Title: Vuosisatojen perintö 2 - Murrosaikana
Author: Elfving, Betty, 1837-1923
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisatojen perintö 2 - Murrosaikana" ***


VUOSISATOJEN PERINTÖ


Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]


II OSA

MURROSAIKANA


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.



I Luku.

Siemen tuuleen.


Kun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat
rauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen
päin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut
Venäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse
peninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme
peninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja
Kaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän
läpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan
oli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi
Vilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia
mökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi
ruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat.
Enemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi
he kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan
hirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että
kyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten
rauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä
1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa
Suomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä
tunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana,
mutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin
kutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset
lapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista
kodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia
satulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja
jakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua.
Asukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti
seisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä
tehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat
kristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka
muodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen
kärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti
hyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa
pienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.

       *       *       *       *       *

Päivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria
Sprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä
ratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin
edustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut
heidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat
pakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa
reessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei
näkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi
olevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä,
jotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään
seurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.

Sillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja
iloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa
samettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas
kaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva
täysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti
yhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa.
Koko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.

Attila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei
säikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä,
lähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia
sanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan
paikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli
tullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety,
mutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä
hevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.

-- Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö
tunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on
Säkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin
voittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä
miestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.

He olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo.
Martti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa
silmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli
jättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.

-- Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa
taas kaikki hyväksi.

-- Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.

-- En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa
on suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?

_Maria._ Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä
minä ajattelen.

_Martti._ Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.

_Maria._ Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja
vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.

_Martti._ Et tiedä!

_Maria._ Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa
tehtävä.

_Martti._ Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa
uudestaan.

_Maria._ Pohjatonta ei voi täyttää.

_Martti._ Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?

_Maria._ Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun.
Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut.
Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut
ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme
saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä
puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua
rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan
pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo
oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin,
ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että
omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka
ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.

_Martti._ Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut,
uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en
olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.

_Maria._ Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa,
mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut
seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa
vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.

Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen
ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan,
mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän
vastasi: -- Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos
menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!

Hän syöksyi pois.

Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka
oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui
vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa.
Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja
vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti
häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.

Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se
herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin.
Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata.
Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta
ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle.
Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja
huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta
nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti
ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella?
Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei
vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei
Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.

Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta
ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas
kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui
toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria
pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi
oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä
näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä
kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä
ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä
Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse
hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli,
astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.

Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa
Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty
edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti
retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies
ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset
vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut
jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja
syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara
sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät
he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan
sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut
pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo
valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko
sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat
syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta
heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys
esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta
missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui
hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla
nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:

-- Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita
omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään,
siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä
mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen
on Viipurikin?

Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet,
mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo
saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä,
eikä Löfving viivytellyt sen antamista.

-- Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka
tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne
sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena
ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta
minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.

-- Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika.
Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme
elukat, kun tyhjensitte latomme?

-- Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat
useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi
iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin,
sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa
takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko
maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko
Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut
hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on
oltava mihin kuulutaan.

Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja
ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa
leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20
vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut
kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä
oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin
heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei
hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä
tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta
Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.

Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli
marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10
kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan
venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin,
kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen
syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa,
tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. -- Tässä saatte itse
nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja
jaellen niitä väestölle. -- Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten
asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä
selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus
olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.

Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet
lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta
ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät
parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä
lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja
miettivänä.

-- No? kysyi Löfving kärttyisästi.

-- Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika
ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.

-- Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt,
arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen
ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja
sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan.
Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja
kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle
ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana.
Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime
kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen
lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei
tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.

Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla
etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän
omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä
pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät
pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon
kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä
pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko
haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei
nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet
pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä,
joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä
katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän
hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi
miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket.
Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan
talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli
hänen läheisyydessään.

-- Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.

Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä
liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas.
Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja
sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään
huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen
kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta.
Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän
istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.

-- Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa
levittääksensä sen hänen alleen.

-- Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.

Maria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon,
asetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi
pari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä
kohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä
pysähtymään.

Tuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät
pyytämättäkin seisahtumaan.

-- Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin
mökkiin, muutoin kuolee hän viluun.

-- Vieläkö hän elää?

-- Elää, mutta täällä hän kuolee.

Miehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää
kuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet.
Mutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis
--. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin,
mutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät
siis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva
paikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat
sidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän
epäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän,
suomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin
levolliselta ja sanoi varmalla äänellä:

-- Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia,
sillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin
vangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty
vapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle
suojaksi Haminaan saakka.

Sotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko
heidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen
upseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan
tämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä
aikoina saanut luottaa kehenkään.

Maria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving
oli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet
erilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat
hyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.

Sotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen
vaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi.
Tuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he
suorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut
jaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin
selitettyään riensivät he pois.

Maria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren
kasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle
vuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä
loimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui
nukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun
olkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja
tuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän
kehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli
tietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut,
että hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja
sillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma
olisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset
Marian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää
vastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta
hyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.

Jo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka
tuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman
alle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.

Maria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä
vaalimaan.

-- Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.

-- Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. -- Tiedäthän sen.

-- Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua
rakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko
elinajaksemme.

-- Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin
on isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja
hoitoa. Hän ei meitä erota.

Attila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin,
kun hän sanoi: -- Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät
isäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo
ruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa
sinut hänen huostaansa.

Hän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima
palasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu
olkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan
revityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen
kättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: -- Sinä olet kuin hyvät
enkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.

Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun
hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: -- Tuo
nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!

-- Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:

-- Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen
ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.

Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä
ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti
vihdoin:

-- Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa
tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! -- Hän syöksyi esiin
tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka
vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt
rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.

_Maria._ Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi
minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan
omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.

_Martti._ Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?

_Maria._ Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani
vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.

_Martti._ Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.

_Attila._ Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin
älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on
kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja
sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla
mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.

Martti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä
kylmältä: -- Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin
selvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin
luulette olevan.

Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui
hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet
seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään
riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving
salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.

-- Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko
mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että
hän seurasi neitiä suojelusvartiana.

-- Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja
vimmatusti kääntyen Marian puoleen: -- vai enkö ehkä innokkaasti
pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut
vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua.
Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit
sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi
kuninkaani ja maani?

Maria katseli vakavasti Marttia.

-- Oletko sinä Martti?

-- Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit
meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen
rinnalla.

-- Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.

Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: -- Älä
ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.

Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: -- Tyhjyyttä
toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria
täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi
lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.

Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan
verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi
kuinka oli käynyt ja synkistyi.

-- Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.

Attila puoleksi nousi ja vastasi: -- Harvoin seisoo toinen niin toisen
tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti
valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo
minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo.
Hansikkaani on jo ennen heitetty.

Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä
verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa
ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään
mies. Kapteeni veti esille taskupullon: -- Juokaa, se on järkevintä mitä
mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving
kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja
käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä
kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.

Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät
ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki
oli paennut.

Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli
talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään.
Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja
kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella,
kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä.
Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui
sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä
kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut
jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja
asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät
saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti
vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti
pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena
päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.

Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä,
sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle.
Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli
muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä
paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat
selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät
hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa.
Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi
Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se
oli lämmitetty.

Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta.
Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä
pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko
hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria
ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän
mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui
hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut
pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa
näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi
Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan
sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän
jaksoi. -- Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet
vahvistavasti.

Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot
ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään
maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon,
jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän
todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän
mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut
hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella.
Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä
surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin
ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä
rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian
myöhäistä.

-- Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa
johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet
rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta
itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet
vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli
siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen
täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.

Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli
Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa
hänet.

Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: -- Oletko ajatellut mitä se
maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?

_Maria._ Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.

_Attila._ Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on
auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.

_Maria._ Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut
suorittaa.

_Attila._ Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää
sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?

_Maria._ Kaikessa sinun kanssasi!

_Attila._ Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi
menetetty.

_Maria._ Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa
tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä
rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.

_Attila._ Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun
yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.

Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin
kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.

-- Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama
olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.

Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen
luo ja sanoi matalalla äänellä: -- Koetan ulkoapäin avata luukut ja
saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina.
Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin
silloin on aika.

Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta.
Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö
liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle
Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja
liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat.
Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi
miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri
tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.

Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän
aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle.
Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa.
Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät
itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria
vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi,
ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti
nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä
kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella
ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen
rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa
kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin
olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys
vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle
yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti
vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden
tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat
eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut.
Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen
kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen
kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat
pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään
seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta
sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi
tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä
ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui
edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän
seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo
outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea
erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa
hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli
paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet
viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.

Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen
pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin,
vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut
mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla
hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät
pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi
hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja
Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja
lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän
heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa
heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja
vapaina.

-- Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat
tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta
ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: -- Pysähtykää, muutoin ammumme.

Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta,
joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta.
Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.

       *       *       *       *       *

Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä
pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja
nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen
kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon,
sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket
olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen
kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä,
ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä
katsomaan.

Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes
lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän
palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni
tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja
entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka
olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä
valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi
turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa
menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen
hänen kanssaan -- tämmöisinä aikoina -- sehän oli avointa kavallusta, ja
tiettyä oli mitä siitä seuraa.

Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli
väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi.
Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä
lausunut sanaakaan.

-- Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.

-- Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he
ovat tappaneet hänet?

-- Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja
kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut
ajatella?

Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: -- Varoitinhan minä teitä
vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo?
-- Maria purskahti taas itkuun.

-- Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne
mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on
yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän
kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän
sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun
armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa,
väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä
Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän
talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän
kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se
olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa,
niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka
tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.

Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein
tajunnut mistä puhe oli.

-- Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.

Maria rupesi kuuntelemaan. -- Saanko siis odottaa isääni tänne tänään?
kysyi hän.

-- Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on
lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin
työtä riittää.

Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen
ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.

-- Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.

-- Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.

Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: -- Tiedän kyllä että he
ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut
muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni -- jota
eivät aavistakaan.

-- Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.

-- Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin
kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein
hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut
hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta
näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että
rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän
siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin
erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän,
jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja
surussa.

Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen
puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut.
Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.

-- Mitä se on? kysyi hän äkkiä.

Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: -- Ne tulevat taistelupaikalta.
Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan,
mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi,
mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.

Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet
valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut,
mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: -- Jos haluatte
keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin
pastorin, kun hän saapuu kylään.

Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: -- Kyllä, silloin
kun minut viedään kuolemaan.

Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.

Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee
tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.

-- En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos.
Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se
on valoisa niinkuin tänään.

-- Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.

-- Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran
vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa
auringon loistaa pääni päälle.

-- Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?

-- Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä
huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani.
Minun on niin raskasta olla.

Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien
parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten
pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: -- Ei!

Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän
olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä
kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän
häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo
ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.

Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian
tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö
oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa
oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä
hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin
kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on
hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.

Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse
ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, -- sillä,
sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista
toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä
Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan
näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän,
temmasten oven auki, tuolla hän istuu.

Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän
vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen,
nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata
mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin
hän miellyttävämpi kuin ennen.

-- Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.

Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.

Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin
Maria uudestaan toipui ja vastasi: -- Tiedän että minun tulee kuolla, ja
että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa
kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon
ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.

-- Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.

Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: -- Älkää olko kova,
Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja
aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten
käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.

Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä
nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:

-- Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän
on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.

Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä
suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.

-- Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle
sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen
tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu
hänet. Sen sanottuaan hän lähti.

Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän
nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian
meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema,
ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa
näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas
ympärilleen. -- Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?

Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli
hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa
hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän
kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli
hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden
nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.

Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato.
Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli
sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty,
jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli
niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä
kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin
toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu
Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä
kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti,
ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle
Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella
ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli
hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän
rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on?
Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.

Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet.
Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu
Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän
näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin
ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli
kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois,
mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.

Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja
pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa
vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin
olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta
näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä
jota hän etsi.

Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä
myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva
sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä.
Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.

Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua
neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä
hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen
kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut
eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään,
auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia
äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle.
Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja
kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala,
turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä
ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta
meitä ijankaikkiseen elämään.

Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan.
Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka
pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen,
joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä
Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen
korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka
lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos
hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti
rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut
itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut
hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan
käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua,
korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa.
Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se
valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin
tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat
poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle
Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?

Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui
musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää
ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin
lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin
pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada
levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.

Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla
kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja
lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; -- miksei hän puhuisi heille?

-- Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan
sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta
valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala
lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin
viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä,
ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo
meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden
mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä
hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se
päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen
asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme
omiin käsiimme.

Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana.
Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan
keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin
kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: -- Lieneekö hänessä perkele?

-- Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta
suuhun.

-- Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme
siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme
perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan
Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta.
Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei
tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa
antaa meille Viipurin takaisin.

Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun
kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta
surujen maata? Mitä uskoa?

-- Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. -- Mitä arvelet?

-- Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua
ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä
olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita,
että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle,
toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää.
Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää
mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei
enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin
maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia
oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan
pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat
kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja
onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa
suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme
suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan
luona on lopussa.

Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä
loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä
moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu
vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla
sanoilla pelastaa henkensä?

-- Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme,
lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että
venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.

Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli
oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän
ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita.
Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään
armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta?
Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu
houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.

-- Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi
hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.

-- Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli
sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät
sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä
tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun
yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä,
orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan
niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja
hoitakaamme omaamme!

-- Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.

-- Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa
meitä. Hirtettävä hän on! -- Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille.
Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta
uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo
päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui
irti sanoen:

-- Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä
yksin.

Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti
hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle.
Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt
hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.

-- Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.

-- Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.

Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan.
Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta
tämä hurjasti pisti ja löi.

-- Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun
teidät kaikki! -- Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti
lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne.
Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli
kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä
tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti
tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema
pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen
vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos
mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: -- Sittenkin lähdemme
yhdessä!

Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun
tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.

-- He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä
pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille,
mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka
latva jo oli tulessa.

-- Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan.
-- Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu
tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään
tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.

-- Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii,
huudettiin taas.

-- Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!

Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas
ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä
kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä
aavistanut mitä oli tapahtunut.

Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän
rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään
muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa
syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen
eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja
kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus
ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi
ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että
Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan
Säkkijärvelle.



II Luku.

Uusi päällikkö.


Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa
sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen
valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki
asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän
jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli
epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja
muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja
monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä.
Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa
odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa
seuraavissa säkeissä:

      Taashan taivaan aurinkoinen
      Säteitänsä lähettää,
      Ja se Svean vielä pukee
      Purppuransa loistohon.

      Sulle kunnia valmistelee
      Maineen, jok' ei unohdu,
      Urostöitäs mainioita
      Jälkimaailma ylistää.

       *       *       *       *       *

Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä
lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja
rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa.
Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että
kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja
itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä
syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien
sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat
tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja
säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin
Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta,
pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen
vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin
huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen,
kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan
ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se
löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä
toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.

Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä
viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan
täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet
homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti
kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja
vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4
kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät
haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin
jalan pistäyvän ilmoille.

Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin
miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin
huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan
muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei
voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten
ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja
kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne
talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit
saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata,
Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli
saatavissa.

Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta
kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi
Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian
vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä
vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten
kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina
väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.

Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert
ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa
hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille
sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit
jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli
aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla
hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet
ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja
mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.

Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin
kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt
ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:

-- Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon,
hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden
puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin,
että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui
aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän
eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään
itsenikieltämykseen.

Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja
itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta
miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että
Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan
valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana.
Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat
saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt,
koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi,
että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria
pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli
niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä
kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt
selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan
sotaa Venäjätä vastaan.

Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden
johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut
ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin,
joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella
syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi
sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden
ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin
kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin
mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön
erinomaista nerollisuutta.

Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä
nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat
seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät
kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.

Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä,
että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai
esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja
suuruudessaan.

-- Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta
saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin
ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä
ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi
tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari
vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika
Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi
järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden
jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa
kehdossa.

-- No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.

-- Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että
Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta
hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä,
mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla.
Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo
olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen
pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin
veljentyttären tyttärenpoika.

Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät,
että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin
poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin
tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.

-- Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä
sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.

-- Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! -- kuului kaikilta tahoilta.

Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: -- Tsaari Pietarin
puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet
samoin periä sen äitinsä jälkeen.

-- Tottakai! Tietysti!

-- No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole
niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja
auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.

-- Vai niin! Vai sen tähden. -- Nythän oli saatu langan päästä kiini,
eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi
tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.

Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. -- Eiköhän olisi ollut parempi,
arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa,
kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille
seurauksille.

Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana
ylipäällikön suunnitelmassa.

-- Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen
kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen
turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä
koskaan voida kylliksi palkita.

-- Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee
palveluksen Ruotsille?

-- Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin
sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille:
Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt,
että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.

-- Sepä! Vai niin!

-- Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki
mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.

Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa
puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle
ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.

Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta
vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti
hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu
siihen.

Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään.
Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus
vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?

Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat
Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse
palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana --

Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka
verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena
Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut.
Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli
saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen
kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva
Haminaan.

Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja
mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei
ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa
polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä.
Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika
oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki
syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa
jälkeen, riensi toverien perässä.

Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki
kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa.
Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle
ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa
seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään
voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta
talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin
runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen.
Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen.
Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa.
Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla
vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä
oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa
voitoissa.

Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille.
Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät
he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana
joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie,
ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden
viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina
pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa,
lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa
ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen
tervehdykseen voitonsaajalle.

Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella
olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien
yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti.
Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta
ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta.
Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.

Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian
tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas
oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet
heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin
toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan
niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan
luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä,
semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo
yksistään urostöiden ja voiton takeena.

Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet
Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi
hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat
tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi
keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.
Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet
paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja
suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden
kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin
puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar
Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä
Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa.
Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut
tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta
oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet
vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän
olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä
kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen
seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.

-- Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän.
Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt
on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.

-- En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä.
Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä
mahdollisena.

-- Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin
metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin
-- ajatelkaa erämaahan -- ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä.
Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän
asiaa ratkaistuna.

Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea
edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni
kuitenkin Hubert inttää:

-- Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan
äidin, Annan, käsiinsä.

-- Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä.
Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia,
jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa
Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille
kaikki mitä vaadimme.

-- Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden
pilkallisen katseen Segebadeniin.

-- Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari
Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki
ymmärrät.

-- Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin,
hymyili Hubert ivallisesti.

-- En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin
miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.

-- Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.

-- Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.

-- Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. -- Kah! kah! kaikui yhä
loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.

Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle
vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä
kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten
airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään
painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden
jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi
myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin
kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu
saada selkoa.

-- Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. --
Mitkä silmät! Se on hän! -- Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!

-- Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.

Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä
pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö
mahdollista?! Oi Jumala!

Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän
kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat
nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät
tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi
torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.

Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi
katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.

-- No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. --
Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän
keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.

-- Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää
pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.

Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä
kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.

-- Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.

-- Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi
siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät,
sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti
raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan
osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla
istui livreaan puettu kuski.

-- Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin.
Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja
kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä
ansaitsevat.

-- Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. -- Mitä tuo on?

-- Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa!
Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja
ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.

Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas
vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä
voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa,
ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli
ympäriseisovia ihmetyttänyt.

-- Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä
paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän
teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi.
Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on
tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.

-- Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut
Venäjän aarteet muassaan.

-- Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja
ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen.
Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.

-- Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä
lienee.

-- Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!
Entä suuriruhtinatar?

-- Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä _hän_ on?

Lewenhaupt yskäsi. -- Hän tulee toiste -- yhtaikaa sen suuren voiton
kanssa. -- Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin
päin. -- Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti
ja jyrkästi, rientäen pois.

Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin
saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi
ohjaksia. -- Tahdotko mitään? kysyi hän.

-- Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?

-- Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut
ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:

-- Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo
kallisarvoiset arkut sisältävät?

-- Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.

-- Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.

Ylipäällikkö hengähti syvään: -- Olkoon, poikani, olet todellakin
minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää
sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.

Segebaden kalpeni. -- Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka
tahtoisi kuolla edestänne.

-- En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt
silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi.
Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä
makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se
on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit
jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa
talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme
tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä
toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota
sotaonnestamme puuttuu.

-- Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä -- niin --

-- Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja
koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo
jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta
jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että
kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni
urhoollisen miehen johtamina.

-- Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka
silloin käy?

Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: -- Älä pelkää. Olen
antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta
huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja
vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija
näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan
vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä
tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja
jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.

-- Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?

Siihen ei tullut mitään vastausta.

-- Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on
täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!

-- Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!



III Luku.

Manifesti.


Vaikka 1741--1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara,
mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat
räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi.
Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat
Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan
ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus
oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin
koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta,
mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen
sanansa otettu eri lailla vastaan.

Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki
hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten
hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen
peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua
hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari
oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy
hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.

Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut
ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin
vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai
Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun
hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla
äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving
vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään
makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun
hän vihdoin sanoi: -- Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän
oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut
pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!

Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän
sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli
aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen
sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin
tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta.
Hän oli vaan entistä tuimempi.

Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli
majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto
hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli
tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan
majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen.
Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme
vangiksi otettua kasakkaa.

Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt
linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena
hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa,
pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa
rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten,
mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet
pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea
avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua
istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä
tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän
pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?

Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen
valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti
sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei
olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski
isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota
kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä,
mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli
syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn
häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli
menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän
itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos,
puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei
koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään
lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.

Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään,
kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois
saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän
sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän
kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin
sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana
aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät
huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin.
Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua
miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat
hänet mukaansa.

       *       *       *       *       *

Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin,
lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan
suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli
suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä
sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi
kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa
kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan
kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä
päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin
Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla
paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti
kyllä sekä miehet että tykit.

Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä
heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt
itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto
kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan
kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät
vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes
jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali
Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman
matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä,
poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit
ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin.
Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä,
vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen.
Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi
puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.

Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin,
että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen
osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi
heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa.
Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai
jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15--20 penikulmaa
jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet
ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli
tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat
kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin
tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.

Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton
tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja
kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun
varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan
ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan
tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa
viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja
Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka
olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja
palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla
oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä
kukaan.

Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt
kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla
levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli
julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen
lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se,
että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon
jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut
saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään.
Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa
synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli
pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista
valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä
oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä
huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi
tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli
Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut
saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa,
koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt
ylipäällikköä.

Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin,
ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina,
viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: -- Kyllä nuo
vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa
sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, -- se on
häpeä, joka painaa minut maahan.

_Löfving._ Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole
antaneet semmoisia käskyjä.

_Sprengtport._ En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti
niinkuin muutkin.

_Löfving._ Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan.
Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa
myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.

Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja
muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän
epävarmasti: -- Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.

_Löfving._ Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin
ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!

_Sprengtport._ En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin
kuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin
Lagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.

_Löfving._ Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää
Lewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.

_Sprengtport._ Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua
ilman todistuksia.

_Löfving._ Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.

_Sprengtport._ Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia.
Buddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme
seurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi --. Mutta se ei
kuulu tähän.

_Löfving._ Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin
kun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt
pitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta
mihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä
tässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut
hänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.

_Sprengtport_ Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua,
ja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.

_Löfving._ Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?

_Sprengtport._ Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy
myöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden
sujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka
muutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä
kanssa.

_Löfving._ Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.

_Sprengtport._ Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä
hänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi
pitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka
Ukrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa.
Sentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä.
Sentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja
sentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka
taholta moitteelle sijaa.

_Löfving._ Paitsi veljensä taholta.

Sprengtport vaikeni taas miettien.

-- Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin
on ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.

Löfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.

_Sprengtport._ Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka
vaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock
ohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee
pyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän
pitää huolta suvun tulevaisuudesta.

_Löfving._ Mitä tuo tähän kuuluu?

_Sprengtport._ Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja
hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on
uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota
kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä
puolestani säälin häntä.

_Löfving._ Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka
omaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle
paran taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä
Buddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita
Lagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt,
moittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa,
jotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin
päällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.

_Sprengtport._ Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi
sillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on
väärin!

_Löfving._ Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi
hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias,
kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin
kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos
ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot
ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja
panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä
vastaan.

Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut
raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon
neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin
armeijaa, se häneen syvästi koski.

Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden
katkeroittuneena: -- Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on,
seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.

_Sprengtport._ Sitä en tiedä.

_Löfving._ Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada
kulkea etupäässä.

_Sprengtport._ Sinä, joka olit tainnoksissa?!

_Löfving._ Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin
joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja
sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen
armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä
lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin
sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin
Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200
miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin
lippu siellä.

_Sprengtport._ No, sitten?

_Löfving._ Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin:
-- Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien
ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.

_Sprengtport._ Entä Lewenhaupt?

_Löfving._ Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. --
Teidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja
saatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä
lämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.

_Sprengtport._ Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö
Lewenhaupt sinua?

_Löfving._ Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! -- Kapteeni
viuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli
siksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän
kääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. -- Petollinen parooni
katsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt
hetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään
oikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: -- Teidän
ylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet.
Ottakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle
tänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa
Buddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin.
Parooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: -- Mistäpä ei
pääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten
yrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun
hupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse,
mutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat
ratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi
hämillään: -- Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi
jalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten
kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa
komppaniianne.

_Sprengtport._ Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin
kiivetä.

_Löfving._ No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos
ylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt
kaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän,
ja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.

_Sprengtport._ Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.

_Löfving._ Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä
ole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.

Kiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja
seisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies
astui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen
muukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän
matkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti
osaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu,
jonka alta valui vaalea tukka.

Vieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.

-- Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata
majuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että
hän on kylässä.

-- Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?

Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.

-- Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.

Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja
vastasi vankasti: -- Olen laulaja.

-- Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä
ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus
meidän aikanamme.

-- Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin
muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.

Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: -- Semmoinen olin minäkin
nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen
äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden
ympäröimänä.

-- Se on onni, virkahti tuntematon.

-- Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän
usein kokosi lapsensa laulamaan.

-- Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä
lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut
rauhaa.

-- Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.

-- Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai
kyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla
sydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja
miehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä
vieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?

-- On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka
tunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja
vanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?

-- Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet
ristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?

-- On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne
ettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?

-- Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se
laulussa.

Muukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä
Sprengtportiin: -- Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin,
sentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa
soittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat
suloiseksi melodiiaksi.

-- Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla
noita armaita säveliä.

-- Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat.
Tietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko
elämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi
ainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin
ihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin
pitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys
valtaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään.
Olihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin
ruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla.
Silloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin
lapsikuoron laulavan:

      Kas siemenkin virkoopi, vaikka
      Sen maaks oli muuttanut multa,
      Kun joutuupi hedelmän aika
      Se tähkänä kiiltää kuin kulta.

Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo
lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri,
mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta
kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.

-- Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.

-- Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra
majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän
muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat
säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden
täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa
teille.

Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa,
muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan,
mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm
Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä
vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.

Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen
eteensä ja epäluuloisena kysyi:

-- Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.

-- Mahdollista kyllä.

-- Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun
ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin
matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän
salaa mielessään.

Vieras laski sitran pois ja nousi.

-- Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen
lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. -- Näin sanoen veti hän
esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta
tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti
tuntematonta.

-- Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on
itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen
tervehdyksen kanssa.

-- Maria! toisti Sprengtport kalveten.

Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:

-- Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun
toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. -- Ehkä olette näihin
aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän
tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän
rakasti minua. Keisarillisesta armosta --

Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila
huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun
Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:

-- Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja
ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua
tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa
asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä
teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä
häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi
muuta.

-- Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.

-- Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on
syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme
niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt.
Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan
ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja
vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin
että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen,
sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.

Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas
ja sanoi: -- Siis oli se viekotellut Mariankin.

-- Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut
kuin korkein elämässä!

-- Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti
Löfving. -- Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.

Attila vastasi kylmästi: -- Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne
tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.

Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: -- Kun teidän tyttärenne minun
suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.

Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti
ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo
aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut
sitä uskoa.

-- Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi
teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes
ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.

-- Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?

Attila astui askelta likemmäksi: -- Marian korkein toivo oli saada itse
näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi
enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä
minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä
kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään
Suomen kansalle.

-- Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.

-- Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila
surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua
semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.

-- Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä
ja toista jäänyt suorittamatta.

-- Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.

-- Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?

-- Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku,
joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin
urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin
suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.

Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: -- Se aika
jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen
hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua
heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.

-- Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä
täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti
ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas
Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan
veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan
uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla
sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.

Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:

-- Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.

_Attila._ Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme
ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa
maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin
vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt
rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.

_Sprengtport._ Mitä tuo tähän kuuluu?

_Attila._ Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo
kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti
kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.

-- Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt
vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. -- Se ei ole totta! Täällä ei ole
rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.

-- Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole
sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä
pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka
taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt
taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa
omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa
kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna
mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen
tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt
hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon.
Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei
riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään
kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää
viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata
saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä
syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei
kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.

-- Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. -- Mutta ette te
enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.

_Attila._ Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti
manifestin: -- Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää
laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja
kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu
teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä
silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne
katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!

_Sprengtport._ Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään
vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen
lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään
kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon
tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään
onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.

_Attila._ Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta
hänen sydämmensä sykki.

Majuri hymyili surullisesti: -- Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman
pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.

-- Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka
Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren
miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken
toiminnalleen?

-- Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät
langetessaan suuren tehtävän muassaan.

-- Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme
ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos
vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.

-- Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.

-- Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä
aikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että
minun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.

Synkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja
hyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: -- olette puhunut
paljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä
minua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa
tuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi
kuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan
haaksirikkoon. Mutta täällä? -- Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta
kuin saada elää rauhassa.

-- Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.

-- Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme!
Olen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana,
ja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa,
se älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa
lapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima
hänelle antaa.

Verevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia:
-- Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa
meille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen
lupaukset!

-- Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin
tekee?

-- Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin
kuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.

-- Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla
paljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä,
voidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei
voi suojella. Mitä Löfving arvelee?

Kapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä
totta, kun hän lausui: -- Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka
kiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä
maamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme
asioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne
tulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on
likempänä.

Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:
-- Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.

Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: -- Isäni pysyi vielä
ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.

_Löfving._ Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen
siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja
Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään
tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.

_Attila._ Siihen ette kykene.

_Löfving._ Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua
palkkaanne.

Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi
terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: -- Ajattelette kai poikaanne ja
syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen
isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta,
jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka
valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät
saaneet kuolla.

_Löfving._ Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä
nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.

_Attila._ Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi
Suomessa.

_Löfving._ Te siis muutatte mielipidettä.

_Attila._ En muuta mitään.

_Löfving._ Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan
yli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka
vietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy
ijankaikkisesti kaikille luopioille.

_Attila._ Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä
teidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.

-- Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt
minut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on
enemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa
minulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu
kotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin
Suomessa.

Löfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä
niin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: -- Vaikka koko ikänne olisitte
polvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään
voisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän
tähtenne.

-- Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta.
Kapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.

-- Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta,
niin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan,
että meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia
perheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt
kerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta,
mutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.

-- Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti,
melkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas
Fredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä
mikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.

Attila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa
kasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut
vieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: --
Ette kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan
Wittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies
koko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän
pelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!

Soturiveri kuohahti taas Löfvingissä: -- Olen tehnyt mitä minä voin ja
niin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen
pelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään
rukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille
opettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen
puolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän
pois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.

-- Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.

-- Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette
haaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan
kuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving
sanoo?

Löfving katsoi syrjään vastatessaan: -- Olen jo kerran ottanut hänen
henkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä
en voi.

Sprengtport lähestyi Attilaa. -- Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa.
Olkoon se teille kylliksi.

_Attila._ Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.

_Sprengtport._ Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä
pyydän?

_Attila._ Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki
vallassanne, ja te olette Marian isä.

_Sprengtport._ No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan
Ruotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi
mitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää
kaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan
saavuttaa.

_Attila._ Voi maata, voi kansaa!

_Sprengtport._ Lupaatte siis luopua yrityksestänne?

_Attila._ Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo
nyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät
ajattelemasta asiata?

Sprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.

-- Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja
lupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.

Löfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: -- Minun
käteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä
voin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.

Mutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: -- Tunnustan
hyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne
ampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin
kuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä
tietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka
tavoitteli kotimaansa vapautta.

Vireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: --
Me kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.

Attila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua
tuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja
sanoi: -- Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille,
se on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein
paremmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme
toiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko
minua?

Majurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja
kaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.

-- Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.

-- Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!

Sprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen
syleilyynsä.

-- Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.
Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.

-- Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.
Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.

Attila kääntyi Löfvingin puoleen: -- Antakaa minulle anteeksi se suru,
jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole
koskaan toivonut teille pahaa.

-- Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna.
Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut
muuta. Anteeksi!

Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: -- Paljoa
vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän
vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen
työntää sen vihdoin pois.

-- Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja
koska tapaamme toisiamme toiste.

-- Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen
valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo,
sentähden täytyy minun lähteä.

Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli
lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.

       *       *       *       *       *

Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat
Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät
yrmeiltä ja uhkaavilta.

-- Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni
vastaamatta kapteenin tervehdykseen.

-- Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei
viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.

-- Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen
kanssa?

Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä
levollisella viattomuudella: -- Minun askeleeni ovat helposti
luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa
ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään
tapahtunut.

-- Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene
tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan
rangaistuksetta saa kavaltaa.

-- Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.

Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui
Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: -- Löfving ei saata kieltää, että
te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle
Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten
otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.

-- Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa
vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne
käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen
kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen
vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.

-- Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut
käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla
oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.

-- Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?

-- En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin
olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne
puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja
vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois
meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni
mitään koko asiasta.

Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. -- Onko tuo Löfving
menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän
asiaan?

Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti:
-- Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin
ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä
päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta
sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla
silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen
sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut
herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan
sotaväkeä Haminassa soitollaan.

-- Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän
ihmeissään.

-- Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.

-- Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse
valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.

Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: -- Jos hän oli petturi,
niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään
helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.

-- Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.

-- Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin
alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle
kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa.
Yksi asia vaan epäilyttää.

-- Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei
ollut tähän saakka osoittanut.

-- Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.

-- Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.

-- En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen
kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain
johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin
eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten
kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä
täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko
muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.

Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut
olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen
Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.

-- Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet
tänne!

-- Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää.
Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra
paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja
selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.

-- Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja
nyt pelkäät joutuvasi kiinni.

Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.

-- Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja
oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen
iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun
olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän
ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.

Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: -- Sinä kai halusit
komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei
millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.

-- Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi
suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset
olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään
suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»

_Segebaden._ Semmoista on nyt helppo sanoa.

_Ring._ Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?

_Löfving._ Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi
kaikki sujunut kuin rasvattuna.

_Segebaden._ Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.

Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. -- En ole koskaan kantanut kunniaani
suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä
tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan.
Sentähden olimme voitosta varmat.

-- Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.

-- Kyllä, niitä, joihin se ei luota.

-- Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?

-- Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.

Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi
arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: -- Kapteeni Löfving ei tee
ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes
olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä
olette puhunut, antakaa pois miekkanne.

-- Miekkanne! pyysi Segebaden.

Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta
siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä
lausui hän lujasti ja katkerasti: -- Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan
miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä
pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä
varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava,
jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.



IV Luku.

Levottomia päiviä.


Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti
samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan
huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta
kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa
Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen.
Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja
sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten,
laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta
tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän
rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät
levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne
olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä
luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut
mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä
laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan
matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea
rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin
puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen
kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja
loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle.
Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä
sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska
viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville
pikivannikoilleen ja pommeilleen.

Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi
Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia
maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka,
huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja
punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute
levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema
olisi säästänyt.

Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu
aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan
tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä,
eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli
yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija,
johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä
ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin
ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5
fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä
vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24
kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa
kaupungista.

Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja
levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että
se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä
sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan
rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana
kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä
sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen
temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan
ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut
ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä
ensi päivänä maata paareilla.

Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt
kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen
matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama
päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät
esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun
sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen
jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki
virteen, jolla toimitus lopetettiin.

Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä
ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet
itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin
korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen.
Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se
on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri
yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä
aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja
nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka
hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä
välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui
kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä
olivat odottaneet hänen sanojansa -- Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän
perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.

Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli
kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui
kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja
sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo
neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti
Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä
vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta
Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23
tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo
rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain.
Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja
ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä
kaikki?

Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy
mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.

Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna,
joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö
peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan
hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön
jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi
Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.

Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä
kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä
selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei
ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka
haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan
askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei
tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä
vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos
nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä
varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan
valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja
kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi
sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä,
mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista
estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen
puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa
ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen
kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.

Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan
joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.

-- Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan
arvoton ja mahdoton puolustaa!

-- Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta
taholta.

Mutta Bousquet ei hellittänyt: -- No olkoon! Veremme on siis liian
kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis
viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin
parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän
puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa.
Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä
sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia
rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen
syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he
juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa
taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme
entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista
nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman
emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he
voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.

Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet
vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin,
mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja
kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä
puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä
puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää
vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin
puolustaa maailman loppuun saakka.

Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin
uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama.
Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen
oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko
Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka
oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi
Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.

Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa
jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi.
Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin
päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan
häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia
peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat.
Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta,
ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki,
sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.

Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven
muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt
sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä
alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä
alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa
lohduttavilla sanoilla. -- Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä
Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita
sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä
Kaarlo Ulrikin puolta.

-- Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte
huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän
loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha
liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä
jotakin. Mikä halpa mielettömyys!

-- Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja
keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja
rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi
uhkaavalla äänellä kysyi:

-- Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan
laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa
minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden
meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä
pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen
heidän lakinsa.

Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: -- Sinun täytyy punnita
sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi,
jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.

-- Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien
pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee
kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat
käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä
valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin
herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat
vaan omaa etuansa.

-- Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai
aihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta
kehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki
ennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi
Suomeen?

Lewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. -- Kun
nousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon
palkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes
he kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.

Buddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: --
Tiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle
ennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.

-- Koska? Missä?

-- Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen
kompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät
paarini alla.

-- No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta
valtikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka
kädessä?

Lewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: -- Miksi ei?!
Mutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: -- Ehkäpä se
riippuu tuolla.

       *       *       *       *       *

Tieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea
kaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan,
että aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti
Haminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut
olivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla
keinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä
lähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä
kyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän
kanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.

-- Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen
ranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten
kumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.

-- Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet
meikäläiset mielipuoliksi.

-- Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki
olisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat
asiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa
rauhaa.

-- Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama
ranskalaisella kullalla.

Segebaden astui uhkaavana hänen eteensä.

-- Toista se! Jos uskallat.

-- Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen
voisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on
keisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä,
mutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja
sentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.

Raivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä
vastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta
ennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään
häntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin
ystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset
asettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
suunpieksämistä.

-- Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on
Lewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan
valitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.

Reif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi,
mutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif
häntä ympäröivästä ryhmästä: -- Odotapa, Segebaden, sen saat vielä
maksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät
taistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi
hän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.

Ne sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian
syöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden
kovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä
keisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat
sitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi
Lewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin
kaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa
ja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta
täten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään
mihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi
ystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.

       *       *       *       *       *

Tämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt
vuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat
suoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat
herratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa
vaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi
kuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen
korviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti
hän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva
sotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli
vieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon,
jolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki
Segebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä
oli vuoteella.

-- Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.
Älkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.

Lewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille,
nostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.

-- Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?

-- Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset
päälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi.
Olen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan,
koska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu.
Useat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja
ajaaksensa siellä tahtonsa perille.

-- Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole
yksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.

-- Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti
ajettiin tänne -- voittosaalis Säkkijärveltä --

Lewenhaupt säpsähti: -- No, mitä niistä?

-- Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette
salassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan
että olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt
huutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä
katkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään.
Suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin
heidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä
Buddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että
Lagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella
ja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.

Segebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen
sanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä
oli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta
tuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen
sydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin
Lewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.

-- Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!

-- Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte
myydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että
vastustaminen on turhaa.

Lewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden
jatkoi: -- Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.
Sanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa
Lascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.

-- Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että
huone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.

-- Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.

Kreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen
iloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: -- Ho, ho, ho!
Luulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen
rauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.

Segebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä
uuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja
jatkoi siis:

-- Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos
rohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta,
jos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!

Lewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: --
Vai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä
ja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan
tietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.

Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä
huudahti hän innostuneena: -- Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista
kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä.
Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu
yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin
olla tulkkina.

Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut
hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt
jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja
kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi
vastustajansa kukistetuiksi.

-- Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.

Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden
tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt
samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen
kohtauksen tuloksia.

Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen
rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa,
mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän
hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan
Segebadeniin.

-- En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.

Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen
naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät
vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti
nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo,
mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa
puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän
käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen
tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo
toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut
tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle
kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?

Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen
anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: -- Armahtakaa, teidän
ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen
mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.

Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin
uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä
hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli
noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi
koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla
seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on
niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt
eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei
yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka
koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä,
Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia.
Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?

Nyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille
viittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring
kuuli selvästi: »kavallus» -- »sotaoikeus» -- »lievittäviä kohtia» --
»vapaus ja armo». Enempää ei mitään.

Kun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä
löytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei
onnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli
tullut lähti hän pois.

Tasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta
kauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring
tarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: -- Tietäjätärkö siinä
lähti?

Segebaden viittasi kädellään torjuvasti: -- Ei, ei!

Ring seisoi hämmästyneenä: -- Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa
toki.

Kylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: -- Hän oli sitäkin pahempi,
sopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa
hänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja
vihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää
kaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja
lievemmin. Oi, et voi aavistaa!

-- Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?

-- Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia
kauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut
muuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti
sanojansa sillä -- sillä --

-- Millä?

-- Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman
maljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen
niin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja
kunniaksi.

-- Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!

-- Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja
ota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.

Ring jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän
jäi liikkumattomana seisomaan.

Segebaden purskahti itkuun ja jatkoi: -- Kunpa vaan en olisi niin varma
siitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse
hänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi,
surmattavaksi!

-- Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.

-- Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen
miehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.

Nyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: -- Miksi
et puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata
tuota ihmeellistä naista. Tule!

Segebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten
kaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa.
Mutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.

       *       *       *       *       *

Kolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä
näkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla.
Kuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki
toivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä
vitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä
kunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin
valvovat etujansa.

Juhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli
täydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa
oli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven
ihanuutta.

Jo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä
Mäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen
päässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon
pääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä
tarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa
Summan leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen.
Tämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että
sitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka
oli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja
idässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu
paaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli
oikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä
estekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä,
vihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset
kunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen
kankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin
linnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema
hallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes
päästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa
suojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla
nostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille
ylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille
2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.

Varsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje
everstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta,
jossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja
olivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten
tulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei
ollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport
pikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan
kuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse
huvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita
hän ei ollut koskaan nähnyt.

Komeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen
loistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja
pölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin
matkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.

Ratsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät
Lewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta
solaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka
etelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli
sisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.

Lewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja
sanoi: -- Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten
eilinen raportti tiesi?

Nyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi
surullisella äänellä: -- Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen
kymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.

-- Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi
tulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.

-- Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen
toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi
vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.

-- Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä
äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan
Haminaa.

Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. -- Tiedät varsin
hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi
minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi
syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa
tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.

Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: --
Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa
viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen
mukaantuvainen.

-- Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.

-- No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa
kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen
aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa
meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta,
ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä
sanon minä jalomieliseksi.

Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja
ikäänkuin epäröiden: -- Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn
suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa
sotavarustuksiamme?

-- Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan
saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.

Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella:
-- Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen
kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?

-- Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako
mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun
meidän pitäisi karkoittaa heidät?

Lewenhaupt yhä synkistyi: -- Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty
ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas
merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.

Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. -- Mitäs auttaa jos ei vähemmällä
päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei
Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän.
Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei
synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten
ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu
kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin
se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.

-- Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?

-- Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos
se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja
lepoa.

Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: --
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?

-- Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?

-- Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona
turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?

-- Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on
turvattu.

-- Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock
kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän
katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: --
Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?

-- En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait
aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa,
ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.

Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock
tarjosi hänelle kätensä: -- Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole
suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat.
Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin
olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti
erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan
suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa
kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.

Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja
huudahti ylenkatseellisesti: -- Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock.
Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.

-- Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle
puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana
kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?

-- Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä
valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa
halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.

Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas
sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna
puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: -- Veli, jos tietäisit,
anna minun sanoa --.

Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. -- Ei, älä keskeytä minua! Sinun
täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa
ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua
rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi
Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä
armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja
vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit
taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa,
huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä.
Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?

Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi
hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken
tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus
helpotti tukehtunutta hengenkulkua.

-- Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella
valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.

-- On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt
päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.

-- Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.

-- Entä sinä? Mitä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.

-- Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?

Buddenbrock pysyi sanatonna.

-- Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.

-- Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen.
Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja
koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme
puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä
Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.

-- Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen
upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit
vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?

Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. -- Ei niin! vastasi hän hämillään
hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi
minut muuten valtioneuvosto julistaakin.

Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa
selkää: -- Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä
kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän
kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset
kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen
silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään.
Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini
muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa,
saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi,
minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista
et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei
hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin
viholliselle.

-- Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?

-- Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.

Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti
helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka
tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus!
Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.

Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt
ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut
kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi
kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä
sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka
ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä
naisia!

Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa
äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: -- Vaimosiko siis pakotti sinut
tänne lähtemään?

-- Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta
pelastaaksemme kunnian.

-- Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!

-- Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.

Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: -- Koska olen minä semmoista
tehnyt?

-- Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen;
mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää
täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on
täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle
kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin
kevätaurinko.

-- Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!

Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: -- Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet
sinä vuorostasi kiikissä.

Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi
tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti
ystävällisesti häntä olalle: -- Teethän niin kunnian tähden. Tämän
ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut
harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä
rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa,
mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein
ainoastaan rauhan vuoksi.

Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen
enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi.
Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei
tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän
kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: --
Sellainen et ollut ennen.

-- Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme
eilen saatikka silloin.

-- Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa
kunniakkaasti tahi kuolla.

Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin
ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat
saapuneet Mäntylahden solaan.



V.

Ratkaiseva askel.


Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen
linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat
mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua.
Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi
raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.
Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia
sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille
äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän
uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja
alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta
lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat
tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive
näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten
vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti
Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin
jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia
vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin
valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja
karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä!
Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä
nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset
lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan
epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän
rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä
juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli
kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi
toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki
kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot
pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet
olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja
oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa
niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka
ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne
sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret
aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin
aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat
lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli
kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta
vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt
Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa
tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa
tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä
toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian
perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa
totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi
hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää
katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon
Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin
suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut
huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä,
vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta
viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin,
kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä
heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: -- Jos vihollisia on 10,000 ja meitä
2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi
isällisestä: -- Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä,
kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei
ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina
tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy,
mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret
hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan
pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan
halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme,
ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän
sykkii. Eikö niin?

-- Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

-- Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko
voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

-- Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää
maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin
toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

-- Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että
kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: -- punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. -- Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin
sydänveri on vuotanut loppuun. -- Ei, ei yksikään! -- Nyt taistelemme
miehinä. -- Emme antaudu koskaan. -- Ei koskaan! näin kuului kaikkialta,
ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

       *       *       *       *       *

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia.
Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia
sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys
toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti
yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa
ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä
Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen
oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen
vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat
vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä
suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli
luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista
silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin
hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti
todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä
ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen
jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata
mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään
antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt
saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja
nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä,
sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen
toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin
katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja
houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis
oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella
oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä
käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt
syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin
Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

-- Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

-- On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi
valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja
Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen
suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon
tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin
sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi
hänelle kreivi: -- Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn
valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät
moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että
johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä
tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä
pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa
synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa
onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi
varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen
kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen
siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse
nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä
luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut
suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt
muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä
olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut
heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta
nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen
toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi
tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän
sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin
piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin
itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat,
käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä
lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla
kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia
upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso.
Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli
kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään
tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät
vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun
lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he
ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti
ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä
ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m.
rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta
monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti
tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista
olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta
saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan
isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

-- Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena,
maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: -- Ehkä teidän
ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen
tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten
upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä
välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota
silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy
vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt
mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka
rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu
kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus,
hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas
auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat
kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin
ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä
erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin
uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien
kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä
ollut. -- Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi,
niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen
mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen
eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi
innostuneena pikarinsa ja lausui: -- Välkkyvän säiläni kautta vakuutan,
etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun
voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja
Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä
myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani
niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni
voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen
erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla
kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa
kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja
joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli
aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada
maukkaiksi.

-- Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että
saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä
halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja
sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty
kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi
yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi
hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän
katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten
asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat
sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän
tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg
laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin
korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa
ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

-- Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän,
mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme
kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

-- Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti
torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa.
Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä
esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: -- Nyt on minun päiväni
tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon
alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä
varmuudella hän siis vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne on niinkuin
minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla,
mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

-- Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

-- Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta
voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu
kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut
uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen
toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä
murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki
uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme
korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme
puolesta.

-- Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta
minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: -- Jos kenraali Wrangel onkin
syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma,
että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: -- Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on
kunnioitusta -- tottelevaisuutta päälliköille!

-- Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät
taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen
mieheen ja kysyi uhkaavasti: -- Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan
Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä
lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa
lisäsi hän sitten: -- Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta
ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka.
Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä,
myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa
heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo
vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa
valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä
sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat
säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä
luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta
sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka
juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin
kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista
oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut
sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä
seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle.
Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi
puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla
liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

-- Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan
valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa
leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka
mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei
väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä
Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja
että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien
Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä
loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun
johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on
minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse
kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja
ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut
maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan
ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta
vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja
astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän
tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen
ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin
viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun
pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa
tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen
ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. -- Näetkö, kuiskasi hän levottomana.
Älköön vaan kreivi juoko siitä.

-- Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

-- Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. -- Ja sen sanottuaan
Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: -- Pohjoismaiden tähden malja!
Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin
huulillensa.

-- Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei
huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

-- Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena
ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

-- Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: -- Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä
pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä
hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi
tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman
itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta
näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän
ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: -- Ei tässä muu auta kuin
odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän
vakavasti vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä
asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

-- Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan
taistella.

-- Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne
ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan
tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin
on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: -- Tämä kelpo Sprengtportimme
hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että
ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei
hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

-- Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä
ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät
että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet,
ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat
liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä
vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000
miestä avukseen.

-- Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun
seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu
yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti
mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä
täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki
mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä
oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa.
Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta
Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta -- paikka oli itse turmion
paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia,
joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta
oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä
epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista
suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei
sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka
Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on
heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy
solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

-- Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se
olisi järjetöntä.

-- Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta
värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja
katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: -- Puhutte rohkeasti. En tiedä
millä oikeudella.

-- Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme
kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne,
ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä
Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään
virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi
Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: -- Päiväni teidän keskuudessanne ei
ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei
meille sovellu.

-- Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen
avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

-- Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa
taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa
palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei
Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen
ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen
synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun
hän kysyi: -- Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä
edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä
verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä
vastasi: -- Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen
käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta
olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon
tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän
musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle
onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin
tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: -- Tule! Meidän
täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui
muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana
sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä,
lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana
eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista.
Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen,
kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon
tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa
tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki
nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa
perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin
vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota
vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään
ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje,
jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään
viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi
käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan
julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan
kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan
niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan
ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta
eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu.
Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa
kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja
kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua
ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella.
Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin
totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla
sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

       *       *       *       *       *

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt
pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli
hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten
lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta,
saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan
kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän
tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin.
Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla
mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus,
että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin
turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri
Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä
annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita
pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat
ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu
Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina.
Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi
ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut.
Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

-- No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

-- Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti
neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki
paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen
silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: --
Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

-- Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän
ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta
todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja
Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää
ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan
nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: --
Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu,
etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka
sitten että olisivat kulkeneet.

-- Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että
tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli
jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen
mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä
sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan
Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa
ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon
alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin
olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä
aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä
näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja
myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua,
johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta
sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

-- Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.
Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: -- He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin
heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja
kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa
voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He
tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla
meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan
voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta
vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on
mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja
seurannut, jatkoi hän taas: -- Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna
voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme
joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot
Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että
laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että
hevosemme kuolevat nälkään.

-- Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

-- Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne,
että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia
puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei
yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta,
vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja
Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo
ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin --. Vanha linnanpäällikkö
ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen
kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata.
Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn
käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä
silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa
muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet
ylös ja lausui vimmastuneena:

-- Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni.
Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja
tottelematon.

-- Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi
vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet'n silmät salamoivat. -- Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa,
mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä
Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja
tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä
mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi
hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

-- Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen
ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät
ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi
käskykirjeen lukemista.

-- Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. --
Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme
varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja
viljat korjatuiksi.

-- Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos
herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa
jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja
peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui
kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: -- Mitä
arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: -- Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa
tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

-- Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa
että teemme kaupungista tuhkaläjän.

       *       *       *       *       *

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne
omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen
jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi
liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta
ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja
pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta
sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri
Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan
peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta
palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja
hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa
vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa
kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu
pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut
aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen,
kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa
olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut
vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli
sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset
kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja
ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi
ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää
tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen
turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään
tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi
matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat
jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin
menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli
kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi.
Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta
jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi
maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa
täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren
räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan
lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka
muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin
nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi
päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.

       *       *       *       *       *

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli
vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty
kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului
vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti
ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät
Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat.
Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja
pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana
aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet
itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa
tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat
hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo
saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön
kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin
sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan
kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina
erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli
kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui
sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät
käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen
itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää
kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli
peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille.
Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan
asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi
ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä,
mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö
neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui
Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä
Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli.
Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä
estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista
vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu
vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis.
Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö
ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin
kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa.
Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa
joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan:
-- He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa
merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä
työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena
äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: -- Kääntykää, te miehet. Tästä
ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa
ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin
tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut
jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: -- Purkakaa silta! Tätä
käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt
käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei
puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu
heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

-- Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka
taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa
sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen
naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat
nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin
lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa
heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat
heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää?
Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko
yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja
riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi
väristen: -- Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet
tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet,
kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan
joelle: -- Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi
kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä,
äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa
seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt
kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

-- Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon
etupäässä: -- Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei
liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä
sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi
ilmaisivat heidän ajatuksensa: -- Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut
olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut.
Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan
naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema
hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

-- Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

-- Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen
kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut
kädet ristissä: -- Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

-- Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena
ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin
mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen.
Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

-- Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän
muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi:
-- Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä,
mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne!
Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät
joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka
vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme
taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää
aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä
käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: --
Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta
sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät
epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: -- Väistykää, ne eivät voi muuta. --
Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään
ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse,
kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: -- Kun ihmiset
vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi
muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo
toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

       *       *       *       *       *

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin
tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta
pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta
ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden
vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka
jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä
lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet
karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty
tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä
pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät
ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä
Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla,
että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis
saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita
luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka
tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut
mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa
asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä
taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla.
Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen
kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään
lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan
läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla
kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa
sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille
lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa.
Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa
Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden.
Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori
ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen
luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi
kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli
satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin
läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan
jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili
ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen
ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin
Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: -- Oletko unohtanut käskyni vai
etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui
pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: -- Tiedät
että inhoan vartijoita ja vakoojia.

-- En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka
ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä
kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: -- Kreivi
Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman
hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi
siinä sittenkin riittävästi tilaa.

-- Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi
tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän
varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet
ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta
miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun
kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin
hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen
kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

-- Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse.
Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman
saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat
verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin
ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä,
niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja
palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta
näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi
ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi
yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän
vitkalleen vastasi:

-- Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin
näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa
Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti
jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän
voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi
jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota
jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa
laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

-- Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet
teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika
olisi kunnian aika.

-- Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö
yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja
muuttuu tyhjäksi.

-- Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se
näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: -- Sinun sankarisi on utukuva, joka
kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki
haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu
aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät
ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä
samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi
ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta
Lewenhaupt viittasi kieltäen.

-- Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt
todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit
tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

-- Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

-- Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan
kotia Ruotsiin.

-- Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka
vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme!
Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä
ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen
sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: --
Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!
Näyttäkää kuka olette!

-- En voi!

-- Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja
kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa
sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

-- On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti
ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

-- Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja
tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta,
mutta minä --

-- Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän
häpäisee lippuamme.

-- Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei
taistelua vaan neuvotteluja varten.

-- Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän
keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä,
että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä
uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos
loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen
kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: --
Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut
Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen
Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei
kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili
surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli
pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

-- Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt
sanon: -- Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei
kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja
Lewenhaupt jatkoi: -- Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos
myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

-- Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne
antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: -- Elämä on vaan yhden
kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa,
silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja
näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat
sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin
tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle
tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt.
Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: -- Jos jäät eloon, niin annan
sinulle jäähyväissanan matkallesi: -- Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi
Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin
ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa
ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys
uskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja
kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta.
Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat
musertuneet muruiksi.



VI Luku.

Tilinsuoritus.


Tämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger
jaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita,
joissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä
ulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon
uskallusta pysyäksensä lujana.

Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty
pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki,
siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin
vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita
askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen
huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita
vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi
vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn,
rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti
kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti
hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving
niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen
sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää
rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan
rukoillessaan apua.

Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä,
mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä
sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving
oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi
vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa
armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään
jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa
laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen
kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei
häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta
päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni
loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto
armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin;
edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli
antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan
sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin
olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä
malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit
vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle
takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta
miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän
oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka.
Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.

Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi
tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai
valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa
koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi
lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli
kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka
hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään
pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia
tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin
kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä
pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän
ollut enään kenessäkään järkeä.

Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä
voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton
pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas
tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella
tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi
sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan?
Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä
edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän
olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt
mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen
mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset
tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.

Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving
vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen
koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita
menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta
sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi
sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän
unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta.
Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta
ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja
kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi
äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui
kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.

Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla
muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta
ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi
käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta
vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari
Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet
linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan
voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan
enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän
kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin
muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä
sen asukas nääntyä nälkään.

Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon
ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä
vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja
ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan
toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä
askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen
jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä.
Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti
kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin
vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä
haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän
käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.

-- Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja
vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä
koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.

-- Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi
vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta
kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei
--

Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat
monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen
päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.

-- Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.

-- Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka
käy?

-- Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. -- Hän istahti penkille
ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.

-- Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?

-- Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä
sillä ei ole apua. -- Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui
edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.

Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin
melkein nöyrästi: -- Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.

Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja
kolkosti: -- Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä
vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle
tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.

Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni
taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän
pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen
aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman
iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet
sitä lieventää.

-- Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman
miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.

Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: --
Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän
mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.

-- No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti
nyykäyttäen päätänsä.

Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin
olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä
kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: -- Meikäläiset ovat kai kaikki
vankeina?

-- Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun
vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet
luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan
meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä
viimeisen kerran, miten voin.

-- Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.
Tänne en jää enään.

Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: --
Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään
palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka
olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun
palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että
tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi
hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.

-- Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että
jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.

-- Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut
liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut
vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata
teitä.

Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli
kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta
päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois
vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan.
Parasta on että hän lähtee. -- Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni,
liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen
epävarmana mihin nyt ruveta.

-- Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei
käy mutta ehkä sentään.

Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä
saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli
ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: -- Joko nyt pakenen
tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden
koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.

-- Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija.
Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on
teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.

Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin
tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää
kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä
vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. -- Mutta
pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! -- Näin
sanoen lähti hän huoneesta.

Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.
Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.

-- Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa
ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. -- Kyllä te vielä muistatte
minua, Annikkaa, Anteron Annaa!

Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen
nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut,
kysyi hän: -- Mitä tahdotte?

-- Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu
linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.

-- Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että
Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?

-- Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme
toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.

Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: -- Oletteko
lakannut vihaamasta minua?

-- En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa
suoritetuksi.

Löfvingin sydän rupesi heltymään: -- Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi
hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille,
jotka ovat teille pahaa tehneet.

Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia
hiljaisella myötätuntoisuudella: -- Tuntuu niin oudolta tavata teitä
taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme,
mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.

-- Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan,
olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta
ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot
astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.

-- Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.

-- Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut
tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.

-- Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla
opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä
pelastaa.

-- Mutta sinnepäin sittenkin mennään.

-- Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi
kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra
tahtoo sitä varjella.

Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin
aikoihin: -- Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi
pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut,
mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.

-- Elämää eletään vaan yksi kerta.

-- Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella
tavalla.

-- Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut
paikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut
puhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin
kuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.

Tuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: -- Jospa tietäisitte kuinka
minä häntä kaipaan äärettömästi!

Tasma istahti hiljaa penkille: -- Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä
minä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.

Löfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: -- Jos olette tullut tänne
syyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi
saa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin
vieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te
näitte silloin edemmäksi kuin minä.

-- Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja
sitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.

-- Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena
täytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy
seisoa.

-- Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä
vieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja
sentähden luulitte voivannekin.

-- Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta
pelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein
valtakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.

Tasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä,
ja Löfving jatkoi taas: -- Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää
kaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta
kamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi
omin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.

Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän
halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä
uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä
vieläkin selittää.

-- Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät
maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin
muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin
ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus
johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko
myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin
itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja
Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään
seurata minua, ammuin hänet.

Tasma katsahti häneen: -- Ette te, vaan minä tapoin hänet.

Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa
sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?

-- Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita
kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?

-- Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut
ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta
taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan
uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein
lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja
kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut
kestää suruani.

Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: -- Siihen aikaan en
ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut
aseisiin kuin että estin muita.

Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei
kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset
aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo
oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei
itse ollut lisännyt kurjuutta.

-- Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?

-- On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän
kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut
parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin
ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.

Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä
kokoontaitettu paperi.

-- Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven
hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.

-- Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo
päästä vihittyyn maahan.

-- Marttiko?

-- Niin.

-- Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt
tehdä.

-- Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä
ankaruudellani.

-- Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas
on kuollut.

-- Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että
hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli
säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko
rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä
hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme
mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski
minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema.
Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän.

Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! -- Nyt kun hän
on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää
mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut
minulle ensi päivästään saakka.

-- Tuon kyllä käsitän.

-- Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä
toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa
maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja
häneen ne palasivat takaisin.

Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen
sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä
kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: -- Teidän ei tarvitse
luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin
kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat
tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein
kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on
pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on
kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.

Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita
kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: -- Olette
kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista
kuin minä?

-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen
tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut,
ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette
Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.

-- Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti
pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen
vastauksensa kuului juhlalliselta: -- Jospa tietäisitte kuinka maa vetää
puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä
lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa
vapautumista.

Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut
hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: -- Kun
ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä
on tullut, eikä silloin valehdella.

-- Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen
kasvonsa käsillään.

-- Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui,
oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.

Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.
Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:
-- Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.

Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui
hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin
myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä
vielä oli olemassa.

-- Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt
niin paljon. -- Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot
käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui
murtuneena itsekseen: -- Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan?
Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!

Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava
selville, ja hän lausui: -- Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä,
kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat
pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin
vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni.
Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit
sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et
tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.

Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän
mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle
kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään
rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja
käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: --
Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki:
-- Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en
voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.

Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi
kyynelsilmin: -- Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut,
sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut
pois.

Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin
olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä
jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen
äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: --
Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin
lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.

Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: -- Älä lähde vielä. Hitaasti
herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja
täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.

Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti
Löfvingille ja vastasi: -- Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi
moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa
Alcenius-suvun piirteet.

Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni
kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: -- Kun äitisi
makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen
sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin
väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka
herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile
Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.

Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: --
Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.

Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: -- Kun avasin
silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen
hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun
sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä
lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving
itki.

-- Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.

-- Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä
elävä kuva.

Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja
äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten
Attilaan sanoi: -- Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut
sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut
halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon
näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.

Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: -- Tahdotteko siis tervehtiä
minua poikananne?

Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: -- Koska
olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.

Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: -- Rakas lapseni!

Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: -- Isäni! Teitä olen
ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme,
en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.

Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki
punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla
sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: -- Kuninkaani lippu
on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin
tehdä.

Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä
kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.

-- Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut
Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on
venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin
armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata
Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen,
luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.

Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.
Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: --
Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?

-- Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock
kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: -- Emme! On jo
tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana
päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.

Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: --
Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.

-- Teillekin, isä, myönnetään vara valita.

Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen
elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen
kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen
miehen, ja hän vastasi nöyrästi: -- Mikä olen minä taistelemaan Herraa
vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.

-- On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala
tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.

Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se
rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi
leimuavin silmin: -- Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!

Mutta Tasma vastasi varoittaen: -- Jättäkäämme tuomio Jumalalle.
Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se
ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.

Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa
silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja
lähti huoneesta.

-- Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä
Löfvingille.

-- Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta
aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se
niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.

-- Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?

Löfving pudisti surullisesti päätänsä: -- Mihin menisin? Koti-ikävä oli
jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista
taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.

-- Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.

-- Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan
uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu.
Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.

Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli
heidän ainaiseksi käydä yhdessä.

-- Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet
toisemme, en voi enään teitä jättää.

Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: -- Uskotko että minä
nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni
isättömäksi palvellakseni maani voittajia?

-- Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.

-- Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin
järsitty luu heidän hopeakulhossaan.

Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin
miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä
luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin
uudistaa pyyntönsä: -- Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä
ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.

-- Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin
loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.

-- Ette siis tahdo?

-- Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä
tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos
tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.

Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.

-- Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi
jos suretan sinua, mutta toisin en voi.

Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti.
Ovessa hän kääntyi ja sanoi: -- Olin vähällä unohtaa majuri
Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä
sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät
hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä
kauan.

Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen
itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä
hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset
hänelle haudan partaalla.

-- Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.

-- Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.

Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja
vastasi jäykällä tyyneydellä: -- Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy
jaksaa kestää kaikkea.

       *       *       *       *       *

Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta
majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset
saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei
tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen
uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja
selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin
oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä
majuria tervehtimässä.

Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa.
Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen
sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka
tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja
antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta
pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja
johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo
vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa
askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen
määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei
ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi
epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua
aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko
seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon
ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa
ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.

Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta
mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten
katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä
kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput
olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli
vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen
aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden
sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin
irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana
määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli
mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille.
Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät
kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti,
ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta
nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin
antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin,
ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään
toipunut.

Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja -- häpeätä.



VII Luku.

Kaarlolaisten jäähyväiset.


Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin.
Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea
varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana
kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun
hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen;
puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi.
Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului
paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu,
ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia
ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja
vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun
useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä
huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos
pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi
osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri
Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä,
ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut
sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon,
mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua
ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin
ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä!
Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan
taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli
asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt
hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar
pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun
virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut
odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän
kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi
määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta
seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä
ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla
ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen
rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta.
Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta
päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään
olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin
viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt
mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi
ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas
siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle
johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta,
ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin
entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin
hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki
ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä
viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa
olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet
tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale
unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää
tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt
oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä
laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja
sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta
sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi
Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan
niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi,
mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se
puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut
kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli
Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua.
Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä
viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis
Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli
tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha
huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea
pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja
levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä
kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea
tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille
ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan
päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle.
Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi
rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa
eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään
järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas
silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita
kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi
hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi
majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä.
Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet
nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto
näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että
hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut,
sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut
koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti
Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:
-- No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei
löytänyt.

-- Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

-- Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?

-- Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin
koirajoukko. -- Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi
Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas
kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat
ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: -- Mitähän Kaarlo
kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.

-- Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me
kaikki.

Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta
ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä
kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi
keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut
sitten kun erottiin.

No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan
sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman
tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä.
Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun,
etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen
tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä
tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän
majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka
hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen
sanoi hiljaisesti:

-- Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että
jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä,
niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on
parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei
käy riiteleminen.

Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje
huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan
lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.

-- Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain
sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut
yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.

-- Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.

-- On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta
sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään,
ettei hän enään kuulu sinne.

Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi:
-- Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt
valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot
viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on --.

[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.

Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä
umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen
asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken
katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi
hiljaa: -- Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?

-- Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt
leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on
siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan
itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua
ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa.
Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.

-- Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta
ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.

Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta,
joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi
kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: -- Kun Kaarlo kuningas
kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.

-- Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa.
Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään
tarvita.

Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi,
lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista
olutta, jonka hän asetti pöydälle.

-- Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi
olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen
myös tarjota?

-- Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin
kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.

Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta,
ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli
lopuksi että hän jäi.

Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport:
-- Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä
ja tahdon suorittaa kaikki. -- Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri
asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.

-- Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin
siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa,
mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa
jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja
hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä.
Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni
toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut
minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän
ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.

-- Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein
rukoillen.

-- En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt
kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti
minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon
sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen
sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut
kaiken maailman kultaa kalliimpi.

-- Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.

Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä
saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä
palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut
samaa.

Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: --
Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.

-- Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut,
ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan
vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut
samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden
tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä
kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen
ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen
lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa,
joka oli auttanut meitä kotiin.

-- Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin,
hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.

-- Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut
ja tänne kaivettakoon hautanikin. -- Niin oli kapteeninkin mielestä.
Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.

Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: -- Yrjö Maunusta
tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä
voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?

Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt
kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.

-- Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä
unohda että hän on poikani.

Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut.
Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää
kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä
asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen
sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli
häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta,
ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen
mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut.
Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen
varttuvan.

Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi
liikutettuna: -- Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu
surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä
teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan
kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat
erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.

Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt
Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi
lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut
heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä.
Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan
ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.

Vihdoin Löfving lausui: -- Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä
kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on
kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka
Jumala on kaikkivoipa.

Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: -- Tosin Jumala on
kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä
ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa.
Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan
tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on
vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin
pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen
kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.

-- Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen
tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä
sallii?

-- Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus.
Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi
myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua
rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen,
ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva
kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut
niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja
hammasten kiristys.»

Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat
tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin
eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi
äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.

-- Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja
samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti
saapuneita.

Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo
ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan,
kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys
lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta
sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen
sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin
kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan
tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä
vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy
aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen
sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut
kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut
oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.

Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli
siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen
viihdytetyksi iloisesti kysymällä: -- Kuinka sinä tervehdit?

Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».

Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:
-- Hyvä että palaat maasi poikana.

-- Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin
hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni
muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja
ruotsalaisena.

-- Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen,
vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti
tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan
askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti
kotiin.

Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen
riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin.
Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?

-- Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni
oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle;
mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut
niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en
aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja
samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen
olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.

Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä
huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja
pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat
palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin
vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti
menettämän henkensä.

-- Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä
rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?

-- Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi
tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien
kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle
vastaisen kuninkaanvaalin kautta.

-- Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.
Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.

-- Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet
ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska
hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna
Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja,
jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.

Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän
aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten
rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi
kuohahtaen: -- Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se
ryömien antaa pois kruununsa!

Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa
surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat
pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle,
sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo
Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän
valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä
kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen
käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului
molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?

-- Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin
lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos
Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari
Ulrikin serkku.

-- Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin
usein Kööpenhaminassa.

-- Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä
tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut
Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää
mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin
valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas
talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa.
Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa
ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin
ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan
prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu
toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä
keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään,
ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman
osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli
tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja
Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston
täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät
Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä
kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.

Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi
katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa
Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset
eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos
vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän
sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin
vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli
vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi
semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi
vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, -- ei ikinä!

Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt
halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki
turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen
vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni
istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita
santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa
nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi
silmänsä.

-- Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

-- On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana
hintana rauhasta.

-- Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta
kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!

Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin
vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: -- Vaikka kuinka
silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä,
silloin tällöin vaan -- hän kurotti kätensä vaimolleen -- rakkauden
ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä
toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa,
joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä
lapsesta tulee?

Rouva puristi lasta rintaansa vasten: -- Hänestä tulee mitä Suomesta
tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi
niinkuin toinenkin?

-- Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme
merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä
ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta,
hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!

-- Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva
hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?

-- Se, joka on valittu.

Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: -- Mitä
huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun
kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi.
Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi
välikappaleeksi Jumalan kädessä.

-- Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä
tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen
vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen
perikatonsa.

-- Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan
uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa
pelastuisi.

Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: -- Sanotko minua joskus
kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi,
sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun
kärsimyksistäsi.

Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: -- Jos hän sen kautta tulisi
kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä
siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä
voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei
loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta
sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien
tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on
puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin
havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle
vielä tuntematon siunaus.

Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja
itki.

-- Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä
uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta
auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja
takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: -- Niin
tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta.
Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

-- Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä,
takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät
hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä
oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan
sitä kokeakaan.

-- Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä
silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni,
jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja
selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme
tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: --
Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät
meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten
elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne
taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti
hymyillen sanoi hän hienosti: -- Te katselette poikaanne aivan samalla
lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin
Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat,
samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

-- Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan,
muistutti majuri synkästi.

-- Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

-- Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

-- Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut
kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai
hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa,
kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja
suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja
tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: -- Toivokaamme että sanat
suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

-- Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

-- Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

-- Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut
yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon
valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin
mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua
Porvooseen.

-- No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi
mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei
minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella
rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!



VIII Luku.

Entisyys ja tulevaisuus.


Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä
syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei
ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli
mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta
oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin
kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu
rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi
kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä
hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna
takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille
vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he
olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen
muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni
täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru
vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen
tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli
odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti
kaikkien mielessä.

Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina,
Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana
viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta
yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi
uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle.
Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet,
joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta
kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta
emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan,
yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin
hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta
huolimattomuutta puolustuksen aikana.

Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän
lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä
päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut
eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja
odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen
hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja
niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja
ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut
rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.

Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä
vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin
merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata
nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu
ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi
Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa.
Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving
seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin
nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä
vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun
Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen
kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita
hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän
odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa
tien varrella.

Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän
joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin
jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta.
Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän
koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan
järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen
kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän
puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä
osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta
Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli
päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan,
mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään.
Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu
majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita
leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen
palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän
kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä,
ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten
taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120
taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon
läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen
ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko
Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran,
ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen
uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia.
Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving
siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi
kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan
sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista
hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo
urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän
kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja
hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa,
ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät
silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.

Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos!
Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa _silloin_ kansa
riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa
edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin
maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä
näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa
tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet
vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa
ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja
ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu,
joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja
Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?

Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta
sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli
jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen
kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli
noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia
seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen
linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat,
samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä
vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo
linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille
tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista
olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden
kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa
kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit
rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet
tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin,
mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen
tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja
maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu
auttaa, sitä täytyi kestää.

Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle
etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja
rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat,
vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset.
Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri
hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen
ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja
köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana,
mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut.
Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen
silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.

Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli
käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen,
kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva
Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti
Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen
majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken
perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun
oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän
revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi
linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa.
Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen,
nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa
siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan
Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.

Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla
eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä,
Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan
jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan,
mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti,
ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje
oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille.
Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti
suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän
setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka
nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: -- Suuri
Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika
kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet
unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta
kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet
nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman
hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen
mielestään.

Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741.
Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei
ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset
kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti
hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen
alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt
isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat
muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa
olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa!
Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli
hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut
pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja
koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden
onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät
Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella
käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö
Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän
isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna
kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport
kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että
Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin
valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.

Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa,
kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka
sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty
leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja
siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä
ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt
paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän
astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha,
hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten
pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä
maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat
istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan
lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi
hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving
asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä
kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta,
miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin,
pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa
kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi
ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät
sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu,
nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.

Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman
menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia
ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen
edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei
pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli
kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä
vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet
vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään,
kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.

-- Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä
odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen
luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai
herratkin tulevat?

-- Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras
pappi? kysyi Löfving.

-- Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia
on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt
ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä
hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään
luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.

Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.

-- No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta
pojilta.

-- Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta
linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.

-- Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.

Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: -- Tämä
siis on Viapori.

-- Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää
rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä
ymmärretään puolustaa.

-- Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin
uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin
nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse
kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa,
mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin
entisten kumppanien pojat kelpasivat.

-- Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi
Löfving ollen olevinaan tietämätön.

Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: -- Katsokaa herra kapteeni.
Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista
Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat
päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka
voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa
makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi,
niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset
Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat
suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa
mahtavan kokonaisuuden.

Löfving naurahti: -- Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori
miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.

Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: --
Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden
tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan,
paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi
parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan
tehdyt erehdykset.

-- Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu
anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että
Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla
tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.

Löfving nyykäytti myöntävästi; -- Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies.
Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli
rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän
tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.

Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet
aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.

Kapteeni jatkoi: -- Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska
hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa
ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä
pitämään mielessä mitä hän opettaa.

_Yrjö Maunu._ Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin
vapaus vaaraan.

_Löfving._ Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa
pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja
niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.

_Juhana._ Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.

_Yrjö Maunu._ Emme kuole, me voitamme.

Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin
ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin
häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen
nähnyt häntä?

-- Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen
majurinrouvan Ulla.

-- Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa
hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin
entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta
komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.

Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi
kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo
välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan
tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan
semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset
lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen
mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita
vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.

Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja
kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta
hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille
ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle
jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen
matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei
ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä
mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten
välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.

Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan.
Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.

Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen
huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja
astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.

Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö
punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti
Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä
katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo
ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti!
Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken
mikä hänelle oli rakasta.

Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli
saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi.
Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten
tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että
kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota
pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen
äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee
järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa,
liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta
kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan.
Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta,
ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä
jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja
lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi
hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä
näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan
edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja
vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla
suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata
Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä
ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja
kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin
jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin
sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta
se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä,
parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä.
Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa
miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut
ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi
maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti
nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa,
vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei
hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän
pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän
niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa
sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat
historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin
olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen
entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa
avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

-- Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin
isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja
vastasi: -- Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla
oli kova aika.

-- Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota
julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan
oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli
silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti
juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä,
sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut
poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut,
että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden
neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: -- Oliko se viimeinen kerta? kysyi
hän.

-- Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun
jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

-- Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni
vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän
tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan.
Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän
kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin
minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin
hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin.
Tuota muistan vielä.

-- Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu
reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät
minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat.
Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan
meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan
pelkureiksi.

Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi
kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset.
Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.

Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän
tarkoittanee?

-- Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin
ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat
kadonneet.

-- Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli
savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia
on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen
häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat
joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.

-- Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään,
sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän
isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.

_Löfving._ Sitä en usko.

_Ulla._ Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi
epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.

_Yrjö Maunu._ Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.

_Ulla._ Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä
pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö
tekin, kapteeni, luule samaa.

Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut
kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli
Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava
valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja
Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.

-- Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset
kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin
kapteeni?

-- Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä
oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen
aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.

Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli
jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan
kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä
venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä
siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.

Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: -- Nyt kuulet
ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani.
Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.

Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni
Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että
maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.

Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota
valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui
mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: --
Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi
sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: -- Tämmöiseltä
Suomen valtakunta näyttäisi. -- Ja sitten hajotti hän kädellään
hattaran, joka siten haihtui.

Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti
säälimättä: -- Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin
neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut
semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen
läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella
päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja
kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.

-- Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.

Tämä pani surullisena kätensä ristiin: -- Mitä minä ymmärtäisin arvella!
Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.

Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen
salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti
ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: --
Tahtoisin olla kuningas! kuningas!

Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi
iloisesti: -- Mitä kadetti silloin tekisi?

-- Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes
koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin:
-- Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!

-- Ja sitten? naurahti Juhana.

-- Sitten huutaisin: -- Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on
meidän ja me sen otamme!

-- Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.

Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: -- Oletko unohtanut
mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.

-- Minkä aikakausien?

-- Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja
ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat
vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin
valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi
vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte
minua tahi ammun teidät, sillä minun _täytyy mennä eteenpäin_!

-- Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te
siis semmoinen suuri mies?

Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän
reippaasti: -- En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla
kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee,
minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.

Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei
joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka
Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen.
Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.

Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. -- Attila! huudahti hän. Martti
sinäkö se olet? Sinähän se olet!

-- Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä
olen nyt toinen.

-- Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin,
mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille
molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.

Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi
vakaasti: -- Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin
voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa
halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen
nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous
suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt
yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta
sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea
perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen
korkeamman ja kauniimman maailman.

Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas
ja rohkea poikansa?

-- Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.

-- He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala
että olisin semmoinen.

Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: -- Mikä
on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?

-- Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö
tiedä mitä lupasin _hänelle_? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa
kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei
tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista
valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on
ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen
alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.

Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta
Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.

-- Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin,
jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: -- Hän tuossa on Sprengtport ja
_hänen_ velipuolensa.

Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi
ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin
likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui
epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi
nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa.
Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: -- Herra
sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me
emme voineet.

Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän
ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.

-- Olen tuntenut isäsi.

-- Isäni?

Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää
kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi
liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla
katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta
jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä
luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta,
kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen
mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:

-- Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.

Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua.
Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut
mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen
historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.

-- Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.
Hän on nyt murtunut ja köyhä.

Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän
oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.

Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun
isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta
epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: -- Kysy sinä tuolta
mieheltä, tunsiko hän isäni.

Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli
lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan
hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta
oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli
kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen
veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen
nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: -- En kysy
mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.

Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita
tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja
kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.

Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen
kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa
kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä,
eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä,
vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui
sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.

Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä
lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään
ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta
katselivat häntä.

Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: -- Mikä on sielujenne
työ?

Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi
hän uudestaan.

-- Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta
että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen
vapaus on?

Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet
kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän
tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: --
Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä
maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko
seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai
oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa
kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?

-- Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving
vakaasti.

Attila jatkoi: -- Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka
elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme
tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen
kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru
kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen
sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?

Kyllähän sen kaikki tiesivät.

-- Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan,
ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi
jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä
kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta
toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin _yhden_, joka osasi kumpaakin,
mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.

Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?

-- Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä
jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta
mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta
tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.

-- Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin
ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.

Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt
kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran
oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen
viitannut.

-- Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.

Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään,
kun hän vastasi: -- Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se
häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme
itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän
oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden
kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen
kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan
henkisenä kuningattarena.

Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen
sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta
kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: --
Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri
Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta
pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä
se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti
synkältä.

-- Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa
tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi
niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet
ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt
etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua
sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?

Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen
puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: -- Tiedättekö että Ruotsi
varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?

-- Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on
vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama
kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään
kahtia.

-- Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei
meille. Pois täältä pojat!

Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen
tiellensä. -- Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua
loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.

-- Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille
miehille? Puhut kuin akka.

-- En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja
etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen
upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.

Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään,
mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.

Attila jatkoi: -- Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi
totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä
ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi
auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu
pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he
työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta
juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus:
rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui
neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.

-- Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta
sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä
silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei
puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen
valtakunnasta.

Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: -- Älkää uskoko, että
keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin
olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat
eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa
johti itse Herra.

Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: --
Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta
kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa
maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin
koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen
lakia levittämään.

-- Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena,
mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on
kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä,
mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on
hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä
eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä,
mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja
miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.

-- Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii
toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka
ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän
valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii
itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta
te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa.
Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne
usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa
Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille,
jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette
kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan,
kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta,
jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan
merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää
kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että
ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei
kukaan teiltä riistä.

Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä
sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat
saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat
semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen
ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa
juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö
Maunu: -- Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään
valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.

-- Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.

Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan
suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui
iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: -- Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä
saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei
tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa,
niin totta on olemassa elävä saatanakin. -- Näin sanoen asettui kapteeni
suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli
toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.

-- Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.

-- Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen
paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan
sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.

-- Mitä? Kuinka?

-- Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä,
mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin
mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi
vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla
surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla
kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja
keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana
ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.

-- Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.

-- Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman
pilkallisesti.

-- Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli
ollut toimessa, huokasi Ulla.

-- Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen
erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa
rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä
kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia
ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni
saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.

-- Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.

-- Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja
tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään
hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän
olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan
ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä
Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.

-- Poistuiko hän? kysyi Ulla.

-- Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä
vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua
kiusauksessa, on hukassa.

_Attila._ Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä
sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet
suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia
olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn
kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta
ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja
armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano
ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään,
ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan
toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme,
eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo,
sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää
toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän
etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme
tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut,
mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä
kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki,
jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä
virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki
kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia
parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin
jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin
ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella
veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä,
sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan,
mutta te voitatte lopuksi.

Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa
olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen,
lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: --
Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.

Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten
silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli
helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat
tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti
hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan
niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut
lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin
koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi»
ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi»,
vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä
olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu
keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria,
mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata
kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin
yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville
semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta
sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?

Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin
puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta.
Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena
tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän
miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:

-- En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen,
pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä
sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin
keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään
omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta,
niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme
itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta
silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.

Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän
sydämmiänsä.

Löfving huomasi sen ja jatkoi: -- Minun nuoruudessani sanottiin, että
rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt
kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi
olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen
minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon.
Mutta synniksi sitä en usko vielä.

_Attila._ Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä
murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan
edesvastuun?

-- Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.

-- Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en
näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä
kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin
sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.

_Ulla._ Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.

_Attila._ Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta
Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun
hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun
aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä
kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka
kädessä tehdä sitä mikä oikea on?

Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän
niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas
murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:

-- Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse
olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti
minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että
myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.

Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia
surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: -- Olemme jo ennen
seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä
tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin.
Emme koskaan ymmärrä toisiamme.

Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista
surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: -- Saattaa
kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka
heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy
mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat.
Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun
semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun
hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. -- Kapteeni
kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi
siellä tavannut vanhoja muistoja.

-- Mitä hän sanoi? kysyi Attila.

-- Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on
vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa
rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta.
Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää.
-- Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon
Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.

Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: -- Totta kai. Olette ehkä
oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.

Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli
laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.

Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille
niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.

-- Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.

-- Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen
saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.

-- Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää
vielä menkö.

-- Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja
nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian
askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska
hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.

Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa
vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn
kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon
sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt
elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.

Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli
täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut
puhunut.

Juhana katseli Yrjö Maunua: -- Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.

-- Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.

-- Niin minustakin.

He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.

-- Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.

-- Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.

-- Ja Akilleys ja Patroklus.

-- Niin.

-- Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.

-- Lupaan!

Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät
rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä
kykeneviksi kaikkeen.

Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja
raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan.
Nähtävästi se oli haavoitettu.

-- Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas,
niin pelastaisimme sen. -- Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän
kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää,
lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.

Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota
kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas
jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: -- Mihinkä
menette?

Löfving pysähtyi. -- Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat
siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.

-- Vai tappelutantereelle. Entä sitten?

-- Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.

-- En voi.

Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin
riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:

-- Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on
antanut se pysyy. Eikö niin?

-- Totta kaiketi.

-- Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan
ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan
kuitenkin poikani.

Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: -- Katso tuota harmaata päätä.
Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku
Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme
vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt?
Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on
heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.

Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja
Löfving jatkoi:

-- Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat
ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen
hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi,
suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt
muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston
haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena
olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?

-- Oi, täydellisesti!

-- Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa -- tuolla
Hämeenlinnassa -- valan jälkeen?

-- Isä, sitä en unohda koskaan.

-- Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten
vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.

-- Ja nyt täytyy meidän erota.

-- Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen
virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää
riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne
samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen
ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.

-- En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.

Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän,
tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: -- Et tahdo?

Attila loi katseensa ylös: -- _Hän_ se ei tahdo! _Hän_ tietää, että
minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää _hänen_ luonansa
ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä
alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.

Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: -- Emme
siis koskaan tapaa toisiamme?

-- Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja
sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.

-- Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo
minulle anteeksi!

-- Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä
isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.

Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski
hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat
punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin
tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat
tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.

Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa
kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni
salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:

-- Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet
puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja
pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.

-- Miksi ette?

-- Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala
tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.



SISÄLLYS.


II Osa.
   I Luku. Siemen tuuleen................. sivu   3
  II  »    Uusi päällikkö.................  »    39
 III  »    Manifesti......................  »    55
  IV  »    Levottomia päiviä..............  »    87
   V  »    Katkaiseva askel...............  »   113
  VI  »    Tilinsuoritus..................  »   148
 VII  »    Kaarlolaisten jäähyväiset......  »   170
VIII  »    Entisyys ja tulevaisuus........  »   189





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vuosisatojen perintö 2 - Murrosaikana" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.