Title: Vanhan päiväkirjan lehtiä - Episodi J. L. Runebergin elämästä
Author: Edelfelt, Berta, 1869-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan päiväkirjan lehtiä - Episodi J. L. Runebergin elämästä" ***


VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ

EPISODI J. L. RUNEBERGIN ELÄMÄSTÄ


Berta Edelfelt


Johdannon kirjoittanut
Werner Söderhjelm


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.



[Kuva: EMILIE BJÖRKSTÉN
70-vuotiaana]



JOHDANTO


I

Kerran, niin kertoo perimätieto, kun Runebergin kodissa Porvoossa eräät
hänen läheisimmät ystävänsä laskivat leikkiä hänen monista
rakastumisistaan ja »niistä erilaisista asteista, joita hän itsekullekin
oli kustantanut», improvisoi runoilija, hetkisen kuunneltuaan, tämän
usein lainatun säkeistön:

      Älskat har jag många, många, än en ful och än en skön,
      Unga, gamla, korta, långa, vilken blev väl sen min lön.
      Tvenne feta, resten skrikor: en Augusta, en Sofi,
      Två Marior, två Fredrikor och en Emili.

Kotona puhuttiin näistä rakastumisista hyvin vapaasti, sekä niiden
kestäessä että jälkeenpäin, ja Runebergin oma leikillisen avomielinen
tapa käsitellä niitä taittoi kärjen toisten pahoilta ajatuksilta. Rouva
Runeberg sanookin, kun hän muistelmissaan koskettelee tätä, että
»ylipäätään hänen puoleltaan tämä lemmiskely ei useinkaan ollut niin
vakavasti tarkoitettua, vaikkakin ihmiset siitä hieman hälisivät ja
vaikkakin ne, jotka olivat sen esineinä, olivat välistä kylliksi
lapsellisia tunteakseen itsensä niin imarrelluiksi hänen
huomaavaisuudestaan, että he pitivät pientä mielikuvaleikkiä suurena
intohimona». (Helena Westermarck: Fredrika Runeberg, s. 71.) Tämä
käsitys on tullut määrääväksi, ja epäilemättä se on pääasiassa oikea,
huolimatta siitä, että sen on vakiinnuttanut henkilö, joka voi näyttää
vähimmin puolueettomalta, runoilijan oma vaimo. Kenties yhtyneenä
jonkinlaiseen vastenmielisyyteen kuvitella mitään muuta tämä selittää
sen, että Runebergin elämäkerran kirjoittaja, J. E. Strömborg, joka
muuten niin huolellisesti ja melkeinpä päivä päivältä kuvaa runoilijan
elämän pienimmätkin tapahtumat, ei näille episodeille anna teoksessaan
mitään merkitsevää sijaa. Kun kirjallisuushistorioitsijatkaan eivät ole
kiinnittäneet erikoisempaa huomiota runoilijan elämäkerran eroottiseen
puoleen, on äsken mainittu vakiintunut traditsio, siihen varmaan ollut
osaltaan syynä, kun vielä lisäksi on ollut puute luotettavasta
aineistosta. Mutta tärkeintä on kuitenkin tässä ollut, että koko
Runebergin tuotannossa, lukuunottamatta varhaisromanttista
nuoruusrunoelmaa Svartsjukans nätter, kihlausrunoja Friggalle ja
enintään paria muuta, ei huomaa mitään vaikutelmia näistä elämyksistä.
Ne jäljet, joita Goethen »flammat», -- käyttääksemme tuota Runebergin
piireissä suosittua epämiellyttävää sanaa -- jättivät hänen runouteensa,
eivät tosin ole erityisemmin monet eivätkä syvät; mutta on siellä
kuitenkin Lida-runot rouva von Steinille ja Suleika-laulut Marianne von
Willemerille, ja jotakin sen tapaista saa turhaan etsiä Runebergilla.
Tämähän näyttää antavan hänen runoilijaluonteensa kuvaajille tarpeeksi
syytä sivuuttaa hänen mielenkiintonsa noihin »moniin, moniin». Se ei ole
mitenkään vaikuttanut hänen runoilijapersoonallisuutensa muodostumiseen,
ja sen sisin olemus on jälkimaailmalle jäänyt hämäräksi.

»Ylipäätään ei useinkaan niin vakavasti tarkoitettua», sanoo rouva
Runeberg hänen suhteestaan mielitiettyihinsä; täytyy myöntää, että tähän
sangen epäröivään sanamuotoon sisältyy jonkun verran pidättyväisyyttä.
Niinpä kertookin rouva Runeberg itse tuosta ensimmäisestä Mariasta,
Saarijärven morsiamesta, että sen jälkeen kuin hänellä ei enää ollut
sijaa runoilijan sydämessä, tämä kuitenkin katsoi kunniansa vaativan
olemaan peräytymättä, eikä rouva Runeberg tahdo puhua »niistä
taisteluista ja suruista, joita tämä aiheutti» (kirjoittamani
elämäkerta, II, 538). Se oli tosin nuoruusromantiikkaa, mutta olihan se
kuitenkin varsin paljon. Muistelihan hän ensimmäistä Fredrikaa,
(»Nordanbruden») vielä vanhuudessaankin ja lähetti tälle avustusta, kun
hän oli puutteessa. Toinen Maria, Maria Prytz, hänen entinen oppilaansa,
oli hänen avioliittonsa ensimmäisinä vuosina Helsingissä yksi
Lauantaiseuran naisia ja vieraili myöhemminkin runoilijan kodissa
Porvoossa. Maria Prytz kuoli kolmenkymmenenkolmen vuotiaana Turussa
1849, ja runoilija otti jäähyväiset häneltä hänen kuolinvuoteensa
ääressä. Tätä naista tässä julkaistujen päiväkirjanlehtien
kirjoittajatar tarkoittaa, kun hän puhuu jostakusta, »jolle hän oli
mustasukkainen aina hulluuteen saakka», ja päiväkirjan julkaisijattaren
tiedonannon mukaan on Runeberg vielä vanhana ja sairaana sanonut hänelle
tästä nuoruudenrakkaudestaan: »Hän oli alttiimpi kuin sinä, hänen
mielestään en minä koskaan rakastanut liiaksi.» Vaikkakin tämä olisi
ollut lausuttu kevyen leikillisesti, viittaa kaikki siihen, että tämä
kaunis ja ylpeä nainen, intohimoisine luonteineen, herkkine
mielenlaatuineen ja runollisuuden siivittämine luonnonpalvontoineen,
merkitsi Runebergille paljoa enemmän kuin »pientä mielikuvaleikkiä» ja
että, kuten myöskin elämäkerrassa olen viitannut (I, 304), tässä oli
kysymyksessä molemminpuolinen, syvä ja lämmin suhde. Tästä suhteesta
puhuttiin paljon, kertoo eräs samanaikuinen muistiinpano, ja jos tämä
nuori nainen säästyi siltä katkeralta moitteelta, joka sittemmin tuli
Emilie Björksténin osaksi, tapahtui se siitä syystä, että otettiin
huomioon hänen sairautensa (keuhkotauti) ja että hänen aikainen
kuolemansa toi mukanaan sovitusta ja unhoa. Hänen sanotaan olleen
mallina ylioppilaan sisarelle Runebergin Hannassa, ja eräs erinomaisen
kaunis luonnonkuva, jota Runeberg on käyttänyt Vanhan puutarhurin
kirjeissä, on hänen kynästään lähtöisin (Strömborg: Biogr. anteckn. IV,
1, 176). Hän on epäilemättä se varhaisempain aikojen rakastettu, jota
Fredrika Runeberg lähinnä ajattelee, kun hän edellä lainatuissa sanoissa
näyttää tekevän eräitä poikkeuksia. -- Augusta (Lundahl), älyllä ja
taiteellisilla lahjoilla runsaasti armoitettu Lauantaiseuran ihastuttava
kaksikymmenvuotias »Hebe», oli J. J. Nervanderin suuri rakkaus eikä
Runebergin, niin paljon kuin tämä ihailikin häntä. Sofi (Kellgren) taas
oli vain hyvä ystävätär ja sukulainen. Ja vihdoin »Emili», joka ei ilman
tarkoitusta ole viimeisenä järjestyksessä -- Emilie Björkstén, jonka
pitkä, onnenhurmaa ja tuskaa tulviva rakkaustarina on täyttänyt tuon
vanhan päiväkirjan lehdet hänen palavan sielunsa purkauksilla ja
lopuksi, kahdenkymmenen vuoden liekehtelyn jälkeen, kauniilla ja
syvällisen vakavilla ilmaisuilla siitä kohtaloon alistumisesta, jolla
hän luopuu siitä, mikä ei voinut jatkua tulematta hänelle
ylivoimaiseksi.

Strömborg kertoo Elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan (IV, 1, 274 ja
seur.) Emilie Björksténistä, tämän kuvailtua ensimmäistä tapaamistaan
Runebergin kanssa (1838): »Hän oli silloin viisitoistavuotias, kaunis ja
unelmoiva, täynnä tulta ja viehkeyttä ja sydän alttiina kaikelle
suurelle ja kauniille elämässä.» Ja Strömborg lisää: »Kirjailijattaren
antoisaan ihailuun vastasi Runeberg pian lämpimällä myötätunnolla, ja
niin tuli hän huomaamattaan lisäämään niiden lemmittyjen lukua, jotka
eri aikoina olivat runoilijan jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen
sydämen ylitsevuotavan lämmön johdattimina. Lukuunottamatta rouva
Runebergia, joka aina oli ja pysyi hänen 'hjärtemutter'inaan --
Runebergin käyttämä kuvaava nimitys -- ja joka vallitsi koko taloa ja
oli kaiken kilpailun yläpuolella, lienee kirjailijatar Runebergin
mielitiettyjen joukossa mainittava lähinnä Maria Prytziä... Lopulla
1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alussa oli Runeberg verrattain
vilkkaassa kirjevaihdossa kirjailijattaren kanssa. Eräässä näistä
kirjeistä kirjoitti runoilija muun muassa, että tämä hänelle oli
'enemmän kuin kevät ja järvi ja kukat ja toukokuut'... Runebergin
kodissa oli ja pysyi hän ... myöskin Runebergin sairauden aikana usein
nähtynä vieraana, ja rouva Runebergin kanssa hän oli vilkkaassa
kirjevaihdossa 1850-luvun keskivaiheilta aina rouva Runebergin kuolemaan
saakka. Kirjailijatar lopettaa kuvauksensa niillä säkeistöillä, jotka
Runeberg heidän tuttavuutensa ensi vuosina kirjoitti hänen
muistokirjaansa. Kun ne erittäin hyvin luonnehtivat Runebergin
hyväntahtoista ja leikkisää tapaa seurustella hänen ja muiden nuorten
tyttöjen kanssa, lainaamme ne tähän. Ne kuuluvat:

      Vad mängd bekanta ren du hunnit samla,
      En vän från varje stad, från varje ort!
      Ser du dem hos dig alla? Nya, gamla?
      Säg, eller väntar du blott deras kort?

      Besinna dock, om hela denna skara
      En gång begärde att bli tagen mot,
      Hur brydd du skulle, som värdinna vara
      Att få serveringen på artig fot!

      Och om också ett ord, en min med mera
      Av socker ficks ihop åt en och var,
      Hur ville du väl alla härbergera
      Då två små kamrar blott ditt hjärta har?

      Men allra värst, hur gick det väl på stället
      Om, bäst man sluppit in, han kom burdus,
      Den rätte ägarn, som rår om hotellet,
      Och ville vara ensam i sitt hus?

      Det bleve artigt nog att se oss vandra
      För hans kapris på dörren par om par!
      Dock gärna, gärna må vi gå, vi andra,
      Blott lugn och glädje bli med honom kvar.»

Strömborgin yllälainatuissa riveissä asetetaan Emilie Björksténin ja
Runebergin välinen suhde tuon aikaisemmin mainitun traditsion
puitteisiin, joka ilmenee rouva Runebergin antamassa kuvassa runoilijan
lemmensuhteista. Jos tahtoo pitää todistusvoimaisina muistokirjan
säkeistöjä »heidän tuttavuutensa ensi vuosilta», niin tukevathan ne
jossakin määrin tuota yleistä käsitystä, vaikkakin edellä esitetty
kaunis rivi Runebergin kirjeessä tuntuu puhuvan toista kieltä. Siihen
aikaan, jolloin minä pyrin syventymään runoilijan elämänvaiheisiin,
tunnustelin traditsion jälkiä erikoisesti tähän suhteeseen nähden, mutta
kohtasin kaikkialla saman käsityksen. Tosin sai juuri tähän kohtaan
kuulla sovellutettavan sitä, josta rouva Runeberg sanoo, että »ihmiset
hieman hälisivät siitä» -- pimeistä iltakävelyistä ja suudelmista
kadunkulmissa tai muissa enemmän tai vähemmän rauhoitetuissa paikoissa
-- mutta lopputulos oli kuitenkin se, että kaikki oli ollut pelkkää
ystävyyttä, joka yhtä paljon ulottui Runebergin puolisoon ja jossa
pieniä hellyydenosoituksia lukuunottamatta -- siihen aikaan ne olivat
sallittuja ystävien kesken -- ei ollut mitään sopivaisuuden rajoja
rikkovaa muuta kuin Emilien kylläkin peittelemätön, »hupsu»
hurmaantuminen.

Emilie Björksténin muistiinpanot olivat vielä silloin seitsemällä
sinetillä lukittu kirja, ja oli tuskin toivoa siitä, että sitä koskaan
julkaistaisiin. Runebergin lukuisat kirjeet hänelle olivat talletettuina
Helsingissä, ja testamentin määräys kielsi niitä aukaisemasta, ennenkuin
viisikymmentä vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan. Se katsaus hänen
tunnemaailmaansa, jonka seuraavat sivut meille tarjoavat, tulee
oleellisesti muuttamaan käsitystämme hänestä ja hänen suhteestaan
Runebergiin sekä tämän suhteesta häneen. Me tulemme näkemään, että hän
hyvin pitkän ajan kuluessa vangitsi runoilijan tunteita voimakkaammin
kuin olisimme voineet aavistaakaan, ja sen kautta tulee myöskin
Runebergin olemuksessa paljastumaan eräs puoli, jota tähän saakka hänen
elämänsä ja hänen persoonallisuutensa kuvauksessa vain ohimennen on
kosketeltu.

Julkaisijatar on kuvannut päiväkirjan kohtaloita ja niitä syitä, jotka
ovat saaneet hänet tekemään nämä otteet tunnetuiksi. Hän on onnellisesti
punonut yhteen poimintonsa referaattien ja viittausten avulla sekä
liittänyt niihin kirjailijatarta koskevia selityksiä ja mietteitä.
Merkittävää näissä lisäyksissä on kaiken kaunistelemisen karttaminen:
eräitä heikkoja puolia jopa alleviivataankin erikoisesti. Mutta
julkaisulla on kuitenkin tehty Emilie Björksténin muistolle kieltämätön
palvelus. Onhan tämä hänen suuren tunne-elämyksensä tunnustus ennen
kaikkea kappale naisen elämän historiaa. Se huvittaa ja liikuttaa meitä
vivahteluissansa leikistä vakavaan, romanttisesta haltioitumisesta
selväkatseiseen havahtumiseen, ja päinvastoin, kaikki hänen itsensä
väkevän välittömästi ja havainnollisesti erittelemänä sekä oivallisiin
puitteisiin pukemana. Se huipentuu lopuksi inhimillisesti järkyttävään
epilogiin, missä taistelu rauhan ja selvyyden saavuttamiseksi on
taisteltu loppuun, ja tämän heijastuminen kirjailijattaren sanoissa
vaikuttaa yhtä voimakkaasti kuin taiteellisesti harkittu kuvaus.
Mielenkiintoamme häneen tai hänen henkilöllisyytensä merkitystä ei
suinkaan vähennä se seikka, että mies, joka sitoo hänet itseensä
vuosikymmenien kuluessa, joka alati valaa öljyä hänen liekkiinsä eikä
voi olla ilman häntä, kun hän tahtoo paeta pois hyllyvältä pohjalta --
että se mies on Johan Ludvig Runeberg. Ja mitä runoilijaan tulee,
muodostavat kirjailijattaren muistiinpanot joka tapauksessa
todistuskappaleen, jota vaille ei tahtoisi jäädä. Ei ole tosin kysymystä
siitä, että tämä lisä hänen elämäkertaansa loisi jotakin uutta
valaistusta hänen runouteensa -- kuten tapahtui, kun vihdoinkin
uskallettiin ilmaista, mitä oli liikkunut sisimmällä Tegnérin
tunne-elämässä; korkeintaan antaa se taustan hänen tuotannolleen eräänä
määrättynä ajanjaksona. Mutta se täydentää kuvaamme Runebergista, tuota
kuvaa, josta kaiken maallisen yläpuolelle korotetussa ylevyydessään ja
sädekehän ympäröimässä suuruudessaan monen mielestä kenties välistä
puuttuu inhimillisiä piirteitä. Että se, mitä Strömborg niin oikein
nimittää runoilijan »jatkuvasti nuorekkaan ja tunnekylläisen sydämen
ylitsevuotavaksi lämmöksi», olisi saanut tyydyttävän johdattimen vain
»hyväntahtoisessa ja leikkisässä» kuhertelussa, ei ole osoittautunut
yhtäpitäväksi hänen voimakkaan luontonsa kanssa. Emilie Björksténin
päiväkirja osoittaa joka tapauksessa, että tämä ylitsevuotava lämpö pani
liikkeelle voimakkaampia ja kestävämpiä virtauksia.

Mutta kaikesta tästähän se puhuu kyllin itse puolestaan. Kun
julkaisijatar on toivonut, että minä varustaisin hänen julkaisunsa
johdannolla, voin tässä suhteessa ainoastaan viitata siihen ja hänen
omaan esipuheeseensa. Tehtäväkseni jää niinmuodoin vain historiallisesti
täyttää puitteet sekä liittää tekstiin muutamia reunamuistutuksia.


II

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa
vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä
kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja
nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen,
leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen
juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman
paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä
hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä
koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman
tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin
oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle
sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten
kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen
keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja
mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta
jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja
kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen
päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja
lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja
erikoisesti Byron -- jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan
yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen
harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa
olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen
makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen
usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt
ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi
pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta
vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa
Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan
jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään
oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin
Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista
ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg
luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen
jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä
oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja
omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään
erikoista» -- huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti.
Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle
taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä
hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka
tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka
pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää
tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen
ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan
parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut.
Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla
pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti
iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen
omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen
epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri
menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä
eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta
silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa
liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa»
ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli
hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli
kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen
kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät,
päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan
taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli
minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä
paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta
1852: »_Hän_ oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä
suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: 'Ne ovat erinomaisen
kauniita.' Sitä en olisi sentään voinut uskoa. 'Onko se mahdollista?'
huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat
sanansa. 'Kiitos, kiitos', sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja
riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän
kysyi, saisiko hän näyttää niitä _hänelle_ [rva R:lle], ja minä suostuin
siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän
hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. 'Sinun täytyy oikein kirjoittaa
paljon', sanoi hän muun muassa, 'sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule
tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.'» Ei liene väärin otaksua,
että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus
houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan.
Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä,
kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli
kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan
tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi
hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista
muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma,
_Sandperlor_, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia
kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu
(Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla
olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa.
Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka
tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851.
Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis
lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L.
Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se
on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla
Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin
runouteen:

      De »rosor» uti diktens lustgård brutna,
      vid Skandiens bröst de frysa bort till is.
      Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta,
      som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen
maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien
ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti
huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin
eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen
kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä
paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

      Skaldekonung! Skön Du jorden målar
      som den borde vara -- gyllne strålar,
      Himlens klarhet vilar över den.
      I Din själ göms även himmelen!

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen
tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun
kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä
kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein
todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.»
Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta
kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on
saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja
Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin
verroin con amore» -- mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti
kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti
Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat
ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja
Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he
kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen.
Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt
fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» -- täytyy ihmetellä
kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne
kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa,
mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta,
diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä
olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki
kohdistuvat Runebergiin -- mutta tällä kertaa ilman että nimeä on
asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on
vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän
rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään
rakastavaisen äänensävystä -- runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan
tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän
vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän
ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on
todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein
parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.


      Den nyckfulla.

      Flicka! Säg vad är som vållar
      Att Du, fast av nycker full,
      Så min hela själ förtrollar,
      Ger mig än en stund av gull,
      Än av idel harm den andra;
      Ack, men bör jag väl Dig klandra?
      Ty med allt man kan förstå
      Att Du älsklig är ändå.

      Fast utur Ditt öga lågar
      Hjärtats djupa eld mot mig,
      Aldrig, aldrig dock jag vågar
      Lita fullt och fast på Dig.
      Varm Du tycks den ena dagen,
      Kall den andra. Och bedragen --
      Vill jag Dig ej förebrå;
      Ty Du älsklig är ändå.

      Än Du ler; än kan Du gråta,
      Tankfull är Du ock ibland;
      Stundom öppen, än en gåta,
      Tänder Du mitt bröst i brand.
      En Du stundom håller fången,
      Flere fängslar andra gången.
      Ljus och mörker hos Dig rå;
      Men Du älsklig är ändå.

      Än i valsens vilda yra
      Flyr Du bort med vågfull barm;
      Är ej nöjd en enda styra,
      Ger envar en blick så varm.
      Än vid stjärnors ljus du drömmer
      Vida världen så förglömmer,
      Men jag svära vill därpå
      Att Du älsklig är ändå.

      Ena timmen kan Du vara
      Full av liv i blick och ord;
      Andra timmen knappast svara
      På den fråga Dig blir gjord.
      Än av Söderns eld Du brinner,
      Isig köld man sedan finner
      I Ditt ögas klara blå,
      Men Du älsklig är ändå.

      Yr och barnslig kan Du leka;
      -- Flicka! Sällsam är Din makt! --
      Med Din blick mitt hjärta smeka;
      Mig i bojor har Du lagt.
      Vek och svärmisk ena stunden,
      Blir Du trotsig i sekunden;
      Fast Du är än si, än så,
      Blir Du älskelig ändå.

      Ena stunden vill Du dröja
      Ständigt kvar i livets glans,
      Andra stunden vingen höja
      Upp till stjärnors gyllne krans.
      Flicka! Fast Du jämt mig plågar,
      Jag mig ständigt, ständigt frågar,
      Huru det sig komma må
      Att jag älskar Dig ändå.

      Svaret törs mitt hjärta viska,
      Glad jag lyssnar till dess röst:
      Gyllne korn och blommor friska
      Gömmes i Ditt varma bröst.
      Livets allvar tids nog hinner
      Taga bort allt ytligt skimmer
      Sen -- när goda änglar rå --
      Blir Du älskligast ändå.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia,
jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta
tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin
paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.


      Blott Du.

      Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla!
      Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe!
      O! må mig världen än en dåre kalla,
      Förstår väl den mitt väsens väl och ve,
      Kan den väl djupet av mitt hjärta se?

      Mig tyckes stundom att jag endast drömmer
      Om all min kärleks underbara fröjd,
      Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer
      Så mången sorg, fast än av mig ej röjd,
      På all min sällhets rika blomsterhöjd.

      Men när Din blick så mäktigt till mig talar,
      När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar;
      Då all min lyckas verklighet hugsvalar
      Mig åter, och min själ ej ord mer har
      För all den sällhet som mig jorden bar!


      Min himmel.

      Jag jordens sorger glömmer vid din mund,
      O! Dit i tanken vill jag fly en stund!
      Där vill jag än engång min himmel finna,
      Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna.
      Fritt kalla drivor må omkring mig stå,
      Ej snö, ej kyla känner jag ändå.

      Var finns en salighet så stor som min,
      Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!»
      Och då du till ditt varma bröst mig sluter
      Jag där en försmak ren av himlen njuter.
      Där är så ljust, så ljuvligt och så gott,
      Där allt är frid, och kärlek -- kärlek blott!

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu
katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on
lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä.
»Må åren tiden kasta bort -- Med den min ungdom, som är skön fast kort;
Må åren svalka hjärtats heta flamma» -- se ei tee mitään, on kuitenkin
jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä
muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä
Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi
olivat hänelle osoitettuja. -- Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta
kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen
toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut
julkisuuteen. -- Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti,
jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt
pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en
tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja
Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen
myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime
päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat
vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin
konsanaan uskalsin uneksiakaan. -- _Hän itse_ on F[redrikan] kautta
lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani
johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin
kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen
puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 _Drottningar_-nimisellä vihkosella, joka
sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta
naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais'hen saakka.
Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli
»omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle
Josefinalle» seuraavin säkein:

      En ton från Finlands undangömda skar
      Till Dig, o Drottning, över havet klingar,
      Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär
      Och det är kärlek, som hans flykt bevingar;
      Det är en diktarinnas blyga bön
      Till en den ädlaste av hennes kön.

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista
arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä
suorasanaisia kuvauksia, _Några Minnen av e***_ (nimimerkki, jota hän
käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden
vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja
täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee
pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä
tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838)
-- »Första gången» -- näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se
luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista
illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa
muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä
kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan -- »Sista
gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa
jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän
välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa,
ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden
haavemieli puhuvat. -- Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä
Fredrik Pacius -- yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita
-- ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia
Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

_Ännu en gång_ on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi
muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu
runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen
sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo,
»Runebergs stuga» -- josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen
kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa -- kohdistuu
välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen
Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii
miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta
että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi
naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua
luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on
jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla,
kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

      Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker
      Mina toners blyga hyllning nu,
      Och min famn med kärlek mot dig sträcker,
      Var mig blid som förr, du dyra, du!

      »Döden skiljer ej, men den förenar
      Fastare det band som knöts engång.»
      Så du sade; liksom sorgen renar
      Själen, under livets pilgrimsgång.

      Så hav tack, du stora, ädla hjärta
      För de ord du gav mig såsom tröst
      Då jag nedböjd av min djupa smärta
      Trycktes mot ditt rika, varma bröst.

      Älskade! jag ord, ej toner äger
      För att tolka vad för mig du är;
      Vad du var och städs förblir; jag säger
      För mycket ej om lov jag dig hembär.

      Men jag får ej säga vad jag känner,
      Jag det icke kan, ty tankars mängd
      Mig bestorma, och i hjärtat bränner
      Tåren, sucken, smärtan innestängd.

      Du förstår mig dock, och därför vågar
      Dig, som minnas skall en eftervärld,
      Här en själ, som tacksamt för dig lågar,
      ödmjukt ägna denna ringa gärd.

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, _De sista_, joka on vahvasti
uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia
musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus
Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä
kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen
julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja
suhteellisen laajan lukijapiirin -- siihen liittyi myöhemmin erityisenä
julkaisuna ilmestynyt _Minne från Björkudden_. Sitävastoin oli hän
ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa
arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa
lastenlehdessä Trollsländan'issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta
mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein
oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä
siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan'issa oli
siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo,
jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen
huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai
johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin
selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen
eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.


III

Kun vanhemman sukupolven keskuudessa Emilie Björksténin ja Runebergin
ystävyys on tullut puheenaineeksi, on kernaasti huomautettu, että
ensinmainittu liikakiihoittuneine, jopa »hysteerisine»
luonteenlaatuineen epäilemättä itselleen liioitteli tämän suhteen ja
erikoisesti runoilijan tunteiden laatua. Joskaan nyt, kun päiväkirja
oleellisilta osiltaan on julkaistu, ei tunnu olevan mitään syytä a
priori epäillä sen tunnustuksen ja itsetutkistelemuksen
todenperäisyyttä, jonka hän siinä esittää, voi kuitenkin olla syytä
korostaa paria seikkaa, joiden voi ajatella valaisevan tätä kysymystä.
Päiväkirjan kriitilliseen arviointiin nähdenhän on heikkous, ettei sitä
kokonaisuudessaan ole saatavissamme. Ja täyttä selvyyttähän ei koko
suhteesta voida saada, ennenkuin Runebergin kirjeet Emilielle tulevat
tunnetuiksi 1946.

On siis tosin ensisijassa yksilöllinen, mutta ei silti aivan
merkityksetön kriteerio, että päiväkirja tekee niin vakavan ja toden
vaikutuksen. Ei ainoakaan lause viittaa mihinkään teennäiseen
tilanteeseen tai lemmensairaan mielikuvituksen ailahteluihin.
Psykologinen kokemus on varmaan kykenevä todistamaan rakkaustarinan
täydellisen sisäisen uskottavuuden sekä sen yleiseen kehitykseen että
yksityisiin käännekohtiin nähden. Kirjailijattaren henkilöllisyyden
tuntemus antaa lisävahvistuksen tälle teoreettiselle johtopäätökselle
osoittaen todennäköiseksi sen, mitä hän kertoo menettelytavastaan eri
elämänvaiheissa. Runebergin-tuntijaa taas hämmästyttää se, että sillä,
mikä esitetään hänen lausumakseen, on tyypillinen runebergilainen leima,
joka kohottaa sen aitouden kaiken epäilyksen yläpuolelle. Siihen aikaan,
jolloin Runeberg luki hänen muistiinpanojaan ja jäljensi ne -- ja sehän
oli juuri ensimmäisen hurmion aikaa, jolloin mielikuvituksen saattoi
ajatella vievän hänet pisimmälle -- olisi hänen ollut mahdotontakin
panna runoilijan tilille lausuntoja, joita hän ei ollut lausunut, eleitä
ja tekoja, joita hän ei ollut tehnyt -- ja tunteita, joita hän ei ollut
tuntenut.

Muuten on Emilie Björksténistä annettu se todistus, että hänellä oli
erinomainen taito panna merkille asioita ja suullisessa kertomuksessa
luonteenomaisesti kuvata sitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut: älyllisen
ihmisen kyky olla muuntamatta tai sivuuttamatta oleellisinta, kuten muut
niin usein tekevät. Usein, varsinkin kun hän kertoo tilanteesta, jossa
hän itse, hänen pukunsa j. n. e. on keskipisteenä, se antaa näytteen
huomattavasta taipumuksesta elävän havainnolliseen kuvaukseen.

Kun hän heti Runebergin häntä lähestyessä tuntee itsensä voitetuksi, ei
hän kuitenkaan lainkaan joudu minkään »hupsun» huumauksen valtoihin,
vaan käsittää ainakin lähemmin asiaa ajateltuaan erinomaisesti, mikä
merkitys sekä hyvine että pahoine seurauksineen sillä on, mikä par'aikaa
on tapahtumaisillaan. Varmastikaan eivät hänen purkauksensa, jotka
johtuvat pelosta tehdä väärin, ole minkään pintapuolisen keimailun
esiinkutsumia, ja vaikkakin hän on piilosilla itsensä kanssa iloitessaan
siitä, että »hän on yhtä sydämellisesti kiintynyt runoilijan puolisoon»
ja »runoilijan omasta huomaavaisuudesta Fredrikaa kohtaan» ja saa siitä
itsepetoksellista tukea tunteilleen, on asian vakavuus kuitenkin ainakin
hetkittäin kokonaan vallannut hänen olemuksensa. Jollei hänen onnistu,
rukouksistaan huolimatta, sammuttaa »jokaista kielletyn rakkauden
kipinää» sydämestään, niin eihän hän ole muuta kuin ihminen voidakseen
torjua pois sellaisen miehen ihailua. Mutta itse suhteen laadusta johtuu
hänen tunnelmiensa ainainen vaihtelu, hänen erilainen tapansa
tarkastella sitä: harkinta väistyy haltioituneen hurmion tieltä, jolloin
ei mikään saa estää häntä päästämästä lämpöänsä valloilleen, tätä seuraa
vuorostaan -- tai oikeammin tämän täydentää -- syvä, koko hänen
olemuksensa läpitunkeva onni, sitten tulee kalvas pelko ja karkoittaa
hänet pois runoilijan läheisyydestä, sen jälkeen taas kausi, jolloin hän
luulee jälleen saavuttaneensa täydellisen tasapainon ja lähestyy
runoilijaa, kunnes hänen voimakkaassa, vaativassa ystävässään leimahtava
liekki ja kiihtyvä into uudelleen peloittavat hänet pois. Nämä vaihtelut
kuvastavat hänen luonnettaan, mutta tapaukset ovat mukana vaikuttamassa,
melkeinpä joka askeleella, kuten aivan luonnollista onkin tällaisessa
suhteessa. Pienen maaseutukaupungin uteliaisuus -- aletaan sangen pian
»hieman hälistä», käyttääksemme rouva Runebergin sanaa -- ja ennen
kaikkea ajatus hänen omasta suhtautumisestaan runoilijan puolisoon,
kaikki sellainen jättää voimakkaan heijastuksensa Emilie Björksténin
mieleen ja vaikuttaa hänen toimintatapaansa. On selvää, että se kuva,
jonka hän näiden edellytysten vallitessa antaa sisäisestä itsestään, ei
tule juuri yhtenäiseksi, ja onpa meidän välistä vaikea säilyttää
vakavuuttamme hänen nuoren intohimonsa kuvauksia lukiessamme. Mutta se
osoittaa juuri, että hän ei hetkeäkään ole ajatellut kuvata itseään
toisenlaiseksi kuin mitä hän oli.

Hän on vasta 24-vuotias, kun hän jo on läpikäynyt kaikki nämä asteet --
sivumennen sanoen olisi päiväkirjaan liitetyissä selityksissä
paikoitellen toivonut suurempaa kronologista tarkkuutta -- ja eräs
ulkonainen käänne tapahtuu, joka erottaa hänet Runebergista muutamaksi
vuodeksi. Minusta tuntuu, kuin se kausi, joka alkaa heidän
jälleennäkemisestään, olisi hänen rakkaustarinansa verrattomasti
mielenkiintoisin, niin, jopa ainoa vakavasti merkityksellinen ajanjakso.
Onhan aikaisemmin koko suhteella häneen nähden usein kovin häilyväinen
leima, ja runoilijan osuutta on ollut varsin vaikea määritellä. Nyt on
hänen olemuksessaan toinen ryhti samoinkuin hänen äänensä saa toisen
sävyn, ja päiväkirjan kieli saa tästä uuden värin. Myöskin ulkonaiset
olosuhteet muodostuvat toisenlaisiksi. Yleinen mielipide hyväksyy hänet
ikäänkuin jollakin tavoin Runebergin läheisyyteen kuuluvaksi, hän ei ole
enää pelkästään »flamma», vaan uskottu, joka istuu hänen
kirjoituspöytänsä ääressä ja jäljentää hänelle hänen virsiään tai
kuuntelee, kun hän lukee niitä lauluja, jotka ovat tarkoitetut Vänrikki
Stoolin tarinoitten toiseen osaan. Samaan aikaan Emilie Björkstén
lähentyy yhä enemmän Fredrikaa. Runoilijan puoliso omistaa myöskin
puolestaan hänet uskotukseen, ja ne kirjeet, jotka hän kirjoitti
Emilielle (ks. Helena Westermarckin kirjoittamaa elämäkertaa),
osoittavat, kuinka hän tälle paljasti koko sisimmän itsensä, jota hän
luultavasti ei tehnyt kellekään muulle. Tämä on erittäin
mielenkiintoinen, tämä suhde näiden molempien naisten välillä, joita
yhdisti rakkaus samaan mieheen. Sitä, jolle Fredrika paljastaa itsensä
niinkuin hän tekee -- niinkuin yleensä tehdään vain harvoille
valituille, joista ei ainoastaan pidetä, vaan jotka tunteiden ja
ajatusten puolesta tuntee läheisikseen -- sitä, jolle hän, tuo vakava,
kärsivä nainen, näyttää vertavuotavat haavansa, sitä henkilöä ei hän
mitenkään voi pitää häilyvänä keimailijattarena tai tunkeilevana
haaveilijattarena, josta toisin vuoroin voi suoriutua ironisella
välinpitämättömyydellä. Kun näitä kirjeitä vertaa päiväkirjanotteissa
viitattuihin tilanteisiin -- jos koskaan, pahoittelee erikoisesti juuri
tässä sitä, ettei päiväkirjaa ole painettu kokonaisuudessaan --
osoittavat ne, minkä aseman Emilie Björkstén Runebergin kodissa oli
saavuttanut, sittenkuin ystävyyssiteet jälleen oli solmittu sen pitkän
väliajan jälkeen, joka seurasi tuota niin sanoaksemme lapsellisempaa
ajanjaksoa. Tämän aseman oli hänelle ilmeisesti Runeberg itse antanut,
ja sen oli hyväksynyt Fredrika, osaksi kylläkin runoilijan vuoksi, mutta
myös itsensä vuoksi; sillä on ilmeistä, että Fredrika oli kiintynyt
häneen yhä lämpimämmän henkilökohtaisen ystävyyden siteillä. Mutta kun
Emilie niin kuvaavasti sanoo, että tämä, huolimatta siitä että »rauha
oli palannut», oli »eriskummaista aikaa» tai, aivan toiseen äänensävyyn
kuin ennen, puhuu »levottomasta, tuskaisesta, mutta kuitenkin niin
runsaasta autuudesta, minkä viime vuodet ovat antaneet», tai siitä, että
hän on »kuitenkin sanomattomasti _rakastanut_ tuota miestä», niin näkee
jo tästä, että aallot kävivät voimakkaina pinnan alla, ja ymmärtää, että
sellaista ei kauan voi jatkua. Päiväkirjasta ilmenee selvästi, niin
hienotunteisesti kuin siinä nyttemmin sellaisesta puhutaankin, että
Runeberg käy yhä vaativammaksi ja yhä kiihkeämmin syyttää häntä
kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja lopuksi kuvataan siinä
järkyttävässä muodossa Emilien päätös luopua tästä läheisestä suhteesta
-- päätös, josta runoilija kuitenkin vasta paljoa myöhemmin saa tietää,
koska ulkonaiset olosuhteet vielä kerran olivat kovin käsin tarttuneet
heidän kohtalonsa kulkuun: runoilijan sairaus vaimensi äkkiä taistelut
ja katkaisi kärjen kaikilta mietiskelyiltä ja päätöksiltä.

Näin päättyy tämä omituinen pieni draama, joka loppuun näyteltiin
Runebergin ja Emilie Björksténin yhdessäolon toisena vuosikymmenenä ja
jonka huippukohdan muodostaa viimemainitun suurenmoinen kirje
runoilijalle, asiakirja, jonka yksinään täytyy saattaa vaikenemaan
kaikki huomautukset päiväkirjan todistusarvosta tähän suhteeseen nähden.
Se sisältää vielä epilogin, viimeisen näytöksen, jonka kaihomielisessä
tunnelmassa menneiden aikojen kauniit muistot kuvastuvat monista
hiljaisista keskusteluista, joiden pohjasävynä on aina viimeiseen saakka
säilynyt ystävyys ja lämpö.

Näillä viittauksilla en tahtoisi millään muotoa antaa ennakkokäsitystä
siitä, mihin lukija itse seuraavilla lehdillä saa tutustua. Mutta ne
ovat olleet välttämättömiä, jotta olisi käynyt mahdolliseksi korostaa
juuri sitä, mikä käsitykseni mukaan antaa päiväkirjan tekijättären
kuvalle sen kiinteimmät hahmoviivat ja niinmuodoin myöskin on varmimpana
takeena hänen kuvauksensa luotettavuudesta.


IV

Edellä on mainittu, että Emilie Björkstén eräänä ajankohtana Runebergin
itsepintaisista pyynnöistä antaa tämän nähdä hänen päiväkirjansa ja siis
kaiken sen, mitä hän siinä on puhunut runoilijan tunteista ja mitä hän
on maininnut runoilijan hänelle lausuneen, ja Runeberg palautti sen
liittämättä siihen mitään arvostelua. Päiväkirjan sisällyksen voimme
siis tavallaan katsoa saaneen runoilijan itsensä hyväksymisen. Meillä ei
ole pienintäkään syytä epäillä, että Emilie Björkstén muistiinpanojensa
myöhemmissä osissa olisi ollut vähemmän tunnontarkka, erittäinkin kun --
mistä olen jo huomauttanut -- kaikki, mikä esitetään runoilijan
sanomaksi, vaikuttaa yllättävän todenmukaiselta. Voi tosin myöskin
viitata Runebergin häntä koskeviin leikillisiin vuorosanoihin, kuten
siinä yhteydessä, jolloin hän, runoilijan maatessa sairaana, lähetti
terveisensä »Runeberg raukalle» ja tämä huudahtaa: »raukka on piru,
jolla ei ole sielua -- sanottiin ennen Vaasassa»; mutta osaksi saattoi
Emilie luonnollisesti joskus olla harmittavan tunteileva, ja osaksi
käytti runoilija välistä myöskin henkilökohtaisesti häntä kohtaan
yliottein naljailevaa puhetapaa -- Runeberg ei kuulunut niihin, jotka
ystäviensä poissaollessa ovat toisenlaisia ja käyttävät heistä toista
kieltä kuin puhuessaan heidän kanssaan.

Sanalla sanoen: vaikka päiväkirja luonnollisesti ensi sijassa onkin
Emilien sielunelämän historiaa, sisältyy siihen myöskin kappale
runoilijan psykologiaa eräältä puolelta, jolta me niin vähän tunnemme
häntä. Ruveta tässä sitä analysoimaan olisi lukijan edelle ehättämistä;
muistiinpanojen tarjoaman aineiston nojalla voi kukin sen tehdä itse ja
luoda itselleen käsityksen myöskin Runebergin osuudesta suhteessa. Se on
jäävä, kuten jo on huomautettu, tilapäisluontoiseksi tai ainakin
epätäydelliseksi, niin kauan kuin kirjeet eivät ole käytettävissä. Joka
tapauksessa on välttämätöntä tässä muistuttaa muutamista runoilijan
elämän piirteistä, jotka voivat olla tämän suhteen kanssa yhteydessä.

Fredrika Runeberg on jälkeenjättämissään muistiinpanoissa puolisostaan
kuvannut varsin intiimisti perhe-elämää Porvoossa, mikä tekee meille
mahdolliseksi täysin uskottavasti rakentaa uudelleen puolisoiden suhde
toisiinsa (vrt. kirjoittamaani elämäkertaa II, 18 ja seur.). Fredrikan
kuvaus asemastaan kodissa kantaa syvän alakuloisuuden leimaa. Kaikki
perheen käytännölliset huolet ovat sälytetyt hänen hartioilleen.
Runeberg ei kajoa mihinkään: eräs heidän ystävänsä sanoo kerran rouva
Runebergille, kun eräitten pitojen tulee alkaa eikä tämä aio ottaa
niihin osaa: »niin tahtoo olla tässä talossa kaiken kanssa, että huvi on
herraa ja vaivannäkö rouvaa varten». Fredrika pitää kaikin puolin huolta
poikiensa kasvatuksesta, ompelee heidän vaatteensa, lukee läksyt heidän
kanssaan ja on pakotettu tätä varten vielä vapaahetkinään opiskelemaan
latinaa. Hän hoitaa ainakin vaikeina aikoina talon kaikki raha-asiat.
Hän otti kovin vähän osaa siihen elämään, joka Topeliuksen mukaan teki
»Runebergin kukitetun asunnon ainaiseksi vierailupaikaksi». Hän istui
alhaalla kadun varrella pimeissä huoneissa eikä saanut siellä
vastaanottaa ketään, sillä välin kun yläkerroksessa vallitsi »iloinen
seuraelämä» ja Runeberg »hummaili» ystäviensä parissa yöt läpeensä ja
usein pitkälle seuraavaan päivään. Nöyrää ja hiljaista oli tämä hänen
uhrautuva palvelevaisuutensa kodissa, mutta sisimmässään tunsi hän
katkeruutta siitä, että hänen omat älylliset harrastuksensa -- olihan
hän itse lahjakas kirjailijatar, jonka mieli paloi tuoda esille uusia
aatteita -- täydellisesti tukahdutettiin tässä ilmakehässä, joka ympäröi
hänen suurta puolisoaan. Sitäpaitsi hän on sairaalloinen, hän kuulee
hyvin huonosti, ja hänen tilansa ennen monien lasten syntymistä
vaikuttaa paljon hänen mielialaansa.

Runeberg ihaili häntä kaiken sen vuoksi, mitä hän oli hänelle, arvioi
hänet hyvin korkealle, oli rajattomasti kiintynyt häneen eikä voinut
olla ilman häntä. Mutta arkaluontoisuussyyt eivät olleet, kuten rouva
Runeberg sanoi, luodut häntä varten, eikä hän osoittanut aina edes
herkkätuntoisuutta puolisoaan kohtaan. Ja kun tuo hänen nuorekkaan
sydämensä ylitsevuotava lämpö, josta Strömborg puhuu, haki itselleen
ulospääsyä, niin se ei kohdistunut tätä uskollista ja uutteraa, mutta
ennen aikojaan kulunutta, kuuroa, käytännöllisiin askareihin vajonnutta
talontonttua kohtaan.

Runeberg oli pari vuotta sivu neljänkymmenen siihen aikaan, jolloin
päiväkirjan mukaan tuttavuus Emilie Björksténin kanssa johti
lämpimämpien rakkaudenilmaisujen vaihtamiseen. Runoilija oli parhaassa
miehuuden kukoistuksessaan. Sen kunnianosoituksen jälkeen, joka tuli
hänen osakseen promotsioni-riemujuhlassa Helsingissä 1840, hän oli
julkaissut Nadeschdan, Joulu-illan, kolmannen kokoelman Runoja ja
Kuningas Fjalarin, hänen maineensa kasvoi kasvamistaan, ja hän itse oli
enemmän kuin koskaan tulvillaan elinvoimaa ja työintoa; Tarinat
syntyivät yksi toisensa perästä. Sillä nuorella naisella -- häntä
yhdeksäätoista vuotta nuoremmalla -- jonka hän tässä mielentilassa
kohtasi, oli eräitä hurmaavia ominaisuuksia, jotka hänet vähitellen
vangitsivat. Emilie Björkstén antoi hänelle sellaista, mitä hän muuten
tuskin löysi ympäristöstään, kauneusvaikutelmia hänen silmälleen,
askarrusta hänen mielikuvitukselleen, kaikupohjan hänen tunteilleen, ja
Emilien äärimmäinen naisellisuus vaikutti -- vastakohtaisuudellaan --
vetovoiman tavoin hänen äärimmäisen miehekkääseen olemukseensa. Emilie
ei luonnollisesti ollut likimaillekaan sitä, mitä sellainen mies
sisimmässään tarvitsi. Mutta hän oli kuitenkin loistava poikkeus tuossa
lattean arkipäiväisessä maailmassa, joka ympäröi runoilijaa
pikkukaupungissa, ja vaikkakin hän, kuten runoilijakin, huomattavassa
määrässä oli sidottu sen tapoihin ja joutavanpäiväiseen sovinnaisuuteen,
toi hän siihen jotakin raikasta ja viehkeää välittömyydellään,
pirteydellään ja henkilökohtaisella miellyttäväisyydellään. Lisäksi
tuli, että Emilie alusta alkaen pidättymättä sekä ilmitoi ihailunsa
runoilijaa kohtaan että myöskin ihastuneena antautui siihen tehtävään
runoilijan »flammojen» luvun lisäämiseksi, jolla tämä näytti haluavan
häntä kunnioittaa. Hän ei salannut tunteitaan, ja jos hän empi noudattaa
kaikessa Runebergin tahtoa, niin se kannusti tätä vain sitä enemmän --
tuhansia kertoja todettu erotiikan psykologinen laki! Mutta jo
ensimmäisenä kautena on kuvaavaa, että runoilija, joka vaimonsa
todistuksen mukaan jokaisesta vastaansanomisesta kiivastuu ankarasti, ei
koskaan osoita sitä Emilietä kohtaan, vaan alistuu, kun hänen
huomautuksensa ja vaatimuksensa eivät auta. Ilmeisesti Emilie
»konstailee» sangen paljon, sekä aikaisemmin että myöhemmin, niin,
välistä se menee runoilijan mielestä liiankin pitkälle ja saattaa
huomata, että kapinanhenki on hänet vallannut; mutta Emilien tarvitsee
vain sanoa: »anteeksi», ja suorastaan liikuttavan helposti lannistaa tuo
voimakas mies suuttumuksensa ja mukautuu. Se todistaa sekä kiintymystä
että kunnioitusta, mutta osoittaa myöskin, kuinka riippuvainen hän on
Emilien tunteista ja kuinka vaikea hänen on olla ilman tätä.

Päiväkirjanotteet antavat niukasti tietoa siitä, mitä aiheita heidän
keskusteluissaan käsiteltiin. Sensijaan ne koskettelevat sitä enemmän
tilanteita, enemmän tai vähemmän ohimeneviä, joissa helliä sanoja ja
rakkaudenosoituksia vaihdettiin. Tämä vaikuttaisi, ainakin mitä tulee
ensimmäiseen kauteen, enimmäkseen leikiltä ja kuhertelulta, ellemme koko
ajan näkisi taustassa Runebergin korkeaa hahmoa, joka tosin laskee
leikkiä Emilien kanssa, jopa Emiliestä itsestäänkin, on hyvin ihastunut
hänen ilmestykseensä ja hänen hyväilyihinsä, mutta samalla suojaa häntä,
sanoo kauniita ja tyyniä sanoja hänen vaikutuksestaan häneen, ympäröi
hänen häilyvän olemuksensa miehisen ylemmyytensä ilmakehällä. Kaikki
tämä ilmenee yhä voimakkaammin korostettuna toisena kautena, kun
pakollinen väliaika on antanut suhteelle selvempää valaistusta. Emme
nytkään kuule Runebergin lausuvan paljoa, ja siitähän Emilie saa
aihetta, kuten olemme nähneet, kerran toisensa perään kysyä itseltään,
kuinka vakavia ja pysyviä runoilijan tunteet oikeastaan ovat.
Luonnollisesti ei Runebergin tunteessa ollut mitään riuduttavaa eikä
sentimentaalista -- sellainen oli hänen terveelle luonnolleen täysin
vierasta -- mutta käy kuitenkin selville, että hän rehellisesti piti
Emiliestä ja, totuttuaan näkemään hänet joka päivä kodissaan sinä
aikana, jolloin hän oli Porvoossa, tunsi kaipausta, kun hän ei tullut.
Nyt tulee Emilie Björksténistä entistä enemmän hänen uskottu ystävänsä,
myöskin hänen runouteensa nähden. Kuitenkin tuntuu samalla kertaa, kuin
runoilijan tunteet, ainakin ajoittain, saisivat hänen läsnäollessaan yhä
kiihkeämpiä muotoja; ei niin, että hän ajattelisi mitään epäritarillista
-- mikään sellainen ei koko hänen elämänsä aikana saanut sijaa hänen
tietoisuudessaan -- tai tahtoisi tehdä hänelle pahaa, mutta Emiliehän
toistaa usein, kuinka runoilija moittivasti on puhunut hänen
kylmyydestään, ja tässä luulee huomaavansn sekä ihmettelyä että kenties
välistä eräänlaista katkeruutta siitä, että hän ei runoilijaa
ymmärtänyt. Jokainen mielenliikutus -- ei ainoastaan vastaväitteet --
sai Runebergin kuohuksiin. Fredrik Pacius sanoo vielä 60-luvulla, että
»Runeberg oli mukana, nuorekkaana kuten aina» (Maria Beaurain: Fredrik
Pacius, s. 250); hän oli siis yhä säilyttänyt vilkkautensa ja
reippautensa. Emilie Björkstén puolestaan tuli vuosien vieriessä yhä
enemmän pelkästään »älylliseksi», ja silminnähtävästi saa hänessä
tapahtuva lopullinen murros juuri tästä alkunsa. Mutta vaikka runoilija
välistä oli intohimoinen siinä määrin, että hän peloitti Emilien luotaan
ja tämän täytyi paeta, niin hän pakotti toisaalta itsensä heti sen
jälkeen täydelliseen itsehillintään siitäkin syystä, että pelkäsi
menettävänsä hänet, ja rauha oli palautettu. Mutta purkaukset alkoivat
lopulta käydä liian tiheiksi Emilien viilenevälle luonnolle. Silloin
tämä kirjoittaa sen kirjeen, jossa hän hartaasti pyytää runoilijaa
vihdoinkin auttamaan häntä saamaan rauhan.

Sellaisena näen päiväkirjan kuvauksen mukaan tämän suhteen, mitä tulee
Runebergin omaan osuuteen siinä. Palaan siihen, mitä olen tämän
kirjoitelman alussa sanonut: se kuva, jonka olemme runoilijasta
säilyttäneet, on tullut täydellisemmäksi hänen inhimilliseen
olemukseensa nähden ja sen kautta vain käynyt rikkaammaksi. Hänellä oli
toden totta varaa maksaa tunne-elämyksen tarpeensa riistämättä mitään
keneltäkään muulta ja tuottamatta omalle sielulleen vahinkoa. Tässä
puheena oleva suhde vaihtelee tunnevoimaansa, joskaan ei laatuunsa
nähden; se voi ilmetä viattomana leikkinä ja se voi myllertää ilmoille
myrskyjä, se huipentuu lähelle suurta ratkaisua ja se päättyy hiljaiseen
sopusointuun. Mutta kaikissa vaiheissa seisoo runoilija sen yläpuolella,
samalla kertaa kuin hän liittää siihen sydämensä ominaisuudet, sen
voimakkaan lämmön, sen puhtauden ja sen ritarillisuuden. Jos tulee
kysymykseen jonkun »syy», ottaa hän sen omalle osalleen parjaushaluisen
yhteiskunnan edessä, joka tahtoo käydä Emilien kimppuun, ja kun tämä
vielä viimeisinä aikoina tuntee omantunnonvaivoja ja tunnustaa ne
hänelle, lupaa hän toisessa maailmassa »vastata heidän molempien
puolesta».

       *       *       *       *       *

Eikö sitten todellakaan voi huomata mitään jälkiä kaikesta tästä
Runebergin tämänaikaisessa runoudessa?

Paljoa niitä ei tosiaankaan ole, mutta niitä löytyy kuitenkin. On
luonnollisesti vaikea sanoa, missä määrin Runebergin vilkasta
tuotteliaisuutta 1840-luvulla voidaan pitää sen lämpöaallon
aiheuttamana, joka Emilien kautta tuli hänen olemukseensa, vaikkakin on
syytä otaksua, että niin oli asian laita, erittäinkin kun siihen vertaa
hänen pientä tuotantoaan niinä vuosina, jolloin he vähän sen jälkeen
olivat erossa. Mutta täydellä varmuudella voi joka tapauksessa tähän
yhteyteen asettaa sen merkittävän runon, joka on ainoa laatuaan hänen
myöhemmällä kaudellaan ja joka julkaistiin (salanimellä, se on
huomattava) kalenterissa Necken 1849 sekä oli siis syntynyt ajankohtana,
jolloin suhteet olivat kärjistyneet ja johtaneet tuohon edellä
viitattuun väliaikaan kevätkesällä edellisenä vuonna -- »Otaliga vågor
vandra». Otan vapauden tähän lainata, mitä elämäkerrassa (II, s. 183)
olen sanonut tästä runosta: »Vielä merkittävämpi on se kuitenkin
todistuksena puhtaasti inhimillisestä aaltoilusta sydämessä, jonka
liikkeitä niin harvoin aavisti tuon tyvenen ylevyyden alla, joka oli
miehen niinkuin runoilijankin voimakkain luonteen piirre. Se vaikuttaa
näin ollen melkein vapauttavasti, ja se ilmaisee, että ei ainoastaan
hengen suuruus loitontanut runoilijaa ympäristöstään, vaan myöskin hänen
tunteittensa voima joka oli liekehtivä palo noiden hänen ympärillään
'valtameressä' vaeltavien lukemattomien, yksitoikkoisten aaltojen
viileyteen verrattuna. Päiväkirjanotteet näyttävät minusta nyt
vahvistavan erittelyn oikeaksi.

Näissä otteissa mainitaan eräs pieni ainekirjoitus: »Millä
edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan onnelliseksi?» jonka Emilie
opettajaltaan lehtori Lindforsilta oli saanut tehtäväkseen kirjoittaa.
On varmaan enemmän kuin sattuma, että Runeberg on kirjoittanut -- sangen
pitkän ja paikoitellen sangen hauskan -- leikillisen kirjoitelman
nimeltä: »Erään nuoren rouvan vastaus maisterin kilpakysymykseen:
onnellisen avioliiton ehdot», joka on painettu Jälkeenjääneisiin
Kirjoitelmiin (s. 196 ja seur.). Strömborg sanoo, että hän tässä laski
leikkiä hyvistä tuttavistaan rouva Lindforsista ja eräästä toisesta
porvoolaisesta rouvasta. Mutta kun vertaa otsakkeita ja näkee, kuinka
Runeberg ivallisen itsepintaisesti väittää, että avioliitto tulee
onnelliseksi ainoastaan siten, että kaikki valta annetaan rouvan käsiin,
s. o. aivan päinvastaista kuin Emilie, jonka mielestä vaimon tulee
kaikessa olla miehelleen alamainen, ei voi olla ajattelematta, että
tässä on jotakin yhteyttä ja että runoilija, joskin hän lähinnä kohdisti
sepitelmänsä mainittuihin rouviin ja kenties tahtoi antaa pienen
letkauksen puolisonsa emansipatsioni-innolle, kuitenkin kaiketi
etupäässä tarkoitti laskea leikkiä nuoren ystävättärensä kanssa ja
huvittaa tätä, joka oli käynyt käsiksi hänelle niin vieraaseen
aineeseen.

Kalenterissa Fjäriln julkaisi Runeberg 1851 pienen Heine-mukaelman,
jonka esineenä epäilemättä on Emilie (Jälkeenj. Kirj., s. 34). Se on
nimeltään »Vår kärlek» ja se tekee pilkkaa heidän molempien monista
rakastumisista. »Du stolta, strålande flicka», nimittää hän Emilietä ja
laulaa:

      Du nämnde dig min slavinna,
      Jag kallade mig din slav.
      Det var din femtonde kärlek,
      Som då åt mig du gav.

      Du ägde nötta löjen
      Från dess äldre bröders tid,
      Du hade färdiga suckar,
      En trång, en annan vid.

      Du klädde i dem din kärlek,
      Den syntes mig täck ändå!
      »Hon är så oerfaren,
      Och därför klär hon den så.»

Ja itsestään hän sanoo:

      Jag sökte uti mitt hjärta,
      Jag sökte nätter och dar;
      I ett hörn av den ena kammarn,
      Där fann jag en kärlek kvar.

      Det var min sextonde kärlek,
      Den sov så djupt och tungt;
      Jag ruskade väldigt om den,
      Då steg den opp helt lugnt.

Sekä viitaten heidän pieniin kohtauksiinsa:

      Så var det i solskens tiden,
      Sen kom en mulnare dag;
      Du försmådde min sextonde kärlek,
      Din femtonde kärlek jag.

Kymmensäkeisessä runossa »Le ej om jag rodnar», joka sävyltään
muistuttaa Idyllejä ja Epigrammeja, mutta hyvin todennäköisesti on
kirjoitettu myöhemmin kuin ne, löytää persoonallisen sävelen, joka
näyttää minusta viittaavan heidän suhteeseensa: siinä nuori, kaikkensa
uhraava avuton tyttö valittaa nuorukaisen yliolkaisuutta ja
välinpitämättömyyttä hänen huoliansa kohtaan, tunnelma, jonka useammin
kuin kerran kohtaamme päiväkirjassa:

      Allt åt dig jag offrat,
      Lycka, frid och hjärta,
      Knappt en blick, o yngling,
      Gav du mig tillbaka!
      Nu en bön allenast,
      Nu en enda önskan,
      Le ej om jag rodnar
      När nå'n gång vi träffas;
      Le ej åt den arma,
      Om hon skiljs och tåras.

Samaan ryhmään kuuluu myöskin pieni epigrammi »Den ena kyssen», joka
hyvin voi olla näiden tunnelmien esiinkutsuma ja kuuluu näin:

      Gossen till flickan så:
      Gode, en kyss nu blott,
      Varför mig neka den?
      Flickan till svar igen:
      Gärna jag gåve den.
      Ack, men om en du fått,
      Grymme, så tar du två.

Suuremmalla varmuudella voi siihen lukea runon »Den nekande». Se
muodostaa ikäänkuin tekstikuvituksen johonkin niistä päiväkirjan
sivuista, jotka kertovat, kuinka Emilie on empinyt, vaiennut, pyytänyt
runoilijaa olemaan tulematta enää ja kuitenkin samalla ilmaissut, kuinka
paljon hän tulisi tätä kaipaamaan, jollei hän tulisi:

      Vad din läpp var skön,
      Vad din mun var ljuv.
      När du svarte nej,
      Detta sorgsna nej.
      O, du teg vid allt,
      Vad jag frågte om;
      Fick ej kärlek ge,
      Lovte kärlek ej.

      »Giv av nåd ett svar,
      Blott det minsta ord:
      Skall jag komma än,
      Vill du se mig mer.»
      Vad din läpp var skön,
      Vad din mun var ljuv,
      När du svarte nej,
      Detta sorgsna nej.

      Därför bjöd du mig
      Icke komma mer,
      Att jag kommer blott
      För att fly igen.
      Därför ville du
      Icke se mig mer,
      Att du ser mig blott
      För att sakna se'n.

Lopuksi on meillä nelisäkeinen »Minnet», kirjoitettu 1847 syksyllä,
jolloin tunteet näyttävät olleen lämpimimmillään ja runoilija selittää,
ettei hän saa aikaa kulumaan, kun Emilie matkustaa pois:

      Till sorg blef minnet givet,
      Begär du frid så glöm;
      Vad minns du dock av livet,
      En suck, en tår, en dröm!

Niin, tässä lieneekin kaikki, minkä Runebergin runoudessa mahdollisesti
voi sanoa saaneen suoranaisia vaikutteita hänen yhdessäolostaan Emilie
Björksténin kanssa. Kaikilla näillä pienillä runoilla -- myöskin
leikillisillä -- on kaihomielinen pohjasävy: tunne suhteen hauraudesta
sen aiheuttaa.

Mikäli herättää kummastusta se, että tuo pitkä ja uskollinen ystävyys ei
heijastu täyteläisemmin Runebergin runollisessa innoituksessa, voi
siihen vain huomauttaa, että ylipäänsä hänen runoutensa, ensimmäistä
lyyrillistä kautta lukuunottamatta, liikkuu kokonaan hänen
persoonallisten elämystensä ulkopuolella.

Tukholmassa, lokakuussa 1922.

      _Werner Söderhjelm_.



VANHAN PÄIVÄKIRJAN LEHTIÄ



ALKUSANA


Emilie Björkstén kirjoittaa 30 p:nä marraskuuta 1856 päiväkirjaansa:
»Sinä kirjani, sieluni lehti, sinä olet oleva _hänen_ ja hän on sinua
lukeva kun minua enää ei ole olemassa, -- ja Jumala yksin tietää kuinka
lähellä tai kaukana se aika on.» _Hän_ oli Johan Ludvig Runeberg. Jo
vuosikymmentä aikaisemmin oli runoilijalla ollut muistiinpanot
hallussaan, hän oli lukenut ne ja jäljentänyt niistä palasia. Kohtalo
oli kuitenkin päättänyt, että hän, joka oli yhdeksäntoista vuotta Emilie
Björksténiä vanhempi, oli myöskin yhdeksäntoista vuotta ennen tätä
pääsevä haudan lepoon.

Kun Emilie Björksténin elämä 15 p:nä tammikuuta 1896 päättyi, oli hän
testamentannut nämä »muistelmansa» äidilleni, rouva Alexandra
Edelfeltille. Hänen kuolemansa jälkeen tulisivat ne jäämään meille,
sisarelleni ja minulle. Kun kirjan pääasiallisin mielenkiinto kohdistuu
suurimpaan mieheen, mitä Suomi koskaan on omistanut, ovat monet
arvovaltaiset kirjalliset henkilöt varmana vakaumuksenaan lausuneet,
että meillä ei olisi oikeutta kirjailijattaren toivomuksen mukaisesti
antaa näitä lehtiä liekkien saaliiksi, vaan että meidän tulisi jollakin
tavalla saattaa niiden oleellisin sisällys jälkimaailman tietoon. Tämä
pieni kirja, johon olen koettanut mahdollisimman suurta
hienotunteisuutta noudattaen koota yhteen muutamia otteita
päiväkirjasta, pyrkii täyttämään näiden lausuntojen antajain
toivomuksen.

Mikäli minä tunnen Emilie Björksténiä, en luulisi myöskään olevan
vastoin hänen mieltään, että hänen muistoonsa täten kiinnitetään
huomiota, varsinkin kun hänen elämänsä romaanin tunsivat kaikki hänen
aikalaisensa ja siitä silloin laajoissa piireissä keskusteltiin. Hän oli
äitini läheinen tuttava, kernaasti nähty vieras kodissamme, ja hän puhui
täysin vapaasti ja ilman mitään vaitiolon vaatimusta tästä tunteestaan,
joka muodosti hänen elämänsä keskipisteen, ja vieläpä lukikin palasia
yllämainitusta päiväkirjasta. Jos hän olisi toivonut, että hänen
suhteensa siihen mieheen, jonka hän oli asettanut korkeimmalle
maailmassa, pitäisi vaipua unhoon, ei hän varmaankaan olisi puhunut
siitä meille, jotka kuuluimme vallan toiseen sukupolveen, eikä hän
koskaan olisi siinä tapauksessa testamentannut päiväkirjaansa meille.
Olen senvuoksi vakuutettu siitä, että häntä koskeva kirjoitelma, joka
nojautuu muistiinpanoihin, joiden tunnelmia selostuksissani olen
koettanut kuvastaa, ei olisi ollut vastoin hänen toivomustaan --
käsityskanta, johon ilokseni ovat myöskin yhtyneet ne häntä lähellä
olevat henkilöt, joiden mieltä minulla on ollut tilaisuus tiedustella --
sitäkin suuremmalla syyllä, kun tämän kirjoitelman tekijä oli häneen
mitä lämpimimmin kiintynyt ja nyt, luettuaan ensimmäistä kertaa nuo
monet tiheään kirjoitetut vihot, enemmän kuin koskaan pitää hänen
muistoaan säilyttämisen arvoisena. Me olemme hänelle velkaa lämpimimmän
kiitoksen siitä, että hän on antanut meidän, toisen ajan lasten, jotka
olemme oppineet arvioimaan inhimillisen aineksen jokaisessa ihmisessä
korkealle, näiden »muistelmien» kautta nähdä pilkahduksen myöskin niistä
tunteista, jotka kerran liikkuivat Johan Ludvig Runebergin voimakkaassa,
miehekkäässä sielussa. Elämämme suurimmat kauneusvaikutelmat olemme
saaneet Runebergiltä, ja kaikki, mikä syventää tuntemustamme hänestä, on
meille kallisarvoista ja pyhää.

Vuonna 1923 on kulunut sata vuotta Emilie Björksténin syntymästä.
Lähestykäämme nyt, vuosisataa myöhemmin, hellävaroen ja ystävällisesti
hänen lämmintä, levotonta sydäntään, ja kun mitään nuoruudenaikaista
muotokuvaa hänestä ei ole olemassa, säilyttäkäämme muistossamme se kuva,
jonka hän tietämättään päiväkirjassaan on maalannut itsestään. En luule,
että mikään sivellin paremmin olisi voinut kuvata sen naisen sielukasta
suloutta, joka yli kahden vuosikymmenen ajan piti lumoissaan kirjallisen
suuruudenaikamme etevintä miestä.

Helsinki, lokakuussa 1922.

      _Berta Edelfelt_.



Hauhon rovasti, Johan Jacob Björkstén, oli leski mennessään naimisiin
Gustava Albertina von Hausenin kanssa. Hänen neljästä lapsestaan, joista
kaksi oli tyttöä, kaksi poikaa, pidettiin vanhinta tytärtä Amandaa
(naimisissa ensimmäisen kerran lääninsihteeri Solitanderin kanssa
Mikkelissä, toisen kerran valtioneuvos Lars Langenskiöldin kanssa
Viipurissa) perheen kaunottarena, sillä hänellä oli säännölliset
piirteet ja lempeä ja rakastettava ilme kaunismuotoisissa kasvoissaan.
Mutta että nuorempi, Emilie, syntynyt 26 p:nä heinäkuuta 1823, leimuava
ja hehkuva kuin tulenliekki, kauniine, haaveellisine silmineen ja
hohtavine hipiöineen teki voimakkaamman vaikutuksen kaikkiin, jotka
näkivät hänet, on aivan varma. Molemmat vanhemmat kuolivat varhain,
Emilie lähetettiin Porvooseen täysihoitoon eksentrisen Mlle Stenborgin
luo, joka enemmänkin oli tunnettu monenkaltaisista seikkailuistaan ja
haaveellisesta mielenlaadustaan kuin kasvattajalahjoistaan. Tuossa
liikahehkutetussa kouluilmastossa, jossa kaikki joutilaat hetket
käytettiin romaanien lukemiseen, laskettiin siis pohja tuon nuoren tytön
vilkkaan ja herkkäliikkeisen sielun kehitykselle, ja jos hänen
luonteestaan jo alun pitäin puuttui tervettä tasapainoa, niin ei hän
ainakaan sitä kouluajalla voinut hankkia, etenkään kun hän olosuhteiden
pakosta kokonaan oli vailla tukevaa jalansijaa elämässä. Isätön ja
äiditön kun oli, vietti hän suurimman osan elämästään vieraana milloin
siellä milloin täällä, ystävien ja sukulaisten luona. Sillä siihen
aikaan ei kukaan uskaltanut edes uneksiakaan, että nuori tyttö omilla
tuloillaan, olivatpa ne sitten kuinka vaatimattomat tahansa, voisi
työnsä avulla hankkia itselleen pysyväisen paikan jollakin määrätyllä
seudulla. Kuluksi ajetuilla kyytihevosilla matkusteli hän niinmuodoin
alituisesti ympäri, milloin Mikkeliin, milloin Viipuriin, milloin
Loviisaan, Helsinkiin ja Porvooseen ja sitten taas takaisin. Kaikkialla
hän sai ystäviä, jotka pitivät hänestä, ja ihailijoita, jotka
hakkailivat häntä. Sillä ei hän ollut muiden kaltainen, Emilie
Björkstén. Hän oli pelkkää tunnetta ja haavemieltä, hän oli tulta ja
liekkiä, hän oli innostusta ja iloa. Kaikkialla minne hän tulikin kylvi
hän mieliin levottomuutta ja sekasortoa. Hänen ihonsa oli kuin valkean
ruusun terälehdet, hänen kaulansa ja kuulut olkapäänsä kuin alabasteri,
hänen vartensa kuin sorvaillun nuken. Ja kun hän harsopuvussaan valssin
pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä
mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä
»sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän
olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt
yleensä.

Eikä se ollutkaan ihmeteltävää. Sillä Emilie Björksténillä oli, monista
hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta, tuo vaarallinen halu ja kyky
vangita miessydämiä. Hän ei tavoitellut »sitä ainoaa», vaan tahtoi saada
monta, monta. Hän piteli niitä kuin perhosia lämpimässä kädessään ja
nautti tuntiessaan niiden lepattavat siivenlyönnit vankilansa sisällä,
kunnes hän äkkiä taas avasi kätensä ja antoi niiden lentää pois, mitä
kauemmaksi, sitä parempi. Sitten seurasi mitä haaveellisimpien
omantunnon soimausten hetkiä, romanttisia tuskan hetkiä, pitkiä
rukouksia Kaikkivaltiaalle, että Hän antaisi anteeksi hänen
epävakaiselle sydämelleen. Mutta seuraavalla kerralla tilaisuuden
tarjoutuessa oli kiusaus jälleen liian voimakas, hänen synnillinen
halunsa edes hieman päästä vakuuteen omasta vallastaan sai jälleen
yliotteen, ja unohtaen kaikki hyvät päätökset hän antautui uudestaan
siihen ajattelemattomaan, itsekkääseen, kiehtovaan leikkiin, jota
nimitetään keimailuksi.

Välistä sattui myös niin, että hän itse sotkeutui omiin verkkoihinsa,
että myös hänen oma sydämensä joutui vangiksi, että hän tanssisalissa
tulisen galopaadin jälkeen luuli tuntevansa pyhän rakkauden tulta ja
unelmoi ikuisesta autuudesta rakastetun rinnalla. Mutta sitten taas
olosuhteet vieroittivat hänet ihanteestaan; uusia matkoja, uusia
vaikutelmia; ja kyynelöityään jonkun aikaa Fritiofin satu kädessään ja
kaihomielinen huokaus: »Ich habe genossen das irdische Glück, ich habe
gelebt und geliebet» huulillaan etäännytti hän jumaloimansa miehen kuvan
yhä enemmän ja enemmän pois mielestään tai myös työnsi sen hiljaa
muistojensa romukammioon vetääkseen sen sieltä päivänvaloon ainoastaan
silloin tällöin, mieluimmin niinä yksitoikkoisina viikkoina maalla,
jolloin »luonto oli hänen ainoa ystävänsä». Mutta tavallisesti onnistui
hänen päästä pelistä suuremmitta vaurioitta.

Hänen kujeiluhalunsa ja huumorintajunsa poistivat kaiken traagillisuuden
monesta arkaluontoisesta tilanteesta, ja hän joutui yhtämittaa mitä
hullunkurisimpiin seikkailuihin, joita hän erittäin elävästi kuvaili
ystäville ja tutuille, niin että piankin kaikki paikkakunnan asukkaat
tunsivat ne. Niinpä tiesi koko Porvoo, että muuan vakavarainen kauppias,
jolla oli tarjota hänelle koti ja kontu, pani toimeen rekiretken
saadakseen vihdoinkin tilaisuuden puhua toiveistaan. Mutta Emilie
Björkstén oli valmistunut vaaraan ja hänen onnistui siinä määrin
lavertelullaan hämäännyttää tuo vakava mies, ettei hän koko matkalla
Kiialaan, jonne retki tehtiin, saanut sanotuksi ratkaisevaa sanaa. Vasta
paluumatkalla, kun Emilie Björkstén tanssista uupuneena ja hyvätuulisena
ja muistamatta vaaraa jälleen istuutui hänen vierelleen, tuotti miehen
sitkeä itsepäisyys hänelle yllätyksen. Mutta Emilie ei ollut neuvoton.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ulkona reestä, ennenkuin kauppias oli
ehtinyt sanoa sanottavansa loppuun, ja heittäytyi päätä pahkaa lähinnä
seuraaviin ajopeleihin, jotka sattuivat olemaan täynnä orkesterin
soittimia. Bassoviulun päällä istuen hän ajoi sinä yönä Porvooseen,
riemuissaan tästä onnistuneesta tempusta.

Yhtä tunnettu oli juttu kymnaasinopettajasta, joka saattoi häntä kotiin
eräästä illatsusta ja jonka toivoa hän ylläpiti koko ajan, luvaten antaa
vastauksen seuraavassa kadunkulmassa. Kadut risteilivät kerta toisensa
perästä, mutta oikeaan kadunkulmaan he eivät ehtineet, ennenkuin Emilie
Björkstén livahti sisään omasta portistaan jättäen hämmästyneen
maisterin synkkiin mietteisiinsä. Samoin tarina siitä erinomaisen
kauniista kasakkaupseerista, jonka kanssa hän oli luvannut tanssia
seuraavissa tanssiaisissa, jos tämä toisi hänelle erään määrätyn kukan
verrattain kaukana olevasta metsästä. Upseeri heittäytyi tulisen
juoksijansa selkään, löysi kukan tanssiaisiltana ja kiiti takaisin --
havaitakseen, että tuo sydämetön tyttö oli kadonnut, matkustanut pois,
ei kukaan tietänyt minne.

Että nämä ja sadat muut samantapaiset jutut herättivät mitä suurinta
kauhua ja närkästystä asianomaisissa piireissä, sitä ei tarvinne
huomauttaa. Mutta syntipukin katumus ja itsesoimaukset ja hänen
hassunkuriset todistelunsa taittoivat kärjen ankarimmiltakin tuomioilta,
niin että hän kuitenkin ennen pitkää sai anteeksi yksinpä noilta pahan
kohtelun alaisiksi joutuneilta ihailijoiltakin, joista hän tavallisesti
lopuksi sai hartaita ja uskollisia ystäviä koko elämänsä ajaksi.

Jo aivan nuorena, viidentoista vuoden ikäisenä, Emilie Björkstén oli
kohdannut Runebergin ja jumaloinut häntä niinkuin kaikki muutkin
kohtuullisen välimatkan päästä. Piankin hän aivan luonnollisesti
Porvoossa oleskelunsa aikana joutui kuulumaan siihen ihailevain ystäväin
ja tuttavain piiriin, joka usein kokoontui runoilijan vierasvaraisessa
kodissa. Hän lienee jo silloin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen
runoilijaan, sillä useita kertoja Runeberg lähetti hänelle terveisiä,
kun hän oli kaukana poissa. Niinpä kirjoittaa Emilie Björkstén
tammikuussa 1845:

»Mitä saattoikaan sieluni toivoa tänä uutena vuotena ihanampaa kuin mitä
oli Runebergin sydämellinen tervehdys. Oi, minä olen niin iloinen, niin
onnellinen siitä. Sydämeni, joka niin kauan on kaivannut jonkinlaista
ilontunnetta, tuli taas aivan lämpöiseksi, ja tuhansia kertoja saatoin
suudella noita rivejä, jotka hänen kätensä oli kirjoittanut
ilahduttaakseen minua jäätävässä kaukaisuudessa. Pian, pian saanen
jälleen nähdä hänet, ihailla häntä, hurmautua hänestä, rakastaa häntä --
ja se saa riittää minulle, kun niin moni toive on pettänyt.»

Tuo »sinisilmäinen» leikitteli vielä hänen ajatuksissaan -- hänen
vuoksensa »suru jälleen uursi merkkejään» Emilien sieluun; hänen
muistonsa -- ei Runebergin -- puhkaisi Emiliessä esiin runosuonen, kun
hän kuvaa esim. Stansvikin luontoa.

»Minä muistan, muistan nuo siniset, väreilevät järvet kauniine
lehväisine rantoineen. Muistan nuo alpit, nuo syvät, hiljaiset,
tuoksuvat laaksot, joissa luonto viettää ikuista sabbattia, näen myös
tuon viehättävän puuryhmän ja kukkaset; näen kuutamon lahdella ja tähdet
yllä metsän rauhan. Kuulen myös Eolin-harpun sointuvan valittavat
sävelet. -- Onneksi minulle, että voin viedä Stansvikin muistossa
mukanani!»

Eräänä toisena päivänä kuuluvat sanat näin:

»Nyt on rakkaus -- ystävyys -- kaikki lopussa! -- Minä tahdon itkeä ja
kärsiä vaieten -- ei kukaan saa tietää kaikista kamppailuistani,
ainoastaan Hän korkeudessa, joka varmaan kerran on antava minulle
lohdutusta. Kyyneleetkin, niin, nekin voivat olla nautintoa; ja ne ovat
virranneet tänä aikana, aikana, jossa on ollut niin 'runsaasti punaista
ja mustaa'. Raskaaksi ja pimeäksi käy minulle aika, raskaaksi käy
minulle elämä tästä lähin, sillä en näe enää ainoatakaan valonpilkettä.
Kunpa oppisin vain oikein rukoilemaan Rakkauden valtakuntaa, sillä
saahan rukouksesta niin paljon lohtua, ja sitten kärsimään nurkumatta
päivien taakan, joka kuitenkin enimmäkseen on omaa syytäni.»

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoittaa:

»Ihmeellistä, että minulla vielä saattoi olla niin hauska. Mutta sen
vaikutti kai etupäässä mainio musiikki -- innokas tanssiminen -- elämän
elämä -- taivaallisen ihana galopaadi, jonka tanssin aivan kuin elämän
reippaimpina päivinä, jolloin valtimot löivät taivaan korkealle ja sydän
samoin, ja jolloin hengitys katkesi, jolloin vain lensi eteenpäin,
eteenpäin, aivan kuin elämän onni olisi ollut maalina.»

Nämä ovat kylläkin vaihtelevia tunnelmia, sitä ei voi kieltää. Mutta
»sinisilmäinen» ja romanttinen kaipaus häneen on kuitenkin pohjasävelenä
kaikessa, niin Stansvikin »alppien» keskellä kuin tuon jumalallisen
galopaadin aikana, ja yksinpä silloinkin, kun hän uudelleen tapaa
jumaloimansa runoilijan Porvoossa. Hän on jälleen sukulaisten luona
siellä ja kirjoittaa sieltä 9 p:nä marrask. 1845:

»Miten tyytyväinen olin iltaani, sillä vietin sen henkilöiden luona,
joita ihailen, ja henkilöiden seurassa, joita niin suuresti rakastan.
Minä olin -- Runebergeilla. Oli mielenkiintoista kuulla heidän puhuvan,
noiden kaikkien. Tuon viisaan, maailmaakokeneen rouva Runebergin, tuon
vilkkaan, sukkelan, intomielisen Anna Reuterskiöldin eli 'Genie R:n',
joksi häntä syystä kylläkin nimitetään, tuon suuren runoilijan, jota voi
verrata ainoastaan -- häneen itseensä, ja Sofin [Ottelin], tuon
harvinaisen, rikaslahjaisen tytön. Minä itse tunsin itseni niin
mitättömäksi, niin olemattomaksi noiden joukossa. Minä vain nautin, ja
runsaassa määrässä kylläkin. Sellaiset illat ovat sekä hupaisia että
opettavaisia, ja hauskaa on voida pitää kaikista näistä ihmisistä.
Tuntee itsekin tulevansa ikäänkuin paremmaksi niinä hetkinä, jolloin on
heidän kanssaan. Ja saada silloin tällöin hyväily, ystävällinen katse
tuolta puhtaalta, lämminsieluiselta Anna R:ltä ja sydämellinen sana
Fjalarin runoilijalta on suoranainen ilo sydän-raukalleni, joka janoaa
hyväntahtoisuutta ja joka paleltuisi pois ilman lämpöä ja aurinkoa.
Muistan niitä aikoja, jolloin ennen olin R:lla, jolloin elin ainoastaan
nykyhetkessä ja ammensin lämpöni ja valoni runoilijan silmästä ja
katsoin häneen niinkuin Jumalan korkeaan taivaaseen, jossa kaikki
ihanuus on, enkä sellaisina hetkinä ajatellut mitään muuta kuin häntä --
mutta nyt!»

Emilie Björkstén tunnekylläisine, liehahtelevine luonteineen olisi
enemmän kuin kukaan muu tarvinnut tyyntä tahtoa, joka olisi hallinnut
häntä, voimakasta kättä, joka lempeästi olisi kuljettanut hänen sielunsa
pois siitä muodottomien mielikuvien harhasokkelosta, johon se oli
eksynyt, joka viisaasti olisi selventänyt ajatukset noissa herkeämättä
työskentelevissä aivoissa, jotka nyt olivat tupaten täynnä Eugène Sue'n
»jumalallisia» romaaneja ja atterbomilaisia sitaatteja. Hänen
vanhempiensa kuoleman jälkeen ei ollut ketään, joka olisi osoittanut
tarpeeksi mielenkiintoa hänen omaa itseyttään kohtaan ruvetakseen hänen
itsensä vuoksi hiljalleen kehittämään niitä mahdollisuuksia, jotka
asuivat hänen sisimmässään: hänen palavaa kauneudenkaipuutaan, hänen
runouden ja musiikin ihailuaan, hänen leimuavaa innostustaan kaikkeen
»suureen ja ihanaan» elämässä. Hänen juureton olomuotonsa oli saanut
aikaan sen, että hän itse oli saanut etsiä mistä sattui saamaan ravintoa
kaikelle sille, mitä hänen mielensä kaipasi, ja kaikki romantiikan
pingoittuneimmat aatteet olivat löytäneet erinomaisen maaperän hänen
päässään ja sydämessään. Tässä oikullisessa kiihtymistilassa oli
ihmisten mielestä juuri hänen viehätysvoimansa; miehet rohkaisivat sitä,
naiset moittivat sitä; hän heittelehti äärimmäisyydestä toiseen, ja
huolimatta ikuisesta ystävyydestä ja palavasta rakkaudesta, joista hän
niin usein puhui, sai hän kuitenkin yksin koettaa pitää huolta itsestään
ja epätasaisesta luonnonlaadustaan, mikä ei suinkaan hänelle onnistunut.
Koko hänen elämänsä oli tunteiden ja tunnelmien epäselvää kaaosta, josta
puuttuivat kaikki mittasuhdat ja josta kaikki todellisuus oli julistettu
pannaan. Kunnes Runeberg tuli. Ei enää loistavan sädekehän ympäröimänä,
ihailtuna runoilijana, vaan sinä voimakkaana, tyynenä, ylemmyydellään
hallitsevana miehenä, jota hän rakasti. Mutta hänen kanssaan tuli myös
ristiriita oikean ja väärän välillä hänen elämäänsä.

Hän ei ollut vielä kahtakymmentä kolmea vuotta (1846), Runeberg oli pari
vuotta yli neljänkymmenen. Muutamat ystävälliset sanat, jotka tämä
joillekin toisille sanoi hänestä ja jotka hän sattumalta kuuli, olivat
se kipinä, joka sytytti tulen hänen herkkäliikkeisessä sydämessään
täyteen liekkiin. Runeberg oli siis kiintynyt häneen sillä tavoin. Hän
ajatteli ja tunsi niinkuin kuka muu mies hyvänsä. Sanomattomalla
riemulla Emilie kätki hänen sanansa sydämeensä.

Aluksi hän pelkäsi tavata Runebergia, pelkäsi, että tämä huomaisi hänen
haltioituneen ihailunsa nyt kokonaan muuttaneen luonnetta. Hänen
sisimpänsä oli taas kuin myrskyävä meri. Ilo, onni, itsesoimaus siitä,
että hän tällä tavoin ajatteli toisen puolisoa, pelko ihmisten
tuomiosta, tuo usein palautuva tunne syvästä synnillisyydestä -- kaikki
tämä riehui ja kuohui hänen sielussaan. Kyyneleitä ja pelkoa ja
vavistusta ja rukouksia Kaikkivaltiaan puoleen, jotta Hän armossaan
lainaisi voimaa taistelemaan kiusausta vastaan! Hän yritti olla
tapaamatta Runebergia ja palauttaa mieleensä menneisyydestä vanhoja
muistoja, jotka kerran olivat tulittaneet hänen mieltään. Mutta
muutamana kesäkuun päivänä sattuivat he yhteen eräällä huviretkellä.

»Tuo päivä oli taas sellainen, joka ei milloinkaan hälvene muististani»,
kirjoittaa hän. »Oikein iloisin ja levollisin mielin vaelsin minä tuolle
ihanalle seudulle, iloisessa seurassa, josta suurimman ilon minulle
tuotti takaisin palanneen Lotta Gaddingin ja runoilijan läheisyys. Jospa
edes puoleksikaan osaisin kuvailla seutujen kauneutta! Noiden korkeiden,
metsäpeitteisten kallioiden suurenmoista taulua tai noiden vehmaiden,
viheriäisten laaksojen hymyilevää näköalaa, joskin valkovuokot jo siellä
ottivat jäähyväisiään keväältä ja meiltä jo sentähden joutuivat unhoon
nupullaan olevain kielojen vuoksi, joita tervehdittiin todellisella
riemastuksella ja joita minä sain kimpun R:lta; sellaisen kimpun jota on
täytynyt _etsiä_ löytääkseen ja jonka tuoksu ja kukkeus yhä seuraa
minua.» Ja hän jatkaa pitkän luonnonkuvauksen jälkeen: »Ja sitten --
sitten sain niin usein kuin tahdoin lepuuttaa juopunutta silmääni tuon
ihmeellisen miehekkäillä, sielukkailla piirteillä, kuitenkin hämmentyen
joka kerran, kun hän tavoitti tämän katseen, aivan kuin olisi ollut
synti katsella häntä. Kenties olikin niin, sillä riippuu niin äärettömän
paljon siitä, _miten_ katsoo? Sydämeni pohjaan kätken kuitenkin kaikki
hänen sanansa, sillä senhän ainakin saan tehdä, ja kun tulen oikein
surulliseksi, saan uudestaan miettiä niitä hänen sanojaan, jotka tekivät
minulle niin äärettömän hyvää hetkellä, jolloin, epätoivo asui
sielussani.» --

»Olkoon, että mielenkiintoni häneen on syvempää ja lämpimämpää kuin mitä
sen ehkä pitäisi, mutta ainakin iloitsen siitä, että pidän yhtä
sydämellisesti hänen puolisostaan. Iloitsen hänen levottomuudestaan, kun
hänen puolisonsa tänään viipyi niin kauan, sitä oli niin kaunis katsella
ja se todisti myös, kuinka väärin hänelle tehdään, kun sanotaan, että
hän ei _oikein_ rakasta häntä. Niitä ei ole sentään monta, jotka niin
sanovat, ja he eivät voi käsittää rakkautta, jossa ei ole mitään
liehittelyä, rakkautta, joka harvoin näkyy, mutta aina tuntuu. Ja kuinka
olisi mahdollista olla rakastamatta tätä naista, hänhän on niin
erinomainen joka suhteessa ja puolisoonsa äärimmäisen kiintynyt. Kuinka
hän mahtaa olla onnellinen!»

Hän kärsi itse yksinäisyydestään -- siitä, että hänen oli niin vaikea
omin neuvoin selvittää sekavia käsitteitään, ja säälittää, kun kuulee
hänen uskovan surunsa eräälle ystävättärelleen: »Oi, ei ole juuri
ainoatakaan kotia, oikeaa lämmintä ja hyvää kotia, joka itsestään
tahtoisi avautua minulle. Mikä siis on oleva kohtaloni? Missä saanen
tervehtiä syysaurinkoa? Mahtaneeko se enää tapahtua tällä rakkaalla
seudulla, jota rakastan niin äärettömästi, sentähden että myös itse olen
saanut täällä rakkautta.» Ja hän itkee itseään ja hyljättyä asemaansa
elämässä. »Mutta», jatkaa hän, »juuri kun parhaillaan valitin, valtasi
minut autuus, sillä hän, joka suureksi osaksi, en uskalla sanoa, että se
on _yksinään hän_, joka tekee minulle eron täältä niin vaikeaksi, meni
samassa ohitse. Sydämeni löi pari kertaa rajusti nähdessäni hänet, ja
huuleni lausuivat suruisasti ja hellästi: Kas tuolla menee hänkin! Se
oli autuuden silmänräpäys, tuo sekunti, jolloin näin hänet, mutta sekään
sekunti ei ollut sekoittumatonta iloa, sillä muistin heti, että oli
synti tuntea sellaista iloa nähdessään henkilön, joka on toisen oma.
Hyvä, sinä määrättömän hyvä Jumala, älä langeta ylleni tätä vaikeaa
rangaistusta: ota pois jokainen rakkauden hiven, jokainen kielletyn
tunteen kipinä rinnastani ja pane sinne sijaan levollinen ja maltillinen
kiintymys! Se olisi niin hyvä minulle.»

Mutta tunteet eivät aina ole kätkettävissä, kaikkein vähimmin
romantiikan aikakaudella, ja levon ja välinpitämättömyyden rukoukset
eivät kenties olleet tarpeeksi vakuuttavia tullakseen kuulluksi tuolla
ylhäällä. Valoisat kesäyöt ja ne monet serenaadit »huumaavine
sävelineen», joita laulettiin hänen ikkunansa alla, eivät tuoneet mitään
viilentävää tuulahdusta hänen »tuliseen rintaansa».

Sellainen valoisa ilta oli silloinkin, kun Runeberg lupasi antaa hänelle
ensimmäisen käsikirjoituksen pariin runoonsa (Viapori ja Sven Dufva),
mutta yhdellä ehdolla: Emilien tuli omalla käsialallaan jäljentää ne
häntä itseään varten. Emilie Björkstén kertoi myöhemmin monta kertaa,
kuinka hän ensin hämmästyksissään, ajattelematon kun oli, vilkkaasti oli
vastustanut hänen pyyntöään ja huudahtanut: »Ei, ei, minulla on niin
ruma käsiala!» Mutta Runeberg oli järkähtämätön ja kieltäytyi
ehdottomasti antamasta käsikirjoitustaan ilman korvausta. Hämillään ja
epäröiden kysyi hän rakkaalta Anna Reuterskiöldiltään neuvoa, ja tämä
läksytti hänet perinpohjaisesti selittäen, mikä suosionosoitus sellaisen
lahjan tarjoaminen oli hänelle ja kuinka järjetön hän oli ollut. Jonka
jälkeen Emilie katuvaisena juoksi takaisin runoilijan luo, ja tämä
lupasi antaa hänelle ei ainoastaan runot -- vaan kaiken, mitä hän pyysi.

Runebergit muuttivat Kroksnäsiin, ja Emilie Björksténillä oli niin huono
onni, että hän saapui heitä tervehtimään sellaisena päivänä, jolloin
Runeberg oli poissa, ja hänellä oli tietysti mitä hirveimmät
omantunnonvaivat siitä, että hän, huolimatta hänen vaimonsa suuresta
ystävällisyydestä, tunsi itsensä syvästi pettyneeksi. Sitten matkusti
hän itse Hämeeseen ja vasta elokuussa hän näki Runebergin jälleen. Hän
kirjoittaa siitä itse:

»Minä olen tavannut hänet tänään, sillä olin heikko; en voinut vastustaa
kiusausta. Ja hän oli entisensä kaltainen, aina on hänellä tuo sama
yksinkertainen, rakastettava sydämellinen olemus. Mutta kuinka tummaksi
hän on tullut! Kuinka aurinko on polttanut tuon posken ja tuon tyynen
otsan ruskeaksi kuin mahonki! Mutta miellyttävältä tuntui hän minusta
sentään. Näen hänet vieläkin edessäni sellaisena kuin hän seisoi
portailla katsellen luonnon suurenmoista näytelmää; kun ukkonen jyrisi
ja salamat iskivät tulta yli järven ja maan. Samassa silmänräpäyksessä
avasin minä oven, mutta suljin sen jälleen nuolennopeasti tietämättä
oikein miksi, kun huomasin hänet. Hän teki sitten pilaa siitä ja sanoi,
että minä pelkäsin häntä. Oi, olisipa hän aavistanut, kuinka totta hän
puhui! Niin, minä pelkäsin, pelkäsin niin, että sydän löi tuhatkertaisin
lyönnein rinnassani ja että kaikki veri syöksyi sinne tehden posket
aivan kalvaiksi. Omituista! Ja kuitenkin kaipaan joka hetki saada nähdä
häntä, saada virkistystä, lohtua, hurmaa hänen sanoistaan ja hänen
valoisista ajatuksistaan.»

»Tänään annoin hänelle myös jäljennökseni hänen runoelmistaan ja hänen
käsikirjoituksensa jäi minulle! Nuo hänen kallisarvoiset ajatuksensa,
jotka on kirjoitettu samassa kuin ne ovat syntyneet, ovat minun,
yksinomaan minun! Jospa vain kaikki tietäisivät, minkä kallisarvoisen
aarteen minä omistan! Ja jospa hän vain itse tietäisi, kuinka monasti
nuo hänen kätensä piirrot hehkuvat kuin tuli hämmentyneiden katseitteni
edessä. Minun ihailuni häntä kohtaan on niin valtava, mutta samalla niin
ehdoton, se on kuin lapsen ihailua aurinkoa kohtaan, joka loistaa, mutta
siihen sekoittuu myös intohimoa. Jos minä rakastan häntä, niin se on
hänen syynsä. Hän tunsi vilkkaan, haaveksivan mieleni, hän tunsi minun
ihailuni kaikkea runoutta kohtaan, hän tunsi minun kahdeksantoista
ikävuottani. Miksi piti hänen siis kohdella minua sellaisella
hyväntahtoisuudella? Miksi lausua niin minusta, monta kaunista sanaa,
joita minä en, se täytyi hänen oivaltaa, voisi unhottaa, ja miksi aina
antaa minulle kaikkia noita todistuksia mielenkiinnostaan? Miksi? Miksi?
Eikö hän siis voinut aavistaa, miten kävisi, ja että minun palava
innostukseni runoilijaa kohtaan niin helposti voisi muuttua --
rakkaudeksi, sillä ihailusta on rakkauteen vain yksi ainoa lapsen-askel.
Eikö hän voinut aavistaa sitä, hän, jolla on niin syvä ihmissydämen
ymmärtämys, hän, joka niin hyvin näyttää tuntevan kaiken nuorison ja
nuorison kaikki ajatukset ja tunteet? Eikö hän voinut käsittää, että
minä hurmautuisin siitä kuvasta, jonka hän antoi minulle tuona
unohtumattomana syys-iltana, ja hänen -- suuteloistaan! Sillä kolme
kertaa ovat minun huuleni koskettaneet hänen huuliaan, enkä minä sitä
unhota.»

Kun muistaa, että hän eli keskellä panttileikkien ja kummisuudelmien
aikakautta, ei tämä liene kuitenkaan ollut mitään sen vakavampaa, joskin
nuori tyttö tunsi itsensä hämmentyneeksi ja onnelliseksi tuon suuren
miehen ohimenevästä hyväilystä. Oli vielä tuleva aika, jolloin hän oli
oppiva ymmärtämään eron leikin ja toden välillä tässäkin suhteessa.

Emilie Björkstén pakeni tuon »ihmeellisen» vaarallisesta läheisyydestä
ja matkusti maalle, missä hän jälleen joksikin ajaksi vaipui
luonnonihailuun, joka ei kuitenkaan voinut karkoittaa levottuuttavia
muistoja.

»Tuuli on niin vilpoinen ja tie niin kolea, mutta kuitenkin
rauhallinen», kirjoittaa hän 28 p:nä syyskuuta: »Oi, jospa sentään
voisin tuoda ilmi kaikki tunteeni, sillä minä tunnen niin paljon, niin
paljon. Koko luonto näyttää minusta tällä hetkellä olevan täynnä
runoutta; taivaassa, ilmassa, päivän kajossa, äänettömyydessä ja
kaihomielessä, kaikessa on runoutta _Hän_ tuntisi sen, jos hän olisi
täällä. _Hän_, kaikkien noiden laulujen luoja, jotka ovat iloittaneet
minua niin monta kertaa. Oi, nyt -- nyt on minulla kerrankin ollut
rohkeutta kieltäytyä nautinnosta saada nähdä hänet, ja minä olen ylpeä
siitä!»

Kun hän kuukautta myöhemmin jälleen oli Porvoossa, näyttää
vastustusvoima tuntuvasti heikentyneen. Hän kertoo, kuinka hän eräänä
iltana kiiruhti pois eräistä vieraskutsuista »juosten niin hiljaa ja
salaperäisesti kuin olisi ollut kysymyksessä suuri synti, kimppu
valkeita, raikkaita, tuoksuvia narsisseja kädessäni _hänen_ [rouva R:n]
luokseen -- vieden makeisia _heidän_ sairaalle lapselleen, ja jolloin
minulla ei ollut hänelle mitään ja kuitenkin kaikki, sillä hänelle
annoin minä sieluni ja sen lämpöisimmät, kuumimmat tunteet. Oi, se oli
ilta, joka vieläkin elävästi on muistissani: Muistan vielä, miten
silloin olin puettu, kuinka ilmava minun pukuni oli ja kuinka kukat
hiuksissani ikävöivästi tuoksuivat tummien lehtiensä lomissa. Tulin niin
pikaisesti, niin odottamatta ja viivyin niin vähän aikaa, että hän sanoi
nähneensä 'näyn'. Epämieluisa ei tämä näky hänelle ollut, sen tiedän.»

Hänen rukouksensa muuttuvat itsetiedottomasti. Nyt hän makaa polvillaan
»Iankaikkisen» edessä ja kiittää häntä, ei siitä, että hän olisi
saavuttanut välinpitämättömyyden ja torjunut pois vaaran, vaan siitä,
että »Hän jälleen on lahjoittanut minulle autuuden päivän; Hän on
sallinut minun nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, jonka nimi on
minulle niin kallis, hänen kanssaan, jota en ikipäivinäni voi unhottaa».

He kohtaavat taas toisensa, ja taas lupaa Runeberg antaa hänelle mitä
ikänänsä hän pyytää, jos hän vain saa hänen kuvansa. Nyt ei heidän
tapaamisensa enää aina riipu sattumasta. Emilie Björkstén pyytää häntä
tulemaan L:lle, ja hän tuli »ja minä luulen silloin kalvenneeni».

»Hän tarjoutui eräänä päivänä saattamaan minua kotiin», jatkaa hän;
»enhän voinut kieltää, mutta mieleni oli sekä iloinen että suruinen.
Minä rukoilin tähtiä, tuota kaikkivallan ilotulitusta, valvomaan minua
ja minun sanojani, sillä tiesin kuinka syvä minun syntini olisi ollut,
jos olisin päästänyt huuliltani ainoankin sanan, joka olisi viitannut
sieluni tunteeseen, (en koskaan ollut vielä ollut niin yksin hänen
kanssaan kuin nyt); ja tähdet armahtivat minua, mutta paljon me
kuitenkin puhelimme ja lämpimästi, luottavaisesti. Hän sanoi, että --
minä olin rakas hänelle [rouva R:lle] ja -- -- hänelle itselleen! Ah,
minä tahdon, minun täytyy uskoa siihen. Tunsin itseni niin iloiseksi,
mutta en hymyillyt niinkuin ennen hyvin iloiseksi tullessani; minä en
voinut. Törnerooskin sanoo nuo niin todet sanat: 'Naisille eivät ne
riemut ole suurimmat, jotka saavat heidät hymyämään, eivätkä ne tuskat
suurimmat, jotka virtaavat pois kyyneleinä.' Ei, ei, sillä kun ilo on
oikein syvä, hämmästyy siitä itsekin ja käy hiljaiseksi.»

Hän puhuu kaipauksestaan niinä päivinä, jolloin hän ei näe runoilijaa,
ja sitten taas:

»Kun sitten näen hänet jälleen, tuntuu minusta, että hyvin voisin olla
ilman hänen jokapäiväistä läsnäoloaan -- niin kummallinen minä olen! Oi,
mitä antaisinkaan siitä, että jälleen saisin palata entisaikoihin, että
tunteeni häntä kohtaan jälleen muuttuisi sellaiseksi kuin se silloin
oli, ja että voisin katsoa häneen vain pelkällä ihailulla, tuolla
puhtaalla, täydellä, syvällä ihastuksella, jota _runoilija_ ensin vaati
ja johon ei sekoittunut ainoatakaan kielletyn tulen kipunaista. Sillä
surulla ja tuskalla tunnen tekeväni syntiä, mutta tahdon panna turvani
Häneen, pilvien takaiseen, ja odottaa, mitä aika tuo mukanaan.»

Mutta Iankaikkinen ei suojellut häntä, eivätkä hän ja Runeberg kumpikaan
pitäneet silmällä itseään.

»Minun suhteeni häneen on jo tullut maailman tietoon, maailman, joka ei
sääli -- ja joka ei milloinkaan tuomitse lempeästi», huudahtaa hän
kerran; ja hän menee niinkin pitkälle, että hän soimaa Runebergia.

»Kyllähän se on hauskaa», sanoo hän, »onhan hän rakastettava ja onhan
minulle sieluni ilo nähdä häntä ja kuulla hänen puhuvan, mutta vähän
varovaisemmin pitäisi hänen käyttäytyä minua kohtaan.» Hän kiihoittuu
yhä enemmän ja puhuu katkerasti: »Kyllähän hänkin jossakin määrin tekee
syntiä, sillä totta kai on synti kasvattaa intohimoa poloisessa
naissydämessä, ja sitä hän tekee, minun täytyy -- täytyy tunnustaa se.»
Ja toisen kerran: »Minä olen harhaantunut, lumoutunut -- hurmaantunut.
Ja kenen on syy? Ah, sinä, sinä, joka houkuttelit luoksesi minun
lämpimän sydänparkani! Sillä sinä viekoittelit sen samalla kuin näytit
minulle koko myötätuntosi. Mutta voinko minä moittia sinua, minä, joka
itse olen niin moitittava. Ja kuitenkin, vaikka sekä tunnen että
tunnustan syyllisyyteni, en voinut olla kallistamatta korvaani hänen
lämpimille, sydämellisille sanoilleen: 'Vem styrde hit min väg?' tässä
tuonnoin eräänä iltana. Sinä se olit. Ah, kohtalo, kuka toi niin monta
merkitsevää sanaa minun huulilleni? Kuka kuiskasi tuon ihmeellisen
unelman sydämeeni ja kuka teki sitten huulet sydämen tulkiksi?»

[Kuva: RUNEBERGIN ENSIMMÄINEN KOTI PORVOOSSA
Albert Edelfeltin akvarellin mukaan]



Juoruamista ei ole helppo välttää pikkukaupungissa, ja kun pahat kielet
eivät uskaltaneet hyökätä Runebergin kimppuun, vuodattivat ne kaiken
sappensa sitä runsaammasti Emilie Björksténin päälle. Hänen
ystävättärensä varoittivat häntä nyt avoimesti, ja kaiken sen
syyllisyyden taakan musertamana, joka hänellä ihmisten tietämän mukaan
oli omallatunnollaan, koetti hän intohimoisen kiihkeästi karttaa
Runebergia. Mutta se ei ollut enää mahdollista, sillä he tapasivat
toisensa alituisesti iltamissa, lauluilloissa ja muissa tilaisuuksissa.
Silloin hän päätti olla olevinaan näkemättä häntä, olla puhumatta hänen
kanssaan. »Minä olen tehnyt mitä olen voinut», sanoo hän. »Minä olen
karttanut häntä, olenpa ollut epäkohteliaskin hänelle.» Kun Runeberg
ihmeissään katsoi häneen, käänsi hän pois päänsä, mutta kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä ja alkoivat vuotaa. »Ihmiset näkivät sen --
kyselivät -- arvailivat -- näyttivät osaaottavaisilta.» Mutta hänen
ystävänsä paheksuivat tätäkin. Mitä hänen oli tehtävä? Hän tanssi,
tanssi tanssiaisissa, joissa Runeberg ei ollut, ja »nautti runsain
määrin kaikesta siitä karkelosta, imartelusta ja kimalluksesta, mitä
tanssiaiset voivat tarjota». Hän antoi hakkailla itseään viedäkseen
harhaan niitä tarkkaavia katseita, jotka seurasivat jokaista hänen
askeltaan -- mutta »hänhän oli ainoa ajatukseni tanssiaisiin lähtiessä,
ensimmäiseni sinne tullessa ja ainoani siellä ollessa». Ja vähän sen
jälkeen hän huudahtaa: »Vaikka koko maailman ihanuus olisi jalkojeni
juuressa, enkä voisi ottaa ainoatakaan askelta astumatta kukkien päälle,
joita imartelu on eteeni sirotellut, niin en kuitenkaan hetkeäkään
tuntisi itseäni onnelliseksi, en, en, sillä nyttemmin tarvitsen jotakin
*aivan muuta* onneani varten». Hänen rehellinen pyrkimyksensä unhottaa,
irtaantua rakkaimmasta unelmastaan, ei ollut onnistunut. Ja äkkiä
oivaltaa hän, ettei se koskaan tulisi onnistumaan. Hän muuttaa äkkiä
mieltään. Hän ei enää tahdo olla vapaa. Riemumielin siteeraa hän 17 p:nä
marraskuuta Atterbomia: »Sanalla on rajansa ja ajatuksella on rajansa --
mutta tunteella ei!» Ja sitten: »Taas minä puhelin hänen kanssaan!
Kuinka ystävälliseltä tuntuikaan hän nyt, kun jälleen puhuin ja hymyilin
hänelle tuota tuttua hymyä, joka niin kauan on ollut poissa huuliltani,
ja kuinka sydämellisesti hän puhuikaan taas 'auringosta, joka oli
alkanut loistaa hänelle, oltuaan niin kauan pilvien kätkössä'.
Sydämessäni oli sunnuntai, autuus, ja tuskin lainkaan nyt syntiä
ajattelin. Mutta voiko nimittää synniksi sitä, että iloitsee hänen
sydämellisistä sanoistaan, hänen myötätunnostaan, hänen rakkaan silmänsä
lämpimästä, sielukkaasta katseesta, ja jos se on synti, niin täytyy
Jumalan antaa se minulle anteeksi!»

Onnenhurmassaan hän polkee omantunnon varoitukset jalkoihinsa, repii
rikki sovinnaisuuden kahleet, jotka ovat sitoneet häntä viimeisinä
aikoina, ja huudahtaa:

»Tänä iltana soi kohtalo minulle kahdenkeskisen hetken. Olisin nytkin
voinut hyvin välttää sen, mutta en tehnyt sitä. Sanoin hänelle, etten
_tahtonut_ sitä ja että en enää tulisi niin tekemään. -- Kuinka hauskaa
oli saada puhua jälleen hänen kanssaan ja saada puhua sanoja, jotka
lähtivät sydämen pohjasta. Mutta mitä tarkoitti hänen puheensa
teeskentelystä, naamiosta! Mahdoinko oikein ymmärtää sen? Oi Jumalani!
Olisikohan siis hänkin kantanut naamiota tällä viikolla ja olisikohan
myös hänen rikas, lämmin, ihana sydämensä sykkinyt lämpöisesti minulle?!
Niin, niin, tahdon uskoa sen. Hänhän sanoi pitävänsä minusta, ja minun
tulee uskoa ainoastaan häntä. Niin tahdon nyt tehdäkin. Älköön vain
kukaan hämmentäkö uskoani!»

Päivä päivältä käy hänen tunteensa lämpimämmäksi. Hän ajattelee
ainoastaan häntä, hän kaipaa ainoastaan häntä; epäily raastaa häntä.

»Kuinka elävästi muistankaan hänen sanansa, jotka kenties heti
unohtuivat, kun ne olivat kirvonneet niiltä huulilta, joita ne olivat
suudelleet; mutta minä en unohda niitä! Ne luovat mieleeni valoa,
sittenkin kun hän jo kokonaan on unhottanut minut. Miltähän sekin aika
näyttänee ja kuinkahan kaukana se lienee?» Tai: »Niin, monta, monta
kertaa kidutan sieluraukkaani sillä pelolla, että olen tullut hänelle
yhdentekeväksi, ja kuitenkin tiedän, että minä en ole sitä. Minä näen
sen, minä kuulen sen, minä huomaan sen, enkä kuitenkaan saa koskaan
kylliksi. Lakkaamatta kaipaan enemmän -- enemmän. Ja kuitenkin on hän jo
antanut minulle niin äärettömän paljon.»

Hän toistaa runoilijan sanoja vakuuttaakseen itselleen, että tämä on
sanonut, kuinka »hänen mielentilansa niin kokonaan riippui hänen
mielialastaan», kuinka hänen »taivaansa oli pilvessä, silloin kun hänen
aurinkonsa ei loistanut». Emilie kuvaa jälleen erästä tapaamista:

»Tänään sain nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Kuinka hän oli kaunis!
Kirpeän kylmä ilma oli nostanut väriä hänen miehekkäille, tummille
poskilleen, ja ilon hohde oli hänen sielukkaissa silmissään. Tuskin
saatoin irroittaa katseitani hänestä, ja vaikutin kuitenkin niin
vapaalta ja vaivattomalta, näytin niin huvitetulta puhuessani kaikkien
noiden muiden kanssa, että useat tuttavat saivat aihetta pistellä minua
parin henkilön vuoksi, joiden kanssa juttelin. Ja kaukana olivat he
kuitenkin sydämestäni.»

Hän on heittäytynyt kuohuvaan pyörteeseen ja huomaa, ettei enää ole
mitään takaisinpaluun mahdollisuutta. Hän pelkää häntä ja hän pelkää
itseään. »Minä _kuulin_ ainoastaan häntä. Koko sieluni oli hän kahlinnut
huuliinsa, mutta _katsoa_ häneen en uskaltanut.» Ja kun Runeberg sanoo
hänelle, että hän kerran haluaa puhua _paljon_ hänen kanssaan, ja kysyy,
minä päivänä hän olisi siihen valmis, säikähtää hän ja sanoo: »_Sitä_
päivää en määrännyt. Määrätköön sen sattuma. Mutta nyt tulee kysymys:
tuoko tämä keskustelu minulle hyvää vai pahaa?»

Hän pelkää tätä keskustelua ja on kuitenkin levoton siitä, että se
lykkääntyy. Eräät mitättömät seikat asettavat voittamattomia esteitä
tämän tilinteon tielle, vieraat ihmiset ovat alituisesti läsnä silloin
kun he tapaavat toisensa. Hänet pyydetään Runebergeille, mutta muita
vieraita saapuu. Runeberg saattaa häntä kotiin -- toiset tulevat mukaan.
Hän menee illanviettoon, »pyörii huimassa valssissa, kiitää polkan
askelin, syöksyy eteenpäin galopaadin hurjassa tahdissa, vilvoittelee
palavaa sydäntään jäätelöllä, etsii uutta elinvoimaa kuohuvasta
samppanjasta -- mutta kaikesta tästä on pieninkin mielenkiinto
kaukana», sillä _hän_ ei ollut siellä. Ja mikä hulluinta, sinä iltana
oli Runeberg vieraisilla siinä perheessä, missä hän asui. »Ei ole mitään
mahdollisuutta enää -- kohtaloni on sellainen; en saa puhua hänen
kanssaan niinkuin tahtoisin!» huudahtaa hän epätoivoisena. Jos hänelle
tulee tilaisuus tällaiseen kahdenkeskiseen tapaamiseen, joutuu hän
kauhun valtaan ja on raivoissaan tästä luonteensa sangen inhimillisestä
»omituisuudesta».

»Jälleen hämärtyvät päivät minulle ja onnettomalle kohtalolleni!»
kirjoittaa hän 17 p:nä joulukuuta. »Ainoastaan nähdäkseni hänet käyn
jokaisessa huvissa, ainoastaan kyllästääkseni sieluni hänen kuvallaan.
Ja kun voisin tavoittaa hänen katseensa, käännyn aina pois, ja jos hän
lähestyy minua, puhuttelee minua, niin vastaan lyhyesti ja kylmästi ja
poistun silmänräpäyksessä. Mitä hän mahtaa luulla? Mitä ajatella?
Mahtaneeko hän huomata, että minä olen niin omituinen ainoastaan häntä
kohtaan, jota minä kuitenkin sydämeni syvyydessä jumaloin? Minkä
johtopäätöksen hän mahtanee siitä tehdä? Minä tahtoisin antaa pois koko
poloisen elämäni, tahtoisin kernaasti heittää pois koko oikullisen
onneni saadakseni tietää hänen todellisen ajatuksensa minusta. Milloin
saan puhua hänen kanssaan -- ja missähän se tapahtuu?»

Mutta päivät vierivät. Emilie Björksténin on matkustettava pois
kuukaudeksi sisarustensa luo. Eron ajatus ja tuon ainoan keskustelun
kaipaus käyvät hänelle sietämättömiksi. Runeberg saapui hänen kotiinsa
sanoakseen hänelle jäähyväiset, mutta -- voi kovaa kohtaloa! -- muitakin
vieraita tuli sinne yht'aikaa. Pettymys riistää hänen joululahjojensa --
kalenteri »Necken». ja Nikanderin »Minnen från södern» tuottaman ilon.
»Jos en saakaan nähdä häntä, niin saanen kai nähdä muita, joihin olen
kiintynyt voimakkain sitein -- tarkoitan sisaruksiani», huokaa hän
alistuvaisesti lähtiessään joulumatkalle.

Mutta hän _sai_ nähdä hänet! Runeberg tuli Loviisaan sillä viikolla,
jolloin hän oli siellä, ja hänen ihastuksellaan ei ole rajoja:

»En tahdo edes yrittää kuvata tunteitani, kun hän ilmestyi eteeni.
Jolleivät hehkuva punastuminen, nopea hengitys, kiihkeä valtimo
tulkinneet ääneen sydämeni kieltä, niin ei sydän milloinkaan voi puhua.
Mutta mitä huuleni hänelle sanoivat, sitä en tiedä, mahtoivatko edes
sanoa mitään; -- Ja sitten -- kuinka suloista olikaan tavata hänet
tanssiaisissa, tietää olevani hänelle rakas, kuulla kaikkien sitä
toistelevan sanoin, jotka nostivat tuhannet ilon tulet poskilleni.»

Hän kertoo taas, kuinka hurmaavaa oli tanssia, kun hän tiesi, että
runoilijan silmä seurasi häntä. Hän kuvailee pukuaan: »Vaaleansiniset
harsopilvet hulmusivat ympärilläni. Muistan vieläkin, kuinka olin
puettu: kolme suurta valkeaa lummekukkaa hiuksissani, siinä kaikki. --
Mutta kuinka voi olla niin lapsellinen, että ajattelee sellaista! Mutta
mitä se tekee. Kun on iloinen, niin kaikki tuottaa iloa, yksinpä
mitättömin seikkakin», lisää hän kuin puolustellen itseään.

Hänen onnensa oli todellakin täydellinen sinä iltana, sillä noiden
huumaavien tanssiaisten jälkeen seurasi serenaadi, »jolloin _hän_ seisoi
ikkunoitteni alla muiden mukana ja jolloin joukossa oli _se_, joka
lauloi ainoastaan minulle».

Emilien rakkauden janoinen sydän ei voinut, kuten näemme, huolimatta
»tuon ainoan» läsnäolosta, olla tuntematta voitonriemua siitä, että myös
eräs toinen lauloi ainoastaan hänelle. Sellainen hän oli. Enemmän --
enemmän, aina vain enemmän! Ja alkaa epäillä, että tuo »kaunisääninen»
verrattain hyvin oli täyttänyt kaipauksen tyhjyyden, kun lukee hänen
ihastusta tulvivat sanansa:

»Ja mitä vielä kirjoittaisin noista L-n päivistä, noista kultaisista
päivistä, ah, noista menneistä ilon päivistä! Voisin kirjoittaa niistä
kokonaisia kirjoja, sillä kaikki, kaikki oli niin erinomaista.»

Sellaisia tunteita ei hiljainen perhe-elämä hänessä tavallisesti
herättänyt.



Emilie Björkstén aloittaa vuoden 1847 selostamalla erästä kyhäelmää,
jonka hänen opettajansa Lindfors on pyytänyt häntä kirjoittamaan
aiheesta: »Millä edellytyksillä voi toivoa avioliiton tulevan
onnelliseksi?» Se täytyy lainata in extenso sattuvana todistuskappaleena
siitä, kuinka vähän teoria ja käytäntö pitävät yhtä. Hän kirjoittaa:

»Onnellisen avioliiton ehtoihin kuuluu ennen kaikkea sopusuhtaisuus
puolisoiden välillä, kunnioitukselle ja molemminpuoliselle, rajattomalle
luottamukselle perustuva rakkaus. Miehen sielun tulee levätä naisen
sielussa ja päinvastoin. Naisen tulee voida katsoa ylös mieheen eikä
milloinkaan kadottaa uskoaan hänen korkeampaan tietoonsa. Kulkekoon hän
tyynesti ja hiljaisesti maailman läpi, joutumatta milloinkaan vihan ja
kiivastuksen valtaan, sillä se rumentaa häntä eikä sovi hänelle. Lempeys
ja sävyisyys ovat naisen kauneimmat koristukset. Lempeydellä riisuu hän
aina aseista miehen väkivaltaisen mielen; tämä näkee sen, näkee, kuinka
voimakas hän on kaikessa heikkoudessaan, ja häpeää itseään ja ihailee
häntä. Naisen tulee antaa miehen tukea ja ohjata itseään, ja uskonnon
tulee olla hänen ensimmäinen ja viimeinen ajatuksensa. Kodin tulee olla
naisen ainoa maailma; onhan tämä maailma niin rikas ja riittävä! Kodissa
tulee hänen vaikuttaa äänettömästi ja hiljaa, koristaa ja kaunistaa sitä
niin, että se antaa miehelle viihtymystä ja hupia, niin että tämän
ensimmäinen ajatus sinne astuessaan on: Täällä on minun hyvä olla.
Älköön mikään uhraus olko hänelle liian raskas, mikään velvollisuus
liian vaikea. Rakkaus tekee kaiken vaivannäön helpoksi. Kenellä koko
avarassa maailmassa onkaan kauniimpi vaikutuspiiri, jalompi kutsumus
kuin naisella? Ja sellainen pitäisi hänen mielestäni olla tehdäkseen
miehen onnelliseksi.» --

»Miehen taaskin tulee vaikuttaa ulospäin ja jättää koti kokonaan naisen
huoltoon. Kohdelkoon hän tätä aina hellyydellä ja luottamuksella; olkoon
naisen sydän hänen maailmansa, hänen silmänsä hänen ilonsa, hänen
onnensa, hänen päämääränsä ja uskonto myös hänen lämpimin aatteensa.
Iloisesti ja nurkumatta täyttäköön hän ammattivelvollisuutensa, ja se
ajatus, että hän ahertaa kodin, puolison ja lasten vuoksi, on antava
työlle enemmän voimaa. Ihania ovat sitten ne hetket, jolloin hän
toimiensa päätyttyä saa ajatella valoista, lämmintä kotia, rauhaa, onnea
ja niitä lämpimiä sydämiä, jotka sykkivät hänelle. Hymytköön hän
hellästi sille, jonka hän on valinnut elämänsä valoksi, ja ottakoon
lemmekkäästi vastaan niiden hyväilyt, joille hän on antanut elämän.
Yhteisesti tulee puolisoiden huolehtia noista hennoista olennoista,
yhtyä kuumiin rukouksiin heidän puolestaan ja kilpailla keskenään
rakkaudesta heihin, mutta rangaistus on jätettävä äidille, hänen
sydämensä tuntee parhaiten kuinka pitkälle se saa mennä. Jos heidän
elämänsä muodostuu sellaiseksi -- on rakkaus ja rauha seuraava heitä.
Sopusointuisuus ja rajaton luottamus -- siinä ennen kaikkea onnellisen
avioliiton ehto!»

Kaikissa näissä tyhjänpäiväisissä korusanoissa on tuskin ainoatakaan
ajatusta, joka ilmaisisi hänen omaa käsitystään. Mutta hän ei tiedä,
että hän pettää itseään. Hän uskoo aivan varmasti, että hän, joka vaati
elämältä onnen hurmaa, ihaili kunniaa ja mainetta, kauneutta ja
lahjakkuutta miehissä ja naisissa, hulmuavia lippuja ja raikuvia
säveliä, kuvatessaan tätä pähkinänkuoreen suljettua onnea tulkitsee
rehellisesti myös itseään ja omia ajatuksiaan. Hän saarnaa, että säveys
ja lempeys ovat naisen parhaat koristukset ja tyytyväinen ahertelu
jokapäiväisen leivän puolesta miehen, hän, Emilie Björkstén, joka on
pelkkää mielikuvitusta ja unelmaa ja joka rakastaa ainoastaan niitä,
jotka voivat antaa näille unelmille ravintoa ja lentoa. Ja se aviollinen
onni, joka mahdollisesti saattoi viehättää häntä, oli kai jonkinlainen
tulenliekki pilvien palteilla korkealla yläpuolella tämän maailman
uurastelua ruoan, juoman ja kotoisen viihtymyksen vuoksi.

       *       *       *       *       *

Sen liekehtivän tulen hän sai nähdä niin läheltä ja niin voimakkaana,
että hän joksikin aikaa unohti sekä kirvelevän poltteen että palohaavat,
jotka aikaisemmin olivat tuottaneet hänelle tuskaa. Hän sai elää
valtavan tulivuorenpurkauksen, joka loimollaan punasi maan ja taivaan
hänen seisoessaan kraatterin reunalla ja tuntiessaan maan vapisevan
jalkojensa alla. Mutta hän pysyi pystyssä.

Hän aloittaa vuoden »niin viileänä ja levollisena». Hän ajattele
kaikenlaista, koettaa olla ajattelematta häntä. Hän kaivaa esiin vanhoja
hehkuvia muistoja, jotka heräsivät eloon, kun hän äkkiarvaamatta taas
näki »tuon sinisilmäisen», ja kuvittelee menneitä aikoja, »puhtaan
rakkauden aikoja», kuten hän nimittää niitä. Kuluu kolme viikkoa ilman
että hän näkee sitä, jonka vuoksi hän on ottanut kantaakseen tämän
sisyphos-työn. Juorut tulevat ja lisäävät kiviä kuormaan; ystävättäret
varoittavat häntä ja valavat epäuskoa runoilijaa kohtaan hänen
sieluunsa. Hän epäilee tätä, hän epäilee kaikkea.

»Jää hyvästi siis, Rbg:ni», kirjoittaa hän, »unelmani, iloni,
rakkauteni, sillä se sinä olit! Mutta hyvästi myös, synti, sillä kaikki
on muuttuva! Vielä kerran tahdon puhua hänen kanssaan, näyttää kuinka
paljon pahaa hän on tehnyt. Tahdon kertoa hänelle, kuinka minun maineeni
on kärsinyt hänen vuoksensa. Sillä minkätähden hän on niin käyttäytynyt
monta kertaa? Vain sentähdenkö aina, että esine -- minä -- oli
_mielenkiintoinen tutkimusaihe_! -- Minkätähden pitää raukkaa rauhaani
niin mitättömän arvoisena; -- enhän minä milloinkaan ole rikkonut häntä
vastaan. Minkätähden hän siis tahtoo kiusata minua -- minähän en ole
tehnyt hänelle mitään pahaa.» -- Ja hän karttaa häntä visusti.

Mutta tulee päivä, jolloin he taas kohtaavat toisensa ja jolloin hän ei
enää voi välttää sitä. Hän kirjoittaa itse siitä 18 p:nä helmikuuta:

»Minä olen niin iloinen, niin onnellinen, sillä olen taas elänyt
muutamia niin suloisia, niin ihania päiviä. Mutta älköön kukaan
kuvitelkokaan, että tanssiaiset, karkelon humu ja pyörre olisivat olleet
syynä siihen. Ei, kaukana siitä! Jotakin muuta tarvittiin, jotakin aivan
muuta, muuttamaan minut kädenkäänteessä surullisesta iloiseksi. Oi, en
voinut aavistaakaan, että sattumalta Thildalle [Sirén] lausumani sanat
niin pian täyttyisivät. Nyt perästäpäin muistan sen. Minä hymyilin ja
sanoin: 'Siellä minä olin ylen autuas, täällä olen vain autuas,' Ja
kuinka toteen se kävikään, sillä autuutta kai on se, että saa osakseen
ymmärtämystä siltä, joka on vanginnut koko ihmisen sielun.»

»Kuinka voinkaan kuvata tämän keskustelun, jota me molemmat viikkokausia
olimme toivoneet, sillä kaikkihan oli niin kummallista, niin pimeää joku
aika sitten. Sanoihan hän kyllä, että vika oli ainoastaan _minussa_.
Niin, niin, se oli minussa, sillä minä pyysin mahdottomia ja surin
sydämeni syntistä vaatimusta. Olin niin täynnä levottomuutta ja tuskaa
tunteeni vuoksi ja pelkäsin niin paljon maailman ankaraa tuomiota, että
esiinnyin hänelle synkässä ja raskaassa valaistuksessa. Hän itsekin tuli
niin umpimieliseksi ja muuttuneeksi; olemme puhuneet asian perinpohjin
selväksi. Hän sanoi, ettei hän enää tahtonut kiusata minua, että hän
luuli puheensa ikävystyttävän ja vaivaavan minua ja Herra ties mitä,
toinen toistaan mahdottomampia asioita. Mutta ainoaa oikeaa hän ei
keksinyt. Hän ei nähnyt, että tämä synkeys johtui liian paljosta
rakkaudesta, ja jos hän näki sen, niin hän varoi siitä puhumasta, ja
siitä olen hänelle niin lämpimästi kiitollinen. Nyt hän oli taas niin
iloinen, kun kaikki jälleen oli hyvin, ja kuinka onnellinen olenkaan
minä, sitä ei voi sanoin kertoa. Kiitos siitä, sinä -- sinä! Oi, sinä,
joka leppeänä jälleen olet täyttänyt riemuni maljan kukkuroilleen, niin
ylitsevuotavasti, niin ihanasti! Hän sanoo, että hän ei kaipaa minua
nyt, kun kaikki on hyvin jälleen, ja että hän voi ajatella minua
ilomielin. Mutta niin ei ole minun laitani. Minä kaipaan häntä sentään
lakkaamatta ja minä tahtoisin aina vain nähdä häntä. Sen minä sanoinkin
hänelle. Kiitos kohtalon, etten sanonut enempää; mutta kyllä olivat
kaikki ajatukset jo karkaamaisillaan sydämestä ja monet jo huulillakin,
mutta minä peräännytin nuo vastaanhangoittelevat takaisin lämpöiseen
kammioonsa ja kielsin niitä milloinkaan enää karkuun lähtemästä. Niiden
täytyy, niiden täytyy totella.»

»Kuinka monesta unohtumattomasta asiasta me puhuimmekaan keskenämme,
sekä 'Ruhe'lla että eilisessä iltamassa; kuinka hyvää tekivätkään
minulle hänen sanansa, ja kuinka pahaa samalla. Olihan sieluni ollut
niinkuin kukkanen, joka kuihtuu ja riutuu liiasta helteestä, sillä ei
ainoakaan kastepisara ollut pitkiin aikoihin pudonnut sen puoleksi
sulkeutuneille lehdille. Mutta hänen sydämelliset, lämpöiset, rakkaat
sanansa olivat kuin lankeava kaste -- ja hiljaa elpyivät eloon
kalvenneet lehdet. Ne ovat terveet nyt. Jospa kuumat päivät vain
pysyisivät loitolla ja kastetta lankeaisi runsain mitoin, silloin olisin
onnellinen, niin onnellinen!»

»Mutta minkätähden hän haluaa lukea kaikki minun ajatukseni, minun
muistelmani, jotka minä tahdoin kätkeä itselleni? Olenhan monta kertaa
antanut hänen ymmärtää, kuinka paha se olisi, kuinka en silloin enää
voisi suurin, avoimin katsein katsoa häneen. Ja kuinka paljon intohimoa
onkaan kätketty näihin riveihin! Mutta kuitenkin hän on itsepäinen,
pyytää sitä minulta lakkaamatta, ja minähän en voi, en tahdo täyttää
hänen toivomustaan, sehän on mahdotonta. Mitä hän silloin ajattelisi
minusta? Hän sanoo, että minulla ei ole luottamusta häneen, oi, hän
viekoittelee minua niin, ja minä tunnen hänen ihmeellisen
vaikutusvaltansa! Minähän tiedän kuinka vastustamaton hän on minulle.
Annanko siis houkutella itseni tekemään sellaista, jota kenties ajassa
ja iankaikkisuudessa katuisin, sillä tiedänhän, että se ei olisi oikein.
Hänhän saisi, jos hän lukisi nämä lehdet, sydämeni tunnustukset, täyden
varmuuden siitä, mitä hänen nyt täytyy aavistaa. Ja sitä hän juuri
tahtoo. Oi, kuinka hän on kummallinen sentään!»

Hän ei voinut vastustaa Runebergin rukouksia. Runoilija sai päiväkirjan.
Hän oli pyytänyt sitä ensimmäisen kerran helmikuussa; 1 p:nä toukokuuta
on Emilie Björksténillä jälleen muistiinpanot käsissään. Hän kuvailee
itse tätä päivää, josta oli tuleva niin ratkaisevan kohtalokas hänelle.

»Te olette siis lopultakin olleet hänen käsissään, te minun kalliit
lehteni, jotka olette kaksin verroin kalliita minulle nyt! Mutta
minkälaisia taisteluita tämä askel on maksanut minulle, sitä ei voi
kertoa. Hän on lukenut teidät kerran toisensa perästä ja jäljentänyt
teidät. Oi, kuinka hän sentään on lapsellinen! Hän on kiittänyt minua
sanoin, kirjein ja muulla tavoin, ja nyt on kaikki taas niin hyvin, niin
valoista, niin hauskaa!

»Eilen oli sellainen päivä, joka ei koskaan häivy mielestäni. Me
vietimme, kuten tavallisesti, vappua Ottelinien luona, ja minä olin niin
äärettömän, niin räiskyvän iloinen, sydämeni ja sieluni hehkui. Minä
iloitsin maailmasta, ja maailma minusta. Siihen vaikutti niin moni
seikka. Minä lauloin laulun toisensa jälkeen ja annoin sydämeni
purkautua säveliin! Minä puhelin hänen kanssaan lämpimästi ja
sydämellisesti. Hän pyysi minua tulemaan heille saadakseni takaisin
muistiinpanoni, joita hän varovaisuuden vuoksi ei tahtonut muulla tavoin
palauttaa, ja minä lupasin hieman epäröityäni. Menin sinne Anna R:n ja
muutamien muiden kanssa, ja kohtalo soi minulle kahdenkeskisen hetken.
Otin vastaan lehteni hänen kädestään. Hän seisoi oven pieleen nojautuen,
kun minä nopeasti ja huolellisesti ne piilotin. -- Sitten aioin mennä
hänen ohitseen toisten luo, mutta -- hän veti minut luokseen, ennenkuin
aavistinkaan, olin hänen syleilyssään ja pääni lepäsi hänen rintaansa
vasten. Yhden ainoan lyhyen hetken siinä lepäsin, tunne oli voittanut
ajatuksen. Hänen huulensa polttivat huuliani. Se suudelma oli
täyteläinen ja lämmin kuin ainoastaan hänen suudelmansa voi olla. --
Sydämeni löi niin nopeasti, niin nopeasti. Mutta minä tunsin
Nordstjärna-ristin, joka riippui hänen rinnassaan, viilentävän poskeani,
irtaannuin hiljaa hänen käsivarsistaan, taivaastani, sillä tämän
taivaanhan piti ainaiseksi olla minulta suljettu, ja sielustani
tunkeutui esiin huokaus, äänetön ja kuulumaton, mutta se oli syvä,
pohjaton huokaus, johon sisältyi niin äärettömän paljon. Ja me erkanimme
eri suunnille, kunnes jälleen yhdyimme toisten luona. Tuskin uskalsin
kuitenkaan kohottaa katsettani häneen, ja mitä minussa tapahtui, sitä ei
aavistanut kukaan, tai kenties ainoastaan hän.»

Sitten hän rupeaa puolustelemaan: »Mutta minkä tähden olisi sitten tämä
suutelo, tämä syleily syntiä? Sehän oli ainoastaan hänen kiintymyksensä,
hänen kiitollisuutensa osoitetusta luottamuksesta, joka hurmaannutti
hänet. Oi, minä olen paljon rikollisempi!» Hän yrittää rukoilla niinkuin
ennen, mutta hän ei rukoile enää anteeksiantamusta, hänen rukouksensa on
pelkkää riemuitsevaa kiitosta tästä ihmeellisestä päivästä. Hän lukee
sen kirjeen, jonka Runeberg on ojentanut hänelle, ja luettuaan sen hän
»risti» jälleen kätensä ja ylisti Jumalaa. »Tuona hetkenä olin niin
onnellinen, sillä en muistanut silloin mitään syntiä. Minä näin, että
tuo lämmin, suuri, jalo sydän ymmärsi minua ja piti minusta, ja minä
olin onnellinen -- onnellinen -- onnellinen!»



Mutta tämä suudelma sytytti palon hänen sieluunsa, eikä kumpikaan voinut
eikä tahtonut sammuttaa sitä enää. He eivät enää kaivanneet ainoastaan
keskustelua. He tapailivat yhtä mittaa, kaduilla ja kujilla,
tanssiaisissa ja vierailuilla, ja käyttäen hyväkseen rakkauden koko
kekseliäisyyttä he osasivat aivan ihmisten tutkivien katseiden alla aina
löytää jonkun hetken, vain muutamia minuutteja, jolloin he kätkössä
kaikilta saivat ilmaista toisilleen tunteitaan tavalla, joka vähitellen
muuttui heille tarpeeksi ja tottumukseksi. Että Emilie rajattomassa
onnessaan tähän aikaan kokonaan joutui pois suunniltaan, ei ole
kummeksuttavaa. Ihmeellisempää on se, että Runeberg, joka on »niin
levollinen, niin maltillinen», kuten Emilie sanoo, lakkaamatta keksii
uusia keinoja voidakseen herkeämättä toistaa näitä rakkaudenosoituksia.
Runeberg sanoo hänelle kellonlyönnin, milloin hän lähtee kävelemään
hämärissä, sekä neuvoo hänelle, mitä teitä hänen on mentävä johtaakseen
harhaan uteliaat katseet. Hän kohtaa hänet odottamatta, ja sillä
varomattomuudella, joka ainoastaan rakkaudelle on ominainen, sulkee
hänet syliinsä keskellä katua silmänräpäykseksi, sekunniksi vain, ja
rientää pois kuiskaten: »Meidät voidaan nähdä!» jättäen Emilien
onnellisena ja kauhistuneena jatkamaan matkaansa.

Kauhistuneena, sillä hänhän tiesi, että maailman silmissä syyllinen oli
hän. Tarvitsiko Runebergin missään suhteessa pelätä ihmisten puheita?
Hän oli yläpuolella syytöksien, ja Emilie Björkstén tahtoi, että hän
olisikin sitä. Hän puolestaan saa jälleen tuntea koko tuon pienen
yhteiskunnan paheksumisen yllään ja hän sanoo sen Runebergillekin, sanoo
kaikki mitä hän on saanut kuulla ja kertaa niitä sanoja, jotka on
kerrottu runoilijan sanoina, nimittäin että hän olisi vain
mielenkiintoinen tutkimusaihe. Runoilija rauhoittaa häntä oitis,
hymyillen hänen epäluuloisuudelleen, »ja nyt seurasi taas kokonainen
sarja ihania hetkiä, mutta suru ja tuska väijyivät niiden alla», lisää
Emilie.

Hän uskoi runoilijaan eikä kuitenkaan uskonut. Hän oli antanut tälle
koko sielunsa, koko sydämensä, päiviensä rauhan ja öittensä levon; tämä
antoi hänelle nuo intohimoiset suudelmansa, joita hän tosin rakasti,
mutta mistä tunteesta ne mahtoivat johtua ja kuinka kauan ne mahtoivat
kestää? Tämäntapaiset ajatukset raastoivat häntä aika ajoin, hänen yksin
ollessaan, mutta kun hän taas näki hänet, olivat kaikki epäilykset kuin
pois puhalletut.

Eräänä päivänä Runeberg pyysi häntä sanomaan itseään sinuksi, »sillä
emme me nyttemmin enää voi nimittää toisiamme muulla tavoin», oli hän
lisännyt. »Ei, ei, sitä en tee koskaan!» huudahti Emilie. »Hän pyysi
minua vain yrittämään; hän pyysi, että kolme kertaa sanoisin sinä, sinä,
sinä! Mutta hän ei saanut minua sitä tekemään.» Ei vielä sillä kertaa.
Muutamia päiviä myöhemmin he tapasivat toisensa kadulla. »Jälleen pyysi
hän minua sanomaan itseään sinuksi. Hän pyysi niin kiihkeästi, niin
sydämellisesti, 'sillä muu ei käynyt laatuun'. Mutta minä olin niin
itsepäinen, minusta se oli mahdotonta. Hän saattoi minua sitten kotiin.
Tiesin, mistä tulisimme puhumaan. En milloinkaan elämässäni unhota noita
hetkiä, jolloin täysin ja kokonaan sain antautua siihen varmuuden
tuntoon, että minä olin hänelle rakas, ja tuhansia kertoja sain kuulla
sen, ja huulilta, jotka olivat tuon lämpimän, jalon sydämen tulkki.» --

»Meidän näin kävellessämme», jatkaa hän, »toistemme rinnalla
keskustellen ja pimeän hiipiessä ylitsemme ja vaikenevan, kultaisen
uuden kuun kurkistaessa alas kiitävien pilvien lomista sain kuulla tuon
suloisen, huumaavan _sinä_! Ah, kuinka tuo pieni sana kuului hyvältä ja
kuinka se lämmitti sydäntäni. Minä sanoinkin, kuinka hyvää se teki.
Sanoin sen yhtä iloisesti kuin mitä tunsinkin. Mutta nyt pyysi hän myös
minulta tuota sinä-sanaa; hän pyysi minua lausumaan sen ainakin yhden
ainoan kerran, ja minä ajattelin: Olkoon menneeksi! Kun kätemme olivat
yhtyneet jäähyväisiksi, sanoin äkkiä, mutta punastuin sitä sanoessani:
'_Sinusta_ minä pidän niin paljon!' ja jätin hänet kiiruusti. Nyt tiesin
tehneeni hänet iloiseksi. Mutta kuinka olen tästälähin saava esille
tuota sinua, johon sisältyy niin paljon tuttavallisuutta, jos silloin
sanon sen hänelle, jota samalla kertaa pelkään ja -- rakastan.»

Runebergilla oli Emilie Björkstén nyt kokonaan vallassaan. Hän käski ja
tämä totteli. Hän pyysi häntä olemaan »yhtä varovainen ja suljettu kuin
hän itsekin». Mutta kuinka Emilie olisi voinut olla sitä, hän, jonka
sydän pyrki huulille ja jonka kaikki tunteet kuvastuivat kasvoilla!
Mutta hän lupasi koettaa hänen tähtensä. »Oi, miksi täytyy olla niin?»
huudahti hän. Ja eräällä toisella kerralla, jolloin runoilija kuiski
helliä sanoja hänen korvaansa, sanoi hän tälle epätoivoisena, että tämä
sanomattomasti vaivasi häntä, »tämä salamyhkäinen suhde, sillä kernaasti
ja ylpeästi tunnustaisin vaikka koko maailmalle kiintymykseni häneen.
Hän hymyili heikosti. Hän tuntui olevan sitä mieltä, ettei se maksaisi
vaivaa, että oli parempi näin. No niin, parempi, koska ei _voi_ olla
toisin, mutta väärin se ainakin on, hyvin, hyvin väärin!»

Runebergin, joka oli voimakas ja jolla oli valta, ei tarvinnut pelätä
kavaltavansa tunteitaan. Hän valitsi hetken niiden ilmituomiselle, ja
kun hän konsertissa istuessaan Emilien vieressä sävelten kaikuessa
hiljaa ja nopeasti toisti: »Minä pidän niin hirveästi teistä!» (sillä
ainoastaan kahdenkesken hän halusi kuulla tuon sinä-nimityksen, jota hän
niin oli tavoitellut) ja »Minkätähden minun täytyy pitää niin paljon
teistä?» ei hänen tarvinnut, kuten Emilien, pelätä kyynelten nousevan
silmiinsä ja punastuksen läikähtävän poskilleen, eikä tätä hetkeä
muistellessa ajatella kuten tämä ajatteli: »Minä olin sekä onnellinen
että onneton!»

Emilie oli epätoivoinen ja autuas. Hän seurasi runoilijaa kuin koira
herraansa, pelokkaana ja huumautuneena. Joka päivä päätti hän itsekseen,
että näin ei saisi jatkua; joka päivä hän rikkoi lupauksensa riemun ja
viehtymyksen vallassa. Sattui joskus, että hän, peläten »maailman
tuomiota», ei noudattanutkaan R:n kehoitusta lähteä kohtaukseen, vaan
antoi hänen odottaa turhaan, mutta hyvä omatunto ei ollut hänen
jokapäiväinen vieraansa, hän itki epätoivoissaan, ja kun hän seuraavalla
kerralla näki Runebergin hänen luulotellusta välinpitämättömyydestään
johtuvan »synkän katsannon», kiersi hän ihastuksissaan käsivartensa
hänen kaulaansa.

Runebergin onnistui tehdä hänen rakkautensa yhä enemmän omansa
kaltaiseksi, joka »janosi» näitä hetkiä, kuten hän lausui, ja Emilie
ikävöi häntä päivän joka hetkenä. Rajattomalla epäitsekkyydellä hän otti
kantaakseen koko sen syyllisyyden taakan, jonka heidän rakkautensa oli
kerännyt hänen hartioilleen, ja joskin jonakin hetkenä saattoi tuntua
hänestä siltä, että toinen »viekoitteli» häntä, ei hän hennonut edes
omassa mielessään ajatella tätä ajatusta loppuun. Runoilija oli
erehtymätön. Välistä Emilie toivoi omistavansa jonkun ystävättären,
jolle hän voisi ilmaista kaiken sydämensä ahdistuksen, mutta eihän hän
voisi sitäkään tehdä -- »sehän ei ollut yksinomaan minun salaisuuteni».
Hän puhui siitä Runebergille, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Olihan
hänellä hänet, »mitä hän siis tekisi muilla?» Hän johti kaikkia hänen
tekojaan, kaikkia hänen askeleitaan, ja Emilie mukautui hänen
toivomuksiinsa sokaistuna, lumottuna.

Yhden ainoan kerran Runeberg tuli hänen luokseen sillä tekosyyllä, että
halusi antaa hänelle »Metsäruusun kirjan» (Törnrosens bok). Hän oli
tullut Emilie Björksténiä vastaan kadulla, mutta tämä oli ollut toisten
seurassa eikä ollut lainkaan ollut näkevinään häntä. Kun runoilija
seuraavana päivänä jälleen tapasi hänet, sanoi hän soimaavasti: »Mitä
varten sinä eilen kartoit minua?» Emilie selitti asian »totuuden
mukaisesti», ettei hän voinut erota toisista. »Minkätähden sinä et
tullut meille, kun minä pyysin sinua?» jatkaa toinen. »Sinä et välitä
minusta.» »Mutta mitä kannatti vastata sellaiseen», huudahtaa hän
päiväkirjassaan. Peloissaan siitä, että on pahoittanut R:n mieltä, sanoo
hän äkkiä: »Tule meille hetkiseksi tänä iltana kello 6. Eihän se ole
niin vaarallista, vai mitä?» »Hän oli kärkäs lupaamaan, hän tahtoi tehdä
minulle mieliksi ja kenties myös itsekin saada hetken, jota oli suloinen
muistella.» Niinä tunteina, jolloin hän odottaa runoilijaa sykkivin
sydämin, hän ruoskii itseään kaikilla rankaisevilla sanoilla siitä, että
on pyytänyt häneltä tällaista rikosta sovinnaisia tapoja vastaan. Mutta
nyt sitä oli myöhäistä muuttaa. Runeberg tuli, ja hänen ensimmäiset
sanansa olivat: »Oletko sinä yksin?» -- »Olen.» »Ja taas sulki hän minut
syliinsä ja painoi suudelman toisensa jälkeen huulilleni. Olisinpa
silloin voinut kuolla! Mutta minä elin, tunsin, kärsin, kesken kaikkea
autuaallisuuttani.»

Mutta Runeberginkin silmissä kangasti »maailman tuomio», ja hän sanoi
heti, että hän saattoi viipyä ainoastaan yhden minuutin, hänet oli nähty
ja joku saattoi myös tulla. Mutta hän tuli kuitenkin sisälle ja antoi
hänelle kirjan. Hän kuiski hänelle puoli-ääneen mitä hellimpiä sanoja,
»ja», kirjoittaa Emilie Björkstén, »hän oli niin kaunis tuona
silmänräpäyksenä -- piirre suun ympärillä -- katse -- hohde koko
olemuksen ympärillä». Runeberg pyysi häntä tulemaan heille, määräsi
päivän, ja huoaten: »Kuinka saan nämä päivät kulumaan!» lähti yhtä
äkillisesti kuin oli tullutkin.

Hän tahtoi, että Emilien tuli olla kaikkialla, missä hänkin, vain
nähdäkseen hänet, ja tämähän taas ei koskaan saanut nähdä Runebergia
kyllikseen.

»Tänään näin hänet ja kuulin häntä taas. Olimme kymnaasissa. Oli
rehtorinvaihdos. Öhman jätti raamatun, sinetin ja avaimet hänelle. Ö.
puhui. Hän puhui hyvin ja vapaasti, hänen äänensä on erinomaisen kirkas
ja sointuva, kaunis ja täyteläinen kuin surun sävelet, mutta tuhat
kertaa suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin _hänen_ äänensä, kun
hän nousi ja teki valansa ja senjälkeen rukoili Jumalaa. Hänen äänensä
ei ollut aivan niin suuri, ei niin kaunis kuin Öhmanin, mutta myös
kylmyys oli siitä kaukana, sillä se oli rikasvivahteinen ja syvempi,
vaikka hän puhui hiljemmin. Olen vieläkin kuulevinani tuon
sydämellisyyttä ja lämpöä uhkuvan äänen ja näkevinäni sen vakavuuden,
joka leimasi jokaisen hänen jaloista piirteistään. Minun rinnassani sai
jokainen sana vastakaiun. Thilda [Sirén] oli samaa mieltä kuin minä ja
sanoi, että tuo ääni vain tempasi meidät mukaansa enemmän, sentähden
että me pidämme hänestä. Myönnän, että hän oli oikeassa, mutta siitä
huolimatta täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hänen äänessään on
ääretön sulo, jonka täytyy vaikuttaa jokaiseen, joka kuulee hänen
vivahdusrikkaan, lämpimän puhesävynsä.»

On täysi kevät, ja päivät alkavat yhä kiivaampaa vauhtia painua kesää
kohti, jonka piti tuoda mukanaan tuo pelätty ero. Eräänä kaihoisan
kauniina kesäkuun iltana Emilie istuu ruohomatolla syreenien alla
Runebergin vieressä. Narsissit ja kevätesikot kukkivat heidän
ympärillään, ja he puhelevat tunteistaan.

»Hän sanoi muun muassa, että hän tahtoi tulla rakastetuksi siten, että
hänet asetettiin kaikkein korkeimmalle sijalle sydämessäni. Hän tahtoi
tulla jumaloiduksi. Hän puhui 'Ihmisen tuesta', jota olen rakastanut ja
lukenut elävällä harrastuksella, mutta arveli, että Almquistin mielipide
oli liian kova, liian ankara, sillä ihminen tarvitsee ehdottomasti
elämässä jonkun toisen ihmisolennon, johon hän koko olemuksellaan voi
liittyä.»

Eron ajatus tuntuu joka sanan takana, joka tuona hetkenä lausutaan.
»Minä sanoin, kuinka minä surin tuota kiintymystäni häneen, joka teki
minut ainoastaan vielä syntisemmäksi ja onnettomammaksi, ja sanoin, että
mielelläni tahtoisin unhottaa hänet. Mutta hän virkkoi, ettei tässä
mieltymyksessä ollut mitään syntistä, koskapa _hänkin_ [rva R.] piti
minusta niin lämpimästi, niin sydämellisesti, ja mitä minun unohdukseeni
tulee, niin se olisi minulle helppoa, hän puolestaan ei voisi koskaan
unohtaa.»

Runeberg pyytää häntä kirjoittamaan. -- Hän kieltäytyy, mutta jos R.
välttämättä tahtoo, niin voihan hän itse aloittaa. »Olisi hyvin
omituista puhua hänelle noin jäykästi ja kylmästi, niinkuin on pakko
tehdä kirjeissä, joihin ei voinut kätkeä mitään salaisuutta.» Mutta R.
vastaa heti, että hän kyllä on kirjoittava, että hän ei pelkää, ja että
hän on käyttävä nimitystä »rakkaani» joka kirjeessä.

Muutamia päiviä myöhemmin Emilie Björkstén matkustaa Helsinkiin
maisterinvihkiäisiin ja vielä kauemmaksi. Tulvillaan tuon erohetken
muistoja, jolloin Runeberg liikutettuna huudahtaa: »Kuinka saa ajan
kulumaan, kun ei saa nähdä sinua!» ja Emilie riistäytyy irti hänen
syleilystään, eroavat he moneksi kuukaudeksi.



Matkoilla uudessa ympäristössä jatkuu Emilien elämä niinkuin ennenkin,
ja uudet vaikutelmat vaihtuvat hänen mielessään. Helsingissä
maisterinvihkiäisten aikana hän näkee jälleen »tuon sinisilmäisen»,
nuoruudenrakkautensa, ja suree sitä, että kohtalo oli erottanut heidät,
silloin hän olisi välttynyt kaikesta siitä, mikä sitten seurasi. Hän
tanssii yöt läpeensä, kuuntelee serenaadeja, herättää jälleen miehissä
tungettelevaa ihailua, haaveilee Mon Repos'ssa ja kirjoittelee
sivumääriä luonnon kauneudesta päiväkirjaansa. Hän lukee kaikkea, mitä
käsiinsä saa: Bulweria, Jean Paulia ja ennenkaikkea Almquistia
haltioituen sekä sanoista että sävelistä. Mutta unohtaa hän ei voi.
Rakastetun nimi on kaikkien huulilla; hän kuulee häntä mainittavan ja
ihailtavan kaikkialla, minne hän tulee, ja hän huudahtaa eräänkin
keskustelun jälkeen: »Tämäkin mies jumaloi häntä, kaikki, kaikki
rakastavat häntä; onko siis niin ihmeellistä, jos _minä_ teen samoin.»

Nyt kun hän ei näe häntä, syyttää hän häntä:

»Sielu on niin täynnä kyyneleitä, sydän niin raskas ja ahdistettu, se ei
saa ilmaa. Se ei voi valittaa eikä itkeä ääneensä; ainoastaan täällä
sisällä, täällä sisällä minä tunnen, kuinka vaikea taakka on. Ja kaikki
tämä on hänen syytään! Sentähden että hän opetti minut itseään
rakastamaan, tunnen itseni niin onnettomaksi nyt! Minä suren sitä, että
en voi puhtaalla, viattomalla rakkaudella rakastaa häntä, että en enää
milloinkaan voi sitä, että en milloinkaan saa sieluni kaipuuta
tyydytetyksi. Koko poloisen elämäni täytyy täten muuttua vain yhdeksi
ainoaksi pitkäksi huokaukseksi, ainaiseksi valitukseksi, kaipaukseksi
autuuteen, jonka suloista huumaa hän on ollut kyllin kova antaakseen
minun maistaa, saamatta tyhjentää maljaa pohjaan, sillä sehän olisi niin
pahoin maailman silmissä, niin syntistä Jumalan edessä. Minkätähden
yhtään avata tuota rikasta sydäntä minulle, joka ahnaasti etsin sen
aarteita ja luulin löytäväni mitä etsin, minkätähden antaa minun katsoa
tuon ihmeellisen puhuvan silmän sisälle, minkätähden vetää minut tuota
rintaa vasten, noita lämpimiä, täyteläisiä, rakkaita huulia vasten,
joiden kosketuksen vieläkin tunnen -- minkätähden kaikkea tätä?
Minkätähden antaa minun kurkistaa sisälle taivaaseen? -- siinä nyt ovat
seuraukset.»

»Olen niin välinpitämätön nyt monen asian suhteen, joka ennen olisi
iloittanut minua. Olen niin täynnä kaihoa ja kaipausta ja ajattelen
jok'ikinen minuutti niitä päiviä, jotka ovat olleet. Monasti puhkeavat
kyyneleet esiin; en voi pidättää niitä. Ja sitten kysytään minulta,
miksi itken. Enkö itkisi? Eikö se itkisi, jonka koko rauha on kadonnut?»

Ei, hänen sairautensa ei ole parantunut hänen ollessaan loitolla
Runebergista. Lopulta hän ei voi enää kestää kauemmin. Hän matkustaa
takaisin. Voinee tuskin lukea mitään sen haltioituneempaa kuin hänen
viimeiset muistiinpanonsa ennen matkaa 8 p:nä syyskuuta.

»Viiden, kuuden päivän kuluttua kenties näen kaiken tämän taas
ruumiillisilla silmilläni! Kenties, kenties! -- Minkä vapisuttavan,
riemullisen ilon ja minkä pelon ja ahdistuksen samalla tuokaan tämä
ajatus sieluuni! Mutta käyköön miten tahansa, vaikka en saisikaan nähdä
häntä, niin en sentään tahdo valittaa. Sinä Kaikkivaltias siellä
ylhäällä, johdathan sinä kaikki minun parhaakseni -- miten minä rakastan
sinua! Mutta kuinka paljon rakastankaan myös sinun -- oi, älköön se olko
liikoja sanottu -- sinun kuvaasi täällä alhaalla! Häntä, maallisesti
suurta, tuota kaikkien sielunlahjojensa puolesta suurta, jonka henki on
niin tyyni, puhdas, tosi, jonka lämpimän sydämen syvyyksissä piilevät
kaikki runouden jaloimmat helmet. Ja tämä rakkaus, joskin siihen
sekoittuu levottomuutta, katumusta ja omantunnontuskaa, on kuitenkin
niin kaunis. Minulla ei ole rohkeutta heittää sitä luotani.»

Jälleennäkeminen antoi hänelle kaikkea, mitä hän suinkin saattoi
uneksia, ja onnessaan tunsi hän itsensä iloiseksi ja hilpeäksi taas. Hän
oli taas se ajattelematon ja välitön, jota Runeberg rakasti. Hän kertoo
eräästä tähtikirkkaasta yöstä, jolloin tämä saattoi häntä kotiin, häntä
ja Anna Reuterskiöldiä. Runoilija oli jättänyt hänet portille mennäkseen
vielä muutamia askeleita eteenpäin toisen kanssa. Mutta Emilie ei voi
erota hänestä, hän haluaa nähdä hänet vielä kerran. Hän juoksee kadun
poikki hänen tullessaan takaisin yksin ja huutaa hänelle: »Hyvää yötä!»
Ja runoilija sulkee hänet syliinsä ja painaa hänet yhä tiukemmin
rintaansa vasten ihastuneena kuiskaten: »Hyvää yötä, sinä suloinen,
rakas!» Hän ei tahdo ollenkaan päästää häntä menemään. Äkkiä Emilie
muistaa »maailman tuomion» ja huudahtaa: »Meidät voidaan nähdä.» Mutta
runoilija pitää hänestä kiinni ja kuiskaa: »Ei kukaan näe meitä.» Emilie
kiertää itsensä pois hänen käsivarsistaan lumottuna, huumautuneena ja
kuulee vielä hänen sanansa: »Hyvää yötä, hyvää yötä!» kaukaa. Ja tämä
äänenpaino, jota hän ei koskaan ennen ole kuullut, jossa oli niin paljon
»kiivautta», kuten hän sanoo, kaikuu vielä hänen korvissaan hänen siinä
seisoessaan ja nähdessään hänen häviävän pimeyteen.

Tätä kypenien, tulen ja liekkien aikaa kesti kuukauden. Nyt se on
Runeberg, joka lietsoo tulta, joka tahtoo saada enemmän -- enemmän!
»Sinä pidät minusta, mutta sinä et _rakasta_ minua», sanoo hän Emilielle
eräissä tanssiaisissa, joissa tämä oli tanssinut paljon. Hän vaatii,
että Emilien on ajateltava häntä lakkaamatta, ja kun tämä sanoo, että
hän ajattelee Runebergia tuhat kertaa enemmän kuin Runeberg häntä,
laskee runoilija, että hänen ajatustensa luku on miljoonia kertoja
suurempi kuin Emilien. Kuukausi hurmiota -- ja äkkiä Emilie tuntee
saaneensa kylläksi. Hän matkustaa maalle ja toteaa tuntevansa
»mielihyvää, huomatessaan voivansa ajatella muutakin kuin häntä. Hän
nauttii vilpittömästi hiljaisuudesta ja rauhasta maan sydämessä, jossa
hän saattaa heittää luotaan nuo levottomat ajatukset, ja ensimmäisen
kerran elämässä tuntuu hänestä vapauttavalta se, ettei hänen aina
tarvitse kantaa niitä kahleita, joihin runoilijan rakkaus oli hänet
kytkenyt. Koko voimakkaan vastavaikutuksen hyväätekevä väsymys kuvastuu
niissä sanoissa, jotka hän kirjoittaa 25 p:nä marraskuuta
maalla-oleskelunsa loppuessa:

»On viimeinen ilta tätä hiljaista, levollista, yksitoikkoista elämää,
joka on tehnyt minulle niin hyvää. En käsitä, minkätähden minä muutama
vuosi sitten niin vihasin rauhaa ja yksitoikkoisuutta. Silloin kaipasin
palavalla innolla takaisin maailmaan, huvituksiin ja iloon, ilman lepoa,
ilman rauhaa. Mutta nyt ei ole niin, sillä minä olen ollut niin
onnellinen täällä maalla, niin rikas hiljaisuudessa ja rauhassa. Olen
niin paljon ajatellut, niin paljon uneksinut ja niin paljon tahtonut
unhottaa sellaista, josta minua taas elävämmin kuin milloinkaan
muistutetaan siellä maailman melussa.»



Hän toteaa itse tulleensa paljon levollisemmaksi, kun hän jälleen näkee
Runebergin tanssiaisissa. Se ei ole ihmeteltävää. Hän on nyt täysin,
erehtymättömän »varma» siitä, että tämä rakastaa häntä; hän voi tehdä
mitä tahtoo, tämä rakastaa häntä kuitenkin. Hän on kuten ennenkin
iloinen, kun runoilija näkee hänen tanssivan, kun tämä pitää hänen
hiuksiinsa kiinnitetyistä sammalruusuista, »jotka vaihtelevat
tummanpunaisesta vaaleanpunaiseen raikkaan eloisissa värivivahduksissa.
Sillä vain häntä minä ajattelen yksinpä silloinkin, kun järjestelen
tanssiaispukuani; hänen vuoksensa tahdon herättää mieltymystä, hänen
vuoksensa olla iloinen. Koko elämäni hukkuu minulta pois häntä
ajatellessa, sillä muuten on kaikki minulle sangen yhdentekevää,
tanssiaiset, tanssittajat ja tanssit, kentiespä hän itsekin
kohtapuoleen, sillä eihän mikään tämän maan päällä ole mahdotonta, ei
edes se, mikä nyt näyttää minusta niin uskomattomalta.»

Hän luulee myös oppineensa sen teeskentelytaidon, jota ihmiset vaativat,
eikä se hänestä ole niin vaikea.

»Maailma vainosi meitä terävillä silmillään. Sillä ei sentään liene
ollut mitään muistuttamista eilen, sillä ulospäin näytti kaikki niin
tavalliselta. -- 'Sinä olet niin muuttunut, tullut niin rauhalliseksi',
sanoi hän tuolla äänellä, jonka rakas sointu niin kauan on minulle
vaiennut, ja minä vastasin, että kaikki oli käynyt minulle niin
yhdentekeväksi.» Ennenkuin hän lähtee, kysyy Runeberg: »Milloin menet
S:lle?» »En tiedä, mutta voinhan mennä huomenna.» Runoilija oli
kuitenkin saanut kuolonsanoman eikä voinut tulla. Silmänräpäyksen ajan
se kiukutti häntä, sillä »hänhän juuri halusi tätä kohtausta», mutta hän
rauhoittuu pian. Kuinka olisikaan hän kärsinyt vielä kuukausi takaperin!

Muutamia päiviä myöhemmin hän näyttelee mukana eräässä seuranäytelmässä,
ja Runeberg on katsojain joukossa. Hän on jälleen iloinen
menestyksestään hänen vuokseen, mutta sillä tyynellä tavalla, minkä
varmuus on hänelle antanut. Mutta runoilija ei ole rauhallinen. »Etkö
sinä enää pidä minusta?» kysyy hän levottomana »tuolla lämpimällä,
sieluun tunkevalla äänellä, joka melkein teki minut hulluksi entisinä
aikoina». »En, en niin paljon kuin ennen, sillä sinäkin olet muuttunut,
ja minä tahdon vastata kylmyyteen kylmyydellä», lisää Emilie
kiusoittelevasti. »Mutta hän vakuutti, että hän oli entisensä kaltainen,
että minä olin hänelle rakas, minä en tiennyt, kuinka suuresti, ja
pyysi, että antaisin kaiken olla ennallaan y. m. sanoin, jotka kaikuivat
niin suloisilta sielussani! Näen vieläkin edessäni hänen mietteliään
katseensa, hänen vakavan ilmeensä ja sen erikoisen tavan, jolla hän
puraisi kauniita huuliaan, ja sitten hänen vaikenemisensa, kun minä
sanoin, etten enää pitänyt hänestä niinkuin ennen.» Ihmisiä tulee ja
menee, ja syntyy yleinen, hilpeä seuralavertelu. »'Jumalan kiitos!'
sanoi hän, kun taas jäimme yksin. Mutta silloin minä nauroin. Ah, koko
maailmahan on kuitenkin komediaa.»

Runeberg pyysi häntä hartaasti tulemaan heille, pyysi _hänen_ (rva R:n)
vuoksensa, »jotta hän ei epäilisi minun olevan suuttuneen hänelle. Hän
vakuutti minulle hänen ystävällisyyttään, mutta enpä usko sen enää
olevan erittäin suuren. Hän pyysi minua tulemaan maailman vuoksi.»
Emilie antoi hänen kiusautua hetkisen, mutta »kun nousin sohvalta, missä
olimme istuneet, lähteäkseni taas tanssiin, josta en lainkaan olisi
välittänyt, sanoin minä puoliääneen tuntien samalla, kuinka silmäni
kostui ja kuinka rikas, lämmin ja sula minun sydämeni oli sillä
hetkellä: 'Minä pidän sentään _paljon_ sinusta!' Ja silloin tunsin
selvemmin kuin koskaan, kuinka välttämätöntä minulle oli olla varma
hänen kiintymyksestään.»

Hänen intohimonsa oli muuttunut hellyydeksi, mutta ei Runebergin. Hän
nauttii sielunsa tasapainosta, jota hän nyt ensi kertaa tuntee tämän
lähettyvillä, mutta runoilijaa se ärsyttää. Tämä ei ymmärrä sitä. Hän
tahtoo, että Emilien tulisi pitää »hänestä _tulisesti_ kuten hän
itsekin». Hän valittaa sitä, että he tapaavat toisensa niin harvoin
kahden, ja tahtoo, että he jälleen uudistaisivat entisaikojen palavat
kohtaukset, mutta Emilie vastaa tyynesti: »Niin, keväällä kai tapaamme
toisemme useammin.» Hän tahtoo pakottaa Emilien siihen. Tämä on iloinen
siitä, että hän tahtoo sitä, mutta tuntee itsensä onnelliseksi
voidessaan vaikeuksitta luopua tästä synnistä.

Tämä odottamaton käänne Emilien mielentilassa saa aikaan sen, että
Runebergin tunne häntä kohtaan yhä kasvaa niin voimakkaaksi, että hän
itse toivoo »heikentymistä». Mutta ei edes hänen voimakas tahtonsa voi
ravistaa pois iestä hänen niskastaan. Hän pelkää, että Emilie ehkä pitää
häntä »tungettelevana ja rasittavana». Hänen katseensa seuraavat häntä
alituisesti. Hän huomaa sen itse ja kysyy häneltä »kiusaako se häntä,
että hän niin paljon katselee häntä». Ja Emilie vastaa sydämensä
syvyydestä: »Ei!» ylpeänä ja voitonriemuisena siitä, että »minua, juuri
minua hän pitää rakkaana, tuo suuri, tuo kuuluisa ja jumaloitu, tuo
ihana runoilija, tuo verraton nero! Saatoinko koskaan sellaista
uneksiakaan!» Hän kertoo Runebergille tulleensa siihen huomioon, että
ihmiset eivät enää usko hänen tunteensa olevan yhtä lämpimän kuin
edellisenä keväänä, ja tämä vastaa iloisena, että silloinhan hän kenties
saattaa ilman moitteen sijaa istua hänen vieressään ja puhella hänen
kanssaan.

Runebergin käytöksen määrää pikkukaupungin asukkaiden arvostelu!



Ei kukaan ihminen ole enemmän vartioitu, epävapaampi kuin suurmies,
etenkin jos hänet on koroitettu kansallis-ihanteeksi. Hänen täytyy olla
»suuri» maailmalla ja kotona, aamulla, päivällä ja illalla, aina.
Yleinen mielipide vaatii sitä. Tavallisesti on myös yleinen mielipide
mukautuvainen. Hän on saanut sen siunauksen. Hänestä ollaan varmoja.
Mutta voi sitä, joka vähimmässäkin määrin järkyttää uskoa hänen
suuruuteensa. Sen onnettoman ottaa yleinen mielipide hoiviinsa, kunnes
hän makaa lyötynä, muserrettuna, murskaksi jauhettuna. Sillä hän on
riistänyt ihmisiltä sen ainoan, mikä heille on oikein rakasta -- kauniit
harhakuvitelmat.

Emilie Björksténin läheisyys oli heittänyt ikäänkuin varjon aavistuksen
runoilijan päätä ympäröivään sädekehään. Maailma oli yrittänyt valaa
katkeraa myrkkyään Emilien onnen pikariin, ja hän oli tuntenut olevansa
suurin syntinen maan päällä. Viimeisen maalla-oleskelunsa jälkeen hän
luuli päässeensä vaikeimman ajankohdan ylitse; hän tunsi itsensä
rauhallisemmaksi. Maailma huomasi sen; sillä ei ollut nyt mitään
muistutettavaa häntä vastaan. Mutta se tunsi kuitenkin, että kaikki ei
ollut vielä niinkuin sen olisi pitänyt olla ja että tuo pieni varjo oli,
hänen moitteettomasta käyttäytymisestään huolimatta, kenties vain vähän
syventynyt. Se oli luonnollisesti hänen vikansa. Hän ei ollut tarpeeksi
rangaistu.

Niinpä alettiin taas uudelleen, toisella tavalla. Annettiin hänen
ymmärtää, että runoilija kylläkin oli kiinnittänyt häneen erikoista
huomiota, mutta että tämä oli osoittanut sellaista huomiota myös muille,
ja sillä aikaa, kun hän oli ollut poissa, niin --! Aluksi ei mikään
voinut järkyttää Emilien vuorenlujaa uskoa runoilijan tunteisiin, --
hänhän tiesi! Mutta mainittiin nimiä. Ensimmäisen kerran näemme sanan
»mustasukkaisuus» hänen päiväkirjassaan. Hän kääntyy pelästyneenä
Runebergin puoleen. »Pidätkö sinä hänestä?» kysyy hän. Tämä vastaa
silmänräpäyksessä: »Minä pidän hänestä niinkuin hyvästä tuttavasta,
mutta minä en _rakasta häntä_.» Emilie uskoo häntä heti. Mutta kun hän
ei häntä näe, epäilee hän jälleen. Maa pettää hänen jalkojensa alla.

»Minä tiedän, että hän pitää minusta enemmän kuin hänen pitäisi ja että
hän ei siinä asiassa valehtele, sillä jos hänkin pettää, hänkin
teeskentelee -- silloin ei kannata luottaa itse aurinkoonkaan, isän
Jumalan omiin valoisiin kasvoihin. Voihan hänen tunteensa kylläkin pian
jäähtyä, ja aika tulee, jolloin minä merkitsen hänelle yhtä vähän kuin
se ruohonkorsi, jota hänen jalkansa polkee, mutta kuitenkaan hän ei
teeskentele, sillä ainakin _nyt_ minä olen hänelle rakas.» Ja hän lisää:
»Hän pyysi minua niin hartaasti tapaamaan itseään klo 5 iltaisin,
ainakin seuraavana päivänä, niillä paikoilla, jotka hän oli valinnut
jokapäiväistä kävelyään varten, mutta minä en luvannut mitään, ja minä
tiesin kuitenkin, miten suuresti hän toivoi sitä.»

Hänellä ei ole mitään syytä epäillä. Jokainen sana, jonka Runeberg sanoo
hänelle, on palava rakkaudentunnustus. Hän ympäröi hänet hellällä
huolenpidolla, kun Emilie sanoo tuntevansa tuskia rinnassaan. »Kuinka
sinä huohotat!» huudahtaa hän pelästyneenä, kun tämä tanssissa pysähtyy
hänen eteensä. Hän on levoton hänestä ja pyytää häntä hellyttävästi
jättämään tanssimisen vähemmälle. Emilie on hänen ajatuksissaan aina ja
alituisesti.

Kaiken tämän hän näkee, kaiken tämän hän tietää ja kuitenkin hän palaa
epäilyksiinsä:

»Jos se aika tulee, jolloin en enää rakasta häntä, en enää omista hänen
kiintymystään, joka nyt on minulle niin korvaamattoman kallis, niin on
myös koko elämä minulle tyhjää ja alastonta.»

Runebergin sanat ovat kuumempia kuin ennen, hänen suudelmansa
polttavampia. Mutta epäusko on iskeytynyt kiinni Emilien sydämeen.
Silloinkin kun runoilijan tunne tempaa hänet mukaansa ja hän tuntee
miten lujasti hän on sidottu tähän, saattaa hän äkkiä havahtua
todellisuuteen ja pitää kaikkea hullutuksena. Tarkoittaako runoilija
todellakin sitä, mitä hän sanoo ja osoittaa?

»Minä katsoin häneen. Hänen katseensa ja kasvonsa loistivat kirkkaina
taivaan säteilevässä valossa. Oi, kuinka nämä kasvot näyttivät minusta
sielukkailta ja jaloilta -- mutta samalla tutkimattomilta. Ja me
erosimme. -- Miten minä olen hullu! sanoin minä huoahtaen ja menin pois.
Niin kai olenkin!»

Usein hän epää runoilijalta, mitä tämä pyytää, virkahtaen: »Mitä se
hyödyttäisi?» ja kun hän kuvaa erästä iltaa, jolloin he kävelivät
yhdessä: »Kello oli seitsemän illalla, ilma oli leuto ja sininen ja
valoisa, sillä Jumalan kultainen pallo kimmelsi puhtaalta taivaalta. Me
puhelimme kävellessämme, hän ja minä. Mutta hän oli vihainen tuolle
kultaiselle pallolle, jonka kirkkaus esti jokaisen hyväilyn», lisää hän:
»Ja minä siunasin sydämessäni tuota valoa.»

[Kuva: J. L. RUNEBERG
R. V. Ekmanin tekemä muotokuva
1849]

Hän on kadottanut »sokean onnensa» eikä tiedä enää mitä uskoa. Sitten
tulee eräs toinen, oikeammin kolmas mukaan peliin. Tämä mies on hänen
mielestään ensin miellyttävä, sitten mielenkiintoinen, hän kuuntelee
häntä innostuneena. Että tämä henkilö on huvitettu hänestä, sitä hänen
ei tarvitse epäillä. Hetkellisessä kiemailun puuskassa hän antaa tämän
lähennellä itseään yhä enemmän, sitten tulee välttämätön räjähdys.
Tuskaa ja selkkausta, ja ihmiset saavat taas jotakin puheenaihetta, kun
he näkevät nuo äsken niin hyvät ystävät äkkiä jäykkinä ja vieraina
toisilleen. Ja hän, tuo jumaloitu, kärsii. Silloin Emilie huomaa
olleensa vähällä heittää pois parhaan, mitä hän omisti maailmassa, ja
hän katuu katkerasti.

»Hän nuhteli minua siitä, etten ollut tosi», kirjoittaa hän 23 p:nä
huhtikuuta 1848. »Kuinka lämmin ja avomielinen samalla olikaan hänen
myöhempi kirjeensä siitä asiasta ja kuinka katkera ensimmäinen. Hänen
tähtensä olisin kuitenkin valmis mihin uhraukseen tahansa. Sillä
paremmin kuin milloinkaan olen tänä vaikeana aikana tullut huomaamaan,
kuinka tosi, kuinka lämmin, kuinka uskollinen hänen kiintymyksensä
minuun on.»

Ja vähän sen jälkeen hän huudahtaa: »Oi, kuinka hirveän kevytmielinen
minä sentään olen ollut. Mutta nyt se kaikki on loppunut ja hän yksin
jää minulle, tulee olemaan sitä, mitä on ollutkin, se on: _kaikkeni_.
Minä tuotin hänelle paljon surua siihen aikaan. Hän on kuitenkin antanut
minulle sen anteeksi, mutta unohtaa, sitä hän ei voi niin pian.»

Hän näkee, että runoilija on ollut tosi ja uskollinen, ja hän
hämmästelee sitä, että on ainoaksikaan minuutiksi voinut unohtaa hänet.
Hänen tunteensa runoilijaa kohtaan lämpenee jälleen. Hän kuvailee erästä
iltaa, jolloin hän istui »suruisena ja onnellisena hänen vierellään ja
kuunteli vuoroin soiton säveliä, vuoroin hänen lämpimästi sointuvaa
ääntään, joka puhui hellyydestä ja rakkaudesta. »Hän sanoi, että hän
kokonaan oli antanut itsensä minulle, ja minä vaikenin, sillä on
tunteita, joita ainoastaan vaieten voi ilmaista. Tuo ilta ei hevillä
haihdu muististani. Ja kuinka se olisi mahdollistakaan! Olla yhdessä sen
kanssa, josta sielu unelmoi öin ja päivin, saada kuunnella vastatun
rakkauden unohtumattomia sanoja. Ja kaiken lisäksi valon ja sävelien
keskellä. Mikä rikkaus!»

Hän näkee, millainen Runeberg on, hän näkee kuinka väärässä hän itse on
ollut, mutta vieläkään ei ole äänensävy täysin vakuuttava. Se tulee
siksi lähipäivien kuluessa, aivan kuin aito tunnekin palaa ja sen kanssa
piittaamattomuus pelätystä »maailman tuomiosta». Viikkoa myöhemmin se
oli lyövä hänet maahan ja erottava heidät, kuten hän luuli, ainaiseksi.



5 p:nä kesäkuuta hän aloittaa muistiinpanonsa seuraavasti:

»Kuinka rikas ja unohtumaton olikaan tuo viimeinen päivä, jolloin saimme
olla enemmän yhdessä ja osoittaa toisillemme hellyyttämme. Niinpä me
nautimmekin täysin mitoin kaikesta siitä, mitä rakkaus ja kiintymys voi
tarjota, aavistamatta silloin, että se ehkä oli viimeinen kerta, sillä
kaikesta täytyy nyt tulla loppu.» Ja muutamia rivejä kauempana sanotaan
samasta päivästä: »Se antoi minulle nautintoa, rakkautta ja alttiutta
niin runsaasti kuin maan päällä voi osakseen toivoa, ainakin tällä
taholla; ja kun minä nyttemmin en saa enää häneltä ottaa vastaan
hellyyttä enkä osoittaa hänelle sitä, ellei hän osaa lukea sitä minun
sydämestäni, niin en myöskään enää välitä kenenkään hellyydestä.»

Näin kuvailee hän tätä viimeistä päivää: »Taas teimme huviretken
maaseudulle, muutamat meidän tuttavistamme, hän ja minä. Lämmin oli
päivä, lämmin oli sydän, täynnä rauhan tuntua. Ja vaikka taivas ei
ollutkaan kirkas, niin ei sentään ollut sieluissamme mitään pilviä nyt,
ne olivat kaikki jo hälvenneet, ja minä olin sekä omalta sydämeltäni
että häneltä pyytänyt anteeksi kaikkia niitä mustia pilviä, joilla
oikullinen, helposti ärsyttävä mieleni edellisinä päivinä oli
synkentänyt hänen ajatustaan. Kaikki oli nyt niin hyvää ja valoisaa ja
rakkautta täynnä kuin suinkin saattoi olla. Emme me voineet aavistaa
kuinka pilvet keräytyivät ympärillemme, tai oikeastaan minun
ympärilleni, sillä häneen ei kuitenkaan koskaan kajota. Me vaeltelimme
kaikki lämpimässä, pehmeässä kevätilmassa, ja usein muistui mieleeni
samantapainen huviretki kaksi vuotta sitten, huviretki, joka jo silloin
oli niin äärettömän ihana, vaikkakaan en vielä silloin ollut vaihtanut
niin paljon ajatuksia, hellyyttä, lupauksia hänen kanssaan kuin nyt. Ei,
ei, kaukana siitä! Minä vain aavistin silloin, mitä nyt tiedän varmaan,
enkä milloinkaan unohda ainoatakaan sanaa noista monista lumoavista
silmänräpäyksistä, joiden täytyi käydä edellä ja jotka hetkinä, joita ei
mikään kieli maan päällä pysty kuvailemaan, »hiljalleen valmistivat
ylimenoa korkeimpaan asteeseen». Ja tänä aikana, tänä keväänä, tänä
päivänä oli rakkautemme kypsä. Monen hiljaisen, lämpimän, sydämellisen
sanan saimme nyt vaihtaa, hetket olivat kylläkin nopeat kuin ajatus,
mutta vain sitä kallisarvoisemmat.»

»Hänellä oli mukanaan ihana runonsa Maamme, jonka hän oli luvannut
minulle, ja hän kysyi minulta hiljaa, eikö minulla ollut mitään hänelle,
sillä edellisenä päivänä lupasin kirjoittaa joitakin sanoja sydämeni
ilmaisuksi. Myös hän oli luvannut minulle taas erään kirjeen, jos hän
ehtisi. Näin kyllä, kuinka vähän hänellä nyt oli aikaa sellaiseen, ja
tiesin, että hän kyllä muutenkin ajatteli minua ja että hän sitäpaitsi
oli kirjoittanut kirjeensä, mutta minun vaatimukseni tuli suuremmaksi,
mitä enemmän hän antoi, ja nyt hän on antanut minulle kaikki, mitä hän
on _voinut_ antaa, eikö minun siis jo pitäisi olla tyytyväinen? Hänen
kysymykseensä vastasin minä samanlaisella, mutta hän vastasi, että
hänellä ei ollut mitenkään ollut aikaa. Se harmitti minua, ja minä
vastasin samoin, vaikka minulla oli kätkössä muutamia rivejä, tosin
verrattain lyhyitä, mutta jotka sisälsivät anteeksi-annon rukouksen,
sillä hän oli edellisinä päivinä niin ilman pienintä soimauksen sanaa
sietänyt vaihtelevaa mielentilaani. Hetkisen sen jälkeen vedin sentään
esiin tuon pienen kirjeen ja revin sen tuhansiksi palasiksi ja heitin
sen pois. Se oli pahasti tehty. Hän tulikin pahoilleen; olinhan minä
turmellut hänen ilonsa tältä päivältä. Mutta en itsekään ollut enää
iloinen, ja koetin sentään näyttää olevani mitä parhaimmalla tuulella;
niin käy usein.»

»Sillä välin meni taivas pilveen. Alkoi hiljalleen sataa. Niin tulimme
perille siihen paikkaan, missä meidän oli määrä syödä päivällistä, me
molemmat alakuloisina, sillä en minäkään kauan jaksanut ylläpitää
keinotekoista iloani. Muut eivät sentään aavistaneet, miltä meidän
sieluissamme näytti. Näin hyvin, kuinka pahoillaan hän oli. Tunsin jo
tuon katseen, tuon ilmeen, ja levottomana kuulin hänen hiljaiset,
lyhyet, hajamieliset vastauksensa. Hän lähti huoneesta, ja minussa
heräsi kiihkeä sydämen tarve saada hyvittää se, mitä olin rikkonut. Jäin
vaiti ja mietteissäni hetkiseksi istumaan, sitten nousin nopeasti ja
lähdin hänen jälkeensä. Hän seisoi yksin portailla, noilla portailla,
joihin myöskin liittyi muuan muisto huimapäisimmältä, iloisimmalta
nuoruudenajaltani. Mutta kuinka olisi ollut mahdollista ajatella mitään
sellaista nyt, kun hän seisoi siinä, hän, joka oli ottanut minulta
kaikki, jokaisen ajatuksen, jokaisen muiston menneiltä päiviltä. Tartuin
hänen käteensä, jonka pusersin omieni väliin ja pyysin hartaasti: 'Älä
ole vihainen!' -- 'En, jos sinä jälleen olet hyvä.' Hän hymyili heikosti
ja katsoi minuun tuolla katseella, joka voi tulkita kaiken elämän
kauneuden. Ja minä huomasin, että harmistuminen ja tuska alkoivat sulaa
pois ja että suloiset, samalla kertaa kaihoisat ja iloiset tunteet
tulivat niiden sijalle. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja suuteli
minua. 'Sinä voit olla niin herttainen, jos vain tahdot', sanoi hän. Ja
keveämmällä sydämellä jätin hänet taas, sillä kaikkihan oli jälleen
valoista.»

Se oli onnen päivä heille molemmille. Sen tietoisuuden raskauttamana,
että oli tehnyt hänelle pahaa, ei Emilie nyt ajatellut mitään muuta kuin
koettaa miellyttää häntä ja tehdä kaikki, mitä hän tahtoi. Ja runoilija
vaati paljon sinä päivänä. Hänen tähtensä uskalsi Emilie nyt sellaista,
jota hän vain harvoin ennen oli tehnyt. Todistaakseen, että Runebergilla
ei ollut oikeutta valittaa rakkauden puutetta hänen puoleltaan,
kirjoittaa hän, »otin äkkiä hänen kalliin päänsä käsieni väliin, painoin
kuuman suutelon noille huulille, jotka olivat lausuneet niin monta
rakasta sanaa minulle, ja huudahdin: 'Enkö anna sinulle kaikkea!' Sitten
juoksin pois. Väärin tein kylläkin -- minä tiedän sen -- minä tiedän
sen. Mutta kun kerran ensimmäinen askel on otettu, ei laske niin tarkoin
seuraavia.»

Sillä välin sade lakkasi ja retkeä jatkettiin. Ilma tuoksui kostealle
mullalle ja raikkaalle vihannuudelle, ja kaksi onnellista sydäntä sykki
yhä nopeammassa tahdissa, mitä pitemmälle aika kului. Vihdoin päästiin
matkan lopulliseen päämäärään, paroni Rotkirchin maatilalle Stensböleen.
Nuorten parvi hajautui huoneisiin ja puutarhaan, ja hilpeää mielialaa
jatkui. Ainoastaan Emilie Björkstén, joka pelkäsi, ettei hän toisten
läsnäollessa voisi hillitä kasvojaan, jäi yksin salonkiin ihailemaan
»mestariteoksia seinillä». Silloin kuuli hän tuttujen askelten kaiun, ja
vaikka hänen olisi pitänyt olla niihin tottunut, joutui hän
»selittämättömän tunteen» valtaan, joka kerta, kun oli yksin hänen
kanssaan. Runoilija levitti käsivartensa sanoen rukoilevasti: »Kenties
ei meille milloinkaan enää suoda tällaista hetkeä!» Silmänräpäyksen hän
epäröi, sitten hän kietoi käsivartensa runoilijan kaulaan ja tämä painoi
hänet sydämelleen. Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja
hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu».
Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja
heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois --

Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät
laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan. Nyt oli hetki
tullut antaa Emilie Björksténille kuolinisku.

Hän ihmettelee itsekin sitä, että hän on voinut elää niiden päivien yli,
jotka nyt seurasivat, kestää sen häväistyksen, sen likaisen panettelun,
jonka alaiseksi hän joutui. Hän näki ovien sulkeutuvan edestään,
ystävien kääntävän hänelle selkänsä, ja jokaista hänen askeltaan
vartioitiin kuin rikollisen. Hän muutti sukulaistensa luo, jotka
pakottivat hänet lupaamaan, ettei hän enää puhuisi Runebergin kanssa, ei
mainitsisi hänen nimeään, ei osoittaisi häntä kohtaan pienintä
harrastusta. Hän ei milloinkaan mennyt ulos yksin. Hän ei milloinkaan
saanut kuulla mitään hänestä. Runebergin tuli olla kuollut hänelle, ja
siten luultiin voitavan tappaa hänen tunteensa. Hänet lähetetään maalle,
yhäti vartioituna. Hän on perinpohjin musertunut. Kun pari hänen
lähimmistä ystävistään jälleen osoittaa hieman ystävällisyyttä häntä
kohtaan, kiittää hän siitä kuin armosta.

»Ystävien sydämet ovat heltyneet, heidän ystävällisyytensä kaiken tuon
katkeran jälkeen, L:n syleily ja kyyneleet, minun syvä luottamukseni
Anna R:n sydämeen ja kodin mahdollisuus, kaikki tämä on tunkeutunut
syvälle sieluun, jolla ei vähään aikaan ollut mitään maallisen ilon
toivoa enää. Ne olivat päiviä, niin täynnä surua ja kyyneleitä -- kuinka
on ihminen voinutkin kestää sellaista? Mutta nyt, kun katkerin on
ohitse, kiitän minä taivasta kaikesta, sillä jokainen tuska tuo sentään
jotakin hyvää mukanaan, ja mielestäni olen niin muuttunut nyt.»

Hän on pukenut pakkopaidan ylleen napisematta, sillä tulla karkoitetuksi
»maailmasta» on sentään nuorelle tytölle jotakin kauheaa -- mutta
pakkopaita on vain päälläpäin. Hänen ajatuksiaan ei mikään mahti
maailmassa voi sitoa. Muutamia päiviä myöhemmin, 13 p:nä kesäkuuta, hän
kirjoittaa:

»Ei ainoatakaan hetkeä päivästä ole vielä kulunut ilman että olen
ajatellut häntä. Varmasti on hän myöskin ajatellut minua ja meidän
ajatuksemme ovat yhtyneet. Kuinka rakasta on minulle uskoa niin! Eikä
ainoastaan uskoa sitä, minä _tiedän_ sen. Hän rakastaa minua nyt
lämpimästi, uskollisesti, vilpittömästi, mutta kestääkö se kauan tai
vähän aikaa, sitä en tiedä. Kyllähän hän itse on väittänyt edellistä ja
lisännyt, että vain yksi ainoa asia maailmassa saattaisi kylmentää hänen
tunteensa minuun, nimittäin se, että minä itse kylmenisin. Mutta se
tuntuu niin mahdottomalta ajatella nyt.»

Ja eräänä toisena päivänä, 15 p:nä kesäkuuta:

»Täällä maalla luen mieluimmin hänen kirjeitään. Ja kuinka monta kertaa
olenkaan lukenut nuo hänen sydämensä tunnustukset. Saan nähdä hänet
ainoastaan muiston silmin, muiston harson läpi. Missä mahtanee hän nyt
olla ja mitkä ajatukset asunevat nyt hänen rinnassaan?» --

Juhannusyönä hän poimi yhdeksänlaisia kukkia sekä solmi niistä kimpun,
jonka hän asetti päänalaisensa alle toivoen saavansa uneksia
Runebergista. »Mutta toivoni petti, sillä hänestä en uneksinut, ja
kaikki muu tuntuu minusta tarkoituksettomalta. Samoin koko elämäkin.
Mielestäni on kaikki minulle niin yhdentekevää -- kaikki muu paitsi hän.
-- Jonkun kerran kuulen hänen nimeään mainittavan, ja sydämessäni
lausuilen sitä ääneen. Mutta muuten en milloinkaan puhu hänestä --
eikähän se mitään hyödyttäisikään.»

Päivät vierivät eteenpäin raskaina ja tyhjinä, ja kesä lähestyy
loppuaan. 21 p:nä elokuuta hän aloittaa päivänsä siteeraamalla: »'Vad är
vårt liv? Blott ett försök att leva.' Ja sen olen niin täysin kokenut
tänä kesänä, vaikkakin ympärilläni on ollut kaikkea sitä, mitä voidaan
nimittää iloiseksi ja veikeäksi tässä meidän maailmassamme. Mutta köyhä
olen sentään ollut. -- Tuskin on ainoakaan päivä ollut niin
mielenkiintoinen, että olisin tahtonut merkitä sen muistiin. Ja
kuitenkin ovat ystävät ja tuttavat entisiltä iloisilta päiviltä
piirittäneet minut ylt'ympäri, olen kokenut ystävällisyyttä ja
hyväntahtoisuutta joka taholta ja ottanut osaa monenlaisiin huvituksiin,
joihin tämä kesä on antanut aihetta. Olenko siis kiittämätön, kun en voi
saada iloa kaikesta tästä? Mutta kuinka olisi ilo mahdollinen, kun sydän
on poissa? Hän otti sen mukaansa eikä enää anna sitä takaisin. Monta
kertaa kesän kuluessa olen toivonut saavani nähdä edes vilahduksen
hänestä -- mutta niin ei ole tapahtunut, ja se on ehkä ollutkin parasta.
Kaipaukseni on aika ajoin niin voimakas, mutta olenhan sieluni silmillä
sentään joka päivä nähnyt hänet sellaisena kuin hän aina oli minulle, ja
se on kauniimpaa kuin kaikki kaunis, ylevämpää kuin kaikki ylevä.»

Näemme, että hänen katumuksensa alkaa kantaa hedelmää. Hänet on saatu
polvilleen, ja nyt hän voi siis vähitellen taas ruveta nousemaan, kiitos
olkoon toisten suvaitsevaisuuden.

Entä Runeberg? Hänkin lienee saanut oman kuormansa kannettavakseen,
sillä hän käsittää myös, että tämä »lämmin suhde ei voi jatkua». Mutta
se ei ole aivan helppoa hänelle. Hän sanoo Emilie Björksténille eron
hetkellä: »Jos sinä rakastat minua, niin et varmaankaan pääse ilman
surua, mutta tämä suru korvaa runsaasti tuottamansa katkeruuden sillä
ylennyksellä, jonka se antaa sielulle. Sellaista surua tahdon minäkin
kernaasti kantaa sinun tähtesi!»

Kerta toisensa perästä toistaa Emilie noita hänen sanojaan itsekseen ja
lisää:

»Niin, minä rakastan häntä vielä, kenties syvemmin, puhtaammin, paremmin
kuin ennen, mutta sekä rakkauteni että uskoni tahdon painaa alas
sydämeni syvimpään kätköön. Maailmallahan ei ole sen kanssa mitään
tekemistä, kunhan vain täytän ne vaatimukset, jotka minulle on
asetettu!»



Ne hyväntahtoiset ystävät, jotka olivat ottaneet hänet ja hänen
moraalinsa silmälläpitonsa alle, olivat nyt, kun muutamia kuukausia oli
vierähtänyt, sitä mieltä, että he vähitellen saattoivat hellittää noita
liian kireälle vedettyjä suitsia. Hänet vietiin seuraelämään, hänet
vietiin tanssiaisiin, aina vartioituna ja valvonnan alaisena. Yhdessä
ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön -- hän ei tanssinut. Se oli
hänelle mahdotonta, ja hän toivoi vain tuon sietämättömän kidutuksen
loppuvan. »Koko elämä tuntui minusta niin yhdentekevältä ja tanssi niin
vastenmieliseltä», kirjoittaa hän.

Sitten tuli syksyllä se hetki, jolloin hän kerran sellaisissa
tanssiaisissa jälleen näki Runebergin. Heidän silmänsä yhtyivät; Emilie
käänsi päänsä pois. He istuivat kaukana toisistaan, »minä olin niin
vartioitu», sanoo hän. Mutta runoilija vei sormen huulilleen ja lähetti
hänelle suudelman toiselta puolen huonetta. »Hiljaa ja nopeasti minä
vastasin hänen rakkaudenmerkkiinsä, mutta sitten vaivuin syviin
ajatuksiin, jotka saivat minut unohtamaan kaikki ympärilläni. Vasta kun
kyyneleet alkoivat sumentaa katsettani, heräsin tajuihini. Olinhan
keskellä ihmisjoukkoa, jonka ei pitäisi saada nähdä kyyneleitäni eikä
myöskään hajamielisyyttäni. Kohotin siis katseeni ja pakotin itseni
tyyneksi, mutta nytkään, yhtä vähän kuin niin monasti ennen, en mistään
hinnasta voinut pakottaa kasvonpiirteitäni iloisiksi, huuliani hymyyn
enkä antautua hilpeän leikillisiin keskusteluihin tuttavieni kanssa.
Olin äänetön ja vakava, mutta olinhan sairaskin. Sen ainakin saattoi
huomata tavattomasta kalpeudestani. Ilmoitin syyksi sen, että minua
vilutti, ja kietouduin yhä tiukemmin mustaan samettiviittaani, joka
riippui olkapäälläni.»,

»Se oli omituinen tanssitilaisuus, mutta vailla sekä huvia että
nautintoa. Olla häntä niin lähellä ja kuitenkin leikkiä vierasta, se
lisäsi surua sydämessäni. Sillä asiain tällä kannalla ollen me emme
tahtoneet emmekä uskaltaneet uhmata yleistä mielipidettä. Merkitsihän
minun nimeni maailman silmissä sentään nyt jotakin hänellekin, ja
olinhan minä kärsinyt niin paljon hänen tähtensä, tuon kalliin ja
rakkaan.»

Ihmisvilinässä lienevät he sentään joutuneet yhteen, sillä hän jatkaa:
»Minä puhuttelin häntä nyt maailmankin edessä tuolla tuttavallisella
_sinä_-sanalla, joka ennen oli kuulunut ainoastaan meidän hiljaisimpiin
hetkiimme. Hän säpsähti vähän, sillä minä korostin tätä sinä-sanaa, ja
kun kerran sain puhua hänen kanssaan minuutin muitten kuulematta, sanoin
puoliääneen: 'Säilyttäkäämme nyt myöskin maailman edessä tämä nimitys,
se aavistetaan kuitenkin.' Mutta hänen mielestään olisi meidän ensin
muodollisesti pitänyt tulla _sinuksi_, johon minä kuitenkaan en tahtonut
suostua, sillä _nyttemmin_ sellainen antaisi aihetta muistutuksiin,
kenties soimauksiin, joita tästä lähin voimieni mukaan koetan välttää.
Kuitenkaan emme saaneet tilaisuutta sen pitemmälle keskustella tästä
asiasta. Mutta minä olin saanut nähdä hänet ja lukenut hänen silmästään
saman kirjoituksen kuin ennenkin. Sentähden toivoin hartaasti, että
tanssiaiset loppuisivat. Tunsin itseni niin surulliseksi, ja rinnassani
oli sellainen ahdistus, että kenties epäkohteliaasti kiirehdin niitä
paria herraa, jotka auttoivat ylleni päällystakkia. Ja mikä ainakin on
varmaa, on se, että vedin monimerkityksellisen huokauksen, kun
vihdoinkin sain painautua syvälle vaununkulmaukseen ja pehmeillä
joustimilla ajaa keinuttelin kotiin.»

»Seuraavana päivänä vietin muutamia hauskoja tunteja paroni R:n luona»,
jatkaa hän, »jossa en ollut käynyt sitten viimekeväisten unohtumattomien
hetkien hänen seurassaan. Monta ajatusta, monta muistoa omistettiin
tuolle retkelle. Kolmantena päivänä ajoimme jälleen tänne, ja suloisen
hyvinvoinnin tunteen vallassa heittäydyin kotiin tultuani sohvan
kulmaani ja ajattelin hiljaa huoaten: Täällä on sentään rauha!»



Maailma oli saanut tahtonsa perille. Tuo ylpeä tanssiaiskuningatar, joka
äsken oli tuonut mukanaan elämää ja iloa kaikkialle, minne hän tuli,
virui nyt ristin juurella, kiitollisena siitä, että kunnialliset ihmiset
sallivat hänen asua kattonsa alla.

Mitä tunsi siis Runeberg nähdessään tämän kaiken silmiensä edessä?

Hän oli tietänyt, että heidän täytyi erota, mutta kaipaus oli kai ainoa
tuska, minkä hän oli tuntenut; muuten oli hän edelleenkin »tuo suuri»,
enemmän kuin koskaan kokonaisen kansan rakkauden nostama, sillä sinä
syksynä tiedettiin, että Vänrikki Stoolin tarinoiden piti ilmestyä.

Mutta kun hän jälleen näki Emilien vartioituna kuin rangaistusvanki,
valtasi hänet harmi ja yksi ainoa ajatus näytti täyttävän hänen
mielensä: hän tahtoo tavata hänet jälleen, puhua hänen kanssaan, kenties
toistaa ne sanat, jotka hän kerran on sanonut hänelle: »Sinullahan on
minut, mitä siis teet noilla muilla.» Hän yrittää kerta toisensa perästä
rynnätä sitä muuria vastaan, joka ympäröi Emilien vankilaa, mutta hän ei
onnistu siinä. Hän etsii häntä kaikkialta: noilta vanhoilta tutuilta
kaduilta, yhteisten ystävien luota, joissa he ennen tapasivat toisensa,
mutta hän ei löydä häntä mistään. Lopulta hän näkee hänet ulkona eräänä
päivänä, eikä mikään voi enää estää häntä puhuttelemasta häntä ja
ilmaisemasta hänelle, mitä hän tuntee. Emilie kuvaa itse tätä kohtausta.
24 p:nä syyskuuta merkitsee hän päiväkirjaansa:

»Mitä enemmän vastustusta, sitä enemmän rakkautta, ja tätä ei ymmärretä.
Vartioidaan niin tarkasti minua ja kaikkia minun askeleitani, tahdotaan
niin paljon kuin suinkin estää meitä milloinkaan sattumasta yhteen;
luullaan, että tämä sammuttaa sen tulen, joka hehkuu minussa. Oi, ne,
jotka niin menettelevät, eivät ole milloinkaan tunteneet todellista
rakkautta! Mitä se merkitsisi, jos me jonkun kerran saisimmekin kohdata
toisemme niinkuin ennen. Viileämpiä ja tyynempiä olisimme me molemmat
silloin, mutta minulta on kielletty kaikki, ja minun täytyy, täytyy
totella.»

»Eilen olin ulkona. Vähän senjälkeen tuli hänkin samaa tietä eikä
tietänyt, että hänen askeleitaan vartioitiin. Eikä hän siitä välitäkään
itsensä vuoksi, mutta kenties minun vuokseni, sillä minä yksin joudun
kärsimään, jos hän ei ole varuillaan. No niin, minä olin ulkona; mutta
kun etäältä näin hänet, käännyin ympäri. Hän riensi heti jälkeeni.
Autuutta ja tuskaa oli tuossa ensimmäisessä varomattomassa katseessa,
jonka me niin pitkän kaipauksen ajan jälkeen saimme vaihtaa. Minä pyysin
niin lämpimästi, että hän ei saattaisi minua, mutta hän teki sen
kuitenkin. Mitä oli minun tehtävä? Hän pyysi minulta jälleen noita
kohtauksia, jotka ennen niin runsaasti korvasivat meille kaikki
ikävyydet, mutta minun täytyi kieltäytyä. Hän pyysi minulta jälleen
kirjeitä, noita sydämen tunnustuksia, jotka olivat käyneet meille niin
kallisarvoisiksi, mutta tämäkin pyyntö minun täytyi hyljätä, surumielin
mutta vakavasti. Hän toivoo siis vielä, miksi hän toivoo? Meidän
suhteemme ei _voi_ eikä _saa_ enää tulla samanlaiseksi kuin ennen. Minä
en voi panna poloista mainettani alttiiksi, jos kaikki mahdollisesti
taas tulisi ilmi, ja Jumalankin edessä se olisi niin väärin. Miksi hän
houkuttelee minua? Lisää, lisää! on miehen alituinen pyyde. Hänenhän
pitäisi olla tyytyväinen tietäessään, että sydämen tunteet ovat
muuttumattoman samat.»

»Tänään olin yhdessä M:n ja A:n kanssa H:n puutarhassa, sillä yksin ei
minua enää päästetä kävelemään; pelätään, että voisimme kohdata
toisemme! Kohtalo satutti kuitenkin niin, että hän näki meidän menevän,
ja hän tuli pienen rupeaman kuluttua sinne parin muun herran kanssa. Hän
puhui minulle ilmasta, kukista, mutta katseet puhuivat aivan muusta.
Tämä hetki ei tosin ollut rikas, mutta se oli sentään rakas. Mutta M. ei
suonut minulle edes näiden harvojen minuuttien äänetöntä iloa. Hän
erehtyy aivan tämän asian hoitamistavasta. Hänellä näytti olevan
sellainen into saada minut mukanaan pois (sillä hänen itsensä piti
poimia kukkia), että hän kaksi kertaa mainitsi siitä. Mitä saatoin minä
tehdä? Enhän tohdi uhmata! Suru ja harmi ja katkera närkästys
kuohuttivat mieltäni. Lähdin A:n kanssa ja otin kumartaen jäähyväiset
häneltä. Hän ymmärsi kyllä, minkätähden me lähdimme niin pian.
Senjälkeen olenkin itkenyt tänään koko päivän.»

Pari viikkoa myöhemmin näkee Emilie Björkstén hänet uudestaan ja
kirjoittaa siitä 8 p:nä lokakuuta:

»Menin eräänä päivänä ulos kaupungille tilatakseni itselleni kukkia
Virginian ja Mauritzin häihin. Pian keksin hänet kintereilläni. Minä
kiirehdin askeleitani, mutta hän tavoitti minut. 'Älä kiiruhda!' pyysi
hän, mutta minä arvelin, että minun täytyi niin tehdä karttaakseni
häntä. Hän saattoi minua sentään, mikään ei auttanut. Me puhelimme minun
nykyisestä elämästäni, siitä pakkotilasta, mihin suhteeni häneen oli
saattanut minut, ja sen semmoisesta. Hän oli tyytymätön siihen ja pyysi
minua tekemään siitä lopun. Ah, sitä en tahdo. Olenhan saanut kodin,
vaikkakaan se ei ole samanlainen kuin oma äidinkoti, kaukana siitä.
Mutta he luulevat täyttävänsä kaikki ehdot ja toimivat oman
katsantokantansa mukaisesti. Hyviä he ovat minulle ja tarkoittavat
hyvää, ja monta ikävyyttä siedän sentähden mielelläni, sillä olenhan
täällä kuitenkin juuri hänen tähtensä. Mutta hänen näyttää olevan vaikea
tottua siihen uuteen suhteeseen, jonka täytyy vallita välillämme.
Lakkaamatta pulpahtavat hänen huuliltaan esiin entiset sanat, entiset
toivomukset, ja _nyt_ minun on sanottava ei _kaikkeen_. Jälleen pyysi
hän minua kirjoittamaan. 'Saadakseni nähdä sinut tulen häihin', sanoi
hän, 'sitten matkustan Helsinkiin'.»

Häissä he näkivät jälleen toisensa, mutta vasta tanssiaisten loputtua he
saivat silmänräpäyksen olla kahden.

»Hän puhui taas tuosta kirjeestä, ja pyysi sitä minulta sielukkaalla
äänellään. 'Minä en uskalla. Olen luvannut välttää kaikkea', vastasin
minä lujasti ja vakaasti. Hän sanoi, että olin turmellut koko hänen
ilonsa tältä illalta. -- Tuo kirje näkyy todellakin olevan niin hänen
sydämellään. 'Mutta minkätähden minun siis oikeastaan pitäisi se
kirjoittaa?' kysyin minä vihdoin. 'Minä tahdon tietää, miten sinun
laitasi nykyään oikein on.' Ja minä sanoin, että hän kuitenkin tiesi
parhaan asian. Ei, ei, minä en uskalla kirjoittaa, enkä minä sitä
tehnytkään.»

»Seuraavana päivänä palasimme taas maalle», jatkaa hän, »ainoastaan M.
jäi vielä sinne ja vietti senkin päivän iloisissa kesteissä
vastanaineiden luona. Siellä olisin minäkin kernaasti, kernaasti
tahtonut olla, sillä hänkin oli ollut siellä, ja M. kertoi kotiin
palattuaan aivan ihastuksissaan siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut
ja kuinka häntä [Runebergia] jälleen oli juhlittu. Kuinka oli juotu
maljoja ja laulettu hänen ihanaa Maamme-lauluaan ja lopuksi hurrattu ja
kannettu häntä riemusaatossa. Ja kuinka hän sitten oli kiittänyt
harvoin, mutta valituin sanoin, hän, joka niin epäkernaasti tahtoo puhua
julkisesti. Vilkkaalla mielenkiinnolla kertoili M. kaikesta tästä. Mutta
en käsitä, minkätähden minä aina mykistyn, kun häntä kiitetään,
minkätähden se samalla kertaa tekee niin pahaa ja niin hyvää sydämelle.
Hän on niin juhlittu, niin ihailtu, niin mainehikas! Mutta hän rakastaa
minua -- minua!»

       *       *       *       *       *

Vielä kerran tapaa Emilie hänet yksin tuona syksynä. Se tapahtuu 11 p:nä
joulukuuta 1848. Samana päivänä oli Runeberg julkaissut uuden teoksen,
jonka hän halusi lahjoittaa Emilielle. Teos oli Vänrikki Stoolin
tarinat. Missä ja miten tämä tapahtui, sitä ei Emilie kerro, mutta että
hänen ei ollut onnistunut salata iloaan, on ilmeistä, sillä terävät
soimaukset, »epähienot» sanat satavat jälleen hänen ylitseen. Hän ei
enää peitä katkeruuttaan.

»Minä en _voi_ enää lakata häntä rakastamasta», kirjoittaa hän, »en
ainakaan niin kauan kuin hänen tunteensa vielä on yhtä lämmin ja syvä
minua kohtaan. Mitä enemmän kärsii, sitä enemmän rakastaa, sanotaan, ja
nuo sanat toteutuvat tässä suhteessa täydellisesti. Minä olin saanut
tänään paljon, jonka olisi pitänyt tehdä minut onnelliseksi, joskin
kaihoisan onnelliseksi. Hän antoi minulle viimeiset laulunsa, ja jälleen
luin rakkautta hänen katseestaan, rakkautta hänen äänestään. -- Mutta
sitten tuli se, joka sai minut sekä surulliseksi että harmistuneeksi
sydänjuuriani myöten. Jospa olisin teräksestä tai kivestä, niin että
mitkään hyökkäykset eivät minuun koskisi, mutta onnettomuudeksi on
minulle annettu liian paljon tunnetta. -- Hänelle en henno kertoa
kaikesta, mikä minua painaa. Hänelläkin on kyllä oma ristinsä
kannettavanaan, ei kukaan ole osaton. Minulla ei ole halua mihinkään ja
minä otan vastaan sekä surulliset että iloiset päivät ja säilytän ne
kaikki muistissani.»



Sydäntäsärkevän eron jälkeen Porvoosta ja runoilijasta Emilie Björkstén
muutti keväällä 1849 pysyväisesti Savijärven tilalle Sipooseen. Hän sai
nyt sen kodin, jota hän niin kauan oli kaivannut. Hän sai siellä kuten
kaikkialla hyviä ja uskollisia ystäviä paikkakunnan naapureista. Hän
lukee heidän kanssaan ääneen, hän laulaa heidän kanssaan, hän käy
ahkerasti kirkossa. Ja kun entisaikojen katkera, kärsimätön kaipaus on
asettunut, rupeaa hän viihtymään, osaten hänelle ominaisella tavalla
mukautua olosuhteisiin, paremmin kuin olisi voinut odottaakaan, myös
tässä henkisessä köyhyydessä. Vain jonkun harvan kerran näkee
päiväkirjassa jonkun puoli-ivallisen huudahduksen, kun joku pitäjän
kavaljeereista on saattanut häntä kotiin, selitellen hänelle elämän
tarkoitusta, ja hän äkkiä muistaa iltakävelyt Porvoossa tähtikirkkaan
taivaan alla. Hän on siipirikko nyt, ja hänestä tuntuu, kuin ei hän enää
koskaan voisi kohota siihen ilmapiiriin, joka kerran oli hänen omansa.
Mutta hän uskoo, että kaikki tämä on sovittava hänen syntinsä, ja se
ajatus auttaa häntä läpi yksitoikkoisten päivien, kuukausien, vuosien.

Porvoossa hän käy nyttemmin tuskin milloinkaan. Jonkun kerran hän
matkustaa sen kautta monilla retkillään milloin minnekin. Pari kertaa
hän tapaa sen, jota hänen täytyy pakoilla, mutta ainoastaan aivan
ohimennen. Ja niin jatkuu tuo hiljainen elämä maalla kuten ennenkin.
Vähitellen hän katsoo olevansa tervehtynyt, ja parin kolmen vuoden
poissaolon jälkeen hän matkustaa tuohon vanhaan kaupunkiin pitempää
oleskelua varten ja näkee hänet jälleen.

Kuinka turha onkaan hänen kamppailunsa ollut!

       *       *       *       *       *

Myöskin Runebergin tiet olivat menneet kauas erilleen hänen tiestään
näinä eron vuosina. Hänen nimensä loisti nyt säteilevimmässä
kirkkaudessaan yli Pohjolan. Hän oli tehnyt kuuluisan voittoretkensä
Ruotsiin, ja hänen ympärillään oli siellä kohissut se juhlariemu, joka
tulee maailman suurimpien osaksi. Silmänkantamaton kansanjoukko oli
tervehtinyt häntä Djurgården'issa, johon oli kokoontunut 10-20 tuhatta
ihmistä ainoastaan saadakseen nähdä häntä. Upsalan ylioppilaat olivat
kunnioittaneet häntä laulujen maan kuninkaana. Matkalla pohjoiseen hän
oli joka satamassa, mihin höyrylaiva hetkeksikin pysähtyi, nähnyt häntä
odottavan ihmispaljouden ja kuullut laulukuntien virittävän
Maamme-laulun. Ja kotimaassa piirittivät vieraat läheltä ja kaukaa hänen
talonsa. Hänen elämänsä oli täyteläistä ja rikasta, ja hän nautti sen
rikkaudesta. Emilie Björksténin kuva oli ehkä joutunut uusien
vaikutelmien varjoon. Mutta unohtanut häntä hän ei ollut.



Oltiin nyt 50-luvun alkupuolella. Tuo pieni yhteiskunta oli
rauhoittunut. Se levottomuus, jota kaikki olivat tunteneet nähdessään
tuon kiihkeän palon äkkiä syttyvän suurmiehen sydämessä, oli asettunut,
vaarallinen polttoaine poistettu lähettyviltä. Ihmiset olivat unohtaneet
oman pelkonsa, ja kun tuota aikaa jolloinkin mainitaan, käsitellään koko
juttua mitättömänä pikkuseikkana, joka enemmän on ollut mielikuvitusta
kuin todellisuutta. Tuon pitkän katumusajan jälkeen voi Emilie Björkstén
kernaasti tulla takaisin. Hänelle ollaan ystävällisiä, häntä pyydetään
kutsuihin niinkuin ennenkin; ja kun Runeberg kerran kotonaan suutelee
häntä jäähyväisiksi, katselee hänen vaimonsa sitä hymyillen -- kaikkihan
oli vain sellaista joutavanpäiväistä. Senhän tiesi koko maailma.

Mitä tiesikään maailma? Tiesikö se niistä kuumista sanoista, jotka
runoilija jälleen vuosia uhitellen hänelle lausui? Tiesikö se niistä
»tulisuudelmista», jotka hän painoi Emilien huulilleen sulkiessaan hänet
syliinsä, tuhansia kertoja hokien sanoja: »Armaani! Armaani!» Kuuliko se
sitä värisevää hellyyttä hänen äänessään, kun Emilie matkusti pois
rankkasateessa, ja tukahdettu huudahdus »Lapsi raukkani!» pääsi hänen
huuliltaan? Näkikö se hänen työntyvän jalan talviseen lumipyryyn
nähdäkseen Emilien ajavan ohitse ja vielä kerran saadakseen sanoa
hänelle jäähyväiset yksinäisellä maantiellä? Oliko se mukana silloin,
kun hän antoi hänelle pienen piirroksen Runebergin tuvasta Kokkolassa ja
sanoi hänelle: »Täällä sinä saat asua sitten kun minä olen kuollut ja
sydämeni on kylmennyt. Se on oleva leskiasuntosi?» Kuuliko se Runebergin
synnintunnustusta: »Minä en voi olla vähääkään harras Jumalan huoneessa,
silloin kun sinä olet siellä. Minä ajattelen vain sinua!» Ei, maailma
kaikkine viisauksineen ei tietänyt mitään kaikesta tästä, sillä
näyttihän kaikki ulospäin niin »tavalliselta».

Sen väkevän onnentunteen valtaamana, jollaista jokaisen suuren
runoilijan täytyy tuntea kuolemattomia mestariteoksia luodessaan, oli
Runeberg ollut yhtä vähän riippuvainen hänen kuin kenenkään muunkaan
jokahetkisestä läsnäolosta. Mutta nyt kun Emilie taas risti hänen
tiensä, heräsi hänen entinen hehkunsa eloon tulisempana kuin ennen, ja
hän halusi jälleen aina pitää hänet vierellään. Hän liikkui yhä
harvemmin ulkona seuroissa, mutta kotona hänen luonansa piti Emilien
olla muiden mukana. Hän pyysi tätä tulemaan. Emilie ei tahtonut. Hän oli
mustasukkainen hänen kuuluisuudelleen, niille kunnianosoituksille, joita
tulvi hänelle joka taholta, ihmisille, jotka kiistelivät hänen
seurastaan, sille ihailulle, jota naiset hänelle suitsuttivat. Hän sanoi
sen runoilijalle. Mutta tämä nauroi ja sanoi: »Sinä olet hassu!» ja
pyysi ja pyysi -- ja niin hän sitten tuli.

Jonkinlainen häveliäisyys, joka kielsi häntä ottamasta vastaan
vieraanvaraisuutta »siltä naiselta, jota hän niin syvästi oli
loukannut», teki hänet alussa epäröiväksi. Mutta vähitellen hänen
onnistui voittaa takaisin tämän entiset ystävälliset tunteet, ja hänestä
tuli piankin molemmille mieluisa vieras. Tietäen varmaan omistavansa
puolisonsa syvän kiintymyksen lähestyi Fredrika Runeberg ilman mitään
pikkumaista kaunaa Emilie Björksténiä, jonka lämmintä, sydämellistä
olemusta hän piti yhtä suuressa arvossa kuin hänen innostustaan
kirjoihin ja runouteen. Siinä eristäytymistilassa, siinä »henkisessä
nälässä», missä runoilijan kirjailijapuoliso melkein täydellisen
kuuroutensa vuoksi eli keskellä tätä ajatusten kotia, tuotti hänelle
iloa saada tuolle aina asiasta innostuneelle Emilielle lukea
julkaisemattomia novellejaan, halukas kun hän oli kuulemaan, mitä tämä
niistä piti, ja kun he olivat erossa, kirjoitti Fredrika Runeberg
hänelle pitkiä, harvinaisen tuttavallisia kirjeitä. Emilie Björkstén
nimittää häntä »enkeliksi, jonka hyvyyttä ja jalomielisyyttä minä en
milloinkaan ole unohtava». Ja kun hän taas näkee hänen miehensä hehkuvan
tunteen, sanoo hän itselleen: »Enhän kuitenkaan riistä mitään häneltä
[rva R:lta]. Hänellä on kaikki.» Ja hän toteaa, että Runeberg on
»onnellinen kodissaan, onnellisempi kuin ennen».

Kuitenkin vaivaa häntä tämän suhteen kaksinaisuus. Sillä Runeberg,
suhtautuen koko yli-ihmisen halveksinnalla profanum vulgus'iin, ei enää
vähääkään välittänyt joukkojen tuomiosta. Päivän juorut eivät yltäneet
hänen korkeuteensa, ja kunhan hän vain ei pannut Emilietä alttiiksi
panettelulle ja tuskalle, oli hänelle täysin yhdentekevää, mitä mieltä
ihmiset olivat ja mitä he ajattelivat. Hän otti Emilien väkevien
siipiensä suojaan. Heidän »ystävyytensä» muuttui niin sanoaksemme
viralliseksi, ja Runebergin kunnioitusta herättävä arvovalta esti
kaikkia yrittämästä tutkistella, mitä mahdollisesti oli kätkettynä sen
pohjalle. Sen tiesivät ainoastaan Runeberg ja Emilie Björkstén.
Ainoastaan he molemmat tiesivät, että runoilijan tunnepurkaukset nyt,
kun hän näki Emilietä niin harvoin, olivat hurjempia kuin milloinkaan,
ja että tämä, joka niin kauan oli saanut olla ilman hänen hellyyttään,
jälleen ilolla ja vavistuksella antoi myöten tunteelleen; »sillä»,
kirjoittaa hän, »minusta tuntui, kuin olisin ollut luotu vain yhtä
tarkoitusta varten -- nimittäin rakastamaan häntä».

Hän puhuu usein »tuskasta ja intohimosta» runoilijan äänessä näinä
aikoina, jolloin he jälleen olivat yhdessä, ja hänenkin tunteensa
loimusivat pilvenkorkuisina liekkeinä, joiden heittelehtivä levottomuus
karkoittaa kaikki muut ajatukset hänen sielustaan. Hän on rakastunut
omaan rakkauteensa, hän hellii sitä, hän erittelee sitä ja nauttii
niistä onnen ja kauhun tunteista, mitkä se hänessä herättää.

»Jumalani, miten olet antanut minulle paljon! Miten olet tehnyt minut
rikkaaksi, minun Jumalani, mutta samalla niin rauhattomaksi. Mutta itse
olen syypää siihen. Minun _täytyy_ saada joku rangaistus!» huudahtaa hän
kerrankin erottuaan runoilijasta.

Hän huomaa, että kaikki vaikutelmat hänen elämässään johtuvat
Runebergista, ja loppumatonta kehää kiertäen palauttaa hän taas kaikki
tähän keskipisteeseen. Hänen tunteensa ei anna hänelle hetkenkään
rauhaa. Jokainen vaikutelma synnyttää ajatuksen, ja se ajatus on _hän_.

»Kun kuulen jostakin kuolemantapauksesta tai sairauskohtauksesta,
etenkin Porvoossa», kirjoittaa hän kerran palattuaan maalle, »niin
valtaa minut aina sanoin selittämätön tuska ja levottomuus hänestä,
hänen terveydestään, hänen elämästään, tuosta kalliista elämästä, jota
tahtoisin suojata ja säilyttää omani hinnalla. Kuinka kuumia ja palavia
rukouksia olenkaan noina omituisen ahdistuksen hetkinä lähettänyt
Jumalalle. Olen rukoillut hänen elämänsä puolesta yhtä suurella
hartaudella kuin muut rukoilevat sielunsa autuuden puolesta. Se on ehkä
synti, luulen niin, mutta en voi ajatella elämää, kun hän olisi poissa.
Olen tutkistellut sisintäni ja kysynyt itseltäni, voisinko myös ilman
hänen kiintymystään minuun rukoilla yhtä lämpimästi, ja vastaukseksi
tuli: Voisin! Sillä sellainen egoisti en ole. Mutta nyt tulee taas
ristiriitaisuus, pelkään minä, kun tunnustan, että tietoisuus siitä,
että hän on olemassa, on välttämätön minun olemassaololleni.
Puolustuksekseni tahdon kuitenkin esittää, että en milloinkaan ole
tahtonut ajatella häntä _kylmänä_ minua kohtaan, vaan ainoastaan
_ystävänä_ -- pahimmassa tapauksessa, ja silloin en ole epäröinyt
rukoilla taivasta varjelemaan häntä. Oi, millaista olisikaan kuvitella,
että hän olisi aivan välinpitämätön ja kylmä minua kohtaan ja sentään
täysissä voimissa ja terveenä! En oikein tiedä, kuinka kävisi. Mutta
sentään tahtoisin rukoilla hänen elämänsä puolesta, maan vuoksi, sen
kodin vuoksi, jota vastaan olen niin paljon rikkonut -- mutta itse en
enää haluaisi häntä nähdä! Tahtoisin hiljaa elellä edelleen surullista
elämääni muistellen sitä, mikä on ollut ja mikä on tehnyt sen niin
äärettömän rikkaaksi. Huu! tulla vanhaksi ja harmaaksi ja tuntea päivä
päivältä vuosien kylmyyden lisääntyvän ja sitten luonnollisestikin nähdä
hänen rakkautensa viilentyvän! Olla pakotettu tyytymään pelkkään
ystävyyteen, sillä sääliä en tahtoisi kantaa! Raskas tulevaisuus on
edessäni, jos ei Herra anna minulle rauhaa ja voimaa.»

Kuinka kaikki hänen käsitteensä ovat muuttuneet perinpohjin tänä
kuumehoureisena aikana! Nyt hän pelkää vuosia, kylmyyttä, talvea, joka
seuraa tätä polttavankuumaa kesää. Mutta vielä ei ole syytä pelkoon.

»Kun minä toivottelin takaisin itselleni seitsemäntoista vuoden ikää,
sanoi hän, että hän ei suinkaan tahtonut sitä, sillä silloin en olisi
hänen, vaan niin monen muun. Varmaankin on paras niinkuin on.» Ja hän
jatkaa: »Hän saattoi minua kotiin. Vielä kerran kuljimme yhdessä noita
polkuja, jotka olivat olleet meidän suruntäyteisen, intohimoisen
rakkautemme todistajina! Hän puhui niistä kerroista, jolloin hän eniten
oli minua rakastanut. Ah, ne eivät olleet harvat, ne hetket! Ja kun minä
nyt katson taapäin menneisiin aikoihin ja muistan ainoastaan nuo ihanat
hetket, tuntuu minusta, että elämäni on ollut kultainen unelma.»



Kun Emilie Björkstén tuli Porvooseen marraskuussa 1852, oli Runeberg
muuttanut asumaan uuteen kotiinsa. Emilien kaipaus entiseen on niin
voimakas, että hän eräänä päivänä lähtee tuohon vanhaan huoneistoon,
jossa nyt asui muita. Päiväkirjassaan hän puhuu tästä »voyage
sentimental'ista».

»He [Rbgt] olivat muuttaneet vanhasta kodistaan, joka oli minulle niin
unohtumaton ja kallis, jossa joka nurkka oli niin täynnä muistoja.
Näissä samoissa huoneissa asui nyt muita, tuttaviani, joita myös kävin
tervehtimässä verestääkseni muistojani. Katselin niin oudostellen
ympärilleni, ja syvä, pohjaton huokaus hiipi esiin ahdistetusta
rinnastani. Taaskin seisoin tässä salissa, joka nyt oli niin
toisenlainen; pieni punainen sohva, missä se nyt oli? Kuinka monta
sielukasta hetkeä olinkaan elänyt hänen kanssaan sen pehmeässä sylissä.
Hänen entinen huoneensa oli niin surullisen erilainen, näki, että henki,
joka elähdytti kaiken, oli poissa; nuo kirjat, kuolemattoman runoilijan
teokset, eivät enää olleet hyllyillä, taulut eivät enää hymyilleet
seiniltä -- tunsin kaipausta kaikkialla! Mutta tuossa pienessä
suloisessa kabinetissa valtasi minut sentään kipein kaihomieli. Sisään
astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva
kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä
kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien
eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin
käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen.
Niin, minusta tuntui siinä tuokiossa, kuin pitäisi hänen astua sisään
tuosta ovesta, joka niin usein oli avautunut hänelle. Mutta mitä
kannattaa puhua ajoista, jotka ovat menneet! Mitä näissä huoneissa olen
kärsinyt ja mitä nauttinut, sitä ei kukaan voi aavistaa, ja
välinpitämättömänä en voi milloinkaan, niin kauan kuin hengitän, kulkea
niiden läpi.»

Kuukautta myöhemmin on hän Runebergin kanssa Siréneillä ja se tunne,
joka lähivuosina niin kokonaan oli kahlitseva hänen sisimmän
olemuksensa, on väkevässä väreilyssä sinä iltana. Se on vähää ennen
joulu-aattoa. Kolme, neljä tuon nuoren, kauniin rouvan ystävättäristä
oli päättänyt istua ylhäällä koko yön joululahjoja ompelemassa. Ja
muutamat herrat, niiden joukossa Runeberg ja tuo Porvoossa niin suuresti
ihailtu näyttelijä Stjernström, pitivät naisille seuraa. Emilie
kirjoittaa siitä:

»Kuinka paljon nuoruudenrohkeutta ja onnea voikaan mahtua sydämeen.»
(Andersen.)

»Kello on 10 aamulla, ja olen juuri äsken tullut kotiin Siréneiltä,
läpivalvotun yön jälkeen. Se oli niin ihana ja sielukas, niin iloinen ja
hauska samalla, että en kertaakaan tuntenut olevani unelias. Tarvitseeko
minun sanoa muuta kuin että _hän_ oli siellä. Stjernström ja A-n
myötävaikuttivat yön hupaisuuteen, etenkin edellinen, joka oli
loistavimmalla tuulellaan. Me uudistimme tuttavuutemme, joka oli alkanut
Viipurissa. -- Sanon sen, mitä aina olen sanonut: Ainoastaan Porvoossa
osataan oikein elää, sillä täällä vallitsee paljon vaivattomampi,
vapaampi käytössävy, sielukkaampi seurustelutapa kuin muualla, ainakin
pikkukaupungeissa. Ja kuitenkin, mitä olisi kaikki tämä ilman
runoilijaa, joka kohottaa ja nostaa ja elävöittää kaiken. Hän oli ensi
alussa vähän pahastunut minuun, joka olin luvannut enkä sentään ollut
tullut hänen kotiinsa, sillä muuten ei hän anna minulle takaisin
laulujani, noita onnellisia pikku lauluja, jotka ovat hänen luonaan!
Mutta kuka olisi voinut olla nyreissään kauan! Kaikkialla piti olla iloa
ja elämää. Ja taas tuli tuollainen äänetön ja yksinäinen hetki, ja minä
join autuutta jälleen! Kuinka kauan mahtaneekaan jatkua näin?»

»Kello oli 3 aamulla, kun herrat hyvästelivät ja lähtivät. Me naiset
jäimme kabinettiin joululahjojamme ompelemaan. Tuo pieni kabinetti,
minun lempihuoneeni, näytti hauskemmalta kuin milloinkaan; salissa paloi
takkavalkea, kaikki huokui viihtyisyyttä. Paljon, sanomattoman paljon
tulen kaipaamaan S:ejä, kun he jättävät Porvoon, sillä heidän luonaan
olen kuitenkin useimmiten viettänyt sellaisia kultaisia hetkiä, jotka
minua mitä suurimmassa määrin viehättävät.»

Muutamia viikkoja myöhemmin, 2 p:nä helmikuuta 1853, huudahtaa hän:
»'Glücklich allein ist die Seele die liebt.' -- Tänä iltana kohtasimme
taas toisemme. Iankaikkinen Jumala, kuinka kauan tätä on jatkuva? Kuinka
kauan olen näin vapiseva ja kärsivä, ja lopuksi kuitenkin aina myöntyvä
hänen toivomukseensa, näihin kohtauksiin; ja kuinka voi hetki, joka on
niin kukkuroillaan levottomuutta, tuottaa niin suurta onnea? En ymmärrä
sitä. Enhän tohdi näyttäytyä sellaisena kuin olen, kun aina saan pelätä
vakoilua, ja millaiseksi silloin kohtaloni muuttuisikaan? Luullaan
kaiken olevan lopussa -- sen ovat nämä pitkät vuodet sentään
vaikuttaneet; nyt ollaan huoletta. Hän nuhtelee minua 'turhan pelkoni'
vuoksi, sillä hän ajattelee noina hetkinä minua, ja minä taaskin
ihmisten silmiä. Voi, ettei minulla ole enemmän voimaa kieltää!»

Päivät, jotka maalla olivat olleet niin loputtomat ja pitkät, lentävät
nyt nopeasti ja vaihtelevina, Emilien tehdessä tiheitä käyntejä
Porvooseen, jossa hänen tunteensa joka kerralla saa uutta ravintoa
jokapäiväisestä kosketuksesta Runebergiin, joka jälleen on vallannut
koko hänen olemuksensa. Näistä päivistä punoutuu kolmesataa
kuusikymmentäviisi epätasaisesti loistavaa rengasta käsittävä ketju. Ja
niin alkaa uusi vuosi 1854. Eräästä noista monista käynneistä Runebergin
luona hän kirjoittaa 8 p:nä toukokuuta samana vuonna:

»Menin siis sinne toisen kerran saadakseni lukea rehtorin puheen. Ei
kukaan nähnyt, kun tulin. Äänettömästi ja hiljaa menin salongin läpi ja
pysähdyin hetkiseksi makuuhuoneen ovelle. He söivät päivällistä, mutta
minä istuuduin levottoman odotuksen vallassa kabinettiin ja selailin
Lidnerin teoksia, jotka olivat esillä siellä, tietämättä mitä luin.
Kuulin veitsien ja lusikoiden kalisevan; kuulin pikku pojan äänen ja
vanhempienkin, kuinka he koroittivat ääntään puhuessaan kuuron äitinsä
kanssa. Kuulin tämän äänen ja hänen [R:n] äänensä vain yhden ainoan
kerran. Oli niin kummallista olla heitä niin lähellä, ja eräs ajatus,
jolle harvoin olen antanut jalansijaa itsessäni, nousi nuolennopeasti
rintaani, mutta katosi yhtä nopeasti jälleen. Salonki ja makuuhuone
olivat sen kabinetin toisella puolen, jossa istuin. Kuulin heidän
työntävän tuolit irti pöydästä ja vedin syvään henkeäni. Hän tuli yksin,
seisoi hetkisen salin kynnyksellä, näytti miettivältä ja veti hiljaisen
huokauksen. Silloin nousin ja menin muutamia askelia kabinetin ovelle
päin, mutta sydämeni löi niin kiivaasti, että en voinut sanoa sanaakaan.
Pieni huudahdus pääsi häneltä, kun hän näki minut. En koskaan unohda
myöskään, kuinka iloisin kasvonilmein ja nopein askelin hän tuli
luokseni. Ja samalla oli kuin olisi aurinko, valo ja taivaan ilo
säteillyt sieluuni. 'Sinä! Minä tiesin, että sinä tulisit', sanoi hän ja
sulki minut syliinsä. Ja noina sekoittamattoman autuuden sekunteina
katosi minulta maa --. Pyysin häntä hakemaan hänet [rva R:n] ja puheen.
'Ei vielä', tuumasi hän. Mutta nyt taas muistin itseni, ja hän meni ja
toi mukanaan puheen ja puolisonsa. Ja vaikkakin nyttemmin olen
vakuutettu siitä, että en riistä _mitään_ häneltä [rva R:lta], niin
tuntuu minusta kuitenkin, kuin tahtoisin ikäänkuin langeta tomuun hänen
jalkojensa edessä. -- Minä sanoin, että olin tullut takaisin, koska
hänen miehensä vain sillä ehdolla oli luvannut minulle puheen, ja hän
myönsi, että tämä _siten_ oli tahtonut houkutella minua sinne vielä
kerran. Hän [rva R.] nauroi sille, sillä hän oli niin tottunut siihen
hyväntahtoisuuteen, jota runoilija aina oli osoittanut minulle, ja
sitäpaitsi hän tietää niin ehdottoman varmasti, kuinka kallis hän on
tälle nyt. Hän [rva R.] oli niin monta kertaa sanonut minulle, kuinka
onnelliseksi hän tuntee itsensä nyt; se näkyykin hänestä. Niin, tiesin
kyllä, että taivas oli säästänyt hänelle parhaan hänen elämänsä
syksyksi.»

»He pyysivät molemmat minua jäämään ja lukemaan (puheen) siellä, mutta
minä halusin pois. Sain sen siten mukaani sillä ehdolla, että itse
toisin sen takaisin.»

Samana vuonna lokakuussa kertoo hän eräästä toisesta käynnistä
runoilijan kodissa. Silloin hän ei luullut saavansa nähdä häntä.

»Minulle oli kerrottu, että hän oli metsästysretkellä, jonne hänet oli
kutsuttu, ja minä surunvoittoisin tuntein häntä ajatellen lähdin ulos
kävelemään L:n kanssa. Me kuljimme hänen kotinsa ohitse. Me puhuimme
noista hänen uusista virsistään, jotka ovat niin äärettömän kauniita ja
joiden kanssa hän paraillaan niin uutterasti askartelee, ja minä lupasin
pyytää jäljennöksen eräästä. Me kävelimme kappaleen matkaa ja käännyimme
taas takaisin, sillä tuntui kylmältä, enkä minä ollut laisinkaan terve.
Kuka tulikaan meitä vastaan, jos ei juuri hän, jonka minä luulin olevan
kaukana! Mutta minä en punastunut, en kalvennut, tunsin itseni vain
iloiseksi ja hämmästyneeksi. Hänen metsästysretkestään ei ollut tullut
mitään tänään. Kiitos olkoon minun onnellisen tähteni! Hän pyysi minua
niin hartaasti viettämään iltaa heillä sekä pyysi L:ää mukaan. Minä
epäröin, mutta seurasin häntä. Minä näin, että hän niin mielellään
tahtoi minua sinne. Minä elvyin taas hetkeksi. -- Oi, minä tiedän, että
teen niin pahoin, mutta olen liian heikko tekemään toisin. Minusta
tuntuu, että minulla nyttemmin on niin vähän maailmassa, että olen
tullut niin köyhäksi, minä, joka ennen olin niin rikas, joten en henno
työntää pois pienintäkään iloa, vähäisintäkään murusta.»

»Istuin hänen kirjoituspöytänsä ääressä nuo ihanat virret edessäni,
mutta en ehtinyt lukea niitä. Jäljensin vain yhden, jonka ylhäinen
kauneus erikoisesti vaikutti minuun. Mutta rinnassani tuntuva vaiva,
joka aina päivisin oli lievempi, yltyi pahimmilleen. En voinut kestää
kauemmin edes hänen lähellään. Sanoin, että olin sairas, ja otin
jäähyväiset lähteäkseni.»

Joulun 1855 vietti Emilie Björkstén Porvoon piispan luona. Vähän
aikaisemmin oleskeli hän jonkun aikaa Kiialassa ja matkusti sieltä
kaupunkiin nähdäkseen draamallisen esityksen Kuningas Fjalarista, josta
tilaisuudesta myös Fredrika Runeberg puhuu kirjeissään. Emilie kertoo
päiväkirjassaan vaikutelmistaan, jotka näyttävät herättäneen suurta
paheksumista niiden joukossa, jotka olivat järjestäneet juhlan. Annamme
hänen itsensä puhua:

»Oleskellessani siellä [Kiialassa] näin Rbgn ihanan teoksen Kuningas
Fjalarin esitettävän näytelmänä, s. o. pari laulua siitä. Mutta olisi
ollut parempi, jos en ollenkaan olisi nähnyt sitä. Arvostelu _saa_ ja
sen _täytyykin_ tässä suhteessa olla ankara, sillä kyllä oli uskallettua
ja ylenmäärin rohkea yritys edes koettaa ilmentää Oihonnan kuvaa sekä
moniaita muita Fjalar-runoelman ihanteellisia hahmoja, sitä suuremmalla
syyllä, kun niihin liittyi toiminta ja lausunto, jotka minun mielestäni
ja usean muunkin -- epäonnistuivat. Ensimmäinen näkövaikutelma
Oihonnasta oli kuitenkin kaunis, kun hän keveässä puvussaan ja valkein
metsäruususeppelein koristettuna leijaili »luolan viileydessä» ja samoin
Gallin (Lorenzo Runeberg) ensimmäinen esiintyminen. Jos se olisi
supistunut edes pelkkiin kuvaelmiin, niin se olisi vielä mennyt mukiin,
mutta kyllä kaikki illusioni sitten oli tipotiessään, vaikkakin
näyttelijät tietenkin panivat aivan kaikkein parastaan. He olivat
odottaneet minun joutuvan ihastuksiini, he olivat paljon ajatelleet
minua, sanoivat he sitten, mutta minä en tuntenut vähintäkään tuota
omituista väristystä, jonka muuten saan kaikesta kauniista, ja siksi
tiedän varmaan, että se ei ollut onnistunutta; minun tunteeni sanoi sen
minulle. Jos minä yksin olisin ollut sitä mieltä, niin olisin vaiennut,
mutta kun monet muutkin, ja sellaiset henkilöt, joilla on
arvostelukykyä, tunsivat niin ja saivat siitä aivan saman vaikutelman,
en minuuttiakaan empinyt lausua ilmi ajatustani, kun minulta näytännön
jälkeen niin monelta taholta kysyttiin, mitä minä pidin. Ne, jotka
olivat kaiken järjestäneet, näyttivät niin tyytyväisiltä
aikaansaannokseensa, joten minun vastaukseni sitten 'oli kuin kylmää
vettä heidän niskaansa', sanoivat he. Ne olivat Sofi N., Anna R., Mimmi
ja lopuksi runoilijan puoliso. Minä en voinut pakottaa itseäni
näyttelemään iloisuutta, jota en tuntenut, ja sen he panivat pahakseen.
Rbg itse kysyi minulta heti, mitä minä pidin. 'Olisi ollut parempi, jos
he eivät olisi ollenkaan sitä esittäneet', oli minun vastaukseni. Mutta
hän tuumi, että se meni niin hyvin kuin se saattoi mennä, ja että hän ei
voinut kieltää heitä, kun he olivat nähneet niin paljon vaivaa. Mutta
sydämessään oli hän varmasti samaa mieltä kuin Alexandra Edelfelt, minä
ja moni muu, etenkin herrat, sen huomasin niin monesta seikasta ja
siitäkin, että hän kaiken tuon selkkauksen jälkeen sitten tuli minua
kohtaan vieläkin sydämellisemmäksi kuin ennen.»

»Me luimme ääneen Kuningas Fjalaria saman päivän aamupuolella Kiialassa.
Sitä luettiin yksinkertaisesti ja lämpimästi, sillä sen runoelman
yksinkertainen ja ylevä kauneus ei siedä mitään korulausuntoa, ja
silloin, silloin jouduimme kaikki haltioihimme ja tunsimme tuon
salaperäisen väristyksen, joka on kaiken kauniin pettämättömin merkki.
Ehkä olisi ollut parempi, jos emme olisi lukeneet sitä ennen, niin sanoi
Fredrika Rbg, ja niin minäkin nyt ajattelen. Kuitenkin oli joku sanonut,
että tyytymättömyyteni syyt olivat olleet vähemmän kauniit, ja kertonut
hänelle, että se oli johtunut jonkinlaisesta kateudesta kaunista Z:tä
kohtaan, joka esitti Oihonnaa, koska minä muka pelkäsin, että Rbg niin
ihastuisi häneen, että unohtaisi minut, mielettömin päähänjuohtuma
maailmassa, mutta joka kuitenkin sekä harmitti että vaivasi minua. Hän
[rva R.] oli siihen vastannut: 'Sitä en lainkaan usko, se on ainoastaan
jonkinlaista harrasta kunnioitusta Kuningas Fjalaria kohtaan', joskin
hän joka tapauksessa piti sitä vähän lapsekkaana. -- Entä hän itse? Minä
kerroin siitä sitten hänelle. Hän vain hymyili ja sanoi, ettei hän
koskaan olisi voinut uskoa mitään sellaista ja että kyllähän minä hänet
tunsin. Ja minä tunnenkin hänet niin hyvin, ettei mikään aika, ei
mitkään vaiheet, ei kukaan, ei kukaan, kuinka kaunis hän olleekin,
nyttemmin enää voi järkyttää hänen monivuotista kiintymystään minuun ja
että ei kukaan voi ottaa minun paikkaani hänen sydämessään. Kuitenkin on
kaikki hyvä, mikä on tapahtunut, enkä kadu hetkeäkään sitä, mitä olen
sanonut, vaikkakin O:n perheen kuvaus on tuntunut minulle raskaalta.
Rauha on joka tapauksessa nyt palautunut kaikkiin noihin kuohuviin
mieliin, ja kaikki on hyvin taas -- sentään voisin täyttää kokonaisia
arkkeja tämän eriskummaisen ajan kuvauksilla. Mutta jääköön nyt sikseen.
Ei jaksa kuitenkaan kertoa kaikkea --»

»Toisena joulupäivänä oli kaupungissa tanssiaiset, mutta minä en mennyt
sinne, vaan sensijaan Rbg:lle, jonne olin luvannut hänelle tulla. Se oli
kaunis ja hiljainen ilta, samantapainen kuin ne monet, joista ennen
siellä olin nauttinut, mutta tuskin ainoatakaan hetkeä saimme olla
itseksemme. Häntä se kiusasi, mutta ei minua. Kun minä vihdoin klo puoli
11 lähdin sieltä, saattoi hän minua portaille. -- Hän pyysi minua
jälleen kohtaamaan itseään seuraavana päivänä eräässä noista entisistä
paikoista, mutta minä en voinut, en tahtonut luvata. Ja milloin nyt
näenkään hänet taas?»

Paitsi virsiä oli Runebergilla nyt tekeillä toinen osa Vänrikki Stoolin
tarinoita. Emilie Björkstén oli yksi niistä, jotka useimmiten
ensimmäiseksi saivat kuulla hänen itsensä lukevan niitä. Sinä päivänä,
jolloin hän on kirjoittanut Porilaisten marssin, hän antaa Emilien
hiljaa laulaa säveltä ja istuu itse hänen vieressään ja koettaa saada
sanoja sopimaan marssin epätasaiseen poljentoon. Eräällä toisella
kerralla on hänellä useampia uusia runoja hänelle näytettävänä. Emilie
puhuu ihastuneesti tästä illasta tuossa pienessä kabinetissa salongin
vieressä, 8 p:nä maaliskuuta 1857:

»Hän luki ylevän kauniin runoelmansa Veljekset sekä Hans Munterin ja
tuon pienen suloisen Sotilaspojan, jota ei voi kuunnella heltymättä ja
johon hän itse on tehnyt sävelen. Sydämeni tykytti ihailusta kuuluvasti,
ja minä ajattelin, kuinka ylpeä maamme sentään mahtaa olla saadessaan
sanoa tuota suurta runolaulajaa omakseen. Sillä niin kuin hän laulaa, ei
laula kukaan muu, kenties koreasanaisemmin ja loisteliaammin, mutta ei
koskaan niin kaikessa yksinkertaisuudessaan suurenmoisesti ja ihanasti.
Hän pyysi minulta palkintoa 'siinä tapauksessa, että pitäisin hänen
lauluistaan'. Ja minä annoin mitä ikänä hän vain halusi minulta.»



Sen väkevän tunnekuohunnan jälkeen, jonka tuota pitkää keskeytystä
seuraavan yhdessäolon ensi ajat toivat mukanaan, oli Emilie Björksténin
mielentila jonkun aikaa verrattain rauhainen. Hän oli taistellut omaa
onneaan vastaan enemmän tai vähemmän voimakkaasti, niittäen voittoja ja
tappioita. Hän voi ajatella Runebergia ilman sydämentykytystä. Hän sanoo
sen. Hän tuntee sen. Ei vain silloin, kun hän on kaukana hänestä, vaan
myös hänen lähellään. Hän puhuu siitä hänelle. Runoilija tarttuu hänen
käteensä ja tunnustelee hänen valtimoaan. Se lyö hiljaa ja tasaisesti,
ja huoaten päästää hän käden irti. Hän ei _tahdo_, että Emilie tuntisi
itsensä rauhalliseksi.

»Oi, te miehet», huudahtaa Emilie, »miksi nainen on niin toisenlainen
kuin te!»

Muutamia päiviä myöhemmin (maaliskuussa 1859) hän kirjoittaa taas tästä
levollisuudesta:

»Minä istuin hänen lähellään. Me puhelimme rakkautemme ensimmäisestä
kuumasta vuodesta. Hän painoi minut rintaansa vasten niinkuin silloin ja
nimitti minua 'armaakseen'. Ja minä tunsin, että hän oli minulle hyvin
rakas ja että ei kukaan muu maailmassa voi olla sen rakkaampi. Mutta se
oli levollinen tunne, niin kokonaan toisenlainen kuin tuo kuuma,
leimuava intohimo muinoin. Minä tunsin nyt syvästi, että olin Herralle
velkaa lämpimimmän kiitoksen niistä ajoista, jotka olivat olleet, ja
hänelle, joka istui vierelläni, minä selitin miten olin ennen tuntenut.
Mutta hän sanoi vieläkin kerran, että hän ei koskaan ollut oikein voinut
uskoa minun vilpittömyyteeni ja tunnealttiuteeni, koska minä aina olin
ollut kylmintä, mitä hän oli nähnyt. Sellaisen tuomion hän langetti, ja
Jumala tietää parhaiten, kuinka minä olen taistellut ja kamppaillut.»

Mutta hänen kylmyydestään huolimatta ei Runeberg lainkaan voi tulla
toimeen ilman häntä, kun jälleen on mahdollista heille olla yhdessäkin.
Liikutettuna kertoo Emilie samoissa päiväkirjamuistiinpanoissa eräästä
illasta, jolloin hän oli tervehtimässä runoilijan vaimoa. Runeberg oli
kutsuttu vieraaksi erääseen suurempaan seuraan, johon hän oli luvannut
tulla, mutta nyt ei hänellä ole vähintäkään halua lähteä kotoaan. Hän
antaa heidän odottaa tuolla »nuorten seurassa». Lopuksi tulee itse
isäntä häntä hakemaan. Mutta tämä ei saa häntä mukaansa. Päästyään irti
hänestä palaa runoilija takaisin ja istuutuu molempien naisten pariin,
ja heillä on kolmisin oikein hauska ilta.

»Mutta tämänkin Porvoossa-oleskelun täytyi kerran loppua», jatkaa hän,
»ja kun viimeisen kerran syleilin häntä [rva R:ia] ja sitten käännyin
hänen [R:n] puoleensa, tunsin minä, että olin sentään sanomattomasti
rakastanut tuota miestä, ja että hän aina eronhetkellä oli minulle
rakkain. Niin nytkin. 'Ej så ljuvlig syntes du nånsin mig, vän, som då
du avsked för lång tid tog.' Ja sentään on meillä kummallakin toivoa
siitä, että tämä ero ei tule pitkäksi.»

»Rakastanut», sanoo hän menneessä ajassa. Nyt on hänellä jäljellä
ainoastaan hellyys, lämpö, levollisuus.

Hellästi rakastetun sisarensa Amanda Langenskiöldin kuoleman kautta oli
Emilie Björkstén nyt myös ensimmäisen kerran saanut kokea, miltä
»todellinen suru» tuntuu. Tämä odottamaton tuska oli opettanut hänelle,
että on olemassa muitakin tunteita kuin rakkaus, jotka tarttuvat kiinni
ihmisen elämään ja jotka ainakin joksikin aikaa uudelleen arvioivat
kaikki arvot. Se kuuma pyörremyrsky, joka oli syöksynyt hänen lävitseen,
asettuu nyt lepoon. Onko hän onnellinen? Hän ei tiedä sitä. Joka
tapauksessa hän on tyytyväinen ja hänen omatuntonsa on keveämpi.



Tapahtuipa sitten -- tammikuussa 1861, jolloin Emilie Björkstén pitemmän
aikaa on oleskellut Helsingissä -- että eräs toinen mies, myös yksi ajan
mainehikkaimmista, äkkiarvaamatta painaa kirjeen hänen käteensä ja
tunnustaa hänelle rakkautensa. Hän hämmästyy ja pelästyy siitä
»kummallisesta kohtalosta», joka vainoaa häntä. »Mutta sinä yönä en
nukkunut rahtustakaan. Oi, minä en ollut suinkaan onnellinen, sen tietää
Jumala!» Toinen on tunkeileva ja hellittämätön, Emilie kiusaantunut ja
kuitenkin vähän imarreltu. Sitten hän palaa takaisin pääkaupungista ja
viipyy muutamia tunteja Porvoossa, ennenkuin jatkaa matkaansa Sipooseen.
Yksi ainoa kaipaus täyttää hänen sielunsa, nimittäin saada jälleen nähdä
hänet, tuo rakas, joka juuri on noussut vuoteesta pitkän sairauden
jälkeen. Hän kiiruhtaa sinne.

»Eteisessä ei näkynyt ketään», kirjoittaa hän. »Se oli outoa entiseen
verraten. Salongissa näkyi olevan useita uusia tauluja, ja muuan
puseroon puettu mies, jolla oli punertava parta ja viikset, mutta
katseessa ja tukan kuosissa jotakin, joka elävästi palautti mieleen Van
Dyckin kuvan, käyskenteli siellä kukkien ja taulujen keskellä. Ahaa,
ajattelin minä, siinä meillä on tuo suuri ruotsalainen maalari Larsson.
Ja hän se oli. Taiteilijan tuntee aina. Hän ei sekaannu ihmisjoukkoon.
Kuninkaita ja ruhtinaita imarrellaan sillä, että majesteetillisuus aina
lepää heidän otsallaan osoittaen Herran voideltua. Mutta tämä on niin
usein osoittautunut tyhjäksi puheenparreksi, siitä johtuvaksi, että
ihmisten mielestä niin tulee olla. Taiteilijalla sensijaan on aina
silmässään kipuna, joka ilmaisee, minkä hengen lapsi hän on. Niin
Larssonillakin.»

Innossaan saada tavata sen, jota hän on kaivannut, unohtaa hän
sovinnaisuuden, joka olisi vaatinut häntä ensin kysymään tuolta
vieraalta mieheltä talon emäntää. Hän sanoo ainoastaan: »Onko Runeberg
kotona?» Vieras pyytää häntä koputtamaan hänen huoneensa oveen, ja
Emilie hymyilee, sillä tätä ei hänen milloinkaan ennen ollut tarvinnut
tehdä, mutta noudattaa kuitenkin hänen kehoitustaan.

»Emilie! huudahti hän pettämätön ilo äänessään. Hän sulki minut lujasti
syliinsä ja peitti minut suuteloilla, joihin innokkaasti vastasin.
Hyväilin hänen kallista päätään, hänen poskiaan. Tämä tapaaminen oli
sydämellinen ja rakas meille molemmille, ja minusta tuntui siltä, kuin
olisin saanut takaisin jonkun ikävöidyn ystävän. Mutta kuinka hän oli
käynyt huonon näköiseksi, kuin itsensä varjo hän oli!»

Vain yksi ainoa tunti, ja Emilie oli onnellinen -- mutta rauhallinen ei
hän ollut enää.

Hän matkustaa Viipuriin ja on poissa jonkun aikaa, mutta näkee
runoilijan taas heti palattuaan. Hän on vielä tuon toisen monien
kirjeiden ja hellien purkausten vaikutuksen alaisena ja hän kertoo
kaikesta tästä Runebergille. Tämä kysyy »kiihkeästi», miten hänen
laitansa on, ja tahtoo kuulla kaikki yksityiskohdat. »Mutta hän saattoi
joka tapauksessa olla turvallinen», lisää hän, »sillä se, joka kerran on
rakastanut häntä ja voittanut sellaisen sydämen kuin hänellä on, ei
niinkään helposti enää anna pois omaansa.»

Sitten hän kuvailee paria vieraskäyntiä Runebergeilla tältä ajalta:

»Vanhassa P:ssa viivyin pari viikkoa ja asuin kuten melkein aina piispan
luona; mutta melkein joka päivä olin ainakin pienen hetken Rbg:lla. Olin
luvannut sen heille, ja tätä lupausta ei tosiaan ollut vaikea pitää, kun
sydän veti vain sinne. Olin äskettäin saanut pienen maisemaharjoitelman
Sofi N:ltä. Larsson, joka näki sen, tuumaili, että saattoihan se olla
laatuunkäypä, hän halusi vain tehdä muutamia pieniä korjauksia siihen.
Minä kiitin häntä ja sanoin, että jo yksikin hänen kätensä suorittama
siveltimen veto olisi liian paljon minulle, mutta että en kernaasti
voisi suostua mihinkään korjaukseen, koska en ollut varma siitä, etteikö
maalaajatar pahastuisi y. m. Rbg huomautti silloin siihen, että hänen
pitäisi päinvastoin tuntea itsensä imarrelluksi siitä, että L. halusi
muuttaa jotakin hänen maalaamassaan taulussa, ja minä vastasin siihen,
että ainoastaan hänen suostumuksellaan tahdoin ottaa vastaan L:n
imartelevan tarjouksen. Sofi oli tietenkin, kuten saattoi otaksuakin,
erittäin mielissään, sillä hän ihailee L:ia ja hänen taulujaan, ja
seuraavana aamuna, jolloin L. oli luvannut maalata, menimme me Rbg:lle,
jossa hänellä oli atelieerinsa.»

»Oli sunnuntai-aamupäivä. Minun mielestäni olisi sen voinut käyttää
toisellakin tavalla, mutta Sofi, jolla oli harras kunnioitus maalausta
ja kaikkea suurta kohtaan elämässä, tuumasi, että siinä olisi
jumalanpalvelusta kylliksi nähdä L:n maalaavan ja lisäksi vielä tuon
suuren runoilijan kodissa! Ja suuremmankin synnin saattoi ihminen tehdä
kuin tämän. Pieni maalikankaan palanen oli jo pingoitettu, mutta Sofin
taulusta en kuullut mainittavan. Minä kysyin. Hän ei vastannut
kuitenkaan siihen juuri mitään, veti vain esiin minulle viereensä
nojatuolin ja pyysi minua istumaan, muut saivat seisoa ja katsella. Oli
kaunis aamupäivä. Sisällä oli aurinkoista ja valoista. Rbg antoi minulle
nimimerkinnällä varustettuna viimeiset »tarinansa», joita hän ei vielä
ollut antanut kenellekään muulle kuin sotavanhukselle, majuri A-offille.
Kaikki hymyili minulle, ja tottuneella kädellä kastoi L. siveltimensä
tuleen ja kultaan loihtiakseen mitä rohkeimpia liekkejä kankaalle. Minä
luulin ensin, että siitä tulisi palanen Vesuviusta tai jotakin muuta
tulista, mutta siitä tulikin hehkuva auringonlasku, myrskyisiä pilviä,
hyrskyäviä aaltoja, joiden harjoille ilta-aurinko valoi ikäänkuin
karkeloivia kultahelmiä. Se oli hänen ensimmäinen ja tavallisin
taidemuotonsa. Hän maalasi ainoastaan kaksi ja puoli tuntia, mutta sitä
oli mielenkiintoista katsella. Kun taulu oli valmis, piti hänen panna
siihen nimensä: M. L. 'Ei, koko nimi esiin', pyysin minä. Hän teki niin
ja kääntyi sitten minun puoleeni kysyen etunimeäni. Toiset olivat heti
arvanneet, mikä tarkoitus tällä taululla oli, mutta minä en osannut
ajatella mitään sinnepäinkään, sillä en tietänyt millään ansainneeni
sellaista suosionosoitusta tuolta vieraalta mestarilta, etenkään niin
lyhyen tuttavuuden jälkeen. Hänen kysymyksensä kuullessani tartuin hänen
käsivarteensa ja huudahdin: 'Herra Larsson!' -- 'Ei, ei', jatkoi hän
hymyillen hämmästykselleni, 'minä kysyin teidän ristimänimeänne'. Sofi
mainitsi sen, ja hän kirjoitti taulun reunaan: E. B:lle M. Larsson.
Minulla ei ollut sanoja ihmetykselleni ja kiitollisuudelleni. Niin
hemmoiteltu kuin olinkin huomattujen henkilöiden suosionosoituksilla,
oli tämä niin odottamatonta. Mutta minä tiedän ja uskon, että se lämmin
harrastus, jota Runeberg osoitti minua kohtaan ja jonka hän arvatenkin
huomasi, oli tarttunut häneen ja että hän tahtoi tehdä jonkinlaista
kunniaa sille, johon tuo suuri runoilija oli kiinnittänyt niin paljon
huomiota, sillä en minä niin itserakas ole, että laskisin sen omaksi
ansiokseni. 'Minkätähden minä saan tämän taulun?' kysyin minä vihdoin,
ojentaen käteni mestarille sydämelliseksi kiitokseksi. 'Minä tahdoin,
että te muistaisitte myös muita kuin Runebergia', sanoi hän vakavasti.»

Mitä teki nyt taulun onnellinen omistajatar? Hän jätti kaikki omaan
arvoonsa, maalarin ja muut vieraat, juoksi Runebergin luo, joka oli
salongissa, kietoi hänet käsivarsillaan ja sanoi:

'En olisi koskaan voinut uskoa sitä!' Ja runoilija nauroi ja huudahti:
'Kas siinä minä nyt sain syleilyn, joka olisi pitänyt tulla toiselle!'

Tämä oli Emilien niin sanottua rauhallisuutta; ja jos jokin sinä päivänä
sai »tartunnan» -- mutta ei rauhan-tartunnan -- niin se oli kai juuri se
mies, jota hän kaikin tavoin halusi jäähdyttää.

       *       *       *       *       *

Marcus Larssonista hän kirjoittaa seuraavat mietelmät:

»Jos L. ei olisi se suuri maalari, mikä hän on, niin ei mikään hänessä
ansaitsisi suurtakaan huomiota, ellei kenties hänen vähemmin siistitty
käyttäytymisensä, ja sääli on sentään sellaista kykyä ja niin
erinomaista päätä. Mutta toivotaan, että jokapäiväinen seurustelu
runoilijan sivistyneessä kodissa myös on vaikuttava hyvää L:n
jokapäiväisiin tapoihin, sillä hienostuksen _täytyy_ lopulta tarttua,
ellei ihmisluonto ole aivan kova ja vastaanottamaton, ja sitä ei
kuitenkaan ole syytä uskoa L:sta.»

Huolimatta tämän sangen vähän hienostuneesta käytöksestä oli Emiliellä
vieläkin kerran hyvin hauskaa hänen seurassaan Runebergeilla. Emilien
kirjassa »Några minnen» on kertomus tästä illasta, mutta kun tämä kirja
luultavastikin on sangen vähän luettu, saattaa olla syytä katsoa, mitä
hän päiväkirjassaan 30 p:nä maaliskuuta kertoo tästä improvisoidusta
tilaisuudesta.

»Viimeisenä oleskelupäivänäni Porvoossa pidettiin siellä konsertti.
Meissner, Lindberg ja Jacobsson tulivat Helsingistä antaakseen kuulla
itseään, ja Filip v. Schantz seurasi mukana. Se oli kaunis konsertti, ja
sen päätyttyä oli Larsson pyytänyt taiteilijoita Rbg:lle, jotta tämäkin,
joka sairautensa vuoksi oli estetty olemasta läsnä konsertissa, saisi
kuulla heitä. Larsson mainitsi siitä minulle ja kysyi, enkö tulisi sinne
mukaan, mutta Rbg:t olivat jo pyytäneet minua ennen. 'Tänne ei tule
ketään muuta', sanoi Fredrika ja tuumasi, että hän ja minä istuisimme
hänen huoneessaan, jossa minä kuulisin soiton kuitenkin. Minä kiitin ja
suostuin. Mutta se ei suinkaan ollut isännän eikä Larssonin mieleen,
vaan minun piti tulla sisälle. Minä en tahtonut, koska Fredrika oli sitä
vastaan, mutta L. avasi molemmat ovenpuoliskot, tarttui minun
vastahakoiseen käteeni ja tahtoi välttämättä viedä minut sisään
esittääkseen minut Meissnerille. Hän oli kovin innokas: 'Te ette saa
taulua, jos kauemmin kieltäydytte', sanoi hän. Minä kysyin nauraen,
oliko hänen tapansa ensin antaa ja sitten ottaa takaisin, mutta
suoriuduin hänestä siten, että lupasin tulla sisälle vähän myöhemmin
rouva Rbg:n kanssa. Viimein illan kuluessa, kun ilo ja innostus siellä
sisällä olivat ylimmillään, ei mikään auttanut, meidän täytyi tulla
sisälle, ja mielelläni meninkin, sillä musiikki houkutteli niin
ihmeellisesti.»

»Se oli ihana yö, tuo yö runoilijan kodissa, ja melkein kaikki miehet,
jotka olivat siellä, olivat _taiteilijoita_, kuten Rbg sanoi. Siellähän
oli, paitsi Pohjolan suurinta runoilijaa, myöskin Pohjolan suurin
maalari, sitäpaitsi kolme musiikkitaiteilijaa, Filip v. Schantz, eräs
runoilija ja pari muuta hyväpäistä ja lämminsydämistä nuorta miestä.
Yhdeksän oli heitä kaikkiaan, mutta ainoastaan me kaksi naista. L.
maalasi taulun soiton säestyksellä ja lampun valossa. M. seisoi siinä
kello kädessä. Oli kummallista silloin katsella L:ia. Katse loisti kuin
innoitettuna, kasvot olivat aivan kalpeat, ja tarmokkaasti lensi hänen
rohkea siveltimensä musiikin tahdissa kankaalla. Hän vaikutti velholta
ja suurelta hän näytti noina innoituksen hetkinä. Tuskin oli tunti
kulunut -- ja taulu oli valmis. Siinä oli sama aihe kuin minunkin
taulussani. Mutta kuka oli sen omistava? Runoilijakin innostui niin,
että hän vetäytyi syrjemmälle ja kirjoitti runonpätkän, myös sävelten
soidessa, ja se oli paljon häneltä, joka ei viimeisen sairauden jälkeen
ollut lainkaan pitänyt kynää kädessään. Siinä oli ainoastaan neljä
säettä, jotka alkoivat näin: »Konstnärer äro vi alla.» Minä luin ne
ääneen; ei niissä itsessään ollut mitään erikoista, mutta kun ne olivat
syntyneet sellaisena yönä ja yleisen innostuksen vallitessa, merkitsi se
paljon sentään. Huudettiin Schantzia säveltämään siihen musiikkia, mutta
siihen hän ei ollut taipuvainen, vaan lupasi tehdä sen myöhemmin ja
antaa yhden kappaleen sitä muistoksi itsekullekin meistä; tuleeko se ja
milloin, en tiedä.»

»Varmastikaan ei kukaan unohda tätä yötä. Ja kuinka sydämellisiä nuo
ihmiset olivatkaan minulle! -- Kello kolmeen asti aamulla viivyimme
kaikki tässä taikapiirissä, jolloin oli syytä otaksua, että isäntä oli
jo väsynyt, vaikkakaan ei siltä näyttänyt ja vaikkakin hän
itsepintaisesti halusi, että kaikki jäisivät. Me erosimme, kohdataksemme
taas missä? milloin? ja miten?»

Samana vuonna 1861 syksyllä istuu Emilie Björkstén maalla
yksinäisyydessään ja lukee vanhoja kirjeitä, joita hän itse on
kirjoittanut eräälle nuoruudenystävälle, jonka nimen hän kätkee --
samoin kuin hän tekee useimpien nimien suhteen päiväkirjassa --
salaperäisten kirjaimien varjoon. Tämän lukemisen aiheuttamassa
mielentilassa hän kirjoittaa muistiin muutamia nopeita mietelmiä
itsestään ja tunteistaan, jotka ovat huomionarvoisia.

»Siitä on monta vuotta, kun ne kirjoitettiin», sanoo hän kirjeistä. »Ja
minä olin niin nuori silloin vielä, 17:n ja 21:n välillä. Ja vaikka ne
kaikki todistavat mitä hurjimmista nuoruudenhaaveista, voi kuitenkin
jossakin määrin olla mielenkiintoista palata muistoissa taapäin noihin
huimiin aikoihin ja panna merkille, miten silloin ajatteli. Mutta
tanssiaisten huvituksissa ja keimailuissa, rakkauden harhakuvitelmissa
ja vakavassa rakkaudessa, kaikessa tuossa nuoruuden huumassa, josta
harva on nauttinut niinkuin minä, olen kuitenkin aina johdonmukaisesti
seurannut yhtä ajatusta, ja se on _vapauden_ ajatus. Rakkautta minä
tahdoin, sillä ilman sitä en voinut elää. Ja hyvin mielelläni tein
valloituksia, mitä vaikeampia, sitä parempi. Mutta koskaan en tahtonut
sitoa itseäni vakavasti; _vapautta_ pyysi aina tämä levoton sielu. Oi,
kyllä oli hauskaa siihen aikaan! -- Mitä toivoin, sen sainkin, n. b.
tältä elämän leikiltä. Mutta kuitenkaan en tahtoisi vaihtaa kaikkeen
tähän tyhjään, ohimenevään riemuun sitä levotonta, tuskaista, mutta
sentään niin rikasta autuutta, jonka myöhemmät vuodet ovat minulle
antaneet.»

Äkkiä hän näkee sielunsa edessä sen hädän ja katumuksen, jonka tämä
»tuskainen autuus» aina on tuonut mukanaan, ja taas, kuten tuhansia
kertoja ennenkin, hän heittäytyy polvilleen ja rukoilee kuumia
rukouksia, että Jumala vihdoinkin lahjoittaisi hänelle rauhan.

»Minä rukoilin vain lämmintä ystävyyttä, kaikkea muuta hyvää elämässä,
kunhan ei vain rakkautta enää, ei ainakaan sydämiltä, joille on rikos
tuntea sitä. Mutta rukoilin myös, ettei minun milloinkaan itseni
tarvitsisi tuntea sitä, ei ketään kohtaan maailmassa enää, vaan että
saisin säilyttää viimeisen muistoni puhtaana ja pyhitettynä, sillä
sitähän ei enää kukaan tuomitse.»



Aika kulkee levotonta, oikullista kulkuaan ainaisessa taistelussa niitä
kiusauksia vastaan, joita Emilie Björkstén tuntee täytyvänsä ja
tahtovansa vastustaa. Hän puhuu »lumesta hiuksissaan», mutta lunta se ei
mitenkään voi olla, pikemminkin sydänkesän odottamatonta hallaa, joka
levittää enemmän kimmellystä ja loistoa, mutta ei mitään kylmyyttä,
sillä lämpö on jäljellä hänen sydämessään; sellainen lämpö, joka vielä
polttaa siivet monelta niistä, jotka tulevat hänen lähelleen.

Hänen elämänsä menee tavallista menoaan. Hän matkustaa paljon, oleskelee
pitkiä aikoja Helsingissä. Hän ottaa vilkkaasti osaa pääkaupungin
soitannolliseen elämään, kuuntelee kaikkia oopperoita, joita hän
perusteellisesti kuvailee, käy kaikissa konserteissa. Hän on mukana
kaikissa musikaalisissa illanvietoissa, joissa Fredrik Pacius
palvelevana kavaljeerina osoittaa innokasta huomiota tuolle »die liebe
kleine Sirene, die alles an sich zieht», joka hänen mielestään on »rein
wie das Licht, sanft wie die Blume und unschuldig wie ein Kind», kuten
hän lausuu eräässä kirjeessä. Lakkaamatta kerää Emilie Björkstén
ympärilleen uusia ystäviä, lakkaamatta näyttelevät tunteet, hänen omansa
ja muiden, suurta osaa hänen elämässään. Hän alkaa itsekin pohtia sitä
valtaa; mikä hänellä vielä on yksinpä niihinkin, joille hän ei ole
lahjoittanut palastakaan sydämestään. Kuitenkaan ei tämä häntä
suurestikaan huolestuta.

Mutta kun hän jälleen on Porvoossa ja näkee intohimon vuosi vuodelta
kuvastuvan yhä vaativampana, yhä pakottavampana niiltä kasvoilta, jotka
ovat hänelle rakkaimmat kaikista, tulee hän epätoivoiseksi. Hän on
onnistunut voittamaan takaisin ei vain rouva Runebergin
hyväntahtoisuuden, vaan myös hänen lämpimän ja hartaan ystävyytensä. Ja
tämä ystävyys, jota hän pitää melkein yhtä suuressa arvossa kuin
runoilijan rakkautta, painaa kuin kivi hänen omaatuntoaan. Hänen
uskonnolliset taistelunsa käyvät yhä vaikeammiksi, ja hänestä tuntuu,
että hänen syntitaakkansa kasvaa vuosi vuodelta. Hän tahtoo kaikin
voimin päästä siitä ja samalla hän tietää, että hän on heikko ja toinen
voimakkaampi kuin milloinkaan. Minkätähden ei hän tahdo auttaa häntä?
Onko hänen pitkä kamppailunsa saadakseen rauhan ollut turha? Hän
johdattaa mieleensä kaikki ne kerrat, jolloin hän on kieltäytynyt
kohtauksista hänen kanssaan, sanonut ei hänen kirjeisiinsä, ei hänen
»odottaviin suuteloihinsa», ei kaikkeen siihen, mikä hänelle merkitsi
maallista autuutta, vain päästäkseen irti siitä synnin ja kadotuksen
verkosta, joka polttaa häntä kuin tuli. Runeberg on ainoa, joka voi
antaa hänelle takaisin hänen sielunsa autuuden, minkätähden hän ei tee
sitä? Ja Emilie vapisee tuon väkevän liekin edessä, jonka yli hänellä ei
enää ole mitään valtaa ja joka on käynyt vaaralliseksi ja peloittavaksi.

Hän kysyy runoilijalta kerran, kun hän taas kärsimättömästi on
riistäytynyt irti tämän sylistä:

»Milloin lakkaat rakastamasta minua tuolla tavoin?» -- »Kun tulet
neljänkymmenen vuotiaaksi», vastaa hän. Ja Emilie huudahtaa: »Jumalan
kiitos, silloin se aika on lähellä!» Mutta Runeberg vain hymyilee ja
sanoo, että Emiliellä on »tarpeeksi kukoistusta jäljellä», sanoo
rakastavansa häntä enemmän kuin ennen, sanoo että hän on kylmä, että hän
ei ole koskaan rakastanut häntä. »Enkö _minä_ ole rakastanut!» huudahtaa
Emilie kauhistuneena. Ja hän ajattelee, kuinka hän on heittänyt
rauhansa, levollisuutensa, ajallisen ja iankaikkisen hyvän hänen
jalkoihinsa.

Päiväkirjan kellastuneiden lehtien väliin on pistetty kirje, ohut kuin
silkkipaperi ja hänen käsialallaan kirjoitettu. Vuosiluku 1863 on
lyijykynällä merkitty arkin kulmaan. Hän on jälleen tavannut runoilijan
eräällä tuollaisella lyhyellä käynnillään Porvoossa ja erään sellaisen
hetken vaikutelman johdosta hän useita viikkoja myöhemmin istuutuu
kirjoittamaan hänelle kaikesta siitä rakkaudesta, kaikesta siitä
levottomuudesta, kaikesta siitä pelosta, mikä täyttää hänen sydämensä.
Ja hän rukoilemalla rukoilee runoilijaa, että tämä saisi loppua, että
hän ei enää kauemmin viettelisi häntä syntiin. Tuo syvästi järkyttävä
kirje kuuluu, muutamia poisjättöjä lukuunottamatta, seuraavasti:

»Varmaankin hämmästyt suuresti siitä, että vielä kerran täten saat
kirjeen minulta, mutta minun täytyy sanoa Sinulle jotakin, pyytää
Sinulta jotakin ja ottaa Sinulta lupaus, jonka toivon Sinun pitävän.
Sitten yhdessäolomme viime syksynä ei minulla ole ollut mitään rauhaa
sielussani, ja Sinä se olet, joka riistit sen. Sinä, Sinä, aina Sinä!
Oli jo niin rauhallista ja tyyntä muutamat vuodet, ja minä saatoin
ajatella Sinua kylläkin mitä lämpimimmällä kiintymyksellä, mutta
intohimo oli asettunut lepoon ja tuli oli sammunut, jonka vuoksi kiitin
Jumalaa ja luulin voivani pienemmällä synnintunnolla saada olla Sinun
kodissasi ja hänen [rva R:n] rinnallaan, jota samalla rakastan ja
ihailen, vaikkakin minun oikea paikkani oikeastaan olisi hänen
jalkojensa juuressa. Mutta _tuo_ ilta! Voi, et tehnyt Sinä oikein, kun
uudestaan järkytit minun niin vaikealla taistelulla saavuttamani rauhan
ja jälleen sytytit tulen sieluuni ja kaikkiin valtimoihini. --
Omatuntoni on kuolemansairas, ja minä tunnen kuinka rikollinen olen!»

»Sinä lähetit minulle leikillisen tervehdyksen F:n kirjeessä, että Sinä
et päivällä etkä yöllä saa rauhaa, kun niin ajattelet minua, mutta minä
voin, mitä minuun tulee, lausua nuo sanat syvällä vakavuudella, sillä
yötä ja päivää ajattelen minä Sinua, omaa syntiäni ja Jumalan hyvyyttä,
kun hän niin kauan voi suvaita ja antaa anteeksi, mutta nyt en enää
tahdo kauemmin kiusata Jumalaa! -- Etkö Sinäkin lopulta halveksi minua,
Sinä? Sillä on hetkiä, jolloin inhoan itseäni. Sinä et aavista, kuinka
täynnä ahdistusta minä olen, sillä minä olen tottunut teeskentelemään,
minä. Ja Sinä! Mitä ajattelet Sinä rauhallisempina hetkinä minusta, joka
täten rikon Jumalaa ja ihmisiä vastaan?»

»Minä en milloinkaan saa anteeksi Herralta, jos näin jatkuu. Etkö tahdo
auttaa minua oikealle tielle, rakkaani? Olla houkuttelematta minua enää
kiusaukseen? Vaiti sydämessäni saan rakastaa Sinua, sitä tunnetta ei
enää voida hävittää, se on kasvanut kiinni sinne; ja Sinäkin saat pitää
minua rakkaana, jos tahdot ja voit. Mutta kaikista sen ulkonaisista
merkeistä täytyy meidän ainaiseksi luopua, jos me molemmat tahdomme
tulla autuaiksi kerran, sen tiedän niin varmaan.»

»Sinä et saa enää noin _varkain_ sulkea minua syliisi, et panna huuliasi
minun huulilleni etkä lietsoa sisäistä tultani palavaan liekkiin,
niinkuin viimeksi. Sinä et uskonut minua, mutta minä tunsin, miltä
sisälläni näytti, ja minä -- vapisin. Jos maailmalla olisi
aavistustakaan tästä, olisin auttamattomasti mennyttä kalua, sensijaan
että nyt saan osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä joka taholta. Mutta
sitä, että me rakastamme toisiamme puhtaasti ja hiljaa, sitä ei kukaan
enää tuomitse. Päinvastoin sanoi joku, että meille molemmille tuottaa
kunniaa se, että se on kestänyt niin kauan! Mitä luulet minun mielessäni
ajatelleen?»

»Monta vuotta on korkein iloni ollut saada olla Sinun kodissasi,
tuttavallisena kotiystävänä, ja viime vuosina se on ollut minulle
rakkaampaa kuin muuten, sentähden että olen istunut luonanne
puhtaammalla omallatunnolla ja vain nauttinut nykyhetkestä. Mutta _tuon_
illan jälkeen on kaikki muuttunut.»

»Jos tahdot, että vielä tulen teille, niin lupaa minulle pyhästi ja
juhlallisesti, ettet johdata minua syntiin! Jos Sinä rikot tämän
lupauksen, en tule enää teille silloin kun tiedän Sinun olevan kotona,
enkä enää milloinkaan jättäydy kahdenkesken Sinun kanssasi. Jumala on
kyllä auttava minua, ja Sinä -- jos Sinä todellakin rakastat minua --
älä johdata minua kiusaukseen! _Ainoastaan_ Sinun sielusi rakastettu
minä tahdon olla! Toisella on paras, pyhin paikka -- minulla vain
ulkonainen -- eikö niin? Mutta minä en välitä muusta kuin Sinun
sielustasi. Jos annat minulle sen, en koko maan päällä pyydä enempää.
Oi, jospa saisin varmuuden siitä, ja minä lymyäisin jonnekin maailman
nurkkaan, rikkaana rikkaista muistoistani.»

»Oli toinenkin, jota Sinä rakastit suuresti! Hän oli minua arvokkaampi,
ja hänelle minä olen mustasukkainen hulluuteen asti. Minun olisi pitänyt
toimia niinkuin hän, mutta minä olen ollut niin turhamainen, liian
heikko, ja minä olen rakastanut liian paljon!»

»Sinä rakastettu! Sinä vaarallinen! Sinä ihailtava! Minä olen lukenut
sinun 'Kuninkaasi' kerta toisensa perästä ja tuntenut itseni ylpeäksi
siitä sijasta, mikä minulla on sellaisessa sydämessä! Minua, minua!
Kuinka Sinä olet voinut rakastaa minua? Joka olen niin mitätön, niin
täynnä vikoja ja syntiä. Mutta meidän kohtalomme oli kai sellainen.»

»-- Näin pitkästi olen kirjoittanut, ja kuitenkin olisi vielä jäljellä
tuhansia sanoja, mutta lopputulos kaikesta on kuitenkin se, että sallit
minun niinkuin ennenkin käydä teillä, sillä Sinusta se riippuu.
Rakkaani, jää hyvästi! Vielä viimeinen suudelma, lämmin kuin rakkauteni,
ja viimeinen syleily, tulinen kuin se! Ikuisesti olen Sinun sydämessäsi.
Sen Jumala kyllä antaa anteeksi. Tunnen sen väkevästi tänä hetkenä.»

       *       *       *       *       *

Tämä kirje kirjoitettiin 19 p:nä joulukuuta Bodomissa, Emilien ollessa
käynnillä vapaaherratar Marie Langenskiöldin, Fabian Langenskiöldin
lesken luona. Hän halusi itse jättää sen Runebergin käteen tavatessaan
hänet.

Samana päivänä kohtasi Suomea hirvittävä ukkosen isku. Tuli viesti
Porvoosta, että runoilija makasi kuolemansairaana kodissaan.



Vasta monta kuukautta myöhemmin saa Emilie Björkstén rohkeutta tarttua
kynään. 18 p:nä maaliskuuta 1864 hän kirjoittaa päiväkirjaansa:

»Me matkustimme vanhan, synkän Porvoon läpi ja minä riensin tykyttävin
sydämin tuohon rakkaaseen Rbg:n kotiin. Hiljaa hiivin etuhuoneeseen ja
lähetin sanan hänelle [rva R:lle]. Hän tuli ja sulki minut sanattomana
syliinsä. Nyt vasta 'vilvoitti valittavaa mieltäni silmän sateen
vesitulva'. -- 'Jos olet tuollainen, et saa nähdä Rbg:ia', sanoi silloin
Fredrika. 'Saanko sitten muuten?' -- 'Saat, jos hän haluaa sitä. Minä
menen kuulemaan.' Hän meni. Jäin siihen sanattomana. Hetken kuluttua hän
palasi ja tarttui äänettömänä käteeni, ja pian seisoin sisällä tuossa
huoneessa, jossa niin usein olin istunut heidän molempien seurassa.
Lorenzo oli siellä. Minä tervehdin hiljaa ja lähestyin vuodetta huoneen
perällä. Mutta en milloinkaan, niin kauan kuin elän, ole unohtava sitä
vaikutusta, minkä siellä lepäävän hahmo teki. Se oli Rbg eikä sentään
ollut hän!»

»Jo kaukaa hän ojensi tervettä vasenta kättään minua kohti, jonkinlaisen
sanomattoman onnellisen ja rauhaa huokuvan ilmeen kirkastaessa hänen
kasvojaan ja heittäessä heijastuksen siihen silmäykseen, jolla hän
katsoi minuun. Kumarruin alas tervehtimään, mutta en hengenahdistukselta
voinut saada esiin sanaakaan. Hän piti kättäni omassaan, ja minä
istuuduin tuolille hänen viereensä. Muut istuivat ympärillä, ja minä
puhelin sellaista, jonka luulin huvittavan häntä, Lorenzon avustaessa.
Kun hänen piti ottaa lääkettä, sanoi Fredrika: 'Nyt voit kernaasti ottaa
vähän pahempaakin, kun olet saanut niin paljon hyvää.' -- 'Kyllä, anna
tänne', sanoi hän aivan selvästi ja nieli tuon kitkerän lääkkeen.»

»Mutta aika riensi ja minun täytyi lähteä. Hän ei pitänyt siitä. Minä
lupasin silloin tulla takaisin Viipurista. 'Niin, joka päivä', sanoi hän
ja niin erosin. Mutta hänen kuvansa seurasi minua sitten alituisesti, ja
hänen omat sanansa Kuningas Fjalarissa tulivat väkisinkin mieleeni
muistaessani tuota muserretun inhimillisen suuruuden ja voiman kuvaa:
'Höga Gudar, vad är mänskan att mot er hon stormar?'»

Mutta tulee valoisampikin aika, vaikkakin se tulee hitaasti. Runeberg
voi istua ylhäällä pienessä sohvassa sairashuoneessa. Puhekyky on
palautunut, ja vaikkakin käsivarsi on lamautunut, on »ajatus kirkas ja
selvä». Joka kerta Porvoossa käydessään on Emilie Björkstén hänen
luonaan joka päivä hetkisen, vuosi vuodelta. Hän istuu runoilijan
vieressä toisessa sohvan kulmassa, kuten niin monta kertaa ennen, ja hän
kuuntelee tuota ääntä, jonka hän alituisesti pelkää vaikenevan
ainaiseksi.

»Hän puhui niin usein siitä lyhyestä ajasta, joka hänellä oli jäljellä»,
kirjoittaa hän eräänä päivänä muutamia vuosia myöhemmin, »ja hän näytti
minulle käsiään, miten ne olivat tulleet laihoiksi, niin että sormus
melkein oli pudota. Ja todellakin, hän oli hyvin huonon näköinen.»

Kesäkuun valoisassa illassa liukuu keskustelu kuten niin usein niihin
muistoihin, jotka koskevat vain heitä kahta ja jotka vielä hehkuvat
tuhkan alla. »Minä olen rakastanut sinua yli kaksikymmentä vuotta, ja
nyt en saa tehdä sitä enää», sanoo runoilija. »Minä olen hänen aamu-ja
iltarukouksensa, niin hän sanoi, sillä aivan varmasti olen minä hänen
ajatuksissaan aamuin ja illoin ja siinä välillä usein päivänkin
kuluessa. Huono aamu- ja iltarukous, huokasin minä.

Hiljainen sairashuone saa kerta toisensa perästä kuulla toistettavan
noita vanhoja sanoja, kun Runeberg puhuu, kuinka rakas Emilie on ollut
hänelle ja on yhä vielä. »'Minä ajattelen sinua herkeämättä, silloin kun
olet poissa.' -- 'Mutta _hänellä_ on koko sinun sielusi', virkahdin
minä. 'Sielu!' kertasi hän puoliääneen ja lyhyesti. En uskaltanut ruveta
tulkitsemaan tämän ainoan sanan merkitystä.»

Fredrika Runeberg, joka näki, että hänen kuuroutensa välistä väsytti
sairasta, ja tiesi, että Emilie Björksténin läsnäolo ilahdutti häntä,
kirjoitti useita kertoja pyytäen häntä tulemaan heille pitemmäksi aikaa.
Kerran joulukuussa 1865 Emilie noudatti hänen kehoitustaan ja viipyi
siellä viikon.

Omituisin tuntein asui Emilie Björkstén nyt ensimmäisen kerran tässä
talossa ja oleskeli runoilijan ainaisessa läheisyydessä näissä
huoneissa, jotka olivat niin tulvillaan muistoja heille molemmille. Ja
sairas viipyi kuten tavallisesti mielellään näissä muistoissa.

»Et milloinkaan sinä ole rakastanut minua niin paljon kuin minä sinua»,
sanoi tämä hänelle kerran tuona viikkona. Ja Emilie hämmästyi. Oliko
mahdollista, että ihmissydämeen saattoi mahtua suurempi rakkaus kuin
hänen?

5 p:nä helmikuuta 1866 oli hän Runebergin syntymäpäivillä. Runoilija
täytti silloin 62 vuotta. Emilie mainitsee siitä päivästä muutamin
sanoin:

»Sitä päivää vietettiin puhein, lauluin ja runosäkein, jotka
runoilijatar Vilhelmina Nordström oli tehnyt. Ne olivat kauniita.
Lämpimän onnittelu-sähkösanoman lähettivät hänelle porilaiset ja
taiteilijaseura laakeriseppeleen. Kaikki tämä ilahdutti häntä
ilmeisesti. Hän sanoikin kerran: 'En tahtoisi, että he unhottaisivat
minut, ennenkuin olen kuollut.' -- 'Välitätkö sinä todellakin
sellaisesta?' kysyin minä vähän ihmeissäni. 'No niin, sama kai se on',
oli nyt hänen vastauksensa, mutta minä näin, että se ei tullut
sydämestä. Hän oli niin sairas noina päivinä. Tavallisesti sai hän
illalla kuumeen, levottomuuden ja monta vaivaa.» Ja Emilie jatkaa: »Kun
hän oli parempi ja me istuimme siellä kaikki kolme, tai myös ainoastaan
hän ja minä, tuntui minusta välistä oikein hyvältä. Hän kertoi minulle
eräänä päivänä siitä uudesta runosta, jonka hän juuri oli suunnitellut,
silloin kun hän sairastui. 'Siitä olisi tullut kaunis', sanoi hän. Ja
niin minunkin mielestäni. Mutta hänen maansa ei ole koskaan saava
ihailla sitä.»

Senjälkeen on monta kuukautta, jopa vuosiakin, päiväkirjamuistiinpanojen
välillä.

Oman syntisyytensä ajatus painaa häntä yhtä mittaa, ja kiihkomielinen
kun on, näkee hän siinä onnettomuudessa, joka on kohdannut sitä, jota
hän maan päällä eniten on rakastanut, taivaan rangaistuksen siitä, mitä
hän itse on rikkonut. »Minkätähden ei minua rangaista?» huudahtaa hän.

Eräänä päivänä näyttää hän Runebergille sen kirjeen, jonka hän kirjoitti
tälle samana päivänä, jolloin hän sairastui. Hän kertoo hänelle, miten
epätoivoinen hän silloin oli, kuinka epätoivoinen hän on vieläkin,
kuinka hän pelkää kuolemaa ja tuomion päivää, jolloin hänen synnin
raskauttamine ominetuntoineen on seisottava Herramme kasvojen edessä.
Runoilija lukee kirjeen, kuuntelee hänen sanojaan, toistaa samaa kuin
ennen, että »heidän rakkaudessaan ei ole mitään syntiä». Ja jälleen
tuntuu hänen yllään ikäänkuin tuulahdus siitä antiikkisesta suuruudesta
ja itseluottamuksesta, joka hänellä oli voimansa rikkaimpina päivinä,
kun hän lausuu Emilielle nuo miehekkäät sanat:

»Minä kyllä vastaan meidän molempien puolesta.»

Toukokuun 21 p:nä 1870 kirjoittaa Emilie:

»Vielä kerran on hän sanonut, että 'hän ei milloinkaan ole rakastanut
ketään niinkuin minua'. Ja vielä kerran levittivät nuo sanat riemua
sydämeeni, vaikkakin tämä riemu maistui kyyneliltä. En koskaan saa enää
luultavasti kuulla niitä ja tuskin nähdä häntä, sillä hänen voimansa
murtuvat yhä enemmän.»

Ja 19 p:nä marraskuuta samana vuonna:

»Ei, nyt tulee kaiken olla lopussa, jotta minä saisin rauhan elämässä ja
levon kuolemassa. Amen.»



Lähes kaksikymmentä vuotta eli Emilie Björkstén vielä hänen jälkeensä,
jota hän oli nimittänyt »auringokseen, valokseen, koko maailmakseen».
Hänen hipiänsä oli tullut vielä valkeammaksi ja lunta oli satanut
runsaasti hänen hiuksilleen. Mutta sen hän kätki sen valkean hunnun
peittoon, jota hän aina piti. Silmien ympärille, jotka kerran olivat
katsoneet niin haaveellisina, ja suun ympärille, joka oli lausunut niin
monta hehkuvaa sanaa, olivat pitkät vuodet uurtaneet paljon hienoja
poimuja, mutta hänen kasvoissaan oli eloa ja eloa oli sielussa, joka
loisti niistä esille. Ne ystävät, jotka hänen nuoruutensa kultaisina
päivinä niin katkerasti olivat soimanneet häntä, olivat kauan sitten
jälleen kokoontuneet hänen ympärilleen, samoin ne monet uudet, joita hän
aina onnistui saamaan, ja nuori polvi katsoi lämpöisin mielin tuohon
tuleen, jota seitsemänkymmentä vuottakaan ei jaksanut sammuttaa.
Jännittyneellä mielenkiinnolla kuunteli se hänen eloisia, innokkaita,
tunnekylläisiä kuvauksiaan menneisyydestä. Se sai tietää osan, ja se
aavisti osan. Mutta kuinka suuri se rakkaus oli ollut, jonka onni ja
tuska oli täyttänyt hänen elämänsä, sen uskoi hän ainoastaan tuon pienen
päiväkirjan äänettömille lehdille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan päiväkirjan lehtiä - Episodi J. L. Runebergin elämästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.