
hehkuvilla metallipalloilla. Salin kummallakin puolella istui
kultaisilla valta-istuimilla rivi kuninkaita, ja kun pilgrimi lähestyi,
nämät nousivat ja ottivat diademinsa päästänsä ja heiluttivat niitä
kolme kertaa ja lausuivat kolmesti juhlallisella äänellä: "terve Alroy!
Terve sinulle, kanssa-kuninkaallemme! Kruunusi odottaa sinua!"

Vankeuden Ruhtinas seisoi vavisten, silmät kääntyneinä maahan ja
hengittämättä nojautuen jotakin patsasta vastaan. Ja kun hän vihdoin
oli vähäisen koonnut mieltänsä ja uskalsi jälleen katsahtaa ylös, hän
huomasi, että monarkit olivat taasen istuutuneet; ja heidän
liikkumattomat ja tyynet kasvonsa ilmoittivat, etteivät he hänestä
tietäneet mitään. Tämä rohkaisi häntä, ja katsellen vuorotellen
kumpaistakin salin puolta Alroy eteni vakavilla, kenties hurjan
rohkeilla askelilla.

Ja hän tuli kahden valta-istuimen luo, jotka olivat asetetut erikseen
salin keskelle. Toisella istui jalonnäköinen haamu, jonka vartalo oli
tavallista paljon korkeampi, käsivarret ristiin laskettuina ja silmät
maassa. Hänen jalkainsa alla oli poikki taitettu miekka ja särjetty
valtikka, joka ilmoitti, että hän oli hallitsia, vaikka hän oli kruunua
vailla.

Vastapäisellä istuimella nähtiin kunnian-arvoisa henkilö, jolla oli
pitkä, aaltoiieva parta ja valkoinen puku. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, vaikka ei enää nuoret. Ikä oli huomaamatta koskettanut niitä
ilman tavallisia vammojansa, ja aika oli vaan painanut niihin suloisen
arvon ja juhlallisen armauden. Kuninkaan ylöspäin kääntyneet kasvot
olivat seraphinmuotoiset, ja kun hän katseli taivasta päin, silmät
täynnä rakkautta, kiitosta ja ylistystä, hänen pyhät sormensa näyttivät
sivelevän kultaisen harpun väräjäviä kieliä.

Ja edempänä ja paljoa ylempänä kuin muut, semmoisella valta-istuimella,
joka ulottui salin poikki, hallitsiankaltainen muoto kohtasi
heti Alroy'n säikähtyneitä silmiä. Viisikymmentä norsunluista
porrasta, itsekullakin kultainen leijona vartiana, johdatti
jaspis-valta-istuimelle. Häikäisevä valo virtaili hänen kiiltävästä
diademistansa ja hohtavista kasvoistaan, joka istui tällä
valta-istuimella -- ihanana kuin nainen, mutta majesteetillisenä kuin
joku jumala. Toisessa kädessä hän piti sinettiä, vaan toisessa
valtikkaa.

Kun Alroy oli päässyt valta-istuimen juurelle, hän pysähtyi, ja
hänen sydämensä aavisti pahaa. Hän rukoili tuokion aikaa hiljaisessa
hartaudessa, ja vaikkei hän rohjennut katsoa ylös, hän astui
valta-istuimen ensimäiselle portaalle, astui toiselle, siitä
kolmannelle ja yhä eteenpäin hitaisin ja horjuvin askelin, kunnes hän
saapui yhdeksännelleviidettä portaalle.

Vankeuden Ruhtinas nosti ylös silmänsä. Hän seisoi kasvoista kasvoihin
kuninkaan edessä. Turhaan Alroy koetti kiinnittää tämän huomiota taikka
vetää hänen katsettansa puoleensa. Nuot isot, mustat silmät, täynnänsä
yliluonnollista loistoa, näyttivät voivan tunkea kaikkien läpitse ja
valaista kaikki, mutta ne leimuivat sädettäkään Alroy'ta kohden
vuodattamatta.

Kalveana kuin kuolleen haamu pilgrimi, jonka pyhävaellus nyt näytti
olevan päättymällänsä, seisoi kylmänä ja vapisevana sen esineen edessä,
jota kaikki hänen toiveensa ja vaivansa olivat tarkoittaneet. Mutta hän
muisti isänmaatansa, kansaansa ja Jumalaansa; ja samalla kuin hänen
äänettömät huulensa hengittivät Jehovan nimeä, hän ojensi juhlallisesti
käsivartensa ja tarttui lempeällä lujuudella suuren esi-isänsä herkästi
heltiävään valtikkaan.

Ja kun hän koski siihen, koko näkymö katosi hänen edestään.


VIII.

Tuntikausia tai vuosia olisi saattanut kulua, ainakin vaivoja
nähneeltä, kun Alroy taas pääsi taidollensa. Hänen silmänsä aukenivat
hitaasti, hän loi ympärilleen tuijottavan katseen, hän makasi
Genthesman luolassa. Kuu oli kadonnut, mutta aamu ei ollut vielä
koittanut. Yksinäinen tähti pilkisteli mustien vuorten huippujen takaa.
Hän liikutti heikosti jäseniänsä; hän aikoi nostaa kättänsä
huumaantuneelle otsallensa, mutta huomasi, että siinä oli valtikka.
Äskeisten tapausten muisto virisi hänen mielessänsä. Hän yritti
nousemaan, vaan havaitsi, että hän lepäsi inhimillisen olennon sylissä.
Hän käänsi päätänsä -- Jabasterin huolestunut katse kohtasi häntä.



SEITSEMÄS OSA.


I.

"Teidän askeleenne ovat levottomat, heimolaiseni."

"Niin mielenikin on."

"Kaikki käynee hyvin."

"Miriam, me olemme nähneet parhaan aikamme. Valmista itseäsi suruun,
armas tyttö. Minä en huoli itsestäni, sillä minä olen vanha, ja ikä
muuttaa meidät kaikki sankariksi. Minä olen kärsinyt, ja voin kärsiä
enemmän. Kun lähestymme loppuamme, näyttää siltä, kuin tunteemme
jähtyisivät. Minä olen nähnyt tavarani, jonka huolellisen elämän työllä
kokosin, yhtenä aamuna häviävän; minä olen nähnyt kansani, tuon heikon
jäännöksen, joka kuitenkin oli kansa, hajonneena taikka vielä
huonompana. Minä olen itkenyt heitä, vaikkei mikään itsekkään surun
kyynel ole koskaan kostuttanut tätä rypistynyttä poskea. Jospa vaan
olisin yksinäni -- niin! siinä kipuni on. Päivieni lohdutus on nyt
minun suruni."

"Älkäät itkekö minun tähteni, kallis heimolaiseni. Rukoilkaamme
ennemmin, ettei meidän Jumalamme hylkää meitä."

"Me emme ymmärrä, milloin meidän käy hyvin. Meidän elämämme kului
tyvenesti, ja silloin nurisimme. Menestyessämme me nurisimme, ja nyt
meitä on syystä rangaistu. Entisyyden muisto on Israelin hukka.
Entisyys on pelkkä unelma; ja valvovassa nykyisyydessä meidän olisi
pitänyt karkoittaa tuo raukaiseva varjokuva. Miksi tahdoimme päästä
vapaaksi? Me nurisimme vankeuttamme. Tämä vankeutta on: tämä kostea,
himmeä koppi, johon ovat panneet meidät kuolemaan."

"Voi! nuoruus, maltiton nuoruus, sinun olemuksesi on hävitys. Eilen
vielä lapsena -- tuntuu siltä, kuin vasta eilen olisin kanneskellut
häntä, taitamatonta lasta, sylissäni, ja nyt meidän kansamme on
kukistunut hänen tekojensa kautta. Minä en tahdo ajatella sitä; se vie
minulta järjen."

"Rakas heimolaiseni, me olemme eläneet yhdessä, ja me kuolemme yhdessä,
ja molemmat toisiamme rakastaen: mutta minä rukoilen teitä -- älkäät
puhuko kovia sanoja Davidista."

"Tuleeko minun ylistää häntä?"

"Älkäät puhuko mitään. Mitä hän on tehnyt, jos se tehtiin vihapäissä,
on kaikki kunniallista. Olisittekohan suoneet, että hän olisi säälinyt
Alschirokia?"

"En ikinä! Minä olisin itse surmannut hänen. Urhoollinen poika, hän
teki velvollisuutensa, ja minä -- minä, Miriam, sinun heimolaisesi,
jota selän takana sormella osoitetaan ja jota sanotaan saituriksi,
petinkö minä tänä koetuksen hetkenä? Säästinkö minä aarteitani, kun
piti pelastaa kansani? Vetäysinkö pois mistäkään tämän ajan vaivoista
ja huolista? Lujuutta kysyvä aika, Miriam, mutta, nykyiseen verrattuna,
temppelin rakentamista --"

"Te olitte silloin sama kuin aina olette olleet, paras ja viisain. Ja
koska meidän isiemme Jumala ei jättänyt meitä tässäkään tuiman tuskan
erämaassa, minä osoitan kiitollisuuttani sillä, että uskon häneen ja
ylistän hänen entistä laupeuttansa, kun rukoilen häneltä vielä
enempää."

"No, no; elämän täytyy loppua. Se tunti lähestyy, jolloin meidän tulee
kohdata hallitsioitamme ja heidän näkötutkintoansa; oivallinen oikeus,
joka alkaa uhkauksilla ja päättyy kidutuksiin. Sinä olet ääneti,
Miriam."

"Minä puhun Jumalani kanssa."

"Mitä tämä hälinä tietää? Joku olento liikkuu pimeän rautaristikon
takana. Vankivartiamme. Ei, ei. Se on Kaleb! Uskollinen lapsi, minä
pelkään, että olet joutunut vaaran suuhun."

"Minä tulen käskettynä, Herrani, ja tuon hyviä uutisia."

"Hän hymyilee. Onko se mahdollista? Puhu, puhu!"

"Alroy on ottanut vangiksi kuvernörimme haremin, kun se matkusti
Bagdadista tähän kaupunkiin, vartioittuna hänen parhailta
sotureiltansa. Ja hän on lähettänyt ehdottelemaan, että se
vaihetettaisiin teihin ja teidän perheesenne. Ja Hassan on vastannut,
etteivät hänen naisensa saa kiittää kuin hänen miekkaansa vapaudestaan.
Mutta kuitenkin ovat hän ja teidän heimolaisenne lähettiläs sopineet
niin, että molempain vankeja kohdellaan kaikella soveliaalla
kunnioituksella. Teitä käsketään sentähden palajamaan jälleen
palatsiinne, ja sotatorvi kaikkuu nyt suuren moskean edessä, kutsuen
koko armeijaa yhteen Alroy'ta vastaan, sillä Hassan on vannonut
tuovansa hänen elävänä tai kuolleena Hamadaniin."

"Kuvernörin haremi, jota hänen parhaat soturinsa vartioivat! Tämä on
suuri teko. Hän muisti meitä. Uskollinen poika! Kuvernörin haremi! --
hänen parhaat soturinsa! Tämä on mainio teko. Minä näen, että Herra on
hänen kanssaan. Hänellä on suuren isänsä sydän. Ajattele vaan, että
David, lapsi! -- Minä kanneskelin häntä -- usein. Kaleb! Lieneekö tämä
David, meidän Davidimme, lapsi, tyttö? Hän surmasi kuitenkin
Alschirokin! Miriam! missä hän on? Hyvä Kaleb, katso emäntääsi; hän on
vaipunut maahan. Aivan tainnoksissa! Tuo vettä. Se ei ole aivan
puhdasta -- mutta me pääsemme pian palatsiimme. Kuvernörin haremi! Minä
en saata uskoa sitä. Sirota vettä, sirota. Davidko otti ne vangiksi?
No, kun he kulkevat ohitse, meidän täytyy kääntää pois päämme emmekä
uskalla katsella heitä. Enemmän vettä: minä hieron hänen kättänsä. Se
on lämpöisempi! Hänen silmänsä aukenevat. Miriam, oivallisia uutisia,
lapseni! Kuvernörin haremi! -- minä en saata sitä uskoa!"


II.

Vielä kerta omien seiniemme suojassa, Kaleb. Tämä on ihmeitä täynnä.
Minusta tuntuu kuin olisin nuori jälleen. Tämä on koti; vaan kuitenkin
minä olen vanki. Sinä sanoit, että armeija kokoontui; hänellä ei
suinkaan liene mitään menestyksen toivoa. Luuletko sinä, Kaleb, että
hänellä on mitään toivoa? Minä soisin, että hän kuolisi. Minä en
tahtoisi, että hän joutuisi vangiksi. Minä pelkään meidän
kidutuksiansa. Me kuolemme myöskin; me kuolemme kaikki. Nyt minä olen
ulkopuolella vankihuonetta, minusta tuntuu kuin voisin vaikka
taistella. Onko se tosi, että hän on ruvennut rosvojen seuraan?"

"Minä näin sanansaattajan ja kuulin, että hän ensiksi meni muutamien
rosvojen luo erämaan raunioihin. Hän oli tutustunut niitten kanssa
pilgrimiretkellänsä. Sanotaan, että heidän johdattajansa on meidän
kansalaisiamme."

"Se ilahuttaa minua. Hänen sopii siis syödä niitten kanssa. Minä en
soisi, että hän söisi saastaisia aineita Ismaeliitain luona."

"Herra! kansamme kokoontuu hänen ympärillensä kaikilta suunnilta.
Kerrotaan, että Jabaster, tuo suuri kabbalista, on tuonut hänelle
kymmenen tuhatta miestä vuorilta."

"Tuo suuri Jabasterko! siinä tapauksessa on joku toivo. Minä tunnen
Jabasterin hyvin. Hän on liian viisas rupeamaan mihinkään järjettömään
yritykseen. Oletko varma, että se oli Jabaster? Se on suuri nimi,
varsin mahtava henki. Minä olen kuullut semmoisia asioita tästä
Jabasterista, että sinä ällistelisit niinkuin Saul haamun edessä!
Ajattele vaan, että meidän Davidimme, Kaleb, nostaa tämmöistä melua!
Minä olen toivoa täynnä. Minä en ole mielestäni enää mikään vanki. Hän
voitti haremin vartioväen, ja kun hän nyt on saanut Jabasterin
luokseen, hän kukistaa heidät kaikki."

"Sanansaattaja kertoi minulle, että hän vangitsi haremin ainoastaan
vapauttaakseen heimolaistansa ja sisartansa."

"Hän rakasti aina minua; minä olen tehnyt velvollisuuteni häntä
kohtaan; minä luulen tehneeni. Jabaster! no, ystävä, siinä nimessä on
joku taikavoima! Löytyy miehiä Bagdadissa, jotka nousisivat keskellä
yötä vuoteeltaan Jabasteriin yhtyäksensä. Minä toivon, että David
noudattaa hänen neuvojansa kaikissa asioissa. Minun olisi pitänyt
tavata hänen palveliansa, minä olisin voinut lähettää sanan hänelle."

"Herra! Ruhtinas Alroy ei kaipaa suuresti neuvonantajia, sen minä
voin kertoa teille. Jutellaan, että hänellä on suuren Salomonin
valtikka, jota hän itse on käynyt ottamassa noista tuntemattomista
hautakammioista Palestinassa."

"Salomonin valtikka! -- jospa vaan voisin uskoa sitä! Tämä on ihmeitten
aikakausi. Missä me olemme? Kutsu Miriam tänne, minä kerron hänelle
nämät. Ajattele vaan, että David -- joka on vaan lapsi -- meidän
Davidimme pitää Salomonin valtikkaa! Entä Jabaster! Minulla on luja
usko. Herra hämmentäköön vihollisensa!"


III.

"Armas Rachel, minä pelkään, että vaivaan sinua; suloinen Beruna, minä
kiitän sinua huolenpidostasi. Minä voin nyt paremmin; isku oli ankara.
Nämät ovat kummallisia uutisia, tytär."

"Kyllä, rakas emäntä! Kuka olisi uskonut, että teidän veljenne olisi
ilmestynyt päällikkönä?"

"Minä luulin aina, että hän oli rauhallisin olento maanmassa", lausui
Beruna, "vaikka hän tappoi Alschirokin."

"Hänen suustansa ei saanut koskaan sanaakaan", väitti Rachel.

"Hän kävi aina uneksien itseksensä", jatkoi Beruna.

"Ja jos puhutteli häntä, hän aina kääntyi pois", sanoi Lea.

"Taikka punehtui", lisäsi Imra.

"No, minä puolestani", lausui ihana Batseba, "minä arvelin aina, että
ruhtinas David oli suuri nero. Hänellä oli niin kauniit silmät!"

"Minä toivon, että hän voittaa Hassan'in", sanoi Rachel.

"Niin minäkin", lausui Beruna.

"Olisi hupaista tietää, mitä hän on haremin tehnyt", sanoi Lea.

"Minun luullakseni hän ei tohdi puhutellakaan heitä", arveli Imra.

"Sinä erehdyt suuresti", intti Batseba.

"Kuulkaat!" sanoi Miriam.

"Se on Hassan", lausui Batseba; "jospa hän ei koskaan palaisi!"

Seldshukien julmat rummut räikkyivät, sitten sotatorven kimeä toitotus,
ja ennen pitkää hevoskavioin töminä. Huoneestansa varjostinten takaa
Miriam ja hänen neitsyensä näkivät sen loistavan joukon turbanipäisiä
ratsumiehiä, joka, kiiltäen kalliissa aseissa ja komeissa shaaleissa
ja uljaasti heiskaroiden tulisten ratsujensa selässä, nyt lähti
kukistamaan ja voittamaan Israelin ainoata toivoa. Nokimustalla
arabialaisella hevosellansa ratsasti ylpeä Hassan itse. Kun hän kulki
äskeisten vankiensa asunnon ohitse, häntä joko virkistytti tulevan
voiton iloinen ajatus taikka hän arvasi, että ristikon takaa kirkkaat
silmät ja ihanat kasvot katselivat hänen soreuttansa. Sen vuoksi kopea,
mutta kaunis Seldshuki heilutti käyräsapeliansa päänsä ympäri ja
pakoitti samalla hevostansa semmoisiin asemiin, että ratsastajan taito
tuli näkyviin.

"Hän on kauniimpi kuin Alschirok", lausui Rachel.

"Katso tuota shaalia!" sanoi Beruna.

"Hänen käyräsapelinsa välkkyi kuin salama", arveli Lea.

"Ja hänen ratsunsa oli musta kuin ukkosen pilvi", lisäsi Imra.

"Paha silmä sattukoon häneen!" sanoi Batseba.

"Herra", huudahti Miriam, "muista Davidia ja kaikkia hänen
kärsimistänsä!"


IV.

Erämaan autioksi heitetty kaupunki tarjosi aivan toisenlaisen näyn kuin
sen, joka kohtasi Alroyn hämmästyneitä silmiä, kun hän ensin näki sen
jalot tornit ja astui sen äänettömiä, palatseilla pallistettuja katuja
myöten.

Portin ulkopuolelle oli asetettu avara leiri noita matalia, mustia
telttoja, joita Kurdilaiset ja Turkomanit tavallisesti käyttivät;
pääkadut olivat täynnä vireitä ihmisparvia, jotka puuhasivat kaikissa
sodan valmistuksissa ja säännöttömän ja uskaliaan elämän hälisevissä
hankkeissa; hevoset olivat sioitetut hävinneisin huoneisin, ja korkeat
kamelit kohottivat sävyisät kasvonsa pylväsryhmien keskeltä taikka
kyykistyivät levollisina polvillensa kaatuneitten kuvapatsaitten ja
luhistuneitten obeliskein välissä.

Kaksi kuukautta oli tuskin kulunut siitä, kun Alroy ja Jabaster olivat
tulleet Scherirah'n leiriin ja ilmoittaneet hänelle pyhän lähetyksensä.
Hänen kovettunut sydämensä, hänen, jonka äiti oli Juutalainen, oli
taipunut heidän ylhäältä saatuihin ennustuksiinsa. Hän ryhtyi heidän
asiaansa koko kääntyneen innolla, eivätkä hänen kirjavat joukkonsa
kauan epäilleet ruvetessaan semmoiseen uskoon, joka, samalla kuin se
tarjosi varmaan vaaroja ja erinomaisia seikkoja, lupasi rikkautta, jopa
valtaakin. Erämaan kaupungista uusi Messias lähetti sanansaattajansa
naapurikaupunkeihin ilmoittamaan, että hän oli tullut veljiensä luo,
jotka olivat vankeudessa. Hebrealaiset, ylpeä ja kankeaniskainen
sukukunta, vastaan-ottivat lemmityn ruhtinaansa ilmoituksen
ihastuksella. Davidin jälkeisellä ja Alschirokin surmaajalla oli
kaksinkertainen oikeus heidän luottamukseensa ja alamaisuuteensa, ja
läheisistä Kalifatin kaupungeista Hebrealaisten jaloimmat nuorukaiset
lähtivät miehissä osoittamaan kunnioitustansa Salomonin jälleen
saavutetulle valtikalle.

Alusta hallitus piti tätä asiaa aivan mitättömänä, ja Seldshukien
sultani tyytyi siihen, että hän määräsi hinnan veljensä murhaajan
hengestä; mutta kun useista kaupungeista pakkoveroa otettiin ja monta
Moslemin karavania oli Abrahamin ja Isaakin ja Jakobin Jumalan nimeen
pidätetty ja ryöstetty, käskyt toimitettiin Bagdadista Hamadanin
uudelle kuvernörille, Hassan Subah'lle, että hän kukistaisi rosvot
elikkä kapinoitsiat ja lähettäisi David Alroy'n elävänä tai kuolleena
pääkaupunkiin.

Hebrealaisten joukosta Alroy'hin yhtyneet tyytymättömät saivat
hiljaisemmilta, mutta kuitenkin samantunteisilta veljiltänsä tarkat
tiedot kaikista asioista, jotka tapahtuivat vihollisen pääkortterissa.
Samana päivänä saapui erämaan kaupunkiin vakoilioita, jotka ilmoittivat
Alroy'lle, että hänen heimolaisensa oli heitetty vankeuteen Hamadanissa
ja että joukko valituita sotureita lähti saattamaan jotakin
kuninkaallista haremia Bagdadista Persiaan.

Alroy karkasi itse tämän vartioväen kimppuun, hajotti ne kokonaan ja
vangitsi heidän hoidokkaansa. Nämät tunnettiin Hamadanin kuvernörin
haremiksi, ja, jos kohta pettynyt toivo vähän aikaa vihavoitti
vangitsian liian vilkasta mieltä, saalis kuitenkin aikaan saatti,
niinkuin jo olemme nähneet, hänen kalliitten, vaikka kaukaisten
ystäviensä vapauden ja turvallisuuden. Tämä tapaus joudutti sen
armeijan lähtöä, jota Hamadanissa varustettiin hänen perikadokseen.
Vimmattu Hassan Subah kavahti ylös divaniltansa, tarttui
käyräsapeliinsa, ja, niitä apujoukkoja odottamatta, joita hän oli
likeisiltä päälliköiltä vaatinut, käski väkensä ratsahille ja kiiruhti
kahdentuhannen uljaan seldshukilaisen hevosmiehen etupäässä
puolustamaan rakkauttansa ja kostoansa tyydyttämään.

Samassa amfiteaterissa, johon Alroy astui ensi kerran vankina, istui
hän nyt neuvottelemassa. Hänen oikealla puolellansa oli Jabaster,
vasemmalla Scherirah. Eräs nuorukainen, tuskin vanhempi kuin hän, mutta
pitkä kuin palmupuu ja voimakas kuin nuori leijona, oli neljäs
päällikkö. Tuonnempaa näkyi noin viisikymmentä täysi-aseista soturia,
mitkä seisoen, mitkä permannolla venyen.

"Onko väki luettu, Abner?" kysyi Alroy nuorukaiselta.

"On; kolme sataa sotakuntoista ratsumiestä ja kaksituhatta
jalkasoturia; mutta jalkaväeltä puuttuu aseita."

"Herra on ne ajallansa lähettävä", lausui Jabaster, "anna heidän silla
välin yhä laittaa heittokeihäitä."

"Luottakaamme Herraan", lausui Scherirah itseksensä, painaen alas
päätänsä ja kääntäen silmänsä maahan.

Kova huuto kuultiin pitkin kaupunkia. Alroy hypähti ylös matoltansa.
Sanansaattaja oli palannut. Vaaleana ja laihtuneena, peitettynä hiellä
ja hiekalla uskollinen lähettiläs melkein kannettiin amfiteaterille
kansan hartioilla. Turhaan vartiat koettivat pidättää väkijoukkoa. He
kiipesivät kaaririvejä myöten ylöspäin, he täyttivät vanhan
näyttöhuoneen tyhjät ja lahoavat istuimet, he nojausivat toistensa
olkapäille, he kapusivat korkeitten pylväitten latvoihin. Kaikki kansa
oli kokoontunut uutisia kuuntelemaan; näkymö muistutti rakennuksen
entisestä tarkoituksesta, ja Alroy ja hänen sotatoverinsa näyttivät
jonkun muinaisen näytelmän gladiatoreilta.

"Puhu", sanoi Alroy, "puhu vaikka pahimpia. Ei mikään sanoma voi olla
katkera niille, joitten puolesta Herra tahtoo kostaa."

"Israelin hallitsia! näin sanoo Hassan Subah", vastasi lähettiläs:
"minun haremini ei saa kiittää kuin omaa miekkaani vapaudestansa. Minä
en hiero sovintoa kapinoitsiain kanssa, mutta minä en myöskään sodi
vanhuutta eikä naisia vastaan; ja Bostenagilla ja hänen perheellänsä
toiselta puolelta ja sinun isäntäsi vangeilla toiselta puolelta olkoon
rauha. Mene, sano Alroy'lle, että aion vahvistaa tämän hänen
sydänverellänsä. Ja katso! sinun heimolaisesi ja sisaresi ovat taas
palatsissansa."

Alroy nosti hetkeksi kätensä silmiensä eteen, ja sitten heti malttaen
mieltänsä kyseli vihollisen liikuntoja.

"Minä olen kulkenut erämaan halki nopealla dromedarilla; portinvartia
Shelomi, joka sydämestänsä harrastaa meidän asiatamme, lainasi sen
minulle. Minä en ole hidastellut enkä liioin nukkunut. Ennenkuin
aurinko huomenna laskee, Filistealaiset ovat täällä, Hassan Subah itse
heidän etupäässään. Sotalaumojen Herra olkoon meidän kanssamme! Siitä
asti kuin Kanaan voitimme, Israel ei ole taistelut tämmöistä sotavoimaa
vastaan!"

Sohina nousi kokoontuneesta joukosta. Miehet katselivat kysytellen
toinen toistansa ja pusersivat itsekään huomaamatta toistensa käsiä.

"Koetus on tullut", sanoi joku keski-ikäinen Hebrealainen, joka oli
taistellut kaksikymmentä vuotta takaperin Jabasterin rinnalla.

"Oi, jospa saisin kuolla arkin kunniaksi!" lausui joku innostunut
nuorukainen Abnerin osastosta.

"Kyllä minä sen arvasin, että joutuisimme pulaan", kuiskasi Kisloch,
Kurdilainen, Kalidaalle, Indialaiselle. Minkä vuoksi herkesimmekään
rauhassa ja hiljaisuudessa ryöstäjän työtä harjoittamasta?"

"Ja rupesimme Juutalaisiksi!" lisäsi Guebriläinen ivalla.

"Katsokaat Scherirah'ta", sanoi neekeri irvistellen. "Suuteleepa mies
oikein Salomonin valtikkaa!"

"Minä olisin mieluisammin suonut, että hän olisi hirttänyt Alroy'n kun
hän ensi kerran tapasi hänen", lausui Kalidas.

"Liiton lapset!" huudahti Alroy, "Herra on jättänyt heidät meidän
käsiimme. Huomenna illalla me lähdemme Hamadaniin!"

Suosion huudot seurasivat näitä sanoja.

"On kirjoitettu", lausui Jabaster, yhtä kirjaa aukaisten: "katso! minä
tahdon puollustaa tätä kaupunkia ja pelastaa sen itseni tähden ja
palveliani Davidin tähden."

"Ja tapahtui sinä yönä, että Herran enkeli lähti ulos ja löi
Assyrialaisten leirissä sataneljä kertaa kaksikymmentä ja viisituhatta:
ja kun he nousivat varhain aamulla, katso! kaikki viholliset olivat
kuolleet."

"Kun tänä aamuna katselin tähtiä ja luin tuota taivaan aapistoa, jonka
todelliset kabbalistat ymmärtävät, katso! Davidin huoneen tähti ja
seitsemän muuta tähteä liikkuivat ja yhtyivät ja asettuivat ympyräksi.
Ja se sana, joka tämän kautta syntyi, oli tuntematon minulle; mutta
katso! minä olen avannut kirjan, ja joka tähti on alkukirjain
jokaisessa Targumin säkeessä, jonka nyt olen lukenut teille. Sentähden
Sanheribin kohtalo on oleva Hassan Subah'n kohtalo!"

"_Uskalla häneen kaikin ajoin, sinä kansa; vuodata sydämesi hänen
eteensä: Jumala on meidän turvamme, Selah_!"

Tällä hetkellä naisen haamu ilmestyi amfiteaterin ylimmäisessä osassa,
hävinneessä korkeimmassa holvistossa, jossa yksinäinen kaari vielä oli
jälellä. Yhteinen huuto hiljeni heti, joka kieli vaikeni, joka silmä
kääntyi yhtäälle. Yksin Kislochkin ja hänen kumppaninsa säikähtyivät
äänettömiksi ja liikkumattomiksi, kun he katselivat Esteriä,
profetissaa.

Hänen korkea asemansa, hänen mahtavat ruumiin-liikenteensä, hänen isot,
leimuavat silmänsä, hänen ihanat, vaikka kammottavat kasvonsa, hänen
mustat hiuksensa, jotka valuivat alas melkein polviin asti, ja
amfiteaterin takaa juuri nousevan kuun valkoinen valo, joka loi
hopeisen hohteen hänen yllensä ja näytti heijastuvan hänestä ikäänkuin
yliluonnollisesta olennosta, samalla kuin kaikki hänen allansa oli
aivan pimeässä, kaikki nämät seikat yhteensä saattivat hänet
läsnä-olevien hartaan huomion esineeksi, sillä välin kuin hän
voimakkaalla, mutta heleällä äänellä näin puhutteli heitä:

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Katso! kuuletteko
tätä, oi Jakobin huone, jotka olette nimitetyt Israelin nimellä ja
tulleet Judan vesiltä! Minä kuulen heidän sotajyminänsä erämaasta, ja
heidän torviensa ääni on niinkuin illan tuuli, mutta käsky on annettu,
joka sanoo, että kuolevainen on oleva suuremmassa hinnassa kuin pelkkä
kulta, niin, mies kalliimpi kuin Ophirin puhtaimmat malmit."

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Minä näen heidän
käyräsapeleinsa välkkeen, minä selitän heidän kauheat, reimastelevat
hevosensa; mutta käsky on annettu, joka sanoo, että jälkipoiminta on
tapahtuva heissä, ikäänkuin öljypuun pudistaminen; kaksi kolme marjaa
ylimmäisen lehvän päässä; neljä tai viisi yksinäisissä oksissa."

"He tulevat, he tulevat! mutta lähtenevätkö myöskin? Katso! käsky on
annettu, joka sanoo, että Hamadan on oleva sinun saaliinasi, ja hävitys
on kohtaava Babelia. Ja vastedes erämaan pedot asuvat siinä, ja
ulisevat hirmu-otukset täyttävät heidän huoneensa, ja strutsin tyttäret
elelevät siellä, ja tarhapöllöt asettavat sinne majansa, ja huuhkaja
munii siellä, ja metsänhaltiat pitävät siellä pitojansa. Ja sudet
ulvovat toisillensa heidän palatseissansa, ja lohikäärmeet heidän
hekumallisissa huvihuoneissaan. Hänen aikansa on aivan lähellä;
hänen päiviänsä ei pitkitetä; ruoko ja lotus saavat kuihtua hänen
virroissansa; ja hänen kanaviensa nurmet muuttuvat erämaan hietikon
kaltaisiksi. Sillä onko se vähäinen asia, että Herra lähettää
palveliansa nostamaan Jakobin sukukuntia ja entisellensä saattamaan
Israelin säilytettyjä? Laulakaat, oi taivaat, ja iloitse, oi maa, ja
puhjetkaat virsihin, oi vuoret, sillä Herra on lohduttanut kansaansa ja
tahtoo armahtaa sortuneitaan!"

Hän herkesi; hän astui kiireisin askelin amfiteaterin jyrkkää puolta
alas, hyppäsi kaaririviltä toiselle ja juoksi kummallisella notkeudella
toisesta raunioläjästä toiseen. Viimein hän pääsi permannolle; ja
tuosta hän, vaahdoten ja huohottaen, riensi Alroy'n luo, heittäysi
maahan, halasi häntä jaloista ja pyyhki hiuksillansa tomun hänen
sandaleistaan.

Läsnä-olevat purskahtivat pitkiin ja lujiin yliluonnollisen
luottamuksen ja tulisen ihastuksen huudahuksiin. He näkivät
Messiaksensa säihäyttelevän ihmeellistä valtikkaansa. He ajattelivat
Hassan Subah'ta ja hänen Seldshukejansa ainoastaan uhreiksensa ja
huomispäivää ainoastaan semmoiseksi päiväksi, joka oli uuden voiton,
vapauden ja vallan aikakauden alku!


V.

Viiden päivän rientomarssien perästä Hassan Subah asetti komean
teltansa siihen ihanaan kosteikkoon, joka oli niin mieluisalla tavalla
virvoittanut Alroy'ta, kun hän oli yksinäinen pilgrimi. Yliympärille,
melkein puolen penikulman päähän, ulottuivat hänen soturiensa ja sen
lukuisan karavanin majat, joka oli seurannut häntä, kuljettaen vettä ja
elatusaineita armeijaa varten. Täällä levähtäessään koetti hän myöskin
saada tietoa vihollisen asemasta.

Vakojaparvi, jonka hän oli heti lähettänyt matkalle, palasi melkein
kohta, tuoden muassaan vähäisen karavanin, jonka rosvot olivat taannoin
ryöstäneet. Kauppias, arvoisa ja hurskas mahomettilainen, saatettiin
Hamadanin kuvernörin eteen.

"Rosvojen leiristä?" Hassan kysyi.

"Paha kyllä", vastasi kauppias.

"Onko sinne pitkä matka?"

"Päiväys."

"Ja te lähditte sieltä?"

"Eilen aamulla."

"Paljonko väkeä heillä on?"

Kauppias epäili.

"Eivätkö he ota ketään vangiksi?" kysyi kuvernöri, tarkkaan katsoen
kumppaniansa.

"Pyhä profeetta! mikä viheliäinen raukka minä olen!" huudahti arvoisa
kauppias, hyrähtäen itkuun. "Uskollisena kalifin alamaisena minä olen
pakoitettu palvelemaan kapinoitsioita -- hartaana mahomettilaisena
minun täytyy auttaa Juutalaisia! Käske heti hirttää minut, herrani",
jatkoi onneton kauppias käsiänsä väännellen. "Käske heti hirttää minut.
Minä olen elänyt kylläksi."

"Mitä tämä on?" Hassan kysyi; "puhu, ystäväni, pelkäämättä."

"Minä olen uskollinen kalifin alamainen", vastasi kauppias; "minä olen
harras mahomettilainen, mutta minä olen kadottanut kymmenen tuhatta
dirhemiä."

"Minun on teitä sääli; minä olen myöskin kadottanut jotakin, mutta
minun tappioni ei koske teihin eikä teidän tappionne minuun."

"Kirottu olkoon se hetki, jolloin nämät koirat kiusasivat minua!
Sanokaat minulle, onko synti rikkoa uskollisuuttansa Juutalaisen
suhteen?"

"Päinvastoin, minä voisin tuoda esiin monta kunnioitettavaa mollaa,
jotka selittäisivät teille, että tämmöinen rikos on pidettävä
suurimpana ansiona. No, no, minä näen, kuinka asian laita on: te olette
saaneet vapautenne sillä ehdolla, ettette petä armeliaita ryöstäjiänne.
Pakosta tehdyt lupaukset ovat houkkioin mörkönä. Kertokaat, kumppani,
kaikki, mitä te tiedätte. Missä he ovat? Suuriko joukko heillä on?
Arvaavatko he, kuinka lähellä me olemme?"

"Minä olen uskollinen kalifin alamainen, ja minun tulee palvella
häntä", kauppias vastasi: "minä olen harras mahomettilainen, ja
velvollisuuteni vaatii, että kukistan kaikki uskottomat, mutta minä
olen myöskin ihminen, ja minun täytyy katsoa omaa etuani. Jalo
kuvernöri, lyhyeltä sanoen, nämät konnat ovat vieneet minulta kymmenen
tuhatta dirhemiä, niinkuin orjani voivat kertoa teille: kumminkin
tavaraa sen hinnan edestä. Ei kukaan voi näyttää todeksi, että sen arvo
olisi vähempi. Tosin kyllä on laskuun otettu ne viisikymmentä
prosenttia, jotka olisin voittanut shaaleillani Hamadanissa, mutta
kumminkin se on minulle sama kuin kymmenen tuhatta dirhemiä. Kysy
orjiltani, onko koskaan tämmöistä shaalivarastoa nähty."

"Pää-asiaan, pää-asiaan. Rosvot?"

"Minä pysyn pää-asiassa. Shaalit ovat pää-asia. Sillä, kun minä puhuin
shaaleista ja suuresta tappiostani, teidän tulee tietää, että rosvojen
päällikkö --"

"Alroy'ko?"

"Varsin tuima nuori herra -- minä en tiedä, miksi he sanovat häntä --
sanoi päällikkö minulle: 'kauppias, te näytätte alakuloiselta.'
'Alakuloiselta', sanoin minä, 'te alakuloiselta näyttäisitte, jos
olisitte joutuneet vangiksi ja lisäksi kadottaneet kymmenen tuhatta
dirhemiä!' 'Kuinka, maksavatko nuot rääsyt kymmenen tuhatta dirhemiä?'
hän lausui. 'Kyllä, jos siihen luetaan ne viisikymmentä prosenttia,
jotka minä olisin voittanut Hamadanissa!' 'Viisikymmentä prosenttia',
hän lausui, 'te olette vanha veijari.' 'Veijari! Tekisi mieleni kuulla
jonkun nimittävän itseäni veijariksi Bagdadissa.' 'No niin, veijari
taikka ei, te voitte päästä tästä pulasta!' 'Millä tapaa?' 'No, te
näytätte hyvin kunnioitettavalta mieheltä', hän sanoi, 'ja olette kai
hyvä mahomettilainen lisäksi.' 'Niin olenkin', vastasin minä, 'vaikka
te olette Juutalainen! mutta kuinka usko on auttava minua tässä, sitä
minä en tosiaan tiedä, jollei enkeli Gabriel, niinkuin koranin
seitsemännen kolmatta luvun viidennessä kuudetta värsyssä --'"

"Vaiti, vaiti!" huudahti Hassan; "pää-asiaan!"

"Minä pysyn yhä pää-asiassa. Te minua siitä häiräytätte. Kuitenkin,
lyhyimmästä tärkimpään, päällikkö tietää kaikki teidän tulostanne ja on
hirveästi pelästynyt, vaikka hän panee suuria sanoja; minä näin sen
pian. Ja hän laski minun menemään, niinkuin näette, muutamien orjieni
kanssa, ja antoi minulle viidentuhannen dirhemin ottokirjan erään
Hamadanissa asuvan Bostenagin lunastettavaksi (kukaties tunnette hänet;
onko se kunnon mies?) sillä ehdolla, että poikkeisin teidän luoksenne
ja, Mahomet antakoon minulle anteeksi, latelisin teille valheen!"

"Valheen?"

"Niin, valheen; mutta nämät juutalaiset koirat eivät ymmärrä, mitä
tosi-hurskas mies on, ja kun aloin lausua valhetta, minä pian
hämmästyin. Nyt, jalo Hassan, jollei Juutalaiselle tehty lupaus sido
oikea-uskoista ja te pidätte huolta noista viidestätuhannesta
dirhemistä, minä olen kohta valmis ilmoittamaan kaikki."

"Älkäät surko viittä tuhatta dirhemiänne, hyvä ystävä, vaan kertokaat
minulle kaikki."

"Te vastaatte siitä, että minä saan rahani?"

"Kunniani kautta."

"Se on hyvä! Tietäkäät siis, nuot hävyttömät koirat ovat varsin heikot
sekä säikähtyneinä teidän tulostanne; yksi, jota he, luullakseni,
nimittävät Jabasteriksi, on lähtenyt suuremman osan, noin seitsemän
sadan miehen kanssa syvemmälle erämaahan. Niin minä kuulin; mutta
muistakaat, minä en tiedä sitä varmaan. Se nuorukainen, jota te
sanoitte Alroy'ksi ja joka jossakin ottelussa nykyisin haavoitettiin,
ei voinut seurata häntä, vaan oleskelee raunioissa. Siellä on myöskin
muutamia naisvankeja, vähäisen aarteita ja noin sata kumppania, jotka
ovat kätketyt hautakammioihin. Hän päästi minut vapaaksi sillä ehdolla,
että minä lähtisin teidän luoksenne ja vakuuttaisin teille, että nuot
koirat, täyteen viisituhatta miestä, ovat kulkeneet teidän sivutsenne
ja astuvat nyt Hamadania päin. He tahtoivat, että minä peloittaisin
teitä; se oli valhe enkä minä voinut kertoa sitä. Ja nyt te tiedätte
asian todellisen laidan; ja jos lupauksen rikkominen uskottoman suhteen
on synti, te saatte vastata siitä yhtä hyvin kuin noista viidestä
tuhannesta dirhemistä, joitten olisi, ohitse mennen, pitänyt oleman
kymmenen tuhatta."

"Missä ottokirjanne on?"

"Tässä", vastasi kauppias, vetäen sitä povestansa, "aivan asianmukainen
kirjoitus Bostenagille, jota he sanovat upporikkaaksi, ja joka tämän
kautta on velvoitettu maksamaan minulle viisituhatta dirhemiä, jos,
minun kertomukseni johdosta, Hassan Subah, joka olette te itse, palajaa
heti Hamadaniin heitä ahdistamatta."

"Vanhan Bostenagin pää on vastaava tästä."

"Minä olen iloinen siitä. Mutta, jos minä olisin teidän sijassanne,
panisin minä hänen ensiksi maksamaan itselleni."

"Kauppias", sanoi Hassan, "tekisikö teidän mieli käydä toistamiseen
Alroy'n luona?"

"Allah minua varjelkoon!"

"Minun seurassani?"

"Se on ihan toista."

"Ruvetkaat meidän oppaaksemme. Dirheminne maksetaan kaksin kerroin."

"Se vastaa juuri viittäkymmentä prosenttia. Ei minua juuri suuresti
haluta; mutta teidän seurassanne, se on ihan toista. Älkäät hukatko
mitään aikaa. Jos joutuin lähdette matkaan, saatatte vangita Alroy'n.
Nyt taikka ei koskaan! Nuot juutalaiset koirat, kun ryöstivät
oikea-uskoisen!"

"Oglu", lausui Hassan jollekin upseerillensa. "Ratsahille! Ei tarvitse
purkaa teltoja. Pääsemmekö kaupunkiin auringonlaskuksi, kauppias?"

"Tuntia ennenkin, jos kohta lähdette."

"Toitottakaat torvia. Ratsahille! ratsahille!"


VI.

Seldshukit seisahtuivat autiokaupungin muurien edustalle. Heidän
päällikkönsä lähetti yhden osaston sitä katsastelemaan. He palasivat,
kertoen, että kaupunki näytti olevan kylmille jätetty. Hassan Subah
käski nyt vartiokunnan saartaa vallit, etteivät viholliset pääsisi
pakenemaan, ja lähti sotureinensa isosta portista äänettömälle kadulle.

Tämän omituisen ja komean näkymön hiljainen suuruus vaikutti julman
ratsuväenkin mieleen. He katsoivat kammolla ja kummastuksella
ympärillensä. Heidän kasvojensa tylyys lientyi, heidän intonsa
heikkeni. Yliluonnollinen levollisuuden tunto valloitti heidät
huomaamatta. Ei yksikään heiluttanut käyräsapeliansa, vinheät ratsut
näyttivät yhtä lannistuneilta kuin heidän isäntänsäkin eikä mitään
ääntä kuulunut paitsi harjaantuneitten hevosten raskas, koneenkaltainen
astunta, jota ei mikään sotasoitanto hilpeyttänyt, ei mikään kirous
eikä pilkka hämmentänyt, ja jota ei edes minkään uhkean ratsun koreat
käännähykset keskeyttäneet.

Aurinko oli laskemallansa; iltatahti tuikki valkoisen jonialaisen
temppelin ylitse, joka leppeänä ja sievänä kohosi hohtavaan ja
purpuranväriseen ilmaan.

"Tännepäin, herrani!" lausui tietä näyttävä kauppias, kääntyen Hassan
Subah'n puoleen, joka keskellä upseerejansa johdatti etujoukkoa. Koko
kaupungin pääkatu oli täynnä seldshukilaisia sotureita. Heidän
nokimustat hevosensa, heidän lumivalkoiset turbaninsa, jotka olivat
koristetut mustan kotkan ja punaisen haikaran sulilla, heidän silmiä
häikäisevät shaalinsa, heidän päivänlaskussa kimaltavat aseensa, ja tuo
pitkä, aaltoileva kauniitten vartaloin ja kiiltävien värien rivi --
tämä sarja sankareita tällä palatsien kadulla -- sota on harvoin
tarjonut mitään niin ylevää taikka ihantavaa näkyä.

"Tännepäin, herrani!" sanoi kauppias, osoittaen sormellansa sitä
soukkaa kulmaa, joka temppelin juurelta saatti rappeutuneita katuja
myöten amfiteaterin luo.

"Seisahtukaat!" huudahti raju, kimeä ääni. Kaikki soturit pysäyttivät
kohta hevosensa.

"Kuka se oli?" kysyi Hassan Subah.

"Minä!" ääni vastasi. Naishaamu seisoi temppelin pylvästössä
kohotetuilla käsivarsilla.

"Ja kuka sinä olet?" lausui Hassan Subah, suuresti hämmentyneenä.

"Sinun paha haltiasi, Seldshuki!"

Vaaleana kuin hänen norsunluinen sotatapparansa Hassan Subah ei
vastannut mitään; jokaista, joka oli kuullut, värisytti; yhä kauhea
nainen pysyi liikkumatonna temppelin portikossa.

"Nainen, noita-akka taikka jumalatar", huudahti viimein Hassan Subah,
"mitä sinä täällä aiot?"

"Seldshuki! katso tuota tähteä. Se on ainoastaan yksinäinen valopisara,
vaan kuka sinun huimasta joukostasikaan voi katsella sitä
kammoksumatta? Ja kuitenkin sinä, rohkeampana kuin Sisera, tulet
taistelemaan niitä vastaan, joitten puolesta vieläpä 'tähdet
juoksussansa taistelevat.'"

"Juutalainen velhovaimo!" Seldshuki huudahti.

"Juutalainen velhovaimo! Olkoon niin; katso siis, minun tenhovoimani on
kohtaava sinua, ja tämä tenho on hävitys."

"Herää, herää, viritä virsi; nouse, Barak, ja vangitse vankeutesi, sinä
Abinoamin poika!"

Tuota pikaa taivas näytti pimenevän, pilvi nuolia ja heittokeihäitä
puhkesi kaikkialta hurskaita Seldshukeja vastaan: suunnattoman suuria
kivi- ja marmoriharkkoja paiskattiin joka taholta, näkymättömät kädet
lävistivät hevosia peitsillä, ja ratsastajat kaatuivat maahan
taistelematta ja tallaantuivat epäjärjestykseen joutuneitten ja
säikähtyneitten veljiensä alle.

"Me olemme petetyt", huudahti Hassan Subah ja nakkasi heittokeihäänsä
kauppiasta päin, mutta kauppias oli kadonnut. Seldshukit koroittivat
mainion sotahuutonsa.

"Oglu, käänny takaisin erämaahan", päällikkö käski.

Mutta tuskin oli vartioväki muurien ulkopuolella kuullut kumppaniensa
sotahuudon, ennenkuin he, levottomina heidän turvallisuutensa puolesta,
riensivät heitä puolustamaan.

Subah'n palaavat joukot, jotka harvenivat joka silmänräpäys kuin he
peräytyivät, estettiin aikeissansa juuri avuksi kiirehtivien kiivauden
kautta. Näitten molempain osastojen vasten tahtoa syntyvä kilvoitus
enensi hämminkiä; ja kun vast'ikään tulleet Seldshukit, viimein
jotenkuten järjestyneinä, olivat päässeet portin luo, he näkivät
kauhistuen, että viholliset olivat sulkeneet sen ja asettaneet väkeä
siihen. Sotamiehet, jotka kaipasivat peräjoukkoon jääneen päällikkönsä
ääntä, hätääntyivät, joutuivat äkkipelon haltuun ja, hevosiansa
kannustaen, kiitivät joka haaralle kaupunkiin. Turhaan Hassan Subah
yritti järjestämään heitä jälleen. Sovelias aika oli mennyt ohitse.
Syöksähtäen noin kolmenkymmenen soturin kanssa eräälle aukealle
paikalle, jonka hänen nopea silmänsä oli havainnut, kun hän tuli katua
alaspäin, ja ja'ellen surmaa jokaisella iskullansa Hamadanin pelätty
kuvernöri vartoi, niinkuin kunnon soturi, välttämätöntä kohtaloansa
eikä kokonaan epäillyt, että joku sattumus vielä selvittäisi hänet
hänen avuttomasta asemastansa.

Ikäänkuin loihtuvoiman kautta hurjia, aseilla varustettuja miehiä nyt
näytti ilmestyvän joka paikasta kaupungissa. Joka raunioläjästä,
jokaisesta hävinneestä temppelistä ja mätänevästä rakennuksesta, joka
katakombista ja kellarista, jokaisen patsaan ja obeliskin takaa
vimmatut soturit täyttivät esiin verisin miekkoinensa. Ja kaikkialla
vuoti Seldshukein veri. Hevosmiehet ryntäsivät rajusti pitkin
rappeutuneita katuja, ja lukuisat jalkasoturit ajoivat heitä takaa;
toisinaan, vähäisiin joukkokuntiin liittyneinä Seldshukit karkasivat
päälle ja tappelivat hirmuisesti; mutta, vaikka he kyllä urhoollisesti
vastustivat julkisia vihollisiansa, heidän oli mahdoton kestää
salaisesti väijyviä. Heillä ei ollut mitään turvapaikkaa, he eivät
voineet silmänräpäykseksikään saada hengenvuoroa. Jos he vetäytyivät
takaperin jonkun vallin luo, jo siellä peitset vilahtelivat; jos he
koettivat järjestää itseänsä jossakin pihassa, he sortuivat niitten
putoavien lohkareitten alle, joita mätettiin heidän päällensä. Oudot
uhkauksen huudot yhtyivät sotatorvien karkeaan rätinään, ja symbalein
ja tamburinein helinä ja melu kaikkui kaikissa kaupungin-osissa.

"Jos vaan voisimme nousta muurille ja päästä erämaahan", huudahti
Hassan Subah yhdelle harvoista jälelle jääneistä tovereistansa, "se on
ainoa pelastuksemme. Me kuolemme tänne niinkuin koirat! Jospa vaan
kohtaisin Alroy'n!"

Kolme Seldshukia ajaa lensi aukean paikan poikki heidän edessään, useat
hebrealaiset hevosmiehet perässä.

"Ruhdo maahan kaikki, Abner. Älä säästä ketään, muista Amalekia",
huudahti heidän nuori johdattajansa, heiluttaen veristä
käyräsapeliansa.

"Tuossa he makaavat -- yksi, kaksi -- tässä menee kolmas.
Heittokeihääni korjasi hänen."

"Veri virtaa hevosestanne. Missä Jabaster on?"

"Porteilla; käsivarttani pakottaa tappelusta. Herra on jättänyt heidät
käsiimme. Jospa vaan tapaisin heidän päällikkönsä!"

"Käänny tänne, verikoira, hän on tässä", huudahti Hassan Subah.

"Pois, Abner, tämä asia on minun."

"Ruhtinas, te olette jo surmanneet tuhansia."

"Ja Abner kymmeniä tuhansia. Eikös niin? Tämä asia koskee vaan minuun.
Käy päälle, Turkkilainen."

"Sinäkö Alroy olet?"

"Juuri sama."

"Alschirokin surmaaja?"

"Aivan niin."

"Kapinoitsia ja murhamies."

"Olkoon menneeksi. Katsokaat itseänne."

Hebrealaisten ruhtinas heitti keihäänsä Seldshukia kohden. Se kimmahti
takaisin rintahaarniskasta; mutta Hassan Subah horjahti satulassansa.
Tointuen hän töyttäsi suurella voimalla Alroy'ta vastaan. Heidän
käyräsapelinsa sälähtivät yhteen, ja Hassan Subah'n säilä särkyi
palasiksi.

"Se, joka myi tämän miekan minulle, sanoi, että se oli tenhottu, ja
ettei kukaan muu kuin joku kalifi voisi sitä särkeä", lausui Hassan
Subah. "Hän oli valehtelia."

"Lienee kyllä ollut", sanoi Alroy ja löi Seldshukin maahan. Abner oli
karkoittanut hänen kumppaninsa. Alroy astahti nääntyvältä ratsultansa
ja, hypähtäen viimeisen vihollisen mustan ratsun selkään, hyökkäsi taas
taajimpaan taisteloon.

Yön varjot laskeusivat maahan, pauhina vaikeni vaikenemistaan, vainomus
taukosi. Muutamat onnettomat Mahomettilaiset, jotka olivat nousneet
satulastansa ja lähteneet piiloon raunioihin, löydettiin sattumalta,
vedettiin esiin ja surmattiin. Aikaa ennen keski-yötä viimeinen
Seldshuki oli heittänyt henkensä.

Kuu levitti runsaasti valoansa palatsien kadulle, joka oli täynnä
läjiin luotuja kaatuneita ja henkiin jääneitä voittajia. Valkeita
viritettiin, tulisoittoja sytytettiin ja voittajat valmistivat halattua
ateriaa, laulaen ylistyksen ja kiitoksen hymnejä.

Juhlakulkue lähestyi. Symbalejansa helkyttäen profetissa Ester tanssi
Israelin Messiaksen edessä, joka nojausi voittoisaan käyräsapeliinsa,
Jabaster, Abner, Scherirah ja etevimmät päälliköt ympärillä. Kuka olisi
nyt epäillyt hänen lähetyksensä todellisuutta? Lavea ja hiljainen
erämaa kaikkui hänen innostuneitten seuralaistensa riemuhuudoista.


VII.

Hitaasti vierivät tuskaiset hetket Hamadanin juutalaisessa
kaupungin-osassa. Kerta toisensa perästä kunnian-arvoisa Bostenag
keskusteli voiton mahdollisuutta samantunteisten, vaan toivottomien
vanhempien kanssa. Miriam rukoili ehtimiseen. Heidän rohkeimmat
toiveensa eivät ulottuneet heidän ruhtinaansa paon tuolle puolen.

Kaksi viikkoa oli kulunut eikä mitään uutisia ollut tullut sotaretken
menestyksestä, kun yhtäkkiä, auringonlaskun tienoilla, etuvartia
jostakin vahtitornista ilmoitti, että aseilla varustettu joukko oli
kaukaa näkyvissä. Huolestuneet kaupunkilaiset kiirehtivät heti
valleille, uuteliaat parvet täyttivät kadut ja torit. Ilo loisti
Mahomettilaisten kasvoista, kylmä väristys hiipi Hebrealaisten
sykkiviin sydämiin.

"Löytyy vaan yksi Jumala", lausui portin päällikkö.

"Ja Mahomet on hänen profeettansa", vastasi joku vartia.

"Huomenna me leikkaamme nenän kaikilta noilta juutalaisilta koirilta."

"Valtikka on kadonnut", huudahti Bostenag epätoivossaan.

"Herra, muista Davidia!" lausui Miriam hiljaa, kun hän heittäysi maahan
palatsin pihalla ja kätki kasvonsa tomuun.

Juhlallisesti mollat likenivät muureja vuodattaakseen siunaustansa
voittoisan Hassan Subah'n eteen. Muezzit nousivat minareteihin
tarkastaakseen mailleen menevää aurinkoa ja julistaakseen Allah'n
voimaa uudistuneella innolla.

"Olisi hupainen tietää, tuovatko he Alroy'n tänne elävänä vai
kuolleena", sanoi portin päällikkö.

"Jos hän elää, hän seivästetään", vastasi joku vartia.

"Jos hän on kuollut, ruumis viskataan pois koirille", arveli päällikkö;
"niin on tapa tehdä."

"Bostenag hirtetään", jatkoi vartia.

"Ja hänen heimolaisensa Miriam myöskin", vastasi päällikkö.

"Hm!" lausui vartia. "Hassan Subah on mieltynyt mustiin silmiin."

"Minä toivon, ettei oikea mahomettilainen koske juutalaiseen tyttöön",
huudahti suuttuneena joku musta eunukki.

"He lähestyvät. Mikä pölytuoksu!" sanoi portin päällikkö.

"Minä selitän Hassan Subah'n!" lausui vartia.

"Niin minäkin", arveli eunukki, "minä tunnen hänen mustan hevosensa."

"Minua haluttaisi tietää, montako dirhemiä vanhalla Bostenagilla on",
lausui päällikkö.

"Lukemattomia", vastasi vartia.

"Ei suinkaan tästä mitään ryöstöä tule?" lausui eunukki.

"Saadaan nähdä", arveli päällikkö, "kaikissa tapauksissa minä olen
velkaa tuhat dirhemiä vanhalle Shelomille. Meidän ei tarvitse maksaa
nyt, näettekö."

"Ei tosiaankaan" lisäsi musta eunukki. "Kapinoitsioille!"

Joukko hevosmiehiä riensi esiin. Heidän johdattajansa seisautti tulisen
ratsunsa muurien alle.

"Profeetan nimeen, kuka tuo on!" huudahti portin päällikkö vähäisen
hämmentyneenä.

"Minä en ole häntä koskaan ennen nähnyt", lausui vartia, "vaikka hän on
Seldshukin puvussa. Se on varmaan joku Bagdadista, arvaan minä."

Torvi soi.

"Kuka vartioitsee porttia?" soturi huusi.

"Minä olen portin päällikkö", vastasi ystävämme.

"Avaa se siis Israelin kuninkaalle."

"Kenelle?" kysyi kummastunut päällikkö.

"Kuningas Davidille. Herra on jättänyt Hassan Subah'n ja hänen
armeijansa meidän käsiimme, ja kaikista uljaista Seldshukeista ei ole
yksikään jäänyt jälille. Avaa porttisi äläkä tuhlaa aikaa. Minä olen
Jabaster, yksi Herran vallanpitäjä; tämä käyräsapeli on minun
valtuuskirjani. Avaa portit, ja sinulle ja sinun kansallesi on se armo
tapahtuva, jota he eivät ole itse koskaan osoittaneet; mutta, jos
viivyt hetkenkin, näin sanoo kuningas, meidän Herramme: 'minä olen
kiskova auki sinun porttisi ja kokonaan hävittävä kaikki, mitä sinulla
on, enkä säästä niitä ensinkään; vaan lyön sekä miehen että vaimon,
lapset ja imeväiset härät ja lampaat, kamelit ja aasit.'"

"Käske kunnian-arvoisaa herra Bostenagia tänne", lausui portin
päällikkö, jonka hampaat helisivät suussa. "Hän on välittävä meidän
eduksemme."

"Ja lempeä Miriam", lisäsi vartia. "Hän on aina niin hyvä."

"Minä tahdon käydä juhlasaaton etupäässä", lausui musta eunukki; "minä
olen tottunut naisten seuraan."

Mollain juhlallinen joukko askelsi jotensakin maallisella kiiruulla
takaisin kokouspaikkaansa; aurinko laski, mutta kummastuneet muezzit
seisoivat suu auki ja unhottivat kokonaan jumalansa voimaa ja
profeettansa arvoa julistamasta. Koko kansa huusi kunnian-arvoisaa
herra Bostenagia ja lempeätä Miriamia, ja juoksi miehissä saadaksensa
ensiksi suudella heidän vaatteittensa liepeitä.

Hamadanin pääportista tultiin neliskulmaiselle kentälle suuren moskean
eteen. Tähän kaupungin koko väestö näytti kokoontuneen. Portit olivat
avoinna; Jabaster ja hänen kumppaninsa pitivät vahtia. Lyhyt hämärän
aika meni ohitse, yön varjot laskeusivat maahan. Minaretit olivat
valaistut; rakennuksista riippui kukkavannikoita, vallit olivat
peitetyt kudotuilla tapeteilla ja matoilla.

Rumpujen, torvien ja symbalein jyminä ilmoitti Hebrealaisten armeijan
tuloa. Kansa huusi ilosta, ulkopuolella olevat soturit vastasivat kauan
kestävillä voitonhuudoilla. Keskellä tulisoittojen loistoa ja
vartioväkensä etupäässä ratsasti kaupunkiin nuorukainen mustalla
hevosella, heiluttaen käyräsapeliansa -- kansa lankesi polvillensa ja
huusi: "kauan eläkään Alroy!"

Kunnian-arvoisa vanhus lähestyi, taluttaen ihanata tyttöä, jonka silmät
olivat luodut maahan. He johdattivat lähetyskuntaa, jonka jäseninä
olivat kaupungin etevimmät asukkaat. He tulivat anomaan armoa ja
turvaa. Heidät nähdessään nuori soturi hypähti hevosensa selästä,
heitti pois käyräsapelinsa ja syleili tyttöä ja huudahti: "Miriam,
sisareni, tämä, tämä on todella triumfi."


VIII.

"Juo", sanoi Kisloch, Kurdilainen, Kalidaalle, Indialaiselle; "sinä
unhotat, kumppani, ettemme enää ole mahomettilaisia."

"Viini maistuu minusta erittäin makealta, kun sitä juo kultaisesta
pikarista", lausui Guebriläinen. "Minä sain tämän kalun tänään
basaarissa", hän lisäsi, näyttäen komeata, juveleillä koristettua
vaasia.

"Minä luulin, ettei ollut lupa ryöstää", irvisteli Neekeri.

"Ei olekaan", vastasi Guebriläinen; "mutta saammehan ostaa, mitä
tahdomme -- vasta maksettavaksi."

"No, minä puolestani olen kohtuullinen mies", arveli Kalidas,
Indialainen, "enkä tahtoisi vahingoittaa edes näitä kirottuja
turkkilaiskoiria. Minä en ole leikannut poikki isäntäni kaulaa, vaan
ainoastaan muuttanut hänet portinvartiakseni ja tyydyn itse hänen
haremiinsa, hänen kylpemöihinsä, hänen kauniisin hevosiinsa ja muihin
pikku kaluihinsa."

"Mimmoisissa majoissa me olemme! Ei mikään vedä vertoja oikealle
Messiakselle!" huudahti Kisloch hyvin hartaasti.

"Ei mikään", vastasi Kalidas; "vaikka totta puhuen minä en paljon
luottanut Salomonin valtikan voimaan, ennenkuin hänen majesteettinsa
löi sillä tuon urhoollisen Seldshukin pään halki."

"Mutta nyt ei tarvitse sitä enään epäillä?" lausui Guebriläinen.

"Me olisimme todella uskottomia, jos nyt epäilisimme", vastasi
Indialainen.

"Kuinka onnellista", irvisteli Neekeri, "että minä, jolla ei ollut
mitään uskontoa ennen, nyt olen tavannut oikean!"

"Tosiaan onnellista!" sanoi Guebriläinen. "Millä nyt huvitamme itseämme
tänä yönä?"

"Mennään kahviloihin ja juotetaan Turkkilaisille viiniä", ehdoitti
Kalidas, Indialainen.

"Entä, jos pistäisimme jonkun moskean tuleen?" kysyi Kisloch,
Kurdilainen.

"Minä tein vähän koiruutta tänä aamuna parille dervishille", sanoi
Guebriläinen. "Minä kohtasin yhden niistä, joka kerjäsi almuja ja jonka
oli toisessa poskessa läpitse pistetty rautalanka; minä otin kiinni
toisen dervishin, lävistin hänen nenänsä ja sidoin molemmat yhteen!"

"Ha! ha! ha!" Neekeri naurahti.


IX.

Aasia kaikkui Juutalaisten kapinasta ja Seldshukien verenvuodatuksesta.
Persian rikkaista kaupungeista ja Tigrin ja Eufrateen väekkäistä
siirtomaista Hebrealaisia yhä virtasi Hamadaniin.

Julmistuneet mahomettilaiset hätyyttivät voitollisten kapinoitsiain
veljiä, ja tämä järjettömyys joudutti niitten pakoa. Bagdadin aarteet
tulvailivat Hebrealaisten pääkaupunkiin. Istuen Hassan Subah'n
divanilla ja pitäen Salomonin valtikkaa kädessään Israelin kuningas
vastaan-otti uskollisten alamaistensa kunnian-osoituksia ja laittoi
lähettiläitänsä Syriaan ja Egyptiin. Hamadanin runsaasti täytetyt
vara-aitat ja asehuoneet muuttivat lyhyellä aikaa pilgrimit sotureiksi.
Karttunut ja karttuva kansa tuskin mahtui kaupunkiin. Abnerin johdolla
asetettiin kaupungin ulkopuolelle lavea leiri, jossa armeijaa joka
päivä harjoitettiin ja valmistettiin suurempiin tehtäviin kuin vaan
otteluihin erämaassa.

Kun kuukausi oli kulunut Hamadanin antaumisesta, kansa kokoontui tuon
suuren moskean neliskulmaisella edustalla, joka nyt oli muutettu
synagogaksi. Kansa oli järjestetty riveihin, ja rakennusten katot
olivat ihmisiä täynnä. Neliskulman keskellä nähtiin seeteristä ja
vaskesta rakennettu alttari, jonka kummallakin puolella seisoi joukko
pappeja, vartioiten uhreja, nuorta härkää ja kahta virheetöntä oinasta.

Keskellä sotatorvien kuminaa synagogan portit avattiin ja asettivat
ihmettelevien Hebrealaisten silmien eteen ison ja monivärisen
rakennuksen, joka oli liitetty kokoon pihalle. Judan pyhät jäännökset,
jotka eivät enään olleet hylkiöinä, näkivät sen tabernakelin, josta he
niin kauan olivat uneksineet, kerran vielä kimaltelevan auringon
säteissä, näkivät sen purpurapunaiset esiriput, harvinaisista nahkoista
tehdyt uutimet ja hopeisen ja kultaisen hankkinan.

Juhlakulussa likeni joukko pappeja, joka kultarenkaista pistetyillä
seeterisauvoilla kantoi komeata arkkia. Persian kätevimmät taiturit
olivat sen sepittäneet. Yöt päivät he olivat Jabasterin johdolla
työskennelleet saadaksensa aikaan tätä ihmeellistä näytelmää. Kerran
vielä Israelin lapset näkivät kerubimit. He puhkesivat kiitoksen ja
riemun virsiin, ja useat paljastivat miekkansa ja vaativat ääneen, että
heitä vietäisiin Kananealaisia vastaan.

Tabernakelin mystillisten varjostinten takaa Alroy tuli esiin,
taluttaen Jabasteria kädestä. He lähestyivät alttaria. Ja Alroy otti
kaapun ympäröiviltä papeilta ja puetti sen Jabasterin ylle ynnä vyön ja
kalliskivisen rintasovan. Ja Alroy otti hiipan ja pani sen Jabasterin
päähän, ja hiipan päälle hän asetti kruunun; ja vuodattaen öljyä hänen
päähänsä oppilas voiteli opettajansa Israelin ylimmäiseksi papiksi.

Teuraat tapettiin, synti-uhrit poltettiin. Keskellä pyhän savun pilviä,
soiton helinää ja rakastavan kansan ilohuutoja, keskellä hyviä hajuja
ja sointuisia säveliä ja innostusta Alroy nousi hevosensa selkään ja
lähti kahdenkymmenen tuhannen miehen etupäässä Mediaa valloittamaan.


X.

Avara ja tärkeä Aderbeidshanin maakunta, jonka pääkaupunki Hamadan oli,
oli syntynyt muinaisesta Mediasta. Yksi ainoa tappelu ratkaisi koko
maakunnan kohtalon. Nehavendin lakealla Alroy kohtasi Kermanshah'n
atabekin kiireisesti nostetut joukot ja hajoitti ne tykkönään.
Kuukauden kuluessa oli jokikinen Aderbeidshanin kaupunki myöntynyt
uuden Hebrealaisen ruhtinaan valtaan, ja, jättäen Abnerin päättämään
Luristanin valloittamista, Alroy lähti Persiaan.

Alroy'n arvaamaton ja hillitsemätön edistyminen herätti Togrulin,
Persian turkkilaisen sultanin, hänen hekumallisesta huolettomuudestansa
Nishaburin palatseissa. Hän käski emirejänsä kohtamaan itseään
keisarillisessa Rhey'n kaupungissa, että he yhdellä voimakkaalla
ponnistuksella kukistaisivat hävyttömän kapinoitsian.

Uskonto, urhollisuus ja nero innostuttivat kilvan Alroy'n aseita, mutta
epäilemättä autti häntä suuresti hänen kummallisen ja kaikkialle
hajonneen kansansa vanha samantunteisuus, joka aina toimitti
hänelle varhaisia tietoja kaikista vihollisen liikunnoista. Ilman
minkäänlaisitta hankkeitta hän sai asianajajia joka hovissa ja leirissä
ja neuvoskunnassa; näitten avulla hän tiesi edeltäpäin vastustajiensa
tuumat ja käytti yksin heidän taitoansakin heidän tuhoksensa.
Keisarillinen Rhey'n kaupunki valloitettiin yöllä äkkinäisellä
päällekarkauksella, ryöstettiin ja poltettiin poroksi. Ne pelästyneet
ja säikähtyneet emirit, jotka pelastuivat, pakenivat sultani Togrulin
luo, repien partaansa ja ennustaen maailman lähestyvää loppua.
Nishaburin palatsit kaikkuivat isäntänsä kirouksista, joka sadatellen
juutalaisia koiria ja juhlallisesti luvaten pilgrimiretkeä Mekkaan,
asettui kirjavan armeijan etupäähän ja riensi Irakin tasangoille
Alroy'ta voittamaan.

Persialaisten joukot olivat ainakin viisi kertaa lukuisammat kuin
Hebrealaisten. Paitsi jommoistakin osastoa Seldshukeja oli myöskin
Kaukasos laskenut liikkeelle eriskummaiset asukkaansa oikea-uskoisten
rivejä tihentämään. Baktiarin sivistymättömät heimokunnat pestattiin
nekin turmiollisin jousinensa, ja rajut Turkomanit, joita sultanin
kulta oli houkutellut, luopuivat ajaksi vapaudestansa ja pudistivat
pitkiä peitsiänsä hänen sotarinnassaan.

Mutta mitäpä hurjasta Baktiarilaisesta, mitäpä rajusta Turkomanista,
mitäpä harjaantuneesta ja ylpeästä Seldshukista Abrahamin, Isaakin ja
Jakobin Jumalan soturin rinnalla? Ensi ryntäyksessä Alroy'n onnistui
katkaista Togrulin leveälle ulottuva keskusta ja eroittaa Turkkilaisten
suurempi osa heidän vähemmän harjaantuneista kumppaneistaan.
Medialaisen ratsuväkensä etupäässä Messias kävi Kaukason soturein
kimppuun ja hävitti ne perin juurin. Baktiarin hurjat laumat ampuivat
nuolensa vihollisiansa vastaan ja lähtivät pakoon, ja rajut Turkomanit
ryöstivät oman päällikkönsä kuormaston.

Turkkilaiset itse taistelivat ankarasti; vaan kun heidän liittolaisensa
olivat jättäneet heidät ja haltiokas vihollinen ympäröitsi heitä,
heidän ponnistuksensa olivat turhat ja heidän tuhonsa hirveä. Togrul
surmattiin, kun hän johdatti hurjan rohkeata, vaan hyödytöntä
päällekarkausta, ja hänen kuolemansa jälkeen tappelu näytti ennemmin
teuraukselta kuin taistelolta. Tanner peittyi Seldshukien hyytyneellä
verellä. Armoa ei annettu eikä pyydetty. Kaksikymmentä tuhatta valittua
soturia kaatui Turkkilaisten puolelta; tähteet ajettiin hajalle ja
pääsivät vuorille. Jättäen Scherirah'n järjestystä palauttamaan, lähti
Alroy seuraavana aamuna Nishaburia päin, kolmen tuhannen hevosmiehen
seuratessa, ja vaati kaupunkia antaumaan, ennenkuin asukkaat saivat
tiedon sultaninsa tappiosta ja kuolemasta. Persian pääkaupunki vältti
Rhey'n kohtaloa häpeällisen sovinnon ja korkean veron kautta. Kosroein
ja Gashnovidein aarteet lähetettiin Hamadaniin, jolle aurinko koitti
vaan tuodakseen sanomia jostakin voitosta tai valloituksesta.

Sillä välin kuin Alroy mielensä mukaan määräsi rauhan ehdot Nishaburin
palatseissa, oli Abner haltuunsa saattanut Luristanin, astunut vuorten
poikki ja tunkeunut Persiaan niillä lisäjoukoilla, joita hän oli
Jabasterilta saanut. Uskoen uutten valloituksiensa hallinnon ja
miehittämisen tälle urhoolliselle päällikölle, palasi Alroy Persian
voittajien kanssa rientomarsseissa Hamadaniin niitten tietojen
johdosta, jotka olivat hänelle tästä kaupungista lähetetyt.


XI.

Jättäen armeijansa päiväyksen päähän kaupungista, Alroy saapui,
ainoastaan päällikkökunta muassa, iltapuolella Hamadaniin, ja, lähtien
suorastansa linnaan, kutsui Jabasterin neuvotteluun. Kuningas ja
ylimmäinen pappi viettivät yön hartailla keskusteluilla. Seuraavana
aamuna julistettiin asukkaille, että heidän hallitsiansa oli palannut,
että uusi "Median ja Persian kuningaskunta" oli perustettu, että
Hamadan oli määrätty pääkaupungiksi ja Abner varakuninkaaksi sekä että
aiottiin viipymättä samota Syriaan ja valloittaa jälleen luvattu maa.

Tämän sotaretken tuuma oli jo aikaa tuleentunut, ja valmistukset sitä
varten olivat melkoisesti edistyneet. Jabaster oli oppilaansa poissa
ollessa ahkerasti toiminut. Satatuhatta soturia oli nyt koottu "Median
ja Persian kuningaskunnan" pääkaupunkiin; suurempi osa näitä oli
Hebrealaisia, mutta monta Arabialaista, jotka olivat kyllästyneet
Turkkilaisten ikeesen, ja monta urhoollista seikkailiata Kaspian meren
rannoilta kääntyi helposti horjuvasta epäjumalan palveluksesta
valloitusta tuottavaan uskontoon ja kartuttivat "Sotalaumojen Herran"
armeijaa.

Hamadanin edusta oli peitetty teltoilla, kadut täytetyt läpikulkevalla
sotaväellä, basaarit ahdattuina sotavaroilla; koko jonoja kameleja,
jotka kuljettivat elatus-aineita, saapui joka päivä ympäröivistä
kaupungeista; joka hetki joku korkealakkinen Tatari kiidähti tärkeillä
uutisilla kaupunkiin ja riennytti hevostansa linnan palttaa ylöspäin.
Aseitten sälinä, hevosten korskunta, sotasoiton toitotukset kuuluivat
kaikista kaupungin-osista. Näytti siltä kuin koko maailman toimet ja
aarteet olisivat silmänräpäyksessä yhtyneet Hamadanissa. Joka miehellä
oli joku suuri tarkoitus; kulta kiilsi jokaisen kädestä. Kaikki suuret
intohimot kuohuivat; kaikki inhimillisen jäntevyyden yllykkeet olivat
vilkkaassa vaikutustyössä. Joka silmä iski tulta, joka jalka astui
vakavasti ja nopeasti. Joka mies menetteli niin, kuin yhteinen kohtalo
olisi riippunut hänen ponnistuksistansa; niinkuin yhteinen tahto olisi
ollut sama kuin hänen yksityinen mielentekonsa. Ei mikään näky ole niin
ylevä kuin väestö, jossa mahtava kiihoitus vallitsee.

Oikea-uskoisten hallitsia kohotti profeetan lipun Tigris-virran
partaalla. Salaiset sanomat tästä hänen aikomuksestansa, ne juuri
olivat kutsuneet Alroy'n niin äkkiä takaisin Persiasta. Nuot
harvinaiset ja mystilliset juhlamenot sytyttivät jälleen
Mahomettilaisten uinailevan innon, ja niitten vaikutusta oli lisätty
edellä käyvillä ja viisailla keinoilla. Yksistään Bagdadin Seldshukien
lukumäärä nousi viiteenkymmeneen tuhanteen mieheen: Syrian sultani
lähetti puolestaan ne soturit, jotka olivat voittaneet Damaskon ja
Aleppon arabialaiset ruhtinaat; samalla kuin Vähän Aasian muinaiset
maakunnat -- tuo Seldshukein perustama äveriäs ja voimakas Rumin
kuningaskunta -- lasketti aloiltansa myriadeja sitä verratonta
ratsuväkeä, joka niin usein oli häpeään saattanut Caesarein armeijat.
Ei ollut koskaan Harun al Redshidin hallituksen jälkeen niin isoa
armeijaa ollut koossa Tigrin rannoilla. Joka päivä joku sotaisa
atabeki astui aseellisen saattoväkensä etupäässä kalifin pääkaupunkiin
taikka asetti leirinsä virran rannalle; joka päivä jonkun etäisen
ruhtinaskunnan uljas emiri kummastutti ja peloitti hekumallisia
Babylonialaisia oudon- taikka tuimannäköisillä sotureillansa, joita hän
oli Arabian erämaista taikka Mustanmeren rannikoilta kerännyt lippunsa
ympärille. Parin penikulman päähän virran molemmat rannat olivat, niin
pitkältä kuin silmä kannatti, peitetyt sen äärettömän armeijan
kirjavilla majoilla, loistavilla standareilla, häilyvillä lipuilla ja
vilkkuvilla viireillä, jonka korkeimpana päällikkönä oli Seldshukein
suurisultani ja kalifin palatsin kuvernöri Malek.

Tämmöinen se voima oli, joka oli koottu Aasian tasangoille pidättämään
Hebrealaisten ruhtinaan edistymistä ja estämään sen muistettavan maan
valloittamista, joka oli luvattu hänen isiensä uskolle, mutta menetetty
heidän uskottomuutensa kautta. Hamadanin vallein edustalla Alroy
katsasteli Israelin armeijaa, kuusikymmentä tuhatta raskas-aseista
jalkasoturia, kolmekymmentä tuhatta jousimiestä ja kevyt-aseista
soturia, ja kaksikymmentä tuhatta hevosmiestä. Paitsi näitä oli
kymmenen tuhatta ratsumiestä valittu itsenäiseksi joukoksi, joka
nimitettiin Pyhäksi Vartiakunnaksi. Nämät olivat kaikki palvelleet
Persian sotaretkellä. Näitten keskirinnassa jättiläinen -- sillä
Elnebar oli kolme jalkaa pidempi kuin tavalliset ihmiset -- kantoi
Salomonin valtikkaa, joka oli pantu kultaiseen, rubineilla koristettuun
koteloon ja pistetty vahvan seeterikeihään päähän. Asriel, Abnerin
veli, oli Pyhän Vartiakunnan päällikkönä.

Armeija oli jaettu kolmeen osastoon. Kaikki astuivat juhlallisessa
järjestyksessä Alroy'n valleilla sioitetun valta-istuimen editse ja
painoivat alas lippunsa ja keihäänsä, kun he tulivat urhoollisen
johdattajansa ohitse. Bostenag ja Miriam ja koko kaupungin väestö
katselivat muureilta tätä elähyttävää näytelmää. Samana iltana lähti
Scherirah neljänkymmenen tuhannen miehen kanssa Kermandshah'n läpitse
Bagdadia päin; ja Jabaster, joka komensi pyhässä puvussansa ja joka oli
vannonut, ettei hän hellittäisi miekastansa, ennenkuin temppeli oli
rakennettu jälleen, vei osastonsa Nehavendin voitokkaitten lakeain
ylitse. Heidän oli määrä yhtyä Kerrundin vuorensolassa, joka saatti
Bagdadin maakuntaan, ja vartoa kuninkaan tuloa.

Päivän valjetessa kuninkaallinen osasto ja Pyhä Vartiakunta jättivät,
molemmat Asrielin johdolla, pääkaupungin. Alroy ei ollut vielä tullut,
ja muutamia tunteja hänen staabinsa upseerit nähtiin kuleksivan linnan
tienoilla taikka osoittavan taitoansa keihäittensä heittämisessä
samalla kuin he suistivat maltittomia hevosiansa porttein edessä.

Kuningas viipyi sisarensa luona, kävellen hänen kanssansa heimolaisensa
puutarhassa. Toisen kätensä oli hän laskenut hänen solevan vartalonsa
ympärille ja toisella hän piti kiinni hänen hienosta ja sievästä
kädestään. Isot kyynelet puhkesivat Miriamin alakuloisista silmistä ja
vierivät hänen vaaleille, suruisille poskillensa. He astuivat
äänettöminä, veli ja sisar, joitten voimakkaan, puhtaan rakkauden
edestä yksin kunnianhimokin väistyi. Hän avasi ristikkoportin. He
astuivat vähäiseen ja viheriäiseen laaksoon; heidän edessään oli tuo
marmorinen suihkulähde pylväineen katoksineen, ja tuonnempaa näkyi
Alroy'n ratsu ja ainoa palvelia.

He seisahtuivat, ja Alroy poimi kukkia ja puetti ne Miriamin hiuksiin.
Hän tahtoi saada häntä hymyllänsä lievittämään eron katkeruutta.
Lempeästi hän irroitti syleilevän käsivartensa, melkein huomaamatta hän
päästi pois hänen vapisevan kätensä.

"Sinä sieluni sisar", hän lausui, "kun me viimein erosimme täällä, minä
olin pakolainen, ja nyt minä jätän sinut voittajana."

Miriam kääntyi ja heittäysi veljensä kaulaan ja painoi kasvonsa hänen
rintaansa vastaan.

"Oma Miriamini, me kohtaamme toinen toisemme Bagdadissa."

Hän viittasi luokseen sisarensa vähän matkan päässä seisovat neitsyet;
he lähestyivät; hän jätti Miriamin heidän haltuunsa. Hän kosketti hänen
kättänsä huulillansa, ja, rientäen hevosensa luo, nousi sen selkään ja
katosi.


XII.

Joukko säännötöntä ratsuväkeä puolusti heikosti Kerrundin vuorensolaa.
Scherirah'n etu-osasto valloitti sen ilman suurta tappiota, ja
pakolaiset veivät kalifin laumoille sanoman Hebrealaisten armeijan
tulosta.

Tigrin lakealla vihollinen asettui sotarintaan. Malek itse, Seldshukien
suurisultani, komensi keskustaa; oikeata siipeä, jota Syrian sultani
johdatti, suojeli virta; ja vasen, Rumin sultani etupäässä, oli saanut
itselleen etuisan aseman epätasaisella ja ylenevällä tanterella.
Ylpeänä joukkojensa luvusta, urhollisuudesta, sotajärjestyksestä ja
sijoituksesta Malek odotti Persian voittajaa.

Hebrealaistenkin välkkyvät kolonnit näkyivät nyt etenevän vuorten
välitse ja järjestyvän lakean toisessa päässä. Ennen yön tultua
päällekarkaajien leiri oli asetettu Malekin kuuluville. Teltojen
liikkuvat valkeat eroitettiin selvästi; ja tuon tuostakin vihollisten
sotatorvien uhkaava ääni kohtasi vastustajien korvia. Ei ollut kuin
lyhyt matka näitten mahtavain armeijain väliä. Huomispäivä oli
ratkaiseva ehkä vuosisatojen kohtalon. Kuinka kauhistava taistelon
aatto on!

Muutamien päällikköjen seuratessa Alroy itse kävi sotamiestensä
teltoissa, luvaten heille huomispäiväksi semmoista triumfia, jonka
rinnalla Nehavendin ja Nishaburin voitot vaipuisivat mitättömiksi.
Heidän vilkkaat ja innostuneet kasvonsa osoittivat samalla heidän
miehuullisuuttansa ja luottamustansa. Salomonin valtikka kannettiin
juhlallisesti leirin läpitse. Korkean kukkulan laella, joka kenties oli
jonkun muinaisen sankarin hautakumpu, lausui Ester, profetissa,
armeijan kiivas-uskoisimpien keskellä yllyttäviä ennustuksiansa. Mikä
komea näky! -- ihana, innostunut tyttö, vakavia, hartaita sotureita
ryhmittäin ympäri, vartiatulten punaiset liekit, jotka, yhtyen kuun
hopeisin varjoihin, valaisivat hänen seuralaistensa monivärisiä
turbaneja ja heiskuvia haarniskoita!

Alroy'n teltassa Jabaster neuvotteli oppilaansa kanssa huomispäivän
tuumista.

"Tämä on toisenlainen näkymö kuin Kaukason luola", sanoi Alroy, kun
ylimmäinen pappi aikoi lähteä.

"Niillä on suuri yhtäläisyys; isiemme Jumala on meidän kanssamme."

"Niin! Sotalaumojen Herra. Moses oli suuri mies. Ainoastaan
valloituksen elämä on jonkun-arvoinen."

"Te mietitte?"

"Entisyyttä. Nykyisyys on valmiina. Liiallinen ajatteleminen saattaa
pilata sitä."

"Entisyys on viisautta varten, nykyisyys toimintaa varten, vaan iloa
varten on tulevaisuus. Se tieto, että temppelin rakentaminen on
käsillä, että Herran voideltu kerran vielä on asuva Davidin huoneessa,
täyttää mieleni; ja kun minä ajattelen vastaista kunniaamme, minä
melkein unhotan hellässä innostuksessani sen arvokkaisuuden, joka on
sovelias pyhälle viralleni."

"Jerusalem -- minä olen nähnyt sen. Montako tuntia on päivän koittoon?"

"Noin kolme."

"Kumma kyllä, minä voisin nukkua. Muistaakseni olin aina levotonna
iltaa ennen taisteloa. Mikä syy siihen on, Jabaster?"

"Teidän uskonne, herrani, on syvä."

"Niin, minussa ei ole mitään pelkoa. Minun osani ei ole vielä säätty.
Hyvää yötä, Jabaster. Käy Asrielin luona urhoisa pappi. Pharez!"

"Herra!"

"Herätä minua toisella vahtimuutoksella. Hyvää yötä, poikani."

"Hyvää yötä, Herrani!"

"Pharez!"

"Herätä minua kaiken mokomin toisella vahtimuutoksella. Luuletko, että
vielä on kolme tuntia, ennenkuin päivä koittaa?"

"Niillä vaiheilla, herra."

"Hyvä! toisella vahtimuutoksella, muista; hyvää yötä!"


XIII.

"Jo on toinen vahtimuutos, herrani."

"Näin pian? Olenko minä nukkunut? Minä olen hilpeä kuin kotka. Käske
Scherirah tänne, poikani."

"Se on omituista, etten minä koskaan enää näe unta. Ennen pakoani
nukuntani aina häirittyi. Sanokoot mitä tahansa, mies on syntynyt
toimintaa varten. Elämäni on nyt sointuisa, ja uni on muuttunut, miksi
luonto sitä aikoi, lohdutukseksi eikä taisteloksi. Ennen se oli
kamppaus mustien intohimojen ja kirkkaitten unelmien välillä, joitten
tuotteliaissa kuvauksissa ja valoisissa näyissä etsin turvaa
jokapäiväisen todellisuuden synkästä kurjuudesta."

"Minun tekee mieli vetää syrjille teltani varjostimet. Majesteetillinen
näky! Minäkö todella olen nostanut tämän armeijan! Aavalla lakealla,
niin pitkältä kuin silmäni näkee, lumivalkoiset teltat kaunistavat
purpuranväristä maisemaa, ja sotarintaan asetetut legionat kokoontuvat
lippujensa ympärille taistelemaan minun puolestani. Tämä on Aasian
kuolemantuska."

"Vuosi takaperin minä juuri tässä paikassa laskeusin alas kuolemaan
tuntemattomana olentona taikka tunnettuna ja tunnustettuna ainoastaan
ylenkatseella, ja nyt maailman sultanit rientävät minua vastustamaan.
Minussa ei ole mitään pelkoa. Minun osani ei ole vielä säätty. Ja
mimmoiseksi se kääntynee? Sen ratkaiskoon se voima; joka on tähän asti
muodostanut koko minun elämäni."

"Jerusalem, Jerusalem -- aina hän jahkii Jerusalemia. Vaikka hän on
oppinut, on hän ahdasmielinen uskonkiihkolainen, jonka uneksiva muisti
mielellään saattaisi tulevaisuuden entisyyden kaltaiseksi. Voi Bagdad,
Bagdad, sinun hohtavissa saleissasi on sulo, suurempi kuin kaikki hänen
salaiset oppinsa!"

"Haa! Scherirah! Päivä valkenee kohta; tähdet loistavat vielä. Ilma on
varsin mieluisa. Huomispäivä on suuri päivä, Scherirah, Israelille ja
teille. Te johdatatte päällekarkausta. Tulkaat hetkeksi teltaani,
urhoollinen Scherirah'ni."


XIV.

Päivä koitti -- vahva kolonni Hebrealaisia hyökkäsi, Scherirah'n
komennolla, kalifin armeijan keskirintaa vastaan. Toinen kolonni
karkasi, Jabasterin johdolla, kohti vasenta siipeä, jonka päällikkönä
Rumin sultani oli. Tuskin oli Alroy huomannut, että Scherirah'n oli
onnistunut tunkea Turkkilaisten keskirinnan läpi, kun hän jo asettui
Pyhän Vartiakunnan etupäähän ja vastustamattomalla ryntäyksellä saatti
heidät täydelliseen epäjärjestykseen ja hämminkiin. Syrian sultanin
osasto ja suuri osa keskirinnasta karkoitettiin kokonaan ja ajettiin
virtaan, ja Malekin osaston jäännökset eroitettiin kauas hänen
vasemasta siivestänsä.

Mutta sillä välin kuin Alroy jo piti voittoa varmana, odottivat peräti
toiset onnen vaiheet Jabasterin osastoa. Rumin sultani, joka oli
sioittunut hyvin etuisalle paikalle ja komensi sotureita, jotka
olivat tottuneet Konstantinopolin Kreikkalaisten sotajärjestykseen,
vastaan-otti Jabasterin hyömäyksen horjumatta eikä ainoastaan
peruuttanut hänen töyväystänsä, vaan syöksähti viimein itsekin heihin
käsiksi, seuhtoen ja hajottaen Hebrealaisten kolonneja tykkönänsä.
Turhaan koetti Jabaster järjestää sotureitansa, turhaan hän toimitti
erinomaisia urhouden töitä, turhaan kaatoi hän itse sultanin
lipunkantajan maahan, vieläpä kerran tunkeusi monarkin teltaan saakka.
hänen osastonsa kukistettiin perinjuurin. Se into, jolla Rumin sultani
ahdisti vastustajiansa, esti häntä Turkkilaisten keskirinnan
avutonta tilaa huomaamasta. Jos hän vaan olisi, Jabasterin osaston
masennettuansa, tyytynyt käymään takaapäin Alroy'n kimppuun, olisi tämä
päivä ehkä päättynyt ihan toisella lailla. Mutta nyt Alroy'n terävä
silmä pian havaitsi hänen erhetyksensä, ja hän käytti toisen
varomattomuutta edukseen. Hän jätti Ithamarin pitämään keskirintaa
alallansa, kiiruhti itse Pyhällä Vartiakunnalla Rumin sultania vastaan
ja antoi Jabasterille tilaisuutta koota osan omasta joukostaan. Rumin
sultani, joka oivalsi, että kaikki oli hukassa toisten päällikköjen
taitamattoman käytöksen tähden, käski soturinsa pois, peräytyi
nopeasti, vaikka hyvässä järjestyksessä Bagdadiin, vei muassaan
kalifin, hänen hareminsa ja osan hänen aarteistansa, ja pakeni Syriaan.
Sillä välin jälelle jääneen turkkilaisen armeijan tappio kävi
täydelliseksi. Tigrin vedet muuttuivat ruskeiksi verestä, ja ne
kaupungit, joitten läpitse se juoksi, saivat tiedon Alroy'n voitosta
hänen vihollistensa uiskentelevien ruumiitten kautta. Kolmekymmentä
tuhatta Turkkilaista surmattiin tässä tappelussa: näitten joukossa
Bagdadin ja Syrian sultanit ja suuri paljous atabekejä, emirejä ja
muita päälliköitä. Kokonainen osasto, joka huomasi itsensä saarretuksi,
heittäysi voittajien armoihin ja luopuivat aseistaan. Kolmen sultanin
leirit ja aarteet anastettiin niinikään, ja pakeniat olivat niin
hajalle ajetut, etteivät yrittäneetkään kokoontumaan, vaan joukostansa
eksyneinä ja toivottomina levisivät läheisiin maakuntiin ja ryöstivät
niitä. Jabasterin osaston väenhukka oli myöskin iso, mutta muu armeija
ei kärsinyt suurta vahinkoa. Alroy itse oli vähäisen haavoitettu.
Taisteloa kesti vaan kolme tuntia. Sen seuraukset olivat äärettomät.
David Alroy oli nyt Idän hallitsia.


XV.

Lakea oli täynnä ihmisten ja hevosten ruumiita, aseita, lippuja ja
maahan kumottuja teltoja. Palaten Rumin sultanin takaa-ajosta Alroy
käski torvensoittajain kutsua aseisin ja, tomulla ja verellä
peittyneenä, nousi ratsunsa selästä ja seisattui Malekin teltan eteen,
nojautuen veriseen käyräsapeliinsa, samalla kuin hänen voittoisat
kenraalinsa ympäröivät häntä.

"Jabaster!" Alroy lausui, ojentaen kättänsä ylimmäiselle papille, "hyvä
oli, että teidän sotureillanne oli semmoinen johdattaja. Ei kukaan muu
kuin te olisi voinut saada heitä järjestymään. Teidän tarvitsee
harjoittaa poikianne vähäisen, ennenkuin he jälleen joutuvat
Kappadokian ratsuväen pariin. Urhoollinen Scherirah, me emme unhota
ryntäystänne. Asriel, sanokaat vartiakunnalle minun puolestani, että
heidän käyräsapelinsa aikaan saattivat Tigrin voiton. Ithamar, mitkä
ovat vereksimmät soturimme?"

"Aderbeidshanin legiona, herra."

"Kuinka suuri se on?"

"Heitä on kaksitoista tuhatta miestä: me voimme koota kaksi
kolmannesta."

"Uljas Ithamar, ottakaat Aderbeidshanin väki ja yksi vartiakunnan
osasto, astukaat Bagdadin luo ja vaatikaat kaupunkia antaumaan. Jos
Rumin sultani tarjoo tappelua, asettukaat sotarintaan ja hän
tyydyttäköön halunsa. Tätä nykyä soturit näitten kiiruisten marssien ja
tuimien taisteloin perästä tarvinnevat lepoa. Luullakseni hän ei kauan
viivy. Käskekäät kaupungin antautua ja sanokaat, että, jos vastusta
tehdään, minä saatan sen yhtä autioksi kuin vanha Babylon. Älkäät
hieroko rauhaa minkään aseellisen joukon kanssa. Missä se soturi on,
joka pelasti pääni murskaksi joutumasta -- hänen nimensä on Benaiah?"

"Minä odotan teidän käskyänne, herrani."

"Te olette kapteini. Yhtykäät Ithamarin osastoon ja voittakaat uusia
laakereita, ennenkuin tapaamme toisemme jälleen. Oivallinen Asriel,
pankaat veljellenne sana meidän menestyksestämme."

"Herra, useita Tatareja on jo lähetetty Hamadaniin."

"Hyvä! Laittakaat vielä yksi, joka vie tämän kirjoituksen sisarelleni,
Miriamille. Toimittakaat Malekin telta voitonmerkiksi Hamadaniin.
Elnebar, te Hebrealaisten Goljat, te kannoitte pyhää standariamme
niinkuin sankari! Kuinka profetissan laita on? Minä näin hänen
ryntäävän eteenpäin meidän riveissämme, pitäen miekkaansa ylhäällä
lumivalkoisella käsivarrellansa, pitkät, mustat hiukset liehuen
ikäänkuin myrskypilvi, ja silmät leimuten tulta."

"Kuninkaan vuotaa veri", lausui Jabaster.

"Hiukan vaan, se virvoittaa minua. Minä olen vähän kuumeessa.
Kuningaskunta vesipisarasta! Ja nyt haavoitettujen ystäviemme luo.
Asriel, ruvetkaat järjestämään leiriä! Sabbatin aatto on käsillä. Aika
joutuu."


XVI.

Kuolleet olivat ryöstetyt ja viskatut virtaan, Hebrealaisten leiri oli
valmis. Etevinten upseeriensa kanssa kävi Alroy haavoitettuja
katsomassa ja urhoollisia kiittämässä. Se häärinä, joka aina syntyy
voitetun taistelun perästä, lisääntyi tällä kertaa armeijan
levottomuudesta, kun se kiitollisuudessansa tahtoi tyystisti
vaarin-ottaa lähestyvää sabbatia.

Kun aurinko laski, sabbati oli alkava. Aaltoileva ilman ranta esti sitä
hetkeä tarkoin määräämästä, jolloin se katosi. Karmosiinipunainen
päivänkerä vieri purpuranväristen vuorten taa, ja uhkea, ruusuinen
hohto oli levinnyt taivaan ylitse. Silloin nähtiin, kuinka hartaat
uskonkiihkolaiset, ylpeillen Talmudin tiedostansa, pitivät valkoista
silkkivyhtiä käsissänsä ja ilmoittivat sabbatin tuloa sen muuttuvia
värejä myöten. Niin kauan kuin vyhti vielä paistoi kullalta, hilke yhä
kuului aseseppien pajasta, ruvankeittäjien valkea yhä lehotti,
hevosväki talutti ratsujansa virralle, ja uutterat jalkasoturit
sitoivat teltojansa ja veistivät paalustojaan. Silkkivyhti kävi
punaiseksi, asesepät takoivat enentyneellä innolla, ruvankeittäjät
puhalsivat ankarammin, hevosväki riensi pois virralta, jalkasoturit
katselivat huolestuneina tummentuvaa hämärää.

Silkkivyhti kävi siniseksi; himmeä, haudankaltainen, harmaa väri
samensi sen heleyttä. Sääskien hyrinä kuului, yön lepakot kiertelivät
teltojen ympäri, torvet raikkuivat kaikilta kulmilta, aurinko oli
laskenut, sabbati oli alkanut. Paja oli vaijennut, valkea sammunut,
hevosten korskunta ja miesten hyörinä herjennyt. Syvä, äkkinen,
kaikkialle leviävä äänettömyys painui mahtavaan armeijaan. Oli yö;
sabbatin pyhä lamppu paloi kaikissa leirin teltoissa, joka
hiljaisuutensa ja loistonsa puolesta kilpaili äänetönten ja hehkuvien
taivasten kanssa.

Aamu tuli; soturit kokoontuivat alttarien ja uhrien ympärille.
Ylimmäinen pappi ja häntä palvelevat leviitat julistivat Israelin
Jumalan ykseyttä ja kaikkivaltaa, ja hänen voittaneen ja valitun
kansansa samantunteiset vastaukset kajahtivat lakean ylitse. He
palasivat jälleen teltoihinsa lain selittämistä kuuntelemaan; ei saanut
kävelläkään sabbatina pidempää matkaa kuin sen, joka eroittaa
Jerusalemin Öljyvuoresta. Yhtä pitkä oli myöskin temppelin ja
tabernakelin väli; se oli tarkasti mitattu, ja jokainen Hebrealainen,
joka sinä päivänä lähti leiristä, havaittiin lukevan sabbatipäiväyksen
askelia. Vihdoin aurinko taas laski, ja yhtäkkiä valkeita leiskahti,
ääniä kuului, ihmiset liikkuivat sillä erinäisellä ja pikaisella
tavalla, josta edellisen illan hiljaisuus oli ollut omituinen. Naurun
hekotukset, soiton helinä ilmoittivat tulevan yön juhlallisuutta;
elatus-aineita tuli yltäkyllin läheisistä kylistä, ja ennen pitkää
hurskaat voittajat viettivät äskeistä triumfiansa iloisilla kemuilla.

Aamulla yksi Tatari saapui Ithamarin tyköä, kertoen Alroy'lle, että
Rumin sultani oli vetäynyt Syriaan, että Bagdad oli jätetty
puollustamatta, mutta että hän oli suostunut siihen asukkaitten
pyyntöön, että lähetyskunta saisi käydä Alroy'n luona, ennenkuin
soturit astuisivat kaupunkiin. Hän oli myöskin vakuuttanut heille
turvallista matkaa.


XVII.

Seuraavana aamuna sanansaattajat ilmoittivat lähetyskunnan tulon. Koko
armeija oli aseissa. Alroy oli käskenyt, että armon-anojat vietäisiin
koko leirin läpitse, ennenkuin he laskettaisiin kuninkaalliseen
teltaan, jonka kummallekin puolelle Pyhä Vartiakunta oli sioitettu.
Teltan syrjälle vedetyt varjostimet asettivat näkyviin voittajan itse,
joka istui komealla divanilla. Hänen oikealla kädellänsä seisoi
Jabaster papillisessa puvussaan, vasemmalla Scherirah. Hänen takanansa
jättiläinen Elnebar piti pyhää valtikkaa. Joukko päälliköitä oli
järjestetty teltan molemmille puolille.

Symbalein ja verhottujen vaskirumpujen ääni kuului ja matalia torvien
toitotuksia; seurueen etumainen osa nähtiin teltoilla reunustetun
käytävän kaukaisessa päässä. Ensiksi tuli joukko kauniita nuorukaisia,
astuen kaksittain ja sirotellen kukkia, sitten sarja soittoniekkoja
väljissä, kultakankaisissa vaatteissa, vieretellen hopeatorvilla
vaikeroivia säveliä. Näitten perästä seurasi orjia kaikista
ilman-aloista, kantaen itsekukin jotakin oman maansa parasta ja
kalliinta tuotetta: neekerit elefantin hampaita, strutsinsulkia ja
kultahiekalla täytettyjä korulippaita; Syrialaiset harvinaisia
sota-asuja; Persialaiset atarguli-vaaseja, ja Intialaiset korittain
Ormuzin helmiä ja hienoja Kashmirin shaaleja. Lastensa keskellä,
joista joka toinen talutti valkoista, joka toinen vaaleanruskeata
metsäkaurista, Arabialainen puettuna siniseen vaippaansa johdatti
karmosiinipunaisesta silkkinuorasta korkeata, kaarneenkarvaista
giraffia. Viisikymmentä kookasta miestä kantoivat parittain
hopeakilpeä, joka oli täynnä kultarahoja, taikka kaiverrettuja,
timanteilla koristettuja pikareita.

Symbalein soitto ilmoitti kunniapukujen lähenemistä, jotka olivat
valitut oikea-uskoisten hallitsian vaatekammiosta; tässä nähtiin
Aleppon silkkejä ja Damaskon kullalla kirjailtuja kankaita,
päärmättyinä sopelin ja kärpin turkiksilla, untuvaa joutsenen rinnasta
ja valkoisen ketun nahkoja.

Näitten jälkeen tuli kaksi harmaata dromedaria hopeisin valjainensa, ja
useita satulavaipoilla varustettuja hevosia, joita jokaista pulskeasti
vaatetettu palvelia talutti. Viimeinen näistä oli lumivalkoinen oris,
jonka otsasta ikäänkuin rubinitähti pilkehti, semmoinen juoksia
Salomonin pyhästä hevossiittämöstä, jolla ainoastaan Profeetan
jälkeiset ratsastivat.

Verhotut vaskirummut esittelivät mustaa eunukkiparvea, jolla oli
tulipunaiset liivit ja norsunluiset sotatapparat. He ympäröivät ja
suojelivat yleisön näkyvistä neljäätoista ihanata Cirkassialaista
tyttöä, joitten kauniit kasvot ja soreat vartalot muutoinkin kätkyivät
pitkiin huntuihin ja uhkeihin, poimuisiin pukuihin.

Voittajaa liketessään komea seurue nöyrästi kumarsi Alroy'n edessä ja
asettui leveän käytävän kummallekin puolelle. Lähetyskunta astui esiin;
kaksitoista Bagdadin etevintä asukasta, käsivarret ristiin laskettuina,
silmät maassa ja vaatteet epäjärjestyksessä. Alavasti ja ääneti
jokainen koski kädellänsä maata ja suuteli sitä antaumisensa merkiksi,
ja sitten syrjäytyen antoi tietä lähetyskunnan johdattajalle ja
puhemiehelle Honainille!


XVIII.

Nöyrästi, mutta sievästi kalifin lääkäri kumarsi Idän
valloittajaa. Hänen ryhtinsä ja käytöksensä erosivat suuresti hänen
kanssalähettiläistään; hänen kasvojensa muoto oli yhtä tyven ja
tyytyväinen, hänen pukunsa yhtä komea ja huoliteltu kuin silloin, kuin
hän ensin Bagdadin basaarissa pelasti Alroy'n vilpillisen Abdallah'n
käsistä.

Hän puhui, ja hänen sanojensa sointuun vaikeni kaikki.

"Maailman valloittaja, se kohtalo, jota vastaan taistelo on turha, on
asettanut meidän henkemme ja omaisuutemme teidän haltuunne. Teidän
orjanne tarjoavat teidän hyväksyttäväksenne rikkautensa hedelmiä; ei
verona; sillä kaikki on teidän; vaan näyttääkseen teille turvallisuuden
ja rauhan tuotteita, ja saadaksensa teitä havaitsemaan, että
armeliaisuus on yhtä hyödyllinen voittajalle kuin voitetulle, että
säilyttäminen on parempi kuin tuhoaminen, nauttiminen viisaampi kuin
hävittäminen."

"Sallimus sääsi, että me synnyimme kalifin orjiksi; sama sallimus on
jättänyt hänen valtikkansa teidän huomaanne. Me tarjoamme teille samaa
uskollisuutta kuin osoitimme hänelle, ja anomme samaa suojelusta kuin
hän antoi meille."

"Vaikka teidän päätöksenne kääntyisi mimmoiseksi hyvänsä, meidän
tulee taipua siihen sillä itsensä alentamisella, joka myöntyy
korkeampaan valtaan. Emme kuitenkaan ole kokonaan toivoa vailla. Me
emme voi unhottaa, ettei meidän ole täytynyt lähestyä mitään
barbarilaispäällikköä, joka ei kykene pitämään arvossa sivistyksen
vaatimuksia, taiteen luomia ja ihmisyyden lempeämpiä kehoituksia. Me
tunnustamme teidän vastustamattoman voimanne, vaan rohkenemme toivoa
kaikkia semmoiselta ruhtinaalta, jonka neron kaikki tietävät ja
ihmettelevät, joka on hallituksen huolilta ja aseitten askareilta
oppimisen jalostuttavaan toimeen säästänyt osan nuoruudestaan, jonka
siveyttä puhdas ja ylevä usko on muodostanut, ja joka on siinnyt
pyhästä ja kuuluisasta sukukunnasta, jonka verratonta ikää Profeettakin
tunnustaa."

Hän taukosi; suostumuksen sohina kuului teltassa; se hiljeni heti kuin
valloittaja yritti puhumaan.

"Jalo emiri", vastasi Alroy, "palatkaat takaisin Bagdadiin ja kertokaat
kanssa-alamaisillenne, että Israelin kuningas lupaa suojella heidän
henkeänsä ja varjella heidän omaisuuttansa.

"Entä heidän uskonsa?" kysyi lähettiläs matalammalla äänellä.

"Suvaitaan", vastasi Alroy kääntyen Jabasterin puoleen.

"Siksi kuin tarkemmin säädetään", lisäsi ylimmäinen pappi.

"Emiri", sanoi Alroy, "kalifia itseä kohdellaan kunnioituksella."

"Teidän korkeutenne mieliksi", Honain vastasi, "Rumin sultani on
lähtenyt pois, ja entinen hallitsiamme hänen kanssaan."

"Ja hänen hareminsa?"

"Sekin on lähtenyt."

"Se oli tarpeetonta. Me emme sodi naisia vastaan."

"Miesten yhtä hyvin kuin naisten täytyy myönnyttää teidän korkeutenne
laupeutta."

"Benomi", lausui Alroy, puhutellen nuorta vartioväen upseeria,
"käskekäät, että kunniavartiasto saattaa tätä jaloa emiriä hänen
paluumatkallansa. Me sotamiehet askaroimme vaan raudan nojalla emmekä
voi kilpailla Bagdadin kanssa komeudessa; ottakaat kuitenkin tämä
tikari lahjoittajan tähden"; ja Alroy ojensi Honainille timanteista
säihkyvän tikarin.

Bagdadin lähettiläs astui esiin, otti tikarin, painoi sitä huuliansa
vastaan ja pisti sen poveensa.

"Scherirah", jatkoi Alroy, "tämä jalo emiri on teidän hoivissanne.
Katsokaat, että sovelias telta valmistetaan hänelle, ja ettei hänen
saattoväkensä tarvitse valittaa leirimme karkeita tapoja."

"Teidän korkeutenne mieliksi", vastasi Honain, "minä olen päättänyt
tehtäväni, ja teidän suosiollisella luvallanne minä palajan heti
takaisin. Minulla on tärkeitä toimia, yhtä tärkeitä kuin nämät, vaikka
ne koskevat minua itseä."

"Tehkäät tahtonne, jalo emiri. Benomi, virkanne töihin. Hyvästi,
herrani."

Lähetyskunta likeni, kumarsi ja vetäytyi pois. Alroy kääntyi Jabasterin
puoleen.

"Tuo ei ollut mikään tavallinen mies, Jabaster?"

"Varsin miellyttävä Turkkilainen, herrani."

"Luuletteko, että hän on Turkkilainen?"

"Hänen puvustansa päättäen."

"Olkoon niin. Asriel, käskekäät purkaa leiri. Me astumme heti
Bagdadiin."


XIX.

Päälliköt menivät eri taholle ryhtyäkseen tarpeellisiin
matkahankkeisin. Sanoma, että armeija kohta lähtisi Bagdadiin, levisi
pian koko leiriin ja herätti mitä suurinta innostusta. Joka käsi oli
työssä, purkasi teltoja, varusti aseita ja hevosia. Alroy vetäytyi
majaansa. Varjostimet olivat suljetut. Hän oli yksinään ja vaipui
syvään miettimiseen.

"Alroy!" lausui yksi ääni.

Hän vavahti ja katsahti ylös. Hänen edessään seisoi profetissa Ester.

"Ester! Sinäkö se olet?"

"Alroy! Älä astu Babeliin."

"Kuinka?"

"Niin totta kuin elän, Herra on käskenyt niin. Älä astu Babeliin."

"Enkä nauttisi ihaninta voittoani, tyttö?"

"Älä astu Babeliin."

"Mikä sinua pelottaa?"

"Älä astu Babeliin."

"Minäkö muuttaisin kohtaloani ilman mitään syytä?"

"Herra on puhunut. Eikö siinä ole syytä?"

"Minä olen Herran voideltu. Hänen varoituksensa ei ole tavannut minua."

"Nyt se tapaa sinun. Ylenkatsooko kuningas Herran profetissaa? Se on
Ahabin synti."

"Sinuako ylenkatsoisin? Sitä suuta ylenkatsoisin, joka on voittojeni
julistaja? Se olisi sulaa Jumalan pilkkaa. Ennusta triumfia, Ester,
eikä Alroy koskaan epäile innostustasi."

"Hän epäilee sitä nyt. Minä näen, että hän epäilee sitä nyt. Oi
kuninkaani, minä sanon taas: älä astu Babeliin."

"Kaunis tyttö, sinun silmäsi leimuavat. Ken voi katsella niitten
ihmeellistä ja kirkasta loistoa ja epäillä, että Ester on Jumalalta
innostettu! Tyynny, suloinen tyttö, joku unelma häiritsee
mielikuvitustasi."

"Alroy, Alroy, älä astu Babeliin."

"Minussa ei ole yhtään pelkoa -- minä olen lumottu."

"Voi minua! Hän ei tahdo kuulla minua. Kaikki on hukassa!"

"Kaikki on voitettu, ihana tyttö."

"Minä soisin, että olisimme Pyhällä Vuorella ja katselisimme pyhän
Sionin tähtiä."

"Ester", lausui Alroy, lähestyen ja lempeästi tarttuen hänen käteensä,
"Idän pääkaupunki levittää pian ihmeensä silmiesi eteen. Valmista
itseäsi kummia katsomaan. Tyttö, me emme ole enään erämaassa. Unhota
vaihtelevat mielenjohteesi. Tule, lapseni, valitse itsellesi puoliso
päällikköjeni joukosta, ja minä annan kuningaskunnan sinun
morsiuslahjaksesi. Minä näkisin mielelläni kruunun sinun korkealla,
kuninkaallisella otsallasi. Se ansaitsee sen hyvin."

Profetissa käänsi mustat silmänsä kokonaan Alroy'ta kohden. Mitä hänen
mielessänsä liikkui, sitä ei nähty eikä lausuttu.

Hän katseli tarkoin voittajan levollisia ja tutkimattomia kasvoja, hän
sysäsi pois hänen kätensä ja riensi ulos teltasta.



KAHDEKSAS OSA.


I.

Liehuvat liput, kaikkuvat torvet, hirnuvat ratsut ja kiiltävät peitset!
Kaukana taivaan rannalla ne välkkyvät, ikäänkuin aamu, kun yön varjot
väreillen väistyvät kirkkaan valon edestä.

Kuule! vainojain astunta, ikäänkuin valtameren vuoksi, joka vierii
vierimistään yhä eteenpäin ja valloittaa rannan. Vuorten harjoilta,
ikäänkuin syöksevä virta, vyöryvä kolonni leviää lakealle.

Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette Herran puolesta! Se
maa, jossa isänne itkivät ja virittivät vaikeroivia kanteleitansa; se
ylpeä kaupunki, jossa vanhempanne surivat kylmäksi jääneitä, kaukaisia
kotojaan; teidän ratsunne hyppivät sen edustalla, ja te täytätte ennen
pitkää sen palatsit. Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette
Herran puolesta!

Astu eteenpäin, astu, urhoollinen kansa, hetki on tullut, hetki on
tullut! Kaikki vuosisatojen lupaukset, kaikki pyhien viisaitten
ennustukset, yhtyvät tänä ihastuttavana hetkenä. Missä nyt sortajain
sotavaunut, missä tyrannein purpuravaipat? Hevonen ja isäntä ovat
molemmat kaadetut maahan, hevonen ja isäntä ovat molemmat kaadetut
maahan!

Nouse, Rachel, erämaasta, nouse, äläkä itke enään. Ei yksinäisen
palmupuusi varjon enään tarvitse peittää salaista suruasi. Herra on
kuullut lesken huokaukset, Herra on seisauttanut lesken kyynelet.
Lohduta mieltäsi, lohduta mieltäsi, lapsesi elävät jälleen!

Niin! niin! lainehtivalla tanterella innokas Asriel loistaa niinkuin
tähti, ja rohkea Scherirah pudistaa keihästänsä ankaran Jabasterin
käyräsapelin vieressä. Ja hän on tuossa, tuo valittu, jota
profeetalliset harput ylistävät, jonka elämä on niinkuin aamukaste
Sionin pyhällä kunnaalla: tuo valittu, tuo valittu, joka johdattaa
kansansa voittoon. Judan soturit! hurskaat miehet, jotka taistelette
Herran puolesta!

He tulevat, he tulevat, he tulevat!

Kaupungin valleilla liikkui viljalta kansaa, virralla vilskui kymmeniä
tuhansia venheitä, basaarit olivat suljetut, kadut väkeä täynnä, ja
kartanoin katot mustina katselioista. Ithamar oli aamulla tuonut
osastonsa kaupunkiin, sen linnoituksia haltuunsa ottaakseen. Ja nyt
Hebrealaisten etujoukko, joka oli kauan loittoa näkynyt, lähestyi
muureja. Suuri parvi ratsuväkeä erosi pääjoukosta ja ajoi täyttä havia
esiin. Komean upseeriston seuratessa ratsasti Alroy maidonkarvaisella
hevosellaan kesken lukemattoman kansan huutoja portteja kohden.

Ithamar ja lähetyskunnan jäsenet vastaan-ottivat hänen, mutta Honain ei
ollut läsnä. Päälliköt ja melkoinen osa Pyhästä Vartiakunnasta seurasi
Alroy'ta, kun häntä kaupungin etevämpiä katuja myöten johdatettiin
seraljin eli kalifin palatsin pääportille. Summattoman suuri käytävä
saatti lavealle, neliskulmaiselle pihalle, jossa hän astui ratsahilta
ja eunukkien päällikkö tervehti häntä. Korkeimpain kenraaleinsa ja
lähimmäisten palveliainsa kanssa Alroy vietiin useitten huoneitten
läpitse, jotka muistuttivat häntä hänen siellä käynnistänsä Honainin
kanssa, siksi kuin hän tuli kalifein suureen neuvoshuoneesen.

Valloittaja heittäysi oikea-uskoisten hallitsiain muhkealle divanille.

"Mukava istuin pitkien marssien perästä", lausui Alroy, kun hän
huulillansa kosketti sitä kahvia, jota pää-eunukki tarjosi hänelle
kuultavalla kupilla, joka oli valettu neilikanvärisestä porsliinista ja
helmillä kaunistettu. "Ithamar, aloittakaat nyt kertomuksenne.
Mimmoinen mieli-ala vallitsee kaupungissa? missä Rumin sultani on?"

"Kaupunki, herrani, on levollinen ja luullakseni tyytyväinen. Sultani
ja kalifi liikkuvat vielä tämän maakunnan rajoilla."

"Sitä minäkin ajattelin. Kyllä Scherirah masentaa heidät. Asettakaat
sotajoukot leiriin ulkopuolelle muureja; kaupungin vartioväki, kymmenen
tuhatta miestä, vaihetetaan joka kuukausi. Ithamar, te olette kaupungin
kuvernöri. Asriel komentaa armeijaa. Arvoisa Jabaster, tehkäät kertomus
kaupungin yhteiskunnallisesta tilasta. Teidän asuntonne on dervissein
virkahuoneessa. Urhoollinen Scherirah, minä en voi sallia teille pitkää
lepoa. Se on tarpeellista, että te jo kolmen päivän perästä olette
menneet virran poikki osastonne kanssa. Te saatte helpon työn. Minua
aavistaa, että he eivät taistele. Tulkaat kaikki huomenna puolipäivän
aikana tänne neuvotteluun. Jääkäät hyvästi!"

Päälliköt vetäytyivät pois, ylimmäinen pappi jäi jälelle.

"Jos lienee soveliasta, herrani, minä pyytäisin päästä hetkeksi teidän
puheillenne."

"Oma Jabasterini, teidän ei tarvitse kuin puhua."

"Herrani, minun oli aikomus puhua Abidanista, joka on yhtä urhoollinen
soturi kuin kukaan muu meidän armeijassamme. Minua pahoittaa, että
jostakin sattumuksesta hänen ansionsa aina näyttävät jääneen teiltä
huomaamatta."

"Abidan! Minä tunnen hänen hyvästi -- kelvollinen mies, mutta uneksija,
uneksija."

"Uneksija, herrani! Luottakaat minuun, hän on todellinen Israelin
lapsi, ja hänen uskonsa on syvä."

"Hyvä, Jabaster, me olemme kaikki todellisia Israelin lapsia. Antakaat
minun kuitenkin pitää semmoisia miehiä ympärilläni, jotka eivät näe
unia keskellä päivää. Meidän tulee karttaa semmoisia."

"Unet ovat Jumalan orakeli-lauseita."

"Kun Jumala ne lähettää. Aivan oikein, Jabaster. Mutta tänä Abidan ja
ne, joitten kanssa hän seurustelee, ovat täynnä ylpeitä käsityksiä,
jotka ovat saadut vanhoista muinaistarinoista, ja jotka, jos niitten
mukaan menettelisi, saattaisivat hallitsemisen mahdottomaksi -- sanalla
sanoen, he ovat vaarallisia miehiä."

"Israelin ihanin kukka! Joku on myrkyttänyt teidän pyhän korvanne
heidän suhteensa."

"Ei kukaan, arvoisa Jabaster. Minulla ei ole ketään muuta
neuvon-antajaa kuin te itse. He olkoot Israelin kukka, mutta he eivät
ole sen hedelmiä. Hyviä sotureita -- huonoja alamaisia: erinomaisia
välikappaleita, joitten avulla voimme saavuttaa suuria tarkoitusperiä.
Minun ei tee mieli antaa mitään valtaa uneksijoille. Minun täytyy koota
käytöllisiä miehiä ympärilleni -- käytöllisiä miehiä. Katsokaat, kuinka
Abner, Asriel, Ithamar, Medad -- katsokaat, kuinka nämät mukaantuvat
kaikkiin, mitä tapahtuu, ja kuitenkin ovat voittamattomia päälliköitä,
voittamattomia päälliköitä. Mutta he ovatkin käytöllisiä miehiä,
Jabaster; heillä on silmät ja he käyttävät niitä. He osaavat eroittaa
aikoja ja oloja. Mutta tällä Abidanilla ei ole kuin yksi ajatus --
temppelin rakentaminen: ahdasmielinen uskonkiihkolainen, joka olisi
valmis panemaan kaikki altiiksi muodon tähden. Kohoava temppeli
kukistuisi pian jälleen tuommoisilta rakentajilta. No, mitä tästä
pidätte -- juuri sama Abidan saarnasi leirissä, ettei minun tulisi
lähteä 'Babeliin', joksi tämä viisasteleva fantasti nimittelee tätä
kaupunkia, koska hän oli muka nähnyt jonkun näyn!"

"Oli semmoinenkin aika, jolloin teidän majesteettinne ei halveksinut
näkyjä."

"Olenko minä Abidan? Tuleeko muitten ihmisten muodostaa käytöstänsä
taikka ajatuksiansa minun mukaani? Minä seison yksinäni tässä
maailmassa, toisenlaisena olentona kuin te, semmoisena, jota ette
itsekään käsitä. Ollaan tästä puhumatta. Minä en tahdo kuulla mitään
enää, minä olen jo kuullut liian paljon. Ja huomenna tavataan
neuvottelussa."

Ylimmäinen pappi lähti ääneti pois.

"Hän on mennyt -- vihdoin minä olen yksinäni. Minä en kärsi noitten
miesten läsnä-oloa, paitsi kun tekoja kysytään. Heidän sanansa, yksin
heidän katseensakin häiritsevät minun miettivän ajatukseni hiljaisia
luomia. Minä olen taas kerta yksinäni, ja yksinäisyys on ollut valtani
kätkyt. Nyt minä tunnen itseni innostuneeksi. Ei nyt tarvitse ihmeitten
synnyttämiseksi mitään kujenäytelmiä."

"Salomonin valtikka! Olkoon niin. Entä sitten? Se on nyt Alroy'n
valtikka. Mitä se ilman hänen nerottansa on? Legenda sanoi, ettei
kukaan muu vapauttaisi kansaamme kuin se, jolla oli Salomonin valtikka.
Legenda tiesi, ettei kukaan muu saisi tätä valtikkaa, paitsi semmoinen,
jonka väkevän tahdon edessä maailmat niinkuin kohtalokin kumartaisivat.
Minä saavutin sen; minä katselin kasvoista kasvoihin aaveruhtinaita
heidän hautakammioissaan; ja sama käsi, joka tarttui heidän
haamuvaltikkaansa, on voittanut mahtavien kalifien diademin heidän
kuninkaallisen virtansa rientävillä vesillä."

"Maailma on minun: ja tuleeko minun luopua saaliista, kaikkia
sisältävästä ja sankarillisesta saaliista, toteuttaakseni jonkun
uneksivan papin typerää muinaistarinaa ja joutuakseni jonkun legendan
lemmikiksi? Hän valloitti Aasian, ja hän rakensi temppelin jälleen.
Näinkö minusta aikakirjat kertoisivat? Onko tämä äkkiä ilmi-leimahtunut
valta vaipuva jonkunlaiseksi hiiltyväksi ja himmeäksi hallinnoksi
jonkun mitättömän maakunnan yli, jonkun paimenperheen siivoksi
isännyydeksi? Onko Sotalaumojen Herra niin halpa Jumala, että meidän
tulee supistaa hänen voimaansa ja määrätä Jordan ja Libanon
Kaikkivaltiaan rajoiksi? Niin ei ole kirjoitettu; ja jos olisikin niin,
minä panen oman innostukseni esi-isieni ennustusten verroille. Minäkin
olen profeetta, ja Bagdad on oleva minun Sionini. Äänen tytär! No niin,
minä olen selvästi kutsuttu. Minä olen Herran palvelia eikä Jabasterin.
Olkoon minun sallittu tehdä hänen palveluksensa yhtä yleiseksi kuin
hänen voimansa; ja missä se pappi on, joka rohkenee väittää minun
uskoani valheeksi sen vuoksi, että hänen alttarinsa suitsevat toisilta
kunnailta kuin Judan?"

"Minun täytyy tavata Honainia. Sillä miehellä on suuri äly. Hän yksin
voi ymmärtää minun tarkoitukseni. Maailman vallan ei tule perustua
uskonlahkolaisten turhiin luuloihin ja yksin-omaisiin oikeuksiin.
Jabaster olisi valmis surmaamaan Mahomettilaiset niinkuin Amalekin;
Mahomettilaiset, alamaisten suuren enemmistön ja parhaan osan. Hän
olisi valmis kokonaan hävittämään kansan pois valtakunnastani, ettei
kävisi sanominen, että Ismael sai osan Israelin perinnöstä. Semmoinen
uskonkiihkolainen! Minä lähetän hänet Judaa valloittamaan. Meidän tulee
olla sovinnollisia. Meidän tulee tehdä jotakin taivuttaaksemme
voitettua voittajan asiaan. Tuo rohkea Rumin sultani -- olisin suonut,
että Abner olisi asettunut hänen tiellensä. Kun rientää pois haremin
kanssa! Minua melkein haluttaa itse ruveta takaa-ajajien johdattajaksi
ja -- rakkaus ja valtioviisaus yhdistyneinä -- ja kuitenkin -- Honain
on siihen omansa -- minä panen hänet lähettilääksi. Jahka vaan
sopisimme keskenämme. Liiton hieromiset inhottavat minua. Ajatukseni
lentävät pois kaikista muista esineistä. Minun täytyy tavata häntä.
Jospa vaan voisin kertoa hänelle kaikki, mitä minä ajattelen!! Tämä ovi
-- minne se vie? Haa! Minusta tuntuu, kuin muistaisin tuon komean
käytävän! Ei mitään palveliaa näy. Palatsimme järjestys on vähäisen
laimea. Soturini eivät ole mitään hovimiehiä. Mikä mainio linnanhaltia
Honainista tulisi! Äänettömyyttä kaikkialla. Niin! se on hyvä. Näitten
salien läpitse minä olen varmaan ennen astunut. Jospa vaan kenenkään
näkemättä ja tuntematta pääsisin tuon yksinäisen portin luo virran
rannalla. Se ei ole mahdotonta. Tässä on useita vaate-asuja.
Minä pukeun toiseksi. Uskollinen käyräsapeli, sinä olet tehnyt
velvollisuutesi, levähdä vähä aika. Hyvä onni, että olen parraton. Minä
rupean eunukiksi. Näin! varsin kaunis vaippa. Tikari, jos pulaan
joutuisi, helmillä koristetut varvaskengät, kultakankainen kauhtana,
kashmirivyö ja sopelin-nahkainen turkki. Katsahdus peiliin. Hyvä! Minä
rupean näyttämään maailman valloittajalta!"


II.

Oli hämärä: vähäinen ja yksinäinen venhe, jota vaan yksi mies sousi,
kulki Tigrin virtaa alas ja seisahtui erään kartanon holvikäytävän luo,
joka ulottui jokeen asti. Se seisahtui, soutomies veti pois
varjostimet, hänen ainoa matkustajansa nousi maalle ja astui
holvikäytävän portaita ylös.

Portaitten päähän päästyänsä vieras aukaisi kultaisen ristikon, eteni
jotakin käytävää myöten ja saapui kauniisen saliin, joka oli rakennettu
valkoisesta ja viheriäisestä marmorista ja johdatti puutarhoihin. Tässä
huoneessa ei ketään näkynyt; vieras heittäysi hopeiselle sohvalle, joka
oli asetettu permannon keskeltä kohoavan ja porphyrisäiliöön lankeavan
suihkulähteen reunalle. Hiljainen kuiskaus herätti vieraan hänen
unelmistaan, hiljainen kuiskaus, joka lausui sanan "Honain." Vieras
katsahti ylös, yksi haamu, verhottuna maahan ulottuvalla hunnulla,
lähestyi puutarhojen puolelta.

"Honain!" sanoi likenevä haamu, heittäen pois huntunsa, "Honain! Ah!
tuo kaunis mykkä on palannut!"

Tyttö, armaampi kuin ruusuinen aamu, näki odottamattoman vieraan. He
seisoivat, tyttö ja vieras, ääneti katsellen toisiaan. Mies, kynttilä
kädessä, ilmestyi salin päässä. Hän sulki oven huolellisesti, hän astui
vitkalleen eteenpäin hiljaisin askelin; hän lähestyi naista ja
vierasta.

"Alroy!" lausui Honain hämmästyneenä, ja kynttilä putosi hänen
kädestään.

"Alroy!" huudahti nainen säikähtyneellä muodolla: hän vaaleni ja
nojausi pylvästä vastaan.

"Kalifin tytär!" lausui Israelin johdattaja; ja hän likeni ja lankesi
polvillensa ja tarttui hänen liikkumattomaan käteensä, "minä olen
todella se Alroy, jolle sallimus on antanut sinun isäsi valtakunnan;
mutta prinsessa Schirenen ei tarvitse pelätä sitä, joka pitää tätä
hänen suosionsa muistoa kalliimpana kuin kaikkia voittojaan;" ja hän
otti povestaan smaragdeista ja helmistä liitetyn rukousnauhan ja,
nousten verkalleen, painoi sen hänen vapisevaan käteensä.

Prinsessa kääntyi pois ja kätki kasvonsa käsivarteensa, jota hän piti
pylvästä vastaan.

"Hyvä Honain", Alroy lausui, "te luulitte, että minä olin unhottanut
kaikki menneet -- te luulitte minua kiittämättömäksi. Minun läsnä-oloni
täällä osoittaa, ettei niin ole laita. Minä tulin teidän toiveitanne
kuulustelemaan. Minä tulin niitä noudattamaan ja täyttämään, jos vaan
siihen kykenen."

"Herra", vastasi Honain, joka oli tointunut siitä mielenliikutuksesta,
joka ei usein saanut valtaa hänessä, ja siitä hämmästyksestä, johon hän
harvoin joutui, "herra, minä en pyydä suuria. Te näette edessänne
hallitsiani tyttären. Yhtymys semmoinen, jota, luullakseni, tämä nainen
ei helposti anna minulle anteeksi, on jossakin määrässä ilmaissut
teille hänen tilansa ja tunteensa. Prinsessa Schirene käytti viimeisiä
mullistuksia päästäkseen semmoisesta elämästä, jota hän ei millään
lailla voinut kärsiä, ja semmoisesta kohtalosta, joka kammotti häntä.
Minä olin hänen ainoa neuvon-antajansa, vieläpä, hän olkoon vakuutettu
siitä, uskollinenkin, vaikka ehkä vähäisen varomaton. Kaupungin
asukasten vastustamaton tahto, että minä menisin lähettiläänä
valloittajan luo, esti meitä pakenemasta, niinkuin olimme aikoneet.
Sen jälkeen minä sotaväen liikuntoihin katsoen olen luullut
viisaammaksi toistaiseksi jäädä tänne, vaikka minä olen levittänyt sen
huhun, että olen lähtenyt pois. Puutarhani kioskissa prinsessa nyt on
vapaa-ehtoisena vankina. Hämärässä hän salaisesti tulee etsimään halpaa
virvoitusta minun seurassani ja kuuntelemaan niitä uutisia, joita minä
päivällä valhepuvussani ongin. Kertomukseni, herra, on lyhyt ja
yksinkertainen. Me olemme teidän vallassanne; minä en koeta luovuttaa
teidän välitystänne, vaan sen sijaan anon teiltä turvaa."

"Kallis Honain, se on tarpeetonta. Prinsessa Schirenen ei tarvitse kuin
lausua tahtonsa ja se täytetään. Minä tulin puhumaan tärkeistä
asioista, Honain, mutta minä vetäydyn pois, sillä minä olen nyt
liika-vieras. Huomenna, jos suvaitsette, minä palaan tänne samaan
aikaan ja samassa valhepuvussa. Sillä välin prinsessa ehkä lausunee
teille toiveitaan, ja te laaditte ne minulle. Joko saattoväki muihin
maihin taikka palatsi taikka maakunta hallittavaksi taikka asuttavaksi
-- mutta minä en tahdo tarjota semmoiselle, jonka tulisi käskeä.
Jääkäät hyvästi! jalo nainen. Antakaat entiset anteeksi! Huomenna, hyvä
Honain! yhtykäämme. Hyvästi!"


III.

"Kuninkaan otsa oli synkkä", lausui Ithamar Asrielille, kun he
neuvottelusta tullen astuivat komeaan purteensa.

"Ajatuksista; hänellä on niin paljon mietittävää; kummallista, kuinka
hän jaksaa kantaa kaikki!"

"Minä olen nähnyt hänet iloisena taistelon aattona, ja vilkkaana vaikka
levollisena, kun tärkeämmät asiat kuin nämät ovat häntä rasittaneet.
Hänen otsansa oli synkkä, mutta ei, niin minusta näytti, _ajatuksista_;
ennemmin sopisi sanoa _äreydestä_. Huomasitteko, kuinka hän tiuski
Jabasteria?"

"Aika lailla! Vakava pappi väänneksi tuskissansa ja kun hän kirjoitti
nimensä tuon käskyn alle, vapisi hänen ruokonsa vihasta. Minä en
koskaan nähnyt ihmistä niin vaaleana."

"Eikä niin äänettömänä. Hän oli muodoltaan niinkuin ilmeinen myrsky.
Minä sanon teille jotakin, Asriel, tämä vakava pappi ei suosi meitä."

"Vastako sen salaisuuden nyt olette huomanneet, Ithamar? Me emme ole
hänen poikiansa. Eikä, totta puhuen, meidän hallitsiammekaan. Minä olen
iloinen, että kuningas on niin luja Abidanin suhteen. Jos tämä olisi
neuvoskunnassa, hän puollustaisi Jabasteria."

"No! hän on suorastaan Jabasterin kätyri. Mitä te luulette
Scherirah'sta?"

"Minä en luottaisi häneen. Niin kauan kuin soditaan, hän ei huoli
mistään muusta; vaan, muistakaat sanani, Ithamar: kun rauha tulee, hän
auttaa pappia."

"Medad pääsnee neuvoskuntaan. Hän on meidän puolellamme."

"Kaikesta sydämestänsä. Olisi hyvä, jos teidän veljenne olisi täällä,
Asriel: hän on ainoa, joka pitää Jabasterille. Alroy rakastaa teidän
veljeänne niinkuin itseänsä. Lieneekö siinä perää, että hän aikoo naida
Miriamin?"

"Niin kuningas soisi. Varsin sievä avioliitto Abnerille.

"Koko maailma on tarjona meille. Saa nähdä, kuka pääsee Syrian
varakuninkaaksi?"

"Kun olemme valloittaneet sen. Ei suinkaan Scherirah. Muistakaat
sanani, Ithamar: hänestä ei tule koskaan mitään hallitsiata. Pikemmin
teistä taikka minusta. Itse puolestani jäisin mieluisammin siksi kuin
olen."

"Teillä onkin hyvä virka; kaikkein paras."

"Samoin kuin kaupungin hallintokin. Siinä tarvitaan vaan vahdinpito."

"No, auttakaat te siis minua, että saan Syrian, niin teidän sopii
pyytää minun virkaani."

"Olkoon menneeksi. Jabaster tahtoisi, että hebrealaisessa valtakunnassa
ylimmäinen pappi olisi todella suuri-visiri."

"Alroy rupeaa kaiketi omaksi ministeriksensä."

"Siitä minä en ole varma. Hän ehkä mieluisammin lähtee itse
johdattamaan Syrian sotaretkeä; hänen täytyy jättää joku päällikkö
Bagdadiin. Jabaster ei ole mikään kenraali."

"Ei, ei ollenkaan. Alroy on epäilemättä mielissään, kun hän saa jättää
Jabasterin kotiin. Rumin sultani ei liene aina niin armelias."

"Ha! ha! se vasta oli pako!"

"Taivasten kautta! Minä luulin, että kaikki oli hukassa. Teidän
päällekarkauksenne oli todella komea."

"Minä en koskaan unhota sitä. Minä olin vähällä ratsastaa Jabasterin
kumoon."

"Hyvä, kun olisitte niin tehneet!"


IV.

On tuo hellä hämärän hetki, jolloin tytöt yksinäisessä lehdossansa
huokailevat hempeämmin kuin illan henki! Hiukeeva ruusu kohottaa
päätänsä ja kuuntelee satakieltä, kun iloiset ja hartaat ylistykset
vuotavat hänen sykkivästä rinnastaan: hiukeeva ruusu kohottaa päätänsä
ja kuuntelee punehtuen.

Selkeään, ruusunpunaiseen ilmaan, jossa yksinäinen tähti välkkyy,
soleva ja suippo sypressi ylenee, ikäänkuin synkkä ajatus kesken
uhkuvaa riemua. Visertävä lintu, yksinäinen tähti, vakava puu, lemuava
kukka ovat vaaralliset sinä hellänä hetkenä, jolloin tytöt tummassa
lehdossansa huokailevat hempeämmin kuin illan henki.

Kalifin tytär tulee raitista ilmaa hengittämään, luuttu on hänen ainoa
seuransa. Hän istuutuu suihkulahteen reunalle ja katselee putoavaa
vettä. Hänen poskensa nojautuu hänen käsivarteensa, ikäänkuin hedelmä
soreaan lehvään. Hyvin miettivältä näyttävät hehkeän ja ihanan naisen
kasvot. Hän vävähtää; lämmin, hekumallinen huuli koskee hänen vienoa,
joutilasta kättänsä. Se on hänen oma gazellinsa. Isoilla ja loistavilla
silmillänsä, jotka puhuvat selvemmin kuin moni suu, rakas palvelia
ääneti kysyy syytä emäntänsä yksitotisuuteen.

"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti. "Sinun
huulesi ovat joutsenta lauheammat, sinun huulesi ovat joutsenta
lauheammat; mutta _hänen_ hohtivat lempeä, kun koskivat, minun kaunis
gazellini! minun kaunis gazellini!"

"Voi! kaunis gazelli! voi! kaunis gazelli!" prinsessa huudahti; "sinun
silmäsi ovat niinkuin yön tähdet; mutta _hänen_ loistivat lemmestä, kun
katselivat, minun kaunis gazellini! minun kaunis gazellini!"

Hän tarttui luuttuunsa, hän hypitti kiihkeästi sormiansa sen helevillä
kielillä, ja katsellen rusottavaa taivasta, koko sen runollisuutta
lainataksensa, näin, näin hän lauloi; näin, näin hän lauloi:

    Hän nousi kuni aamu armas,
    Mi loistaa Syrian taivaalla;
    Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
    Ja valtaa kuvas' vartalo!

    Mun sieluin! kolkko maa sä lienet,
    Tält' auringolta valos saat;
    Mut himmeyden poisti maasta
    Jo rakkauden sätehet!

    Hän nousi kuni aamu armas,
    Mi loistaa Syrian taivaalla;
    Ja synkkää voimaa silmä säihkyi,
    Ja valtaa kuvas' vartalo!

"Kerta vielä, kerta vielä! Oi! laulakaat tämä laulu kerta vielä!"

Prinsessa säikähti ja katsoi ympärillensä. Alroy seisoi hänen edessään.
Hän nousi, hän aikoi vetäytyä pois; vaan lähestyen valloittaja tarttui
hänen käteensä.

"Ihana prinsessa", Alroy lausui, "älkäät salliko, että saa sanoa, jotta
minun läsnä-oloni karkoitti sekä kauneuden että soiton."

"Herrani, varmaan vartoo Honain teitä. Antakaat minun kutsua häntä."

"Prinsessa, minä en tullut Honainia puhuttelemaan."

Alroy istuutui hänen viereensä. Ruhtinaan kasvot olivat vaaleat, hänen
sydäntänsä tykytti.

"Tämä puutarha", hän sanoi viimein matalalla äänellä; "tämä puutarha --
lyhyt, lyhyt aika on kulunut siitä kuin minä ensin astuin sen somia
käytäviä, vaan kuitenkin nämät päivät näyttävät minusta niinkuin
kaukainen muisto toisesta elämästä."

"Se onkin toinen elämä", vastasi prinsessa. "Me itse, maailma, kaikki
muodot ja käytökset, kaikki tunteet ja tavat ovat tosiaan muuttuneet
ikäänkuin olisimme hengittäneet toisia ilmoja."

"Suuri muutos on tapahtunut."

"Siitä kuin ensin kävitte minun komeassa kioskissani. Sievä leikkikalu!
Minä pyydän, että se säästetään."

"Se on pyhä niinkuin te itse."

"Te olette kohtelias voittaja."

"Minä en ole mikään voittaja, kaunis Schirene, vaan orja, halvempi kuin
olin silloin, kuin ensin nöyrästi kumarsin teidän edessänne."

"Ja veitte muassanne muiston, jota minä en ole unhottanut. Teidän
rukousnauhanne on tässä."

"Sallikaat minun vaatia sitä takaisin. Se on ollut minun lohdutukseni
monessa vaarassa, ihana tyttö. Taistelon aattona minä panin sen
rinnalleni."

Prinsessa ojensi hänelle rukousnauhan ja käänsi pois päätänsä. Hänen
kätensä jäi Alroy'n käteen; tämä painoi sitä huuliansa vastaan. Ja näin
oikealla kädellänsä pitäen kiinni prinsessan kädestä, Alroy vasemmalla
syleili häntä, kun hän lankesi polvillensa.

"Voi ihana! Voi ihanata ihanampi! sillä sinä olet minulle ikäänkuin
häiritsemätön uni", huudahti Israelin nuori johdattaja, "anna minun
osoittaa sinulle kunnioitustani. Minä en tarjoa sinulle mitään valtaa;
minä en tarjoa sinulle mitään aarteita; minä en tarjoa sinulle mitään
noita uhkean mielenkuvituksen lukemattomia nautintoja -- nämät kaikki
olkoot sinun, vaan kaikkia näitä sinä olet kokenut; mutta jos semmoisen
hengen hehkuva rakkaus, joka ei ole koskaan taipunut naisten tahtoon
eikä miesten voimaan -- jos Alroy'n sielun harras altiiksi antaminen --
katsotaan soveliaaksi uhriksi sinun erinomaisen armautesi alttarille,
minä palvelen sinua, Schirene, minä palvelen sinua, minä palvelen
sinua!"

"Siitä kuin ensikerran katselin sinua, siitä kuin sinun kauneutesi
ilmestyi minun eteeni niinkuin kirkas, hyvä-enteinen tähti, on sinun
kuvasi aina pysynyt salaisen rakkauteni hiljaisessa kätkössä. Silloin,
silloin minä olin semmoinen olento, jonka pelkkää koskemistakin sinun
uskontosi piti häpeänä. Minä olen kostanut pitkien vuosisatojen
vääryydet Aasian parhaalla verellä; minä olen palannut kunniassa ja
loistossa vaatimaan jälleen muinaista valtikkaani; vaan paljoa
suloisempi kuin kosto, paljoa suloisempi kuin pyhien sukukuntieni
joutuisa kokoontuminen, pikaiset voitot ja vallan hohde, ovat nämät
jumaloitsevan rakkauden lyhyet hetket, tämän rakkauden, johon minä
vuodatan elämäni innon!"

"Voi minun sieluni, minun henkeni, minun koko olentoni! sinä olet
ääneti, vaan sinun äänettömyytesi on suloisempi kuin muitten puhe.
Suostu, suostu, kallis Schirene, suostu anojaasi! Sinun uskontosi,
sinun isiesi uskonto, sinun kansalliset tapasi, nämät, nämät pidetään
kunniassa, ihana tyttö! Faraon tytär antoi tumman kauneutensa suurelle
esi-isälleni. Sinun kasvosi ovat niinkuin kirkas, viehättävä päivä! Älä
salli sanottavaksi, että Nilin tytär vastaan-otti Israelin kruunun --
että Tigrin tytär hylkäsi meidän valtikkamme. Minä en ole Salomon,
vaan minä olen semmoinen, joka, jos Schirene istuisi vieressäni
valta-istuimellani, saattaisin Salomonin kuuluisat ajantiedot tuntumaan
ikävältä ja hämärältä sadulta sinun verrattoman loistosi rinnalla!"

Hän taukosi, prinsessa käänsi tähän saakka kätketyt kasvonsa ja
kallisti ne hänen sydäntänsä vastaan. "Oi Alroy!" hän huudahti,
"minulla ei ole mikään usko, ei mikään isänmaa, ei mikään elämä, paitsi
sinä!"


V.

"Kuningas hidastelee tänään."

"Onko tosi, Asriel, että sanomia on tullut Hamadanista?"

"Vähäpätöisiä, Ithamar. Minulle tuli yksityisiä kirjeitä Abnerilta.
Kaikki on rauhassa."

"On jo melkoinen aika kulunut. Milloin te lähdette liikkeelle,
Scherirah?"

"Sotaväkeni on valmiina. Minä odotan käskyä. Tämän aamun neuvottelu on
ehkä asian päättävä."

"Tämän aamun neuvottelussa on määrä järjestää kaupungin
yhteiskunnallisia asioita", muistutti Jabaster.

"Vai niin!" sanoi Asriel. Oletteko suorittaneet kertomuksenne,
Jabaster?"

"Tässä se on", vastasi ylimmäinen pappi. "Hebrealainen lainsäätäjä ei
tarvitse suurta miettimistä sääntöjensä laatimiseen. Hänellä on kaava,
jota ei aika voi hävittää eikä ajatteleminen parantaa."

Ithamar ja Asriel iskivät silmää toisilleen. Scherirah näytti
juhlalliselta. Tuosta seurasi vaiti-olo, jonka Asriel keskeytti.

"Tämä on jalo kaupunki, tämä Bagdad. Minä en ole vielä käynyt teidän
asunnossanne, Jabaster. Te saitte hyvän majan."

"Kyllä. Minä toivon, ettemme kauan viivy täällä. Suuri päämäärä ei ole
vielä saavutettu."

"Kuinka pitkältä on tästä pyhään kaupunkiin?" kysyi Scherirah.

"Kuukauden matka", Jabaster vastasi.

"Ja kun olette ehtineet sinne?" kysyi Ithamar.

"Te saatte taistella Frankkeja vastaan", arveli Asriel.

"Jabaster, kuinka iso Jerusalem on?" kysyi Ithamar.

"Onko tosi, niinkuin minä toisinaan olen kuullut, ettei se ole laveampi
kuin tämä seralji puutarhoinensa päivinensä?"

"Sen kunnia on kadonnut", vastasi ylimmäinen pappi; "tiilikivet ovat
pudonneet pois, mutta me rakennamme marmorilla jälleen; ja Sion, joka
nyt on ulkopuolella kristittyjen muureja, on vielä hohtava niinkuin
muinoin palatseista ja paviljongeista."

Torvet kajahtivat, ovet avattiin ja Alroy astui sisään käyden Bagdadin
lähettilään käsivaralla.

"Urhoolliset päälliköt", lausui Alroy kummastuneille läsnä-olijoille,
tässä jalossa vieraassa te näette semmoisen miehen, johon minä
täydellisesti luotan niinkuin teihinkin. Jabaster, katso, veljesi!"

"Honain! Oletko _sinä_ Honain?" huudahti ylimmäinen pappi, kavahtaen
seisaalle. "Minä olen pannut tuhansia sinua etsimään." Konsa vaaleten
hämmästyksestä, konsa rakkaudesta punehtuen Jabaster syleili veljeänsä
ja liikutuksensa vointeessa painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vastaan.

"Herra", lausui vihdoin ylimmäinen pappi matalalla ja vapisevalla
äänellä, "minun tulee pyytää anteeksi teiltä, että olen hetkeksikään
nykyisessä virassani vierähtänyt muihin ajatuksiin kuin semmoisiin,
jotka koskevat teidän etuanne. Se on ohitse; ja te, jotka tiedätte
kaikki, suotte varmaan minulle anteeksi."

"Kaikki, mikä tarkoittaa Jabasteria, koskee minun etuani. Hän on
valtakuntani tuki"; ja ojentaen kättänsä Jabasterille Alroy asetti
ylimmäisen papin oikealle puolellensa. "Scherirah, te lähdette tänä
iltana."

Tuima päällikkö kumarsi äänetönnä.

"Mikä tämä on?" Alroy jatkoi, kun Jabaster antoi hänelle paperikääryn.
"Ah! teidän kertomuksenne. 'Sukukuntien järjestys' -- 'Leviittain
tehtävät' -- 'Kansan päämiehet' -- 'Israelin vanhimmat!' Se aika tulee,
jolloin nämät pantanee toimeen. Tätä nykyä, Jabaster, meidän täytyy
olla kohtuullisia ja tyytyä semmoisiin sääntöihin, jotka takaavat, että
järjestys pysyy voimassa, toisten omaisuus jätetään kajoamatta ja
oikeutta harjoitetaan. Onko totta, että muuan joukko on ryöstänyt
jonkun moskean?"

"Herrani! siitä minun juuri oli aikomus puhua. He eivät ole ryöstäjiä,
vaan miehiä, ehkäpä liian kiivaita, jotka ovat lukeneet ja jotka ovat
muistaneet, että 'teidän tulee kokonaan kukistaa kaikki paikat, jossa
ne kansakunnat, jotka voitatte, palvelivat jumaliansa korkeilla vuorilla
ja kunnailla ja jokaisen vihantavan puun alla. Ja teidän tulee kaataa
kumoon heidän alttarinsa, ja' --"

"Jabaster, onko tämä mikään synagoga? Tulenko minä kunnollisten
valtiomiesten vai uneksivien rabbinein neuvotteluun? Tuhansia vuosia me
olemme tuoneet esiin lauseita semmoisista laeista, joita emme tohtineet
käyttää. Semmoisellako keinolla valloitimme Nishaburin ja astuimme
Tigrin poikki? Kunnollinen, viisas Jabaster, sinä olet mahdollinen
parempiin ja pystyt kaikkiin. Minä pyydän sinua, vaadi viimeinen kerta
tämmöisiä seikkoja. Ovatko nuot konnat vangitut?"

"He olivat, vaan minä vapautin heidät."

"Vapautit heidät! Hirtä ne! Hirtä ne kaikkein julkisimpaan vehmastoon.
Tälläkö tapaa Mahomettilaisia hyviksi alamaisiksi saadaan? Jabaster,
Israel kunnioittaa sinua; ja minä, sen etevin, minä tiedän, ettei
ketään uskollisempaa, ei ketään oivallisempaa eikä oppineempaa seiso
lippumme luona; mutta minä näen, etteivät Kaukason onkalot hallitsioita
kasvata."

"Herra, minä luulin nöyrästi, että Moseksen laki kasvatti
hallitsioita."

"Kyllä! nyky-aikoihin sovitettuna."

"Muuttuneeko, mikä jumalallista on, miksikään?"

"Olenko minä yhtä pitkä kuin Adam? Jos aika on muuttanut ihmisen, koko
tämän ihanan luonnon kukan ja kaunistuksen, jumalallisimman kaikista
jumalallisista keksinnöistä, jos aika on muuttanut tämänkin, joka
kaikista Jumalan käsialoista on paras, miksi se säästäisi semmoista
lakia, joka ainoastaan määrää hänen käytöstänsä? Hyvä Jabaster, meidän
tulee asettaa Israelin valta entisellensä -- se on minun tehtäväni,
vaan mitä keinoihin koskee ja mihin paikkaan -- siitä ei ole lukua.
Asriel, mitä uutisia Medadista?"

"Kaikki on rauhassa Tigrin ja Eufrateen välillä. Olisi parempi, jos
kutsuisimme takaisin hänen osastonsa, jota on suuresti rasitettu. Minä
olen ajatellut, että Abidan lähetettäisiin hänen sijaansa."

"Niin minäkin ajattelen. Meidän sopii varsin hyvin pitää Abidania
ulkopuolella kaupunkia. Jos totuus ilmi saataisiin, minä panen vetoa,
että hänen joukkolaisensa moskean ryöstivät. Meidän täytyy julkaista
käsky tämän johdosta. Hyvä Jabaster, puhutaan kahden kesken näistä
asioista. Minä jätän teidät nyt veljenne kanssa. Scherirah,
aterioitkaat tänä iltana minun tykönäni. Ennenkuin erkanette
Asrielista, tulkaat minun luokseni huoneeseni."


VI.

"Minun täytyy tavata kuningas!"

"Hurskas pappi, hänen korkeutensa on mennyt huoneisinsa. Se on
mahdotonta."

"Minun täytyy tavata kuningas! Arvoisa Pharez, koko edesvastaus olkoon
minun."

"Hänen korkeutensa käskyt ovat todellakin ehdottomat. Teidän ei käy
häntä kohtaaminen."

"Tiedätkö sinä, kuka minä olen?"

"Yksi, jota kaikki hurskaat hebrealaiset kunnioittavat."

"Minä sanon, että minun täytyy tavata kuningas."

"Totisesti, hurskas Jabaster, se ei käy laatuun."

"Onko Israel hukkuva halvan palvelian tähden? Pois tieltä; minun
_täytyy_ tavata hänet."

"Vai niin! Jos teidän täytyy mennä, niin minun täytyy taistella
velvollisuuteni puolesta."

"Älä koske Herran voideltuun. Koira, sinä saat vielä maksaa tämän!"

Näin puhuen Jabaster viskasi Pharezin syrjälle ja, palvelia liepeissä,
syöksähti kuninkaan huoneesen.

"Mitä nämät kaikki tietää?" huudahti Alroy hypähtäen ylös divaniltaan.
"Jabaster! Pharez, mene pois! Kuinka nyt, onko Bagdad nousnut
kapinaan?"

"Pahempi, paljoa pahempi asia, Israel on pian nouseva."

"Kuinka!"

"Minun turmiollinen veljeni on kertonut minulle kaikki, enkä minä
voinut nukkua ennenkuin sain koroittaa ääneni sinua pelastaakseni."

"Olenko minä missään vaarassa?"

"Erämaassa, jolloin ääretön lakea notkui sinun vapisevan jalkasi alla
ja mustat taivaat tuoksuttivat kuumia hiekkapyörteitänsä, sinä olit
enemmän turvassa. Tuona kuolon hetkenä Yksi varjeli sinua, joka ei
koskaan unhota rakasta ja uskollista lastansa, ja nyt, kun hän on
pelastanut sinut orjuudesta, nyt, kun sinun onnesi, ikäänkuin jalo
seeteri, ylenee ilmoihin ja varjostaa kaiken maan, sinä, Hänen kansansa
johdattaja, Hänen valitun kansansa, jonka hyväksi hän on tehnyt niin
monta ihmettä -- sinä käännät sydämesi pois esi-isiesi Jumalan puolesta
ja halajat vieraita iletyksiä."

Sen leveän holvin kautta, joka saatti seraljin puutarhoihin, kuun
säteet valaisivat Jabasterin vartevaa ruumista ja ylöspäin nostettua
kättä; Alroy seisoi, käsivarret ristiin laskettuina vähän tuonnempana,
katsellen pappia, kun tämä puhui, tyvenellä, mutta tutkivalla silmällä.
Yhtäkkiä hän lähestyi nopeasti ja, pannen kätensä Jabasterin
olkapäälle, sanoi matalalla, kysyvällä äänellä: "te puhutte tuosta
naimisesta?"

"Siitä, joka tuotti Salomonin perikadon."

"Kuunnelkaat minua, Jabaster", lausui Alroy, keskeyttäen häntä
levollisella, mutta vakavalla äänellä. "Minä en voi unhottaa, että
minä puhuttelen opettajaani yhtä paljon kuin ystävääni. Herra joka
tietää kaikki, on katsonut minut soveliaaksi tehtäväänsä. Minun
kelvollisuuttani tähän korkeaan ja pyhään toimitukseen ei myönnetty
ilman koetuksitta. Semmoinen syntyperä, josta ei kukaan muu voinut
kerskata, mystilliset tiedot, jommoisia harvalla oli, mieli, joka
rohkeni kohdata kaikkia ja ruumis, joka sieti kovimpiakin -- nämät
olivat minun etuni -- mutta ei siitä sen enempää. Minä olen tuon
suuren koetuksen kestänyt; Sotalaumojen Herra on havainnut minut
luottamuksensa ansainneeksi; minä olen asettanut hänen entisen kansansa
kuntoihinsa; hänen alttarinsa loistavat uhriliekeistä; hänen pappinsa
ovat kunnioitetut -- käy todistamaan, Jabaster -- hänen kaikkivaltiasta
ykseyttänsä on julistettu. Mitä sinä muuta vaadit?"

"Kaikkia!"

"Tunsipa Moses teidät hyvin. Te olette kankeaniskainen kansa."

"Herra, älkäät suuttuko minuun. Jos minä puhun kiivaasti, minä puhun
rakkaudesta. Te kysytte minulta, mitä minä halajan; minä vastaan:
kansallista olemista, jota me kaipaamme. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: Luvattua Maata. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: Jerusalemia. Te kysytte minulta, mitä minä
halajan; minä vastaan: temppeliä -- kaikkia, mitä me olemme
menettäneet, kaikkia, mitä me olemme huokailleet, kaikkia, minkä vuoksi
me olemme taistelleet -- meidän ihanata isänmaatamme, meidän pyhää
uskoamme, meidän yksinkertaista käytöstämme ja meidän entisiä
tapojamme."

"Käytös muuttuu aikoja ja oloja myöten; tapoja sopii noudattaa joka
paikassa. Sinun rintavaatteesi osoittaa meidän uskoamme; ja mitä
isänmaahan tulee, onko Tigris vähempi kuin Siloah taikka Eufrates
halvempi kuin Jordan?"

"Voi! oli kunniakas aika, jolloin Israel seisoi kaukana muista
kansoista, puhtaana ja hurskaana olentona, jonka Jumala oli pyhittänyt.
Me olimme silloin valittu perhe, mitä omituisin kansa, määrättynä
Jumalan erityiseksi iloksi. Kaikki ympärillämme oli juhlallista,
totista ja pyhää. Me kartoimme muukalaisia niinkuin saastaisia
olentoja, jotka sokaisivat meidän yksin-omaista hurskauttamme ja,
samalla kuin turvasimme itseemme ja Jumalaamme, meidän elämämme vieri
eteenpäin mahtavan ja juhlallisen uskonnon syvässä virrassa, joka
saatti huonoimmankin meistä katsomaan itseänsä paremmaksi kuin muitten
maitten kuninkaat. Se oli kunniakas aika: minä luulin sen palanneen --
mutta minä herään tästä unelmasta niinkuin muistakin."

"Meidän täytyy heittää uneksiminen, hyvä Jabaster -- meidän täytyy
ryhtyä tekoihin. Jos minä jollakin tapaa antautuisin semmoisiin
unelmiin, jotka usein ryöstivät minulta kultaiset hetket Hamadanissa
taikka entisessä luolassamme, minä kuulisin jonakin aamuna Rumin
sultanin ratistavan porteillani." Alroy hymyili, kun hän puhui; hän
olisi mielellään ruvennut hupaisempaan haastelotapaan, vaan papin
juhlallinen muoto ei soveltunut hänen kevytmielisyyteensä.

"Minun sydämeni on täynnä enkä minä voi puhua: entisyyden muisto
valloittaa minun ajatukseni. Minä olin turhaan luullut, että minun
ääneni, jota totuuden tunto innostutti, vielä pelastaisi hänet; ja nyt
minä seison tässä hänen edessään äänettömänä ja vapisevana niinkuin
rikollinen. Oi! minun ruhtinaani! minun oppilaani!" lausui pappi,
lähestyen, langeten polvillensa ja tarttuen Alroy'n vaippaan, "sinun
pyhän syntyperäsi kautta, sinun innokkaan nuoruutesi ja meidän
yhteisten tutkimustemme suloisen muiston kautta -- kaikkien sinun
hartaitten ajatustesi ja juhlallisten mietintöjesi ja kunniakkaan
maineenpyyntösi kautta -- kaikkein sinun kärsimistesi ja voittojesi ja
ennen kaikkia sen suuren Jumalan nimen kautta, joka on valinnut sinut
lempilapseksensa -- kaikkien ylevän tehtäväsi ihmeitten kautta -- minä
vannotan sinua! nouse, Alroy, nouse ja havauta itseäsi. Se paula, johon
esi-isäsi houkuteltiin, kietonee sinutkin -- tämä Delila leikannee
mystilliset kiharasi. Sinun luonteisesi eivät jätä mitään kesken.
Poikkeeppas kerta siitä suorasta tiestä, joka on sinun edessäsi ja,
vaikka sinä luulet, että kävelet kesäisten puitten välitse, sinä pian
havaitset, että olet joutunut kammottavan salon synkkiin pimentoihin,
joista ei kenkään voi pelastaa sinua!"

"Jos olenkin perinyt suuren esi-isäni tulisen veren, minä kumminkin
pidän hänen valtikkaansa. Voittaako mikään maallinen valta taivaan ja
hadeen yliluonnollisen hallinnon?"

"Herra, herra, tuo legenda, joka tuli Sinaista, on täynnä korkeata
oppia. Muodosta vaan käytöksesi sen neuvoja myöten ja kaikki käy hyvin.
Se sanoo, ettei meidän kansamme pääse entiseen voimaansa kuin sen
avulla, joka hallitsee Salomonin valtikalla. Herra, kun Jumala tarjosi
suosionsa tälle mahtavalle kuninkaalle, sinä tiedät hänen suuren
viisautensa. Ei aarteita eikä pitkää ikää, ei valtaa eikä kostoa --
näitä hän ei valinnut, hän, jolle kaikki oli altisna. Legendassa löytyy
sisällinen tarkoitus yhtä hyvin kuin ulkopuolinenkin merkitys. Saaliin
saavuttaminen todistaa selvään, että olet sovelias hallitsemaan.
Sinulla on nyt hänen valtikkansa, mutta ilman hänen viisauttansa se on
vaan seeterisauva."

"Haa! siihenkö sinä jouduitkin? Minua ilahuttaa, kun näen Jabasterin
valtioviisaana. Kuule minua, ystäväni. Mimmoiset minun tunteeni tuon
kuninkaallisen naisen suhteen lienevätkään, on vähän-arvoinen asia.
Jätä ne sillensä ja katsokaamme tätä asiaa siinä valossa, johon sinä
olet asettanut sen, valtioviisauden eikä intohimojen valossa. Minä en
ole pettänyt Israelin Jumalaa, jonka nimeen minä olen voittanut ja
jonka nimeen minä olen hallitseva; mutta sinä olet kirjan-oppinut, sinä
saatat opettaa meitä. Minä en ole kuullut mitään käskyä, että luopuisin
kunniakkaasta valtakunnastani halvimman maakuntani tähden. Minä olen
Aasian hallitsia; semmoisena minä soisin jälkeistenikin pysyvän. Meidän
kansamme ei ole kuin jäännös, heikko osa niistä runsaista miljoneista,
jotka tunnustavat minun valtaani. Mitä minulla on, minä osaan
puollustaa; mutta minun lapseni ehkä eivät peri isänsä henkeä.
Mahomettilaiset taipunevat mieluisammin heidän hallitukseensa, kun
muistavat, että heidän kalifeinsa tytär ne synnytti. Sinä näet, että
minäkin olen valtioviisas, hyvä Jabasterini!"

"Kareah'n pojan valtioviisaus -- se tuotti tuhoa. Hän piti Egyptiä
parempana kuin Judeaa ja hän sai kärsiä siitä. Herra, Jumala on
siunannut Judan: se on hänen maansa. Hän tahtoi, että hänen oma
kansansa asuisi siinä, jotta hänen palveluksensa aina vireillä pysyisi,
sitä varten hän on monenlaisten omituisten pyhien menojen ja tapojen
kautta eroittanut meidät kaikista muista kansoista, ettemme voi yhtä
aikaa sekaantua heihin ja olla uskollisia hänelle. Meidän täytyy elää
erinänsä. Tämän yksinäisyytemme säilyttäminen on lakimme suuri
tarkoitus ja ydin. Mitäpä meidän Bagdadiin taikka sen asukkaisin tulee,
jossa meidän täytyy joka silmänräpäys nähdä jonkunlaista lakiemme
rikkomista? Voimmeko rukoilla heidän kanssaan? Voimmeko syödä heidän
kanssaan? Yhtä vähän korkeimmissa toimituksissamme kuin elämämme
alhaisimmissa askareissa saamme yhtyä heihin. Jumalamme alttarin
äärellä me olemme yhtä paljon kuin kotomme pöydän vieressä eroitetut
heistä. Herra, te saatatte olla Bagdadin kuningas, vaan te ette voi
samalla olla Juutalainen."

"Minä olen, mikä minä olen. Minä palvelen Sotalaumojen Herraa. Kenties
hän armossansa katsoo Nishaburin ja Tigrin päiviä jonkunlaiseksi
korvaukseksi jostakin vähäpätöisestä laiminlyömisestä leipojan ja
kylvyn sääntöjen suhteen."

"Huomaa minun sanani: leipojan ja kylvyn sääntöjen kautta Alroy nousi
ja ilman niitä hän kukistuu. Kansan henki, joka hänellä oli, nosti
hänen; ja tämän hengen on Moseksen laki muodostanut. Tähän lakiin
nojaantuneena hän olisi todella voinut jättää valtakuntansa
jatkaantuvalle jälkeisölle; vaan nyt, vaikka hänen onnensa puu näyttää
kasvavan tuoreella maalla; vaikka tuhannet lähteet ravitsevat sen
juuria, ja kaste peittääpi oksat, toukka syö sen sydäntä ja huomenna se
kaatuu ikäänkuin surkastunut kurbitsi. Voi! voi Israelia! Me olemme
kauan eläneet koi-ruoholla; mutta viininsaannon halla parhaana
nautinnon hetkenä on peräti katkeraa. Voi! kun minä nostin ylös sinun
vaipuneen ruumiisi Genthesman luolassa, ja Davidin tähti tuikahti
kirkkaana hohtavilta taivailta, menestystä ennustaen, kuka olisi voinut
aavistaakaan tämänkaltaista yötä? Jääkäät hyvästi, Herrani!"

"Seisahdu, Jabaster! sinä vanhin, kalliin ystäväni, minä pyydän sinua,
seisahdu!"

Pappi kääntyi hitaasti, ruhtinas epäili.

"Älä lähde pois suutuksissasi, hyvä Jabaster."

"Suruissani, herrani, ainoastaan suruissani, mutta suruni on syvä ja
kauhea."

"Israel hallitsee Aasiaa, Jabaster. Miksi me pelkäisimme?"

"Salomon rakensi Tadmorin erämaahan, ja hänen laivastonsa toivat kultaa
Ophirista; vaan kuitenkin Alroy syntyi orjaksi."

"Mutta hän ei kuollut semmoisena. Maailman sultanit ovat kukistuneet
minun edessäni. Minussa ei ole mitään pelkoa. Ei, älä mene nyt. Sinun
täytyy ainakin vähäisen luottaa tähtiin, oppinut kabbalista. Katso,
tähteni loistaa yhtä kirkkaana kuin minun onnenikin." Alroy veti
varjostimen pois ja astui Jabasterin kanssa terrassille. Ihana tähti
säteili korkealta. Kun he katselivat, sen väri muuttui ja veripunainen
meteori välähti esiin sen kehästä ja katosi avaruuteen. Ruhtinas ja
pappi katsahtivat yhtä haavaa toinen toiseensa. Heidän kasvonsa olivat
vaaleat, kysyväiset ja levottomat.

"Herrani", lausui Jabaster, "lähtekäät Judeaan."

"Tämä tietää sotaa", vastasi Alroy koettaen toinnuttaa mieltänsä. "Ehkä
melskeitä Persiassa."

"Melskeitä kotona, ei muualla. Vaara on käsissä. Katso eteesi."

Huikea huuto nousi puutarhoista. Se kuului kolme kertaa.

"Mitä tämä on?" huudahti Alroy todella säikähtyneenä. "Herätä
vartioväki, Jabaster, etsi puutarhoissa."

"Se on tarpeetonta ja kenties vahingoksi. Se oli joku henki, joka
huusi."

"Mitä se sanoi?"

"_Mene, Mene, Tekel, Upharsin_!"


VII.

"Tuo vanha juttu: pappi kuningasta vastaan", lausui Honain Alroy'lle,
kun hän aamukäynnillänsä kuuli edellisen yön tapaukset. "Minun
jumalinen veljeni pyytää saattaa teitä jälleen pappisvallan alle, ja
pelkää, että, jos hän rukoilee Bagdadissa eikä Sionissa, hän joutuisi
vaan alhaisen lahkon esimieheksi, sen sijaan että hän iloitsisi koko
kansakunnan yleisistä tihunneista. Mitä meteoriin tulee, Scherirah on
varmaan mennyt virran ylitse samaan aikaan, ja Rumin sultani
selittäköön verisen enteen. Huudosta puhuen, minun täytyy, koska en ole
todellakaan ensinkään tutustunut henkien kanssa, jättää tuo kummallinen
ilmoitus teidän korkeutenne ja minun veljeni suosittujen korvien ja
salaisen tiedon tutkittavaksi. Näyttää siltä kuin se monessa suhteessa
eroaisi 'Äänen Tyttären' ilmoituksista, koska se ei ollut ainoastaan
kovin ankara, vaan, niinkuin näyttää, aivan käsittämätön kaikille
muille paitsi sille, jolle sen selittäminen oli tärkeä asia -- ja
viisaasti hän selittikin, sen minä myönnän. Kun minä rupean teidän
korkeutenne kamariherraksi, minä kumminkin takaan, etteivät henget eikä
vielä enemmän kammotut vieraat saa häiritä teidän untanne."

"Ruvetkaat kohta virkaanne, hyvä Honain. Kuinka minun persialainen
ruusuni jaksaa tänään, suloinen Schireneni?"

"Hän elättää itseään teidän kuvallanne, kun olette poissa. Hän ei salaa
minulta mitään, minä voin vakuuttaa sen, teidän korkeutenne."

"Ei suinkaan, me tiedämme, että te olette suuri naisten suosikki,
Honain. Minä pelkään, että joudun mustasukkaiseksi."

"Minä soisin, että teidän korkeudellanne olisi syytä", lausui Honain
kainosti.


VIII.

Hebrealaisten kuninkaan ja Bagdadin prinsessan lähestyvät häät
julistettiin kautta Aasian. Isoja varustuksia tehtiin Tigrin lakealla
suuria juhlia varten. Kokonaiset metsät kaadettiin rakennus- ja
polttopuiksi, kemuihin. Kaikki maakuntien ja kaupunkien kuvernörit,
kaikki molempain kansakuntien etevimmät upseerit ja aateliset
kutsuttiin erittäin ja saapuivat joka päivä kaikessa koreudessaan
Bagdadiin. Niitten joukossa Medialaisten ja Persialaisten varakuningas
ja hänen nykyinen morsiamensa, prinsessa Miriam, olivat erittäin
huomattavat; heitä seurasi melkein kymmenen tuhatta alamaista!

Valta-istuin, johon astuttiin sataa, karmosiinipunaisella veralla
verhottua porrasta myöten, ja joka oli peitetty kultaisella
kunniakatolla, oli rakennettu keskelle lakeata; sen kummallakin
puolella nähtiin matalampi, vaikka yhtä komea valta-istuin. Näitten
valta-istuinten edustalla levisi laajalle summattoman suuri cirkus,
joksi sata kartakia eli amfiteateria oli muodostettu; näillä oli niin
avara väli, että ihmispaljouden hyvin kävi sisään pääseminen. Kartakit
olivat peitetyt hopeakirjaisilla silkkikankailla ja kalliilla matoilla;
itsekustakin liehui valkoinen ja loistava lippu. Muutamissa oli
joukottain taitavia soittoniekkoja, toisissa silmänkääntäjiä,
ilveilijöitä ja tarinain kertojia. Viisi kartakia kummallakin puolen
valta-istuimia oli määrätty hovia varten; toiset olivat jätetyt
kaupungin eri ammattikunnille. Missä olivat hedelmänmyyjät laittaneet
kauniin puutarhan, joka hohti kranaati-omenoista ja kurbitseistä ja
vesimeloneista, orangeista, manteleista ja pistacianpähkinöistä; --
missä asettivat teurastajat näkyviin liha-varansa leikattuna mitä
omituisimpiin muotoihin ja villieläinten nahkoja sovitettuina
naurattaviksi kuviksi. Tuolla nähtiin turkkikauppiaat, puettuina
niinkuin maskeradia varten leopardeiksi, leijoniksi, tiikereiksi ja
ketuiksi; ja toisessa kojussa tapetintekiät ylpeillen näyttivät
kamelia, joka oli valmistettu puusta, ruovoista, köysistä ja painetusta
palttinasta; tämä kameli kävi ympäri aivan kuin elävä, vaikka tuon
tuostakin syrjään vedetty varjostin ilmaisi ihmettelevälle kansalle
taiturin, joka askaroitsi sisäpuolella omassa teoksessaan. Tuonnempana
havaittiin puuvillan-kehrääjät, joitten kartaki oli täynnä
kaikenmuotoisia ja kaikenvärisiä lintuja, jotka olivat laitetut heidän
ihmeellisestä kasvistaan; ja keskeltä nousi korkea minareti, joka oli
kokoon liitetty samasta aineesta ruokojen avulla, Vaikka kaikki
luulivat, että se oli rakennettu tiilistä ja savesta. Se oli koristettu
kohokuvilla ja sen huippuun oli pantu storkki, joka oli niin taitavasti
kaavailtu, että lapset nakkelivat sitä pistacianpähkinöillä.
Satulamaakarit osoittivat taitoansa kahden avonaisen kantovuoteen
kautta; nämät olivat kumpikin sioitetut dromedarin selkään, ja
kummassakin istui kaunis nainen, joka huvitti katselioita sillä, että
hän milloin käsillään, milloin jaloillaan heitteli ilmaan köykäisiä,
keltanahkaisia palloja. Eivätkä matonkutojatkaan jääneet takapajulle
kätevyyttänsä näyttäessään, koska he tavallisen lipun asemesta olivat
kaislasta neuloneet suuren banerin, johon oli ommeltu kaksi riviä
kusilaisia kirjaimia -- Alroy'n ja Schirenen onnelliset nimet. Mutta
itsekussakin kartakissa nähtiin todellakin joku kummastuttava merkki
Bagdadin rikkaudesta ja verratonten taiturein keksiväisyydestä.

Yliympäri tätä ääretöntä cirkusta oli pitkät matkat joka taholla lakea
kaunistettu lukemattomilla teltoilla. Määrättyjen välien päässä oli
kaikenlaisilla ruoka-aineilla täytettyjä pöytiä, ja näitten luona
palvelioita yleisön käskettävinä: viinipulloja ja sorbeti-astioita ynnä
loppumattomiin asti koreja täynnä suloisia hedelmiä ja lautasia, joihin
oli ladottu virvoittavia sokurileivoksia. Vaikka nämät olivat kaikkien
tulevien nautittavina, löytyi varoja niin runsaasti, että juhlapöydät
näyttivät aina olevan täpösen täynnä; ja, että kansan ilo olisi
täydellinen, sallittiin jokaisen altiisti huvitella millä tavalla hän
vaan parhaaksi katsoi, näin kuuluvan julistuksen kautta:

"_Tämä on kemujen, huvien ja ilon aika. Älköön kukaan moittiko toista
älköönkä toista vastaan valittako: älköön kukaan rikas sortako ketään
köyhää eikä väkevä heikkoa: älköön kukaan kysykö toiselta: 'miksi tämän
teit_?'"

Miljonittain ihmisiä oli kokoontunut tähän paratiisiin.

He riemuitsivat, he söivät ja joivat, he tekivät tepposia, tanssivat,
lauloivat. He kuuntelivat Arabian tarinoitsiain kertomuksia, jotka
taikoja täynnänsä viehättivät kaikkia, taikka he heltyivät jonkun
Persian runoilian laulusta, kun hän kuvaili sankarittarensa kuun
valaisemaa otsaa ja rakkautta sairastavan sankarinsa nääntyvää ja
kalveata haamua; he katselivat kummastuksella Gangeen silmänkääntäjän
temppuja taikka nauroivat Syrian sävytaition harjaantunutta sukkeluutta
ja näytettyjä kujeita. Ja ihastuneimmilta säästyi kuitenkin vielä
silmänluonti Egyptin tanssijattarein vietteleviin liikenteisin ja
hekumalliseen sulouteen. Joka paikassa vallitsi laulu ja leikki,
harvinaisuus ja ihanuus. Kerta ihmiset unhottivat huolensa ja
antautuivat määrättömään nautintoon.

"Minusta tulee kohtelias mies", lausui Kisloch, Kurdilainen, saattaen
yhtä seuruetta johonkin näytäntöön.

"Ja minusta lempeä", vastasi Kalidas, Indialainen. "Mies, kuinka
rohkenet rikkoa julistusta ja piestä tätä lasta?" Hän kääntyi yhden
pöydänkattajan puoleen, joka paraikaa suomi jotakin onnetonta
kamelin-ajajaa, jolta juhta oli kompastunut ja kaatuessaan särkenyt
taakkansa, kaksi posliinikoria.

"Ajattele omia asioitasi, ystävä", vastasi pöydänkattaja, "ja kiitä
onneasi, että sinäkin kerta eläessäsi saat oikein aterioita."

"Tälläkö tapaa upseeria puhutellaan?" sanoi Kalidas, Indialainen;
"melkeinpä minun tekee mieli katkaista kieli suustasi."

"Älä yhtään huoli, pikku poikani", lausui Guebriläinen, "tässä saat
dirhemin. Juokse tiehesi ja ole iloinen."

"Kah ihmettä!" irvisteli Neekeri, "hän antaa almuja."

"Ja te olette sukkela", vastasi Guebriläinen. "Tämäpä on kummallinen
päivä."

"Mitä nyt tehdään?" kysyi Kisloch.

"Syödään päivällistä", esitteli Neekeri.

"Niin! tämän platanipuun alla", lausui Kalidas. "Hauska on olla
yksinään. Minä vihaan kaikkia paitsi meitä itseä."

"Seisattukaat tähän, vanha konna", huudahti Guebriläinen. "Mikä sinun
nimesi on?"

"Minä olen yksi hadshi", vastasi ystävämme Abdallah, armeliaan
kauppiaan Alin perhekuntalainen, joka tänä päivänä oli hovipalveliain
joukossa.

"Oletteko te edes Juutalainen, te rosvo?" kysyi Guebriläinen. "Tähän
aikaan ei maksa vaivaa olla mitään muuta. Tuokaat vähäisen viiniä, te
kirottu giauri!"

"Heti", lisäsi Kisloch, "ja pilau'ta."

"Ja manteleilla täytetty metsäkauris", sanoi Kalidas.

"Ja muutamia sokuripapuja", lausui Neekeri.

"Joutuin, te riivattu pakana, taikka minä paiskaan tämän keihään
selkäänne", huudahti Guebriläinen.

Nöyrä Abdallah kiiruhti pois ja palasi pian takaisin, kantaen kahta
viinipulloa, ja perässä neljä palveliata, itsekullakin tarjoinlauta,
joka oli herkkuja täynnä.

"Mihin pyritte, hirtehiset?" murisi Kisloch; "jääkäät oikeauskoisia
palvelemaan."

"Me saamme olla enemmän rauhassa, jos olemme itseksemme", kuiskasi
Kalidas.

"Pois siis, koirat", ärjäsi Kisloch.

Abdallah ja hänen palveliansa riensivät pois, mutta kutsuttiin tuota
pikaa takaisin.

"Miks'ette tuoneet minulle Schirazin viiniä?" kysyi Kalidas palavin
silmin.

"Tämä pilau on liian väkevää", pauhasi Kisloch.

"Te olette tuoneet minulle lampaan ja pistacianpähkinöitä eikä
metsäkaurista ja manteleita", lausui Guebriläinen.

"Ei puoliksikaan sokuripapuja", sanoi Neekeri.

"Kaikki on päin seiniä", julisti Kisloch, "menkäät ja tuokaat meille
yksi kabobi."

Vähitellen tämäkin vallaton seura kuitenkin tyytyi, ja istuen
platanipuunsa alla ja ahmaten kaikenlaisia Idän herkkuja he kävivät
leppeämmiksi samalla kuin heidän ruokahalunsa väheni.

"Juodaan, Kalidas, ja sitten yksi laulu", sanoi Kisloch.

"Sitä harvoin tarjotaan", arveli Guebriläinen, "no, Kally, se
innostuttaisi sinua."

"Nyt lasketaan siis; muistakaat kööriä."

        Kalidaan laulu.

    Juo, juo ainiaan,
    Älä muuta muistakkaan!
    Mit' ystävyys on? lempi? maine?
    Haihtuvat kuin meren laine.
    Laske huoles, murheeton,
    Viinivirran aaltohon.
    Niin! heitä huoles maljaan vaan,
    Juo ne sitten nopeaan!
    Juo, juo ainiaan,
    Älä muuta muistakkaan!

"Kuulkaat, torvet soivat! Kuningas ja kuningatar! Juhlakulkue tulee.
Kiiruhtakaamme pois."

"Taas! he ovat varmaan aivan lähellä. Joutukaamme, että saamme hyvän
paikan.°

"Särkekäät kaikki maljat ja vadit. Tulkaat pois!"

Kymmenen tuhannen symbalin helistessä ja lukemattomien torvien
raikkuessa ihmiset juoksivat kaikkialta suurta cirkusta kohden. Kaukaa
nähtiin loistava juhlasaatto, hääjoukon ensimäiset rivit, astuvan
Bagdadin portista ulos.

Ensin tuli viisi-sataa kukilla seppelöittyä tyttöä, yhtä kauniit kuin
ne ruusun-ummut, jotka koristivat heidän hiuksiansa. Heidän liehuvat
vaatteensa olivat valkeammat kuin joutsen, ja itsekukin heistä piti
kädessänsä palmupuun oksan.

Heitä seurasi joukko komeita soittoniekkoja, verhottuina kultaisilla
vaipoilla ja toitottaen hopeisia torvia.

Sitten viisi-sataa nuorukaista, jotka hohtivat kuin tähdet, puettuina
valkoisiin ketunnahkaisiin nuttuihin ja kantaen mikä hedelmä- mikä
kukkakoria.

Heidän perästänsä tuli joukko komeita soittoniekkoja, verhottuina
hopeisilla vaipoilla ja toitottaen kultaisia torvia.

Kuusi valittua ratsua koreilla satulaloimilla, jotka olivat reunustetut
sopelin nahkalla.

Medadin lippu.

Medad pikimustalla Arabian juoksialla; häntä seurasi kolme sataa
upseeria hänen osastostansa, kaikki ratsastaen puhdasrotuisilla
hevosilla.

Orjia, kantaen Medadin häälahjaa, kuutta oivateräistä Damaskon miekkaa.

Kaksitoista valittua ratsua koreilla satulaloimilla, joita itsekutakin
anatolialainen palvelia talutti.

Ithamarin perhekunta sinipunaisissa, kärpän nahkalla reunustetuissa
vaatteissa.

Ithamarin lippu.

Ithamar lumivalkoisella Anatolian juoksialla; hänen seurassaan oli
kuusi sataa upseeria hänen osastostansa, kaikki ratsastaen
puhdasrotuisilla hevosilla.

Orjia, kantaen Ithamarin häälahjaa, kultaista vaasia, rubineja
täynnänsä, punasinervällä istuimella.

Sata Neekeriä nenän läpitse pujotetuilla timanttirenkailla, puhaltaen
soittimillaan ja päristäen vaskirumpujansa.

Bagdadin kaupungin lippu.

Bagdadin asukasten lähetyskunta.

Kaksi sataa muulia satini-satulaloimilla, jotka olivat kirjotut
kullalla ja joista vähäiset kultakellot riippuivat. Nämät kantoivat
sitä vaattehistoa, jonka kaupunki oli antanut prinsessalle. Itsekunkin
muulin vieressä astui tyttö, puettuna tähtisiipiseksi Periksi, ja
kammottavaksi Diviksi hankittu poika.

Egyptin lippu.

Egyptin Hebrealaisten lähetyskunta, ratsastaen hopeavalkoisilla
dromedareilla.

Viisikymmentä orjaa; jotka kultaisilla hihnoilla kantoivat heidän
lahjaansa prinsessalle, isoa, kauniisti leikattua jaspis-ammetta. Tämä
oli jonkun muinaisen temppelin sarkophagi, ja hinnaksi oli maksettu
mahdottomia summia.

Syrian lippu.

Pyhän maan Hebrealaisten lähetyskuuta, rabbini Zimri itse etupäässä,
jokainen kantaen kädessänsä lahjaansa morsiusparille, kallista vaasia,
joka sisälsi multaa Sionin vuorelta.

Hamadanin lippu.

Hamadanin asukasten lähetyskunta kunnian-arvoisen Bostenagin johdolla.
Kaleb talutti hänen upeata ratsuansa.

Hamadanin kaupungin lahja David Alroy'lle, annettuna hänen oman
neuvonsa mukaan: se malja, jossa Vankeuden Ruhtinas vei veronsa ja joka
nyt oli täytetty hiekalla.

Viisikymmentä valittua ratsua komeilla satulaloimilla, joita
itsekutakin medialainen taikka persialainen palvelia talutti.

Abnerin ja Miriamin perhekunta, yhteensä kaksitoista sataa henkeä,
puettuina norsunluisiin ja kultaisiin rengashaarniskoihin.

Medialaisten ja Persialaisten lippu.

Kaksi valkoista elefanttia, kultaisilla kantovuoteilla kulettaen
varakuningasta ja hänen puolisoansa.

Abnerin lahja Alroy'lle, kaksitoista uhkeata, juvelivaljaista
elefanttia; jokaista talutti Indialainen, puettuna norsunluiseen ja
kultaiseen rengashaarniskaan.

Miriamin lahja Schirenelle. Viisikymmentä Roknabadin ruusuntaimea,
valkoinen, viidenkymmenen jalan pitkä kashmirishaali, joka oli
laskostettu viuhkaimen kahvaan; viisikymmentä varjostinta, itsekukin
tehty yhdestä rok-linnun sulasta; ja viisikymmentä kristallivaasia
täynnänsä erinomaisia suitsutuksia jokainen lukittu kalliskivisellä
taikakalulla.

Näitten perästä seurasi eunukkivartiosto.

Tuosta tuli seraljin soittokunta, kolme sataa kääpiötä, todella ilkeät
nähdä, mutta etevimpiä soittotaitioita koko maailmassa.

Salomonin hevoset, yhteensä sata, itsekunkin otsassa luonnon tähti,
ilman satulaloimitta ja talutettuna vaan timanttisuitsella.

Alroy'n ja Schirenen perheenväki. Yksinäisenä herra Honain, ratsastaen
kastanjankarvaisella, hopeakenkäisellä juoksialla; ratsastajan oma puku
oli vaaleanpunainen ja somistettu hopeatähdillä. Hänen ruusunvärisestä
turbanistansa riippui heiluva timantti-töyhtö, hohtaen tuhansista
läikkyvistä väreistä.

Kaksisataa paagia seurasi häntä; ja sitten sekä mies- että
naispalvelioita pulskissa vaatteissa, yhteensä melkein kaksituhatta; he
kantoivat harvinaisia vaaseja, kiiltäviä korulippaita ja kalliita
viittoja.

Nyt tuli rahanvartia ja kaksi sataa hänen käskyläistänsä, heitellen
kultadirhemejä kaikille tahoille.

Salomonin valtikka, jota Asriel itse kantoi.

Komeat ja korkeat, sinisestä emaljista tehdyt triumfivaunut; pyörät
kullasta, rattaan-navat turkoseista ja briljanteista; kaksitoista
lumivalkoista ja pyhää hevosta edessä, neljä rinnakkain. Vaunuissa
Alroy ja Schirene.

Viisituhatta Pyhän Vartiakunnan soturia päätti juhlakulkueen.

Keskellä kansan huutoja tämä loistoisa juhlaseurue liikkui lakean
poikki ja astui ympäri laveata cirkusta. Voittaja ja hänen morsiamensa
nousivat valta-istuimellensa; tämän portaat olivat täynnä nuorukaisia
ja tyttöjä. Valta-istuimella, heidän oikealla puolellansa, istui
kunnian-arvoinen Bostenag; vasemmalla uljas varakuningas ja hänen
puolisonsa. Kartakeihin molemmin puolin oli hoviväkeä asettunut.

Lähetyskunnat toivat esiin lahjansa, päälliköt osoittivat
kunnioitustansa, kaupungin ammattikunnat menivät järjestänsä
valta-istuimen ohitse ja näyttivät erityisiä taitojansa. Kolme kertaa
julistus kuulutettiin torvien soitolla, ja nyt kilpaleikit alkoivat.

Tuhat ratsumiestä syöksähti arenalle ja heitti keihäitänsä.
He laskivat täyttä laukkaa, he seisauttivat tuliset juoksiansa
yhtäkkiä ja paiskasivat pitkät peitsensä vähäiseen, vaan välkkyvään
pilkkaan, joksi oli laitettu harvinaisen ja komean linnun kuva.
Voittajat vastaan-ottivat palkintonsa prinsessan omasta kädestä:
koreita shaaleja, juvelikahvaisia tikareita ja kalliskivisiä
rukousnauhoja. Milloin torvet ilmoittivat, että palkinto annettiin
varakuningattarelta, milloin kunnian-arvoiselta Bostenagilta, milloin
voitollisilta kenraaleilta taikka uskollisuuttansa vannoneilta
lähettiläiltä, milloin ammattikunnilta, milloin Bagdadin, milloin
Hamadanin kaupungilta. Hetket vierivät pois suurenlaisessa ja
herkeämättömässä vaihtelevaisuudessa.

"Minä soisin, että olisimme yksinämme, oma Schireneni", lausui Alroy
morsiamellensa.

"Niin minäkin; ja kuitenkin tuntuu minusta hauskalta, kun näen koko
Aasian Alroy'n jalkain juuressa."

"Eikö aurinko koskaan laske! Anna minun leikitellä sinun kätesi
kanssa."

"Hiljaa! Katso, Miriam nauraa."

"Rakastatko sinä minun sisartani, oma Schireneni?"

"Sinun jälkeesi kaikkein enimmin."

"Ei puhuta sisarestani, vaan itsestämme. Luuletko, että aurinko pian
laskee, rakkahani?"

"Minä en voi nähdä; sinun silmäsi häikäisevät minua -- ne ovat niin
loistavat, niin ihanat!"

"Oi! minun henkeni, minä tahtoisin huokailla rakkauttani sinun
povellasi."

"Sinä olet hyvin totinen."

"Niin rakkauden laita aina on."

"Ei, armaani! Minun se saattaa hurjaksi ja haaveksivaksi. Nyt minä
olisin valmis yrittämään vaikka mitä. Minä tahtoisin, että meillä olisi
siivet, ja silloin me lentäisimme pois."

"Katso, minun täytyy tervehtiä tuota kilpavoittajaa. Täytyykö minun
hellittää sinun kädestäsi! Kallis käsi, jää hyvästi. Ajattele minua,
sillä välin kuin minä puhun, sydänkäpyni. Se on tehty. Anna takaisin
kätesi taikka minä kuolen. Mitä tämä on?"

Ratsumies, joka ei ollut juhlapuvussa, vaan peitetty pölyllä, ajaa
lennähti cirkusta päin; kädessään hän piti pitkää peistä, jonka päähän
oli pistetty paperikääry. Kilpaleikkien valvojat koettivat estää häntä
pääsemästä eteenpäin, mutta hän ei ottanut seisahtuakseen. Hänen
sanomansa oli kuninkaalle yksistänsä. Huhu, että uutisia armeijasta oli
tullut, levisi kansaan. Uutisia armeijasta olikin tullut. Yksi voitto
lisäksi! Scherirah oli kukistanut Rumin sultanin, joka nyt anoi rauhaa
ja liittoa. Totta puhuen, sanoma oli jo päivän valjetessa saapunut
perille, mutta sievätapainen Honain oli sovittanut niin, ettei sitä
ilmoitettaisi kuin myöhemmin ja julkisemmalla hetkellä.

Tätä lisäystä kunniakkaan päivän ilo tuskin kaipasi. Mutta kansa
riemuitsi, kultadirhemejä jaettiin kahta runsaammin, ja kaikki pitivät
tätä sanomaa juhlallisena vahvistuksena Jehovan taikka Allah'n puolelta
tämän aamun juhlamenojen suhteen.

Aurinko laski, hovi hankki lähtöä ja palasi samalla komeudella
seraljiin. Alkoi täysi pimeä, tulitorni, joka valaistiin
kaukaisella kunnaalla, ilmoitti, koska Alroy ja Schirene astuivat
morsiuskammioonsa, ja yhtäkkiä, ikäänkuin taikavoiman kautta, avara
kaupunki, joka moskea, joka minareti ja torni ja terrassi ja koko lakea
ja lukemattomat teltat ja suunnattoman suuri cirkus ja tuo vanha ja
kaarteinen virta heiskuivat valkeista. Joka paikasta joku lamppu, joku
tulisoitto, joku lyhty, joka oli maalattu jos jollakin värillä,
vilkahti esiin; summattoman suuret hopealta hohtavat valkeat välkkyivät
jokaisesta kartakista, ja kauhean isot, punaiselta paistavat ilotulet
lekahtivat ylös pitkin taivaan rantaa.

Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tätä verratonta iloa lakkaamatta
kesti, vaikka yhä vaihdellen. Kauan, kauan Hebrealaisten ruhtinaan ja
kalifin tyttären häitä muisteltiin; kauan, kauan jälestäpäin Tigrin
tasangon miehet istuutuivat tähdikkään virran rannalle kertomaan tätä
kummallista tarinaa ihmetteleville jälkeisille.

Kuinka kuuluisa mies David Alroy nyt oli! Hän oli maailman mahtavimman
valtakunnan hallitsia ja oli puolisokseen saanut kaikkein kauniimman
prinsessan; onnellinen ja kuuluisa kansa ympäröitsi häntä,
voittamattomat armeijat vartioivat häntä; hän oli semmoinen, jolle maa
altiisti antoi kaiken hyvyytensä ja taivas suosionsa -- ja kaikki nämät
hänen oman neronsa kautta!



YHDEKSÄS OSA.


I.

Oli sydän-yö, ja myrsky riehui yhä: kesken ukkosen jyrinää ja tuulen
vonkunaa vinkkuroivat salamat joka hetki valaisivat kiihtyneen Tigrin
laveata ja vaahtosaa pintaa.

Jabaster seisoi ja katseli tätä kauheata näytelmää palatsinsa
galleriasta. Hänen kasvonsa olivat juhlalliset, mutta huolestuneet.

"Minä soisin, että hän olisi täällä!" huudahti ylimmäinen pappi. "Vaan
kuitenkin, miksi minä halaisin hänen läsnä-oloansa, joka ei ennusta
muuta kuin murhetta? Mutta olenko minä iloinen, kun hän on poissa? En
ollenkaan. Tämä Bagdad rasittaa minua niinkuin lyijyvaippa: minun
mieleni on synkkä ja sortunut."

"He sanovat, että Alroy tänä iltana pitää suuria pitoja seraljissa ja
juopi porttonsa onnen maljaa ukontulten leimutessa. Eikö löydy mitään
kättä, joka kirjoittaisi seinään? Hän on havaittu köykäiseksi, hän on
punnittu, ja on todella köykäiseksi havaittu. Hänen valtakuntansa on
pian häviävä, ja silloin -- minä olisin valmis itkemään, voi! minä
olisin valmis itkemään ja vuodattamaan hirveän tuskani tuimaa kipua
näitä tylyjä ja harvoin lientyviä poskia myöten. Niin nuorena, niin
uljaana, niin suosittuna! Yksi olet vaan -- jumala, vaan nyt saastainen
Belzasar!"

"Tätäkö varten hänen jalo nuoruutensa vietettiin miettivässä
yksinäisyydessä ja mystillisissä tutkinnoissa? Tätäkö varten tuo pyhä
sanansaattaja viritti hänen hurskaimpia tunteitansa? Tätäkö varten
hän astui helteisen erämaan halki ja yhtyi esi-isiinsä heidän
hautakammioissaan? Tämäkö kaikkien hänen voittojensa ja kaikkien hänen
suurten tekojensa loppu on? Kun hän riemuitsee heveän tytön parissa!"

"Vuosi takaperin, juuri tänä iltana -- se oli taistelon aatto, minä
seisoin hänen teltassaan, odottaen hänen viimeistä käskyänsä. Hän
ajatteli vähäisen aikaa, ja sitten hän sanoi: 'terveenä menkäät,
Jabaster.' Minä luulin, että minä elin lähinnä hänen sydäntänsä
niinkuin hän aina on ollut lähinnä minun sydäntäni, vaan kaikki on
ohitse. Hän ei koskaan enää sano: 'terveenä menkäät, Jabaster.' Kuinka,
mitä nämät kaikki on? Minusta tuntuu kuin olisin lapsi."

"Herran voideltu on nyt vankina komean kioskin hienon ristikon takana
eikä katsele koskaan sitä maailmaa, jonka hän valloitti. Egypti ja
Syria, jopa kaukaisin Indiakin lähettivät nyt sanansaattajiansa
kunnioittamaan Alroy'ta, tuota suurta, uljasta, voittamatonta. Ja missä
hän on? Hempeässä tyttöjen ja eunukkein paradiisissa, kukkaseppeleet
päässä kuunnellen hentoja lauluja ja lempiluutun huimia säveliä.
Hänellä ei ole mitään aikaa neuvotteluun; kaikki on jätetty hänen
suosituilleen, joita tuo viekas vihollinen johdattaa, jota kerta sanoin
veljekseni."

"Miksi minä viivyn täällä? Minne minä pakenisin? Minä luulen, että
läsnä-oloni voi vielä palauttaa säädyllisyyden. Jos minä riistäisin
pois rintavaatteeni, minä tuskin luulen, että se ketäkään muuta
koristaisi. Hän ei käy koskaan uhraamassa; he sanovat, ettei hän
paastoa eikä noudata mitään pyhiä menoja, ja ettei sabbatikaan keskeytä
heidän kemujansa. Minä en ole nähnyt häntä kolmea kertaa hänen
häittensä perästä. Honain on kertonut Schirenelle, että minä vastustin
niitä, ja tämä pitää nyt minulle semmoista vihaa, jota ainoastaan
naiset pitävät. Meidän suuret intohimomme puhkeavat tuhansiin tuumiin;
naisilla ei ole kuin yksi. Heidän rakkautensa on vaarallinen, mutta
heidän vihansa on turmiokas."

"Katso! venhe heiluu virralla. Tämmöisenä yönä -- ainoastaan yksi
rohkenisi vesille."

Se milloin näkyy, milloin katoo; yksinäinen lyhty loistaa keulasta.
Levottomana katseli Jabaster tätä vähäistä purtta, joka taisteli
aaltoja vastaan. Äkisti kauhea leimaus löi koko virran tuleen ja sai
kamalalla valollansa yksin rakennustenkin kaukaiset rivit näkyviin.
Venhe ja voimiansa ponnistava, yksinäinen soutaja selitettiin selvään.
Tuosta kaikki taas oli pimeässä. Tuuli heikkeni pian; muutamia
minuuteja kuului vielä airojen loiske, ja venhe seisahtui kaikista
päättäin palatsin alle.

Joku kolkutti takaporttia.

"Kuka siellä?" Jabaster kysyi.

"Yksi Israelin ystävä."

"Abidan, kuulen äänestä. Oletko sinä yksin?"

"Profetissa on muassani; ainoastaan hän."

"Silmänräpäys. Minä avaan portin. Vedä venhe holvistoon."

Jabaster astui alas galleriasta ja palasi hetken perästä molempain
vasta tulleitten kanssa: nuori profetissa Ester ja hänen kumppaninsa.
Jälkimäinen oli ruumiiltansa lyhytläntäinen, mutta erittäin jäntevä ja
sukeva mies. Hänen kasvonsa olivat kovin synkät, mutta vaikka niitten
alipuolessa oli jotakin tylyä, ilmestyi kuitenkin miettivä kauneus
hänen korkeassa, kirkkaassa otsassansa ja vajonneissa silmissään --
harvoin tavattava omituisuus itämaalaisten muodossa.

"Rankka yö", lausui Jabaster.

"Niille, jotka pelkäävät sitä", vastasi Abidan. "Aurinko on tuonut niin
vähän iloa minulle, etten huoli ensinkään myrskystä."

"Mitä uutisia?"

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa!"

"Tuo tavallinen virsi, sisareni. Eikö se päivä koittane koskaan,
jolloin saamme sen muuttaa?"

"Tuskaa! tuskaa' tuskaa! sanomatonta tuskaa!"

"Abidan, kuinka asiaimme käy?"

"Varsin hyvästi."

"Todesti?"

"Niinkuin havaittanee."

"Sinä olet lyhyt-puheinen."

"Katkera."

"Oletteko käyneet hovissa, koska olette oppineet varovaiseksi
sanoissanne, ystäväni?"

"Minä en tiedä, mitä tapahtunee. Aikaa voittain me kenties muutumme
kaikki hovimiehiksi, vaikka minä pelkään, Jabaster, että me olemme
tehneet liian paljon saadaksemme mitään palkintoa. Minä annoin hänelle
vereni, ja te vielä enemmän, ja nyt olemme Bagdadissa. Se on komea
kaupunki. Minä rukoilen taivasta, että Sodoman tulikivisade valuisi sen
pengermille."

"Minä tiedän, että sinulla on jotakin kauheata kerrottavana. Minä
tiedän sen sinun suruisesta otsastasi, joka synkistyy niinkuin myrsky.
Puhu kaikki, ystävä. Minä jaksan kantaa pahimpiakin, sillä minä odotan
niitä ennalta."

"Kuulkaat siis: Alroy on julistanut itsensä kalifiksi. Abner on
nimitetty Persian sultaniksi; Asriel, Ithamar, Medad ja etevimmät
päälliköt visireiksi; Honain heidän esimieheksensä. Neljä
mahomettilaista aatelismiestä on laskettu neuvoskuntaan. Prinsessa
menee ensi perjantaina juhlasaatolla moskeaan; sanotaan, että sinun
oppilaasi seuraa häntä."

"Minä en voi uskoa sitä! Sinain Jumalan kautta, minä en voi uskoa sitä!
Vaikka minun omat silmäni näkisivät tämän kirotun työn, minä en uskoisi
sitä. Että hän menee moskeaan! He ovat laskeneet leikkiä sinun
kanssasi, hyvä Abidan, he ovat laskeneet leikkiä sinun kanssasi."

"Kenties. Se on huhu, mutta huhut ennustavat tekoja. Muut asiat kaikki
ovat todelliset. Minun heimolaiseni, oivallinen Zalmunna, kertoi ne
minulle. Hän tuli pidoista."

"Menenkö minä hänen luokseen? Minusta tuntuu kuin yksi ainoa sana --
että hän menee moskeaan! se on vaan huhu, tyhjä huhu. Minä en suinkaan
usko sitä; ei, ei, ei, ei ikinä, ei ikinä! Eikö hän ole Herran
voideltu? Sanomaton kirous kohdatkoon Moabitan tytärtä! Ei ihmettä,
että ukkonen käy! Taivasten kautta, minä menen vastustamaan häntä hänen
hurjissa pidoissaan!"

"Te tunnette voimanne paremmin kuin Abidan. Te vastustitte häntä ennen
hänen naimistansa, vaan kuitenkin --"

"Hän nai. Se on tosi. Honain on hänen esimiehensä. Ja minulla on vielä
hänen sormuksensa! Honain on minun veljeni. Eikö minulla ole mitään
tikaria, että voin katkaista veljeyden siteet?"

"Meillä on kaikilla tikari, Jabaster, jos vaan tietäisimme, kuinka
niitä käyttää."

"Se on kummallista -- me olimme olleet kaksikymmentä vuotta erinänsä,
kun jälleen tapasimme toinen toisemme. Te ette olleet läsnä, Abidan.
Oltiin neuvottelussa. Me tapasimme toinen toisemme kahdenkymmenen
vuoden perästä. Hän on minun veljeni. Se on kummallista, sanon minä:
minä tunsin, että häntä vävähti, kun hän syleili minua."

"Honain on filosofi ja uskoo samantunteisuuteen. Näyttää siltä kuin
teillä ei olisi keskenänne mitään samantunteisuutta. Hänen systeminsä
päästää siis teidät kaikista siteistä."

"Oletteko varma siitä, että muut uutisenne ovat todenperäiset? Minä en
usko tuota juttua moskeasta -- muut ovat pahat kyllä."

"Zalmunna tuli pidoista. Hassan Subah'n veli istui ylempänä häntä."

"Subah'n veli! Kaikki on siis mennyt. Onko hänkin neuvoskunnan
jäseniä?"

"On, ja lisäksi moni muu."

"Missä Israel nyt on?"

"Hänen tulisi olla teltoissansa."

"Tuskaa! tuskaa! tuskaa! sanomatonta tuskaa!" huudahti profetissa, joka
seisoi liikkumatonna huoneen peräpuolella eikä näyttänyt ottavan osaa
heidän keskusteluunsa.

Jabaster astui edestakaisin galleriassa levottomin askelin. Yhtäkkiä
hän seisahtui ja, lähestyen Abidania, tarttui hänen käsivarteensa ja
katseli vakavasti häntä kasvoihin. "Minä tiedän, mitä sinä ajattelet,
Abidan", huudahti ylimmäinen pappi; "vaan se ei voi tapahtua. Minä olen
karkoittanut -- tästä lähin ja ijäksi päivää minä olen karkoittanut
kaikki tunteet rinnastani; nyt minulla ei ole mitään veljeä, ei
mitään ystävää, ei mitään oppilasta ja, minä pelkään, ei mitään
vapahtajaakaan. Israel on kaikki kaikessa minulle. Minulla ei ole
mitään muuta elämää -- omantunnon soimaus se ei siis ole, joka pidättää
minun kättäni. Minun sydämeni on yhtä kova kuin sinun."

"No, mikä siis pidättää sitä?"

"Se, että me hukumme kaikki hänen kanssaan. Hän on viimeinen koko
pyhästä suvustansa. Ei löydy mitään muuta kättä, joka tarttuisi meidän
valtikkaamme."

"_Meidän_ valtikkaamme! mikä valtikka?"

"Meidän kuninkaittemme valtikka."

"Kuninkaittemme!"

"Niin, miksi sinä näytät niin synkältä?"

"Mimmoiselta näytti profeetta, kun tuon uppiniskaisen kansan todella
piti saada kuningas itselleen? Hymyilikö hän? Riemuitsiko hän ja
taputti käsiänsä ja huusi: Jumala varjelkoon hänen majesteettiänsä!
Voi, Jabaster! kunnioitettu, kallis Jabaster! sinä, meidän
huikentelevaisen kansamme toinen Samuel! Olipa semmoinenkin aika,
jolloin ei Israelilla ollut mitään muuta kuningasta kuin heidän
Jumalansa. Olimmeko halvemmat silloin? Kuninkaatko Kanaan valloittivat?
Mikä mies Moses oli, mikä Aaron, mikä voimakas Josua? Oliko Gideonin
miekka mikään kuninkaan miekka? Varjostivatko Simsonin kiharat
kuninkaallisia silmäkulmia? Olisiko mikään kuningas pitänyt hirvittävää
liittoansa niinkuin juhlallinen Jefta? Kuninkaitten lupaukset ovat
kepeät kuin ilma, kun niitten täyttäminen vaatii, että joka muu kuin
alamainen loukataan!°

"Kuninkaat! no, mitä kuningas on? Miksi yksi rikkoisi meidän valitun
sukukuntamme yhtäläistä pyhyyttä? Onko heidän verensä puhtaampi kuin
meidän? Me olemme kaikki Abrahamin siementä. Mikä Saul oli, ja mikä
David? Minä en ole koskaan kuullut, että heillä oli toisenlainen
sukujuuri kuin meidän esi-isillämme. Olkoon, että he olivat hurskaita,
jommoisia he eivät olleet; ja urhoollisia ja viisaita, jommoisia
muutkin olivat; onko sillä sanottu, että yksistänsä heidän
jälkeisillänsä on kaikki hyvät avut? Ei Jabaster! sinä et ole koskaan
erehtynyt, paitsi silloin, kuin asetit kruunun tämän ylpeän nuorukaisen
päähän. Mitä hän teki, olisivat tuhannet tehneet. Sinun henkesi, se
juuri häntä tekoihin innostutti. Ja nyt hän on kuningas; ja nyt
Jabaster, Israelin sielu, jonka tulisi olla meidän tuomarimme ja
johdattajamme -- Jabaster vapisee epäsuosiossa, sillä välin kuin meidän
saastainen Sanhedrimme on Ammoniteja täynnä!"

"Abidan, sinä olet koskenut sieluni sisimpiin; sinä olet saattanut
vireille mietteitä, jotka tuon tuostakin, ikäänkuin sakea ja turmiokas
sumu, ovat nousneet ajatusten pimeästä alhosta, vaan joita minä olen
tukehuttanut."

"Ne nouskoot, minä sanon -- ne sammuttakoot tämän kaikkia polttavan
auringon säteet, jonka alla me kärsimme, joka imee kaiken kasvien
mehun, ja nukuttaa ja näännyttää meitä kaikkia!"

"Ilo! ilo! sanomaton ilo!"

"Kuule! profetissa on muuttanut sanansa; eikä hän kuitenkaan kuule
meitä. Herran henki asuu todella hänessä. Hyvä Jabaster, minä näen,
että sinun sydämesi on altisna sinun kansasi kärsimisille; sinun
kansasi, oma Jabaster, sillä etköhän sinä ole meidän tuomarimme? Sinä
olet kumminkin oleva."

"Voimmeko palauttaa pappisvallan? -- onko se mahdollista?"

"Sano vaan sana, ja se on tehty, Jabaster. Niin, älä katsele tuolla
tapaa. Luuletko, ettei Israelissa löydy uskollisia sydämiä? Luuletko,
että lapsesi ovat nurkumatta nähneet niitä ilkeitä häväistyksiä, jotka
ovat kohdanneet sinua -- sinua, heidän pappiansa, heidän kunnioitettua
ylimmäistä pappiansa, semmoista miestä, joka muistuttaa mieleemme
entisyyden parhaita aikoja -- suurten tuomarein aikoja? Yksi ainoa
sana, yksi ainoa tämän vihityn pään viittaus, ja --. Vaan minä
puhuttelen miestä, joka tuntee enemmän kuin minä saatan lausua.
Vaikene, kieleni, sinä olet jaaritteleva neuvon-antaja. Jabasterin
isänmaallinen mieli ei kaipaa lapsen joutavaa opetusta. Jos hän on
ääneti, se on sentähden, että hän viisaudessansa arvelee, ettei aika
ole tullut; vaan, kun Israelin johdattaja puhuu, Israel ei ole
viipyvä."

"Mahomettilaisia neuvoskunnassa! Me tiedämme, mitä lähinnä seuraa.
Meidän kansallinen olemisemme on kuoleman kielissä. Minusta näyttää,
että aika on juuri tullut, Abidan."

"Hyvä, niin mekin ajattelemme, suuri herra; sano sananen vaan, ja
kaksikymmentä tuhatta keihästä asettuu arkkia vartioimaan. Minä takaan
omat mieheni. Uljas Scherirah katselee karsain silmin Moabiteja.
Sananen sinulta ja koko Syrian armeija kokoontuu meidän ympärillemme --
Judan leijona olkoon meidän lippumme. Tyranni ja hänen satrapinsa -- he
kuolkoot, ja silloin kaikki muut yhtyvät meihin. Me julistamme liiton
uudistetuksi ja, jättäen Babelin verisen kohtalonsa nojaan, lähdemme
Sionin luo!"

"Sion, hänen nuoruutensa unelma, Sion!"

"Te epäilette?"

"Kuningas taikka ei, hän on Herran voideltu. Tuleeko tämän käden, joka
vuodatti öljyn hänen pyhän päänsä päälle, pestä pois tuo balsamisinetti
hänen omalla verellänsä? Tuleeko minun surmata hänet? Onko tämä vuona
keitettävä oman emänsä maidossa?"

"Hänen äänensä on matala, vaan kuitenkin hänen kasvonsa ovat
kiihtyneet. Kuinka nyt, herrani?"

"Kuka sinä olet? Ah! Abidan, luotettava, luja Abidan! Katso, Abidan,
minä ajattelin, hyvä Abidanini, että kaikki nämät ovat jonkun juomingin
mielettömyyttä. Huomispäivä tuonee viisaampia neuvoja. Juhlapöydän
puheet ovat pyhät. Unhotetaan ne; jätetään ne sillensä. Herra kääntänee
hänen sydämensä. Kuka tietää, kuka tietää, Abidan?"

"Jalo Jabaster, tuokio takaperin teidän mielenne oli uskonne kaltainen,
jäykkä ja järkähtämätön, vaan nyt --"

"Älä nuhtele minua, älä nuhtele minua, hyvä Abidan. Minun mielessäni on
jotakin, jota te ette käsitä; salaisia suruja, joita ei käy puhuminen.
Jättäkäät minut, hyvä ystävä, jättäkäät minut hetkeksi. Kun Israel
vaatii minua, minä en jää pois. Olkaat varma siitä, Abidan, olkaat
varma siitä. Ei, älkäät menkö; yö on kovin kolkko eikä kaunis
profetissa voisi taas hillitä yltyvää virtaa. Minä menen kammiooni ja
palajan heti."

Jabaster jätti gallerian ja astui erääsen vähäiseen huoneesen. Useita
isoja kirjoja, hakasista päästettyinä ja avattuina, nähtiin hajallansa
divanilla. Niitten edessä seisoi hänen vaskinen kabbalistan pöytänsä.
Hän sulki oven varovaisesti. Hän astui huoneen keskelle. Hän nosti ylös
kätensä taivasta kohden ja pani ne ristiin, kuoleman tuska kasvoissa.

"Näihinkö nyt on jouduttu?" hän lausui raskaan ahdistuksen äänellä.
"Näihinkö nyt on jouduttu? Mitä minä olen kuullut? mitä tehnyt? Pois,
kiusaaja-henki, pois! Oi elämä! Oi kunnia! Oi isänmaani, valittu
kansani ja pyhä uskoni! -- miksi elämme, miksi toimimme, miksi olemme
mieltyneet semmoiseen, joka on mainehikasta taikka pyhää? Jospa
kuolisin! jospa -- jospa kuolisin! Olemisen vaiva on liian suuri."

Hän heittäysi vuoteellensa; hän painoi juhlalliset kasvonsa
vaatteisinsa. Mielenliikutus väräytti hänen vankkaa sydäntänsä. Tuossa
hän makasi, tuo suuri, vakava mies, maahan vaipuneena ja surunsa
vointeessa.


II.

"Pitojen hälinä kuuluu vielä korvissani; minä tahtoisin olla yksin."

"Minun kanssani?"

"Sinä olet minä itse; minulla ei ole muuta elämää."

"Suloinen lintu! Se on nyt kalifi."

"Minä olen, mitä sinä halasit, sinä suloisen olemiseni sielu! Komeus ja
valta, maine ja voitto näyttävät nyt särkyneiltä ja himmeiltä helmiltä
verrattuna sinun kirkkaasen hymyysi!"

"Vaikeroiva satakieleni, mennäänkö metsästämään tänä päivänä?"

"Voi! minun ruusuni, minä makaisin mieluisammin tällä hempeällä
vuoteella ja katselisin sinun ihanuuttasi!"

"Taikka soutamaan viileällä, azurinsinisellä järvellä somassa purressa,
ikäänkuin vedenneidon kuoressa -- joutsenia jälessämme?"

"Ei löydy mitään järveä niin sinistä kuin sinun tumma silmäsi; ei löydy
mitään joutsenta niin valkoista kuin sinun pyöreä käsivartesi!"

"Tai laskemmeko haukkamme ilmaan ja tuotamme kultaisen fasanin
jalkaimme juureen?"

"Minä olen kultainen fasani sinun jalkaisi juuressa, miksi pyytäisit
runsaampaa saalista?"

"Muistatko ensimäistä käyntiäsi tässä kalliissa kioskissa, minun armas
mykkäni? Tuossa sinä seisoit, käsivarret ristiin laskettuina ja katseet
kainoina kuin päivä, ja loit tuon tuostakin mustat silmäsi salaisesti
minuun, että poskeni kävivät aivan vaaleiksi. Minä näen sinut nytkin
aivan semmoisena, arka lintuni. Tiedätkö, että minä olin niin
lapsellinen, kun se jätti minun, tiedätkö, että minä itkin?"

"Voi, ei! et suinkaan itkenyt?"

"Todellakin, minä luulen, että niin tein."

"Kerro minulle uudestaan, oma Schireneni, itkitkö sinä todella?"

"Todellakin, minä tein sen, minun henkeni!"

"Minä soisin, että nämät kyynelet olisivat kristallivaasissa, minä
antaisin kokonaisen maakunnan siitä kalliista urnasta."

Hän kiersi käsivartensa Alroy'n kaulaan ja peitti hänen kasvonsa
suudelmillansa.

Auringonlasku ilmoitettiin minareteista. He nousivat ja astuivat
käsitysten ympäröivässä paradiisissa. Vaalea ja sinipunainen hohde oli
levinnyt taivaalle, yksinäinen tähti väikkyi valkoisen kuun vieressä,
joka kumotti himmeästi, lempeänä ja soreana kuin helmi.

"Ihanata!" huudahti Schirene miettien, kun hän katseli tähteä.
"Voi, minun Alroy'ni, miks'emme aina voi elää yksinämme ja aina
paradiisissa!"

"Valta väsyttää minua", vastasi Alroy hymyillen, "paetkaamme!"

"Eikö löydy mitään saarta, jossa on kaikki, joka saattaa elämän
suloiseksi, ja johon eivät ihmiset kuitenkaan pääse? Kuinka vähän me
tarvitsemme! Voi! jospa tämän vihatun Bagdadin sijasta kaunis valtameri
ympäröitsisi näitä puutarhoja!"

"Silmäteräni, paradiisissa me elämmekin, ja harvoin meitä mikään
häiritsee, kiitos olkoon Honainin!"

"Mutta yksin se tieto, että löytyy muita ihmisiä kuin me itse, on
minusta tuskalloinen. Jokainen, joka vaan ajattelee sinua, näyttää
ryöstävän minulta jonkun osan sinun olemisestasi. Paitsi sitä minä olen
kyllästynyt koreuteen ja palatseihin. Minä tahtoisin elää jossakin
asfaltiluolassa ja maata pehmeällä lehtivuoteella!"

Tämän hupaisen keskustelun katkaisi yksi kääpiö, joka ei ainoastaan
ollut kovin pieni ja ruma, vaan myöskin mykkä. Hän kumarsi prinsessaa
ja turvasi sitten kaikenlaisiin pantomimillisiin temppuihin, joista
ymmärrettiin, että oli päivällisten aika. Ei kukaan muu olisi rohjennut
häiritä kuninkaallista paria, kuin tämä vähäinen olento, joka oli
heidän erittäin suosittu lemmikkinsä.

Näin Alroy ja Schirene saapuivat seraljiin. Äärettömän suuri lamppu,
jossa poltettiin hyvänhajuisia öljyjä, levitti miellyttävää valoansa
komeaan huoneesen. Tämän toisessa päässä seisoi joukko eunukkeja
tulipunaisissa puvuissa, itsekukin pitäen pitkää hopeasauvaa kädessään.
Kalifi ja sultaninna heittäysivät divanille, joka oli peitetty sadoilla
tyynyillä; toisella puolella seisoi vartiakunnan päällikkö ja muita
kuninkaallisen perheen upseereita, vaan toisella kauniita naisorjia
muhkeissa vaatteissa.

Huoneen toisessa päässä olevain palveliain rivi aukeni, ja joukko
orjia astui esiin, kantaen norsunluu-, kulta-, ebenholtsi- ja
hopea-astioita, jotka olivat täytetyt makeilla, varsin omituisella
tavalla laitetuilla herkuilla. Läsnä olevat palveliat tarjosivat näitä
perätysten kalifille ja sultaninnalle. Prinsessa otti lusikan, joka oli
tehty yhdestä ainoasta helmestä ja jonka pitkä, ohut kultakahva oli
rubineilla koristettu, ja alkoi syödä vähäisen sahramilientä, johon hän
oli erittäin mieltynyt. Tämän perästä hän maisteli nuoren joutsenen
rintaa, joka oli täytetty manteleilla ja haudotettu orvonkukilla ja
kermalla. Kun hän näin oli jotenkin tyydyttänyt ruokahalunsa ja tahtoi
osoittaa suosiotansa jollekin erityiselle henkilölle, käski hän
vartiakunnan päällikön heti viedä tälle annoksen seuraavasta
ruokalajista ynnä tervehdyksensä. Hänen huomionsa kiintyi nyt noihin
oivallisiin ortolani-varpusiin, jotka elävät Schirazin viiniköynnösten
lehdillä ja joita Nishaburin kuvernöri runsaasti toimitti hänelle.
Paloitellen näitä sieviä lintuja vielä sievemmillä sormillansa hän
tahtoi syöttää niitä Alroy'lle, joka tietysti suostui hänen pyyntöönsä.
Tällä välin he virvoittivat itseänsä kranaati-omenoilla puserretulla
mielisorbetillänsä ja kultaisella Libanonin viinillä. Kun kalifi ei
enää jaksanut syödä ortolaneja, vaikka näin hienot sormet niitä hänelle
ojensivat, hänen täytyi käskeä esiin "riisiä", joka oli sama kuin käsky
päättää päivälliset. Palveliat toivat nyt kummankin eteen kultavadin ja
vuorikristallista tehdyn pesukannun, jotka olivat täytetyt
ruusuvedellä, ynnä käsiliinoja, jotka olivat kudotut siitä
harvinaisesta Egyptin palttinasta, jota saadaan ainoastaan Niilin
rannoilla kasvavasta puuvillasta. Sillä välin kuin he huviksensa söivät
sokuripapuja ja joivat kanelilla maustettua kahvia, tanssivat naisorjat
heidän edessään mitä sulokkaimmilla liikenteillä samalla kuin
näkymättömät soittoniekat näitä säestivät.

"Ihastuttava Schireneni", lausui kalifi, "minä olen syönyt, kiitos
olkoon sinun vaarinpitosi, varsin hyvästi. Nämät sinun orjasi tanssivat
erinomaisella tavalla ja ovat mainion kauniit. Sinun soittoasi ei
myöskään voi kyllin kiittää; vaan itse puolestani olisin mieluisammin
ihan yksinäni ja kuuntelisin jotakin sinun lauluasi."

"Minä olen sepittänyt uuden runoelman tänä päivänä. Sinä saat kuulla
sen." Näin puhuen hän taputti pienoisia, valkoisia käsiänsä, ja kaikki
palveliat katosivat viipymättä.


III.

"Tähdet hiipivät pois, ja niin minäkin teen. Surkea näky! kun näkee
Jabasterin salaa kulkevan niinkuin häväistyn konnan! Voi! jospa
tarkoitus pyhittäisi teon! arpa on heitetty."

Näin lausuen ylimmäinen pappi pukeusi vaippaansa ja astui palatsistaan
vireille kaduille. Yötistä aikaa itämaitten vilkas elämä astuu
parhaiten silmiin. Soukat, mutkikkaat kadut täynnänsä ihmisiä, jotka
hengittävät jälleen jähtynyttä ilmaa, valaistut kahvilat, iloiten,
vielä juopumatonten yökulkiain joukot, soitto ja tanssi ja runoiliain
ja tarinoitsiain elähyttävät sadut, kaikki yhtyvät antamaan
tähtivaloisille tunneille pettävää, jopa lumoavaakin ilon ja
kummallisten seikkain luontoa.

Oli ensi yö siitä kuin Abidan ja profetissa olivat käyneet Jabasterin
luona. Hän oli luvannut kohdata Abidania suuren moskean edustalla kaksi
tuntia päivänlaskun jälkeen, ja sinne hän nyt meni.

"Minä tulen vähän ennen aikaani", hän sanoi, kun hän saapui isolle
neliskulmaiselle kentälle, johon kohoava kuu vuodatti valovirtansa
tulvan. Ainoastaan muutamia mustia haamuja nähtiin liikkuvan kaukana.
Kaikki olivat kaduilla taikka kahviloissa. "Minä tulen vähän ennen
aikaani", lausui Jabaster. "Salaliittolaiset ovat valppaat. Minä
ikävöitsen tätä kokousta, vaan kuitenkin minä pelkään sitä. Siitä asti
kuin hän esitteli tämän tuuman minulle, minä en ole ollenkaan saanut
unta. Minun mieleni on hämmentynyt. Minä en tahdo ajatella. Jos se
täytyy tapahtua, se tapahtukoon heti. Minun tekee ennemmin mieli syöstä
tämä tikari Jabasterin kuin Alroy'n rintaan. Jos kysyttäisiin vaan
henkeä tai valtaa, minä päättäisin semmoisen elämän, joka ei nyt voi
tuoda mitään iloa, ja luopuisin vallasta, joka on kokonaan suloa
vailla; mutta Israel, Israel, sinä, jota varten minä olen kärsinyt niin
paljon -- anna minun unhottaa, että Jabasterilla oli äiti!"

"Jollei tämä ajatus, joka sitoo minut minun Jumalaani ja kohottaa
mieltäni, jollei tämä ajatus olisi, kuinka mitätön ja kurja, kuinka
vaikea ja tyhjä tämä sanan synnyttämä maailma olisi, johon he ovat
kiintyneet! Jollei tämä ajatus olisi, minä saattaisin vaipua maahan ja
kuolla. Niin! minun suuri sydämeni saattaisi haljeta, surkastuneena,
surkastuneena; minun ankarat intohimoni, nuot tuliset, mutta häilyvät
liekit saattaisivat heiketä ja sammua; ja nämät vahvat aivot, jotka
ovat aina suunnitelleet tietäni ja yllyttäneet minua alinomaisilla
ajatuksilla, saattaisivat heittää sen melan, jolla he niin kauan ovat
viiletelleet, ikäänkuin toivoton perämies keskellä outoa merta."

"Lukeminen ja työskenteleminen, levottomuus ja murhe, voimakas
vaikutus, kenties myöskin aika ja pettyneet toiveet, jotka ovat
kaikkien pahimmat, ovat tehneet työtänsä eikä turhaan. Minä en ole enää
sama Jabaster, joka katseli Kaukason tähtiä. Minusta nekin näyttävät
himmeämmiltä kuin muinoin. Minun elämäni kunnia on lakastumallansa.
Minun lehteni ovat kuivettuneet, kellastuneet, mutta ei saastutetut.
Minä olen vielä sama yhdessä suhteessa -- minä en ole luopunut
Jumalastani, ei teoissa eikä ajatuksissa. Ah! kuka sinä olet?"

"Yksi Israelin ystävä."

"Minua ilahuttaa, että Israelilla on joku ystävä. Jalo Abidan, minä
olen tarkoin ajatellut kaikkia, joista me keskustelimme. Totta
puhuakseni, sinä olet satuttanut semmoista kieltä, jota olen virittänyt
ennen, vaikka vaan yksinäisyydessäni; huikea sävel, todella huikea
sävel, mutta niin nyt on asia, ja koska niin on, laske minut heti
ystäviesi luo, Abidan."

"Jalo Jabaster, sinä olet se, joksi sinua luulin."

"Abidan, sanotaan, että tieto, että tekee oikein, on onnellisen mielen
paras perustus."

"Juuri niin."

"Ja sinä uskot sitä?"

"Tietysti."

"Me teemme aivan oikein?"

"Se on heikko sana näin pyhää tarkoitusta varten."

"Minä olen kovin onneton!"


IV.

Ensimmäinen pappi ja hänen kumppaninsa astuivat Abidanin huoneesen.
Jabaster puhutteli jo kokoontuneita vieraita.

"Urhoollinen Scherirah, minua ilahuttaa, että sinä olet täällä. Kun oli
kysymys Israelista, milloin Scherirah'ta kaivattiin? Aimollinen
Zalmunna, me emme ole nähneet kylläksi toisiamme: vika on minun. Jalo
profetissa, sinun siunauksesi!"

"Hyvät ystävät, te tiedätte kaikki, minkä vuoksi olemme yhtyneet
täällä. Kun astuimme Tigrin poikki, me emme voineet odottaa mitään
tämmöistä kokousta. Mutta se ei tee mitään. Me olemme tulleet toimimaan
eikä todistelemaan. Meidän uljaat mielemme ovat tehneet päätöksensä:
meidän juhlallinen tarkoituksemme ei vaadi mitään keskustelua. Jos
meidän joukossamme löytyy joku, joka suo, että Israel on Ismaelin orja,
joka tahtoo kadottaa kaikki, jota me olemme rukoilleet, kaikki, jota
varten me olemme taistelleet, kaikki, mitä me olemme voittaneet, ja
kaikki, jonka puolesta me olemme altiit kuolemaan -- jos meidän
joukossamme löytyy joku, joka sallii, että arkkia häväistään ja Jehovan
alttari saastutetaan pakanallisilla uhreilla -- jos meidän joukossamme
löytyy joku, joka ei huokaile Sionia, joka ei heittäisi henkeänsä, että
temppeli rakennettaisiin ja isien menetetty perintö takaisin
saataisiin, no, hän menköön matkaansa! Ei löydy ketään semmoista tästä
joukossa: jääkäät siis tänne ja vapauttakaat isänmaanne!"

"Me olemme valmiit, suuri Jabaster; me olemme valmiit, kaikki, kaikki!"

"Minä tiedän sen; te olette niinkuin minä itse. Pakko on opettanut
nopea-neuvoisuutta. Ryhtykäämme tuumiimme. Puhukaat, Zalmunna."

"Jalo Jabaster, meitä kohtaa monta vastusta. Alroy ei lähde enää
mihinkään palatsistansa. Meidän on, niinkuin hyvin tiedätte, mahdoton
päästä huomaamatta sisään. Mitä te, Scherirah, arvelette?"

"Minä en epäile minun miehiäni, mutta kuinka sota Alroy'ta vastaan
päättynee, on varsin epätietoista, jollemme vaarasta puhukaan."

"Minä olen altis kuolemaan, mutta ei tappioon joutumaan", lausui
Abidan. "Meidän täytyy olla varmat. Julkista sotaa minä pelkään. Suurin
osa armeijasta seuraa päälliköitänsä, ja nämät pitävät tyrannin puolta.
Tehkäämme teko, ja heidän täytyy yhtyä meihin."

"Eikö olisi mahdollista saada häntä johonkin uhrijuhlaan, jonka panemme
toimeen jonkun voitetun tappelun muistoksi -- mitä luulette?"

"Minä epäilen suuresti, Jabaster. Tähän aikaan hänen ei tee mieli
kunnioittaa meidän kansallisia juhlamenojamme kuninkaallisella
läsnä-olollansa. Tuo nainen estää häntä varmaan. Ja, vaikka hän
tulisikin, menestys on vaikea ja sentähden epätietoinen."

"Jalot soturit, kuulkaat naisen ääntä", huudahti profetissa astuen
esiin. "Se on heikko, vaan semmoisia välikappaleita, yksin lapsen
henkäystäkin, Herra käyttää valittua kansaa neuvoakseen. Löytyy
salainen tie, jota myöten minä pääsen palatsin puutarhoihin.
Huomisyönä, juuri kuin kuu on astunut sydän-yön tummaan tupaan, katso,
tuo kirottu linna leimahtaa tuleen. Abidanin soturit olkoot kaikki
valmiina, ja, kun liekit ensiksi kohoavat, lähtekööt seraljin portin
luo ikäänkuin auttamaan. Pelästynyt vartioväki ei tee mitään vastusta.
Sillä aikaa kuin sotamiehet valloittavat portit, te itse, Zalmunna,
Abidan ja Jabaster riennätte kuninkaalliseen huoneesen ja toimitatte
teon. Sillä välin urhoollinen Scherirah saartakoon palatsin koko
osastollansa, ikäänkuin hän ei ollenkaan tietäisi tuosta ankarasta
teosta. Silloin te tulette esiin ja, jos tarvitaan, vedet silmissä
näytätte kohtalonsa saavuttaneen ruumiin sotureille ja julistatte
pappisvallan."

"Se on Herra, joka puhuu", lausui Abidan, joka epäilemättä ennaltaan
tiesi tästä ehdoituksesta. "Hän on jättänyt heidät meidän käsiimme."

"Rohkea tuuma", sanoi Jabaster miettien, "vaan kuitenkin minä mielistyn
siihen. Se on nopea, ja siinä on jo paljon. Minä luulen, että se
saattaa perille."

"Se on mahdotonta, että se pettää", huudahti Zalmunna, "sillä, jollei
liekki nousekaan, me olemme vaan samalla kannalla kuin ennen."

"Minä hyväksyn sitä", lausui Scherirah.

"Olkoon menneeksi siis", sanoi Jabaster. "Huomis-ilta näkee meidät
jälleen täällä varustettuina. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, hurskas pappi. Miltä tähdet näyttävät, Jabaster?"

"Kovin levottomilta; niin ne ovat olleet muutamat päivät. Mitä ne
ennustavat, minä en tiedä."

"Onnea Israelille!"

"Toivokaamme sitä. Hyvää yötä, kalliit ystävät."

"Hyvää yötä, hurskas Jabaster. Sinä olet meidän kulmakivemme."

"Israelilla ei ole muuta toivoa kuin Jabaster."

"Herrani", lausui Abidan, "jääkäät vielä hetkeksi tänne."

"Mitä nyt? minä menisin mielelläni."

"Alroy'n täytyy kuolla, herrani, mutta luuletko sinä, että yksi ainoa
kuolema vahvistaa liittoa?"

"Nainenko?"

"Niin! nainen! minä en muistanut häntä. Asriel, Ithamar, Medad?"

"Kelvollisia sotureita! minä en epäile, että meillä on heistä hyöty.
Minä en pelkää tuommoista irtainta väkeä. He seuraavat johdattajaansa
niinkuin muut olennot, jotka ovat syntyneet tottelemaan. Kun heiltä
itseltä puuttuu järkeä, heidän täytyy seurata meitä, joilla sitä on."

"Niin minäkin luulen. Lieneekö ketään muuta, joka on vaarallinen?"

Zalmunna ja Scherirah loivat silmänsä maahan. Haudankaltainen
äänettömyys syntyi. Profetissa keskeytti sen.

"Tuomio on laskettu Honainia vastaan!"

"Ei! hän on Jabasterin veli", lausui Abidan. "Siinä on syytä kyllin
pelastaa vaikka vielä paatuneempikin Israelin vihollinen, jos semmoista
löytyy."

"Minulla ei ole mitään veljeä, herra. Sitä miestä, josta puhutte, minä
en tahdo surmata, koska löytyy muita, jotka tehnevät sen. Ja siis taas,
hyvää yötä."


V.

Oli sydän-yö; yksinäinen lamppu paloi eräässä huoneessa, jonka ovi
johdatti kaaritettuun galleriaan, josta useita portaita myöten pääsi
seraljin puutarhoihin.

Naisen haamu astui portaita ylös verkalleen ja varovasti. Hän seisahtui
galleriaan, hän katseli ympärilleen, toinen jalka huoneessa.

Hän meni sisään. Hän tuli vähäiseen, mutta kalliisti koristettuun
huoneesen. Perimmässä nurkassa oli norsunluinen vuode, jonka edessä
ohut, hopeakankainen uudin riippui, semmoinen, joka ei estänyt
hengitystä, vaan kuitenkin suojeli nukkujaa itämaisen yön
vaivalloisista hyönteisistä. Iso, vanhan-aikainen vaskikilpi seisoi
yhden ottomanin nojalla ja lähellä sitä muutamia kypäriä ja kummallisia
aseita.

"Vastustamaton halu on saattanut minut tähän huoneesen!" huudahti
profetissa. "Tuo valo vainosi minua ikäänkuin kummitus; ja missä
hyvänsä minä liikuin, se näytti kutsuvan minua."

"Vuode ja nukkuja!"

Hän lähestyi, hän veti hiljalleen pois uutimen. Vaaleana ja syvästi
hengittäen hän taantui, vaikka kepein askelin. Hän näki Alroy'n!

Hän nojausi hetkeksi seinää vastaan tunteittensa vointeessa. Taas hän
astui eteenpäin ja katseli uhriansa, joka ei tietänyt mistään.

"Voiko viallinen nukkua niinkuin viaton? Kuka uskoisi, että tämä
rauhallinen nukkuja on pettänyt korkeimman luottamuksen, jonka taivas
on koskaan kuolevaiseen pannut? Hän ei näytä tyrannilta eikä
rikolliselta: hänen otsansa on tyven, ja hänen hengityksensä hiljaista.
Hänen pitkät, mustat hiuksensa, mustat kuin kaarneen siipi, ovat
irtaantuneet siteistänsä ja leviävät ikäänkuin raju ja myrskyinen yö
hänen vaalealle, kuunvalaisemalle otsallensa. Hänen poskensa on kalpea,
vaan lepo on painanut punansa siihen; ja hänen huulillansa näkyy
muutamia lemmen sanoja, jotka eivät henno luopua niistä. Onko tämä sama
Alroy, joka ihastutti meidän silmiämme, kun hän, niinkuin raitis ja
hohtava aamutähti, nousi erämaasta, ja, saattaen iloa muille, tuotti
minulle vaan --"

"Oi! vaiti sydämeni ja anna salaisuutesi säilyä särkyneen mieleni
kalmistossa. Kova on naisen kohtalo: hän on tuomittu rakastamaan ja
rakkauttansa salaamaan! Voi katkeraa elämää! Voi luonnotonta osaa!
Miehet loivat yhteiskunnan ja tekivät meidät orjiksi. Ja niin me
lakastumme ja kuolemme taikka muutoin turvaamme tyhjiin
mielenjohteisin, joihin tuhlaamme sen innon, joka on aiottu jalompiin
tarkoituksiin."

"Ihana sankari! vihaanko vai rakastanko sinua enemmän, sitä minä en voi
sanoa. Kuolla sinun täytyy; kuitenkin minä tunnen, että minun on
kuoleminen sinun kanssasi. Oi! jospa tämä yö samalla kertaa saattaisi
meidät aviovuoteesemme ja hautausroviollemme, Täytyykö tuon valkoisen
poven veri vuotaa? ja täytyykö näitten hentojen jäsenten joutua noitten
verihimoisten teurastajain silvottavaksi ja pideltäväksi? Onko tämä
oikeutta? He valehtelevat, nuot kavaltajat, kun sanovat, että sinä olet
pettänyt Jumalamme. Sinä olet itse jumala, ja minä voisin palvella
sinua! Katso noita ihania huulia -- ne liikkuvat. Kuule niitten
suloisia sävellä!"

"Schirene, Schirene!"

"Ei tarvittu kuin tämä sana, että tointuisin jälleen. Mieletön! minne
ajatuksesi eksyvät? Minä en odota verkkaista oikeutta. Minä teen itse
tuon teon. Eikö minun tule surmata Siseraani?" Hän otti tikarin
ottomanilta. Sen terä oli harvinaista laatua ja oivasti karaistu. Hän
kohotti sen ilmaan ja sysäsi sen tavattomalla voimalla hänen
sydämeensä. Se sattui siihen talismaniin, jonka Jabaster oli antanut
Alroy'lle ja jota tämä jonkunlaisesta vielä kytevästä taika-uskosta yhä
kantoi; se sattui siihen ja lensi tuhansiin pirstaleisin. Kalifi
kavahti ylös vuoteeltansa, hänen silmänsä kohtasivat profetissan, joka
nojautui hänen ylitsensä tyrmistyneenä, tikarin kahva kädessään.

"Mitä tämä kaikki on! Schirene! -- Kuka sinä olet? Ester!" Hän hypähti
ylös vuoteelta, huusi Pharezia ja tarttui profetissan molempiin käsiin.
"Puhu!" hän jatkoi. "Oletko sinä Ester? Mitä sinä täällä teet?"

Ester purskahti hurjaan nauruun; hän koetti kimmeltyä Alroy'n käsistä
ja veti häntä galleriaa kohden. Alroy näki seraljin päätornin
ilmitulessa. Hän kouristi Esterin molemmat kädet toiseen käteensä ja
kulettaen häntä ottomania päin sieppasi kypärän ja viskasi sen suurta
kilpeä vastaan. Se kumahti ikäänkuin gong-gongi. Pharez heräsi
unestansa ja syöksähti huoneesen.

"Pharez! Kapina! kapina! Lähetä heti käsky, ettei palatsin portteja
milläkään ehdolla avata. Juokse, riennä! Puhuttele päällikköä itseä.
Kutsu kokoon perheenväkeni. Käske kaikki aseisin. Joudu, henkemme
tähden!"

Koko palatsi oli nyt liikkeellä. Alroy jätti Esterin uupuneena ja
nähtävästi taidotonna eunukkivartiostolle. Orjia ja palvelioita kiirehti
sisään joka taholta. Ennen pitkää Schirenekin saapui sinne, hiukset
hajallansa ja hätäisesti puettuna, sata tyttöä perässä, kukin kantaen
tulisoittoa.

"Minun sieluni, mikä sinun on?"

"Ei mikään, sydänkäpyni; kaikki muuttuu pian hyväksi," vastasi Alroy,
poimien ylös ja tutkistellen murtuneen tikarin palasia, jotka hän juuri
oli huomannut.

"Minun henkeäni on tavoitettu; palatsi on tulessa; minä luulen, että
kaupunki on nousnut kapinaan. Katsokaat emäntäänne, tytöt." Schirene
kaatui heidän syliinsä. "Minä palajan heti." Näin puhuen hän juoksi
isolle pihalle.

Monta tuhatta ihmistä, sillä seraljin ja sen aluskunnan väestö oli
varsin lukuisa, olivat kokoontuneet isolle pihalle; eunukkeja, naisia,
paageja, orjia, palvelioita ja muutamia sotureitakin -- kaikki
sekaseuroin ja peloissaan; valkea riehui sisäpuolella, ja salamyhkäisiä
ja kauheita huutoja kuului ulkoa. Huuto "kalifi! kalifi!" ilmoitti
Alroy'n tulon ja tuotti jommoistakin hiljaisuutta.

"Missä vartiakunnan päällikkö on?" hän huudahti. Se on hyvä. Älkäät
avatko portteja kenellekään. Kuka tahtoo kiivetä muurin yli ja viedä
sanoma Asrielille? Tekö? Se on myöskin hyvä. Huomenna te itse
komennatte. Missä Mesrour on? Ottakaat eunukki-vartiosto ja puutarhurit
ja sammuttakaat liekit, maksoi mitä maksoi. Hajottakaat estävät
rakennukset. Abidanin soturit tulevat auttamaan, minä en epäile sitä.
Minä odotin heitä. Älkäät avatko kenellekään. He tunkevat sisään, minä
ajattelin sitä. Tuo keihäs tappoi yhden kavaltajan. Tuokaat minulle
aseita. Minä puollustan portteja. Pankaat taas sana Asrielille. Missä
Pharez on?"

"Teidän vieressänne, herrani."

"Kiirehtikäät kuningattaren luo, uskollinen Pharez, ja kertokaat
hänelle, että kaikki on hyvin. Minä soisin, että niin olisi! Kuuluiko
koskaan niin kauheata tohinaa? Minusta tuntuu kuin kaikkia kaupungin
tamburineja ja symbaleja soitettaisiin. Pahaa leikkiä, minä arvaan.
Voi! jospa Asriel olisi täällä! Onko Pharez palannut?"

"Minä olen teidän luonanne, herrani."

"Kuinka kuningattaren laita on?"

"Hän tahtoisi mielellään olla teidän vieressänne."

"Ei, ei! varjelkaat portteja tuolla. Kuka sanoo, että he sytyttävät
valkeita niitten eteen? Se on tosi. Meidän täytyy hyökätä ulos ja, kävi
kuinka tahansa, kumminkin kaatua kuin sotamiehet. Oi Asriel! Asriel!"

"Katsokaat, teidän korkeutenne, sotajoukot virtaavat tänne joka
haaralta."

"Se on Asriel."

"Ei! teidän korkeutenne, se ei ole vartiakunta. Minun luullakseni he
ovat Scherirah'n miehiä."

"Hm! Mitä tämä kaikki on, sitä minä en tiedä; mutta kovin pahaa
leikkiä, sitä en epäile. Missä Honain on?"

"Kuningattaren luona, herra."

"Se on hyvä. Mitä tuo huuto tietää?"

"Tässä on sanansaattaja Asrielin tyköä. Tehkäät tilaa! tilaa!

"No, kuinka käy?"

"Teidän korkeutenne mieliksi, minä en päässyt vartiakunnan luo."

"Te ette päässeet vartiakunnan luo! Isieni Jumala! Kuka esti teitä?"

"Herrani, minä jouduin vangiksi."

"Vangiksi! Sinain salamain kautta, elämmekö sodassa? Ken vangitsi
teidät?"

"He ovat julistaneet teidät kuolleeksi."

"Ketkä?"

"Vanhempain neuvosto. Niin minä kuulin. Abidan, Zalmunna --"

"Kapinoitsiat ja koirat! Ketkä lisäksi?"

"Ylimmäinen pappi."

"Haa! Onko niin laita? Pharez, tuokaat minulle jotakin juotavaa. Onko
totta, että Scherirah on yhtynyt heihin?"

"Hänen joukkonsa saartavat seraljia. Ei mikään apu pääse tänne,
elleivät katkaise heidän rivejänsä."

"Voi! jospa minä olisin siellä hyvän vartiakuntani kanssa! Täytyykö
meidän kuolla tähän kuin surmatut hiiret? Pelokkaita konnia! Pitäkäät
puoltanne, pitäkäät puoltanne, soturini! Tässä on luja työ, mutta
muutamat meistä nauravat varmaan sitä jälkeenpäin. Ken tänä yönä
taistelee urhoollisesti ja uskollisesti Alroy'n rinnalla, hänen
sydämensä on oleva tyytyväinen huomenna. Älkäät pelätkö: minä en
syntynyt henkeäni heittämään missään yksinäisessä eripuraisuudessa.
Minä olen lumottu. Eteenpäin siis!"


VI.

"Mene kalifin luo, hyvä Honain, mene nyt, kun minä pyydän. Minä tulen
yksin toimeen, vaan hän tarvitsee sinun neuvoasi. Sano, ettei hän saa
panna kallista henkeänsä alttiiksi. Nuot häijyt! Asriel on varmaan pian
täällä. Mitä sinä arvelet?"

"Meidän ei tarvitse pelätä mitään. Heidän tuumansa ovat huonosti
rakennetut. Minä olen kauan odottanut tätä myrskyistä yötä ja olen
nytkin enemmän levoton kuin säikähtynyt."

"Minä se olen, jota he tarkoittavat -- minua he vihaavat. Ylimmäinen
pappi myöskin! Niin, niin! minun ylpeä veljeni, hyvä Honain, minä olen
aina tuntenut, ettei hän tyytyisi, ennenkuin hän on karkoittanut minut
tältä valta-istuimelta, johon minulla on oikeus; taikka sydänverelläni
pyyhkinyt vihatun nimeni pois aikakirjoistamme. Häijy Jabaster! Hän
katseli minua karsaasti heti alusta, Honain. Onko hän todella sinun
veljesi?"

"Minä en huoli muistaa sitä. Hän tavoittaa jotakin enempää kuin sinun
henkeäsi; vaan aika opettaa meitä paremmin kuin kaikki meidän
ajatuksemme."


VII.

Seraljin linnoitukset vastustivat kaikkia kapinoitsiain ponnistuksia.
Scherirah pysyi majassansa, soturit aseissa, ja palautti ne vähäiset
joukot, joita hän oli alusta lähettänyt ulos yhtä paljon katsomaan
asiain menoa kuin auttamaan Abidania. Asriel ja Ithamar käyttäyttivät
kolonninsa viime mainitun päällikön takajoukkoa vastaan, ja päivän
valjetessa oli yksi vartiakunnan osasto tunkenut joen poikki, joka oli
jätetty Scherirah'n vartioittavaksi, sekä rientänyt palatsiin. Näitten
vereksien sotamiesten etupäässä Alroy ryntäsi porteista ulos. Hänen
läsnä-olonsa kautta asia sai semmoisen päätöksen, jota aina oli
sopinutkin varmaan odottaa. Abidanin osasto taisteli rajulla
uskaliaisuudella, jommoista heidän tilansa itsestänsäkin vaati.
Verenvuodatus oli hirveä, vaan heidän tappionsa täydellinen. He eivät
ryhtyneet enää miehissä mihinkään toimiin eivätkä menetelleet minkään
yleisen käskyn mukaan. He ajattelivat kukin vaan omaa pelastustansa
taikka kuinka he myisivät henkensä mitä kalliimpaan hintaan. Muutamat
joutuivat hajalle, toiset pakenivat. Moniaat linnoittivat kartanoita,
toiset basaaria. Kaikki sodan kauhut nähtiin nyt kaduilla. Rakennukset
olivat tulessa, kadut verestä tulvillaan.

Muutamain uskollisten seuralaisten johdattajana Abidan miehuutensa ja
pikaneuvoisuutensa kautta osoitti itsensä menestystä ansaitsevaksi.
Viimeiseltä hän oli yksinään taikka aivan keskellä vihollisten joukkoa.
Selkänsä suojaksi käyttäen jotakin rakennusta kapean kadun varrella,
jossa suuri lukumäärä vaan haittasi hänen vastustajiansa, hän kaatoi
kauhealla käyräsapelillansa kolme etumaista vihollistaan. Suljettu ovi
antoi myöten päälle tunkevan joukon painosta. Abidan riensi kaitoja
portaita ylös, ja, saapuen jollekin astuinten lomapaikalle, kääntyi
yhtäkkiä ja halkaisi lähimmäisen takaa-ajajansa pään. Hän paiskasi
kookkaan ruumiin seuraavia vastaan, viivytti näin heidän edistymistänsä
ja ennätti rakennuksen katolle. Kolme vartiakunnan soturia kiiti hänen
jälessään. Yksi heistä, joka oli varustettu keihäällä, heitti tämän
päällikön perään. Se haavoitti vähäisen Abidania, joka tempasi sen
käsivarrestaan ja lennätti sen takaisin omistajan sydämeen. Toiset
kaksi soturia, joilla oli vaan miekka aseena, pääsivät häntä
lähemmäksi. Hän ehti nyt viimeiselle katolle rakennusten rivissä. Hän
asettui vastarintaan syvänteen reunalle. Hän hengitti jälleen
alttiisti. He likenivät häntä. Hän väistyi heidän tieltänsä. Yhtäkkiä
hän ihmeteltävällä taidolla viskasi käyräsapelinsa, terä edellä,
tuonnemman vihollisen jalkoihin, joka heti seisattui ja vaikeroitsi
kivusta. Päällikkö karkasi kiinni läheisempään ja mättäsi hänet alas
kadulle, johon hän rusentui mähyksi. Toivoton kapinoitsia havaitsi
yhden lasku-oven. Hän astui tämän kautta alas ja tuli huoneesen,
joka oli naisia täynnä. Nämät alkoivat huutaa. Hän töyttäsi ulos
niitten välitse ja, juosten portaita alas, joutui huoneesen, jossa
vuoteen-omainen ijäkäs mies oleskeli. Vanhus tiedusteli metelin syytä,
vaan ennen vastauksen kuultuaan kuoli pelosta, kun hän näki edessään
hirmuisen olennon, joka oli paksulta peitetty verellä. Abidan sulki
oven, pesi veriset kasvonsa puhtaaksi ja, pukeutuen kuolleen
Armenialaisen tomuisiin vaatteisin, kiirehti ulos taisteloa katsomaan.
Kaukainen katu oli äänetönnä. Päällikkö eteni kenenkään estämättä.
Kulmassa hän näki sotamiehen, joka pysytteli yhtä ratsua päällikköänsä
varten. Aseeton Abidan sieppasi tikarin soturin vyöstä, survasi sen
toisen rintaan, hyppäsi hevosen selkään ja laski täyttä neliä virtaa
kohden. Venhettä ei ollut saatavilla; hän ajoi aaltoihin vankan
ratsunsa selässä. Hän pääsi vastapäiselle rannalle. Joukko kameleja
lepäsi suihkulähteen partaalla. Säikähdys oli hajottanut heidän
johdattajansa. Hän nousi sen selkään, joka näytti nopeimmalta; hän
juoksutti sitä lähimmäistä kaupunginporttia kohden. Portinvartia kielsi
häneltä tietä. Hän salasi levottomuutensa. Hääjoukko, joka palasi
maalta, saapui paikalle. Hän ratsasti keskelle sitä ja kaatoi morsiamen
kultavaunuinensa kumoon. Kesken hämminkiä, huutoja, kirouksia ja
hälinää hän avasi tien itselleen portin kautta, samosi kedon poikki
eikä pysähtynyt, ennenkuin hän pääsi erämaahan.


VIII.

Melske laantui. Soturein huudot, naisten parku, sodan kauhea kohina,
kaikki vaikenivat. Valkea oli sammutettu, verenvuodatus tauonnut.
Kapina oli kukistettu ja järjestys jälleen saavutettu. Voitolliset
sotajoukot kulkivat vartioiten ympäri kaupunkia, jossa kaikki huoneet
olivat suljetut, ja päivänlaskussa voittaja itse vastaan-otti
juhlasalissaan päällikköjensä kertomukset ja onnentoivotukset.
Jabasterin vangitseminen näytti palkitsevan Abidanin paon.
Kummastuttavia sankaritöitä toimitettuansa ylimmäinen pappi vihdoin oli
voitettu ja pidettiin nyt vankina seraljissa. Scherirah'n käytöstä ei
tarkastettu erittäin ankarasti; toimikunta asetettiin tutkimaan
salaista asiata, ja Alroy vetäytyi kylpemään virvoittaaksensa itseään
voiton vaivoista, ensimäisen voiton, jota hän ei voinut katsoa
triumfiksi.

Kun hän synkkämielisenä ja uupuneena lepäsi vuoteellansa, ilmoitettiin
Schirene tulleeksi. Prinsessa heittäysi hänen kaulaansa ja syleili häntä
syleilemistään. Kalifin sydän lientyi hänen puolisonsa hellyydestä,
hänen mielensä virkistyi, hänen alakuloisuutensa katosi.

"Rubinini!" lausui Schirene, ja hän puhui matalalla, hiljennetyllä
äänellä, kasvot kätkettyinä Alroy'n rintaa vastaan. "Rubinini!
rakastatko sinä minua?"

Alroy hymyili lempeästi, kun hän painoi häntä sydäntänsä vastaan.

"Rubinini, sinun helmesi on niin pelästynyt, ettei se tohdi katsella
sinua. Nuot häijyt miehet! minä se olen, jota he vihaavat, minua he
aikovat surmata."

"Ei ole mitään vaaraa, suloiseni. Se on ohitse nyt. Älä puhu -- niin,
älä edes ajattele sitä."

"Voi häijyjä! Ei löydy mitään iloa tässä maailmassa, niin kauan kuin he
elävät. Kun aikoivat murhata Alroy'n, mahtavan hallitsiansa, joka on
tehnyt heidät viheliäisistä orjista ruhtinaiksi! Kiittämättömät pedot!
Minä olen niin levoton -- minä en koskaan enää nuku. Kuinkas aikoivat
tappaa minun viattoman lintuni, minun ihanan lintuni, minun oman
sydämeni! Minä en saata uskoa sitä. Minä se olen, jota he vihaavat.
Minä olen varma siitä, että he tahtovat surmata minut. Sinä et saa
koskaan jättää minua, ei, ei, ei! Sinä et saa jättää minua, armaiseni,
ei milloinkaan, ei milloinkaan! Kuulitko sinä mitään melua? Minusta
tuntuu kuin he olisivat täällä taas valmiina sysäämään tikarinsa
sydämeemme -- meidän hellään, hellään sydämeemme! Minä luulen, että
sinä rakastat minua, lapseni, todella, minä luulen, että niin teet!"

"Rohkaise mielesi, kultaiseni! Meidän ei tarvitse pelätä mitään,
sieluni; minä en voi rakastaa sinua enemmän, muutoin minä sen tekisin."

"Kaikki ilo on mennyt! Minä en koskaan nuku enään. Voi minun sieluni!
olenko sinä todella hengissä? Halailenko minä omaa Alroy'tani, vai onko
kaikki vaan hurjaa ja häirittynyttä unen-näköä? Ovatko minun
käsivarteni kierretyt varjoisen haamun ympäri, ja olenko minä itse
hautakammion kummitus? Häijyt, häijyt ihmiset! Lieneekö se toden totta?
Kuinka, surmata Alroy'n! minun iloni, koko minun elämäni! Voi! voi
minua! meidän kirkas onnemme on paennut ijäksi!"

"Ei niin, suloinen lapseni; me olemme vaan, mitä ennen olimme. Muutamia
lyhyitä hetkiä, ja kaikki on oleva yhtä valoisaa, kuin jos ei mikään
myrsky olisi pimittänyt meidän selkeitä päiviämme."

"Oletko nähnyt Asrielia? Hän kertoo niin kauheita asioita!"

"Kuinka niin?"

"Voi minua! minä olen niin yksinäinen. Minulla ei ole yhtään ystävää."

"Schirene!"

"He himoitsevat minun vertani; minä tiedän, he himoitsevat minun
vertani."

"Todellakin tyhjä luulo."

"Tyhjä! kysy Asrielilta, kysy Ithamarilta. Tyhjä! niin on kirjoitettu
heidän tauluihinsa, heidän veriseen ryöstön ja murhan luetteloonsa.
Sinun surmasi oli aikaan saattava minun kuolemani, ja jos he olisivat
voineet toivoa, että minun lintuni vaan olisi luopunut hellästä
toveristaan, he olisivat säästäneet hänet. Niin! niin! minä se olen,
jota he vihaavat, minua he tahtovat surmata. Tämän vartalon -- minä
pelkään, että se on kadottanut sulonsa, vaan se on vielä sinun, ja
kerta sinä sanoit, että sinä rakastit sitä -- tämän vartalon he
olisivat pilkanneet ja teloittaneet, tämän lumivalkoisen poven he
olisivat repineet ja raadelleet, ja tämän lämpimän veren, joka liikkuu
ainoastaan sinua varten, tämän lämpimän veren tulvan julma Jabaster
olisi vuodattanut vanhan kostonsa alttarilla. Hän vihasi minua aina!"

"Jabaster! Schirene! Missä me olemme, ja mitä me olemme? Elämä,
elämä, ne valehtelevat, jotka nimittävät sinua luonnoksi! Luonto ei
lähettänyt koskaan tämmöisiä tuskan vihureita. Oi! minun sydämeni on
pakahtumallaan. Minä karkoitin hänet ajatuksistani, ja nyt puolisoni
palauttaa hänet mieleeni, ja nyt minun täytyy muistaa, että hän on
minun -- vankini! Taivaan Jumala, isieni Jumala, näihinkö nyt on
jouduttu? Miksi hän ei paennut? Miksi sai Abidan, tavallinen murhaaja,
pelastaa ilkeän henkensä, ja tämä suuri mies, tämä vakava ja mahtava
olento -- voi minua! minä olen elänyt kyllin. Jospa he olisivat
menestyneet, jospa --"

"Herkeä, herkeä, Alroy! Minä rukoilen sinua, armaani, ole levollinen.
Minä tulin tyynnyttämään sinua eikä intohimojasi sytyttämään. Minä en
sano, että Jabaster halasi sinun kuolemaasi, vaikka Asriel sanoo niin;
minä se olen, jota vastaan hän sotii; ja jos Jabasterin täytyy todella
olla niin lähellä sinun sydäntäsi -- jos hän on todella niin
tarpeellinen sinun onneasi varten eikä voi elää sovinnossa sinun orjasi
kanssa, joka nyt seisoo tässä, minä tiedän velvollisuuteni, herrani.
Minä en soisi, että sinun onnesi himmentyisi sen vuoksi, että pelastat
tämän yksinäisen sydämen, vaikka minä tunnen, että se halkeaa. Minä
tahdon mennä, minä tahdon kuolla ja pitää elämän vaikeimpia vaiheita
sulana autuutena, jos se hyödyttää sinua."

"Oi Schirene! mitä sinä tahdot? Tämä -- tämä on tuskalloista."

"Nähdä sinut turvallisena ja onnellisena; ei mitään muuta."

"Minä olen niin, jos vaan sinä olet."

"Älä minusta huoli, minulla ei ole mitään väliä."

"Sinä olet kaikki -- minulle."

"Rauhoitu, rakkaani. Minua surettaa kovin, että, kun tulin sinua
viihdyttämään, minä vaan kiihdytin sinua. Kaikki on hyvin, kaikki on
hyvin. Sano, että Jabaster elää. Entä sitten? Hän elää, ja osoittakoon
hän itseänsä kuuliaisemmaksi kuin ennen; siinä on kaikki."

"Hän elää, hän on minun vankini, hän odottaa tuomiotansa. Se on
laskettava."

"Niin, niin!"

"Annammeko hänelle anteeksi?"

"Herrani tekee mieltänsä myöten."

"Ei, ei, Schireneni, ole ystävällisempi. Minä olen aivan onneton. Sano,
mitä sinä pyydät?"

"Jos minun täytyy sanoa, minä sanon kerrassaan -- hänen henkeänsä."

"Voi minua!"

"Jos meidän entisellä rakkaudellamme on mitään suloa, jos vastaisen,
yhtä runsaan ilon toivo on se, joka sitoo sinut tähän varjokkaasen
maailmaan, niinkuin se sitoo minut, sitoo yksistänsä, minä pyydän hänen
henkeänsä. Hän seisoo meidän ja meidän rakkautemme välillä, Alroy, ja
on seisonut aina. Ei löydy mitään onnea, niin kauan kuin Jabaster elää;
enkä minä voi olla sama Schirene sinulle, kuin tähän asti olen ollut,
jos tämä ylpeä kapinoitsia elää käytöstäni salaa urkkiaksensa."

"Aja hänet maankulkeuteen, aja hänet maankulkeuteen!"

"Yhtymään kapinoitsioihin! Tämäkö sinun valtioviisautesi on?"

"Voi Schirene! Minä en rakasta tätä miestä, vaikka minusta tuntuu, että
minun pitäisi; vaan kuitenkin, jospa tietäisit kaikki?"

"Minä tiedän liian paljon, Alroy. Alusta alkaen hän on inhottanut
minua. Anna nyt, anna, suloinen lintuni, yksi lahja, yksi ainoa lahja
vaan omalle Schirenellesi, jota nuot häijyt miehet niin säikähyttivät!
Minä pelkään, että he tekivät enemmän pahaa, kuin sinä voit arvata.
Niin! ryöstivät pois meidän toivomme. Kenties. Yksi lahja, yksi lahja
vaan! minä en vaadi paljon -- pettäjän päätä. No, anna minulle
sinettisormuksesi. Sinä et anna; no, minä otan sen siis. Mitä, sinä
vastustat! Minä muistan, kuinka sinä usein sanoit, että suudelma voisi
taivuttaa sinun mieltäsi vaikka mihin. Tuossa saat yhden. Maistuiko se
makealta? Saat toisen -- ja vielä yhden. Minä sain jo sormuksen. Jää
hyvästi, armas lintuni, minä palajan heti lepäämään sinun pesässäsi."


IX.

"Hän on saanut sormuksen! Mitä tämä on? mitä tämä on? Schirene! oletko
sinä mennyt? Ei, ei suinkaan. Hän laskee leikkiä. Jabaster! Pettäjän
pää! Kuulkaat! Pharez, Pharez!"

"Herra."

"Menikö kuningatar tuota tietä?"

"Meni, herra."

"Kyynelet silmissä?"

"Ei! hyvin iloisena!"

"Nouda Honain -- nouda nuolen nopeudella. Honain! -- Honain! Hän
vartioi tuossa ulkona. Minä olen elänyt elämäni parhaan osan, se on
aivan varmaa. Minun sydämeni halkee. Schirene laskenee leikkiä! Haa!
Honain. Suo anteeksi tämä hämmentynyt katsanto. Joudu asesaliin! joudu,
joudu!"

"Miksi, herra?"

"Niin! miksi -- miksi! Päätäni pyörryttää. Sinun veljesi -- sinun suuri
veljesi -- kuningatar -- kuningatar on vienyt minun sinettisormukseni,
se on, minä annoin sen hänelle. Joudu, joudu! taikka hetken perästä
Jabaster ei ole enää. Hän on mennyt. Pharez! sinun käsivartesi -- minä
tainnun!"


X.

"Hänen korkeutensa on kovin huonoissa voimissa tänään."

"He sanovat, että hän meni tainnoksiin tänä aamuna."

"Ei, ei kylvyssä. Vaan kun hän kuuli Jabasterin kuolemasta."

"Millä tavalla hän kuoli, herra?"

"Hän kuristi itsensä. Hänen jalo sydämensä ei voinut kärsiä
epäsuosiota, ja niin hän päätti kaikki kunniakkaat tekonsa."

"Hän oli suuri mies!"

"Hänen vertaistansa me emme saa äkkiä nähdä. Kuningatar oli aikaan
saanut hänen anteeksi-antamuksensa ja kiirehti itse asesaliin tätä
tietoa viemään -- voi! liian myöhään."

"Nyt on kummalliset ajat. Jabaster kuollut!"

"Hyvin merkillinen tapaus."

"Kuka nyt pääsnee ylimmäiseksi papiksi?"

"Minä en luule, että siihen virkaan asetetaan ketään!"

"Syöttekö illallista tänään herra Ithamarin luona?"

"Syön."

"Niin minäkin. Mennään yhdessä. Kuningatar on aikaan saanut hänen
anteeksi-antamuksensa. Hm! se on kummallista."

"Todellakin. Hoetaan, että Abidan on paennut."

"Niin aina. Tapaammeko Medadin tänään?"

"Luultavasti."



KYMMENES OSA.


I.

"Hän ei tule vielä! hänen iloinen muotonsa ei kumota vielä sumealta
taivaaltamme. Hän ei tule vielä! varjokkaat tähdet näyttävät
murheellisilta ja himmeiltä, kun heidän kuningattarensa on poissa. Hän
ei tule vielä!"

"_Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa
ilmoittaaksemme_."

"Hän ei tule vielä! hänen pyhä muotonsa ei kutsu meitä vielä hurskaasen
juhlaamme. Hän ei tule vielä! Meidän veljemme odottavat kaukana,
äänettöminä ja liikkumatta, hänen pyhää sädettänsä. Hän ei tule vielä!"

"_Me olemme kuun vartioita ja elämme yksinäisyydessä valoa
ilmoittaaksemme_."

"Hän tulee, hän tulee! hänen ihana muotonsa väikkyy lempein
loistoinensa hohtavissa ilmoissa. Hän tulee, hän tulee! Syttykäät
tulitornit ja kertokaat kansalle, että kuukausi alkaa! Hän tulee, hän
tulee!"

"_Me olemme kuun vartioita kansalle kertoaksemme, että kuukausi
alkaa_."

Viipymättä hurskaat vartiat virittivät valkean kunnaan huipulle, ja
tuhannet liekit leimahtivat ilmi ympäri maata. Kaukasosta Libanoniin
joka vuorella valokruunu!


II.

"Herra! joku Tatari on saapunut Hamadanista, joka ei tahdo puhua kuin
teidän itsenne kanssa. Minä sanoin jo hänelle, ettei teidän korkeutenne
sopinut vastaan-ottaa häntä, ja toimitin häntä Honainin luo; vaan
kieltäminen ei vaikuta häneen mitään. Ja siinä luulossa, että kenties
prinsessa Miriam --"

"Hamadanistako? Te teitte hyvin, Pharez. Laskekaat hänet sisään."

Tatari tuli.

"No, herrani; hyviä uutisia; minä toivon!"

"Herrani, suokaat minulle anteeksi, mitä pahimpia. Herra Abner lähetti
minut ja käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun puheille."

"Hyvä, te puhutte kalifin kanssa. Teidän asianne? Mitä varakuninkaalle
kuuluu?"

"Herrani, hän käski minun kertoa sinulle, että samana hetkenä,
jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, sytytettiin
Kaukasolla, Karmanian pelätty kuningas, suuri Alp Arslan, astui sinun
kuningaskuntaasi, ja leviää joukkoinensa koko Persian ylitse."

"Haa! Entä Abner?"

"Hän lähtenyt häntä vastaan ja pyytää apua."

"Se on annettava hänelle. Nämät ovat todella tärkeitä uutisia! Koska te
Hamadanin jätitte?"

"Yöt päivät minä olen matkustanut nopeimmalla dromedarilla. Kolmas aamu
näkee minut Bagdadissa."

"Te olette tehneet velvollisuutenne. Katsokaat, että tätä uskollista
sanansaattajaa hoidetaan hyvästi, Pharez. Kutsukaat herra Honain
tänne."

"Alp Arslan! Haa! hyvin kuuluisa soturi. Samana hetkenä, jolloin
tulitornissa valkea sytytettiin. Ei siis mikään äkkinäinen tuuma, vaan
kauan valmistettu. Se ei ole minun mieleeni."

"Herrani", lausui Pharez, astuen jälleen huoneesen, "joku Tatari on
saapunut maakunnan rajoilta, joka ei tahdo puhua kuin teidän itsenne
kanssa. Minä sanoin jo hänelle, että teidän korkeudellanne oli tärkeitä
tehtäviä, vaan, kun minä ajattelin, että hän toi samanlaisia uutisia,
minä --"

"Se Oli hyvin luultavaa; vaan älkäät koskaan ajatelko, hyvä Pharez.
Minun tekee mieli nähdä hänet."

Tatari tuli.

"No, mitä nyt! -- mistä?"

"Mogulista. Kuvernöri käski minun mennä kalifin eikä kenenkään muun
puheille ja kertoa teidän korkeudellenne, että samana hetkenä, jolloin
se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun juhlan, vuorilla sytytettiin,
julma kapinoitsia Abidan nosti Judan lipun maakunnassa, julistaen sotaa
teidän majestettiänne vastaan."

"Suurellako miesvoimalla?"

"Kuninkaallinen osasto pysyy teille uskollisena sisäpuolella
vallejansa."

"Riittävä vastaus. Tämä yhtyy tuohon toiseen vehkeesen. Meille tulee
vähäisen vaivaa. Oletteko kutsuneet Honainia?"

"Olen, herrani."

"Menkäät ja katsokaat, että tästä lähettiläästä pidetään huolta
soveliaalla tavalla, ja, Pharez -- tulkaat likemmäksi; älkäät antako
kenenkään puhua heidän kanssaan: Te ymmärrätte?"

"Teidän korkeutenne luottakoon minuun."

"Abidan jäi henkiin. Hän ei pääsne yhtä onnellisesti tällä kertaa.
Minun täytyy tavata Scherirah'ta. Minä epäilen suuresti -- mitä tämä
on? Enemmän uutisia!"

Kolmas Tatari astui sisään.

"Teidän korkeutenne mieliksi, tämä Tatari oli saapunut Syrian
rajoilta."

"Käy vastainen tuuli, minä en epäile enään. Puhukaat suunne puhtaaksi,
mies!"

"Herra! Suokaat minulle anteeksi; minä tuon vaan surullisia sanomia."

"Sanokaat kaikki!"

"Herra Medad lähetti minut."

"No! Onko hän nostanut kapinaa? Tämä näyttää tarttuvalta taudilta."

"Voi! ei, ankara hallitsia, herra Medad ei ole ajatellut kuin sinun
kunniaasi. Voi! voi! hänen täytyy nyt suojella sitä pelättäviä, monin
verroin väkevämpiä vihollisia vastaan. Herra Medad käski minun mennä
kalifin eikä kenenkään muun puheille ja kertoa teidän korkeudellenne,
että samana hetkenä, jolloin se tulitorni, joka ilmoitti uuden kuun
juhlan, sytytettiin Libanonilla, Rumin sultani ja entinen arabialainen
kalifi levittivät profeettansa lipun suuren sotarinnan eteen ja astuvat
nyt Bagdadia päin."

"Ilmeinen salaliitto! Onko Honain tullut? Kutsukaat heti kokoon
visirien neuvosto. Maailma on nousnut minua vastaan. Hyvä! rauha on
alkanut iljettää minua. He eivät tapaa minua uinailemasta!"


III.

"Te näette, hyvät herrat", Alroy lausui, ennenkuin neuvoskunta erosi,
"että meidän tulee ahdistaa heitä yksittäin. Sitä ei käy epäileminen.
Jos he pääsevät yhtymään, meidän täytyy taistella lukuisampia
vihollisia vastaan. Meidän tulee kukistaa heidät erikseen. Minä menen
itse Persiaan. Ithamar heittäyy sultanin ja Abidanin väliin. Medad
peräytyy Ithamarin luo. Scherirah varjelee pääkaupunkia. Honain, te
olette hallitsia väli-aikana. Ja niin, jääkäät hyvästi. Minä lähden
tänä iltana matkaan. Rohkaiskaat mielenne, urhoolliset kumppanini.
Myrsky on valloillansa, mutta moni seeteri jää ukon-nuolilta
pirstaamatta."

Kokous päättyi.

"Oma Scherirah'ni!" lausui kalifi, kun erottiin, "viipykäät hetkinen.
Minä tahdon puhua kahden kesken teidän kanssanne. Honain", jatkoi
Alroy, seuraten suuri-visiriä ulos huoneesta ja jättäen Scherirah'n
yksikseen; "Honain, minä en ole vielä saanut puhua yksityisesti
sanaakaan teidän kanssanne. Mitä arvelette kaikista näistä?"

"Herrani, minä varon pahaa, mutta toivon hyvää."

"Se on viisaasti tehty. Jospa Abner vaan jaksaisi pitää tuota
Karamanialaista kurissa! Minä aion puhutella Scherirah'ta erityisesti.
Minä epäilen häntä kovasti."

"Minä takaan -- hänen petoksensa."

"Haa! minä epäilen häntä. Sentähden minä en annakaan hänelle mitään
päällikön virkaa. Minä en tahtoisi asettaa häntä liian lähelle hänen
entistä kumppaniansa. Me panemme hänen kapinamieliset soturinsa
kaupunkia puollustamaan."

"Herrani, näinä tämmöisinä hetkinä ei käy jalomielisyyttä
harjoittaminen. Scherirah on varsin kunnollinen päällikkö, varsin
kunnollinen päällikkö, mutta -- lainatkaat minulle sinettisormuksenne,
minä pyydän teitä, herrani."

Alroy kävi vaaleaksi.

"Ei, minä olen kerta luopunut siitä enkä milloinkaan enää luovu.
Te olette koskeneet semmoiseen aineesen, joka saattaa minut
murheelliseksi. Raskas kuorma painaa minun omaatuntoani -- miksi tai
mikä, sitä minä en tiedä. Minä olen viaton, te tiedätte, että minä olen
viaton, Honain!"

"Minä vastaan teidän korkeutenne puolesta. Sitä, jossa on niin paljon
inhimillisen hyvyyden hunajaa, että hän säästää semmoista miestä kuin
Scherirah'ta, vaikka tämä on hänen tiellänsä, sitä todellakin luulee
vielä paljon laupeaammaksi, kun on kysymys jalommasta miehestä."

"Voi minua! ajatukseni ovat hämmennyksissä. Miksi hän ei ole täällä?
Jospa minä vaan olisin seurannut -- mitäpä siitä! mitäpä siltä!
Kiirehtikäät kuningattaren luo ja kertokaat hänelle kaikki, mitä on
tapahtunut. Minä menen Scherirah'n puheille."

Kalifi palasi.

"Antakaat minulle anteeksi, urhoollinen Scherirah; tämmöisinä aikoina
minun ystäväni suonevat minulle anteeksi jonkun kohteliaisuuden
virheen."

"Teidän korkeutenne on liian hyvä."

"Te näette, Scherirah, mistäpäin tuuli käy, te, urhoollinen sydän. Me
saamme epäilemättä paljon työtä. Minä kaipaan kovasti oikein
luotettavaa ystävää, jonka uskolliseen poveen voisin kätkeä kaikki
huoleni. Minun oli aikomus lähettää teidät tuota Abidania vastaan,
vaan ehkä se on parempi, että minä menen itse. Nämät ovat niitä hetkiä,
joita ei tulisi hämmästyä, vaan emme kuitenkaan tiedä, kuinka asiat
päättyvät -- ei, emme tiedä sitä. Pääkaupunki, ympäröivä maakunta --
joku tappio ja nämät petolliset Mahomettilaiset nousnevat meitä
vastaan. Minun tarvitsisi jäädä tänne, vaan jos jätän Scherirah'n, minä
jätän itseni. Minä tunnen sen täydellisesti -- se lohduttaa minua.
Saattaa tapahtua, että minun täytyy perääntyä kaupunkiin. Olkaat
varotettuna, Scherirah. Laittakaat niin, että minä peräännyn lujien
ystävien turviin. Minun luottamukseni teihin on suuri. Oi! käyttäkäät
sitä viisaasti! Te ette voi menetellä kuin jalosti."

"Teidän korkeutenne olkoon vakuutettu, ettei minulla ole kuin yksi
ajatus, teidän etunne ja kunnianne. Älkäät epäilkö minun ystävyyttäni,
herrani. Minä en ole noita kainostelevia nuorukaisia, jotka ovat täynnä
omia tekojansa ja imartelemista, herrani, mutta minun elämäni on
kokonaan teidän, ja minä olen aina valmis panemaan teitä varten kaikki
alttiiksi."

"Minä tiedän sen, Scherirah, minä tiedän sen, minä tunnen sen
täydellisesti. Mitä te arvelette vihollisten liikunnoista?"

"Ne ovat hyvin viisaasti suunnitellut, vaan en minä missään tapauksessa
epäile, että teidän majesteettinne asia on oivallisesti onnistuva."

"Luuletteko, että sotamiehet ovat hyvällä mielellä?"

"Minä vastaan omieni puolesta. He ovat tylyjä poikia, ehkä vähän
liiaksi raakoja, teidän korkeutenne. Ei meistä ole juhlapäivien
vartioväeksi, mutta me tiedämme velvollisuutemme, ja me teemme sen."

"Se on hyvä, siinä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Minä aion
tarkastella sotajoukot, ennenkuin lähden. Antakaat jaella lahjoja
heille; ja ohitse mennen sanottu, minä olen aina unhottanut, että
teidän legionanne tästälähin nimitetään Syrian legionaksi. Meidän tulee
kiittää heidän aseitaan parhaasta maakunnastamme."

"Minä ilmoitan heille teidän korkeutenne tahdon. Jos olisi mahdollista,
se enentäisi heidän rakkauttansa."

"Minä en pyydä sitä. He ovat minun omat lapseni. Syökäät illallista
minun kanssani tänä yönä seraljissa, Scherirah. Vaan aivan kahden
kesken. Juodaan vielä kerta, ennenkuin eroamme. Me olemme vanhat
ystävät, niinkuin tiedätte. Muistatteko vielä autiokaupunkiamme?"


IV.

Alroy astui Schirenen huoneesen. "Oma henkeni! sinä tiedät kaikki?"

Prinsessa juoksi esiin ja laski käsivartensa hänen kaulaansa.

"Älä pelkää, sydänkäpyni, kuningattaremme ei tarvitse hävetä meitä.
Tämän työn me toimitamme nopeasti. Kaksi kolmannesta heistä olemme jo
ennen kukistaneet eivätkä meidän laakerimme suinkaan lakastu tuon uuden
vastustajan tähden, vaan hänen verensä saa kasvattaa uusia."

"Rakkahin Alroy, älä mene itse, minä rukoilen sinua. Eiköhän Asriel
voittane?"

"Minä toivon niin -- minun seurassani. Vähäksi aikaa me eroamme --
varsin vähäksi. Tämä on meidän ensimäinen eroamisemme: jospa se olisi
viimeinen!"

"Voi! ei, ei, ei: voi! älä sano, että eroamme."

"Sotajoukot ovat aseissa; huomis-aamu kuulee sotatorveni."

"Minä en jätä sinua, ei! Minä en jätä sinua. Mitä Schirenellä on
toimittamista ilman Alroy'ta? Etkö sinä ole usein lausunut, että minä
innostutan sinua? Vaaran hetkenäkö minä olisin poissa? Ei suinkaan!
Minä en jätä sinua; ei, minä en jätä sinua."

"Sinä olet aina läsnä minun ajatuksissani, armaani. Taistelossa minä
ajattelen häntä, ainoata, jonka vuoksi voitan."

"Ei, ei, minä lähden sinua kanssasi, minun täytyy todellakin lähteä,
Alroy. Minusta ei ole mitään haittaa, usko minua, suloinen poika, ei
ole. Minä en pyydä mitään saattokuntaa, ei, ei yhtäkään palveliatarta.
Usko minua, minä tiedän, kuinka todellisen sotamiehen puolison tulee
itseänsä käyttää. Minä valvon sinun vuoteellasi, kun sinä nukut, ja
hoidan sinua, kuu olet haavoitettu, ja kun lähdet taisteloon, minä
vyötän sinun sankarilliset lanteesi miekallasi ja kuiskailen triumfia
voitokkailla suudelmilla."

"Minun oma Schireneni! voitto loistaa sinun silmistäsi. Me kukistamme
heidät, tyttö."

"Abidan, kaksin kerroin vilpillinen Abidan! minä soisin, että hän kaksi
kertaa hirtettäisiin! Ennenkuin tuo turmiokas profetissa kuoli, hän
ennusti tätä aikaa ja viittasi ilkastellen Abidanin vastaiseen
petokseen."

"Älä ajattele häntä."

"Entä Karakonialainen -- luuletko, että hän on kovinkin väkevä?"

"Kylläksi, kallihin, kunniaamme varten. Hän on ankara soturi. Minä
toivon, ettei Abner riistä meiltä aiottua voittoamme."

"Niin sinä voitat, minä en huoli kenen miekan kautta. Lähdetkö todella
huomenna?"

"Päivän valjetessa. Jää nyt tänne, minä pyydän sinua, armaiseni!"

"Ei millään muotoa! -- minä en jätä sinua. Minä olen aivan valmis.
Päivän valjetessako? Sydän-yö on kohta käsillä. Minä panen vähäisen
maata tälle sohvalle, ja matkustan kantovuoteellani. Oletko varma, että
Alp Arslan itse on lähtenyt sotaan?"

"Aivan varma, kultaseni."

"Perikato hänen kruunullensa! Me voitamme. Tuleeko Asriel meidän
kanssamme?"

"Tulee!"

"Se oli hyvä; päivän valjetessa. Minua nukuttaa pikkuisen. Minä
luulen, että panen tuokioksi maata."

"Tee niin, lintuseni; minä menen huoneeseni, ja aamun koittaessa minä
herätän sinut suudelmalla."


V.

Kalifi palasi kammioonsa, jossa hänen kirjurinsa paraikaa
työskentelivät. Astuessansa edestakaisin permannolla hän lausui heille
tarpeelliset käskyt.

"Kuka on vartioiva upseeri?"

"Benaiah, herra."

"Minä muutan hänen. Hän pelasti minun pääni Tigrin partaalla. Tämä on
häntä varten. Kuningatar seuraa meitä. Hän olkoon Benaiah'n turvissa.
Nämät paperit ovat visirille annettavat. Sotajoukot olkoot aseissa
päivän valjetessa. Tämä päiväkäsky on herra Asrielia varten.
Toimittakaat tämä heti Hamadaniin. Onko Tatari lähetetty Medadin luo?
Se on hyvä. Te olette tehneet velvollisuutenne. Nyt levolle, Pharez!"

"Herra!"

"Minä en mieli nukkua tänä yönä. Tuokaat minulle minun juomani. Menkäät
makaamaan, hyvä poikani. Minä en tarvitse mitään. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, armollinen herra!"

"Jos miettisin! Minä olen yksinäni. Minä olen levollinen eikä minun
sieluni kuitenkaan ole iloinen. Minä en ole, mikä minä olin. Ken olisi
voinut neljäkolmatta tuntia takaperin uneksia näitä? Kaikki jälleen
vaaran alttiina! Kerta vielä sotakentällä ja taistellen samalla
valtakunnan ja hengen puolesta! Minulta puuttuu entisten päivien
mahtava into. Minä en ole, mikä minä olin. Minulla ei ole luja usko.
Kaikki ympärilläni näyttää muuttuneelta ja untelolta ja elottomalta.
Missä ovat nyt nuot säihkyvät silmät ja voittoa ennustavat kasvot,
jotka ympäröitsivät minua taistelon aattona, minua, Herran voideltua!
Minä en näe niitä nyt. Ne ovat muuttuneet niinkuin minä. No! tuo Abidan
oli yksistänsä koko sotajoukon veroinen, ja nyt hän on nousnut minua
vastaan. Schirene puhui profetissasta; mieleeni muistuu, kuinka tämä
tyttö oli meidän riviemme innostuttava sotatorvi, vaan missä hän nyt
on? Oikeuteni rankaisema! Ja missä hän on, tuo paljoa voimakkaampi, tuo
ystävä, neuvon-antaja, ainainen johdattaja, nuoruuteni opettaja; kaiken
mainehikkaan elämänjuoksuni vakava, lempeä, uskollinen kaitsia; joka
työskenteli yöt päivät herkeämättä, että minä tulisin kuuluisaksi! Voi!
minusta tuntuu kuin olisin pikemmin tuomittu ja toivoton uskonsa
pettäjä kuin nuori sankari taistelon aattona, jota alinomaisten
triumfien muisto elähyttää!"

"Haa! mikä kauhea haamu sinä olet, joka nouset mustasta maasta
edestäni? Sinä olet jonkun näköinen, jota en tohdi nimittää, mutta
nimitän kuitenkin -- Jabasterin haamu. Pois! miksi katselet minua niin
synkästi? En minä sinua surmannut. Elänkö minä vai uneksinko vai mitä?
Minä näen hänen, niin! minä näen sinun. Minä en pelkää sinua, minä en
pelkää mitään. Minä olen Alroy.°

"Puhu, oi puhu! Minä vannotan sinua, mahtava aave, puhu. Koko
entisyyden muiston kautta, vaikka se on mielettömyyttä, minä vannotan
sinua, anna minun kuulla lapsuuteni säveliä jälleen."

"_Alroy, Alroy, Alroy_!"

"Minä kuuntelen, niinkuin kuuntelisin viimeisen pasunan ääntä."

"_Kohtaa minua Nehavendin lakealla_."

"Hän on mennyt! Puhuessaan hän katosi. Se oli Jabaster! Isieni Jumala,
se oli Jabaster! Tämä kääntyy liian kamalaksi. Minun rohkeuteni on
höltynyt! Minä olisin valmis laskeumaan maahan ja kuolemaan. Se oli
Jabaster! Tuo ääni soi minun korvissani niinkuin kaukainen ukkosen
jyrinä: '_kohtaa minua Nehavendin lakealla_.' Minä tulen, jalo aave,
vaikka kohtaankin tuomioni. Jabaster! Olenko minä nähnyt Jabasterin.
Todellakin! Minusta tuntuu kuin olisin mieletön. Haa! mitä tämä on?"

Kauhea ukkosen jyskäys paukahti palatsin kohdalla; sitä seurasi outo
kolina, joka tuntui tulevan jostakin huoneesta; seraljin muurit
järkkyivät.

"Maantärähys'" Alroy huudahti. "Jospa maa aukenisi ja nielaisisi
kaikki! Haa! Pharez, onko se havauttanut sinuakin? Pharez! me elämme
eriskummaisissa ajoissa."

"Teidän korkeutenne on kovin vaalea."

"Niin sinäkin olet, poikani! Tahtoisitko sinä minua iloiseksi? Vaalea!
me lienemme kylläkin vaaleat; jos tietäisit kaikki. Haa! tuo kauhea
ääni taas! Minä en kestä sitä, Pharez, minä en kestä sitä. Minä olen
kestänyt paljon, mutta tätä minä en kestä."

"Herrani, se tulee asesalista."

"Juokse katsomaan. Ei, minä en tahdo jäädä yksikseni. Missä Benaiah on?
Anna hänen mennä. Jää minun luokseni, Pharez, jää minun luokseni. Minä
pyydän sinua, jää tänne, lapseni."

Pharez talutti kalifin vuoteelle, johon hän heittäysi vaaleana ja
vapisevana. Tuokion kuluttua hän kysyi, oliko Benaiah palannut.

"Hän tulee juuri nyt, herrani!"

"Hyvä, kuinka laita on?"

"Herrani! Varsin hirveä tapaus. Kun ukkonen jymähti palatsin yli, pyhä
lippu putosi asemiltansa ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Kumma kyllä,
Salomonin valtikkaa ei myöskään voi löytää eikä mitään jälkeä siitä
näy."

"Älkäät puhuko tästä kenellekään, jos rakastatte minua, poikani. Älkäät
laskeko ketään asesaliin. Jätä minut, Benaiah, jätä minut, Pharez."

He vetäytyivät pois. Alroy katseli heidän lähtöänsä sanomattoman
tuskaisella silmäyksellä. Samalla hetkellä, kuin he katosivat, hän
riensi vuoteen luo, ja heittäytyen polvillensa ja peittäen kasvonsa
käsillään, purskahti rajuun itkuun, ja huudahti. -- "Oi! Jumalani, minä
olen hylännyt sinun, ja nyt sinä olet hylännyt minun!"


VI.

Vähitellen uni valloitti voipuneen ja toivottoman kalifin. Hän
laskeusi divanillensa ja nukkui ennen pitkää sikeään uneen. Hän lienee
levännyt tunnin aikaa, kun hän yhtäkkiä heräsi. Siitä kammiosta, jossa
hän makasi, tultiin isoon saliin korkean ja lavean holvikaaren kautta,
joka tavallisesti oli vaatteella verhottu, mutta nyt oli paljastettu.
Ihmeeksensä Alroy näki, että tämä eteishuone nyt hohti valosta. Hän
nousi vuoteeltansa, hän astui eteenpäin; hän havaitsi uuteliaisuuden ja
pelon tunteilla, että sali oli täynnä olentoja, hirveät tosin katsella,
mutta hänelle enemmän hirveät kuin oudot. Hän tunsi, että nämät
tavattoman isot ja mystilliset haamut, jotka seisoivat ympäri avaran
huoneen seiniä ja joista jokainen piti ojennetussa kädessään leiskuvaa
tulisoittoa, olivat noita kammottavia Afriteja. Salin päässä istui
komealla valta-istuimella, jota papit ja hovimiehet ympäröivät, eräs
hallitsia, jonka Alroy oli ennen nähnyt, suuri Salomon! Alroy näki
tässä vartalon ja muodon puolesta saman Salomonin, jonka valtikan
Vankeuden Ruhtinas oli ottanut Judan kuninkaallisista hautakammioista.

Näytti siltä kuin ei tämä kummallinen kokous olisi ensinkään tietänyt,
että yksi tämän maailman lapsi oli läsnä, joka epätoivon
uskaliaisuudella nojausi jotakin holvin pylvästä vastaan ja
hämmästyneenä katseli tätä äänetöntä ja liikkumatonta seuraa. Ei mitään
sanottu, ei mitään tehty. Ei kukaan hievahtanut paikaltansa, ei kukaan
vähimmälläkään liikenteellä osoittanut, että hän arvasi, jotta joku muu
oli läsnä paitsi hän itse.

Yhtäkkiä juhlakulkue ilmestyi salin päästä, aivan läheltä sitä paikkaa,
jossa Alroy seisoi. Paageja ja tanssivia tyttöjä hehkuvilla silmillä ja
hekumallisilla liikenteillä, sotureita, joilla oli jykeät aseet ja
kunnian-arvoinen muoto, väljät vaipat ja löyhyvä parta, ja kun he
etenivät, ei syntynyt mitään ääntä, vaikka he astuivat sangen
vilkkaasti; eivätkä soittoniekatkaan, joita oli suuri joukko ja jotka
soittivat harppuja ja psaltareita ja käsirumpuja ja torvia, vähintäkään
häirinneet kaikkialla vallitsevaa äänettömyyttä.

Tämä lukuisa seurue virtaili esiin hyvässä järjestyksessä
loppumattomana jaksona, kävi kolme kertaa ympäri salin, kumarsi häntä,
joka istui valta-istuimella, ja sioittui riveihin Afritein eteen.

Ja nyt nähtiin kaksitoista haamua, kantaen suurta sinettiä --
viheriäistä kiveä, jossa kirjaimet näyttivät hohtavilta liekeiltä ja
olivat samat kuin siinä Jabasterin talismanissa, jota Alroy vielä
säilytti lähellä sydäntänsä. Ja nuot kaksitoista haamua asettivat
suuren sinetin Salomonin eteen ja lankesivat polvillensa, ja kuningas
nyykäytti päätänsä. Samalla silmänräpäyksellä Alroy tunsi ankaran
pistoksen sydämensä kohdalla. Hän pani äkkiä kätensä kipeälle paikalle,
ja katso! talismani hajosi tomuksi.

Juhlakulkue päättyi; yksinäinen haamu astui esiin. Ainoastaan äskeiset
tapaukset estivät Alroy'ta vaipumasta maahan Jabasterin edessä. Sillä
hän tuo yksinäinen ilmiö oli. Se astui eteenpäin, kantaen valtikkaa. Se
astui eteenpäin, se lankesi polvillensa valta-istuimen eteen, ja
tarjosi valtikkaa kruunatulle ja juhlalliselle olennolle. Ja Salomon
ojensi kätensä ja otti valtikan, ja samalla korkea kokous katosi!

Alroy syöksähti heti esiin huoneesen, vaan kaikki oli pimeätä ja
hiljaista. Sotatorvi raikkui. Hän tunsi oman sotaväkensä sävelet. Hän
haperoitsi ikkunan varjostinta, ja vetäen sitä syrjälle näki koittavan
auringon ensimäiset säteet.


VII.

Kerta vielä ratsunsa selässä, kerta vielä keskellä legionejansa, kerta
vielä lumottuna ja innostuneena, kun hän näki heiluvat liput ja kuuli
elähyttäviä sotatorvia, kerta vielä katsellen sitä voimaa, joka yhä oli
hänen käskynsä alaisena, ja ajatellen sitä suurta saalista, josta nyt
oli taisteleminen, Alroy saavutti suurissa määrin jälleen tavallisen
rohkeutensa ja itsehillintönsä. Hänen jäntevyytensä palasi samalla kuin
hänen verensä kiihtyi, ja uhkaavan vaaran suuruus nätti vaan enentävän
hänen neronsa tuotteliaisuutta.

Hän kiirehti viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa riento-marssissa
Mediaa kohden. Toisen päiväyksen päässä verekset sanansaattajat tulivat
Abnerin tyköä, ilmoittaen, että tämä ei ollut jaksanut vastustaa
Karamanian kuninkaan urhoollisia ja melkein lukemattomia joukkoja,
vaan oli kokonaan luopunut Persiasta ja koonnut kaikki voimansa
Luristanissa. Näitten tietojen johdosta Alroy lähetti sanan
Scherirah'lle, että hän viipymättä käyttäyttäisi osastonsa Abnerin luo
ja jättäisi pääkaupungin omille onnillensa.

He astuivat taas Kerrundin vuorten ylitse ja yhtyivät Abzah'n virralla
Abneriin ja Median armeijaan, joka oli kolmenkymmenen tuhannen miehen
suuruinen. Tässä Alroy levähti päivän sotureitansa virkistyttääkseen,
ja lähti seuraavana aamuna Persian rajalle, karkasi odottamatta Alp
Arslanin edistyneisin vartiojoukkoihin ja ajoi ne suurella tappiolla
takaisin. Mutta Karamanian kuninkaan armeija oli niin suuri, ettei
kalifi uskaltanut ryhtyä yleiseen tappeluun, vaan vetäytyi takaperin ja
asettui sotarintaan läheiselle Nehavendin lakealle, tälle yhden hänen
ensimäisen ja loistavimman voittonsa näkymölle, jossa hän vartoi
Scherirah'n hetkestä hetkeen toivottua tuloa.

Karamanian kuningas, joka halusi saattaa asiat pikaiseen päätökseen ja
oli ylpeä suuremmasta voimastansa, eteni vitkastelematta. Korkeintaan
kahden kolmen päivän perästä oli silminnähtävästi taistelo taisteltava,
joka ratkaisisi Idän kohtalon.

Toisena aamuna sen jälkeen, kuin he olivat tulleet Nehavendille, joukko
Karamanialaisia hyökkäsi yhtäkkiä väijyksistä kalifia vastaan, joka oli
lähtenyt metsästämään ainoastaan muutamien upseerien kanssa. Alroy ja
hänen kumppaninsa puollustivat itseänsä semmoisella vimmalla, että
heidän vihdoin onnistui torjua päältänsä ahdistajansa, vaikka näitä oli
kolme kertaa enemmän. Peräytyessään Karamanialaisten johdattaja
paiskasi keihäänsä kalifia päin, joka epäilemättä olisi saanut
surmansa, jollei nuori vartiakunnan upseeri olisi heittäynyt Alroy'n
eteen ja omaan rintaansa vastaanottanut kuolettavan haavan. --
Hämmentyneenä seurue palasi joutuin leiriin, Alroy itse kantaen lujan
uskollisuuden ja sotamiehen innon menehtyvää uhria.

Haavoitettu upseeri kuljetettiin kuninkaalliseen teltaan ja laskettiin
kalifin omalle vuoteelle. Taitavin lääkäri tuotettiin; hän tutki
haavaa, vaan pudisti päätänsä. Kuoleva soturi tunsi itse toivottoman
tilansa. Hänen tuskansa saatiin vaan sillä lievitetyksi, että keihäs
vedettiin ulos, joka kohta aikaan saattaisi hänen kuolemansa. Hän
tahtoi puhua kahden kesken hallitsiansa kanssa.

"Herrani!" upseeri lausui, "minun täytyy nyt kuolla; ja minä kuolen
ilman mitäkään kipua. Minä olen aina katsonut suurimmaksi kunniaksi,
että saisin kuolla teitä palvellessani. Sallimus on suonut sen minulle;
ja jos kohta minä en ole tappelutanterella saavuttanut kohtaloani, se
on joksikin lohdutukseksi, että minun kuulemani on pelastanut kaikkein
arvokkaimman elämän. Herrani! minulla on sisar."

"Älä tuhlaa voimiasi, kallis ystävä, hänen nimeänsä nimittämällä. Ole
varma siitä, että minä aina pidän sinun sukulaisiasi omaisinani."

"Minä en epäile sitä. Minä tahtoisin tuhat kertaa panna henkeni
alttiiksi semmoista hallitsiaa varten! Raskas taakka painaa minun omaa
tuntoani, herrani, enkä minä voi kuolla levollisena, jollen saa sitä
huojentaa."

"Puhu, puhu pelkäämättä. Jos sinä olet loukannut ketään ja Alroy'n
valta taikka varat voivat vapauttaa sinun ahdistetun sielusi, hän ei
säästä mitään -- ei säästä mitään, ole varma siitä."

"Jalo, jalo hallitsia, minun tulee puhua lyhyesti; sillä, vaikka minä
elän niin kauan, kuin tämä keihäs on ruumiissani, minun tuskani
kuitenkin ovat kovat. Herrani, se teko, josta minä puhun, koskee
teitä."

"No."

"Minä olin vartiana sinä päivänä kuin Jabaster kuoli."

"Taivaitten kautta! minä kuuntelen tarkkaan. Puhu, puhu!"

"Hän kuristi itsensä, eikö niin sanota?"

"Niin minulle aina kerrottiin."

"Sinä olet syytön, sinä olet syytön! Minä kiitän Jumalaani, kuninkaani
on syytön!"

"Ole yhtä varma siitä, kuin että Israelilla on toivo. Minä pyydän
sinua, kerro minulle kaikki."

"Kuningatar tuli, sinettisormus kädessä. Semmoista valtaa minun täytyi
totella. Hän astui sisään, ja hänen perässään herra Honain. Minä kuulin
ankaria sanoja; minä kuulin Jabasterin äänen. Hän taisteli vastaan,
niin! hän taisteli; vaan haavoitettuna ja kahletettuna hänen vankka
ruumiinsa ei voinut kauan tehdä vastarintaa. Rumaa leikkiä, rumaa
leikkiä, herrani! Mitä minä semmoisten vastustajain voin? He lähtivät
huoneesta hiipivin askelin. Kuningattaren silmät kohtasivat minun
silmäni. Minä en ole koskaan saattanut unohtaa noita julmia ja hehkuvia
kasvoja."

"Sinä et ole koskaan puhunut tästä kauheasta lopusta?"

"Ei kenellekään muulle kuin sinulle. Ja miksi sen nyt ilmoitan, sitä
minä en tiedä, paitsi että tuntuu siltä, kuin joku sisällinen vaikutus
vaatisi sitä, ja minusta näyttää kuin ne, jotka tekivät tämän, olisivat
valmiit tekemään pahempiakin, jos niin sopisi."

"Sinä olet ryöstänyt minulta kaiken rauhan, vieläpä rauhan toivonkin --
vaan kuitenkin minä kiitän sinua. Nyt minä tiedän elämän arvon. Minä en
ole tahtonut koskaan ajatella tuota surullista päivää; vaan kuitenkin,
vaikka minä olen välisti varonut jotakin konnan työtä, pahimmat asiat
olivat vähäpätöiset tämän hirmuisen kertomuksen rinnalla."

"Se on kerrottu; ja nyt minä pyydän, että säilytät salaisuutesi sillä,
että vedät tämän keihään vaivaantuneesta ruumiistani."

"Uskollinen sydän, se on surullinen työ."

"Minä kuolen ilolla, jos sinä sen toimitat."

"Se on tehty."

"Jumala varjelkoon Alroy'ta!"


VIII.

Sillä välin kuin Alroy ajatuksiinsa vaipuneena seisoi upseerin ruumiin
vieressä, iloisen soiton sävelet kaikkuivat ja teltaan astuva eunukki
ilmoitti, että Schirene oli saapunut Kerrundista. Melkein kohta sen
perästä prinsessa hypähti kantovuoteestansa ja kiirehti sisään; Alroy
tempasi vaippansa päältään ja heitti sen ruumiin ylitse.

"Armaani", prinsessa huudahti, kun hän juoksi kalifin luo. "Minä olen
kuullut kaikki. Älä ole levoton minun puolestani. Minä rohkenen
katsella kuolleita. Sinä tiedät, että minä olen soturin morsian. Minä
olen tottunut vereen."

"Voi! voi!"

"Miksi olet niin vaalea? Sinä et suutele minua! Onko tämä niin
hämmentänyt sinua? Tämä on surullinen tapaus; vaan kuitenkin koittanee
huomispäivä tuhansia yhtä kauheita kohtaloita katsoaksensa. No! sinä
vapiset! Voi! hellä sielu! Tuon rakkaan uskollisen ystävän kuolema on
siis yksistään kokonaan karkoittanut sinun rakkautesi minuun. Sinä olet
kuitenkin tottunut taisteloon. No! tämä on hulluutta. Etkö sinä ole
iloinen, kun näet minun? Kuinka, sinä et hymyilekään! Ja minä olen
tullut sotimaan sinun puolestasi! Mieleni tekee suudelmia!"

Hän heittäysi Alroy'n kaulaan. Alroy syleili häntä heikosti ja kantoi
hänet vuoteelle. Hän taputti käsiänsä, ja kaksi soturia astui sisään ja
veivät pois kuolleen ruumiin.

"Teltani, Schirene, on nyt soveliaampi sinulle. Levähdä; minä palajan
heti." Näin puhuen hän jätti hänet.

Hän jätti hänet; mutta Schirenen murheellinen, loukkaantunut katsanto
tunkeusi hänen sydämeensä. Hän ajatteli koko hänen rakkauttansa ja
sulouttansa, hän muistutti mieleensä koko heidän yhteisten vaihettensa
ihmeellistä juoksua. Hän tunsi, että hänen tähtensä, ja ainoastaan
hänen tähtensä hän huoli elämästä, että ilman hänen vilkasta
samantunteisuuttansa yksin menestyskin näytti tukalalta. Hänen
päätöksensä vaarui intohimojen ja järjen pyörteessä. Intohimot pääsivät
voitolle. Hän karkoitti ajatuksistansa kaiken hyvän ja pahan
eroituksen; hän päätti, tuli mitä tuli, ijäksensä pysyä kiinni hänessä;
hän riisti mielestänsä kaikki viimeisen ilmoituksen muistot. Hän palasi
teltaansa, kasvot hohtaen rakkaudesta; hän tapasi Schirenen itkemästä,
hän sulki hänet syliinsä, hän suuteli häntä tuhansin kerroin ja
kuiskaili joka suudelman välillä palavaa rakkauttansa.


IX.

Oli sydän-yö. Schirene lepäsi Alroy'n sylissä. Kalifi, joka oli levoton
ja huolestunut Scherirah'n tulon tähden, oli tuskin ennättänyt nukkua,
kun joku ääni tykkänään herätti hänet. Hän katseli ympärillensä; hän
näki Jabasterin haamun. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hänen
jäsenensä tuntuivat irtaantuvan, kylmä hiki hiipi hänen ruumiinsa
ylitse, kun hän katseli tuota kammottavaa aarretta, joka seisoi
kyynärän päässä hänen vuoteestansa. Huomaamatta hän hellitti ihanan
taakkansa ja, kohoten vuoteeltansa, nojausi eteenpäin.

"_Alroy, Alroy, Alroy_!"

"Minä olen tässä."

"_Huomenna Israel kostetaan_!"

"Kuka se on?" huudahti prinsessa heräten.

Pelon hallussa ja unhottaen kokonaan kummituksen, Alroy kääntyi ja pani
kätensä prinsessan silmille. Kun hän taas katseli ympärillensä, näky
oli kadonnut.

"Mitä sinä tahdoit, Alroy?"

"Ei mitään, armaiseni! Sotamiehen puoliso saa nähdä omituisia näkyjä,
minä tahtoisin kuitenkin säästää sinulta muutamia. Yksi minun
sotureistani, joka ei muistanut, että sinä olit täällä, tuli teltaani
semmoisessa puvussa, jota ei naissilmän sovi katsoa. Minun täytyy
lähteä pois, lapseni. Minä kutsun tänne orjasi. Yksi suudelma! Jää
hyvästi! hetkeksi vaan."


X.

"'Huomenna Israel kostetaan'". Kuinka, Karamanialaisten hurmeessa!
Minussa ei ole mitään uskoa. Vähät siitä. Ei mikään ole enää
vallassani. Rientävä kohtalo saattaa minut eteenpäin. Minä en voi
pidättää kulkuani enkä haahtani johdattaa. Kuinka nyt! Ken on vartioiva
upseeri?"

"Benomi, herra, sinun palveliasi."

"Toimittakaat sana varakuninkaalle. Käskekäät häntä tänne minun
puheilleni. Kuka tuo on?"

"Scherirah'n lähettiläs, joka juuri saapui tänne. Scherirah kulki viime
yönä Kerrundin vuorten ylitse, herrani, ja on teidän luonanne päivän
koitteessa."

"Hyviä uutisia. Menkäät noutamaan Abneria. Joutukaat! Hän tapaa minut
täällä. Minä käyn sillä välin leiriä katsomassa. -- Hyvä, urhoolliset
kumppanit, te olette tulleet tänne jälleen voittamaan Alroy'n kanssa.
Te olette taistelleet ennen, minä voin todistaa sen, Nehavendin
lakealla. Se on mehukasta maata, ja Karamanialaisten veri on sitä vielä
enemmän höystöttävä."

"Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Meidän henkemme on teidän."

"Suokaat anteeksi, nuori hallitsiani", lausui joku soturi, puhutellen
Alroy'ta; "suokaat anteeksi minun rohkeuteni, vaan minä tunsin teidät,
ennenkuin olitte kalifi."

"Oiva sydän, sinun pelottomuutesi on minun mieleeni. Jatka puhettasi."

"Minä hankin sanoa, että minä toivon, jotta huomenna viette meidät
rynnäkköihin. Muutamat väittävät, ettette aio."

"He ovat väärässä."

"Sitä minäkin ajattelin. Minä takaan aina nuoren kuninkaani -- entä
kuningatar?"

"Hän on todellinen sotamiehen puoliso ja asuu leirissä."

"Se on urhoollista! Näettekö, sanoinhan minä sen jo teille, toverit; te
ette uskoneet minua, vaan minä tunsin meidän nuoren kuninkaamme,
ennenkuin te. Minä asuin lähellä Hamadanin porttia, teidän korkeutenne
mieliksi -- vanhan Shelomin poika."

"Anna minulle kättä -- kunnon ystävä. Mitä te syötte täällä, pojat?
Malttakaat, minä maistan teidän ruokaanne. Minä soisin, että minun
ruoankeittäjäni osaisi laittaa minulle tämmöistä pilau'ta! Se on
mainiota!"

Sotamiehet kokoontuivat päällikkönsä ympärille, ja heidän silmänsä
loistivat ihastuksesta. Ihana näky -- sankari keskellä, useat
soturiparvet ympäri, mitkä puhuen hänen kanssaan, mitkä valmistaen
ruokaa, mitkä paahtaen kahvia, kaikki tarjoten hänelle, sanalla tai
teolla, jotakin rakkautensa osoitetta ja käyttäen itseänsä samalla
haavaa aivan likeisen tuttavan tavalla.

"Me kukistamme heidät, pojat!"

"Se on varmaa, kun teitä seuraa, te voitatte aina."

"Minä teen parastani, ja niin tekin teette. Kelpo päällikkö ilman
kelvollisia sotamiehiä ei ole juuri minkään arvoinen."

"Niin, se on totta! Tarvitsee olla kelvollisia sotamiehiä. Mitä te
arvelette Alp Arslanista?"

"Minä luulen, että hän tuottaa meille yhtä paljon vaivaa kuin kaikki
muut viholliset yhteensä, eikä siinä ole paljon."

"Hyvä! hyvä! Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

Benomi lähestyi ja ilmoitti, että varakuningas odotti häntä.

"Minun täytyy jättää teidät, lapseni", Alroy lausui. "Me syömme kerran
vielä illallista yhdessä, kun olemme voittaneet."

"Jumala varjelkoon teitä, herra; ja me hämmennämme teidän
vihollisenne."

"Hyvää yltä, pojat. Ennenkuin päivä koittaa, meidän kenties on kova työ
edessä."

"Me olemme valmiit, me olemme valmiit. Jumala varjelkoon Alroy'ta!"

"He ovat hyvällä mielellä, vaan toinen henki elähytti kuitenkin entisiä
päiviämme. Sen minä syvästi tunnen. Nämät miehet ovat uskollisia
semmoiselle päällikölle, joka ei ole koskaan pettänyt heidän
toiveitaan, ja luottavat semmoiseen asiaan, joka johdattaa ryöstöön. He
ovat vaan komeita palkkasotureita. Ei mitään muuta. Voi! missä nyt
Judan soturit ovat! Missä nyt ne miehet, jotka käyräsapeleitansa
paljastaessaan yhtyivät pyhän riemun voittovirteen! Taistelon aattona
olisit luullut kenttää äärettömäksi synagogaksi. Pappeja ja
alttareita, palavia uhreja ja savuavia suitsutus-astioita, tulisia
uskonkiihkolaisia, jotka hartaasti kuuntelivat profeetallisia puheita
ja vahvistivat verellänsä ja pyhimmillä lupauksillansa sitä juhlallista
liittoa, että Kanaan valloitettaisiin. Kaikki on muuttunut, niinkuin
minä itsekin. Kuinka nyt, Abner? Sinä olet hyvin umpimielinen?"

"Onko tosi, että Scherirah lähestyy?"

"Sitä en epäile, että kaikki on oikeassa. Minä tahtoisin, että päivä
rupeisi valkenemaan!"

"Vihollinen likenee. Muutamat kolonnit näkyvät jo. Minun vakojani ovat
välttäneet heidät. He aikovat varmaan asettua sotarintaan lakealle."

"He näkyvät jo! Me käymme siis heti heihin käsiksi, ennenkuin he
järjestyvät. Oivallista, oivallista! Me voitamme heidät vielä. Rohkaise
mielesi, kallis veljeni. Scherirah on täällä hyvissä ajoin auringon
nousussa, hyvissä ajoin -- varmaan hyvissä ajoin."

"Minä hyväksyn tätä tuumaa."

"Sotamiehet ovat uskallusta täynnä. Karkaa aamun koitteessa
kolmellakymmenellä tuhannella ratsumiehellä heidän järjestyviin
riveihinsä. Minä ryntään oikeata, Asriel vasenta siipeä vastaan. Tästä
tulee aika sievä ottelu, rakas Abner. Kuinka Miriam jaksaa?"

"Minä sain tietoja häneltä tänä aamuna, aivan hyvästi. Hän lähettää
teille tuhansia terveisiä ja rukoilee teidän puolestanne. Onko
kuningatar täällä?"

"Hän tuli tänä iltana. Hän voi aivan hyvin."

"Hän saa kaivata kaikenlaista mukavuutta."

"Älä siitä puhu. Hän on sotamiehen puoliso. Hän rakastaa sinua
suuresti, kallis Abner."

"Minä tiedän sen. Minä toivon, että minun miekkani saa varjella hänen
lastensa valta-istuinta."

"Hyvä, anna käskysi. Tappelu nyt kohta, mitä arvelet?"

"Minulla on kokonaan sama ajatus."

"Minä lähetän sanansaattajia Scherirah'ta jouduttamaan. Kaikki näyttää
hyvältä. Säästä vartiakuntaa."

"Kyllä, kyllä. Jääkäät hyvästi, kallis herrani. Kun jälleen yhdymme,
minä toivon, että teidän vihollisenne ovat teidän orjanne!"


XI.

Aamun ensi koitteessa Hebrealaisten ratsuväki, paitsi vartiakunta,
hyökkäsi vastustamattomalla voimalla Karamanialaisten lähestyvien
kolonnein puoleen ja hajotti ne perinjuurin. Alp Arslan kokosi jälleen
soturinsa, ja hänen onnistui vihdoin asettaa pääjoukkonsa hyvään
järjestykseen. Alroy ja Asriel veivät esiin osastonsa, ja tappelu kävi
nyt yleiseksi. Se riehui useita tunteja, ja sitä kannatettiin hyvästi
molemmin puolin. Karamanialaisten veri vuoti runsaasti, mutta vakavan
luontonsa ja suuremman lukumääränsä kautta he jonkun aikaa hillitsivät
Hebrealaisten tuimuutta ja näitten johdattajan jäntevyyttä. Tämä päivä
himmensi loistollansa Alroy'n kaikki entiset urhotyöt. Kaksitoista
kertaa hän ryntäsi esiin Pyhän Vartiakuntansa etupäässä, ja usein hän
tunki aivan Alp Arslanin teltaan saakka.

Turhaan hän koetti päästä käsikähmään tämän kuuluisan päällikön kanssa.
Molemmat kuninkaat taistelivat riveissänsä, vaan kuitenkin sallimus oli
säätänyt, etteivät heidän miekkansa koskaan kohtasi toinen toistansa.
Neljä tuntia ennen puolta päivää näki Alroy selvään, että, jollei
Scherirah saapuisi paikalle, hän ei jaksaisi lannistaa kauheata
ylivoimaa. Hänen oli täytynyt varhain kutsua varaväkensä avuksi, ja
vaikka Arslanin kuolleitten lukumäärä oli suurempi kuin missään
Hebrealaisten edellisessä voitossa, Karamanialaiset yhä pitivät
tarjolla ääretöntä sotarintaa, jota verekset joukot taukoamatta
kartuttivat. Paljouteensa luottaen ja huomaten vihollisensa heikkouden
Arslan vaan puollusti itseänsä ja uuvutti ahdistajiansa sillä, että hän
ei muuta kuin hääti heidän hirveitä ja moniteltuja päällekarkauksiansa.

Alroy oli hetkeksi peräyttänyt Pyhän Vartiakuntansa taistelosta. Abner
ja Asriel yhä jatkoivat tappelua, ja kalifi mietti väli-ajalla uusia
ponnistuksia ja odotti huolestuneena Scherirah'n tuloa. Viidennellä
tunnilla hän näki riemuiten joltakin kunnaalta varrottujen apujoukkojen
likenevät liput. Siinä vahvassa luulossa, että päivä oli voitettu, hän
julisti elähyttävän uutisen sotamiehillensä ja, kun nämät nyt olivat
innoissansa tästä ilahuttavasta sanomasta, johdatti heitä kerran vielä
rynnäkköön. Tätä ei mikään pidättänyt; Scherirah näytti tulleen vaan
pakenevia takaa ajamaan, vaan voittoa aikanansa täydellisentämään.
Kuinkapa suureksi kävi sen vuoksi Alroy'n kauhu ja hämmästys, kun
Benaiah täyttä riiviä ratsasti hänen luokseen ja ilmoitti, että nuot
kauan odotetut apujoukot olivat Scherirah'n ja Abidanin yhdistyneet
osastot, jotka takaa kävivät hänen kimppuunsa. Inhimillinen nero ei
voinut keksiä mitään pelastuskeinoa. Nääntyvät Hebrealaiset, joitten
voimia oli koetettu viimeisiin asti, piiritettiin. Karamanialaiset
täyttivät kaikkialta ja yhtä haavaa esiin. Ennen pitkää Hebrealaisten
armeija oli saatettu epäjärjestykseen. Lujimmat soturit heittivät
epätoivosta pois aseensa. Jokainen ajatteli vaan oman henkensä
säilyttämistä. Abnerkin pakeni Hamadania päin. Asriel surmattiin.
Havaiten, että kaikki oli hukassa, Alroy syöksähti noin kolmen sadan
vartiakuntalaisen etupäässä teltansa luo, tarttui taintuvaan
Schireneen, nosti hänet eteensä satulaan, ja, kaataen kaikki edestänsä,
kiidähti erämaahan.

Kahdeksaanviidettä tuntiin he eivät ollenkaan pysähtyneet. Heidän
joukkonsa oli pian huvennut, ettei ollut kuin kolmasosa jälellä.
Kolmannen päivän aamuna he astuivat ratsahilta ja virvoittivat itseänsä
jonkun lähteen luona. Ainoastaan puolet pääsivät jälleen satulaansa.
Schirene ei puhunut mitään. Eteenpäin he riensivät taas, joka hetki
jättäen perässään jonkun voipuneen kumppanin. Vihdoin he viidentenä
päivänä saapuivat, noin kahdeksankymmentä luvultansa, johonkin
palmupuun vehmastoon. Täällä he astuivat hevosensa selästä. Ja Alroy
otti Schirenen syliinsä, ja varjo näytti elvyttävän häntä. Hän avasi
silmänsä ja pusersi hänen kättänsä ja hymyili. Alroy poimi hänelle
muutamia taateleita, ja hän joi vähäisen vettä.

"Meidän vaivamme päättyvät pian, kultaiseni", hän kuiskasi Schirenelle;
"minä olen menettänyt kaikki, paitsi sinut."

He alkoivat uudestaan ratsastaa ja, kulkuansa hiljentäin, joutuivat
iltapuoleen autiokaupungin luo, johon Alroy koko ajan oli pyrkinyt.
Rientäen isoa katua alaspäin he saapuivat viimein tuohon vanhaan
amfiteateriin. He astuivat ratsahilta. Alroy laitti heidän vaipoistansa
vuoteen Schirenelle. Muutamat keräsivät polttopuita, joita löytyi
suuria varoja, ja sytyttivät isoja tulia. Toiset pyysivät
metsäkauriita, niin kauan kuin vielä oli päivä, ja heidän onnistui
saada kyllin ateriaansa varten, taikka noutivat vettä tuosta lähteestä,
joka oli tiedossa heidän johdattajallansa. Tunnin kuluttua he nähtiin
parveilevan valkeittensa ympärillä ja syövän yksinkertaista ruokaansa,
ja olisi pikemmin luullut heitä tämän jylhän asunnon varsinaisiksi
asukkaiksi kuin mahtavan hallitsian hajotetuksi ja ylellisyyteen
tottuneeksi vartioväeksi.

"No poikani", Alroy lausui, kun hän hieroi käsiänsä kohoavan liekin
vieressä, "parempi tämä kuitenkin on kuin erämaa!"


XII.

Kaikkien ponnistustensa perästä Alroy vaipui syvään ja
häiritsemättömään uneen. Kun hän heräsi, oli jo aurinko kauan aikaa
ollut ylhäällä. Schirene nukkui vielä. Alroy syleili häntä ja Schirene
avasi silmänsä ja hymyili.

"Sinä olet nyt rosvon morsian", hän lausui. Miltä uusi elämämme tuntuu
sinusta?"

"Hyvältä! yhdessä sinun kanssasi."

"Lepää tässä, armaani; minun täytyy havauttaa soturimme ja katsoa,
kuinka asiat käyvät." Näin puhuen ja herkästi astuen monen makaavan
ylitse hän koski Benaiah'aan.

"Kas niin! urhoollinen päällikköni vielä nukuksissa! No! nouskaat,
nouskaat."

Benaiah hypähti ylös iloisella muodolla. "Minä olen aina valmis,
herrani.

"Minä tiedän sen; mutta muistakaat, etten minä enään ole mikään
hallitsia, vaan toveri. Lähtekäät pois minun kanssani, ja pannaan
toimeen jotakin järjestystä täällä."

Kumppanit jättivät amfiteaterin ja tarkastivat läheisiä rakennuksia. He
löysivät paljon varoja, jäännöksiä menneiltä ajoilta, mattoja, teltoja
ja poltaksia, viinimaljoja ja muita yksinkertaisia huonekaluja.
He määräsivät yhden kartanon hevospihaksi ja muut seurueensa
käytettäviksi. He kutsuivat kumppaninsa sille aukealle paikalle, jossa
Hassan Subah kohtasi kuolemansa, ja täällä Alroy puhutteli heitä,
selittäen heille aikomuksiansa. He jaettiin komppanioihin; itsekullekin
tuli oma velvollisuus. Mitkä asetettiin vartioiksi eri paikkoihin;
mitkä lähetettiin metsästämään taikka kokoamaan taateleita kosteikolta;
mitkä taluttivat hevosia likeisille laitumille taikka jäivät
kotiin talouden askareita hoitamaan. Amfiteateri tyhjennettiin.
Yksinkertainen, mutta mukava telta rakennettiin Schirenelle. He
peittivät sen permannon matoilla ja koettivat kaikki kilvan
tiedustella, mitä hänen mielensä teki. Schirenen lempeät sanat ja
kehoittavat hymyt virittivät samalla heidän ahkeruuttansa ja
keksiväisyyttänsä.

He tottuivat pian kovaan, mutta eriskummaiseen elämänlaatuunsa. Sen
outous miellytti heitä. Painavan pakon ainainen kiihdytys ei jättänyt
heille mitään aikaa huolehtia tilansa kauheaa muutosta. Niin kauan kuin
Alroy eli, toivo ei koskaan paennut heidän lujista rinnoistaan. Ja
semmoinen oli hänen neronsa vaikutus, että alakuloisimmatkin arvelivat,
että tappio hänen kanssaan oli parempi kuin voitto muitten kanssa. He
olivat uskollinen ja luopumaton joukko, eikä iloisia kasvoja puuttunut,
kun he illalla kokoontuivat amfiteaterissa yhteistä ateriaansa varten.

Tuskin oli Alroy päättänyt järjestystänsä, kun hän jo lähetti vakoojia
kaikille haaroille hankkimaan tietoja ja erittäin neuvottelemaan, jos
mahdollista oli, Ithamarin ja Medadin kanssa, siinä tapauksessa, että
nämät vielä elivät ja heidän sotajoukkonsa pysyivät johonkin määrin
koossa.

Kaksi viikkoa meni, jolla aikaa he eivät nähneet ketään vierasta; mutta
nyt ilmestyi heidän leirissään neljä miestä, jotka eivät olleet
erittäin suotuisat Alroy'lle, vaikka hän kuitenkin salasi, että hän oli
suuttunut heidän tulostaan. Nämät olivat Kisloch, Kurdilainen, ja
Kalidas, Indialainen, ynnä näitten eriämättömät kumppanit, Guebriläinen
ja Neekeri.


XIII.

"Jalo päällikkö", Kisloch lausui, "me toivomme, että te sallitte meidän
liittyä teidän joukkoonne. Tämä ei ole ensi kerta kuin olemme
palvelleet teitä tässä paikassa. Vanhat toverit tosiaankin, jotka
olemme yhdessä kokeneet sekä hyviä että pahoja. Meitä aavisti, mistä me
löytäisimme teidät, vaikka, kiitetty olkoon ihmisten aina hyvä
keksiväisyys, yleisesti luullaan, että te kaaduitte taisteloon. Minä
toivon, että teidän majesteettinne voi hyvin", lisäsi Kisloch,
kumartaen Schireneä.

"Te olette hyvin tervetulleet, ystäväni", Alroy vastasi; "minä tiedän
teidän arvonne. Te olette minun kanssani kokeneet, niinkuin itse
sanotte, sekä hyviä että pahoja, ja näette vielä, minä olen varma
siitä, parempia aikoja. Kaatunut taisteloon! haa! -- se on hyvä."

"Niin jutellaan", Kalidas sanoi.

"Ja mitä uusia kuuluu ystävistämme?"

"Ei järin hyviä, mutta kummallisia."

"Kuinka niin?"

"Hamadan on valloitettu."

"Minä odotin sitä; kertokaat kaikki."

"Vanha Bostenag ja prinsessa Miriam ovat viedyt vankeina Bagdadiin."

"Vankeina!"

"Niin; mutta luullakseni heidän ei ole mikään hätä. Herra Honain on
suurissa määrin valloittajan suosiossa ja puollustaa heitä
epäilemättä."

"Honain suosiossa!"

"Aivan niin. Hän kaupungin sovinto-ehdot suoritti, vieläpä oiva
tavalla."

"Haa! hän oli aina viisas. No! jos hän vaan pelastaa sisareni, minä en
pidä hänen suosioillansa väliä."

"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä. Kaikki päättynee vielä hyvin,
herrani."

"Työ on parempi kuin toivo. Missä Abner on?"

"Kuollut."

"Millä lailla?"

"Tappelussa."

"Oletteko varma siitä?"

"Minä näin hänen kaatuvan, ja taistelin hänen vieressänsä."

"Sotamiehen kuolo on nyt paras osa meille kaikille. Minua ilahuttaa,
ettei hän joutunut vangiksi. Missä Medad, Ithamar ovat?"

"Paenneet Egyptiin."

"Meillä ei ole minkäänlaista armeijaa siis."

"Ei minkäänlaista paitsi vartiakuntanne täällä."

"He ovat kyllin voimakkaat karavaneja ryöstämään. Honain, sanoitte te,
suosiossa?"

"Hyvin suuressa. Hän toimittaa varmaan hyvät ehdot meille."

"Kummallisia uutisia."

"Kovin, mutta todenperäisiä."

"Hyvä! te olette tervetulleet! Ottakaat osaa meidän ateriaamme; se on
yksinkertainen ja kenties vähävarainenkin; mutta me olemme juhlailleet
ja kenties juhlailemme vastakin. Paenneet Egyptiin, haa?"

"Niin! herrani."

"Schirene, haluttaisiko sinua nähdä Niiliä?"

"Minä olen kuullut krokodileista."


XIV.

Jos kohta Kislochin ja hänen kumppaninsa läsnä-olo ei erittäin ollut
Alroy'n mieleen, he ennen pitkää joutuivat koko muun joukon erityiseen
suosioon. He tiesivät tyyni kaikki paikat ja olivat kauan kokeneet
erämaan oloja, jonka vuoksi he olivat suuren-arvoiset liittolaiset.
Heidän vallaton pilapuheisuutensa ja ainainen hilpeytensä suvaittiin
hyvästi pakolaisten nykyisessä yksitoikkoisessa elämässä. Mitä
Alroy'hin itseen tulee, hän mietti paetaksensa Egyptiin. Hän päätti
ensi tilaisuudessa hankkia itselleen muutamia kameleja, sitten laskea
hajalle joukkonsa paitsi Benaiah'n ja pari kolme uskollista palveliata;
ja hän arveli, että heidän onnistuisi kauppamiehen puvussa kulkea
Syrian läpitse ja Palestinan kautta päästä Afrikaan. Nämät tuumat ja
näky-alat edessään hän kävi päivästä päivään iloisemmaksi ja
toivokkaammaksi tulevaisuuden suhteen. Hänellä oli vielä muutamia
juveleja, joita hän aikoi myydä Kairossa semmoisesta hinnasta, joka
riitti hänen tarkoituksiinsa; ja kaikkia elämän intohimoja jo nuorena
tyydytettyänsä hän tahtoi vartoa olemisensa levollista loppua jossakin
ihanassa yksinäisessä paikassa kauniin toverinsa kanssa.

Kun he eräänä iltana palasivat kosteikolta, Alroy taluttaen sitä
kamelia, joka kantoi Schireneä, ja tuon tuostakin katsoen ylös hänen
elähyttäviin kasvoihinsa, Schirenen virkeä mieli kääntyi suloiseen
tulevaisuuteen.

"Näin me siis silloin kuljemme erämaan poikki", lausui Schirene.
"Lieneekö tämä vaivalloista?"

"Rakkaus ei tunne mitään vaivoja", Alroy vastasi.

"Ja me olemme luodut rakkautta eikä valtaa varten", Schirene lisäsi.

"Entisyys ei ole kuin pelkkä unelma", Alroy lausui. "Niin viisaat
sanovat; vaan siksi kuin me itse toimimme, heidän viisautensa on tyhjää
tuulta. Minä tunnen sen nyt. Olemmeko koskaan asuneet kuin erämaissa,
olemmeko koskaan eläneet kuin taateleilla? Minusta tämä elämä näyttää
aivan luonnolliselta. Jollei kaukaisten maitten turvallisuus
houkuttelisi minua, minä saattaisin jäädä tänne vapaaksi ja
onnelliseksi lainhylyksi. Aika, tottumus ja pakko muuttavat meidän
luontoamme. Kun minä ensiksi kohtasin Scherirah'n näissä raunioissa,
minä kavahdin huonontunutta ihmistä; vaan nyt minua haluttaisi olla
hänen perillisensä. Me emme saa ajatella!"

"Ei, kultaseni, me toivomme vaan", vastasi Schirene; ja he astuivat
sisään porteista.

Ilta oli ihana, ilma oli vielä lämmin ja suloinen. Schirene katseli
loistavia taivaita. "Me emme muistaneet noita korkeita tanteria, kun
asuimme Bagdadissa", hän huudahti; "vaan kuitenkin, armaani, mikä oli
palatseimme komeus näihin verrattuna? Kaikki on meille annettu, mitä
ihmiset halajavat: vapaus, kauneus ja nuoruus. Minä luulen, Alroy, että
me ennen pitkää katsomme takaisin ihmeelliseen entisyyteemme ikäänkuin
toiseen ja alhaisempaan maailmaan. Minä soisin, että tämä olisi Egypti!
Se on minun ainoa toivoni."

"Ja se toteuntuu pian. Ennen pitkää on kaikki valmisna. Vähäisen aikaa
vaan, ja Schirene nousee kamelinsa selkään pidempää matkaa varten kuin
juuri taatelein poiminta-paikalle. Sinusta tulee kai oiva
matkustavainen!"

"Aivan varmaan; te väsytte kaikki ennenkuin minä."

He ehtivät amfiteaterin luo ja istuutuivat leimuavan valkean äärelle.
Harvoin oli Alroy siitä ajasta, kuin hän kukistettiin, näyttänyt
iloisemmalta. Schirene lauloi arabialaisen laulun sotureille, jotka
yhtyivät vilkkaasen kööriin. Oli jo myöhäinen yö, ennenkuin he lähtivät
levolle; ja he panivat maata toivokkaina ja tyytyväisinä.

Muutamia tunteja jälestäpäin, päivän koitossa, Alroy heräsi unestansa
siitä, että joku kovasti painoi hänen rintaansa. Hän säpsähti; julma
sotamies notkistui hänen ylitiensä; hän koetti sysätä tätä pois; hän
huomasi, että hänen kätensä olivat kahleissa. Hän koetti nousta; hänen
jalkansa olivat sidotut. Hän katsoi Schireneä ja huusi häntä nimeltä;
hän ei saanut vastaukseksi kuin parahuksen. Amfieateri oli täynnä
Karamanialaisia sotureita. Hänen omat miehensä joutuivat hämmennyksiin
ja voitettiin. Kisloch ja Guebriläinen olivat pitäneet vahtia. Hän
nostettiin maasta ja viskattiin kamelin selkään, joka kohta talutettiin
ulos amfiteaterista. Hän näki kaikkialla ympärillänsä kauheata
sekasortoa ja pelästystä. Hän ei voinut puhua vihoissaan ja
epätoivossansa. Kameli ajettiin erämaahan. Joukko ratsumiehiä
ympäröitsi sitä heti, ja nyt aljettiin kiireesti kulkea eteenpäin.
Kaikki näytti tapahtuneen vaan silmänräpäyksessä.

Kuinka monta päivää oli kulunut, sitä Alroy ei tietänyt. Hän ei ollut
pitänyt ajasta mitään vaaria. Yö ja päivä teki hänen yhtä. Hän eli
huumauksissa. Vaan ilman sulous ja vihantava maa virittivät viimein
johonkin määrin hänen huomiotansa. Hän tunsi juuri, että he olivat
jättäneet erämaan. Hänen edessään suikersi jalo virta; hän näki
Eufrateen ihan samalta paikalta, kuin hän oli ensin nähnyt sen
pilgrimiretkellänsä. Vaikutusten suuri yhtäläisyys sai hänen muistonsa
heräämään jälleen. Kyynel puhkesi hänen poskellensa; katkera pisara
valui hänen kuiville huulilleen; hän pyysi jotakin juotavaa
lähimmäiseltä ratsumieheltä. Vartia tarjosi hänelle kosteata sientä,
jolla hän hankalasti pyyhkäsi suutansa, ja antoi sen sitten pudota
maahan. Karamanialainen löi häntä.

He tulivat virran luo. Vanki nostettiin kamelin selästä ja muutettiin
katettuun venheesen. Moniaitten tuntien perästä he pysähtyivät ja
nousivat maalle vähäisen kylän kohdalla. Alroy asetettiin aasin selkään
takaperin istumaan. Hänen vaattensa soaistiin ja revittiin. Lapset
nakkasivat lokaa hänen päällensä. Vanha ämmä pani kauheilla kirouksilla
paperikruunun hänen päähänsä. Vaivoin hänen kovien vartiainsa onnistui
estää, ettei heidän uhriansa raadeltu kappaleiksi. Ja semmoisella
tavalla David Alroy neljäntenätoista päivänä keskellä päivää astui
jälleen Bagdadiin.


XV.

Sanoma Alroy'n vangitsemisesta levisi kaupunkiin ja pani kaikki
asukkaat liikkeelle. Mollat hyörivät ympäri ikäänkuin olisivat
vastaan-ottaneet uuden osoituksen profeetallisen lähetyksensä
todellisuudesta. Kaikki dervishit alkoivat kerjätä. Miehet
keskustelivat asiasta kahviloissa, ja naiset laskivat lorujansa
suihkulähdetten luona.

"Sanokaat mitä tahansa, mutta minä suon hänelle hyvää", lausui soma
arabialainen nainen, kun hän järjesteli huntuansa. "Hän olkoon petturi,
mutta hän on hyvin kaunis petturi."

"Kaikki naiset pitävät hänen puoltansa, se on totta", vastasi toinen;
"mutta emme kuitenkaan voi tehdä hänelle mitään hyötyä."

"Me voimme repiä heiltä silmät päästä", lausui kolmas.

"Mitä te oikein ajattelette Alp Arslanista?" kysyi neljäs.

"Minä soisin, että hän olisi savi-astia, ja silloin minä katkaisisin
hänen kaulansa", lausui viides.

"Ajatelkaat prinsessaa!" lausui kuudes.

"No! hänellä oli loistavat päivät", vastasi seitsemäs.

"Ei mikään ollut kyllin hyvä hänelle", säisti kahdeksas.

"Minä pidän todellisesta rakkaudesta", arveli yhdeksäs.

"No! minä toivon, että Alroy vielä saa voiton heistä kaikista", lausui
kymmenes.

"Sitä minä en kummeksisi", sanoi yhdestoista.

"Hän ei voi", lausui kahdestoista, "hän on kadottanut valtikkansa."

"Älkäät sanoko niin", intti kolmastoista.

"Se on ihan totta", vakuutti neljästoista.

"Luuletteko, että hän osasi noitua?" kysyi viidestoista.

"Minä vannon, että joku tuosta puitten takaa salaa katselee meitä."

"Hävytön konna!" lausui kuudestoista. "Minä soisin, että se olisi
Alroy. Huudetaan kaikki ja lasketaan alas hunnut."

Ja koko liuta juoksi tiehensä.


XVI.

Kaksi rotevaa soturia pelasi shakkia jossakin kahvilassa.

"Surma vieköön äitini", sanoi toinen, "minä en voi siirtää mitäkään.
Minä taistelin hänen johdollansa Nehavendin lakealla; ja vaikka minulle
suotiin täydellinen anteeksi-anto, minun tekee puoleksi mieli vetää
miekkani ja tappaa ensimäinen Turkkilainen, joka astuu sisään."

"Se olisi aivan oikein tehty", vastasi hänen kumppaninsa. "Isäni
autuuden kautta, se mies tiesi rynnäköitä johdattaa. Sanokoot mitä
hyvänsä, mutta häneen verrattuna Alp Arslan on valkomaksainen giauri."

"Lempo periköön hänet ja sinun viimeinen siirtosi. Tuossa on dirhemi,
minä en voi pelata enää. Surma vieköön äitini, minä en olisi luullut,
että hän antaisi vangita itsensä."

"Isäni autuuden kautta, en minäkään; mutta hän nukkui silloin."

"Se on toista. Hän petettiin."

"Kaikki urhoolliset miehet petetään. Sanotaan, että Kisloch ja hänen
joukkonsa siinä kaupassa pistivät taskuunsa viisikymmentä tuhatta."

"Jospa jokainen dirhemi muuttuisi ruttopaiseeksi!"

"Amen! Muistatko Abneria?"

"Surma vieköön äitini, minä en koskaan unhota häntä. Hän puhui
miehillensä kuin lampaille. Kuinka hänen puolisonsa Miriamin on
käynyt?"

"Hän on täällä."

"Se viiltänee Alroy'n sydäntä."

"Hän rakasti aina sisartansa. Muistatko, että hän pelasti Adoramin
hengen?"

"Oi! hän sai kaikkia aikaan -- kuningattaren jälkeen."

"Enemmän kuin hän, minä sanon, enemmän kuin kuningatar. Alroy on
kieltänyt kuningattarelta, mutta ei koskaan Miriamilta mitään."

"Sentähden, ettei tämä pyytänyt niin paljoa."

"Tiedätkö, että minun mielestäni asiat Jabasterin kuoleman jälkeen
eivät koskaan oikein menestyneet?"

"Niin minustakin näyttää. Siinä oli jotakin, eikö niin?"

"Kyllä. Jotakin kummallista, jotakin omituista."

"Sinä olet hyvästi kuvaillut sitä. Jokaisesta tuntui samoin. Minä olen
usein maininnut sen kumppaneilleni. Sanokaat mitä sanotte, lausuin
minä, surma vieköön äitini, jos siitä asti kuin tuo vanha kunnon mies
kuristi itsensä, asiat ovat käyneet luonnollista menoansa. Juuri näitä
sanoja minä käytin."

"Varsin soveliaat sanat. Jollei kaikki käy luonnollista menoansa,
parhaitenkin järjestetyt asiat menevät hunningolle. Oli miten oli, aasi
näkee kauemmaksi kuin hänen ratsastajansa, ja aivan niin oli myöskin
Alroy'n laita, oivallisimman päällikön, jota minä koskaan palvelin."

"Lähdetään ulos ja katsotaan, millä kannalla asiat ovat."

"Niin, mennään vaan. Jos kuulemme jonkun herjaavan Alroy'ta, me lyömme
hänen päänsä halki."

"Tehdään niin. Täällä liikkuu joko joukko meidän reippaita
kumppaneitamme; ehkäpä saamme vielä jotakin aikaan."

"Kuka tietää?"


XVII.

Yksi Bagdadin linnan maan-alaisista vankihuoneista talletti nyt
kolkossa suojassansa Aasian entistä hallitsiaa. Vanki ei huokaillut, ei
itkenyt eikä valittanut. Hän ei puhunut mitään. Hän ei edes ajatellut.
Useat päivät hän oli jonkunlaisessa huumaustilassa. Neljännen päivän
aamuna hän melkein tietämättänsä söi sitä viheliäistä ruokaa, jota
hänen vartiansa asettivat hänen eteensä. Heidän tulisoittonsa, joitten
ympäri yölepakot lensivät ja räpyttivät siipiänsä ja puivat pikkuisia
silmiänsä, levittivät kalmankaltaista valoa vankihuoneen läheisemmille
seinille, joitten toista päätä vanki ei voinut laisinkaan selittää; ja
kun vartiat menivät pois, Alroy jäi umpipimeään.

Entiset päivät kuvautuivat hänen mieleensä. Hänen silmänsä koettivat
turhaan tunkea ympäröivän hämärän läpitse. Hänen kätensä olivat
kahleissa, hänen jalkansa raskaissa raudoissa. Se ajatus, että hänen
henkensä ehkä oli julmuudesta säästetty, jotta hän vähitellen nääntyisi
tähän tietyn perikadon kauheaan tilaan, täytti hänet vimmalla. Hän
olisi paiskanut rautansa vasten otsaansa, mutta siteet estivät häntä.
Hän heittäysi kostealle ja epätasaiselle permannolle. Kaatuessaan hän
säikäytti liikkeelle tuhansia ilkeitä eläviä. Hän kuuli, kuinka käärme
nopeasti luikahti ohitse, kuinka skorpioneja joukottain mateli
piilopaikkoihinsa ja hiiret kiireisesti juoksivat pakoon. Hänen suuret
vaurionsa tuntuivat mitättömiltä näitten vähäisten kiusausten suhteen.
Hänen uljas mielensä ei voinut pitää häntä pystyssä näissä kurjissa ja
häväisevissä oloissa. Hän kavahti inhoten seisaalle eikä uskaltanut
liikahtaa siitä pelosta, että joka askel tuottaisi uutta kauhua. Hänen
uupuneet voimansa alkoivat vihdoin luopua hänestä. Hän astui hapuillen
sen yksinkertaisen istuimen luo, joka oli hakattu kallioseinään ja oli
ainoa hänelle jäänyt mukava paikka. Hän ojensi kättänsä. Se sattui
jonkun otuksen näljäiseen nahkaan, joka heti juoksi pois kiiluvilla,
pimeässä hehkuvilla silmillä. Alroy säpsähti haikean pelon vointeessa.
Hänen ärtyneet hermonsa eivät kestäneet tässä halvassa vaarassa ja
näissä loukkaavissa ja uusissa koetuksissa. Hän ei voinut pidättää
epätoivon huudahusta; ja kun hän ajatteli, että hän nyt oli kaukana
kaiken inhimillisen lohdutuksen ja osan-oton, jopa kaiken inhimillisen
avunkin tuolla puolen, hänen järkensä näytti hetkeksi jättävän hänet,
ja hän väänteli käsiänsä yksinäisessä ja melkein mielettömässä
tuskassansa.

Kauheata on -- kun mahtavan hengen voima pettää. Ken ehdottomasti
luottaa omaan neroonsa, hän huomaa varmaan kerta itsensä masentuneeksi
ja hyljätyksi. Se on katkeraa! Arin metsäkauriskin näyttää elävän vaan
teitä pilkatakseen. Hidas on tosiaan semmoinen mieli uskomaan, että
nuot aina auttaneet apukeinot voivat viimein puuttua. Vaan niin
kuitenkin on. Ikäänkuin kunehtunut lähde tuo alituinen tultua ja
loistava hedelmällisyys ovat tauonneet, ja tauonneet ijäksi. Silloin
alkaa takaisin katsominen, joka viepi järjen.

Ummista verho! ummista verho! ja sulje siihen tämä kuolettava tutkinto.

Lapsuuden päivät, hänen suloisen sisarensa ääni ja hymyilevä rakkaus,
heidän viattomat huvituksensa ja uskollisten palveliain hellät huolet,
kaikki armaan koti-elämän vähäiset tapaukset -- nämät olivat ne näyt ja
muistot, jotka hurjasti leikkien hyörivät Alroy'n palavan silmän edessä
ja ilmestyivät hänen vaivaantuneessa mielessään. Valta ja maine, hänen
pyhä kansakuntansa, hänen ruhtinaallinen morsiamensa -- nämät, nämät
eivät olleet mitään. Näitten arvo oli kadonnut sen luovan sielun
kanssa, joka ne synnytti. Ainoastaan luonnon puhtaat tunteet jäivät
jälille, ja kaikki hänen ajatuksensa ja surunsa, koko hänen järkensä ja
kaikki hänen tunteensa olivat yhtyneet hänen sisareensa.

Oli seitsemäs aamu. Vartia tuli sisään tavattomaan aikaan, pisti
tulisoittonsa johonkin seinän komeroon ja ilmoitti, että ulkopuolella
oli vieras, jolla oli lupa puhua hänen kanssaan. Nämät olivat
ensimäiset inhimilliset sävelet, jotka olivat kohdanneet Alroy'n korvaa
hänen vankeudessansa, joka tuntui hänestä koko vuosisadalta, pitkältä,
pimeältä ajalta, joka juurtajaksain hävitti kaikki. Häntä värisytti,
kun hän kuuli karhean äänen. Hän yritti vastaamaan, mutta hänen
tottumattomat huulensa kieltäytyivät tottelemasta. Hän nosti ylös
raskaat kätensä ja koetti osoittaa, että hän ymmärsi, mitä oli
lausuttu. Hän oli kuitenkin kuullut sanoman jonkunlaisella
liikutuksella. Hän katsoi ristikkoa kohden oudolla uuteliaisuudella;
ja katsoessaan hän vapisi. Vieras astui sisään puettuna mustaan
kauhtanaan. Vartia poistui; ja maahan pudotessaan kauhtana ilmaisi
Honainin.

"Rakas Alroy", lausui Jabasterin veli; ja hän lähestyi ja painoi
Alroy'ta rintaansa vastaan. Jos se olisi ollut Miriam, Alroy olisi ehkä
paikalla menehtynyt; vaan tämän mailmallisen miehen läsnä-olo palautti
hänen mailmallisuutensa. Hänen tunteittensa muutos oli kummallinen.
Ylpeys, ehkäpä toivokin, joutui hänen avuksensa; koko asema näytti
vaativan ponnistusta; hetken aikaa hän näytti entiseltä Alroy'lta.

"Minua ilahuttaa, kun näen, että kumminkin sinä olet turvassa, Honain."

"Niin minuakin, jos vaan minun turvallisuuteni aikaan saattaisi saman
sinulle."

"Yhä lausuen toivoa!"

"Epätoivoon vaan mieletön pakenee."

"Voi Honain! tämä on suuri kosto. Minä taivun kohtalooni, vaan
kuitenkin tuntuu minusta kuin olisi ollut parempi, jollemme olisi
tavanneet toisiamme jälleen. Kuinka Schirenen laita on?"

"Hän ajattelee sinua."

"Se on jotakin, että hän osaa ajatella. Minä en sitä osaa. Missä Miriam
on?"

"Hän on vapaa."

"Se on myös jotakin. Sinä olet sen toimittanut. Hyvä, hyvä Honain, ole
hellä tätä suloista lasta vastaan, jos kohta vaan minun tähteni. Sinä
olet nyt ainoa, mitä hänellä on jälellä."

"Olethan sinäkin jälellä."

"Hänen onnettomuutensa tuottaja."

"Elä ja ole hänen tukenansa."

"Kuinka se kävisi laatuun? Nämät muurit -- pako? Ei, ei; se on
mahdotonta."

"En minä sitä luule."

"Todella! Minä teen kaikki. Puhu! Voimmeko lahjoa heitä? voimmeko
rusentaa heidän päänsä? voimmeko --"

"Tyynny, ystäväni. Meidän ei tarvitse lahjoa, meidän ei tarvitse
vuodattaa verta. Meidän tulee hieroa sovintoa."

"Sovintoa! Meidän olisi tullut hieroa sitä Nehavendin lakealla.
Sovintoa! Sovintoako vangitun uhrin kanssa?"

"Miksi uhri?"

"Onko Arslan siis niin jalomielinen?"

"Hän on peto, julmempi kuin metsäkarju, joka hioo hampaitansa hänen
kotimaansa metsässä."

"Miksi siis toivosta puhuit?"

"Minä puhuin varmuudesta. Minä en toivoa maininnutkaan."

"Kallis Honain, minun aivoni ovat heikot; mutta minä kestän kummallisia
seikkoja, muutoin minä en olisikaan täällä. Minä tunnen sinun
huolikkaan ystävyytesi; vaan totta puhuen sinun ei tarvitse kiertämällä
kertoa minulle minun kohtaloani. Minä pyydän sinua, puhu suoraan
kaikki."

"Sanalla sanottu, sinun henkesi on turvassa."

"Kuinka, säästetty!"

"Jos itse tahdot."

"Jos itse tahdon! Elämä on suloinen. Minä tunnen sen suloisuuden. Minä
en tarvitse paljon. Vapaus ja yksinäisyys on kaikki, mitä minä pyydän.
Minun henkeni säästetty! Minä en saata sitä uskoa. Sinä olet tehnyt
tämän teon, sinä mahtava mies, joka hallitset kaikkia sieluja. Sinä et
ole unhottanut minua, sinä et ole unhottanut menneitä päiviä, sinä et
ole unhottanut omaa Alroy'tasi. Ken väittää sinua itsekkääksi, hän on
panettelia. Oi Honain! sinä olet ylen uskollinen!"

"Minä en ajattele muuta kuin sinun etuasi, ruhtinas."

"Älä nimitä minua ruhtinaaksi, nimitä minua omaksi Alroy'ksesi. Minun
henkeni säästettty! Se on kummallista! Milloinka pääsnen menemään? Älä
anna kenenkään nähdä minua. Sovita niin, Honain. Sinä saat kaikki
aikaan. Minä lähden Egyptiin. Sinä olet käynyt Egyptissä, etkö ole,
Honain?"

"Varsin ihmeellinen maa, se miellyttää varmaan sinua suuresti."

"Milloin pääsnen menemään? Kerro minulle, milloin minä pääsen. Milloin
minä saan jättää tämän pimeän ja ilkeän luolan? Se on pahempi kuin
kaikki heidän kidutuksensa, rakas Honain. Ilmaa ja valoa, ja minä
luulen todella, ettei minun miehuuteni koskaan hölly, mutta tämä kauhea
vankihuone -- minä saatan tuskin eroittaa sinun kasvojasi, kunnon
ystäväni. Se on täysi tosi."

"Tahtoisitko nähdä minut iloisena?"

"Kyllä! jos olemme vapaat."

"Alroy! sinussa on suuri henki, suurin, jonka minä olen ikinä tuntenut
taikka josta olen kirjoissa lukenut. Minä en koskaan nähnyt sinun
vertaistasi, enkä milloinkaan nähne."

"Hiljaa, hiljaa, suloinen ystäväni. Minä olen särkynyt ruoko, mutta
minä olen kuitenkin vapaa. Meillä ei ole mitään aikaa kohteliaita
lauseita varten. Menkäämme pois, menkäämme heti."

"Silmänräpäys, armas Alroy. Minä en ole mikään imartelia. Mitä minä
sanoin, lähti sydämeni pohjasta ja koskee meihin suuresti ja pian. Minä
sanoin, ettei sinussa ole mikään tavallinen henki, Alroy -- todella
sinussa on toinen henki kuin kaikissa muissa. Kuuntele minua,
ruhtinaani. Sinä olet tutkinut ihmiskuntaa tarkasti ja juurtajaksain.
Harva on nähnyt enemmän kuin sinä eikä kenelläkään ole niin runsas vara
siitä omaperäisestä sukukuntamme tiedosta, joka on kallis kivi, jota
kokemus vaan tahkoo juveliksi ja jonka puutteessa ei mikään teko voi
hyödyttää meitä."

"No, no!"

"Malta tuokio vaan. Sinä olet astunut triumfissa Bagdadiin ja sinä olet
astunut samaan kaupunkiin kaikilla häväistyksen merkeillä, joilla
ihmiskunnan huonoin saatti kohdella uhriansa. Se oli ankara opetus."

"Minä tunnen sen siksi."

"Ja se osoittaa meille, kuinka halpa ja arvoton kanssa-ihmistemme
päätökset itse suhteemme ovat."

"Voi! se on tosi."

"Minä olen iloinen, kun näen sinun joutuneen tähän järkevään
mieli-alaan. Se on täynnä viisautta."

"Onnettomat ovat usein viisaat."

"Mutta usko ei ole mitään ilman toimintaa. Mietinnön tulisi vaan
teroittaa käytäntö. Se aika on tullut, jolloin saat näyttää lujaa
uskoasi tähän filosofiaan. Minä ilmoitan sinulle, että me voimme tehdä
sovintoa. Minä olen jo suunnitellut ehtoja. Oli määrätty, että Alroy
kuolisi huomenna, ja mimmoisen kuoleman! Äärettömän kidutuksen
kuoleman! Oletko sinä koskaan nähnyt ihmistä seivästettävän?"

"Haa!"

"Pelkkä näkeminen on rangaistus."

"Taivaan Jumala!"

"Se on niin kauheata, että on aina havaittu, jotta, kun tämä hirmuinen
teloitus tapahtuu, kaupungin kuolleitten keskimäärä suuresti nousee. Se
tulee veren kuohunnasta niissä, jotka katselevat ja joita jonkunlainen
hillitsemätön mielettömyys aina ajaa rangaistuspaikalle. Minä puhun
jommoisellakin tiedolla -- minä puhun lääkärinä."

"Älä puhu enää. Minä en jaksa kuulla sitä."

"Huomenna tämä tuomio odotti sinua. Mitä Schireneen tulee --"

"Ei suinkaan häntä, voi! ei suinkaan häntä!"

"Ei, he olivat sääliväisiä. Hän on kalifin tytär. Sitä ei ole
unhotettu. Teloittajan kirveen oli määrä päättää hänen elämänsä. Hänen
kaunis kaulansa ei kysyisi suurta mestaajan taitoa. Vaan mitä sinun
sisareesi tulee, vaan mitä Miriamiin tulee -- hän on velhovaimo,
juutalainen velhovaimo! He olisivat polttaneet hänet elävänä."

"Minä en voi uskoa sitä, ei, ei, minä en voi uskoa sitä: ilkeät,
verenhimoiset pedot! Kun minä olin hallitsia, minä armahdin kaikkia --
kaikkia, paitsi -- voi minua! voi minua! miksi minä synnyin!"

"Sinä unhotat itsesi! minä puhun siitä, mikä oli tapahtumallansa eikä
siitä, mikä tapahtuu. Minä olen puhutellut voittajaa. Minä olen
hieronut sovintoa."

"Mimmoinen -- mimmoinen se lienee?"

"Helppo. Alroy'n kaltaiselle filosofille muutamia ulkonaisia menoja."

"Puhu lyhyesti, puhu lyhyesti."

"Sinä tiedät, että sinun elämänjuoksusi on suuri loukkaus
Mahomettilaisille. Minä huomaan heidän heikkoutensa ja olen käyttänyt
sitä eduksemme. Sinun tappiosi taikka kuolemasi eivät voi yksistänsä
pestä pois häpeäpilkkua heidän lipustansa ja heidän uskostaan. Yleisön
mieli on hurjistunut harhaluuloista siitä asti, kuin Alroy ilmestyi.
Ihmisten ajatukset häilyvät sinne tänne sillä pelottavalla nopeudella,
joka ennustaa asiain vastaistakin epävakaisuutta. Ei kukaan tiedä,
mistä pitää kiinni eikä mihin luottaa. Uskontoa epäillään, valtaa
vastustetaan. He katsoisivat mielellänsä sinun voittojasi
yliluonnollisten keinojen tuotteiksi, vaan kuitenkin heidän täytyy
kieltää sinun kutsumustasi. Tässä on myöskin kaunis ja ylhäinen
prinsessa, heidän kalifeinsa tytär, jonka mainetta he kernaasti
tahtoisivat puhdistaa. Minä huomaan kaikki nämät, tutkistelen ja käytän
eduksemme. Niin, jos vaan keksisimme jonkun keinon, jonka avulla
saisimme sinun yhä uskovat lahkolaisesi ijäksi vaikenemaan, suuren
loukkauksen sievään poistetuksi ja yleisön mielen saatetuksi
terveellisempään ja levollisempaan tilaan, no, he myöntäisivät paljon,
paljon, hyvin paljon."

"Sinun tarkoituksesi on selvä, mutta ei sinun keinosi."

"Ne ovat sinun vallassasi."

"Minun vallassani? Se on syvämielinen arvoitus. Selitä se minulle."

"Huomenna puolipäivän aikana sinä kutsutaan Arslanin eteen. Siinä,
kokoontuneen kansan läsnä ollessa, saman kansan, joka pitää nyt hänen
puoltansa yhtä paljon kuin se ennen piti sinun puoltasi, sinua
syytetään noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa. Tunnusta
itseäsi vikapääksi."

"No! mitä lisäksi?"

"Vähäinen asia. He kysyvät sitten sinulta prinsessasta. Se ei ole
mikään vaikea tunnustus, että Alroy voitti kalifin tyttären jonkun
vastustamattoman lumouksen kautta -- joka nyt on lakkautettu."

"Vai niin. Siinäkö kaikki?"

"Pää-asia ainakin. Sinun sopii sitten laskea muutamia sanoja
hebrealaisille vangeille, kieltää jumalista lähetystäsi ja niin
edespäin -- että yleisön mieli, näetkö, kerrassaan rauhottuu tässä
kohden."

"Niin, niin, entä sitten?"

"Ei mitään muuta, paitsi mitä muotoon tulee (kun täytät nämät ehdot,
muista vaan, sinä viedään mihin maahan ikänänsä tahdot, ja sinulle
annetaan niin paljon aarteita kuin haluat), siinä ei jää mitään muuta
kuin, minä sanon, mitä muotoon tulee, jos minä olisin sinä (kenties
odottavat sitä) minä olisin julkisesti luopuvinani uskostamme ja
kumartaisin heidän profeettaansa."

"Haa! Siihenkö sinä pyritkin? Sekö sinun vapautesi on? Mene pois
luotani, kiusaaja! -- Ei koskaan, ei koskaan, ei koskaan! minä en luovu
sanastakaan, ei sanastakaan: Minä en kiellä ainoatakaan sanaa. Vaikka
kohta minun tuomioni olisi ijankaikkinen kidutus, minä hylkään nämät
ehdot! Tämäkö sinun korkea ylenkatseesi sukukunta raukkamme suhteen on
-- minäkö häväisisin Jumalaani! minäkö menettelisin niinkuin
viheliäisin kaikista viheliäisistä ja huonoin huonoista. Omituinen
filosofia! Voi Honain! minä soisin, ettemme olisi koekaan toisiamme
kohdanneet!"

"Taikka toisistamme eronneet. Se on totta. Jos minun sanojani olisi
noudatettu, ei Alroy'ta milloinkaan olisi petetty."

"Herkeä, herkeä; minä pyydän sinua, herkeä. Jätä minut."

"Jos tämä olisi palatsi, minä menisin. Ankarat sanat lientyvät ystävän
korvassa, kun niitä ahdistuksessa lausutaan."

"Sanokoot mitä hyvänsä, minä olen Herran voideltu. Semmoisena minun
olisi pitänyt elää, semmoisena minä tahdon kumminkin kuolla."

"Entä Miriam?"

"Herra ei hylkää häntä: hän ei koskaan hylännyt Herraa."

"Ja Schirene?"

"Schirene! oi! hänen tähtensä yksistänsä minä kuolisin kuin sankari!
Tuleeko meidän sanoa, että hän rakasti pelokasta orjaa, halpaa
petturia, ilkeätä uskonsa kieltäjää, konnantapaista myrkkyjen ja
taikaneuvojen käyttäjää? Ei! ei, ei, ei! vaikka vaan hänen tähtensä,
hänen, tuon suloisen, suloisen olennon tähden, minun kuolemani on oleva
samanlainen kuin minun uljas elämäni. Niinkuin aurinko minä nousin,
niinkuin aurinko minä lasken. Vielä minun kirkas maineeni kaikkuu
maailmassa eikä minun viimeinen hetkeni saa pimittää minun
keskipäivääni, tuota myrskyistä, mutta kunniakasta!"

Honain otti tulisoiton komerosta ja lähestyi ristikkoa. Se ei ollut
kiinni, hän veti sen hiljaan auki ja talutti esiin hunnulla verhotun
naisen. Verhottu nainen heittäysi Alroy'n jalkojen juureen, joka ei
näyttänyt huomaavan, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Hieno huuli
suuteli hänen kättänsä. Hän hypähti ylös, hänen rautansa kalisivat.

"Alroy!" lausui lempeästi nainen polviltansa.

"Mikä ääni tämä on?" Vankeuden Ruhtinas huudahti rajusti. "Se kohtaa
minun korvaani, ikäänkuin aikaa unhottunut soitto. Minä en voi sitä
uskoa. Ei! minä en voi sitä uskoa. Oletko sinä Schirene?"

"Minä olen se kurja olento, jota he sanoivat sinun morsiameksesi."

"Voi! tämä on todella kidutusta! Mikä seivästys vetää vertoja tälle
vaikealle hetkelle? Älä katsele minua, älä anna meidän silmiemme
kohdata toisiansa. Ne ovat kohdanneet toisiansa ennen ikäänkuin kaksi
välkkyvää virtaa, jotka yhtyvät hohtavaan valojuovaan. Viekäät pois
tulisoitto, Honain. Yön pimeys peittäköön meidän vielä pimeämmän
kohtalomme."

"Alroy!"

"Hän puhui taas. Onko hän mieletön, niinkuin minä, kun hän näin
leikitsee tuhon kanssa?"

"Herrani", Honain lausui lähestyen ja pannen leppeästi kätensä vangin
olkapäälle, "hillitse intosi. Sinulla on muutamia uskollisia ystäviä,
jotka mielellänsä tahtoisivat levollisesti keskustella sinun
onnestasi."

"Onnestasi! Hän pilkkaa minua."

"Minä rukoilen sinua, herrani, rauhoitu. Jos minä todella puhuttelen
sitä suurta Alroy'ta, jota kaikki pelkäsivät ja vielä peljännevät,
minä pyydän sinua muistamaan, ettei ainoastaan palatseissa ja
tappelutanterella sankarillinen sielu voita ja vallitse. Tämmöiset
tilat ovat ylevän sielun suuri koetuskivi. Niin kauan kuin elämme,
meidän ruumiimme on temppeli, jossa neromme luo jumalankaltaisen
innostuksensa, ja niin kauan kuin tämä alttari ei ole kumottu, jumaluus
saattaa vielä toimittaa ihmetöitä. Nouse siis, suuri herrani; ajattele,
että, oli kalifi taikka vanki, ei löydy koko maailmassa ketään Alroy'n
kaltaista miestä. Saako semmoinen olento kaatua ilman taistelematta,
niinkuin halpa kavaltaja, jolla ei ole mitään, mihin turvata, kuin
sattumuksen vilpilliset vaiheet? Minä olen myöskin profeetta, ja minä
tunnen, että sinä vielä voitat."

"Tuo minulle valtikkani jälleen, tuo minulle valtikkani! -- mutta minä
puhun väärälle veljelle! -- se et ollut sinä -- se et ollut sinä, joka
annoit sen minulle."

"Saavuta se kerta vielä. Herra hylkäsi Davidin ajaksi; vaan kuitenkin
hän antoi hänelle anteeksi, ja kuitenkin hän kuoli kuninkaana."

"Nainen oli syy hänen lankeemukseensa."

"Mutta sinua nainen kohottaa. Tämä suuri prinsessa, eikö hän myöskin
ole kärsinyt? Hänen mielensä on kuitenkin masentumatta. Kuule hänen
neuvoansa: se on syvämietteinen ja hellä."

"Niin meidän rakkautemmekin oli."

"Ja on, minun Alroy'ni!" huudahti prinsessa. "Ole levollinen, minä
pyydän sinua! Minun tähteni ole levollinen; minä olen levollinen sinun
tähtesi. Sinä olet kuullut kaikki, mitä Honain on lausunut sinulle --
tämä viisas lääkäri, minun Alroy'ni, joka ei erehtynyt koskaan. Ei hän
kehoita sinua kuin yhteen sanaan, tyhjään sanaan, mitä vähäpätöisimpään
muodon-asiaan. Mutta lausu se, ja sinä olet vapaa, ja Alroy ja Schirene
yhdistävät jälleen kunniakkaat elämänvaiheensa ja suloiset nautintonsa.
Etkö muista, kuinka sinä usein, kun me, valtaamme väsyneinä, kävelimme
iloisissa puutarhoissamme, huokailit suloista, muille tuntematonta
saarta, jossa saisit viettää päiviäsi ainoastaan minun, uskollisen,
seurassani, ja ilman muita tapauksia kuin palavan rakkautemme
tuottamia? Voi lemmittyni, tämä elämä on vielä tarjona sinulle! Ja
epäiletkö sinä? Sanotko sinä itsesi hyljätyksi, kun sinulla on
tämmöinen ystävä, ja pidätkö itseäsi onnettomana, kun paradiisi kaikin
ihanin portteinensa vaan vartoo sinun tuloasi? Oi! ei, ei, ei! sinä
olet unhottanut Schirenen, minä pelkään sitä suuresti, hellän
Schirenesi, joka rakastaa sinua kahleissasi enemmän kuin silloin, kuin
nämät suloiset sormesi olivat timanteissa ja leikitsivät hänen tuuheain
suortuviensa kanssa!"

"Hän puhuu toisesta maailmasta. Minä muistan jotakin. Kuka on
lähettänyt tämän soiton vankihuoneeseni? Hänen lempeät sanansa
lievittävät sydäntäni. Minun silmäni ovat kosteat. Minä itken! Se
tuntuu hyvältä. Suru on ilo minun tuskani rinnalla. Minä en luullut,
että vuodattaisin koskaan kyyneliä enään. Otsani tuntuu kylmemmältä."

"Itke, itke, hyvinkin itke, vaan anna minun suudella pois sinun
kyynelesi! Luulitko sinä, että sinun Schirenesi oli jättänyt sinut?
Voi! se se oli, joka teki minun lintuni niin murheelliseksi. Se pääsee
vapaaksi ja saa lentää suloisiin ilmoihin ja elää kukilla uskollisen
kumppaninsa keralla. Voi minua! minä olen kerran vielä onnellinen oman
poikani kanssa. Ei mikään muu ollut vaikeata, kuin se, että sinä olit
poissa! Minusta tuntuu kuin tämä vankihuone olisi meidän komea
kioskimme! Auringonsädekö vai sinun hymysikö saattaa nämät muurit niin
iloisiksi?"

"Hymyilinkö minä? -- minä en usko sitä."

"Hymyilit vainen. Voi! katso hän hymyilee taas. No, tämä on vapaus! Ei
löydy maailmassa minkäänlaista surua. Se on valhe, jolla yksinkertaisia
peloitetaan."

"No, Honain, mitä tämä on? Näyttää siltä kuin olisin todella iloinen.
Jokaisessa hänen henkäyksessään on innostusta. Minä olen muuttunut. Ei!
älä suutele näitä rumia rautoja."

"Minusta tuntuu kuin ne olisivat kullasta." He vaikenivat. Schirene
veti Alroy'n yksinkertaiselle kivi-istuimelle ja, istuutuen hiljalleen
hänen syliinsä, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vastaan. Hetken perästä hän nosti päätänsä ja kuiskasi
Alroy'n korvaan suloisen riemun vastustamattomilla sävelillä: "me
pääsemme vapaaksi huomenna!"

"Huomenna! onko tutkinto niin lähellä?" huudahti vanki levottomalla
äänellä ja muuttuvalla muodolla. "Huomenna!" Hän sysäsi Schirenen
melkein kiivaasti syrjälle ja nousi istuimeltansa. "Huomenna! minä
soisin, että se olisi ohitse! Minusta tuntuu kuin tässä ainoassa
sanassa olisi vuosisatojen kohtalo! Saavatko he huomenna sanoa, että
Alroy -- haa! kuka sinä olet, joka nyt kohoat minun eteeni? Kauhea,
mahtava haamu, sinä olet tullut hyvään aikaan, että pelastaisit minut
lopullisesta perikadosta. Paina minua rintaasi vastaan, se ei ole
lävistetty. He eivät pistäneet sinua puhki. Sinä näet minun
keskustelevan murhaajiesi kanssa. Entä sitten? minä olen viaton. Kysy
heiltä, kauhea haamu, ja vaadi heidän häijyt sielunsa sanomaan, että
minä olen puhdas. He tahtoisivat tehdä minut yhtä mustaksi kuin he itse
ovat, vaan heidän ei onnistu."

"Honain, Honain!" huudahti prinsessa kamalalla kuiskauksella, kun hän
pakeni lääkärin luo. "Hän on hurja taas. Tyynnytä häntä, tyynnytä
häntä. katso! kuinka hän seisoo ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin
silmin, mutisten mitä julmimpia sanoja! Voimani pettävät minun. Se on
liian hirveätä."

Lääkäri astui eteenpäin ja seisattui Alroy'n viereen, mutta yritti
turhaan vetää hänen huomiotansa puoleensa. Hän rohkeni tarttua hänen
käsivarteensa. Ruhtinas vavahti, kääntyi ja, tuntien hänet, huudahti
isolla äänellä: "pois, velimurhaaja!"

Honain vetäytyi takaperin, vaaleana ja väristen. Schirene juoksi hänen
luokseen. "Mitä hän sanoi, Honain? Sinä et puhu mitään. Minä en koskaan
ennen nähnyt, että sinä vaalenit. Onko sinultakin järki mennyt?"

"Minä soisin, että niin olisi."

"Kaikki ihmiset käyvät hulluiksi. Hän varmaan sanoi jotakin. Kerro se
minulle. Mitä se oli?"

"Kysy häneltä itseltä."

"Minä en tohdi. Kerro minulle -- kerro minulle, Honain!"

"Minä en rohkene."

"Oliko se mikään sana?"

"Oli! semmoinen sana, joka herättää kuolleet. Menkäämme pois."

"Tarkoitustamme saavuttamatta. Pelkuri! Minä puhuttelen häntä. Minun
oma Alroy'ni", lausui prinsessa lempeällä äänellä, kun hän astui hänen
eteensä.

"Kuinka, onko kettu jättänyt tiikerin jälelle! Vai niin? Eikö löydy
mitään kostoa? Ainoastaan viattomiako vainotaan? Minä olen viaton; minä
en sinua kuristanut! Hän sanoi syystä: 'varo vaan! ne, jotka tekivät
tämän, ovat alttiit tekemään pahempiakin.' Ja tässä he nyt hyörivät
kirotussa toimessansa. Sinun kärsi vaan ruumiisi, suuri Jabaster, mutta
minun he tahtoisivat kuristaa sekä ruumiini että sieluni!"

Prinsessa huudahti ja kaatui esiin rientävän Honainin syliin, joka
kantoi hänen pois vankihuoneesta.


XVIII.

Hamadanin kukistuksen jälkeen Bostenag ja Miriam olivat viedyt vankeina
Bagdadiin. Honainin välityksen kautta vankeuden tavalliset rasitukset
heiltä huojennettiin; vaan he olivat kuitenkin suljetut huoneisinsa
linnaan. Turhaan oli Miriam tähän asti koettanut saada tavata
veljeänsä. Honain oli ainoa henki, jolta hänen kävi apua anominen, vaan
kaikkiin hänen pyyntöihinsä tämä vastasi, että hän ei mihinkään
kyennyt. Turhaan hän oli koettanut tarjota vahdeille, joihin hänen
suloinen ja lempeä käytöksensä oli suuresti vaikuttanut, muutamia
jälelle jääneitä juvelejä, että nämätkin rupeisivat hänen puolellensa.
Hänen ei ollut onnistunut edes saada mitään sanaa Alroy'lle. Vaan kohta
sen jälkeen kuin Honainin käynti vankihuoneessa oli niin huonosti
menestynyt, etsi entinen visiri vangin sisarta ja, uhkaavaa loppua
taitavasti ilmoittaen, kertoi, että hän vihdoin oli hankkinut hänelle
halutun luvan käydä veljensä luona; ja kun Miriamia värisytti se
ajatus, että se tapaus lähestyi, johon hän oli kauan aikaa valmistanut
itseänsä, Honain lausui muutamilla muutoksilla niitä keinoja, joitten
avulla hän luuli voivansa vielä sitä poistaa. Miriam kuunteli häntä
ääneti eikä Honain kaikella suurella taidollansa saanut häntä
vähimmälläkään tavalla sanomaan ajatustansa näitten keinojen
soveliaisuudesta. He erosivat, Honain yhtä toivokkaana kuin häijyt aina
ovat.

Koska Miriam pelkäsi sekä oman että Alroy'n puolesta äkki-arvaamattoman
yhtymyksen ankaraa vaikutusta, hän käytti Honainin valtaa ja lähetti
Kalebin veljensä luo, että hän valmistaisi tätä hänen tulonsa suhteen.
Kaleb tapasi entisen isäntänsä, kun tämä uupuneena makasi vankihuoneen
permannolla. Alusta hän ei tahtonut puhua taikka edes nostaa päätänsä
eikä hän pitkään aikaan näyttänyt tuntevan heimolaisensa uskollista
palveliaa. Vaan viimein hänen mielensä lientyi, ja kun hän
täydellisesti ymmärsi, kuka sanansaattaja oli ja mitä hän tarkoitti,
hän näytti ensiksi kokonaan paheksivan sisarensa aiottua käyntiä, vaan
lopulta lykkäsi heidän yhteentulonsa tuonnemmaksi ja, syyttäen suurta
väsymystänsä, määräsi seuraavan aamun ensimäisen tunnin tähän
surulliseen tehtävään.

Kunnian-arvoisa Bostenag ei ollut puhunut paljon ollenkaan siitä anti,
kuin Alroy oli kukistunut; se oli todella aivan ilmeistä, että hänen
hengenvoimansa, vaikka kohta ne eivät olleet kokonaan luopuneet
hänestä, olivat kumminkin suuresti tylstyneet. Hän ei jättänyt koskaan
vuodettansa; hän ei pitänyt mitään vaaria siitä, mitä tapahtui. Hän ei
osoittanut mitään uuteliaisuutta, tuskinpa mitään tuntoakaan. Jos hän
todesti sattumalta lausui jotakin, se tapahtui tavallisesti ärtyneessä
mielentilassa eikä hän näyttänyt tyytyväiseltä, jos kukaan muu lähestyi
häntä kuin Miriam, jonka kädestä hän yksistään tahtoi vastaan-ottaa sen
vähäisen ruoan, johon hän aina vastahakoisesti koski. Kesken kaikkia
kalvavia surujaan tämä hänen nuori, uskollinen heimolaisensa aina tiesi
säästää lapsuutensa holhojalle lempeän katsannon, valppaan silmän,
lempeän sanan ja alttiin käden. Jumalanpelko ja hyvät avut, luja
luottamus ja viattomuus tukivat tätä puhdasta ja onnetonta naista
kaikissa hänen ansaitsemattomissa ja verrattomissa huolissansa.

Oli iso aika kulunut sydän-yöstä; Abnerin nuori leski lepäsi
vuoteellansa levollisessa unessa. Armas Beruna ja ihana Batseba
vartoivat, varjostimet syrjään vedettyinä, aamun tuloa.

"Herätänkö minä hänen?" kysyi ihana Batseba. "Minusta tähdet näyttävät
vaaleammalta! Hän käski minun nostattaa itseänsä aikaa ennen päivän
koittoa."

"Uni tekee hänen niin hyvää! Älkäämme herättäkö häntä", vastasi
suloinen Beruna. "Me nostatamme hänen vaan suruun."

"Jospa edes hänen unelmansa olisivat onnelliset;" vastasi ihana
Batseba. "Hän nukkuu rauhallisesti kuin kukka."

"Huntu on vierinyt hänen päästänsä", sanoi armas Beruna. "Minä panen
sen sievästi jälleen hänen otsallensa. Onko se hyvin nyt, Batsebani?"

"On, rakas Beruna. Shaalilla verhottuina hänen kasvonsa ovat niinkuin
helmi kuoressansa. Katso! hän liikkuu!"

"Batseba!"

"Minä olen täällä, kallis emäntä."

"Joko päivä pian koittaa?"

"Ei vielä, kallis emäntä; nyt on vielä yö. On kulunut pitkä aika
sydän-yöstä, kallis emäntä; minusta tuntuu kuin aamun nouseva henkäys
hajahtaisi; vaan nyt on vielä yö, ja kasvava kuu kumottaa ikäänkuin
sirppi taivaan vainioilta keskeltä tähtilaihoa."

"Beruna, hyvä tyttö, ojenna minulle käsivarttasi. Minä nousen."

Neitsyet likenivät, ja emäntäänsä hiljaan nostaen saattivat hänet
ikkunan luo.

"Siitä asti kuin onnettomuutemme alkoi", Miriam lausui, "minä en ole
nauttinut koskaan niin levollista unta. Minun unelmani olivat
vähäpätöiset, vaan rauhoittavat. Minä näin hänen, mutta hän hymyili.
Olenko minä nukkunut kauan, suloiset tytöt' Te olette hyvin valppaat."

"Kallis emäntä, anna minä tuon shaalisi. Ilma on viileä."

"Mutta mieluisa; kiitoksia paljon, älä huoli. Minun otsani ei ole niin
kylmä, että se kaipaa peitettä. Tämä on ihana yö!"

Miriam katseli laveata, kuun valaisemaa pääkaupunkia. Linnan korkea
asema tarjosi avaraa katsantoa rakennusten suuriin ryhmiin, näitten
rakennusten, joista kukin itsekseen oli kokonainen kaupunki. Tätä
näky-alaa keskeytti vaan joku suunnattoman suuri ja katettu kupoli,
moskeain pitkät, soikeat ja valkoiset minaretit taikka yksinäisen
sypressin musta ja kierteinen kuva, samalla kuin Tigris, hohtaen
valosta, vieritti eteenpäin väljiä, kiiltäviä laineitansa. Kaikki oli
hiljallansa; ei yhtäkään venhettä liikkunut nopealla virralla, ei
yksikään ääni häirinnyt nukkuvien miljonain lepoa. Hän katseli, ja
katsellessaan hän ei voinut kuin verrata nykyistä näkymöä, joka oli
hänen silmissään ikäänkuin sukukuntamme kaikkien intohimojen hauta,
siihen määrättömään vilkkauteen, joka vallitsi Bagdadissa, kun Alroy'n
häitä vietettiin. Kuinka toisenlainen hänenkin tilansa silloin oli!
Rakkaan veljen, Aasian herran ja hallitsian, ainoa sisar, tämän
voittoisimman päällikön morsian, semmoisen päällikön, joka hyvin
ansaitsi kaikki hänen hyvät avunsa, ja jonka otsaa nuorekas
urhoollisuus oli seppelöinyt diademilla. Korkea asema ei ollut
tuottanut Miriamille huolia eikä rikoksia. Se oli vaan tehnyt hänen
armeliaisuutensa yleisemmäksi ja hänen hyväntahtoisuutensa
kaikkivaltiaaksi.

Hän ei voinut syyttää itseänsä -- tämä oivallinen nainen -- hän ei
voinut syyttää itseänsä, ei edes tänä itsetutkinnon hetkenä -- hän ei
voinut kaikessa leppeydessään ja häveliäisyydessään ja nöyryydessään
syyttää itseään, että hän olisi hetkeksikään unhottanut luottamustansa
Jumalaan taikka velvollisuuksiansa lähimmäisiänsä kohtaan.

Vaan kun hänen ajatuksensa kääntyivät sen olennon puoleen, jonka luona
ne melkein aina viipyivät; ja kun hän muisti hänet ja koko hänen
elämänsä ja kaikki hänen nuoruutensa tuhannet tapaukset, joita ei
maailma, vaan ainoastaan hän tunsi, mutta jotka kuitenkin ennustivat
hänen mainettansa, ja ajatteli kaikkia hänen erinomaisia
luonnonlahjojaan ja koko hänen suloista rakkauttansa, hänen verratonta
kunniatansa ja sitä kohtaloa, joka uhkasi häntä, kyynelet alkoivat
hiljaisesta tuskasta vuotaa hänen vaalealle ja miettivälle
poskellensa. Hän notkisti päätänsä Batseban olkapäätä vastaan, ja
suloinen Beruna pusersi hänen vapisevaa kättänsä.

Kuu laskeusi, tähdet kävivät vaaleiksi ja katosivat toinen toisensa
perästä. Kaukaisen Tigrin tasangon, hääkemujen näkymön ylitse
mustanpunainen taivas välkkyi uhkeilla valkean- ja ruskeankeltaisilla
juomuilla. Muezzein juhlalliset sävelet kaikkuivat minareteista. Joku
koputti ovea. Se oli Kaleb.

"Minä olen valmis", Miriam lausui; ja hetkeksi hän peitti kasvonsa
oikealla kädellänsä. "Ajatelkaat minua, suloiset tytöt; rukoilkaat
minun puolestani!"


XIX.

Kalebiin nojautuen Miriam astui niitä kosteita ja epätasaisia
portaita alaspäin, jotka johdattivat vankihuoneesen ja joita vartia
tulisoitollansa valaisi. Hän horjui, kun hän saapui ristikon luo. Hän
pysähtyi ja asettui kylmää ja kolkkoa muuria vastaan. Vankivartia ja
Kaleb kävivät edellä. Hän kuuli Alroy'n äänen. Se oli luja ja suloinen.
Sen sävelet toinnuttivat häntä. Kaleb tuli hänen luokseen, tulisoitto
kädessään, ja piti sitä hänen jalkojensa edessä; ja kun hän kumartui
alas, hän lausui: "herrani käski minun pyytää teitä olemaan hyvällä
mielellä, sillä niin hän on itse."

Tulisoittonsa komeroon pistettyään vankivartia poistui. Miriam tahtoi,
että Kaleb jäisi ulkopuolelle. Kooten kaikki voimansa hän sitten astui
kauheaan huoneesen. Alroy seisoi valmiina häntä vastaan-ottamaan. Valo
kohtasi hänen kasvojansa. Hän hymyili. Miriam ei voinut kauemmin
pidättää itseänsä. Hän juoksi esiin ja painoi häntä sydäntänsä vastaan.

"Voi, suuresti, kauan rakastettu", Alroy lausui; "tämmöinen yhtymys
vangitsee todella itse vankeudenkin!"

Mutta hänen sisarensa ei kyennyt puhumaan. Hän nojasi päätänsä hänen
hartioitansa vastaan ja ummisti silmänsä, ettei hän rupeisi itkemään.

"Rohkeutta, kallis sydän; rohkeutta, rohkeutta!" sanoi vanki. "Minä
olen todella hyvin onnellinen!"

"Veljeni, veljeni!"

"Jos olisimme kohdanneet toisemme eilen, sinä olisit tavannut minut
ehkä vähän tuskastuneena. Vaan tänä päivänä minä olen kokonaan
saavuttanut itsehillintöni jälleen. Siitä asti kuin minä astuin Tigrin
poikki, minä en ole ollut niin tyytyväinen. Minulla on ollut suloisia
unelmia, kallis Miriam, täynnänsä lohdutusta, ja enemmän kuin unelmia.
Herra on antanut minulle anteeksi, totisesti minä luulen niin."

"Voi, veljeni! sinun sanasi ovat täynnä virvoitusta; sillä todella
minäkin olen uneksinut ja uneksinut lohdutuksesta. Minun mieleni ei ole
koskaan ollut, siitä asti kuin kukistuit, niin levollinen."

"Minä olen tosiaan hyvin onnellinen."

"Sano jälleen niin, minun Davidini; sano minun kuullakseni nämät
lohdutuksen sanat!"

"Se on aivan tosi, uskollinen ystävä. Minä en sano sitä, että sillä
saattaisin sinut iloiseksi. Sillä tiedä, että sinä iltana -- lieneekö
Herra katunut vihaansa vai lienevätkö muutamat kauheat koetukset, joita
en tahdo mainita enkä huoli muistaa, sovittaneet minun monenkaltaiset
syntini -- vaan niin se oli, että siihen aikaan kuin enkelini Miriam
lähetti tyynnyttävät sanomansa, rauhallisuuden tunto valloitti minut,
semmoinen tunto, jota olen kauan kaivannut. Minä vaivuin heti uneen,
syvään ja suloiseen, ja noitten hurjien ja hyörivien kuvien sijasta,
jotka näinä aikoina ovat syntyneet minun aivoissani, kun niitten olisi
pitänyt levähtää -- vallan ja salaliiton vivahduksia, tulisten sotien
ja petollisen rakkauden näkyjä -- minä seisoin kotimme suihkulähteen
reunalla ja poimin kukkia varhaisimman ystäväni kanssa. Kun minä puetin
näitä lemuavia vankeja sinun liehuviin hiuksiisi, Jabaster tuli, tuo
suuri, vääryyttä kärsinyt mies, ei enää vakavana ja kammottavana, vaan
lempein, rakkaudesta loistavin silmin. Ja hän lausui: 'David, Herra on
huomannut sinun uskollisuutesi vankihuoneenkin pimeydessä!' Niin hän
katosi. Hän puhui, sisareni, muutamista kummallisista kiusauksista,
joita minä olin taivaan avulla kestänyt. Ei enempää siitä. Minä
heräsin. Ja katso! minä kuulin nimeäni vielä nimitettävän. Ajatellen
aamuista untani, minä luulin, että se olit sinä, ja vastasin: 'kallis
sisar, oletko sinä täällä?' Mutta ei kukaan vastannut; ja sitten
miettien tunsin nuot vävähyttävät sävelet, jotka kutsuivat Alroy'ta
Jabasterin luolassa."

"Äänen Tytärkö?"

"Juuri tuo pyhä sanansaattaja. Minä olen uskoa täynnä. Herra on antanut
minulle anteeksi. Ole varma siitä."

"Minä en voi epäillä sitä, David. Sinä olet toimittanut suuria töitä
Israelille; ei yksikään muu ole näinä viimeisinä aikoina nousnut
niinkuin sinä. Jos sinä olet kukistunut, se tuli siitä, että sinä olit
nuori ja kovasti kiusattiin."

"Kuitenkin Israel, Israel! Jos minä en tuntisi, että soveliaampi
johdattaja vielä ilmestyy isänmaatani vapauttamaan, minun sydämeni
halkeisi. Minä olen pettänyt isänmaani!"

"Oi ei, ei, ei! Sinä olet näyttänyt; mitä me voimme tehdä ja vielä
teemme. Sinun muistosi yksistänsä innostuttaa. Suuri elämänjuoksu, jos
kohta se on seisautettu lopullansa, osoittaa kuitenkin inhimillistä
jäntevyyttä. Hairaus, kun se on ylevä, ei ole ilman tarkoitustansa.
Suurissa teoissa on suuri perintö, joka kasvattaa ison koron. Mitä,
mitä ihmiset ovat tehneet, me päätämme, mitä ihmiset saavat aikaan; ja
näemme sukukuntamme voiman ja toiveet."

"Voi! ei löydy ketään, joka säilyttäisi nimeäni. Se häväistään taikka,
mikä pahempi on, se unhotetaan!"

"Ei suinkaan! suurten tekojen muisto ei milloinkaan sammu. Kunnian
aurinko, vaikka se ajaksi pimenee, loistaa viimein kirkkaana. Ja niin,
suloinen veljeni, ehkä jollakin kaukaisella aikakaudella joku runoilia,
jonka suonissa meidän pyhä veremme juoksee ja jonka mielikuvitus on
kiintynyt kansalliseen aineesemme, virittää kanneltansa Alroy'n huiman
elämänjuoksun ylistykseksi ja saattaa liian kauan unhotetun nimen
ikuiseksi."

"Jospa rakkaus tekisi sinut ennustajaksi!" huudahti Alroy, kun hän
painoi alas päätänsä ja syleili häntä. "Älä viivy enää", hän lausui
hiljaisella äänellä. "Se on parempi, että me eroamme tässä lujassa
mieli-alassa."

Miriam syöksähti hänen luotansa; hän pani kätensä ristiin. "Me emme saa
erota", hän huudahti vakavalla äänellä; "minä kuolen sinun kanssasi."

"Rakas sisar, tyynny! Älä lannista rohkeuttani."

"Minä olen tyyni. Katso! Minä en itke. Ei kyyneltäkään, ei
kyyneltäkään. Ne ovat kaikki sydämessäni."

"Mene, mene, oma Miriamini, sinä taivaan lapsi. Älä viivy kauemmin:
minä rukoilen sinua, mene. Minä en tahtoisi ajatella entisyyttä. Anna
kaikkien minun ajatusteni yhtyä nykyisyyteen. Sinun läsnä-olosi
muistuttaa mieleeni menneitä päiviä ja hellyttää liiaksi sydäntäni.
Sano terveisiä heimolaiselleni. Mene, kallis sisareni, mene!"

"Sinua jättääkseni, sinua jättääkseni -- oi! minun Davidini, sinä olet
nähnyt, sinä olet kuullut -- Honain?"

"Ei enää; älä anna tuon kirotun nimen häväistä sinun pyhiä huuliasi.
Älä herätä pahaa henkeä minussa."

"Minä vaikenen. Se on kuitenkin mielettömyyttä! Voi! minun veljeni,
sinun on hirmuinen tutkinto edessäsi."

"Israelin Jumala on minun turvani. Hän pelasti meidän esi-isämme
palavasta pätsistä. Hän pelastaa minunkin."

"Minä olen uskoa täynnä. Minä rukoilen sinua, anna minun jäädä."

"Minä tahtoisin olla ääneti; minä tahtoisin olla yksinäni. Minä en voi
puhua, Miriam. Minä pyydän yhtä suosiota, viimeistä ja kalliinta,
häneltä, joka ei ole koskaan ajatellut muuta kuin toivojeni täyttämistä
-- suloinen olento, jätä minut."

"Minä menen. Voi! Alroy, jää hyvästi! Anna minun suudella sinua.
Uudestaan, vielä kerta! Anna minun langeta polvilleni ja siunata sinua.
Veli, rakastettu veli, suuri ja kunniakas veli, minä ansaitsen olla
sinun sisaresi: minä en itke. Minä olen tänä kauheana hetkenä ylpeämpi
sinun rakkaudestasi kuin kaikki sinun vihollisesi ovat julmasta
voitostaan!"


XX.

Beruna ja Batseba vastaan-ottivat emäntänsä, kun hän palasi
huoneesensa. He näkivät hänen surullisen katsantonsa. Hän oli ääneti,
vaalea ja kylmä. He kantoivat hänet hänen vuoteellensa, johon hän istui
aivan huolettomalla ja tylsistyneellä muodolla; hänen vapisevat
huulensa erkanivat, hänen tuijottavat silmänsä olivat kiintyneet
lattiaan, ja hänen hermottomat käsivartensa vaipuivat hänen
polvillensa. Beruna astui hiljaa hänen taakseen ja tuki hänen selkäänsä
tyynyillä, ja hellävaraisesti Batseba pyyhki pois vähäisen vaahtoa
hänen suustaan. Tässä tilassa pysyi Miriam useat tunnit, ja hänen
uskolliset neitsyensä vartoivat turhaan jotakin osoitetta, että hän oli
tointunut.

Yht'äkkiä kaikkui torvi.

"Mikä se on?" Miriam huudahti huikealla äänellä ja katsahti ylös
hämmentyneillä silmillä.

Ei kumpikaan heistä vastannut, sillä he tiesivät, että se ilmoitti
Alroy'n lähtöä tutkijainsa eteen.

Miriam jäi samaan asemaan, ja sama kiihkeä kysymys kuvautui niinkuin
ennen hänen kasvoissansa. Torvi kaikkui toistamiseen, ja sen jälkeen
kuului kansan huutoja. Silloin hän nosti kätensä taivasta kohden ja
painoi päänsä alas -- ja kuoli.


XXI.

"Onko torvi toistamiseen kuulunut?"

"On: joudutaan, joudutaan, että saamme hyvän paikan. Missä Abdallah
on?"

"Hän myypi sorbetia torilla. Kyllä me tapaamme hänen. Onko Alroy jo
tuotu ulos?"

"On! hän tulee toista tietä. Me emme ennätäkään. Ajattelepas
Abdallah'ta, joka seisoskelee torilla ja myypi sorbetia!"

"Isä, anna minunkin tulla!"

"Sinä olet vaan tiellä, sinä olet liian nuori; sinä et näkisi mitään.
Pikku poikien tarvitsee jäädä kotiin."

"Ei, ei heidän tarvitse. Minä tahdon tulla. Sinä saat nostaa minut
selkääsi."

"Missä Ibrahim on? Missä Ali on? Meidän täytyy kaikkien pysyä koossa.
Me saamme ponnistaa voimiamme sitä varten. Minä soisin, että Abdallah
olisi täällä. Ajatteleppas häntä, joka seisoskelee torilla ja myypi
sorbetia!"

"Astukaat suoraan eteenpäin. Se on oikein. Siitä ei olisi mitään
hyötyä, että astuisimme tuota tietä. Basaari on suljettu. Tuossa on
Jafreddin, tuossa on Osman Effendi. Hän on saanut uuden palvelian."

"Niinpä kyllä, minä näen; ja vieläpä aika kauniin pojan."

"Isä, aikovatko he seivästää Alroy'n elävältä?"

"Minä en ole varma siitä. Älä koskaan kysy, sydänkäpyni. Pikku poikien
ei tarvitse koskaan kysyä."

"Kyllä, kyllä heidän tarvitsee. Minä tahtoisin, että he seivästävät
hänet elävältä. Minä suuttuisin oikein, jos eivät sitä tee."

"Painukaamme vasemmalle. Juostaan teurastajain basaarin läpitse: se on
auki. Eteenpäin, eteenpäin. Tuuppasitteko minua, herra?"

"Vaikka olisinkin tuupannut sinua -- entä sitten, herra?"

"Tule pois, älä riitele. Se on Karamanialainen. He luulevat saavansa
tehdä, mitä he tahtovat. Tosin meitä on viisi yhtä vastaan, mutta ei
löydy kuitenkaan mitään niin hyvää kuin rauha ja lepo. Minä soisin,
että Abdallah olisi täällä vahvoin hartioinensa. Ajatteleppas häntä,
joka seisoskelee torilla ja myypi sorbetia?"


XXII.

Ison moskean neliskulma, sama paikka, jossa Jabaster ja Abidan
olivat välipuheen johdosta yhtyneet, oli määrätty Alroy'n valetutkintoa
varten. Pääkaupungin uuteliaita asukkaita oli tuhansittain päivän
valjetessa lähtenyt sinne. Neliskulman keskellä oli suuri ala
aidattu karmosiinipunaisella köydellä, ja Karamanialaisten
sotamiehet vartioivat sitä; tämän ympärille kasvavat väkijoukot
sulloivat ikäänkuin valtameren toisiansa ajavat aallot, mutta
milloin hyvänsä vuoksi liian rajusti virtaili esiin, nuot julmat
Karamanialaiset taannuttivat hillitöntä elementtiä sillä, että nostivat
sotatapparoitansa ja raa'asti rusentelivat lähimmäisten uhriensa
päälakea taikka huimivat heidän hartioitansa. Sitä myöten kuin aamu
kului, ympäröivien rakennusten katot, jotka olivat suojatut
varjostimilla, täyttyivät katselioista. Koko Bagdad oli liikkeellä.
Alroy'n häistä asti ei ollut koskaan ollut niin hauskaa aamua kuin
hänen seivästyksensä päivänä.

Aitauksen toiseen päähän oli komea valta-istuin rakennettu.
Keskivaiheilla, mutta likempänä valta-istuinta, seisoi komppania
eunukkeja, hirveät katsella, jotka, puettuina valkoisiin ja
varustettuina erinkaltaisilla kidutuskoneilla, ympäröivät noita isoja
seipäitä, pitkiä, ohuita ja teräviä, jotka olivat aiotut lopulliseen
juhlamenoon.

Sotatorvien räikkinä, symbalein helinä ja tamburinein kauhea jyminä
ilmoittivat Alp Arslanin lähtöä seraljista. Pääsötie aidattuun paikkaan
oli jätetty auki väkijoukon keskeltä. Kuninkaallisen juhlasaaton
eroitti helposti kansasta, kun näki kunniatöyhtöjen väikkyvän ja
lainehtivan sarjan, ja hohtavat ja liehuvat liput, joihin Allah'n ja
Profeetan nimi oli kirjoitettu. Yht'äkkiä, kesken soiton kohinaa ja
katseliain huutoja, joista useat katoilla lankesivat polvillensa, Alp
Arslan nousi valta-istuimelle, jonka ympärille hänen etevimmät
päällikkönsä ja yksi mollain lähetyskunta ja imamit ja kadit ja muut
kaupungin päähenkilöt asettuivat.

Karamanian kuningas oli hyvin pitkä varreltansa ja jokseenkin laiha
muodoltaan. Hän oli valkeaverinen taikka oikeammin punaisenvoipa
iholtaan, hänellä oli ruskea parta, siniset silmät ja litteä nenä.
Samalla silmänräpäyksellä kuin hän istuutui, torvi kaikkui kaukaa
vastapäiseltä taholta, ja pian koko yleisö oivalsi, että korkea vanki
oli ilmestymällänsä.

Joukko Karamanialaisia vartiakuntalaisia astui ensin ympyrän sisään ja
levisi pitkin köyttä selin katselioita päin. Näitten perästä tuli
viisikymmentä etevintä hebrealaista vankia, joitten kädet olivat taakse
sidotut, mutta nähtävästi enemmän muodon kuin varmuuden vuoksi. Nyt
nähtiin vähäiset katetut vaunut, joita muulit vetivät ja osa
vartiakunnasta ympäröi ja joista talutettiin esiin, jalat irroitettuina
kahleista, mutta kädet vielä raskaissa raudoissa, David Alroy!

Osan-oton ja kummastuksen ja pelon ja voitonriemun sekainen hyminä
nousi ihmisjoukosta. Jokaista sykähti vasten tahtoakin. Lukuisa kansa
liikkui edestakaisin kiihdyksissänsä. Vaatteet tahrattuina ja
rikkeiminä, pää paljaana ja nuot pitkät kiharat otsalta vedettyinä,
vaaleana ja laihtuneena, mutta yhä sortumatonna, Bagdadin entinen
valloittaja ja kalifi loi ympärillensä tyvenen ja hallitsiankaltaisen
katseen noihin, jotka niin nykyisin olivat olleet hänen orjansa.

Torvet kaikkuivat jälleen, vaadittiin järjestystä, ja kuuluttaja
julisti, että hänen korkeutensa Alp Arslan, Karamanian mahtava
hallitsia, heidän herransa, suojeliansa ja kuninkaansa, joka oli
kostanut Allah'n ja Profeetan puolesta kaikille kapinoitsioille ja
pahankurisille Juutalaisille ja uskottomille, aikoi puhua. Syvä ja
yleinen äänettömyys syntyi, ja silloin kuului ääni, luja kuin kotkan
huuto myrskyssä.

"David Alroy!" voittaja lausui, "sinua ei ole tänä päivänä tuotu tänne
tutkintoa eikä tuomiota varten. Vangittuna, kun ryhdyit aseisin oikeata
hallitsiaasi vastaan, sinä tiedät, niinkuin muutkin kapinoitsiat,
odottaa tuomiotasi. Semmoinen rikos yksistänsä vaatii ankarinta
rangaistusta. Sitä siis sinä ansaitset, joka olet syypää tuhansiin
ilkitöihin, joka olet pilkannut Allah'ta ja Profeettaa, ja
noitakeinojen harjoittamisella ja pahojen voimien avulla rikkonut
valtakuntien rauhan, aikaan saattanut rajatonta verenvuodatusta,
loukannut kaikkia lakeja, uskontoa ja säädyllisyyttä, erhetyttänyt
houkuteltujen seuralaistesi mieltä, ja erittäin suoran liiton kautta
Ebliin kanssa ja kauheain loihtusanojen ja jumalattomien taikausten
käyttämisellä kietonut mainion prinsessan tunteet, joka ennen oli
kuuluisa hyvistä avuistaan ja itse Profeetan jälkeläinen."

"Katso noita palmupuun seipäitä, terävämmät kuin mikään keihäs!
Kaikkein hirmuisin rangaistus, jonka inhimillinen nero on keksinyt
pahantekiöitä varten, odottaa sinua. Mutta sinun rikoksesi saattavat
kaiken inhimillisen koston häpeään. Pyydä tyydyttävää palkintoa noilta
manalan hengiltä, joitten kamalalla avulla sinä olet matkaan saanut
tämmöiset vauriot. Sinun rangaistuksesi on julkinen, että kaikki
ihmiset tietäisivät, ettei rikollinen koskaan välty ja että, jos
sinun sydämesi tuntee ensinkään omantunnon soimauksia sinun lukuisien
uhriesi suhteen, sinä tänä päivänä, suoraan tunnustain, millä
vastustamattomilla keinoilla viekoittelit heitä, pelastaisit uhrisi
siitä tuskallisesta ja häpeällisestä kuolemasta, joka nyt sinun tähtesi
uhkaa heitä. Huomatkaa, oi kokoontunut kansa, Allah'n varahallitsian
ääretöntä laupeutta! Hän sallii viheliäisen miehen tunnustaa
jumalattomuutensa ja tunnustuksellansa pelastaa onnettomat uhrinsa.
Minä olen lausunut sen. Kunnia olkoon Allah'n!"

Ja kansa huusi: "hän on lausunut sen, hän on lausunut sen! kunnia
olkoon Allah'n! Hän on suuri, hän on suuri! ja Mahomet on hänen
profeettansa!"

"Onko minun sallittu puhua?" Alroy kysyi, kun hälinä oli asettunut.
Hänen äänensä sävelet synnyttivät yleistä äänettömyyttä.

Alp Arslan nyykäytti päätänsä suostumuksensa osoitteeksi.

"Karamanian kuningas! Minä seison tässä syytettynä monesta rikoksesta.
Nyt kuulkaat minun vastaukseni. On sanottu, että minä olen kapinoitsia.
Minä väitän, että minä olen ruhtinas, niinkuin sinäkin olet, pyhää ja
paljoa vanhempaakin sukuperää. Minä en tunnusta kuuliaisuutta kuin
Jumalalleni, ja jos olen rikkonut sen, minä nyt opin, että Alp Arslan
on kostaja hänen puolestansa. Mitä sinun jumalaasi ja profeettaasi
tulee, minä en tunne heitä, vaikka he myöntävät minun Jumalani
kaikkivallan. Se tiedetään hyvin, että jokaisessa yhteiskunnassa minun
kansani pysyi erinänsä muista kansakunnista ja on aina pysyvä mistään
kärsimisestä huolimatta. Tämä olkoon sanottu pilkkaamisen suhteen;
minulla on semmoinen usko muinaisilta ajoilta, jota sinunkin
kansasi pyhät kirjoitukset yhä kunnioittavat. Mitä harjoittamiini
noitakeinoihin koskee, niinkuin myöskin siihen yhteyteen manalan
henkien kanssa, jossa minun sanotaan olleen, tiedä kuningas, minä
nostin uskoni lipun oman Jumalani, koko maailman suuren Luojan suorasta
käskystä. Miksi siis noitakeinoja tarvittiin? Miksi juonia vähäväkisiä
vihollisia vastaan, kun hänen kaikkivaltansa tuki minua? Hänen
innostuksensa oli minun tenhovoimani. Tarvitseeko minun osoittaa,
miksi, kun tämmöinen apu oli tarjona, minun kansani kokoontui
ympärilleni? Semmoinen aika on tuleva, jolloin meidän vanhasta
siemenestämme parempi johdattaja sikiää, jota et sinäkään, herrani,
kykene kukistamaan."

"Mitä onnettomaan prinsessaan tulee, josta ei minun mielestäni
puhuttu juuri arvostelevalla tavalla, hän on minun puolisoni, minun
vapaa-ehtoinen puolisoni, vaikka teidän seipäänne ennen pitkää tehnevät
hänet leskeksi. Minä en seiso tässä naisten taipumuksia selittääkseni.
Uskokaat minua, herra, hän antoi kauneutensa minun innokkaalle
syleilylleni ilman mitään muuta suostuketta, kuin semmoista, joka
sopii soturille ja kuninkaalle. Se näyttänee oudolta sinusta sinun
valta-istuimellasi, että niin kurja olento, kuin minä olen, poimin
Aasian kauniimman kukan. Muista vaan, että onnen vaiheet ovat
kummalliset. Minä en ollut aina, mikä nyt olen. Me olemme yhtyneet
ennen. Oli semmoinen päivä, eipä aivan kaukainenkaan, jolloin sallimus
näytti puoleksi taipuvan kohtalomme vaihettamiseen, jollei muutamia
kavalia konnia olisi ollut, jotka minä näen täällä. Jos minä olisin
voittanut, minä luulen, että olisin osoittanut enemmän sääliväisyyttä."

Karamanian kuningas oli mitä kiivaimpia miehiä. Hän oli laittanut
puheensa neuvon-antajiensa mietteitä ja ohjauksia myöten. Nämät olivat
vakuuttaneet hänelle, että se tapa, jota hän noudatti, saattaisi
Alroy'n tunnustamaan kaikki, mitä hän tahtoi, ja erittäinkin
puhdistamaan prinsessa Schirenen mainetta -- tämä oli jo koettanut
uskotella Alp Arslania, ettei kukaan nainen koko maailmassa ollut niin
paljon vääryyttä kärsinyt kuin hän. Karamanian kuningas polki kolmesti
jalkaansa valta-istuimensa lattiaan ja huudahti kovin suuttuneena:
"partani kautta, te olette pettäneet minut! Se koira ei ole tunnustanut
mitään!"

Kaikki neuvon-antajat ja etevimmät päälliköt ja mollat ja imamit ja
kadit ja kaupungin päähenkilöt olivat suuresti hämmästyksissään. He
alkoivat heti tuumailla keskenänsä ja päättivät, ankarasti
väiteltyänsä, että, ennenkuin viimeisiä koetettaisiin, oli paras
näyttää todeksi, mitä vanki ei tahtonut ilmoittaa. Hyvin arvoisa
sheiki, joka oli puettu väljiin, viheriäisiin vaatteisin ja jolla oli
pitkä, valkoinen parta ja turbani, kuin Babelin torni, nousi nyt. Hänen
tunnettu hurskautensa vaati kaikkia äänettömyyteen, sillä välin kuin
hän itse lausui pitkän rukouksen, pyytäen Allah'ta ja Profeettaa
hämmentämään kaikkia häväiseviä Juutalaisia ja uskottomia ja
vuodattamaan totuuden sanoja jumalisten ihmisten suuhun. Ja nyt
kunnian-arvoisa sheiki kutsui esiin kaikki todistajat David Alroy'ta
vastaan. Heti Kisloch, Kurdilainen, joka oli koroitettu Bagdadin
kadiksi, astui esiin, veti sametti-kukkarostansa paperikääryn ja luki
semmoisen todistuksen, jossa arvoisa Kisloch vakuutti, että hän ensin
tutustui vangin, David Alroy'n kanssa joissakin erämaan raunioissa --
muutamain rosvojen pesässä, joita Alroy johdatti; että hän, Kisloch,
oli rehellinen kauppias ja että nämät konnat olivat ryöstäneet hänen
karavaninsa ja hän itse joutunut vankeuteen; että hänen vankeutensa
toisena yönä Alroy oli ilmestynyt hänen eteensä leijonan muodossa ja
kolmantena tuimasilmäisenä härkänä; että hänen oli tapa alinomaa
muuttaa itsensä; että hän usein nosti henkiä; että viimein eräänä
kauheana yönä Eblis itse tuli suurella juhlasaatolla ja antoi Alroy'lle
Salomonin, Davidin pojan valtikan; ja että tämä seuraavana päivänä
kohotti lippunsa ja kohta sen jälkeen kukisti Hassan Subah'n ja tämän
Seldshukit useitten hirmuisten paholaisten silminnähtävällä avulla.

Kalidaan, Indialaisen, Guebriläisen ja Neekerin ja muutamien muitten
saman hengen lapsien todistukset vetivät täysin määrin vertoja Kisloch
Kurdilaisen uhkealle kertomukselle. Hebrealaisen valloittajan
vastustamaton menestys oli kieltämättömällä tavalla selitetty,
Mahomettilaisten aseitten kunnia ja Moslemin uskon puhtaus olivat
asetetut jälleen entiseen loistoonsa ja saastuttamattomaan maineesensa.
Todeksi saatiin, että David Alroy oli Ebliin lapsi, noitamies,
taikakalujen ja myrkkyjen käyttäjä. Kansa kuunteli kauhulla ja
harmilla. He olisivat tunkeneet vartiaväen läpitse ja repineet hänet
kappaleiksi, jolleivät olisi pelänneet Karamanialaisten sotatapparoita.
Niin he lohduttivat mieltänsä sillä, että he ennen pitkää saisivat
nähdä hänen kidutuksensa.

Bagdadin kadi kumarsi Karamanian kuningasta ja kuiskasi soveliaan
matkan päästä jotakin kuninkaalliseen korvaan. Torvet kaikkuivat,
kuuluttajat vaativat äänettömyyttä ja kuninkaan huulet liikkuivat taas.

"Kuule, oi kansa, ja ole viisas. Pääkadi aikoo nyt lukea kuninkaallisen
prinsessan Schirenen, noiturin etevimmän uhrin todistuksen."

Ja todistus luettiin, joka vakuutti, että David Alroy omisti ja kantoi
lähinnä sydäntänsä erästä talismania, jonka Eblis oli antanut hänelle
ja jonka voima oli niin suuri, että, jos sitä kerta painettiin naisen
rintaa vastaan, tämä ei enää voinut hallita tahtoansa. Tämmöinen kova
onni oli kohdannut oikeauskoisten hallitsian tytärtä.

"Onko siinä niin kirjoitettu?" vanki kysyi.

"On", kadi vastasi, "ja sen alla on vielä prinsessan kuninkaallinen
allekirjoitus."

"Se on väärennetty."

Karamanian kuningas kavahti valta-istuimeltansa ja oli vihoissansa
astumallaan sen portaita alas. Hänen kasvonsa olivat veripunaiset,
hänen partansa kuin tulen liekki. Joku lempiministeri rohkeni vienosti
pidättää häntä hänen kuninkaallisesta vaipastansa.

"Tapa paikalla pois se koira", Karamanian kuningas mutisi.

"Prinsessa on itse täällä", lausui kadi, "todistamassa niitä
noitakeinoja, joitten alaisena hän oli, vaan joitten vaikutuksesta hän
nyt Allah'n ja Profeetan voiman kautta on pääsnyt."

Alroy'ta vävähti!

"Astu esiin, kuninkaallinen prinsessa", kadi sanoi, "ja jos se
todistus, jonka kuulit, on perustettu, nosta ylös se kuninkaallinen
käsi, joka koristi sen allekirjoituksellaan."

Lähellä valta-istuinta oleva eunukkien joukko teki tilaa;
naishaamu, joka oli verhottu hunnulla jalkoihin saakka, astui esiin.
Hän nosti ylös kätensä; koko kerääntynyt kansa tuskin hengitti
mielenliikutuksesta; eunukkien rivit ummistuivat jälleen; huuto kuului
ja hunnustettu haamu katosi.

"Minä odotan kidutuskoneitasi, kuningas", Alroy lausui raskaan surun
äänellä. Hänen lujuutensa näytti luopuneen hänestä. Hänen silmänsä
olivat luodut maahan. Hän oli nähtävästi vaipunut syvään miettimiseen
taikka heittäynyt epätoivoon.

"Valmistakaat seipäät", käski Alp Arslan.

Koko kansan joukkoa värisytti vasten mieltäkin.

Yksi orja lähestyi ja tarjosi paperikääryä Alroy'lle. Hän tunsi
Nubialaisen, joka oli Honainin palveluksessa. Hänen entinen
ministerinsä ilmoitti hänelle, että hän oli saapuvilla; että ne ehdot,
joita hän vankihuoneessa tarjosi, vielä myönnettäisiin; että jos Alroy,
jota asiaa hän ei epäillyt ja jota hän rukoili, suostuisi niitä
vastaan-ottamaan, hänen tuli pistää paperikäärö poveensa, mutta, jos
hän yhä oli taipumaton, jos hänen yhä oli mieletön päätös kuolla hirveä
ja häväisevä kuolema, hänen tuli repiä se rikki ja heittää se
tanterelle. Silmänräpäyksellä Alroy otti paperikääryn ja repi sen
kiivaasti tuhansiin palasiin. Tuulen puuska levitti kappaleet laajalle
yliympäri. Alhaiso riiteli näistä David Alroy'n viimeisistä muistoista;
ja tämä vähäinen tapaus tuotti paljon hämminkiä.

Tällä välin Neekerit varustivat kidutuksen ja kuoleman koneita.

"Tuon juutalaisen koiran itsepintaisuus tekee minun hulluksi", lausui
Karamanian kuningas hovimiehillensä. "Minua haluttaa puhutella häntä
vähän, ennenkuin hän kuolee." Lempiministeri pyysi hallitsiaansa
olemaan levollisena; mutta kuninkaallinen parta kävi niin punaiseksi,
ja kuninkaalliset silmät iskivät niin kauheata tulta, että
lempiministerikin lopulta myöntyi.

Torvi kaikkui, kuuluttajat vaativat vaiti-oloa, ja Alp Arslanin ääni
eroitettiin jälleen.

"Senkin koira, näetkö sinä, mikä on tarjonasi? Tiedätkö sinä, mikä
vartoo sinua sinun herrasi Ebliin asunnoissa? Voiko väärä ylpeys
viehättää Juutalaistakin? Eikö elämä ole suloista? Eikö olisi parempi
olla minun varvaskenkieni kantaja kuin tulla seivästetyksi?"

"Jalomielinen Alp Arslan", vastasi Alroy ilmeisen ylenkatseen äänellä;
"luuletko, että mikään kidutus rasittaa niin, kuin se muisto, että sinä
olet voittanut minun?"

"Partani kautta, hän ivaa minua!" Karamanialaisten hallitsia huudahti;
"hän tekee kiusaa minulle! Älkäät koskeko vaippaani. Minä tahdon puhua
hänen kanssaan. Te ette näe kauemmaksi kuin hunnustettu haukka, te
sokean äidin lapset. Se on noita; hänellä on vielä jälellä joku
päätaika; hän pelastaa vielä henkensä. Hän lentää ilmaan taikka vaipuu
maan sisään. Hän nauraa meidän kidutuksiamme." Karamanian kuningas
astui tuota pikaa valta-istuimensa portaita alaspäin; häntä seurasivat
hänen lempiministerinsä ja hänen neuvon-antajansa ja hänen etevimmät
päällikkönsä ja kadit ja mollat ja imamit ja kaupungin päähenkilöt.

"Sinä noita!" Alp Arslan huudahti, "hävytön noita! halvan äidin halpa
poika! koirien koira! niskotteletko sinä meitä vastaan? Kuiskaako
herrasi Eblis toivoa sinun korviisi? Nauratko meidän rangaistuksiamme?
Aiotko lentää ylös ilmaan? vai painua alas maahan? Niinkö, niinkö?"
Hengästyneenä ja vihastansa uupuneena hallitsia vaikeni. Hän repi
partaansa ja polki maata rajussa vimmassaan.

"Sinä olet viisaampi kuin neuvon-antajasi, kuningas Arslan; minä en
nöyrry sinun edessäsi. Minun Herrani, vaikka hän ei ole Eblis, ei ole
hylännyt minua. Minä nauran sinun rangaistuksiasi. Sinun kidutuksiasi
minä ylenkatson. Minä sekä vaivun maan sisään että kohoan ilmaan.
Tyydytkö nyt vastaukseeni?"

"Partani kautta", huudahti tulistunut Arslan, "minä tyydyn
vastaukseesi. Pelastakoon Eblis sinut, jos hän voi;" ja Karamanian
kuningas, Aasian mainioin miekan piteliä veti säilänsä, ikäänkuin
salaman, tupesta ja silpaisi yhdellä säväyksellä Alroy'lta pään. Se
kaatui, vaan, kun se kaatui, riemuitsevan pilkan hymy näytti
vivahtelevan sankarin kylmenevillä kasvoilla ja kysyvän hänen
vihollisiltansa: "missä kaikki teidän kidutuksenne nyt ovat?"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alroy - Romani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.