Title: Kaksi laukausta
Author: Drachmann, Holger, 1846-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi laukausta" ***


KAKSI LAUKAUSTA

Kirj.

Holger Drachmann


Suomentanut ["To Skud"] E. [Elisabeth Löfgren]


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.



I.


Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin,
kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaita
levisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävät
aallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missä
niittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä oli
muutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli;
matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveä
oja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisi
nähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännökset
olivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hän
ehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurilla
muodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon,
hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runolliselle
hyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikin
siinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotka
eivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivat
jääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistaja
ylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisella
puolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuut
määräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano".
Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisista
kivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oli
ajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneilla
jäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin oli
pitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset ja
tuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täällä
läheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanut
huvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummulla
penkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuorta
ihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.

Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen ja
viisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinko
sinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se,
että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaan
hyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksi
kun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellä
taivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksi
tuolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin,
kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhä
pitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhä
sinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan ja
kankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvan
tuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihan
paljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat he
päätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin.
Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- tai
seinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaa
ja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, mutta
myöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nyt
kääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaan
rantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta,
jonka taakse oli kätkeynyt hetki sitten -- ikäänkuin sotapäällikkö,
joka pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen,
koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaiset
sätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisiko
pysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemmin
jatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät,
kiväripiiput ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä.
Mutta äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät ja
meri alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiä
rinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla. Tuo
näytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja kimalsi,
sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli hietasärkät
meren rannalla.

Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuin
tämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaan
ollut laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, että
ilmiöt taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muualla
tyydytti nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisilla
muutoksilla ja vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoin
vieraita ja kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa.
Lähin kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä oli
pitkä matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja.
Harvoin joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinne
eksyi, ja jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juuri
mielellään nähnyt kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut sen
verran kasvatusta, että hän mielellään luopui tuonkaltaisesta
taidenautinnosta. Kartanon omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin
"omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei huolinut oikein ylläpitää
haltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan yksinkertaisesti
Jansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt hänen luonteesensa
ja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan sekä arvonimenä
että luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunut
seudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka jo silloinkin oli
jotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut naapurien
kanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa kartanon,
läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän eli tämän
kanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä, kuin ennen,
ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja lääkärin
kertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä että
kartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista,
väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen,
vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivan
säännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästä
synnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaat
kokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän otti
sen". _Hän_ oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassa
niinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa ja
harmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa;
huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut sen
hattuun.

Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanut
enemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka aina
semmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisällä
kirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattu
vähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinen
lapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainen
olentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnyt
että hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes verta
tippui alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulia
nenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliina
nostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat että
kyyneleitä oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti.
Sitten oli hän pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähellä
seisovain kättä, oli mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa ja
itse mennyt kankaan yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensi
muutamia laihoja lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luo
tuomaan erään veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka oli
löytänyt kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinä
paikassa olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinä
istunut tai maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet ja
antanut pojalle 4 killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle että
kalut varmaankin olivat kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri,
toimittaisi ne omistajalle. Samana päivänä iltapuolella eteni hän
kartanoon ja tapasi tuon muuten toimeliaan miehen pitkällä kovalla
sohvalla jokapäiväishuoneessa, joka näytti oudolle ja tyhjälle.
Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan, jota hän luki
sill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista lintu-koiraa,
joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän tätä
tavatointa toimettomuutta.

-- Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minulle
nämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan teidän!

Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärin
silmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.

-- Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasin
niitä aamulla!

Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse.
Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohta
taas kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.

Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:

-- Herra kartanon-haltija...!

-- Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.

-- Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonut
velvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaan
totisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt on
talossa ja jota minusta näytätte...

-- Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaan
näistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!

Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa makaavan
ääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira veti
päänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta pois,
aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.

Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvin
suolaiset. Hetken äänettömyys vallitsi.

-- Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minun
läsnäollessani! sanoi tohtori.

Ei seurannut mitään vastausta.

Puhuja jatkoi:

-- Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimatta
mistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoa
ollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuin
mahdollista. Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minä
en puolusta sitä ruoan lajia. Joko te annatte minulle eron
lääkäritoimestani teidän luonanne taikka minä vaadin mitä olen
vaatinut: lapsen pitää saada imettäjää!

Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen.
Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisella
puolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolella
aseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.

Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.

-- Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisi
oppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun on
niin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omasta
kokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olette
kadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne.
Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaan
ihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypää
siihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niin
valtuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?

Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!

Tohtori otti hattunsa, seisoi vielä hetken aikaa ja meni sitten ulos
mejerinhoitajan luo.

Seuraavana aamuna hän palasi, tuoden mukanansa voimakkaan näköisen
naisen, jolla oli korkea rinta, ruskeat posket, kirjava liina päässä ja
kuopakkaat silmät. Hän astui tohtorin jäljissä katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Ajo-portilla oli hän seisahtunut ja tuttavasti hymyillyt
sen päällä olevalle herras-vaakunalle.

Tohtori astui huoneesen; nais-ihminen hänen jäljessään jäi ovelle
odottamaan.

Hra Jansen astui edes takaisin lattialla suurissa työsaappaissaan.
Niiden varsista näkyi että hän oli ollut niityillä. Hän poltti piippua
niin ankarasti että savu kiertyi hänen ympärilleen kuin kotona kudotut
lakanat.

Tohtori ilmestyi semmoisen lakanan alta tervehtien kartanon-omistajaa.

-- Täällä tuon imettäjän, johon voin luottaa. Te voitte olla
tyytyväinen!

Hra Jansen otti piipun suustansa ja katseli tohtoria niinkuin hän
ei ollenkaan olisi ymmärtänyt mistä tämä puhui. Tohtori katkaisi
puheensa ja katseli ensin hra Jansenia ja sitten naista. Kummallista!
Kartanon-omistaja oli astunut askeleen taaksepäin ja teki kieltävän
liikunnon piipullaan. Nainen, joka lähestyessä oli käynyt kallistunein
päin, katseli nyt nöyrällä tuttavaisuudella hra Jansen'in kasvoihin.

Hra Jansen maltti mieltänsä.

-- Mistä sinä tulet?

-- Pohjoisesta, pitkän matkan päästä. Minä kuulin mitä oli tapahtunut
ja ilmoitin itseni tälle miehelle lapsen imettäjäksi!

-- Oletko ... onko sinulla ... onko miehesi täällä muassa?

-- Ei, hän jäi sinne; hän hoitaa lapsia!

-- Kuinka monta...?

-- Ensin poika, sitten tyttö. Viime kuulla syntyi vieläkin yksi tyttö,
mutta se on nyt vieroitettu ja syö puuroa!

Tätä viimeistä selitystä antaessaan oli nainen tehnyt suullansa jotakin
temppua, joka oli olevinaan naurua. Ainakin näkyi pari riviä valkosia
hampaita huulien väliltä sill'aikaa kun silmät supistuivat ja
himmenivät. Hän nosti toisen kätensä sarkaleningin kaulukselle, avasi
pari hakaa ja, kääntyessä puoleksi tohtorin puoleen, kysyi hän: Missä
on lapsi?

Hra Jansen astui askeleen eteenpäin, mietiskeli hetken aikaa, pisti
piipun taka-taskuunsa ja sanoi lyhyesti:

-- Hyvä; sinä voit jäädä. Mene ulos mejerinhoitajan luo, tuonne, tuosta
ovesta!

Hän meni nopeasti ulos ovesta. Tohtori katseli vähän hämmästyneenä
ensin hänen jälkeensä ja sitten hra Jansen'ia, joka ujosti oli
kallistanut päätänsä.

-- Te näytätte tunteman häntä...? kysyi tohtori.

Hra Jansen heilutti piipuntupsua.

-- Minulla oli kerran vähän tekemistä tuon joukon kanssa! vastasi hän
välttäen. Mies oli varastanut hiukan minulta. Nainen oli kuitenkin
liian hyvä orjaksi!

-- Minä takaan hänestä! sanoi tohtori.

Löydettyänsä mejerinhoitajan huoneen, joka oli kyökin vieressä, riensi
nainen täyttä kiirettä kehdon luo, jossa pienokainen makasi, ja,
vähintäkään huolimatta tuon väliaikaisen kasvatus-äidin kysymyksistä
hänen valtuuskirjastansa, otti hän pullon lapselta ja painoi varovasti,
mutta huomattavalla taidolla tuon pienen kolmikulmaisen suun
paljastettua rintaansa vasten.

Lapsi näytti hyväksyvän muutosta; vaan tuo hyvä mejerin-hoitaja, joka
kaikessa hyväntahtoisuudessaan vanhanpiian tavalla kadehti nuorta
äitiä, pani ehtimiseen vastalauseita ja vaati saada tietää, mistä
vieras tuli, millä oikeudella ja niin edespäin j.n.e.

Uusi imettäjä kuunteli tätä kauan aivan huoletoinna, niin kauan kuin
pienokainen söi mielukkaasti. Kun nuoren neiti Jansen'in nälkä oli
asettumaisillaan ja eron-saanut kasvatus-äiti yhä pitkitti saarnaansa,
nousi imettäjä tuoliltaan, otti toisen kauniisti käsivarresta kiinni ja
pyörähytti sitä ulos ovesta sanaakaan sanomatta. Raivoisena riensi tämä
näin loukattu hra Jansen'in luo.

Hra Jansen, tohtori ja mejerin-hoitaja palasivat sitten yhdessä.
Lääkäri oli hyvin hyvillänsä tutkittuansa imettäjän ja lapsen
tilaa. Tuon tummanverisen naisen oikeudet vahvistettiin laillisesti
ja lapsenhuone järjestettiin näille uusille "eroamattomille".
Mejerin-hoitaja uhkasi jättää talon muutto-päivänä, mutta tohtorin
leikillinen muistutus että hän vaan pitäisi huolta omasta maidostaan
(mejerissä nimittäin), sovitti viimein asiat. Hra Jansen oli tämän
keskustelun aikana seisonut erillänsä. Kun olivat lähtemäisillään
huoneesta oli hän ikäänkuin vastoin tahtoansa katsellut kehdolle päin.

Tätä kohtaa tohtori pani muistiin.

Aika kului kuin kuluikin kartanossa. Isäntä oli umpimielinen ja outo,
mutta teki työtä säännöllisesti ja vanhalla voimallansa jokapäiväisissä
toimissa sisällä ja ulkona. Vieraita ei tullut kartanoon, ainoastaan
tohtori kävi silloin tällöin ja oli tyytyväinen pienokaisen edistykseen
hiljaisen imettäjän hoidossa.

Mutta ihmiset sillä tienoolla rupesivat nurisemaan. Tiettiin ett'ei
pienokainen ollut kastettu, ja vaikka semmoinen häiriö sai tapahtua
suuressa kaupungissa, jossa tapahtuu niin paljon muutakin häiriötä,
niin sitä ei kärsitty maalla, missä kaikki voitiin silmällä pitää,
vaikka tiet olisivat olleet kuinka huonot ja talojen välit vielä
pitemmät.

Tohtori oli ottanut ollaksensa tämän tyytymättömyyden tulkkina
huolimattoman kartanon-omistajan luona -- pappi arveli nimittäin ett'ei
hän voinut olla oikein puolueetoin tässä asiassa.

Hra Jansen kuunteli tohtoria, hämmästystä taikka mielipahaa
ilmoittamatta:

-- Ihmiset näkevät niin paljon vaivaa toisten asiain tähden. Mutta jos
te, tohtori, tahdotte järjestää tuota asiaa, niin olkaa niin hyvä, ja
kiitoksia vaivastanne. Minulla on ollut muuta ajateltavana!

Lääkäri, joka oli leskimies ja lapsetoin, tuli eräänä kauniina
aamuna yhden hevosen vetämissä vaunuissaan noutamaan lasta, imettäjää
ja mejerinhoitajaa. Rauha ei ollut vielä vahvistettu viimeiksi
mainittujen välillä, mutta tällaisessa juhla-tilassa semmoiset
unhoitetaan ainakin juhlamenojen kestäessä. Ajettiin kirkolle. Imettäjä
kantoi lasta, mejerin-hoitaja myssyä, tohtori oli kummina ja pappi
risti lapsen. Tiellä sovittiin siitä että pienokainen saisi nimen
Ellen. Mejerinhoitaja oli uppiniskaisesti vaatinut pitempää ja paremmin
soivaa nimeä, mutta tohtori rakasti vanhoja runoja ja yhdestä
semmoisesta hän oli ottanut nimen Ellen ja pappi vahvisti sen.

Kun taas seisottiin kirkkomaalla ristiäisten jälkeen, tuli hra Jansen.
Hän oli käynyt kanervakankaan yli. Ihmisiä kirkkomaalta tuli häntä
vastaan. Hän tervehti jäykästi, meni seuransa kanssa vaunuin luo ja
sanoi joitakuta sanoja tohtorille.

-- Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.

Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.

-- Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni siellä
kotona että ... s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsä
nimi!

Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille ja
oli ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jo
kauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänä
hän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut sen
kartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan ja
lisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisi
taivuttaa itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivat
likimäiseen kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.

Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita"
rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suuri
nyytti kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsen
pensaasen ja palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuolilta
tuolille erään piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsen
syliinsä ja suuteli sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.

Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyi
hän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

-- Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikä
pääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minun
rintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tuleva
sinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!

Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminen
kartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttiko
tämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi ja
huolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onni
muuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitään
tapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahoja
seurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntä
potkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samalla
voimalliseksi ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanut
hänen ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta,
pantiin hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousi
seuraavana päivänä niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli.
Silmin-nähtävä oli että imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuin
mejerin-hoitajan. Tuon hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskin
lopussa. Eräs vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaa
ollut niin mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kun
ei hän muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä,
teki korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: hän
tarjosi mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.

Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihan
itseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaan
ei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katseli
kaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteli
itsekseen, oli ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntä
rakastivat, vaan ei hän ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän oli
kymmenen vuoden vanha tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoisten
ja lehmäin, lampaitten ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivat
kevään ennustajina ja mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Hän
tunsi tienoota kauas ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannalla
kun ko'ottiin hauraa ja joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta ja
että se pauhasi niin kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä ja
monta muutakin ääntä. Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona,
talvella hänen rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossa
hän puhui niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta.
Kuului hyvin kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikesta
tuosta onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, joka
on omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteen
aution unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästä
seurasta hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiä
ollut markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassa
syntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville.
Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu oli
vaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästä
nurkasta katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hän
seurannut tätä näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänen
veriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellut
raakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivat
takaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassa
valitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi että
silmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivillä
silmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteen
ja talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.

-- On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hän
harvapuheisella tavallansa.

Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.

-- Ethän sinä ole pelästynyt?

Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.

Hra Jansen meni väen tupaan.

Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta.
Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin,
ja tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöri
päistikkaa alas kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasi
samassa; isä oli taas huoneessa.

-- Siis, Ellen, me emme enää mene väen tupaan!

Hän kulki nopeasti edestakaisin lattialla ja hengitti syvästi. Viimein
seisahtui hän ja lausui tytölle:

-- Sinä voit pukea päällesi ja ajaa minun kanssani kaupunkiin. Minä
tarvitsen pari uutta miestä!



II.


Tämä oli ensi kerta kun Ellen oli isän kanssa ajamassa ja ensimmäinen
kerta kun hän läksi kaupunkiin. Tavallisuuden mukaan ei heidän kesken
lausuttu monta sanaa. Ellen istui koko pitkän matkan omissa
ajatuksissaan seuduista ja kaikesta, mikä heitä kohtasi. Kaupungissa
hänen toiveensa pettivät toinen toisensa perästä. Hän havaitsi että
maaherra asui kartanossa, jok'ei ollut paljon komeampi kuin päärakennus
siellä kotona; kirkontorni ei ylettynytkään taivaasen asti ja hevoset
kaupungissakin kävivät neljällä jalalla eivätkä suinkaan olleet niin
hyvässä kunnossa kuin maalla.

Hän oli iloinen kun taas istui vaunuissa ja ajettiin kotiapäin. Kuu
nousi ja reippaitten hevoisten varjot yhä pitenivät maantiellä; hän
katseli isän liikkumatointa varjoa ja omaansa, joka oli alituisessa
liikunnossa, katseli kuinka pyörät pyörivät nopeasti ja kilpaa niiden
kanssa nuo kahdeksan hevoisjalkaa. Vierto-tie rupesi hänen mielestänsä
lainehtimaan ylös-alasin kuin valkoinen nauha; tähän lainehtivaan
liikuntoon rupesi pian kangaskin, joka uneksi kuutamossa, ja sitten
maat molemmin puolin tietä. Yht'äkkiä hän huomasi että hän itse istui
nyykytellen päätään.

-- Ethän sinä vaan nuku! kuului isän ääni.

Ellen häpesi ja näki paljon vaivaa pitääkseen silmiä avoimina.

-- Parasta on että saat jotakin toimittaaksesi! sanoi isä ja antoi
ohjakset Ellenin käsiin, näyttäen samalla kuinka ne oli pidettävät ja
kuinka hevosia ajetaan.

Ellen ryhtyi kohta asiaan täydellä toimella. Se seikka, että molemmat
hevoset tottelivat pienintäkin nykäystä hänen kädestänsä, että
juoksivat nopeammin kuullessansa piiskan läjähdystä, että ylipäätä
elävät olennot tottelivat hänen tahtoansa, se oli jotakin aivan uutta
ja viehättävää. Paikalla sai hän koko ajamisen taidon päähänsä, ja
koska hän ei pelännyt, meni kaikki niinkuin itsestään.

Tultiin sille paikalle, jossa haara-tie poikkesi vierto-tiestä. Siellä
hra Jansen tahtoi ottaa ohjakset, mutta Ellen oli jo nostanut piiskaa
ja pienellä läjähdyksellä sekä sanoilla: hop Rusko! poikkesi hän
haaratielle ja katkaisi kummallisen äänettömyyden. Vaunujen pyörät
pyörivät eteenpäin ihan keskellä tuota kapeaa tietä, Ruskot juoksivat
lystikkäästi ja hra Jansen nyykkäsi tyytyväisnä päätänsä, hymy
huulillaan.

Ellen pitkitti ajamista ja sama äänettömyys vallitsi heidän välillä.
Yht'äkkiä pidätti hän hevoset. Pilvi, joka oli käynyt kuun eteen, oli
estänyt häntä näkemästä kahta ihmistä, ja hän oli melkein ajaa heidän
yli. He hyppäsivät syrjälle, kuu kumotti taas pilven alta, hra Jansen
tervehti; ne oli pappi ja tohtori.

Ellen ei huolinut muusta kuin ajamisesta. Kun tie oli tyhjä, antoi hän
hevoisten juosta ja eteenpäin ajoivat isä ja tytär.

-- Hullu ihminen! sanoi pappi vieläkin säikähtyneenä. Luulen että hän
päälliseksi antaa lapsen ajaa noita kaihtivia hevoisia!

-- Niin hän on omituinen mies! sanoi tohtori.

-- Sivistymätöin mies hän on! jatkoi pappi. Hän olisi ainakin voinut
seisahtaa ja pyytää anteeksi!

-- Hän istuu aina ajatuksissaan! väitti tohtori.

-- Niin, ja antaa lapsen ajaa. Se on arvattavasti ainoata, mitä hän
sille opettaa. Kuulkaa tohtori, vaikka te aina otatte sen asian niin
kevytmielisesti, en minä todellakaan kauemmin voi sitä jättää siksensä;
minä en voi sitä kärsiä virkani kannalta. Kouluneuvoston puolesta
täytyy minun tiedustaa saako lapsi mitään opetusta vai ei!

-- Voimmehan mennä yhdessä sinne huomenna! esitti tohtori.

Seuraavana päivänä jälkeen puolen-päivän tulivat nuo herrat kävellen
kartanoon,

Hra Jansen oli ulkona; Ellen istui jokapäiväishuoneessa tuolilla ja
ajoi toista kahta tuolia seili-langasta tehdyillä ohjaksilla.

Pappi ja tohtori kävivät istumaan, Ellen jatkoi ajamista.

Pappi kysyi:

-- Nimesi on Ellen, eikö niin?

-- Niin on!

-- Kuinka vanha olet Ellen?

-- Pian yksitoista vuotta. Hop heisa!

-- Sinä osaat kaiketi lukea?

-- Lukeako?

Hän pani ohjakset tuolin selkäpuulle ja katseli suurilla totisilla
silmillään papin kasvoihin.

Tämä joutui hämille. Tohtori jatkoi:

-- Tule tänne Ellen ja juttele vähän tuon vieraan miehen kanssa!

Ellen hyppäsi alas tuolilta, meni tohtorin luo ja pani kätensä tohtorin
käteen. Tämä piti siitä kiinni ja otti sanomalehden pöydältä.

-- Voitko sinä lukea meille vähäisen tästä?

Lapsi katseli tuskastuneena kirjaimia ja rupesi sitten suurella
vaivalla tavailemaan aivan uusien ja hämmästyttävien sääntöjen mukaan.

Pappi pani kätensä ristiin ja pyöritteli suuria sineettisormuksiansa:

-- Tämä on todellakin peloittavaa!

Tohtori taputti lapsen päätä:

-- Kuka on opettanut sinua lukemaan, lapsi?

-- Lypsäjä-Tiina! kuului vastaus.

-- Vai niin!

Tohtori otti taskustaan lyijykynän ja osoitti sanomalehden reunusta!

-- Voitko kirjoittaa nimesi tähän?

Tyttö otti kynän, tarkasti sitä molemmista päistä, nojautui sitten
lehteen, pää kallella ja kieli hampaitten välissä. Hetken perästä oli
siinä muutamia koukeroita paperilla, joiden tohtori ystävällisyydessään
sanoi merkitsevän: Ellen.

Pappi ei tyytynyt selitykseen.

-- Se on peloittavaa, oikein peloittavaa! Kymmen-vuotias eikä ... sano
lapseni, tunnetko katkismusta?

Tyttö katseli häntä taas suurilla silmillänsä ja hymyili.

-- Mitä sinä sanot? kysyi hän.

Sineettisormuksia hierottiin toisiansa vastaan.

-- Villi, täydellinen villi; mutisi pappi.

Samassa hra Jansen astui sisään suurissa saappaissaan.

-- Minä kuulin väeltä että hra pastori -- hyvää päivää tohtori! -- teki
minulle kunnian!

Pappi nousi vähän hämmästyneenä.

-- Me olemme juuri keskustelleet tyttärenne kanssa. Hänellä ei ole
paljon koulutietoja!

Pappi katseli terävästi kartanon-omistajaa. Tämä vastasi samanlaisella
silmäyksellä:

-- Hän ei ole ollenkaan käynyt koulua, hra pastori!

-- Ei ole, siitä olen todellakin saanut todistuksia. Mutta kuinka
voitte te, lapsen isänä, vastata siitä? -- ei minkäänlaisia tietoja?

-- Minä en ole koskaan havainnut että se, jota hra pastori nimittää
"tiedoiksi", on ollut miksikään hyödyksi ihmisille. Kristilliseltä
kannalta tiedot ovat tarpeettomat, jopa syntisetkin. Paitsi sitä, onhan
hänellä vielä aikaa oppia tarpeellisinta!

Pappi väänteli ruumistansa:

-- Sallikaa minun lisätä pari sanaa, hra kartanon-haltija; minä en
tahdo puhua siitä, mikä käsitys kouluneuvostolla mahdollisesti voi olla
ajasta, jolloin lapsen pitää oppia _tarpeellisinta_. Mutta sivistyneenä
miehenä te kaiketi huomaatte mitä teidän on tehtävä kun nyt olen
muistuttanut teitä asiasta. Kristilliseltä kannalta taas ... hm! ...
minä pitäjän pappina ... hm! ... hra kartanonhaltija ... minä, minä
kuitenkin ... ei, se on todellakin ... lystillistä!

Hra Jansen pani käsivartensa ristiin ja vastasi hitaasti ja tyynesti:

-- Mitä hengellisiin seikkoihin tulee, en koskaan rupee keskusteluun
niistä. Minusta te, päättäessä näistä asioista, aina viittaatte
papilliseen arvoonne. Jos ei oteta lukuun virkanne käytännöllistä
puolta, niin teidän suorittamanne tutkinto yliopistossa on antanut
teille tämän arvon. Mutta siinä suhteessa me olemme yhtä-arvoiset, hra
pastori. Minä olen myöskin saanut todistukset tutkinnon suorittamisesta
teologiassa.

-- Mitä se tietää?

-- Se tietää mitä sanon. Minun aikanani, ja me olemme arvattavasti
yhden-ikäiset, hra pastori, kaikki ylioppilaat saivat suorittaa
jumaluus-opillisen pääsötutkinnon. Se oli silloin tapana, myöhemmin
tuli luullakseni lain-opin vuoro. Vaan minä en tuntenut itseäni
kutsutuksi enkä valituksi ja päätin ruveta maata viljelemään, niinkuin
meidän kanta-isämme. Tässä toimessani olen ollut niin ahkera että olen
unhoittanut koko kouluneuvoston olemisen. Vaan, hra pastori, koska te
tänä päivänä kunnioitatte minun taloani läsnäolollanne, tämän
kouluneuvoston jäsenenä, niin pyydän teitä sanomaan kouluneuvostolle
terveisiä: Teologian kandidaati Kristian Jansen on huomispäivästä
alkaen antava tyttärellensä tarpeellista opetusta.

Pappi kumarsi. Hetken äänettömyys vallitsi.

-- Siis olemme tehneet tehtävämme täällä? sanoi tohtori.

-- Tietysti! _Tuon_ tutkinnon suoritettua... Pyydän saada sulkeutua
teidän suosioonne! sanoi pappi.

Hra Jansen saattoi herrat ulos. Ovessa tohtori kääntyi hänen
puolehensa:

-- Teidän pitäisi antaa Ellenin tulla toisten lasten seuraan.

-- Minä en usko että hänellä on taipumusta seura-elämään enkä minä
juuri ole pahoillani siitä. Vaan nyt hän kuitenkin pian tulee saamaan
leikkitoverin!

Ellen oli seurannut tätä keskustelua suurella tarkkuudella. Hän sangen
paljon mietti tätä uutta seikkaa, että hän tulisi saamaan opetusta
isältänsä ja olemaan jokapäiväisessä keskuudessa hänen kanssa. Hän
nukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain, nousi,
puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi kävelemään
edes-takaisin pähkinäpensastoa myöten.

Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuin
että Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, ei
varmaankaan voinut olla niin vaikeata. Olihan tuo ajamisen oppikin
vaunuissa ollut niin helppoa. Ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa
itsellensä että oli toista ajaa hevoisia isän vieressä illalla
kuutamossa, kuin päivällä istua hänen vieressänsä kirjoittamassa
kirjaimia. Kirjaimia! noita ilkeitä vaikeita merkkiä, jotka milloin
seisovat pystyssä kuin seipäät, milloin makaavat kuin leikattu
otrapelto. Ja sitten lukeminen! Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimien
päähän pisti merkitä, kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. Ja
Lypsäjä-Tiina oli sanonut että tämä oli osattava niin hyvin, että kävi
sirip, sirap vaan, niinkuin maito-suihku kiuluun lypsäessä.

Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamun
raittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon. Sumun takana
arvasi löytyvän pilviä, ja niiden päältä kimalteli jotain, joka pyrki
esille, aurinko, joka oli nousemassa. Ellen pani käsivartensa ristiin
rinnan yli ja hengitti syvään. Oi, se teki hyvää tämä raittius tälle
hoikalle ruumiille. Hän mielestänsä tunsi tuon virkistävän ilmavirran
vuotavan koko ruumiinsa läpi, sääriin ja varpaisin asti. Hän ojensi
ensin toista säärtä, sitten toista, katseli ensin toista kenkää ja
sitten toista. Hän nauroi, eikä oikeastaan tietänyt mitä hän nauroi,
vaan yht'äkkiä kaikki oli hänestä niin naurettavaa. Leivonen lensi ylös
avaruuteen tien toiselta puolelta. Se, joka osaisi lentää! Viime
aikoina oli hän ehtimiseen uneksinut että lensi, mutta se oli aina
tapahtunut vaivalla, sääret olivat aina niin raskaat. Ei, tuolla lailla
kuin leivonen! Hän teki muutamia hyppäyksiä aidalla, kadotti tasapainon
ja hänen täytyi juosta alas tielle asti, ett'ei samassa menisi
kupperikeikkaa. Hän pääsikin ojan yli, vaan sai ainoastaan puoleksi
sijaa jaloillensa. Toinen jalka niukahtui, hän vaipui alas ja huomasi,
kun taas koetti nousta, että ei voinut astua sillä jalalla.

Ellen istui ojan reunalle vähän huonolla tuulella, mitä hänen nyt oli
tehtävä?

Nyt kuului kellojen kilinä ja raskas hölkkääminen tietä myöten. Lehmiä
ajettiin laitumelle. Ellen näki että lähestyivät lähestymistään,
muutamain päät olivat alasvaipuneina, muutamat pitivät päänsä pystyssä.
Siinä oli Musta-Läsi ja Valko-Läsi, siinä oli Vlak, Viktoria ja Ejegod.
Jumala tiesi mitä ne hänestä ajattelivatkaan, joka istui siinä niin
levollisna? Tuskin tahtoivat häntä kiertääkään. Musta-Läsi nuuski
ohitse mennessään, Viktoria heilutti häntäänsä niin että se melkein
sattui Ellenin silmiin, Ejegod pelästyi, hyppäsi sivulle ja Vlakin
selkään, sekä saattoi koko karjan suurimpaan hämmästykseen.

Ellen sai oksan käteensä ja löi sillä rohkeimman kuonolle. Viimeiseksi
tuli paimenpoika karjan jälessä. Hänen nimensä oli Andreas ja hän oli
vasta ollut vähän aikaa kartanossa.

-- Etkö sinä voi ajaa lehmiä paremmin? huusi Ellen pojalle.

Tämä katseli häntä suu avoinna eikä käsittänyt miks'ei hän noussut ja
mennyt pois tieltä.

-- Minä olen loukannut jalkaani enkä voi astua! sanoi Ellen. Juokse
kartanoon ja kutsu Liina tänne; mutta kuules, älä sano mitään isälle!

Poika katseli Elleniä ja lehmiä. Ne olivat jo muodostaneet kaksi
joukkoa, toinen seisoi ojassa ja toinen lähestyi ohrapeltoa.

-- Voitko sinä pitää huolta elukoista sillä aikaa? kysyi paimenpoika
viivytellen.

-- Juokse vaan! huusi tyttö.

Poika kääntyi ja meni takaisin kartanoon, heiluttaen salava-keppiänsä.

Jalka oli nyt pahasti kipeä. Mutta Vlak ja toinen Läsi pyrkivät
ohrapeltoon, jotta Ellen, maalais-tytön luonteen mukaan, koetti
vastustaa niiden hankkeita ja ontuen seurasi näitä syntisiä, kunnes
hänen onnistui saada ne oikealle tielle jälleen.

Vaan sitten ei hän jaksanut enempää. Päästämättä tuskanhuutoa vaipui
hän alas pientarelle, noin sata askelta siitä paikasta, missä oli
langennut.

Sill'aikaa oli Andreas saapunut kartanoon ja oli, vähän aikaa
etsittyänsä, vihdoin löytänyt Lypsäjä-Tiinan.

-- Ellen ei voi astua, hän makaa siellä lehmien keskellä! kertoi hän.

-- Mitä, onko hän puskettu kuoliaaksi! huusi piika.

Hra Jansen meni samassa ohitse, kuuli huudahduksen ja karkasi
hämmästyneen pojan kaulukseen kiinni.

-- Sinä löntti. Nopeasti, missä hän on?

Hän juoksi ulos portista, poika itkien hänen jälessänsä.

-- Ei hän olekkaan täällä! huusi kartanonhaltija, kun olivat saapuneet
aidan viereen.

Poika seisoi aivan epätietoisena ja pisti ruskeat rystösensä
silmä-kuoppiin.

-- Minä puin sinut oljiksi, poika, jos et saa suustasi sanoja. Missä on
Ellen, mitä on tapahtunut?

Liina, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle, pelästyi yhtä paljon kuin
Andreas parka. Hän ei koskaan ollut kuullut kartanonhaltijan käyttävän
semmoisia sanoja.

Hra Jansen käveli hartaasti etsien aitaa myöten. Nyt kääntyi hän
yht'äkkiä. Hän oli kuullut hiljaista voivotusta. Tuolla ohrassa makasi
hänen tyttärensä.

Kun hra Jansen kumartui alas; aukasi Ellen yhteenpuserretut huulensa:

-- Minä putosin alas aidalta. Älä tee Andreakselle mitään!

Hra Jansen nosti tytön varovasti ylös, kantoi häntä huoneesen, pani
hänet sohvalle ja kysyi oliko hänellä vaivoja?

-- On! vastasi Ellen.

Hra Jansen valjasti itse hevoiset ja ajoi täyttä laukkaa ulos
kartanosta lääkäriä hakemaan. Tämä tuli, taputti Ellen'in päätä ja
tutkiskeli säärtä. Se oli taittunut nilkka-luun yläpuolelta.

Sairas lapsi kannettiin sohvalta vuoteellensa ja kärsi siinä,
päästämättä hiiren hiiskaustakaan, suurta tuskaa ennenkuin sääri oli
saatu oikeaan asemaansa ja sidotuksi paperikansiin.

Hra Jansen ei ollut huoneessa kun tämä työ tehtiin. Kun kaikki oli
järjestyksessä tuli hän sisään, seisoi pään-aluksen takana ja katseli
kauan tytärtänsä sill'aikaa kuin ystävällinen tohtori tahtoi saada
hänen asemaansa niin mukavaksi kuin mahdollista, puhuen että hänen nyt
ei tarvinnut oppia lukemaan, koska oli itse sidottu kuin kirja,
kaikella kunnialla liisterineen päivineen, nyt hänen vaan pitäisi maata
ihan liikkumatta eikä ajatella yhtään mitään, niin viisaus tulisi ihan
itsestään.

Ellen makasikin liikahtamatta ja näki paljon vaivaa, voidaksensa olla
ajattelematta. Ja kuitenkin tuli hänen mieleensä aina tuo juttu
kirjasta. Oliko hän todellakin nyt muuttunut kirjaksi ja eikö hänen
enää tarvinnut lukea! Vaan olihan se mahdotointa! Tiesihän hän että
nimensä oli Ellen ja että hän oli pieni tyttö. Vaan kuitenkin takeltui
hän tuohon ajatukseen. Hänen päänsä oli muka suuri paksu kirja, lehmät
tulivat kääntämään sen lehtiä ja Andreas sai suurella vaivalla niitä
pois ajetuksi.

Se oli kuumeen houreita. Sitä kesti pari päivää, ja näiden kuluessa isä
istui lakkaamatta vuoteen vieressä ja piti huolta siitä, ett'ei Ellen
liikuttaisi kipeää jäsentänsä houreissansa.

Näin heräsi Ellen eräänä aamuna ja ymmärsi kuinka asian laita oli.
Suuressa nojatuolissa, jossa oli korkea selkäpuu, istui isä kasvot
päivää vasten; valo, joka tuli puoleksi lasketun kartiinin alta,
valaisi niitä. Hän oli hetkeksi ummistanut silmänsä. Sairas oli maannut
niin rauhallisesti.

Ellen katseli tarkasti isänsä kasvoja ja ajatteli että oikeastaan oli
kummallista, ett'ei hän ennen ollut nähnyt niitä. Kuinka vieraat ne
kuitenkin olivat hänelle! -- Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille,
huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha;
sen oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, että
oli kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän mies
parhaimmassa ijässään.

Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa. Silloin juolahti
mieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakin
Lypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jota
hän ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt. Kyllä kai hän
kuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskin
rakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivat
naimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiina
sanonut.

Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin joka
paikassa kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle. Oliko
hänen, Ellen'in äiti todellakin rakastanut isää?

No niin, siitä oli pitkä aika. Mutta kuitenkin!

Hän katseli ylös kattoon ja tietämättänsä hiipi mieleensä yksinäisyyden
tunne. Talonkoira Tyra, lehmät, hevoset, lampaat, siat, pienet
porsaatkin, Liina, isä, kaikkien antoi hän mielessänsä kulkea ohitsensa
ja kaikissa oli joku vaillinaisuus. Ett'ei löytynyt ainoatakaan, jota
hän olisi oikein rakastanut!

Hän kuuli jotain ääntä kamarista ja kääntyi sinne päin. Siinä istui,
selin häneen, poika harmaassa takissa, kyynyspäät pöydällä, peukalot
korvien alla. Hän luki varmaankin. Ääni, joka oli Ellen'ille
ilmoittanut hänen läsnäolonsa, oli lehden kääntämisestä syntynyt.

Oliko se Andreas? Ei, se ei ollut mahdollista. Andreas täällä sisällä?
Ja lukemassa kirjaa?

Vaan kuka se oli?

Isä avasi silmänsä!

-- Kuinka sinä voit?

-- Hyvin! Kuka tuo poika on tuolla pöydän ääressä?

Vieras nousi ja tuli vähän ujosti Ellenin luo. Se oli suuri pulska
poika neljännellä- tai viidennellätoista, haparoivilla liikunnoilla,
vaaleakasvoinen ja omituisilla silmillä, jotka aina ikäänkuin etsivät
jotain huoneessa.

-- Se on Henrik serkkusi! sanoi hra Jansen. Hän jää tänne luoksesi
sinulle seurakumppaliksi.

-- Tuleeko hän aina olemaan minun luonani?

-- Nii-in!

-- Se on hyvä. Saanko minä jotakin syötäväksi.

Henrik oli hra Jansen'in velipuolen poika. Tämän velipuolen oli,
niinkuin sanotaan, käynyt huonosti elämässä. Hän oli nuorena nainut ja
oli saanut vaimoksi sellaisen, joka huonosti osasi taloutta hoitaa. Hän
kuoli pois mieheltään ja suurelta lapsijoukolta. Miehen toimet oli aina
käyneet ala-mäkeä, hän oli epäkäytännöllinen ja herkkäuskoinen. Hyvä
mielensä oli mennyt samaa tietä kuin toimensakin, ja niinpä terveyskin.
Kuolinvuoteellansa oli hänellä vielä puoli-tusina ala-ikäisiä lapsia
ympärillänsä. Mutta nyt ystävät ja sukulaiset riensivät avuksi ja
auttoivat miten taisivat. Onhan sääntönä että kaikki ensin pitää olla
hukassa ennenkuin "avuksi riennetään". Lapset jaettiin. Hra Jansen sai
Henrikin.

Tämän, joka tähän asti oli ollut vapaa-oppilaana latina-koulussa,
määräsi suku-neuvosto maanviljelijäksi. Hänen selkänsä leveyttä
mitattiin ja eräs setä ynnä täti kirjoittivat hra Jansen'ille. Poika,
puoli-tusina paitoja ja muutamat koulukirjat pistettiin postivaunuihin
ja saapuivat kartanoon samana päivänä kuin onnettomuus oli tapahtunut
Ellen'ille.

Hra Jansen mieltyi kohta poikaan. Se seikka että tämä oli noin
kummallinen ja haparoiva, Ellen taas lujamielinen ja selvä-tahtoinen,
lisäsi tätä mieltymystä. Aluksi teki hän hänet yksistään
sairashoitajaksi. Hänen täytyi kantaa Ellen sohvalle, kun sija oli
laitettava uudestaan, hänen täytyi lukea ääneen, ja kun tämä rupesi
väsyttämään Ellen'iä, täytyi hänen kertoa koulusta, toisista pojista
ja opettajista. Ellen huomasi viimein että se oli sangen hauska
asia tuo säären taittaminen, varsinkin kun opetus lukemisessa ja
kirjoittamisessa sen kautta jäisi siksensä.

Tohtori kävi joka päivä Elleniä katsomassa. Alussa oli hän tyytyväinen
parantumiseen, mutta vähitellen rupesi hän arvelevaiseksi. Sääri ei
tahtonut tulla eheäksi. Hän puhui asiasta isän kanssa ja molemmat
herrat ottivat sen hyvin totisesti. Olisiko imettäjä kenties ollut
huonossa terveydessä? Niin, kaikissa tapauksissa oli nyt myöhäistä
kuulustella häntä, Hän oli jo kaikkien vuorien takana. Taikka olisiko
hra Jansen...?

Hän kielsi juhlallisesti. Lääkäri pudisti päätänsä ja Ellen huvitteli
mainiosti uuden toverin kanssa.

Viimein pisti jotain tohtorin päähän. Hän tuli eräänä päivänä edellä
puolen päivää, jolloin tiesi kartanon-haltijan olevan niityillä. Henrik
istui lukemassa satuja Ellen'ille. Tohtori pyysi pojan hakea itsellensä
lasin maitoa mejeristä, ja jäätyänsä yksin sairaan kanssa sanoi
tohtori:

-- Terveisiä papilta, Ellen. Hän kysyi minulta kuinka sinulta kävi
lukeminen ja kirjoittaminen.

Ellen punastui eikä sanonut mitään.

Tohtori jatkoi:

-- Papin tulee kuukausittain kirjoittaa kuninkaalle kaikista pienistä
tytöistä täällä maalla, mitenkä he käyttävät itsiänsä ja varsinkin
kuinka he lukevat ja kirjoittavat. Jok'ei mitään osaa lähetetään kauas
pois täältä suureen kaupunkiin, jossa saa tavata ja piirtää kirjaimia
koko päivän, ei ensinkään saa leikkiä. Mutta minä sanoin nyt papille
että sinä olit ollut kipeän jalan tähden vuoteen omana, vaan että pian
tulisit terveeksi ja silloin olisit hyvin ahkera, kun vaan pääsisit
ylös. Tohtori tietää nimittäin varsin hyvin kuinka pitkää aikaa
tuommoinen jalka tarvitsee parantuaksensa!

Ellen oli käynyt tulipunaiseksi. Hän katseli lääkäriä aralla
silmäyksellä:

-- Tiedätkö aivan varmaan kuinka pitkä aika...?

-- Aivan täsmälleen!

Henrik tuli maidon kanssa ja vetäysi kohta ikkunan loukkoon, kun
huomasi että tohtori rupesi siteisin käsiksi.

-- Sinä makaat varmaankin levottomasti yöllä, side on aivan höllä. Ei
taida olla hyvä että Henrik lukee sinulle kaikki nuo sadut!

Ellen puri peitteesen eikä sanonut mitään.

Tänä iltapäivänä ja seuraavina päivinä kartanonhaltija otti Henrik'in
mukaansa ulkotöihin. Kun tohtori kävi katsomassa viikon lopussa oli
sääri terve. Hän pusersi kovasti hellää paikkaa. Ellen ei paljon
aristellut.

Tohtori kumartui ja suuteli hänen otsaansa. Mennessänsä ovesta ulos
mutisi hän itsekseen:

-- Tahtoa hänellä on ja hermoja myöskin. Tuo pikku noita! Hän olisi
voinut kauan pitää minua narrina. Ja minä rupeen arvaamaan pahaa verta!

Ulkopuolella kartanoa tapasi hän sen haltijan.

-- Nousevalla viikolla voi hän jättää sängyn; ja silloin ei taida olla
haitaksi ajatella opetusta?

Herra Jansen nyykähytti päätänsä.

Ja Ellen nousi ja opetus alkoi. Se kävi hitaasti eteenpäin. Paha kyllä
Ellen ei enää ollut siinä ijässä, jolloin lapsi tekee työtä ihan
koneentapaisesti yhtä paljon matkimis-halusta kuin torujen pelosta.
Ellen'in matkimis-halu oli jo mallikseen ottanut ympäröivän luonnon ja
pelkoa hän ei tuntenut. Kävellä käsillään, liverrellä kuin leivonen,
laulaa rakkauden lauluja, sitä hän teki käskemättäkin. Mutta ankarasti
tuli hänen kärsimys-voimansa koetelluksi kun hän pantiin piirtämään
noita ikäviä viivoja toisten viivojen mukaan ja ääntämään kummallisia
ääniä toisien äänien mukaan, joita hänelle lausuttiin.

Isä tuli kärsimättömäksi. Hän rupesi pelkäämään että tyttärensä oli
tyhmä, ehkä jotain vielä pahempaakin. Hän ei tahtonut koulunkäynnillä
pilata lapsen luontoa, mutta hänen täytyi toki osata lukea ja
kirjoittaa; se seikka, että jok'ainoa pitkällinen ja tuskallinen
opetustunti oli tuottanut Ellen'ille yhtä vähän tietoja kuin edelliset,
loukkasi hänen isällistä ylpeyttään.

Hän otti Henrik'in tallista ja ulkotyöstä ja pani hänet opettajaksi.
Tämä muutos miellytti Ellen'iä ja hän teki muutamia voimallisia
ponnistuksia aapisissa ja kirjoitus-vihossansa. Mutta siihen se jäi.
Oli näet paljon hauskempi laskea vähän leikkiä tuon nuoren opettajan
kanssa, varsinkin kun tämä salli sitä. Kun puoli sivua oli kirjoitettu
ja raapitettu, esitteli Ellen että mentäisiin ulos kävelemään, ja kun
tätä ei sallittu piirsi hän niin kauheita irvi-kuvia M:stä ja O:sta ja
luki lauseen: "lammas määkyy karsinassa" niin monilla luonnon
mukaisilla äänillä, että Henrik naurettavassa epätoivossa totisesti
kysyi häneltä, oliko Ellen'in aikomus tehdä häntä yhtä hulluksi kuin
itse oli?

-- En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellen
halaten ja suudellen Henrikiä.

Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille.

Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydän
äärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä!

-- Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!

Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.

Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hän
pian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan,
rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.

-- Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!

Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsä
tuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen,
ett'ei voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä,
niin hän suuttui. Ei, _hän_ oli tyhmä poika!

Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämän
kiinni ja hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava,
vaan hän ei ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitä
kertaa, jolloin viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansa
Andreasta.

Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missä
näki lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näki
hän Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söi
voitaleipää.

-- Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?

Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.

-- Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?

-- Olen; voithan sinä nähdä sen.

Ellen otti kepin ja meni lehmien luo. Ne kärsivät kuumuudesta ja hännät
liikkuivat ehtimiseen. Hän ajoi pois paarmoja sara-oksalla ja palasi
sitten Andreaksen luo.

-- Anna mulle palanen voi-leivästäs!

Andreas taittoi kohta suuren palasen leivästä ja antoi Ellenille. Ellen
istui hänen viereensä syömään.

-- Osaatko lukea? kysyi Ellen pojalta, suu täynnä ruokaa.

-- Osaan jotensakin!

-- Ja kirjoittaa?

-- O-jaa käyhän se!

-- Kuinka vanha olet oikeastaan?

-- Mikonpäivänä täytän kolmetoista!

Ellen vaikeni ja katseli eteensä.

-- Kestikö oppiminen sinulta kauan? kysyi hän viimein.

-- Alussa kyllä kävi huonosti, mutta kerran koulumestari sanoi minua
tyhmäksi elukaksi, ja sitä minä en tahtonut hyvänä pitää, sillä minä
tiesin ett'en ollut tyhmempi kuin Mathias, joka oli minua nuorempi, ja
osasi lukea, kuin pappi!

Ellen oli taas tarttunut keppiin ja heilutti sitä ankarasti.

Sitten nousi hän ja jätti ruoan.

-- Mettetkö? kysyi poika.

-- Menen!

-- Etkö tahdo syödä enempää?

-- En!

-- Anna minulle keppi!

-- Sinä voit hankkia itsellesi toisen!

Hän juoksi kappaleen matkaa, seisahtui, mietti hetken, palasi pojan luo
ja antoi hänelle kepin ja käden yht'aikaa.

-- Hyvästi Andreas, minun täytyy palata kartanoon lukemaan Henrikin
kanssa. Uh!

-- Etkö kärsi lukemista?

-- En!

-- Etkö kärsi Henrikiä myöskään?

-- En kärsi häntä!

Ellen kääntyi ja juoksi kotia täyttä laukkaa. Koski vielä vähän
jalkaan, vaan hän astui sitä kovemmin sillä. Hän kävi samaa tietä aidan
yli ja ikkunasta sisään. Henrik seisoi pöydän ääressä ja käänsi lehtiä
kirjoitusvihossa.

Ellen meni nopeasti hänen luo, otti tuolin ja istui pöydän ääreen.

-- Pitääkö meidän aloittaa taas, Henrik?

Hän ei vastannut, vaan koetti saada erillensä läkkiset lehdet.

-- Minä kysyin: pitääkö meidän aloittaa?

-- Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik.

Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa ja
antoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatua
taaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hän
otti kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoo
minua lyödä!

-- Mitä, tahtooko hän lyödä sinua! Koettakoon vaan! sanoi Tiina,
kiertäen hameen lemmikkinsä ympäri.

Hra Jansen tuli ovesta sisään ja kuuli heidän puheensa. Hän rypisti
silmä-kulmiansa ja astui huoneesen, jossa Henrik vielä seisoi
hämmästyneenä, kirjoitus-vihko toisessa kädessä ja toinen käsi
poskellansa.

-- Minä pyysin sinua lukemaan Ellen'in kanssa enkä näyttämään
koulumestarin tapoja, sanoi kartanon-haltija ankarasti.

-- Minä ... minä ... hän...! änkkäsi poika ja piti kirjaa edessänsä
_corpus delicti'nä_.

-- Hyvä. Jos tahdot Ellen'istä valittaa, niin tule minun luo, mutta älä
itse rupee oikeutta harjoittamaan, kuuletkos!

Hra Jansen'in suuret saappaat tekivät tavattoman paljon melua, kun hän
astui vä'en tuvan kautta kyökkiin. Siellä Ellen makasi polvillansa ja
itki Lypsäjä-Tiinan hameisin.

Hra Jansen seisahtui ohitse mennessään, taputti Ellenin päätä ja sanoi:

-- Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytä
nyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!

Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä ja
hänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isän
sanat olivat soineet niin ystävälisiltä ja puolustavaisilta.

Mutta mitä tämä oli? Olihan _hän_ lyönyt Henrikiä ja olisi itse
tarvinnut nuhdetta ... niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!... Ja
hän oli kiusannut Henrikiä...

Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja
varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi.
Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa.
Hän tahtoi sisään Henrikin luo ja soi että Henrik häntä löisi.

Vaikka Tiina koetti häntä pidättää, meni hän kuitenkin huoneesen. Hän
avasi oven. Henrik istui pöydän ääressä pää käsien nojalla ja tuijotti
alakuloisesti eteensä.

Ellen lähestyi aivan hitaasti, seisahtui keskellä lattiaa ja juoksi
sitten oikein karkaamalla Henrikin kaulaan.

Tämä koetti irroittaa itseänsä, mutta tyttö kiertyi kuin käärme hänen
ympärinsä ja istui viimein hänen syliinsä. Silloin pojan mieleen hiipi
outo tunne, jota hän ei sinä hetkenä ymmärtänyt, mutta hän punastui
kuitenkin, vähän säikähtyneenä siitä, ikäänkuin ei olisi ollut kaikki,
niinkuin pitäisi olla.

Hän asetti tytön tuolille viereensä. Ellen piti hänen kädestänsä kiinni
ja kysyi oliko hän kovasti suuttunut häneen.

-- En nyt enää! vastasi hän. Enkä minä oikeastaan ole ollut niin
suuttunut kuin murheellinen!

-- Murheellinenko? kysyi Ellen.

-- Niin, näetkös ... olisi ollut eri asia jos minä esim. olisin ollut
sun veljesi.

-- Miksi niin?

-- Etkö ymmärrä ... että kun isäsi sanoo semmoista minulle, huolimatta
siitä olenko sitä ansainnut vai en, niin minun asemani täällä tulee
vielä tukalammaksi!

-- En ymmärrä!

-- Sinä oletkin vaan pieni tyttö!

-- Ethän sinäkään niin suuri ole. Et ole vielä ripillä käynyt!

-- Älkäämme siitä riidelkö. Minä olen täällä niinkuin armosta,
ymmärrätkös!

Ellen katseli häntä hetken aikaa epäillen. Ja vihdoin hän sai kun
saikin jonkinmoisen käsityksen asiasta.

-- Sinä olet täällä minun luonani! sanoi hän niin totisesti ja vakaasti
ett'ei suinkaan olisi luullut hänellä olevan mitään yhteistä sen
läkkisen kirjoitusvihon kanssa, jota Henrik piteli kädessänsä.

Henrik hymyili tuolla hajamielisellä tavallansa. Hänen hymynsä
muistutti Lokakuun auringosta, johon ei ole varsin kauan luottamista.

-- Tuo tyhmä vihko, sen me poltamme ja aloitamme kohta uutta! huusi
Ellen ja pani kohta tuomionsa toimeen.

Laitettiin uusi vihko ja aloitettiin uudestaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin Ellen osasi kirjoittaa ja lukea sujuvasti.



III.


Henrik kävi nyt papin luona. Ellen meni aina häntä vastaan-ottamaan,
kun hänen opetus-tuutinsa siellä oli loppunut, ja silloin he
tavallisesti kävelivät kankaalla tai talon mailla. Henrik puhui siitä,
mitä oli keskusteltu papin kanssa. Hän oli ylimalkain taipunut
hengellisyyteen puritanin tavalla. Elämä hänen kodissaan ei voinut
tehdä hänen luontoansa iloiseksi; hänen olemisensa koulussa köyhänä
vapaa-oppilaana ei myöskään ollut ruusunkarvainen. Hän oli sanalla
sanoen saanut synkän katsantotavan ylipäätä. Hänen elämänsä maalla,
voimallinen ravinto, raitis ilma ja ruumiillinen työ oli hiukan
helpoittanut tätä. Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä ei
koskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriita
syötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina.

Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niin
oli tehtävä. Mutta kun Henrikin esitelmät eivät erittäin käsittäneet
jumaluus-oppia, vaan pyhiä taruja ja kertomuksia vanhasta
testamentista, niin tämä kuunteleminen viran puolesta muuttui eläväksi
osan-otoksi. Hän sai kertoa niitä uudestaan monta kertaa ja kun sitten
rupesi puhumaan papin selityksistä, niin Ellen itsekseen jatkoi tarua
samaan suuntaan, kuin se oli aloitettu, lisäten siihen yhtä ja toista
omasta havainto-piiristään. Siten luonto hänen ympärillänsä tuli
hänelle yhä elävämmäksi. Puut ja pensaat, kukkaset ja ruohot, niin,
itse kivetkin puhuivat hänelle, eläimiä mainitsematta, jotka olivat
hänen likeiset tuttavansa.

Ja täll'aikaa Henrik kävi hänen vieressänsä ja vaivasi itseänsä
kaikenlaisilla mutkallisilla jumaluus-opillisilla kysymyksillä n.k.
pyhentämisestä lihankiduttamisen kautta, syntisyyden eri asteista,
puhumattakaan Pyh. Kolminaisuuden suuresta arvoituksesta.

Eräänä iltapäivänä, ennenkuin syys-yöt olivat aloitetut, oli Ellen
tavallisuuden mukaan tullut Henrikiä vastaan pappilan edustalle ja he
olivat menneet yhdessä kotiapäin kankaan yli.

He kävivät istumaan vanhalle rauniolle, mäellä saartokaivannon toisella
puolella, ja katselivat sieltä niittyjen yli. Pelloilta läheisyydessä
tuli kypsyneen viljan tuoksua sinne asti, missä he istuivat.

Ellen levitti sieraimiansa ja hengitti tuoksua.

-- Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?

-- Menen!

-- Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta,
joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.

Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta,
kaukana uudessa testamentissa.

Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois.
Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellen
kätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väen
tuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.

    Kun palasi karua ja pimeni yö
    Mä itkien odotin siellä,
    Ja kun oli loppunut päivän työ
    Mä vuoteella valitin vielä.

    Hän vastaan tuli, hän katsonut ei,
    Loi syrjähän silmänsä; tiennyt
    En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei,
    Ja siitä on vuosia vierryt.

    Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän
    Mist' toinen vei mielenkin multa.
    Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän,
    On hänellä toinen jo kulta.

    Vaan joskin mun suruni kuolohon vie,
    Jos tylsäksi mieleni vuoli:
    Hän rakkahin kaikista mulle lie,
    En ikänä toisesta huoli.

Henrik heräsi unelmistaan.

-- Mitä lauluja sinä laulat!

-- Mitäkö lauluja laulan? kertoi hän kummastellen.

-- Niin, se ei ollut mikään laulu sinulle!

-- Ah! se on kaunis laulu. Se soi niin kauniille ja Tiina laulaa sitä
aina!

Henrik puri huultansa ja ymmärsi ett'ei hän voinut ruveta tarkempiin
selityksiin.

-- Sinun pitäisi ennemmin oppia joitakuita kauniita iltalauluja, sanoi
hän hetken äänettömyyden jälkeen.

-- Niin opeta joku minulle. Onhan nyt ilta; laula joku!

Henrik punastui ja katsoi ympärillensä.

Kun oli vakuutettu siitä, että olivat yksin, aloitti hän äänellä,
joka, niinkuin sanotaan, on karkenemassa, erään virren nuottia.
Hän oli aloittanut liian matalalta ja oli milt'ei vaipua vanhaan
saartokaivantoon asti ennenkuin loppuun pääsi. Hän lauloi:

    Jo päivä menee mailleen,
    Levolle laskeuu,
    Ja illan hetket rientää --
    Sieluni valmistu!

    Et tiedä kesän tullen
    Min syksy tuottavi!
    Jo ehkä tänä yönä
    Sua kutsuu tuomari.

    Pukusi huonon koitat
    Sä vaippaan kätkeä,
    Vaan kerjäläisen nuttu
    On vihdoin näkyvä.

    Jos aurinkokin laski,
    On moni vartia,
    Mi sydän-yöllä tutkii
    Jokaista soppea.

    Kas, illan hetket rientää,
    Soi ääni kellojen!
    Oo valmis joka hetki,
    Lähenee viimeinen.

Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa ja
liikkui edes-takaisin.

-- Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.

-- Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.

Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.

-- Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!

Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katseli
hymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnä
rikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsi
sitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinen
kieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Ja
kuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojan
sydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassa
iltavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuen
alas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla,
jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoilla
käsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, --
että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulki
maailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitä
hänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niin
inhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansa
tavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tällä
ijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeä
kuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.

Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hän
mielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.

Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätään
niin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivät
kasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmät
vielä loistavammiksi.

-- Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihan
märkä selästäni!

Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleet
kartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:

-- Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjoja
kirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runot
väentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!

Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksi
riisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin.
Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätä
häiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellen
kaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoa
niin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja otti
joukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotka
eivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleen
jälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja veti
peitteen päällensä.

Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienellä
yö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltä
täältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuin
Henrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niin
enemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt,
mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin se
onnistui paremmin.

Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki ja
lauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassa
valittavalla äänellä sammui.

Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaa
huoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänen
kätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kun
myöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjat
sänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.

Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaan
yht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin,
kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään.
Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoi
ikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jolla
ensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti veti
peitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellen
hiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanut
olevan siinä.

Ellen oli täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli voimakas ja solakka,
ehkä vielä liian laiha. Ennen oli hän aina ottanut hartaasti osaa
syksytöihin; tänä vuonna ei hän edes tehnyt niin paljon, että olisi
sitonut yhtään lyhdettä.

Hän oli varsin iloinen siitä, että kalkilla oli niin kiire, Henrikillä
myöskin; hän sai täten olla rauhassa eikä hänen tarvinnut käyttää öitä
lukemiseen. Hän luki koko syksyn, luki vielä ripillelaskentajuhlan
aikana, istui penkissä pappilan perheen takana ja lausui runoja
itsekseen. Ei hän nähnytkään papin molempia tyttäriä, jotka seisoivat
lattialla kuorissa silkkihameissa ja ruusuisissa ranskalaisissa
shaaleissa vastapäätä Henrikiä. Hetken aikaa tarkasteli hän Henrikiä ja
oli tyytyväinen häneen niinkuin hevoisväen eversti pulskaan
adjutanttiinsa. Hän oli kovin kalpea tänä päivänä ja tuo epämääräinen
hiusten väri teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi. Mutta hän oli niin
hyvännäköinen talollisten poikien rinnalla huonosti leikatuissa
vaatteissaan, sileiksi nuollulla tukallaan ja kiiltävät kultanapit
korvissa. Henrik oli saanut päällensä tohtorin mustan takin --
kartanonhaltija ei koskaan muistanut vaatteita. -- Se oli hiukan ahdas
kainaloista, mutta sitä paremmin tuli hänen nuori voimakas vartalonsa
näkyviin. Itse Henrik ei katsellut ketäkään, ei edes pappia, kun tämä
kyseli häntä. Hän vastasi vakaasti ja nopeasti kysymyksiin, vaikka
pidätetyllä äänellä, ja kun pappi jatkoi matkaansa hänen naapurinsa
luo, katseli Henrik ylös holviin siksi kun juhlallisuus oli päättynyt
ja tohtori vei hänet ulos kirkosta.

Hra Jansen odotti ulkopuolella vaunuissaan. Ellen hyppäsi reippaasti
ylös niihin, mutta Henrik jäi seisomaan kirkon ovelle sekä puhumaan
papin ja tohtorin kanssa.

-- Tule tervehtimään meitä! sanoi pappi. Minun taloni on teille aina
avoinna!

Henrik kumarsi ujosti ja meni takaperin ulos vaunujen luo.

-- Se on esikuvallinen nuori ihminen! sanoi pappi, kun vaunut olivat
lähteneet.

-- Poika parka! sanoi lääkäri. Minä soisin että hän olisi vähemmän
esikuvallinen, niin hänen matkansa elämän kautta tulisi hänelle
helpommaksi!

-- Materialisti! sanoi pappi.

Molemmat herrat kävivät kiistellen pappilaan päin.

Jonkun ajan kuluttua hämmästytti Ellen toveriansa lukemalla toisen
runon toisensa perästä, sieltä täältä otettuja.

-- Mitä tämä kaikki on? kysyi Henrik.

-- Se on koko ylimäinen hylly kirjakaapissa! vastasi hän.

-- Oletko sinä lukenut kaikki ne kirjat?

-- Olen; tule kanssani, saat nähdä!

Hän veti Henrikiä mukaansa kamariin ja näytti hänelle piironkilaatikon.
Se ali kirjoja täynnä.

Henrik pudisti päätänsä.

-- Sitä minä en tarkoittanut!

-- No olisitpa sitten todellakin voinut sanoa mitä tarkoitit! sanoi
Ellen pahoillansa. Vaan nyt olet vaiti kuin myyrä, ymmärrätkös!

Hän pani sormen huulilleen. Henrik katseli häntä. Ellen otti häntä
käsivarsista kiinni, nousi varpailleen ja suuteli häntä.

-- Et saa minua suudella! sanoi Henrik äkäisesti ja tuuppasi häntä
pois.

Ellen suuttui ja osoitti hänelle ovea.

Monta päivää perätysten meni Ellen pois Henrikin tieltä. Kun huomasi
että Henrik koetti lähestyä häntä, vältti hän sitä vielä enemmän. Ei
enään ollut kartanossa kukaan, jolla olisi ollut mitään sanomista
Ellen'in suhteen. Hän sai mennä ja tulla ihan mielensä mukaan. Hän
sulki itsensä tavallisesti illalla sisään kamariinsa kun Henrik työn
loputtua tuntikausia pelasi shakkia kartanonhaltijan kanssa, joka
rupesi tulemaan harmaapäiseksi ja lihavaksi.

Eräänä päivänä juoksi hän kuitenkin Henrikin luo vanhalla tavallansa.
Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa.

-- Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan.

-- Se on saksaa! vastasi Henrik.

-- Ja tämä?

-- Se on ranskaa?

-- Osaako kukaan sitä lukea?

-- Osaan minä esimerkiksi.

-- Voitko opettaa sitä minulle?

-- Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!

He hankkivat kiireesti itselleen kielioppia ja sanakirjoja, ja sitä
aikaa, mikä Henrikiltä jäi työstä ja shakki-pelistä, pani hän
vieraitten kielien opettamiseen Ellenille.

Ellen oli ahkera ja edistyi nopeasti. Tällä tavalla aika kului
säännöllisesti ja samalla nopeasti ja huomaamatta.

Henrik oli vähitellen tullut kartanonhaltijan lemmikiksi, ja mitä
enemmän lihavuus ja huono vointi rupesi vaivaamaan herra Jansen'ia,
sitä enemmin kartanon hoito ja hallitus tuli hänen nuoren voimakkaan
apulaisensa osaksi. Henrik oli yhtä luotettava työssänsä kuin hän oli
harva-puheinen; tämä viimeksi mainittu omaisuus miellytti myös sangen
paljon hra Jansen'ia.

Kartanon-omistaja oleskeli nyt enimmiten sisällä ja aika rupesi käymään
hänelle pitkäksi. Tähän asti oli hänen kirjalliset tarpeensa
supistuneet ainoastaan muutamiin kirjoihin, joita hän alinomaa luki
uudestaan; paitsi näitä luki hän vaan sanomalehtiä. Nyt pisti eräänä
päivänä päähänsä etsiä jonkun kirjailijan teoksia kaapista. Hän huomasi
epäjärjestyksen, joka vallitsi siinä, ja kävi ympäri koko taloa, etsien
puuttuvia kirjoja. Ellen oli lähtenyt ulos ajamaan; hänen kamarinsa ovi
oli auki ja kartanon-haltija astui sinne. Kummaksensa löysi hän siellä
laatikot kaikenlaisia kirjoja täynnä ynnä sanakirjoja ja kieli-oppia.
Herra Jansen otti joukosta erään kirjan -- ja rypisti silmä-kulmiansa.
Siinä oli kaikenlaisia vanhoja englantilaisia ja saksalaisia romaneja,
ranskalaisia näytelmiä, kirjailijoita, jotka olivat olleet päivän
sankaria aikoja sitten. Siinä oli semmoisiakin kirjoja, joita ei herra
Jansen tietänyt omistavansakaan, ja semmoisia, jotka hän heti pisti
metsästystakin suuriin taskuihin.

Tämä oli ikävä seikka isälle, joka juuri oli koettanut sulkea tuota
piiriä tyttäreltänsä. Hän katseli tarkasti koko pakan läpi ja meni
kyökkiin, syli täynnä kirjoja; siellä teki hän takkaan suuren rovion
risuista ja heitti kirjat sinne. Vielä kerran meni hän kirjakaapin luo,
tuomitsi sen sisältöä seisoalta ja pani tuomion toimeen ulkona takassa.

Kun Ellen tuli kotia, löysi hän takassa suuren joukon tuhkaa ja
puoleksi palaneita kirja-kansia. Hän ei tehnyt kysymyksiä; hän arvasi
mitä oli tapahtunut ja kuka oli tämän tehnyt. Tavan mukaan ei tästä
sanaakaan puhuttu isän ja hänen välillä. Hänen luonteensa oli
käytännöllistä laatua ja hän kunnioitti tekoja enemmän kuin sanoja. Kun
hän taas seisoi pahasti kohdellun kirjakaapin edessä, olisi hän, jos
hän ylimalkain olisi miettinyt kirjallisuutta, sen nykyisestä
sisällöstä voinut päättää kuinka vähän hyviä kirjoja oli kirjallisuuden
alalla.



IV.


Ei tämä seikka suuresti vaikuttanut Ellen'iin. Hän oli, kuten jo
sanottiin, käytännöllinen luonnoltaan. Koska hänen isänsä oli sulkenut
hänet ulos kirjallisuudesta, niin hänellä arvattavasti oli tukevat syyt
siihen. Ilman tukevia syitä hän ei luullut mitään tapahtuvan, ja kun
välistä silloin tällöin joku asia näytti järjettömältä, tuli se vaan
siitä ett'emme voineet nähdä noita salaisia syitä -- samalla tavalla
kuin ei voinut huoneessa, jossa puimakone työskenteli, nähdä hevoista
ulkopuolella, joka vetämällä sen liikkeelle pani. Ja kun hän
mietteissään oli näin pitkälle päässyt, oli hän melkein tyytyväinen
siihen että hänen kirjallinen aikakautensa oli ohitse. Hän oli lukenut
kaikki ne kirjat, jotka olivat jälellä, ja hankkia jollakin lailla
itselleen uusia hukkuneiden sijaan, sitä ei hän ajatellutkaan.
Arvattavasti hän ei ollut vielä saanut käsiinsä kaikkein vaarallisimpia
kirjoja taikka hänen luontonsa oli niin raitis, niin vähän hermoista
kokoonpantu, ett'ei kielletty hedelmä ollut erittäin houkuttelevainen.

Ellen'in mielestä oli hauska taas olla entisillään, liikkua vapaasti
kuin lintu ja tuuli, ilman tuota surinaa korvissansa ja uneksimatta
yökaudet kaikenlaista kummaa. Kun hän niin tunsi kuinka iloinen ja
raitis hän taas oli, päätti hän perinpohjin nauttia tätä tuntoa ja
luonnon ihanuutta. Hän päätti olla tekemättä niin mitään.

Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.

Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulman
pituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kun
päivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikä
suinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotka
rypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassa
nimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa että
hän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa
"damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina,
sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaa
vettä.

Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloin
Andreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisella
aikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa,
isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänen
henkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäri
seutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänen
kanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedalle
katsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaa
laulua.

Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellen
antoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talon
ohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli ja
katselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaa
leikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kun
huomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottaren
nimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hän
majesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu,
vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivan
epäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpä
jälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistella
ristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuosta
muuten vieraanvaraisesta talosta.

Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitä
että Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannalle
hänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellen
korkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkin
asioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessä
hänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä.
Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä,
ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidän
kasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt että
mielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja,
jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänyt
sijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'in
terävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta.
Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'in
opetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivat
tehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävi
kärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmät
saattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana,
milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänen
opettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oli
ollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.

Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas oli
vähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Mutta
herra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona.
Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa;
käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloin
kyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksi
ollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niin
täysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä.
Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän oli
tehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.

He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi.
Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniin
kävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskin
parempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaat
korviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas oli
mielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen ja
tuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksi
hänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksi
jotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti,
jotta sattui mennä vähän yli rajan.

Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.

Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.

-- Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeät
ihmiset ainakin.

Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Puri
sitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.

Ulkona seisoi Andreas alla päin.

-- Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänen
silmäilystään.

Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravaten
talliin pihan poikki.

Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei se
nauru tekisi hänelle hyvää.

Hän meni talliin.

Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivat
karpaloina alas poskia myöten.

Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hän
itki!

-- Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.

-- Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!

Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.

Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti ja
rukoilevasti.

Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.

-- Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitellään
rakastajia!

Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.

Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.

-- Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulos
sille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänyt
itseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan,
Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!

Siellä tuli ihmisiä tietä myöten -- papin tyttäret. Että nämäkin
tulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivat
hetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisi
etsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikki
räjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes oli
kanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repi
kanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sitten
liikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiä
nauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivat
hänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.

Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.

-- Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.

-- Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.

Ellen nauroi ja lähestyi häntä.

-- Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaan
enkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!

-- En!

-- Joutavia; anna tänne, sanon minä!

Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa ja
suuteli häntä poskelle.

-- Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksi
välttääksensä muuta sanomista.

-- En ole, vaan imettäjäni oli noita.

Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinen
tuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa.
Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelle
esille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada ne
päällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohon
vanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niin
naurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihat
ja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt,
hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansa
selälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän oli
tyytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunista
nuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja,
nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katseli
käsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivät
oikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua ja
hieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensä
valkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!

Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilin
kanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja että
paljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nyt
enää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei,
semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!

Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hän
kumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se oli
melkein lyhyt, mutta ... kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteä
pikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitä
ei hän vielä ollut ripillä käynyt!

Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän meni
talliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovesta
ulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hän
lupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästi
eikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosen
selkään.

Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitse
kankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taas
pani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa.
Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivät
ilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoon
ilma minkälainen tahansa -- kaikki kiittivät hänen kanssansa tätä
oivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aika
ulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkailla
paikoilla.

Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellen
nyt oli!

Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettu
ajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinka
asian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikin
suhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä...?

Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusata
Henrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oli
liian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä -- hän ei voinut Ellen'iä
vastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niin
viehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella,
tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntä
vastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina,
Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin,
oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisi
sormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.

-- Hop Rusko!

Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellen
ympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestä
tuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneet
häneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve ja
itseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää ollut
tyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaan
kanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän kevään
hengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädet
polvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmillä
osasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen,
lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorin
pullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.

Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!

Hän yhä tirkisteli noihin mustiin pilkkuihin; hän näki taivaan niiden
yläpuolella suurena vaalean sinisenä lasiholvena, jossa pilvien
hattarat hämähäkin verkkoina liikkuivat sinne tänne tuulessa. Tuon
lasiholven läpi oli hän näkevinänsä suuren, suuren salin, jossa Herra
Jumala istui sohvassa, paljo kauniimmassa sohvassa kuin se, joka oli
kotona kartanossa. Suuri joukko enkeleitä hyvin epäselvillä kasvoilla
seisoi hänen ympärillänsä ja kuuntelivat hänen käskyjänsä. Ellen näki
Hänen kasvonsa, Hänellä oli pitkä valkoinen parta ja Hän näytti
ystävälliselle ja säälivälle.

Tämä ei varmaankaan ollut sama, kuin Henrikin Jumala. Vaan niitä olikin
kolme!

Tärkeintä Ellenille tällä kertaa oli että se Jumala, jota hän näki, ei
voinut olla suuttunut häneen sentähden että hän ripillepäästö-aamuna
oli ratsastanut ulos luontoa ihailemaan. Olihan täällä paljo kauniimpi,
kuin siellä sisällä.

Hänen tällä lailla ilmaan katsoessaan, nousi aurinko nousemistaan.
Kuiva tuoksuva kevät-ilma aaltoeli hänen ympärillänsä. Kävi ikäänkuin
suhina ilosta ja lämpimästä hänen ympärillänsä. Linnut ja ilman itikat
aloittivat nyt noita suuria soittajaisia, joiden oli kestäminen syksyyn
asti. Oli palmusunnuntai-aamu, raitis lämpönen kevät-aamu, täynnä
suuria aavistuksia. Sillä tavalla Ellen vietti ripillepäästö-juhlaa
luonnon helmassa.

Hän kävi hitaasti kartanoon päin ja veti Ruskoa jälkeensä. Kun hän
avasi tallin oven, pisti eräs mies päänsä ulos siitä ja oikein ällistyi
nähdessänsä silkkiin puetun neiti Ellen'in hevosen kanssa. Ellen jätti
huoletoinna Ruskon miehen haltuun ja meni pihan yli huoneisin.

Herra Jansen seisoi mustissa vaatteissa ja näytti olevan oikein
hädissään.

-- Mutta mitä sinä ajattelet, lapsi, kun pötkit tiehesi tuolla lailla?
Pitäähän meidän mennä kirkkoon!

-- Sinä myöskin? Sitä en tietänyt! vastasi hän lyhyesti.

Henrik myöskin mustissa oli tullut huoneesen.

-- Ellen...! sanoi hän nuhdellen.

-- Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olen
täysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!

Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneen
lattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen oli
mennyt kamariinsa.

-- Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoi
kartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaat
kalisevat suussa!

Henrik ei sanonut mitään.

-- Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! En
ole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti...!

Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsä
edestakaisin lattialla.

Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullut
kartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.

Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansa
kapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaan
kiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjoja
ja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiin
tultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihin
tavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat sen
kautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millä
hän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hän
oli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristukset
kantaneet häntä.

Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänen
otsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossa
Henrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneesta
ulos.

Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.

-- Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.

Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.

-- Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.

-- Minä ... en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minua
kirkkomaalla!

Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.

-- Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinusta
rahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasin
kirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta,
paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä.
Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minun
osaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä en
voi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennä
sinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?

Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensi
hänelle kättä.

-- Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!

Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuin
suutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesi
hyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän ja
lausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummulla
penkin tykönä!

Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillä
tavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuin
mahdollista.



V.


Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka ilta
siinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivat
auringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita ja
vaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksin
huoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikka
Ellen luki ääneen hänelle.

Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi.
Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven.
Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsä
häntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelle
ett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.

Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Koko
yön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollut
vaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämä
että isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.

-- Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinen
mies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääkseni
hänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuun
hänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä on
särkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'ei
tauti voi aivan kauan häntä kiduttaa ... mutta mitä minä seison ja
lörpöttelen sinulle, lapseni!

Ellen oli kuunnellut tarkasti.

-- Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.

-- On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!

Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.

-- Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan hän
tahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä.
Tule tänne!

Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhui
vaivalla, tarttuen molempien käsiin!

-- Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en ole
tehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin.
Minä olisin pitänyt huolta sinusta, Henrik, toisella lailla, jos en
olisi luullut että sinulla jo on sijasi... Erehdynkö? Voinko jättää
tämän kartanon sinun haltuusi siksi että Ellen antaa sulle luvan
samalla hoitaa itseänsä ... kuinka on laitanne, lapset, teidän
keskinäinen välinne?

Hän haparoi heidän käsiänsä ja koetti suurella vaivalla nousta
katselemaan heitä. Ellen katseli vapaasti Henrikiä; tämän silmät olivat
tavan mukaan muualla, ja hänen kätensä vapisi.

Samassa päästi Ellen huudon. Isä oli vaipunut taaksepäin. Verikuohua
näkyi hänen suupielissään ja silmät pyörivät hänen päässänsä.

-- Juokse, juokse! huusi Ellen Henrikille. Tohtori on tuskin vielä
ehtinyt kartanosta ulos.

Hän painoi kuolevan kättä tuskissaan vasten rintaansa ja katseli
sanomattomalla sääliväisyydellä vääntynyttä muotoa. Tällä hetkellä, kun
hän ensi kerran seisoi silmä vasten silmää kuoleman kanssa, ei häntä
kauhistuttanut kuoleman tulo, vaan kuolevan vaivat koskivat kipeästi
jok'ainoaan tunnokkaasen paikkaan hänen olennossaan. Hän, jonka jalo
sydän sykki niin jalosti kaikkea elämää kohtaan eikä koskaan tahalla
olisi rääkännyt pienintäkään itikkaa, kauhistui sen voiman edessä, joka
noin musersi tuota väkevää miestä. Pitikö ihmisten siis aina kärsiä
päästäksensä elämästä, joka, miten pappi oli sanonut, alkoi velalla ja
monelle, ehkä useimmallekin oli vaan pitkä sarja suruja ja huolia?
Satoja ajatuksia lensi tällä hetkellä päänsä läpi. Miksi ei tullut
suuri jalka musertamaan kärsivää ihmisraukkaa kantapäänsä alle,
niinkuin Ellen oli tehnyt hiirelle, joka oli purtu puolikuolleeksi? Ja
miksi ei tohtori voinut antaa hänen isäparalleen ainoastaan muutamia
pisaroita kaikkein väkevintä...?

Tohtori seisoi hänen vieressänsä.

-- Nyt jo! mutisi hän, minä olisin luullut kestävän vielä vähän aikaa!

Hän tarttui kuolevan käteen, nosti hänen päätänsä ja laski sitten
kätensä hänen sydämelleen.

-- Se on loppunut, kuiskasi hän.

Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleen
kasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään,
kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin.
Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.

-- Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!

-- Minä _olen nähnyt_! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.

Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänyt
kirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissa
kanttorin vieressä.

-- Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämän
jälkeen ... suruissanne!

-- Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!

-- Mutta te jäätte niin yksinänne!

-- Onhan minulla Henrik!

-- Henrik?

-- Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!

-- Vai ni-in!

Ellen nousi vaunuihin. Henrik oli mennyt tohtorin kanssa.

Mitä harvemmin asuttu seutu on, mitä vähemmin ihmisiä yhdessä paikassa
asuu, sitä vähemmin heitä haluttaa antaa toinen toisensa olla rauhassa.

Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhe
kiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset.
Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä,
kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaan
monen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikki
heidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaan
kelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauan
olleet velkaa jotakin samanlaista.

Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätä
tavaraa.

Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvää
iltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein,
pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:

-- Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, mutta
ettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?

-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Henrik hämmästyneenä.

-- Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.

Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.

-- Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi --
olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä -- sentähden
en voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen on
vähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuin
että ihmiset puhuvat ... no niin, en minä epäile teitä ... mutta kuten
sanottu...!

Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.

-- Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näin
puhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minä
kuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!

-- Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Mutta
miettikää toki asiaa!

Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksi
että pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraan
kankaan poikki kartanoon.

Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean ja
tarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.

Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:

-- Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!

Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.

-- Sen tiedän kyllä! vastasi hän.

-- Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.

-- Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuun
koskee?

-- Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihän
minä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!

-- Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkin
määrätyt toisillemme. Taikka -- hän meni hymyillen Henrikin luo --
emmekö ole?

Henrik kallisti päätään.

-- Ellen...!

-- Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellen
Henrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseni
naimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suuren
kartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jää
sinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!

Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomasti
sinne tänne.

-- Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää.
Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olen
syyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voit
puhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä ja
minun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii,
tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minua
rankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuin
asiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes --
kunnes sinä...!

Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänen
vallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.

Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.

-- Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.

Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimitti
mitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansa
kamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hame
kädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänen
katsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hän
ja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.

Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.

Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että oli
vastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassa
kartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.

-- Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia
maailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista;
karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeiden
leikkaaminen samaten!

-- Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja,
joihin oli asettanut kapineensa.

-- Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään,
tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten ja
ojentaen Henrikille kättä.

Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonut
jotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin,
heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.

Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä.
Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nyt
hämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asia
oli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oli
ollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin ja
hauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitään
vaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito,
vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanut
kartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänen
voimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä,
jotka kaikki _häntä_ tottelivat, se oli Ellenin mieleen. -- Hän taisi
ehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hän
niin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdon
johtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuo
johtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä oli
pää ja sydän paikoillansa.

Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoi
sekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen mailla
nähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oli
yksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänen
vartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassa
häntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hän
huivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsi
niskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksen
kasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hän
joko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettu
joutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; se
soveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänen
valinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänen
muotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsi
tuo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaan
ruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavasti
vaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisen
edessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli sen
mukaan -- harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyyden
puutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkin
harvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikutti
peloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmiset
mielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisesti
mainittiin kiitoksella.

Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänen
ruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntä
niin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi,
jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänen
asemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissa
asioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkein
niinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kenties
pahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisi
ollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmis
palvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättään
edeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsa
surumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus ei
sanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:

-- Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!

Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hän
katseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonut
sanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauan
kuin elän!

Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvasti
ruokaa sanoen:

-- Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!

Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.

Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänelle
kirjeen. Se kuului näin:

  "Rakas Henrik!

  Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua,
  niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla
  tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse
  ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.

                                                Sinun tuleva
                                                 Ellenisi".

Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä.
Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta
Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös
kummulle:

-- Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.

Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.

-- Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta anna
ensin Andreakselle kättä. Noin!

Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.

-- Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!

-- En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen miten
paraiten voin.

-- Kuinka on kartanon laita?

-- Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!

-- Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisit
yhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!

Henrik nousi.

Ellen veti hänet penkille takaisin.

-- Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, että
olet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!

Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauan
pidätetty sanavirta sulkujen yli:

-- Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinä
et koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voi
rakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyy
minun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinun
läheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hän
juuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaiken
suhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan,
tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Jos
ainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelet
toista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sitten
Skotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänyt
ja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällä
lailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että olet
menetellyt näin minua kohtaan!

Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaan
tällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.

-- Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko että
minä kosisin sinua?

Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkin
karttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa oli
jotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kun
eksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänen
ympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdys
tuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmät
himmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivat
hänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä,
suuteli häntä innokkaasti ja -- pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.

-- Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti,
vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.

-- Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?

-- Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?

-- En. Ai! mitä se oli!

Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.

-- Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinulle
vielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, siellä
sanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kun
taas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillen
veti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illan
valossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.

Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.

-- Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniä
messinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla.
Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja -- yks, kaks, kolme, neljä,
viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tulla
samalla kertaa! ha, ha, ha!

-- Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.

-- Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!

He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin,
keskustellen tulevaisuudesta.



VI.


Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiä
varten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikä
hän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitä
iltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätetty
siitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisesti
valloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niin
käyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan oli
suosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, oliko
miehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeli
itselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta,
ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave ja
nuhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoon
ei ollut kylläksi puhdas.

Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmän
samalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksi
siloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuon
penkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.

Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille,
vastasi tämä hymyten:

-- Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?

Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja että
sormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti ja
suuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen oma
nimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensa
vierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.

-- Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoa
vasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.

-- Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta,
ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.

-- Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.

Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullut
kartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.

-- Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaen
ilosta.

Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella
Henrikiä sekä ihaellen Elleniä.

-- Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamen
kanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen.

Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanut
koulun-opettajan antaa hänelle opetusta. Hän oli tienoon tanssisoittaja
tätä nykyä ja ansaitsi sillä niin paljon rahaa, että taisi käydä yhtä
hyvissä vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihen
pani hän suurta arvoa.

-- Huomenna mielelläni soittaisin Mortensenin ristiäisissä! sanoi
Andreas.

-- Mitä? Onko Mortensen'issa taas ristiäiset? kysyi Ellen, ja se seikka
näytti suuresti häntä hämmästyttävän.

-- Onpa kyllä. Ja tällä kertaa heillä on kaksoiset. Tulee oikein suuret
ristiäiset!

-- Suuret ristiäiset todellakin! nauroi Ellen. Mene sinä vaan. Onko
viulu saanut uusia kieliä?

-- On, kiitos. Nyt se soi niin lystikkäästi kuin hautajaisissa!

-- Mitenkä?

-- En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.

Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata,
ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat erään
pellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellon
välillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalat
olivat rikki ammutut.

-- Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan;
kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkii
pois.

Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästi
heittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-ääni
pääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisesta
lankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissään
pitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikella
arkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.

-- Tule -- menkäämme! sanoi Henrik.

Ellen jäi seisomaan:

-- Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka se
vääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin me
kärsisimme sen asemassa?

-- Varmaankin se sen tekee. Tule!

-- En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!

-- Ei ole niin helppo tappaa jänistä!

-- Jos et sinä tahdo, niin minä sen teen!

Ellen katsoi ympärilleen, etsien asetta, millä hän voisi päättää eläin
rauhan kärsimykset. Viimein huomasi hän suuren kiven. Hän meni sitä
noutamaan. Hän lähestyi jänistä nostetulla kädellä.

Hän heitti, vaan ei osannut. Jänis pyörähti ympäri ja vinkui surkeasti.

-- En -- en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.

-- En minä myöskään! huusi Henrik. Tule, tule!

Ellen kääntyi mennäksensä. Yht'äkkiä otti hän uudestaan kiven käteensä,
nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.

Pää oli muserrettu. Pari liikahdusta vielä ja jänis oli kuollut.

Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik hänen jälkeensä.

-- No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!

Hän saattoi Henrikiä vielä kappaleen matkaa, eivätkä puhuneet mitään;
ojensi viimein hänelle kätensä ja läksi paluumatkalle.

Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui hän, ja katseli kuollutta
eläintä.

Hän meni kotiin alla päin ja ajatuksiin vaipuneena.

Seuraavana päivänä seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehiä
hänen ympärillänsä, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joita
aiottiin viettää Jens Mortensenin luona. Hän oli täydessä juhlapuvussa,
pää siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassa
hännystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi hän
viulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman käsivarren ympäri oli liina
kääritty.

Ellen tuli ulos:

-- Joko menet Andreas! Mikä käsivartta vaivaa?

-- Ei se ole mitään. Keväällä puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se on
vähän paisunut, mutta minä olen hautonut sitä viinalla ja voin kyllä
pelata kuitenkin.

-- Sinun pitäisi olla varovainen. Oletko näyttänyt sen tohtorille?

Andreas oli vähän hämillänsä:

-- Jos kerran menee tohtorin luo, niin siellä saa tutustua noiden
ilkeäin veisten kanssa! sanoi hän.

-- Se on mahdollista; mutta sinun pitäisi yhtä kaikki näyttää se
hänelle kun hän tulee tänne. Hauskaa iltaa!

-- Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, -- ehkä
aamuun asti?

-- En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistä
ole kuullut mitään noista vanki-karkureista?

Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinen
toistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänen
luullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltana
hietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämä
oli erehdys".

Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella,
huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia ja
pelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat siellä
kuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksi
jälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita,
varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähden
olisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi sen
viulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".

Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.

-- Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillä
tavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!

Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,
Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.

Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannalle
nousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringon
helteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia,
valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinko
seisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.

Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.

-- Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellen
miettiväisesti seisahtuen.

-- Oi, se ei tee minulle mitään, varsinkin kun minun ei tarvitse juoda
lasia toisensa perästä, kuin muiden soittoniekkain!

-- Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi,
jos nimittäin ei ukkonen rupee käymään yöllä tai aamulla!

-- Kyllä kai sitä kestää, tai rupee ukkonen jyrisemään vielä niinkauan
kuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, älä pahastu, mutta tuo kapine
tuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sitä luulen että tuskin
uskaltaisin sitä käyttää jos kohtaisinkin vihollisia. Enkä usko että
kukaan tekee minulle pahaa! lisäsi hän huokauksella kohottaen heikkoja
hartioitaan.

Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.

-- Tyhmä juttu. Vaan niinkuin tahdot. Minä ajattelin vaan parastasi!

-- Tiedän että aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teitä, neiti
Ellen. Hyvästi!

Ellen katseli vielä hetken aikaa Andreaksen jälkeen kun tämä kulki
kanervapolkua myöten; vähitellen hävisi hän tuohon harmaasen
vaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaan
jotakin; lieneekö tarkastanut viulua vai kättänsä?

Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalle
ja sen kautta muka herättäisi "kalastajien ja pelastajien" huomiota.
Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen jälkeen,
oli tämä hävinnyt.

Ellen ei voinut oikein päästä selville itsestänsä sinä iltana; hänessä
vallitsi kummallinen levottomuus, jota hän ei voinut poistaa. Mutta se
tuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! Hän avasi ikkunan
toisensa perästä huoneissa, rupesi johonkin työhön ja heitti sen
jälleen ja meni viimein hämärässä ulos tarhaan. Ei kastetta eikä
vilpoisuutta tänä iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman välähdyksiä
etäältä, samalla tuulikin rupesi käymään ja vanhat puut humisivat.
Neljänneksen tunnin kuluessa kuului jyrinä käyvän kaukana, sitten se
lakkasi, ikäänkuin olisi väsynyt tällä kertaa ja tahtonut jatkaa vasta
kun soittokunta oli lisääntynyt. Tuuli oli myöskin tyyntynyt jälleen,
mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka vähäpätöiset, olivat kuitenkin
keventäneet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taas
puhdas, valoisa tanskalainen kesäyö loisti alas tuosta mahtavasta
holvesta. Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi ja ainoastaan koiran
haukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkui
rauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.

Tämä huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivat
kanervakankaalle päin, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'ei
hän vielä ollut tullut! Vaan hänellä oli niin kiire tähän aikaan, oli
hän sanonut; ehk'ei hän ehtinyt tullakaan, tai vasta myöhään. Täytyi
malttaa mieltänsä.

Ellen tarttui ensimäiseen kirjaan, jonka löysi. Aikoja oli kulunut
siitä kun hän oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ikävystytti
häntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivat
toisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle,
mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hän
nyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessa
sanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yhtäläiset
kuin ne, joita Henrik oli käyttänyt. Mutta se oli kuitenkin toista kun
ne tulivat hänen suustansa! Oi, jos hän pian tulisi!

Ellen koski hiusneulalla lampunsydämeen ja tirkisteli liekkiin.
Vähitellen rupesi hän nyykähyttämään päätänsä ja vähitellen punertava
lampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja näkyi tiellä. Tämä lainehti.
Siinä liikkui vaunuin pyöriä ja hevosen-jalkoja. Hän istui ja torkkui
vaunuissa isänsä vieressä ja avara kangas näkyi liikkuvan ylösalas. Isä
kutsui häntä nimellä ja antoi hänelle ohjakset. Hän tarttui niihin ja
heilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tieltä. Hän katsoi
niiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pidä
vaari! vaan Andreas ei sitä kuullut, hevoset kaasivat hänet maahan.
Uha! Ellen pidätti hevoset, vaan se oli myöhäistä. Hän ikäänkuin tunsi
omissa säärissään miltä se tuntui, kun etu-pyörät vyörivät Andreaksen
ruumiin yli; sitten tuli takapyörät, vaunut hypähtivät ilmaan...

Neiti! Neiti Ellen! Hyvä Jumala neiti!...

Ellen heräsi ja hieroi silmiänsä.

-- Mikä on? Kuka kutsuu?

-- Oi Jumala, neiti, täällä on tapahtunut hirveä onnettomuus. Hän makaa
tuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!

Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi pöytään. Hän hengähteli
niinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. Hän
ajatteli kohta Henrikiä.

Vaan samassa silmänräpäyksessä kun hän oli saanut asiasta sen
käsityksen että hän oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi hänen
mielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.

-- Tule, missä hän on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasi
pauhaavaa palvelus-piikaa.

Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivat
porttia paikanneet, olivat jättäneet sen jälkeensä. Tässä hietakuopassa
makasi Andreas.

Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakin
pari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräs
mies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.

Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näki
Andreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänet
levottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato,
piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.

Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.

-- Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!

Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksen
tahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän oli
joutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettu
Andreaksen yli.

Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmät
eivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvin
Ellen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellen
vetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.

-- Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.

Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa,
kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valitteli
kuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi.
Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin että
vaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänen
päästänsä, kun hän sitä pudisteli.

Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.

-- Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.

-- Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräs
päihtynyt mies.

-- Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaan
uros-koiran!

Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä usein
eriskummallisella tavalla.

Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoitti
niille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveria
mukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulos
portista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiä
miehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntui
Andreaksessa.

-- Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti,
kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niin
nopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!

-- Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntä
lähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne.
Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja Jens
Mortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsi
hänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäin
autettava.

-- Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikään
tohtori auta; -- sen lapsikin tietää!

Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuin
tuo mies nyt sanoi.

Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaen
käskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottua
juomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä.
-- Neiti Ellen!

Ellen kumartui hänen puolehensa.

-- Mitä tahdot, rakas Andreas? sano mitä me voimme sinun hyväksesi
tehdä!

-- Viekää minut kamariini, pimeään ihan yksinäni. Ei mitään elävää
likelleni. Minä pelkään itseäni, vaan pelkään muitten puolesta vielä
enemmän. Oi jos olisinkin kuollut, minä onnetoin, minä onnetoin!


Ellen viittasi äänetöinnä. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.

Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi pöydällä ja kirja makasi
niinkuin hän oli sen jättänyt. Hän tuskin käsitti ett'eivät olleet
liikkuneet. Hän käveli edestakaisin lattialla. Alussa hän ei voinut
ajatellakaan, oli niinkuin hänen päänsä olisi ollut ihan tyhjä. Vaan
vähitellen tulivat kaikki yksityis-seikat hänen mieleensä: hänen
valitusäänensä, kuohu hänen huulillaan, hänen tuskastunut silmäyksensä
kuullessaan käskyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko epätoivon
lause: jos olisinkin kuollut, minä onnetoin!

Ellen pani kädet silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaan
sitä selvemmin esiin, ja hän kertoi itsekseen tohtorin sanat:
toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:

-- Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hans
sanovat että hän nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi jos
olisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet yösijoja itselleen
riihessä. Ei kukaan uskalla maata siinä talon-osassa, missä Andreaksen
huone on, ja Pikku-Sören, joka varmaankin on "herännyt", sanoo että
paholainen riivaa Andreasta ja että se voi saastuttaa koko kartanon,
kun vaan sielu on jättänyt pienen Andreaksen ruumiin!

-- Hiljaa! huusi Ellen. Ei mitään melua sinulta eikä muilta. Älköön
kukaan uskaltako...! Hän malttoi mieltänsä ja jatkoi tyynesti:

-- Jos Pikku-Sören pelkää jotakin pahaa, niin hänen omatuntonsa
varmaankin on kipeä ja hän voi kohta ottaa kapineensa ja mennä. Minä en
tahdo mitään pelkuria talossa, eikä sellaisia, jotka yllyttävät toisten
pelkurimaisuutta. Jokainen pysyköön tyynenä ja hiljaisna ja vähän
päästä on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko hän
jotakin. Mene!

Ellen kävi istumaan. Aina sama näky, sama kuva ja korvissa soi: jos
olisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!

Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan,
kauniisen yöhön. Tämä oli melkein katkeraa ivaa. Hän kallisti päätänsä
ja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siinä.

Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.

-- Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenko
minä sisälle luoksesi?

Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomalle
kaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.

-- Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.

Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.

-- Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.

Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taas
näkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.

-- Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiran
purema. En voi sitä kuvailla... Mene länsipuolista rakennusta myöten.
Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti ovi
ei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan,
kuules, mutta palaa pian luokseni!

Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arveli
tarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitä
hän oli nähnyt ja kuullut.

Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä.
Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikin
henkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä oli
tehnyt.

-- Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, että
se saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen,
anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähetti
hänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sano
noilla sanoilla!

Hän antoi revolverin ulos Henrikille.

-- Ellen...! kuului kolkosti sieltä alhaalta.

-- Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinä
teet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka on
enemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja -- jos
et sitä tee, niin minä teen sen itse!

-- Ellen...! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik oli
kiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Ellenin
silmiin.

Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntä
rintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?

-- Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!

-- Mene siis!

Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivat
hänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.

Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämä
minuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oli
ijankaikkisen pitkä odottavalle.

Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.

-- Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä
Henrikin ääneksi.

-- Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?

-- Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.

-- Tule tänne ylös luokseni!

Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänen
kaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmän
sydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa.
Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikka
epäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussa
huoneessa.

Molemmat säpsähtivät.

Ellen kuiskasi Henrikin korvaan

-- Mitä Andreas sanoi?

-- "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"

-- Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä!



VII.


Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istui
pöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjat
yhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.

-- Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme ja
kuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyy
asioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin,
varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voi
vähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.

-- Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.

-- Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyy
sanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minä
olisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivan
epätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyy
niin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassa
ihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma että
meidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki!
Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulos
maalle olin skeptillinen koko asian suhteen...!

-- "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.

-- Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun ja
väen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasin
tutkiessani ruumista... Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakin
ylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. -- Tiina kertoi
kuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti ja
vakavuus sinun ijälläsi... Mitä aion sanoakaan -- sinulla on
varmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuon
ristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johon
tuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enää
hengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hän
pian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällä
maalla!

Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtori
huomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.

Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:

-- Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vai
kuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oli
liian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaiken
säikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealle
ja väsyneelle... Sinä et tahdo?... No, sitten minä juon vielä tämänkin
lasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilen
illalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?

Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.

-- Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei ollut
täällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmin
tänäpäivänä!

-- Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällä
tietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanon
haltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asia
aivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei ole
sinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuon
aseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaan
se on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voi
muuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poika
parka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisin
tehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts!
semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!

Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaasti
raitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.

Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa,
meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsä
paalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestä
melkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihan
se mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen,
täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oli
astunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset,
vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen,
jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut.
Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassa
vallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jotta
Ellen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainen
pussi heikoilla hartioillaan.

Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttä
laukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään;
siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiä
kaupungista ja pitäjästä.

Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaan
kartanoon.

Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaan
selittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinka
tämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä"
olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaan
selvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaan
kamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta että
Ellen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", oli
pistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten
"karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaan
ihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuori
ihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisi
pitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunut
sairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha oli
tapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.

Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsi
kun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miesten
asuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänet
takaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.

Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsi
puolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissä
hiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinen
toisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota silloin
tällöin käytti päivä-varjoksi.

Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taas
olivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori ja
nähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallin
mukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näytti
esiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi että
lääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniille
haltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopetti
sillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissa
talvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaa
ja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihen
se 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.

Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneet
Ellenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hän
pudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuuden
sikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensä
järjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taas
tunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, että
yhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.

Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikin
tuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivän
kuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suurista
pilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivät
yli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään,
tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.

Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimeni
pimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.

Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kyllä
esteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tulla
huolimatta ilmasta!

Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhä
vaan kiihtyi.

Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassa
ukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaa
aivoja.

Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapaukset
astuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaan
että, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkä
kuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisesti
selvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein ja
hyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastin
ja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassa
valossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot ja
suuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksi
ikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te ette
minua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olen
väärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntoni
sanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minun
vallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?

Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimaukset
ja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakava
ja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja -- itseänsä vastaan.

Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivän
kohtaukset uudistettaisiin.

-- Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet että
naiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, ja
Pikku-Sören sanoo...!

Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.

-- Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.

Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiin
kynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näki
väkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oista
olivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naiset
puhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.

-- Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneet
ukkosen ilmaa? Sanokaa!

Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:

-- Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in henget
vallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämää
syömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisella
pahuudella...!

Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesi
naureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tulta
iskevillä silmillä:

-- Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hän
myöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: se
aika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitää
valittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herra
oli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänen
palvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiran
muodossa vei hänet pois. Ja te, neiti...!

Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.

-- Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hän
kapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennä
saarnaamaan minne tahtoo, vaan _minun_ kartanossani se ei ole enää
tapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennen
kuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luuletteko
että isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuolla
riihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskee
alas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa te
voitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uutta
väkeä muuttopäivänä!

Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesi
rukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tällä
kertaa.

-- Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa.
Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että hän
eroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!

Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetken
aikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunut
Henrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoa
itselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen,
repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoa
eikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuuden
puute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaiku
viimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.

Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollut
paljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukki
siihen palkoja.

Henrik seisoi hänen edessänsä.

Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoi
hän katsomatta ylös:

-- Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.

Henrik ei vastannut.

Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallista
kalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.

-- Henrik! sanoi Ellen.

Hän säpsähti:

-- Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.

Tämä oli Ellenistä liikaa.

-- Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tullut
eilen? Vastaa toki!

Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.

Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:

-- Kuuletko Henrik!

-- Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.

-- Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin ja
silmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.

-- Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellä
tavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyy
lähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!

Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.

Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hän
hymyili:

-- Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.
Minä lähden Skotlantiin.

-- Onnea matkalle!

-- Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?

-- On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voin
sulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. -- Kas tässä, ole niin hyvä,
ole niin hyvä!

Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsä
katsomatta Henrikiin.

-- Hyvästi sitten!

-- Hyvästi!

Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oli
liikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astui
aidan yli.

Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät. _Tämä_ yö oli
ollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänelle
sanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yön
läpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista!
Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnut
_hänen_ rakkauttansa!

Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hän
ylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik oli
puhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansa
ja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Ja
nyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hän
astui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli!
Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei,
ei. Sinä et ole minua saava!

Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin,
josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussut
niin että sen täytyi syöksyä takaisin.

Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kun
Henrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä,
vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli.
Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita.
Jos hän nyt olisi niinkuin ... niinkuin Ellen itse esim.? Niin, mutta
silloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattoman
toivottomalle.

Se raukka!

Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu koko
joukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsa
sisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. Eihän
Henrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa,
joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa,
ja hänen... Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonka
velvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisi
pois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausua
hänelle jäähyväiset!

Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivat
hänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kun
jalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta,
mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle ja
sieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:

-- Henrik, Henrik, kuule minua!

Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.

-- Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.

-- Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.

-- No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa,
kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!



VIII.


Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathan
nuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nyt
olivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas että
niin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sitten
päätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja että
se kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-oton
johdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielä
muitakin huhuja.

Silloin puhuttiin yht'äkkiä -- ja tämän romantillisen käänteen huhu
varmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurata
asioita -- että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunut
erään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntä
vastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaan
puhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleen
erinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän aina
tehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naisten
silmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmen
edellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu oli
kuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sören
saarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisa
siitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijain
pesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessa
irstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Ellenin
äiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaan
käynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensa
kasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannut
lukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa ja
laiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä,
oli päivän selvä asia.

Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmisten
kanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hän
koko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänen
luo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenä
aikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pisti
päähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisia
luonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsä
ja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja ja
naisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen ja
suora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkoja
katselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneen
vanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempia
tietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi oli
jotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin,
tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivan
vastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oli
niin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessa
elämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansa
pitivät.

He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksi
portailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pian
unohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisin
tuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinen
ja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneet
sanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä,
"että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika lailla
koketti".

Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä,
jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteli
että vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostui
nytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan -- jolla nyt oli
mejerinhoitajan arvo -- näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollut
vieraitten laskujen mukaista.

Vaan kun vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä kolmaskin kuorma, tuli
Ellen kärsimättömäksi ja antoi vieraille isäntärengin kautta sen
sanan, ett'ei tämä alituinen ajaminen kartanolle ollut kartanon
haltijattarelle mieleen. Heidän täytyi siis palata ilman muita mutkia
ja olivat päälliseksi niin varomattomat että lausuivat kaikkea muuta
kuin kohteliaita asioita lähtiessään.

Tämä herätti Ellenissä epäluuloa. Hän pani oikean kätensä, Tiinan,
onkimaan kuulumisia naapureista, varsinkin pappilasta, ja nyt huhut
tulivat kuuluville.

Ellen kohotti kyllä olkapäitänsä kuullessansa näitä juttuja ja hymyili
ylenkatseella; mutta rypistyneet silmäkulmansa sanoivat samalla että
hän ymmärsi kuka oli näiden juttujen alku ja juuri ja että hän aikoi
olla varoillansa.

Eräänä aamuna tapahtui että tohtori oli ajanut kaupunkiin omalla
hevosella. Kun ajoi pääkatua alas, seisattui hän klubbin edustalle. Hän
oli erään lukuyhtiön jäsenenä ja meni klubbista noutamaan viimeiset
kirjallisuuden uutiset. Siellä tapasi hän tuon ennen mainitun
asiamiehen. Nuori mies seisoi somilla säärillänsä, nojasi milloin
toiseen, milloin toiseen, ojensi niitä ja kierteli viiksiänsä.
Hiuksensa olivat kutrisiksi poltetut ja näytti siltä kuin hänellä olisi
ollut aikomus tehdä ihmiskunnalle kunnian ilmestyä sen eteen
vierailevana näyttelijänä jossakin näytelmässä, jossa päähenkilön
tehtävä tulisi hänen osaksensa.

-- Kuulkaa tohtori! minulla ei ole mitään tekemistä konttorissa
tänäpäivänä ja minun tekisi, piru vieköön, mieli ajaa kotia teidän
kanssanne tänään. Niin, teidän ei tarvitse kiittää minua tästä
tarjomuksesta, sillä oikeastaan tahtoisin uudistaa tuttavuuteni teidän
kummi-tyttärenne kanssa!

Tohtori oli todellakin niin hyväntahtoinen, että hän piti hyvänänsä
tuota hävyttömyyttä; saihan hän sen kautta seuran pitkällä
kotimatkalla.

Herra asiamies huusi palvelijaa sisimmästä ravintolahuoneesta auttamaan
yllensä päällystakkia, joka oli hänen omalla käsivarrellansa.

Sitten näki hän vaivaa astuessaan vaunuihin tuon hieman maamoukkamaisen
tohtorin viereen.

-- Nyt te voitte ajaa! sanoi asiamies, sytytettyänsä sikarrin ja
käärittyään päällystakin ympärillensä.

Asiamies hyvin mielellään ajoi mukavissa vaunuissa ja hyvin mielellään
puhui kuunteleville korville. Nyt nämä molemmat ehdot olivat täytetyt
ja asiamies oli oikein hyvillänsä.

-- Oikeastaan tämä kaupunki on oikea hiiren-läpi; vaan hiukan
vaihetusta pääkaupungin elämästä voi olla sekin hyvä. Naiset käyvät
laatuun ja -- Jumala paratkoon, tyttö-raiskoilla ei ole monta, jotka
heitä huvittaisivat!

-- Niin, te olette oikea veitikka, niin olette! nauroi tohtori.

-- Hm! Jokainen tekee parastansa. Miksi teidän kummityttärenne ei
koskaan tule kaupunkiin?

-- Se ei koskaan ole ollut hänelle mieleen, ja nyt hänellä ei suinkaan
ole siihen syytä, katsoen kaikkiin juttuihin ja juoruihin, jotka ovat
liikkeenä!

-- Se en totta. Hänestä puhutaan todellakin yhtä ja toista!

-- Aivan liiaksi! mörisi tohtori.

-- Ja mikä on pahempi! jatkoi asiamies, hän ei ole oikein varovainen!

-- Eikö hän ole, tuhat tulimmaista! vastasi tohtori äkäisesti: Eihän se
lapsi parka tee mitään. Vaan pahoista kielistä ei ole puutetta eikä
ihmisistä, jotka kieliväisyydellä aikaansa kuluttavat!

-- Jos te tuolla puheellanne tarkoitatte minua! sanoi asia-mies
kylmästi, niin erehdytte. Minä pidän aina velvollisuutenani olla niiden
kilvenkantajana, jotka eivät ole läsnä!

Sitten seurasi kertomus mitenkä herra asia-mies kilpeä kantoi ynnä
pitempi esitelmä pääkaupungista, sen asujamista ja oloista.

Tohtori istui niinkuin olisi kadottanut nenänsä ja suunsa kuullessaan
kaikkea tätä viisautta. Kun hän sai vähän suunvuoroa, sanoi hän:

-- Nuorukaiset tekevät jyrkkiä päätöksiä meidän aikanamme. Minusta
näyttää siltä kuin te olisitte puhuneet niin kuin todellinen tämän
aikakauden lapsi!

-- Hyvä tohtori, me olemme kaikki aikakauden lapsia! sanoi asia-mies,
silittäen partaansa ja nojaten taaksepäin siinä varmassa vakuutuksessa
että hän tällä mahtavalla totuuden lauseella oli tehnyt tohtorin
mykäksi. Eikö nuo hevoset voisi juosta vähän paremmin?

Kun pysähdyttiin tohtorin asunnon ulkopuolelle, kysyi lääkäri vieraalta
eikö hän tahtoisi syödä leipäpalasta hänen talossansa.

-- Kiitoksia; teidän kaunis kummi-tyttärenne on kyllä tydyttävä
toiveitani enemmän kuin ruoan suhteen! sanoi nuori mies huolettomasti
ja osoitti kartanoa.

Ellen seisoi pihalla paljain päin ja katseli kuinka lampaita kerittiin.
Hän nosti käden silmiensä varjoksi ja katseli ällistyneenä yksinäistä
vierasta, joka niin reippaasti tuli portista sisään kuin se olisi ollut
hänen jokapäiväinen työnsä.

Kun Ellen viimein tunsi hänet ruumiin-tutkimisessa olleeksi mieheksi,
teki hän jyrkän liikunnon, vaan malttoi samassa mieltänsä ja
vastaan-otti tyynesti hänen imartelevaa tervehdystänsä.

-- Minua ilahuttaa nähdä teitä näin kukoistavana ja terveenä neitoseni.
Minulla oli asioita näillä paikoilla enkä hennonut mennä teidän ovenne
ohitse, vaikk'ette olekaan erittäin kuuluisa vieraan-varaisuudesta!

On olemassa kohtelias hävyttömyys, jota nuoret miehet, joilla on siihen
tarpeellisia luonnonlahjoja, oppivat pääkaupungin kahvila-elämässä ja
pintapuolisista nais-tuttavuuksista. Maalainen hämmästyy tavallisesti
kun häntä kohdellaan tuolla lailla, sillä se kohteleminen on maksettava
samanlaisella rahalla taikka kaikkein karheimmalla konsehtilla.

Ellen oli jääkylmä tuota miestä kohtaan, vaan tämä ei kadottanut
rohkeuttansa. Mutta yht'äkkiä näki hän jotakin salamantapaista Ellenin
silmässä -- hän otaksui että se oli hymy ja suosiollinen hänelle.

-- Ettekö astu sisään? kysyi Ellen.

Hän kiitti itsetunnolla ja astui teikkarimaisesti Ellenin jäljissä.

He istuivat pöydän ääreen, jolle Ellen asetti virvoituksia vieraan
eteen.

-- Ettekö itse ota lasillista? kysyi herra, nostaen lasia päivää
vasten.

-- En koskaan juo vieraitten kanssa! sanoi Ellen kuivasti.

-- Te olette julma, neitoni! Minä toivon kuitenkin että se aika on
tuleva, jolloin voimme juoda yhdessä kuin tuttavat!

-- Siinä tapauksessa teidän tulisi menetellä aivan toisella tavalla
kuin olette tehneet siitä, kuin te viimein olitte täällä!

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan että tiedän kuka on levittänyt noita juttuja minusta
kaupungissa!

-- Ah, hyvä neiti, minä huomaan että on koetettu minua panetella teidän
luona...!

-- Se on mahdotointa. Sillä ei kukaan rohkenisi puhua teistä minulle.
On ainoastaan mainittu teidän nimenne niiden juttujen ohessa, joita
olette minusta levittäneet!

-- Niin, siinä näette että kuitenkin on mainittu halpa nimeni teille!
Vaan ei ole huolimista siitä, mitä puhutaan. Paitsi sitä voin minä
puhdistaa itseäni kaikista...

--- Se ei ole tarpeen! sanoi Ellen ja nousi. Asia-mies näki että peli
olisi kadotettu jos ei hän nyt laskisi valttia ulos. Hän nojautui
pöydän yli ja aikoi tarttua Ellenin käteen:

-- Olkaamme hyvät ystävät! sanoi hän imartelevalla äänellä ja
hymyilevin silmin.

Ellen seisoi hänen edessänsä täydessä mitassaan. Sen käden, jota herra
oli tavoittanut, oli Ellen samassa laskenut alas. Toista kohotti hän
käskevästi.

-- Ulos! huusi hän ja rypisti silmäkulmiansa.

-- Olkaamme nyt hyvät jo, sanoi herra tyynesti ja aikoi istuutua
jälleen.

Tämä hävyttömyys hämmästytti Elleniä. Hän ei olisi tahtonut mennä liian
pitkälle, mutta asian näin ollen oli hän pakoitettu astumaan
viimeisenkin askeleen.

-- Te arvattavasti ette kuulleet mitä sanoin. Pitääkö minun kertoa se
teille? Te menette heti ulos tästä huoneesta taikka väkeni on teitä
auttava!

Asiamies hohotti olkapäitänsä ja sysäsi tuolinsa pöydän vierestä.
Ellenin silmät seurasivat häntä miekan tavalla askel askeleelta ovelle
saakka. Siinä mies pysähtyi. Hänen ylpeytensä oli loukattu, hänen
ilkeytensä riensi avuksi.

-- Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talon
tapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minua
oikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!

Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:

-- Västäräkki!

Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellen
hänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkin
itselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.

Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Ellenin
polvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.

Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuo
sana: Västäräkki!

Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassa
tuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.

-- Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän ei
näyttänyt!

-- Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraen
ja lisäsi totisemmin:

-- Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in ja
Hans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntä
tuossa joessa; kuuletko!

-- Vai sen kaltaista hupaisuutta se olikin! vastasi Tiina. Kyllä neiti
voi luottaa siihen, että häntä kyllä kylvetetään. Minä tunnen niin
mainion sopivan ja mutaisen paikan joessa!

Tohtori seisoi oven ulkopuolella kun asiamies kävi ohitse.

-- No, pianpa hän toiveenne täyttikin! huusi hän. Teidän olisi ennemmin
pitänyt syödä aamiaista minun luonani, kun tarjosin sitä teille!

Asiamies nosti ainoastaan hattuansa ja jatkoi matkaa raivoissaan. Hän
sai kävellä hyvän matkan ennenkuin sai erään talonpojan ajamaan
itseänsä kaupunkiin. Koti-matkallaan vannoi hän itsekseen vihaa ja
vainoa Ellenille. Illalla klubbissa kertoi hän hartaasti kuuntelevalle
kuulijalaumalle, sipristäen silmiänsä ja vaieten hetkeksi silloin
tällöin, käynnistänsä kartanossa ja että uusi linna oli yhtä vähän
valloittamatoin kuin vanha oli ollut.

Että sota oli julistettu, siitä oli Ellen vakuutettu ja sai sitä
tarpeeksi kokeakin. Kun hän tarvitsi työväkeä, varsinkin syystöihin,
niin hän ei saanut taikka sai kaikkein huonoimmat. Hänen palvelijansa
jättivät hänet kaikenlaisista tekosyistä; saipa myös tuntemattomalla
tavalla tuon pienen kaupungin sanomalehden pöydällensä ja oli
tilaisuudessa lukea siitä kuinka laita oli eräässä kartanossa --
pitäjässä. Koko joukko pikku harmia sateli hänen päällensä, mutta hän
seisoi vakavana kengissään ja kaalasi mudan läpi sekä koroitti sitä
muuria, joka häntä eroitti ympäröivästä maailmasta. Tiina oli hänen
uskollinen apulaisensa ja muutamia luotettavia miehiä sai hän myöskin
pysymään korkeasta palkasta. Mutta kasvonsa olivat käyneet entistä
totisemmiksi, ja revolveri, jonka tohtori oli lähettänyt hänelle
puhdistettuna takaisin, riippui seinällä hänen sänkynsä yli kiiltävine
piippuineen ja messinkinappineen.

Näin odotti hän Henrikiä.



IX.


Vihdoin viimeinkin sai Ellen häneltä kirjeen. Hän oli arvannut jo
edeltäkäsin ett'ei hänelle tulisi paljon auringon paistetta siltä
puolelta, mutta ne skotlantilaiset suvut, jotka kirjeestä ilmestyivät,
melkein masensivat hänen mielensä. Kirje antoi sen tiedon että Henrik
oli suorittanut oppijakson eräässä mallikartanossa ja sitten ruvennut
palvelemaan suuressa maahovissa alainspehtorina. Kirje kuului näin
(Henrikin kaikella järjestyksellä kokoonpantu):

                                                Stonehouse Court.
                                                County Fife
                                                        Skotland.

                                           9 p:nä Lokakuuta 18--.

  Neiti Ellen Jansen'ille.

  Rakas Ellen!

  Näiden kuukausien kuluessa, siitä kun tänne tulin, olen alinomaa
  sinua ajatellut ja monta kertaa aikonut sinulle kirjoittaa, mutta
  minulta on aina puuttunut rohkeutta siihen. Minä olin merikipeä
  matkalla Leith'iin ja toivoin sen kestäessä usein että Jumala
  kuulisi rukoukseni ja lopettaisi minun kärsimykset. Minua ei
  ainoastaan vaivannut merikipu, vaan öisin maatessani tuossa ahtaassa
  majassa, laivan vyöriessä pyöriessä aalloilla, oli minulla aina tuo
  tapaus silmieni edessä ja Andreas semmoisena kuin hän silloin yöllä
  makasi vuoteellansa voivotellen. Minä koetin tuskissani muistella
  noita sanoja, joilla hän vastaan-otti onnettoman aseen minun
  kädestäni: Jumala siunatkoon neiti Elleniä! ja minä sain niistä
  suuren lohdutuksen, sillä tunsin samalla että eräällä toisella oli
  ainakin yhtä suuri edesvastaus, kuin minulla, ja että minä laillansa
  olin ollut tuon toisen tottelevainen välikappale. Vaan tämä oli
  pelkurimainen lohdutus ja suureksi häpeäksi minulle, sinuun
  verrattuna, mutta tästä tunnustuksesta saatkin nähdä, että sen
  kadotin yhtä pian kuin sen sain, joka oli ansaittu rangaistus.
  Sillä hetkellä nimittäin, kun seisoin ikkunalla ja ojensin hänelle
  pistolin, juolahti se ajatus päähäni: nyt ei Ellen enää minun
  poissa ollessani puhu hänen kanssansa eikä taputa häntä olkapäälle!
  Ja tätä ajatellessani annoin hänelle aseen. Sinä näet siis että
  meistä molemmista minä olen enemmän rikoksellinen kuin sinä ja
  rangaistus ei ole viipyvä, sillä minun korvissani soivat lain sanat:
  "Minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin
  pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"

  Semmoinen oli matka, jotta joka hetki toivoin että loppuni tulisi.
  Kun me tulimme Skotlannin rannikoille oli ilma parempi ja minä
  taisin mennä laivan kannelle katsomaan maata. Se ilmestyi suurina
  harmaina kukkuloina, joista muutamat näyttivät nousevan suorastaan
  merestä. Me menimme erääsen lahteen, jonka nimi on Firth of Forth,
  ja saavuimme siten Edinhurg'iin, Skotlannin pääkaupunkiin, joka on
  rakennettu monelle väelle, joista korkein nimitetään _Calton Hill_.
  Ei voi purjehtia pääkaupunkiin asti, vaan täytyy jäädä
  satamakaupunkiin, jonka nimi on Leith ja jossa löytyy ääretöin
  joukko laivoja ja rakennetuita lampia, joita nimitetään _Docks_.
  Kuten tiedät luen jokseenkin hyvin englannin kieltä, vaan alussa
  en voinut tehdä itseäni ymmärretyksi, ja skotlantilaiset puhuvat
  paitsi sitä murteellista kieltä. Muutamat ihmiset, jotka tulivat
  minua vastaan, antoivat minulle painetuita lehtiä ja kirjasia
  ihan ilmaiseksi. Minä näin että ne oli hurskaita kirjoja ja
  miellyin heti kansaan. Minä menin majailemaan erään kadun
  varrelle, joka oli vähemmän likanen ja pimeä kuin kaikki muut.
  Ensimmäisessä huoneessa oli sahajauhoja lattialla; siinä istui
  ihmisiä suurten tinapullojen ääressä, ja he polttivat liitu-piippuja.
  Emäntä, joka oli leski, oli ystävällisen näköinen ja punatukkainen
  sekä jokseenkin Tiinan muotoinen tuolla kotona. Sain itselleni
  huoneen ja kävin sitten katselemassa Edinburgh'in kaupunkia, kunnes
  väsyin sekä siihen että asuntooni. Kun tahdoin muuttaa pois, pyysi
  emäntäni minua jäämään, vaan kun kuitenkin pysyin päätöksessäni,
  sanoi hän minulle suoraan, että hän piti minusta paljon ja että
  minä voisin tulla tuon paikan omistajaksi sekä hänen mieheksensä.
  Kiitin minulle ai'otusta kunniasta ja näytin sormukseni; mutta
  sitten hän aikoi minua suudella, niin että minun väkisin täytyi
  vapauttaa itseni kaikkein nauraessa, jotka istuivat porstuassa ja
  polttivat tupakkaa. Minä kuljin alakuloisena dokkia myöten ja
  mietin jo lähtisinkö pois tästä jumalattomasta maasta. Ajattelin
  sinua, Ellen, ajattelin kartanoa tuolla kotona, syystöitä, jotka
  nyt varmaan olivat lopussa, ajattelin kaikkea sitä, joka oli ollut
  jokapäiväinen toimeni ja työni pitkän ajan kuluessa. Mutta samansa
  tuntui tuskalliselle palaaminen siihen paikkaan, joka oli aatteeni
  kauhistus. Minä olin joutua epätoivoon ja vääntelin käsiäni,
  rukoillen Jumalaa sydämessäni että hän tekisi matkani maailmassa
  hiukan huokeammaksi ja mieltäni valoisammaksi. Samassa eräs mies,
  joka ennen oli antanut minulle noita kirjaisia, puhutteli minua.
  Jouduin keskusteluun hänen kanssansa ja hän lupasi viedä minut
  kirkkoon, joka olisi minun mieltäni myöten. Me tulimme erääsen
  kirkkoon, joka minusta näytti kolkolle ja paljaalle; ei siinä ollut
  niinkään monta koristusta, kuin meidän pienessä kirkossa tuolla
  kotona. Mutta siellä oli saarnaaja, jonka puhe heti liikutti minua,
  ja seuraavana sunnuntaina vielä enemmän kun olin tutkinut pieniä
  hengellisiä kirjojani sekä englantilaisia evankelioita. Raamatun
  lause, josta saarna pidettiin, oli Salomonin sananlaskujen 10:nen
  luvun 24 v., "Mitä jumalatoin pelkää, se häntä johtaa; ja mitä
  vanhurskaat himoitsevat, sitä myös annetaan". Minusta jok'ainoa
  sana tarkoitti minua ja vaikka olisin osannut huonomminkin englannin
  kieltä, niin ei sanaakaan olisi korvani sivutse luikahtanut. Rukous
  vahvistaa ja rukouksen kautta uskovainen voi syntivaivoistansa
  päästä. Minä rukoilinkin hartaasti sill'aikaa kun seurakuntaa
  siunattiin. Kirkon ovella kysyi palvelija, joka jollakin lailla
  oli saanut käskyn siitä, mikä nimeni oli ja missä asuin ja viikolla
  tuli luokseni pappi, hra Goldman. Hän ei ollenkaan kysellyt minua,
  vaan puhui ainoastaan minulle millainen vanhurskaan elämä pitää
  olla, jotta hän pääsisi pahasta, joka uhkaa koko ihmissukua ja
  jokaista yksityistä pahantekojensa tähden. Hän antoi minulle kirjan
  päällekirjoituksella: _The Saints everlasting rest_ [suomeksi:
  vanhurskaan ijankaikkisesti kestävä rauha] ja pyysi minua käymään
  hänen luonansa. Seuraavana sunnuntaina olin taas kirkossa, mutta
  hän melkein masensi minua, sillä hän puhui ainoastaan synnistä ja
  Jumalan vihasta, jota kyllä itsekin tunsin. Seisoin kirkon
  ulkopuolella ja odotin pappia ja seurasin häntä kotiin sekä menin
  sitten sinne monta kertaa jälestäpäin. Huomattuansa että aina olin
  pehmeä kuin vaha ja yhä jotakin mietin, sanoi hän että ihmisen tuli
  tehdä työtä ja että minun oli ryhtyminen maanviljelmiini. Hän käski
  minun mennä erään ystävänsä luo, jolla oli malli-kartano lahden
  toisella puolla. Hänen luonansa olin sitten jonkun aikaa, perehdyin
  sen tienoon maamies-toimiin ja kieleen samaten. Kartanossa oli
  monta oppilasta, joka päivä pidettiin Jumalanpalvelusta ja
  sunnuntaisin olimme kaikki koko päivän kirkossa. Vaan ei mikään
  vaikuttanut minuhun, minä kävin yhä rangaistusta odottamassa, jonka
  tunsin riippuvan pääni päällä, ja pelkäsin että jotakin olisi
  sinulle tapahtunut; enkä kuitenkaan rohjennut sinulle kirjoittaa.
  Hyvillä todistuksilla varustettuna tulin sitten tähän suureen
  maahoviin, jossa nyt olen ja missä vielä voin paljon oppia. Niin
  kauan kun ala-inspehtorin toimet täydellisesti minua vangitsevat,
  olen jotensakin levollinen; vaan kun tulee hetken loma-aikaa, niin
  rauhattomuus taas minussa vallitsee. Nyt olen kuitenkin ko'onnut
  kaikki rohkeuteni, kirjoittaakseni sinulle, sillä muuten ehkä
  uskoisit että olen kuollut tai tullut sinulle uskottomaksi. Sitä
  en ole. Minä olen, vaikka raskaalla mielellä ja yhä odottaen
  ylhäältä armoa, jota en ansaitse, sinua alati uskollisesti
  rakastava
               Henrik.

Ellen luki tätä kirjettä monta kertaa ja kantoi sitä useita päiviä
rinnallansa. Eräänä päivänä kun oli kävelemässä, otti hän sen esille,
luki sitä viimeisen kerran hitaasti läpi, repi sen sitten pieniksi
palasiksi ja antoi niiden lentää valkoisina perhoisina kankaan
yli. Tultuansa kotia, otti hän kynän ja paperia, kävi istumaan
pöydän viereen, jonka ääressä oli saanut ensimmäistä opetusta
leikkitomeriltaan, ja kirjoitti:

                                                 ---- kartano.

                                        18 p:nä Lokakuuta 18-.

  Rakas Henrik!

  Suurella mielihyvällä olen lukenut kirjeesi, jonka pari päivää
  sitten sain; se on, siinä on paljon, josta en juuri voi iloita ja
  josta nyt ai'on kirjoittaa, koska tiedän asuntopaikkasi. Sainhan
  minä oikein pitkän kirjeen, vaan sinä oletkin ollut vieraassa maassa
  ja nähnyt niin paljon, kun minä sitä vastoin yhtä mittaa istun
  täällä kotona, jossa ei mitään tapahdu. Syys-sato on meillä tullut
  kuivana ja onnellisesti katon alle ja on keskinkertaista parempi.
  Paha kyllä, mehiläiset ovat pistäneet Tiinaa, mutta nyt hän on
  parempi. Ruskoa on minun ollut pakko antaa -- se on, se tuli niin
  vanhaksi ja söi suurella vaivalla, jotta eläinlääkärin täytyi saada
  se, vaikka se kyllä koski kipeästi minuun. Kauan odottelin kirjettä
  sinulta ja rupesin jo ajattelemaan yhtä ja toista, vaan tunnethan
  sinä minut ja tiedät ett'en aivan äkkiä säikähdy, ja viimein tuli
  kun tulikin kirje. Minusta sinulla ei suinkaan ole hyvä olla tuolla
  Skotlannissa. Se on varmaankin hyvin pimeä ja synkkä maa, paljon
  synkempi, kuin meidän köyhä kangas. Varmaankin ihmiset, joista
  puhut, ovat noiden mäkien näköiset, joita näit purjehtiessanne
  tuoton kummallisella nimellä varustettuun lahteen. Sinulle ei voi
  olla mitään hyvää noista harmaista ihmisistä, jotka ovat ikäänkuin
  merestä ylös kasvaneet, ilman lämmintä verta suonissaan.
  Kävellessäni rannalla eilen illalla, kun aurinko laskeusi ja
  hietasärkät seisoivat niin autioina vettä myöten, ajattelin sinua
  ja sinun seuralaisiasi. Luulen että Ellen oli paljon sopivampi
  sinulle seuraksi, sillä hän taisi ainakin kertoa sinulle että olet
  niin herttainen ja hyvä, ett'ei kukaan ihminen, vielä vähemmin Herra
  Jumala sinua vihata tai rangaista, josta aina puhut. Minä en käsitä
  ett'et voi jättää tuota aikaa, _joka on meidän keskenämme_, siksensä
  ja olla sitä surematta. Miksi sinä et voi ajatella niinkuin minä?
  Tai, jos se on mahdotointa, miksi et voi jättää minulle tuota
  edesvastausta, sillä, miten näet, minä varsin hyvin voin sitä
  kantaa, koska siinä ei mitään palaa ole? Jos tahdot käydä kirkossa
  täällä kotona, niin voit sitä tehdä varsin hyvin, sillä pappi on
  hyväsydäminen ja ystävällinen mies, joka on pitänyt minunkin
  puoltani, kun juorut kaupungissa tulivat lilan hulluiksi. Toinen
  hänen tyttäristään on naimisessa ja toinen kihloissa ja aina poissa
  sulhonsa vanhempien luona pääkaupungissa. Ja mitä työhön tulee,
  niin täällä on sitä yltäkyllin, kun ensin olet kotona ja naimisessa
  minun kanssani. Kartanon toimet ovat laajennettavat, sanovat kaikki,
  jotka semmoista ymmärtävät. Täällä ei sinun tarvitse olla kartanon
  inspehtorin alamainen. Minä tiedän varsin hyvin, että sinä olet
  minua paljon viisaampi, ja nyt olet vielä lisäksi ollut ulkomailla,
  missä aina niin paljon oppii. Ja nyt tämä kirje on tullut pitemmäksi
  kuin itse olin aikonut, ja minä tahdon nyt lopettaa, ollen sinun
  oma
         Ellenisi.


  P. S. Tahtoisin vaan lisätä että minusta sinun pitäisi tulla kotia.
  Tämä syksy on niin ihana, aivan kuin Juhannuksena, ja kangas
  hengittää tuoksua sisään avonaisista ikkunoista. Tahdotko sanoa
  tyhmälle Ellenille mitä Skotlantilaiset puhuvat: murrettako? Onko
  se jotain pahaa?
                      E.

Tähän kirjeesen tuli jonkun ajan kuluttua vastaus, johon Ellen ei ollut
oikein tyytyväinen, niin että hän taas pian kirjoitti. Sillä lailla
päästiin joulun yli lakkaamattomalla kirjevaihdolla, ja kevät läheni
lähenemistään. Nyt tuli Ellen kärsimättömäksi. Hän kirjoitti lyhyen
totisen kirjeen rakastajalleen, jossa hän käski tämän tulla kotia ja
omituisella tavallansa selitti hänelle että eräällä tanskalaisella
kankaalla käveli häntä odottamassa tyttö, joka oli jokseenkin
eriskummallisella tavalla häneen sidottu ja nyt tahtoi että tämä side
vahvistettaisiin taikka -- kohta katkaistaisiin.

Tämä vaikutti. Seuraava kirje määräsi päivän, jolloin Henrik palajaisi.
Kotimatka kävisi Hamburg'in kautta, sieltä uutta rautatietä myöten
pohjoiseen päin ja postivaunuissa kaupungista kartanoon.

Ellen oli nyt taas tyyni, ja iloinen. Nyt kaikki oli päätetty, Henrik
tuli ja Ellen ei epäillyt että, kun Henrik kerran olisi kotona, hänen
kyllä onnistuisi hajoittaa sekä kotimaiset että ulkomaiset sumut
Henrikin kipeästä mielestä. Ellen ei vielä ollut ruvennut mihinkään,
joka ei olisi häneltä onnistunut.

Oli taas pääsiäispäivät. Lumi ja kylmyys, nuo suosimattomat vieraat,
olivat jo paenneet. Kevään viheriäiset esikot ilmestyivät kaikkialla,
ilma oli kuiva ja täynnä tuoksuja kaikista nesteistä, joita aurinko
pusersi ulos. Täällä kankaalla ei huomattukaan ett'ei metsä vielä ollut
viheriäinen. Täällä ei ollut metsää ja ainoastaan muutamia puita, jotka
eivät koskaan olleet oikein viheriäisiä. Luuli olevansa keskellä
kevättä ja siinä luulossa leivosetkin livertelivät kahta iloisemmin.
Varpuset lentelivät ulos-heitettyin hernevarsien ympärillä ja Ellen itse
juoksi kuin kili, melkein niinkuin lapsena polkua myöten rakastajaansa
vastaan.

Ellen oli käynyt pitkän matkan ja oli nyt sillä kohdalla, missä
haara-tie poikkesi suurelta tieltä. Siinä hän seisahtui ja hengitti
syvään, katsoen käden alta, jota käytti auringon varjoksi, ja tuon
varman hienon käden alla levisi purppurahohde kaulalle ja poskille. Hän
oli kaukana nähnyt postivaunut.

Hän hyppäsi tien viereen ja kätkeytyi suuren mättään taakse. Vaunut
lähestyivät; Ellen tunsi hänet, vaikka tuuhea parta peitti hänen
kasvojansa. Hän mietti hengähtäen josko se Henrikiä kaunisti tai ei, ja
tuli siihen iloiseen päätökseen, että se häntä kaunisti. Vaunut
lähestyivät yhä; Henrik katseli maisemaa ja sillä hetkellä rauhallinen
tunnustuksen hymy kirkasti hänen kasvojansa. Ellen hyppäsi ylös, lensi
tielle ja vaunuihin Henrikin syliin. Tämä syleili äänetöinnä ihanaa
neitoa ja änkytti muutamia sanoja, jotka panivat posteljonin pään aivan
pyörille, sill'aikaa kun Ellen suuteli Henrikiä ja nauroi
ylenmääräisestä ilosta.

-- Täällähän olet, olet todellakin täällä, minun oma Henrikini, ja mikä
kauhea parta sinulla on!

Noin he istuivat vaihtamassa senkaltaisia tärkeitä mietteitä,
suutelivat toisiansa eivätkä osanneet sanoa muuta kuin: olet todellakin
täällä! ja: kuinka kaunis sinä olet Ellen! ja: minkä kauhean parran
olet saanut! -- ja tuota tuommoista, vaikka ajoivat ihan pappilan ja
tohtorin asunnon ohitse. Kuka ajattelee pappia ja tohtoria semmoisina
hetkinä. Ja sitten olivat kotona.

He istuivat juttelemassa myöhään illalla. Ellen ei ollenkaan koskenut
tuohon kipeään kohtaan; Henrik ei ollenkaan näyttänyt sitä muistavan.
Hän kertoi asioita niin vilkkaasti ja näytti ajattelevan kaikkea paitsi
entisyyttä. Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaan
Elleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänen
rauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä ja
löydettävä.

Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa:

-- Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik!

-- Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.

Ellen punastui, irroitti itsensä hänen syleilyksistään, antoi hänelle
viimeisen suutelon ja juoksi nopeasti ulos ovesta, jonka lukitsi
toiselta puolelta.

Henrik nousi vitkalleen ja meni vanhaan huoneesensa. Kun hän seisoi
siinä ikkunan ääressä ja näki pimeän länsipuolisen rakennus-sarjan,
synkistyivät hänen kasvonsa äkkiä. Hän kääntyi nopeasti pois ikkunasta,
laski kartiinit alas ja sytytti kynttilän. Hän käveli kauan
edestakaisin lattialla, ja kun hän viimein pani maata, olisi näkymätöin
katsoja voinut kuulla hengityksestään, jos ei olisi sitä hänen
kasvoistaan nähnyt, ett'ei rauha ollut unen kanssa astunut yksinäiseen
huoneesen.

Muutamia päiviä sen jälkeen pappi vihki tuon kauniin parin vanhassa
kirkossa, joka tätä tilaisuutta varten oli koristettu niin hyvin kuin
mahdollista tohtorin ja Tiinan toimesta. Kun Ellen ja Henrik illalla
seisoivat morsiushuoneen kynnyksellä, sanoi Ellen pää Henrikin rinnalle
kallistuneena:

-- Tänä hetkenä minä lupaan sinulle, Henrik, olla sinulle hyvä ja
uskollinen vaimo!

Hämmästyneenä Ellenin tavattomasta juhlallisuudesta ja viehätettynä
hetken suloudesta, nosti Henrik hänet lattialta ja, puoleksi kantaen
häntä sylissään, sanoi hän loistavin silmin:

-- Ja minä, Ellen, minä lupaan sinulle että kaikki, mikä mennyttä on,
pitää mennyttä olla, sekä että vaan ääretöin rakkauteni on seuraava
sinua tämän kynnyksen yli!

       *       *       *       *       *

Semmoisina hetkinä on annettu ja annetaan monta lupausta. Vanhat
sanoivat että Jupiter nauroi niille. Vaan ne ei ole ollenkaan
naurettavia. Semmoisissa lupauksissa ilmestyy aina ihmisen parhaimmat
tunteet sillä hetkellä; vaan voimia löytyy, jotka ovat noita hetkiä
voimakkaammat. Kun Henrik kauan aikaa tuon illan jälkeen oli herännyt
äärettömän pitkästä unelmasta, äärettömän pitkästä onnesta, kun
ulkonaiset seikat taas rupesivat vaikuttamaan häneen, niin menneistä
ajoista palasi jotain, joka ei tahtonut pysyä kynnyksen toisella
puolella. Muuan vähäpätöinen sattumus saattoi hänen sisällisen silmänsä
eteen erään kuvan, ja siitä kuvasta lähti koko joukko ajatuksia ulos,
jotka tunkeusivat hänen ja hänen onnensa väliin. Ehkä hän oli rientänyt
liian nopeasti onnensa helmaan; ehkä oli hän liian hartaasti sitä
toivonut! Tuo laukaus ajoi häntä vielä takaa.

Ellen koetti, kohta kun oli sen huomannut, kaikilla rakkauden ja
hellyyden keksimillä keinoilla poistaa tuota varjoa miehensä
heikommasta mielestä. Turhaan. Kun ei enää löytynyt mitään, jota hän
olisi toivonut, niin ajatuksensa olivat paljon enemmän entisyydessä
kuin nykyisyydessä. Unensa oli levotoin. Usein herätti hän vaimonsa
yöllä, kun hänellä oli ollut joku paha uni, ja vielä puoli-unessa puhui
hän hänelle rangaistuksesta, joka häntä odotti ja joka juuri nyt oli
kahta varmemmin häntä kohtaava, sillä nyt hänellä oli jotain, joka
häneltä riistää voitiin. Ellen rupesi tuskastumaan Henrikin puolesta,
ja huomattuansa tämän tuli Henrik umpimieliseksi ja rupesi miettimään
kuinka estäisi rangaistuksen suorastaan kohtaamasta Elleniä. Hän ryhtyi
kaikenlaisiin hurjiin koetuksiin. Astui ikäänkuin sattumalta vihaisten
härkien tielle tai ratsasti kaihtivilla hevosilla. Vaan hän ei tullut
pusketuksi eikä hevosen selästä heitetyksi. Sitten rupesi hän tekemään
kaikenlaisia koetuksia kartanon hoidossa. Hyvän ymmärryksensä ja tarkan
silmänsä avulla oli hän oppinut paljon Skotlannissa laajennetun
maatalo-hoidon suhteen. Nyt teki hän suuria muutoksia talon hoidossa.
Hän pani suuria summia uusiin yrityksiin, ottipa lainojakin ja osti
uusia suuremmoisia maanviljelyskoneita. Hän tuli yhä rohkeammaksi
"laajennuksissaan". Kaikki seudun ymmärtäväiset talolliset ja
kartanon-omistajat pudistivat päätään. Henrik ei ollut heitä
ymmärtävinänsä; hän oli oikein äkäinen vaimollensakin, kun tämä
vastusti näitä yrityksiä. Ja kokeet onnistuivat kun onnistuivatkin.
Henrik yhä kiihtyi. Hän pani vetoa suurten kartanoin haltijain kanssa
liki-paikoilla; hän pani vetoa oman itsensä kanssa niin sanoaksemme
Jehovan pitkämielisyydestä; tai kenties oikeammin tuon leppymättömän
vanhan testamentin Jumalan kanssa, joka ainoastaan odotti oikeata
hetkeä, lyödäksensä sitten sitä kovemmasti. Vaan kaikki yrityksensä
kartanon suhteen onnistuivat. Eräänä unettomana yönä ilmaisi hän
vaimollensa tämän hurjamielisyytensä. Vaimonsa vakavuus oli yhtä suuri
kuin hänen rakkautensa, ja hän osasi Henrikiä hillitä. Kartanon
kukoistus oli silloin korkeimmillaan ja Ellen'iä sekä Henrikiä
kadehdittiin ylt'ympärillä.

Ellen oli tuleva äidiksi. Kun synnyttämisen hetki oli tullut, näytti
kuin ei kaikki olisi ollut niin kuin olla piti ja tohtori, jota oli
lähetetty noutamaan niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, otti asian ensin
hyvin totisesti.

Henrik seisoi länsipuolisen rakennus-sarjan edessä käsivarret ristissä
ja kallella päin kuin vanki, joka tuomiotansa odottaa. Nyt tuli tohtori
juosten kuin nuori poika ulos hänen luoksensa ja huusi jo kaukaa:
Iloitkaa. Ei se ollut mitään; te olette nyt pulskan pojan isä. Joutukaa
sisään; kaikki on hyvin.

Henrik katseli ylös ja tohtori sai suuret silmät nähdessänsä hänen
kasvonsa. Hän oli sellaisen väsyneen miehen näköinen, joka on saanut
tiedon siitä, että hänellä vielä on pitkä matka kuljettavana.

-- Tuhat tulimmaista, ihminen; sanonhan minä teille että kaikki on
hyvin. Joutukaa sisään! kuuletteko tuota pientä laulajaa!

Henrik meni sisään kamariin, lankesi polvilleen Ellenin vuoteen viereen
ja suuteli hänen kättänsä.

Ellen hymyili ja käski Tiinan näyttää Henrikille hänen poikansa. Henrik
kumartui lapsen yli ja kyyneleensä putoelivat sen päälle.

-- Voisi melkein luulla että sinä olet sen synnyttänyt nyt, enkä minä!
sanoi hänen reipas vaimonsa.

Tiina nauraa hohotti kyyneleet silmissä ja itku kulkussa.

-- Voi teitä rakkaita pelkuria kaikki! sanoi Ellen. Kutsukaa tohtoria,
hän on ainoa järkevä ihminen täällä!

Tämän "tapauksen" jälkeen oli Henrik vähän aikaa muuttuneena. Hän laski
leikkipuheita pienokaisen kehdon ääressä ja oli ylimalkain niin
onnellinen nuorena isänä, että kaikki muut ajatukset siirtyivät
syrjälle. Vaan sitä myöten kuin pienokainen kasvoi pois kapaloista ja
kehdosta, kasvoi isän levottomuuskin.

Hän rakasti hyvin paljon lastansa, mutta senpä tähden pelkäsi hän että
jotain tapahtuisi, jota hän ei uskaltanut itsekseen ajatella, vielä
vähemmin muille ilmoittaa.

Ellen näki hänen tuskansa ja se kävi kipeästi hänen sydämelleen.
Hän oli, kuin kaikki nuoret äidit, varmaan luottanut siihen, että
lapsen syntyminen muuttaisi miehen mieltä. Nyt kun tämäkin toivo oli
tyhjiin rau'ennut, ei Ellen enää tietänyt mikä auttaisi miehen
synkkämielisyyttä, joka eneni enenemistään mitä enemmän pienokainen
kukoisti ja kasvoi; ja tämä synkkämielisyys kasvoi niin että se uhkasi
Henrikin järkeä. Hän vartioitsi lasta niin tarkasti että se melkein
hulluudelle näytti. Hän vartioitsi lapsen jokaista liikuntoa ja antoi
samalla käsiensä riippua niin hermottomina ja oli niin toivottoman
näköinen kuin hän olisi tahtonut sanoa: Mitä se kaikki hyödyttää? Mitä
tulla pitää, se tulee kuitenkin!

Kun Ellen leikkipuheilla koetti poistaa Henrikin ajatuksia siitä, jota
hän täydellä syyllä nimitti Henrikin houreeksi, niin tämä taisi soimata
häntä siitä, että hän oli "uskoa" vailla; ja jos Ellen silloin
väsyneenä ja alakuloisena kadotti mielensä tavallisen vahvuuden,
synkistyivät Henrikin kasvot, jotta Ellen välistä sai pahintakin
pelätä.

Tohtori oli kerran kärsimättömyydessänsä tästä, jota hän kyllä näki,
vaan johon hän ei tietänyt syytä, huudahtanut:

-- Niin Ellen parka; miehesi on todellakin kipeä; se on -- hän on
hullu.

Näin Ellen sai kokea ja kärsiä yhtä ja toista, Henrik kärsi myöskin ja
heittäysi tunteittensa valtaan. Jos synti olisi ollut kysymyksessä,
niin molemmat täten kärsimyksillään kyllä saivat sitä palkita.

Kaikesta huolimatta oli Ellen lupauksensa mukaan hyvä ja uskollinen
vaimo, joka kärsi miehensä kanssa ja piti huolta hänestä, vaan ei
koskaan ollut jyrkkä eikä oikullinen kuin menneinä aikoina. Tuo kärsivä
mies jumaloitsi vaimoansa hänkin ja katui valoisilla hetkillä että hän
synkillä teki hänelle surua.

Hän tahtoi "merkin", tahtoi yhden ainoan merkin, oli hän sanonut
Ellenille eräänä unettomana yönä, kun tämä tyynellä tavallansa oli
koettanut hänelle osoittaa, kuinka vähän syytä _hänellä_ oli
levottomuuteen, häntä kun ympäröi rakkaus. Hän osoitti samalla nukkuvaa
lasta vieressänsä ja näytti isälle kuinka terveenä ja rauhallisena se
nukkui.

-- Kerran merkin, julkisen merkin Jumalalta; tähän asti kaikki on
voinut olla sattumusta! Vaan kun semmoisen saisin, olisin tyytyväinen
ja saisin rauhaa!

Ellen huokaeli. Hän oli niin usein puhunut siihen suuntaan, vaikk'ei
näillä sanoilla juuri. Ellen ei ollut niitä, joita sanotaan hurskaiksi;
miehensä esimerkki olisi varmaan häntä peloittanut, jos hänellä
olisikin ollut taipumusta siihen. Nyt kuitenkin muistui hänen mieleensä
se Raamatun paikka, jossa puhutaan niistä, jotka aina vaativat merkkiä
ja ihmetöitä. Vaan hän salasi mielen-liikutustaan ja huokaeli.

Joku tärkeä työ oli tehtävä varhain aamulla. Henrik nousi ja meni väen
luo. Ellen puki poikaansa. Tämä osasi jo melkein selvästi puhua, ja kun
isä ei ollut huoneessa häntä pidättämässä, antoi äiti hänen aina
vapaasti juosta ympäri. Se oli sille parasta, arveli hän.

Kun Henrik päivällä tuli sisään ja tapansa mukaan meni katsomaan
istuiko poika paikallansa tuolillaan leikkimässä kalujensa kanssa, niin
tämä ei siinä ollutkaan. Henrik meni kyökkiin, jossa Ellen seisoi
puhumassa erään vaimon kanssa.

-- Missä on poika? kysyi hän.

-- En tiedä; hetken aikaa sitten oli hän siellä sisällä!

-- Sinä olet velvollisuuden tuntoa vailla -- aloitti Henrik, mutta
maltti kuitenkin mieltänsä vieraan vaimon läsnä ollessa.

Tämä sanoi että hän juuri oli nähnyt pojan niitty-tiellä.

Henrik ajatteli kohta jokea sillan alla ja riensi ulos ovesta. Äiti
seurasi.

He tulivat jälleen sisään molemmat yhtä levottomina ja tahtoivat
uudestaan kysellä vaimolta, mutta kuulivat samassa makuuhuoneesta pojan
iloisen äänen.

He menivät sinne, mutta seisahtuivat molemmat kuin kivettyneinä
kynnykselle.

Laattialla istui poika ja piti kädessään leikkikalua, vaan se ei
ollutkaan hänen puuhevosensa. Se kiertyi hänen pienen käsivartensa
ympäri. Sillä oli kirjava raita selkää myöten ja se pisti lyhyen paksun
päänsä esille, ikäänkuin suudellaksensa lämpöstä punasta lapsen-suuta.

Henrikin polvet vapisivat ja silmiensä edessä pimeni. Sitten tunsi hän
kuinka vaimonsa pisti hänen käteensä kylmän raskaan rautaisen koneen,
ja hänen äänensä lausui kuin maan-alaisesta holvista:

-- Ammu!

Henrik ojensi eteensä kiiltävät torvet.

Samassa tuli hänen kätensä vakavaksi kuin pistolin varsi ja silmänsä
teräväksi kuin pajonetti. Vaan väkevä mies kaatui kumoon kohta kun
laukauksen kuuli.

Myöhemmin illalla istui äiti poika sylissä Henrikin vuoteella. Hän
avasi silmänsä. Iltarusko kohtasi kuin pehmonen hyväilevä käsi hänen
pään-alustansa, melkein kuin se käsi, joka otsaansa hyväili. Hän
katseli loistavin silmin vaimoansa ja lastansa:

-- Kiitos Ellen! Nyt olen terve!

Tohtori läheni heitä nurkastaan.

-- Kuulkaappas! _tätä_ laukausta ette voi tehdä toistamiseen.

Kun tohtori meni kotia, oli hänellä lasi-purkki muassa, jonka pani
talteen. Siinä oli suuri käärme muserretulla päällä. Saahan
talonlääkäri viimein kaikki tietää. Tohtori arveli että tätä purkkia
voisi käyttää jos Henrik uudestaan tulisi surupäiseksi. Vaan vuodet
vierivät; käärme ei tullut kaapista tohtorin elin-aikana.

Tohtori eli tavattoman ijäkkääksi mieheksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi laukausta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.