Title: Vuosisatojen perintö 1 - Arpaa heitettäissä
Author: Elfving, Betty, 1837-1923
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisatojen perintö 1 - Arpaa heitettäissä" ***


VUOSISATOJEN PERINTÖ


Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]


I OSA

ARPAA HEITETTÄISSÄ


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.



Epäluulo vieroitti ensin yksityiset mielipiteet. Nyt tunkeutui se,
nostaen vihaa, niiden kansojen keskeen, jotka silloin yhdessä
muodostivat Svean valtakunnan. Suomalaiset luulivat itsensä
kavalletuiksi, pahoin kohdelluiksi, ja se tuntui sitä ilettävämmältä,
kun se tuli niiden puolelta, joiden edestä he olivat uhranneet verensä
ja henkensä.

      _Fr. Cygnæus._



JOHDATUS.


Suomen aavoista, monasti ylistetyistä vesistöistä on Saimaalla etusija.
Keskellä milloin hymyilevän valoisia milloin synkän, vakavia
vuoriselänteitä leviää Saimaa laajana kuin meri, ja katselijan eteen
aukenee tummanvihreiden rantojen sylissä loppumattomasta yhä uusia
saaria ja salmia, luotoja ja kareja. Yhdestä sen lahdesta Viipurin
läänin Lapveden pitäjässä pistää niemimaa pohjoiseen. Sitä rajoittaa
etelässä Salpausselkä ja sen muita sivuja huuhtovat Saimaan aallot.
Tämän niemen muinoin tuuheata lehtimetsää kasvavassa kärjessä sijaitsi
aikanaan köyhä kylä, arvoton muille kuin sen omille asukkaille, joista
seudun kauneus ja oma koti erämaassa olivat kallisarvoisempia kuin koko
muu maailma. Tämä, Lappeenrannaksi sanottu paikka, oli vanhastaan
tunnettu niiden tavaroiden purkauspaikkana, joita pohjoisesta tuotiin
5:den peninkulman päässä olevaan Viipuriin. Isonvihan jälkeen
perustettiin siihen samanniminen kaupunki, joka, sittenkun Viipuri oli
menetetty, sai sotaisen merkityksen puolustuskohtana idästä päin tulevia
vaaroja vastaan. Sitä varten rakennettiin linna kärjen pohjoisimpaan
päähän tahi oikeastaan likeiselle saarelle, mutta kun sillä ei luultu
olevan lujempaa vastustusvoimaa, ympäröittiin itse kaupunki tykitetyillä
multavalleilla. Piankin tuli ilmi, että nämä puolustustoimet kyllä
olivat tarpeen.

Kaarle XII:nen sotainen ura oli 1718 päättynyt. Peljättynä ja ihailtuna,
rakastettuna ja vihattuna oli hänet kaatanut ei vihollisen vaan, kuten
väitettiin, omista riveistä lähtenyt luoti. Ruotsi seisoi perikatonsa
partaalla ja Suomessa oli kurjuus ylimmillään. Tahdottomana
välikappaleena oli valtakunta viimeisiin ääriin saakka myöntynyt
kuninkaan vaatimuksiin, ollen tottuneena hänen edeltäjiensä aikana
näkemään kuninkaan persoonassa kansalaisen kunnian ja onnen turvaajan.
Se tapa, millä Kaarle XII oli väärinkäyttänyt valtaansa, aiheutti
yrityksiä saada rajaton yksinvalta supistetuksi. Ensimmäiset askeleet
kävivät kansanvaltaiseen suuntaan, mutta ohjakset luisuivat pian
ylimystön käsiin, joka sitten saattoi Kaarlen jälkeläisen, Fredrik
I:sen, pelkäksi varjokuvaksi, mutta aateliston kaikkivaltiaaksi. Se
suunnaton joukko upseereja, joka 1721 vuoden rauhan jälkeen kasaantui
Ruotsiin, synnytti mielissä levottomuutta, joka tavalla jos milläkin
pyrki pääsemään ilmoille. Rauhan toimet eivät soveltuneet niille, jotka
osasivat käyttää ainoastaan miekkaa, semminkin kun heillä suurimmaksi
osaksi tuskin oli jokapäiväistä leipää, ja parempiosaiset kohtelivat
heitä ylönkatseella, jos he hädässään turvautuivat porvarilliseen
elinkeinoon.

Eri mielipiteitä harrastaen, hajaantui voitolle päässyt puolue pian
kahteen leiriin, Hattuihin ja Myssyihin, jotka taistelivat keskenään
hengen edestä. Omat edut ja ulkovaltojen houkutukset tukahuttivat yhä
enemmin harrastukset isänmaan hyväksi. Sota! siinä päivän tunnussana, ja
johtajien sokaisemana huusi väkijoukko suurten mukaan, joita vastaan se
ennen oli taistellut. Ruotsin kansalle oli sota kuitenkin
vastenmielinen, mutta Tukholmassa ajateltiin toisin. Siellä vaativat
vanhat ja nuoret kostoa Venäjälle, joka rauhan teossa oli saanut
haltuunsa Itämeren maakunnat ja Inkerin ja kokonaan valloitetusta
Suomesta pidätti itselleen Viipurin ja osan Karjalaa. Hatut uhkuivat nyt
kostoa, jota tietysti paljastetuin miekoin oli voittajalta etsittävä.
Ranskakin hautoi tuhoa Venäjän kasvavalle vallalle ja sieltä oli jo
saatu ei ainoastaan loistavia lupauksia, vaan helisevää kultaakin.
Myssyt, jotka tahtoivat rauhaa ja yhteyttä Venäjän kanssa, olivat nekin
käyttäneet apurahoja hyväkseen, vaan joutuivat kuitenkin tappiolle. Sota
näytti yhä uhkaavammalta vaan ei kuitenkaan vielä välttämättömältä.
Lopullinen ratkaisu riippui valtiopäivistä, jotka kokoontuivat
joulukuussa 1740.

Jo edellisenä vuonna oli Suomeen siirretty 1,600 ruotsalaista
sotamiestä, mutta kun Venäjä kysyi syytä siihen, vastattiin, että
miehistö käytetään suomalaisten linnarakennusten töihin ja ettei Ruotsin
hallituksella ollut muuta kuin rauha mielessä. Silloinen ylipäällikkö
Suomessa, paroni Cronstedt, teki kirjeessä kuninkaalle selkoa yleisestä
hädästä Suomessa, rukoillen, ettei hallitus rikkoisi väliänsä Venäjään,
koska suomalaiset nyt jo olivat nääntymäisillään siitä yleisestä
kadosta, joka oli maata kohdannut, ja koska edellisen sodan seuraukset
vielä kaikkialla tuntuivat. Tämän kunnon miehen mielestä oli
hyökkäyssota jumalaton huimapäisyys, jota hän hartaasti pyytää kuninkaan
torjumaan. Näille varoituksille olivat vallanpitäjät kuitenkin kuurot,
jonka vuoksi Cronstedt vihdoin ilmoittaen, ettei hänen älynsä eikä
tarmonsa riittäneet siihen toimeen, jota kuninkaan ja isänmaan etu
vaati, pyysi virkaeron, joka hänelle myönnettiinkin. Hänen
jälkeläisekseen määrättiin yksimielisesti kreivi Kaarlo Emil Lewenhaupt,
syntynyt 1691, Aurora Königsmarkin sisarenpoika.

Harvassa on niitä, jotka ovat alottaneet uransa niin ihailtuina ja
rakastettuina kuin tämä ulkomuodoltaankin upea mies. Hänen hyvä
sydämmensä, hänen suoruutensa, omanvoiton-pyytämättömyytensä,
rehellisyytensä ja lämmin isänmaanrakkautensa olivat ominaisuuksia,
joita jokaisen täytyy pitää arvossa, ja vihdoin oli yleinen mielipide
se, että hän oli Ruotsin etevin mies. Kaunopuheliaisuutensa ja intonsa
oli hän käyttänyt puolustaaksensa kansan miestä, rauhaa rakastavaa
Hornia. 1734 vuoden valtiopäivillä pani Lewenhaupt koko tarmonsa
liikkeelle hillitäksensä aateliston ylenpalttisia vaatimuksia, ja kun
hän siinä menestyi, tahtoi sama aatelisto saada hänet ylennetyksi
kenraaliluutnantiksi, mutta hän sen esti, koska ei tahtonut syrjäyttää
vanhempia kumppaneitaan. Hänelle pöytärahaksi tarjotut 15,000
hopeataalaria vähensi hän itse 12,000:teen. Semmoiset olivat ne
ominaisuudet, joilla Kaarlo Emil Lewenhaupt saavutti kunnioituksen ja
ihailun, joka näytti rajattomalta. Jokunen luuli huomanneensa, että
häntä huimasi hänen ylevä asemansa, mutta näiden muka kadehtivien
pärjääjien äänet tukahutettiin. Hattupuolueen etevimpänä miehenä
vaikutti Lewenhaupt sielunsa koko hehkulla Venäjätä vastaan, ja riemu
nousi ylimmilleen kun hänelle uskottiin Ruotsin kunnian suojeleminen
vastaisessa sodassa. Hän ei kuitenkaan voinut kohta ryhtyä toimeensa,
koska hän oli maamarsalkkana valtiopäivillä. Väliaikaisesti uskottiin
ylipäällikkyys paroni Henrik Maunu Buddenbrockille, 55 vuoden ikäiselle
miehelle. Tämä suku oli alkuperäisestä Westfalista kotoisin, mutta jo
puolitoista vuosisataa sitten oli yksi sen haara muuttanut Liivinmaahan
ja asettunut Lemburgiin. Polvi polvelta olivat sen jäsenet sotureita, ja
eräs niistä, Henrik Gothard Buddenbrock Keipenin herra Kissegalissa
kohosi 1650 vuoden vaiheilla everstiksi Ruotsin armeijassa. Hänen
poikansa, Henrik Maunu, kulki samaa uraa ja palveli Kaarlo XII:nen lipun
alla, jota hän uskollisesti seurasi. Nyt oli hänet jo ylennetty
kenraaliluutnantiksi, ja Lewenhauptin sijaisena lähti hän Syyskuussa
1740 Suomeen, ruveten kaikkien siellä kokoontuneiden sotajoukkojen
ylikomentajaksi.

Sodankiihkoisena kuten muutkin Hatut lähti hän Ruotsista, mutta
saatuansa kuninkaan käskyn koota 10--12,000 miestä itärajan puolelle,
vastasi hän seuraavana keväänä kuvaamalla niitä vaikeuksia, jotka
kaikkialla olivat kohdanneet häntä, semminkin hevosmuonan puutteen
tähden. Muuten eivät puutteet näy muuttaneen hänen mielipidettänsä
Ruotsin varustuksista, eivätkä ne estäneet häntä yhä puuhaamasta sotaa.
Joukkonsa sijoitti hän kuninkaan käskyn mukaan kahteen leiriin.
Päävoima, 5,000 miestä, kokoontui hänen itsensä johdossa Myllykylään 3/4
peninkulmaa Haminasta pohjoiseen, ja muu armeija 2,500--3,000 Kaarlo
Henrik Wrangelin komennossa Marttilaan (nykyinen Taavetti) 5 peninkulmaa
länteen Lappeenrannasta, jonka varusväkeä komensivat everstiluutnantti
Brandenburg ja eversti Ernesti Kustaa Willebrand, hänkin kaarlolainen,
syntynyt Liivissä 1680. Haminan linna oli uskottu 78-vuotiaalle eversti
Bousquet'lle, Kaikki oli siis järjestetty sotaa varten, mutta Suomen
kirkoissa rukoiltiin vielä Jumalalta armahdusta. Täällä ei ollut vielä
kukaan unohtanut mitä sota merkitsee.

Kun rauha suuren pohjoisen sodan jälkeen solmittiin 1721, oli Suomi
surkeasti raadeltu. Nälkä ja rutto vuosina 1704--1709 täydensivät
hävityksen, mutta kruunu, joka tarvitsi omansa, otti viimeiseen saakka
mitä otettavissa vielä oli. Mitä oma hallitus ei ollut joutunut
anastamaan, sen vei vihollinen, joka nyt täydellä todella rupesi
etenemään. Pakolaiset Liivistä, Virosta ja Inkeristä, jotka etsivät
pelastusta Suomessa, lisäsivät kertomuksillaan kauhua ihmisten mielissä.
Vihdoin rupesi 1710 Isoviha raivoamaan Suomessakin. Asukkaat pakenivat
metsien luoliin tahi meren toiselle puolelle, kunnes koko maa näytti
hävityksen kauhistukselta. Kun sekä hallitus että armeija oli jättänyt
maan oman onnensa nojaan, tarttuivat yksityiset miehet aseisiin, panivat
kaikki alttiiksi ennenkun jättivät mitään viholliselle, joka sitten
vuorostaan kosti kaikille, ketä se teillään tapasi. »Vielä kaikuu
korvissani», sanoo yksi sen ajan miehistä, »se valitus, itku ja parku,
joka kuului pitkin teitä ja metsiä. Vanhat ja sairaat vaalittiin reissä
ja kelkoissa, pienet imevät lapset itisivät äitiensä rinnoilla, isommat
sidottiin rattaille tai hevosen selkään, raskaat vaimot synnyttivät
metsissä, kaikkialla oli semmoinen voivotus, tuska, pelko ja valitus,
että se saattoi liikuttaa kivistäkin sydäntä ja pehmittää sitä.»

Semmoinen oli tila ollut 20 vuotta siten. Onko nyt Suomea kohtaava sama
kurjuus, johon sen täytyisi ijäksi päiväksi hukkua?



I Luku.

Vanhat ja nuoret.



1.


Sillä harjulla, jonka rinteellä Lappeenranta sijaitsee, näkyi eräänä
aamuna elokuun keskivaiheilla 1741 kirjava joukko kaikenlaista väkeä.
Kaupungin koko väestö, siviilit ja sotilaat, liikkui sekaisin tahi
muodosti ryhmiä, mitkä keskustellen, mitkä harvasanaisina tahi mykkinä,
mutta kaikissa huomattiin sisällistä levottomuutta, ja silmät tähtäsivät
länteen pitkin n. s. Turun tietä, joka kiemurteli kivisen, mäntyä
kasvavan kankaan poikki. Tiedettiin että sota oli tulossa, olihan siitä
keskusteltu parasta aikaa koossa olevilla valtiopäivillä Tukholmassa, ja
siellä ehkä oli säätyjen päätös jo tunnettukin, mutta Suomessa olivat
vielä sekä ylhäiset että alhaiset epävarmassa levottomuudessa. Vielä
uskallettiin toivoa, että Isonvihan kauhujen ja tappioiden muisto
saattoi estää säätyjä uusista seikkailuista ja pakottaa heitä kuulemaan
suomalaisten valtiopäivämiesten rukouksia säästämään heidän
kotimaatansa. Mutta viime yönä oli levinnyt huhu, että Tukholmasta
tullut kuriiri oli Haminan kautta kulkenut Pietariin Ruotsin
sotajulistus muassaan. Sama huhu oli niinikään tietävinään, että
palanneet valtiopäivämiehet ja useita uusia ruotsalaisia rykmenttejä oli
matkalla Lappeenrantaan, ja että niitä voitiin minä hetkenä tahansa
odottaa. Lisäksi oltiin tietävinään, että suuri sotavoima oli lähtenyt
Wrangelin leiristä Marttilassa puolustamaan kaupunkia, jonka arveltiin
olevan vaarassa. Nämät uutiset olivat salaman nopeudella levinneet
miehestä, mieheen ja nostaneet yleistä hämmästystä. Ei viihtynyt enään
kukaan arkitoimissaan; kuka vaan jaloille kykeni, riensi tapaamaan
toista, joka ehkä tiesi asiasta enemmän. Tästä kuitenkaan ei ollut
mitään tietoa päällystön puolelta, joka kaiketi tiesi enemmän kuin
yksikään muu, ja sen nojalla virisi toivo uudestaan, mutta Myllymäeltä
ei tahtonut kukaan poistua, sillä siellä näkyi ja kuului paraiden mitä
tämä merkillinen päivä ehkä toisi mukanaan.

Niiden joukossa, jotka kiihkeimmin tirkistelivät maantielle päin, oli
majurinrouva Sprengtport. Liikkumattomana kuin patsas seisoi hän siellä,
yksivuotinen poikansa sylissään ja vasen käsi varjostamassa silmiä.
Vanhempia ja nuorempia upseereja näkyi jonkun matkan päässä nousevan
mäkeä ylös, ja niiden joukossa tunsi majurinrouva everstit Bildsteinin
ja Willebrandin, everstiluutnantit Du Rietzin ja Bredenbergin sekä
majurit Grönhagenin ja Fieandtin. Nähneekö joku heistä häntä? Voi jospa
joku suuntaisi askeleensa sinne, missä hän seisoi! Kyllä tosin hetkeksi,
mutta sitten he poikkesivat toisaalle ja näkyivät vasta uudessa ryhmässä
Wrangelin edessä. Olisipa hän mielellään rientänyt sinne, kysyäksensä
olivatko mitään tärkeätä kuulleet. Mutta koko eilispäivän oli levottomia
ihmisiä tunkeillut heidän luoksensa, eikä ollut soveliasta alituisesti
vaivata niitä, joiden hartioita painoi niin suuri edesvastuu ja niin
monet huolet. Majurinrouva päätti levollisena jäädä paikalleen.
Solakkana ja arvokkaana seisoi hän siinä tytärpuolensa Marian ja
luutnantinrouva Löfvingin parissa, viime mainittu tunnettu Leenan
nimellä ja Isonvihan ajoilta mainehikkaan sissin, Tapani Löfvingin,
vaimo. Majurinrouva ei ollut koskaan ollut kaunis, mutta hänen
ryhdissään ja liikkeissään oli arvokkaisuutta ja suloa, joskus myös
jonkinlainen kylmyys, mutta sitä lievensivät pirteät kasvot, joiden
äkilliset vaihtelut ilmaisivat lämpöveristä, kiihkeätä luonnetta. Maria
Sprengtport,[1] majurin tytär edellisestä naimisesta, oli
kaksikymmenvuotinen, keskikokoinen tyttö. Hänen tuikkivat silmänsä
viittasivat ulkomaalaiseen syntyperään, mutta vaaleat, vähän kiharaiset
hiukset olivat äidin, suomalaisen papintyttären Anna Amnorinin perintöä.
Kasvojen muoto, niiden sirot piirteet ja terve hipiä tekivät hänet
kauniiksi tytöksi, mutta tuntuvimmin eroitti hänet muista jonkummoinen
valoisa, säteilevä ilmaus hänen sisällisen elämänsä lähteestä. Iloiselta
ei näyttänyt kukaan Suomessa tähän aikaan. Edelliset ja nykyiset surut
olivat painaneet leimansa vanhoihin ja nuoriin, eikä Maria ollut minään
poikkeuksena. Mutta kun syystä jostakin hänen intonsa virisi tahi
hymyily nousi hänen huulilleen, silloin koitti tämä sisällinen kimellys
vielä selvempänä ja levitti noihin nuoriin kasvoihin heleyttä, jommoista
ei nähty muissa. Hän yksin pitikin vielä päänsä ympärillä tuota
punasinistä otsanauhaa, jota hän lapsuudestaan saakka oli käyttänyt
ihanassa Karjalassa. Kotikankaasta valmistettua sinistä kaulan kohdalta
vähän avonaista hametta sulki kiiltävä hevosenkengän muotoinen,
kuparinen solki.

[1] Kirjasessa »Beskrifning och Historia om Gammelbacka egendom,
sammanstäld af V. M. v. Born», luetaan: »Maria Sprengtport, jota ei
tavata Anrepin sukutauluissa, oli syntynyt 1720 vuosiluvulla, takertui
onnettomaan rakkaudenseikkailuun 1746 ja kuoli naimattomana vuosien 1747
ja 1766 välillä». Tekijä on luullut itsensä oikeutetuksi vapaasti
käyttämään niin vähän tunnettua henkilöä, kuvatessaan murrosaikana
mielissä riehuvia myrskyjä.

-- Katsos! tuolla tulee joku, huudahti hän äkkiä, tarkasti katsellen
kaukana maantiellä nousevaa pölyä. Äkkiä oli se ilmaantunut ja varmaan
sen verhossa joku riensi tännepäin.

-- Jumala varjelkoon meitä siitä sanansaattajasta, lausui majurinrouva.
Hän lentää henkensä kaupalla. Kunpa ei täällä vaan pian pahoja kuuluisi.

Leena oli samoin kuin muutkin huomannut kiitävän ratsastajan, mutta
häneen ei tämän tulo koskenut. Hänen ryppyiset kasvonsa ja pitkä
vartalonsa kulmikkaine liikkeineen näyttivät, ettei häneen pystynyt
mikään levottomuus tai pelko. Tuo tarkkaava katse osoitti sittenkin,
että hänessä kyti uteliaisuus niin kuin toisissakin. Kaikki muutkin
harjulla olivat huomanneet ratsastajan ja tarkastelivat jännityksellä
tämän suuntaa. Upseerien joukossa näkyi liike ikäänkuin aikoisivat
lähteä kohtaamaan häntä, mutta kun ratsastaja, joka jo oli karauttanut
linnaan päin, äkkiä kääntyi harjua kohti, pysähtyivät he odottamaan,
mitä tulossa lienee. Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin rakuuna palasi
heidän luoksensa, heittäytyi hevosen selästä ja ojensi kirjeen paroni
Wrangelille, joka päivää ennen oli saapunut kaupunkiin. Tämä repäsi
kuoren toisten seuratessa häntä kysyvillä katseilla.

-- Kirje on Gripenhjelmiltä, lausui hän, silmäillen ensi rivejä. Sitten
luki hän levollisemmin ja sanoi puoliääneen: -- Sprengtport on saapunut
Marttilaan ja vahvistaa tiedon, että Ruotsin sotajulistus on lähetetty
Pietariin. Upseerit vaihtoivat puhuvia silmäyksiä, mutta ei sanaakaan
lausuttu. Äänettömyyden kestäessä käski Wrangel rakuunan odottamaan
käskyä päävahdissa, ja kun tämä oli lähtenyt, kertoi hän: -- Gripenhjelm
kirjoittaa, että Sprengtport yhtämittaa jatkaa matkaansa tänne. Saatamme
odottaa häntä minä hetkenä tahansa.

-- Kiitos Jumalan! huudahti Bildstein. Nyt vihdoin saamme tosia tietoja.

Vilkas keskustelu syntyi vanhempien upseerien kesken. Asiat olivat
kääntyneet uudelle tolalle, ja mielten jännitys yltyi vieläkin
suuremmaksi. Ajutanttiensa ja muiden upseerien seuraamana vetäytyi
Wrangel, lyhyen sananvaihdon jälkeen, syrjään, ja keskustelua jatkoivat
paikalle jääneet.

-- Saapa nähdä, sanoi Grönhagen, joutuuko Buddenbrock tänne takaisin
ennen Spengtportin tuloa.

-- Hänen pitäisi jo aikoja sitten olla täällä, mutisi Willebrand
tyytymättömän näköisenä. Viipurista Lappeenrantaan on vaan 5:den tunnin
matka, ja hän lähti jo toissa päivänä. -- Minun mielestäni, lisäsi
Bildstein, on tuo käynti venynyt liian pitkäksi, semminkin kun se on
kolmas näinä kuukausina, mutta eihän tiedetä miksi hän viipyy.
Onnettomuutta ei olisi pitänyt tapahtua, sillä tiet ovat rauhalliset, ja
kun sitä paitsi Löfving oli hänen kanssaan, niin hän kaiketi lienee
tullut perille kuin mikäkin prinssi.

-- Arvattavasti hän nyt kemuileekin Viipurissa kuin prinssi, naurahti
Grönhagen. Mutta, lisäsi hän vakavampana, en oudoksu, että Buddenbrock
viipyy. Veljekset tietysti mielellään seurustelevat keskenänsä, mutta
sittenkin näyttää minusta jotensakin omituiselta tuo pujahteleminen
rajan yli, ja vielä järjettömämpää on siellä viipyä siksi kuin pamahtaa.

Bildstein piti varsin luonnollisena, että Maunu Buddenbrock halusi vielä
kerran tavata Gothard veljeänsä ja sanoa hänelle jäähyväiset. Heidän
välinsä näytti hänestä varsin hellältä.

-- Siinä tapauksessa, intti Willebrand, on se käynyt sellaiseksi varsin
äskettäin. Buddenbrock itse on minulle sanonut, että veljesten välit
ovat pitkät ajat olleet kireällä.

Bildsteinkin luuli kuulleensa jotakin semmoista. Asia lienee koskenut
jotakin perintöä tahi senkaltaista. -- Eipä, selitti Willebrand, ei ne
olleet perintöriitoja, vaan kysymys oli Buddenbrockin tiloista Liivissä,
kun Itämeren maakunnat Isonvihan jälkeen joutuivat Venäjälle.
Kummallakin veljellä oli niihin osa, mutta he eivät sopineet niiden
hoidosta. Gothard tahtoi, että Maunu, samoin kuin hän oli tehnyt,
luopuisi Ruotsista ja asettuisi Venäjän alamaisena heidän omistamaansa
kartanoon tai ainakin Riikaan, mutta Maunu tahtoi pysyä ruotsalaisena ja
vaati kartanoa myytäväksi tahi että veli lunastaisi sen. Ei kumpikaan
peräytynyt, ja siten he erosivat riidassa. -- Niin oli Grönhagenkin
kuullut asian. Heidän välinsä murtui täydellisesti, mutta nyt, Gothardin
tultua Viipurin komentantiksi, kuuluvat veljekset käyvän toinen toisensa
luona ja sopineen täydellisesti.

Nuoremmat upseerit rupesivat kyselemään, lieneekö mitään perää
kaikenmoisissa arveluttavissa huhuissa, joita kuului tästä yleisesti
tunnetusta sovinnosta, mutta vanhemmat nähtävästi eivät tahtoneet koskea
siihen juttuun, ja luoden katseen majurinrouvaan päin sanoi Willebrand
äkkiä: -- Tuolla seisoo Sprengtportin vaimo, hänen pitäisi saada tästä
tieto. Grönhagen myönsi kyllä, että hän olisi tiedosta kiitollinen,
mutta sotajulistukseen nähden ei pitäisi unohtaa vanhaa kokemusta
naisista ja salaisuuksista. Nuoret upseerit naurahtivat, mutta Bildstein
vastasi vakavasti: -- Sen naisen vaiteliaisuudesta vastaan minä.
Lähdetään, Willebrand!

Majurinrouva näki herrojen tulevan, ja meni sykkivin sydämmin heitä
vastaan.

-- Sanotte minulle varmaan, herra eversti, mitä itse tiedätte? lausui
hän, levottomasti katsellen everstiin ja tarjoten hänelle kättä.

Willebrand käsitti tämän levottomuuden: valtiopäiviä kestää vielä, mutta
Sprengtport on lähtenyt pääkaupungista. Kirjeen mukaan, jonka Wrangel
juuri nyt on saanut Gripenhjelmiltä, on miehenne nyt Marttilassa ja
saapuu tänään tänne.

Majurinrouva ilosta punehtui. Tämä onni tuli niin odottamattomana.

-- Meillä on vielä toinen uutinen, jatkoi Bildstein.

-- Sota?! huudahti majurinrouva, silmät levällään. Tiedetäänkö siitä
mitään?

-- Kyllä; säädyt ovat päättäneet rikkoa rauhan Venäjän kanssa. Sota on
välttämätön.

Majurinrouva vaaleni nähtävästi, mutta sanaakaan ei lähtenyt hänen
huuliltaan.

-- Asiaa pidetään toistaiseksi salaisuutena, jatkoi Bildstein, mutta te,
rouva, olette meille siksi läheinen, että epäilemättä voimme uskoa sen
teille. Tiedän, että pidätte sen omana salaisuutenanne.

Varmalla itseluottamuksella vastasi majurinrouva levollisena: -- kiitos,
herra eversti, Wilho Sprengtportin vaimo ei ole koskaan luottamusta
pettänyt. Tiedän varsin hyvin mitä olen miehelleni, teille, hyvät herrat
ja itselleni velkapää.

Nyt seurasi lyhyt keskustelu siitä, mitä vastaisista tapauksista
luultiin tahi ei luultu, jonka jälkeen molemmat herrat sanoivat
jäähyväiset ja lähtivät.

Kun majurinrouva palasi tyttärensä ja Leena Löfvingin luo, tiesivät
nämät jo, että majuri oli likellä Lappeenrantaa. Olivat kuulleet osan
keskustelua ja arvasivat loput. Mutta kuinka kaivattu majuri olikin,
eivät Maria ja Leena oudoksuneet, että majurinrouva näytti enemmän
alakuloiselta kuin iloiselta. Olihan varsin otaksuttavissa, että majuri
pikaisella matkallaan oli saanut suuria vaivoja kestää. Matka meren yli
oli tietysti näinä kovin myrskyisinä päivinä ollut vaikea, eikä kulku
Turusta huonoilla kyytirattailla ollut suinkaan helppoa. Kivulloinen
mies saattoi sellaisessa kokonaan murtua. Täytyi niinkin olla iloinen,
kun hän nyt saapui kotia, ja oli vaan hankittava hänelle mahdollisimman
mieluisa tyyssija.



2.


Majurinrouva oli vielä outo Lappeenrannassa. Hänen kotinsa oli jo pari
vuotta ollut Porvoon seuduilla Gammelbackan kartanossa, jonka majuri
noin yhdeksän vuotta sitte oli ostanut vanhalta toveriltaan. Sieltä oli
nyt hänen vaimonsa tyttärensä, pienen poikansa Yrjö Maunun ja Leenan
kanssa lähtenyt, sillä mies oli kirjeessä ilmoittanut palaavansa Suomeen
ja halusi tavata omaisiansa Lappeenrannassa. Hän näet ei saanut lomaa
käydäksensä heidän luonaan Gammelbackassa, vaan täytyi hänen Hämeen
rykmentin upseerina matkustaa suoraan Wrangelin luo. Kotona ei
majurinrouvaa pidättänyt mikään. Majurin edellisissä naimisissa
syntyneistä kolmesta pojasta oli kaksi, Vilho ja Heikki ylioppilaina
Turussa opintoja harjoittamassa. Nuorin, Jaakko, oli vähää ennen
nimitetty kornetiksi Karjalan rakuunoihin, ja oli siis 14 vuoden
ikäisenä kruunun miehenä omintakeinen herra. Majurin ainoa tytär ei
ollut esteenä hänkään, sillä hänestä oli tämä matka oikea onnen sattuma.
Omilla hevosilla, omissa vaunuissa ja kuskina naapurin luotettava Hukka
sekä hänen rinnallaan lapsenhoitaja Ulla, lähti siis majurinrouva
matkaan. Vaunujen sisässä istui Maria, aina valmiina helpottamaan
pienestä veljestä aiheutuvia vaivoja, ja ylen onnellisena ajatellessaan
isän palaamista ja sitä uutta maailmaa, joka hänelle nyt avautui.

Äidistään ja varhaisemmasta lapsuudestaan oli Marialla ainoastaan
harvoja ja hämäriä muistoja, koska hän äidin kuollessa oli varsin pieni;
mutta isän kertomuksista oli hänelle selvinnyt, että vanhemmat veljet ja
hän itse olivat syntyneet Siperiassa. Siellä oli majuri sotavankina
tutustunut Anna Margareeta Amnoriniin ja hänen isäänsä, Jaakkiman
kirkkoherraan, jonka kanssa tytär oli kuljetettu ilman että kukaan tiesi
häntä naiseksi. Majuri itse joutui vankeuteen Pultavan suuressa häviössä
ja vietiin usean muun kanssa Svijasckiin lähellä Kasania. Venäläiset
olivat jo ennen kulettaneet pois suuret joukot miehiä ja naisia Virosta,
Liivistä, Kuurinmaalta, Litvasta, Puolasta ja vihdoin valloitetusta
Suomesta, ja sijoittaneet näitä valtakunnan eri osiin. Pultavan tappelun
jälkeen lisääntyi näiden vankien luku siksi, ettei mikään paikkakunta,
joka kykeni heitä ruokkimaan, päässyt heistä vapaaksi. Eri kohtalojen
alaisiksi joutuivat voitetut, mutta aluksi kohdeltiin korkeampia
upseereja hyvin. He saivat pitää luonaan palvelijansa, ajopelinsä ja
muun omaisuutensa, sekä saivat kunniansanaansa vastaan vapaasti liikkua
lähimmässä ympäristössä.

Svijarschkiin sijoitettujen vankien keskuudessa tuumittiin salaliittoa
pakenemista varten. Mutta eräs Brink ilmoitti asian viranomaisille, ja
seurauksena oli, että muiden muassa Sprengtport tuomittiin elinkautiseen
vankeuteen ja suljettiin Kasanin pieneen tyrmään, jossa hän kitui 17
kuukautta. Mutta vuonna 1711 lähetettiin sotavangit suurissa joukoissa
Siperiaan, jossa he saivat enemmän vapautta ja luvan tehdä työtä omaksi
edukseen. Moni heistä tulikin taitavaksi ammattilaiseksi, valmistaen
mikä karkeampia mikä hienompia teoksia, jopa koruneulomuksia silkillä ja
kultalangalla.

Rauhan jälkeen saivat vangit palata kotimaahansa. Sprengtport, joka oli
asumapaikakseen saanut Tobolskin kaupungin, oli viimeisiä, jotka
lähtivät, mutta joulun aikana 1722 pääsi hänkin paluumatkalle Suomeen
vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa. Mutta Suomi oli autio erämaa, ja
epävarmaa oli, pääsisikö täällä pelastumaan nälkäkuolemasta. Ensimmäisen
tyyssijan sai majuri Husulan talossa Vehkalahdella. Tämän talon isäntä
ja hänen veljensä olivat, samoin kuin useimmat suomalaiset, seuranneet
Kaarlo kuningasta hänen rohkeilla retkillään. Veli kaatui Liesnan luona,
mutta Husula itse oli päässyt hengissä Siperiaan ja vihdoin kotiin
Suomeen. Palatessaan hän tuskin tunsi maatansa tahi taloansa. Ei ollut
enään jälkeä siitä, mitä ennen oli ollut, mutta vähän ennen Husulaa oli
hänen vaimonsa ja lapsensa sekä monta naapuria palanneet mikä Ruotsista
mikä niistä metsistä, joissa olivat piilleet, ja siten oli kuitenkin
paras tallella. Itku ei päästä pahoista päivistä, ja ruvettiin siis
Jumalan nimessä taas kyntämään ja kylvämään. Kun majuri seuraavana
vuonna saapui heidän luoksensa sairaana ja tietämättä mistä leipä oli
saatava, otti Husula hänet ystävällisesti vastaan, ja sinne jäi
Sprengtport perheineen, kunnes voisi tavalla tahi toisella tulla omin
neuvoin toimeen.

Mutta synkältä näytti tulevaisuus, sillä upseereja oli ylen määrin, ja
näin kaukana Tukholmasta hän ei voinut toivoa mitään niukoista kruunun
varoista. Hän siis ryhtyi Siperiassa harjoittamaansa käsityöhön,
ommellen semminkin tupakkakukkaroita kultalankakoristeilla. Ruotsissa
tosin pidettiin tällaista elinkeinoa alentavana upseerille, mutta
hävitetyssä Suomessa ei ajateltu samoin. Sprengtportin käsityöt menivät
kaupaksi Turussa ja Tukholmassa, ja siten saattoi hän uskollisen
vaimonsa avulla hankkia elatusta ei ainoastaan itselleen ja lapsilleen,
vaan vieläpä Löfvingin poika-raukalle, pienelle Martille. Tämä oli pari
vuotta vanhempi kuin majurin omat pojat, mutta kuitenkin liian nuori
tullaksensa omin neuvoin toimeen, sitten kun isä ja äiti puutteen
pakottamina olivat lähteneet leipäänsä etsimään vieraisiin maihin.
Viimeisessä hädässä oli Löfving, tuo mainehikas sissi, lähtenyt
Suomesta, mutta kuitenkin keveämmällä sydämmellä, kun Martti oli
joutunut majurin luo, joka oli luvannut pitää hänestä huolta. Ja sen
lupauksensa oli Sprengtport uskollisesti täyttänyt. Ei sitä päivää,
ettei majuri käyttänyt muutamia tuntia lastensa opetukseen, ja kun
Husulan pojat varttuivat, otti majuri ne joukkoon, korvataksensa siten
hänelle osoitettua vieraanvaraisuutta. Kun vihdoin ajat Ruotsissa
kävivät valoisemmiksi, nimitettiin Sprengtport luutnantiksi Uudenmaan
rakunoihin majurin arvonimellä. Silloin muutti perhe virkataloonsa
Ruovedelle, ja kun Sprengtport muutamia vuosia sen jälkeen sai perinnön
äidin puolelta, osti hän Gammelbackan säterin, ja sai siten toteutetuksi
hartaimman toivomuksensa päästä oman turpeen omistajaksi Suomessa.

Mutta tätäkään kotia ei valaissut enään onnen aurinko. Hänen hellästi
rakastettu vaimonsa, jonka hän oli kohdannut kuin hyvän enkelin elämän
kovimmassa koettelussa, joka oli opettanut häntä taas rakastamaan,
toivomaan ja uskomaan, hän oli ijäksi nyt poissa. Kaksi vuotta sitten
oli kuolema korjannut hänet, ja yksin oli hänen miehensä jäänyt neljän
äidittömän lapsen kanssa. Gammelbackan väki näki usein uuden isännän
kävelemässä talon ikivanhojen puiden keskellä pikku Mariaa taluttaen ja
Jaakko sylissä. Näkivätpä hänet joskus kyyneleitä vuodattamassa,
surkutellen häntä mutta voimatta lohdutusta antaa. Vähitellen nöyrtyi
hän kohtalon iskun alle, ja nyt oli majuri jo pari vuotta ollut uusissa
naimisissa Elsa Katarina Ulfsparren kanssa. Hän oli vaaliinsa
tyytyväinen, ja heidän pieni Yrjö Maununsa tuotti hänelle iloakin,
tavallansa täyttäen sen tyhjän sijan, jonka muut pesästä lähteneet pojat
olivat jättäneet.

Saatuansa tiedon miehensä tulosta, mietti majurinrouva ainoastaan millä
tavoin hänelle saisi hankituksi mieluisen olon ja viihtymyksen, jott'ei
hänen tarvitsisi kestää samoja vastuksia, jotka olivat kohdanneet rouvaa
itseään Lappeenrantaan saapuessaan. Kaupungin talot olivat ullakoita
myöten täynnä majoitettuja, eikä ollut ainoatakaan huonetta
luovutettavana uusille tulokkaille. Kun yö jo oli tulossa, ei ollut
muuta neuvoa, kuin etsiä suojaa metsänrinteessä kaupungin ulkopuolella.
Vanhemmille tuo ei saattanut olla kovin vaarallista vaikka yöt jo
olivatkin kylmiä, mutta miten kävisi pienen Yrjön? Hänen hoitajansa,
sinisilmäinen, helläsydämminen Ulla oli itkemäisillään nähdessään mihin
kurjuuteen hänen lemmikkinsä oli joutunut.

-- Rukoillaan Jumalalta apua, sanoi hän hurskaasti, laskien siunaavasti
kädet sylissään lepäävän lapsen yli. Sanattomina istuutuivat
majurinrouva ja Maria sen kylmän kiven viereen, josta Ulla loi silmänsä
tuikkivaa tähteä kohden.

Samassa he kuulivat metsässä outoa roisketta. Siellä rahisi ja ryski
ikäänkuin olisi metsä herännyt henkiin, ja kun he levottomina kääntyivät
sinnepäin, näkivät he lehmän syöksevän ulos pensaistosta ja
vanhanpuolisen naisen juoksevan sen jälessä vitsa kädessä.

-- Totteletko! kirkasi eukko heristäen vitsaa; mutta kun hän samassa
näki nuo vieraat, pysähtyi hän ällistyneenä ja niiaten heidän eteensä.

Majurinrouva käytti tilaisuutta kysyäkseen, eikö olisi mahdollista
löytää jotakin sopukkaa, johon voisi sijoittua ainakin yöksi.

Löytyi kyllä, sillä eukko itse asui aivan likellä, mutta kaiketikin oli
hänen mökkinsä liian halpa niin hienolle herrasväelle. Siitäpä vähät;
majurinrouva ilmoitti olevansa ylen kiitollinen ja pian kulkivat kaikki
neljä lehmän jälissä likeiseen mökkiin. Matkalla kertoi eukko, että
hänen miehensä oli kaupungin karjapaimen ja tänä iltana oli eukon ollut
pakko auttaa miestänsä etsimässä muutamia eksyneitä lehmiä, joista kaksi
vielä oli kateissa. Piata oli vaimon nimi, ja sen oli hän saanut piispa
Sorolaisen hurskaasta tyttärestä, joka tosin oli aikoja sitten kuollut,
vaan yhä vielä eli kansan muistissa. Beatasta oli kyllä tullut Piata,
mutta siitä vähät; Piata oli varsin ylpeä ajatellessaan, että hän
ainakin nimen kautta oli ikäänkuin yhteydessä niin enkelinkaltaisen
olennon kanssa.

Heidän saavuttuaan köyhään hökkeliin pyysi Piata niiaten vieraita
astumaan sisään. Hänen miehensä, paimen, oli vielä poissa, mutta häntä
ei kenenkään tarvinnut pelätä, hän kyllä oli hiljaisista hiljaisin ja
tyytyisi kyllä pitämään heitä kotonaan.

Semmoiset olivat olleet majurinrouvan vaiheet tultuansa Lappeenrantaan,
eikä seuraavakaan päivä ennustanut parempaa. Nyt kuitenkin odotettiin
majuria, ja hänelle täytyi parempaa hankkia. Mutta miten? Linnassa
olivat kaikki asunnot täpö täysinä ja kaupungilla oli miltei vieläkin
ahtaampaa. Johonkin täytyi ryhtyä, semminkin kuin majurinrouva syystä
varoi, että hänen miehensä palaa raihnaana, ehkäpä kokonaan murtuneena.

Tässä pulassa tuli hänen avukseen Leena Löfving. Nämät naiset eivät
olleet koskaan tavanneet toisiansa, mutta olivat kuulleet toinen
toisestaan. Olivathan heidän miehensä, vaikkakin eri osissa ja eri
arvoasteilla molemmat sotureita ja ystäviä. Myllymäellä oli Maria
tutustunut Leenaan, joka kuultuaan majurin tulosta, tarjosi hänelle
pirttinsä ensi tyyssijaksi. Pitemmäksi ajaksi hän ei voinut sitä
luovuttaa, sillä paroni Buddenbrock oli jo majoitettu hänen luoksensa,
ja oli talo niin täydellisesti hänen hallussaan, ettei Löfvingilläkään
ollut muuta leposijaa kuin tallinparvi. Mutta nythän oli Buddenbrock
matkalla, Löfving oli saanut käskyn seurata häntä, Leena luuli varmaan
tietävänsä, että Löfving palaa paljoa ennen kuin Buddenbrock, joten ei
mikään estänyt majuria asustamasta heidän luoksensa. Tästä huolesta
päästyään odotti majurinrouva miestänsä milloin paimenen luona, milloin
Myllymäellä.



3.


Sillä välin valmisti Leena talonsa uutta vierasta varten. Varhain
aamulla oli hän leiponut ja rupesi nyt kokoamaan jäähtyneet leivät.
Uunikin oli jo viilistynyt ja oli siis aika panna sinne paistumaan
tuoreet muikut, ladottuina suurille kaarna- ja tuohikappaleille.
Löfvingillä ei ollut suuria varoja, mutta vaikkapa Leenan olisi ollut
pakko myydä viimeinen hameensa, ei hän olisi jättänyt koetettua
ystävätänsä ilman tervetulo-ateriaa. Mielellään tahtoi hän myös
kestittää sotavanhusta, ukko Kornatusta, joka tänään aamupuolella oli
saapunut Lappeenrantaan, kuljettuansa kaupunkiin Elimäeltä saakka. Ukko,
joka jo oli sivuuttanut 90 vuotta, oli niinkuin muutkin kuullut, että
rauha oli enään hiuskarvan varassa, ja kun hänen pojanpoikansa,
sukutalon lähin perillinen, nyt palveli ratsuväessä Lappeenrannassa,
päätti vanhus mistä hinnasta tahansa kömpiä sinne, ja hänen kaupunkiin
päästyänsä kutsui Leena hänet toistaiseksi luoksensa. Kiitollisena ja
iloisena siitä, että hänet vielä niin pitkän ajan perästä tunnettiin,
lupasi Kornatus tulla, mutta ensin täytyi hänen tavata pojanpoikansa.
Toivoen piankin löytävänsä hänet, meni hän linnaan, mutta siellä
sanottiin, että Uudenmaan rakuunat ja Eero niiden kanssa olivat
lähteneet Marttilan leiriin, eikä siis auttanut muu kuin levähtää
Lappeenrannassa ennen lähtöä Marttilaan. Nyt nukkui hän paitahihasillaan
lavitsalla, johon Leena oli valmistanut sijan miehensä arvoisalle
ystävälle. Jaloistansa oli hän riisunut saappaat, mutta muutoin häntä ei
rasittanut lämpö, sillä pitkä villainen musta, punakeltaraitainen ihokas
oli napitettu kaulaan saakka, ja kotikutoiset sarkahousut olivat
niinikään riisumatta. Lämmöstä ja kylmästä ukko nähtävästi ei
välittänyt.

Kornatus ei ollut koskaan arvoasteissa korkealle kohonnut, vaikka hänet
jo 11 vuotiaana otettiin sotaväkeen, jossa hän ensin oli rummuttajana ja
sitten miekalla palveli Kaarlo X:nettä kaukana vieraissa maissa.
Ruutisavussa ja veressä hän varttui ja ylennettiin vihdoin
urhoollisuudesta aliupseeriksi. Semmoisena oli hän sittemmin osallisena
Kaarle XII:nnen verisissä retkissä ja sai virkaeron 1712 eläkkeellä,
jota kuitenkaan köyhien aikojen tähden ei hänelle koskaan maksettu.
Siitä hän ei sentään valittanut. Miksi ei hän samoinkuin esi-isätkin
kärsisi ja uhraisi kun valtakunnalla oli kovat ajat.

Kornatus oli kotoisin Elimäen pitäjän Muhuniemen talosta ja kuului
siihen talonpoikaisluokkaan, joka Husulan aatelin nimellä eli
verottomilla tiloillaan. Hänen kotikontunsa oli vuosisatoja siirtynyt
perintönä isältä pojalle, ja aina oli suku kulkenut kunnialla ja saanut
monta ihmeellistä merkkiä Jumalan suojeluksesta. Sitä kaikkea pidettiin
todellisena siunauksena siitä tavasta millä verovapaus oli saatu. Vanha
kertomus tiesi näet, kuinka kuningas oli kerran, Ruotsin jouduttua
perikadon partaalle onnettomassa sodassa, antanut julistuksen, että ken
tahtoi ruveta valtakunnan palvelukseen vihollista vastaan, voisi sillä
ansaita verovapauden itselleen ja lapsilleen. Se joka ilmoittautui
palvelukseen vihollista vastaan joko jalkaisin tahi hevosella ja
asekatselussa hyväksyttiin, sai ikiajoiksi vapauden ja rälssin. Niille,
jotka siten saivat sen, annettiin yhteinen vaakuna, avoin vaakunakilpi
ja kypärä. Vaakunassa piti olla yksi sininen ja yksi keltainen kilpi,
siinä hopeoittu miekalla varustettu käsivarsi, sekä kypärässä kaksi
hopeoittua oinaansarvea. Sen ohessa säädettiin, että ken oli
miehekkäästi käyttäytynyt, hän saisi vaihtaa tämän vaakunan hänelle
erityiseen, jota paitsi hänen naimiskaupassa tai ostamalla saamansa tai
muutoin ansaitsemansa tilat nauttivat rälssiä ja etuuksia niinkuin
muutkin rälssimiehet Ruotsin maassa.

Kun tätä kuulutusta luettiin Elimäen kirkossa, kuuntelivat sitä
Muhuniemeläiset samoinkuin muutkin ääneti. Mutta kun jumalanpalveluksen
jälkeen kokoonnuttiin kirkkomäelle neuvottelemaan, ja useat olivat
epäröivällä kannalla, astui Heikkilän ukko esille ja piti puheen kansan
velvollisuudesta puolustaa kuningasta ja maata. Samaa puhetta
pitääksensä ratsasti hän talosta taloon pitkin pitäjätä, josta hän
sitten sai pilanimen »Karnatti». Hyväksyttynä sotajoukkoon kirjoitettiin
hänet kuninkaalliseksi ratsumieheksi Karnatuksen nimellä, joka sitten
vähitellen muuttui Kornatukseksi ei yksistään sotamiesluetteloissa vaan
aateliskirjassa, kun kuningas tahtoi siten muuttaa hänen entisen
pilanimensä kunniaksi. Suku eli sitten kunnioitettuna jä siunattuna,
mutta ei mikään menestys voinut houkutella sitä luopumaan
vaatimattomasta elämästään isien maalla. Eikä heistä kukaan ollut
vaatinut muuta aatelista oikeutta kuin mitä heillä alkuperäisesti oli.
Tyytyväisinä verovapauteensa omalla konnullaan olivat kaikki polvi
polvelta palvelleet valtakuntaa milloin miekalla milloin auralla aina
tähän vanhukseen saakka, joka nyt lepäsi Löfvingin luona.

Eikä Eljas Kornatus ollut suinkaan huonontunut suvustaan. Hänen pitkä
sotilas-uransa oli alkanut siihen aikaan, jolloin vielä taisteltiin
haarniskoissa mies miestä vastaan, mutta kun ruudin kaikki nielevän
voiman tähden rautatamineet kaikiksi ajoiksi hylättiin, talletti hän
varaksensa kotopitäjän kirkkoon, kiitollisena muistona niistä
taisteluista, joista hänet monen monta kertaa Jumalan kaikkivoipa käsi
oli pelastanut. Nyt oli jo hävinnyt sekä sota-asu että vaakuna. Isoviha
oli korjannut ne samoinkuin paljon muutakin talon nuorempien tuntuvaksi
suruksi. Mutta Kornatus lohdutti heitä sillä, että kirkko edes oli
paikallaan. Elämä oli hänelle, sanoi hän, opettanut kaiken maallisen
kunnian turhuuden.

Hän nukkuu vanhurskasten unta, ajatteli Leena, kun hän hiljaisesti
toimien uunin ääressä katseli ukkoa. Kalat olivat vihdoin kypsät, mutta
tarvittiinhan maitoakin, ja sidottuansa holsteinilaisen liinan päähänsä
otti hän pytyn ja lähti noutamaan mitä hänelle oli luvattu.

       *       *       *       *       *

Helena Löfving oli kovaa kokenut nainen ja kovaa kokeneen miehen vaimo.
Tapani Löfving syntyi jouluiltana 1689 Narvassa, jossa hänen isänsä oli
korpraalina, ja kun tämä 9 vuotta myöhemmin siirrettiin Käkisalmeen,
otettiin poika mukaan. 13-vuotiaana alkoi Tapani tulla omin neuvoin
toimeen, ensin puotipoikana Viipurissa ja sitten kartanonomistaja
Affleck'in kirjurina Pohjois-Karjalassa. Ensi taistelunsa taisteli
Löfving 1710 venäläisten seutua tuhotessa, ja kohta sen jälkeen erosi
hän isännästään rientääksensä eteläiseen armeijaan. Siinä käytettiin
häntä ensin katsastuskirjurina, mutta piankin häntä ruvettiin käyttämään
partioretkillä, joissa kysyttiin neuvokkaisuutta ja rohkeutta. Kun
Isoviha sitten koko kauheudessaan levisi yli Suomen, teki Löfving
parastansa pelastaaksensa Ruotsin etumuuria. Vielä sittenkin kun väestö
jo oli alkanut suurissa joukoin paeta kotimaastaan ja armeijakin oli
käsketty siitä peräytymään, taisteli Löfving vapaajoukkoineen, jonka hän
oli koonnut ympärillensä. Senkin taistelun lopetti 1721 vuoden rauha,
mutta silloin makasi Suomi kuolevana paarillansa ja Ruotsi oli
vararikossa. Venäjällä vankeudessa olleet palasivat kohta sen jälkeen ja
pyysivät leipää, mutta sitä ei ollut, ei ainakaan Löfvingin kaltaisille,
sillä Ruotsilla ei ollut mitään annettavaa ja Suomessa kasvoi vaan
epätoivo ja suru. Sepä pakotti Löfvingin siirtymään vieraaseen maahan ja
mukana seurasi hänen vaimonsa. He asettuivat Holsteiniin ja jäivät
sinne, sillä vaikka perhe lisääntyikin, oli siellä kuitenkin leipää
kaikille. Siten elettiin hiljalleen ja lapset kasvoivat, mutta kun
Löfvingin korviin joutui huhu uusista kotimaata uhkaavista vaaroista,
neuvottelivat puolisot ja kokosivat tavaransa lähteäksensä Suomeen, joka
ehkä oli heidän apunsa tarpeessa. Nyt oltiin kotona ja vanhin poika,
12-vuotias Tapani, oli saanut tulla mukana Lappeenrantaan, jossa Leena
ilokseen löysi oman, enon rakentaman pirtin. Se oli pieni rakennus,
alkuansa savupirtti vaan, mutta sittemmin varustettu uloslämpiävällä
uunilla ja akkunoilla luukkuin sijassa. Erinomainen siunaus näkyi
suojelleen tätä katosta, koska se vielä oli paikallaan vaikka kaikki
ylt'ympäriltä oli hävitetty. Täällä toivoi hän nyt löytävänsä tyyssijan
lapsineen, jotka kaikki, paitsi Tapani, toistaiseksi olivat jätetyt
sukulaisten luo Turkuun.



4.


Helena Uggla oli Löfvingin toinen vaimo. Ensimmäinen, Kristina Magdalena
Alcenius, oli jo ollut monta vuotta maanpovessa. Hän oli Löfvingin
ensimmäinen rakkaus, mutta heille tuli liian varhain ero, ja ainoa
lapsi, jonka hän jätti miehellensä lohdutukseksi hänen surussaan, oli
heidän pieni Marttinsa, joka hänen kuitenkin täytyi hädässään jättää
majurille. Siten olivat vuodet vierineet. Martti oli nyt 25-vuotias mies
ja vänrikkinä Hämeen rykmentissä. Siihen Löfvingkin palattuansa
sijoitettiin luutnantiksi, ja siten olivat isä ja poika taas yhtyneinä.

Äitipuolen ja pojan suhteet olivat niin hyvät kuin niin pitkän eron
perästä voivat olla. He olivat tosin vieraantuneet toinen toisestaan,
vaan olivathan molemmat Löfvingin omia, ja se johonkin määrin solmi
yhteen katkenneet siteet, jota paitsi yhteiset hyvät, vaikkapa
surullisetkin muistot helpottivat lähentymistä. Mieluisempaa Leenasta
kuitenkin olisi ollut, jos poika olisi ollut avomielisempi ja
puheliaampi, mutta Martti oli luonteeltaan umpimielinen eikä isäkään
päässyt hänestä selville. Hänen pohjaltaan kiihkoinen sydämmensä kaipasi
kuitenkin ymmärtävää ystävää, ja sen oli hän löytänyt Maria
Sprengtportissa. Marian ympärillä liitelivät hänen ajatuksensa ja
toiveensa yhä enemmän mitä vanhemmaksi hän tuli, siitä päivästä saakka,
jolloin majuri ensi kerran lähetti pienen tyttärensä viittä vuotta
vanhemman Martin luo läksyn kuulustamista varten. Kun silloin tyttö,
kädet ristissä, kohotti silmänsä ja luki rukouksiansa, luuli Martti
hänessä näkevänsä taivaan enkelin. Siten kävi useastikin, ja
monenvuotinen yhdessä-olo, yhteiset leikit ja vaivat virittivät vihdoin
keskinäisen mieltymyksen, joka Martin silmiltä peitti koko muun
maailman.

Leena, kuten muutkin, oli kyllä tämän huomannut, mutta hänestä ei Martin
vaali ollut sopiva, sillä Marttihan oli köyhä poika ja Maria paljon
ylemmässä yhteiskunnallisessa asemassa kuin hän. Tapansa mukaan puhuen
asian suoraan oli Leena kyllä Martille huomauttanut tätä, mutta vähän
Martti siitä välitti. Isän palattua ja kuullessaan kertomuksia tämän
urostöistä hän alkoi oppia katsomaan elämätä avarammalta kannalta. Hän
tunsi itsessään sekä tahtoa että tarmoa, vaan ennen kaikkea pyrki hän
osoittautumaan sen tytön arvoiseksi, joka oli hänelle kaikki maailmassa.
Nyt tuli hänenkin puolustaa isänmaata, ne unelmat olivat hänen suurin
onnensa, ja hänestä se sotainen into tarttui ei ainoastaan ystäviin ja
tovereihin, vaan vieläpä koko ympäristöön. Mutta hän tahtoi toimia omin
päinsä, ja joka päivä saapui tietoja nuorukaisilta ja miehiltä, jotka
toistaiseksi olivat sotapalveluksesta vapaat, että he halusivat liittyä
Marttiin ja tarttua aseisiin. Kunpa vaan Martti pääsisi kruunun takista
ja saisi heidän kanssaan vapaasti toimia, niin eivät mitkään vaarat
kävisi liian raskaiksi, miehekkäästi hän niitä kohtaisi, ja rakastetun
silmät seuraisivat häntä. Siinähän onnea kylliksi. Näiden ajatusten
innostuttamana tuli hän kokouksesta ja kulki mietteissään toria kohden.
Lähellä kirkkoa näki hän isän tulevan vastaansa ja hänen silmissään
leimahti. Löfvingin terävä katse huomasi kohta tämän ilon välähdyksen,
ja hän tunsi sydämmensä paisuvan. Eipä Martti turhaan ollut hänen
lempilapsensa.

Mutta vaikea oli näitä kahta tuntea isäksi ja pojaksi, siksi erilaisia
he olivat kaikessa. Löfving oli varteva, ja hänen solakka, jäntevä
vartalonsa ilmaisi suurta notkeutta ja voimaa. Kasvot olivat laihat,
auringonpaahtamat ja uurretut, silmät syvään painuneet, kuvaten lujuutta
ja tyyneyttä. Ajan tavan mukaan olisi hänen pitänyt käyttää peruukkia
tahi ainakin puuteroittuja kiharoita, mutta Löfving oli vapautunut
kummastakin. Hänen harmaat hiuksensa olivat ohimoilta kammatut taapäin
ja ulottuivat keltaiseen univormukaulukseen asti, jonka alta pilkisti
punainen liina. Hänen sininen takkinsa, joka tuskin peitti lanteet, oli
koristettu valkoisilla nyöreillä ja keltaisilla napeilla, rinnasta vähän
avoin, niin että vaaleansiniset liivit pääsivät näkyviin. Säännön
mukaisesti olisi housujen pitänyt olla siniset samoinkuin lakki, mutta
kun sotakassa oli tyhjä ja Löfving itse oli hankkinut itselleen kestävät
nahkahousut, arveltiin että olkoon menneeksi, semminkin kun
miehistönkään vaatetus ei mitenkään täyttänyt edes niukkoja vaatimuksia.
Siniset polviin ulottuvat säärykset ja korkeat jalkineet olivat sitä
vastoin koko pulskat, eikä koko asiasta siis sen enempää. Valkoinen,
suureen ruusukkeeseen solmittu vyöhyt, jykeä miekka ja vihdoin hattu
sinikeltaisine nauhoineen ja töyhtöineen ilmaisivat hänet suomalaiseksi
upseeriksi Ruotsin valtakunnan palveluksessa.

Että Löfving oli ollut verileikissä mukana sitä todistivat hänen pois
ammuttu korvansa ja miekannaarmu poskessa. Känsäiset kädet ja juovaiset
kasvot tiesivät kyllä kovaa elämän taistelua, mutta silmien terävyydestä
ja liekistä näkyi, että 55-vuotiaassa tarmo vielä oli kokonaan
murtumaton.

Martti oli lyhyempi, vaan hartevampi ja vahvatekoisempi. Puku heillä oli
melkein samanlainen, mutta sittekin pysyi silmiinpistävänä heidän
erinäköisyytensä. Vänrikin hehkeät posket, lempeä piirre suun ympärillä
ja tummat, synkät silmät eivät mitenkään olleet isästä. Hän oli kokonaan
äitinsä poika.

Se kiire millä Martti nyt riensi isää kohden lisäsi hänen poskiensa
hehkua ja masensi äänen, joka tuntui melkein ponnistetulta, kun hän
kaukaa huudahti:

-- Isä, minun täytyy pyytää apuanne. Ette saa kieltää.

-- Mitäs tahdot?

-- Meidän vapaajoukkomme on lisääntynyt 2,500 mieheksi, ja -- -- --

Löfving synkistyi. -- Jätä se asia sikseen, Martti. Siitä ei tule
mitään.

-- Kaikki on valmiina, tokasi Martti kiihkeästi. Kun vaan levitimme
maaseuduille tiedon, että te ottaisitte johtaaksenne meitä, oli helppo
miehiä koota, ja kun he olivat päättäneet lähteä, lupasivat kotolaiset
apua. Nyt he ovat aseilla, vaatteella ja ruoalla varustetut, kaikkeen
valmiit.

-- Lastenleikkiä ja juoruja, Martti!

-- Onko se lastenleikkiä kun meillä on 500 hämäläistä, jotka
vapaaehtoisesti rientävät taistelemaan. Sitäpaitsi kuuluu Karjalasta,
että sieltä voidaan toivoa 800. Pohjanmaalta saadaan 500, ja
Etelä-Suomesta ainakin 700. Siis yhteensä 2,500 miestä.

-- Mitä useampi sitä parempi, vastasi Löfving vakavasti. Pyydä poikia
ilmoittaumaan everstiluutnantti Brandenburgille; kyllä heidät
luetteloihin otetaan.

-- Sitä ne eivät tahdo. Olemme valinneet teidät päälliköksemme.

-- Minut? Ja sinä kai aiot mukaan?

-- Niin aion; kaikki on käynyt kuin vihurissa heti kun julistimme, että
te rupeaisitte johtajaksemme.

Ratkaiseva päätös ilmaantui Löfvingin piirteissä.

-- Ei, poikaseni. Minua he turhaan odottavat. Minun paikkani on
rykmentissä, ja siinä on sinunkin. Meillä siis ei ole mitään tekemistä
vapaaehtoisten kanssa. Älä niistä huoli.

Martin sydän sykki rajummin, ja kostea pilvi suurensi hänen silmiänsä,
kun hän käheähköllä äänellä vastasi: -- Niistä juuri huolin. Rakas isä,
ettekö tahdo olla hyvä ja neuvotella majurin kanssa. Pyytäkää häntä
puhumaan ylipäällystölle, että he päästävät minut lähteinään muiden
kanssa teidän johdossanne.

Löfving tarkasti hetken poikaa vaijeten. Martti näytti hänestä sinä
hetkenä huimalta hevoselta, joka riehuu päästäksensä valjaistaan ja
ohjaajastaan. Mutta isän velvollisuus oli nyt saada hänet järkiinsä.

-- Olkoon sinulle sanottuna, alkoi Löfving, että tieto sinun
vapaaehtoisistasi on joutunut päälliköiden korviin, ja majuri
Sprengtport on kuulustellut asiaa, mutta minun ei sallita erota
rykmentistä, ja vielä vähemmin sinun.

-- Puhun sitte itse majurin kanssa että hän saa tietää kaikki, huudahti
Martti tulistuneena.

-- Olethan jo sanonut hänelle sanottavasi.

-- Kyllä, kaiken sen, mitä olin ajatellut, vaan en sitä mitä olen
tehnyt. Kaikki toverini myöntävät, että minähän olen saanut hämäläiset
kutsutuiksi ja koossa pysymään. Päälliköt luulevat, ettei nykyinen
nuoriso kelpaa mihinkään, mutta me kelpaamme! Herrat itse tulevat
käsittämään mitä hyötyä on vapaajoukosta, joka myrskynä syöksee esiin,
sinne mihin ei kukaan muu pääse.

-- Ainakaan se ei tapahdu minun johdollani, vakuutti Löfving suurella
ponnella. Eipä, vaikka minut kymmenen kertaa valtuutettaisiin.

Martti ei häntä ymmärtänyt. -- Miksi ei? huudahti hän. Koko maailma
puhuu vielä siitä kuinka te 20 vuotta sitten veitte sissinne tuleen.
Silloin olitte kaikkien kauhuna, mutta kun me nuoret tahdomme olla
teidän vertaisianne, silloin työnnätte meidät pois.

-- Näetsen, poikani, aikamme ei kaipaa sissejä. Silloin vei kuningas
miehiämme vieraisiin maihin, mutta nyt jää armeija kotimaahan ja saa
lisäksi apua Ruotsista.

Martti tuimistui: -- Armeijaahan me aijommekin tukea, aivan niinkuin
sissit Isonvihan aikana. Ette uskokaan kuinka kunnostaisimme itseämme.

Jylhänä keskeytti hänen puhettansa Löfving: -- Et tiedä mitä on sissinä
oleminen, raadella omia yhtä paljon kuin vihollistakin. Se edesvastuu,
joka painaa semmoista soturia, on raskaampi kuin se, jonka alaisena
kuninkaallinen armeija on. Et tiedä mitä on yöt päivät elää kuin
jännitetty jousi aina laukeamaisillaan, aina katkeamaisillaan. Ei mitään
rauhaa, ei mitään neuvoa päälliköltä, ei mitään tukea ja apua väestöltä,
yhä vaan olla aiheuttamassa surua ja hätää, saada kirouksia eikä
suinkaan kiitosta osakseen, mutta pakotettuna kaikkea tätä kestämään.

Löfvingin varma ryhti oli osaksi lauhtunut hänen kertoessaan
järkähyttäviä muistelmiansa, ja haihtuva kalpeus näkyi hetkeksi hänen
ruskettuneissa kasvoissaan. Martti huomasi tämän muutoksen, ja mitä hän
ei siitä ymmärtänyt, sen selitti hänelle isän äänen sävy. Oli se kai
vaikea aika, josta hän puhui.

-- Luuletteko, kysyi hän hellästi, että meistä yksikään lähtee palkan ja
kiitoksen toivossa? Mutta kyllä me kiittäisimme ja kunnioittaisimme
teitä, niinkuin ei ole koskaan johtajaa kunnioitettu, jos vaan
suostuisitte rupeamaan meikäläiseksi. Sana, viittauskin veisi meidät
vaarojen ja kuoleman läpi. Ei saisi yksikään niistä, jotka muinoin
seurasivat teitä, sanoa, ettemme olleet kylliksi kelpoja astumaan heidän
jäljissään.

-- Kuulethan, keskeytti Löfving tuimasti, etteivät herrat hyväksy teidän
tuumianne. Se asian ratkaisee.

Martti ei hellittänyt. -- Ettekö luule meidän tietävän miksi eivät
hyväksy. Ei ole Hattuihin luottamista.

Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving
kätensä pojan olalle ja sanoi:

-- Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin
vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja
totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä. Se, joka on
12:nnesta vuodestaan käynyt kruunun takissa ja on päässyt vänrikiksi, se
tekee viisaimmin kun hoitaa virkansa innolla ja rukoilee Jumalalta
uskollista mieltä. Muuten saat sanoa vapaaehtoisillesi, että heillä on
tilaa kuninkaan lipun alla.

-- Ne eivät tahdo!

-- Sitten se on vaan juorua ja ilmaa, tiuskasi Löfving, närkästyneenä
kääntyen pois. Ja jätä nyt se asia, lisäsi hän, tehden lähtöä.



5.


Martti ei seurannut häntä. Katkerin mielin jäi hän seisomaan, ikäänkuin
olisi aurinko ainiaaksi laskenut. Nuoren vänrikin sankariunelma oli
murtunut ja sen kanssa ehkä hänen rakkautensa onnikin. Mitä hän nyt
enään, köyhänä ja huomaamattomana saattoi olla Marialle, jonka mieli
aina tavoitteli suuria. Ja suureksi oli hän luvannut tulla. Kirjavia
tuulentupia olivat he yhdessä rakentaneet Gammelbackan vanhojen puiden
varjossa. Onnea tahtoivat he luoda ihmisten kesken. Ei mikään tuntunut
heistä vaikealta. Mutta silloin oli vielä rauha maassa, ja rauhallinen
piti heidän tehtävänsäkin olla. He aikoivat rakentaa, viljellä, tehdä
käsitöitä, ja opettaa sitä muillekin, luodaksensa heille saman onnen,
jota itse nauttivat. Välskäri Göhle oli Marialle lahjoittanut
Tukholmassa painetun kirjan, jossa selitettiin kotimaassa ja ulkomaissa
kasvavia yrttejä ja niiden käyttämistä sairaudenkohtauksissa. Samoissa
kansissa oli myös puutarhahoidon oppikirja.[1] Ne hyödylliset tiedot,
joita Maria ammensi näistä kirjoista, olivat kääntäneet hänen
ajatuksensa uusille urille. Ennen tuntematon maailma oli hänelle
ilmaissut salaisuuksiansa, ja niitä ymmärtämällä voisi hänkin joksikin
tulla. Sen sanoi hänelle hänen oma järkensä, vaan vielä selvemmin piispa
Petrus Jonae'n kirjaan liitetty opastus lukijalle ja tekijän esipuhe.
Olihan mahdollista rakentaa koko paratiisi moisten neuvojen mukaan.

[1] »Een Nyy Träägårdz Book sammandragen aff nägra trovärdighe och
förfarne Män, som härvid godh Wettskap hafva. Alla flitighe Huusshållare
sampt Träägärdsmästare och theras Läredrändar til nytta och gagn, och nu
nyligen af Trycket uthgången.»

       *       *       *       *       *

Syvällä surulla muisteli Martti sitä aikaa, jolloin hän kaiveli maata,
istutti puita ja pensaita Marian kanssa, joka oli hänen aurinkonsa.
Tästä oli kuitenkin ajan rauhattomuus tehnyt lopun, ja se sankariunelma,
johon hän toiveensa perusti, oli sekin rauennut. Majuri joskus sanoi: --
»Martti on hyvä työmies, mutta hän sopii paremmin kirjoituspöydän ääreen
kuin ruotuun. Hän on kirja- ja numeromies.» Sen johdosta ja ehkäpä
Sprengtportin tähden oli paroni Wrangel toimittanut Martille paikan
Lappeenrannan maaherranvirastossa. Virkaan tuli nyt astua, ja siten
voisi Martti saada oman leivän ja kohtuullisen palkan. Mutta siihenkö
hän päämääränsä supistaisi? Tähän saakka oli hän hyljännyt jokaisen
ajatuksenkin sinne päin, sillä eihän kanslian rauhallisissa toimissa
päässyt laakereita leikkaamaan. Mutta nyt se uudestaan johtui hänen
mieleensä. Ehk'ei kunniaa ja onnea ollutkaan missään hänen kaltaisensa
saavutettavana. Tuo uljas tuuma liittyä vapaaehtoisiin ei käynyt päinsä.
Oli siis valittavassa joko kruunun miekka tahi sen kynä, eikä ratkaisua
saanut viivyttää, sillä luutnantti Salonius pyrki samaan virkaan ja oli
sen saava, jos Martti tahtoi jäädä sotaväkeen. Vaikealta tuntui
ratkaisu. Martin rohkeus oli murtunut, kaikki tuntui tuskalliselta.
Lienee sittenkin parempi kaatua miesten tappotantereilla kuin tukehtua
arkistojen tomuun.

Näissä mietteissä seisoi Martti vielä paikallaan, kun näki äitinsä ja
Marian edessään. Äiti kohta ilmoitti, että luutnantti Salonius oli
tullut kaupunkiin ja tahtoi vielä tänään tavata Marttia, puhuaksensa
virasta.

Martti sopotti jotakin sentapaista, ettei sillä ollut kiirettä, koska
maaherra vielä oli matkoilla läänissä, mutta että jos hän palatessaan
pitää Saloniuksen kaltaisen juopon parempana, niin olkoon menneeksi.

Se vastaus nähtävästi suututti Leenaa, sillä puna nousi vähitellen hänen
poskilleen ja suurella ponnella lausui hän: -- Minä sanon sinulle
Martti, ohjaa tahtosi, sillä siitä riippuu elämä täällä ja
ijankaikkisuudessa.

-- En tiedä että tahtoni on huonompi kuin muidenkaan, intti Martti
synkkänä.

-- Huonompi tai parempi, se vielä olisi jotakin. Huonoa voi ohjata, ja
hyvää saattaisi kiittää, mutta sitäpä ei ole laisinkaan, ja juuri
sellaisesta kaarnasta kuin -- -- kuin --

-- Rakentaa piru laivansa, lisäsi Martti katkerasti nauraen.

-- Ei toki, sitä ei rouva Löfving tarkoita, sanoi Maria. Hänen tuli
kumpaakin sääli.

-- Tarkoitan, jatkoi Leena vakavasti, että horjuva tahto viepi
onnettomuuteen. En sano, että Martin käy pahasti, Jumala siunatkoon
sinua poika, mutta varoitan sinua, sillä ei mikään ole ihmiselle
vaarallisempaa kuin tahdoton luonne, semminkin nykyään. Semmoinen
ihminen on kuin liinanen tuulessa, jonka perkele milloin tahansa poimii
ja pistää väripyttyynsä, nostaaksensa sen sitten lippuna houkuttelemaan
muita. Monet Hatut ovat sitä laatua.

Hatut! huudahtivat nuoret. Semmoista ei oltu koskaan kuultu.

Mutta Leena pysyi sanoissaan. Hän oli nuoruudessaan tuntenut heistä
monta. He olivat, sanoi hän, hyväsydämmisiä rehellisiä ihmisiä, mutta
ilman tahdon pontta, ja lujia oikeudenkäsitteitä, ja siten he olivat
joutuneet siihen helvetinpyörteeseen, joka nyt uhkasi upottaa koko
valtakunnan vereen, ja pakotti heitä semmoisille asioille, joille ennen
olisivat sylkeneet.

Martti tirkisti synkkänä maahan. Hän tunsi itse, ettei hän ollut tätä
ennen mitä hänen olisi pitänyt olla, eikä tiennyt mitä vastata. Mariakin
oli vaiti.

Hetken vaitiolon jälkeen alkoi Leena uudestaan:

-- Etkö käsitä, että sinun täytyy päättää. Ei ota hallitus eikä Salonius
odottaaksensa. Hän etsii sinua nyt kaikkialta.

Martti kääntyi pois äidistään ja katsoi vieressään seisojaa. Leena
seurasi tätä katsetta ja huomasi siinä äärettömiä kysymyksiä,
levottomuutta ja rakkautta. Kolmas oli tässä liikana. Oli paras lähteä,
jotta nuoret saisivat selvittää keskinäisiä kysymyksiään.



6.


Kornatus nukkui vielä Leenan palatessa. Hänen kasvojensa syvä
levollisuus vaikutti kuin rauhantervehdys Leenan kuohuvaan mieleen, ja
siunaten katseli hän vanhusta.

Pyhä on uni, ajatteli hän, purskahtaen itkuun, mutta tietämätöntä on
kuka tämän jälkeen saa nukkua muutoin kuin kuoleman uneen.

Leena oli kotimatkallaan tavannut miehensä ja vaihtanut hänen kanssaan
muutamia sanoja. Löfvingin tiedot vahvistivat hänen vakaumustaan, että
täytyi olla valmis odottamaan mitä tahansa, koska oltiin sodan
kynnyksellä. Paljoa hänellä ei ollut korjattavana mutta sekin vähä oli
koottava mahdollisesti pikaisen paon varalle. Kalpeana ja hiljaisena
järjesti hän kaikki suureen säkkiin. Välistä meni hän akkunasta
kurkistamaan, ikäänkuin jotain odottaen, vaan kun ei näkynyt elävätä
olentoa, ryhtyi hän uudestaan työhönsä. Mutta kyllä oli hänen
levollisuutensa ainoastaan näennäinen. Jännitetyt piirteet ja punaiset
täplät hänen poskillaan osottivat kuumeentapaista sisällistä
rauhattomuutta. Hän tuon tuostakin pysähtyi kuuntelemaan, tirkisti
akkunan läpi ja istahti vihdoin kädet helmassa. Silloin kuului äkkiä
keveitä, kiireellisiä askeleita, ja samassa näkyi Tapani ovessa. Hän oli
Leenan vanhin lapsi, ja semmoisena pidetty ankarammassa kurissa kuin
nuoremmat, vaikka hän olikin luonteeltaan lempeä ja sävyisä. Se sotainen
henki, joka tätä nykyä vallitsi Lappeenrannassa, oli tarttunut
poikaankin, joka nyt tahtoi ruveta sotilaaksi. Äidille oli se
surman-isku, mutta Löfving arveli, että jos pojassa on tarmoa ja
miehuutta, ei pitäisi häntä estääkään. Vanhempien luvalla oli hän
edellisenä päivänä lähtenyt linnaan everstin puheille, vaan sittemmin ei
häntä ollut kuultu eikä nähty. Vihdoin oli hän saapunut ja kertoi
riemuiten olevansa nyt rummuttaja hämäläisissä ja että hänelle oli
annettu töyhtöhattu arvonsa merkiksi. Eversti oli kysynyt, oliko hänellä
vanhempien lupa, ja käski hänet sitten mukaansa valleille. Herrat
puhuivat keskenään, että olin urhoollisen Löfvingin poika. Sitten asetti
eversti minut tykin ääreen ja kysyi tahdonko luvata pysyä siinä kunnes
hän kutsuisi minut luoksensa. Tietysti lupasin. Jo tuli yö, mutta ei
kuulunut kutsua everstiltä. En tiennyt mitä tehdä, palelin kovasti ja
oli nälkä. Teki mieli lähteä pois, mutta muistin antamani lupauksen. Kun
sitten aamulla vaihdettiin vahteja, vei minut yksi miehistä mukanaan.
Herrat olivat kai unohtaneet koko asian. Mutta eversti kehui minua ja
sanoi, että rumpali saa opettaa minulle pärrytyksiä ja merkin-antoa, ja
käski panemaan töyhöt hattuuni, koska minusta, sanoi hän, jos saan elää,
kyllä tulee oikea Suomenmies.

Tapani oli siis kruunun mies ja oli siitä koko ylpeä.

Mutta Leenan sydäntä ahdisti. Herra, sinä tiedä mitä teet, ja annat
tahtosi mukaan, huokasi hän. Tue minua kuormani taakan alla!

Tapani ei aavistanutkaan mitä äidin mielessä liikkui, kun tämä hellästi
veti pojan puoleensa ja sanoi: -- Kun nyt joudut maailmalle omin päin,
tutki Jumalan sanaa ja säilytä se niin, että tiedät mistä sen hädässä
löydät. Mutta säilytä se syvälle, sillä saatana omiensa kanssa käy
ympäri kaivamassa tätä aarretta ihmisten sydämmistä. Näethän, poikani,
pimeyden ruhtinas tietää, että kun pyhä henki on karkoitettu, pääsee hän
itse sisälle ja sieppaa saaliinsa, jota hän ei enään päästä. Älä pelkää
kuolemaa, mutta pelkää synnin parissa elämistä, sillä pienet synnit ovat
portaita suurille rikoksille. Koeta elää niin, että rohkenet kuolla.

Tapani loi häneen kirkkaat silmänsä: -- En pelkää kuolemaa, äiti!

Mutta hetken tehtävät joutuivat jo mieleen. Tapanilla oli kiireinen työ
suoritettavana. -- Eikö minun nyt tulisi kaivaa lusikat maahan. Syvään
kuoppaan kai?

-- Kuoppaan, no niin, vastasi Leena hajamielisenä, aikoen seurata
poikaa. Mutta ei, parempi on että hän menee yksin. -- Tiedäthän oikean
paikan?

-- Kyllä. Pihlajan alla? Siellä kiven kyljessä. Tiedän kyllä, ja aikakin
on sopiva, sillä kaikki ihmiset ovat nyt Myllymäellä. Olihan poika
oikeassa, ja saatuaan leivän ja juustopalan lähti hän reippaalla
mielellä.

Tapanin mentyä ryhtyi Leena taas kapineitansa sälyttämään tarkastaen
huolellisesti jokaista hänelle niin rakasta vaatetta. Vihdoin heräsi
Kornatus. Untevana ja puutuneena katsoi hän ympärilleen, hieroi
silmiänsä ja jäi istumaan käsivarret nojautuneina polviin ja kädet
ristissä. Vähitellen valveille päästyään hän kurotteli käsiään
nähtävästi varsin hyvillään, kaivoi esiin piippunsa ja sytytti sen
hiilellä, jonka tottuneilla sormilla otti ahjosta. Näin päästyänsä
rakkaita savujansa nauttimaan istui hän taas rahille.

-- Olette nukkuneet makeasti, Kornatus, sanoi Leena ystävällisesti.
Pelkäsin kärpästen häiritsevän teitä.

Kornatus veti aika sauvun ja vastasi hiljaisesti: -- Kärpäsiä ja
kasakoita en ole koskaan sietänyt, mutta välisti on paras olla
kumpaakaan huomaamatta. Lieneehän Löfving jo palannut? Tiesikö hän
mitään rajalta?

-- Hyörinää kuuluu sieltä. Vihollinen varustaa kuten mekin. -- Maamme on
taas pantava alttiiksi.

Melkein riemulla puhalsi Kornatus savunsa kattoon. -- Tuhat tulimmaista!
Ei siis auta muu kuin ladata ja ampua vastaan.

-- No niin, mikäli maksaa vaivan, intti Leena alakuloisena. Kuulin
tänään että joku valtiomiehistämme oli kirjoittanut, että Hatut
sota-innossaan ovat valmiit uhraamaan Suomen, kumpa vaan saavat rauhan
rikotuksi.

-- Se on valhe, huudahti Kornatus iskien nyrkillään polveensa.

Leena katseli häntä kylmäverisesti. -- Mitä auttaa suuttuminen? Ei
totuus pala tulessakaan. Saattaa olla hyvä kuninkaalle ja neuvostolle
päästä meistä. Kun lapsi on kuollut on kummius lopussa.

-- Ette saa ajatella Ruotsista niin kehnosti.

-- Miksi ei. Olemme kyllä saaneet kokea millä tavoin meitä on kohdeltu
ja palkittu.

-- Kyllä ovat ajat rauhattomat, myönsi Kornatus. Mutta vaikka
Lappeenrannassa kuhisee kuin muurahaispesässä, olette täällä kuin
rauhanpalmun alla.

-- Olenhan minäkin täällä elämöinyt, mutisi Leena, sulloen pontevasti
säkkiin sälytetyt vaatteet. Hevoskavioiden kopse sai hänet kuitenkin
rientämään akkunan luo, mutta kun ei mitään näkynyt, ryhtyi hän taas
toimeensa: -- Luulin että paroni Buddenbrock oli palannut, ja mieleni
kävi noloksi, sillä nyt täytyy minun koota mitä meillä on, että saamme
sen mukaamme jos siksi käy.

-- Vai niin! mietittekö pakoa, nyt jo?

-- En minä ensimmäisenä pakene, mutta en viimeisenäkään, sillä parempi
käsi tulessa kuin kasakka talossa.

Kornatus nousi. -- Onko teiltä paljon korjattavana? suokaa minun auttaa.

Leenalla ei ollut aikaa katsellakaan häneen saatikka antaa mitään
tehtävää, nyykkäsi vaan ystävällisesti. -- Kiitos Kornatus. Köyhän alus
on kepeä soutaa. Vaatteista on jo enimmät korjuussa ja hopeat kaivan
maahan, sillä maa säilyttää minkä sille antaa.

Kornatus näytti kysyväiseltä. Hän kai luuli, ettei Leenalla ollut mitään
hopeita. Mutta Leena otti kirstusta pienen puulaatikon, jonka sisällä
oli toinen rautapeltinen ja lukittu. Sieltä nosti hän tuohisen kääreen,
josta vihdoin tuli ilmoille kuusi suurta, liinaan käärittyä
hopealusikkaa.

-- Katsokaa noita, minusta ne ovat kauniita. Hän antoi ne vanhukselle.

-- Ja painoa niissä on, vastasi tämä, punniten lusikoita kädessään.
Kauniisti kimeltelevät.

-- Kaksikymmentä vuotta olen kutonut ja säästänyt saadakseni ne kokoon
lapsille. Ne ovat heidän ainoa äidinperintönsä.

-- Mutta onhan niitä kuusi. Kukapa kuudennen? Vai Marttiko, vaikka hän
ei ole oma poikanne?

Leena vetäytyi takaisin pannaksensa kalleutensa taas kätköön, ja vastasi
hiljaisesti ja vakavasti: -- Maailma laskee lapseni viideksi, mutta itse
lasken ne kuudeksi, sillä kun Löfving otti minut vaimokseen, teki hän
niin sentähden että saisi minusta hyvän äidin Martille, ja kun poika
ensi kerran seisoi edessäni, päätin tehdä hänen puolestaan mitä voin,
jottei Löfvingin ensimmäinen vaimo voisi suurena tilipäivänä sanoa, että
pistin hänen lapsensa poveeni niin että jalat roikkuivat paljaina.

Kornatus otti piipun suustaan ja päästi kätensä painumaan alaspäin.
Semmoiset naiset olivat hänen mieleensä. Niihin saattoi luottaa. Mutta
Martille on hän kuitenkin vieras, kun häntä oli kasvattanut majuri
Sprengtport.

Tähän kysymykseen vastasi Leena kylmähkösti: -- Martti ei ole minusta
koskaan huolinut, eikä ihmekään, mutta se sikseen. Olen häntä kohtaan
tänään sama kuin eilen ja aina siitä päivästä saakka, jolloin tulin
hänen äidikseen, sillä en minä pidä lupauksiani leikkinä.

-- Luja kestää, sanoi ukko, ja Jumala sen kostaa lapsillenne.

-- Omat lapseni, jatkoi Leena, ovat nyt Turussa, kaikki paitsi Tapani,
ja minä jo eilen pyysin Martin kuoppaamaan lusikat, mutta ei näkynyt
olevan aikaa. Lienevät hänelle vähäpätöisiä perinnöitä minun jälkeeni,
kun hän on herraskartanossa kasvatettu.

-- Älkää niin ajatelko. Mikäli minä tiedän on Martti hyvä ja
oikeamielinen poika. Majuri ja hänen ensimmäinen vaimonsa pitivät
Marttia aina omana lapsenaan, ja jos hän on käynyt teille vieraaksi, on
siihen se syynä, että olette olleet niin vähän yhdessä. Kuka käski
Löfvingiä antaa pojan pois.

-- Kuka käski, vastasi Leena pikastuneena. Nälkä se käski, ja kiitimme
Jumalaa kun majuri armahti meitä ja lupasi Marttia kasvattaa. Siihen
aikaan ei ollut hyvä tulla Suomessa toimeen.

-- Ei suinkaan, myönsi Kornatus. Muistan, kun palasin vankeudesta
Venäjältä, kulkeneeni Käkisalmesta Hämeenkankaalle näkemättä yhtään
ihmistä tai peltoliuskaa.

No niinhän se oli, tiesi Leena. Sentähden olikin hän rakkaineen ollut
vähällä kuolla nälkään. Sentähden oli Löfving, turhaan koetettuaan
omillaan tulla toimeen, kirjoittanut kuninkaalliselle neuvoskunnalle
Tukholmassa, saadaksensa työtä tahi vähän apua. Vähinkin olisi ollut
hyvä, mutta nyt ei tällä uljaalla soturilla ollut suurta arvoa, vaikka
hän vaaran aikana kyllä oli ollut suuri, ja lopuksi meidän täytyi lähteä
Suomesta. Se kiitos siitä.

Kiristetyin huulin oli Kornatus tätä kuunnellut. -- Älkää luottako
ruhtinaisiin, lausui hän synkästi. Pieniä varten eivät ole koskaan
korkeat pienat tikapuissa.

-- No, ei! huudahti Leena. Mutta läväistiin sittenkin, Jumalalle kiitos.
Löfving sai hyvän paikan tarkastuskirjurina, ja minä neuloin räätälinä
sen verran kuin joku mieskin. Ammatin olin oppinut äidinisältäni
nuorena, ja nyt se kelpasi. Olisimme voineet ottaa Martin luoksemme,
mutta hän viihtyi hyvin siellä missä oli, ja majuri piti hänet hyvänä.
Löfvingin mielestä oli paras antaa hänen olla, niin ei tarvinnut hänen,
niinkuin muiden lastemme kasvaa omalle maalleen vieraana.

Enempiin kysymyksiin ei nyt ollut aikaa, sillä tupaan astui kaksi
miestä, Löfving ja Martti.



7.


-- Löfving! huudahti vanhus nousten ja ilosta säteilevin silmin rientäen
kotiintulleita vastaan. Ränstynyt oli ukko, mutta kyllä näkyi, että hän
oli kaarlolainen ja niin oli Löfvingkin.

Ensimmäinen tervehdys oli sydämmellinen kuten veljien kesken, ja Martin
jälleennäkeminen teki, niin vakuutti Kornatus, vanhan sydämmen uudestaan
nuoreksi. Uusia oloja ja vanhoja muistelmia otettiin puheeksi, mutta kun
päästiin istumaan, vanhemmat pöydän ääreen ja Martti vastaiselle
seinälle, kysyi Leena, asettaen pöydälle täyden oluthaarikan: -- Vieläkö
paroni on poissa, koska palaat yksin.

-- Paronista en tiedä mitään. Kun tulimme Nurmeen, käski hän minut
tiedustelemaan seutua ja saattamaan sana Wrangelille. Itse hän
arvattavasti nyt istuu veljensä ja Wiipurin esikunnan huostassa, mutta
minulle lähetti hän kumppaniksi kotimatkalle venäläisen upseerin.

Kornatus höristi korviaan. -- Venäläisen upseerin! Mitähän se lienee?

-- Hän on luutnantti ja adjutanttina venäläisen Buddenbrockin luona,
tuon, joka on komentanttina Wiipurissa.

Ukko piti asiata kummallisena. Ei oltu koskaan kuultu, että vihollisten
upseereja oli päästetty linnaan, kun sota oli kynnyksellä.

Löfving nieli tunteensa oluen mukana ja vastasi levollisesti: -- Kyllä
nyt kuullaan paljon mitä ei kuultu ennen, mutta muutoin kulkee mies
vahdittuna ja antoi sitäpaitsi kunnia-sanansa, ettei hän urki
asematamme. Pyysi tulla tänne yksityisenä henkilönä minun seurassani,
saadaksensa taas nähdä Saimaan seutuja, joista hänellä on, tiesi Herra
mitä muistoja, ja kun rauhaa vielä kestää ei tahtonut kukaan häntä
estää.

-- Hm, myrähti ukko. Miten menetteli hän matkalla? Näennäisesti
välinpitämättömänä tietysti, mutta tähysteli kai kuin kotka. Kyllä hän
on vakooja! Ja tutkivana käänsi Kornatus silmänsä Löfvingin puoleen,
joka jatkoi:

-- Jumala ties mikä hän on. Mies ratsasti koko ajan vaiti kuin kala, ja
näytti vähän uinailevalta satulassaan. Mäkitörmillä hän välisti elpyi ja
mulautti silmänsä milloin taivasta milloin maata kohden, ikään kuin
olisi tahtonut niellä kaikki, mutta sitten vaipui hän taas unelmiin.
Tuntui osaavan suomea, mutta kun hän ei vastannut yritin sekä venäjäksi
että saksaksi, mutta kun hänestä ei lähtenyt ääntä, jätin hänet mykäksi
minkä vaan tahtoi.

-- Mitä kuuluu Pietarista? kysyi ukko näennäisesti levollisena puristaen
sormellaan kuohuvan tupakantuhan. Kuulitko sieltä mitään?

-- Siellä kuhisee sotaväkeä Muolasta Nummeen, selitti Löfving.
Kymmenentuhatta miestä Lascyn, viisituhatta Keithin komennossa, ja
huomenna lähtee Galitzin kymmenentuhannen miehen kanssa Pietarista.

-- Hyvin varustettuja vai?

-- Ainakin niillä on ruokaa, nauroi Löfving. Sotamiehen limppu painaa
yhtä paljon kuin hän itse, ja hevoset ovat hyvät.

-- Ne kyllä eivät ensi mäessä kompastu niinkuin meikäläiset, tokasi
Leena salaisella harmilla. Mutta Löfving ei ollut huomaavinaan hänen
kiihtymistään, vaan jatkoi huoletonna ikäänkuin olisi ollut puhe
mistäkin vähäpätöisyydestä: -- Kevyt tykistö seuraa armeijan
kintereillä, mutta raskaat tykit jäävät pari päivänmatkaa jälkeen,

Sotavanhuksen silmät rupesivat kimeltelemään. -- Ja tänne pyrkivät?

-- Täyttä totta. Näkyy olevan kiire, sillä Krasnatscuk reipastutti
seitsemää kasakkaansa kujajuoksulla, kun eivät olleet tarpeeksi
vikkeliä.

Nuoren tulisuudella iski Kornatus nyrkkiä pöytään: -- Tuhat tulimmaista,
kun nyt olisin nuori.

Tämä huudahtus sai vihdoin Martin vireille.

-- Oletteko, Kornatus, kysyi hän, kuulleet että päälliköt ovat
kieltäneet meitä varustamasta vapaajoukkoja isän komennettavaksi?

-- Mistä syystä?

-- Tuolla sanottiin juuri äsken, ettei isä sovellu muiden
komennettavaksi, ja että armeija kaipaa käsivarsia eikä päitä.

Leenan mieli kuohahti näistä sanoista. -- He moittivat partiomiehen
vikoja, mutta unohtavat kuninkaallisen soturin ansiot, sanoi hän.

-- Mutta se on vääryyttä, huudahti Martti kiivaasti. Hylkäävät 2,000
miestä, jotka lähtisivät sotaan omin ruokinensa ja aseinensa ilman muuta
palkkaa kuin että saavat taistella isän komennossa.

-- Kornatus veli, keskeytti Löfving pojan puheen, lieventääksensä hänen
kiivauttansa, tekisit minulle hyvän palveluksen, jos saisit tuon
härkäpään järkiinsä. Minulle se ei onnistu.

Ällistyneenä varoitti Kornatus: -- Teidän ei pitäisi jättää armeijaa.
Missä kuninkaan upseerit johtavat, ei ole kukaan liian hyvä seuraamaan.

-- Mutta, niskoitteli Martti, jos saamme nyt yhtä kelvottoman
päällyskunnan kuin viime sodassa, niin käy yhtä hullusti kuin silloin.
Kaikki vapaaehtoiset, joita olen tavannut sanovat, että Löfving vie
heitä taisteluun kuin mies, mutta kuka tietää mitä kenraalit tekevät.

Sepä oli Kornatuksesta liikaa. -- Huuti poika! Olen taistellut niiden
rinnalla, ja tiedän, että yksi ruotsalainen vetää vertoja viidelletoista
viholliselle. Vereni on vuotanut heidän verensä sekaan Narvasta
Pultavaan asti, ja entäs sitä kunniata minkä me saavutimme!

Leena, joka tähän saakka oli valjennut, lausui oikein soturin ryhdillä
katsellen Kornatukseen terävästi: -- Te, jotka taistelitte kuninkaan
kanssa Venäjällä, saitte kunnian, me täällä Suomessa näimme kurjuutta ja
häpeää.

-- Siis, me muodostamme vapaajoukkoja, väitti Martti.

Mutta siihen ei suostunut Kornatus. -- Yksi kuningas, yksi valtakunta,
yksi armeija, se on jotakin kokonaista, johon voi luottaa. Vapaajoukkoja
en sietäisi.

Puoleksi uhmaten sanoi Leena: -- Keneenkä voi kuningas luottaa ellei
Löfvingiin? Herrojen kehnouden tähden karkasivat miehet viime sodassa,
mutta kun Lybecker vihdoin kutsuttiin pois ja Armfelt sai päällikkyyden,
kuka muu silloin kokosi miehet armeijaan kuin Löfving? Armfelt taisteli
kuin mies, mutta kaikki oli jo myöhäistä. Meidän rykmenttimme marssivat
Ruotsiin, ja kuka vaan pääsi meni samaa tietä, kaikki paitsi Löfving ja
hänen kivekkäänsä. Ne eivät tunteneet pelkoa ollenkaan, ne panivat
henkensä alttiiksi.

Ikäänkuin omiin mietteisiinsä vaipuneena puhui Löfving enemmän itsekseen
kuin muille: -- Siihen aikaan arvosteli Österman pääni 300:ksi ruplaksi,
mutta ei ollut kavaltajaa yhtäkään.

Miehensä sanojen elähyttämänä, jatkoi Leena: -- Rauhan jälkeen unohti
Ruotsi, että Löfving oli kahdenkymmenen vuoden aikana jättänyt henkensä
alttiiksi valtakunnan puolustuksessa, ja kerjäläisenä sai hän etsiä
leipäänsä. Nyt kun vaara taas uhkaa, riensi hän samoihin vaaroihin,
samoihin kärsimyksiin. Ja nyt tahdotaan sitoa hänen kätensä, ja ottaa
häneltä hänen vapaaehtoisensa.

Keskustelu jatkui, mutta kaikki pysyivät mielipiteessään, kunnes Löfving
nousi, otti hattunsa ja oli lähtemäisillään.

-- Mihin menet? kysyi Kornatus, ehkä tulen mukaan?

-- Ei vielä, kyllä seuraan sinua kaupunkiin. Mutta nyt menen Tapania
auttamaan. Ystävällisesti nyykäten vanhukselle lähti Löfving.



8.


Leena asetti pöydälle paistettua kalaa, leipää ja maitoa ja pyysi
Kornatusta pitämään hyvänään; ja sinäkin Martti, istu pöytään. Martti
lähestyi Leenaa, katsahti häneen lempeästi ja sanoi viehkeästi.

-- Kiitos äiti, nyt teidän ei tarvitse enään olla minulle nyreänä siitä
etten tiedä mitä tahdon. Minä jään rykmenttiin.

-- Oikein, poikani, hymyili Leena, tarjoten hänelle iloisesti ja
reippaasti kätensä. Olkoon onneksi!

Martti tarttui siihen hämillään ja kysyi punastuen: -- Mitä pyysitte
aamulla minua tekemään kun juoksin pois? Sitä en olisi tehnyt, ellei
Maria --

Leena synkistyi. -- Näin kyllä kuinka oli asian laita, mutta katso vaan
ettet turhaan juokse.

-- Mitenkä niin?

-- Tiedän kyllä että majuri on ollut sinulle isänä, mutta sillä ei ole
sanottu, että saat hänen Mariansa.

-- Hänet olen saanut! Hän tuli omakseni, kun te lähditte.

Leenan kasvot värähtivät, eikä hän iloiselta näyttänyt. Tytön puolesta
oli siis asia ratkaistu, mutta mitä majuri sanoo?

Se kysymys ei huolestuttanut Marttia. Majurinrouva oli puoleksi luvannut
puhua heidän hyväksensä ja Maria piti varmana, että majuri suostuu.

-- Asia lienee siis selvillä, vastasi Leena, ja meni taas kirstunsa luo,
josta hän, monet kääreet aukaistuansa, otti esille ensimmäisen lusikan
ja puhui hellästi: -- Olin aikonut säilyttää näitä jättääkseni ne äidin
perintönä kaikille lapsilleni, yksi kullekin, mutta sinulla on ikää
kylliksi, jotta voit säilyttää mitä sulla on, ja saat siis osasi
eläissäni. Ota omasi! Älköön sinulta koskaan puuttuko leipää omalla
pöydälläsi. Tahdotko pitää sitä muistona isäsi toisesta vaimosta niin se
on ilo minulle; jos annat sen _hänelle_, niin sekin on hyvä.

-- Kiitos äiti, kiitos! Tällä lusikalla ei syö kukaan, ennenkuin vanhin
poikani. Nyt on kaikki hyvin.

-- Nyt lähden ulos, sanoi Leena. Jos kuolen ennen kuin tapaan muut
lapseni, pyydä heitä etsimään meidän suuren pihlajamme alta.

Martti ojensi hänelle taas kätensä. Ensin hän aikoi lähteä mukaan, mutta
sitten vetäytyi akkunan ääreen ja katseli liiteleviä pilviä, siten
salatakseen silmiänsä himmentävät kyyneleet.

Kornatuskin teki lähtöä, veti kengät jalkaansa ja otti valkoisen
takkinsa naulasta. Martti toipui unelmistaan ja nähdessään ukon kömpelöt
liikkeet riensi hän auttamaan. Sitten näytti hän heltynein mielin
lusikkansa.

Kornatus käänteli ja tarkasti sitä joka puolelta. -- Onpa tuo kelpo
nainen, sanoi hän. Mutta teille hän ei saanut olla sitä mitä ensin
toivoi. Se jäi puolinaiseksi.

-- Samoinkuin kaikki mikä minulla on ollut.

-- Mitenkä niin?

Suruvoittoinen piirre ilmaantui Martin kasvoihin.

-- Minulla on isä, mutta puoleksi vaan, sillä hän antoi minut pois.
Minulla on kasvatus-isä, joka rakastaa minua, mutta jonka lapsi en ole.
Minulla on kolme äitiä, mutta ensimmäinen makaa maan mullassa, toinen on
äitipuoleni ja kolmas on kasvatus-isäni toinen puoliso. Minulla on
useita sisaruksia, mutta itse olen vaan heidän velipuolensa. Kaikki
sujuu puoleksi mutta ei mikään täydellisesti.

Kornatus taputti häntä olalle: -- No niin, mutta nyt olet mies omilla
jaloillasi, ja se ainakin on jotakin kokonaista.

Martin silmistä leimahti salama: -- Ja minun on Maria! Kokonaan kuten
minä olen hänen. Enkä muusta välitä maailmassa.

Mutta nyt kuului äkkiä soittoa, riemuinen torvien ja rumpujen säestämä
marssi. Mikä se?

-- Kuule, huudahti Martti iloisena. Nyt tulevat ruotsalaiset rykmentit.
Mennään, Kornatus.

Ikään kuin nuortuneena sieppasi Kornatus hattunsa. Riensivät ulos ja
kulkivat Turun tietä kohti, sieltähän täytyi uusien asetoverien saapua.

Ruotsalaisten joukkojen iloisen soiton kaikuessa riensivät nuoret ja
vanhat sitä katua kohti, josta nämät tulivat. Ensimmäisiä oli Tapani,
häntä seurasi vähän matkan päässä Löfving, mutta Leena jäi vielä
pihlajan alle tallataksensa maata. Kun hän palasi tupaan oli hänen
miehensä jo ovessa, ja molemmat astuivat sisään.

-- Kiitos avusta! sanoi Leena, väsyneenä heittäen liinansa naulaan.

-- Helppo työ, hymähti Löfving suruvoittoisesti. Nyt ovat lusikkasi
hyvässä tallessa; vanhan pihlajapuumme alle löytävät kaikki lapsemme.

-- Jos lapsemme koskaan etsivät sieltä. Ehkä sitä ennen heidät
seivästetään aitoihin tahi poltetaan oljissa.

-- Älä semmoisia latele, vastasi Löfving synkkänä, ja laskeutui istumaan
penkille akkunan alla. Sieltä kysyi hän:

-- Tiedätkö kuka tuo venäläinen herra oli, joka tuli tänne kanssani.
Luulen nyt tietäväni, Tapani on siitä puhunut.

-- Tapani? mitenkä se on mahdollista?

-- Jumalalle ei ole mitään mahdotonta. Kun Tapani kaivoi pihlajan
juurella, tuli tuo vieras sinne, katseli hänen työtänsä ja kysyi hänen
nimeänsä ja kenenkä poika hän oli. Saatuansa siitä tiedon, kertoi hän,
että hänen nimensä pienenä oli ollut Sakari, mutta että hän nyt oli
Attila, ja että hänen isänsä oli saanut surmansa Karjalassa paraan
ystävänsä kädestä. Ja tämä ystävä oli sitten paennut oman lapsensa
kanssa, mutta ystävänsä lapsen oli hän jättänyt oudoille miehille.

Löfving sieppasi seinästä puoleksi palaneen päreen, musersi sen rajusti
sirpaleiksi ja heitti ne lattialle. Hänessä ilmaantui jotakin outoa,
jota Leena ei ollut huomaavinaan, mutta kun Löfving näkyi odottavan että
hän puhuisi, kysyi hän epäillen:

-- Uskotko, että tuo venäläinen herra on Sakarin poika.

-- En usko mitään, mutta voihan se olla mahdollista.

Leena vaikeni. Ei tiennyt mitä sanoa, mutta vihdoin lausui hän: -- Sillä
ei ole asia todistettu, mitä hän on kertonut Tapanille, mutta vaikkapa
niin olisikin, niin sanon minä, että olit täysin oikeassa kun ammuit
kavaltajan. Sitä ei tarvitse katua.

-- Eipä tarvinne katua ampumista -- mutta lapsi! Tuo pieni viaton lapsi
on usein näyttäytynyt minulle, niin että nukkuessanikin olen halunnut
tietää pelastuiko poika ja mikä hänestä on tullut.

-- Ehkä voisit nyt saada tietää.

-- Jos onkaan syytä tietää, vastasi Löfving hiljaa ja kumartui
käsivarret polville nojattuina. Tehty on tehty.

Hän peitti kasvot käsiinsä. Semmoisena ei Leena ollut häntä nähnyt
koskaan. Itkikö hän? Leena ei rohjennut häiritä häntä, ja siten jäi hän
istumaan paikalleen, mutta kun hän vihdoin nosti päänsä, huomasi Leena,
että hän oli kalpea.

Itse hän ei ollut mistään tunteista tietävinään. Hän nousi reippaasti,
sulki Leenan syliinsä ja kysyi ikäänkuin pilkalla:

-- Kuule Leena, sano suoraan, etkö ole monta kertaa katunut, että otit
minunlaiseni kivekkään mieheksesi, kun sentähden olet saanut kestää niin
monta kovaa?

-- En toki, Löfving, siksi olet minulle rakas, eivätkä voimani olisi
kestäneetkään, jos en vapaaehtoisesti olisi ruvennut sinulle.

Löfving tarttui hänen käteensä ja pusersi sitä lempeästi.

-- Lue minulle Jumalan sanaa, pyysi hän.

Leena otti virsikirjan kirstusta ja luki siitä sotarukouksen. Sitten
rupesi hän lukemaan toistakin virttä, mutta ennen kun se loppui aukeni
ovi ja Maria astui sisään. Huomattuansa missä toimessa oltiin, istuutui
hän hiljakseen oven pieleen. Mutta kun Leena oli lopettanut tukemisensa
ja hiljaa rukoillut, nousi Maria tervehtimään. Kyllä hän oli tänään jo
nähnyt sekä Löfvingin että hänen vaimonsa, mutta heidän kodissaan oli
hän ensi kertaa.

-- Kuinka lämpöiseltä ja iloiselta neiti näyttää, hymyili Leena. Ilo on
harvinainen tätä nykyä.

-- Isäni on jo tulossa muutaman virstan päässä. Mutta miksi ette tahdo
sanoa minua Mariaksi, vaikka olen sitä niin hartaasti pyytänyt.

Leena hieman pudisti päätänsä. -- Ei, se ei sovi minulle. Löfvingin isä
oli pelkkä korpraali, ja minun oli köyhä vänrikki. Kuinka sopisi meidän
sinutella majuri Sprengtportin tytärtä.

Tyytymättömyyden piirre näkyi Mariassa. -- Kuinka olemme siis Martti ja
minä voineet olla kuin sisarukset? Ja ehkä tulen hänen vaimokseen,
vaikka Martti on Löfvingin poika ja minä Sprengtportin tytär.

-- Se on toista.

Löfving oli silmillään seurannut kumpaakin, ja nyt ryhtyi hän puheeseen:
-- Jumala kerran maksaa isällenne sen, minkä hän on minulle tehnyt,
kasvattamalla poikani mieheksi.

Maria kirkastui ja vastasi vilkkaasti: -- Isä pitää Martista kuin omista
pojistansakin, ja on usein sanonut, että vaikka me yhteen aikaan olimme
niin köyhät, ettei ollut leipää huomeneksi, niin ilmaantui aina joku
apu, ja isä uskoo, että Jumala lähetti sen sentähden että autoimme
teitä.

Vakavuutta, lämpöä ja tarmoa kuvautui Löfvingin kasvoissa, kun hän
vankalla äänellä lisäsi:

-- Mikäli minuun tulee, ei saa majuri Sprengtport koskaan syytä katua
hyvyyttänsä, sen tähden sanon suoraan mitä ajattelen, eikä neiti saa
käsittää sitä toisin kuin se on tarkoitettu.

-- Minulle voitte puhua avonaisesti.

Ja Löfving jatkoi: -- Joskin Martti nyt on kasvatusvanhempiansa
likempänä kuin minua, niin tiedän mitä hän teistä ajattelee. Mutta ellei
hän ole kyllin järkevä noudattaaksensa neuvoani, niin olkaa te
ymmärtäväisempi, ja valitkaa itsellenne toinen kuin Löfvingin köyhä
poika.

-- En huoli rikkaista ja mahtavista. Martti pitää minusta ja minäkin
hänestä.

Löfving katseli tuota somaa tyttöä mielihyvällä. Hän näytti niin jalolta
ja hyvältä.

-- Hyvä, sanoi hän, mutta Martin vaimoksi ette saa tulla. Viitaten
Leenaan jatkoi hän: -- Tuossa näette yhden, joka ei ole rutistunut,
mutta semmoisia ei ole monta. Hän on ollut kuin terästä. Surut ja vaarat
ovat painaneet häntä maahan, hän on ponnahtanut ylös jälleen, mutta
teidät ne musertaisivat.

-- Ei laisinkaan, huudahti Maria reippaasti. En aio mennä naimisiin, en
ainakaan pitkään aikaan, mutta nyt tahdon miesten kanssa sotaan, ja
Martti on luvannut ottaa minut mukaansa, jos rupeen hänen vaimokseen.

Löfving naurahti, mutta tunsi itsessään melkein kauhua ja sanoi
varoittaen: -- Älkää häntä kuulko; kuulkaa isäänne.

-- Sitten saisin istua uunin pankolla elinaikani, ja jos sota syttyy,
niin minut lähetetään Tukholmaan, mutta sinne en tahdo. Tahdon tehdä
Ruotsin puolesta minkä voin.

Leena oli vaijeten kuunnellut ikäänkuin asia ei olisi häneen koskenut,
mutta nyt ryhtyi hän puheeseen ja varoitti hänkin: -- Niin teistä
tuntuu, kun ette tiedä mitä sota on, mutta kuulustelkaa mitä ne ihmiset,
jotka elivät vuosina 1710--1720, kärsivät; silloin tiedätte paremmin
olla varuillanne.

Marian itsetunto syttyi, kun epäiltiin ettei hän mihinkään kelpaa, ja
vähän moittivalla äänellä lausui hän kääntyen Leenan puoleen: -- Ettekö
tiedä, että olen syntynyt Siperiassa, Tobolskissa, että olin vangin
lapsi, kunnes meidän soturimme rauhan jälkeen palasivat? Ettekö luule
minun tietävän mitä sota on? Kuinka sai isäni kärsiä!

-- Ja äitinnekin, lisäsi Leena vakavana.

Maria vastasi tyynesti: -- Ehkä tapahtuu vielä semmoista, mutta silloin
tahdon olla mukana. Mitä isäni ja äitini ovat kestäneet, sitä minäkin.
Isäni puhuu ihaillen äidistäni, ei hänen kauneutensa vaan hänen jalon
luonteensa ja uhraavaisuutensa tähden. Hänen kaltaisekseen tahdon tulla.

Samassa syöksi Martti sisään huudahtaen: -- Täälläkö sinä olet, Maria?

Ällistyneenä säpsähti Maria ylös, hän oli kokonaan unohtanut asiansa.
Hän oli tullut kuulustamaan, sopisiko majuria saada majaa Löfvingin
luona, vai odotettiinko jo paroonia tulevaksi.

Kun talonväki sai tietää mistä oli kysymys, arvelivat he, että se kyllä
käy päinsä. Sopu tilaa antaa. Majuri ajakoon siis suorastaan heidän
luoksensa. Martti valmistui viemään tätä sanaa majurinrouvalle, ja Maria
aikoi mennä hänen kanssansa noutamaan isää varten patjoja.

Martti tarttui Marian käteen ja veti hänet luoksensa.

-- Tiedättekö että Maria on omani.

-- Tiedän, vastasi Löfving, niin kauan kun hän voi sinua seurata, mutta
kun myrsky puhkee ja vie teidät mukanaan, niin saa Maria sulloa pussinsa
täyteen kärsivällisyyttä ja uskollisuutta sekä lähteä Ruotsiin, siellä
muiden pakolaisten kanssa rukoillaksensa niiden puolesta, jotka ovat
heille rakkaat.

Martti katseli Mariaa hellästi. -- Sitä olen hänelle sanonut. Hän vaan
ei tahdo.

Maria vetäytyi pois. -- Miksi tahtoisin sitä, joka ei ole oikeata.
Miehuudesta aateloittiin isoisäni. Saksanmaalla taisteli hän Kustaa
Aadolfin lippujen alla luterilaisen uskonsa puolesta. Yhtä urhoollinen,
uskollinen ja jalo on ollut isänikin, sen tiedätte. Kuinka olisin minä,
hänen tyttärensä, heitä huonompi.

Löfving synkistyi. -- Synnyttäkää poikia ja opettakaa heitä tuottamaan
kunniaa Sprengtportin nimelle, niin teette isänne puolesta enemmän kuin
jos kaadutte miekka kädessä.

Mutta Maria ei tahtonut peräytyä. Hänestä oli vastenmielistä kun häntä
ei ymmärretty, ja puhkeamaisillaan oli se uhma, joka piili hänen
sydämmensä pohjassa. Mutta olihan Löfving Martin isä, ja sentähden
vastasi hän vienosti:

-- Kuinka voisin opettaa muille sitä, mitä en ole itse tehnyt tai
osannut. Sukuni on rakastanut suurta ja jaloa, sentähden että ovat
ajatelleet suuresti ja jalosti, mutta kun minun tunteeni ovat samat kuin
heidän, niin vaaditte minua kuolettamaan näitä tunteita tai vaihtamaan
niitä kehnouteen ja itsekkäisyyteen.

Martti näytti onnelliselta ja hymyilevältä. -- Nyt kuulette, olenko minä
häntä kehoittanut.

Pää kohotettuna lisäsi Maria: -- Wilho Sprengtportin tytär tietää itse
mitä hänen on tehtävä. Tule Martti! Ystävällisesti nyykäten lähti Maria,
ja Martti seurasi häntä.

Ääneti katseli heitä Löfving, mutta heidän lähdettyään hän lausui: --
Ennen sopivat vesi ja tuli kuin nuoruus ja viisaus.



10.


Leenakin lähti toimiinsa, ja kun Löfving nyt oli yksinään, tunsi hän
olevansa levon tarpeessa. Tapanin kertomuksen nostama kuohu oli jo
hänessä talttunut, ja mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä selvemmäksi
kävi hänelle, että kuka ikinä tuo venäläinen herra olikin, ei hän
ainakaan ollut Sakarin poika. Harhaan joutuneita oli tähän aikaan
kosolta.

Istuen penkillä tunsi Löfving väsymystä, nukkumiseen kuitenkaan ei ollut
aikaa, mutta savun vetäminen rakkaasta piipusta oli jo sekin jotakin.
Nahkamassistaan rupesi hän sitä täyttämään, mutta samassa aukeni ovi ja
sisään astui tuo venäläinen herra, Attila. Valkoisella nupulla
kaunistettu hattu päässään astui hän keveästä esiin. Komea mies hän oli
ja liikkeet olivat sivistyneen miehen. Kaunis Inkerin rykmentin univormu
sopi hänelle hyvin. Ajan tavan mukaan oli hänellä tukka puuteroittuna,
mutta kankipalmikon sijassa kiemuroidut kiharat korvien takana, joista
hänen nuoret kasvonsa saivat pehmeämmän leiman kuin niissä ehkä muutoin
olisi ollut.

Venäläisen upseerin astuessa sisään tunsi Löfving tempovaisen pistoksen
sydämmessään, mutta kohta oli se voitettu, ja vähintäkään
mielenliikutusta ilmaisematta kohtasi hän varmalla katseella vieraan
silmää.

-- Asutteko täällä, kysyi Attila, vähän murtavalla suomenkielellä,
katsellen ympärillensä huoneessa.

-- Asun. Suvaitseeko luutnantti istua? Ja jos tyydytte karkeaan
tupakkaan, niin olkaa hyvä, sanoi Löfving tarjoten toista piippua.
Venäjän sotamiehet ovat usein minulle luovuttaneet leipänsä ja
tupakkansa. Nyt olen minä tarjoojana. Vasta tarjoomme toisillemme muuta
ja pahempaa.

Attila otti piipun keveästi kumartaen, mutta kun Löfving iski tulta
sanoi Attila: -- Ei nyt!

Löfving ei ollut millänsäkään, poltteli vaan yksin piippuansa ja
kehoitti toistamiseen luutnanttia istumaan.

Attila laskihe istumaan leveälle penkille akkunan alle; Löfving asettui
polttelemaan uunin eteen.

-- Kerrotaan, sanoi Attila, että Ruotsin sotajulistus jo on ollut useita
päiviä matkalla Pietariin.

-- Lienee kai totta.

Attila katsoi Löfvingiin: -- Siis pian kohtaamme toisemme taas.

Löfving silmäili melkein uhmaavana: -- Sanokaa sitten hyvästit
Viipurille.

-- Ei koskaan!

Entisen kivekkään ryhti kävi ylpeäksi: -- Viipuri on meidän, ja jos
kerran vedämme miekan tupesta, niin emme sitä sinne pistä takaisin,
ennenkuin Suomi on yksi eheä kuin ennen isoavihaa.

Attila hymyili synkkänä ja epäilevänä: -- Niin te luulette.

-- Niin ajattelevat kaikki rehelliset miehet Ruotsin valtakunnassa.

-- Ehkä, mutta eivät ainakaan ne, jotka ovat menneet kuolemaan
sentähden, että Ruotsi on joko liian voimaton tahi välinpitämätön
pitääksensä Suomea.

-- Valehtelette! tiuskasi Löfving. Näyttäkää yhtä edes.

Attila nousi: -- Noista monista tiedän yhden, joka oli syntynyt
Valkjärvellä, ja jolla oli Narvassa syntynyt ystävä. Kun suuri
pohjoismainen sota alkoi, lähtivät he yhdessä Wrangelin armeijaan.
Narvan taistelussa joutuivat he vangiksi, mutta molemmat karkasivat ja
parin vuoden päästä tapasivat he toisensa Muolassa ja vangittiin taas
Pähkinäsaaren luona. Venäjältä karkasivat he vieläkin yhdessä, ja
yhdessä heidät sitten nähtiin kaikkialla missä vaara oli suurin. Heidän
ystävyytensä oli ihmeteltävä.

Löfving, istuen uunin ääressä, oli laskenut piipun alas. Hän unohti
polttamisen ja vastasi hiljaisena: -- Sitä uskollisuutta, joka syntyy
vaarojen kesken, eivät käsitä rauhan miehet. Sitä olen kokenut.

Attila jatkoi uudestaan istuutuen: -- Sen tiedän, mutta niiden, joista
puhun, oli laita varsin omituinen. He olivat kaikista urhoollisimmat,
mutta sittenkin luonteiltaan jotensakin erilaiset. Toinen oli laupias ja
lämminsydämminen, ansaitseva samaa rakkautta, jolla hän itse rakasti.
Toinen oli rohkea, kova ja kylmä, mutta ylevämielinen, jalo ja hyvä --
jos hän tahtoi.

-- Tahtoi! huudahti Löfving kiihkeästi. Hyvä on sanoa. Hän oli
ponnahtanut ylös, mutta istuutui taas, ja Attila jatkoi tyynellä
vakavuudella: -- Kaksi veljeä saattaa väärin käsittää toisensa, kadehtia
toisiansa, kinata ja erota vihassa, mutta nämä kaksi eivät semmoista
ymmärtäneet. Mitä toinen tahtoi, sitä oli jo toinen ajatellut, mihin
toinen ryhtyi, sitä riensi toinen panemaan toimeen, ja missä vaara oli
suurin ryntäsi kumpikin esiin suojellaksensa toista. Ja kuitenkin -- --

Löfving katseli Attilaa terävästi silmiin: -- Mitä tarkoitatte?

Tyynesti, ikäänkuin ei asia olisi kumpaankaan koskenut, kertoi Attila:
-- Isonvihan verisen kauhun tunnette. Mutta siitäkin tuli loppu, ja
nääntyneenä makasi Suomi paarilla. Kuoleman rauha vallitsi kaikkialla,
sillä itse vihollinenkin sääli onnettomuuttanne.

-- Niin tosin, myönsi Löfving kalpeana, kuoleman rauha. Sitä ennen oli
Suomi kuitenkin itkenyt verta.

-- Mutta kaikki alistui vihdoin kohtaloa alle, kaikki paitsi noita kahta
ystävää ja heidän rajut miehensä.

-- Mitä se teitä koskee? kysyi Löfving uhmaten.

-- En puhu itsestäni, puhun kivekkäistä. He yhä uhmasivat ja tekivät
maan valloittajille vahinkoa minkä voivat. Viholliset olivat leppyneet,
mutta kivekkäät virittivät uudestaan heidän vihansa, ja kun sissit
olivat kadonneet kuin salama pilvessä, silloin saivat naiset ja lapset
kärsiä koston heidän teoistaan.

-- Aina on maalla viisaita, kun hätä on merellä, vastasi Löfving
ylpeästi, mutta Attila ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan
horjumatta: -- Siten tulivat kivekkäät kaikissa tapauksissa maan
pahimmaksi kiroukseksi, ja pahin niistä oli Löfving.

-- Kyllä, niille jotka kavalsivat kuningastansa.

-- Niin te sanotte, mutta ystävänne Sakari näki sen turmion, mikä
kivekkäistä tuli, ja tahtoi ehkäistä heidän turhat taistelunsa. Ystävä
tahtoi säästää maata, kun se ei enään ollut pelastettavissa, mutta
Löfving pysyi leppymättömänä.

-- Siinä tuomitkoon Jumala ettekä te. Tahdon kuulla niiden nimet, jotka
rohkenevat väittää, että Suomi oli vapautettu velvollisuudesta taistella
vapautensa ja kuninkaansa puolesta.

-- Sitten kun moni muu oli sitä sanonut, sanoi sitä Sakarikin.

-- Sakari! hän oli konna.

-- Ja sittenkin olitte hänen ystävänsä kunnes tulitte hänen
murhaajakseen.

-- Oikeastaan hän kavalsi minut, kuninkaansa ja Ruotsin valtakunnan.

-- Hän ei kavaltanut, mutta sanoi totuuden teille ja miehillenne, mutta
te ette tahtoneet häntä kuulla.

-- Emme tahtoneet, emmekä rehellisinä ruotsalaisina tahdo vastakaan.

-- Mutta saattaa tulla se päivä, jolloin myönnätte, että isäni oli
oikeassa.

Löfving ponnahti pystyyn: -- Isänne? huudahti hän kauhistuneena;
voisitteko sanoa ne sanat Jumalan edessä?

Attila lähestyi muutamia askeleita. -- Voin, Löfving, olen Sakarin,
teidän ystävänne poika. Olen se lapsi, joka leikki teidän Marttinne
kanssa vaimonne kuoltua ja kun ystävänne vei kodittoman poikanne
vaimonsa hoidettavaksi.

Löfvingin sydän ikäänkuin lakkasi tykyttämästä. Ei sanaakaan päässyt
hänen huuliltansa, ja lasimaisella katseella tuijotti hän Attilaan. --
Elävän Jumalan nimessä, älkää pettäkö minua, puhkesi hän vihdoin
sanomaan.

-- Oma äitini, vastasi Attila, on tämän kaiken minulle kertonut.
Sentähden tunnen teidät ja tiedän kuka olen.

Löfving seisoi pitkän aikaa äänetönnä. Vihdoin nousi kyynel hänen
silmiinsä ja vieri hänen poskilleen. -- Vai olette te pikku Sakari,
sanoi hän masentuneella äänellä. Olen useasti kantanut teitä sylissäni.
Oletteko nyt täällä kostaaksenne?

Liikutettuna kääntyi Attila pois, mutta katsoi uudestaan Löfvingiin: --
Kuka tietää mitä olisin tehnyt teidän sijassanne. Olen nuori, mutta olen
kuitenkin elänyt tarpeeksi nähdäkseni, ettei korkein ole sama kaikille.
Teidän ystävyytenne isääni ja hänen teihin takaa, että uhratessanne
ystävänne uhrasitte itsennekin.

Löfving huomasi sekä Attilan piirteissä että hänen sydämmessäänkin syvää
tuskaa ja vastasi vienosti: -- Kun minä sinä yönä aukasin mökkini oven,
en vielä aavistanut mitään. Tulin auttamaan ja varoittamaan, mutta se
mitä silloin näin, kun isänne ja äitinne suojelivat luonansa maan
vihollisia, sai vereni hyytymään, ja rohkeasti ammuin mitä minulle
maailmassa oli kalliinta. Sitten juoksin, Martti sylissäni, juoksin
minkä jalat jaksoivat. Palavat mökin liekit valaisivat metsän, taivaan
tähdet tuikkivat mihinkä vaan katselin, mutta minulle oli maailma
mustennut, eikä väkeni tuntenut minua toisena aamuna; tukkani oli
yhdessä yössä harmaantunut.

Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa. Attila läheni varmoin
askelin Löfvingiä: -- Ystäväksenne en voi koskaan tulla, mutta jos
tahdotte tarttua rehellisen vihollisen käteen, niin tuossa se on.

-- Minun käteni on verissä, sanoi Löfving värisevällä äänellä, mutta
uskollinen ja rehti.

Löfving ojensi kätensä ja Attila pusersi sitä.

-- Paljon on puhuttu Tapani Löfvingistä, jatkoi venäläinen soturi, mutta
synkkiin sanoihin lisättiin aina, että hän oli mies kestämään kaikkia ja
sankari, jommoista maailmassa ei ole monta.

Löfving yritti hymyillä, mutta tuskallinen piirre siitä koitui: --
Oikeuden tunnustus vihollisen puolelta on enemmän arvoista kuin
ystävyyden kiitokset. Saattaisi minulla olla teille jotakin sanottavaa,
ehkä näkisitte minussa muuta kuin murhaajan, mutta isänne muisto on
minulle pyhä, enkä menettele teitä kohtaan toisin kuin tahtoisin, että
muut menettelisivät minua ja poikaani kohtaan. Löfvingin pää vaipui ja
hän katseli alaspäin.

Attila tarkasti häntä vaijeten. Täällä hänellä ei ollut mitään
tekemistä, hänen tiensä vei kauvaksi täältä.



11.


Attila teki lähtöä, kun Maria isän viitta olallaan ja patja kainalossa
palasi. Nähdessään vieraan miehen vieraassa univormussa pysähtyi hän
äkkiä ällistyneenä katsellen vuoroon Löfvingiin ja vieraaseen. Tuo on
kaiketi se ryssä, josta Tapani puhui.

Attila huomasi hänen hämmästyneen katseensa ja sanoi kahdella päällä
lähteäkö vai jäädä: -- Älkää peljätkö minua.

Ne sanat saivat Marian taas toipumaan. Katsellen Attilaa silmiin vastasi
hän: -- Aseellistakaan miestä en pelkäisi Löfvingin rinnalla.

Löfving loi silmänsä kumpaankin ja kysyi Marialta: -- Onko Martti
kertonut että hänellä pienenä oli Sakari niminen leikkikumppani?

-- On; se oli hänen kasvatusveljensä kun häntä hoidettiin Walkjärvellä.
Kuuden vuoden ikäisinä joutuivat he erilleen.

-- Ja nyt ovat kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisiä. Sakari seisoo
tuossa.

Sanomattomasti hämmästyneenä nosti Maria kauniit silmänsä Attilaa
kohden: -- Onko se totta?

Attila läheni häntä. -- On. Olen Suomesta kotoisin, yhtä varmaan kuin
kukaan teistä.

Nyt astui Löfvingkin lähemmäksi ja lausui avomielisemmin kuin ennen: --
Teissä ei mikään muistuta isästänne eikä äidistänne. Sittenkin tuntui
minusta ikäänkuin tuntisin silmänne.

Maria seisoi yhä ovenpielessä, mutta astui nyt Löfvingiä kohden ja
sanoi: -- Isä on vihdoin tullut, mutta hänen täytyi kohta mennä linnaan.
Luullakseni hänellä oli käskyjä eversti Willebrandille, mutta hän tulee
tänne kohta kun pääsee. Valtiopäivät lienevät nyt päättyneet, mutta
isällä oli tuskin aikaa tervehtimiseen, sillä Bildstein ja Grönhagen
veivät hänet mukanaan, vaikka hän oli niin väsynyt, että tuskin pysyi
jaloillaan. Vanhat haavat ovat isää kovin vaivanneet matkalla; toin
hänelle patjan, jotta hänellä kohta olisi jotain mihin nojautua.

Marian kylmyys vaikutti Attilaan vastenmielisesti.

-- En tahdo enään häiritä, sanoi hän Löfvingille, tarttuen hattuunsa ja
hansikkaihinsa.

-- Meitä ette häiritse. Majuri ei ehdi varsin pian, ja neiti on tottunut
sotilaihin.

Attila epäillen jäi.

-- Älkää vielä lähtekö, pyysi Löfving. Tahtoisin mielelläni kuulla
enemmän entisen ystäväni pojasta. Elääkö äitinne.

-- Elää. Hän hoiti minua lapsena. Mutta sittemmin ovat hänen päivänsä
kolkot ja ihmeelliset. Elämän suuret murheet ovat painaneet hänen
sieluansa, ja niistä hän on saanut kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Hän voi
ennakolta sanoa ja varoittaa semmoisista, mitä ei kukaan aavistakaan.

Marian kylmyys hävisi tätä kuullessa. Kääntyen Attilaan kysyi hän: --
Voiko murhe tehdä ihmisen semmoiseksi?

-- Ainakin sanoo äitini, että tuska, murhe ja kaipuu ovat hänet
semmoiseksi tehneet.

-- Entä te? kysyi Löfving. Kuinka olette tulleet siksi, mikä olette?

-- Ihmettähän se oli. Neljäntoista vuotiaana leikin eräänä päivänä
muiden sotavankien lasten kanssa Wolgan rannalla. Sinne tuli eräs
kenraalin poika opettajansa kanssa soutelemaan kymissä. Huimapäinen
poika juoksi kapealle laudalle, joka oli laskettu kahden proomun väliin,
putosi siitä veteen ja upposi, vaikka koetimme auttaa. Kun kenraali sai
tietää, että minä oman henkeni uhalla olin nostanut hänen kuolleen
poikansa, tahtoi hän minua palkita, ja lopulta hän otti minut
kasvatuspojakseen.

-- Siis olette kasvatettu Venäjällä? kysyi Löfving.

-- Ainoastaan kuudentoista vanhaksi. Kasvatusisäni oli synnyltään
saksalainen ja palasi rauhan jälkeen Mainziin. Siellä sain sen
kasvatuksen, joka teki minut mieheksi.

-- Ja nyt palvelette Venäjän lippua?

-- Niin teen. Pari vuotta sitten tarjosi minulle Viipurin komentaja,
paroni Buddenbrock, paikan luonansa Viipurissa. Edullisempiakin paikkoja
oli minulla tarjona Saksassa, mutta kasvatus-isäni oli kuollut, olin
yksin ja halusin palata tänne.

Maria oli tarkkaan kuunnellut; isän viitta alkoi tuntua painavalta ja
hän etsi seinästä naulan, johon sen panisi riippumaan. Mutta naula oli
liian korkealla, ja kun Attila huomasi hänen yrityksensä, tarjoutui hän
auttamaan, mutta Maria kääntyi pois.

-- Miksi en saa teitä auttaa? kysyi hän ystävällisesti.

-- Autan itseäni, vastasi Maria ylpeästi.

-- Vai niin, ymmärrän! Attila vetäytyi kylmästi syrjään.

Maria katseli häntä tutkivaisesti. Ehkä oli hän ollut väärässä, ehkä
mennyt liian pitkälle. -- Miksi, kysyi hän vienosti moittien, olette
vihollistemme puolella, vaikka synnyitte Ruotsin lipun alla?

-- Miksi on niinipuu niinipuu ja mänty mänty? Miksi ette te jäänyt
Siperiaan, vaikka synnyitte siellä?

-- Mistä sen tiedätte?

-- Tiedän teistä paljon, mutta te ette tiedä minusta mitään, ja meitä
ylempänä on se, joka ehkä tietää, että kerran saattaa olla tälle maalle
hyödyksi, että minä kuulun siihen valtakuntaan johon kuulun.

-- Hyödyksi? huudahti Maria pahoillaan ja hämmästyneenä.

-- Ainakin toivon voivani lieventää Suomen huolia, jos sota syttyy.

-- Mitä meidän huolemme teihin koskevat?

-- Luuletteko, että minulla on paljonkaan, mikä minuun koskee?
Neljääntoista vuoteen en ole ketään voinut omakseni sanoa.

-- Senpä tähden ette ole rakastanut ettekä kaivannut.

-- Sen te, jolla on kaikki, vähimmin käsitätte.

_Maria._ Jos olisitte rakastanut omaanne, niin olisitte tullut
tiedustelemaan, ja jos olisitte tiedustellut, niin olisitte nähnyt mikä
surkeus tässä maassa on.

_Attila._ Ettenkö tietäisi?

_Maria._ Sitä pahempi teille, sillä joko ette ole tarpeeksi
tiedustellut, tietääksenne kuinka tämän köyhän Suomen palasista on
tapeltu, tahi ei meidän kärsimyksemme teitä liikuta. Olette ehkä valmis
minä päivänä hyvänsä lisäämään niitä.

Attila katseli katkerin mielin avaruuteen ja äsken ruskeat posket olivat
nyt kalpeat.

-- Tämä päivä on opettanut minulle paljon, sanoi hän. Kun siellä kaukana
ikävöitsin päästä tänne, riemuitsin toivossa saada vihdoin rakkaudessa
ja yksimielisyydessä nähdä näitä synnyinseutujani. Toivoin vielä
kohtaavani isän ja äidin ystäviä, jotka olivat heitä tunteneet ja
arvossa pitäneet. Heille kaiketi minä olen tervetullut muistona niistä,
jotka ovat menneet, mutta joita ei saa unohtaa, ja luulin ettei entisen
ystävän poikaa ainakaan vihattaisi ellei rakastettaisikaan. Nyt olen
täällä, mutta unelmastani ei ole mitään toteutunut, ellei talvipakkanen.
Se käsi, jonka olen tahtonut ojentaa ystävyydessä, siihen ovat
arastelleet tarttua. Ne, joita ikävöitsin ja tahdoin maanmiehinä
tervehtiä, ne muljottavat ensin pukuani ja kääntyvät sitten pois
ikäänkuin telottajasta. Lyhyt on ollut tervehdykseni täällä, mutta pitkä
on oleva jäähyväiseni.

-- Kyllä voi maa menettää miehen, jos mies voi menettää maan, sanoi
Maria.

Löfving tahtoi sovittaa. Hän ymmärsi kumpaakin ja kysyi katsellen
Attilaa: -- Miksi tulette maan vihollisena?

_Attila._ En minä mitään taida suurten rajuille riidoille. Minäkö voisin
ehkäistä Tukholman ja Moskovan vihan!

_Löfving._ Tietysti ette, mutta voitte kyllä ratkaista kehenkä liitytte.

_Attila._ Lähinnä Jumalaa on Suomen mies vaikuttanut sen, että nyt
seison tässä.

_Maria._ Suomen mies!? Pyysikö hän teitä palaamaan?

_Attila._ Pyysi. Kasvatus-isäni oli kuollut ja minä olin yksinäni, mutta
hänen ystävänsä tahtoivat kaikki avustaa minua. Saatoin valita monta
uraa, mutta ei yksikään vetänyt minua kokonaan puoleensa. Niin seisoin
epäröivänä eräänä suvi-iltana, jolloin aurinko laski Rheinin rantojen
taa. Silloin kaikui sävel, siihen liittyi useampia. Ne kasvoivat
kokonaisuudeksi ja muodostuivat hiljaa lauluksi, joka herätti lapsuuteni
muistoja. -- »Yksin istun», kaikui joen toisella rannalla. »Yksin
istun», kaikui mielessänikin, ja monet unohtuneet muistot virisivät ja
kantoivat minut tänne kotia. Näin mökkimme erämaassa, näin isän ja äidin
surussa ja ilossa, mutta ennen kaikkea oman _elämäni_ järven rannalla ja
hongan juurella. Näin sen kauhean yön, isäni kuoleman ja äitini surun ja
sitten vangitun suomalaisen joukon Venäjän sisämaissa, Suomen
kurjuudessaan, niin murheellisena ja kauniina, kehottaen minua tulemaan.
Siellä saan tavata sitä mikä vielä on omani, ja ehkä löydän sen tien
mitä minun pitää kulkea.

_Maria._ Kuinka ihmeellistä!

_Attila._ Sinne, sinne korkeaan pohjolaan. Sinne tahdon, sinne täytyy
minun lähteä. Semmoista ei voi kertoa, se on elettävä. Kun tuolla
rikkaan luonnon ylellisyydessä ja onnen suosiossa näin elämän loiston,
mitä luulette sen minulle olleen? Pelkkä todistus siitä, kuinka köyhä
itse olin. Köyhimmälläkin oli isä ja äiti, sisar tahi ystävä, mutta
ennen kaikkea oma maa. Siellä saattoi jokainen sanoa: se on minun,
täällä minua rakastetaan, sinne odotetaan minua palaavaksi. Mutta jos
minulta kysyttiin mihin kuuluin, niin olin juureton, ajelehtiva lehti.

_Maria._ Mistä sitten tuli se laulu? Kuka osasi laulaa suomeksi kaukana
Saksassa?

_Attila._ Nuorukainen Käkisalmesta, ratsumies, joka oli seurannut
Buddenbrockia etelään. Hän ikävöitsi kotia ja veti minut hiljalleen
muassaan siihen maahan, josta olin lähtenyt.

_Maria._ Mutta ei sen kuninkaan luo, jota teidän pitäisi palvella.

_Attila._ Ehkä palvelette te, ennenkuin kuolemme, keisarillista Venäjän
lippua.

_Löfving._ Varjelkoon Jumala! Ennen kuolkaamme.

_Maria._ Eikö teitä hävetä nostaa asetta veljiänne vastaan?

_Attila._ Mitä teette itse, kun kohtaatte meitä, jotka seisomme
Viipurissa?

_Maria._ Viipuri on meidän, ja meidän täytyy valloittaa se takaisin.

_Attila._ Siitä ei tule mitään.

_Maria._ Emme pyydä teiltä lupaa.

_Attila._ Ruotsi on jo liian heikko meidän joukkojamme vastaan.

_Maria._ Ei niin kauvan kuin sydämmemme on taistelussa mukana.

_Attila._ Sydämmenne kääntyy meidän puoleemme. Niinkauvan kuin Suomi on
Ruotsin rajavartijana uhrataan se, tallataan aseiden kalskeessa ja
veressä.

_Maria._ Ehkä moni meistä kaatuu, mutta entä sitten; toisia kasvaa ja ne
kaikki katsovat meihin ja kulkevat meidän jälkiämme. Jos nekin kaatuvat,
niin kaatuvat he vapaina miehinä.

_Attila._ Minä palvelen Venäjää ja pysyn sille uskollisena, mutta silti
en ole orja.

Puhe lakkasi kun äkkiä Martti astui sisään. Suorastaan meni hän Attilaa
kohden, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: -- Terve tultua. Tiedän että
olet Sakari, ja minähän olen Martti.

Attila pudisti Martin kättä. -- On täällä siis yksi, joka sanoo minua
tervetulleeksi. Enempää en pyydäkään ennen lähtöäni.

Martti hymyili kummastellen. -- Minne siis menet? Heitä nuo venäläiset
korut. Rupee Wrangelin palvelukseen tahi Sprengtportin, niin seisomme
saman lipun alla.

Tyynesti vastasi Attila: -- Yhtä mahdotonta kuin on sinun käydä meidän
kanssamme, yhtä mahdotonta on minun käydä teidän kanssanne.

Martti päästi Attilan käden ja katseli kysyväisenä muita.

-- Kyllä näet, ettei hän kuulu meihin, sanoi Maria jyrkästi ja kylmästi.

-- Etkö kuulu meihin, kysyi Martti hämmästyneenä. Mihinkä sitten kuulut?
Tottahan jäät tänne.

Attila vetäytyi takaisin: -- Minulla on velvollisuuteni niinkuin
sinullakin, mutta jos tiemme käykin eri suuntiin, älkäämme riidelkö. Kun
sota tulee, silloin on toista, silloin iskekäämme taistelussa.

Martin reipas iloisuus hänen astuessaan sisään oli nyt haihtunut ja
pettynyt toivo ilmaantui hänen äänessään, kun hän sanoi: -- Luulin sinun
halunneen meille kuten kotiisi ja kuninkaasi luo.

-- Tahdoin nähdä teitä, mutta meidän täytyy erota. En kuulu enään tänne.
Minun täytyy lähteä.

-- Sen kyllä näkee, ilkkui Martti. Olet meille liian komea ja liian
järkevä.

-- Teet mulle vääryyttä, sillä samalla oikeudella kuin sinä kannat
värejäsi, kannan minä omiani.

Attilan kylmä tyyneys ärsytti Marttia vielä enemmän, ja hän jatkoi
pilkaten: -- Viisas kana munii joskus nokkosiin. Jos olisit ollut siksi
viisas, että olisit tullut tänne virsuissa ja sarkatakissa, niin ei
olisi sinun tarvinnut puhua kauniisti. Olisimme uskoneet sinua ilmankin,
ja siten olisit helpommin voinut vaania asematamme ja sitten luisua
takaisin herrasi luo kielimään mitä olit nähnyt.

Menettämättä malttiansa katsoi Attila uhaten kiihkeään vastustajaansa ja
vastasi väkisellä tyyneydellä: -- Venäjän soturin ei ole tarvis vaania
eikä luisua. Siitä saat kohta todistuksen, jos tahdot. Tuossa on
hansikkaani!

Näin sanoen viskasi hän toisen hansikkaansa Martin jalkojen eteen. Tämä
nosti sen ja sanoi vihan vimmassa: -- Olen valmis!

Molemmat olivat valmiit paljastamaan miekkansa, mutta Löfving riensi
väliin ja eroitti heidät. -- Säästäkää veljesvihat, kunnes tapaatte
toinen toisenne lippujen alla! Nyt on minulla valta.

Attila ojensi kätensä Löfvingille. -- Hyvästi, sanoi hän. Olette hyvä ja
rehellinen vastustaja. Että olen saanut teitä nähdä on minulle kylliksi.

Voimatta enään hillitä harmiansa, riensi hän pois. Mutta Martti ei
tyytynyt. Hän kohotti nyrkkinsä ja loi salamoivan katseen Löfvingiin. --
Ei tuon olisi pitänyt saada lähteä kurittamatta!

-- Anna hänen olla, vastasi Löfving hiljaisesti. Mistä sinä tiedät ketä
tässä olisi ollut kuritettava?

Martti vaikeni. Hänestä oli isä käsittämätön. Hänkin lähti.



13.


Kun Martti oli lähtenyt, vallitsi hiljaisuus tuvassa. Löfvingistä tuntui
kuin olisi lattia polttanut hänen jalkojansa. Paikalleen uunin ääressä
jäi hän seisomaan, mutta piippuansa hän ei sytyttänyt. Maria hyöri,
etsiäkseen sijaa isällensä, kun Buddenbrockille aiottua sänkyä ei saanut
käyttää. Mutta samassa olikin majuri ovessa, ja huudahtaen: -- Isä, isä,
riensi Maria häntä vastaan. Löfvingkin tervehti iloisesti, ja paljon oli
ystävillä puhuttavaa. Majuri valitti matkan rasituksia, ja semminkin
ettei ollut mistään rahallakaan ruokaa saatavissa. Löfving tiesi, että
sama oli laita ympäristön kylissä. Rahvas korjasi jo metsiin mitä sillä
oli.

-- No, hyvä Löfving, sanoi majuri, nyt meillä taas on kaikki valmiina.
Ennen iltaa julistetaan sota.

-- Täällä Lappeenrannassa tiedämme sen ilman julistustakin.

-- Olet tänään tuonut tärkeitä tietoja Venäjän puolelta.

-- En tiedä lienevätkö ne uutisia asianomaisille; useita päiviä on jo
puhuttu vihollisen tulosta. Armfeltin aikana kiitti päällystö saaduista
tiedoista, mutta tätä nykyä palkitaan tiedustelijaa tiuskauksilla, ja
raportit pidetään vaarallisena valheena, koska ei saa säikäyttää
armeijaa.

Sprengtport ei voinut evätä tätä puhetta, mutta ei tahtonut myöntääkään.
-- Meidän kaikkien täytyy kuitenkin antaa henkemme valtakunnan
pelastukseksi.

Majurinrouvan tulo katkaisi keskustelun, ja tervehdittyänsä lähti
Löfving ulos, ettei hän puolisoita häiritsisi.

Rouva riensi miehensä luo, syleili häntä:

-- Vilho, ettäkö vielä kerran eläissäni näen sinut!

Sprengtport hellästi syleillen vaimoansa sanoi: -- Et usko, Elsani, mitä
olemme saaneet kestää. Sota on julistettu.

Rouva kalpeni hieman. -- Hattujen juonia olemme kuulleet tänne saakka,
ja ken ei ole itkenyt, se on manannut.

-- Ruotsin ystävyydestä olemme nyt selvillä, vastasi majuri. Suokoon
Jumala, että saisimme sanoa sille jäähyväiset.

Rouva alakuloisena oli vaiti, mutta alkoi sitten uudestaan: -- Totta te
viimeiseen saakka koetitte säilyttää rauhaa.

-- Koetimmeko! Taistelimme hengen edestä ja monet rehelliset
ruotsalaiset liittyivät meihin, mutta mitään järjestystä ei ollut
olemassa enään. Ranskan rahoilla ostivat Hatut ääniä sodan puolelle.
Puolueraivo ja sotainto leimusi niin, että Tukholma tuntui
hulluinhuoneelta. Mitä ikinä meidän puoleltamme sanottiinkin, vastattiin
siihen röyhkeydellä, ja äänestyksessä meidät voitettiin. Niin kävi, kun
Didron ja Liljenstjerna vaativat, ettei pitänyt lähettää mitään
sotaväkeä Suomeen ilman säätyjen myöntymystä. Maamarsalkka Levenhaupt
piti semmoista lainrikkomista vähäpätöisyytenä, joka ei ansainnut
semmoisen melun nostamista, jos siirrettiinkin muutamia rykmenttejä
Ruotsista Suomeen.

_Majurinrouva._ -- Ja se mies pannaan ylipäälliköksi!

_Sprengtport._ -- Sillä korvataan hänen intonsa sodan asian ajamisessa.

_Rouva._ -- Oli kai semmoinen kiire saada sota julistetuksi, ettei
odotettu meidän edustajiamme, jotka eivät Joulukuussa voineet päästä
Tukholmaan.

_Sprengtport._ -- Tietysti, mutta kyllä me sentään pidimme melua. Isäsi
ja minut uhattiin heittää ulos.

_Rouva._ -- Sepä oli selvää kieltä.

_Sprengtport._ -- Kun sota vihdoin oli päätetty, sanoi yksi meidän
talonpojistamme: »Veriset päät ja Suomen menettäminen siitä lopuksi
tulee.» Mutta siihen vastasi Lewenhaupt: »Erämaita on Ruotsilla vara
menettääkin. Menköön Suomi!»

_Rouva._ -- Ne sanat kostakoon heille Jumala. Mutta sinä olet kalpea,
kipeä, Vilho!

_Sprengtport._ -- Olen liiaksi voimia kuluttanut; täytyy kestää mitä ei
voi välttää. Aina samaa uudestaan. Aina verta, aina valtiollisia juonia.
Ja kellä on Suomessa lapsia, hänen täytyy surra, että niillä on samat
kärsimykset edessään. Jos hengissä palaan, niin saattaa kaikki käydä
hyvin, mutta jos kaadun, ja ehkä sinäkin, mihin joutuu Mariamme ja pieni
Yrjö Maunumme!

-- Älä meitä ajattele, sinun täytyy nyt levätä.

Majurinrouva järjesti patjat penkille ja levitti huivin hänen ylitsensä.
Mutta samassa häämöitti kaksi sinikeltaista töyhtöä akkunan edustalla,
ja huolissaan ettei kukaan pääsisi majuria häiritsemään, riensi rouva
ulos. Mutta ovessa hän jo tapasikin Buddenbrockin ja Wrangelin. Hän
koetti estää heitä tulemasta, mutta väittely joutui majurin korviin, ja
käsittäen että se koski häntä, nousi hän ja tuli ovelle.

-- Kas, tuossahan hän on! huudahti Buddenbrock avoimin sylin rientäen
häntä vastaan. Tunnetko minua, Sprengtport? 30 vuotta on siitä kun
erosimme.

Majuri teki ojennuksen esimiehen edessä. -- Kenraalimajuri Buddenbrock,
vastasi hän tervehtien.

-- Sinulle on vääryyttä tehty, Sprengtport! sanoi Buddenbrock, ojentaen
hänelle kätensä. Sinun pitäisi olla kenraali samoinkuin minä. Syy ei ole
minun, eikä se saa häiritä ystävyyttämme. Sano veljeksi kuten ennenkin.
-- Tunnetko tuota? kysyi Buddenbrock osoittaen Wrangelia.

-- Wrangel, oletko täällä?

Ilosta säteilevin silmin tervehtivät nuo kolme asetoveria toinen
toistansa.

-- Mitä uutta Tukholmasta? kysyi Wrangel virkeästi, mutta odottamatta
vastausta keskeytti Buddenbrock: -- Onko Lewenhaupt jo matkalla tänne?

-- Ei vielä, vastasi Sprengtport. Lähdin Tukholmasta ennen valtiopäivien
loppua. Olin saanut tarpeekseni.

Buddenbrockin silmät loistivat tyytyväisyydestä. -- Koko Tukholma on nyt
kai sodan puolella, kysyi hän.

Mutta synkkänä vastasi Sprengtport: -- Viha Venäjää vastaan on yltynyt
raivoksi. Kreivi Bestusheff ei saa rauhassa liikkua kaduilla. Hänen
akkunansa särjettiin, ja pelättiin että roistoväki ryntää taloon.

Vrangel piti asemaa arveluttavana. Niin pitkälle hän ei luullut
hulluuden menevän.

-- Tukholma, jatkoi Sprengtport, on nyt ihan hurjana ilosta, kun sota on
julistettu. Riemulla ei ole mitään rajaa.

Majurinrouva oli astunut tupaan, kuullut miehensä viime sanat ja kysyi
synkällä vakavuudella: -- Eikö edes naiset ymmärrä itkeä?

-- Vaimoni, esitti Sprengtport. Paroonit Buddenbrock ja Wrangel.

Buddenbrock lähestyi häntä sievästi tervehtien. -- Meidän on hauskaa
Sprengtportin tovereina tavata tuo vanha sotauros täällä onnen helmassa,
se on, perheensä luona. Semmoista iloa ei hänellä ennen ollut.

_Majurinrouva._ Ettekä sittenkään epäile riistää sitä häneltä. Kerrotaan
varmana asiana, että paroni Buddenbrockilla on sotajulistus taskussaan.

_Buddenbrock._ -- Majurinrouva Sprengtportilla on oikeus ennen muita
kuulla tämä uutinen, sillä paljon merkitsee, että on ollut kaikkein
parhaita Kaarle kuninkaan seuraajista, ja sitä on Vilho Sprengtport,
teidän puolisonne ollut.

_Majurinrouva._ -- Tahtoisin että hallitus olisi tyytynyt niihin
urhouden osoitteisiin, joita meidän miehemme ovat suorittaneet. Parempi
olisi ollut säilyttää Venäjän ystävyyttä.

_Buddenbrock._ -- Ja minä toivoisin, että voisitte kuulla, miten
innostuneita ruotsalaiset naiset ovat sotaan. Vakuutan teille, että
heillä on puoleksi kunnia siitä, mikä meitä kaikkia elähyttää.

_Majurinrouva._ -- Sitä en käsitä.

_Buddenbrock._ -- Esimerkiksi minun vaimoni. Hän eräänä iltana sanoi,
että hän oli valmis 20 vuotta kestämään tuskia helvetissä, jos saisi
ilon nähdä meidän hyökkäävän kostamaan Venäjälle.

_Majurinrouva._ -- Siitä vaan huomaa, ettei Ruotsi koskaan ole kokenut
sitä mitä me. Siellä istutaan turvassa, kun meillä kaikki hävitetään ja
menehtyy. Ihmetellään sitten meidän pelkoamme. Mutta jos tätä kestää,
täytyy meidän turvautua Venäjän ystävyyteen. Ruotsi ajatelkoon sitten
mitä tahtoo.

_Buddenbrock._ -- Vahinko vaan ettei Bestusheff kuullut näitä sanoja,
mutta onneksi teille, että sanoitte ne vaan minulle.

_Majurinrouva._ -- Jos Hatut tunnottomuudessaan uudestaan heittävät
meidät Venäjän ja Ruotsin tykkien väliin, niin eipä heidän olisi pitänyt
unhottaa sitä päivää, jolloin tsaari Pietari kuljetti kuningas Kaarlon
armeijaa lippuineen, tykkineen Moskovan kunniaportin kautta. Me täällä
Suomessa alotimme siitä uuden ajanlaskun.

Buddenbrock punastui nähtävästi ja kääntyi selin rouvaan.

Keskustellessaan olivat vastustajat lähentyneet tuvan peräseinää, ja
seisoivat nyt kumpikin Wrangelin edessä. Sprengtport, joka oli tarkasti
kuunnellut heitä, sanoi nyt: -- Kunnia Kaarlo XII:nen muistolle, mutta
väärin hän teki jättäessään Suomen turvattomaksi.

-- Jos ei Suomessa ollut hauska, niin eipä ollut hauskaa Ukrainassakaan,
naurahti Buddenbrock.

-- Eikä Tobolskissa, lisäsi Wrangel virkeästi. Olemme yhtä ja toista
saaneet kokea. Kaarlolaisina taistelimme ja voitimme, joutuaksemme
vihdoin Tobolskiin.

Nämät sanat viehättivät Sprengtportiakin. Ikäänkuin murtuneena kohotti
hän päänsä ja sanoi, silmät säteilevinä: -- kyllä tunnemme onnen
vaihtelua, mutta miehinä kestimme kaikki. Ja miehuus meille jäi.



14.


Nyt saapui ajutantti ilmoittamaan, että kaupungin pormestari halusi
puhutella Buddenbrockia, joka siihen suostui. Siten meni majurinrouvan
viimeinen toivo saada pidättää miehensä luonaan ja hankkia hänelle
lepoa. Rouva lähti huoneesta.

Pormestari astui sisään. Kuultuansa kaupunkia uhkaavasta vaarasta, oli
hän saapunut Savonlinnasta ja pyysi nyt neuvoa, miten kaupungin kassojen
ja varastojen kanssa oli meneteltävä.

-- Ne jätätte paikoilleen, vastasi Buddenbrock. Älkää tehkö mitään.

Pormestari ei näyttänyt tyytyvän semmoiseen vastaukseen. Hattu kädessä
seisoi hän liikahtamatta kenraalin edessä, joka niinikään istui
liikkumattomana. Pormestari oli tullut tänne saamaan hyviä neuvoja
esivallalta, mutta kun korkeat herrat nähtävästi eivät käsittäneet
häntä, jatkoi hän:

-- Porvaristo on pyytänyt minua ilmoittamaan, että jokainen on valmis
auttamaan Lappeenrannan omaisuuden talteen saattamisessa.

Buddenbrock teki kädellään torjuvan ja rauhoittavan liikkeen. --
Lappeenrannan kassat ja varastot ovat täällä yhtä hyvässä tallessa kuin
jos olisivat Tukholmassa.

-- Mutta, intti pormestari, sodan pelko kasvaa joka hetki. Kaupungin
asukkaat valmistautuvat pakoon.

Buddenbrock kiihtyi: -- Paeta he eivät saa. Viekää heille paroni
Buddenbrockilta käsky, että jokainen pysyköön alallaan. Kuningas on
määrännyt minut ylipäälliköksi, minä toistaiseksi hoidan maan
puolustusta ja takaan ettei kaupunkia uhkaa mikään vaara. Sota
julistetaan jo tänään, mutta nukkukoot rauhassa, sillä ensiksikin ei
vihollinen rohkene tulla tänne, ja jos rohkeneekin, niin lyömme hänet.

Pormestari seisoi hetken epäröivänä, mutta sitten kumarsi hän ja lähti
huoneesta.

Tuskin oli hän mennyt, kun Wrangel nousi ja astui Buddenbrockin eteen.
-- Mitä ajattelet kun kiellät naisia ja lapsia aikoinaan etsimästä
turvaa?

-- Aijon itse turvata heitä.

-- Varsin hyvä. Mutta niin suurta edesvastuuta en tahtoisi kantaa. Mitä
Sprengtport sanoo?

Majuri katsahti heihin syrjäisestä paikastaan: Minun mielipiteeni
tunnette. Se saa jäädä sanomatta.

Buddenbrock nousi: -- Otan edesvastuulleni että täällä kaikki jää
paikoilleen, sillä jokainen paon yritys masentaisi sotamiehiä.

Siihen ei vastattu. Yleinen alakuloisuus tuntui mielissä, ja Wrangel
valmistautui lähtemään, mutta Buddenbrock pyysi häntä vielä viipymään ja
toivoi, että vanhat toverit pitäisivät hyvänään aterian, jonka hän aikoi
laitattaa. -- Heittäkäämme nyt huono tuuli. Ei pidä huolehtia siitä,
mitä ei voi muuttaa.

-- Parempi olisi ennakolta ajatella, kuin katua sitä mitä ei saa
muutetuksi, vastasi Wrangel tuimasti, kävellen hattu kädessä.

Majuri arveli, että kun nyt sotajulistus oli Pietarissa, niin oli teko
tehty, mutta näin onnettomasta asemasta saattoivat hullut, vaan ei
järkevät miehet iloita.

Buddenbrock hengitti syvään ja lausui suurimmalla kummastuksella: -- Jos
olisi koko maailma sanonut minulle, että urhoolliset asetoverini joskus
esiintyisivät tuommoisina raukkoina, niin olisin pannut pääni pantiksi,
että se on valhe. Mutta nyt saa Ruotsi kiittää Jumalaa, että uusi polvi
osaa säilyttää isien kunniaa vaikka vanhat -- --

-- Vaiti! huusi majuri, iskien tuimasti nyrkillä pöytään. Raadellut
ruumiimme todistavat kuinka olemme isänmaata palvelleet.

-- Rauhoitu, Sprengtport, pyysi Wrangel. Jos Lewenhaupt ja Buddenbrock
ovat anoneet saada käydä Ruotsin hamerykmenttien edessä ja luulivat
meidänkin niihin kuuluvan, niin on se uusi todistus Hattujen
tyhmyydestä.

Onneksi astui sisään kaksi nuorta upseeria, Hubert ja Ring, tuoden
kansliasta papereita Buddenbrockille, mutta tämä silmäiltyänsä niitä
pikaisesti laski ne pöydälle. -- Jos Myssyt saisivat hallita, niin pian
Ruotsi ryömisi Venäjän jalkain juuressa ja suutelisi keisarin kenkiä
pelastaaksensa Suomen. Mutta kiitos Hatuille, siten ei käy koskaan.
Miekka kädessä osaamme suojella oikeutemme hallita Pohjassa. Eikö niin?
sanoi Buddenbrock nuorille.

-- Totta kai, huudahtivat nämä. Me taivutamme Moskovalaisen niskan,
vakuutti Ring ylpeästi.

-- Ja valloitamme takaisin kaikki Suomen lahden rannikot, lisäsi Hubert.

Sprengtport huokasi. -- Nyt tietää yksin Jumala mitä otetaan, mitä
annetaan.

Mutta nuoret arvelivat, että helppo siitä on saada tieto. Olivat, näet,
kuulleet eräästä ihmeellisestä ämmästä, joka äsken oli tullut
Lappeenrantaan ennustamaan ihmisille. Häntä sanottiin Tasmaksi, ja
paljon väkeä kuului kokoontuvan hänen ympärilleen, sillä ihmeellisesti
hän kertoi heidän salaisuuksiansa ja selitti tulevia asioita.

Puoleksi piloillaan päätettiin hänet kutsua, ja nuoret upseerit lähtivät
häntä hakemaan.

Kun herrat olivat jääneet yksin, sanoi Sprengtport nolomielisenä: -- Ei
ole tarvis tutkia tulevaisia. Täällä ei voi käydä muuten kuin yhdellä
tavalla.

Suuttumuksen katse leimahti Buddenbrockin silmistä. -- Vielä sana, ja
minä raporteeraan, että te molemmat miehuuden puutteesta olette
kykenemättömät pysymään virassanne.

Wrangel tarkasti häntä ylevästi. -- Yksi valhe lisää Hattujen
raporteissa.

Buddenbrock punastui: -- Koska olen valehdellut?

-- Viimeksi kun ilmoitit hallitukselle, että täällä kaikki oli hyvässä
puolustusjärjestyksessä, vaikka suomalaiset käyvät rääsyissä ja näkevät
nälkää.

-- Minusta täällä kaikkialla tuntuu paistin haju, nauroi Buddenbrock.

-- Kyllä se meidän nenäämme tuntuu, jatkoi Wrangel, mutta ei
sotamiesten. Ja mitenkä on aseiden laita, terättömät miekat, lukottomat
pyssyt, ruuti vanhoissa tupakkamasseissa. Entä linnat? Wrangel kääntyi
Sprengtportin puoleen: -- Arvaappas, Haminassa ei ole yhtään
ulkovarustusta, joka pitäisi ympäristön ylänköjä puhtaina, ei yhtään
nostosiltaa. En huoli puhuakaan kaikesta kurjasta mitä on tehty, enkä
siitä mitä olisi pitänyt tehdä.

_Sprengtport._ -- Ja sittenkin tämä Buddenbrock kirjoittaa, että kaikki
on oivallisessa kunnossa.

_Buddenbrock._ -- Mitä hyötyä olisi vaivata hallitusta asioilla, joita
kuitenkaan ei voida muuttaa?

_Sprengtport._ -- Mitä sitten koko puolustuksesta. Parasta on heittää
Suomi oman onnensa nojaan.

Siihen ei vastannut kukaan, mutta katkaistaksensa vaitioloa kysyi
vihdoin Buddenbrock leppeästi: -- Ensikertaako täällä taistellaan? Yksi
ruotsalainen vastaa kymmentä vihollista.

Wrangel asettui kysyväisenä Buddenbrockin eteen. -- Olet näemmä
unhottanut mitä sanoit, kun kuljimme punaisen torin yli Moskovassa.

-- Minä vannoin kostavani, vastasi Buddenbrock.

-- Kyllä, mutta sinä kirosit sitä mielettömyyttä, joka oli syössyt
meidät tähän kuiluun. Silloin huomasit erehdykset, nyt teet niitä itse.

Buddenbrock keikautti itsetietoisena päänsä taapäin: -- Minä en ole
syyllinen hallituksen erehdyksiin. Minä pesen käteni.

-- Ja minä, sanoi Wrangel lyhyesti ja ratkaisevasti, vaadin loppua tästä
sanasodasta. Joka ei tahdo seurata, jääköön tänne.

Wrangel lähti nopein askelin, mutta pysähtyi hengittämään raitista
ilmaa. Tavallisesti oli kuja Löfvingin pirtin kohdalla ihmisistä tyhjä,
mutta nyt sillä kulki väkeä, joka palasi kaupungista uutisia
kuulustelemasta. Liikettä lisäsi kaupungin karja, kilisevine kelloineen
ja lasten ajamana. Buddenbrock ja majurikin tulivat ulos ja pysähtyivät
samoin kuin Wrangelkin. Rientäen saapui vihdoin Ring. -- Tuossa on ämmä,
sanoi hän hiljaa. Kyllä hän ottaa povataksensa.

Nuo kolme päällikköä kääntyivät tuntemattomaan päin. Hän oli kalpea,
hento muija, harmaahapsinen, silmät kummalliset ja syvään painuneet.
Hänen pukunsa oli tavallinen Viipurinpuoleinen, raitainen hame ja
valkonen linnikko päässä. Syvästi niiaten pysähtyi hän vähän matkan
päähän korkeista herroista, mutta Buddenbrock viittasi häntä tulemaan
likemmäksi ja sanoi ruotsiksi: -- Kerropa mitä minulle tähän saakka on
tapahtunut ja mitä vasta tapahtuu.

Kun Sprengtport oli kääntänyt sanat suomeksi, tarttui ämmä Buddenbrockin
käteen ja tarkasti sen viivoja. Sitten hän lykkäsi sen vähän
loitommaksi, yhä silmäillen sen hienoja juovia, mutta silmät eivät enään
näyttäneet kiinnitetyiltä siihen mikä niiden edessä oli, vaan
tuijottivat ikäänkuin avaruuteen.

-- Teillä on korkea ja tuuhea sukupuu. Suuri kunnia ja suuret rikkaudet
ovat takananne, sanoi hän.

-- Ehkä vielä suurempia edessäni.

-- Päänne yli kohoaa tuuheampi oksa kuin teidän.

-- Se varmaankin on poikani.

-- Ei ole poikanne. Hänen viivansa käyvät näin, ja --

-- Ja mitä?

Tasma päästi hänen kätensä. -- En tiedä.

-- Tiedät kyllä, ja tahdon tietää mitä näet.

-- Ei se ole hyvää.

-- Olkoon vaan. Tahdon tietää kaikki.

-- Tuo suuri, tuuhea oksa kasvaa ylitsenne kaikilta tahoilta ja
tukehuttaa teidät. Teitä odottaa väkivaltainen ja häpeällinen kuolema.

-- Kuinka kamalaa! nauroi Buddenbrock. Anna hänelle tuo raha,
Sprengtport.

Mutta Tasma ei tarttunut siihen. -- Kiitos, teidän armonne, minä en
koskaan ota maksua.

-- Miksi et, olethan köyhä.

Mutta Tasma hymyili surullisesti. -- Jumala soi minulle ennustuslahjan
sairastaessani venäläisessä vankeudessa, ja sen sain kai neuvoakseni ja
varoittaakseni. Sentähden en ota maksua.

-- No, entä te, hyvät herrat, ettekö tahdo kuulla kamalasta
kuolemastanne? kysyi Buddenbrock.

-- Olkoon menneeksi, vastasi Sprengtport ja ojensi kätensä ämmälle.

Mutta samassa kuului surkeita valitushuutoja, ja voivottaen näkyi
lyhyenläntä, luiseva ukko, mekko yllään ja virsut jalassa astuvan
kujalla naisväen ympäröimänä. -- Voi, voi! parhaat elukat, mihinkä nyt
joudun?

-- No, mikä nyt? kysyi Wrangel. Ei kukaan vastannut, mutta ukko lähestyi
aivan masentuneena ja väkijoukko seurasi häntä. -- Mikäs on? Sotako on
julistettu?

-- Ei taida olla, valitti ukko, mutta voi niitä ruotsalaisia, kruunun
miehiä! Voi, voi, missä on Löfvingin rouva? Ottivat hänen lehmänsä ja
Hiitolan ja Tellan.

-- Onko totta mitä sanotte? kysyttiin usealta taholta.

-- Kyllä on, nyyhkytti paimen.

-- Kuka otti?

-- Kruunu otti sotaväen tarpeeksi.

Sehän luonnollista, täytyihän väen saada ruokaa, ja kun ei itsellä
ollut, niin otettiin mistä saatiin.

-- Kruunu ei ota ilmaiseksi, se maksaa kaikki, huomautti Wrangel.

-- Kyllä tietysti, myönsi paimen. Kymmenen riksiä hyvästä lehmästä.

-- Verirahoja, huudettiin joukosta. Ryöstävät meiltä köyhiltä
suomalaisilta viimeisetkin. Paras on viedä kaikki metsään, kaivaa
maahan.

Samassa kuului rummunpärrytys. Kujanristeyksessä seisoi vääpeli
rummuttajan kanssa ja suuri paperi kädessä, josta hän luki ilmoituksen,
että kuninkaallinen majesteetti oli ollut pakotettu julistamaan sodan
Venäjää vastaan, kehoittaen kaikkia uskollisesti puolustamaan Ruotsin
valtakuntaa. Siihen lisäsi hän: Kenraali Buddenbrock käskee
Lappeenrannan asukkaita olemaan levollisina ja kieltää pakenemasta.

Väki kuunteli kauhistuneena. Eikö saa henkeänsä pelastaa? Koko vanhempi
sukupolvi oli ollut muassa Isonvihan hirmuisuuksissa. Tiedettiin mitä
sota on.

-- Voi meitä, kuului kaikkialta. -- Voi meitä!

Wrangel, joka toisten upseerien kanssa oli katsonut ja kuunnellut tuota
melua, kääntyi liikutettuna Buddenbrockin puoleen: -- Kamalaa on kuulla
väen kauhistusta.

Buddenbrock kohautti olkapäitään: -- Heidän täytyy alistua ja tukea
meitä.

-- Entä jos sanoisin, että ehkä eivät tee sitä, intti Wrangel.

-- Joutavia, meille puidaan nyrkkiä, mutta vihollista vastaan tapellaan.

Buddenbrock kääntyi lähteäksensä, ja asekumppanit seurasivat häntä,
mutta väki, huolimatta äskeisestä kiellosta, huusi uudestaan: --
Paetaan, paetaan, kohta saattaa olla liian myöhäistä.

-- Ei saa kukaan lähteä kaupungista, komensi vääpeli, se on kielletty.

Siihen ei kukaan vastannut, mutta tiellä näkyi yksinäisenä ja jylhänä
Tasma.

-- Tehkäät haudat avaroiksi! huusi hän. Kuolema käy ympäri etsien
omaansa.

-- Kuulkaa! Tuossa hän taas huutaa, kuiskasi väki kauhistuneena. Nyt jo
kolmatta päivää.

Tietäjätär lähestyi ja huusi taas varoittaen:

-- Tehköön myttynsä kellä on myttyyn pantavaa. Paetkoon ken voi!

Ensimmäisestä hämmästyksestä toivuttiin vähitellen ja muuan vanha ukko
rohkaisi mieltänsä. -- Oletko taas nähnyt jotakin? kysyi hän.

-- Neljä kauheata tulikitaa! Etelästä pohjoiseen, idästä länteen, niiden
välissä hautausmaa ja kaikki kuolleet nousivat haudoistaan. Näin
jättiläishaamun kääreissään; sumuna kulki hän etsien kultaista kruunua.
Se oli Kaarle-kuningas. Hänen edessään vyöryivät liekit palavana roviona
ja tulvivat Lappeenrannan yli, niin että se vaipui metsineen, vuorineen,
kaikkineen. Ja kuningas väänteli käsiään, viittasi kuiluun ja huusi
kuolleille: Kaikki on ollut turhaa! Mutta kuolleet kohottivat
käsivarsiansa taivasta kohti ja lauloivat pyhää virttä, häviten
liekkeihin. Tuuli lauloi valitusvirttä niistä, jotka nyt kulkevat
kuolemata kohti.

Käsivarret riipuksissa ja hehkuvat silmät avaruuteen nostettuina seisoi
siinä Tasma. Ei rohjennut kukaan häiritä häntä, mutta liikahtamatta
paikaltaan kuiskasivat ihmiset kauhun jähmetyttäminä: -- Se tietää
maailman loppua!

-- Katso, huudahti tietäjätär äkkiä: Katso, verta pärskyy ilmassa.
Katso! Kuolleet viittaavat. Paetkaa. Voi teitä! voi!



II Luku.

Marttilan leirissä.



1.


Lappeenrannasta kulkee länteenpäin santaharju Luumäelle, missä se alenee
ja muodostaa Marttilan kankaan. Siellä haaraantui tie siihen aikaan
Turkuun ja Haminaan. Rehevät hongat humisivat kanervatasangolla, ja sen
ulkosyrjässä sijaitsi Marttilan kylä, josta miehet nyt olivat otetut
armeijaan. Tälle tasangolle oli Wrangel asettanut leirinsä, ja koko
seutu oli senkautta muuttunut. Hakokojuja ja valkosia telttoja oli
sekaisin, ja niiden välissä liikkui miehiä suomalaisista ja
ruotsalaisista rykmenteistä. Suven paras osa oli jo mennyt, mutta nummen
kauneus pysyi vielä entisellään. Kanerva kukki, puolat punertuivat ja
hongat levittivät siimestä ja tuoksuansa kaikkialle. Oli lämmin päivä,
ilma raitis ja puhdas. Keveät, valkoset hattarat liitelivät avaruudessa,
ja aurinko kallistui iltapuoleen.

Leirin läntiseen syrjään oli laskeutunut muutamia sotamiehiä, ja niiden
edessä mäntyä vastaan nojautuneena seisoi nuorukainen. Vanhin vanhoista
oli Kornatus, joka arvelematta oli lähtenyt Lappeenrannasta tavataksensa
täällä pojanpoikaansa, mutta nytkin oli hän tullut liian myöhään, sillä
uusmaalaiset olivat sitä ennen aamulla ratsastaneet pääkortteeriin. Kova
iskuhan se oli, mutta tuo vastoinkäyminen tuntui kuitenkin helpommalta,
kun hän täällä tapasi vanhoja kumppaneita. Heidän luonansa sopi levähtää
ja purkaa sydäntänsä sekä katsella kuinka tähän aikaan elettiin
maailmassa. Lohdutukselta tuntui Kornatuksesta, joka vielä seurasi
nuorta soturipolvea koko rakkaudellaan, kun hän nyt sai nähdä nuo eri
rykmentit vaan semminkin niiden päällikön Kaarlo Henrik Wrangelin ja
hänen toimenpiteensä. Tuo nykyään korkea herra ei ollut mikään outo mies
Kornatukselle, joka oli ollut hänen myötänsä sinä aikana, jona Wrangel
19 vuotiaana palavin sydämmin oli rientänyt lippujen alle
taistellaksensa Kaarlo kuninkaan riveissä. Palattuansa venäläisestä
vankeudesta jäi Wrangel rykmentin päällikkönä Suomeen, ja siten oli
sotavanhus, vaikkakin kaukaa, kuullut hänen elämästään ja toimistaan.

Nyt istui vanhus sammaltuneella kivellä korkeiden, humisevien honkain
varjossa, ja kahdella likeisellä kivellä istuivat hänen pitäjäläisensä
Kolmhalko ja Hohti, molemmat yli 50 vuoden ikäisiä, joiden isien kanssa
Kornatus oli ollut ystävä. Hekin kuuluivat Husulan aateliin, mutta he
olivat nyt siirretyt hämäläisiin. Heidän edessään seisova nuorukainen
oli Vehkalahdelta ja Husulan talon nuorin poika. Vaaleansininen puku,
valkoinen kauluri ja valkoinen töyhtö ilmaisivat, että hän kuului
Karjalan rakuunoihin. Vaikka olikin nuori, tunnettiin hänet innokkaaksi
laulunharrastajaksi. Isä oli nuorena kuollut, ja äiti koetti saada
lapsellensa jotakin opetusta. Hänen pyynnöstänsä otti majuri Sprengtport
pojan muassaan Gammelbackaan. Täällä sai hän vapaina hetkinä kehittää
laululahjaansa, sillä majuri itse rakasti musiikkia, jota paitsi hänellä
oli naapureina kaksi saksalaista perhettä, jotka isonvihan aikana olivat
paenneet Suomeen, johon jäivätkin kun Liivi joutui Venäjälle. Tässä
pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon
Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne
hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja
vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt
erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa
kuletti hän muassaan ilossa ja surussa. Nytkin oli se muassa, männyn
nojassa niinkuin hän itsekin. Aateliskirjaan oli Husulan poika,
samoinkuin koko hänen sukunsa, kirjoitettu Pihlhjertan nimellä, mutta he
itse olivat pitäneet alkuperäisen nimensä ainakin kotiseudulla.
Sanottiin että Pihlhjerta-suku oli varsinaista aatelia, eikä vaan, kuten
muut, talonpoikaisaatelia. Heidän vaakunassansa oli kuvattuna nuolen
lävistämä sydän ja teräshansikas, ja oli se siis toisenlainen kuin
muiden ounaansarvi.

Perintötarinoita isien urostöistä virtasi ukkojen suusta, mutta vaikka
niitä mielihyvällä kerrottiin, niin vielä suuremmalla mielihyvällä
Husulan nuorukainen niitä kuunteli. Varhain oli hänessä virinnyt halu
käydä isien jälkiä, ja siinä mielessä oli hän tutkinut sukunsa vanhoja
muistoja. Nyt oli tämä halu leimahtanut ilmituleen ja vuorotellen
kertoivat vanhat muinaisia tapahtumia. Hohdin sankarina oli Eero, suvun
lemmikki, joka 1611 oli lähtenyt talosta taistellaksensa Kustaa Aadolfin
aatelislipun alla. Nuorena kaatui hän, mutta hänen uskollisuutensa ja
sankaritöittensä muistoksi käski Stålhandske sittemmin, että Eero Hohdin
nimi oli maalattava ja poltettava akkunapeltiin Anjalan kirkossa, jossa
se vielä tänään säteilee.

Mutta oli Kolmhalollakin muistelmia. Hänen isänsä isän-isä oli valittu
niille valtiopäiville, jotka Kustaa Aadolf kutsui Helsinkiin,
pyytääksensä apua Puolan sotaan. Aika oli kova, ja uutta verotaakkaa
pelättiin, mutta silloin nousi vanha Kolmhalko sanomaan, että mitä hyvä
ja viisas kuningas pyytää, siihen täytyy kansan sitoutua, ja siten
myönnettiin sekä veroja että miehiä. Sama Kolmhalko kyyditsi sitten
kuningasta, kun hän lähti Helsingistä, eikä ukko voinut kyllin kehua
rakasta kuningasta. Ruotsinkin vastenmieliset säädyt myönsivät
sota-avun, kun kehoitus siihen saapui Suomesta.

-- Ja siunausta siitä sodasta koituikin, sanoi Kornatus. Kun rauha oli
tehty ja väki päästettiin kotiin, sanoi kuningas meidän miehillemme:
»Kiitos, uskolliset Suomen pojat! Ilman teitä en olisi koskaan saanut
aikaan sitä, mikä nyt on suoritettu. Tervehtikää kotolaisia ja sanokaa,
ettette turhaan ole uhrautuneet. Laatokka erottaa nyt Suomen Ruotsin
vihollisista, eikä sen yli helpolla kukaan pääse. Karjalaa suojelee nyt
jylhä Maanselkä, jonka yli ei kukaan kuljeta sotajoukkoja.» -- Niin
suojeltuna jätti Kustaa Aadolf Suomen ja Ruotsin valtakunnan. Mutta nyt?

Ei vastannut kukaan, mutta synkät kasvot ja surulliset katseet
ilmaisivat mitä he ajattelivat. Viro ja Liivi olivat menetetyt, Nevajoki
virtasi Venäjän pääkaupungin läpi, ja kotimaasta oli laikka leikattu.
Siitä ajasta vaikeni laulu Suomessa. Ihmiset eivät enään ilomielin
taistelleet vaan epätoivoisina ja lamaantunein mielin. Kahdenkymmenen
vuoden lumi oli laskeutunut kuolleitten hautojen yli, ja kahdenkymmenen
suven aurinko vihdoin uudestaan virittänyt toivon elävissä. Kansa oli
siksi runsaasti vuodattanut verta, ettei se löytänyt sanoja surulleen.
Ainoastaan jokunen karaistumpi, paljon kokenut pusersi joskus
sydämmestään veriset muistonsa laulun muodossa. Kolmhalko oli yksi
sellainen, ja huolimatta siitä, mitä muut ajattelivat tai sanoisivat
otti hän kanteleen ja alkoi surullisen valitusvirtensä:

      Voi Suomenmaata suurta
      Kuka olis uskonut,
      Monta tuhatta vanhaa, nuorta
      On miekalla hakattu.

      Voi Pälkänehen sota,
      Kuin oli Suomen maal'
      Siell vuoti monda verta,
      Tsaari pääsi vallan pääl.

      Voi sinuas Kyrönpeldo,
      Näit mond' on ennen ol,
      Ennen olit eloo täynäns,
      Nyt kuolleita kuopattu.

      Voi kuing monda vaimo
      on jäänyt leskeksi,
      Vihollinen wielä vaino
      Jättä mond orvoksi.[1]

[1] Kts. Hengellisiä lauluja.

Oli vielä useita värsyjä, mutta Kolmhalko ei jaksanut enempää.
Miespolvia kestää ennenkuin semmoiset haavat kuin isonvihan kasvavat
umpeen, ja nyt olivat näiden veristen aikojen muistot uudestaan repineet
haavat auki.

Laulu oli houkutellut muita sotamiehiä ympärille kuuntelemaan.
Kanteleensoitto oli täällä harvinaista, ja mieluista vaihtelua oli se
yksitoikkoisessa leiri-elämässä. Kyllä kuuntelijat tiesivät todeksi mitä
ukko lauloi. Niin tosiaan oli siihen aikaan. Uudistuisiko se taas?

-- Ei susi koiran kuolemaa itke, mutisi eräs sotamies. Jos on totta mitä
puhutaan, niin hullusti vaan käy.

Monet muutkin olivat kuulleet pahoja enteitä. Hatut tahtoivat
valtakunnan turmiota, ainakin Suomen menettämistä. Eipä ruotsalaiset
ensi kertaa leikanneet kaistoja toisten selästä. Mitä nuo suuret
välittivät tästä kurjasta maasta. Jos käy Hattujen mielen mukaan, niin
on Suomi hukassa.

-- Ei ole mikään hukassa, ellei Jumala salli, lausui Kornatus lujalla
tyyneydellä, vetäen povestaan esiin pienen pussin. Pussista otti hän
kirjan.

-- Katselkaa tätä, sanoi hän ja kurotti kirjan Husulalle, joka selaili
sen lehtiä. Muutkin tulivat katselemaan. Selväpränttiseksi
rukouskirjaksi se huomattiin, vaikka kirjaimet olivat oudonlaiset ja
vaaleammat kuin tavalliset painetut. Kannet olivat puusta ja selkä
vahvaa nahkaa. Muoto oli tavallisen katkismuksen ja tuo kova karkea
ulkoasu muistutti panssaroittua miestä.

-- Lieneepä tuo nähnyt yhtä ja toista, sanoi Husula, tarkastaen lehtiä.
Omituisilta näyttivät. Onkohan se vanhakin?

-- Ikä ei ole mainio, vastasi Kornatus, mutta mitä se on nähnyt, se on
siksi ihmeellistä, ettei moni uskoisikaan.

Sotamiehistä ei moniakaan tuntenut vanhusta, mutta ei kukaan epäillyt
hänen sanojansa, pyydettiin vaan häntä kertomaan.

-- Pultavan tappion jälkeen sijoitettiin minut Nishnii-Novgorodiin. Olin
siihen aikaan palvelijana everstiluutnantti Isendorffin luona. Hän oli
hyvä ja jumalinen herra ja sääli kaikkia vankeja, joilla ei ollut
lohdutuksena Jumalan sanaa. Itse oli hän saanut kirjoja Saksasta, sillä
sieltä oli hän kotoisin, ja ystäviltään Tobolskista sai hän Jumalan
sanalla lohduttavia kirjeitä. Useilta hän sai tietää että kapteeni
Henrik Sprengtport oli suomentanut rukouksia ja virsiä ja että
sotamiehemme olivat leikanneet kirjaimet puuhun ja painaneet siten
kirjoja. Yksi lähetettiin meille, ja tämä se on. Se saapui meille
Moskovan kautta puulaatikossa, johon kreivi Piper oli pannut yhtä ja
toista muutakin isännälleni. Mutta samana päivänä syttyi tulipalo
eräässä luostarissa kl. 2 j. p. p. ja levisi sieltä hirvittävällä
nopeudella. Sitä päivää, Pietari-Paavalin päivää 12 p. kesäkuuta, en
unohda koskaan. Kaupunki syttyi yhä useammista kohdista. Isäntäni kanssa
koetimme pelastaa hänen tavaroitaan. Äsken saapunut avaamaton laatikko
jätettiin, kun kaikki muut kapineet sullottiin säkkeihin, joita
sotamiehet kantoivat kaupungista. Isendorff itse meni heidän mukanaan,
ja käski minun hoitaa laatikkoa kunnes hän palaa. Ei viittakaan
minuuttia hänen lähtönsä jälkeen puhkesi tuli ylt'ympärillemme. Muuan
armelias venäläinen auttoi minua kantamaan mitä jälelle oli jäänyt,
mutta emme kuitenkaan päässeet kuin erääseen suureen puutarhaan kun
meidän oli pakko paeta henkemme pelastamiseksi. Siitä ei sittenkään
ollut paljon toivoa, sillä parissa tunnissa oli koko kaupunki
jäljettömiin kadonnut. Yksi ainoa etukaupunki tuulen yläpuolella säilyi,
mutta likimain 4000:sta ihmisestä oli pelastunut vaan noin 800, eikä
yhtäkään elukkaa. Erääseen kirkkoon paloi 50 nunnaa. Ihmisten ja
eläinten palaneita ruumiita tavattiin kasoittain.

-- Entä te? kysyivät kuulijat, jotka jännityksellä olivat tuota kamalaa
kertomusta seuranneet. Kuinka te pelastuitte?

Kornatus nosti silmänsä taivasta kohti: -- Se pelastus ei ollut
ihmistekoa. Jumala johti askeleemme ainoaan porttiin, mistä pako vielä
oli mahdollinen. Kun isäntäni näki minun tulevan, riensi hän vastaani,
ja kun pyysin anteeksi, että olin heittänyt hänen tavaransa, kiitti hän
Jumalaa, kun hän nyt oli päässyt siitä tuskastaan että oli minut
jättänyt. Kun vihdoin tuli oli sammunut, lähdin sille paikalle, johon
herrani tavarat olivat jääneet, mutta niistä ei ollut muruakaan jälellä,
paitsi kirjalaatikkoa, joka oli vahingoittumaton.

-- Vahingoittumaton? kuinka se oli mahdollista? huusivat useat äänet.

-- Kuinka se oli mahdollista, tietää ainoastaan yksi maailmassa, ja hän
tietää senkin, etten valehtele. Läheisyydessä olivat puutkin palaneet ja
ruoho mustana, paitsi sillä paikalla missä laatikko seisoi.

Ihmettelyn huudot kuuluivat uudestaan. Luojan voimaa ei käsitä
ihmisjärki. Semmoista ei oltu ennen kuultu.

-- Oli miten oli, kirjat olivat vahingoittumattomat. Niin voi Herra
pelastaa, kun hän tahtoo.

Kertomus oli lopussa, ja sitä seurasi yleinen hiljaisuus. Juhlallinen
vakavuus kuvastui kaikissa, jotka olivat kuulleet vanhuksen ihmeellisen
kertomuksen. Ei halunnut kukaan katkaista äänetöntä hiljaisuutta, kunnes
vihdoin Husula kysyi mitä kirjoja laatikossa oli.

-- En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on
sille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen
aikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se
merkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua
pitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja
minulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani,
olisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia
aikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön
Jumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi
laulamaan:

      Voi, Herra Jumala armosi suo,
      Vie meitä pois pahan vallasta,
      Sinulle jokainen tuskansa tuo,
      Sinun on valta ja kunnia.



2.


Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä,
joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä
kulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen
takkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat,
että hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä
laatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni
laulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken
saapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti
vastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista
lujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle
kuullaksensa mitä oli tekeillä.

-- Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja
kurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää
minut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä
mies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.

-- Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä,
vetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.

-- Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?

-- Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi
patruunataskusta nuoran. -- Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat
sitte vastata herrain edessä.

Vanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja
pontevasti: -- Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten
mutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.

-- Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.

Mutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: -- Armolliset herrat,
päästäkää minut menemään.

-- Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska
olet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen
työnsi hän ukkoa selästä.

Mutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan
vimmassa: -- Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On
aikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on
Lascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.

-- Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan
pääkortteerista.

Vanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. -- Ha, ha, ha! Niitä
saatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät
Myllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä
miehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi
perikatoanne katsomaan.

Ympärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi:
-- Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa
perkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.

-- Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras,
singahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa
ja valetukkansa.

-- Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.

-- Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.

-- Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?

-- Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että
tunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten:
12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten
vei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy
ylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen
auringonlaskua ovat Lappeenrannassa.

-- Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala
auttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.

-- Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn
edellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on
karski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta
harrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.

Kuulijat nauroivat.

-- Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä
hänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset
uupuivat.

-- Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa
päällystölle.

-- Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut
raporttini?

-- Mitä Wrangel sanoi?

-- Mitäkö sanoi? Hm. -- Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen,
mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat
tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.

Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.

-- Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.

-- Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä,
eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun
kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun
armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.

-- Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.

Löfving naurahti. -- Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista.
Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi,
ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu
miksikään.

-- Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa,
jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi
miekan-iskutta.

Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: -- Voi
häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.

-- Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me
kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin
odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta
mies se, joka parhaiten uskalsi!

Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen
aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:

-- Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.

-- Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että
olen tänään päässyt kapteeniksi.

-- Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.

-- Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin
jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin
komennossa niinkuin moni teistä.

Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: --
Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.

-- Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien
jollakin tavoin.

-- Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä
rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain
päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän
kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.

Sotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan
tänne komppaniian muita miehiä.

Husula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo,
joka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin
haaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin
sydämmellään.

-- No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving
iloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta
hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:

-- Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla
mukaan.

Löfvingin silmät laajenivat. -- Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä
hänestä?

-- Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä
tiedä?

-- Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen
minua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?

Husula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:

-- Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria
tahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.

Löfving polki jalkaa: -- Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien
miesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.

Husula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja
jatkoi innokkaasti: -- Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet
leiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli
vakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.

Löfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: -- Voi sitä hiirtä,
joka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä,
että hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.

Juhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla
odottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia
kenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri
olisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän
koskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi
tarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi:
-- Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten
ja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin
toimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin
voimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen
tuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä
enemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta
siipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet
nyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin
panemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.

Husula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt
myöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän
vaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.

-- Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti
velvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä
itse.

Mutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan
itsekseen: -- Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema
on kaiken loppu.

Nuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana
loi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti
virkeästi: -- Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät
taisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on
mukana ollaan voittamattomia!

Löfving taputti nuorukaista olkapäälle. -- Poika parka, älä päästä
huuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.

-- Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.

Nuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa
ja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: -- Marian kuva sydämmessä kaatuu
ilolla nuorenakin.

Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei
huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän
tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä
illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä
surullisissa säveleissä.



3.


Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti
Löfving sen Kornatukselle: -- Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus!
Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!

-- Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!

Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: -- Olemme
sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä
tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle
Kaarlolle ja hänen muistolleen.

-- Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen
vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta
nyt!

Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.

Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: -- Nyt juomme nuoruuteni
kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti
paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon
mies.

Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli
käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa,
jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan
tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana,
tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin
kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi
koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei
kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.

Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De
la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.

-- Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan,
niin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan
punaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.

-- Luuletko että he möivät maan?

-- En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun
jälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme
varmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen
taistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.

Kolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot
olivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.

-- Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin
tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi
teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!

-- Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa
vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan.
Puhutteko leikkiä?

Löfving nauroi: -- Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi
sitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin
jokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette
usko.

-- Kuinka tulitte hänen luoksensa?

-- Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan
kuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme
laita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on
hyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua
pahempi.

-- Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin
luona?

-- Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko
Suomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti
sitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja
kaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea
ja menestystä.

Suorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja
nuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa
tekoa Venäjällä, mutta: -- ne sikseen, huusi hän iloisesti. -- Galitzin
oli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin.
Oikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat
häntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota
vieläkin pikarin hänen muistokseen.

Pikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: --
Malja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi
voitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!

Kaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua
jatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli
pelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä
huudahtuksia kuului tuon-tuostakin: -- kyllä tosiaan oli Löfving ollut
Jumalan suojeluksen alla.

Muistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis
soitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli
tietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan
tuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti
rykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko
toisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien
meikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat
suomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit,
mutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?

Tuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies,
silmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?

Riennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus.
Soturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.

-- Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.

-- Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä,
jos on saatavissa.

-- Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.

-- Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.

-- Oletko sairas?

-- Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme
kärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole
tervetulleita.

-- Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.

-- Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että
olimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista
aikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet,
huusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.

-- Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille
hyvää.

Vanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen
sanoessaan: -- Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi
heittäytyä maahan.

Sotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. -- Onpa hän kalju,
huusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka
valkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa
rientäneet halki maan.

Hiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin
nähdäksensä vastatullutta.

-- Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.

-- Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa
syleilivät he toisiansa.

-- Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. -- Mutta eihän
Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.

Kornatus kääntyi hänen puoleensa: -- Armeijaan tullessani sain
ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän
ojensi kätensä sotavanhukselle.

-- Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä
suruisena.

-- Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.

-- Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.

Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet
paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: --
Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.

-- Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit
ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä
aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.

-- No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.

Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa
leiriin.



4.


Äsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines
päässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat
tavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja
perehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja
hänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista
lähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä
kotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin
kanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita
parast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki
saisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut
tekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi
puheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla
esitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat
päättäneet vetää miekan tupesta.

Löfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla
houkutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka
kaukaakin ilosta.

-- Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.

-- Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet.
Hänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä
täällä pidetään Buddenbrockista?

-- Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu.
Hänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee
porvarien ruikutusta.

-- Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.

Reif yksin pysyi vakavana. -- Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen
puolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse
viedäkseni hänelle rouvan terveiset.

-- Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä
tietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja
että siellä tarvitaan apua.

-- Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen
sieppaa kymmenen ryssää noin vaan.

-- Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin
huojuu Lascy kuin ruoko.

-- Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. -- Niin muserramme. Pietari
murtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.

-- Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä.
Ei vihollinen rohkene.

-- Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava
rauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.

-- Ja Moskova!

-- Europa hämmästyy meidän voitoistamme.

-- Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja
pikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.

Segebaden täytti pikarit uudestaan. -- Terveydeksenne, hyvät herrat!
Olen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä
toki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet
luokseni kaikki!

-- Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.

-- Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.

-- Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun,
enkä aijo siitä luopua.

Segebaden katseli uhmaavasti kumppania. -- En tiedä mikä parempi oikeus
sinulla lienee tähän metsästysalaan.

-- Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?

-- Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!

-- Valitse itse!

Segebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja
lausui ylevällä tyyneydellä: -- Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei
koske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä
kertaa olen minä se.

-- Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä
en aijo sietää.

-- Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden
miekkansa.

-- Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.

Hubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. -- Valloittakaamme ensin
Salmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.

-- En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.

-- Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka
vielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.

-- Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet,
koki Ring sovitella.

-- Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä
jatkoi hän: -- Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin
äänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin
Salmen, ja siinä se.

-- Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut,
mutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin
ylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.

-- Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.

-- Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.

Hubert tarttui toverin käsivarteen. -- Hiljaa hiidessä, huudahti hän.
Ettekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.

Segebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin,
sanoen: -- Kätkettykin pysyy muistissa.

-- Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään
oli pakko pysyä järjessään.

Kun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti
tyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: --
Herrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.

-- Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului
innokas vastaus. -- Koska paukahtaa?

-- Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.

-- Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.

-- Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.

Segebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein
uhmaten: -- Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?

-- Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.

-- Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen
puolesta.

-- Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis
jäniksistä?

Reif ja toisetkin nauraa hohottivat.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan
muutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.

Ring riensi hillitsemään toveriansa. -- Sanotaan että hirviä tavataan
suurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.

-- Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän
Karjalaan, lisäsi Segebaden.

Wrangel synkistyi: -- Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet
pitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät
parastansa estääksensä meitä.

Nämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja
äänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: -- Ruotsin voitot
eivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi
Lewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen
etunsa sitä vaatii.

Majuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui
hänen harminsa: -- Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet,
että hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin
olisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.

-- Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana
seisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!

-- Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.

-- Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti
Segebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn
häväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen,
madelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.

Suuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta
näennäisesti tyynenä hän lausui: -- Sanotaan kuitenkin että Hattujen
miehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen
säteilevästä kullasta.

-- Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus,
että kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia
itselleen vallan rauhanpuolueessa.

Sprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla,
mutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin
mahdollista: -- Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän
vasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen,
Turkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa
kanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän
kavaluudelleen.

Käin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel
seurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:

-- Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten
puolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.

Ei häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat
kavaltajia.

Syrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä
ja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet.
Selvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin
Suomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla
mielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat
heissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis
pois.

Wrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin
puhui majuri: -- En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden
junkkareiden esiintymistä. -- Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on
sietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin
kykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.

Wrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki
majurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan
kaikua vanhoista.

Mutta Sprengtport ei hellittänyt: -- Semmoisista sankareista, jotka
taistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia
muita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa
joutuu.

Majuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät
metsänlaidassa. -- Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän
isänmaastansa oli puhe.

Wrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa
siellä suomalaisia sanoi synkästi: -- Toivokaamme, etteivät he
ymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset
puheet olisivat jääneet puhumatta.

Majuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:

-- Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.

Tuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa
ratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen
hevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti
hyppäsi maahan.

-- Mistä? kysyi äkisti Wrangel.

-- Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua.
Tiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka
tykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle,
ja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.

Kuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki
ja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: --
Kaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.

Wrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.

-- Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.

-- Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi
kuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä,
Jumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.

-- Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin,
joka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: -- Ajattele toki, että
kaikki on alttiina.

Wrangel mietti hetkisen vaijeten. -- Onko pääkortteeriin lähetetty tieto
kaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.

-- On.

Kuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan
aikaan kuin hän lähti matkaan tänne. -- Mutta, lisäsi kuriiri,
kerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että
sanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella
Myllykylää.

Wrangelin kasvot seestyivät. -- Brandenburg siis toivoo samaa kuin
minäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.

-- Suokoon Jumala että niin olisi.

-- Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä
hyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui
kenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen
kaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian
saavani.

Sanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel
telttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille,
antoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. -- Nopeasti, tässä ei
riitä ratsastus, täytyy lentää, poika.

Kenraali katseli kelloansa. -- Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on
runsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja
toisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan
aikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.

-- Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt
eikä käske sinuakaan lähtemään.

-- No, annan hänelle sitten vielä 10--20 tuntia. Ainakin
sunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.

-- Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat
ehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema
riippuvat silmänräpäyksestä.

-- Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.

-- Joka ehkä saapuu liian myöhään.

-- Jumala siitä varjelkoon!

-- Sanon vaan -- ehkä Lascy on vikkelämpi.

-- Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin
käy?

-- Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen.
Jos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.

Se värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin
itse sanat.

-- Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos
Willebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?

-- Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella,
jonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu
tappiolle -- ja Lappeenranta -- --

Wrangel seisoi miettiväisenä. -- Jospa, alkoi hän uudestaan, edes
Lappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta
maakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin
sillä lailla joudutaankaan?

-- Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa
että kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään,
kun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo
Lappeenrannan uhraamisesta!

Tuska välähti Wrangelin silmissä. -- Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi
onnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän
kurjuuden. -- Mutta käskyttä. -- En, en voi lähteä!

-- Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen
täytyy tottua.

Wrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha
luotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti
poikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään
virkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä
kannatti.

Vihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. -- Buddenbrock tiesi jo viisi päivää
sitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden.
Hän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.

-- Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme,
emme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.



4.


Husula syöksyi heitä vastaan. -- Eräs poika on ratsastanut tänne
kaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan
tällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän
ylhäisyydeltänne apua.

-- Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua,
Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?

-- Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran.
Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!

Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: -- Ole ihminen, Wrangel, sankareita
sinulla on tukenasi.

-- Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän
viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia
suuntaavan kulkunsa heitä kohden. -- Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne
rukoilemaan.

Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.

-- Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö
heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä,
mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo
paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.

Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet
Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi
vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi,
jota etsivät.

Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin
puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen
ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli
saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: --
Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä
ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole
saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne
kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on
myöhäistä.

Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: --
Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä
täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.

-- Kauvanko siis aijotte odottaa?

-- Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä
kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa
vastausta.

-- Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa
vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen
käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään
rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.

-- Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä
edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni
ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme
menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa
kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että
syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen
Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.

Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: --
Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.

-- Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta
minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!

Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: -- Olkoot teidän sääntönne
kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä
sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka
seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä
lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja
tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.

Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä
tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin,
että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi
upseerien puolelta eloisa: -- Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.

Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä
suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti
olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä
elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun
upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän
kärsivällisyytensä.

-- Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen,
tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen
särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä
mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.

Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: -- Kenraali sanoo, ettei hän
voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin
vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.

Eräs vanha porvari lausui: -- Jos parooni olisi ajatellut meidän
parastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja
tavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän
asiata.

-- Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä,
älkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa
meitä.

Wrangel kääntyi pois: -- En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä
hänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.

Majurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: -- Armeija tietää mikä
kohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan.
Tiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät,
eikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.

-- Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut
vastausta.

-- Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva
uhmaten, melkein raivostuneena.

Wrangel nosti päänsä ja vastasi: -- Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies
ei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen
sydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle
kallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.

Majurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: -- Olen urhoollisen miehen
tytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi
tarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on
Jumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä,
rakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä
taistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi
teurastajaksi.

-- Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta
silloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. --
Jos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin
heitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta,
ajattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki
matkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten
laita, ja sotamiehiä olemme nyt.

Majurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta
kun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: -- Katsokaa tätä
miestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään
kimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä
odottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin
lapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla
nyt on kaikki inhimillinen valta.

Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: --
Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota
arkuuttanne!

Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä:
-- auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.

-- Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja
velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.

-- Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.

Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. -- No, olkoon, huudahti hän
innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän
rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta.
Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä.
Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.

-- Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon
teitä.

-- Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!

Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita,
ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja
nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: -- Buddenbrock, sanoi hän, joutuu
kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei
taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan
Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun
iloisena.

-- Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus
katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä
kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.

Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja
kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä
kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa
mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea
kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.

Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui
nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri
ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan
lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa,
levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen
luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat
katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat
viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.

Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin,
ja sinne riensi majurikin.

-- Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta.
Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja
asetti sen taas paikalleen. -- Kunpa tietäisin teidän olevan sadan
penikulman päässä täältä!

-- Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.

-- Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy,
autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.

-- Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.

-- Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä
kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat
turvassa.

Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: -- Ensimmäinen vaimosi sai
pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja
minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää
kuinka sinun ja muiden käy.

Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen
silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.

-- Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin
joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa
kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa
tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa
isänmaatansa vastaan.

-- Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja
läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi
käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun
ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.

-- Joutuaksenne sittekin perikatoon.

Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: -- Sinulla on
kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni.
Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on
ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka
päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna
minulle sen suurempaa arvoa?

-- Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.

-- Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö
pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä
voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?

Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän
vähän kärsimättömästi: -- Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi,
ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?

-- Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta
ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan
sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö
Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin
seuraisin sinua miekka kädessä.

-- Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.

Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului
torvisignaali. -- Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.

Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä
tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten
kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen
tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut
kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän
hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä.
Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko
tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa?
Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan
olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on
kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän
oli _silloin_ tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka
sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään
merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria?
Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?

Tuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi.
Kuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa,
mutta _hän_, Maria, se sittenkin oli.

Kelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle
kätensä ja lausui värähtävällä äänellä:

-- Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.

-- Kelle?

-- Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.

-- Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.

Nuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei
yksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja
kyynelsilmin vastasi:

-- Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä
todistaa.

-- Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.

-- Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!

-- Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan
tähden täytyy minun lähteä.

Husula katseli häntä hartaasti silmiin: -- Tietänetkö kuinka köyhä ja
turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin
Jumalassa.

Maria vaan vastasi: -- Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on
Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin
seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan
meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen
pelastamme!

Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. -- No, olkoon tahtosi! Seuraan
sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän
riensi pois ja katosi.

-- Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut
läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä
kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti,
että hänkin aikoo sotaan.

-- Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne
taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.

Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. -- Hevoseni on satuloittu.
Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä
eukolle. -- Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea,
että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka
kaatuisinkin tänään.

Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä
taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes
sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan
rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset,
länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat
riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit
risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket
olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä
etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia,
kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan
pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä
soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten
vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen
sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa,
Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»

Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli
saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti
ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.



III Luku.

Lappeenrannan taistelu.



1.


Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka
jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja
hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään
lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus.
Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia
järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt
oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän,
vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät
nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja
riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat
ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista
tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.

Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut
sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut
vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään
Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista
rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle
Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet
Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan
yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu
kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille,
joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä
toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock
on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla
kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?

Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen
miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita
lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai
vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo
aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt
onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.

-- Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika
lohduttaaksensa muka.

-- Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä.
Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa
varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin
Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy
minun etsiä häntä kaikkialla.

-- Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi
poika tunkien joukkoon.

-- Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän
kutsumattakin tulee.

-- Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien
kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.

Ne sanat nostivat yleistä kauhua. -- Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset
rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa
kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. -- He tulevat! Jo
tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse:
-- Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat
läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.

Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei
tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel
oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin,
rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan.
Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse
Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa
selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä
voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:

-- Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika.
Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän
raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä
mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin
vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa
Willebrandin huusi hän jo kaukaa: -- mitä kuuluu?

-- Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.

-- Entä Buddenbrock?

-- Ei tiedetä!

-- Siis ei vähääkään.

-- Ei laisinkaan.

Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja
nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt
huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja,
karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin
tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.

-- Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti
Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki
hien otsastaan ja vastasi iloisesti:

-- Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen
puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa
kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan
uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön,
hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi
uupumuksesta tietäneetkään.

Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko
siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja
millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: --
kuinkahan tämä kaikki päättyy?

-- Kuinka niin?

-- En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat
lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he
varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran
kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista
ja kullasta.

-- Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko
hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving
vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.

-- Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä
tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän
tietää että vaara on täpärällä.

-- Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui
paikalle.

-- Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää
etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista,
jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse
Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa
sälytetyksi.

-- Vai niin!

Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan
jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut
kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli
samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin
ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian
siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli
luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi
matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet
kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään.
Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti
hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli
kiitokseksi hyvästä palveluksesta.

Mutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman,
joka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä
nojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus
herätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään
päästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti
paikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä
lähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan
rakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: --
Kääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!

-- Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti
tuskallisesti: -- Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.

-- Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja
ratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: -- Pelasta vaimosi
ja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje
vankiraudoissa!

Kylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli
kuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville
huhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria
lähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän:
-- Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne
hyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää
taistelunhalua.

-- Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että
ihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta
sen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.

-- Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä
avuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa
alttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen
apuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa
sankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?

Tasma risti tuskallisena kätensä: -- voi, miksi ei Wrangel usko
sanojani, että taistelu nyt on turha!

-- Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän
sotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman
kaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi
tänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä
uudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan
kateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen
sananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja
ihmisten avusta.

Tasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka
säkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: -- Jos
uskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo
sitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.

-- Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana.
Ei teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö
mitään pelastuksen keinoa meille?

-- Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei
anna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla
ja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia
kaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen
luo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.

-- Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla
valloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä
vähemmin lahjoista.

Mutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: -- Tiedän että vihollisten
päällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset
menemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin
miehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada
lykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.

-- Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.

-- Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.

Maria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan
vaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.

       *       *       *       *       *

Sillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa
armeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille
kykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin
väki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään.
Valkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat
kunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä
pattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka
ympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin
tykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen
vallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi
sana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: »missä Buddenbrock on», Wrangelin ja
kaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin
oli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä
piti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa
jännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.

Tuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri
ollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle
tuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin
ilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas
harjulta.

Kaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli
täyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon
ikäänkuin nojataksensa siihen.

-- Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi
on.

Martti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: -- Onko hän puhunut
sinulle?

-- Ei ole, mutta tiedän sittenkin.

Martti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan:
-- Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.

-- Mitenkä niin?

-- Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?

-- Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?

-- Sitä joka oli täällä. Ryssää!

-- Kyllä; näin hänet.

Ilkeä hymy näkyi Martin huulilla: -- Maria näki hänet niinikään.

-- Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria
siihen voi että hän tuli?

-- Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa
häntä?

Husulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta
hän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:

-- Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja
niin olet jo aikoja sitten tehnyt.

-- En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja -- silloin --
--

Vireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi
miekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:

-- Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti
pysyi tyynenä. -- Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten
tiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.

-- Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa -- --

-- En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän
seurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet _hänelle_, ja
jäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet
tuon kauniin orjattaren mukanaan.

Hämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta
huudahti vihdoin: -- Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria
sanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?

-- Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli
häneen silloin -- --

Juhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: -- Jos vaan
voisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!

-- Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta,
joka pahemmin uhkaa meitä.

-- Mitä muuta?

-- Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?

-- Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että
yhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko,
mutta ainakaan minä en tahdo.

Martin kasvot seestyivät: -- Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun
kovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin
olemme kaikki hukassa.

-- Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin
itsensäkin.

-- Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että
pääarmeija saapuu tänne?

-- Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?

-- Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut
onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta
heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja
kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä
palkitsevat.

-- Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin
voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.

-- Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on
Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta,
huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!

-- Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi?
Rauhoitu toki!

Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja
taaksensa katsomatta.



2.


Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli
tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä
viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa
hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian
takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen
taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti
riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät
kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä
lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä
niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille
aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon
haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta
mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.

Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli
palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä.
Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin
kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella,
toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko
nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että
suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä.
Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen
asti.

Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili
siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain.
Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa
maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa,
mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän
silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin
kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä
hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat
epätoivoista taistelua.

Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta
otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli
tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan
täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli
käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi
Löfving hänen edessään.

-- Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli
ärtynyt.

Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa
takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. -- Ei
vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.

-- No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi
katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja,
tuoheen käärittyjä muikkuja.

Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä
muut olleet maistaneet mitään.

-- Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö
kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan
meille sydämmen rinnastaan.

-- Tietävät, että veremme on vuotava heidän edestään. Mutta mikä teidän
on? -- Sprengtport nosti paitansa vasemman kainalon alta. -- Kiristä
käärettä, Löfving. Kas niin, haavaa pitäisi hoitaa, mutta nyt se on
mahdotonta, ja vasta ehkä ei tarvitakaan. Kuka ties!

-- Ei, ei tiedä. Ei meistä kukaan Jumalan teitä viito. Kapteeni katseli
Sprengtportia ihaillen: -- Jumalan ihme se on, että vielä elätte.

-- Niin kai. Eipä tämä ole meidän kummankaan ensimmäinen taistelu.

-- Ei, herra majuri, taistella osaamme molemmat.

-- Ja molemmat osaamme kuollakin, vastasi Sprengtport tyynesti.

-- Varmaan osaamme; mutta kuinka monen muun käynee, sen tietää yksin
Jumala.

-- Kuinka niin? mitä tarkoitat?

-- Eikö ole johtunut majurin mieleen, että pääarmeija kenties jättää
meidät loukkoon.

-- Itse olet, Löfving, kunnian mies. Kuinka semmoista juolahti mieleesi?

-- Jos minä yksin sitä ajattelisin, niin mitäpä siitä! Mutta sama
epäilys liikkuu miehestä mieheen koko rykmentissä.

-- Koko rykmentissä? Minä en ole kuullut hiiskaustakaan siitä.

-- Semmoista ei niinkään hoilata. Sitä ei huudeta, ei edes puhuta, sitä
kuiskataan korvaan. Sana hiipii niinkuin käärme vuodattaa myrkkynsä
mieliin. Niin, niin on asianlaita.

-- Liikkuuko siis perkele vapaana keskuudessamme? Mistä se on alkuisin?

-- En tiedä alkua enkä loppua, tiedän vaan, että torjuttava se on
ajoissa.

-- Totta kai, mutta kuinka?

-- Emme me itse saa koskea tuohon huhuun, emmekä aavistaa sen olemista,
sillä sotamiehen luottamus päällikköihin riippuu hiuskarvasta, ja
vähinkin, mikä saattaa hänessä nostaa epäluuloa, pahentaa asian. Sanan
voima on sittenkin ainoa, joka voi auttaa. Teitä kansa vielä rakastaa.
Puhukaa siis sille ystävällisesti, virittäkää sen rohkeutta ja
palauttakaa usko päälliköihin. Mutta siihen uskoon tarvitaan
todistuksia.

Hämmästyneenä oli Sprengtport kuunnellut: -- Miks'et ole sanonut sitä
ennen? huusi hän kuohahtaen. Mitä he pelkäävät?

-- He pelkäävät että Hatut myyvät Suomen ja luovuttavat suomalaiset
rykmentit orjuuteen, jotta kaikki vastustus kävisi mahdottomaksi.

-- Olet hullu, Löfving!

-- Hullu tahi ei, mutta sellaista kuiskaillaan kaikkialla meidän
suomalaisissa rykmenteissämme, ja se vie pian epätoivoon.

Sprengtport vaikeni hetken ällistyneenä. Sitten kysyi hän: -- Entä
ruotsalaiset? Mitä sieltä kuuluu?

-- Ne haluavat taisteluun, eivätkä aavista mitään, jollei mahdollisesti
Willebrandin varusväki. Se on värvättyä ja sekalaista väkeä, ne ovat
liitossa keskenään, mutta ei ole helppo päästä heidän mielensä perille,
sillä kaikki mikä on suomalaista pysyy vaijeten koossa, niinkuin kivet
muurissa.

-- Tuon tunnen, mutisi Sprengtport. Muut ihmiset huutavat julki surunsa
ja keventävät mielensä valituksilla, mutta Suomen mies kääntää tuskansa
sisäänpäin ja antaa sen polttaa sydäntänsä.

Kelmeänä ja yrmynä istui majuri kyynärpäät polvien varassa ja huojui
liikutettuna edes takaisin, mutta vihdoin hän nousi, asettui
ryhdikkäästi seisomaan Löfvingin eteen ja tarkasteli tutkivin katsein
koeteltua soturia: -- Voitko nyt, Löfving hyvä, sanoa mitä tulisi tehdä.
Viimeiset minuutit kuluvat, kohta saattaa paukahtaa, mutta tyhmyyksiin
eivät ne lurjukset saa ruveta.

-- Kyllä ne tappelevat, arveli Löfving, mutta erotus sillä on, onko
sydän muassa. -- Muutoin ei kapteeni tietänyt apua muusta kuin sanasta.
Hän kertoi koettaneensa usealla taholla piloilla ja vakavuudella poistaa
sotamiesten epäluuloa, mutta näin kahden kesken hän kyllä tunnusti, että
hänestäkin paljon näytti oudolta. Sittenkään ei auttanut muu kuin pysyä
tyynenä ja palauttaa rohkeus ja toivo masentuneisiin sotamiehiin.

Sprengtport veti takin päällensä, ja sitten lähdettiin yhdessä alas
kaupunkiin, jossa väki yhä sai ruokaa. Torilla oli vilkas liike. Nyt oli
taalalaisten levähdysvuoro, ja kaikkialla vilisi sotaväkeä. Saaveja
täynnä ruokaa seisoi siellä täällä ja niiden vieressä leipärattaat.
Naiset täyttivät vateja ja jakelivat osansa kullekin. Hiljainen sorina
kuului ilmassa, mutta äkkiä kajahti kirkonkellojen ääni, kutsuen kansaa
kokoon. Mitähän se tiesi? Samassa näkyi kulkue nuorisoa ja poikia, joita
johti pari vanhempaa miestä. Siinä oli koulun rehtori, konrehtori ja
oppilaat. Ensinmainittu oli pitkäkasvuinen ja harmaantunut mies, jonka
luja ryhti osoitti, että hän ainakin jonkun aikaa oli enemmän puuhannut
miekka-kuin kirjatyössä. Rehtori Wallenius oli nuoruudessaan
harjoittanut opinnoita ja oli jo valmistumaisillaan papiksi, mutta kun
isoviha katkasi kaikki rauhan toimet, tarttui hänkin miekkaan kuten
muutkin. Kun oppilaitokset sitten uudestaan avattiin, sai hän täällä
opettajapaikan ja oli sitten koettanut hyvällä ja kovalla kasvattaa
kelpo miehiä tulevaisuutta varten.

Nyt astui rehtori kirkon portaille ja puhui kuuntelevalle väelle: --
Kellot soivat minun käskystäni, sillä kun pastorimme vielä makaa
sairaana, olen minä hänen sijassaan koonnut teidät Herran huoneeseen
viimeiseen yhteiseen rukoukseen. Mutta ennenkun astumme pyhien holvien
alle, tahdon minä, koulun esimiehenä, jättää teille takaisin lapsenne.
Kirjamme seisovat hyllyillä, ehkä sinne jäävätkin, ja nyt tulee meidän
näyttää, että olemme oppineet ei ainoastaan elämää varten, vaan myös
osataksemme kuolla.

-- Aikovatko nuo nuoret myöskin taisteluun? Kestättekö, lapset, niin
ankarassa koetuksessa? kysyttiin levottomasti. Mutta oppilaat seisoivat
vakavina, ja yksi pojista vastasi rohkeasti: -- Emmekö ole yhtä hyvät
kuin pojat ennen? Kaikki hekin menivät mukaan, vaikka moni oli meitä
nuorempi.

-- Älä itke äiti, lohdutti toinen, nähdessään itkevän äitinsä. Jos
voitamme, niin rakennan teille oman tuvan mieheksi päästyäni, mutta jos
kuolen -- ehkä kuolette tekin.

-- Älköön mielenne masentuko, puhui rehtori. Vihollinen tunkee esiin
kuin musta virta ja luottaa ylivoimaansa, kun me olemme näin pieni
kansa, mutta meidänkin apumme on tulossa. Tiedämme että pääarmeija on
matkalla ja saattaa olla täällä varsin pian, ja siksi täytyy meidän
pitää puoliamme. Isämme ammensivat voimansa Hänestä, joka ei petä
koskaan, ja sitä olen opettanut teidän lapsillenne mikäli olen voinut.
Nämät nuorukaiset ovat nyt valmiit seuraamaan minua pattereihin. Oikea
asiamme antaa heille rohkeutta, ja rohkeus antaa voimaa. Sitä olen itse
kokenut taistellessamme Viipurin muureilla. Ei tarvitse kenenkään
pelätä, että Suomen sankarimaine meidän kauttamme himmentyy. Joko elämme
tai kuolemme, tehkäämme se kuin miehet.

-- Jumala olkoon kanssanne, lapset! kuului nyyhkivä vastaus monelta
taholta.

Rehtori astui kirkkoon ja hänen seurassaan koulunuoriso sekä kaupungin
väestöstä jokainen, jolle se oli mahdollista. Taalain rykmentin oli nyt
vuoro lähteä, ja sijaan astuivat hämäläiset. Synkkinä ja umpimielisinä
ottivat he vastaan tarjotut vadit; tuskin yhtäkään sanaa lausuttiin.

Tarjoilijain joukossa oli Maria innokkaimpia. Hän oli riisunut
sotilaspukunsa ja oli nyt entisellään. Silmät tuikkivat tähtinä, vieläpä
saattoi huulilla näkyä haihtuva hymyily noille harmaantuneille ja
jäykille vanhuksille isän nuoruuden ajoilta. Kaksi heistä, Kolmhalko ja
Hohti, seisoivat siinä odottamassa osaansa ja heidän rinnallaan oli
Tapani.

-- Tässä on, pilaili Maria täyttäessään heidän vatinsa kauhalla.
Jokaisessa annoksessani on yhdeksän miehen voima. Pysykää miehinä!

Kolmhalko vastasi tuimasti: -- Jos on tarkoitus, että armeijan tulee
tapella, niin kyllä tappelemme niinkuin muutkin, mutta yksi sanoo yhtä,
toinen toista.

-- Sanoja on maailmassa yllinkyllin, hymyili Maria, mutta onnellisin on
se, joka kuuntelee omaatuntoansa, sillä se ääni antaa rohkeutta
taistelussa ja rauhaa kuolemassa. Pelkäättekö kuolemaa?

Vanhus loi vakavana silmät taivasta kohti ja synkkämielisyys kuvastui
hänen huulillansa, mutta ääni oli vankka kun hän vastasi: -- Syntinen
raukka pelkää aina astua Jumalan eteen, joka häneltä kysyy: Kuinka olet
elänyt ja mitä tehnyt. Mutta lähteä täytyy jokaisen ja minä kaadun
mielelläni, kun vaan taistelu on rehellinen.

-- Entä sinä Tapani, jatkoi Maria ystävällisesti, mitä sinä sanot,
pelkäätkö?

-- En laisinkaan, huudahti poika innostuneena. Husula ja minä olemme
luvanneet taistella niin rajusti, ettei vihollinen ehdi silmiään ristiä.
Kun emme voi seisoa, ammumme vielä maastakin niin kauvan kuin elämme.

-- Nyt tunnette sotamiesten mielialan, vastasi Hohti, ystävällisesti
katsellen Mariaa, mutta mitä te itse ajattelette?

Äsken niin verevästi punottava tyttö seisoi muuttuneena niinkuin kuu,
kun öinen pilvi himmentää sen valoa. Mutta arvelematta vastasi hän:

-- Herran ääni on kaikunut sydämmeeni ja kuulin Hänen sanovan: Heidän
onnensa on katoava niinkuin myrskyn hajoittama pilvi, ja heidän toivonsa
kuin ajettu lintu, mutta minä tahdon kätkeä heidän perintönsä ja
varjella sitä.

Vanhukset vaihtoivat ihmetteleviä silmäyksiä. Kyllä kovalle ottaa. Mutta
Maria jatkoi: -- Sitten kuulin vielä saman äänen sanovan: Minä tahdon
kuulla sinun rukouksesi, niin ettei sinun työsi ole turha. Sinun pitää
julistaman minun tahtoani niinkuin kylväjä, joka kylvää jyvät suven
satoa varten. Se ääni pelotti minut ensin melkein kuoliaaksi, mutta
sitten on se minua lohduttanut, sillä Jumalan sana ei petä. Ja
hurmaantuneena kohotti hän silmänsä ikäänkuin tuntematonta maata kohti.

Virrenlaulu kuului kirkosta ja yhtenä miehenä paljastivat soturit
päänsä. Ruokailu lakkasi hetkeksi, ja kaikkialla nähtiin karkeat kädet
ristissä rukousta varten. Löfving seisoi heidän keskellään ja lauloi
mukana, mutta kun virsi oli loppunut, puhkesi hän puhumaan:

-- Hyvä on laulaa ja rukoilla, mutta lopuksi riippuu kuitenkin kaikki
mielentilasta. Sentähden tahdon nyt Jumalan kasvojen edessä kysyä teiltä
pojat, ymmärrättekö että te vannotun valanne kautta olette valtakunnan
luottamusmiehiä ja turvana kuninkaallemme?

Komppaniiat kääntyivät hänen puoleensa, joka seisoi siinä niin vankkana,
mutta kukaan ei vastannut.

-- Kuulkaa! huusi kapteeni, kaikki te, jotka palvelette kuningastanne,
niin sanon teille mitä kruunu on meille ja me kruunulle. Nähkääs,
kuningas on saanut valtakunnan Jumalan omasta kädestä, ja Kaikkivaltias
on hänet kerran tuomitseva. Mutta kansalle on kuningas turva ja suoja.
Missä vääryys tunkee esille, siellä pitää kuningas huolta siitä, että
oikeus voittaa. Köyhillä on oikeus käydä kuninkaissa kun vääryys
tapahtuu, ja hyvä kuningas tekee oikeutta kaikille, koska kuninkaan
edessä on kauhistus väärää tehdä, sillä vanhurskaudella istuin
vahvistetaan.

Väki näkyi myöntävän. Kyllä he tuon tiesivät.

-- Sentähden, nähkää, jatkoi Löfving, on kansan velvollisuus suojella
kuningasta ja hänen valtakuntaansa ei ainoastaan niitä vihollisia
vastaan joita nähdään vaan niitäkin vastaan, jotka salassa hiipivät.

-- Se on totta! Se on totisen totta, myönsivät sotamiehet. Kuninkaalla
on monta salassa hiipivää vihollista.

-- Niin on, mutta jos on vihollisia, niin on hänellä ystäviäkin, ettekä
te kai tahdo olla huonoimpia.

Väestö oli vaiti, eikä moni edes katsonut ylös.

Mutta kapteenin katse tunki heihin terävästi, ja tuimasti kysyi hän: --
Onko teillä niin kiire syömään, ettei kukaan jouda vastaamaan? Tahi
kannatteko sydämmessänne pahaa. Tahdotteko ottaa ruokaa kuninkaan
kädestä ja pysyä uskollisina ainoastaan niinkauvan kun aurinko paistaa,
mutta juosta kun myrskysää tulee?

Hohti katseli häntä ja vastasi tyynesti: -- Emme ole juosseet ennenkään.

Moni ympäristössä mutisi, että kyllä se oli oikein sanottu, ja Hohti
jatkoi järkähtämättömällä tyyneydellään: -- Kun vaan kaikki olisi
niinkuin olla pitää, niin kyllä teemme mitä tehdä pitää opettamattakin.
Mutta jos herrat pettävät, käy sittenkin kaikki hunningolle.

-- Herrat? toisti Löfving. Ketkä herrat pettävät? Mitä puhetta se on?
Meidän herramme on Wrangel, ja häneen kai luotamme niinkuin itseemme. Ja
Brandenburg, Willebrand, Bildstein, missä on parempia päälliköitä?

-- Kyllä niin on, mutta voisi toisinkin olla, kuului joukosta.

-- Älkää viskatko lokaa upseereihimme, huusi Löfving uhaten.
Puhdistakoon itsekukin kynnyksensä edustan. Kohta koetellaan kaikkia, ja
silloin tahdon että meidän pojat ovat parhaita. Ymmärrättekö?

-- Kyllä ymmärretään!

-- No siis, lupaatte kunnialla taistella tänään, niin ettette saa aikaan
vahinkoa eikä häpeätä.

-- Onhan kunnia parempi kuin häpeä.

Kapteeni seestyi: -- Sepä järkevästi vastattu. Tiesin kyllä että meidän
pojat olivat kunnon miehiä, ja tiedätte tekin, että minä teitä kohtaan
menettelen rehellisesti.

Martti oli vaijeten pysynyt syrjässä, mutta kun ei kukaan vastannut
vastasi hän: -- Ei teitä kukaan epäile, mutta muihin ei luoteta
suurestikaan. Sanotaan asiain olevan huonolla kannalla, ja tiesi kuinka
lieneekään.

-- Etkö häpeä, Martti, liittyä panettelijoihin omaa isääsi vastaan!
huusi Löfving julmistuneena. Ellet _sinä_ luota upseereihin, kuka
sitten?

Kumeaa mutinata kuului usealta taholta, ja Kolmhalko lausui: -- Martti
tietää, että on sitä nähty kavaltamista ennenkin, ja mitä silloin
tapahtui, saattaa tapahtua nytkin.

-- Ei koskaan maa olisi joutunut niin surkeaan tilaan, elleivät herrat
olisi pettäneet, kuului kaukainen ääni. Mutta ei Löfving niitä ole.

-- Olinpa minä niin tai näin, ärjäsi Löfving vimmastuneena. Ellei nyt
joka mies tee velvollisuuttaan, niin kyllä vaan paha perii.

Arvattavasti olisi kapteeni jatkanut puhettansa, mutta rumpu vaati
lähtöön, ja jo näkyi toinen osa samaa rykmenttiä astuvan vuorostaan
lepäämään ja saamaan virkistystä höyryävistä saaveista. Uusia varoja
kannettiin paikalle, ja naiset uupumatta koettivat tyydyttää jokaista,
vaikka yksi parhaista oli poistunut. Mariaa ei näkynyt enään.

Taas oli tori täynnä tanakoita hämäläisiä, ja taas oli ruokailu täydessä
käynnissä. Mutta vaikka ihmisiä oli kosolta, ei kuulunut sanaakaan.
Soturit istuivat yrmeinä ja mykkinä, ja naiset paremmin kuiskailivat
kuin puhuivat. Tuolla kaukana torin pohjoiskulmassa huomattiin vihdoin
jonkinmoista liikettä ja kuului hiljainen: pois tieltä, kun majuri
Sprengtport tyttärensä seuraamana raivasi itselleen tietä. Korkeana ja
vakavana astui hän eteenpäin kirkon portaille saakka. Siihen istuutui
Maria korkeimmalla portaalla seisovan isänsä jalkain juureen. Majuri
hetken tarkasteli torille kokoontunutta väkeä, käski viittaamalla
rumparia lyömään pärrytyksen, ja kun väki kääntyi hänen puoleensa, puhui
hän varmalla ja tarmokkaalla äänellä:

-- Kenraali Wrangel on käskenyt minua kiittämään Lappeenrannan asukkaita
sotamiesten nimessä. Armeija tietää, että se, joka kylässä syö leipää,
lähtee sieltä velallisena, ja velkaamme maksamme tänään verellämme. Eikö
niin, pojat?

Vastaus viipyi, ja Sprengtport jatkoi: -- Nyt jos koskaan tulee meidän
taistella vaimojemme ja lastemme pelastukseksi.

Vanha sotamies nousi: -- Totta totisesti, herra majuri, mutta eivät kai
kaikki ajattele samoin, koska naisia ja lapsia on kielletty pakenemasta
kun kuultiin että vihollinen lähestyy.

-- Olen kuullut samaa ennenkin, vastasi Sprengtport tyynesti.
Todellakin, jotkut näyttävät uskovan, että tahallisesti tahdottiin
jättää turvattomat vihollisen käteen. Mutta se ajatus on siksi
jumalaton, etten ymmärrä kuinka se on päässyt mihinkään järkevään
päähän.

-- Oudolta kumminkin näyttää, mutisi väestö.

-- Ajatelkaa itse, jatkoi Sprengtport. Jos olisi ollut aikomus jättää
Lappeenrannan asukkaat tuhottaviksi, emmehän olisi päätähavin rientäneet
tänne. Olisihan ollut helppo jättää kaupunki oman onnensa nojaan. Linna
heikkoine varusväkineen olisi ollut pian voitettu, eikä silloin mikään
olisi estänyt valloittajaa.

Sprengtport katseli taas kysyväisenä ympärillensä, mutta turhaan
odotettuaan vastausta jatkoi hän: -- Parooni Buddenbrock on pidättänyt
perheet täällä, kun hän luuli ettei meitä koskaan voitettaisi,
niinkauvan kun kaikkien niiden kohtalo, jotka meille ovat rakkaimmat,
riippuu voitostamme tai tappiostamme.

Vanha sotamies nousi vieläkin: -- Saattaa olla, mutta minä en usko että
voitto riippuu meistä. Tapella voimme, minkä voimat riittää, mutta
voitto riippuu siitä, kenelle Jumala sen suo.

-- Siinä olet oikeassa! Ja oikein on myös, että etsimme väkevyytemme
Jumalassa, sillä se tuki kestää vielä kun kaikki muu kukistuu. Mutta
juuri sentähden ei saa yksikään ajatella olevansa niin vähäpätöinen,
ettei hän mitään voi. Mutta ei se riitä, että toimitaan reippaasti,
täytyy myös toimia esivallan käskyn mukaan, sillä kuski tietää kuinka
matka on suoritettava, eikä hevonen.

-- Mutta, vastasi sotamies, jos kuski ajaa hullusti, niin on sekä kuski
että hevonen hukassa.

-- Tietysti, mutta täällä ei ole kuin yksi tie, kunnian Siinä ei erehdy
kukaan meistä. Vai kuinka? Onko täällä yhtäkään, joka ei tunne
velvollisuuttansa ruotsalaisena kuninkaallisena soturina? Onko?

Vanha sotamies vastasi vieläkin: -- Herra majuri, kunnian tien tunnemme
ja kuljemmekin sitä, kunpa vaan muut...

-- Mitkä muut? Kuka voi kulkea toista tietä? Tai kuka luulee voittavansa
enemmän muulla tavalla kuin me? Tiedättekö ketään? Katsokaa, lähes
viisikymmentä vuotta olen ollut sotamiehenä ja olen oppinut, että
vähäpätöisin voi tehdä paljon kuninkaalle ja maalle jos hän tahtoo ja
rohkenee. Nähkäähän! Siihen aikaan kun kuningas Kustaa Aadolf loistavana
voittajana kulki Etelä-Saksassa, jäi kenraali Horn kauas pohjoiseen ja
oli joutumaisillaan vihollisten saarrokseen. Tärkeä kirje oli hänelle
vietävä, ja sen uskoi kuningas nuorelle saksalaiselle Rolandille kahden
Stålhandsken ratsastajan seuraamana. Matkalla joutuivat he luostariin,
jossa enään oli vaan yksi munkki, tämä kun sanoi tahtovansa kuolla
luostarissaan. Mutta Roland tiesi, ettei ole munkkeihin luottamista.
Vuorotellen pidettiin vahtia ja keskiyön aikana Roland itse valvoi.
Silloin huomasi hän, että ylikerrassa sytytettiin kynttilä. Jotakin se
tietää, ja hän herätti miehensä, mutta samassa näkyi sadottain
ratsumiehiä kiitävän luostaria kohti. Meidän miehemme koettivat paeta,
mutta portti oli suljettu, munkki oli kavaltanut. Huonolla ruotsillaan
huusi Roland: spräng port! (räjähdä portti) ja onneksi löydettiinkin
holvissa ruutitynnyri. Se vietiin portin eteen. Ruuti sytytettiin ja
kauhealla pauhulla kukistui osa muuria ja portti. Viholliset ratsastajat
säikähtyivät ja pakenivat, mutta Roland miehineen pelastui pälkähästä,
ja monen muun vaaran läpi vihollisessa maassa toi Roland tuon tärkeän
kirjeen Hornille, mutta kumppanit sanoivat häntä sittemmin
Sprengportiksi.

Miehistö katseli vanhaa majuriansa kiiluvin silmin. Sehän oli hänen oma
nimensä. Ja mikä sankari! Sprengtport puolestansa katseli väkeänsä ja
sanoi: -- Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen aateloittiin tämä Roland,
joka oli isäni, ja otti nimekseen Sprengtport, muistoksi siitä, kuinka
Jumala oli hänet ihmeellisesti pelastanut.

Kornatus oli seisonut syrjässä, mutta astui nyt esiin ja teki kunniaa
majurille. -- Minä olen nuorena Puolassa palvellut isänne johdolla,
sanoi hän, ja olin saapuvilla, kun teidän isällenne, kapteeni
Sprengtportille, Gordin rykmentin edessä kenraali Wrangel antoi
kuninkaan nimessä kultaketjut siitä, että hän oli oman henkensä uhalla
pelastanut kenraali Wittenbergin.

Näitä vanhoja muistelmia kuullessa, unohti äsken niin alakuloinen
miehistö omat huolensa. Kunniakkaita aikoja, jaloja voittoja, huudettiin
riemuiten.

-- Tuolla tulee kenraali Wrangel itse, huudahti Sprengtport, nähdessään
hänen Brandenburgin seurassa pyrkivän hänen luoksensa: -- Ette tänä
vuonna kuole, herra kenraali, jatkoi hän pilaillen, puhuimme vast'ikään
isästänne.

-- Isästäni? toisti Wrangel. Onko täällä vielä ketään, joka muistaa
häntä.

Kornatus teki kunniaa. -- Minun isäni isä oli yksi niistä
kolmestasadasta suomalaisesta, jotka isänne komennossa kulkivat
Lech-virran yli. Isäni isän jälkeen tuli armeijaan isäni, ja hän aina
mainitsi Kaarlo Kustaa Wrangelin Ruotsin parhaimpien miesten joukossa.
Kerroin tässä kuinka tuo jalo kenraali antoi kapteeni Sprengtportille
kuninkaan ketjut.

-- Siinä kertomuksessa on perää, vastasi Wrangel. Mutta tiedättekö millä
sanoilla kuningas antoi tämän tehtävän isälleni.

Ei, sitä ei tietänyt kukaan.

-- Sano Sprengtportille, oli kuningas lausunut, että lähinnä Jumalaa
tulee minun kiittää häntä, että Wittenberg vielä on hengissä. Siinä
miehessä olisin menettänyt sankarin, joka opetti minut voittamaan. Sano
hänelle niinikään, että kultaketjuni on kallisarvoinen, mutta teräsketju
on vieläkin kallisarvoisempi, kun siinä on niin aito renkaat kuin
Wittenbergin suomalaiset pojat.

Näiden sanojen jälkeen seurasi yleinen vaitiolo, mutta soturien tuimat
kasvot säteilivät iloa. Kaikki epäluulo oli unohtunut ja monessa
silmässä kimelsi kyynel.

Wrangel katseli tuttua joukkoansa ja hänenkin silmissään kimelsi kostea
välke. -- Ruotsin suuret kuninkaat, sanoi hän, ovat ymmärtäneet luoda
sankareita. Sentähden heitä miehet seurasivatkin, tehden mahdottomat
mahdolliseksi. Ja nyt kuten silloin kuuluu teille kuninkaanne käsky.
Oletteko valmiit, pojat?

Olemme, olemme, kaikui riemuisa vastaus, ja kaikki ponnahtivat pystyyn.
Wrangel viittasi, rumpu pärrytti, rivit järjestyivät ja tuokiossa oli
tori tyhjänä.



3.


Naiset olivat tehtävänsä suorittaneet, ja jokainen rupesi nyt kokoamaan
mitä oli tuonut, viedäksensä sen kotiin. Maria auttoi heitä, mutta
koneellisesti ja hajamielisenä, sillä Tasman puheet riehuivat hänen
sielussaan ja painoivat häntä yhä raskaammin, kun hän ei rohjennut
turvautua isäänsä, joka kaikista vähimmin olisi tahtonut moista kuulla.
Tuliko hänen noudattaa Tasman neuvoa, ja mikä olisi semmoisen rohkean
teon seurauksena? Mikä edesvastuu hänelle ja kaikille niille, jotka ehkä
noudattaisivat hänen kehoitustaan? Mutta -- mistä oli tämä ihmeellinen
nainen saanut ilmoituksensa, ja miksi oli hän kääntynyt Marian puoleen,
jollei sen vuoksi, että kumpikin oli korkeamman vallan valitsema maan
pelastukseksi. Ja mikä onnellisuus olisikin saada välikappaleena
korkeimman kädessä kääntää kaikki suru iloksi. Jumala näki hänet, hän
näki, että Maria tahtoi ajaa hänen asiatansa, ja hän oli apua antava.

Suurella vaivalla sai Maria kootuksi suuren joukon noita uupuneita
naisia ja huusi korkealla äänellä: -- kuulkaa minua kaikki! Älkää enää
ajatelko taistelua. Tänään on turhaa ryhtyä aseisiin. Tiedän pelastuksen
keinon jos seuraatte minua. Joutukaamme miesten edellä.

Lähimmät kuuntelivat häntä ihmeissään, mutta kaukaisemmat tuskin
tiesivät että hän puhui. Heidän ajatuksensa liikkuivat toisaalla, ja nyt
täytyi heidän saada selko siitä, mitä ne kimakat huudot tiesivät, joita
äkkiä nousi läheisestä talosta. Mariakin ja häntä ympäröitsevät naiset
kääntyivät niinikään sinne, nähdäksensä ja kuullaksensa jotakin
todellista, sillä olivathan Marian puheet pelkkiä lapsellisia unelmia.
Kaikki riensivät siis portille, jossa väki tunkeili huutaen ja viitaten
pihaan päin.

-- Mitä se on? Mitä se on? huusivat naiset torilta ja riensivät sinne
päin.

-- Ettekö näe?! Epäjumala, kuultiin porttikäytävästä.

-- Epäjumala! Epäjumala, toistivat toiset ikäänkuin kaikuna.

Pihassa kasvoi vanha pihlaja, ja sen tuuheissa oksissa heilui paimen
pyhävaatteissaan, lehmännahka hartioilla, sarvet rinnalla riippuen.
Lähemmin tarkastaessa huomattiin, että tuo kumma ei ollutkaan paimen
itse, vaan hänen vaatteensa, jotka olivat nuken muotoon täytetty, ja
tämän oudon kummituksen ympärille ryhmittyivät katselijat. Joukon
keskellä seisoi Leena korkeana ja mahtavana, ja hänen edessään seisoi
paimenen pieni ja kuihtunut vaimo itkien. Kysyttiin kaikkialla mitä oli
tekeillä.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka tuolla riippuu? Miksi itkette Piata?

-- Sanovat minua pakanaksi ja noidaksi, nyyhkytti akka. Siinä kiitos
vaivastani. Minäkin tahdoin auttaa kuningasta ja maata.

-- Mainio apu! huusi Leena ylenkatseellisesti. Hän pilkkaa Jumalaa.
Ihmekö siis, että hukumme. Kun muut kokoontuvat kirkkoon Jumalaa
rukoilemaan, haalii hän paholaisen puuhun.

-- Valehtelette! huusi Piata. Olenhan sanonut, että siinä on paimen ja
lehmä.

-- Hän vaan sanoo niin, meluttiin joukossa. Tuo kuva hankkii kirousta
kaupungille.

-- Ettekö enään usko Jumalaan, koska otatte paholaisen avuksi? kysyi
Leena vakavasti. Mutta Piata vastasi rohkeasti: -- Olen kristinuskoon
kastettu niinkuin tekin, mutta kun kehotettiin kaikkia tekemään minkä
voivat armeijan hyväksi, päätin minäkin tehdä mitä kykenin. Koetin siis
viimeistä keinoa saadakseni elukat ja ukkoni takaisin. Sitten kertoi
Piata rivakkaasti kuinka hän ollessaan muiden vankien kanssa Venäjällä
oli oppinut hankkimaan takaisin kadonneita ihmisiä ja kaluja. Tarvitsi
vaan ripustaa jotakin kadonneen näköistä ja lukea loitsuja, niin kyllä
se palajaa, jos se on hengissä. Sitä varten oli hän käyttänyt ukkonsa
vaatteet ja lehmänvuodan.

Ympäröivät seisoivat hämmästyneinä eivätkä tietäneet mitä sanoa, mutta
voitonvarmana jatkoi Piata: -- Se keino ei petä. Jos elukat ovat
hengissä niin kyllä palaavat, ja ukko myöskin.

Leena valmistui jo nuhtelemaan Piataa hänen synnistään, mutta samassa
kuului huutoja:

-- Katsokaa, tuolla hän tulee, tuolla! Ja nyt viittasivat portissa
seisovat torin vastakkaiseen laitaan, jossa ilmaantui paimen ikäänkuin
pilvistä pudonneena.

-- Kas, kas, tuolla hän tulee, huusi koko muu joukko. Assari se on! Ja
sitten riensivät nuoret ja vanhat katsomaan häntä, joka tuli tomuisena,
repaleisena, ontuvana ja itkien.

-- Missä olet ollut? Mistä tulet, sinkoilivat kysymykset sekaisin.

-- Kaukaa, kaukaa, voi! Kasakka otti kiinni. Voi, voi! raahasi
perässään, kunnes Armilan luona toiset kasakat sitoivat hevosen selkään.

-- Kun et kuollut.

-- Vähällä oli.

-- Oletpa paljon kärsinyt.

-- Ja olenpa paljon maailmaa nähnyt. Voi kuinka paljon kuullut. Voi
minua poloista.

-- Ymmärsitkö vieraitten puhetta.

-- Olihan niissä suomalaisia Viipurin puolelta. Oli siellä veljenikin.
Kolmenkymmenen vuoden perästä tunsimme toisemme. Rauhan jälkeen jäi hän
sinne ja minä tänne.

-- Mitä tahtoi kasakka. Miksi otti sinut kiinni?

-- Luulivat, että tiesin paljonko väkeä täällä oli ja paljonko vielä
odotettiin. Voi voi!

Uteliaisuus ja jännitys lisääntyi ja kysymyksiä sinkoili kaikkialta.
Tahdottiin tietää mitä ukko oli sanonut ja uskottiinko häntä.

-- Täytyihän heidän uskoa. Minä pyysin heitä katsomaan minua, ja sanoin:
-- Armolliset herrat, näytänkö minä sellaiselta, joka istun suurten
neuvostossa ja katselen heidän kirjojansa. En tiedä edes montako täitä
on päässäni, saatikka montako kuninkaalla on miestä.

-- Mitä siihen sanottiin?

-- Naurettiin, ja eräs loistava herra antoi minulle nämät kolikot ja
käski antamaan minulle ruokaa. Voi, kun olisivat antaneet minun niellä
heidän kylmää terästänsä.

Ympärillä seisovat aavistivat, että kyllä Assarilla vielä oli jotakin
sydämmellään, ja kyseltiin uudestaan, jotta saataisiin täysi selko
kaikesta, mutta lyhyet ja katkonaiset olivat paimenen vastaukset.
Saatiin kuitenkin selville, että hän veljensä kanssa oli ajanut
Virojoelle, ja että hän sieltä milloin jalkaisin milloin ratsastaen
yksin oli käynyt Myllykylässä. Siellä oli hän nähnyt ruotsalaisten
tekevän karjankauppaa venäjän-karjalaisten kanssa. Sotamiehet olivat
puhuneet lähdöstä Lappeenrannan avuksi, mutta ei kukaan tietänyt milloin
mennään, ja moni luuli, että aijottiin pysyä paikalla vihollista
odottamassa, joko Myllykylässä tai Haminassa.

Kysymyksiä ja vastauksia jatkui vielä, kun joukko Karjalan rakuunoita
saapui järven puolelta, jossa olivat hevosiansa juottaneet. Ihmetellen
katselivat ratsumiehet levotonta ihmisjoukkoa, ja kun sieltä viitattiin
heitä lähestymään, lähtivät hekin portin luo. Siellä näkivät paimenen
istuvan maassa mykkänä ja murtuneena. Hänen ympärillään joristiin ja
kilvan kerrottiin mitä oli tapahtunut. Yksi rakuunoista vihdoin
ylenkatseellisesti lausui: -- Hän valehtelee; emme kaikkia ämmänjuoruja
usko.

-- Saatte uskoa mitä tahdotte, purskahti paimen uudella tarmolla, mutta
Myllykylässä olen ollut, ja asiaa minulla sinne oli.

-- Mitä asiaa?

-- Veljeni oli luvannut venäläisille herroille, että hän vie kirjeen
ruotsalaiseen pääkortteeriin, ja samassa tiedustella, aikovatko lähteä
Lappeenrantaan. Mutta Samppa kuuluu Venäjän kruunun alle, ja tiesi että
hengellänsä saa hän maksaa, jos hänet otetaan kiinni, ja sitten pyysi
hän minua kirjettä viemään. Jumala armahtakoon minua vaivaista syntistä!

-- Ehkä kävit vihollisten asioita hyvästä maksusta? kysyi yksi
ratsumiehistä.

-- Rahaa sain ja enemmän luvattiin, mutta raha ei vihan päivänä auta.
Olin aikonut salata kaikki ihmisten silmiltä, mutta Herran ääni raikuu
sielussani tuomiopasuunana, ja minun täytyy tunnustaa. Vein kirjeen
ruotsalaiseen leiriin ja vastauksen takaisin ja kerroin viholliselle
kaikki mitä tiesin ja kuulin pääkortteerissa ja Haminassa. Mutta väärä
tie on Herralle kauhistus ja Hänen vihansa polttaa päätäni kun tuli. Voi
kaikkivaltias Jumala!

-- Kuinka saatoit meitä kavaltaa.

-- Niin, miten voin? Samppa vakuutti ettei sodasta tule juuri mitään.
Hän oli kuullut, että Venäjän sotajoukkoja oli kielletty tekemästä
vahinkoa Suomessa. Hän sanoi että paras oli meidän pitää rauhaa kasakan
kanssa, sillä sitten on Ryssäkin meille leppeä.

-- Kuulkaa tuota viekkautta, huusi väki. Mekö kavaltaisimme laillista
kuningastamme? Sinä Juutas!

Paimen istui lyyhistyneenä ja sortuneena kuin tallattu ruoko. Kädet
riippuivat ristissä polvien välillä, silmät tuijottivat sammuneina ja
ensin niin tarmokas ääni oli kuolevaisen kaltainen, kun hän jatkoi: --
Niin kauan kuin Samppa puhui minulle ja kävin hänen asioillaan oli
mieleni paatunut, enkä välittänyt vaikka omatunto soimasi. Mutta kun
näin, että hän antoi Ruotsin herrojen kirjeen kasakalle, ja kun sitten
annettiin minulle rahaa, silloin löi Jumalan tuomio minua kuin ukkonen,
ja silloin työnsin puukon Sampan sydämmeen. Tuo kuollut makaa nyt
Virojoen rannalla, hänen rahansa on syvyydessä ja veljeni veri huutaa
jälissäni missä kuljenkin. Virutin käsiäni ja mekkoni virrassa, mutta ei
se auta. Tiedän että olen sieluni kadottanut.

Kaikki kuulijat katselivat kelmeinä ja hämmästyneinä toisiansa. Ei
epäillyt enään kukaan paimenen sanojen totuutta. Rakuunat käänsivät
musertuneina hevosensa ja riensivät toverien luo, ja muut erosivat
kauhistuneina hänestä, joka suuressa sieluntuskassaan ei jaksanut enään
nousta. Hänen vaimonsa yksin jäi paikalle, kelmeänä ja jähmettyneenä. Ei
hänkään enään voinut lohduttaa eikä itkeä.

Kauhun valtaamana lähti Mariakin muiden joukossa. Tasman sanat ja kaikki
mitä hän oli aikonut puhua naisille oli kuin hävinnyt. Ei sitä kukaan
ollut kuullutkaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt päästä isän luo
ilmoittamaan hänelle kaikki. Kiireisesti kuin lintu riensi hän patterin
luo. Siellä voisi hän silmäillä laakson ympäri ja löytää isän. Mutta
taas tuli Tasma häntä vastaan ja samassa palasivat hänen muistiinsa
tietäjättären sanat. Tuliko tuo mahtaja kuulemaan naisen vastausta?

Maria pysähtyi Tasman eteen ja sanoi nöyrästi: -- älkää suuttuko. Se on
ollut minulle mahdotonta.

-- Niin, sen tiedän. Kaikki mikä lähtee ihmistahdosta on mahdotonta.

-- Eikö se siis ollut pyhä käsky, jonka te ilmoititte?

-- Ei, se lähti siitä kauhistuksesta, jonka näin. Se tuli minusta
itsestäni ja raukesi tyhjäksi. Kohta liikkuu kuoleman tanssi täällä
rannasta rantaan ja verisiä kyyneleitä valuu hiekkaan. Hän viittasi
sormellaan harjulle, josta Martti nyt astui alas. -- Näetkö tuota; hän
etsii sinua. Rakastatko häntä?

Maria katseli Marttiin päin ja vastasi varmuudella: -- Ettekö tiedä,
että me seuraamme toisiamme joko elämään tai kuolemaan? Ja sitten riensi
hän Marttia kohden.

Martti ojensi hänelle kätensä, ja kun Maria siihen tarttui, laski hän
siihen kultasormuksen.

-- Saanko minä tämän, kysyi Maria punastuen.

-- Saat, jos en enään palaa, olet sittenkin ainiaaksi omani.

Maria pisti sormuksen sormeensa, ja Martti jatkoi:

-- Olen etsinyt sinua, täytyy sanoa sinulle jäähyväiset.

Maria katseli häntä hämmästyneenä. -- Tiedäthän että tulen mukanasi.
Tahdon seisoa rinnallasi.

-- Et saa tulla. Et saa!

-- Sekö sinun lupauksesi olikin?

-- Sinun paikkasi ei ole kasakan tiellä. Tunnen itseni ja tiedän, että
jos kaadut haavoitettuna tahi kuolleena, niin puuttuu voimani ehkä juuri
kun sitä parhaiten tarvitaan.

Maria tahtoi keskeyttää häntä, mutta hän ei kuullut, jatkoi vaan
intohimoisesti: -- Olet ollut auringonvaloni pimeydessä, ainoa tähteni
autiossa, ja nyt ottaisin sinut mukaan kurjuuteemme. Ei, ei!

-- Siten et saa minua suojella, lausui Maria, kirkastunut ilme kauniissa
kasvoissaan, ja viitaten taivaanrantaan, jossa purppurakajastus hajoitti
pilvet ja loi niihin punertavan valon. -- Katso Martti! Mitä on tuo
kajastus, sitten kun aurinko on sen sammuttanut? Ei muuta kuin vaalennut
hattara. Ja mitä on tähdenlento avaruudessa? Haihtuva loiste vaan, joka
sammuu yöhön. Mutta kummankin muisto on meille rakas, koska se levitti
kauneutta taivaaseen ja maahan. Lyhyt ja nopea oli heidän kulkunsa,
mutta minä tyydyn tähän kohtaloon, jos saamme sammua niin kuin ne.

-- Oi, Maria, tahdon sanoa sinulle kaikki. Meillä ei ole enään mitään
toivoa. Armeijaa on kavallettu, etkä sinä jaksa minua seurata siinä,
mikä nyt tapahtuu.

-- Jumalan pyhässä nimessä, mitä tarkoitat?

Mutta hän ei vastannut. Silloin nojasi Maria päänsä hänen rintaansa
kuumien kyyneleiden valuessa hänen silmistään. -- Herra varjelkoon
sinua! Älä unohda sitä tietä, jota sinun tulee astua.

Martti sulki hänet kiihkeästi syliinsä, mutta Maria vetäytyi pois,
tarttui hänen käteensä ja vei hänet Tasman puoleen. Hän oli Marian
viimeinen toivo, ehkä antaisi tietäjätär vielä neuvon. Molemmat
pysähtyivät tämän mahtajan edessä, joka kelmeänä katseli nuorukaisia.
Hän kohotti kätensä, ja laski sen lempeästi Martin paljastettuun päähän
sanoen vapisevalla äänellä: -- Jos seisoisit siellä mihin kuulut, niin
olisit toinen kuin olet. Rakas lapsi! Ja Tasma itki. Hän ei ollut enään
tuo korkea kaikkitietävä mahtaja, hän oli vaan nainen sydän surua
täynnä. Mutta hän ei tahtonut enään kantaa tätä surua yksin. Nuo kaksi
tietäkööt kaikki, sitten hän tyytyväisenä kuolee.

Väristys kävi Martin ytimiin saakka. Hän tahtoi pois ja kysyi
keskeyttäen päättävästi: -- Onko tämä tyttö, jonka äsken suljin rintaani
vastaan, kerran oleva omani alttarin edessä?

Tasma seisoi muuttuneena. Kyyneleiset silmät syttyivät taas ja
katselivat ikäänkuin kaukaisuuteen: -- Tänään hän on sinun, mutta ei
koskaan pappi lue siunausta teille.

-- Kaatuuko Maria tahi minä taistelussa?

-- Kaadut sinä syvemmälle kuin jos sinun kuolema iskisi, ja silloin
katkee teidän välinen side.

-- Oi, ei koskaan minun olisi pitänyt teitä kuulla! huusi Martti
kauhistuneena ja riensi pois.

Kuumetta kiiluvin silmin katseli Tasma menevää, ja lausui hiljaa. --
Ikäänkuin sillä pelastuisit itsestäsi. Voi Lappeenrantaa! Miksi eivät
nuo harjut korkeine honkineen vieri sinua kätkemään ennenkun kaiken
maailman suru pusertaa valituksia pitkin kauniita rantojasi.

Maria risti kauhistuneena kätensä: -- Miksi tulee meidän kärsiä niin
äärettömästi?

-- Ihmeellinen on elämä, tyttö, ihmeellinen on kuolema, mutta kohtalo on
käsittämättömin. Ikäänkuin kolme sisarta käyvät ne käsi kädessä ja
vaihdellen ympärillämme. Yksi antaa alun, toinen tekee lopun ja kolmas
ohjaa vaelluspäivämme. Kaikki pyytävät kohtalon suosiota, mutta
järkähtämättömänä jakelee se lahjojaan ainoastaan sen käskyn mukaan,
jonka asioilla se käy. Toinen saa iloa, toinen surua, toinen jää
alhaiseksi, toinen tulee suureksi. Kuka saa onnen? Tiedätkö kuka sen
saa?

-- Kuka?

-- Se joka voi, kun kaikki on lopussa, sanoa: -- Herra olen löytänyt
sinut. Kiitos kaikesta. Usko minua, tuska ja kärsimys ovat portaita,
jotka vievät ylös ijankaikkiseen elämään. Älä poikkee tieltäsi oikeaan
eikä vasempaan, sillä jos tahdot välttää suoran tien vaivoja, niin
kohtaa sinua turmio sivuteillä. Tässä näet yhden, joka tahtoi vältellä,
mutta musertui pirstaleiksi.

-- Suruako elämä siis yksinomaan tuottaa?

-- Elämä tuottaa mitä elämän herra sallii. Et ymmärtänyt itse valita
kohtaloasi, silloin kun et vielä ollut olemassa, ja nyt et tiedä, eikö
korkeimmassa halussasi piile sinun katkerin tuskasi.

-- Ja kuitenkin neuvoitte itse minua poloista estämään taistelua.

-- Niin tein. Sieluni näki, että se tie oli olemassa, ja uskoin, että
Jumala tahtoi johtaa teitä sinne minun kauttani. Mutta hän ei tahtonut.
Sentähden et voinut päästä perille.

Heikko toivo virisi Mariassa, ja uudella tarmolla huudahti hän: -- Voin
päästä vielä. Tulkaa mukana. Riennän Lascyn leiriin ja heittäydyn Lascyn
jalkain juureen. Pyytäköön mitä lunnaita tahansa, minä lupaan ne, ja
pidän sanani, jos hän odottaa yhden päivän. Ei ole vielä liian
myöhäistä.

Tasma hymyili surullisesti: -- Semmoinen kuin sinä, olin minäkin
muinoin. Nuorena uskotaan ja voidaan kaikkea, mutta kun loppu on
joutumassa, silloin olemme oppineet tuntemaan voimattomuutemme.
Puolinaiseksi jää elämän työ, enimmäkseen sirpaleista kootuiksi, ja
ainoa mikä todellakin on meidän, on halumme saada sovitetuksi se, mikä
on erehdyksestä, ymmärtämättömyydestä tahi synnin tähden tehty.

Heltyneenä seisoi Maria liikahtamatta ja sanaa sanomatta. Tuon
ihmeellisen naisen tuskallinen katse, ehkäpä vielä enemmän nuo kamalat
sanat Martille, musersivat taas hänen rohkeutensa, ja katsomatta Tasmaan
purskahti hän itkuun ja nyyhkytti ääneen: -- Olen huutanut Jumalalle
läpi taivaan ja maan, mutta hän ei kuule minua. Hän on kätkenyt itsensä
ja auttajani on poissa.

-- Huuda niin kauvan kun sydämmesi sykkii. Elämä on minulle opettanut,
että hän vihdoin kuulee. Älä päästä epäilystä sieluusi, sillä sen
lähettää perkele. -- Ja kirkastuneella katseella, ikäänkuin ei olisi
kuulunut enää tähän maailmaan, katsoi Tasma taivaaseen ja puhui:

-- Herra, sinä näet minut, niinkuin näit minut ensi päivästäni saakka,
ja niin kuin näit minun harhailevan maailmalla. Onni huusi maan
yrttitarhasta: Olen täällä! Ja viha minussa huusi: Minä olen onni!
Kuolema sanoi: Minulla on onni; ja maa, meri ja ilma huusivat: Onni on
täällä, ota se! Ja ne ahdistivat minua, mutta en löytänyt mitään,
ennenkun sieluni luopui omasta itsestään, ja minä kohtasin sinut, Herra,
joka sanot: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.

Marian kyyneleet olivat lakanneet, mutta hän ei voinut lähteä. Hän
seisoi kuin patsas, ja vihdoin kääntyi Tasma hänen puoleensa ja sanoi:
-- Sinä et kuole vielä. Me seuraamme toisiamme toisiin seutuihin, kun
maa on valkean lumen peitossa. Olen nähnyt sen ja sentähden se toteutuu.



4.


Wrangelin joukot olivat järjestetyt taisteluun. Tykistö hallitsi
kukkulaa etelässä ja alempana seisoi jalka- ja ratsuväki. Oikeana
siipenä oli 500 sörmlantilaista ja 500 taalalaista. Edellisiä komensi
everstiluutnantti Vasaborg, jälkimmäisiä eversti Gripenhjelm.
Keskustassa seisoi 500 hämäläistä, joita johti eversti Bildstein ja 500
länsipohjalaista eversti Du Rietzin johtamina. Vasemman siiven
muodostivat eversti Willebrandin johdossa 300 värvättyä sotamiestä ja
500 savolaista majuri Fieandtin komennossa. Ratsuväki, 500 karjalaista
rakuunaa, oli asetettu kummankin siiven ääriin everstiluutnantti
Brandenburgin komennettavina.

Entinen levottomuus oli vaihtunut välttämättömyyden tyyneyteen. Jokainen
oli valmis kohtaamaan sitä, mitä ei enään voitu välttää. Valtaava
vaikutus, jonka venäläisten monenkertainen lukumäärä ensin teki, oli
haihtunut, mutta kuitenkin rukoiltiin Jumalalta apua, ja katseet
tähtäsivät yhä tuota odotettua merkkiä kirkontornista. Mutta lippu
liehui yhä puolitangossa, eikä kuulunut mitään Myllykylän tieltäkään,
jossa tiedustelijat liikkuivat.

Tunti toisensa jälkeen odotettiin jännitettyinä. Kello oli jo 2, ja
yleinen hiljaisuus rupesi tuntumaan sietämättömältä. Mutta antoihan se
toiveita siitä, että Wrangel sittenkin saa apua. Vielä saattoi
pääarmeija saapua, sillä vaikka päivä kului ei näkynyt kummaltakaan
puolelta halua alkaa. Arvioitiinko molemmin puolin toisensa voimia, vai
tuumittiinko itse elinkysymystä. Missä Buddenbrock on? Missä
ruotsalainen päävoima? Vihdoin palasivat venäläisten tiedustelijat
kaukaa, ja Lascy tiesi nyt mitä tahtoikin tietää.

Naiset ja lapset olivat käsketyt poistumaan pattereista, mutta
levottomuus ajoi monen takaisin harjulle päin, etsimään jotakin
suojapaikkaa, mistä saattoi nähdä vastaisia tapahtumia. Hämäläisten
kyljessä seisoi Löfving liikkumatta, nojaten vanhaan muskettiinsa. Ei
yksikään muu upseeri käyttänyt tätä asetta, mutta kapteeni ei ollut
koskaan ennenkään ollut retkillä ilman tätä uskollista toveria, eikä se
saanut nytkään puuttua. Heillä molemmilla oli niin monta yhteistä
muistoa. Avoimin, läpi tunkevin silmin katseli tuo karaistu soturi
venäläisleiriä, ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän kaikesta. Tänä
hetkenä hän ei ajatellut, mutta aavisti ja muisti. Nykyinen asema
liittyi yhteen jo menneiden aikojen kanssa ja loi kuvauksia vaihtelevia
ja kirjavia niinkuin taikalyhdyssä. Kiväärin vankka piippu oli milloin
uskollinen ystävä, milloin ammottava tulikita, josta lähti kauhua ja
kuolemaa kauas ympäristöön, ja semmoisena oli se oleva tänään. Mutta oli
hänen edessään lempeitäkin kasvoja, jotka karkoittivat kauhut. Ne
silmäilivät niin suloisesti ja lohduttavasti. Niiden takalistossa muisti
hän toisia, synkkiä ja uhkaavia. Ja sittenkin tunki rakkaus esiin
niidenkin muistossa, virittääksensä toisten ohessa hänen sydämmnssään
nuoruuden ajan hehkun, syvän, äärettömän ja kaipaavan. Kapteeni katseli
niinkuin haaksirikkoinen katselee, kun hän vieraasta rannasta silmäilee
merta ja ajattelee niitä, jotka ovat sinne vaipuneet ja jättäneet hänet
yksin.

Löfvingin vieressä seisoi Martti ja Maria, tämä kuten kaikki muut
hämäläisten vaaleansinisessä univormussa. He eivät keskenään enää
vaihtaneet monta sanaa. He kuten muutkin olivat puhuneet puhuttavansa ja
seisoivat odotuksesta jännityksissään. Välistä katseli kumpikin
Löfvingiä, joka näytti niin hajamieliseltä ja oudolta. Maria luuli
huomanneensa hänessä jonkinlaista kelmeyttä, kun hän vihdoin kääntyi
heidän puoleensa ja sanoi: -- Sen pyydän teiltä, lapset, jos _hän_,
tiedättehän, tuo muukalainen venäläisessä puvussa...

-- Tiedän! katkasi Maria. Attila.

-- Niin. Älkää häntä surmatko, jos hän muiden muassa lähestyy meitä
tänään.

Synkkä oli Martti ollut koko päivän, ja yhä synkemmäksi kävi hän, kun
hän katkerasti kysyi: -- Ansaitseeko semmoinen sääliä? Luuletteko hänen
säälivän?

-- Ellet voi olla tähtäämättä häneen, niin tähtää, mutta säästä hänen
henkeänsä, ja jos näet hänen kaatuvan läheisyydessäsi, niin kanna hänet
pois taistelusta, jott'ei hänen kasvojansa raadeltaisi kuolemassa.

Löfvingin äänessä oli jonkinmoinen outo vienous. Martti katseli isää
ihmeissään: -- Semmoinen ette ollut ennen, isä. Silloin ette säälinyt
ennenkuin sääliä tarvittiin. Oletteko nyt tullut vanhaksi?

-- Hänen isänsä tekisi samoin sinulle, jos hän eläisi, vastasi Löfving
hiljaa.

-- Hänen isänsä oli kavaltaja! Muutoin ei poika olisi sillä puolella
millä on. Mutta tänään näkyy olevan tapana pitää hänenlaistensa puolta.
Sitä kuitenkaan en teistä uskonut.

Ankara ilme lensi Löfvingin kasvoille, mutta Maria valitteli
ystävällisesti: -- Luvataan se, Martti. Ainakin minä niin teen ja sanon
muillekin.

Löfving ojensi hänelle kätensä, ja Maria pusersi sitä sydämmellisesti,
mutta Martin synkille kasvoille nousi tumma puna, ja hänen iloinen
äänensä tuntui teeskennellyltä, kun hän sanoi: -- Kaarlo kuningas tiesi
hyvin mitä teki, kun ei sallinut naisia miesten riveissä.

Nämä sanat nähtävästi eivät koskeneet Mariaan, joka seisoi kääntyneenä
venäläisleiriin päin. -- Katsokaa tuonne, sanoi hän Löfvingille,
viitaten venäläisiin, missä Lascy seisoi koko esikuntansa ympäröimänä.
-- Ei tuonne, vasempaan? Voitteko nähdä? Tunnetteko hänet?

Löfving katseli viittauksen mukaan ja näki nuoren upseerin astuvan alas
kunnaalta. Hän tuli Lascyn läheisyydestä ja oli ehkä lähetti.

-- Minä tunsin hänet kohta, sanoi Maria. Hän näyttää kuninkaanpojalta.
Olette oikeassa, kapteeni, sääli on musertaa hänen päätänsä hiekkaan.

Martin silmistä iski tuiman vihan salama, ja hän nauroi lyhyesti ja
rajusti. Sitten sanoi hän ilkkuen mutta näennäisesti tyynenä: -- Taitaa
jo kohta olla paras seisoa venäläisissä riveissä. Hupsu, miksi jäät
tänne, Maria!

Väri vaihteli Marian kasvoissa: -- Niinkö me astumme kuolemaa kohti?
kysyi hän kylmällä vakavuudella.

Martti oli vaiti. -- Kuka tietää, mutisi hän sitten, kuka täällä elää,
kuka kuolee. Oi, Maria, jos kerrankin olisit katsellut minuun niin kuin
silloin katselit häneen, kärsisin tuhannen kuolemaa sinun edestäsi.

Mitään vastausta siihen ei tullut, sillä kenraali Wrangel pysähtyi
heidän läheisyyteensä. Hän oli astunut pitkin rintamaa ahkerasti puhuen
majuri Sprengtportin kanssa tahi vaihdellen sanan jonkun upseerin kanssa
matkalla. Kenraalin jälissä kulki hänen hevoshoitajansa hyvin tunnetun
valkosen ratsun kanssa, ja nyt seisoivat kaikki kolme Löfvingin
komppaniian edessä. Lyhyesti tervehtien kääntyi Wrangel rintaman puoleen
ja sanoi sitten Marialle:

-- Minulle on kerrottu, että Lappeenrannan naiset ovat päättäneet
näyttää meille sotureille hyvää esimerkkiä, ja jos mahdollista voittaa
urheudessa meidät miehet itse taistelutantereella. Pitääkö minun uskoa
sitä?

-- Miksi ei teidän ylhäisyytenne sitä uskoisi? vastasi Maria tyynesti.
Olen yksi niistä. Emme aijo kilpailla, vaan tehdä minkä voimme.

-- En anna mitään käskyjä niille, jotka eivät ole luetteloissa, ja
vastenmielistä on minun nähdä heidän verensä vuotavan.

-- Onko parooni Wrangelin siis mieluisampaa nähdä meidän veremme
vuotavan sitten kun miehet ovat kaatuneet?

-- Siitä Jumala varjelkoon!

-- On siis teidän arvollenne alentavaa, että heikompi tarjoo apuansa?

-- Eihän niinkään, neiti Sprengtport, mutta olin ajatellut tätä apua
toisella lailla kuin kivääri kädessä.

Maria katseli kysyväisenä Wrangeliin, ja tämä jatkoi:

-- Toivon voittavani luottaen Jumalaan ja väkeeni. Mutta kuinka
onnellisesti käyneekin, on sittenkin varma, että moni kaaduttuaan ei
nouse tältä kentältä. Toiset kyllä jäävät eloon, mutta ijäksi
onnettomina, ja niiden puolesta nyt pyydän teitä. Teillä on rohkeutta
katsoa kuolemaa silmiin, rohjetkaa siis katsella sitä kärsimystä, jota
kuolema ei ole saanut lopettaa.

Kenraali näki kuinka levottomuus ja epäilys taisteli Mariassa, joka oli
hyvää tarkoittanut, mutta jonka nyt pakosta täytyi poistua riveistä.

-- Jättäkää meidät nyt, pyysi hän leppeästi. Tulkaa tänne taistelun
jälkeen. Ottakaa ystäviä mukaanne ja tehkää silloin mitä voitte. Me,
jotka nyt olemme täällä raadeltavina, ammennamme korkeampaa voimaa siitä
tiedosta, että lempeät kädet illan tullessa tuovat sen avun, jota miekka
ei anna. Jos kaadumme kuollaksemme, niin nukumme rauhallisemmin
ajatellen, että silmämme suljetaan rakkaudella ja rukous luetaan
haudallamme.

Wrangel vaikeni ja katseli kysyväisesti edessään seisovaan tyttöön.
Hiljaisuus kesti hetkisen. Sitten sanoi Maria: -- Kun itse asetuin
riviin oli luja päätökseni, etten väisty muuten kuin kuollessani. Siitä
olisitte voinut saada todistuksen, mutta huono sotamies olisin, jollen
nyt ymmärtäisi lähteä.

-- Oikein, vastasi Wrangel iloisesti ja tarjosi hänelle kättä. Ymmärrän
vastauksenne. Sillä tavoin on univormua kannettava, mutta jättäkää se
nyt. Viekää tervehdykseni kaupungin naisille, että luotan heihin.
Rukoilkaa Jumalaa meidän puolestamme.

Kenraali nosti kätensä hattuun tervehtien ja viittasi esille hevosensa.
Siinä tuokiossa oli hän satulassa. Samassa pamahti laukaus. Se tuli
venäläisestä tykistä. Lascy oli alkanut.

-- Älkäämme sanoko jäähyväisiä, lapseni, sanoi Sprengtport, kun Maria
kumartui ja suuteli hänen kättänsä. Hän totteli ja vetäytyi pois.

-- Hyvästi Martti, kuului hetkisen perästä. Martti etsi Mariaa
silmillään, mutta häntä ei näkynyt enään.

Taistelun alettua ajoi kauhu ja huolenpito vanhoista ja lapsista kaikki
sivulliset kaupunkiin. Ainoastaan Kornatus ja Maria seisoivat vielä
rinteellä ja astuivat yhä likemmäksi edustalle. Sieltä he voivat
paremmin seurata taistelun kulkua. Venäläiset krenatöörit olivat
rynnänneet oikeata siipeä vastaan valloittaaksensa patterit, mutta
sörmlantilaiset syöksivät heidät takaisin.

-- Näettekö, meidän aseemme voittavat! riemuitsi Maria.

-- Suokoon Jumala, vastasi Kornatus vakavana, luoden tarkastavia
katseita laaksoon, jossa kiväärit jo kaikkialla paukkuivat. Samassa
laukasi vasen siipi ensi kerran kiväärinsä tervehdykseksi ja
vastaukseksi ryntäävän vihollisen tulelle. Alku näytti hyvältä, mutta
venäläisten pataljoonain paraikaa varustautuessa lähettämään kolmatta
yhteislaukausta, Willebrandin värvätyt jo kääntyivät ja pakenivat
päistikkaa kaupunkiin. Savolaiset seurasivat esimerkkiä, ja nyt syöksyi
vihollinen heidän joukkoonsa ja hävitti paaluaidat.

Kelmeänä ja mykkänä tuijotti Maria siihen paikkaan, jossa hän luuli
olevan niin uskollisen vahdin. Kaikkialla vaan sekasortoa ja hävitystä.
Wrangelin valkonen hevonen ja korkea töyhtö näkyi milloin sieltä milloin
täältä pakenevien joukosta, joita hän vielä viime hetkellä koetti koota
ja järjestää. Mutta turhat olivat yritykset, sillä nyt kääntyivät
Karjalan rakuunatkin ja kiitivät pois, nostamatta yhtään asetta
vastustukseksi.

Kornatus kääntyi pois tästä kamalasta näystä. Hänen vanha sydämmensä ei
kestänyt enää, se oli vähällä pakahtua surusta ja häpeästä. Vaikka
aseetonna ja vuosien murtamana, ei hän enään viihtynyt tuolla ylhäällä.
Hän oli kasvanut sankarien joukossa, ja hänen täytyi tälle kurjalle
aikakaudelle näyttää kuinka sotamies kuolee kuninkaansa edestä. Vielä
tahtoi hän kuitenkin vilkaista oikeaan siipeen, joka niin reippaasti oli
torjunut ensi hyökkäyksen. Mutta sörmlantilaisia ei siellä näkynyt
enään. Vastoin Wrangelin ankaraa kieltoa olivat he luopuneet asemastaan,
voiton riemussa ajaen krenatöörejä takaa, ja iloisina kulkivat
taalalaiset heidän jälissään.

Maria hengähti helpommin. Tuolla ainakin meikäläiset taistelivat
niinkuin miehet. Mutta Kornatus ei ollut yhtä mielissään. Hän oli
kuullut Wrangelin vakavasti käskevän upseereja viimeiseen saakka
pysymään edullisessa asemassaan, mutta Vasaborg oli menestyksen
hurmaamana kaikki unohtaen syöksynyt laaksoon paljoa etäämmäksi kuin
hänen oli lupa. Alussa valloitetut venäläiset tykit olivat jääneet
käyttämättä eikä niitä edes kelvottomiksi tehty. Mutta kun ruotsalaiset
olivat edenneet kentälle, joutuivat he omien patteriensa ampumalinjaan.
Ruotsalaisen tykistön täytyi siis lakkauttaa tulensa, vaikka venäläiset
joukot jo kaikkialla tunkivat eteenpäin. Länsipohjalaiset olivat
taistelleet kunniakkaalla urhoudella, ja alussa avustivat heitä
uskollisesti hämäläiset, mutta kun Bildstein kolmannen kerran komensi
laukaisemaan, lähtivät hämäläisetkin pakoon, jättäen upseerinsa ilman
apua.

Wrangel näkyi kaikkialla missä vaara oli uhkaavin, ja nyt kiiti hän
auttamaan pulaan jätettyjä länsipohjalaisiansa. Nämät rohkaisivat vielä
mielensä ja taistelivat suurella kunnialla. Eversti oli kaatunut, mutta
elihän Wrangel vielä. Hänen puolestaan he tahtoivat elää ja kuolla.
Kyllä tosin. Mutta nyt suhisi ilmassa hehkuva kuula ja katkasi kenraalin
oikean käsivarren. Silloin horjuivat lujimmatkin, mutta kaikki lähellä
olevat muodostivat hätäisesti piirin rakastetun johtajan ympäri ja
sitoivat miten osasivat tynkän, niin ettei veri pääsisi vuotamaan. Siinä
koetti Wrangel sanoillaan ja esimerkillään rohkaista järkähytettyjä
miehiänsä.

-- Pysykää miehinä, sanoi hän, älkää minusta huoliko! Tänään täytyy
jokaisen uhrata henkensä. Älköön suru teitä pimittäkö. Jumala on käypä
edellänne ja auttava teitä paremmin kuin minä. Kaikkivaltias Herra
Jumala pysy apunamme! Mutta tänne Wrangel ei voinut jäädä. Muutamat
sotamiehet kantoivat hänet käsivarsillaan kaupunkiin.

Tämänkin oli Maria nähnyt, ja kun Wrangel nojautuneena
länsipohjalaisiinsa poikkesi Myllymäeltä, tuli Maria heitä vastaan
tarjotaksensa heille apuansa, ja niin he lähtivät lähimpään taloon.

Länsipohjalaiset ja sörmlantilaiset sulkeutuivat yhteen ja taistelivat
yhä, vaikka muut olivat paenneet. Kello 5 iltapuolella sortuivat nekin
ylivoiman alle ja vetäytyivät Myllymäelle. Siellä he tapasivat Wrangelin
kivellä istumassa. Ei häntä saatu pysymään kaupungissa. Hänestä ei ollut
maailmassa muuta kuin hänen väkensä. Kuinka sen kävi? Vastaus siihen oli
enemmän kuin elämä, ja levottomuus oli ajanut hänet puolikuolleena
takaisin taistelutantereelle. Verrattomalla urhoudella olivat hänen
ruotsalaisensa kestäneet ja hyvässä järjestyksessä vetäytyneet takaisin.
Parhaiten kaikista taistelivat kuitenkin länsipohjalaiset. Kaikki heidän
upseerinsa olivat kaatuneet ja heitä komensi nyt korpraali Carlberg.
Wrangel oli koonnut viimeiset voimansa ottaaksensa vieläkin johdon
käsiinsä, mutta kivistys ja verenvuoto hänet melkein mursivat. Silloin
riensi Carlberg hänen luoksensa ja sanoi: -- Herra kenraali, määrätkää
meille upseeri, niin ryhdymme vielä taisteluun. Surun tukahuttamalla
äänellä vastasi Wrangel: -- Jos voit, poikani, mitään saada aikaan
puolustukseksemme, niin siihen saat lupani. Korpraali riensi takaisin ja
ryhtyi johtoon. Länsipohjalaiset sulkeutuivat hänen ympärillensä ja
peräytyivät ampuen joka haaralle. Eräs venäläinen päällikkö tahtoi
lähettää 6 pataljoonaa kiertämään tahi surmaamaan tuota pientä joukkoa,
mutta kenraali Keith vastasi: -- Ei toki, sääli olisi ylivoimalla tuhota
noin urhoollisia miehiä. Häiritsemättä saivat länsipohjalaiset lähteä
asemastaan ja seurata taalalaisia ja sörmlantilaisia kaupunkiin.

Taistelu oli menetetty, mutta Willebrand koetti vielä väellä, jota hän
kiireessä sai kootuksi, puolustaa linnaa pakottaaksensa sieltä, jos
mahdollista, vihollista peräytymään. Mutta miehitys oli liian heikko
eikä ollut tarpeellista yhteistointakaan. Venäläiset ampuivat linnaa
Myllymäeltä ruotsalaisten tykeillä ja pääsivät jo ulkovarustuksiin
saakka. Silloin saapui valkosen lipun turvissa sanansaattajia linnasta.
Välittäjinä venäläisten puolelta ottivat heitä vastaan kenraali Ykskyl
ja eversti Lohman, jotka ruotsiksi kehoittivat kaupunkia antaumaan
luvaten armahdusta. Mutta heitä ei ymmärretty ja huutaen: Kas perkele!
lauaistiin muutamia kiväärejä, jotka kaatoivat heidät kuolleina maahan.

Taistelu alkoi uudestaan, ja hurjistuneina ryntäsivät venäläiset joukot
esiin, murtaen paaluaidat toisen toisensa perästä. Pahasti haavoitettuna
lähetti Willebrand sanan Wrangelille, ettei hän enään voinut suojella
kaupunkia, jonka johdosta tämä käski hänen ehdottaa antautumista.
Valkonen lippu nostettiin nyt linnan valleille, merkiksi että miehistö
tahtoi antautua, ja nyt venäläisetkin lakkasivat ampumasta. Mutta useat
vartiojoukot, jotka eivät olleet saaneet asiasta tietoa, jatkoivat
taistelua, ja niin suuri oli sekaannus, että kun yksi osa miehistöä oli
valmis riisumaan aseet, laukaisivat toiset tykkejä tai räjähyttivät
miinoja rauhaa tarjoovaa vihollista vastaan. Se oli öljyä tuleen, raivo
kiihtyi. Venäläiset ryntäsivät uudestaan, tunkivat joka haaralta
kaupunkiin, joka puolustautui epätoivoisena. Ei pyydetty eikä suotu
armoa. Kaikki, ukot, naiset ja lapset tarttuivat aseisiin. Asukkaat
taistelivat pitkin katuja ja pihoja ja ampuivat katoilta. Veri juoksi
virtana, ja viha, kauhu, tuska ja kuolemankamppaus täytti ilman
kamalilla äänillään.

Mariakin oli saanut käsiinsä verisen miekan ja riensi sen kanssa
naisjoukon etupäässä kirkkoon. Toisia pakenevia seurasi, sulkien rajusti
ovet jälestään. Mutta tähänkin paikkaan rynnättiin. Aseet välkkyivät,
akkunat ja ovet murrettiin, ja kaikilta haaroilta syöksyi voittaja
sisälle. Selkä ovenpieleen nojautuneena taisteli Maria minkä voi,
varmasti päättäen puolustautua tai kuolla. Kasakka tarttui hänen
käsivarteensa, mutta miekallaan hakkasi häneltä Maria kaksi sormea.
Silloin nosti kasakka piikkinsä lävistääksensä hänen rintansa. Tungos
hänen ympärillänsä esti kuitenkin kasakan liikkeitä, ja vielä oli
verinen ase Mariaa vastaan kohotettuna, kun kaksi venäläistä upseeria
riensi soturia hillitsemään.

-- Ei toki, huusi nuori Dmitri Mirovitsh. Älä tahraa aseittemme loistoa.
Ja samassa tuokiossa heittäytyi Attila toiselta puolelta estääksensä
kasakkaa tahi itse vastaanottaakseen kuoleman-iskun. -- Seis, Venäjän
hallitsija käy sotaa vihollisia armeijoja vaan ei naisia ja lapsia
vastaan. Niin huutaen kääntyi Mirovitsh sisääntunkevia sotilaita
vastaan, ja hänen onnistui vihdoin useamman saapuneen upseerin avulla
pidättää heitä. Kirkko tyhjennettiin ja voitetut vietiin muiden vankien
kanssa venäläisten leiriin lähetettäviksi sitten Venäjälle. Seuraavana
päivänä Lascy lähti matkaan rajalle päin.

Vangitut loivat vielä ennen lähtöänsä silmäyksen kaupunkiin, mutta
siellä ei näkynyt enään muuta kuin liekkejä. Voittajat olivat
sytyttäneet Lappeenrannan.



IV Luku.

Taistelun jälkeen.


Suotuansa hengähdysaikaa joukoillensa lähti Lascy elokuun 25 p:nä
paluumatkalle Viipuriin. Wrangelin väestä ei näkynyt jälkiäkään. Kuten
pirstaleet myrskyssä samosivat suomalaiset ja ruotsalaiset hajaantuneina
ja neuvottomina pitkin erämaita, eikä Lappeenrannasta näkynyt muuta kuin
suitsevia raunioita. Siellä samoinkuin tappotantereella oli elämän
taistelu muuttunut kuoleman juhlalliseksi rauhaksi. Eikä mikään
häirinnytkään tätä haudan hiljaisuutta, paitsi niiden suurten, mustien
lintujen siipien humina, jotka ahnaasti iskivät kuolleisiin ja joiden
kesken muutamia surevia naisia ja miehiä hiljalleen kulki etsien
rakkaitansa. Ehkä voitaisiin kaatunut vielä pelastaa, ja vaikkapa ei,
niin täytyihän ainakin toimittaa hänet vihittyyn maahan. Ne, jotka
olivat löytäneet mitä etsivät, soutivat hiljalleen takaisin Saimaan yli
tahi ajoivat likimmäiseen taloon tahi kylään, jossa ehkä olisi apua
saatavissa. Kruunun kuormasto, joka kuljetti haavoitettuja Luumäelle
päin, oli jo yöllä nähty, ja nyt liikkui toinen kuormajono sairaineen ja
kuolevineen samalla tiellä. Pyrittiin Marttilaan, jossa leiri vielä oli
koskemattomana, ja siellähän oli mahdollisuus saada mitä tarvittiin.
Tärskyttävät rattaat ratisivat mäkiä alas ja ylös verisine uhreineen,
joiden tuskia maan koleus monisti. Ajurit kyllä koettivat minkä voivat
lieventää kurjuutta, mutta mitä siinä hyväkään tahto voi. Toiset
haavoitetuista vielä tavoittelivat elämää, toiset rukoilivat kuolemaa,
mutta vieläkin toisilla ei ollut tietoa elämästä eikä kuolemasta, vaan
ainoastaan tuskista. Viimeisenä kulki puuantura-reki, jota ajoi Ulla
nääntyneenä valvomisesta ja puuhista. Re'en toisella sivulla astui
majurinrouva Sprengtport. Nuo kaksi naista olivat edellisenä iltana
löytäneet majurin taistelutantereella likistettynä kahden hevosen
väliin. Hän oli ollut tajutonna, mutta kuitenkin huomattiin elon
merkkejä. Suunnattomilla ponnistuksilla onnistui näiden kahden saada
hänet tänne saakka, ja nyt he viimeisin voiminsa pyrkivät eteenpäin.
Rattailla heidän edellään makasi kaksi ruotsalaista ja Tapani.
Taistelussa oli hän saanut monta haavaa, jotka kuitenkaan eivät estäneet
häntä jatkamasta, kunnes hän sai rintaansa luodin, joka tarttui
keuhkoihin. Vielä toivoi hän sittenkin jäävänsä henkiin, sillä tuskat
eivät olleet kovia, jopa hän nukkuikin melkein lakkaamatta. Naiset
niinikään toivoivat, sillä useimmilla Suomen miehillä oli ollut vaikeita
haavoja, mutta olihan niitä sittenkin elossa. Marttilassa saataisiin
kyllä apua, ja sitten on kaikki hyvä. Siihen luottaen puuhasivat naiset
enimmän majurin ympärillä, jonka tila näytti arveluttavalta. Sprengtport
kyllä eli, mutta harvoin oli hän silmänsä aukaissut, aina kohta taas
sulkien ne äänetönnä. Nyt toki kuului heikko valittava ähky, joka
ilmaisi, että sairas heräsi.

-- Seisahda, pyysi majurinrouva.

Ulla kiristi ohjia, ja rouva kumartui miehensä puoleen, nostaen sitä
kevyttä liinaa, jolla hänen kasvojaan oli suojeltu kärpäsiltä ja
auringonsäteiltä. Mikä ilo kun majuri loi häneen kirkkaan ja selvän
katseen!

-- Vilho, tunnetko minua.

-- Tunnen; äänesi oli se joka ensin herätti minut henkiin. Kiitos
Jumalalle, että näen sinut. -- Raukealla liikkeellä ojensi hän
vaimolleen kätensä.

-- Katsos, tuossa on Ulla.

-- Oletko sinäkin täällä, kysyi sairas heikolla äänellä nähdessään
uskollisen palvelijattarensa. Missä Yrjö Maunu on?

Majurinrouva kertoi lyhyesti, kuinka hän oli saanut lapsen hyvään
turvaan erään talonpoikaisvaimon luo, ja nyt sulki Sprengtport taas
silmänsä. Kysyen katselivat naiset toisiaan. Nukkuneeko hän, vai vieläkö
joutunee tainnoksiin? Mutta majuri loi taas silmänsä auki.

-- Joku puhui, että jouduimme tappiolle. Onko siinä perää?

-- On.

Sairas käänsi tuskallisesti päänsä. -- Oi Herra Jumala! Elääkö Wrangel?

-- Sanotaan hänen joutuneen vangiksi.

-- Vangiksi, toisti majuri hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein
käsittänyt. Entä hänen väkensä. Ja Maria?

-- Vielä tiedetään hyvin vähän, vastasi rouva välttäen. Mutta
Sprengtportin ajatukset selvenivät, hän tahtoi tietää kaikki, ja rouvan
täytyi nyt ilmaista että ensin luultiin Marian päässeen pakoon, mutta
nyt kerrottiin hänen joutuneen vangiksi.

Äkkinäinen kylmän värähdys tunki läpi majurin ruumiin. -- Aja
auringonpuolella, pyysi hän täristen.

Ulla totteli ja seisautti taas hevosen. Hetkisen aikaa oltiin ääneti ja
majuri näytti levollisemmalta. Silmät sulkeutuivat ja hän makasi hiljaa
kuin kuollut. Naisetkin seisoivat liikahtamatta, eivät tahtoneet häiritä
häntä eikä ilmaista tunteitaan. Vievätkö nämät surut hänet hautaan?

Vihdoin tarttui Ulla ohjaksiin ajaaksensa eteenpäin. -- Ei tässä
viipyminen asiaa paranna, sanoi hän.

-- Älä toki, pyysi rouva levottomana; ehkä majuri nukkuu. Ajaminen
häiritsee häntä.

Mutta odottamatta ja voimakkaammin kuin ennen vastasi Sprengtport: -- En
nuku, mutta kuinka vastedes saatan kestää. Pettiväthän meikäläiset
ilmeisinä kavaltajina?

-- Voi, eipä tiedä sanoa mitenkä olikaan, kuiskasi rouva tuskastuneella
äänellä. Älkäämme ajatelko sitä, Vilho. Ehkä Jumala vielä auttaa.

Hevonen rupesi taas liikkumaan, ja matkan vaivat ja tuskat saivat elämän
surut kelmenemään hetken kalvavaan kurjuuteen verrattuina. Iltapuolella
päästiin vihdoin Marttilaan. Siellä oli kaikki entisellään, niinkuin
Wrangel oli sen jättänyt. Teltat kajastivat jo kaukaa kuutamossa,
hevoset, tykit ja kuormasto katselivat niitä samoin kuin olivat
katsoneet niitä lähtiessä, mutta ihmistä tuskin nähtiin. Eversti
Lagerhjelm oli itse ratsastanut Buddenbrockia vastaan, kertoakseen
hänelle Lappeenrannan hävityksestä, ja leiriä vahtiva miehistö samoili
ominpäin saadaksensa näkijöiltä erikoistietoja onnettomasta tappelusta.
Useaan telttaan oli jo sijoitettu sairaita ja kuolevia ja kauan kesti
ennenkuin löydettiin sopiva tyyssija majurille. Syrjäinen mökki tarjosi
vihdoin haluttua lepoa.

       *       *       *       *       *

Vuorokausi oli kulunut. Leirissä oli kaikki yhtä hiljaista, ja
hiljaisesti elettiin majurinkin luona. Lakkaamattomia vaivoja olivat hän
ja hänen hoitajattarensa kestäneet viimeisinä vuorokausina, eikä nyt
auttanut muu kuin odottaa mitä tapahtuisi. Majuri makasi mökin ainoassa
sängyssä, ja nyt nukkui hän levollisesti; olipa hän syönytkin hyvin.
Tapanin vuode oli vastapäätä penkillä leveän muurin vieressä, siis
näkymättömänä niille, jotka eivät astuneet edemmäksi huoneeseen.
Majurinrouvan mielestä oli hän huonontunut, sillä ruokaa hän ei
maistanut ja pari kertaa oli hänellä ollut pelottavia
tukehtumiskohtauksia. Nyt hän makasi posket kuumeesta punottaen ja
kiiltävät silmät kattoon tähdäten, eikä näkynyt tietävän mitään siitä
mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuumat sormet hapuilivat yhä rinnalta
puoleksi avonaista paitaa, ja huulet liikahtivat ikäänkuin puhuakseen,
mutta ääntä antamatta. Majurinrouva ja Ulla olivat vuorotellen nukkuneet
ja istuivat nyt yhdessä pitkän pöydän ääressä pitkänseinän akkunan alla,
valmistaen keitetyistä tuohista kääreitä haavoitetuille. Niin he olivat
jo kauvan istuneet sanaa sanomatta. Tuon tuostakin silmäilivät he
sairaita, mutta vaipuivat taas omiin ajatuksiinsa. Ullan mielessä
häämöittivät hänen kaksi veljeänsä, molemmat sotamiehiä Kyminkartanon
rykmentissä. Mutta ennen kaikkea ajatteli hän sitä, jolle oli
uskollisuutta luvannut ja jonka omaksi hän olisi ruvennut, ellei sota
olisi tullut väliin. Nuo kolme olivat kaikki pääkortterissa, eikä heistä
kukaan ollut taistelussa. Niitä ei siis kukaan saanut sormella osoittaa
eikä sanoa kavaltajiksi. Mutta jos oli perää kansan puheessa, niin
olivat herrat pääsyyllisiä, ja sen kai sotamiehet tiesivät paremmin kuin
kukaan muu. Miksi muuten Wrangelin väki olisi menetellyt niin
kunniattomasti? Kauheata tuo oli, ja ehkä oli Yrjö Maununkin kauheata
tuon vieraan talonpoikaisvaimon luona. Kuka kerkesi pienokaista
hoitamaan kun oli omiakin ja kaikki tavarat olivat piilotettavat
metsään. Ulla oli vähällä purskahtaa itkuun. Kun hänkin kärsi niin
katkerasti, mitä sitten majurinrouva. Mutta mahtoihan tämä kurjuus olla
Jumalan sallima, ja Hän auttaa kestämään sitä mitä emme omin voimin voi.

Majurinrouva puolestansa ajatteli levottomana menneitä ja tulevia
aikoja. Mitähän tulevaisuus tarjoo? Majuri kyllä jää henkiin, sen hän
huomasi, mutta mimmoiseksi? Ehkä raajarikoksi, joka ei voi hoitaa edes
itseänsä. Vai palaako hän armeijaan entiseen kurjuuteen? Vieläpä
kaikista pahinta, Buddenbrockin komennettavaksi, miehen, joka oli heidät
häpeällisesti kavaltanut. Mutta olihan todennäköistä, että niin
murtuneelle soturille kuin Sprengtportille annetaan virka-ero toisen
nuoremman ja väkevämmän eduksi. Mutta millä sitten eletään? Virkatalo
siirtyy jälkeläiselle, heillä itsellään ei ole mitään, ja vaikka hänen
enonsa, vanha luutnantti Ulfsparre ei suinkaan kieltäisi heitä asumasta
hänen tilallaan, niin kyllä se oli viimeinen keino. Ukolla ei ollut
mitään liikoja, mutta vaikka olisikin, jaksaisiko Vilho Sprengtport
kestää armoleivän syöjän kohtaloa? Entä hän itse? Voi joutua miehen ja
lapsen kanssa taakaksi sukulaisille. Ei ikinä! Ehkä täytyisi hänen
jättää Yrjö Maunu sinne, koska sekin olisi parempi kuin raahata häntä
muassaan. Ei toki, lapsestaan hän ei luovu. Mutta jos oli tulevaisuus
synkkä, niin ei nykyisyyskään ollut sen valoisampi. Lieneekö totta, että
Buddenbrock on liitossa veljensä, venäläisen linnanpäällikön kanssa? Voi
kauhua! Eihän silloin mikään urhous auta, ellei kuningas kutsu hänet
pois. Mutta sitä taas eivät Hatut salli. Eikä ollut luottamista
suomalaiseen armeijaan. Äärettömän häpeän alaiseksi oli se joutunut.
Hirveä oli sota, mutta miehekkäästi oli se kestettävä. Niin hänen
miehensä kyllä oli tehnyt, mutta hänen hämäläisensä ja ennen kaikkia
Martti, josta majuri niin paljon piti ja joka oli saanut Marian
rakkauden, hän oli pettänyt. Entä Maria? Tämä nuori, kaunis tyttö oli
vankina, ehkä orjaksi myyty. Voiko enään enempää onnettomuutta ajatella?
Isonvihan kauhut esiintyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa. Mutta
mitä tuulen ajama voi? Hervotonna risti hän kätensä.

-- Kuinka makeasti majuri nukkuu, kuiskasi Ulla aavistamatta niitä
synkkiä ajatuksia, jotka rouvaa ahdistivat Eilen en uskonut majurin
enään nousevan, mutta nyt on toivoa.

-- Oi, huokasi majurinrouva, kun luulin hänen kuolevan, tuntui elämä
ilman häntä niin raskaalta, mutta kun nyt ajattelen, että hänen täytyy
uudestaan kestää elämän koettelemuksia ja taisteluita, niin se minusta
tuntuu yhtä kauhealta. Onni olisi hänelle, jos hän nyt saisi kuolla.

-- Älkää semmoisia puhuko, kyllä Jumala auttaa majuria, lohdutti Ulla.

-- Sen kyllä tiedän, ja minä siitä kyllä saan suurta lohdutusta, mutta
majuri -- hän saa kovat kokea.

Itkien lähti majurinrouva vaalimaan Tapania ja tarjoamaan hänelle vettä,
ainoata mitä hän enään nautti. Hellällä kädellä vei hän lusikan Tapanin
huulille, ja raitis vesi näytti tätä virkistävän, hän näkyi tuntevan
rouvan.

-- Tahdotko lisää? kysyi majurinrouva ystävällisesti.

-- En, vastasi poika ja käänsi päätänsä paremmin nähdäksensä rouvan.

Samassa temmattiin ovi auki ja sisään astui kelmeä mies kasvojen
piirteet vimmastuneina. Se oli Martti. Hänen katseensa kohtasivat
ensiksi Ullaa.

-- Elääkö majuri? kysyi hän kiivaasti mutta epävarmalla äänellä
rouvalta, jonka hän nyt huomasi Tapanin vuoteen ääressä. Majurinrouva
ääneti kääntyi häneen selin ja riensi estämään häntä pääsemästä majurin
vuoteen luo. Nyt näki Tapanikin vastatulleen, tunsi veljensä ja ojensi
hänelle kätensä. Martti riensi penkin ääreen, vaan ei saanut sanaa
suustaan.

-- Elätkö sinä Martti? kysyi kuoleva.

-- Elän!

-- Etkö ole haavoitettukaan? kysyi poika ihmeissään. Ei sieltä kai
monikaan hengissä päässyt.

Martti katseli ääneti muuanne. Hän olisi toivonut olevansa kaukana
täältä, mutta veli ei tahtonut päästää häntä.

-- Kuinka on laitasi? kysyi vihdoin Martti käheällä äänellä.

-- Huonosti, vastasi Tapani; katso, tuosta meni luoti sisään ja jäi
rintaan niin etten voi hengittää, kyllä pian kuolen.

Martti ei kyennyt vastaamaan, ja hetken ajan vallitsi hiljaisuus.

-- Sanovat että Maria elää, alkoi Tapani uudestaan. Sano hänelle
terveiset. Täytin mitä lupasin.

Nytkään Martti ei vastannut, mutta suuret kyyneleet tunkeutuivat hänen
silmistään ja vierivät poskia pitkin. Hän olisi tahtonut paeta maailman
ääriin saakka, mutta rakkaus veljeen pidätti häntä. Tapani huomasi hänen
epäröimisensä ja ponnisti viimeiset voimansa saadaksensa hänet jäämään.

-- Tiedätkö, sanoi hän vitkalleen ja hiljaa, Wrangel näki minut
taistelussa. Olin joutunut länsipohjalaisten joukkoon, mutta hän tunsi
minut takistani. Kuulin hänen sanovan: siis ainakin yksi suomalainen
jälellä. Luulin silloin että olitte kaikki kaatuneet. -- Hänen silmiensä
hohde lisääntyi ja katse tähdättynä kattoon jatkoi hän sammuvalla
äänellä: näen Jumalan kirkkauden.

Majurinrouva, joka pöydän päässä ei oikein voinut kuulla Tapanin sanoja,
oli kovin pahoillaan kun Martti, häpeästään huolimatta, rohkeni käydä
heidän luonansa. Jottei hänen suuttumuksensa pääsisi liian jyrkästi
ilmoille, päätti hän lähteä huoneesta ja viittasi Ullan seuraamaan.
Olihan monta sairasta ilman hoitoa.

Syvä tuska kelmeissä piirteissään meni hän vielä kerran vuoteen ääreen
katsomaan nukkuiko majuri todellakin. Silloin kohtasi hänen katseensa
Marttia, ja voimatta enään hillitä itseänsä lausui hän karkeasti ja
ylenkatseellisesti: -- Oletko nyt hyvilläsi? Sitten kääntyi hän pois ja
riensi ovelle. Martti vastasi kohottamalla nyrkkiä, mutta naiset olivat
jo ulkona.

Tapani makasi taas katse suunnattuna kattoon, ikäänkuin hän siinä olisi
nähnyt uuden maailman. Martti huomasi, ettei veli enään tietänyt
hänestä, mutta ei voinut sittenkään jättää kuolevaa. Ja ehkäpä majuri
herää; ehkä saan kertoa hänelle kaikki ja sitten anteeksi. Jos
kasvatus-isä vaan saisi tietää kaikki mitä Martti tiesi, niin ei hän
tuomitsisi häntä ja hänen kumppaneitansa samoin kuin maailma. Näissä
ajatuksissa vetäytyi hän seinän puoleen ja seisoi siinä katse liidellen
toisesta haavoitetusta toiseen. Olisihan hänen pitänyt menetellä
niinkuin heidänkin, mutta eihän hän ennen taistelua tietänyt, että vielä
oli jonkunverran toivoakin. Kuka olisi voinut ajatella, sen jälkeen mitä
oli kuultu, että pelastus vielä oli mahdollinen. Voi jos tuo kauhea teko
vielä olisi korjattavissa!

Martti istahti penkille ja tuijotti haaveillen eteensä. Viime päivien
tapaukset kuvastuivat hänelle uudestaan. Hän näki itsensä kumppanien
joukossa, näki heidän epäilyksensä ja varomisensa, heidän horjumisensa
päätöksestä toiseen, näki Marian lujan luottamuksen häneen ja sitten
hänen kylmyytensä ja äidin varoittavan katseen. Hän näki itsensä
taistelun alussa, kuuli Bildsteinin komennon: »Ammu». Kolme laukausta
olivat he ampuneet, ja sitte karjalaiset pakenivat. Värvätyt pataljoonat
olivat jo sitä ennen laukanneet pois, ja silloin jo joka mies tiesi mitä
tekeillä oli. Kunpa eivät olisi koskaan kuulleetkaan herrojen tuumista!
Kyllä sitten olisivat antautuneet Jumalan käsiin ja kaatuneet, eikä
heitä nyt häpeä ja suru kiduttaisi kuoliaaksi. Olisivat kuolleet
kunnialla, eikähän heidän raadellut ruumiinsa kelpaisi orjiksi.

Tapanin kiivas huuto katkaisi nämä mietteet. Poika oli äkkiä noussut
istualleen ja kohotti käsivartensa ylös huutaen: äiti, äiti! Martti
riensi avuksi, mutta Tapani ei sitä enään tarvinnut. Käsivarret
taipuivat hervottomina, pää kallistui rintaa vastaan, taistelu oli
loppunut.

Tuo kiivas huuto oli herättänyt Sprengtportin, joka nyt näki Martin
laskevan kuollutta vuoteelle. Majuri ei sanonut mitään, vaan seurasi
katseilla kasvatuspoikaansa, joka seisoi veljen vieressä. Miksi ei
Martti ollut saanut samanlaista loppua? Ilolla ja ylpeydellä olisi häntä
muistettu. Katkera tunne valtasi majurin. Hänenkin täytyi omaistensa
joukossa nähdä yhden noista kurjista pelkureista. Mitä voitiinkaan
muilta odottaa, kun Marttiinkaan ei ollut luottamista? -- Mutta keneen
vihdoin voitiin luottaa, kun kuninkaan etevin soturi, Hattujen ylpeys,
oli menetellyt Juudaan tavoin. Rajusti sykki tuon heikon miehen sydän.
Hän heitti oikean käsivartensa päänsä yli ja huokasi ikäänkuin olisi
häntä painanut raskas taakka. Martti kääntyi hänen puoleensa, astui
muutaman askeleen, mutta pyörähti ikäänkuin kysyen: rohkenenko lähestyä.
Sitten astui hän likemmäksi ja sanoi hiljaa ja surullisesti: -- Tapani
on kuollut!

-- Tiedän sen, vastasi majuri. Näen hänet tästä.

-- Isä, anna anteeksi! huusi Martti. Antoihan Jumala anteeksi
tuhlaajapojalle. Hän heittäytyi polvilleen ja kätki itkien kasvonsa
vuoteen olkiin.

-- Kuinka saatoit menetellä niinkuin teit?

-- En ikinä enään niin tee!

-- Rukoile Jumalalta ja kuninkaaltasi anteeksi suurta syntiäsi.

Martti pysyi yhä pää kumarassa nyyhkien ääneen.

-- Älä itke, täytyyhän meidän antaa toinen toisellemme anteeksi. Mutta
mitä Maria tekee, sitä en tiedä.

Martti kohotti silmänsä: -- Hänen täytyy suoda minulle anteeksi. Minä
teen kaikki jälleen hyväksi.

-- Suokoon Jumala että sen voisit.

Hetkisen äänettömyys seurasi.

-- Luuletko että Maria elää? kysyi vihdoin Sprengtport.

Martti nousi. -- Elää, sen tiedän. Hänet vietiin muiden kanssa Venäjän
puolelle. Kerrotaan, että kaksi upseeria oli hallituksen nimessä
käskenyt vartiaväen kohtelemaan vankeja lempeästi.

Marian kohtalo nosti levottomuuden kuumeen tuon heikon miehen poskiin,
mutta kun hän ajatteli kuinka monasti ja ihmeellisesti Jumala oli häntä
itseään auttanut, virisi hänessä toivo, että sama taivaallinen suojelus
tulee rakastetun lapsenkin osaksi, ja näiden muistojen viihdyttämänä
pysyi hän hiljaisena ja liikkumattomana kuin nukkuva. Martti oli hänelle
kyllä vielä rakas, mutta vaikea oli häntä nähdä.

Martti vetäytyikin Tapanin vuoteen puoleen, ettei häiritsisi, ja kun
Sprengtport vihdoin avasi silmänsä, näki hän avoimen oven kautta
Löfvingin nopein askelin astuvan suoraan mökkiä kohti.

-- Tuolla tulee isäsi, sanoi majuri. Oletko häntä tavannut sen jälkeen?

-- En.

Kaihtien nojautui Martti uunin taustaa vastaan, niin että hän oli osaksi
kätkettynä kun isä astui sisään.

Löfvingin puku oli revitty, veren ja lian tahraama. Pää ja vasen
käsivarsi olivat kääreissä, mutta ryhti oli tarmokas ja uljas kuten
ainakin. Hän ei näkynyt huomanneen poikaansa, mutta kun Sprengtport
ojensi hänelle kättä, lensi ilon hohde noihin tylyihin kasvoihin.

-- Majuri siis elää, Jumalan kiitos, huudahti hän rientäen vuoteen
ääreen.

Sprengtport synkistyi. -- Sitä olisit voinut sanoa jos olisin saanut
kuolla. Mitä elämä on ilman kunniaa?

-- Teiltä, majuri ei kukaan voi kunniaa riistää, mutta huonon palkan
olette saanut kaikesta siitä hyvästä mitä olette tehnyt tuolle koiralle.
Sitä en ikinä voinut ajatella, enkä siihen mitään voinut.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin tuskalla semmoisella, jota harvoin jos
koskaan oli nähty tuossa murtumattomassa sississä.

-- Niin, rakas Löfving, vastasi Sprengtport, katsellen hänen ohitsensa
Marttia, joka arastellen ja isän näkemättömänä viipyi uunin ääressä. --
Kuka olisi voinut semmoista ajatella?

-- Toisin käy kuin luullaan, jatkoi Löfving kiihtyneenä, hitaasti
laskeutuen istumaan vuoteen syrjälle. Muistan sen yön, jolloin juoksin
hänen kanssaan erämaassa. Lienee jo noin 20 vuotta siitä, sillä Martti
oli viiden, kuuden vuoden vanha. Oli niin kylmä, että tähdet
säkenöitsivät, ja riisuin takkini kietoakseni sen hänen ympärilleen, kun
hän muutoin olisi paleltunut kuoliaaksi. Mutta nyt kadun. Parempi olisi
ollut, että hän olisi kuollut pakkaseen tahi palanut muiden lasten
kanssa. Silloin olisi tämä jäänyt tekemättä.

-- Et saa niin puhua, Löfving. Se on suuri synti.

-- Se synti ei ole minun, hänen se on. Mutta ei ole vielä kaiken loppu.
En saa syödyksi enkä nukutuksi ennenkuin saan ne kaikki käsiini, ja
ellen kaikilta katkaise niskaa, niin ainakin Martilta.

-- Jos aijotte tappaa minut, niin tehkää se, huusi Martti astuen
Löfvingin eteen. Tämä ponnahti ylös, silmät salamoivina ja uhkaavana
kuin ukkospilvi, mutta samassa hän huomasi Tapanin kelmeät kasvot. Tuon
niin rauhaisasti lepäävän pojan näky vaikutti kuin asetta riistävä isku
kiihottuneeseen isään. Hänen uhkaava käsivartensa vaipui alas, kun hän
lähestyi muurin vieressä olevaa vuodetta. Hetkisen seisoi hän hiljaa
selkä käännettynä toisiin, mutta he näkivät hänen nostavan käden
silmilleen ja sitten pyyhkivän hiussuortuvat Tapanin otsalta. Hän painoi
Tapanin silmät umpeen, veti paidan kokoon rinnan päälle ja lausui
vihdoin: -- nyt on hän suorittanut tehtävänsä. Hänen on hyvä siellä
missä hän on. Hän kaatui nuorena kuninkaan ja isänmaan puolesta. Uskon,
että Jumala on hänelle armoinen.

-- Sinulla on vielä poika, huomautti Sprengtport, joka levottomuudella
odotti vastaista kohtausta.

Löfving syöksi silmänsä Marttiin, joka seisoi siinä kalpeana mutta
lujassa ryhdissä.

-- Rohkenet siis näyttäytyä, lurjus! ärjäsi hän uhkaavasti.

-- Jos tahdotte tappaa minut, niin tehkää se. En pelkää kuolemaa.

-- Miksi siis juoksit, kun tosi oli edessä?

-- En juossut pelosta, vaan sentähden kun herrat aikoivat pettää,
niinkuin tekivätkin.

-- Mitä hiidessä herrat teihin kuuluvat? Olisivatpa vaikka kymmenen
kertaa tahtoneet myydä maan, niin olisi teidän pitänyt näyttää ettei se
käy, niinkauan kun sotamies panee vastaan.

-- Helppo sanoa, vastasi Martti puoleksi uhmaten. Mutta Löfving huudahti
ankarasti:

-- Jos olisitte tappaneet vihollisemme, mitä silloin kavaltajat olisivat
voineet? Ei mitään. Suomalaisia rykmenttejämme tulee meidän nyt kiittää
kaikesta.

Martti ei kestänyt isän katsetta. Hän loi silmänsä alas ja vastasi
hiljaisesti: -- Kaikki olisi käynyt hyvin, jos olisimme tietäneet, että
Wrangel oli meidän puolellamme.

-- No, kenenkä sitten puolella?

-- Meillä oli todistuksia siitä, että herrat olivat pettureita, ja vähää
ennen taistelua kuulin monen vannovan, että aiottiin heittää suomalaiset
rykmentit viholliselle.

-- Wrangel?! huudahti Löfving. Wrangel, joka on ollut päällikkönämme
kymmenen vuotta; joka oppi suomea ymmärtääksensä sotamiestä; joka on
pitänyt teitä omina lapsinaan. Se kunnon mies! Paholainenko teitä
riivaa!

-- Kyllä minä alussa puolustin Wrangelia, mutta --

-- Älä syytäsi peittele! Jos olisit tahtonut puolustaa häntä, niin
olisit seisonut siinä mihin hän sinut asetti, ja ellet olisi ollut
tolkuttomana, niin olisit sanonut: älkäämme ajatelko herroja, niitä on
vaan joku satanen, mutta meitä on monta tuhatta, ja Jumala on meidän
puolellamme. Jos suuret tahtovat helvettiin, niin menkööt, mutta me emme
seuraa. Semmoinen olisi joltakin kuulunut.

-- Kyllä kai niiden mielestä, jotka eivät tietäneet asianlaitaa.
Olisittepa kuullut minua Lappeenrantaan tullessamme, kun minä tahdoin
kaikki ilmoittaa! Olisittepa silloin minua neuvonut!

-- Saatoinko minä, keskeytti Löfving kiivaasti, saatoinko uskoa, että
oma poikani oli tullut hulluksi? Luulin teitä tyhmiksi, mutta en koskaan
voinut luulla teitä pelkureiksi.

-- Pelkureita emme olleet! huusi Martti painostuneena. Olimme kuulleet
että herrat aikoivat myydä meidät ja heittää Lappeenrannan; sanottiin
että kaupunki säästetään, jos eivät suomalaiset ryhdy vastarintaan.

-- Sotamies kuulee käskyjä eikä juoruja.

-- Ei ne juoruja olleet. Minkä tähden kiellettiin naisia ja lapsia
lähtemästä. Miksi ei saatu pelastaa kaupungin omaisuutta, jollei
sentähden, että kaikki oli luovutettava valloittajille?

-- Tiedät varsin hyvin, että se käsky annettiin siksi että sotamies
vieläkin urhoollisemmin puolustaisi.

-- Eipä! Vaan sentähden, että välit olisivat hyvät venäläisten kanssa ja
että kaikki joutuisimme satimeen. Sentähden kulkikin kirje toisensa
perästä ruotsin ja venäjän pääkortteerien välillä, ja sentähden ei
pääarmeija joutunut avuksemme. Ikäänkuin emme olisi tietäneet kaikki.

-- Ettekö myös tietäneet, että me itsekin voimme jotakin, jos pysymme
miehinä? huusi Löfving vihan vimmassa. Aseta kenraali joka komppaniiaan
ja katso mitä hän saa aikaan ilman sotamiehiä. Miehet viljelevät maata
rauhan aikana ja puolustavat sitä sodassa. Jos kansa itse tahtoo säilyä
ja uskoo Jumalan apuun, niin se pysyy, mutta kun se ylenantaa itsensä,
on kaikki hukassa. Kuinka kehtaat nyt katsoa ruotsalaista sotamiestä
silmiin?

-- Tiedätte itse, isä, ettei ruotsalaisilla ollut hätääkään. Heidän
omaisensa asuvat meren toisella puolella, eikä ruotsalaisia rykmenttejä
ole koskaan myyty eikä lahjoitettu, mutta meille se on tehty, ja
aijottiin taas tehdä. Mutta eipä meidän ollut pakko antaa myydä itseämme
niinkuin härkiä.

-- Hyvä härkä olisi puskenut henkensä puolesta, mutta jänikset pötkivät
pakoon. Tuossa makaa veljesi. Hän kaatui kuin mies. Ei tarvitse minun
hävetä piirtää sukunimeäni hänen haudalleen.

Viimeinenkin elonväri katosi Martin kasvoista, ja hän vastasi koleasti:
-- Minun puolestani teidän ei tarvitse enään hävetä.

-- Mitä siis aijot tehdä?

-- Lähden, enkä ikinä palaa.

-- Ei se auta, sanoi Löfving ankarasti, vaan tyynemmällä äänellä.
Parempi on jäädä ja vast'edes taistella kahden vertaisena.

Martti loi katseensa alas. -- Ken meistä palaa armeijaan, se ammutaan.

-- Ei toki jos minä takaan teidän puolestanne, ja sinun puolestasi voin
luvata, vai kuinka?

-- Voitte, niin totta kuin Jumala elää. Mutta ette myös saa minua
kirota.

-- Mikä tässä auttaa muu kuin anteeksi antaminen. Mutta, jatkoi kapteeni
osoittaen majuria, tässä on sulla vielä lasku suorittamatta.

Martti silmäili majuria rukoilevasti, mutta tämä vastasi vakavasti: --
Sinä puhut paljasta pahaa päälliköistä, eikä todistuksena ole kuin
tyhjät sanat. Kaiketi sinä siis olet nähnyt paljon huonoa ja petollista
upseeristossamme, semminkin minussa, sillä toisin tätä ei voi selittää,
kun sinä kerran olet kasvatettu minun talossani.

-- Ei, ei! teitä ei kukaan ajatellut, huusi Martti pontevasti, ikäänkuin
viskaten päältään raskaan taakan, mutta Sprengtport keskeytti hänet: --
Minä kaiketi olen antanut aihetta ensimmäisiin huhuihin armeijassa.

-- Ette ikinä! Ei yksikään mies ole ajatellut pahaa teistä eikä
alemmasta päällystöstä. Ensimmäiset epäilykset sai itse Buddenbrock
aikaan Lappeenrannassa, sitten kuulivat jotkut meidän komppaniiamme
miehet ruotsalaisten upseerien riitelevän muutamista pitäjistä
Karjalassa. Sanoivat että parooni Leijonhufvud jo aikoja sitten oli
luvannut ystävilleen taloja ja metsiä siellä. Sitten tuli ensimmäinen
kuriiri Marttilaan, se sama joka perjantaina toi Buddenbrockin viestit
Wrangelille, ja hän uskoi meille ettei pääkortteerissa kaikki ollut
niinkuin olisi pitänyt. Itse kuulin hänen sanovan, että Myllykylässä
kaikki tiesivät vaaran lähestyvän, mutta korkeat herrat eivät olleet
tietävinään. Sitte tuli lauvantaina toinen kuriiri, ja hän sanoi, että
herrat vaan tahtoivat viivytellä. Sen sijaan että olisi pitänyt käskeä
lähtöön, heittivät he arpaa siitä kuka enemmän voittaa, ja silloin me
ajattelimme että Wrangelin ei auttanut muu kuin tehdä mitä käskettiin,
vaikkapa vastoin tahtoansakin.

-- Te aasit, huokasi Löfving. Semmoiseenko roskaan te perustitte
liittonne?

-- Ei niinkään roskaan! Kun naiset Marttilassa saivat Wrangelin sydämmen
heltymään, tiesimme, että häneen saatoimme luottaa, ja kun sitte
Lappeenrannan torilla kuulimme puheenne, päätimme taistella viimeiseen
mieheen. Moni halusi Herran ehtoollista voidaksensa kuolla rauhassa,
mutta sitä ennen tuli taas sanansaattaja pääkortteerista. Hän oli yksi
niistä, jotka olivat kuljettaneet kauppakirjoja Buddenbrockin ja hänen
veljensä välillä, ja hän tunnusti itse julkisesti syntinsä. Huhu siitä
lensi miehestä mieheen, ja me vannoimme pelastaa mitä pelastettavissa
oli.

Raskas huokaus nousi Sprengtportin rinnasta. Mitä tuli hänen tähän
sanoa? Niinkuin Uria muinoin lähetettiin kuolemaan, niin oli Buddenbrock
nyt kavaltanut Wrangelin. Miksi siis murjoa noita nuoria eksyneitä ja
epätoivoisia? Eikö tämän kurjuuden alottaja itse ollut ensin saatettava
edesvastuuseen? Millä tavalla Buddenbrock koskaan voisi puhdistaa
itseänsä ja puolustaa mitä hän nyt oli tehnyt. Ajatus tästä hirveästä
kavalluksesta kiihdytti kuumetta majurin suonissa, ja kun rouva
Sprengtport samassa astui huoneeseen, näki hän ettei hänen miehessään
enään ollut äskeistä toivoa herättävää tyyneyttä. Hän huomasi niinikään,
että Martille oli suotu armoa, mutta itse hän ei voinut poistaa sitä
ylenkatsetta, jota hän tunsi kaikkia kavaltajia kohtaan. Martti ymmärsi,
ettei majurinrouvan luja luonne sallisi hänen antaa anteeksi, ja tämän
varmuuden painostamana lähti hän ääneti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Se arvelu, että Marttilassa ehkä saataisiin tavata omaisia ja kuulla
jotakin Lappeenrannan tapauksista, oli houkutellut sinne joukon
talonpoikia, ja olipa siellä muutamia taistelusta paenneitakin. Vihdoin
saapui taas uusi kuormasto kuljettaen sairaita. Kun kansajoukko näki
näitä haavoitettuja ja kuolevia ja kuuli huhua kavalluksesta, muuttui
sen syvä tuska katkeruuden vimmaksi. Pakolaiset, jotka tahtoivat
peitellä omaa häpeällistä menettelyään, kaasivat öljyä tuleen
syyttämällä yksinomaan Buddenbrockia ja hänen väkeänsä. Siinä nyt oli
talonpoikia, suomalaisia sotamiehiä ja rakuunoita, jotka yhdessä
purkivat vihansa armeijaa, vaan semminkin Buddenbrockia ja hänen
herrojansa vastaan. Puhuttiin kirjevaihdosta pääkortteerin ja Viipurin
välillä. Syytöksiä sinkoili kaikilta tahoilta ja kaikkia vastaan. Olisi
kyllä Myllykylästä jouduttu Lappeenrantaan, jos vaan todellakin olisi
tahdottu. Mutta hevosia ei pantu hakemaan laitumelta, vaikka ne olivat
hajallaan suurilla aloilla; valmistettiin matkaeväitä, vaikka sotamies
kyllä olisi ollut tyytyväinen leivänpalaseen ja tupakkaan.
Lopputuloksena oli, että kavaluutta oli harjoitettu ja Buddenbrock oli
kaikkeen syyllinen.

Mutta talonpoikien toivo tavata täällä omaisiansa oli pettänyt; ei
yksikään onnistunut löytämään etsimäänsä. Ainoa surkea varmuus oli,
ettei yksikään heistä ollut kestänyt taistelussa. Mihinkähän erämaan
kolkkaan he nyt kätkenevät itsensä ja häpeänsä?

Jo rupesi päivä kallistumaan iltapuolelle, ja oltiin lähtemäisillään
kukin kotiinpäin. Mutta ei, ei vielä. Tuolla kaukana tiellä näkyi outoja
ratsastajia. Keitä he lienevät?

Kenraali Buddenbrock! Tunnen hänet, ilmoitti eräs vanhanpuoleinen
talonpoika. Hän oli tuonnoin kyydinnyt samaa herraa ja silloin saanut
tietää kuka hän oli.

Tämä odottamaton kohtaus sai kaikki valitukset vaikenemaan, eikä tehnyt
kenenkään mieli lähteä. Tahdottiin nähdä omin silmin tuota valapattoista
kavaltajaa, joka lähestyi niin uljaana, nyt kun hänen apuansa ei enään
tarvittu. Miksi hän nyt tuli? Ehkäpä tavataksensa täällä venäläisiä
ystäviänsä! Vai tuliko hän uskotellaksensa ihmisille että hän oli
syytön? Mutta sepä ei onnistu. Kyllä tiedettiin mitä miehiä
pääkortteerin herrat olivat. Mitä turmiota tämä päällikkö olikaan
tuottanut maalle! Hänelle ei koskaan anneta anteeksi.

Näiden pakinain kestäessä lähestyi Buddenbrock muutamien ruotsalaisten
upseerien kanssa, mutta heitä vastaan ei käynyt kukaan. Eversti
Lagerhjelm oli kohta, saatuansa tiedon menetetystä taistelusta,
rientänyt paroonia vastaan viedäksensä hänelle tuon musertavan tiedon.
Hän tapasi pääarmeijan Kurvilassa, mutta ei tiennyt enempää kuin mitä
jotkut hengissä pelastuneet kaupunkilaiset tiesivät kertoa. Buddenbrock
tahtoi kuitenkin tarkempia tietoja, mutta kenen puoleen kääntyä, kun
Lagerhjelm ei ollut seurueessa. Kenraali oli itse lähettänyt hänet
etelään.

Olisivatpa herrat kernaasti puhutelleet talonpoikia, mutta nehän
ymmärsivät ainoastaan suomea. Täytyi malttaa mieltä kunnes alhaisemmat
ja palvelijat saapuivat. Kun nyt Buddenbrock ratsasti synkän
talonpoikaisryhmän ohi, kuului sieltä uhkaavaa mutinaa, jota ei voinut
väärin käsittää muukalainenkaan, ja sitten suhisi kivi Buddenbrockin
korvan ohi. Hän ei ollut sitä huomaavinaan ja jatkoi matkaansa. Vihdoin
äkkäsivät upseerit Löfvingin, joka seisoi kumarruksissa rikkinäisten
rattaiden vieressä naulaten kokoon jotakin ruumisarkun kaltaista. Häntä
huudettiin tulemaan, mutta tuo muutoin niin valpas mies ei nähnyt eikä
kuullut, ennenkuin Buddenbrockin palvelija laukkasi hänen luoksensa ja
käski kapteenia rientämään paikalle. Kun Löfving vihdoin saapui, huusi
kenraali äkäisesti: -- Suu puhtaaksi!

-- Teidän ylhäisyytenne, kaikki on menetetty.

-- Entä Wrangel?

-- Tiedetään ainoastaan että hän pahoin haavoitettuna joutui vankeuteen.

-- Ja muut upseerit?

-- Sanotaan että everstit Bildstein, Willebrand, Gripenhjelm,
Brandenburg ja muut korkeat herrat ovat sotavankeina, mutta totuutta ei
tiedä kukaan taata. Emme heitä löytäneet taistelukentällä, mutta se ei
merkitse mitään, sillä tuhansien hautaamattomien joukossa on useita
korkeita herroja.

Piirteet jäykistyneinä tuijotti Buddenbrock avaruuteen, mutta hetkisen
perästä kysyi hän taas:

-- Entä täällä? Eikö täällä ole upseereja?

-- On muutamia, vastasi Löfving hitaasti.

-- Tahdon tavata heitä! Missä oleskelevat?

-- Täällä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Löfving tarttuen kenraalin
hevosen suitsiin ja kääntäen sitä läheistä suurta telttaa kohden. Sen
tunsi Buddenbrock edellisestä käynnistään Marttilassa; siellä oli
Wrangel itse asunut, ja siellä olivat he tyhjentäneet maljan vastaisille
voitoilleen. Kun saavuttiin teltan luo, päästi Löfving suitset ja
viittasi ääneti sisään. Siellä makasivat everstiluutnantti Du Rietz sekä
majurit Grönhagen ja Fieandt hakovuoteella. He olivat kaikki loppuneet.
Ensinmainitut olivat kuolleet edellisenä iltana, Fieandt vasta tämän
päivän aamuna. Nähdessään heidät kalpeni Buddenbrock, hänen ylpeä
ryhtinsä veltostui, ja tahtomattansa taipui hänen päänsä ikäänkuin
tervehdykseksi. Hän astui hevosen selästä ja lähti teltan sisään,
seurassaan niin monta muuta kuin tila salli.

-- Tässä nähdään kuinka kovalle otti, sanoi Löfving viitaten Du
Rietziin, jonka oikea käsivarsi oli katkaistu. Mutta sittenkin taisteli
hän, miekka vasemmassa kädessä.

-- Eikö täällä ole ketään hengissä? kysyi Buddenbrock vihdoin.

-- Majuri Sprengtport on hengissä, mutta haavoitettu, vastasi Löfving.
Tänään on hän kuitenkin vähän noussut vuoteeltaan.

-- Tahdon tavata häntä. Seuraa minua.

Kenraali jätti hevosensa ratsumiehelle ja viittasi seurueelle että hän
tahtoi lähteä yksin Löfvingin kanssa Sprengtportin mökkiin. Ei hän
pitkälle päässyt ennenkuin talonpojat taas seisoivat hänen tiellään,
mutta huolimatta heidän nurjuudestaan ja suvaitsematta luoda heihin
silmäystäkään kulki hän upeana ja tyynenä heidän ohitsensa, pakottaen
toista toisensa jälkeen astumaan tien syrjään. Mutta tuskin oli hän
läväissyt heidän ryhmänsä kun taas kaksi kiveä suhisi hänen päänsä
ohitse. Lieneekö ollut harhaheitto vai tahallisestiko ne eivät häneen
osanneet? Kenraali ei edes kääntänyt päätään, ikäänkuin se tervehdys ei
olisi tarkoittanut häntä. Löfving sitä vastoin katseli taapäin ja uhkasi
nyrkillään joukkoa, joka nähtävästi ei aikonut lakata. Näin
varoitettuina seisahtuivat kuitenkin talonpojat. Löfvingiin he
saattoivat luottaa.

       *       *       *       *       *

Majurinrouva Sprengtport oli jättänyt miehensä lähteäksensä noutamaan
pientä Yrjö Maunua torpasta, mutta oli luvannut pian palata. Löfving ja
Martti olivat niinikään lähteneet. Ensin tuli heidän haudata kuolleet
vihittyyn maahan ja sitten samoilla kootaksensa, jos mahdollista,
Wrangelin armeijan sirpaleita, semminkin onnettomia suomalaisia.

Majuri istui yksinään avarassa tuvassa jalat riipuksissa vuoteen reunan
yli ja kädet ristissä polvien välissä. Mihin ryhtyä, kun hän ei jaksanut
tehdä työtä eikä matkustaa pois. Kunpa hän edes tietäisi mitä ulkona
maailmassa tapahtui. Onnistuisiko koota uudestaan hajoitettu armeija? Ja
mikä oli noiden onnettomien tila? Mitä pääkortterissa ajateltiin? Kuinka
Buddenbrock kaikesta tästä suoriutuu? Missä Lascy oli? Mitä kaikkea
pitäisikään nyt tehdä, mutta hänen täytyi istua suljettuna kuten vanki!
Majurin sisuksia kuohutti, ja hän tunsi kuinka tämä kaiverteli hänen
hitaasti palaavia voimiansa. Ei toki; täytyy ajatella muuta.

Hän nousi ja käveli horjuvin askelein ovenpielessä olevan akkunan luo.
Siihen hän istuutui katselemaan ulos. Hänen edessään kohosi metsä
pimeänä ja synkkänä. Ei näkynyt sotamiestä eikä telttaa, sillä leiri oli
asumuksen vastakkaisella puolella. Tässä metsän partaalla oli kaikki
hiljaista ja autiota kuin haudassa. Sprengtportin katseet ajelehtivat
pilvien muassa puiden latvojen yli, sieltä alas kanervikkoon ja polkuun,
joka kivisenä ja kaitana luikerteli puiden välitse kaukaisuuteen. --
Kaukanako hänen vaimonsa nyt lienee? Ja milloin hän joutunee takaisin
Marttilaan? Siinähän toki oli valonpilkoitusta majurille. Vielä vähän
kärsivällisyyttä, ja hän löytää taas omaisiansa. Se ajatus palautti
kotirauhan onnen ja nuoruuden muistot, mutta vaihtelevina ja haihtuvina
kuin unennäkö. Mihinkä kaikki nuo ajat olivat vaipuneet! Mihin oli elämä
kadonnut. Nyt oli hän jättämäisillään sijaa muille. Täyttääkö sen joskus
yksikään hänen pojistaan? Eivät ainakaan nuo kaksi vanhempaa. He olivat
ylioppilaita ja harrastivat yksinomaan rauhan toimia. He olivat
joutuneet elämän taisteluun niin varhain, he olivat lapsuudessa
kärsineet liiaksi. Toisin oli Jaakon laita. Hän oli syntynyt rauhanteon
jälkeen ja tuli muutoin isoisäänsä. Sama hehku sydämmessä, sama halu
suuriin tehtäviin. Poika, Jumalan kiitos, ei ollut mukana Lappeenrannan
surkeana päivänä, sillä Brandenburg oli lähettänyt hänet jo aikoja ennen
pitämään huolta niistä vartiorovioista, joita sytytettiin harjuille. Sen
perästä Sprengtport ei ollut nähnyt häntä, mutta päättäen Jaakon
tervehdyksistä ja kumppanien kiitoksista oli hän kunnollisesti
suorittanut tehtävänsä. Ehkä hänestä vielä tulee kelpo mies. Hänen
tulinen sydämmensä, hänen uljas rohkeutensa muistutti nuorta kotkaa,
joka valtaavasti pyrkii korkeuteen. Ja Yrjö Maunussa oli sama säteilevä
katse, niin pieni kuin hän olikin. Kuka johtaa näitä nuoria, kasvattaa
heistä miehiä? Majuri itse ei jaksanut enään kauan, sen hän tunsi. Hänen
oma nimensä ei tule koskaan mainittavaksi suurmiesten parissa. Ja
unohtukoon hän, kunpa vaan pojista tulisi parempia. Hänen rakas isänsä
oli taistellut uskonvapauden ja Lutherin ilmoittamien totuuksien
puolesta, miksi siis eivät hänen pojanpoikansa voisi suorittaa suuria
tehtäviä. Kunpa edes voisivat löytää vapauttavan sanan tälle
onnettomalle, rikkiraadetulle maalle. Jospa aikojen myrskyt nostaisivat
heidän siipiänsä ja osoittaisivat, mitä tulee tehdä kansan hyväksi.
Synkkä oli aika, mutta oli toki vielä yksi rehellinen mies, niinkauan
kuin hänen ainoa veljensä Heikki Sprengtport oli elossa. Hän oli
nuorempi ja reippaampi johtamaan Jaakkoa ja Yrjö Maunua, hän, tuo
rehellinen suomalainen, joka kahdennestatoista ikävuodestaan oli
seisonut lippujen alla, joka oli pannut henkensä alttiiksi Narvassa,
Pälkäneellä ja lukuisissa muissa taisteluissa; hän joka ennen Napueen
taistelua lauloi virren väellensä, vaikka hengitys muuttui jäätyneeksi
sumuksi. Lieneekö hän vielä Ruotsissa? Hänen sydämmensä ainakin oli
täällä, sillä Suomea hän ei unohtanut. Kuinka tulisesti hän olikaan
puhunut valtiopäivillä suomalaisten talonpoikien puolesta, esittänyt
heidän rukouksiansa rauhan säilyttämisestä Venäjän kanssa, ja mikä
mestariteos olikaan hänen memoriaalinsa Suomen luonnottomasta
kauppa-asemasta, josta oli hyötyä kaikille vaan ei itse suomalaisille.
Vakavasti oli hän varoittanut Hattuja panemasta Buddenbrockia
ylipäälliköksi. Ja siitä majurin ajatukset siirtyivät sitten
luonnollisesti nykyiseen kurjuuteen, armeijaan, Wrangeliin ja
Lappeenrantaan.

Epävarmuus ja ikävä oli vieläkin masentanut Sprengtportin voimia, ja hän
päätti hetkeksi taas heittäytyä vuoteelle, mutta samassa avautui ovi ja
Löfving astui sisään.

-- Paroni Buddenbrock, herra majuri, sanoi hän ja vetäytyi pois ovelta,
antaaksensa tilaa ilmoitetulle.

Sprengtport vavahti: -- olen sairas! En tahdo nähdä häntä! huusi hän
kuohuksissa; mutta Buddenbrock oli jo huoneessa.

Viittauksella käski kenraali Löfvingin poistumaan, lähestyi sitten ja
ojensi kättä Sprengtportille, mutta tämä ei liikahtanut. Suorana ja
jäykkänä kuin kivettyneenä istui majuri tuijottaen Buddenbrockiin. Äkkiä
elpyi hän kuitenkin. Silmät syöksivät tulta, käsivarret kohosivat, ja
hän hypähti seisomaan Buddenbrockin eteen. Oikealla kädellään kävi hän
kiinni Buddenbrockin kurkkuun ja vasemmalla tarttui hänen
rintapieliinsä. Se tapahtui semmoisella rajuudella kuin olisi henki
kysymyksessä.

-- Kavaltaja! huusi majuri ravistaen miestä. Kavaltaja!

Tämä odottamaton vastaanotto sai Buddenbrockin ensi hetkessä hämille,
mutta täysissä voimissa olevan oli helppo irtaantua, ja hän työnsi
Sprengtportin pari askelta luotaan. Tämä horjui ja oli vähällä pyörtyä,
mutta kooten viimeiset voimansa pysyi hän pystyssä ja lähti pontevin
askelin ovea kohden, lähteäksensä huoneesta. Buddenbrock riensi perässä,
ja tarttuen hänen olkaansa huusi kiivaasti ja mielenkuohussa:

-- Kuule minua, Sprengtport! Sinun täytyy kuulla minua. Ja lievällä
väkivallalla talutti hän murtuneen kumppaninsa takaisin. Majurin
silmissä huone pyöri, horjuen pääsi hän vuoteen luo ja heittäytyi siihen
kokonaan voimattomana.

Vasta nyt Buddenbrock huomasi kuinka muuttunut Sprengtport oli.
Semmoisia kärsimyksen merkkejä ei oltu hänessä ennen nähty. Kenraali
hämmästyi; meneekö tämäkin hautaan! Hän asettui vuoteen viereen ja sanoi
tyynesti ilman mitään moitteen vivahdustakaan: -- Ymmärrän, sinä uskot
samaa kuin muut, mutta minä olen syytön.

-- Syytön!? toisti Sprengtport, ilon sävel äänessä. Oi, todista se!

-- Ja sitä vaadit sinä, jota oma väkesi on kavaltanut.

-- Heitä olit sinä jo ennen kavaltanut.

Buddenbrock katseli majuria terävästi, asettaen kätensä puuskaan: --
Kuinka rohjetaan esittää mokomia syytöksiä? Ja mistä ne ovat kotoisin?
kysyi hän uhkaavaisesti. Minä olen ylipäällikkö, mutta Wrangel ei
tottele ja menettelee ihan käskyjä vastaan. Minua sitten syytetään
seurauksista. Täytyy olla mielipuoli tahi yksinkertainen kuin Myssy, jos
ei näe missä syy on tahi ainakin ettei se ole minussa.

Buddenbrock vaikeni ikäänkuin varmana voitostaan, eikä Sprengtport
vastannutkaan. Huulet tiviisti suljettuina tuijotti hän liikahtamatta
eteensä. -- Vastaa minulle, Sprengtport, pyysi kenraali. Etkö usko
minua?

-- En, vastasi majuri lyhyesti ja kylmästi.

Hetken äänettömyys. Sprengtportin voimat olivat nähtävästi lopussa, hän
olisi tarvinnut lepoa. Mutta Buddenbrockilla oli liian paljon
sydämmellään voidaksensa kantaa sitä yksin, ja sentähden alkoi hän
uudestaan:

-- Sinä kohtelet minua aivan kuin valehtelijaa, petturia.

Toinen pysyi äänettömänä.

-- Sellaistako, Sprengtport, ystävyytesi onkin? Että roistot ja ne,
jotka eivät ole koskaan minua nähneet, luulevat minun kavaltaneen heitä,
siitä en vielä välitä, mutta ettet sinä, joka olet tuntenut minut yli
kolmenkymmenen vuoden, joka olet seurannut minua taisteluissa ja
vaaroissa löytämättä mitään tahraa luonteessani, edes epäile sanoa minua
kavaltajaksi ja kohdella minua ikäänkuin en olisi muuta tehnyt kuin
pettänyt, se -- --

Majuri käänsi kasvonsa Buddenbrockin puoleen: -- Niin pitkälle en mene,
sanoi hän, mutta mitä muuta sinä oletkaan tehnyt siitä ajasta, jolloin
ryhdyit ylipäällikkyyteen?

Kenraali yritti estää enempiä syytöksiä, mutta Sprengtport jatkoi
kuumeentapaisella kiivaudella. -- Ellet sinä, samoin kuin muutkin Hatut,
olisi sallinut kunnianhimon riistää itseltäsi kaikkea järkeä, niin et
olisi ottanut sotamarskiksi ruvetaksesi. Mutta vaikka olisitkin
Tukholmassa uskonut itsesi siihen kykeneväksi, niin täällä ainakin, koko
kurjuus silmiesi edessä, sinä huomasit todellisuuden. Ja kuitenkin! Sinä
tulit tänne kuninkaan käskystä antamaan tietoja asemasta Suomessa, mutta
sen sijaan että olisit sanonut hänen majesteetilleen suoran totuuden,
peittelit sen ainoastaan palkitaksesi Gyllenborgia ja hänen juhtiaan,
jotka auttoivat sinua siihen missä nyt olet.

-- Se ei ole totta! huusi Buddenbrock posket tulipunaisina.
Raporteistani vastaan aikanaan itse, ja asemani Ruotsin armeijassa olen
ansainnut taistelemalla nuoruudestani saakka kuningas Kaarlon luona.
Siksi kunniakas oli nimeni, että kun syyskuun 24 p:nä 1729 minut
kirjoitettiin ritarihuoneeseen ruotsalaiseksi aatelismieheksi,
onnittelivat Tukholman vapaasukuiset säätyänsä, kun vaakunani asetettiin
heidän joukkoonsa.

Sprengtport ei vastannut, ja kun Buddenbrock huomasi, ettei hän aikonut
myöntää eikä kieltää, rupesi hän uudestaan moittimaan Wrangelin
anteeksiantamatonta julkeutta, kun hän vastoin kaikkia käskyjä riensi
Lappeenrantaan. Hänen olisi pitänyt totella ja odottaa.

-- Odottaa! huusi Sprengtport ylenkatseellisesti. Luuletko että Lascy
olisi odottanut? Mutta mitä sinä itse odotit? Jos aikomuksesi oli jättää
kaupunki tuhottavaksi, olisi sinun pitänyt sanoa se suoraan. Silloin
olisimme suoriutuneet ilman sinua.

-- Jätä ne semmoiset sanomatta, Sprengtport! Minunko syyni se oli että
Wrangel -- --

-- Älä puhu Wrangelista! huusi majuri, puoleksi nousten vuoteelta. Hänen
kunniansa ei kuole koskaan! Mutta miksi et itse tullut? Minkätähden
jätit meidät pulaan? Minkätähden lähetit meidät kuolemaan kuten David
Urian?

Tuskanhiki nousi Buddenbrockin otsaan, mutta hän rohkaisihe ja vakuutti,
ettei hän uskonut vaaraa niin likeiseksi. Elokuun 23 p:nä kl. 6 aamulla
oli hän kyllä saanut kirjeen Wrangelilta, joka vaati lähtökäskyä, koska
Brandenburg oli pyytänyt apua Lappeenrantaan. Wrangel itse oli valmis
lähtöön. Sen kirjeen ohessa seurasi toinen Brandenburgilta, jossa tämä,
pyytäen apua, kertoi, että hänen tiedustelijansa olivat Kananojalla ja
Taskulassa huomanneet vihollisten joukkojen kulkevan Lappeenrantaan
päin. Buddenbrock kuitenkaan ei ollut siltä taholta kuullut olevan
mitään sanottavaa vaaraa, eikä siis uskonut tarvitsevansa varoa
hyökkäystä. Hän oli kuitenkin vastannut, että Brandenburgin tuli
tarkemmin tutkia metsiä, ja jos varomisissa oli perää, pitäisi
Wrangelin, heti lähetettyään tiedon pääkortteeriin, itse viipymättä
lähteä liikkeelle ja suurella varovaisuudella liikkua eteenpäin
tarkimmasti tiedustellen. Jos Wrangel huomasi Lascyn siksi vahvaksi,
ettei käynyt hyökätä hänen kimppuunsa, pitäisi hänen valita itselleen
sopiva paikka ja siellä odottaa Buddenbrockia pääarmeijan kanssa.

Majurin oli vaikea hillitä kärtyisyyttä. Tuo pitkäveteinen
laverteleminen väsytti häntä silminnähtävästi, mutta kenraali tahtoi
puhua suunsa puhtaaksi ja jatkoi huoletonna: Hänen vastauksensa
Wrangelille ei ollut vielä lähetetty, kun uusi lähetti kl. 11 e. p. p.
toi Lagerhjelmilta tiedon, että Wrangel oli lähtenyt. Sen johdosta oli
Buddenbrock kirjeensä reunaan lisännyt, että Wrangelin piti odottaa
pääarmeijaa, joka nyt oli rientävä avuksi. Erittäin hyvänä
pysäyspaikkana oli hän maininnut Toikalaa, jonka valloittamista
vaikeutti korkea harju ja järvi oikealla sekä suo vasemmalla puolella.
Semmoisia käskyjä oli Wrangel saanut, mutta kuinka hän oli menetellyt?
Äärettömällä kevytmielisyydellä oli hän sotalaeista ja käskyistä
huolimatta heittäytynyt vaaroihin, joita hän ei voinut torjua, ja kyllä
hän vielä saa kaikesta vastata.

-- Wrangel on syytön, keskeytti Sprengtport. Hän lähti Jumalan nimessä
ja olisi loistavasti voittanut, jollei Wasaborg vastoin käskyä olisi
edennyt liiaksi ja murtanut rivin sekä estänyt meitä käyttämästä omia
tykkejämme. Kun me luovuimme hyvästä asemastamme, jäi kaikki onnen
nojaan, ja suomalaisten joukkojen pako sai turmiomme täydelliseksi.
Mutta Wrangelin ei ollut syy.

-- Wrangelilla, huusi Buddenbrock raivostuneena, oli vielä
viimeiselläkin kaksi mahdollisuutta. Joko olisi hän vienyt kaiken
varusväen kaupungista ja peräytynyt, tahi olisi hän heittäytynyt linnaan
ja puolustautunut kunnes olisin joutunut apuun.

-- Kummassakin tapauksessa olisi hän uhrannut kaupungin. Sitäkö
tahdoitkin?

Buddenbrock epäröi. Pitikö hänen vaatia tämä paatunut kaksintaisteluun
ja tappaa hänet juuri nyt? Vai olisiko parempi kohdella näitä sanoja
ylenkatseella ja lähteä. Mutta ei! Tänä hetkenä tarvitsi tuo yksinäinen
mies jonkun, jonka edessä hän voi puhdistaa itseänsä. Hän kaipasi
inhimillistä sydäntä, sillä hän käsitti kuinka yksinään hän seisoi.
Sprengtport oli aina ollut uskollinen kumppani, ja kyllä hän katselee
tätäkin asiaa toisilla silmillä kunhan saa kaikki tietää. Sprengtportin
katkeraan ivaan Buddenbrock sentähden vastasi kylmällä tyyneydellä: --
Pysykäämme tosiasiassa. Kuulin Lagerhjelmiltä, ettei Wrangel ottanut
mukaan muonaa kuin pariksi päiväksi ja että hän jätti koko kuormaston
jälkeensä. Miehistö lienee heittänyt takitkin yltään.

-- Olimme heittäneet sydämmemme, henkemme! huusi Sprengtport
kiihtyneenä.

Mutta Buddenbrock jatkoi järkähtämättömänä: -- Olkoonpa, että Wrangel
salli semmoista; minulle se ei olisi käynyt. Syys on tulossa; rankkasade
olisi voinut kastaa miehet läpimäriksi, mikä kahdeksan penikulman
taipaleella olisi voinut tuhota koko kolonnan. Wrangel jätti tykistön
jälkeensä, minä toin tykit mukanani. Sitäpaitsi oli väki tietämättäni
ottanut teltat mukaansa, ja oikein se olikin, sillä parempi on
sotamiehen nukkua kuin samota metsissä seipäitä kokoomassa. Mutta vaikka
olisinkin lähtenyt yhtä kevytmielisesti kuin Wrangel, en olisi
sittenkään joutunut aikoinaan paikalle, sillä Wrangelin kuljettavana oli
ainoastaan 5:den penikulman paikoilla, mutta minun 8. Wrangel oli valmis
kolmessa tunnissa, sillä hänellä oli kaikki koossa, mutta me saimme
hevosemme vasta seuraavana aamuna. Valmistauduttaessa keitätin lihaa
sotamiehille, joten sekin viivytys käytettiin edullisesti.

Tuo pitkä puhe oli majurista sietämätöntä, mutta kun ei ollut
poistumisen mahdollisuutta, koetti hän, loikoen vuoteellaan, silmät
ummessa osoittaa ainoastaan välinpitämättömyyttä ja kylmyyttä. Voimat
vihdoin pettivät, hän ei enää hillinnyt itseänsä, vaan teki kiivaan
liikkeen käsivarrellaan ikäänkuin heittääkseen luotansa kaikki
selitykset. Sitten kohosi hän istualleen ja puhkesi kuumeentapaisella
ärtyisyydellä puhumaan:

-- No jääköön se sun lihankeittosi Herran nimeen! Näit kai liiaksi
nälkää Ukrainassa, niinkuin me kaikki. En olisi sittenkään menetellyt
sinun tavallasi. Mutta sano minulle lyhyesti ja selvään, oletko saanut
kirjeitä venäläisestä leiristä ja vastannut niihin?

-- Olen, sen myönnän, mutta senkin kykenen selittämään.

-- Tietysti! huudahti Sprengtport kalveten ja värähtävällä äänellä. Sinä
osaat selittää jos mitä. Mutta sittenkin tulee päivä, jolloin tuomio
kohtaa sinua. Taivas ja maa todistavat, että sinä uhrasit Wrangelin ja
meidät kaikki. Mene! En tahdo enempää kuulla.

-- En, en menekään! Ne kirjeet, joita sain, olivat veljeltäni ja
yksityisiä. Koko maailma saa ne lukea. Tuossa on. Buddenbrock veti esiin
kolme kirjettä ja antoi ne majurille. -- Näethän että ne ovat
Gothardilta.

Sprengtport otti yhden ja vilkasi kuoreen, jota kaunisti upea
Buddenbrock-suvun vaakuna. -- No, entä sitte? sanoi hän tarjoten kirjeen
takaisin.

-- Tiedät kai että Gothard on hoitanut perhekartanoitamme Liivissä, ja
että minä olen saanut niiden tuloista osan. Vai etkö tiedä?

-- Tiedän kyllä.

-- Lankomme Rudolfin ainoa poika hukkui Volgaan, ja hän itse palasi
Mainziin. Vähän sitä ennen oli sisareni kuollut Moskovassa, ja hänen
perintöasiansa oli vielä selvittämättä, sillä Gothard oli minusta
kaukana kun olin Etelä-Venäjällä. Sittenkään ei ollut tilaisuutta
siihen. Lankoni kuoli lapsetonna ennenkuin sai oikeuttansa nauttia,
mutta hänen papereissaan oli kirje meille, hänen langoilleen, jossa hän
lausuu toivomuksenaan, että hänelle tuleva perintö siirrettäisiin
eräälle hänen kasvatuspojalleen. Gothard, joka on lapseton, suostui,
mutta minulla on poika ja hänestä on suku versova. Hänen oikeutensa oli
välttämättömästi ratkaistava ennen sotaa, semminkin kun en ikinä suostu
Rudolfin pyyntöön. Minun täytyi tavata Gothardia, ja samasta syystä
olimme viimeiseen saakka kirjevaihdossa.

Tämän selityksen jälkeen alkoi Sprengtport nähdä esimiehensä vähän
muuttuneessa valossa. Miksi ei tuo olisi totta. Majuri tavallansa
rauhoittui, vaikkei ollut tyytyväinen, ja nyt alkoi tyynempi neuvottelu.
Sprengtportin täytyi luvata apuansa ja neuvoansa Buddenbrockille. Täytyi
tarmokkaasti koettaa koota hajaantuneet sotajoukot, sillä Buddenbrock
tahtoi saada kaikki järjestetyksi ennenkun jätti paikkansa
Lewenhauptille, jota niinä päivinä odotettiin Suomeen.

Sittenkuin kenraali oli tullut vakuutetuksi, että Sprengtport jaksaisi
astua palvelukseen, lupasi hän kaikella varmuudella, että Sprengtport
asetetaan Karjalan rakuunain päälliköksi, kun entinen, Brandenburg, oli
joutunut sotavangiksi, ja vaikka majuri vielä oli sangen heikko, tahtoi
Buddenbrock saada hänet jo seuraavana päivänä mukaansa, kun hän kaikkine
väkineen lähti paluumatkalle Haminaan.

Näiden keskustelujen aikana oli jo yö tullut, ja tupa olisi ollut pimeä,
ellei kirkas kuutamo olisi sitä pienten ruutujen kautta himmeästi
valaissut. Kiistan tuimuudessa ei kumpikaan ollut tätä huomannut; olihan
se heille kylliksi että näkivät toisensa. Mutta kun tyynnyttiin, tuntui
kaikki helpommalta, ja nyt huomattiin että päivä oli mennyt ja että
paras oli erota.

Buddenbrock tarjosi kättä Sprengtportille jäähyväisiksi, mutta tämä ei
joutunut vielä siihen tarttumaan, kun kaukaa kuului epäselvää hälinätä.
Buddenbrock astui akkunan luo. Hänen edessään oli koko leiri yölevossa.
Siellä täällä säteili heikosti tähti, ja teltat kuutamossa valkenivat
niin kauas kuin silmä kantoi. Mutta äkkiä kajasti leimuava valo metsän
puolelta, jota ei näkynyt tänne, ja kohta sen jälkeen ilmaantui joukko
talonpoikia kirveineen ja palavine soihtuineen. Mikä nyt? Väestön
uhkaava käytös hänen tullessaan leiriin ja heitetyt kivet johtuivat
Buddenbrockin mieleen. Ehkä hakivat häntä. Pitikö hänen semmoisella
tiedonannolla huolestuttaa Sprengtportia? Mutta muuta keinoa ei enään
ollut, sillä raakoja ääniä kuului selvästi huoneeseen ja Sprengtportkin
kuuli makuupaikalleen selvästi huudon: -- Tännepäin! Näin hänen käyvän
tänne sisään. Poltetaan koko hökkeli!

Kenraali, joka ei ymmärtänyt suomea, kysyi kääntyen Sprengtportin
puoleen: -- Tarkoittaako tuo minua?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului muutamia kirveeniskuja akkunaan, joista
pienet lasiruudut sälähtivät sirpaleiksi. Samassa temmattiin ovi auki,
ja väki tunki meluten sisään. Talonpojat luulivat tapaavansa
Buddenbrockin, mutta näkivät hämärässä vaan Sprengtportin, joka
vastapäätä ovea nousi vuoteelta. Se seisautti etumaiset, mutta toisia
tunki heidän takanaan eteenpäin saadaksensa myös katsella huoneeseen,
jossa eivät kuitenkaan hämärän tähden erottaneet esineitä. Vihdoin
kuitenkin huomattiin Buddenbrock, kun hän kumarasta asemastaan akkunan
vieressä ojentui suoraksi. Hän oli siis täällä.

Talonpoikaisjoukko astui sisään silmäillen etsimätänsä. Kenraali
tiukasti ja levollisesti katseli heitä, ja niin seisottiin vastakkain
puolen minuuttia ääneti. Sprengtport jo läheni väkeä.

-- Mitä tahdotte? kysyi hän seisoen keskellä lattiaa, selkä käännettynä
Buddenbrockiin, ikäänkuin puhuaksensa hänen puolestansa.

-- Vaadimme tuolta maksua Lappeenrannasta, vastasi yksi miehistä uhmaten
ja astuen likemmäksi kumppanien seuraamana. Tiedämme että hän se
Wrangelin kavalsi.

Buddenbrock ymmärsi vaan sanan Wrangel, mutta arvasi muut. Hän olisi
vastannut kansan uhkaan, mutta eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan.

Yhä vielä majuri seisoi suojelusmuurina. Voimat eivät oikein kestäneet,
mutta sitä ei kenenkään pitänyt huomata. Koko tarmonsa pani hän ääneensä
ja sanoi uhaten: -- Jos te tässä tahdotte käydä oikeutta istumaan, niin
aletaanpa pojistanne. Kuinka ne vaaran hetkellä menettelivät?

-- Mitä muuta ne voivatkaan tehdä, vastasi ijäkäs talonpoika
hiljaisemmin. Tiesivät olevansa petettyjä.

-- Ja minä, huusi majuri, tiesin sen valheeksi, sentähden taistelin. Jos
miehemme olisivat puolustauneet niinkuin ennen, olisi Lappeenranta vielä
ehjänä. Mutta miksi te heidän pakoansa sanotte, ja mitä luulette sen
maksavan heille, jos eivät päälliköt pyydä kuningasta heitä armahtamaan?

Sekava hälinä oli vastauksena; sitten kuului ääni: -- Jos kavaltajat
olisivat olleet köyhiä talonpoikia, kyllä sitten olisi toinen ääni
kellossa, mutta korpit ja herrat eivät syö toisiansa.

-- Korpit ja herrat! karjasi Sprengtport silmät salamoivina. Vai niin!
Katsokaa! Onko tämä kavallusta? Ja majuri tempasi tuimasti auki paitansa
rinnan kohdalta, antoi sen painua lanteille, repi pois veriset kääreet
ja viskasi ne pois. -- Katsokaas tätä! käski hän viitaten haavoitettuun
ruumiiseensa ja läpiammuttuun käsivarteensa, josta verta rupesi
tippumaan. Katsokaa! niin me herrat taistelimme. Likemmäksi, jotta
voitte nähdä. Ken tahtoo, laskekoon arpeni ja haavani. Olenko pettänyt
kuningasta ja valtakuntaa? Menkää tappotantereelle ja katsokaa, miten
siellä ruotsalaiset makaavat ja kuinka upseerit taistelivat, ja puhukaa
sitten siitä mitä herrat ovat tehneet.

Tuo odottamaton verinen näky ja Sprengtportin uhkaava esiintyminen
vaikutti kuin jäähdyttävä vesi. Buddenbrock haihtui mielestä,
Sprengtportin sankarihaamu seisoi edessä, ja kunnioituksella ja
ihailulla kokoontuivat katsojat hänen ympärilleen. Hänen epälukuiset
arpensa, hänen avoin haavansa, kalpeat kasvot ja kuumeenhehkuvat silmät,
vaan enimmin ehkä tuo jalo sieluntarmo niin heikossa ruumiissa vaikutti,
että äsken niin tuimat miehet unohtivat kaiken muun paitsi edessään
seisovan verta vuotavan sankarin. Vanha hopeahapsinen ukko oli astunut
esille tutkiaksensa sormellaan noita kauheita muistomerkkejä, mutta
pitkälle hän ei päässyt ennenkun kyyneleet nousivat silmiin ja hän
kääntyi pois huoahtaen: -- Hyvä Jumala kuinka olette kärsinyt!

-- Olen kyllä, mutta nyt minulla onkin vapaakirja, joka tepsii. Vieläkö
kukaan teistä pitää minua kavaltajana?

-- Ei tietysti, mutta emme teitä tarkoittaneetkaan. Hänestä tuossa me
puhuimme, vakuuttivat useat.

Majuri katseli syytettyä ja kääntyi taas väen puoleen. -- Parooni
Buddenbrock, sanoi hän, on ruotsalainen mies eikä ymmärrä mitä me
puhumme, mutta te olette järkeviä ja ymmärrätte, että jos minä pidän
kavaltajan puolta, niin en ole itse sen parempi. Sanon teille kuitenkin,
ettei yksikään meistä ole oikeutettu tuomitsemaan tätä herraa sen
tähden, että hän saapui liian myöhään Lappeenrantaan, sillä ei kahdeksaa
penikulmaa niinkään juosta, vieläpä tykit muassa. Jos paroonissa on
syytä, niin vastatkoon oikeuden edessä, mutta teitä neuvon olemaan
langettamatta tuomiota ennen aikojaan, vaan koettakaa sovittaa mitä maan
nuoriso on rikkonut.

Talonpojat olivat äänettöminä kuunnelleet, mutta monista kasvoista näkyi
vielä epäluulo, ja katseet kääntyivät yhä Buddenbrockiin. Hän astui nyt
ihan likelle ja kysyi tuimasti: -- Mitä tämä merkitsee?

Sprengtport lausui ruotsiksi muutamia rauhoittavia sanoja ja jatkoi
kääntyneenä talonpoikiin:

-- Kenraali kysyy, mitä tämä merkitsee, mutta en tahtoisi puhua teidän
älyttömyydestänne. Mitä jos hän vie teidät oikeuteen? Olisin silloin
pakotettu todistamaan, että te aseellisina tunkeuduitte asuntoomme
uhaten tappaa kuninkaallisen ylipäällikön ja polttaa koko talon.
Lähtekää siis siivosti matkaanne, ja vakuuttakaa kaikille karkureille,
että saavat armon jos katuvat. No, jatkoi majuri katsellen likimmäistä,
tuoppa nyt tänne nuo veriset kääreet ja auta minulle paitaa ylleni!

Talonpoika totteli, ja sill'aikaa kun hän hiljaa ja varovaisesti laittoi
kaikki entiselleen, lähti joukko ääneti huoneesta. Majuri ei vielä ollut
reilassa kun tunsi lattian horjuvan allansa. Mielenliikutus ja ponnistus
oli uudestaan murtanut hänen voimansa. Buddenbrock huomasi sen ja
tarjosi hänelle käsivartensa, mutta majuri ei jaksanutkaan. Hänet täytyi
kantaa vuoteelle. Huone pyöri hänen silmissään, ajatukset seisahtuivat,
mutta kiihtynyt kuume synnytti tuimia, levottomia haaveiluja.
Buddenbrock huomasi että sairas houraili. Tässä neuvottomuudessa astui
Löfving sisään raittiina ilmana ja huudahti: -- On saatu tietoja
rykmenteistämme. Niitä on nähty Savonlinnassa ja Valkealassa.

Tämä antoi uuden käänteen puhelulle. Löfving käskettiin heti lähtemään
Savonlinnaan, ja talonpoika, joka vielä seisoi ovella, tarjoutui
lähtemään mukaan ja vakuutti, että useat kumppanitkin seuraavat, jos
tarve vaatii. Toimeen ryhdyttiin heti, ja seuraavana aamuna auringon
noustessa lähti ylipäällikkö seurueineen pääkortteeriin.

Leiri jäi autioksi. Sairaat ja kuolevat saivat tyytyä kohtaloonsa, ja
väestö ryösti vihdoin jälkeen jätetyt varastot, kun ne kuitenkin
olisivat jääneet taivaan lintujen saaliiksi. Monet tuhannet ruumiit
jätti Buddenbrock hautaamatta, ja siinä ne makasivat mihin olivat
kaatuneet, kunnes vihdoin laupiaat kädet parin viikon päästä tekivät
heille viimeisen surullisen palveluksen.



V Luku.

Vangit.


Kun Lascy palautti joukkonsa Lappeenrannasta, vietiin myös vangit
mukana. Siinä oli kirjava joukko miehiä, naisia, lapsia, toiset
sairaita, toiset kuolevia, kaikki surun murjomina. Kasakkojen
vartioimina näitä onnettomia kuljetettiin Viipurista Sisä-Venäjälle,
aluksi kenraali Kranashukin komennossa. Tämä oli reipas,
seitsenkymmenvuotias, kookas ukko, lonkkaan sattuneesta luodista
onnahtava. Hänen lyhyt vaalea tukkansa, tuuheat, ijästä huolimatta vielä
ruskeat viikset ja upea ryhti saattoivat luulemaan häntä parikymmentä
vuotta nuoremmaksi. Hänestä, joka oli tottunut käskijävaltaan, olivat
suomalaiset ainoastaan uppiniskaisia luonteita, joita piti kurittaa,
kunnes vihdoin oppisivat tinkimättä alistumaan Venäjälle. Ei siis yhtään
kursailtu, ja kauhulla valitti sodan jälkeen moni vapautettu sitä
kovuutta, millä kenraali kohteli komentoonsa annettuja. Yleinen kurjuus
pakotti vihdoin jättämään joukon naisia ja lapsia venäläiseen Suomeen.
Niitä, joiden sallittiin jäädä Valkjärvelle, olivat myös Maria
Sprengtport ja Leena. Paikkakunta oli köyhä, jokainen mökki oli sullottu
täyteen sotamiehiä, joiden parissa asujamet saivat tulla aikaan miten
osasivat. Vankien tulo ei suinkaan huojentanut asukasten mieliä, mutta
ei sentään valitettu. Olivathan nuo muukalaiset kyllin onnettomat, ja
tulivathan ne rakkaasta kotimaasta, ruotsalaisesta Suomesta.

Wrangelille oli suurena lohdutuksena saada jäädä Valkjärvelle, sillä
olihan se vielä Suomenmaata ja oltiinhan maanmiesten parissa. Yhteiset
surut synnyttivät keskinäistä luottamusta tulokkaiden ja vastaanottajien
välillä, ja aikaa voittaen sydämmet aukenivat. Kolmekymmentä vuotta
sitten olivat kylän asukkaat kokeneet samaa, kärsimykset olivat niin
samankaltaiset, ja vihdoin lapsetkin huomasivat, etteivät nuo kaukaa
tulleet olleet muukalaisia, vaan rakkaita sukulaisia, jotka Jumalan
tahdosta olivat joutuneet samoihin koettelemuksiin kuin kotoväkikin.
Yksi kuitenkin yhä pysyi itseensä sulkeutuneena, niin että hänet vihdoin
jätettiin yksinäisyyteensä. Maria Sprengtport ei sanoin eikä kyynelin
purkanut suruaan. Hän oli enemmän kuvan kuin ihmisen kaltainen. Toiset
pitivät häntä kovana ja kylmänä, toiset luulivat huomaavansa hänen
piirteissään kätkettyä surua, kun joku illan rauhassa tarttui pirtin
kanteleeseen ja soitti virren, tahi kun lapset, kädet ristissä, lukivat
rukouksiansa. Maria ei huomannut, että hänelle tahdottiin olla
myötätuntoisia, ja tämä kylmäkiskoisuus vaikutti vihdoin, että itsekukin
vetäytyi pois hänestä, kun hän ei enään näyttänyt olevan kenenkään
ihmisen tarpeessa.

Jo oli syyskuu loppupuolellaan, ja syksy alkoi päästä oikeuksiinsa.
Silloin täytyi näiden ihmisjoukkojen pysyä huoneissa, mitenkuten
sovittautumalla. Ankara talvi oli tulossa, mutta pikemmin kuin
aavistettiinkaan rupesivat rivit harventumaan. Nuo kauan hautaamattomat
ruumiit Lappeenrannassa saastuttivat ilman ja synnyttivät tauteja ei
yksistään lähiseuduissa vaan kaukana ylt'ympäri. Kuten raivoisa
murhanenkeli lensi rutto paikasta paikkaan, niin että kokonaiset pitäjät
olivat saastutetut. Ei kauan kestänyt ennenkuin väestö Valkjärvellä
alkoi sairastaa kuumetta, joka vaati yhä useampia uhreja. Avuttomina ja
toivottomina horjuivat ne, jotka vielä kykenivät liikkumaan,
vuoteenomaisten ja hourailevien keskellä. Pirtit, riihet ja ladot olivat
muuttuneet sairashuoneiksi, joissa ihmisiä makasi vierekkäin lattialle
levitettyjen olkien päällä tahi niiden puutteessa paljaalla lattialla.
Kuolema toimitti ahkerasti niittoansa, kurjuus lisääntyi joka päivä,
mutta missä muut sortuivat, siellä kesti majurin tytär. Maria
Sprengtportiin ei pystynyt rutto enemmän kuin valitus ja kyyneleetkään,
ja vihdoin olivat hän, Leena ja eräs vanha krenatööri tuvassa ainoat,
jotka vielä kestivät.

Valkjärvelle saapumisesta saakka ei ollut Mariassa, mikäli ihmisen silmä
voi nähdä, ollut tunnetta eikä tarmoa, mutta kun kaikki muut sortuivat,
virkosi hän ja kulki uskollisena vartijana pirtistä pirttiin, vuoteelta
vuoteelle, yhtä laupiaana venäläisille sotureille kuin omillekin.
Löfvingin vaimon mielestä olivat kuitenkin vieraat soturit yhä vielä
Ruotsin ja semminkin Suomen vihollisia. Niistä pitäköön vanha
Iivana-äijä huolta. Leenasta oli Marian hyvyys liiallinen, hän sitä
suorastaan moitti. Maria siihen ei vastannut mitään, ja vihdoin Leenakin
itsekseen ihmetteli tuota nuorta tyttöä, joka ilman nähtävää kärsimystä
tyynenä ja jäykkänä väsymättä suoritti vapaaehtoista tehtäväänsä,
lievittäen vihollisten ja ystävien kohtaloa. Vanha Iivana auttoi minkä
voi. Moni kuoli, toiset paranivat heidän hoimessaan, toiset taas elivät
riutuen ja ilman toivoa. Entiseen tapaansa kulki Maria eräänä
sunnuntai-aamuna sairasten sotilasten, hourailevien naisten ja itkevien
lasten kesken, kun kolmivaljakon vetämät vaunut ajoivat pihaan. Nuori
venäläinen upseeri astui niistä kiireesti alas ja huusi kiivaasti
Iivanaa, joka lakki kädessä tuli häntä vastaan.

-- Missä ruhtinas Mirovitsh on?

-- Luulen hänen olevan tuolla, vastasi sotamies viitaten pirttiin, jossa
Maria oli seisahtunut kuuntelemaan keskelle lattiaa. Puoli-avoimen oven
kautta hän näki, että tulokas oli Attila. Tämä riensi sisään, ja nyt he
seisoivat vastatusten, mutta Attila ei näkynyt enään tuntevan Mariaa.

-- Oletteko te neiti Sprengtport? huudahti hän hetkisen päästä
hämmästyneenä. Olivatko nämät kalpeat, riutuneet kasvot, tämä lasimainen
katse todellakin tuon äsken niin eloisan tytön omat. Epäröivänä, tuliko
hänen poistua vai jäädä, Maria ei liikahtanut. Silloin kysyi Attila
kunnioittavasti, melkein sydämmellisesti: -- Tunnetteko minua?

-- Tunnen, vastasi Maria jäykästi ja kylmästi.

-- Te elätte tässä kuolon valtakunnassa menehtymättä, yksinomaan
tehdäksenne hyvää!

-- Sitä en tiedä.

-- Mutta minä tiedän. Puhutaan paljon eräästä nuoresta neidistä, jonka
laupeus on suurempikin kuin kärsimykset täällä. Puhutaan myös kovuudesta
vankeja ja omia sotamiehiämme kohtaan. Pietarissa tiedetään kaikki, ja
nyt olen täällä oloja tarkastamassa.

-- Attila, kuului heikko ääni pirtin takaseinältä. Tule tänne!

Attila kääntyi ja huomasi mustakiharaisen pään pistävän esiin olkien ja
levitetyn sotamiesvaipan alta.

-- Juhana! Sinäkö täällä? huudahti Attila, rientäen sairaan luokse ja
sulkien hänet syliinsä. Jumalan kiitos, että löysin sinut!

-- Kiitos että muistit minua ja tulit tänne kurjuuteemme, sanoi ruhtinas
Mirovitsh, avaten ruskeat, uinailevat silmänsä.

-- Kiitos itse, että lähetit meille tiedon täällä olemisestasi, vastasi
Attila. Hän tarttui sairaan kuumeenpolttavaan käteen, istahti hänen
viereensä ja jatkoi: -- Luulimme sinua kuolleeksi, mutta eilen tiesi
Dmitri kertoa, että sinä makasit sairaana täällä, ja nyt olen tullut
tänne hankkiakseni teille parempia oloja. Ja neiti Sprengtportin tulee
seurata meitä. Viipurissa voidaan teille toimittaa siedettävämmät olot
kuin täällä.

-- Entä sairaat? muistutti Maria. Katsokaa noita! Viipurissa ei minua
kukaan kaipaa.

-- Kaikki, jotka ovat kruunun palveluksessa, viedään jo tänään pois
täältä, ja piakkoin vangitkin. Apua on tulossa erityisesti tätä seutua
varten, ja silloin te käytte täällä tarpeettomaksi. Mutta Viipurissa ei
unohdeta mitä täällä olette ollut.

Kun Maria ei vastannut, jatkoi Attila: -- Viipurin linnanpäällikkö on
käskenyt minua saattamaan teitä pois, ja toivon, ettette kieltäydy.
Parooni Buddenbrock tarkoittaa teidän parastanne.

Maria sanoi Leenaan katsoen: -- Niin ollen en tarvitse lähteä yksin.
Sitä rukoilen teiltä.

-- Pyytäkää mitä tahdotte!

-- Kapteeninrouva Löfving, joka istuu tuossa, on ollut turvanani ja
lohdutuksenani tämän vanhan sotamiehen ohessa. Sallikaa heidän lähteä
minun kanssani täältä. He kaipaavat lepoa.

Vähän ajan päästä Maria jo istui Leenan ja Attilan kanssa suurissa
vaunuissa, joita parooni Buddenbrockin tuliset hevoset kuljettivat.
Seuraavana päivänä saisi Iivanakin lähteä, ja kaksi kasakkaa jätettiin
hänen avukseen. Kolmas lähetettiin edeltäkäsin ilmoittamaan vieraiden
tuloa.

Torkel Knuutinpojan vuonna 1290 perustamana oli Viipurin linna siitä
saakka ollut Suomen uskollisena vartijana ja vaihtelevissa kohtaloissa
estänyt Venäjän valloitusyrityksiä, kunnes se 1710 taisteli viimeisen
taistelunsa joutuen tsaari Pietarin haltuun. Rauhanteossa 1721
siirrettiin Ruotsin raja taaksepäin Käkisalmen läänin eteläosan
länsipuolitse pitkin Suomen lahtea. Viipurin kaupunki jäi entiselleen,
ja linnakin säilytettiin. Nyt siellä oli päällikkönä Gothard
Buddenbrock, ja hänen käskystään oli linnassa järjestetty Mariaa ja
hänen seuranaistansa, kapteeninrouva Löfvingiä varten kolme huonetta.
Paroonin toimesta oli tähän pieneen kotiin hankittu koko joukko
senaikuista mukavuutta ja somuutta. Nähtävästi oli talon isäntä tahtonut
mikäli mahdollista lievittää vankeuden katkeruutta. Parooni Buddenbrock
oli noin 60 vuotias, pitkäkasvuinen, ryhti sotilaallinen, piirteet
kauniit ja säännölliset. Kiivas ja ankara oli hän virassaan, mutta
yksityisenä ihmisenä saattoi hän olla ystävällinen ja hyvä
alhaisimmillekin. Hänen alkuansa hellä ja haaveileva luonteensa oli
kovettunut elämän taistelussa, mutta pohjalla oli sitä senverran, että
se, kun sattui jotakin hänen sydäntänsä koskevaa, puhkesi kylmän pinnan
alta ja teki hänet miellyttäväksi. Jo useita vuosia oli hän ollut
leskenä ja lapsetonkin. Taloutta hoiti hänen kälynsä, vanhimman veljen
vaimo, ylpeä ja ennen kaunis kreivintytär Riiasta, alkusuku Hollannista.
Tämä rouva joskus hallitsi linnassa itsevaltaisempana kuin itse
linnanpäällikkö, jonka usein täytyi kotirauhan tähden taipua Dorotean
lujan tahdon alle.

Kun Maria ja rouva Löfving saapuivat linnaan, otti heitä vastaan
vanhanpuolinen nainen venäläisessä kansalaispuvussa. Murteellisella
suomenkielellä pyysi hän vieraita sisään pieneen saliin ja saattoi
sitten kummankin omaan huoneeseensa. Kamareita erotti sali, mutta naiset
saivat mielensä mukaan pitää ovet auki tahi suljettuina. Näitä huoneita
verratessa huomasi selvästi, että oli pidetty huolta ainoastaan
Mariasta. Hänen huoneessaan heikensivät raskaat silkkiuutimet valoa,
huonekalut olivat sirot, sohva pehmeillä itämaalaisilla patjoilla
päällystetty, ja suuri peili loisti kullatuissa puitteissaan. Leenan
huoneessa ei oltu paljon vaivaa nähty. Niukat huonekalut näyttivät
kiireessä kokoonhaalituilta ja asetetuilta ilman makua ja järjestelyä,
mikä taas teki huoneen kolkoksi ja miellyttävyyttä puuttuvaksi.
Hyväntahtoisuuden osoitteeksi vietiin tulokkaat linnan saunaan, jossa
heille oli varattu uudet, heidän ilokseen omasta maasta tuodut vaatteet.
Samat loistavilla väreillä kirjaillut paidat, samat valkoiset
villaröijyt ja mustat punareunuksiset hameet, joita Viipurin puolen
naiset käyttivät. Ei ollut unohdettu edes taitavasti kirjailtuja
esiliinoja eikä valkosta huntua Leenaa varten.

Palattuansa omiin huoneisiinsa tapasivat he salissa runsaasti varustetun
ruokapöydän, ja siinäkin oli heidän paikkansa edeltäkäsin määrätyt.
Marian lautasen edessä seisoi hopeinen pikari, Sprengtportin vaakuna
piirrettynä syrjään kiinnitettyyn kilpeen; Leenaa varten oli vaan
tinainen pikari. Mutta huolimatta tästä silmään pistävästä
erilaisuudesta, ei rouva Löfving saanut tarpeeksi ihmetellyksi sitä
hyväntahtoisuutta, joka kaikkialla tuli heidän osakseen. Attila oli
kyllä sanonut että heidän tulisi hyvä olla, mutta kapteeninrouva ei
ollut sitä uskonut. Hän oli odottanut vankeutta, kuolemaa, ehkäpä
elinkautista orjuutta.

Maria ei tästä kaikesta huomannut mitään. Hän oli kykenemätön
ajattelemaan. Kun häntä ei kukaan tarvinnut, oli hän turtunut ruumiin ja
hengen puolesta. Matkalla Viipuriin oli hän joskus nukahtanut, mutta nyt
yön tullessa ja ihmisten mentyä levolle hän vaan itki. Kaikki niin kauan
pidätetyt kyyneleet syöksyivät nyt esille, kalpeisiin kasvoihin nousi
äkkiä kuumeenpuna, ja seuraavana aamuna seisoi Leena tuskan vallassa
hourailevan tytön vuoteen edessä, aavistaen, että hän oli piankin
hautaan kätkettävä. Päivällä ilmoittautui Buddenbrock ja lupasi,
surkutellen Marian sairastumista, lähettää oman lääkärinsä, mutta vaati
rouva Löfvingiä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän eikä hänen
turvattinsa ryhtyisi vähimpäänkään pakoyritykseen. Leena puolestansa
pyysi Buddenbrockin suojelusta, ja tämä vakuutti tahtovansa antaa heille
mahdollisimman suuren vapauden. Ennen lähtöänsä pyysi Buddenbrock Leenaa
ilmoittamaan hänelle kaikki tarpeensa, koska ei ollut tarkoitus panna
heitä puutetta kärsimään.

Marian sairaus kävi ankaraksi ja arveluttavaksi, mutta muutamia viikkoja
uskollisesti häntä vaalittuaan huomasi Leena sanomattomaksi ilokseen,
että terveys vähitellen palasi. Ratkaisevina päivinä oli kenraali yhä
käynyt kuulustamassa hänen tilaansa ja Attilakin oli tarjonnut
palvelustaan.

Mikähän nyt lienee Herran aikomus, ajatteli kapteeninrouva ihmetellen
tuota suurta hyvyyttä turvattomia vankeja kohtaan. Mutta ei mitään
vastausta.

Vaikka Maria jo oli toipumaisillaan, kuulusteli parooni joka päivä hänen
tilaansa, ja kun vihdoin ilmoitettiin, että hän liikkui huoneissaan,
pyysi parooni lupaa käydä häntä tervehtimässä. Se kysymys sai Marian
varsin pahoilleen. Voimiensa lisääntyessä rupesi hän miettimään miksi
häntä, vankia, niin ylenpalttisella hyvyydellä kohdeltiin. Miksi oli
hänen olonsa verrattomasti parempi kuin muiden suomalaisten? Miksi juuri
Maria Sprengtport oli poikkeuksena? Hän puhui siitä Leenalle, joka
niinikään piti asiata outona. Saattoi merkitä hyvää, mutta myös
pahaakin. Epätietoisuuden ja levottomuuden tuskassa hän vihdoin päätti
tutkia syytä, ja olihan tuo korkea vieras ihan tulossa. Mikä mies tuo
Buddenbrock oli? Kuinka hän Mariata kohdellee? Olihan hän, ruotsalaisen
päällikön veli ja ehkä samoin kuin tämäkin, hylkiö. Semmoista hän ei
tahtonut nähdä silmiensä edessä, mutta hän oli tämän vallassa
avuttomana, neuvotonna.

-- Paroonin palvelija odottaa vastausta, sanoi kapteeninrouva levotonna.
Neiti kai ottaa vastaan?

-- En, en! Meidän luoksemme älköön hän tulko koskaan. En tahdo nähdä
häntä.

Rouva Löfving hämmästyi. Se vastaus käynee heille kalliiksi. Marian piti
ajatella linnan herran valtaa ja sitä hyvyyttä, jolla heitä oli
kohdeltu. Ellei neiti itse antaisi aihetta ikäviin rettelöihin, ei
heille mitään pahaa tapahtuisi. Parooni oli varmaan kunnon mies, tätä
paitsi he voisivat häneltä saada kuulla jotakin ruotsalaisesta Suomesta.
Se vihdoin vaikutti, ja Maria antoi vastauksen, että parooni oli
tervetullut. Palvelija oli tuskin lähtenyt, kun Maria jo katui ja koetti
huutaa häntä takaisin, mutta mies oli jo herransa luona.

Aavistamatta tätä vastenmielisyyttä tuli Buddenbrock sisään ja astui
Mariaa kohti lyhyesti tervehdittyänsä Leenaa. Valkonen Arkangelogorodin
univormu sopi hyvin hänen kauniille kasvoilleen ja lisäsi suurten,
sinisten silmien loistoa. Sinä hetkenä näytti hän
kolmenkymmenvuotiaalta. Teeskentelemättömällä sydämmellisyydellä tarjosi
hän kättä sanoen: -- Ette tunne minua, neiti Sprengtport, mutta minä
tunnen teidät. Tiedän että olette Vilho Sprengtportin, ikimuistettavan
kumppanini tytär.

Maria oli varustanut vastaukseksi kovia ja katkeria sanoja, mutta tuo
odottamaton tervehdys sai hänet mykäksi, ja odottamatta vastausta jatkoi
Buddenbrock:

-- Ette ymmärrä minua. Huomaan ettette tiedä missä kiitollisuuden
velassa olen isällenne. Hän pelasti minut kun taistelimme Puolassa. Hän
teki muutakin. En ole sen koommin tavannut häntä, enkä ole voinut
kiittää saatikka palkita häntä, mutta sen teen teidän kauttanne.

Maria ei vastannut nytkään, mutta hän loi ylös raukean katseensa ja
unohti lujan päätöksensä saada tuo inhottava mies ovesta ulos. Rouva
Löfving, joka oli pysynyt syrjässä, kiitti Jumalaa että tuo pelätty
kohtaus oli niin onnellisesti luonnistunut.

-- Elääkö isäni? kysyi Maria vapisevalla äänellä.

-- Elää. Tänä aamuna sain siitä tiedon kenraali Kindermanin kirjeessä.

Marian ruumiillinen heikkous teki hänelle mahdottomaksi pidättää
kyyneleitään. Buddenbrock ei häirinnyt häntä, hän istui liikahtamatta
silmät luotuina alas, mutta kun Maria oli toipunut, jatkoi hän:

-- Olen suuressa kiitollisuuden velassa teillekin, neiti Sprengtport. Se
hyvyys, jolla te hoiditte meikäläisiä sairaita ja kuolevia Valkjärvellä,
on aina oleva poikkeuksena, ehkäpä ilman vertaista, kun ajattelee, että
olitte yhtä laupias vihollisille kuin omille maanmiehillenne.

Haihtuva puna leimahti Marian kalpeille kasvoille, ja kyyneleet olivat
taas puhkeamaisillaan, mutta hän pidätti ne ja vastasi tyynesti: --
Elämäni surut ovat muuttaneet minua. Ne ovat minulta paljon riistäneet,
mutta paljon antaneetkin. Olin tulemaisillani raivottareksi, mutta
Kaikkivaltias armahti minua ja opetti minua ymmärtämään sekä vihollisen
että ystävän kärsimyksiä. En tahdo noita ajatella, jatkoi hän väristen
ja kääntyi pois.

Parooni huomasi, ettei hän tällä kertaa jaksanut enempää. Hän nousi
lähteäksensä, eikä Maria pyytänyt häntä viipymään, mutta antoi hänelle
luvan tulla toistekin. Ja Buddenbrock tulikin yhä useammin, mikäli
Marian voimat lisääntyivät. Hän näytti huvitetulta Marian seurasta
pitkinä syysiltoina, ja Maria kuunteli mielellään vanhaa ja uutta, mitä
tämä kokenut mies tiesi kertoa. Semminkin olivat hänelle mieluisia nuo
tarumaiset seikkailut Kaarlo XII:nen sotaretkillä Venäjällä, joissa
kenraali oli ollut mukana. Siten tutustui hän moneen ihmeelliseen
urotyöhön, mutta myös noihin mielettömiin yrityksiin, jotka vihdoin
veivät Ruotsin perikadon partaalle. Onneton sota, mutta semminkin
Itämeren maakuntien luovuttaminen Venäjälle oli saanut Buddenbrockin
vannomaan uskollisuuden valan tsaari Pietarille, koska hän ei tahtonut
jättää isiltä perittyjä maatilojaan Liivissä. Hänen veljensä, Kaarlo
Maunu, toivoi sitä vastoin paljon Ruotsista ja tulevaisuudestaan siellä.
Siten olivat veljet eronneet.

Maria puolestaan kertoi kotoisista oloistaan, isästään, äidistään ja
äitipuolestaan, isän monista huolista ja veljien menestyksestä, mutta
Martista ei sanaakaan. Vihdoin tulivat puheeksi myös Lappeenrannan
onnettomat päivät, ja Maria kertoi kuinka Attila ja ruhtinas Mirowitsh
olivat hänet pelastaneet. Sen parooni näkyi tietävän. Attila olikin
hänen sihteerinsä ja kunnon poika, sanoi hän. Marian kysymykseen, oliko
Buddenbrock kauan tuntenut hänet, vastasi tämä, että heidän
tuttavuutensa oli kaukaisilta ajoilta, mutta että he enimmäkseen olivat
eläneet erillään. Buddenbrock oli joskus ollut tilaisuudessa avustamaan
Attilaa, ja siitä saakka saattoi hän olla varma Attilan mieltymyksestä.
Ruhtinas Mirowitsh oli tunnettu hyväksi ja kelpo mieheksi, vaikka
jotensakin itsepintaiseksi. Attila ja hän olivat olleet ystäviä monet
vuodet.

Ruotsin ja kotimaan kohtalo oli kuitenkin ennen kaikkea Marian mielessä,
mutta sitä tarkoittaviin kysymyksiin ei Buddenbrock antanut mitään
vastausta. Ei hän tiennyt mitään lohduttavaa rouva Löfvinginkään
murheille, eikähän voitu pyytääkään, että venäläisellä päälliköllä
vihollismaassa olisi tietoja kaikesta. Mitä Buddenbrock sodasta
ajatteli, se oli ja jäi arvoitukseksi, sillä semmoisiin kysymyksiin hän
aina vastasi yleisillä puheenparsilla. Mutia ainakin saattoi parooni
kertoa, millä tavoin hän oli saanut tietoa kurjuudesta Valkjärvellä.
Itse oli Maria luullut, ettei sikäläisiä kukaan muu ajatellut kuin
Jumala. No niin; parooni todellakaan ei tietänyt asiasta mitään ennenkun
Attila oli hänelle siitä kertonut. Krasnatshuck oli hänelle ilmoittanut,
että joukko naisia ja lapsia oli toistaiseksi sijoitettu venäläiseen
Suomeen, ja tutkittuansa oli hän vihdoin päässyt Marian jälille. Vasta
silloin oli Buddenbrock saanut tietää, että Vilho Sprengtportin tytär
oli vangittu Lappeenrannassa. Hän piti velvollisuutenaan huojentaa
Marian oloa, ja raivoava rutto saattoi Buddenbrockin veren kuohumaan,
kun sen kautta oli menetetty yhtämonta ihmishenkeä kuin itse
taistelussa. Ja minkä tähden? huudahti hän. Tietysti sen tähden, että
voittoja luullaan voitettavan kerskauksilla, uhkauksilla ja suurella
äänellä. Mutta huolenpitoa ja järkeä, mistä sitä tavataan? Totta tosiaan
ei missään, jos en ota lukuun Wrangelia. Mitä hänestä kerrotaan se
osottaa kuntoa. Veljeni toimia arvostelemaan olen jäävi.

Maria katseli tuota kiivasta miestä hämmästyneenä ja paheksumalla.

-- No niin, pieni ystäväni, jatkoi parooni. Tunnen varsin tarkoin kaikki
ne uljaat urostyöt, joita Ruotsin ritaristo ja aateli suoritti viime
valtiopäivillä. Mutta toistaiseksi eivät ne ole muuta kuin
tuulenpieksämistä. Tunnen myös Ruotsin vihan Venäjää vastaan. Se on
vanha, mutta huippuunsa se ei ole vielä kohonnut, sillä tähän saakka he
ovat ylönkatsoneet mutta vast'edes tulevat pelkäämään Venäjää.

Tuska ja harmi ajoi veren Marian poskiin, mutta hän oli vaiti. Kaikesta
tästä tuli kiittää Hattuja, sillä heillä oli suuria sanoja, ja he olivat
saaneet Ruotsin pulaan. Mutta uhriksi jää Suomi eikä Tukholma.

Buddenbrock huomasi Marian alakuloisuuden ja katui sanojansa. -- Älkää
uskoko, sanoi hän, että tuomitsen kaikki samoin. Tiedetään varsin hyvin
rajan tällä puolella, että järkevät Ruotsalaiset ja Suomalaiset
kammoksivat sotaa, mutta --, parooni kohautti hartioitaan ja nousi. Hän
oli vastoin tahtoaan joutunut alalle, josta oli paras palata. -- Jos
olen pahoittanut teitä, pyydän anteeksi, sanoi hän. Ei pitäisi koskaan
puhua politiikkaa muutoin kuin miekka kädessä.

-- Oi, huudahti Maria, tahtoisin kuulla paljoa enemmän Ruotsista, vaikka
toisilla sanoilla.

-- Pysykäämme puolueettomalla alalla. Elämä ja historia ovat rikkaita
lähteitä. Saatte nähdä. Minulla on runsas kirjasto hyviä teoksia. Saatte
valita mitä tahdotte. Ehkä rakastatte musiikkia, eiköhän niin? Isänne
harrasti sitä ainakin nuorena. Tuotan tänne sisareni sitran. Hän on nyt
kuollut, mutta häntä en unohda koskaan. -- Luontevasti ja
sydämmellisesti tarjosi hän kättä Marialle ja lähti huoneesta.

       *       *       *       *       *

Lokakuu oli tuottanut ankaran pakkasen, jota seurasi runsas lumisade.
Varhainen talvi näytti tänä vuonna olevan tulossa. Maria oli senverran
toipunut, että raitis ilma varmaankin tekisi hänelle hyvää, ja
Buddenbrock siis ehdotti että naiset lähtisivät ajelemaan. Hevosia oli
milloin hyvänsä saatavissa. Maria suostui kiitollisuudella tarjoukseen,
ja toisena päivänä astuivat Maria ja rouva Löfving portaita alas
lähteäksensä matkaan. Eivät olleet vielä joutuneet rekien luo, kun
Attila ja jotkut nuoret upseerit ratsastivat pihaan. Nähdessään Marian
tervehti Attila iloisesti ja heittäytyi hevosen selästä auttaaksensa
naiset rekeen, mutta myöhästyi. He olivat jo istuutuneet.

-- Olette sairastanut, neiti Sprengtport, lausui hän myötätuntoisesti
kun palvelia kääri nahkasia heidän ympärilleen.

_Maria._ Olen sairastanut, ja vasta nyt kun voimani palaavat on johtunut
mieleeni, etten ole sanonut teille sanaakaan kiitokseksi kaikesta siitä
hyvästä mitä olette minulle tehnyt. Mutta nyt tahdon sen tehdä. Kiitos!
-- Hän ojensi hänelle kätensä.

_Attila._ Saanko käydä teitä tervehtimässä palattuanne. Samassa
tempasivat hevoset ja reki katosi, mutta Attila kuuli vastauksen:
Tulkaa!

Lyhyt syyspäivä oli lopussa, ja salissa olivat kynttilät sytytetyt.
Rouva Löfving istui mielipaikallaan uunin ääressä, jossa iltavalkea
leimusi, ja hänen rukkinsa surisi vanhaa virttänsä, pellavan hienona
lankana täyttäessä rullaa. Mariakin aikoi ryhtyä samaan työhön, kun
ilmoitettiin Attilan tulo. Siis vielä kerran tuli heidän tavata
toisiansa. Tätä ajatellessa virisi heikko vivahdus sitä säteilevää
hohdetta, joka ennen teki hänen piirteensä niin henkeviksi ja
voittaviksi. Kuinka paljon olikaan tämä outo tehnyt hänen parhaakseen,
vaikka hän oli häntä niin ankarasti ja ehkä väärin tuominnut, sillä
niinhän hän oli sanonut, ettei hän itse ollut määrännyt nykyistä
asemaansa. Mutta tuossa hän nyt oli.

Maria osoitti vieraalle ja Leenalle sijat korkeanojaisiin
kultanahkaisiin tuoleihin pöydän ääressä, mutta Leenasta oli
mieluisempaa jäädä uunin viereen, missä hän parhaiten viihtyi. Attila
sitävastoin mielellään noudatti tarjousta. Kun sitten oli istuttu,
saivat he tietää, että kun venäläiset Lappeenrannan taistelun jälkeen
eivät tavanneet eversti Brucea kuolleiden eikä elävien joukossa,
päätettiin lähettää tiedustelijoita ruotsalaiseen pääkortteeriin,
tiedettiinkö ehkä siellä mitään. Attila oli pyytänyt saada olla muassa
tulkkina, ja siihen myönnyttiin. Haminassa oli hänen sitten onnistunut
tavata Marian isä.

-- Ettekö nähnyt äitiäni?

Ei, häntä hän ei ollut nähnyt, mutta everstiluutnantti oli käskenyt
viedä terveisiä ja sanoa, että sekä äiti että pieni veli voivat hyvin.
Muutoin ei Attila tietänyt mitään Haminasta, sillä venäläinen lähetystö
pääsi kaupunkiin ainoastaan sidotuin silmin. Sillä tavoin kuletettiin
heitä pitkin katuja suureen saliin, jossa silmäverhot poistettiin. He
tapasivat siellä kreivi Lewenhauptin, parooni Buddenbrockin, eversti
Bousquet'in ja everstiluutnantti Sprengtportin.

-- Isäni on majuri, keskeytti Maria.

-- Ei nyt enään. Ainakin mainittiin häntä everstiluutnantiksi ja
Karjalan rakuunapäälliköksi. Sillä nimellä minä häntä puhuttelin, kun
hän neuvottelun jälkeen tuli luoksemme kysymään, tiesimmekö ehkä mitään
poisviedyistä naisista. Olin onnellinen, kun sain hänelle kertoa yhtä ja
toista lohduttavaa, mutta teistä puhuessaan unohti hän kaikki muut,
pyysi tervehtimään ja sanomaan, että kodissa oli kaikki hyvin.

Maria loi Attilaan onnellisuutta säteilevän katseen. Olihan hänen
sydämmestään vierinyt raskas taakka.

Myöskin kapteeni Löfvingistä oli Attilalla tietoja. Kun lähetystö
kuletettiin takaisin, puhutteli sitä joku murteellisella
venäjänkielellä. Attila tunsi kohta Löfvingin äänen ja kertoi hänelle
samaa kuin everstiluutnantillekin. Löfving puolestansa pyysi viemään
terveisiä vaimolleen ja tiedon, että hän ja Martti voivat hyvin, mutta
että Tapani ja Husula olivat kaatuneet. Tapani oli viimehetkenään
ajatellut vaan äitiänsä.

Tätä kuullessaan risti Leena hiljaisesti kätensä ja kiitti Jumalaa.
Poika oli taistellut sankarina ja kaatunut kunnialla. Mutta Löfving ja
Martti elivät. He kyllä hoitavat Ruotsin etuja. Suomessa ei kukaan pistä
miekkaa tuppeen niin kauan kun miekkaa tarvitaan, ja Jumalan avulla
loppuu kaikki hyvin.

Attila kertoi edelleen, että Buddenbrock oli jättänyt ylipäällikkyyden
kreivi Lewenhauptille, ruotsalainen armeija samoin kuin venäläinenkin
oli hajallaan talvikortteereissa. Ennen ensi kevättä ei toimiteta mitään
sotatantereella ja sitä ennen saattaa tapahtua paljon. Venäjä yhä halusi
rauhaa.

Kun nyt naiset olivat saaneet tietää sen mitä enimmin halusivat, kysyi
Attila mitä he pitivät nykyisestä olostaan. Molemmat olivat tietysti
kiitolliset, mutta kaipasivat kotoansa, ja sen Attila kyllä ymmärsi,
sillä yhteen aikaan oli häntäkin vaivannut koti-ikävä sairaloisuuteen
saakka.

_Maria._ Missä silloin elitte?

_Attila._ Eräässä puolalaisessa linnassa. Muistatte ehkä kertoneeni,
että erään kenraali Reichenbergin ainoa poika upposi Wolgaan. Seisoin
rannalla kun poika vierähti veteen ja heittäydyin jokeen pelastaakseni
hänet. Kaksi kertaa sain kiinni hänen kauluksestaan, mutta toisella
kertaa veti hän minut syvyyteen. Silloin irtaannuin hänestä ja kelluin
vähän sen jälkeen saman proomun vieressä, josta poika oli pudonnut.
Siitä minut nostettiin ylös, mutta sillä aikaa oli Reichenberg saapunut
kylästä ja saanut tietää poikansa hukkumisen. Toisena päivänä löydettiin
ruumis, ja maahanpanijaisten jälkeen tahtoi kenraali palkita minua
siten, että hän piti minua luonansa ottopoikana. Silloin annettiin
minulle nimeksi Attila.

_Maria._ Miksi ette saanut pitää omaa nimeänne?

_Attila._ Reichenberg tätä kai ei tuntenut tahi ei pitänyt siitä. Sen
vaan tiedän, että kasvatusisäni neuvotteli siitä ystäviensä kanssa. Hän
sanoi, että koska en ollut venäläinen enkä saksalainen, ja koska
polveuduin Hunnikansan jälkeläisistä, niin Attila oli sopivin nimekseni,
ja siitä asti minä käyn Attila Reichenbergin nimellä.

_Maria._ Te puhutte vielä suomea hyvin.

_Attila._ Rakastettua ei hevin unohdeta.

Attila nousi sanoaksensa jäähyväiset, mutta pyysi saada palata, ja siitä
päivästä nähtiin hänen usein suuntaavan askeleensa pientä linnansalia
kohden. Hän oli paljon matkustanut ja tiesi kertoa vieraista maista ja
kansoista. Paljon sellaista, jota hän oli nähnyt, oli hän myös
maalaillut ja näitä kuvia näytti hän Marialle. Mikäli Marian voimat
lisääntyivät, karttui myös hänen harrastuksensa, eikä Attila väsynyt
kertomasta kaikkea mitä hän tahtoi tietää. Eräänä päivänä toi hän
muassaan suuren laukun, jonka kirjavia lehtiä hän levitti pöydälle.
Siinä oli suurenmoisia näköaloja vieraista maista, rauhaisia idyllejä,
muotokuvia ja muuta sekasin. Tästä kokoelmasta valitsi hän muutamia
värillisiä kuvia ja asetti ne Marian eteen, häntä ilahuttaakseen. Maria
katseli niitä. Hän näki järven korkeine, jyrkkine rantoineen, tumman
kuusimetsän ja kallioisia saaria, joita vastaan aallot murtuivat
vaahdoksi. Toinen näköala kuvasi auringonnousussa rusottavia lehteviä
vuoristometsiä. Taas toisissa nähtiin erämaan hiljaisuus kaisloja
kasvavan lahden ympärillä, viheriäniittyinen laakso, hitaasti virtaava
joki kelluvine lummelehtineen. Sitten taas taulu, jossa lehtevän
kasvullisuuden peittämänä vuoren juuressa seisoi pirtti tuuhean männyn
varjostamana. Aallot rannalla olivat laskeutuneet levolle, ja
hajonneesta pilvestä välähti kuun kirkas säde syvyyteen.

_Attila._ Tässä näette Suomen semmoisena jona se minulle muistuu
lapsuudestani. Tuossa pirtissä oli kotini.

_Maria._ Olette kuvannut sitä rakkaudella.

_Attila._ Mutta saavuttamatta mitä tahdoin.

_Maria._ Kuinka niin? Mitä mielestänne puuttuu?

_Attila._ Kaipaan metsän juhlallista huminaa, kun tuulonen suhisee
puiden latvoissa, puhumattakaan sen suloisesta lemusta. Tässä näette
valveilla olevan luonnon unennäköjä, kun se elää suviyön valoisassa,
hurmaavassa hämärässä. Ette kuule aaltojen loisketta kun ne hyväilevät
rantoja, ettekä lintujen viserrystä, kun ne aurinko herättää tahi
illalla kun ne meille sanovat hyvää yötänsä.

_Maria._ Ja semmoista muistatte vielä?

_Attila._ Ne olivat lapsuuteni ainoa ilo. Semmoista ei unhota. Tässä,
näette, näiden pensaiden alla löysin kiiltomatoja kesäyönä ja tällä
paadella sulatti aurinko ensimmäiseksi lumen keväällä. Kun silloin
puolanvarret tulivat näkyviin, luulimme me lapset suven tulleen. Tuolla
rinteellä noukimme myöhemmin mustikoita ja vadelmia.

Maria katseli tauluja kauan ja miettivästi. Taas tarjosi hänelle Attila
lehden. Siinä oli pieni kirkko tuuheiden puiden ympäröimänä, sen
vieressä hautausmaa, jonka matalan kiviaidan yli näkyi ruohoisia kumpuja
ja puuristejä.

_Attila._ Tunnetteko tätä paikkaa.

_Maria._ Sehän on -- oi Jumala! -- Lappeenranta.

Attila ojensi hänelle taas lehden: -- Entä tämä talo.

_Maria._ Onhan se Löfvingin talo Lappeenrannassa. Ihan näköinen ja
lisäksi tuo suuri pihlaja ja metsäruusupensas akkunan alla. Olette sen
maalannut täydessä kukassa, vaikka kukat jo aikoja sitten olivat
varisseet kun olitte siellä.

_Attila._ Minulle tarjosi elämä sinä päivänä ruusuja ja kuvasin ne
okaineen päivineen. Tämän akkunan edessä näin teidät ensi kerran.
Muistatteko sitä?

_Maria._ Varsin hyvin muistan.

Maria tarkasti tauluja äänettömänä, ja vähitellen ilmaantui hänen
kasvoihinsa taas tuo jäykkä piirre, jonka surut olivat niihin kaivaneet.
Sairaus oli poistanut näitä viivoja, mutta muistojen elpyessä
esiintyivät ne uudestaan. Äsken niin eloisa puhelu taukosi, eikä
kummassakaan tuntunut halua sen jatkamiseen. Vihdoin lausui Attila: --
Olisin iloissani, jos tahtoisitte pitää nämät vähäpätöiset kuvaelmat
muistona yhdestä, joka mielellään tahtoi ilahuttaa teitä ja pitää teitä
ystävänä -- eikä vihollisena.

Maria ei vastannut.

-- Tiedän varsin hyvin, jatkoi Attila, että kyhäykseni ovat arvottomat,
mutta tulin ajatelleeksi, että joskus tahtoisitte nähdä niitä paikkoja,
joita ne kuvaavat.

_Maria._ Ehkä on näillä lehtisillä yhtä suuri arvo teille kuin
minullekin. Olisihan suurta kiittämättömyyttä, jos riistäisin teiltä
sitä mitä pidätte rakkaana.

_Attila._ Älkää moista puhuko! Kuvat ovat teidän, jos tahdotte ne ottaa,
ja se ilahuttaisi minua enemmän kuin uskottekaan.

_Maria._ Jakakaamme. Te pidätte toisen, minä toisen.

Attila punastui ilosta. -- Olkoon tahtonne mukaan. Kummanko suvaitsette
ottaa?

Maria siirsi kuvat hänelle. -- Valitkaa itse. -- Attila tarttui
lähimmäiseen. -- Minulle on mieluisempi Löfvingin talo.

-- Ja minulle on Lappeenranta suuremmanarvoinen. Kiitos! -- Hän katsahti
kiitollisena ylös. Ystävyyden aurinko oli sulattanut jäykät piirteet.

Rouva Löfving, joka ääneti istui rukkinsa kimpussa, loi ihmetteleviä
katseita nuoriin pöydän ääressä. Maria huomasi sen ja nousi.

-- Tahdotteko nähdä? kysyi hän, näyttäen kuvia Leenalle. Kapteeninrouva
otti ne, mutta kalpeni. Kirkko oli poissa, kodit tuhkana ja maa
hurmeinen. Liikutettuna jätti hän taulut takaisin, pyyhki kyyneleet
silmistään ja sanoi nöyrästi: -- Herra tarkoittaa kai jotakin näillä
suruilla, vaikka emme sitä käsitä, sillä yksistään ihmisten tekoa tämä
ei ole. -- Ja niin sanoen istuutui hän taas työnsä ääreen.

Maria katseli tauluja uudelleen ja sanoi vihdoin: -- Te maalaatte niin
kauniisti. Missä olette oppinut?

-- Ensi alkeet sain Reichenbergiltä. Hän piirusti hyvin. Sotakoulussa
piirustimme niinikään, mutta sitte sain yksityisopetusta.

Attila veti esiin pienen kirjan, joka oli nidottu ruskeaan nahkaan ja
etukansi painettu kultaisilla kirjaimilla ja koristeilla. -- Tässä on
vielä muisto, joka ehkä huvittaa teitä.

Maria otti kirjan ja luki: »Rukous kirja.» Hän avasi kannen ja käänteli
suurilla kirjaimilla painettuja karkeita lehtiä. Tummasta, kuluneesta
paperista huomasi hän, että kirja oli vanha.

-- Onko tämä omanne? kysyi Maria.

-- On, se on ainoa mitä minulla on Suomesta ja siltä kansalta, johon
ennen kuuluin.

Maria pyysi häntä kertomaan ainakin jotakin lapsuudestaan. Hänen
elämänsä kohtalot tuntuivat niin oudoilta.

Attila kokoeli kuviansa ja kertoi sen ohessa:

-- Siksi kunnes kenraali Reichenberg otti minut, olin elänyt
suomalaisten naisten ja miesten parissa Wolgan rannoilla. Olimme
sotavankeja vieraassa maassa ja meitä vartioittiin, mutta kasakat olivat
lempeät meille lapsille ja semminkin minulle, jonka he näkivät
kuusivuotiaasta kahdentoista vanhaksi. Kaikkia meitä pidettiin työssä,
mutta se ei minua rasittanut, ja halukkaasti kuuntelin vanhempien
vankien kertomuksia sodasta ja heidän kohtalostaan ennen vankeuteen
joutumista. Illoin lauloimme virsiä, runoja ja muita kotimaan lauluja,
puhuimme Jumalasta ja kotimaasta. Suomea he rakastivat yli kaiken maan
päällä. Se, joka ei ole ollut muassa, se ei voi käsittää, kuinka
lohduttavaa näiden murheellisten oli huojentaa sydäntänsä lauluilla.
Moni oli valmistanut itselleen kanteleen, ja vanhat sanoivat, että kun
he kuulivat kielien äänen, tuntui se tervehdykseltä Karjalasta, maasta,
jota he eivät ikinä voineet unohtaa. Sinne takasin ja siellä hauta, se
oli heidän kiihkein toivonsa. Tuo kaikki oli minullekin rakasta, mutta
sen täytyi jäädä, kun Reichenberg vei minut muassaan.

-- Käsitän teidän surunne! huudahti Maria myötätuntoisesti.

_Attila._ Ajattelen viimeistä päivääni Wolgan luona, ja sitä mitä sitten
seurasi. Katkeralta tuntui minusta eroaminen ystävästäni, mutta se
kääntyi kuitenkin onneksi, sillä vähän sen jälkeen oli aikomus lähettää
meidät mikä mihinkin kruununtiloille ja pidättää meidät siellä
ainiaaksi.

_Maria._ Orjina?

_Attila._ Niin, semmoisiksi useimmat jäivät. Minutkin oli jo ostettu,
mutta Reichenberg vapautti minut. Hyvästijätön tuska lähtiessäni koski
syvästi vanhuksiin. Kahdeksankymmenvuotias ukko laski siunaten kätensä
pääni päälle ja antoi minulle tämän kirjan, vaikka se oli hänen ainoa
lohdutuksensa. Hän oli saanut sen kornetti Hornilta, ja siitähän oli
opettanut minua lukemaan. Katsokaa; nämät kirjaimet ovat leikatut puuhun
ja sitten painetut paperille. Ajatelkaa mitä taitavuutta tarvittiin,
jotta joka sana saataisiin selväksi.

Kyllä oli Maria kuullut isänsä puhuvan näistä kirjoista. Isä oli itse
kääntänyt useita rukouksia suomeksi, mutta kannet kai eivät olleet siltä
ajalta? Ei, ne oli Attila teettänyt Nyrnbergissä. Tuo pieni kirja oli,
jos mahdollista, säilytettävä hänen kuolemaansa saakka. Se oli
lohduttanut niin monta, ennenkun se joutui hänelle, ja ehkä lohduttaa
vastakin.

Marian kysyttyä, onko hän aina lukenut näitä rukouksia, vastasi Attila,
että kyllä oli hänen nuoruudessaan aikoja, jolloin hän halveksi kaikkea
rukoilemista. Hän oli joutunut ihmisten pariin, joista kaikkinainen
uskonto oli pappiskavaluutta, mutta vallan ja rikkauden saavuttaminen
kaikki kaikessa. Kunnia ja omatunto siinä ei saanut tulla
kysymykseenkään. Samaan aikaan saapui Mainziin ruhtinas Dmitri
Mironovitsh. Hänen vielä lapsena ollessa oli hänen koko perheensä
karkoitettu Siperiaan. Ruotsalaisten upseerien siellä avaamaan
saksankieliseen kouluun oli Dmitri ja hänen veljensä pantu oppilaiksi,
ja siellä he olivat tutustuneet pyhään raamattuun. Siellä kylvetty
siemen oli kauniisti orastanut ja kasvanut veljien sydämmissä. Yhä vielä
oli Dmitri hartaasti uskonnollinen ja vaikutti Attilaan tavalla, joka
palautti häneen lapsuuden uskon, josta hän ei tahtonut Jumalan avulla,
enään luopua. Silloin oli Attila sidotuttanut pienen rukouskirjansa,
joka nyt oli hänelle rakkaampi kuin koskaan.

_Maria._ Tämäkö mielenmuutos saattoi teidät takaisin tänne?

_Attila._ Elämän vaiheet ja Jumalan johto sen vaikuttivat. Parooni
Buddenbrock ei tietänyt Reichenbergin kuolemasta ja tuli häntä
tapaamaan, sillä he olivat lankoja. Hän tarjoutui hankkimaan minulle
paikan Venäjän armeijassa, mutta se ei miellyttänyt minua. En voinut
myöskään jäädä silloiseen kotiini. Maailma on kyllä avara, mutta minulle
ei näkynyt siellä olevan sijaa ja niin kävi, että nyt olen täällä.

Suru silmissä loi Attila katseen Mariaan, joka kalpeana istui häntä
kuunnellen, ja silloin heidän katseensa sattuivat yhteen.

Maria luuli ymmärtävänsä mitä hän ajatteli ja muisti niitä kovia sanoja,
joilla hän oli Attilaa loukannut. Sana »anteeksi»! liiteli jo hänen
huulillansa, mutta ujouden tunne pidätti häntä. Vihdoin kysyi hän
vienosti: -- Olihan se joku meidän lauluistamme, joka palautti teidät
tänne; eikö niin?

_Attila._ Niin oli. Se ilta tuntuu minusta vielä unelmalta. Aurinko
sammui vähitellen ja kuu teki nousua, kun minä seisoin palatsin
akkunassa katsellen ulos. Ette tiedä, mitä on olla maailmaan viskattuna.
Minä sitä olen kokenut, mutta en koskaan niin katkerasti kuin sinä
iltana. Oi, sinä isäni maa, sinun kauneutesi syttyi sielussani! Kuinka
sinä vedit sydämmeni puoleesi!

Marian silmät säteilivät yhä suuremmalla hohteella. Se sointu ja katse,
joka noihin sanoihin liittyi, oli hänelle ihan uutta. Hän ei ollut
sellaista ennen nähnyt eikä kuullut, mutta hän ymmärsi sen hyvin.

-- Laulakaa se laulu minulle, sanoi hän.

Attila tarttui sitraan, soitti muutamia akordeja ja lauloi:

      Yksin istun ja lauleskelen,
      Aikan' on niin ikävä,
      Vesi seisoo ja linnut laulaa
      Eikä tuulikaan vedätä.
      Oisko pursi ja punapurje
      Millä mennä merten taa,
      Sieltä tuottaisin kullalleni
      Pivon kultaa ja hopeaa.

Kun laulun viimeiset säveleet olivat vaienneet, laski hän sitran
pöydälle ja sanoi: -- Se on yksi lapsuuteni lauluista, jota lauloimme
Wolgan rannalla.

-- Laulakaa vielä jotakin muuta, pyysi Maria posket punastuen. Surunsa
oli hän unohtanut.

Attila lauloi katse tajuttomasti luotuna kuuntelijaan, ja laulajastakin
surujen muisto haihtui.

Leena istui sillä aikaa uskollisena rukkinsa vieressä, tarkastaen
nuoria. Kuinka tämä yhdessä olo päättynee? Jos Martti olisi täällä,
tokkohan Maria hänelle niin hymyilisi kuin tälle viholliselle. Attilan
vaikutus Mariaan oli silminnähtävä, mutta olihan neiti toisen morsian.
Martti oli syynalainen, mutta ei toki muita huonompi, eikä häntä saanut
kuulematta tuomita. Onhan se kauhea onnettomuus ja häpeä, jos Maria nyt
unohtaa koko entisyytensä ja kiinnittää sydämmensä viholliseen.

Attilan lähdettyä yritti Maria itse soittaa, johon hän lapsuudestansa
saakka oli harjaantunut, mutta siitä vaan ei tullut mitään; hän nousi ja
lähti huoneeseensa. Kapteeninrouva päätti mennä tapaamaan häntä.

Siellä istui Maria Attilan rukouskirja kädessään, mutta Leenan tullessa
nousi hän ylös. Kapteeninrouva luuli huomaavansa, että Maria oli
alakuloinen, mutta päätöksestään luopumatta astui hän esiin ja puhui
vakavasti: -- Älkää paheksuko, neiti, mutta tahtoisin mielelläni sanoa
sanasen.

Maria katseli häntä kysyvästi, ja Leena jatkoi: -- Ei sovi kunniallisen
neitsyen katsella niin iloisesti vieraaseen mieheen, saatikka kun hän on
vihollinen. Se ei sovi milloinkaan, mutta semminkään ei sille, joka on
toisen morsian.

-- En ole kenenkään morsian enkä siksi tule koskaan.

-- Älkäämme tuomitko Marttia häntä kuulematta.

-- Tuomitsen näkemäni mukaan. Jos Löfving teidän ylkänänne olisi juossut
pakoon, jättäen kaikki sattuman nojaan, olisitteko sittenkin hänen?

Kapteeninrouva ei vastannut, eikä Marikaan puhunut sen enempää, vaan
purskahti itkuun.

       *       *       *       *       *

Semmoisissa oloissa eteni syksy. Oltiin jo Marraskuun puolivälissä.
Varhainen talvi oli lauhtunut, kylmiä sadekuuroja valui alas, myrsky
vinkui rajuja laulujansa ja meren aallot murtuivat tummina ja kuohuen
linnan muuria vastaan. Maria oli täydellisesti toipunut, ja tuo
verrattain tyyni elämä oli saanut vaaleita ruusuja puhkeamaan hänen
poskilleen. Päivät tuntuivat kyllä pitkiltä, ja vapaudenhalu vaivasi yhä
enemmän, mutta ei auttanut muu kuin kärsivällisyys. Attilan ja paroonin
käynnit lyhensivät monta ikävää tuntia, mutta nyt ei ollut kumpaakaan
näkynyt moneen päivään. Vanha palvelijatar kertoi heidän lähteneen
Pietariin.

Marian ja Leenan täytyi nyt tyytyä keskinäiseen seurusteluun, mutta
entinen tuttavallisuus oli kadonnut ja kylmyys astunut sen sijaan.
Leenasta oli Maria kova ja kylmä. Martin oli hän hyljännyt ilman
ainoatakaan kyyneltä. Hän ainakaan ei ollut rakastanut Marttia niinkuin
tämä häntä. Säteilevin silmin hän kuunteli vierasta upseeria.
Todellisesta uskollisuudesta hän ei näkynyt tietävän mitään. Martti
raukka!

Mariata puolestaan tuntui kapteeninrouvan läsnäolo painostavan. Tämän
lujan naisen äänettömyyskin tuntui moitteelta. Mitä se Leenaa koski,
mitä Maria ajatteli. Martin sormuksen oli hän viskannut pois silloin kun
Martti lähti pakoon. Heidän välinsä oli lopussa. Mutta jos hän nyt piti
Attilaa ystävänä, niin siinä ei ollut mitään pahaa. Attila oli
uskaltanut henkensä hänen tähtensä; hän oli etsinyt Marian jälkiä ja oli
pelastanut hänet Walkjärven kurjuudesta. Ja sittenkin Leena vaati
kohtelemaan häntä vihollisena. Mutta siitä ei tule mitään. Tosin oli
Maria kotona ollessaan ajatellut samoin, mutta eihän hän silloin
ymmärtänyt mitä Attila oli. Kerran päästyänsä takaisin Suomeen tunnustaa
hän avonaisesti koko maailman edessä, ettei hän koskaan ole voinut
ajatellakaan jalompaa miestä kuin Attila Reichenberg.

Maria oli kehrännyt koko päivän ja nyt otti hän lukeaksensa Attilan
rukouskirjaa.

-- Lukekaa minullekin, pyysi Leena, ja Maria luki. Kun hän lopetti,
kiitti kapteeninrouva ja sanoi:

-- Oli se hyvä hetki. Toivon monta sellaista. Olen nähnyt, että olette
ollut minulle nyreissänne niiden sanojen tähden joilla varoitin teitä,
mutta minä puhuin omantuntoni mukaan ja niinkuin olisin uskonut
isännekin puhuvan.

Maria ei vastannut, ja Leena jatkoi: -- Olkaamme ystäviä tässä vieraassa
maassa. Ellemme pidä toisistamme, niin ei meillä, ei ainakaan minulla,
ole ketään ystävää. Olisin kovin iloinen, jos tahtoisitte minulle
avomielisesti sanoa mitä ajattelette. Näen että teillä on jotakin
sydämmellänne.

Maria ojensi sydämmellisesti kätensä Leenalle: -- Kiitän, että olette
minulle hyvä. On niin kuin sanotte. Me olemme toisillemme kaikki. Tiedän
olleeni epäystävällinen, mutta suokaa minulle anteeksi. En ole enään
sama tyttö kuin ennen, enkä siksi tule. Mutta luullun avomielisyyteni
puute tulee siitä, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Annan elämän
mennä menoansa mitään tuntematta tai ajattelematta.

Rouva Löfving katseli häntä hieman aikaa. Tyttö parka, ajatteli hän,
mutta oli vaiti. Puhelu keskeytyi ja varjot huoneessa kävivät
synkemmiksi, sillä pesässä oli valkea sammunut ja kotitekoista
talikynttilää ei oltu edes niistetty. Naiset kuitenkaan eivät huomanneet
huoneen hämäryyttä, ennenkun ovi aukeni ja sisään astui vieras nainen.
Maria meni kynttilä kädessä tullutta vastaan, ja molemmat tunsivat nyt
Tasman. Kun rouva Löfving näki tuon kammottavan tietäjättären, jähmettyi
veri hänen suonissaan, sillä ainahan tuo onneton nainen tiesi uutta
surua. Kaiho ja alakuloisuus valtasi Mariankin, mutta tämän tunteensa
voittaen tervehti hän ystävällisesti, kun Tasma ojensi hänelle kätensä.

-- Sain kuulla että olitte täällä vankina ja pyysin lupaa käydä teitä
tervehtimässä, sanoi Tasma kääntyen Leenankin puoleen tarjotaksensa
hänelle kättä.

_Maria._ Mistä tulette?

_Tasma._ Asun täällä linnassa. Olen paroonin väkeä, mutta olin sairas
kun teidät tuotiin tänne. Muutoin olisin tullut ennen.

_Maria._ Palveletteko täällä?

_Tasma._ Parooni osti minut nuorena, ja sittenkun hän joutui virkaan
täällä olen ollut orjana linnassa. Hän aikoi ensin jättää minut suurille
tiluksilleen Liivissä, mutta kun rukoilin häntä, salli hän minun lähteä
Suomeen kokin seurassa. Hän on hyvä ihminen.

Tasma oli istuutunut pesän eteen ja lämmitteli kuihtuneita käsiään
ahjosta leviävässä lämmössä. Hänen edessään seisoi Maria käsi muurin
pankolla ja pää nojautuneena käsivarteen. Kapteeninrouvaa vaivasi neidin
tietäjättärelle osoittama myötätuntoisuus. Hän nousi ja lähti huoneesta.
Säälien katseli Tasma edessään seisovaa tyttöä ja kysyi vihdoin:
Kaipaatteko häntä?

_Tasma._ Olen nähnyt hänen suuntaavan askeleitaan tänne ja tiedän että
hän palaa.

_Maria._ Jos tarkoitatte herraanne, niin on hän ollut minulle hyvä,
mutta en kaipaa häntä.

_Tasma._ Tiedän että herrani on ollut teille hyvä, mutta häntä en
tarkoita, vaan tuota toista. Eikö hän ole teille sanonut, että hän on
minun poikani?

_Maria._ Kuka? Luutnantti Reichenberg?

_Tasma._ Niin pienen poikani nimi oli Paavo, ja siksi häntä vielä sanon
rukouksissani.

_Maria._ Paavo? Hän on puhunut lapsuudestaan, mutta teitä hän ei ole
maininnut. Miksi on hän tämän salannut?

_Tasma._ Hän ei salaa mitään, mutta se joka piilee syvimmässä se
viimeiseksi nousee.

_Maria._ Oletteko tekin ollut vankina Wolgan tienoilla?

_Tasma._ Olen, rakas lapseni. Jospa tietäisitte mitä olen kärsinyt!

_Maria._ Ettekö tahtoisi kertoa niistä ajoista?

_Tasma._ Tahdotteko siis kuulla minua.

_Maria._ Oi, sangen mielelläni!

Tasma lykkäsi pois tuolin jossa hän oli istunut, ja kyykistyi lattialle
kädet helmassa ristittyinä. Maria seisoi vielä, mutta laskeutui istumaan
vihdoin hänkin, nojaten päänsä muuria vastaan, Tasman surumielisellä
äänellä kertoessa:

-- Mieheni oli rakentanut meille oman mökin Käkisalmen luona, mutta kun
sota alkoi, otettiin Antero sotamieheksi. Löfving ja hän olivat ystäviä
ja joutuivat samaan komppaniiaan, kestäen sitten yhdessä vaihtelevia
kohtaloita. Löfving sai pian kätkeä rakkaan vaimonsa maan multaan.
Katkera oli hänen surunsa, ja kun me molemmat itkimme vainajan ruumiin
ääressä, pyysi hän minua ottamaan luokseni hänen silloin yksivuotiaan
poikansa, ja otinkin hänet, vaikka minulla jo oli kaksi muiden
turvatonta lasta. Mutta sitten lähti Löfving muille seuduille, enkä
moneen vuoteen tiennyt hänestä muuta kuin mitä Anterolta kuulin, kun hän
joskus kävi kotona. Isonvihan verineen ja kauhuineen tunnette, mutta
sekin, niinkuin kaikki muu, päättyi. Nääntyneenä makasi Suomi verissään.
Kuoleman rauha oli kaikkialla vallitsemassa. Itse vihollinenkin tunnusti
kurjuutemme ja rupesi säälimään. Kaikki olivat kohtalonsa alle
alistuneet, kaikki paitsi kivekkäät. He uhmasivat ja tekivät maan
valloittajille kaikkea vahinkoa mitä voivat. Voittajat vimmastuivat
uudestaan, ja kun kivekkäät jo olivat poistuneet, kostettiin syyttömille
vaimoille ja lapsille miesten teot. Siten tulivat sissit maan kovimmaksi
kiroukseksi, ja -- tuskallista sanoa -- mutta pahimpina heistä
mainittiin Löfvingiä ja Anteroa.

Oli jouluaatto, ja monista ajoista oli Antero tullut muutamiksi päiviksi
kotiin. Löfving ja hän olivat päättäneet lähteä kolmantena joulupäivänä
ryöstämään suurta kuormastoa, jota kasakat kulettivat sisämaahan. Siihen
aikaan ei kukaan rohjennut asua maantienvarrella eikä kylissä, ja
sentähden olimme mekin laittaneet suojan erämaahan. Pieni ja köyhä se
oli, mutta lapset ja minä saimme Anteron heltymään, niin että hän päätti
purkaa kauppansa Löfvingin kanssa. Joulupäivänä tuli Löfving meille
katsomaan poikaansa, jota hän ei ollut nähnyt viiteen vuoteen. Poika
pelkäsi isäänsä, ja siitä hän oli kovin pahoillaan. Löfving, joka
muutoin ei välittänyt elävistä eikä kuolleista, itki ja koetti lepyttää
poikaa, joka kuitenkin pakeni häntä. Löfvingin meillä ollessa pyysi
Antero hartaasti häntä jättämään viholliset rauhaan, sillä kyllä naiset
ja lapset saavat hengillään maksaa mitä sissit hyötynevätkin. Mutta
turhaan hän puhui, ja ystävät erosivat kiivaassa riidassa. Kohta sen
jälkeen astui sisään muutamia venäläisiä sotureita, ja lepyttääkseni
heitä juoksin heitä vastaan ja heittäydyin ensimmäisen eteen polvilleni,
Anteron tarjotessa aseettomana leipää. Heltyneinä kokoontuivat miehet
leimuavan pesän eteen ja jakoivat lapsille rensseleistään mitä riposi.

Niin kului hetki ikäänkuin ystävien kesken, vaan vieraat koettivat
kaikin mokomin tiedustella kuulumisia Löfvingistä ja lupasivat enemmän
kuin mitä siihen aikaan kellään Suomessa oli, jos auttaisimme heitä
elävänä tai kuolleena saamaan Löfvingin heidän haltuunsa. Vihdoin he
kuitenkin huomasivat houkutuksensa turhiksi, ja päällikkö pyysi miestäni
viereensä tupakoimaan. Minä taas panin nauriita paistumaan tuhkaan ja
pyysin vieraita syömään. Lapset tunkeutuivat heidän ympärillensä, ryssä
oli juuri leppeästi puhunut omaisistansa Donin varrella ja otti
pienimmän tytön syliinsä. Silloin astui Löfving sisään, katseli hetkisen
ympärilleen ja ampui miestäni sydämmeen.

_Maria._ Kuinka se oli mahdollista? Olivathan he ystäviä!

_Tasma._ Niin Anterokin uskoi.

_Maria._ Mitä teitte silloin?

_Tasma._ Minä? Minä en tehnyt mitään, sillä kirkuen löi Attila
käsivartensa kaulani ympäri. Yksi venäläisistä veti miekkansa, mutta
enempää hän ei ehtinyt, sillä samassa silmänräpäyksessä hän kaatui pää
murskana. Kaksi kasakkaa, jotka riensivät apuun, kaatuivat niinikään,
mutta Löfving syöksyi kuin susi ulos poikansa kanssa.

_Maria._ Entä te ja lapset?

_Tasma._ Hyvä on kasakka ystävänä, mutta viha tekee hänestä perkeleen.
Löfving pääsi pakoon, koska hän vielä on hengissä, mutta minut
suljettiin tainnoksissa lasten kanssa palavaan mökkiin.

Tasma vaikeni. Yli 20 vuotta oli vierinyt siitä päivästä, mutta vieläkin
tukahuttivat nämät muistot hänen äänensä, eikä Mariakaan rohjennut
enempää kysyä. Vihdoin jatkoi murheellinen nainen:

-- Jumala ei sallinut minun kuolla, sentähden virkosin ennenkuin savu
tukehutti minut ja sieppasin ainoan lapsen, jonka sain käsiini. Se oli
Attila ja hänet viskasin ulos akkunasta. Yksi kasakka aikoi syöstä minut
takasin tuleen, mutta toinen veti minut ulos. Yö oli kylmä, ja mökkiin
paloivat sinne jääneet lapseni, mutta silloin en sitä paljon tajunnut.
Minä ja poika kuljetettiin yhä kauemmaksi monien satojen muiden kanssa
Venäjän metsiin.

Kaikkien kärsimysten perästä tuntui lepo siellä suloiselta. Vanhat
tuuheat tammet, saarnet, niinipuut, kuuset ja männyt tarjosivat
tuoksuvaa siimestä. Tämän viheriöivän seudun läpi virtasi Wolgan mahtava
vesi, ja sen rannalle jäimme. Meidän miehet osasivat rakentaa laivoja
Venäjän jokia varten. Naiset ja lapset saivat avustaa miehiä. Meidän
kaltaisille kurjille olisi elämä tässä ihanassa seudussa ollut
lievitystä, ellei koti-ikävä olisi vaivannut ja saanut useimmat miehet
yrittämään pakoa. Valitettavasti se ei onnistunut, ja nyt vasta meille
kovat päivät koitti. Meidät määrättiin vietäviksi kruunun tiloille,
miehet neljä yhdessä kahlehdittuina rautakankeen. Mutta sitä ennen...
Tasma vaikeni kauhun valtaamana.

-- No, mitä? kysyi Maria kiihtyneenä.

-- Voi, voi rakas neiti! Vangit olivat polttoraudalla merkittävät.

-- Kauheata!

Tasman ääni kävi vaikeroivaksi. -- Tulipunaisella kämmenenmuotoisella
raudalla, jonka pohjassa oli Venäjän kotka, painettiin merkki poskeen.
Kauhea oli nyt varmuus, ettei yksikään meistä pääse siitä vapaaksi eikä
palaa kotimaahan. Naisten ja lasten vuoro oli kohta tuleva ja tulikin.
Mutta kämmen oli liian leveä pienille poskille ja merkki painettiin
sentähden heidän hartioihinsa. Voivotus nousi ylimmilleen. Attila raukka
tiesi, että meidän vuoromme yhä läheni, ja itki. Kun meihin tartuttiin,
musteni aurinko silmissäni, mutta ihmeellinen voima kannatti minua.
Juuri samana hetkenä saapui muutamia loistavasti puettuja ratsastajia.
He suuntasivat meihin päin, minä tempasin itseni irti, syöksyin heitä
kohden ja heittäydyin hevosten jalkojen eteen. Sidotuilla käsivarsillani
viittasin noiden onnettomien puoleen tulirovion ääressä ja pyysin heitä
pelastamaan lapseni. Ratsastajat pysähtyivät, neuvottelivat ja lähtivät
väkijoukkoa kohden. Lyhyen sananvaihdon jälkeen antoi yksi herroista
rahakukkaronsa sille, joka täällä komensi. Tämä vei Attilan vieraan
luokse, joka oli ostanut hänet. Sillä aikaa oli poika merkitty, mutta
nyt hän ei ollut enään kruunun oma. Ja sama herra osti minutkin.
Arvatkaa kuka hän oli?

Maria tuijotti kalpeana ja liikutettuna Tasmaan, voimatta lausua
sanaakaan, mutta hänen kyyneleensä virtasivat viljavasti.

-- Te tunnette hänet. Isäntäni on parooni Buddenbrock.

Maria ei voinut vastata, hän vaan nyyhki ääneen.

-- Älkää itkekö enään, sanoi Tasma hiljaisesti. Hän vei meidät muassaan,
ja siten tulimme Moskovaan. Siellä oli siedettävämmät olot, sillä
parooni oli hyvä herra.

Mutta Mariaa ei mikään voinut lohduttaa. -- Oi Jumala kuinka olette
kärsinyt. Voi vankiraukkoja! Ja Attilakin. Kuinka voittekaan enää pysyä
hengissä niin suuressa surussa?

Tasma risti kätensä. -- Jos suru voisi tappaa, niin olisin aikoja sitten
kuollut. Mutta sairastuin kuitenkin, niin ettei kukaan luullut minun
toipuvan, ja siitä ajasta olen ikäänkuin muuttunut. Ihmiset pelkäävät
minua ilman syytä, sillä se voima, joka minulle on annettu, on Jumalalta
saatu, ja hänen asioitaan olen koettanut ajaa.

Tuon Maria käsitti. Kovien koettelemusten kautta oli Jumala ottanut
tämän naisen yhdeksi valituksensa. Ikäänkuin salaisen voiman lumoamana
tuijotti hän yhä tietäjättäreen.

_Maria._ Milloin palasitte Suomeen?

_Tasma._ Täällä olen ollut monta vuotta. Ensikerran tulin tänne paroonin
kanssa, sillä kun hän minut osti, niin olin hänen.

_Maria._ Oi, Tasma, oletteko orja?

_Tasma._ Olen tämän maallisen elämäni aikana. Mutta aikani ei ole enään
pitkä. Tuskin käsittänette kuinka lohduttava se tieto on. Olette vielä
nuori, mutta minulle on kuolema ikäänkuin valo ylösnousemisen aamusta.
Ajattelen häntä, joka kantoi ristin kaikkien meidän puolestamme. Ette
usko kuinka minä iloitsen siitä ajatuksesta, että saan laskeutua levolle
ainiaaksi. Tämä kuihtunut ruumis on kerran uudistuva ja kirkastuva
luojani edessä, ja Jeesus on kaikkien edellämenneiden rakkaitteni edessä
sanova, että olen hänen niinkuin hekin.

Tasma vaikeni, mutta nähdessään Marian kyyneleet sanoi hän lohduttaen:
-- Parooni on ollut hyvä isäntä, eikä hän enään vaadi minulta mitään
työtä. Saan mennä ja tulla tahtoni mukaan kenenkään kysymättä, eikä
minulta mitään puutu. Buddenbrockin perhe on rikas, mutta kreivinna on
kova. Parooni saattaa pikastua ja rangaista, mutta hän on myös
anteeksiantava, antelias ja hyvä. Mutta kreivinnan sydän on kivestä.
Hänestä orja ei ole linnankoiran arvoinen.

-- Entä Attila? Onko hänkin orja.

-- Ei, hän sai vapauden ja vietiin vieraisiin maihin. Nyt kevättalvesta
palasi hän vihdoin, mutta silloin en tuntenut häntä enään.

-- Voi Jumala, mitä suruja! vaikeroi Maria. Häntä pyörrytti ja kun hän
kätki kasvonsa käsiinsä, astui Leena sisään. Kapteeninrouva ei voinut
enään hillitä vastenmielisyyttään tuosta pitkästä puhelusta. Tasma sen
huomasi ja nousi ylös.

-- Enpä ollut muistaakaan lähteä, sanoi hän, tarjoten kättä Marialle.
Sitten kääntyi hän Leenan puoleen sanoaksensa hänellekin jäähyväiset,
mutta sisällisen katkeruuden vallassa tiuskasi kapteeninrouva
katkerasti: -- Olisi ollut parempi jos ette olisi muistanut tulla tänne,
niin olisivat neidin kyyneleet säästyneet.

_Maria._ Rouva Löfvingillä ei ole oikeutta karkoittaa sitä, jonka minä
mielelläni näen luonani.

_Leena._ Jos kerran nuo venäläiset kauhut sitovat sydämmenne
vihollisiimme, niin olkoon onneksi. En kadehti ketään.

Vastenmielisyys paisui Marian sydämmessä ja kovat sanat liitelivät hänen
huulillansa, mutta Tasma riensi pysäyttämään tätä pikastumista.

-- Älkää minua vihatko, pyysi hän surullisena, ei vaikkapa pitäisitte
minua vihollisenakin. Suomi on kärsinyt kauheasti, mutta kärsinyt on
Venäjäkin. Kaksikymmentä miespolvea ja enemmänkin kuluu ilman apua,
mutta sitten tuo uusi aika lohdutusta ja vapautusta. Silloin ojentavat
kansat kädet toisilleen ja käyvät veljinä yhdessä.

Leena kääntyi ylenkatseellisesti pois. Mitä hän piittaa hullusta
naisesta. Mutta Tasma jatkoi näkemänsä tulevaisuuden hurmaamana:

-- Kärsivistä kansoista syntyy profeettoja, jotka saarnaavat
evankeliumia ja raivaavat tien maailman vapahtajalle, sillä hänen
äänensä tulee kerran kaikumaan synnyttääksensä uudestaan ihmisten
sydämmet ja valitsemaan köyhät opetuslapsikseen.

Tietäjätär vaikeni. Näytti siltä, että se näky, joka häämöitti hänen
sielussaan, vähitellen haihtui, mutta nykyisyyskään ei vielä ollut hänen
tajuntaansa palannut. Sanaa sanomatta hän lähti.

Kummallisen ennustuksen hurmaamina pysyivät Maria ja Leena mykkinä,
mutta kapteeninrouvan halu saada tietää enemmän Tasman käynnistä sai
hänet vihdoin kysymään, oliko tuolla noita-akalla ollut mitään asiaa?

Maria kertoi lyhyesti mitä oli kuullut, mainitsematta kuitenkaan
Löfvingiä ja Attilaa. Leena ei aavistanutkaan kuka Tasma oli, mutta
päättäen siitä mitä oli puhuttu kivekkäiden julmuudesta, arveli hän,
että hänen miestänsä oli kuvattu pahaksi konnaksi. Sitä toki ei Maria
saanut uskoa, sillä ei syy ollut Löfvingin eikä hänen miestensä, vaan
tuon noita-raukan kaikkine viisasteluineen. Leena puolestansa kuvasi
Löfvingin järkähtämätöntä uskollisuutta sille lipulle, jolle hän oli
vannonut, hänen rakkauttansa Ruotsin vapauteen. Semmoisia suurtöitä
pitäisi majuri Sprengtportinkin tyttären ymmärtää. Jos Ruotsin kuningas
olisi puolustanut maata niinkuin Löfving ja hänen miehensä, niin olisi
maailma saanut nähdä toista. Mutta oltiin liiaksi velttoja, ja sentähden
Löfvingiä tuomitaan vääremmin kuin ketään toista ihmistä.

Kapteeninrouvan kiihoittunut mielentila sai Marian mykäksi. Hän ei
luullut ansainneensa näitä moitteita eikä huolinut niihin vastata. Ja
olihan jo päivä lopussa. Oli aika mennä levolle.

Seuraavana aamuna ryhtyi kumpikin tavallisuuden mukaan rukkiinsa. Ei
haluttanut riidellä, mutta ei kummallakaan ollut ystävällistä sanaa
sanottavana. Painostavalta tämä kuitenkin tuntui. Jospa Herra tässä
tuskassa lähettäisi jotakin lohduttavaa.

Odottamaton apu saapuikin, kun heidän palvelijattarensa Eudotja astui
sisään kahden valkoseen puetun orjattaren kanssa, jotka kantoivat vasua,
ja Eudotjan käskystä asettivat sen Marian eteen, tuoden terveisiä
kreivinna Buddenbrockilta, paroonin kälyltä. Eudotja käänsi venäläisen
puheen suomeksi. Sitten nostivat orjattaret vasua peittävän liinan,
ilmoittaen että kreivinna lahjoitti siinä olevan puvun Marialle, jotta
hän siihen puettuna saapuisi kreivinnan huoneustoon. Vasussa oli useita
silkki- ja samettihameita, hienoimpia liinavaatteita, helmiä ja
kultaisia koristeita. Orjattaret tarjoutuivat kampaamaan neidin hiukset
ylhäisten tavan mukaan.

Eudotja selitti heidän puheensa, ja tytöt nostivat vasusta kaiken tuon
komeuden, mutta kun se oli tyhjennetty, käski Maria heitä panemaan
kaikki takaisin vasuun ja sanomaan hänen puolestansa kiitokset ja
anteeksipyynnön. Hän ei voinut ottaa kreivinnan lahjaa vastaan.

Ällistyneinä katselivat orjattaret Mariaa ja toisiansa. Mitä tuli heidän
vastata haltiattarellensa? Moista sanaa he eivät rohjenneet hänelle
viedä. Olihan se tavaton armo, kun kreivinna suvaitsi tahtoa nähdä
vangittua neitiä. Kukapa ei häntä kadehtisi.

-- Mitä?! huudahti Eudotja. Aijotteko kieltää. Älkää rohjetko lähettää
takaisin kreivinnan lahjaa.

Sittenkin Maria pysyi päätöksessään, mutta ei Eudotjakaan hellittänyt.
Juhlallisena asettui hän Marian eteen varoittaen: -- Älkää hyljätkö
onneanne, sydänkäpyseni. Ette tiedä Jumalan aikomuksia. Ehkä tulette
tässä puvussa yhtä onnelliseksi kuin kaunis Natalia Narishkin.

Kysyväisenä katseli Maria Eudotjaa, ja tämä jatkoi: -- Natalia Narishkin
oli yhtä kaunis ja yhtä köyhä kuin te, mutta Alexei Mihailovitsh,
Venäjän suuri tsaari, otti hänet puolisokseen, vaikka sitä kyllä
bojaarit vastustivat. Siitä näette, kuinka onnellisesti saattaa käydä
sen, joka on hyvä ja sydämmestään nöyrä.

Mutta sittenkään ei Mariassa näkynyt mitään myöntymisen merkkiä.
Päinvastoin luuli Eudotja huomaavansa yhä kiihtyvää uhmaa, ellei se
ollut suuttumus, joka nosti punaa vieraan tytön poskille. Kuinka tuo
tyttö hupsu saattoi siten pilata onnensa? Eudotja päätti ryhtyä
viimeiseen yritykseen.

-- Te olette köyhä ja turvaton vanki ja kuitenkin ovat kaikki täällä
teille hyviä. Kun korkea herrasväki sai tietää, että olitte ollut
armelias köyhille, on teille osoitettu paljasta hyvää. Teidät on tuotu
tähän upeaan linnaan, olette saanut hienoimpia ruokia, olette saanut
pitää ystävänne luonanne, ja sittenkin olette tyytymätön. Ja kun
armollinen kreivinna tahtoo kunnioittaa teitä tällä lahjalla, niin
hylkäätte sen. Se on rumaa, kiittämätöntä. Jos olisitte pukeutunut
näihin vaatteisiin, olisi teidät saatettu itse kreivinnan luo. Olisitte
saanut suudella hänen kättänsä ja pyytää mitä ikinä haluatte.

Mutta neiti vastasi: -- Sanokaa kreivinnalle että kiitän hänen
armostaan, mutta etten voi ottaa sitä vastaan. Jos kreivinna tahtoo
nähdä minua, niin mielelläni käyn hänen luonansa vapaaksi päästyäni,
mutta silloin tässä puvussani.

Eudotja pudisti onnettomana päätänsä ja tahtoi todistaa tuolle
itsepäiselle ettei semmoinen sopinut, mutta Maria ei kuunnellut häntä.

-- Sanokaa hänelle, jatkoi Maria, että olen köyhä tyttö köyhästä maasta.
Äidilläni ei ollut koskaan parempia vaatteita, ja hän oli kuitenkin
paljon parempi minua. Osoittaakseni kuitenkin, että pidän arvossa sitä
hyvyyttä, joka on tullut osakseni, tahdon ottaa muistoksi tältä ajalta
ja viedä kotiin Suomeen tämän hienon pitsihunnun.

Eudotja kiivaasti käski orjattaria viemään vasun pois, ja Maria
nähdessään hänen nyrpeytensä pyysi: -- Älkää olko pahoillanne. Nähkää,
suru kotimaassani on nyt siksi katkera, etteivät sen tyttäret saata
koreilla niinkuin yksin onnelliset voivat.

Eudotja ei vastannut, mutta näkyi kyllä ymmärtävän. Hän kulki ovea
kohti, mutta kääntyi taas, pysähtyi epäröivänä ja meni vielä kerran
Marian luo.

-- Ette ymmärrä mitä teette, Maria Wasiljewna! Mutta vaikka hylkäätte
onnenne, rukoilen Jumalaa teidän puolestanne. Olette olleet armelias
venäläisten naisten pojille, hoitaneet minunkin Iivanaani, niin että hän
jäi henkiin. Sentähden tahdon palkita teitä sillä, mitä minulla on.
Ottakaa tämä, pyysi hän vetäen povestaan pienen vahakynttilän. Se on
kirkossa siunattu pyhänä pääsiäisyönä. Jos toivotte jotakin, niin
virittäkää tämä kynttilä ja rukoilkaa, ja Jumala antaa sen teille, mutta
teidän täytyy rukoilla niin kauan, ettei kynttilästä jää hituakaan,
sillä muutoin siunaus haihtuu. Mutta jos uskollisesti kestätte, niin
saatte mitä anotte.

Maria otti kynttilän ja aikoi kiittää, mutta Eudotja jatkoi: Ottakaa
tämä ristikin ja kantakaa sitä povellanne. Tehkää niin, Maria
Wasiljewna, niin saatte nähdä että tulette onnelliseksi.

Hellyys Eudotjan äänessä ja hänen suuri kiitollisuutensa sai kyyneleet
nousemaan Marian silmiin, mutta tahtomatta kuulla sanaakaan kiitokseksi
riensi vanhus huoneesta.

Maria seisoi äänetönnä huntu käsivarrellaan ja nuo oudot lahjat
kädessään. Tuo kaikki oli niin ihmeellistä, ikäänkuin hän olisi herännyt
unennäöstä. Hämmästyneelle Leenalle hän näytti mitä oli saanut. Leena
tarkasti kaikkea ihmetellen ja kunnioituksella, semminkin tuota
ihmeellistä kynttilää. Semmoinenhan oli ihan kuulumatonta, ja vallan
ylevähän tuo venäläinen nainen oli ollut. Kapteeninrouva oli syvästi
liikutettu.

-- Katsokaa kuinka kaunis tämä on, huudahti Maria, levittäen huntua
nähtäväksi.

Onhan se kaunis, myönsi Leena. Mutta --, kapteeninrouva laski hellästi
kätensä Marian olalle; häneltä ei riittänyt sanoja tarpeeksi
kiittääksensä Mariaa, joka oli hyljännyt lahjat. Ei sitä olisi kestänyt,
jos Maria olisi ruvennut komeilemaan vihollisten koruilla, kunnes hänet
vihdoin olisi tallattuna viskattu pois.

Nyt he vihdoin ymmärsivät toisiansa ja olivat ystäviä kuten ennenkin.

       *       *       *       *       *

Syksyn likasäät olivat muuttuneet talveksi. Pakkanen oli ankara ja
eilis-illasta saakka pyrytti lunta laajoina hiutaleina, jotta huoneen
muutoinkin niukka valo vieläkin himmentyi. Maria seisoi akkunan edessä
katsellen ulos. Hänen edessään lepäsi Suomenlahti jäätyneenä ja
rajattomana, yhtenä ainoana lumikenttänä. Sen äsken rauhattomat aallot
olivat nyt pitkiksi ajoiksi laskeneet levolle ja kätkeytyivät yhä
syvemmälle talven kylmän vaipan peittoon. Miltähän maailma näyttää, kun
ne taas vapaina vyörivat ja maa viheriöitsee? Lumiraskaat pilvet ja
katkeamaton äänettömyys synnyttivät vaihtelevia ajatuksia, synkkiä ja
surullisia niinkuin kolkko luontokin. Tasman ihmeellinen kohtaloonsa
alistuminen palasi yhä Marian mieleen. Päässeekö hän koskaan
semmoiseksi? Ehkä ei koskaan. Elämä oli kuitenkin kaunis, ja elää tahtoi
hän ollakseen onnellinen ja luodaksensa onnea muille. Mikä tämä onni
olisi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ja missä se asui tässä kauheassa
maailmassa, joka on kurjuutta täynnä? Suru kotimaassa, Tasma, Venäjän
orjat, kaikki ne tuhannet surun ja kurjuuden muodot, joista hän oli
kuullut, kiitivät hänen silmiensä editse, eikä hän voinut auttaa
ainoatakaan. Itse oli hän vankina ja suljettuna erilleen kaikesta. Oi,
vapautta! Pois täältä elämään ja toimeen. Sittenhän voi tyytyväisenä
kuolla.

Leena näki kyllä kuinka hän päivä päivältä kärsi täälläolostaan.
Kapteeninrouvalle oli elämä melkein entistä helpompi. Hänen ei tarvinnut
enään huolehtia pikku Tapanistaan. Jumala oli hänet korjannut kaikista
vaaroista ja kauheuksista. Mutta nuo toiset lapset! Turku oli tosin
kaukana sodan jaloista, siellä oli ihmisillä leipää ja ehkä heistä
armeliaat ihmiset pitävät huolta, eikä nyt kyyneleet auttaneet, täytyy
luottaa kaikkivaltiaaseen. Todellista iloa tunsi Leena ajatellessaan
että Maria oli hyljännyt nuo vieraat puvut. Hänen sydämmensä oli siis
yhä suomalainen. Mutta oliko se myös hänen tuolla kotona? Martin nimeä
ei mainittu koskaan. Oliko hän kokonaan menettänyt Marian rakkauden?
Oliko sovinto mahdoton? Ei hän yksin syyllinen ollut. Hän kyllä katuu
vikaansa ja korjaa sen jollakin uljaalla teolla. Todellinen rakkaus
antaa anteeksi.

Että nuo nuoret vielä saattaisivat sopia, se odotus täytti Leenan
sydämmen ilolla. Silloin ei tarvinnut enään pelätä tuon komean herran
silmäyksiä täällä linnassa. Mutta oliko todellakin syytä tähän pelkoon?
Tosin Maria Attilan ollessa hänen luonaan näytti aivan toiselta,
eloisalta ja lämpimältä, mutta kaipasihan nuori nuoruutta semminkin
heidän nykyisessä yksinäisyydessään. Olkoon! Mutta Tasman käynnin
jälkeen oli Maria kokonaan muuttunut. Ei kelvannut rukki, ja akkunassa
hän seisoi niin haaveilevana kuin olisi odottanut vapauttavaa enkeliä
taivaan pilvistä. Eiköhän vaan itse linnan herralla ollut jotain osaa
tähän tutkivaan levottomuuteen.

Monenmoiset epäluulot olivat valaneet myrkkyä Leenan mieleen. Hänen
täytyi kerran puhua julki.

_Leena._ Minulla on muutamia sanoja sydämmelläni, jotka minun nyt täytyy
lausua. En ole aina ollut semmoinen kuin tahtoisin olla. Sanani
saattavat joskus olla epämieluisia, vaikka tarkoittavat hyvää, sillä
nuorille on tapani puhua avonaisesti kiittäen tai moittien.

_Maria._ En ymmärrä teitä.

_Leena._ Ensiksi kiitän teitä vieläkin, ettette ottanut noita tarjottuja
tavaroita vastaan.

Maria puristi lämpimästi Leenan kättä ja vastasi entisellä viehkeällä
äänellään: -- Ette olisi itsekään ottanut niitä vastaan.

_Leena._ En, sitä en olisi tehnyt, mutta se ilahuttaa minua isänne ja
hänen -- --, sanat takertuivat hänen kieleensä. Ajattelen häntä, joka on
tuolla kotona. Martti ei ikinä suo itselleen anteeksi -- mutta --

Maria vetäytyi kalmankalpeana edemmäs.

-- Minun puolestani tehköön mitä tahtoo. Sormuksensa hän saattaa löytää
verisestä hiekasta, mutta Maria Sprengtportia hän ei löydä ikinä.

-- Ei hän ollut muita huonompi.

-- Se olkoon teidän lohdutuksenanne. Minä luulin häntä siksi miltä hän
näytti. Sitä minä suren, että hänen kuntonsa oli valhetta.

Leenasta nämä sanat olivat kirveleviä iskuja, mutta hän vastasi
levollisena: -- En puolusta häntä, mutta rohkenen vakuuttaa, ettei
sellaista ikinä enään tapahdu.

-- Kyllä se jo riittääkin mikä on tapahtunut. -- Maria kääntyi
katkeroittaneena pois. Hän ei tahtonut kuulla enempää.

-- Älkäämme tuomitko häntä kuulematta. Sitä on moni saanut katua, vaikka
liian myöhään.

-- Voi Leena! Minusta on kaikki koko elämässä liian myöhäistä.

-- Älköön teille tulko onnettomuutta siitä, jos joskus saatte mitä
pyydätte.

-- Ei minulla ole mitään pyydettävää.

Maria kääntyi taas akkunan eteen katsellen ulos, mutta nuo sanat oli
tuska pusertanut hänestä. Hänen kasvoissaan kuvastui taas tuo surun
kylmä piirre, joka oli niissä näkynyt täälläolon ensi aikoina. Myöhemmin
siitä ei ollut tuntunut jälkeäkään; päinvastoin olivat neidin kasvot
ilmaisseet sisällistä iloa. Marttiko nyt kaikki synkisti? Kapteeninrouva
katui äskeistä puhettaan, mutta Marian ajatukset olivat toisilla,
kaukaisilla poluilla. Silmät katselivat uneksivina avaruuteen ikäänkuin
tavoittaaksensa tuota tuntematonta, jota hän etsi. Äkkiä juohtui hänen
ajatuksiinsa Eudotjan pieni kynttilä. Entä jos hän virittäisi sen ja
rukoilisi Jumalalta -- mitä? Hän ei rohjennut ajatella tätä ajatusta
loppuun; sitä mitä hän tahtoi, sitä hän ei tahtonutkaan. Pelko ja suru
sekaantui kaikkeen.

Lunta tuli yhä taajoina hipaleina ja teki ilman melkein
läpikuultamattomaksi, mutta vähitellen muodostui kaukaisuudessa tummempi
kohta, jossa hän vihdoin erotti kahden hevosen vetämän kuomureen. Linnaa
kohden ne pyrkivät ja seisahtuivat vihdoin linnan pihaan. Attila! oli
hänen ensimmäinen ajatuksensa. Oliko Buddenbrock palannut? Kiihkeän ilon
vavahdus värisytti hänen mieltänsä, mutta se muuttui pian epävarmuudeksi
ja levottomuudeksi. Mitä nämät muukalaiset hänelle merkitsivät tahi hän
heille?

Vähän ajan päästä saivat vangit Eudotjalta tietää, että linnan herra oli
palannut sihteerinsä kanssa, ja Maria toivoi että Attila vielä samana
iltana kävisi häntä tervehtimässä, mutta turha oli odotus. Vasta
seuraavana päivänä oli hänellä siihen aikaa, ja silloin oli itse parooni
muassa.

-- Tulemme Pietarista, lausui Buddenbrock tervehdittyään. Siellä on
tapahtunut ei ainoastaan Venäjälle vaan koko Europalle ja semminkin
Ruotsille tärkeitä tapauksia.

_Maria._ Mitä on tapahtunut?

_Buddenbrock._ Suuriruhtinatar Elisabet Petrowna on astunut Venäjän
valtaistuimelle.

_Maria._ Haluaako hänen Majesteettinsa sotaa vai rauhaa?

_Buddenbrock._ Saatte tietää kaikki, kaunis lapseni, sitten saatte itse
päättää. Aluksi mainitsen, että tieto teidän hyväntahtoisuudestanne
meidän sairaita sotilaitamme kohtaan ja heille annetusta avustanne on
joutunut itse hoviin. Sen johdosta olen nyt täällä tuodakseni teille
Hänen Majesteettinsa kiitoksen ja ilmoitan teille, että saatte pyytää
jonkun armo-osoituksen. Mikäli se koskee teitä itseänne, on se
ehdottomasti täytettävä.

_Maria._ Pyydän saada palata Ruotsin Suomeen.

_Buddenbrock._ Siinäkö kaikki.

_Maria._ Kapteeninrouva Löfving kuuluu samaan pyyntöön.

-- Toimitan anomuksenne perille, vastasi parooni, vetäen luoksensa
tuolin, johon hän istuutui. Minulle on mieluista voida vakuuttaa teille
Hänen Majesteettinsa suostumus. Teen sen varmimmalla vakaumuksella,
koska tiedän, että keisarinna Elisabet surkutellen on saanut tiedon
monien raskaasta kohtalosta sekä Venäjällä että Suomessa, ja hän on
päättänyt tehdä mitä mahdollista on luodaksensa tulevaisuudessa
alamaistensa onnen.

Maria katseli epäillen ritarillista vierastansa. Kauniisti hän kyllä
puhui, mutta ehkä vaan hovin tapaan semmoista, jolla ei ollut mitään
merkitystä, ja laisinkaan punnitsematta sanojaan vastasi hän kylmästi
pää kenossa puolittain ylpeillen: -- Minua ilahuttaa, jos keisarinna on
tullut huomaamaan niitä kärsimyksiä, joiden alaisiksi hänen armeijansa
on joutunut hyökätessään Ruotsia vastaan.

-- Te puhutte kuin lapsi, vieläpä kuin ymmärtämätön lapsi, vastasi
parooni synkistyen synkistymistään.

-- Niin luulette, huudahti Maria, kun ette tunne minua. Mutta suokaa
minun kantaa Venäjän kruunua yhtenä ainoana päivänä, niin saatte nähdä,
olenko lapsellinen tai ymmärtämätön.

-- Mitä siis tekisitte tuona merkillisenä päivänä? kysyi Buddenbrock
hymyillen.

-- Sanoisin kaikille Venäjän Suomessa asuville: Rakas suomalainen
kansani, minua surettaa kun olette riistetyt erilleen veljistänne
Ruotsin Suomessa, sentähden tahdon olla jalomielinen ja lahjoittaa
teidät takaisin kotimaallenne, luvaten etten enään koskaan vahingoita
teitä.

_Buddenbrock._ Tämä ajatus ei oikeuta teitä kruunua saamaan, mutta
keisarinna Elisabet, jolla se on Jumalan armosta, valmistelee
kotimaallenne lahjaa, joka on hänen valtansa arvoinen.

_Maria._ Mitä tarkoitatte?

_Buddenbrock._ Keisarinna käsittää Venäjän aseiden menestyksen Jumalan
suojeluksen osoitteeksi, sillä Jumala ei koskaan edistä väärää asiaa, ja
vääryydellä on Ruotsi ryhtynyt tähän kauheaan sotaan. Hänen
Majesteettinsa tietääkin varsin hyvin, että useat valtiopäivämiehet
semminkin Suomessa vastustivat sotaa, ja keisarinna on sentähden
pysähyttänyt voitolliset sotajoukkonsa, suodaksensa Ruotsille
miettimis-aikaa. Venäjän valtakunta on siksi suuri, ettei se kaipaa
laajennettuja rajoja; ainoastaan ystävyyttä Hänen Majesteettinsa vaatii
Ruotsilta. Mutta koska Suomen kansa ensikädessä ja kovimmin on kärsinyt
sotien rasituksista, tahtoo Hänen Majesteettinsa erityisesti kääntyä sen
puoleen, antaaksensa itse kansan ratkaista, onko sen maa vastakin oleva
Venäjän ja Ruotsin riitojen temmellyskenttänä, vai tahtooko se,
keisarinnan avulla, muodostaa siitä vapaan ja riippumattoman
valtakunnan.

_Maria._ Venäjän avulla? En usko teitä.

_Buddenbrock._ Jokainen sana on kuitenkin tosi. Jos suomalaiset tahtovat
pysyä rauhallisina ja erota Ruotsista, saavat he itse vapaasti määrätä
heille soveliaimman hallitusmuodon. Voivat sen tehdä täysin turvattuina,
sillä keisarinna lupaa heille suojeluksensa ja apunsa.

Maria tuijotti sanattomana parooniin. Hän ei tietänyt mitä sanoa, vielä
vähemmän mitä ajatella, ja Buddenbrock jatkoi: -- Teidän säätynne
kutsutaan kokoon. Ratkaisu riippuu sitten Suomen säätyjen vastauksesta
Hänen Majesteettinsa esitykseen. Te ymmärrätte minua paremmin kuultuanne
tämän asiakirjan.

Hän veti esille paperin taskustaan ja ojensi sen Attilalle käskien häntä
lukemaan sen heille.

Attila oli asettunut huoneen ovipuoleen, ja hän näytti Mariasta
kalpeammalta kuin koskaan ennen, astuessaan likemmäksi ja pysähtyessään
vähän loitommalle noista molemmista nojatuolissa istuvista. Attila alkoi
lukemisen vähän epävarmalla äänellä, huomattavasti liikutettuna, mutta
mitä edemmäksi hän pääsi, sitä suuremmalla voimalla ja elävyydellä hän
jatkoi.

-- Keisarinna tekee manifestissaan jokaiselle semminkin säädyille ja
asukkaille Suomen suuriruhtinaskunnassa tiettäväksi, että kun tuo
Ruotsin puolelta kauvan mietitty ja valmistettu jumalaton sota nyt on
ulotettu, on Jumala siunannut Venäjän aseet voitolla. Keisarinna, joka
aina on halunnut elää rauhassa kaikkien naapuriensa, ja semminkin
Ruotsin valtakunnan ja sen asukasten kanssa, on sydämmellisellä huolella
nähnyt sodan tuottamaa häviötä ja viattoman veren vuodatusta ja on
kaikilla keinoilla koettanut estää sen syttymistä ja saada rauhan
palautetuksi. Hän oli ehkäissyt vihollisten joukkojensa marssin odottaen
rauhanehdotuksia Ruotsin puolelta, vaikka turhaan, ja hän on kohdellut
Ruotsin alamaisia kaikella lempeydellä taivuttaaksensa Ruotsin kruunua
samanlaiseen menettelyyn. Sitä mieluummin on hän tämän tehnyt, kun hän
tietää, ettei tätä väärää sotaa suinkaan ole alotettu kaikkien säätyjen
suostumuksella. Semminkin ovat suomalaiset, kuten luonnollista onkin,
vastustaneet sotaa ja toivovat sen pikaista lopettamista, koska heidän
etukädessä täytyy kärsiä suurta vauriota. Heidän kärsimyksiänsä
keisarinna säälii sitä enemmän, kun hänen sotajoukkonsa eivät ole
samonneet Suomeen valloituksen aikomuksessa. Jos siis suomalaiset
pysyvät rauhallisina eivätkä ryhdy mihinkään vihollisuuksiin, eivätkä
millään tavoin auta ruotsalaista armeijaa, vaan osoittavat, että
todellakin tahtovat elää naapuriystävyydessä Venäjän kanssa, niin
vakuuttaa keisarinna, ettei heille mitään vahinkoa tehdä, että saavat
pitää ja nauttia omaisuutensa ilman mitään sortoa keisarinnan
suojeluksen alla. Lisäksi tahtoo keisarinna mielellään myöntyä ja kaikin
tavoin olla avullisena siihen, että Suomen suuriruhtinaskunta, jos se
tahtoo vapautua Ruotsin vallasta, voidakseen vastedes välttää semmoista
turmiollista sotaa, joka nyt raivoo muutamien henkilöiden
omanvoitonpyynnön tähden, saattaa itsenäisenä, kenestäkään
riippumattomana maana asettaa semmoisen hallitusmuodon, joka sen omaksi
eduksi ja ikuiseksi vahvistukseksi sopii. Siinä tapauksessa lupaa
keisarinna sen suojelukseksi niin suuren sotajoukon kuin tarvis vaatii.
Sillä tavoin saattaa Suomi, kun sillä on oma valtiolaitos ja
hallitusmuoto, tulla väliaidaksi Venäjän ja Ruotsin rajalle, joka on
Ruotsillekin eduksi, koska se siten pääsee kaikesta vaarasta Venäjän
puolelta, jos se vast'edes tahtoo olla Venäjän kanssa ystävällisissä
väleissä.

-- No, mitä arvelette siitä? kysyi Buddenbrock, kun Attila oli
lopettanut.

Pilkallinen hymy näkyi Marian huulilla ja tuntui hänen äänessään kun hän
vastasi: -- Onko se ajatus syntynyt keisarinnassa ruotsalaisen ja
venäläisen parooni Buddenbrockin välittelyjen johdosta?

-- Ettekö siis ymmärrä, huudahti Buddenbrock ärtyneenä ja punastuen,
että Venäjän keisarinnan sydän haluaa luoda kansanne onnen, että hän on
myötätuntoinen teidän suruillenne ja tahtoo säästää teitä vastaisesta
kurjuudesta. Venäjän mahtavan valtikan alla, mutta ainoastaan sen alla,
odottavat Suomea rauhallisemmat ajat. Tässä näette -- hän viittasi
Attilaan -- ensimmäisen lähettilään tämän sopimuksen toteuttamiseksi.
Suojelijanne on nyt kapteeni, ja huomenna hän lähtee Suomeen
neuvotellakseen tästä ehdotuksesta sikäläisten johtavien miesten kanssa.
Hän samassa voi olla saattajananne sinne, jos suvaitsette.

Maria oli kuunnellut Buddenbrockia ikäänkuin uneksiva, ja hänen
lopetettuaan tuijotti hän puhujaan mykkänä. Mutta äkkiä leimahti salama
hänen silmissään, hän hypähti ylös, kasvot hurmausta säteillen huudahti
hän riemuiten: -- Uskon teitä! Ette voi pettää minua! Oi, kunpa hänen
majesteettinsa olisi täällä, jotta saisin heittäytyä hänen jalkainsa
juureen ja vakuuttaa hänelle, että tämä lupaus antaa hänelle Venäjän
rajalla vartijan, joka ei koskaan petä, ja hänen kruunulleen ystävän,
johon hän voi kaikessa luottaa. Sallikaa meidän rientää täältä
julistamaan tätä tietoa kaikissa kirkoissamme, kaikissa kodeissamme,
niin että Suomi saa sen siunattuna joululahjana!

Molemmat miehet pitivät katseensa kiinnitettyinä häneen, kun hän onnen
hurmaamana seisoi siinä; mutta ikäänkuin uhkaavana pilvenä astui äkkiä
Leena esiin, posket tuhkaharmaina ja huulet mielenkiihkosta väristen.

-- Niinkö te pysytte uskollisena Ruotsin kuninkaalle? kysyi hän
terävästi ja huolimatta vieraista herroista, joille hän muutoin aina oli
kunnioitusta osottanut. Tiedättekö mihin saman kruunun ja saman lipun
alle kuuluminen velvoittaa? Ja tiedättekö mitä se tekee, joka rikkoo
uskollisuusvalansa? En tahdo sanoa mitä te ansaitsette ja mitä saatte,
jos sen teette, mutta varoitan teitä, neiti. Peruuttakaa petolliset
sananne.

_Maria._ Väärin teette kun soimaatte minua ja sanotte minua
petolliseksi. Älkää luulko että aion peitellä tekoamme tahi salaa sitä
esittää. Ei toki! Julkisesti ja riemuiten on kansa kutsuttava kokoon, ja
avonaisesti miettikööt miehemme maan tarpeita.

_Leena._ Mitkä miehet?! Luuletteko yhdenkään suomalaisen miehen
antautuvan moiseen tekoon. Meillä ei yksikään rehellinen mies kuule tätä
kehotusta eikä siitä kiitä.

_Maria._ Niin te luulette, Leena, koska Löfving on semmoinen. Hän ei
muuta ymmärrä kuin taistella ja kuolla Ruotsin edestä, sama se
kaadutaanko miekkaan vai tallaavatko Hattujen ylpeät miehet meidät
kuoliaaksi. Mutta minä teille sanon: isonvihan ajoista kytee toinenkin
mieli Suomessa, ja viimeksi olen kuullut sitä lausuttavan niiden kesken,
jotka vietiin Lappeenrannasta.

_Leena._ Heidän sanansa jääkööt heidän itsensä varalle. Tähän ne eivät
kuulu.

_Maria._ Mutta ne kuuluvat tähän, sillä he sanoivat, että Ruotsi jo on
liian heikko puolustaaksensa Suomea. Ehkä olette sitä itsekin kuullut.

_Leena._ Monasti, ennenkin kuin te. Mutta uskon, että Jumala on se, joka
päästää meitä valastamme, emmekä me itse.

_Maria._ Eikö siis Jumalan ääni puhu keisarinna Elisabetin kautta?
Muistakaa kuinka Jumala käski Moosesta viemään Israelin lapset
Egyptistä, kun aika oli tullut, että heille oli annettava oma isänmaa.
Jumalan käsi johti heitä, ja samoin on Kaikkivaltias johtava meitä,
kunpa vaan meillä on miehuutta ja näytämme että tunnemme oman tiemme.

_Leena._ Israelin lapset olivat orjia Egyptissä, eikä heiltä otettu
mitään valaa, mutta Suomen kansa on vapaa, vaikkakin lapsipuolen
asemassa. Minkä arvoisina uusi hallitsija meitä pitää, se riippuu siitä
millä tavoin sanomme jäähyväiset entiselle.

_Maria._ Olkoon! Lähden itse Tukholmaan. Teidän majesteettinne, minä
sanon, iloitkaa köyhän Suomen kanssa, sillä kohta nousee aurinko
surevien erämaittemme ylitse. Olemme monet vuosisadat suojelleet
valtakuntaanne, mutta nyt on vartija-aikamme päättynyt ja niinikään
taistelujen päivä, sillä Suomi on nyt elävä omia tarkoituksiaan varten
ja sen pojat ovat vapaina seisovat oman ruhtinaansa kanssa. Me käännymme
nyt pois Sveanmaasta Venäjän puoleen, joka tarkoittaa parastamme.
Jäähyväisiksi ojennamme uskollisen käden. Ystävyytemme on oleva luja
niinkuin uskollisuutemmekin oli. Kiitos, oi Svea, siitä mitä meille olet
antanut, vapaan yhteiskuntalain ja Jumalan sanan! Niiden puolesta olemme
taistelleet ja niiden puolesta kaatuneetkin. Nyt ne meitä seuraavat
uuteen aikaan oikeutettuna perintönämme. Sinä, oi kuningas, riemuitse,
kun näet onnen kasvavan kansassa. Se ei halua miekan kunniaa eikä
loistoa. Niiden tähden on se liiaksi kärsinyt. Ei, Suomi sitoo
voittoseppeleensä rauhallisten kotien laakereista.

_Leena._ Voi sinua onnetonta lasta!

_Maria._ Tätä onnea ei Ruotsi eikä sen kuningas meiltä kiellä
palkinnoksi siitä, mitä olemme heidän puolestaan tehneet.

_Leena._ Parempaa emme saa, mutta kyllä --

Buddenbrock nousi kyllästyneenä. -- Jättäkäämme nuo sikseen, sanoi hän.
Neiti Sprengtport ymmärtää keisarinnaa, ja minä jätän tuon suuren
tehtävän hänen käsiinsä, kun manifesti julaistaan Suomen kansalle.

Parooni kääntyi Marian puoleen: -- Huomenna tähän aikaan on kaikki
valmiina lähtöänne varten. Ennen iltaa palaan tänne sanoakseni teille
jäähyväiset.

Keveästi kumarrettuaan lähti Buddenbrock huoneesta, mutta Maria oli yhä
kuin haltioissaan. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, niin
odottamattomasti ja pyöri nyt hänen päässään kuin sekava unennäkö. Hän
ei liikahtanut, ja katse puoleksi suljetuista silmistä harhaili
avaruudessa.

Leena oli vetäytynyt pois kuohuksissa kaikesta mitä oli kuullut. Attila
katseli milloin Mariaa milloin sitä hienoa lankavyyhteä, joka oli ollut
Marian käsivarrella, mutta joka nyt unohdettuna riippui tuolin selässä.

-- Oletteko nähnyt keisarinnaa? tunnetteko häntä? kysyi Maria vihdoin
ikäänkuin herättyään.

_Attila._ Olen nähnyt Hänen Majesteettinsa ja puhunutkin hänen
kanssansa.

_Maria._ Todellakin!

_Attila._ Keisarinna käski minua luoksensa. Hän tahtoi tarkasti tietää
tapahtumat Valkjärvellä ja Lappeenrannassa kun pelastin teidät. Kerroin
hänelle kaikki ja vakuutin sen ohessa, että vaikka ei kukaan muu
Suomessa ymmärtäisi keisarillista manifestia, niin ainakin te sen
ymmärrätte.

_Maria._ Miksi ette kohta sanonut, että kaikki kotolaisemme riemuitsevat
ja siunaavat hänen majesteettiansa.

_Attila._ Suokoon Jumala sen todeksi.

_Maria._ Kukapa epäilisi kun on valittava, tahdommeko rauhan omassa,
itsenäisessä maassa vai lakkaamattoman sodan kirousta ja lopullista
perikatoa.

_Attila._ Niinpä teistä. Mutta mitä nuo muut sanovat, kun täytyy toimia.
Suomen täytyy olla yksimielinen toimiakseen pontevasti ja osoittaakseen,
että se osaa itse ottaa ohjakset käteensä.

_Maria._ Suuri pohjoismaiden sota opetti meille paljon. Olen kuullut
miestemme puhuvan, mitä he vankeina Siperiassa ajattelivat maansa
kohtalosta. Ja kun he sitte palattuansa kotia näkivät kaikki raunioina,
sanoi moni, että Ruotsin aika oli mennyt. Kun pakolaiset vihdoin
palasivat Ruotsista, ei heillä ollut enään muuta tuomisia kuin se,
etteivät enään ymmärtäneet kansansa kieltä. Olen kuullut kuinka
katkerasti soturimme valittivat isänmaan kohtaloa, ajatellessaan että
nuoriso nouseva ei enään ymmärrä toinen toisensa kieltä.

_Attila._ Tähän kokemukseen täytyy meidän perustaa tulevaisuutemme.
Vedotkaa isonvihan muistoihin, kun käännytte kansan puoleen. Opettakaa
sitä toimimaan miehenlailla. Se kuulee ja seuraa teitä, kun te keväällä
levitätte keisarillista manifestia. Oi Maria, jos tietäisitte, mitä tämä
ajatus on minulle, joka olen alottanut elämäni vankeudessa ja
kaksitoista vuotiaana saanut orjanpolttomerkin hartioihini!

_Maria._ Oi niin!

_Attila._ Mutta Jumalan kiitos, nämät surut ovat laajentaneet sydämmeni
niin, että siihen nyt mahtuvat kaikki kärsivät olennot ja että se nyt
tykyttää ihmiskunnalle eikä vaan omalle onnellensa ja voitollensa. Se
ajatus, ettei vastaisten sukupolvien tarvitse enään kärsiä niinkuin me,
antaa hengelleni siivet ja valmistaa minua kohtaamaan mitä vaaroja
tahansa, jos vaan sillä voin luoda valoisampia päiviä jälkeläisillemme.

_Maria._ Kiitos!

_Attila._ Mutta teidän puolestanne olen levoton. Minua pelottaa teidän
turvallisuutenne, kun ryhdytte tehtäväänne.

_Maria._ Itse tahdotte kaatua, jos siksi käy, mutta minulle ette soisi
samaa onnea.

_Attila._ Kansallamme ei ole varaa menettää sellaista kuin te. Tiedän
että autatte minua ja voitte saada enemmän aikaan.

_Maria._ Missä ei päästä ajoneuvoilla siellä ratsastan, missä ei voi
ratsastaa siellä kävelen. Kaikki jotka tahtovat minua auttaa tekevät
samoin, sillä jokaiseen mökkiin on saatettava tieto siitä mikä on
tulossa. Pakkanen ei pysty jäseniini, lumi ei sulje tietäni, sillä minä
kuljen Jumalan kanssa ja Herran enkeli varjelee minua.

_Attila._ Ja kylvönne ei kuole, vaikka kaatuisittekin ennen aikoja. Jos
sorrutte, astuu toinen sijallenne, ja jos hänkin hukkuu, niin nousee
hänen verestänsä tuhansia, kunnes työ on suoritettu, sillä se ajatus,
johon Jumala on kätkenyt tulevaisuuden, ei voi kuolla, vaikka sen
profeetat kaatuvat marttyyreina.

_Maria._ Oi, kun saa elää ijankaikkisen edestä, sen edestä, joka ei voi
kuolla.

Attila ei vastannut, katseli vaan Mariaa, joka nyt seisoi hänen edessään
niin ylevämielisenä ja puhtaana, jommoisena hän ei ollut vielä nähnyt
yhtään naista. Ja Leena sopukastaan katseli näitä nuoria, joita hän ei
ymmärtänyt, mutta joita hänen täytyi sinä hetkenä rakastaa.

Innostuneena ojensi Attila käsivartensa Mariaa kohti ja lausui Leenalle:
-- Tuossa on se, jonka tulee ensimmäisenä kantaa Suomen kruunua. Sanokaa
se kotolaisillenne. Sanokaa heille myös, että Katarina Jagellonikan
kruunu odottaa perijäänsä. Vanhat Wolgan rannoilla tiesivät mihin se on
kätketty Turun linnassa. Mutta he luulivat, ettei sen aika koskaan tule.
Nyt se häämöittää hänelle, joka seisoo tuossa.

Hän lähti huoneesta, mutta Leena oli kuin muuttunut. Attila oli taas
Ruotsin vihollinen ja kiusaaja, joka tahtoi vietellä heitä luopumukseen.

Maria huomasi tuon ankaran naisen vastenmielisyyden ja kietoi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri: -- Älkää vihatko häntä, pyysi hän
liikuttavalla hellyydellä.

_Leena._ Hänen valtansa ei ulotu edemmäksi kuin Jumala sallii, mutta
kuinka sinulle käy, onneton lapsiparka?

_Maria._ Ota henkeni, jos sitä ansaitsen, mutta anna minun nyt olla
onnellinen. Minusta tuntuu kuin kaareutuisi pääni ylitse avoin taivas.

_Leena._ Ole varoillasi. Pian saattaa olla liian myöhäistä.

_Maria._ Pyydän yhden vuoden, ehkäpä vaan kuukausia. Sitten saatte
musertaa minua tai tehdä mitä tahdotte, vaan ei nyt. Ette tiedä kuinka
onnellinen olen.

       *       *       *       *       *

Buddenbrock palasi illemmällä ja ilmoitti että orjattaret odottavat
sivuhuoneessa, jossa Leena saisi valita, mitä matkavaatteita he
tarvitsivat kotimatkaa varten. Kapteeninrouva läheni ovea ja Maria aikoi
seurata, mutta Buddenbrock pyysi häntä jäämään. -- Rouva Löfving
toimittaa sen yksinkin, sanoi hän.

Maria kokosi ajatuksiansa. Nyt hän kai viimeistä kertaa seisoi tämän
hyväntekijänsä edessä. Mistä löytää sanoja oikein kiittääksensä häntä.
Huomaamatta tätä hajamielisyyttä astui Buddenbrock edestakaisin
lattialla. Sitten hän äkkiä pysähtyi Marian eteen, joka puoleksi
nojautuneena pöytään seurasi häntä silmillään.

-- Minulla olisi teille kysymys tehtävä, sanoi hän. Puhukaamme
avomielisestä. Mitkä kohtalot odottanevatkin isänmaatanne, niin nyt
ainakin ovat levottomat ajat. Suomi on köyhä, ja vastainen käänne tulee
raskaasti painamaan sen perheitä. Sanotte, että isänne on ennen aikojaan
murtunut ja ehkä piankin jättää teidät. Silloin olette turvaton. Minä
taas olen jäänyt yksinäiseksi elämässä enkä voi semmoisena viihtyä.
Uljaalla Buddenbrockin nimellä on yksi ainoa kannattaja, ja isiemme
maatilat joutuvat vieraille, jos sukumme kuolee. Mutta se ajatus minua
katkerasti surettaa. -- Te ymmärrätte minua. Tahdotteko ruveta
vaimokseni. Rakastan teitä vilpittömästi ja tahdon tehdä voitavani
saattaakseni teidät onnelliseksi.

Sanoja liiteli Marian huulilla, mutta hän ei kyennyt niitä lausumaan.
Hänen kurkkunsa oli kuin kuristettu. Hän vaikeni kuin kuollut.

-- En tarvitse monta sanaa, sanoi parooni. Jaa tahi ei.

-- Ei! huudahti Maria ja purskahti itkuun. Teidän ylhäisyytenne etsiköön
naista, joka sopii teille paremmin kuin minä.

-- Siinä ei ole kylliksi aihetta kieltoonne.

-- En mene koskaan naimisiin, nyyhkytti hän, mutta parooni Buddenbrockin
on helppo löytää sellainen, joka häntä rakastaa. Harvalla miehellä on
niin paljon annettavana kuin teillä. Hän kohotti kyyneltyneet silmänsä
paroonin puoleen ja lisäsi hiljaa: luulin teitä niin onnelliseksi.

-- Loistollakin on surunsa, hymyili Buddenbrock. Minun isänmaani on
pirstattuna, ainoa poikani lepää maan mullassa, kaikki
nuoruuden-ystäväni ovat poissa. Attila on ainoa, johon katseeni voi
ilolla kääntyä, koska hän on ainoa, joka luulee minun ansainneen
rakkautta sen hyvän tähden jota olen tarkoittanut. -- Olette nuori, ehkä
ette ymmärräkään sellaista, mutta elämä sen teille opettaa.

Maria yhä äänetönnä silmäili surullista miestä, ja hän jatkoi: -- Te
olette yksi niitä harvinaisia naisia, jotka ymmärtävät mitään timantteja
ja kultaa korkeampaa. Teillä on sydän lihasta ja verestä. Säilyttäkää
mitä teillä on. Täältä pääsette turvattuna. Attila seuraa teitä täältä
ja on edesvastuussa siitä ettei teille tapahdu mitään pahaa. Jos sitten
tahdotte auttaa häntä hänelle annetussa toimessa, niin menettelette
oikein ja järkevästikin. Hyvästi.



SISÄLLYS.


I Osa.
Johdatus............................... sivu   3
  I Luku. Vanhat ja nuoret.............  »    10
 II  »    Marttilan leirissä...........  »    84
III  »    Lappeenrannan taistelu.......  »   124
 IV  »    Taistelun jälkeen............  »   170
  V  »    Vangit.......................  »   206





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisatojen perintö 1 - Arpaa heitettäissä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.