Title: Vaarallista väkeä
Author: Elster, Kristian, 1841-1881
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaarallista väkeä" ***


VAARALLISTA VÄKEÄ

Kirjoitti

Kristian Elster


Norjan kielestä [»Farlige folk», 1881] suomensi O. Relander


Otava, Helsinki, 1891.



I.


Suuri höyrylaiva suuntaa kulkuaan norjalaista rannikkokaupunkia kohti.
Kankaan aikaan ei laivaan ole näkynyt muuta kuin vettä ja vuoria,
tuulen pieksämiä, päivän paahtamia vuoria. Vihdoin alkaa maisema
muuttua. Kallioita peittää paikka paikoin kahvinruskea kanerva ja
siellä täällä on yksinäinen petäjä, jonka kaikki oksat epätoivoisesti
ovat vääntyneet maihin päin. Kuin höyrylaiva on kulkenut monien
asumattomien ulkosaarien ohi, eroittaa harmaalla rannikolla muutamia
valkeita täpliä. Se on kaupunki. Höyrylaiva lähestyy sataman suuta.
Kallion takaa, jonka äärimmäisellä kärjellä majakka on, näkyy
laivanmastia ja höyrylaivantorvia. Kaupunki näkyy mastometsän läpi.
Äärimmäisenä meren rannalla rivi tilavia meriaittoja. Yläpuolella niitä
ovat muut rakennukset penkeittäin vuoren rinteillä, alempana rivittäin,
ylempänä säännöttömästi hajallaan. Toiset ikäänkuin uhalla ovat
sijoitetut tuulisimpiin kulmanteisiin, josta ne näyttävät tähystelevän
merelle, toiset ovat arasti ryhmittyneet notkoihin, jossa ovat tuulen
suojassa. Yli muitten talojen kohoavat kirkko ja latinakoulu.

Pienessä satamassa on elämä vilkasta. Äärimmäisenä on suuria valtameren
kulkijoita, joitten mastossa liehuu norjalainen tai vieras lippu,
sisempänä rannikkohöyrylaivoja ja vuonoveneitä; meriaittojen edessä
purjelaivoja ja laitureissa veneitä joukottain. Useimmat alukset
kulettavat kalaa. Kalaa tuovat jaalat, jotka juuri ovat tulleet
pyyntipaikoilta; kalaa lastataan sekä rannikkohöyrylaivoihin että
niihin, jotka välittävät liikettä kaupungin ja maailman markkinoiden
välillä, kalaa on veneissä, jotka ovat laitureissa. Enin osa siitä,
mitä kuljetetaan suunnattomien meriaittojen ovista, on kalaa; ja kaikki
ne tehtaat, jotka ovat kaupungin lähistössä ovat tavalla tai toisella
riippuvia kalasta. Kaupungin tulee kiittää kalaa olemassa olostaan.
Merestä ovat vähitellen kiivenneet nämä valoisat puutalot, jotka
näyttävät niin mukavilta ja varakkailta, -- merestä ovat nousseet nämä
leveät, komeat meriaitat, joihin omistajan nimet ovat maalatut suurilla
kirjaimilla, toiset hitaasti ja varmasti, toiset uhkarohkean nopeasti,
-- merestä ovat kohonneet kaikki nämä valkosiipiset purjehtijat ja
savuavat höyryt, -- merestä ylenneet kirkko välkkyvine ristineen ja
opinahjo, kaupungin ylpeys, latinakoulu. Elinehtonsa saapi kaupunki
muutamien peninkulmien päästä, merestä särkkien kohdalta, jossa
kiiltäviä kalaparvia eleskelee ja jossa joka vuosi kelluilee sadottain
kalaveneitä.

Me jätämme höyryn ja lähdemme astumaan kapeata pääkatua, joka
mutkittelee ja on jyrkkä kuin vuoripolku. Talot kadun yläpuolella ovat
parin sylen korkuiselle muurille siten rakennetut, että ikkunoiden
eteen on jätetty tilaa pienille puutarhoille. Näillä kaistaleilla,
joihin pääsee jyrkkiä portaita myöten, kasvaa köynnöskasvia, jotka
peittävät muurin ja ulottuvat katukiviin saakka. Kadun alapuolella ovat
talot niin alhaalla, että vaan ylimmät ikkunat pilkistävät sen reunan
yli. Niillä on takapuoli kadulle päin, talojen ja kadun välillä on syvä
kuilu, ja sen pohjalta kohoaa mahtavia puita, jotka vaan ylimmillä
oksillaan varjostavat katua.

Siellä täällä lähtee pääkadusta hämäriä solia, joihin aurinko ei
koskaan paista. Siellä eletään aivan ujostelematta. Pestään ja pesuvesi
kaadetaan maahan, josta se vuolaana purona juoksee kadulle. Vaatteita
ripustetaan kuivamaan ja sänkyvaatteita tomuutetaan. Haljenneita
kattotiiliä ja vanhaa raudan romua, lasisiruja ja rikkonaisia
huonekaluja ja astioita on kaikkialla näitten rotkojen pohjalla. Niissä
käyskentelee koiria, kanoja ja hanhia ja ne nuuskivat ja nokkivat ja
kaappivat ja ovat erinomaisen tyytyväisiä. Solien perällä on pimeitä
inhottavia kapakoita, joista kalastajia, kotimaisia ja vieraita
merimiehiä hoipertelee ulos ja sisään.

Tyynessä notkossa kaupungin yläosassa on puiston tapainen, jossa
palvelustytöt ajeluttavat pikkulapsia ja latinakoulun opettajat
välitunneilla kuljeskelevat edes takasin päivän kuulumia keskustellen.

Oli aikainen kevätpäivä; suuri höyry lähestyi rannikkokaupunkia. Ilma
oli tyyni; monista puutarhoista levisi raitista maan ja lehden
silmukkain tuoksua. Ovet olivat kaikkialla auki. Puutarhoissa tehtiin
työtä, haravoitiin pois keltasenruskeita, kerroksiin pusertuneita
lehtiä, edellisen vuoden kuivunutta kesäpukua, lapioitiin ja
kaivettiin, istutettiin ja kasteltiin. Alhaalla satamassa lähellä
tullihuonetta oli kauppias Vikin talo suurten puitten keskellä viheriän
aitauksen ympäröimänä. Puutarhan edusta oli suurilla kivillä peitetty
rantaan saakka. Aivan rannalle oli pystytetty lipputanko.

Puutarhassa haravoi nuori neito. Hänellä oli hienot kalpeat vähän
surumieliset kasvot. Hän oli hentorakenteinen, käsivarret olivat
laihoja ja olkapäät teräviä ja hän liikkui hiukan kumarassa. Kuin höyry
lähestyi, heitti hän haravan kädestään ja meni puiston portille. Siihen
hän jäi seisomaan ja katseli satamaan, hengitti syvään leutoa ilmaa ja
tunsi mielihyvällä sen vienoa hyväilyä kasvoissaan. Hienon hieno puna
levisi hänen poskilleen; hetkisen ajan välähti hänen silmissään
uteliaisuutta ja toivoa; verettömillä huulilla kuvastui tyytyväisyyttä.

Käytävästä kuului askelia. Talon omistaja tuli portaille ja ojensi
laivalle päin puoltatoista kyynärää pitkän kiikarin. Hän oli
lyhyenläntä mies, pää oli suuri, kulmakarvat tuuheat ja paksut, tukka
jäykkää, lyhyeksi leikattua, jotta saattoi nähdä paksun, lihaisen
niskan. Hän oli vääräsäärinen ja ahtaat housut liittyivät tiukasti
reisien ja pohkeitten jykeviin lihaksiin. Kädet olivat lyheitä, paksuja
ja kovia. Syvälle painuneet suupielet tekivät kasvot julmistuneen
näköisiksi.

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä
Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket
sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju,
kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta
tullut. Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja,
pankinpäällikkö y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».

Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut
pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen.
Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli
moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka
olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua
neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet
likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin
jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja
kukkia, josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan
vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen
vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja
paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.

Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin
oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui
kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta
tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja
harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia
arvonasteita.

Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä
toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo
kaukaa vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta
kurista, jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse
ollut niin paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman
kaksimielistä vanhaa pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan
kuulu ja miestä itseään pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin
kuolemaa. Hän, kuten sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko
kylässä, ja käytti tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän
sanoi »yhteiskunnan pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä
yhtä hyvin kuin »tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä
salaisia tietoja, joita Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville
ystäville pääkaupunkiin; jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei
häntä yksin puollettu pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin
hänen todellakin oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja
vastustuspuoluetta vastaan, joka oli pikku kylänkin niskoilla.

Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää
hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja
korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen
koroistaan eläjä Kurt Stubb.

»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä
oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle
penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi poraten
keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.

Vik katsoi kysyväisesti häneen.

»Knut Holtia.»

»Vai niin --»

»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen
laivankapteeni.

»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt jatkoi.
»Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja Höjsenin
lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia.
Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein
luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen
nutistaneeni. Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä,
klubista, ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos
hyvistä piireistä tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan
sivistyneen yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli,
niinkuin sanoin, käynyt mahdottomaksi.»

»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.

»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.

»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä sitä
kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista, noista
kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin yhteiskuntiin,
iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä koristettuihin
tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista ja
kauhistusta.»

»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.
»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»

»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.
Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä
-- -- Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä
aina olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!» --

Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän
naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain
katkeraa.

Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja
liikkeitä: »minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin
hän taistelee kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita
vallassa olijat ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me
kaikki suljemme häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme
yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut
vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme hänen
nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat
ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden.
Mutta minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta,
semmoista kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä,
jota ei mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä
rakastan tätä ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva
silmässään ja minä tahdon ajaa hänen asiataan!»

»Perhanan muisti --», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman
ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.

Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin
Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot
sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut
sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista
pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä
jotain, joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta ei hän
ainoastaan pelännyt, hän oli myös utelias. Hän oli muutamia vuosia
sitten usein kuullut isän ja Björnholtin puhuvan kauheasta Knut
Holtista, ja hän muisti, mihin kiihkoon tämä oli saattanut kaupungin,
viimeksi kotona käydessään. Ainoa tavallisuudesta poikkeava, joka
koskaan oli hänen lähelleen tullut, liittyi tähän mieheen; hänen
muotonsa kuvautui sen vuoksi kummallisen salaperäisenä ja uhkaavana
hänen katseensa eteen.

»Mutta muistatteko, mitä minä vastasin tähän suurisuiseen
yllyttäjälyriikkaan?» Björnholt kysyi.

»Tuolla tulee pastori Fonn», Hamre keskeytti nähtävästi kevennetyllä
mielellä. Hän ei yhtä suuresti ihaillut Björnholtin muistia kuin Stubb.

Björnholt kääntyi. »Ja hänen lähin alipäällikkönsä», hän lisäsi. Hän
lähestyi sitten Stubbia ja alkoi vähän hiljempaan: »Kuulkaas,
tiedättekö, mitä kerrotaan Fonnista ja hänen uudesta kilpailijastaan
pastori --»

Stubb rykäsi kovasti, veti sitten Björnholtin syrjään ja kuiskasi:
»Hiljaa -- ettekö te muista -- Vikhän on --»

Toinen vihelsi. »Samaa sorttia! Saakeli, sehän on totta.»

Molemmat uudet vieraat tulivat puutarhaan. Pappi oli nuorenpuoleinen
mies, joka näytti pitkältä varrelta, jonka päässä on suhteettoman
raskas kukka. Pitkät jalat olivat paljasta luuta ja nahkaa; kapeat
kädet olivat aina kylmiä ja kosteita. Tukka oli sileästi korvan taa
kammattu. Kasvojen väri oli harmahtavaa, iho sileätä kuin öljyllä
kiiloitettu. Poskia varjosti hieno, harva parta. Mutta kivuloisissa,
verettömissä kasvoissa oli kaksi kaunista, syvää, epäluuloista silmää,
jotka eivät koskaan katsoneet siihen, jonka kanssa hän puhui. Hän
näytti siltä kuin hän aina olisi »urkkinut ihmisten häjyjä ajatuksia»,
niinkuin Stubb kerran oli hänestä sanonut.

Papin »lähin alipäällikkö», kaikkien lähetysseurojen esimies,
kirkkoväärti, entinen maallikkosaarnaaja, nikkarimestari Vildhagen oli
lihava mies, jalat raskaat, leveät, vähän sisäänpäin kääntyneet, ja
kasvot pulleat, keltaisenkalpeat, tuuhean, tukanvärisen parran
ympäröimät. Imelä hymyily ja naisekas heikko ääni olivat suurelle
ruumiille vastakkaisia.

»Me puhuimme Knut Holtista», Björnholt sanoi, kuin oli tervehditty.
»Muistattehan häntä Fonn?»

»Muistan -- innokas kansan puhuja», pappi sanoi sävyisästi, mutta
äänenpainolla, joka aivan siivosti työnsi keskustelun alaisen
kunnioitettavan seurapiirin ulkopuolelle.

»Muutoin --», puuttui laivankapteeni puheeseen, »oli Knut Holtissa
hyvääkin. Hänellä oli rohkeutta. Kuin minä kuljetin hänen isänsä
laivaa, teki hän minun kanssani matkan Mustallemerelle. Silloin hyppäsi
hän mereen pelastamaan merimiestä, joka ei osannut uida ja oli
pudonnut. Aalto oli korkea ja piru vieköön jos minä olisin itse
uskaltanut sen tehdä. Mutta hän pelasti miehen.»

Laiva oli laskenut ankkurinsa. Veneet ympäröivät sitä ja alkoivat tulla
maihin saaliineen. Vikin puutarhaan kokoontuneet lähtivät satamaan.
Juuri heidän tullessa laski harmaaksi maalattu vene laituriin, ja
englantilaiseen matkapukuun puettu nuori mies juoksi portaita ylös. Se
oli Hamren sisarenpoika ja perillinen, konsuli Robert Gil. Hänellä oli
omituisen pitkät kasvot, hiukan riippuva alahuuli ja suuret, petomaiset
hampaat. Hän oli kaupungin ensimmäinen sporttimies. Joka kesä
matkusteli hän vuonoissa puettuna nahkahousuihin ja rauvoitettuihin
kenkiin -- ja koko joukko kalakärpäsiä Stanleyhatussa, sekä puoli
tusinaa koiria matkassa. Nimensä hän lausui »Djil» ja karttoi kaikkia
norjalaisia sanoja, joita hän ei voinut lausua kieli paksuna. Hän
halveksi kaikkia muita kieliä paitse englannin eikä sen vuoksi puhunut
oikeastaan mitään tunnettua kieltä, muuta kuin silloin kuin oli
englantilaisia kaupungissa -- jokapäiväisissä oloissa hän vaan
mörähteli, sehän kuitenkin vähän muistutti sitä ainoata kieltä, jota
hän kunnioitti.

»Rynt, rynt», hän sanoi antaessaan enolleen kättä ja nostaessaan muille
hattua. Hamre ei hievahtanutkaan. Toisella silmällään hän katsoa
sujautti pitkin täksi päiväksi lipuilla koristettuja meriaittojaan ja
tehtaitaan, toisella hän halveksi kansajoukkoa.

Tukkukauppias kutsui ystävät juomaan lasin viiniä »päivän johdosta»,
niinkuin hän sanoi. Kutsumukseen suostuttiin ja lähdettiin astumaan
pitkin maantietä, Kornelia jäi laiturille.

Ylhäällä maantiellä seisoi mies mustassa nutussa, joka höllästi verhosi
hänen laihaa ruumistaan. Hän nojautui keppiään vasten ja katsoi
jännitettynä laivaan. Kuin ystävät menivät hänen sivutseen, tervehtivät
he hitaasti. Päällysnuttuun puettu mies kääntyi kokonaan heihin päin,
nosti syvään hattua paljastaen terävän pään, jonka yli oli kammattu
ohutta tukkaa toisesta korvasta toiseen, saamatta kuitenkaan kaljua
päälakea peittoon. Tervehtiessään hän ojensi kaulaansa, pitkä, kapea
nenä käyristyi, ohuet huulet aukenivat ja paljastivat rivin hohtavan
valkeita hampaita. Se oli omituinen hymyily, siitä ikäänkuin tuikahti
valoa ja se oli samalla kohtelias ja ivallinen. Hän näytti haukalta
joka kohteliaasti tervehtii varmaa saalistaan.

Se oli laivanisäntä Arne Holt. Hän oli lähettänyt veneen laivaan, hän
odotti näet poikaansa kotiin monivuotiselta ulkomaan matkalta.

Äkkiä riensi hän laiturin portaille -- hän oli nähnyt veneen lähtevän
laivasta matkustaja muassaan. Hän astui alas portaita ja jäi seisomaan
viimeiselle. Kuin vene tuli niin lähelle, että hän saattoi tuntea
poikansa, loistivat hänen terävät haukankasvonsa, hänen silmänsä
kostuivat, ja hän nauroi pidätettyä suonenvedon tapaista naurua.

»Tervetulleeksi! Tervetulleeksi! Olitpaan sinä kuitenkin muassa», hän
sanoi ja pudisti kiihkeästi poikansa kättä, kuin tämä -- ijältään
hiukan yli kolmenkymmenen -- astui veneestä, »Minä en päässyt tulemaan
laivaan --.»

Knut Holt ei ollut isänsä näköinen. Hän ei ollut vaalean eikä tumman
värinen, keskikasvuinen, harteikas, mutta vähän litteärintainen.
Parrattomissa kasvoissa oli aivan suora nenä ja kaksi harmaata hiukan
himmeätä silmää. Hän näytti etusijassa vähän suuttuneelta, kuin hän
sikariaan pureskellen tervehti isäänsä ikäänkuin olisi ollut vain vähän
soutelemassa.

He astuivat ääneti laituria pitkin. Vikin talon kohdalla he kulkivat
Kornelian sivu. Knut näki kaksi uteliasta silmää, jotka katselivat
häntä ikäänkuin syvältä piilosta, kuin hän kasvot puoleksi heihin
käännettyinä meni puutarhan portista. Knut antoi sikarin pudota ja
pysähtyi. »Kuka se oli?» hän kysyi.

»Kornelia Vik.»

»Vai niin. Minä en olisi häntä enää tuntenut. Hänestähän on tullut --
hän on muuttunut.»

Holt ei vastannut.

He menivät edelleen. »Sinä voit hyvin?» isä kysyi hiukan hämillään.

»Ky-yllä.»

Kuin he tulivat kadulle, joka kulki Holtin talon sivu, pysähtyi Knut
taas ja katsoi ympärilleen. »Kummallista, kuinka kaikki on entisellään
täällä kotona», hän sanoi. »Minä esimerkiksi luulen, etten minä koskaan
ole noussut maihin mihinkään norjalaiseen kaupunkiin, jottei laivan
ankkuriin käydessä, olisi tullut laivaan muutamia lihavia, punakoita
ihmisiä, tervehtineet päällikköä tuttavallisella 'Morning', kiskasseet
tupakkahuoneen oven auki meluten niin kovasti kuin suinkin ja tilanneet
seltterivettä ja konjakkia. Minusta tuntui niin ihmeen kodikkaalta,
kuin tänään tapahtui juuri samalla tavalla. Ja katso sitten tuota
kulmassa olevaa kauppaa, ikkunassa korutavaroita, kivikaluja,
öljyvaatteita ja onkia! Ja tuolla -- kirjakaupassa -- myödään, Jumala
paratkoon, vieläkin etupäässä suklaatia ja hajuvettä ja siinä sivussa
blankettia.» Hän meni ikkunaan. »Aivan oikein! -- Vilockin
hunajarohtoja -- Israelin hajuvettä -- niin, niin! Ei pienintäkään
muutosta.»

»Eihän toki», vanha Holt nauroi. »Meidän mielilauseemme on: 'Me
tiedämme, mitä meillä on'.»

Holtin talo, »linnaksi» kutsuttu, oli korkealla mäellä, ja sitä ympäröi
puutarha, joka ulottui toiselta puolen katuun ja toiselta mereen. Kuin
he olivat tulleet puutarhaan, osoitti Knut erästä penkkiä ja kysyi: »No
-- vieläkö siellä pyydetään ihmisiä?»

»Vielä, vielä», laivaisäntä vastasi tyytyväisesti. »Se on oivallisessa
kunnossa. Niin todellakin -- ha, ha! -- sepä minun pitää kertoa
sinulle! Tiedäpäs, kuin tässä muuanna päivänä sain pyydykseeni --
ajatteleppa -- sain -- itseni!»

»No, silloin sinun pyydyksesi liekin hyvä.»

»Ha, ha, ha! Niin, näeppäs, -- minä kuljeskelin täällä puistossa lukien
sanomalehtiä. Kävellessäni tulin penkin luo, enkä muistanut että se ei
ollut oikea, istuuduin -- ja olin satimessa. Mutta minä olen pyytänyt
muitakin. Entäs sitten puiston veräjä! Se sinun sitten pitää nähdä. Se
on tehty siten, että kuka tahansa pääsee sisään, mutta ei kukaan ulos,
jollen minä auta -- ha, ha!»

»Ei, kuules nyt isä, eläkäämme sivistyneitten ihmisten tavalla. Etkö
sinä voi tyydyttää pyydystyshimoasi hiirillä ja rotilla tai muilla
eläimillä ja jättää ihmiset rauhaan.»

»Ei, juuri ihmistä, sitä vaarallista eläintä --»

»Minä en ymmärrä, miksi sinusta ei ole tullut orjakauppiasta tai
urkkijapoliisia tai muuta semmoista halpamaista rahjusta.»

»Ha, ha, ha! Sinä olet yhtä leikkisä kuin ennenkin, minä näen», Holt
nauroi ja hieroi käsiään.

He astuivat ylös maahan muuratulta portaita, jotka veivät talon
edustalle.

»Kuka nyt hoitaa sinun talouttasi?» Knut kysyi pysähtyen ylimmälle
portaalle.

»Hoitaa taloutta --?»

»Niin.»

»Hm -- se on Katriina», änkytti Holt ja kävi tulipunaiseksi.

»Katriina? Sekö paksu, sisäpiika?»

»Hm -- min. Erinomaisen sukkela», Holt mutisi ja alkoi astua taloa
kohti.



II.


Huone, johon Holt vei poikansa, oli melkein komeasti sisustettu, mutta
muistutti sittenkin kestikievaria maalla. Sohva oli ikkunan alla,
pöydät ja tuolit missä sattui, kartiinit riippuivat vinossa, muutamia
sipulikasvia oli tungettu kaulaa myöten kallisarvoisiin vaaseihin ja
näyttivät kuin olisivat tukehtumaisillaan. Seinällä oli mitättömiä
kuvia ja rumasti tehtyjä valokuvia kallisarvoisten taulujen rinnalla.
Kaikki pöydät ja kaapit olivat sekaisin täytetyt kukkuroilleen
joutavalla talonpoikaisrihkamalla ja oikeilla arvokkailla marmori- ja
alabasterikaluilla. Näytti siltä kuin kaikki, mitä talossa oli sekä
romua että taideteoksia, olisi asetettu näytteille tähän huoneeseen.
Ilma oli huoneessa ummehtunutta kuin romuhuoneessa.

Knut jäi seisomaan hetkeksi ja katseli ympärilleen. Sitten hän aukasi
ikkunan.

»Niin -- no nyt sinä taas olet kotona», vanha Holt alkoi, hieroi
käsiään ja katseli taas poikaansa puoleksi hämillään, puoleksi
hellästi. »Mitä minä saan tarjota sinulle? Lasin viiniä? Tai kahvia?
Tai --»

Ovi viereiseen huoneeseen aukesi ja sisään astui lihavanlainen nainen
viidennelläkymmenellä. Hän oli puettu puoleksi talonpoikais-, puoleksi
kaupunkilaistapaan, sormissa kultasormuksia ja korvissa pallukat. Hänen
kasvonsa punottivat, hiki helmeili hänen kiiltävällä otsallaan. Hän
näytti tulleen suorastaan kyökkitulen äärestä. Hänen käytöstavassaan ja
olennossaan oli sekä luottamusta, että ujoutta -- hän nähtävästi ei
tiennyt miten hänen piti ottaa vastaan kotiin palaavaa poikaa. Viimein
meni hän lattian poikki, ojensi Knutille kätensä ja sanoi koettaen
näyttää äidilliseltä: »Tervetulleeksi kotiin, Knut!»

Knut jäi seisomaan hänen lihava, kostea kätensä omassaan ja tuijotti
häneen vastaamatta. Hänestä hän katsoi kysyväisesti isäänsä. Syntyi
kiusallinen äänettömyys, jolla välin Knut päästi irti lihavan, kostean
käden. Viimein istuutui Holt sohvaan ja alkoi yskien ja tavoitellen:

»Etkö tahdo käydä istumaan, Knut. Matkasta väsyneenä --»

Lihava nainen seisoi hetkisen epäröiden keskellä lattiaa, punottaen yhä
enemmän. Sitten meni hän päättäväisesti istuutumaan Holtin viereen.
Tämä hypähti ylös kuin käärmeen pistämä, mutta malttoi kuitenkin heti
mielensä ja kääntyi Knutiin.

»Me -- puhuimme -- niin, mitä me saamme sinulle tarjota? Katriina, onko
sinulla --?»

»Minä olen keittänyt kahvia», vastasi Katriina, joka äkkiä oli
kalvennut. Holt katsoi kysyväisesti poikaansa.

»Tahdotko sinä --?»

Knut nyökäytti päätään ja Katriina katosi.

Knut sytytti hitaasti sikarin ja heittäytyi nojatuoliin, joka oli
ikkunan ääressä.

»Noo -- vai niin», hän sanoi. »Uskallanko minä kysyä, onko minulla
sisaria?»

Vanha Holt koitti nauraa, mutta se ei onnistunut.

»Tämä on sinulle odottamatonta -- --. Kas, näetkös -- hän on vanha
palvelija -- tullaan niin perhanan tuttaviksi --. Muuten -- minä
vakuutan sinulle --»

»Oli menneeksi. Sinullahan on oikeus valita seurustelupiirisi yhtä
hyvin kuin minullakin. Yksi seikka vaan: minä en tahdo kuulua
perheeseen -- tee se hänelle selväksi.»

»Minä vakuutan sinulle todellakin», alkoi Holt taas, mutta Knut
keskeytti hänet.

»Puhukaamme jostain muusta», hän sanoi. »Sanopas --»

Kahvi tuotiin, mutta sen toi toinen palvelija. Katriina ei enää
näyttäytynyt. Kuin palvelija oli mennyt, Knut sanoi kahvia maistellen:
»Hän osaa laittaa kahvia -- se on hyvä. -- Sytytä piippu, isä, ja
sitten ala puhallella: Valmista pojallesi muutamia kaupungin lihavista
vasikoista.»

»Ha, ha, ha!» Holt nauroi, ja tällä kertaa oli se luontevaa naurua.
»Myöhemmin, sitten saat sinä sekä lihavat että laihat. Mutta ensin
sinä: kerro minulle matkoistasi.» Hän sytytti piipun, otti tuolin ja
istuutui lähelle poikaansa. »Muistatko kuin sinä viimein tulit kotiin
ulkomailta? Jumaliste, se oli -- se oli -- kuin olisi lukenut
Darwinia.»

»Sinun isänsydämmesi, isä --»

»Minun isänsydämmeni -- no niin -- enhän minä voi kieltää -- minähän
olen täällä istunut yksin kaikki nämä vuodet --.»

Hän rykäsi ja pureksi kiivaasti piipun hammasluuta. Knut katsoi ulos
ikkunasta ja oli hetkisen vaiti. »Minulla ei ole mitään kerrottavaa»,
hän sanoi sitten -- hänen äänensä oli aivan viehkeä ja hellä.

»Sinä lasket leikkiä! Sinulla, jolla on niin vilkas käsityskyky,
sinullako ei olisi --»

»Minä olen täydellisesti tyhjä, isä.»

Holt katseli hetkisen levottomasti poikaansa ja naputteli koukkuisilla
kynsillään edestakaisin suuria hampaitaan.

»No mutta kerro minulle edes, miten asian laita on: Sinähän aioit
asettua Lissaboniin --?»

»Niin.»

»Sinä luovuit siitä aikeesta?»

»Niin. -- -- Tapahtui jotain, joka -- --»

»Sinä muutit mieltä äkkiä?»

Knut katsoi tarkasti isään.

»Niin. Oletko sinä kuullut siitä mitään?»

Holt punastui. Hänhän oli pannut liikkeelle kaikki portugalilaiset
kauppaystävänsä saadakseen jotain tietää.

»Sinä olet kuullut, että minä aioin mennä naimisiin?» Knut kysyi
edelleen.

»Niin -- kieltämättä --»

»Se on totta.»

»Mutta --?»

»Hän kuoli.»

Holt katsoi sääliväisesti poikaansa. »Poika parka, sinulla siis on
surua. Nyt minä ymmärrän, että sinun mielesi --»

»Sinä erehdyt isä. Minä en häntä sure.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen.

»Kuka hän oli?» hän kysyi hetkisen kuluttua.

»Amerikkalainen nainen norjalaista alkuperää Buenos Ayresista.
Minä olin matkustanut edeltä käsin Lissaboniin järjestämään
välttämättömintä. Laiva, jolla hän lähti merelle muutamia kuukausia
sitten, ei ole tullut perille. Minä en ole vielä voinut saada mitään
tietoja sen vaiheista.»

Syntyi hetkeksi äänettömyys. Vanha Holt tunsi itsensä kiitolliseksi
mielessään. Tuo amerikkalainen nainen, josta hän muuten ei mitään
tiennyt, eikä nytkään tahtonut sen enempää tietää, oli tuottanut
hänelle monta unetonta yötä. Hän oli usein ajatuksissaan toivonut sen
vieraan naisen, joka uhkasi ottaa hänen poikansa häneltä, meren
pohjaan, jossa hän nyt hyväksi onneksi olikin.

Kolkutettiin. Holtin sanottua »sisään» tuli näkyviin nuorekkaat,
punakat kasvot, joita ympäröi oivallisin, vaalea, kihara tukka, mitä
nähdä voi.

Knut hypähti ylös. »Pietari! Hurraa! Hurraa!» Hän riensi tulijan luo,
veti hänet peremmä lattialle, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
»Minä iloitsen todellakin taas nähdessäni sinun hävyttömän kirkkaat
kasvosi! Juuri säntilleen samanlaisina kuin silloin, kuin minä läksin!
Tulee terveeksi kuin sinua katsoo!»

Nuori mies, kaupanhoitaja Pietari Ström, pudisti Knutin kättä ja katsoi
häneen uskollisilla sinisillä silmillään, jotka tällä hetkellä olivat
täpösen täynnä kyyneliä, saamatta ainoata ymmärrettävää sanaa
huuliltaan.

»Noo! Istu», Knut sanoi ja veti hänet sohvaan. »Isä», hän kääntyi
Holtiin, »sinun parasta viiniäsi minun paraalle ystävälleni! Nyt me
tahdomme viettää oikein hauskan illan yhdessä.»

Vanhalle Holtille tuli kiire. Hän riensi kyökkiin ja antoi käskyjä,
jotka saattoivat kaikki palvelijat hämmästyksiin. Sitten syöksyi hän
talon alle kamalan syvään kellariin ja tuli vähän ajan perästä ylös
muassaan korillinen kaiken värisiä ja muotoisia tomuisia pulloja. Siinä
oli valkeita läpikuultavia pulloja, joissa oli keltainen lakka, --
niitten synnyinmaa oli Ranska. Toisia oli solakoita, vihreitä Reiniltä,
leveitä, hopeapäisiä champagnepulloja ja lyheitä, melkein mustia
ukkosia Capista. Ja ylös ja alas juostessaan hän jupisi: »Jumalan
kiitos! Jumalan kiitos! No viiniä hän toden totta saa.» Eikö hän ollut
saanut Knutia iloiselle päälle, väsynyt, kyllästynyt katsehan oli kuin
tuulen pois pyyhkimä! »Noo, hän saa viiniä, jonka veroista monella ei
ole tässä kaupungissa, Jumalan kiitos!»

Kohta he jo kaikki istuivat pöydän ympärillä ja maistelivat Holtin
viiniä. Knut oli säteilevän iloinen. Ei hän kuitenkaan puhunut
matkoistaan, vaan yksistään omasta ja Pietarin yhteisestä elämästä
entisinä aikoina. »Muistatko sinä? Muistatko sinä?» sanottiin
lakkaamatta ja taisipa se niin olla, että Pietari muisti! Kaikki, mitä
he yhdessä olivat kokeneet, oli uskollisesti tallella hänen
sydämmessään. Ja kuinka ylpeä, kuinka onnellinen hän oli, että Knut
Holt, hänen koulukumppaninsa ja ystävänsä, paras, suurin ihminen, minkä
hän tunsi, todellakin huoli muistaa näitä menneitä aikoja.

Vanha Holt oli ääneti, hieroi alituisesti kynsiään vasten hampaitaan ja
ajatteli: »Minun poikani vertaista ei ole toista tässä maassa.»

Kuin oli syöty ja jälleen istuttiin sikarien ja viinin ääressä, sanoi
Pietari puoleksi ujosti: »Kansanyhdistyksessä me tietysti olemme
yksissä mielin vastustaneet Björnholtia ja Hamrea.»

»Kansanyhdistyksessä -- mikä se on?»

»No mutta, etkö sinä muista kansanyhdistystä, jonka sinä itse olet
perustanut?»

»Aah -- joutavia.»

Pietari kävi tulipunaiseksi.

»Niin no, eihän siitä nyt enää mihinkään ole», hän sanoi
vaatimattomasti. »Sen jälkeen kuin sinä läksit ei meillä ole ollut
ketään puhujaa. Mutta me olemme koittaneet parastamme. Minä luulen,
että me voimme sanoa sen jossain määrässä meidän ansioksemme, ettei
Björnholtia eikä Hamrea ole valittu tällä ajalla. Eikö ole totta,
Holt?»

Holt nyökäytti.

»Sepä on kauhean sitkeätä», huudahti Knut. »Täällä kotonahan kaikki
kestää ijankaikkisesti.»

»Mutta -- mutta --», änkytti Pietari, »eikös se ollut oikein?»

»Mene torille, osta ja myö, liho ja käytä korkeita kauluksia niinkuin
Hamre, hyvä Pietari. Oli paha, että te estitte valitsemasta häntä. Hän
voisi nyt olla ministeri.»

»Hamre? Mutta et suinkaan sinä voi tarkoittaa, että --?»

»Rakas ystävä, ollaan totisia. Oletko sinä nähnyt Hamren esittävän
maljaa? No hyvä. Oletko sinä semmoisissa juhlallisissa tilaisuuksissa
katsellut hänen nenäänsä? Et. Se on paha se, täytyy aina tehdä
havaintoja. Minä sanon, että semmoisessa maassa, kuin tämä meidän, on
ministerissä tärkeintä nenä. Sen täytyy olla juhlallisen; ministerillä
täytyy olla taipumusta viralliseen mimiikkiin. Hamren nenä on aivan
ministerin nenä. Ystäväiseni, anna hänen noudattaa kutsumustaan.»

»Sinä lasket leikkiä!»

»Niin, mitäs tässä muutakaan kannattaisi tehdä? Mitä hittoja te
tahdotte? Mihin esimerkiksi sinä Pietari voit päästä? Tahdotko sinä
kansanjohtajaksi tai ministeriksi?»

»Minäkö? Jumala varjelkoon!»

»No. Sitten minä sanon uudestaan: mene torille ja pörssiin ja lue
klassikoltasi: vehnää raskasta, siirappia maukasta, ja anna
liebhaberien yksin taistella keskenään laakeriseppeleistä ja
kunniamerkeistä.»

»Mutta suurissa yhteiskunnissa, siellähän taistelevat --»

»Kylläiset ja nälkäiset -- ja elämästä ja kuolemasta, ja se taistelu
tullee meillekin vielä kerran. Kullakin ajalla on surunsa. Mutta tänä
iltana me kuitenkin tahdomme unohtaa suuren sodan suurissa
yhteiskunnissa ja pienen pienissä. Sinun pyöreitten, terveitten
kasvojesi malja, Pietari. Pidä huolta, että sinun sukusi ei koskaan
lopu, ja meidän ei tarvitse peljätä kylläisiä eikä nälkäisiä!»

Aikaisempaan, hilpeään mielentilaan ei oikein enää päästy. »Hän on
muuttunut,» vanha Holt ajatteli itsekseen ja tämä havainto tuotti
hänelle paljon ajateltavaa. Pietari tunsi sanomattomasti pettyneensä.
Hän oli iloinnut ajatellessaan voivansa sanoa nämä sanat Knutille: »Me
olemme järkähtämättä pysyneet kiinni sinun ohjelmassasi,» -- ja nyt sai
hän kuulla, että se kaikki oli vaan joutavaa. Se kävi häneen niin
kipeästi, mutta Knut kai oli oikeassa, hän ajatteli; me luultavasti
emme ole oikein seuranneet muassa.

Knut huomasi, että hän oli loukannut ystäväänsä, ja hän löi häntä
olalle ja sanoi: »Älä huoli siitä, mitä minä sanon! Minä olen tällä
hetkellä kuollut kaikille yhteiskunnallisille kysymyksille; minä elän
asianhaarain vuoksi yksityisenä. Ja etenkin tänä iltana minä janoan
rauhaa, hauskuutta. Sen vuoksi -- laula meille vähän. Ethän sinä liene
herennyt laulamasta!»

»Ohoh! Hänhän on lauluseuran johtaja,» ilmoitti Holt.

»Laula sitten!»

»Mitä siitä olisi sinulle?»

»Minulle? Minä mieluummin kuuntelen sinun lauluasi kuin paraimpien
taidelaulajien, nyt sinä sen tiedät.»

»Sinua!» Pietari sanoi, mutta meni kuitenkin pianon ääreen ja lauloi
kauniilla, kaikuvalla äänellä vaikka vähän kiihtyneenä ja ujosti noita
vienoja, idyllimäisiä lauluja »meidän lapsuutemme vihannoista
laaksoista», »paimenen soitosta», »keijukaisten tanssista ja koskien
kohinasta,» vaatimattomia lauluja, täynnä haaveilua, kaihoa ja
surumielisyyttä. Knutin mieli niin oudosti heltyi niitä kuunnellessa.
Mistä muistuivat hänen mieleensä vanhan klaveerin sävelet kaukaisessa
pappilassa, jossa hän oli viettänyt muutamia vuosia lapsuutensa ajasta.
Ne olivat niin hienoja, niin viehkeitä ja niin haaveksivia. Niissä
kaikissa oli kuivien ruusunlehtien tuoksua. Hänen teki mieli sanoa:
»Että nämä laulut todellakin vielä elävät, ja että on ihmisiä, jotka
saattavat niitä laulaa niin hartaasti, niin sydämmellisesti ja
hellästi.» Hänestä se tuntui kummalliselta, hänen korvissaan vielä soi:

    On ääni kaukaa helkkänyt,
    Te puutteen lapset riviin nyt,
    Nyt ikeet lyökää pirstaleiksi
    Ja sortovalta sirpaleiksi,
    Punalippu jo uhaten liehuaa,
    Tuhatjoukkio vartoo sen suojassa
    Ja huutaa työtä tai kuolemaa.

Oli myöhään illalla kuin Pietari sanoi hyvää yötä ja Knut meni
huoneeseensa. Hän istuutui ikkunansa ääreen ja katseli kaupunkia.
Korkeimmalla olevien talojen katot, kirkontorni ja muutamat kukkulalla
olevat mustat puut kuvautuivat selvästi pilvetöntä taivasta vasten.
Merellä vilkkui majakka. Muutamissa taloissa näkyi tulta ikkunoissa.
Äärimmäisenä oli meri kuin musta ammottava kuilu.

Ikkunastaan saattoi Knut nähdä kauppias Vikin talon edustalla olevan
kivitetyn paikan. Hän muisti lapsena usein leikkineensä siinä, Niiltä
ajoilta oli hänen mielessään kuva talon asukkaista, joka ei koskaan
ollut häneltä hälvennyt. Vikin itsensä hän muisti lauhkeasta
talvipäivästä, se oli sunnuntai, lumi oli ollut märkää ja hän oli
yhdessä muutamien muitten poikien kanssa rakentanut oivallisia
vallituksia ja linnoja Vikin talon edustalle ja he olivat olleet
sotasilla. Knut ja hänen puolueensa kävivät juuri vihollisten
etuvarustusten kimppuun hurjasti hurraten, kuin Vik joka tuli kirkosta,
äkkiä seisoi heidän keskellään mustiin puettuna ja pyhäpäiväisen
juhlallisena, ja pelkällä läsnäolollaan sai kuolonhiljaisuuden aikaan.
Rohkeinkin tunsi polviensa horjuvan allaan, kuin hän tutkivaisesti
alkoi tarkastaa itsekutakin puoleksi ummistetuilla silmillään, ja kuin
hän äänellä, joka kuului kuin syvästä kellarista, huusi heille:
»Sitenkö teidän vanhempanne opettavat teitä lepopäivää pyhittämään?
Laittauttukaa kotiinne ja heittäytykää katuen rukouksessa Jumalan
kasvojen eteen!» silloin oli kuin hirmumyrsky olisi samassa
silmänräpäyksessä pyyhkinyt pois molemmat sotajoukot ja paikka oli
tyhjä.

Sen päivän jälkeen ei Knut koskaan enää mennyt sinne ja kauhistuneena
hän karttoi Vikiä, kuin tämä sattui tulemaan hänelle kadulla vastaan.
Hänen korvissaan kuuluivat aina sanat: »alas katuen ja rukouksessa» ja
hän oli näkevinään Vikin astuvan polvistuneen ihmisjoukon yli ja
tallaavan heitä jaloillaan. Vik pysyi salaperäisenä ja peloittavana
hänen mielessään siksi kuin hänestä tuli aika mies. Kuin hän luki tai
kuuli Israelin kostavasta Jumalasta, niin hän aina näki edessään
kauppias Vikin kivenkovat kasvot.

Toinenkin peloittava olento oli näyttäytynyt hänelle Vikin talon
kohdalla. Se oli Vikin sisar; suuri nainen, joka aina oli mustiin
puettu ja käsissä kiiltonahkamansetit. Hänellekin Knut määräsi paikan
vanhan testamentin profeettain ja patriarkkain seurassa.

Korneliaa näki Knut harvoin muualla kuin kirkossa. Siellä istui pieni
hento tyttö, jonka kasvot näyttivät niin harmailta ja vilustuneilta,
kokoon hykertyneenä kirkon nurkkaan ja katseli seurakuntaa jumalisen
huolestuneilla katseilla. Knutilla oli se käsitys, että hän oikeastaan
oli kuolleitten maasta kotoisin, ja että hän tuli tähän maailmaan
ainoastaan katsellakseen sitä vakavasti ja sääliväisesti. Se oli sen
vuoksi hämmästyttänyt häntä hyvin suuresti, kuin hän kerran tapasi
hänet Vikin talon edustalla leikkimässä »pataa» heidän naapurinsa,
sepän kevytmielisten tyttärien kanssa. Näky katosi kuitenkin heti.
»Kornelia!» kuului ankara miehen ääni talosta ja samassa Kornelia
riensi tiehensä, ja sepän tytönheitukat peljästyneinä pujahtivat
lähimpään solaan.

Mieheksi tultuaan oli hän nähnyt Korneliaa vain sivumennen, ja joka
kerran kuin hän kohtasi hänet, tunsi hän varmasti, ettei hän toista
kertaa ollut ryöstäytynyt kadulle leikkimään »pataa.»

Hän istui siinä kauvan katsellen kivitettyä paikkaa ja ajatteli niitä,
jotka asuivat vihreän aituuksen sisäpuolella.



III.


Myrskyisenä ja sateisena Marraskuun päivänä tuli kirjansitoja ja
kirjanpainaja Olsenin työhuoneeseen laiha mies, jolla oli kauniit,
mutta terävät ja laihat kasvot ja suuret, valkeat hampaat. Hän oli
juuri tullut ainoalla pienellä höyrylaivalla, joka siihen aikaan
kulki vuonoissa, ja kuljetti kaikki tavaransa muassaan pienessä
nahkalaukussa, joka riippui hänen hartioillaan. Hän haki työtä ja
antoi kirjanpainajalle kirjeen joltain virkamieheltä läheisestä
rannikkokylästä. Virkamies, joka oli asioissa kirjanpainajan kanssa,
kirjoitti:

»Hän on sukkela mies, mutta levoton luonnoltaan. Hänen isänsä oli
juonittelija ja juoppo. Te tekisitte minulle palveluksen, jos voisitte
hankkia miehelle työtä, jotta me pääsisimme hänestä.» Kirjanpainaja
kynsi korvallistaan. Hänestä ei suosittelu ollut oikein mieleinen.
Mutta hän oli velassa samalle virkamiehelle, joka myös vuosittain antoi
hänelle jotensakin paljon työtä. Ei käynyt päinsä muitta mutkitta ajaa
levoton mies ovesta ulos. Hän alkoi kuulustella vierasta.

»Teidän nimenne on?»

»Holt.»

»Te olette kirjansitojan sälli tai --»

»Minä olen mekaanikko.»

»Me --?» Kirjansitoja katsoi häneen hämmästyneenä.

»Ja seminaristi --»

»Se --?» kirjansitoja jäi seisomaan suu auki. Mitä hän tekisi
mekaanikoilla ja seminaristeillä työhuoneessaan.

»Ja sen ohella hiukan puuseppä ja puutarhuri,» lisäsi vieras ja näytti
suuria hampaitaan tavalla, joka ei laisinkaan miellyttänyt säädyllistä
käsityöläistä.

Hän luki taas kirjeen ja sylki.

»Hitto vieköön, jos minä tiedän, mitä minun pitää sanoa,» hän sanoa
tokasi.

»Minä ymmärrän myös vähän kirjanpainamista. Ehkä voisin minä olla
avullisena sanomalehden toimituksessa,» toinen sanoi.

Sanomalehden! Sehän on totta. Kirjansitoja toimitti kaupungin ainoata
sanomalehteä. Ei sen toimittaminen mikään taikakonsti ollut, mutta
kirjansitoja Olsen ei ollut mikään kirjallinen nero. Hänen lehtensä oli
aina ollut tunnettu omituisista painovirheistään. Hän tarvitsi sen
vuoksi korrektuurinlukijaa, ja koska vieras oli seminaristi, niin hän
lienee perehtynyt oikokirjoituksen salaisuuksiin. Tässä oli huokeata
apua saatavissa, ja kirjansitoja alkoi hieroa kauppaa. Muukalainen oli
taipuvainen ja he sopivat asioista. Siten tuli Arne Holtista pienen
rannikkokaupungin asukas.

»Isä oli juonittelija ja juoppo», oli lyhyt elämäkerta virkamiehen
kirjeessä. Ja se olikin oikea. Hän oli mies, jota ei onni ollut
seurannut. Hän oli oikeastaan puuseppä, mutta sen ohella pyssyseppä,
kelloseppä ja laivanrakentaja. Kaikissa näissä ammateissa hän oli
tehnyt keksintöjä, mutta aina hän oli myöhästynyt. Sällinä oli hän
vaeltanut halki Tanskat ja Saksat, jossa hän muun muassa oli lueskellut
valistusajan kirjailijoita, jotka hän jo tunsi vanhan papin
kirjastosta. Kotiin tultuaan hän alkoi innokkaasti levitellä saamiaan
mielipiteitä, mutta siinäkin hän myöhästyi. Vanha pappi oli kuollut,
vanha valistus oli harhaoppia, ja häntä itseään alettiin kohta pitää
vaarallisena miehenä. Hän ei saanut työtä, hänet työnnettiin pois
kaikista luottamustoimista, jotka hänellä kerran oli ollut, ja hän kävi
katkeraksi ja ihmisaraksi, hommaili lopulta vain koneenmallia, jotka
eivät koskaan valmistuneet, näki nälkää paljon, joi paljon ja kuoli
viimein köyhänä ja unhoitettuna.

Hänen poikansa Arne oli perinyt isänsä hyvän pään, ja hyvän aikaa
näytti siltä kuin hän olisi perinyt hänen kohtalonsakin. Hän oli ensin
konepajassa, sitten seminaarissa ja oli kaikkialla ensimmäinen. Mutta
kuin hän koetti saada vakinaista tointa tutkintojensa ja todistustensa
nojalla, joutui hän karille. Hän haki kaikella kunnioituksella ja
kaikkein nöyrimmästi, hän uskalsi puhua oikeudestaan, ja hän valitti
katkerasti, mutta aina turhaan. Hänen todistuksensa kyllä olivat hyviä,
mutta niitä seurasi asianomaisesta asianomaiseen pieni »hm», josta
saattoi arvata, että miehessä oli jotain nurin. Hänen onnettomuutensa
oli, ettei kukaan häntä suvainnut. Hänen komea ryhtinsä tuntui
esimiehistä vaateliaalta, hänen läpitunkeva katseensa röyhkeältä, hänen
äkillinen naurunsa, joka paljasti rivin lumivalkeita hampaita, kuin
joukon sotamiehiä, jotka kiiltävin asein astuvat auringonpaisteessa,
näytti heistä pilkalliselta, ja miehen suora puhe kapinalliselta ja
hävyttömältä. Hänen kykynsä -- Jumala paratkoon! mutta luonne -- hm.
Joka tapauksessa hän ainakin oli isänsä poika.

Isän kuollessa jäi hän maailmaan köyhänä ja työttömänä. Perinnöksi sai
hän keskentekoisia koneenmallia ja huonomaineisen nimen. Poika oli
kuitenkin toista ainetta kuin isä. Hän ei rohkeuttaan kadottanut.
Ensinnäkin kävi hän järjestään kaikkien paikkakunnan varakkaiden
miesten luona ja pyysi lainaa opiskellakseen. Häntä otettiin vastaan
kristillisesti mutta kylmästi. Hänelle kuvailtiin kunnianhimon
kiusausta ja nöyryyden suloisia hedelmiä ja neuvottiin menemään tienoon
kristillismieliselle sepälle oppiin. Koko saalis oli suosituskirja
kirjansitoja Olsenille, jolla hän sai työtä tämän sanomalehdessä ja
kirjansitomatehtaassa.

Hän sitoi kirjoja ja luki niitä, latoi ja korjasi sanomalehteä. Jonkun
ajan perästä häntä ylennettiin. Kirjanpainaja oli alkanut kunnioittaa
hänen hyvää päätään ja tietojaan ja uskoi hänen tehtäväkseen
vastuunalaisen toimen, niitten uutisten merkitsemisen punaliidulla,
jotka muista lehdistä olivat otettavat »Maakunnanlehteen». Holt teki
työtä kuin neljä miestä, kylmi, näki vähän nälkääkin, mutta säästi
rahoja. Muuanna päivänä hän pyrki osalliseksi kirjapainoon ja
sanomalehteen. Hänen isäntänsä ei ainoastaan hämmästynyt, vaan hän
alkoi siitä hetkestä aivan taikauskoisesti kunnioittaa sälliään.
Rahojen säästäminen, kuin oli semmoinen palkka, oli taikatemppu, jota
kirjansitoja ei saattanut selittää luonnollisella tavalla. Hän oli
siihen luuloon etenkin taipuvainen siksi, että hän itse aina oli
rahapulassa. Siitä alkaen Holtista tuli lehden ainoa toimittaja.
Toimittajana hän teki itsensä heti tunnetuksi kaupungissa ja tavalla,
ettei hänen nimensä sen jälkeen enää koskaan joutunut unhotuksiin.
Rauhallinen pikku lehti, jonka sinertävässä paperissa raaka-aineen
tuottamat tahrat suuresti häiritsivät painon selvyyttä, ei ollut siihen
saakka koskaan uskaltanut uutisten ja ilmoitusten puolueettomalta
alueelta. Mutta kuin Holt pääsi valtaan muuttui asian laita. Hän
kirjoitti kerran hyvin mieskohtaisen kirjoituksen siitä »syvästä
horrostilasta», johon kaupunki oli vaipunut. Se tarvitsi tuon tuostakin
pientä herätystä, pientä tulinuolta ja toimitus tahtoi vastaiseksi
pitää huolta sen puutteen poistamisesta. Ja sitten tulivat nuolet,
toinen toisensa jälkeen singahtaen vasten kaikkea melkein mitä
kaupungissa oli vanhaa, juurtunutta auktoriteettia. Enemmin ei olisi
kauhistuttu jos vuoren perusta olisi auennut ja niellyt kaupungin
varakkaimmat perheet. Että saattoikin panna nämä vanhat, korkeasti
kunnioitetut nimet kirjansitoja Olsenin sanomalehteen, jossa oli niin
vinot kirjaimet ja niin kurjaa painomustetta, ja joka tähän saakka
oli ollut kaikkein nöyrin ja kuuliaisin kauppailmoitusten ja
kunnallispäätösten edustaja, se oli verraton rikos, eikä mikään
rangaistus saattanut olla kyllin kova. Kävi niinkuin kukin saattaa
arvata. Kuin Holt jonkun aikaa oli herättänyt palokauhua kaikissa
taloissa, herkesivät lehteä pitämästä kaikki oikeamieliset, se on
kaikki, joilla oli varaa maksaa se. Siihen päättyi Holtin
sanomalehtitoimi. Hänen täytyi maksaa kirjoituksensa osuudellaan
lehteen, ja kirjansitoja tarttui taas hallitusohjiin, teki
synnintunnustuksen ja sai anteeksi.

Holt möi sen jälkeen osuutensa kirjapainoon ja pani toimeen
talonpoikaiskaupan eräässä kellarissa. Se menestyi. Tätä liikettä
pitäessään hän huomasi itsessään uusia voimia, hänellä oli myöskin
hyötyä tuttavuuksista maaseudulla. Hän ansaitsi rahaa, ja hän
huvittelihe. Siitä kellarista lenteli kaupungille purevia, naurua
herättäviä sanoja; hän jatkoi tavallaan toimittajatointaan, ja hän oli
nyt niin paljon vaarallisempi, kuin ei kukaan saattanut tukkia hänen
suutaan lakkaamalla tilaamasta. Oikein ihmisten mieliä kevensi, kuin
Holt muutamien vuosien kuluttua lakkasi talonpoikaiskaupastaan ja
muutti takaisin kotiseutuunsa. Siellä hän osti kaupan ja edistyi
nopeasti. Vuosittain hän lisäsi kalastusveneittensä ja alustensa lukua
ja hänestä tuli varakas mies.

Asuessaan pienessä rannikkokaupungissa meni hän naimisiin. Holtin
kihlaus- ja naimisjuttu oli pitkät ajat yleisenä keskusteluaineena
sikäläsissä perheissä. Hänen vaimonsa oli jo kuolleen piirilääkärin
tytär. Hänen äitinsä piti ruokavieraita ja hyyräsi huoneita. Ensi
aikoina kaupunkiin muutettuaan Holt asui ja söi lesken luona. Siten hän
tutustui tyttäreen, joka siihen aikaan oli kihloissa paikkakunnan
etevimmän kauppiaan, tukkukauppias Vikin pojan kanssa. Holt oli usein
sisässä lesken luona; häntä huvitti puhella hänen kanssaan; sillä hän
oli teräväpäinen ja oli lukenut koko joukon. Tytär istui tavallisesti
ompeluksensa ääressä eikä koskaan ottanut osaa keskusteluun. Holtin
huomiota ei hän pitkiin aikoihin vetänyt puoleensa, mutta kuin hän oli
taas pakinoinut mielin määrin ja muun muassa puhunut »meidän näppäristä
pikkuneitosistamme», jotka ihailevat luutnanttia, joilla on hyvin
kierretyt viikset, tukkukauppioita, joilla on hyvin hoidetut
poskiparrat, ja pappia, joilla on valkeat kaulahuivit, huomasi hän,
että tytön silmät, jotka aina olivat olleet kuin ompelukseen kiinni
naulatut, olivat häneen käännetyt ja että niissä oli outo katse. Tyttö
näytti kuin kivettyneeltä -- hänen henkensä näytti kokoontuneen
suuriin, tummiin ja syviin silmiin; ne eivät ainoastaan katsoneet
häneen, ne koskettivat häntä; hän tunsi niitten lämpimät säteet ja hän
käsitti äkkiä, että tämän kalpean, kauniin otsan sisälle oli kiintynyt
jokainen ajatus, jonka hän oli pakinoidessaan lausunut, ja että hän,
kuin hän ääneti istui työnsä yli kumartuneena, hiljaisuudessa oli
miettinyt hänen sanojaan. -- »Kuinka ihmeellistä!» sanoivat nämä
silmät. »Kuinka ihmeellistä kaikki, mitä sinä sanot, on.»

Siitä hetkestä tuli Holt vieläkin useimmin sisään lesken luo. Hän puhui
vastakin paljon, mutta hän ei pilkannut niin silmittömästi. Sen sijaan
kertoi hän enemmän siitä mitä hän oli lukenut ja mitä hän oli kokenut.
Mutta mistä hän useimmin puhui, oli nuorten naisten mausta. Hän käytti
koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. --
»Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista
ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti.

Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin,
teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa.
Omituiset, suuret silmät, joihin hän niin usein oli katsonut,
alkoivat kätkeytyä häneltä. Ne kiintyivät aina niin itsepintaisesti
koruompelukseen ja kuin ne viimeinkin kohosivat, katsoivat ne häneen
niin oudon kylmästi ja tutkivaisesti. Sitten hänestä tuntui
omituiselta, että hänen morsiamensa niin usein täytyi olla kotona äitiä
auttamassa. Viimeinkin hän hämmästyi kuin salama olisi häneen iskenyt,
kuin hänen morsiamensa, joka oli kiljaisin ja rehellisin ihminen, minkä
hän tunsi kerran useiden läsnäollessa lausui kovin ankaria sanoja
muutamista jumalisista naisista, joita kunnioitettiin suuresti Vikin
perheessä.

Kihlauksen purkamista ei kauvan tarvinnut odottaa. Muuanna päivänä hän
sai morsiameltaan lyhyen ja jyrkän erokirjeen, ja muutamia päiviä sen
jälkeen tunsivat kaikki hänen onnettomuutensa ja tiesivät, että Holt
oli siihen syypää.

Jaakko Vikin ja Arne Holtin isien välillä oli vallinnut katkera
vihollisuus. Jälkimmäinen syytti vanhaa Vikiä etusijassa
onnettomuudestaan. Pojat olivat sitä vastoin olleet leikkikumppania, ja
sen mukaan mitä tiettiin, ei ollut heidän välillään koskaan ollut
mitään kaunaa. Viime aikoina eivät he kuitenkaan olleet seurustelleet,
jo monta vuotta oli siitä, kuin he viimmeksi olivat puhelleet, kuin
Jaakko Vik, sittenkuin oli tullut tunnetuksi, missä suhteessa hänen
entinen kihlattunsa oli Holtiin, tuli vanhan koulukumppaninsa luo ja
kysyi, mitä aikeita hänellä oli. Holt koetti päästä hänestä pilkalla,
mutta silloin pani Vik raskaan kätensä hänen olalleen ja sanoi: »sinä
tunnet minut Arne Holt ja tiedät, etten minä koskaan ole peljännyt.
Minä olen tänään tehnyt päätöksen: Jos sinä petät hänet, niin minä
surmaan sinut. Minä tiedän, mikä minua odottaa -- mutta vaikka minut
ijankaikkisesti tuomitaan, minä surmaan sinut sittenkin.»

Keväällä meni Holt naimisiin lesken tyttären kanssa, kesällä tuli Knut
maailmaan, kohta sen jälkeen kuoli äiti.

Vielä kerran muutti Holt asuinpaikkaa. Hän myi taas kauppansa ja muutti
takaisin kaupunkiin, jonne Jaakko Vik vähäistä ennen oli asettunut.
Siitä aikain alkoi Holtin »suuri» aika. Hän uskalsi taas jotain ennen
kuulematonta: hän alkoi kilpailla kaupungin etevimpien kalakauppiaitten
kanssa. Kaikki kalastuspaikat olivat »vanhojen talojen» omaisuutta.
Kalastajat olivat heidän kuuliaisia alamaisiaan. Kaupungin suuret
herrat saivat heidän kalansa ja vuotta myöhemmin saivat kalastajat
tietää mitä kalastuspaikkojen omistajat suvaitsivat maksaa heidän
saaliistaan. Holt sai varman jalansijan muutamilla kallisarvoisista
saarista ja sillä oli vanhain yksinvaltius saatettu horjumaan. Hän
lähetti myöskin sukkelia asiamiehiään pitkin rannikkoa tekemään
suurempia tarjouksia kuin hänen kilpailijansa. Muutamien vuosien
perästä oli hänen kalakauppansa lähinnä suurin kaupungissa -- Hamren
oli ja pysyi ensimmäisenä. Hän osti myös rahtilaivoja, perusti
guanotehtaan, tynnöritehtaan ja sahan muutamaan vuonon perukkaan --
sanalla sanoen, hän kilpaili vanhojen talojen kanssa kaikilla aloilla
ja menestyi. Alussa kaupungin väestö epäillen katseli hänen
uhkarohkeita yrityksiään ja ennusti, että kaikki oli loppuva kauheaan
räjähdykseen. Mutta kuin räjähdystä ei kuulunutkaan, alettiin ainakin
kunnioittaa Holtin toimeliaisuutta.

Enempää, kuin sen kylmän myönnytyksen, ei Holt voinut saavuttaa. Ja
kuitenkin koetti hän nähtävästi sovittaa mahtavia, joita hän kerran oli
niin säälimättömästi ahdistellut. Hän puhui nyt aina suurimmalla
kunnioituksella vallitsevista perheistä; joutuessaan yhteen jonkun
kaupungin »paremman ihmisen» kanssa, oli hän melkein nöyrä
käytöksessään, ja hän ahdisteli etenkin muutamia virkamiesperheitä
tarjoamalla palvelustaan. »Hän kosii meitä,» sanottiin toisilleen, ja
sitä pidettiin oikeana -- kaikki, jotka koskaan siinä kaupungissa
olivat yrittäneet panna vähänkään vastahankaan, olivat siten
lopettaneet. Mutta hänen annettiin huokailla. Suurten komeitten
huoneitten ovet avattiin vain raolleen, jotta hänen ikävänsä pysyisi
vireillä. Holt pääsi vain muutamiin virkamiesperheisiin, mutta eivät
nekään kutsuneet häntä suuriin iltamiinsa yhtä vähän kuin
tuttavallisiin korttiseuroihinsa. Ne hiljaiset, kuivat pidot, joihin
häntä kutsuttiin, olivat erittäin sitä varten toimeen pantuja; ne
olivat maksua niistä palveluksista, joita häneltä oli otettu vastaan,
ja vieraat eivät olleet tavalliset, vaan valikoima kaupungin nuorempia
kauppioita, jotka luettiin Holtin kanssa samaan luokkaan.

Holt ei voinut ymmärtää miksi hänen ei onnistunut päästä seurustelemaan
näissä perheissä. Mitä siinä oikeastaan oli tiellä? Rikkauttahan
hänellä oli. Oliko se syntyperä? Ei, Vikhän esimerkiksi myös oli
lähtenyt »huonommista ihmisistä» -- hänen isänsä oli talonpojan poika
-- ja hän kuitenkin kuului heidän seurustelupiiriinsä, Kornelia oli
ystävätär useille virkamiesten ja tukkukauppiaitten tyttärille. Ei
myöskään hänen käytöstapansa seuroissa saattanut loukata -- siinä
suhteessa hän oli yhtä moitteeton kuin Vik ja monet muut. Yhtä vähän
saattoi luonteen rehellisyys olla määrääjänä, -- niissä piireissähän
liikkui moraalisessa suhteessa aivan toisella tavalla epäiltäviä
henkilöitä kuin Holt, asianajajia, joista Jumala ja koko maailma tiesi,
että he olivat nylkemällä koonneet omaisuutensa, hyvissä varoissa
olevia konkurssin tehneitä, jotka olivat saattaneet satoja perikatoon,
kristillisiä petturia, jotka pysyttelivät pystyssä pitämällä jumalisia
puheita kaikissa hengellisissä kokouksissa, tukkukauppiaan poikia,
jotka olivat kuuluisia irstaasta elämästään j.n.e. Kaikkein vähimmin
huolittiin kirjallisesta sivistyksestä -- sen tapainen ylellisyys oli
hyvin harvinaista »vanhoissa taloissa».

Holt unohti, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi semmoiseen tekoon,
jota ei läheskään niin helposti anneta anteeksi ja unohdeta, kuin
petollista konkurssia tai ylellistä elämää. Hän unohti sanomalehden ja
kellarin ja palonuolensa. Ja vaikka myönnettiinkin, että hän nöyrästi
kosiessaan ylhäisien suosiota, oli sovittanut osan vanhasta synnistään,
niin ei likimainkaan oltu vakuutettu, että hän nyt oli saavuttanut sen
syvän vakuutuksen kaiken olemassa olevan edullisuudesta, joka suurten
tukkukauppiaspäivällisten vieraalla tulee olla. Aavistettiin, että tämä
mies vielä saattoi käydä »vaaralliseksi», ja sen vuoksi hänen
seurassaan tuntui tukalalta.

Ja vanhat talot eivät erehtyneet. Kerran taas saatiin nähdä haukan
taisteluun valmiina kohoavan heidän ylitseen ja kaiken, mikä oli heidän
kanssaan yhteydessä.

Siihen aikaan hallitsi Hamre kaupunkia, eikä suinkaan kaikkien
mieliksi. Hamre oli johtaja kunnallishallituksessa ja puolittain
katkerasti sanottiin, ettei koskaan pienintäkään yritystä pantu
toimeen, ei kadun korjaustakaan, jottei siitä olisi ollut hyötyä
hänelle itselleen tai hänen ystävilleen. Holt rupesi tyytymättömien
puheenjohtajaksi. Hamre oli suuren rannikkohöyrylaiva-osakeyhtiön
ensimmäinen johtaja; hän määräsi kaikki kulkuvuorot ja palkkasi ja
eroitti miehistön, kuten sanottiin, aivan itsevaltiaasti. Hän oli
yhtiöstä tehnyt eläkelaitoksen johtokunnan perheitten rappiolle
joutuneille jäsenille. Holtin tulinuolet singahtelivat kohta ilkeästi
yhtiön johtokunnan yli. Hamre oli pankinjohtaja, ja kerrottiin, ettei
voitu mainita ainoatakaan esimerkkiä, että joku, joka oli hänelle
vastenmielinen, olisi saanut apua. Holt ahdisti säälimättä. Yleisen
luulon mukaan Hamre se oli, joka monena Herran vuonna oli kaupungin
kouluja hallinnut. Hän se oli aivan täyttä totta, joka opettajat
nimitti, sillä kuka olisi tahtonut riitaantua sen mahtavan miehen
kanssa, jonka vieraina käytiin ja jonka rahoja lainattiin. Holt puuttui
siihenkin. Sanalla sanoen tyytymättömät olivat saaneet päällikön, jonka
terävyys oli yleisesti tunnustettu, jonka rohkeus ei koskaan horjunut
ja jonka työkyky pani hänen vastustajiaankin ihmettelemään.

Ei kauvan kestänyt, ennen kuin Holt anasti Hamren paikan ja nyt hän
ryhtyi uudistuksiin. Uusia katuja kivettiin, kaupunkiin hankittiin
parempi valaistus, uusi vesijohto ja uudet likaviemärit, ja satamassa
tehtiin suuria töitä. Hän perusti uuden höyrylaivayhtiön vuonokulkua
varten ja uuden pankin, ja kaikki, mitä hän pani toimeen, menestyi.
Hänen kelvollisuutensa oli kestänyt koetuksensa.

Vihdoin kohtasi hän vastustajansa politillisella taistelukentällä.
Hamre oli tietysti vanha järkähtämätön tuki ja turva, ja Holt kuului
yhtä luonnollisesti vastustuspuolueeseen. Holtia kannattivat
käsityöläiset ja -- hänen työmiehensä. Nyt ihmiset viimeinkin
luulivat löytäneensä selityksen miksi Holt piti niin hellää huolta
työmiehistään, maksoi heille korkeat palkat, ja olipa vielä koettanut
antaa heille osan voitosta ja etenkin auttoi heitä saamaan oman talon
ja maatilkun: eihän saattanut epäilläkään, miten he äänestäisivät. Holt
saikin varman voiton. Vuosittain hänet valittiin vaalimieheksi ja
odotettiin vain, että hän antaisi valita itsensä kaupungin edustajaksi
valtiopäiville. Mutta kaikkein hämmästykseksi hän vetäytyi syrjään --
hän tyytyi estämään valitsemasta Hamrea ja hänen ystäviään.

Sillä välin oli Knutista tullut ylioppilas. Sen jälkeen hän jonkun
aikaa kävi kauppaopistoa, mutta kuin ei hänen mielensä tehnyt
kauppiaaksi, niin hän palasi yliopistoon ja suoritti lääketieteellisen
virkatutkinnon. Sitten seurasi hän erästä isänsä laivaa Venäjälle ja
oleskeli myöhemmin jonkun aikaa Pohjois-Amerikassa.

Näiltä matkoiltaan palasi Knut kotiin hehkuvana demokraattina, joka,
niinkuin hän julkisesti selitti, vain ikävöi taistelua elämästä ja
kuolemasta kaikkea tyranniutta vastaan, ruhtinaitten, pappien ja
hallitsevien kansanluokkien tyranniutta, vasten »koko herruutta Jumalan
armosta, jonka turvissa maailman suurinta ilkeyttä on harjoitettu ja
vieläkin harjoitetaan».

Pienessä kalanrasvalle haisevassa rannikkokaupungissa vallitsi
syntyperäinen rakkaus kaikkeen vanhaan -- vanhoihin ihmisiin ja
vanhoihin nimiin, joka onkin kiitettävää, vanhoihin katsantokantoihin
ja tapoihin, joka ei aina ole yhtä kiitettävää. Ja Knut, joka oli kuin
juovuksissa ylireunoin uhkuvista uusista aatteista, rakasti kaikkea
nuorta ja uutta ja tunsi, niinkuin on sanottu, kutsumuksekseen kaiken
perityn vastustamisen, joka ei hänestä tuntunut hyvältä ja oikealta.
Uudessa seurassa, jonka hän perusti, hän piti »yleishistoriallisia
esitelmiä», joissa hän kuvaili kaikkia noita valtaistuimen, sodan ja
kirkon sankaria, joista historia kertoo, ihmiskunnan vihollisiksi sen
valoon ja onneen edistyessä. Heidän teoistaan pitäisi puhua, hän
sanoi, samassa osastossa, kuin niistä suurista ruttotaudeista, jotka
aika-ajoittain rasittavat maailmaa ja ehkäisevät sen kehitystä
vuosisadoiksi. Siellä hän myöskin kertoi, mitä hän oli kokenut idässä:
Hän oli nähnyt jaloja sivistyneitä miehiä ja hienoja, jalomielisiä
naisia tuomituiksi ijäkseen viettämään elämäänsä pahantekijäin parissa,
miehet lannistumattoman vapaudenhalunsa vuoksi, naiset sentähden, että
heillä oli ollut kyyneliä puolisoittensa, isiensä ja poikiensa
onnettomuudelle. Siellä hän vielä puhui »vapauden miehestä
tulevaisuuden kuva silmissään.»

Saattaa käsittää, että pienen rannikkokaupungin hiljaiset, varovaiset
asukkaat, jotka -- sitä levottomuutta lukuun ottamatta, minkä vanha
Holt oli aikaan saanut -- olivat eläneet rauhassa kariensa takana ja
myöneet kalaansa ja hautoneet aarteitaan ja tapojaan, rukoilivat
Jumalaa armeliaisuudessaan vapauttamaan heitä tästä palokekäleestä ja
tähän saakka tuntemattomalla innolla liittyivät Björnholtiin, kuin hän
rohkeasti kohotti lipun taisteluun perityn uskon puolesta uutta
vastaan.

Valmistauduttiin pitkälliseen taisteluun, mutta kaikkein hämmästykseksi
astui Knut hyvin pian alas yleishistorialliselta puhujalavaltaan ja
lähti kaupungista ja maasta. Björnholt ojensi itse itselleen
sanomalehdessä laakeriseppeleen: hän oli kukistanut sen nuoren miehen.
Asian laita oli kuitenkin toinen. Se oli vanha Holt itse, joka kehoitti
Knutia luopumaan taistelusta. Hänen omat puoluelaisensa olivat alkaneet
peljätä nuorta idealistia, jota he eivät laisinkaan ymmärtäneet.
»Väärinajattelevat» yhtä hyvin kuin »oikeinajattelevat» eivät liioin
välittäneet »vapauden miehestä tulevaisuuden kuva silmissä». Vanha Holt
käsitti, että poika oli turmelemaisillaan hänenkin vaikutuksensa ja
että hänen täytyi lähteä pois, kunnes hän oli »asettunut». Hän sanoi
sen vuoksi pojalleen: »Älä sinä juurru tämmöiseen nurkkakaupunkiin,
kuin tämä on. Matkusta, lue, näe ja opi kaikkea, mitä minä olen
halunnut nähdä ja oppia saamatta siihen tilaisuutta.» Kuin samoihin
aikoihin kerrottiin suurista työväenliikkeistä useissa Euroopan
yhteiskunnissa, sai Knutin helposti taipumaan. Hän riensi suuremmalle
taistelukentälle.

Isä ei kuullut juuri mitään hänestä, hänen lähdettyään. Tuli kirje
Berlinistä, toinen Wienistä, kolmas Parisista, mutta niissä oli vähän
siitä, mitä poika toimitti. Sitten ei pitkiin aikoihin tullut kirjettä
ollenkaan. Viimein ilmoitti »Schwabe & Poika» Lissabonista, että Knutia
odotettiin Buenos Ayresista. Kohta sen jälkeen Holt sai kirjeen
Knutilta itseltään: hän sanoi lyhyesti tulevansa kotiin.

Kotona olivat olot sillä välin muuttuneet. Holtin vaikutusta uhkasi
uusi syntyvä mahti. Puuseppämestari Vildhagen, joka tähän saakka oli
ollut tunnettu erinomaisen huonoista huonekaluistaan, piti kerran
esitelmän »kuolleesta kristillisyydestä», ja siitä tapauksesta sai
alkunsa uskonnollinen liike, joka ensin valtasi keskisäädyn, mutta
sitten useampien nuorempien pappien kautta tuotiin vanhoihin
taloihinkin. Nyt alettiin huomata, ettei Holt koskaan käynyt kirkossa,
ei koskaan kuunnellut raamatun selityksiä rukoushuoneessa eikä koskaan
antanut mitään lähetyslaitokselle. Kaupungin vallitsevissa perheissä ei
tämä hänen käytöksensä koskaan ennen ollut herättänyt vastenmielisyyttä
-- niissä piireissä ei oltu kovin uskovaisia oltu. Nyt tätä hänen
»välinpitämättömyyttään kaikesta korkeammasta», niinkuin sanottiin,
käytettiin todistamaan hänen koko elämänsä ontevuutta, ja käytettiin
erinomaisella menestyksellä. Paras tuki oli Holtilla työmiehissään.
Mutta toivottiin, että sekin murtuisi. Kauppamaailmassa oli vaarallinen
seisaus. Kaikkien työnantajien oli täytynyt supistaa liikettään ja
alentaa työpalkkoja ja yhä suurempia rajoituksia oli odotettavissa.
Holt yksin vielä piti kaikkea täydessä voimassa.

Mutta tämän käsittämättömän uhkarohkeuden piti kostautua, ja taas
alettiin puhua räjähdyksestä.

Uusia vaalia oli toimitettava, ja molemmin puolin varustauduttiin
ratkaisevaan taisteluun. Vanhat edustajat olivat kieltäneet heitä
uudestaan valitsemasta, ja Holtin puolueelta puuttui ehdokasta. Holt
tunsi itsensä epävarmaksi vanhain talojen ja nuorten pappien liittoa
vastaan. Hän alkoi vanhettua ja tunsi tarvitsevansa huojennusta.
Silloin tuli kirje Knutin kotiintulosta. Se oli voitonsanoma. Knut oli
oikea mies, hän oli nyt yli kolmenkymmenen, oli talon- ja maanomistaja
ja vaalimiehille tunnettu: hänen ei arvattavasti tarvinnut
kunnallisvirkojen eikä juhlapäivällisten kautta kulkea politilliseen
valtaan. Kysymys oli vaan siitä, oliko hän pysynyt demokraattisissa
mielipiteissään ja tahtoiko hän uhrata aikaa ja voimia pieneen sotaan
pienessä kaupungissa. Knut oli nyt tullut, mutta vanha Holt oli
ensimmäisen illan yhdessäolon jälkeen hyvin levoton. Puolen yötä hän
käveli edestakasin makuuhuoneessaan ja mietti, mitä pojan muuttuminen
saattoi merkitä. Hän oli »asettunut», sitä ei tarvinnut epäillä. Mutta
vanha Holt miltei toivoi, ettei hän olisi tätä muutosta pannut alkuun,
lähettämällä hänet toiseen kertaan maailmalle.



IV.


Oli Knutin tulopäivän jälkeinen päivä. Holt istui ja kertoi pojalleen
kaupungin »sisällistä historiaa» kuluneina vuosina.

»Siinä sinulla on tapahtumien luuranko», hän päätti, »sinun täytyy
ruveta puolueen johtajaksi, Knut.»

»Sinunko äänilläsi, isä?»

»Ääniä? Sinä saat ääniä yllinkyllin! Sinä, joka olet niin lahjakas!»

»Miksi ihmeeksi sinä et anna valita itseäsi isä?»

Holt pureskeli piipunluuta.

»Minulla ei ole tietoja tarpeeksi --»

»Onko sinun kilpailijoillasi enemmän?»

»Ei, vaan vähemmän. Mutta minä olen ylpeä. Minä tahtoisin olla
päällikkö, mutta sitä minä en voi. Sitäpaitse -- nyt -- uusia
voimia vastaan -- ei, siitä ei tulisi mitään. Mutta sinä, sinä olet
varustettu --.»

»Minä! En, isä, jäntevyys minussa on murtunut; minulla ei ole enää
innostuttavaa sanan voimaa.»

Syntyi pitkä äänettömyys. Holt istui kädet pöydällä ja tuijotti
eteensä.

»Se on paha se», hän sanoi, »hyvin paha. Minä olin todellakin odottanut
-- minä olin luottanut --»

Knut nousi seisomaan.

»Minä olen pahoillani, isä, että minä en voi täyttää sinun toiveitasi.
Mutta minä en siihen voi mitään. Mennyt on mennyttä.»

Pietari pisti päätään ovesta. Hän selitti, ettei hän mitenkään
saattanut tehdä työtä, kuin oli niin kaunis keväinen sää, ja hän tuli
Knutilta kysymään, eivätkö he lähtisi tervehtimään yhteisiä ystäviä.

»Olkoon menneeksi», Knut vastasi ja sytytti sikarin. »Mutta älä vie
minua heti semmoisten pariin, jotka haisevat pukinkarvalle. Sinun pitää
muistaa, että minä tulen merimatkalta.»

»Mitä sinä tarkoitat?» Pietari kysyi. »Minä arvelin, että me menisimme
Aage Stormin luo; siellä sinä varmaankin tapaat monta tuttua.»

»Niinkuin tahdot. Minä olen valmis.»

He menivät. Holt jäi istumaan pitkäksi aikaa samaan asentoon. Hän puhui
puoliääneen itsekseen: »Niin -- mitäpä siihen voi? Supistaa --eroittaa
-- -- ja sitten sallia heidän voittaa!»

Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja löi nyrkin pöytään.

»Hitto vieköön! Olen minä ennenkin myrskyssä selvinnyt, ja minä tahdon
uskaltaa vieläkin kerran!»

Pietari ja Knut kuljeskelivat yhdessä mutkikkaita katuja pitkin,
latinakoulun ohi ja kaupungin portista ulos. He pysähtyivät yksinäisen,
punaiseksi maalatun talon kohdalle. Siinä asui Aage Storm.

He astuivat pitkään kapeaan huoneeseen, jonka keskellä oli raskas
tammipöytä. Molemmin puolin sitä oli penkkiä. Kova tupakanhaju leimahti
tulijoita vastaan. Pöydän ympärillä istui kuusi herraa, jotka joivat
kotona pantua olutta suurista haarikoista. Isäntä Aage Storm astui
edestakaisin pitkillä, täsmällisillä, tekisipä mieli sanoa
syvämielisillä askelilla ja puhui. Toinen käsi oli hänellä pistetty
sarkatakin taskuun, toisessa oli tavattoman pitkä piippu, jossa oli
hyvin vanha pesä. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katsoi
kauvan sinitaivaaseen. Silloin saattoi huomata hänen syvät, ajattelevat
silmänsä, jotka suunnattoman parran ja tuuhean ruskean tukan jälkeen
lähinnä vetivät huomiota puoleensa.

Pysähtymättä kävelyssään tai puheessaan tervehti hän tulijoita päätä
nyökäyttämällä. Hän paraillaan selitti vanhaa, »voimakasta» entisen
ajan runoa. Hän pysähtyi taas viimein ikkunan eteen, katsoi taivaalle
ja sanoi: »Se on todellakin merkillistä! Kaikki on niin syvää näillä
vanhoilla, niin syvää ja niin voimakasta, niin voimakasta. Niissä on
vain voimakkaita ijankaikkisuuden ajatuksia.»

Sitten oli hän kauvan vaiti, kääntyi hitaasti vieraisiinsa ja tervehti
kädestä ensin Pietaria ja sitten Knutia. Hän piti kauvan kädessä
Pietarin ja Knutin kättä ja katsoi heitä silmiin lempeästi hymyillen.
»Vain on se Knut Holt», hän sanoi.

Hitaasti hän sitten meni kaapin luo ja tuli takaisin pullo kainalossa
ja kaksi haarikkaa kädessä.

Hän täytti haarikat ja joi tulijain terveydeksi. Sitten hän taas alkoi
kulkuaan edestakaisin huolimatta, siltä ainakin näytti, siitä, mitä
muut puhuivat.

Yksi läsnäolijoista lähestyi Knutia. Kuka ei ole jossain maaseudulla
tavannut tätä olentoa? Hän on vanhanpuoleinen lihavanläntä herra,
kasvot lihavat ja turpeat, silmät veristyneet ja siirallaan. Hänellä on
sarvihankaset, suuret, pyöreät silmälasit, sotilaan kaulahuivi ja
kaulaan saakka napitettu västi, joka on rasvainen taskujen kohdalta,
nukkavieru musta takki ja leveät sarkahousut. Ja ken on tämän kerran
tavannut, se on heti käsittänyt, että hänen elinkeinonaan on pienten
epävarmojen saatavien hakeminen ja pienten epäiltävien oikeusasiain
ajaminen, joihin ei kukaan muu tahdo puuttua?

Toimittaja Höjsen -- sillä hän se oli -- oli kerran ollut sellaisessa
alhaisessa asemassa kaukaisessa tienoossa ja olisi ehkä vieläkin
viettänyt hiljaista elämäänsä, jollei hänellä olisi ollut järkähtämätön
vakuutus. Tämä ominaisuus ei ollut aina ollut hänelle hyödyksi. Hän oli
ollut kadetti, mutta oli tullut siihen vakuutukseen, että vapaalle
ihmiselle oli alentavaista alistua sotilaskurin alle. Sen tähden hän
joutui riitaan esimiestensä kanssa, joilla oli aivan liialliset
mielipiteet tässä asiassa. Sitten hän suoritti oikeustutkinnon ja tuli
asianajajaksi maalle. Hän oli elänyt siinä toimessa monta vuotta, kuin
hän äkkiä syvästi tuli vakuutetuksi alempien luokkien suuremmista
oikeuksista. Koska hänen elinkeinonsa ei oikein soveltunut tämän uuden
katsantokannan kanssa yhteen, niin hän muutti kaupunkiin ja perusti
demokraattisen lehden, joka levisi laajalti, ja hän eli nyt surutonta
elämää vakuutuksensa mukaisesti.

Hän tervehti tuttavallisesti Knutia ja veti hänet nurkkaan, jossa hän
alkoi kertoa hänelle vaaliskandaalia ja kaupunginjuoruja. Hänellä oli
kerran ollut aivohalvaus; toinen suupieli oli vielä hieman veltto, ja
sanat soluivat sen vuoksi omituisen löperösti. Se teki koko hänen
puheensa vastenmielisen tuttavaksi; aina vaan odotti tarinoita, jotka
eivät olleet aiotut siivoille korville. Hän puhui »henkisestä
tyranniudesta» kaupungissa. Hän tiesi kertoa Knutille aivan mahdottomia
asioita -- -- tunsiko Knut pastori Gröniä, joka muuten nyt oli
muuttanut kaupungista pois? Knutilla ei ollut sitä iloa. »Sillä nähkääs
-- ja niin sitä alettiin. -- Vildhagen oli ensimmäisen alun antanut,
mutta ei ollut osannut antaa liikkeelle oikeata kaunista muotoa. Se
pääsi vasta muotiin kuin Grön tuli. Nähkääs, hän nyt oli oikeastaan
iloinen sielu, joka kaikkein mieluimmin liikkui seuroissa ja puheli
itsestään. Mutta hän oli niitä, joihin kaikki ympäröivät olot
tarttuivat; hänessä oli kaikkien seinien väriä. Niin häneen myöskin
pyhyys tarttui. Mutta hän ei voinut elää iltaseuroittaan, ja silloin
keksittiin hengelliset iltamat. Niitä toimeenpanemalla kunnostivat
itseään etenkin kauppias- ja käsityöläisperheet. Grön sai kutsumuksia
kilvan. Mies raukka juoksi hengästyneenä seurasta seuraan, usein
monessa samana iltana. Sen minä sanon, että oikein häntä täytyi
ihmetellä. Mutta ei hän sittenkään voinut tyydyttää kaikkia
vaatimuksia. Elämä juhlapuvussa olisi hänet varmaan lopulta tappanut,
mutta silloin tapahtui jotain ilkeätä. Niihin aikoihin tapahtui koko
joukko konkurssia ja useita petollisia. Ja konkurssin tekijät olivat
innokkaimpia pitämään hengellisiä seuroja. Se oli uusi tapa hankkia
luottoa. Mutta voittehan käsittää, että kuin asianhaara kerran oli
herättänyt huomiota, täytyi tulla käänne. Äkkiä olikin vaarallista
kutsua luokseen pappia. Ahaa, joko hän on niin pitkälle joutunut,
sanottiin, ja luotto oli mennyt. Siihen hengelliset iltamat
kerrassaan loppuivat. Se oli kauhea isku Grönille, jonka muut paitse
seurustelulahjat olivat pieniä. -- Sitten tuli Telnäs. Hän oli
leskimies. Hän ei käynyt iltaseuroissa, vaan kävi naisyhdistyksissä,
joita hän perusti koko joukon. Mitään sen tapaista en ole koskaan
elämässäni kokenut. Kaikki kaupungin naiset, nuoret ja vanhat, aivan
yhdistysraivossa. Kotona he aamusta iltaan ompelivat koruompeluksia,
jotka olivat hänelle aiotut. Hänellä oli pieni huone täynnä
hartaushyllyjä, hartaustyynyjä ja hartausmattoja. Se on aivan totta,
sen minä takaan! Hän piti suuria naiskokouksia luonaan. Niihin
pääseminen oli naisellisen kunnianhimon korkein maali. Ja ne, jotka
eivät päässeet mukaan -- voi, kuinka he vihasivat toisia! Se oli
kristillistä leipäintoa oikein suureen malliin. Naiset muodostivat
itselleen niihin aikoihin oman kielen. Hän oli heille kaikki kaikessa,
heidän sanakirjansakin ja kielioppinsa. Ja kuitenkin -- kuitenkin
hänkin lankesi. Hän oli rakastanut vaimovainajaansa liian suuresti,
voidakseen olla kaipaamatta uutta. Ylemmät asianomaiset olivat myöskin
asian puolesta. Mutta se oli ajattelematon askel. Yhdellä iskulla oli
kaikki ohi. Hän lankesi, hän musertui, hän oli hyljätty ja unohdettu
samassa hetkessä. Penkit tyhjät, eikä enää hartaushyllyjä. Hän haki
muualle ensi tilassa.

»Me saimme Fonnin. Hän ei ole ollenkaan seuramies ja vain vähän
yhdistysten harrastaja. Hän on keksinyt hengelliset kävelyretket. Hän
on valinnut itselleen polun ulkopuolella kaupunkia -- siellä kuljeksii
hän heidän kanssaan yksitellen. Hän ei saa useita hartaustyynyjä, mutta
hänellä on kuitenkin tavaton valta. Minä vakuutan teille --»

Hänet keskeytettiin. Aage Storm alkoi taas puhua, ja kaikki vaikenivat.
Hän selitteli alkuaikoja ja niitten jumalaista valoa. Kansan poveen
kätkettyinä oli meidänkin aikoihimme säilynyt muutamia sen
ijankaikkisuuden ajatuksia.

Knut väitti vastaan. Hän ei uskonut mennyttä kulta-aikaa, jolloin
viattomuus ja voimakkaat ijankaikkisuuden ajatukset kukoistivat,
eikä siis myöskään taantuvaa kehitystä. Sen sijaan hän tunsi
luola-asukkaiden ja jätetunkioitten aikakauden ja edistyksen siitä ja
sen ajatuksista -- --

Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä ja vihastuneina. Eikö hän ollut
samaa mieltä kuin Aage Storm? Eikö hän uskonut kansan poveen kätkettyä
jumalaista valoa? Oliko se mahdollista?

Aage Storm pysähtyi kävelystään. Hänkin katsoi kysyväisesti Knutiin.
Etkö sinä olekaan meidän miehiämme, näytti hän sanovan.

Syntyi kohta vilkas väittely. Höjsen puhui »lujasta vakuutuksesta»,
Aage Storm kansan vaistosta, muut säestivät näitä kahta. Knut oli
pisteliäs, Aage Storm syvä, muut, paitse Pietari, kovaäänisiä.

Lopulta, kuin kaikki huusivat kilvan, lähtivät Knut ja Pietari pois.
Aage Storm piti heitä taas kauvan kädestä. Hän katsoi lempeästi
Pietariin, oudosti Knutiin. --

Knut ja Pietari palasivat takaisin kaupunkiin. Pietari oli levoton ja
hänen kasvonsa hehkuivat.

»Miksi sinä olit niin tyly Aage Stormia kohtaan?» hän kysyi.

»Minä en todellakaan tiedä -- ehkä se oli siksi, että hänen kimppuunsa
oli niin helppo käydä.»

»Hyi, Knut, se ei ole oikein.»

»Minä myönnän sen, ystävä kulta. Mutta ne ovatkin kauheita ihmisiä nuo
sinun ystäväsi. Kaikki nuo puhetavat, minä luulin ne jo kauvan sitten
olleiksi ja menneiksi.»

»Mutta etkö sinä enää usko --»

»Pyhään kansaan. En, yhtä vähän kuin pyhiä ruhtinaita.»

»Mutta isänmaa, isänmaa, etkö sinä enää rakasta isänmaatasi?» --

»En. Minä en siinä näe mitään, jota kannattaisi rakastaa. Voimakkaita
ijankaikkisuuden ajatuksia ja suuria näkyjä! Herra siunatkoon!
Rihkama-ajatuksia ja sillinäkyjä [sillinäyt ennustavat sillin tuloa],
ystävä kulta, eikä mitään muuta.»

Pietarin pää painui alas. Itku oli hänellä kurkussa, Hän katseli
järvelle ja sinertävien tunturien välitse vihreisiin laaksoihin, ja hän
ajatteli kaikkia niitä rauhallisia kotia, jotka olivat niissä; ja hän
lämpeni ja heltyi ja tunsi, että näitten kotien puolesta hän saattoi
henkensä panna alttiiksi.

Kuin he olivat kukkuloilla sataman kohdalla, sanoi hän: »Muistatko sinä
sitä iltaa, kuin sinä ensi kerran puhuit työväen yhdistyksessä, kuin
kaikki lopulta nousivat seisomaan ja hurrasivat sinulle? Silloin me
myöskin astuimme tätä tietä ja katselimme laivoja ja merta. Muistatko,
mitä sinä silloin puhuit? Se oli meidän maastamme. Sen piti kerran
vielä tulla siksi, minä se oli muinoin ollut.»

»Herranen aika, kyllähän minä niin lienen sanonut. Minähän silloin elin
suloisimmassa tietämättömyydessä sekä siitä, mitä tämä armas maa oli
ollut, ja mitä se oli. Naurettavinta on, että minä mielelläni olisin
antanut vaikka tappaa itseni niitten puheparsien tähden.»

»Puheparsien? -- Tiedäpäs, Knut, että minä silloin ensi kerran tunsin,
että oli jotain suurta ja ihanaa, jonka puolesta kannatti elää.»

»Jumala sinua siunatkoon, Pietari, sinä olet sentään herttainen poika.»

»Mutta, Knut, miksi et sinä saattanut --»

»Jälleenkö ruveta runoilijaksi? En, minä en pyri niin korkealle. Jos
minä vaan voisin tulla tasaiseksi toivovaksi työmieheksi! Mutta
sitäkään -- Jääköön se tällä kertaa. Istutaan. Ja kerro minulle jotain.
Etkö sinä osaa jotain hauskaa kalastajan tarinaa? Sinähän ennen muinoin
osasit niitä niin paljon. Ne olivat niin hullunkurisia ja liikuttavia.»

Mutta Pietari ei ollut sillä päällä. Hän oli ja pysyi alakuloisena.

Pieni höyrylaiva käännälti satamaan. »Kas! Tuossa on vuonolaiva!»
Pietari huudahti. »Mennään laiturille.»

»Odotatko sinä ketä?»

»En -- se on -- minä en odota ketään -- erityisesti, -- mutta
saattaisihan siellä olla joku, -- sitä paitse -- ylimalkaan -- minä
olen aina siellä, kuin vuonolaiva tulee.»

»Sepä on omituinen huvitus.»

»Niin sinulle. Mutta minähän olen sieltä kotoisin.»

He menivät alas laiturille, johon höyrylaiva juuri oli laskenut.
Pietari meni laivaan ja tervehti laivan miehistöä, jonka hän näytti
tuntevan hyvin tarkkaan. Knut jäi laiturille seisomaan ja seurasi
ystävätään silmillään. Äkkiä näki hän hänen rientävän peräkannelle ja
lihavanlaisen miehen luo, jolla oli ahavoittuneet merimiehenkasvot, ja
jonka rinnalla seisoi ruskea-, kirkassilmäinen, pikkarainen, pullea
vaimo. Pietari puhui ja hymyili ja osoitteli milloin sinne ja milloin
tänne; pieni pullea vaimo teki samoin ja taputteli häntä olalle. Mies
seisoi piippunysä suussa ja mörähteli tuon tuostakin jonkun sanan
keskusteluun matalalla, hyväntahtoisella äänellä. Ryhmän ympärillä
hyörieli koko joukko pikkupoikia, jotka tahtoivat kantaa tavaroita ja
vuorotellen synnyttivät naurua ja harmistuneita huudahduksia. Äkkiä
Pietari heittäytyi hengenvaarallisella hypyllä laivan reunan yli
laiturille. »Tule ylös sinäkin, Knut! Ne ovat tuttavia kotipuolelta --
kauppias Brandt -- muistathan -- se, jonka luona minä olin ennen, kuin
minä tulin tänne. Ne ovat niin kunnon väkeä! Sinä et usko, kuinka
paljon vaimo lukee. Mieskin on oivallinen -- --» (hiukan epäröiden:)
»mutta hän on konservatiivi. Sinun täytyy tulla mukaan.» (Kuiskaten:)
»Vaimo on niin tavattomasti innostunut sinuun!»

Hän oli niin innoissaan, niin tavattoman sinisilmäinen ja viattoman
tyytyväinen.

»Hm,» Knut vastasi, »eiköhön minun pitäisi pysyä loitompana, jottei hän
pettyisi luulossaan.»

»Ei, ei, tule nyt vaan --»

»Oli menneeksi sitten.»

He tulivat laivaan, ja Knut esitettiin. Maakauppias mörähteli jotain,
josta ei voinut saada selvää, ja katsoi Knutia epäillen; hänen vaimonsa
sen sijaan otti Knutin käden molempiin käsiinsä ja vakuutti, että hän
kauvan oli halunnut tavata Pietarin parasta ystävää.

Maakauppias kutsui molemmat ystävykset heidän kanssaan päivällisille
ravintolaan. Päivällispöydässä maakauppiaan vaimo johti puhetta.
Hänellä oli niin loppumattoman paljon kerrottavaa Pietarille. Hän
kertoi kalastuksesta, ihmisistä, jotka olivat hukkuneet merelle,
toisista, jotka olivat menneet naimisiin, uudesta kirjasta, jonka hän
oli lukenut, että he olivat rakentaneet ja tuhansista muista seikoista.
Olisi voinut luulla, ettei mitään unohtunut, mutta kuin hän oli valmis,
kävi Pietari vasta oikein hänen kimppuunsa kysymyksillä. Hän tahtoi
saada paljon tarkempia tietoja ensinnäkin talon ihmisistä, sitten sen
eläimistä, jotka luonnollisesti kaikki olivat hänen hyviä ystäviään, ja
lopuksi kaikista huoneista, suurista ja pienistä, ja joka pöydästä,
joka sohvasta ja tuolista. Hän tahtoi tietää, oliko kaikki entisellä
paikallaan, oliko jotain uutta hankittu tai jotain vanhaa hävitetty ja
niin edespäin. Hän lopetti puutarhalla, ja silloin maakauppias hitaasti
kävi keskusteluun osalliseksi. He puhuivat jok'ikisestä puusta, minkä
näköinen se oli ollut silloin, kuin se istutettiin, sen käytöksestä eri
kesinä -- oliko se kukkinut ja kantanut hedelmiä vai jörötellyt -- ja
päättyivät arvailemaan sen tulevaisuutta.

»Sinä saat nähdä, että suuri vuodelta 18-- tallin takana jonkun ajan
perästä tulee numero ensimmäiseksi koko puistossa,» sanoi maakauppias
ja vilkutti toista silmää.

Pietari epäili.

»Minä luotan pieneen puiston portilla,» hän sanoi varmasti kuin mikäkin
tuntija.

»Hannanko?» puuttui rouva puheisiin.

»Se raukka,» maakauppias sanoi halveksivasti.

Sitten tuli rouvan vuoro kysellä. Knut sai silloin tietää, että hänen
ystävänsä aikoi syksyksi perustaa oman kaupan, ja että hän jo oli
vuokrannut pienen talon.

»Sinä saat huoneita tarpeeksi asti,» rouva sanoi.

»Niin,» Pietari sanoi ja kävi aivan syyttä tulipunaiseksi.

Kuin kahvi oli juotu, nousi Knut ylös pois lähteäkseen. Pietari otti
myöskin jäähyväiset, mutta lupasi tulla takaisin myöhemmällä seuraamaan
rouvaa hänen ostoksilleen.

Kuin Knut sanoi jäähyväiset rouvalle, tämä sanoi: »Muistakaa nyt, että
tulette meille käymään tänä kesänä Pietarin kanssa.»

»Niin todella!» Pietari huudahti ihastuneena ja katsoi kiitollisesti
pieneen, pulleaan vaimoon.

Kuin molemmat ystävykset olivat tulleet ulos, niin Knut kysyi:

»Onko täällä kahvilaa tai muuta sen tapaista? Minua kuitenkin
haluttaisi vielä kerran nähdä norjalaista sanomalehteä.»

Oli, oli semmoinen eräässä pimeässä solassa. He tulivat hämärään
huoneeseen, ikkunat olivat pölyisiä ja niitten alaosat olivat peitetyt
vihreillä varjostimilla. Vanha ränstynyt biljaardi oli keskellä
huonetta, likaisia pikkupöytiä seinivierustalla. Yhdellä pöydällä oli
»Börsenhalle» ja muutamia kotimaisia lehtiä. Tarkemmin katseltua
huomattiin, että ne olivat kaikki vanhoja. »Vieraat» -- se on
päivällisvieraat -- lukivat paraillaan uusia, selitti piian-vetelys,
jolla oli tohvelit jalassa ja suuren suuri shinjonki, ja se vinossa.

»Pelataanko hiukan biljaardia, kuin nyt kerran olemme täällä?» Knut
kysyi. Sekään ei käynyt päinsä. »Vierailla» oli tähän aikaan päivästä
etuoikeus biljaardiin. Knut purskahti piian sanomattomaksi
hämmästykseksi nauruun ja otti hattunsa, kuin samassa kuului askeleita
portailta. Ovi aukesi, ja sisään tuli Björnholt ja muut sen komppaniian
jäsenet, joiden hallussa biljaardi oli kolmen ja neljän välillä.
Björnholt katsoi vilautti Knutiin mennessään nurkkaan keppiä hakemaan.
Hän näytti äreältä koiralta, joka valmistautuu tekemään kavalan
hyökkäyksen sivulta. Toiset herrat katsoivat myös karsaasti Knutiin ja
vetäytyivät hekin nurkkaan. Äkkiä näykkäsi Björnholt saalistaan.

»No, Holt, uskaltaako kysyä, mihin te tällä kertaa aiotte tulen
sytyttää?»

»En mihinkään.»

»Todellako? Olisiko teistä tullut --?»

»Rauhan mies -- niin on. Minä täyttä totta aion hankkia itselleni
vatsan, viran ja yleistä kunnioitusta.»

»Te olette irvihammas, niinkuin ainakin. Mutta onko se totta? Ettekö te
todellakaan ole enää tulensytyttäjä?»

»Politillisessa pörssissä minut saa noteerata 'mieleiseksi'. Minä olen
ilmoittautunut jäseneksi välinpitämättömien yhdistykseen.»

Björnholt tuli hänen luokseen avoimin sylin. »Mutta sittenhän te
olettekin meidän miehiämme! Sallikaa minun syleillä teitä, nuori mies.
Pysykää vastakin parannuksen tiellä. -- Tahdotteko ottaa osaa yhteen
partiiaan?»

»Ei, kiitoksia. Minä tulin vaan tänne näkemään norjalaista
sanomalehteä.»

Björnholt otti häntä takista ja veti mutkaan. »No, helkkarissa, teidän
pitää lukea 'Maakunnan lehden' täänpäiväinen pääkirjoitus. Se on
oivallinen. Se on Fonnia vastaan. Hän sortaa meitä. Nyt hän saa
sätkäyksen -- mutta hienosti; hänhän on meikäläisiä.»

Sitten päästi hän Knutin ja huusi kovalla koulumestarin äänellä muille
herroille: »Aletaan!»

Pietari oli tämän kohtauksen aikana pureksinut alahuulensa melkein
poikki; hattunsa hän oli väännellyt yhteen sykkyrään. Kuin hän ja Knut
jälleen olivat kadulla, sanoi hän:

»Jotta sinä saatoit olla niin ystävällinen tuota -- tuota --. Minä
tuskin voin hillitä itseäni, kuin minä näen hänet. Ja sitten kaikki
häntä pelkäävät, kaikki paitse Aage Storm.»

»Vain on sinun ystäväsi --?»

»Hän on ainakin kerran julkisessa kokouksessa sanonut hänelle totuuden
vasten silmiä: 'Te olette synnyltänne pyöveli, herra Björnholt, pyöveli
suoraan sanoen'.»

»Hitto vieköön, hänen kanssaan ei ole leikkiminen, sinun ritarisi,
herra Aagen.»

He kulkivat äänettöminä eteenpäin. Äkkiä Knut pysähtyi: »Kuulehan, minä
luulen, että minä tahdon vielä mennä sinun ystäväsi luo.»

»Sinä tahdot --?»

»Pyytää häneltä anteeksi.»

Pietari jäi sanattomaksi. Hän oli mielessään vähäpätöinen, nöyrä,
kiitollinen piste armon valaisemassa maailmassa. Tämä päivä oli
rikkaimpia, mitä hän moniin aikoihin oli elänyt.

Samaan aikaan, kuin ystävät toiseen kertaan kävivät Aage Stormin luona,
oli pieni valittu seura koolla kauppias Vikin seurusteluhuoneessa.
Siellä oli ollut naisyhdistys. Jäsenet olivat jo kuitenkin poistuneet
paitse »puheenjohtaja» matami Tvet, joka oli suuri kulmikas nainen,
tukka kammattu suuriin kiemuroihin poskille ja torahampaat tavattoman
kehittyneet. Paitse häntä oli vielä saapuvilla Vildhagen, pappi Fonn ja
hänen virkaveljensä, kaupungin toinen äsken tullut pappi Strand. Tämä
oli roteva pieni mies, jonka käytös unohduksen hetkenä muistutti
milloin vallattoman ylioppilaan milloin hauskan, hiukan karkean
laivurin käytöstä. Hän oli, ennen iloiseksi ylioppilaaksi tulemistaan,
ollut merimies. Suoritettuaan virkatutkinnon hän rupesi ensin
merimiespapiksi ja sai sitten viran kaukana maaseudulla, josta hän nyt
tuli. Kuin hän muisti hengellisen asemansa, oli hän mahtava prelaatti
kiireestä kantapäähän. »Hän harjoittelihe piispaksi,» olivat hänen
toverinsa jo aikaisin sanoneet hänestä.

Sekä Fonnia että Strandia pidettiin suurina saarnamiehinä. Strand puhui
mahtavalla äänellä, hän vaikutti suurilla, valtaavilla käänteillä ja
koetteli masentaa. Fonn puhui hiljaan ja vähän laulavalla äänellä;
hänen voimansa oli hiljaisessa yhtämittaisessa itkussa. Molemmat olivat
väsymättömiä.

Istuttiin hauskasti yhdessä ja puheltiin hengellisistä asioista.

»Minä voin sanoa, että kyllä tässä kaupungissa työvoimia tarvitaan,»
Fonn sanoi nousten ylös ja alkaen käydä edestakaisin ja hieroen pitkiä
kapeita käsiään toisiinsa selkänsä takana. »Täällä todellakin tarvitaan
-- hm -- lahkolaisuus -- hm --.»

»Vai on eripuraisuuden henki päässyt tännekin,» Strand puuttui
puheisiin. »Mutta käydään vaan oikein työhön käsiksi, rakas virkaveli.
Minä olen jonkun verran harjaantunut semmoisia pitelemään, ja kuin minä
nyt pääsen tutustumaan; tähän työalaan --»

»Hm,» Fonn tuumi. »Julkisesti eroavat eivät taida olla pahimpia. On
toisia, jotka eivät tahdo kuulua kirkkoon --»

»Aivan oikein. Ne, jotka teeskentelevät ajan väärillä aatteilla. Oli
niitäkin minun entisessä seurakunnassani, ja kuin minä nyt pääsen
tutustumaan työalaan --»

»Sen pahempi on myöskin puhdas epäusko yhden ainoan miehen kautta --»

»Älä joudu epätoivoon, virkaveli! Kuinhan minä nyt vaan pääsen --»

»Suo anteeksi,» Fonn keskeytti häntä ja kääntyi sen jälkeen Vikiin.
»Onko baptistinainen sen jälkeen käynyt teidän luonanne?»

»On. Hän sanoi, että te itse olitte opettaneet häntä
opettajatarkoulussa ja antaneet paraimmat todistukset hänen
kelvollisuudestaan, kristillisestä mielialastaan ja moitteettomasta
elämästään. Mutta nyt, kuin hänestä oli tullut baptisti, olitte te
kaikkialla moittineet häntä. Hän ei enää voinut saada työtä tässä
kaupungissa.»

Fonn hykersi käsiään ja sanoi: »Ei.»

»Hän nykyjään vaan toivoo pääsevänsä pois, mutta hänellä ei ole
matkarahoja. Eikä kukaan ole tahtonut lainata hänelle, kuin te
kiellätte, ja nyt hän tuli minun luokseni.»

»Ja te vastasitte?»

»Etten minä lankeemukseen kehoita.»

Fonn katsoi nöyrästi virkaveljeensä.

»Hän on kuitenkin päässyt matkaan,» Vik huomautti.

Fonn kumisti korviaan.

»Hän meni laivanisäntä Holtin luo.»

»Hm. Sitä miestä minä äsken tarkoitin,» selitti Fonn virkaveljelleen.
-- -- »Niin kauvan kuin minä muistan,» hän jatkoi Vikiin kääntyneenä,
»Berg oli taas minun luonani ja pyysi apua meidän köyhäinkassastamme.
Minä neuvoin häntä teidän luoksenne.»

»Niin, hän kävi täällä.»

»Uskallanko minä kysyä --?»

»Minä vastasin, että minä olen samaa mieltä kuin te. Se, joka ei usko
ijankaikkista kadotusta, ei ole mikään kristitty.»

»Aivan oikein,» Fonn vastasi ja ryki vaatimattomasti.

»Hän on paatunut,» Vik sanoi.

»Minä kuitenkin luulen, että Herran käsi nyt on kohdannut häntä niin
kovasti, että --»

»Hän on autettu.»

Fonn säpsähti.

»Laivanisäntä Holt on ottanut hänet työhönsä.»

Fonn kääntyi virkaveljeensä.

»Te näette, että tämä mies tukee kaikkia, jotka vastustavat
kutsumusta.»

»Niin, tässä on käytävä voimakkaasti käsiksi», puuttui Strand puheisiin
ja pääsi viimeinkin puhumaan. Saatiin perinpohjainen selvitys siitä,
mitä hän oli toimittanut entisellä »työalallaan». Viimein puhui hän
laveasti pakanalähetyksestä. Hänen edellisessä seurakunnassaan oli
ollut viisikymmentä lähetyslammasta, joitten hoidosta oli puhuttu hyvin
ylösrakentavaisesti viimeisessä piirikokouksessa.

Kornelia lähti tämän selvityksen aikana huoneesta ja meni puutarhaan.
Hän välistä kävi niin kuolettavan väsyneeksi, kuin päivä päivältä sai
nähdä samoja ihmisiä ja kuulla samoja ajatuksia samoilla sanoilla.
Papit, raamatunlauseet, saarnailevat naiset, isä, täti -- kaikki he
toistivat vain yhtä ja samaa ja yhtä samaa. Aamusta iltaan
hengellisistä kirjoista, hengellisistä kokouksista, yhdistysmatoista ja
lähetyssukista. Joskus ei tämä puhe häntä ainoastaan väsyttänyt, se sai
hänet kiihtymäänkin. Niinkuin nyt se, mitä Fonn oli sanonut. Oliko se
sitten niin suurta ja kaunista ryöstää köyhältä baptistilta ja
nälistyneeltä työmieheltä heidän toimeentulonsa? Hän taisteli itsensä
kanssa, hän tahtoi pakoittaa itsensä kuuliaisuuteen, mutta joskus --
voi, kuinka sanomattoman vaikeata hänen usein oli uskoa, että kaikki se
oli totuutta, mitä Fonn ja ne muut julistivat.

Talvielämä oli kaikkiaan niin hiljaista, niin yksitoikkoista. Ainoa
tapaus oli uudenvuoden aikaan. Silloin tuli kaupunkiin muutamia
kauppamatkustajia, jotka haisivat sikareille ja pomadalle. He toivat
vanhoja sukkeluuksia ja uusia kaulahuivia -- siinä kaikki. Joskus
sattui hän saamaan käsiinsä uuden kirjan, ja siitä saattoi outoja kuvia
ilmestyä hänen näköpiiriinsä. Mutta ei ollut ketään, jonka kanssa hän
olisi saattanut puhella siitä, mitä hän oli lukenut, ja pian oli hän
unohtanut, mitä hän vain puolittain oli käsittänyt.

Keväillä etenkin halu elämään jotain uutta hänet valtasi. Lauhkea ilma,
sininen vesi, raitis maan, puhkeavan lehden ja heinän tuoksu, monet
valkeat purjeet ja savuavat höyrylaivat täyttivät hänet toivovalla
levottomuudella -- nyt, tuntui hänestä, _täytyy_ jotain tapahtua; jos
ei muuta, niin kuinhan edes sai nähdä uusia kasvoja ja kuulla uusia
ääniä. Hän saattoi, istuessaan sisässä ja torkkuessaan rouva Tvetin
lukiessa tai Fonnin ja isän keskustellessa, tavata itsensä toivomasta,
että saisi kuulla jonkun purskahtavan oikein kaikuvaan, nuorekkaaseen,
vallattomaan nauruun. Hän oikein pelästyi niitä ajatuksia, jotka
hänessä saattoivat herätä ja hän rankaisi itseään katumuksen teolla,
mutta ei siitä ollut mitään apua.

Kuin hän oli hetkisen aikaa kuljeksinut puutarhassa ja haistellut
puiden keltaisia ja ruskeita nuppuja ja esille pilkistäviä lehtiä, tuli
koko seurue portaille. Strand oli sytyttänyt piipun, Fonn sikarin.

Strand, joka oli kasvientutkija -- hän oli muuten vaikka mitä --
lausui muutamia huomioita eri puulajien lehdenpuhkeamisajasta ja
tuli sen kautta ajatelleeksi Madagaskarin kasvillisuussuhteita.
»Madagaskarissa», hän alkoi äänellä, joka ennusti noin kahden tunnin
esitelmää, kuin Björnholt samassa tuli näkyviin puutarhan portilla. Hän
tuli niinkuin tavallisesti kuuden peninkulman vauhdilla tunnissa,
kiskasi puutarhan portin auki, löi kepillään puita ja pensaita ja
tallusteli multaisilla saappaillaan neiti Vikin puhtaaksi pestyjä
portaita ylös.

»Hyvää iltaa, hyvää iltaa!» hän tervehti ja nosti keppinsä hatun
reunaan. Kääntyen Strandiin hän jatkoi: »Jo valjaissa? Minä kuulin, te
olitte Afrikassa. Minä pyydän, että te ette ainoastaan pitäisi huolta
mustista pakanoista, vaan myöskin punaisista.»

Strand hymyili. Hän piti, niinkuin hän sitä nimitti, »hengellisestä
leikkipuheesta.» Hän lupasi tehdä työtä »punaisen rodun»
käännyttämiseksi ja kysyi Björnholtilta, oliko hänellä jotain »yksilöä»,
joka tarvitsisi erityistä »hoitoa».

»Niin, juuri sitä minä aioin kertoa. Minä olen tavannut tohtori
Holtia.»

Fonn muuttui kahdeksi teräväksi, kuuntelevaksi korvaksi; Kornelia
lähestyi portaita.

»Jo Gil kertoi,» Björnholt jatkoi, »että se nuori mies höyrylaivalla
oli osoittanut suosivansa järkeviä mielipiteitä. Mutta Gil, niinkuin te
tiedätte, ei ole mikään erikoisen terävä mies. Nyt olen minä tavannut
häntä itseään. Hän pilkkasi kaikkea ja näyttää kauhean veltolta. Hän
luultavasti on elänyt hurjaa elämää. Muuan, joka oli ollut yht'aikaa
kuin hänkin Aage Stormin luona, kertoi myöskin, että hän aivan
hirmuisesti oli ahdistellut syvämielistä alkuajan ihailijaa. Kaikki
raudat siis tuleen, herra Strand!»

»Luottakaa meihin,» Strand sanoi. »Valtion ja kirkon täytyy olla yhtä.»

»Hm» -- Fonn arveli --, »minä en siihen voi täydellisesti yhtyä.»

»Mutta, rakas virkaveli,» toinen alkoi, ja kohta olivat molemmat
hengelliset herrat kiintyneet syvämieliseen keskusteluun valtion
suhteesta kirkkoon. Björnholt meni muitta mutkitta tiehensä -- hänen
piti vielä poiketa pariin kymmeneen paikkaan kertomaan Holtista ja
kokoamaan uutisia. Myös Kornelia lähti puutarhasta; Vik, hänen
sisarensa, Vildhagen ja rouva Tvet kuuntelivat sitä vastoin hartaasti
Strandin esitystä »pyhästä valtiokirkosta» ja »pyhästä virasta».

Kornelia seurasi polkua, joka vei merenpuoleisille kukkuloille. Aurinko
meni juuri mailleen. Alin punottava pilvivyöhyke muodosti tornia,
harjoja ja kattoja. Värien hehku kävi yhä voimakkaammaksi. Veripunainen
ja violetti, kullankeltainen ja kuparinruskea vaihtelivat.
Pilviröykkiöt joutuivat liikkeeseen. Tornit, harjat ja katot horjuivat,
sulivat yhteen ja muodostivat hetken ajaksi kaksi ääretöntä
tulikielekettä, joista huokui hehkua ylempänäkin oleviin pilviin,
mutta ensi hetkenä ne jo vaipuivat alas, paloivat suunnattomaan
tulikuiluun, josta alituisesti syttyi uusia pilviä palamaan ikäänkuin
tulikekäleitten sytyttäminä. Näytti siltä, kuin olisi verta tippunut
pilvien reunoista. Viimein muodostivat värit äärettömän viuhkan, joka
levisi salaman nopeudella yli taivaan. Vähitellen kaikki taas vaaleni.
Pilvet purjehtivat surumielisinä itäänpäin kuin suuret villaröykkiöt.

Kornelia oli tätä nähdessään aina ennen ajatellut samaa: hänen
mieleensä oli juohtunut Jehovan kuva sädekehyksessä, joka oli heidän
asuinhuoneessaan. Tänään oli toisin. Hänestä näytti siltä, kuin nämä
liekit olisivat kohonneet kaukaisista, suurista yhteiskunnista, joissa
kai aina oli kapinoita, murhaa, tulipaloa, ja hän ajatteli Knut Holtia,
jonka koti oikeastaan olikin siellä ulkona. Miten paljon pahaa hän oli
siitä miehestä kuullut! Nyt oli Björnholt kertonut, että hän oli
myöskin viettänyt hurjaa elämää -- --.

»Miten rumaa täällä on,» sanottiin hänen takanaan.

Hän säpsähti ja painalti rintaansa; hän oli ollut vähällä huudahtaa,
kuin hän huomasi, että se mies, jota hän juuri oli ajatellut, seisoi
hänen takanaan.

»Suokaa anteeksi, minä taisin säikyttää teitä,» hän sanoi hymyillen.

Kornelia liikutti huuliaan, mutta vastausta ei kuulunut.

Vähitellen hän toipui ja ajatteli vasta sitten, mitä Knut oli sanonut.
Rumaa! Hän katsoi hämmästyneenä häneen. Täälläkö rumaa? Kaikkihan
kerrassaan olivat yhtä mieltä vastakohdasta. Hän rohkasi itseään
huomauttamaan häntä siitä.

»Niin, minä kyllä tiedän sen -- mutta eihän sen senvuoksi tarvitse olla
totta. Täällä on rumaa; sillä täällä on hedelmätöntä, aivan kauhean
karua. Suvaitkaa katsoa nyt eteenne, kuin juhlavalaistus on poikessa.
Oletteko koskaan nähneet mitään niin surumielistä, kuin tämä
kivenharmaa taivas ja tämä erämaanautio meri! Ja sitten kaikki tämä
ylenpalttisuus paljasta vuorta! Siihen saattaa tottua, niinkuin aikaa
myöten saattaa taipua tähän sillin ja kalanrasvan ja merihauran ja
tervan hajuun. Mutta ihailla tätä kotoista köyhyyttä --!»

Kornelia tunsi mielensä kiihtyvän, mutta oli samalla epävarma, ja oli
senvuoksi vaiti. Äkkiä hän muisti, mikä mies hän oli, ja alkoi peljätä
sitä, että hän seisoi ja kuunteli hänen puhettaan. Hän alkoi sentähden
hiljalleen astua kotiinpäin. Knut seurasi ja jatkoi puhettaan
kotimaisista oloista. Kornelia käsitti häntä vain puoliksi, ja se,
minkä hän käsitti, oli hänestä uhkarohkeata eikä laisinkaan oikein.
Yhden ainoan kerran hän uskalsi sanoa pari sanaa. Hän kysyi, oliko
suurissa yhteiskunnissa niin paljoa parempi, -- hän ajatteli kapinoita,
murhia ja murhapolttoja, joista Björnholt puhui. Knut hämmästytti häntä
vastaamalla: »Parempi -- ei suinkaan.» Sitten hän kuitenkin sanoi:
»Yhdessä suhteessa on siellä ehkä kuitenkin parempi. Ihmisen elämä ei
siellä niin helposti muutu hiljaisiksi hautajaisiksi kaikelle
rohkealle, todelle ja suurelle, mitä hän on ajatellut ja tuntenut.»

Kornelia oli iloinen, kuin he tulivat pienelle puutarhan portille. Knut
tervehti ja jatkoi matkaansa, Kornelia kiiruhti puutarhan läpi ja
rauhottui vasta täydelleen, kuin hän oli sisässä.

Vieraat olivat poissa; isä ja täti istuivat yksin huoneessa.

»Sinä menit?» Vik sanoi, kuin tytär tuli sisään. »Sinä kadotit paljon.
Se oli hyvin opettavainen keskustelu.»

»Se on varmaa, se», täti yhtyi. »Herra Jumala, miten se Strand
ylösrakentaa!»

Kornelia tuskin kuuli, mitä he sanoivat. Hän vain ajatteli, mitä
hänelle oli tapahtunut. Koko illan hän istui ja sitä mietti, kuin
vaarallista salaisuutta, ja kuin hän meni maata, virui hän kauvan
valveilla. Hän oli todellakin puhellut, astunut rinnakkain Knut Holtin
kanssa, jonka nimeä hän ei koskaan ollut kuullut mainittavan
kauhistumatta. Knut oli katsellut häntä ja, kummallista kyllä, ei
ollenkaan niinkuin hän oli odottanut, ei ollenkaan röyhkeästi ja
häjysti, vaan vaatimattomasti ja lempeästi. Hän oli itsekseen
tarkastellut häntä. Hän oli esimerkiksi heti huomannut, että Knut oli
uudenaikaisessa puvussa, olematta kuitenkaan vaatteukseltaan niiden
kauppamatkustavaisten kaltainen, joita kävi heidän kotonaan. Hän oli
huomannut, että hänellä oli suurenlaiset kädet, että hän puristi ne
nyrkkiin, kuin hän puhui jostain, joka ei häntä miellyttänyt, että
hänen äänensä kävi jyrkäksi ja hänen isänsä äänen kaltaiseksi, kuin hän
pilkkasi, mutta oli lempeä ja sointuva, kuin hän innostui ja lämpeni,
ja paljon, paljon muuta -- --

Hän kätki kasvonsa tyynyihin. Hyvä Jumala, mitä hän teki! Siinä hän
virui ja ajatteli vierasta miestä, jota hänen ei ensinkään olisi
pitänyt huomata eikä kuunnella. Hän alkoi rukoilla iltarukoustaan hyvin
innokkaasti. Hän rukoili useita muitakin rukouksia -- hän tunsi
tarvitsevansa puhdistua tämän yhtymisen jälkeen.



V.


Knut oli muuttunut. Viime kerran kotona ollessaan oli hän aina jotain
puuhannut, puhellut, laulanut, purjehtinut, kalastellut, veistellyt,
saanut muutamia uskollisia ystäviä ja koko joukon leppymättömiä
vihamiehiä; nyt hän virui päivät pitkät sohvallaan, poltti sikaria ja
tuijotti tyhjään. Ei hän tosin ketään loukannut, mutta ei hän myöskään
huolinut entisistä ystävistään -- paitse Pietarista --, ja kaikkeen,
mitä tämä tai isä ehdottelivat, oli hänellä vain yksi ainoa vastaus:
»En minä huoli.»

Holt oli huolissaan. Jos hän vaan olisi uskaltanut sanoa pojalleen:
»Knut, sano minulle, mikä sinua vaivaa. Minä en vaadi mitään muuta;
minä en sinua häiritse, mutta salli minun vain tietää se.» Mutta
siinäpä se pulma oli; heidän suhteensa oli niin kummallisen vieras --.

Holt ajatteli niinä aikoina alituisesti, miten se oli semmoiseksi
muodostunut, mikä siihen oli syynä ja kenen syy oli. Mutta ei hän sitä
saanut selville.

Kuin Holtin vaimo kuoli, oli hän ollut suuressa pulassa pikku herran
tähden, joka vielä makasi kätkyessä. Hän ei olisi tahtonut uskoa häntä
vieraalle, mutta itse ei hän ollenkaan tuntenut lastenkasvatuksen
salaisuuksia. Hän teki rohkean päätöksen: hän päätti oppia. Hän kääntyi
kokeneen naapurivaimon puoleen, joka auttoi häntä yli ensimmäisten
viikkojen vaikeuksien. Häneltä hän oppi taidon, ja niin pian kuin hän
oli perehtynyt kaikkiin temppuihin, toimitti hän itse kaikki: hän
valvoi lapsen kanssa yöllä, hän puki sen päälle ja pesi sen, syötti
sitä ja leikki sen kanssa joka joutohetkellä. Hän oli sanomattoman
kärsivällinen ja hellä hoidellessaan pikku olentoa. Eikä hän kuitenkaan
yleensä lapsista pitänyt; lapset olivat päinvastoin olleet hänestä
jotain käsittämätöntä ja ikävää.

Kuin lapsi kasvoi, tuli uusia vaikeuksia. Niinkauvan kuin Holt
saattoi yksistään miimillisillä keinoilla tulla toimeen pienokaisen
kanssa, kävi kaikki jotensakin hyvin. Mutta kuin lapsesta tuli puhuva
olento, kuin se tahtoi saada tiedonhalunsa tyydytetyksi, kuin se
vaihoksen vuoksi tahtoi, että sen kanssa puheltiin hauskalla,
leikkisällä tavalla, ja vieläpä vaati omille päähänpistoksilleen ja
sukkeluuksilleen huomiota, silloin Holt joutui suureen pulaan. Hänen
oli mahdotonta muuttaa käsitys- ja puhetapaansa lapsen mukaiseksi,
niinkuin pikku itsevaltias vaati. Hän teki todellakin parhaansa. Hän
osti kirjoja, erittäin perinpohjaisia saksalaisia teoksia ja
käytännöllisiä neuvoja englantilaista alkujuurta ja virui monta yötä
valveilla oppiakseen salaisuuden. Hän kävi useissa perheissä, joissa
oli pikkulapsia, ja kuunteli hartaasti äitien ja lastenlikkain
keskusteluja pienokaisten kanssa; mutta turhaan. Kuin hän koetti sitä
itse panna käytäntöön, ei siitä tullut mitään. Hän puhui pienokaiselle,
joka kieriskeli lattialla, ikäänkuin professori kuulijakunnalleen, ja
loppupäätös oli aina sama: molemmat tuskastuivat yhtä suuresti
toistensa huonoon käsityskykyyn. Pienokainen osoitti mielentilaansa
jaloillaan, ja Holt huusi: »Mutta etkö sinä ymmärrä!» Ja sitten hän
selitteli niin, että hiki otsasta tippui, mutta lopulta hänen kuitenkin
vaikka hyvin vastenmielisesti täytyi turvata lapsenpiian apuun.

Hän tahtoi itse olla poikansa opettaja. Pojan piti oppia aakkoset uuden
ja paljoa järjellisemmän metoodin mukaan, kuin vanha oli. Koko
opetustapa oli niin perinpohjin mietittyä, niin selvää, niin
loogillista -- lukemisen taidon salaisuuden piti Holtin mielestä tätä
metoodia käyttämällä selvitä pojalle muutamassa tunnissa. Mutta
siinäkin Holt pettyi toiveessaan. He eivät laisinkaan päässeet
yksimielisyyteen. Pienokainen väitti ankarasti vastaan, hän ei voinut
hyväksyä, että b--a oli ba; hänen mielestä se yhtä hyvin saattoi olla
mitä tahansa muuta.

Holt meni pientenlasten kouluun kuulemaan, miten siellä meneteltiin.
Suureksi mielihyväkseen hän huomasi, että siellä opetettiin juuri hänen
metoodinsa mukaan. Mutta tulokset olivat silmäänpistävästi erilaisia.
Ei kellään näistä lapsista ollut mitään sitä mielipidettä vastaan, että
b--a oli ba -- heidän mielestä asian laita oli aivan oikea.

»Kummallisen itsepäinen lapsi,» murahteli Holt kotiin mennessään.
»Perinnöllisiä taipumuksia!»

Hän hankki opettajan sillä seurauksella, että Knut kohta suostui
yleiseen käsitykseen siitä, mikä tulos oli b ja a kirjainten
yhtymisestä.

Sen jälkeen uskoi Holt pojan opetuksen muille, mutta hän seurusteli
kuitenkin yhtä paljon hänen kanssaan. Hän keskusteli pitkät ajat hänen
kanssaan tutkiakseen hänen edistymistään. Hän piti myös huolta
kasvatuksesta, mutta omituisella tavalla. Hän ei häntä nuhdellut, eikä
torunut eikä kurittanut, hän teki hänestä pilkkaa. Hän antoi hänen
tuntea, kuinka järjetöntä, kuinka naurettavaa hänen menettelynsä oli
ollut. Knutiin ei koskaan jäänyt sattumatta isän ivallinen ruoska,
silloin kuin hän oli käyttäytynyt lapsellisesti tai sopimattomasti, ja
hän pelkäsi pientä ruoskan läimäystä ilmassa enemmän kuin mitään muuta.
Tämä kasvatustapa vei tuloksiin, joita Holt ei ollenkaan ollut
odottanut: poika pelkäsi isäänsä. Ei se auttanut, että Holt kohteli
häntä niinkuin aikaihmistä ja myönsi hänelle kaikki aikaihmisen
oikeudet: Knut piti itsekseen ajatuksensa ja tunteensa mieluummin, kuin
hän ne paljasti isän pilkalle.

»Äidin hiljainen luonne,» Holt ajatteli eikä käsittänyt, kuinka hän
voisi voittaa poikansa luottamuksen. Se häntä vaivasi suuresti, mutta
ei tiennyt, kuinka hän saisi sen muutetuksi, ja tottui siihen
vähitellen.

Holtista alkoi tuntua, että hänen pojalleen olisi hyvä päästä
sivistyneeseen kotiin. Hän lähetti hänet maalle erään papin luo. Hänen
oli sanomattoman vaikea olla pojasta erillään. Ensi aikoina hän kulki
levottomana koko päivän ja istui illalla tuntikausia pojan huoneessa.
Joka seitsemäntenä päivänä hän kävi poikaa tervehtimässä. Tämä näytti
yhä enemmän vieraantuvan hänestä. Etenkin senjälkeen, kuin hänessä oli
herännyt uskonnollisia arveluja, arasti hän isää. Isä tahtoi saada
hänet taas kotiin, mutta ei uskaltanut ottaa sitä edesvastausta
päälleen. Silloin hän päätti muuttaa kaupunkiin, ja Knut pantiin
latinakouluun. Holt sai nyt pitää häntä luonaan, mutta heidän suhteensa
ei siitä parantunut; Knutilta itseltään ei isä koskaan saanut kuulla,
mitä hän koulussa koki; hän sai aina muilta tiedustella pojastaan,
etenkin Pietari Strömiltä, joka oli yksi Knutin harvoja ystäviä.
Sitten, kuin Knut kasvoi, olivat he tavallaan kuin toveria; he
puhelivat siitä, mitä olivat lukeneet, laskivat leikkiä ja nauroivat
toisilleen; mutta muuten he kumpikin elivät omaa elämäänsä. Niinpä
nytkin: Knut oli vaiti eikä isä uskaltanut kysyä. -- -- --

Kesä oli tullut; viikko toisensa perästä oli sateista ja kylmää.
Kerran, kolakkaa ilmaa vielä kestäessä, kuljeskeli Knut aamulla aikasin
kaupungin syrjäkatuja, ollen matkalla Pietari Strömin luo. Kulkiessaan
talon sivu, joka oli kadun vähäpätöisimpiä, syöksyi sieltä ulos mies
paljain päin ja huusi: »se kuolee, se kuolee -- lapsi kuolee, Jumala
minua auttakoon!»

Hän töytäsi Knutia kohti. Se oli Kurt Stubb.

»Mikä on hätänä?» Knut kysyi.

Toinen tarttui häntä käteen. »Jumalan kiitos! Sehän on Knut Holt.
Herran nimessä juoskaa -- lapsi tuolla, nähkääs -- se on toden totta
aivan musta -- -- minä olin kipparin luona, joka asuu alakerrassa --
kuin se huusi -- ja -- kuulkaa, herra kulta, hakekaa -- -- ei, tehän
olette itse tohtori! Herra teitä siunatkoon, käykää sisään -- minä haen
nais-apua! Äiti raukka on yksin ja aivan suunniltaan. Joutukaa! se on
ylhäällä ullakossa.»

Ja sitten riensi lyhytjalkainen ja jotensakin suurivatsainen mies
kaupungille paljain päin, niinkuin hän oli.

Knut meni huoneeseen ja ylös jyrkkiä narisevia portaita, jotka jokainen
olivat ontoksi kuluneita ja joitten käsipuut kiilsivät likaisten käsien
monivuotisesta hieromisesta. Ylhäällä käytävässä oli yksi ainoa ovi,
jonka hän avasi, kuin ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa.

Pienessä vinokattoisessa huoneessa, jonka harmaa seinusta oli monesta
kohden paikattu ja jonka ainoasta ikkunasta näki vain naapurin katon,
oli vaimo polvillaan kätkyen ääressä. Hän nojasi kasvojaan kätkyen
reunaa vastaan ja katsoa tuijotti veristyneillä, itkettyneillä silmillä
kuoleman tuskissa kamppailevaa, kätkyessä makaavaa, puolen vuoden
vanhaa lasta.

Hän ei huomannut, että joku tuli huoneeseen. Knut jäi seisomaan oven
suuhun ja katseli ympärilleen. Huone oli sekä makuu- että asuinhuone.
Pienellä pöydällä oli ompelukone, ikkunassa oli kasvia, nuoralla uunin
edessä lapsen vaatteita. Luultavasti oli lapsi sairastunut aivan äkkiä.
Sänky kätkyen vieressä oli levällään, peite ja ryppyiset lakanat olivat
valuneet lattialle. Äiti, joka nähtävästi oli porvariluokkaa, oli
alushameessa ja yöröijyssä; paljaissa jaloissa oli matalat kengät;
tukka oli hajallaan harteilla.

Äkkiä hän hypähti ylös huutaen: »Nyt se tulee taas! Oi, hyvä Jumala,
nyt se kuolee!»

Knut riensi kätkyen luo. Äiti ei näkynyt häntä huomaavan; hän seisoi
siinä vavisten kalpein huulin ja hengitti lyhyeen ja kovasti eikä
nähnyt muuta kuin lapsen kätkyessä. Se ei enää virunut kalpeana ja
liikkumatta niinkuin ensin Knutin huoneeseen tullessa. Sen silmäluomet
aukenivat hitaasti, silmät vääntyivät ensin ylöspäin ja sitten
alaspäin, se veti jalat alleen koukkuun, kädet puristuivat nyrkkiin,
suu vääristyi ilkeästi, koko naama kävi ensin punaiseksi ja sitten
siniseksi, ja raskaasti kohoilevasta rinnasta tuli puoleksi sihisevä,
puoleksi ähkyvä ääni.

Knut tempasi sen nopeasti kätkyestä, aukasi ikkunan ja piti sitä
raittiissa ilmanvedossa.

»Kylmää vettä ja riepu!»

Äiti riensi ja tuli takaisin vaaditun kanssa. Hän vapisi, niin että
vesi läikkyi lattialle.

»Pitäkää lasta, minä panen kääreet sen ympärille.»

Muutaman minuutin perästä oli kaikki hiljaa; ei kuulunut muuta kuin
äidin hengittäminen ja veden valuminen, joka kerran kuin Knut pisti
rievun veteen.

Vähitellen päättyi suonenveto. Ainoastaan silloin tällöin värähtelivät
huulet, ja toinen silmäluomi kohosi hiukan ja sulkeutui taas. Kasvot
olivat kalman kalpeat, huulilla ja silmillä oli sinertävä varjo.

»No, nyt se täksi kertaa on mennyt ohi,» Knut sanoi. »Pankaa se
kätkyeseen!»

Äiti heittäytyi jälleen polvilleen ja purskahti hurjasti itkemään;
kyynelten tulviessa hän puhui lapselle hellin sanoin, rukoili sitä,
ettei se vielä häntä jättäisi, lupasi sille leikkikaluja ja muistutti
sitä siitä, kuinka hauska heillä oli ollut yhdessä -- aivan kuin se
olisi voinut kuulla ja ymmärtää häntä. Tuon tuostakin hän keskeytti
itseään huudahtamalla: »Rakas, taivaallinen Isä, miksi tuon viattoman
raukan täytyy tätä kaikkea kärsiä!» tai: »Voi, Herra Jumala, varmaankin
se kuolee.» Sitten hän kuunteli sen hengitystä ja alkoi taas puhua
sille samalla hellällä, rukoilevalla, kehoittavalla äänellä. Hän oli
aivan unohtanut, että oli joku läsnä.

Vasta kuin Knut kysyi, miten se oli tullut, näytti hän huomaavan hänet.
Hän katsoi häneen puoleksi hämmästyneenä, ikäänkuin hän olisi
ajatellut, kuka hän oli ja miten hän oli tullut. Äiti kertoi
heränneensä siitä, että lapsi ähkyi niin kummallisesti. Kuin hän katsoi
sitä, virui se aivan jäykkänä kätkyessä ja tuijotti kattoon. Hän oli
hypähtänyt ylös lähteäkseen lääkäriä hakemaan, mutta ei ollut
uskaltanut jättää lasta. Sitten oli toinen kohtaus seurannut toista.
Epätoivoissaan hän oli huutanut alas kippariin, joka asui alakerrassa
ja paitse häntä oli ainoa talossa asuva; mutta hän makasi. Viimeinkin
oli Stubb tullut ja kuullut hänen huutonsa.

Portailta kuului askelia. Stubb astui sisään Kornelia Vikin seurassa.
Tehtyään tarpeelliset määräykset ja luvattuaan hankkia valvojanaisen,
joka saattaisi auttaa äitiä, sekä tulla itse illalla uudestaan, lähti
Knut pois Stubbin kanssa.

»Kuka hän on?» Knut kysyi, kuin he kulkivat yhdessä katua pitkin.

»Maria Hansen! Onneton raukka hän on. Hän on jostain etelästä päin ja
tuli tänne Hamren palvelustyttönä. Hän oli hiljaisin ja siivoin
ihminen, mitä ajatella voi. Pahaksi onneksi oli hän myöskin kaunis,
jonka muitten muassa myöskin Gil huomasi. Minä luulen, että hän oli
syypää siihen, että tyttö luopui paikastaan ja alkoi ommella ihmisille.
Mutta Gil ei jättänyt häntä rauhaan. Sitten lähti tyttö kaupungista ja
matkusti pohjoiseen päin. Gil teki niihin aikoihin monta Nordlandin
matkaa, ja kuin hän palasi kaupunkiin, olivat he kihloissa.

»No, Hamrella ei ollut mitään sitä vastaan, että sisarenpojastakin
kerran tuli hiukan kavaljeeria, niinkuin hän sitä kutsui. Mutta,
nähkääs, Hamren talolla on aina ollut huolellisesti kalkilla sivelty
ulkopuoli -- te ette siinä löydä mitään vikaa, ette pienintäkään
halkeamaa, -- ja tämähän oli skandaali. Sitten tyttö sai pienen
poikasensa, jota hän nyt niin pelkää kadottavansa, ja taitava
sporttimies meni enonsa luo ja sanoi: 'Minä menen naimisiin.' Oli ollut
kiivaita kohtauksia vanhuksen ja Gilin välillä, mutta tämä ei luopunut
tuumastaan. Silloin keksi vanhus hyvän ajatuksen. Hän lähetti Fonnin
sisarenpojan luo. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa papista, mutta --
noo, hän puheli ja käveli Gilin kanssa, ja sai sen hylkiön käymään
kokouksissa ja pää kallellaan. Niin no, Jumala paratkoon, enhän minä
tarkoita, että siinä mitään pahaa olisi -- päinvastoin. Mutta kuulkaas
vielä. Fonn selitti hänelle, että Hamre oli hänelle isän sijainen, ja
että Jumalan sana sanoo: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi.
Hän selitti hänelle myös, että Maria Hansen, jos hän naisi hänet, ei
enää käsittäisi, minkä kauhean rikoksen hän oli tehnyt. Noo -- Gil teki
pitkän ulkomaanmatkan, ja Maria on siinä pienokaisineen. Hyi perhana!»

»Sehän on halpaa!»

»Sen minäkin sanoin Fonnille. Se on korkeampaa armeliaisuutta, jota
maailmanlapset eivät ymmärrä, hän sanoi. Hitto vieköön teidän
korkeamman armeliaisuutenne, minä sanoin. Tehän suorastaan yllytätte
viekoittelemaan naisia ja hylkäämään heidät. Mutta, voi sun perhana --
sitten hän alkoi ladella raamatunlauseita ja teki asian niin hiton
monimutkaiseksi, että minun täytyi myöntyä. En minä sitä ymmärrä --
hänhän on Jumalan mies ja oppinut mies.»

»Mistä Maria nyt elää?»

»Ompelemisesta, niinkuin ennenkin; hän ei tahdo mitään lapsen isältä.
Hän elää hyvin niukasti. Ensinnäkin on hänellä lapsi, ja sitten eivät
ihmiset uskalla julkisesti antaa hänelle ommeltavaa nyt, kuin Fonn on
julistanut hänet paatuneeksi. Jollei hän olisi niin taitava ja jollei
hän ompelisi niin huokeasta, ei hän saisi ollenkaan työtä. Nyt
kaupungin naiset syrjäteitä myöten hiipivät hänen luokseen
ompeluksineen.»

»Se minusta on kummallista, että Kornelia Vik --»

»Kornelia on hyvä tyttö ja viisas tyttö, ja huolimatta kaikesta siitä,
mitä nämä -- nämä --» hän katsoi varovaisesti ympärilleen -- »niin,
ymmärrättehän te?»

»Mitä te tarkoitatte?»

Stubb kohotti olkapäitään. »Nämä jumaliset, nähkääs -- niin, Jumala
varjelkoon, en minä sano heistä mitään pahaa! Mutta he hallitsevat
tässä kaupungissa -- niin!»

»Minä olen siitä kuullut.»

»Ja Kornelia -- niin, Jumala häntä siunatkoon, hän on kaiken ikänsä
elänyt kymmenkertaisen lukon takana. Ja kuitenkin -- minä olen pari
kertaa ollut läsnä, kuin hän tahtoo jotain muuta kuin isä ja kaikki
profeetat, ja silloin se hento olento on luja: eivät mitkään maailman
voimat saa häntä horjumaan.»

He erosivat linnan edustalla. Knut meni ylös puhumaan isän kanssa
valvoja-naisesta. Sen jälkeen hän meni Pietari Strömin luo, joka,
niinkuin hän sanoi, oli säteilevän iloinen, kuin Knut oli ottanut
turviinsa Maria Hansenin. Kuin Knut päivällisaikaan tuli kotiin,
ilmoitti isä, että Katriina itse tahtoi valvoa sairaan lapsen luona.

Illalla Knut meni taas pikku holhottinsa luo. Sekä Kornelia että
Katriina olivat siellä. Kohtauksia oli ollut tiheään ja pitkällisiä;
pienokainen ei ollut toipunut niitten väliajaksi.

Kornelia otti hattunsa ja sadenuttunsa mennäkseen kotiin kertomaan
isälleen ja tädilleen, että hän oli päättänyt valvoa vuorotellen
molempien toisten naisten kanssa.

Knut ja Kornelia lähtivät yht'aikaa talosta ja kulkivat yhdessä märkää,
melkein tyhjää katua.

»Luuletteko te, että hän kadottaa pienokaisensa?» Kornelia kysyi.

»Minä pelkään niin käyvän.»

»Siitä tulee kova vitsaus äidille», Kornelia sanoi tavalla, jossa
kuvautui sitä säännönmukaista jumalisuutta, mikä on omituinen nuorille
tytöille, jotka ovat eläneet moninkertaisen varuksen takana elämän
puutteista ja kiusauksista. Hän muuten näin sanoessaan ajatteli
vähemmän onnetonta äitiä kuin seuralaistaan, joka myös oli tämän
maailman kevytmielisiä. Hän tahtoi saada Knutin ymmärtämään, että hän
tiesi sen, ja hän oli odottanut, että se Knutia huolestuttaisi. Hänen
hämmästyksensä oli senvuoksi aivan ääretön, kuin Knut jyrkästi ja
suuttuneena puhkesi sanomaan: »Kuinka mieltä liikuttava se ajatus on,
jonka te nyt lausuitte! Mitä te ensinnäkin tiedätte sen onnettoman
naisen rikoksesta? Ehkä on hän ainoastaan rakastanut lämpimämmin ja
ollut uskollisempi, kuin useammat ollenkaan saattavat olla. Mutta
olkoonpa niin, että hän on rikkonut. Ettekö te häpeä tunnustaa
palvelevanne semmoista julmaa Jumalaa, joka rangaistessaan äitiä,
kiduttaa hänen viatonta lastaan?»

Kornelia vetäytyi arasti ja kauhistuneena toiselle puolelle katua.
Sieltä tuli tuskin kuuluvasti hänen seuralaiselleen:

»Mutta mehän opetamme --»

»Minä tiedän sen», keskeytti Knut hänet terävästi ja jatkoi
suuttuneella ja nuhtelevalla äänellä puhettaan siitä, mitä me opetamme
tästä Jumalasta, jota meidän täytyy rakastaa ja palvella, muun muassa,
että hän luopi miljoonittain onnettomia olentoja, joista hän edeltäpäin
tietää, että he saavat kärsiä kaikkea mahdollista puutetta tässä
maailmassa ja joutua ijankaikkiseen kadotukseen tulevassa.

Kornelia tunsi itsensä aivan kauhistuksen ja pelon valtaamaksi. Hän
vapisi eikä tuntenut, että hänen jalkansa koskettivat maata. Hän ei
ollut koskaan kuullut mitään niin jumalatonta. Hän käsitti samassa
tämän miehen vaarallisuuden.

Niin oli Knut kiintynyt puhumaan ja Kornelia kuuntelemaan, ettei
kumpikaan huomannut, että he olivat kulkeneet Vikin talon sivu,
ennenkuin he olivat kaupungin ulkoreunassa.

He pysähtyivät kumpikin, kuin he sen huomasivat, ja palasivat takaisin
äänettöminä.

Kornelia tapasi isän ja tädin illallista syömässä. Hänkin istui
pöytään. Vik sanoi, että hän tahtoi palkata naisen valvomaan lapsen
luona. »Ei tarvita; meitä on jo kaksi, Holtin Katriina ja minä»,
Kornelia vastasi.

Vik kohotti kulmakarvojaan hiukan.

»Aiotko sinä --?»

»Aion, minä menen sinne, kuin olen syönyt.»

Vik ei sanonut mitään, ennenkuin ateria oli päättynyt. Sitten hän
sanoi: »Ei minusta ole mieleen, että sinä menet sinne.»

Kornelia ei vastannut.

Vik kulki muutamia kertoja edestakasin lattialla. Sitten hän meni
käytävään, lukitsi ulko-oven ja pisti avaimen taskuunsa. Kuin hän tuli
sisään, seisoi Kornelia keskellä lattiata; hänellä oli taas hattu ja
sadetakki yllä.

»Saanko minä avaimen?» hän kysyi.

»Sinä siis todellakin aiot mennä sinne?»

»Niin.»

Sanat eivät kummaltakaan puolelta olleet kovia eivätkä kiukkuisia.
Mutta joka lauseen välillä oli paussi, joka koko keskustelun teki
hillityn riitaisaksi. Vik katseli häntä hetkisen synkällä, tutkivalla
katseella; sitten hän sanaakaan sanomatta antoi hänelle avaimen ja
lähti huoneesta.

Kuin Kornelia tuli takaisin pieneen taloon, löysi hän tilan tehtynä
uusilla lakanoilla. Molemmat toiset tahtoivat valvoa ensi osan yötä.
Hän heittäytyi vaatteet päällä sänkyyn, mutta ei voinut maata.
Hiljaisuudessa tulivat Knutin sanat takaisin yksitellen ja ahdistivat
häntä. Mikä häntä liikutti enemmän kuin sanat, oli ääni, jolla ne
lausuttiin. Tämä paathos oli Kornelialle outo. Se ei ollut papin
kirkossa, ei Björnholtin, kuin hän riehui kansanyllyttäjiä vastaan, ei
isän, kuin hän nuhteli talonväkeään. Hänen puheessaan oli samalla
jotain intohimoisenärtynyttä ja syvänsurullista, joka pakoitti häntä
uudestaan ja uudestaan tutkimaan, mitä Knut oli sanonut.

Molemmat toiset naiset istuivat ääneti kummallakin puolella kehtoa,
joka oli nurkassa, ja jota valaisi himmeä yölamppu. Hehän tiesivät,
miten Vikin ankara tytär heitä tuomitsi, ja se tieto heitä painoi.
Mutta kuin he luulivat hänen nukkuneen, alkoivat he kuiskaillen
puhella, aluksi niin hiljaan, että he itse vain kuulivat, mutta sitten
niin, että Korneliakin kuuli.

Maria Hansen puhui.

»-- -- Hän kävi täällä joka päivä ja selitti, kuinka kauhea synti se
oli. Tiedänhän minäkin, ettei se ole oikein, mutta -- -- ja mehän
aioimme mennä naimisiin. Minä olen sitä ajatellut niin, että minä
luulin tulevani hulluksi -- -- -- Gil sanoo myös, että muissa maissa ei
ole niinkuin meillä. Heitä ei vihitä -- kuin he ovat pantu kirjoihin
virastossa, ovat he oikeita aviopuolisoja.»

»Mutta nehän lienevät pakanoita, Maria?»

»Ei, hän sanoo, että ne ovat kristittyjä niinkuin mekin.»

»Saattaako se olla mahdollista?»

»Tottahan hän sen tiennee.»

Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi Maria, ikäänkuin uskoen jotain
salaisuutta:

»Katriina, raamatussa ei seiso mitään vihkimisestä.»

»Jumala sinua varjelkoon, Maria, kuka on sinulle semmoisia uskotellut?»

»Gil on minulle senkin sanonut.»

»Voi, kuinka sinä saatoitkin antaa uskotella itseäsi!»

»Minä kysyin papilta.»

»No? Mitä hän sanoi?»

Hän vaan sanoi: »Minä tahdon rukoilla sinun paatuneen sielusi edestä.»

Katriina pani kädet ristiin: »Näethän!»

»Mutta nyt olen minä itse lukenut; siitä ei seiso, Katriina.»

Katriina oli vaiti hetkisen ja mietti. Sitten hän sanoi: »Mutta onhan
sitten vielä muita oppikirjoja.»

»Sitä minä en tiedä. Mutta _siinä_ siitä ei seiso. Ja miksi on se
synti, ettei ole vihitty?»

Katriina pudisti päätä ja huokaili.

Maria katseli pienoista kätkyessä. »Oi, jos saisin pitää hänet,» hän
sanoi. »Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kuin on tuommoinen. Kuin minä olen
ollut ulkona työtä hankkimassa, ja kuin on onnistunut, olen minä
kahdesti iloinen, sillä minä ajattelen, että minä saatan hankkia
tuollekin, mitä hän tarvitsee. Kuin hänellä on lämmin ja hän viruu
tuossa tyytyväisenä ja kylläisenä -- niin, sinä ehkä et usko minua,
mutta silloin tuntuu, kuin minä itsekin olisin lämmin ja kylläinen. Ja
jos minun on käynyt huonosti ulkona, niin minä ajattelen häntä, joka on
kotona -- minä en voi tulla täydelleen onnettomaksi, niin kauvan kuin
hän on minulla. Niin, jos kaikki voisi tulla olemattomaksi minun
tahtomalla -- -- ei, Katriina, minä luulen, ett'en minä tahtois.»

Katriina ei raaskinut tehdä toista surullisemmaksi, kuin hän jo oli,
mutta hän rukoili hiljaisuudessa Jumalaa valistamaan häntä.

Maria hypähti ylös -- lapselle tuli kohtaus. Kornelia kuuli vähään
aikaan ainoastaan hiipiviä askeleita, kuin joku heistä meni noutamaan
jotakin, ja lyheitä, katkonaisia sanoja, joita he puhuivat
huolestuneina seuratessaan pienokaisen kamppailua. Vihdoinkin se
päättyi. He istuivat jälleen kehdon ääressä. Maria puhui ensiksi.

»Mutta sinä itse, Katriina -- etkö sinä koskaan ole joutunut
kiusaukseen?»

»En, Maria, minä en tahtonut -- minä en uskaltanut sieluni autuuden
tähden.»

Toisen katseessa mahtoi olla vähän epäilystä; sillä kohta sen jälkeen
Katriina jatkoi:

»Niin, sinä katsot minua. Niin tekevät kaikki. Mutta Jumala on minun
todistajani, minä olen vapaa.»

»Mutta ettekö te ole kihloissa?»

»Olemme.»

»Miksi te ette mene naimisiin?»

»On olemassa este; mutta minä en uskalla puhua siitä.»

Kornelia tunsi sydäntään ahdistavan. Hänen oli täytynyt pakoittaa
itseään voidakseen lähestyä näitä naisia, joista hän aina oli kuullut
puhuttavan äänellä, jolla kunnianarvoiset ihmiset puhuvat langenneista.
Kuinka hän häpesi. Mitä oli hän itse kokenut? Tiesikö _hän_, miltä
tuntui kulkea elämän turvatonta tietä koditta, suvutta ja ystävittä?
Oliko _hän_ rakastanut, tiesikö _hän_, miltä tuntui ero siitä, jota
rakasti? Ehkä olisi hän näitten naisten asemessa langennut paljon
syvemmälle!

Knut tuli aikaisin seuraavana aamuna. Kornelia valvoi; toiset
makasivat. Hänen täytyi kertoa, kuinka lapsi oli voinut yön kuluessa.
Hän tunsi sen kautta väkisin joutuvansa läheiseen suhteeseen Knutiin,
mikä häntä vaivasi. Hän jo hetkisen ajan aikoi herättää äitiä, mutta
luopui siitä. Hyväksi onneksi oli Knut lyhyt ja kuiva, hän ei
kertaakaan katsonut Korneliaa. Kuin hän oli tutkinut pienokaista, hän
sanoi: »On toivoa.»

»Hyvä Jumala!» Kornelia huudahti, ja kyyneleet herahtivat silmiin.
Unohtuneet olivat kaikki epäilykset, poissa kaikki ujous. Knut oli
vanha, rakas ystävä, jolle hän oli sanomattomassa kiitollisuuden
velassa. Hän tarttui muitta mutkitta Knutin käteen ja katsoi häneen
melkein nöyrästi kosteilla, ilosta säteilevillä silmillään. Sitten hän
heittäytyi kätkyen viereen, suuteli pienokaista, jonka posket alkoivat
punoittaa, ja nousi taas ylös ja kiitti häntä.

»On toivoa», Knut toisti, »mutta ei kukaan voi vielä sanoa, tuleeko
lapsesta se, mikä hän oli. Sinä päivänä, jona se hymyilee äidilleen,
niinkuin ennenkin, saattaa hän olla levollinen.»

Knut meni pois, ja nyt ei Kornelia enää voinut odottaa. Hän herätti
molemmat toiset naiset, jotka peljästyneinä hypähtivät pystyyn siinä
luulossa, että oli jokin paha edessä. »Ei, ei!» Kornelia sanoi, »mutta
tohtori on ollut täällä, ja hän sanoo, että on toivoa.»

Hilliten itseään, mutta riemusta huudahtaen, äiti heittäytyi kätkyen
ääreen, purskahti itkuun ja suuteli lastaan suutelemistaan ja puhui
sille helliä sanoja.

Kornelia oli tarttunut Katriinan käsiin, ja kuin Maria taas nousi ylös,
syleili hän häntä ja suuteli häntä otsalle. Kolmesta naisesta oli sinä
hetkenä tullut hyviä ystäviä.

Äidin täytyi taas mennä kätkyen luo. Oli toivoa, toivoa. Hän katseli
ympärilleen huoneessa. Se oli tullut niin valoisaksi ja kauniiksi, ja
siinä oli silmiä, jotka katsoivat häneen tuttavasti ja ystävällisesti.
Hän katseli pienokaisen vaatteita, jotka riippuivat uunin edessä.
Kuinka kauhea se ajatus oli ollut, että hän kohta istuisi ehkä yksin
kaikkien näiden vaatekappalten kanssa, jotka hän oli ommellut yön
hiljaisina hetkinä, ja jotka muistuttivat häntä tuhansista rakkaista
onnellisista hetkistä, jotka eivät koskaan palaisi. Joka kappale tuli
ikäänkuin eläväksi hänen käsissään; hän otti ne käsiinsä yksitellen,
silitteli niitä, suuteli niitä, näytteli niitä ylpeänä toisille ja
kertoi sanomattomalla innolla, vuoroin itkien ja nauraen, niitten
syntymystarinan. Hänelle kävi melkein ahtaaksi huoneessa; hän olisi
voinut juosta kadulle ja riemuita ympäri kaupunkia: »On toivoa! On
toivoa!» -- -- --

Maria Hansenin lapsi toipui; mutta tauti oli vienyt sitä kuukausia
taaksepäin. Sen katse oli tylsä ja epävarma, eikä se osoittanut ilon
merkkiä, kuin äiti leikitteli sen kanssa. Mutta muuanna päivänä, kuin
Knut lähestyi taloa tavanmukaisella käynnillään, tuli Kurt Stubb
juosten häntä vastaan läähättäen kuin valaskala. Huolimatta
kadullaolijoista huusi hän hattuaan heiluttaen: »Hurraa! Se on
hymyillyt! Hitto vieköön, se on hymyillyt! Minä olin juuri tulossa
teidän luoksenne. Ajatelkaas, se hymyili aivan niinkuin ennen, noin
aivan tyytyväisesti ja veitikkamaisesti. Se on merkillinen lapsi!»

Knut meni sisään; Kurt Stubb riensi eteenpäin pitkin katua ja puhutteli
toista ventovierasta toisensa perästä ja julisti sen uskomattoman
uutisen, että »lapsi on hymyillyt».

Siten levisi yli kaupungin, että Maria Hansenin lapsi oli hymyillyt.
Niin tuli Kurt myöskin Hamren suljetulle talolle ja tunkeutui sisään
korkeakattoiseen, tummaseinäiseen huoneeseen, jossa konsuli, se on Gil,
piti konttoria. Hän syöksyi sisään koputtamatta ja tuli hyvin
päättäväisen näkösenä istumaan tyhjälle paikalle kaksoispenkkiä,
jossa Gil teki työtä. Hän katseli ensiksi hetkisen ääneti ja
kokoonpuristetuin huulin konsulia, jonka pitkä naama virui vieläkin
pitemmäksi rahamiehen omituisen käytöksen johdosta; sitten tämä sanoi
lyhyesti ja jyrkästi:

»Se on hymyillyt.»

Gilin naama yhä vaan venyi; hän mörähteli levottomasti.

»Minä sanon, se on hymyillyt.»

Mörähtelevä ääni kuului toisesta. Se merkitsi: »Kuka?»

»Kuka?» tiuskasi pieni, lihava mies. »Sitä _sinä_ kysyt? Minä kuitenkin
-- perhana soikoon -- luulisin, ettei sinun pitäisi olla tietämättä,
mitä koko kaupunki tietää, ja josta se iloitsee.»

Konsulin silmät kävivät hyvin suuriksi, ja hänen alahuulensa painui
lerpalleen.

»Se on nimittäin sinun oma lapsesi, joka on ollut kuoleman kourissa, ja
jota nuori Holt on hoitanut ja Kornelia Vik ja Holtin Katriina
vaalineet ja valvoneet,» Kurt jatkoi, -- »se lapsi se on, joka tänään
on hymyillyt ensi kerran tautinsa jälkeen ja sillä ilahuttanut äitiään
ja jokaista, jolla on sydäntä rinnassa, sekä osoittanut, että se on
perhanan moinen purjehtija. Ja sitten sinä seisot tässä ja huolit viis
koko asiasta! Minä kysyn sinulta, konsuli, tätäkö sinä kutsut
'djentelmanina' olemiseksi?»

Konsuli oli käynyt tulipunaiseksi ja alkoi astua edestakaisin. Tuon
tuostakin mörähteli hän jotain, jonka Kurt, joka ymmärsi hänen
kieltään, käänsi seuraavasti: »Hiton juttu -- eihän se ole minun syyni
-- vanhus tiedäthän -- -- sitä paitse kirkollisia syitä --»

Tässä puuttui Kurt puheeseen lyödä jyrähyttäen pöytään.

»Ei, kuules nyt, hyvä konsuli! Minä en kehu olevani erikoisen likeinen
tuttava Herran kanssa. Minä tahdon tunnustaa sinulle, etten minä ole
mikään oppinut mies, ja että minä olen syypää paljoon, joka olisi
voinut jäädä tekemättä. Mutta minullakin on jumalisuuteni, luullakseni
yhtä hyvin kuin muilla kunnon ihmisillä, ja sen minä uskallan sanoa
Fonnille ja kaikille muille vasten silmiä: se Jumala, jota minä tahdon
palvella, ei saa olla mikään ilkiö. Niin sinunkin, konsuli, pitäisi
sanoa ja muuten käyttäytyä rehellisesti eikä huolia kirkollisista
syistä.»

»Mutta eno -- enhän minä saata --» väitti konsuli vastaan.

»Hyvä! Minä tunnen hänet. Hän on laivan isäntä, se on totta. Mutta tämä
kuuluu komantoon laivassa. Minäkin olen kuljettanut vieraan omistajan
laivaa. Mutta laivassa olin minä herra, ja minä olisin, Jumal' avita,
antanut paiskata itse kapteenin lastiruumaan, jos hän olisi pistänyt
nenänsä minun kajutta-asioihini. Mutta sinulla ei ole rohkeutta,
konsuli, siinä se pulma on.»

Konsuli mietti. Viimein hän sanoi omalla kielellään: »Hiton
monimutkainen asia! -- -- Minulla on vielä paljon tytön varalta --
tuhmia perhejuonia! -- -- Minä ajattelin aikoinani -- matkustaa
ulkomaille -- vapaammat olot -- -- perhanan ummehtunutta täällä --
rettelöitä joka taholla. Minä tahdon kuitenkin koettaa --»

Kurt vihelsi. »Saakeli soikoon! Minullapa on hyvä tuuma.»

Hän hypähti alas penkiltä ja alkoi juosta edestakaisin huoneessa
lyhyillä, hyppivillä askelilla. Hän oli juuri rupeamaisillaan lähemmin
selittämään tuumaansa, kuin ovelle koputettiin.

Se oli Knut.

»Siinä hän on!» Stubb huudahti. »Kiitä häntä, konsuli. Hänettä sinä nyt
ehkä olisit pojatta.»

Muutamat Gilillekin tavattoman matalat kurkkuäänet ilmaisivat samalla
hänen hämmästystään ja kiitollisuuttaan.

»Jos minä joskus voin osoittaa teille jonkun vastapalveluksen --,» hän
lopetti.

Knut puuttui puheeseen:

»Minä pidän kiinni teidän sanoistanne. Minä juuri tulin tänne luoksenne
siksi, että minulla on jotain teiltä pyydettävää.»

Kurt löi näppiä. »Minä lyön vetoa, että te tulette tänne samoissa
asioissa kuin minäkin. Lapsen äiti -- niinhän?»

Knut nyökäytti päätään.

Konsuli kävi taas levottomaksi. »Kurt, mitä sinä tarkoitat? -- Käydään
peremmälle --»

Hän aukasi oven sisempään huoneeseen.

»Aivan oikein,» Kurt sanoi. »Siellä me kolme yhdessä pohdimme minun
tuumaani.»

Konsulin huoneessa veti huomiota puoleensa ensinnä toalettipöytä, joka
oli täpötäynnä pulloja, harjoja, saippuita y.m., ja sitten seinät,
jotka olivat peitetyt kaikenlaisilla metsästyskaluilla ja
kalastuskärpäsillä ja -neuvoilla.

Hän painoi kelloa ja konsulin »oma palvelija» tuli sisään. Kohta sen
jälkeen hän toi portviiniä ja sikaria. Kurt esitti sitten tuumansa,
joka hyväksyttiin. Kuin se asia oli selvitetty ja Knut alkoi kiitellä
pyssyjä ja kalakärpäsiä, innostui konsuli suuresti ja puhui omaa
äidinkieltään jotensakin ymmärrettävästi, vaikka ainakin hiukan
paksulla kielellä.

Seuraavana iltana tuli pikku laivuri Knutin luo käymään. Hän oli
erinomaisen hyvällä tuulella, pyysi piippua, mutta suurta, ja lasin
grogia, mutta väkevää, ja kuin kaikki oli järjestyksessä, alkoi hän
kertoa, miten hän oli tuumansa toteuttanut.

»Minä menin konsulin luota suoraan hänen kunnianarvoisuutensa luo.
Kuin minä seisoin hänen konttoriovensa edessä, jossa paksulla
posliinilevyllä on ainoastaan F. N. Strand ja sen alla tyhjä paikka
vastaisille arvonimille, silloin minä olin vähän levoton. Mutta minä en
antanut itselleni aikaa arvelemiseen -- jos maailmassa tahtoo saada
jotain aikaan, ei koskaan saa ruveta arvelemaan. Minä asettelin naamani
sennäköiseksi, kuin sen tulee olla hautajaisissa ja muissa sellaisissa
tilaisuuksissa, astuin sisään ja kerroin hänelle suoraan tarinan
laivuri viisaudestani. Alussa hän vaan nyökäytti päätään ja sanoi
'oikein' -- 'aivan niin' -- 'niinkuin minä olisin sen sanonut'
j.n.e. Se on, niin kauvan kuin minä puhuin konsulista ja hänen
velvollisuudestaan. Mutta sitten tuli vakinainen vedenalainen este,
nimittäin Hamre. Silloin enteet muuttuivat. Hän kävi ensin niin
huolestuttavan ankaraksi suupielistään -- mutta ei kuitenkaan enemmän
kuin aivan papillisesti --, ja hänen silmänsä alkoivat katsoa kauvaksi
minun ylitseni. Nyt se alkaa, minä sanoin itsekseni, mutta jatkoin. Hän
paisui, hänen rintansa leveni, hän sai ikäänkuin rautatangon selkäänsä,
ja leuka kohosi ilmaan. Hän katsoi kierosti alas minuun. Nyt on
asianlaita arveluttava, siinä on rovasti jo. Mutta mikäs minun auttoi,
minä jatkoin täyttä vauhtia. Kuin minä viimeinkin olin valmis, oli
hänenkin muuttumisensa täydellinen. Mahtavalla rinnalla oli kiiltävä,
kylmä, piispan kultaristi. Hän näytti siltä, kuin hän ei enää ensinkään
tuntisi minua. Nyt minä käyn karille, minä ajattelin, ja menen mäsäksi
samalla.

»Aivan oikein. 'Suokaa anteeksi, herra Stubb; mutta kuin mies, joka on
niin rehellinen ja kristillinen, joksi Hamre yleisesti tunnustetaan,
vastustaa tätä avioliittoa, niin minä elävästi tunnen olevani
vakuutettu, että siinä on jotain kieroa, ja että ainoastaan
todellisesti siveelliset syyt --'

»Herran tähden, siitä olin minäkin elävästi vakuutettu. Minä tunsin
kyllä syyt, minä, sekä Hamren että papin, pitääkseni niitä syvästi
siveellisinä. Sitten aloin risteillä. Annoin Hamren pienetä sopivalla
tavalla ja viimein kadota pastori Fonnin ohuen olennon taa, joka
itseäni kehumatta oli erinomaisen kunnioitettava temppu. Ei se ollut
niin paljon tukkukauppias, joka vastusti avioliittoa, kuin Fonn.

»Hän kohotti kulmakarvojaan hiukkasen, mutta minulla on nopea silmä,
näettekös, ja minä ajattelin: tänne pitää sinun pujahtaa sisään.

»Hänen rakkaalla virkaveljellään oli tietysti mitä riittävimmät syyt --

»Herran tähden, Herran tähden! Minä suostuin kaikkeen. Eihän se ollut
oikein, että Gil rupesi vastustamaan Fonnia -- niin arvokasta
pappismiestä. Konsulin olisi pitänyt vastustaa vastenmielisyyttään
Fonnin uudistusintoa ja koko hänen kirkollista suuntaansa vastaan,
eikä hänen mitenkään pitäisi vaikuttaa Maria Hanseniin niin ettei
Fonnin puhe häneen pysty. Minä puhuin kauvan konsulin kirkollisesta
suhteesta, jota, näin meidän kesken sanoen, ei ollenkaan ole olemassa,
ja Fonnin ponnistuksista kääntää häntä oikeaan käsitykseen kirkon
suhteesta valtioon. Minä en tarkoittanut tietysti, että Fonnilla oli
personallisesti jotain konsulia vastaan -- Jumala paratkoon! Niin
arvokas pappismies! ymmärrettäväähän se oli, että hänestä ei tällä
liitolla ollut oikeata perustusta. Minä olin, hitto vieköön, oikein
kaunopuhelias, siihen nähden, että se oli pelkkää sepittelyä. Kuitenkin
tuntui minusta koko juttu äitelältä; Hamressa hän ehkä saisi
vastenmielisiä tietoja. Sen vuoksi tarvittiin jotain lisää. Minä aloin
taas puhua molemmista asianomaisista. Sehän oli surkeata! Heidän täytyi
elää kirkon siunauksetta -- ei koskaan saattanut olla kyllin varovainen
-- me elämme vaarallisena aikana -- saattaisihan herätä ajatus, että
voi tulla toimeen ilmankin sitä -- (tässä kohdassa minä käytin hänen
omia sanojaan; hänen viimeinen saarnansa juohtui minulle erinomaisen
sopivasti mieleen) -- ja viimein: seikkaa oli yleisesti paheksittu
kaupungissa; minä tunsin ihmisiä, vaikuttavia ihmisiä, jotka eivät enää
huolineet Fonnista; sehän oli aivan pahennuksen synnyttämistä, ja voi
niitä j.n.e. Minä vakuutan, se oli taitavin purjehdus, jonka minä
eläissäni olen suorittanut.

»Viimeinen, opinioonista, ratkaisi. Minä näin, että minä olin
selvittänyt vaikeudet, jo ennenkuin minä olin sanonut viimeisen sanan.
Ensiksi kuivui piispa kokoon aivan hiljalleen; kiiltävä, kylmä risti
katosi nutun alle taas. Rovastia kesti kauvemmin, minä tunsin vielä
jonkun aikaa virallisen arvon hajua, tarkkaa punnitsemista ja muita
hautajaiskeinoja, mutta minun ilokseni katosi sekin konttori kummitus,
ja kuin minä olin lopettanut, istuin minä vastapäätä F. N. Strandia
vaan, oli ainoastaan tyhjä sija vastaisille arvonimille.

»Hän sanoi aikovansa puhua Hamren kanssa; olihan se asia, joka koski
koko seurakuntaa, kirkkoa j.n.e.

»Minä tartuin hänen käteensä. Minä kiitin häntä sydämmellisesti ja
vakuutin vielä kerran, että tässä asiassa hän saisi koko kaupungin
puolelleen.

»Ja sitten minä riensin kuin salama konsulin luo ilmoittamaan hänelle,
että hänellä on kirkollinen asema.

»Katsokaas, tätä kutsutaan diplomatiaksi, veikkoseni,» lopetti
pikkuinen mies ja otti aimo siemauksen lasistaan.



VI.


Maata ja merta peittävään, harmaaseen pilvikerrokseen alkoi muodostua
aukkoja. Sinisiä silmiä katseli alas harson läpi, viistoja
auringonsäteitä oli kuin kultaisia kieliä taivaan ja maan välillä.

Vihdoinkin eräänä aamuna pienen kaupungin herätessä oli koko taivas
sininen ja kirkas, pilvettömät tunturinhuiput katselivat kauvaksi
aurinkoa. Valkea, aaltoileva usva peitti vielä suuren osan järvestä,
rannoista ja laaksoista ja riippui myös ylhäällä tunturin kupeilla.
Tuolla ne vyön tavoin jakoivat keilanmuotoisen huipun kahtia. Täällä ne
taas muodostivat riippuvan sillan salmen yli, jonka molemmilla puolilla
oli korkeita tunturia. Tasaisesti viettävällä harjulla näyttivät puut
laskeutuvan sumun läpi siltä, kuin olisivat marssineet ylös huippua
kohti.

Aurinko pääsi voitolle, ja sumu katosi. Meri aaltoili sinisempänä kuin
koskaan, vihannat laaksot näyttivät märiltä ja raittiilta, ja valkeat
pikkutalot pitkin rannikkoa katselivat tyytyväisinä toisiaan kaikilla
ikkunoillaan. Kaikkialla, merellä, tuntureilla, taloilla, näytti olevan
miljoonittain kipinöitä, jotka alituisesti sammuivat ja taas syttyivät.
Tuntui siltä, kuin kaikki olisi juhlinut, kuin sumuaika oli ohi.

Pietari, Knut ja Kornelia olivat pienellä laivalla, joka kulki vuonoa
eteläänpäin. He aikoivat kaikki kolme maakauppias Brandtin luo.

Oli aikalailla matkustavaisia välikannen purjekaton alla. Siinä oli
kaupunkilaisia, jotka matkustivat maatiloilleen, kauppiaita, jotka
olivat tehneet vuosittaisen kaupungin matkansa, ylioppilaita, jotka
palasivat lupa-ajaksi kotiinsa, ulkomaalaisia turistia kaikista
kansallisuuksista ja kotimaisia tunturinnousijoita polvihousuissa,
raudoitetuissa kengissä, hatuissa harsoa, kiikari olalla remmissä ja
käsissä pitkät sauvat.

Tyynesti liiti laiva harmaankiiltävää vettä, joka aaltoili pehmeästi
molemmin puolin keulaa. Toisella puolen oli rannikon tummat tunturit,
toisella puolen näki matalain saarien ja karien välitse aavan meren.

Pietari oli ihastuksissa. Jokainen kalastajavene, joka viilti sivu,
jokainen talonpoikaistalo, jonka vilaukselta näki ahtaasta laaksosta,
sai hänet yli reunojen uhkumaan isänmaallisia lauluja ja kotiseudun
ihastusta.

Knut oli nyreillään. Pietari ei voinut saada häntä näkemään sitä
kauneuden verhoa, johon kaikki hänen silmissään peittyi, ja hän
jättikin hänet sen vuoksi ja turvautui Korneliaan, joka istui savuhytin
seinämällä ja luki mustiin hartauskirjakansiin sidottua kirjaa. _Hän_
käsitti Pietaria. Hän oli äskettäin Knutista näyttänyt niin
poroporvarillisen kuivalta; mutta nyt hehkui hän, nyt hän hymyili ja
oli onnellisen näköinen niinkuin Pietari.

Knut kuuli katkelmia heidän keskustelustaan. He puhuivat kesämatkoista
maitse ja vesitse. Knutissa heräsi muistoja jalkamatkoista, joita hän
oli tehnyt ylioppilaana. Hän muisteli yksinäisiä tunturijärviä,
autioita kankaita, ahtaita, kivisiä laaksoja ja sitten siellä täällä
jossain sopukassa olevaa virkamiehen taloa, jonka puutarhasta ruusujen
ja neilikkojen tuoksu tunki aina maantielle asti. Hän ajatteli
yksinäistä elämää näissä syrjäisissä taloissa. Kornelia oli hänen
mielestään hieno, varjossa kasvanut taimi tällaisesta yksinäisestä
kodista. Ihmekös sitten, Knut ajatteli, että hän rakastaa kaikkea
vaaleata ja hiljaista.

Laiva kääntyi kulkuväylästä vuonoon. Siellä oli useampia
pysäyspaikkoja. Kaikkialla oli laivasiltoja lipputankoineen, kaikkialta
tuli veneitä, joissa oli kesäpukuihin puettuja ihmisiä. Kohdattiin
tuttuja ja erottiin tutuista. Pietari nyykäytti päätään, puristi käsiä
ja heilutti hattua ja nenäliinaa ja oli tulipunainen ponnistuksista ja
liikutuksesta.

Matkailijat kuljeskelivat edes takaisin kannella. Muutamat pikkulapset
olivat piilosilla ja karskuttivat karamellia; muutamat naiset, jotka
eräästä pysäyspaikasta olivat tulleet laivaan, kantaen toisessa kädessä
kukka-, toisessa kirsikkakoria, alkoivat syödä kirsikoitaan ja puhua
jumaluusopin ylioppilaista ja kihlauksista.

Knut istuutui Kornelian viereen. Hän teki hänelle muutamia kysymyksiä
sen perheen suhteen, jonka luo he kumpikin olivat matkalla. Pitkään
aikaan hän sai vain mitä niukimpia vastauksia kaikkein kuivimmassa
muodossa. Mutta kuin hän kysyi, oliko kauppiaan tytär Hanna yhtä
miellyttävä kuin hänen äitinsä, vilkastui Kornelia äkkiä.

Knut katseli häntä hämmästyneenä, hänen puhuessaan. Hän vertaili
mielessään niitä säteitä, jotka välkkyivät hänen silmissään, niihin,
jotka auringosta säteilevät, ja joita saa nähdä ainoastaan erityisissä
tapauksissa.

He olivat hetkisen ääneti. Katkonaisia sanoja muitten matkustavaisten
puheesta kuului heidän paikalleen. Ylioppilas, joka haisi grogille ja
huonolle tupakalle, näytteli ruotsalaiselle papille historiallisesti
tunnettuja seutuja. Järkähtämättömällä varmuudella hän tarjoili hurjia
taruja matkakumppanilleen, joka otti kaikki vastaan somalla
kohteliaalla hymyllä. Kirsikkamarjanaiset söivät marjojaan, nakkelivat
luut järveen ja alkoivat puhua uudesta kihlauksesta.

Knut oli ottanut Kornelian kirjan ja selaili sitä. Se oli nimeltä
»Lähetyskuvia». Hän katsoi Korneliaan.

»Jaksatteko te todellakin lukea tätä?»

Kaksi sanomattomasti säikähtänyttä silmää katseli häntä. Hän pakeni
samassa metsän syvyyteen. Puitten takaa hän pilkisti arasti ja kysyi:

»Jaksanko?»

»Minä tarkoitan, huvittaako se teitä.»

Hän tuli esille piilostaan, ja kasvojen piirteet olivat ankaran kylmät.

»Eikö meille kaikille tee hyvää semmoinen lukeminen?» hän kysyi.

Knut hymyili. Hän ei voinut olla sitä tekemättä. Nuorekas olento,
nuhteleva ääni ja tuhatvuotinen suunpito -- siinä oli semmoinen
vastakohta, että se tuntui hänestä vastustamattoman naurettavalta.

Kornelia kävi tulipunaiseksi. Lähetysinto valtasi hänet. Hän alkoi
puhua kaukaisista neekerimaista, ikäänkuin ne olisivat olleet maailman
keskusta, ja tapahtumisista siellä, kuin historian suurimmista.
Outoja, kummallisia nimiä sateli, oli päälliköitä, joitten kanssa
keskusteltiin, tai käännetyitä tai »paatuneita», jotka hehkuvalla
uskolla riippuivat kiinni vanhoista jumalistaan ja olivat valmiit
uhraamaan kaikki heidän tähtensä. Näitä oli Herra aina rangaissut.

»Siksikö, että he tekevät, mitä heidän jumalansa heiltä vaativat?»

»Nehän ovat vääriä jumalia.»

»Aivan niin. Mitä sitten uskollisuus ja itsensäkieltämys merkitsevät?»

Hän katsoi kysyväisesti Knutiin: »Teillä -- teillähän -- ei ole mitään
uskontoa?» hän tavotteli.

»Tiedättekö, mitä kiinalaiset sanovat? Uskontoja on monta, ja ne ovat
kaikki erilaisia; mutta järki on yksi ja ainoa. Me olemme kaikki
veljiä.» -- --

Tällä hetkellä kulki laiva muutamien siniharmaitten lumitunturien ohi.

Matkustavaiset katselivat ja ihmettelivät. Siinä oli saksalaista,
englantilaista, ruotsalaista ja norjalaista innostusta. Vuorenkiipeäjät
alkoivat kovaäänisesti väitellä, oliko mikään näistä huipuista
»ensimmäisen luokan», jota vastaan muuan hyvin kiivaasti väitti,
lopettaen sillä, ettei mitään näistä mainittaisi historiassa.

Pietari liittyi niihin, jotka ihailivat. Nämä vuoret olivat _hänen_
kotiseutuaan; hän ainakin oli järkähtämättömästi vakuutettu siitä, että
ne olivat kaikkein ensimmäistä luokkaa joka tapauksessa.

Kornelia pani kätensä ristiin.

»Te ihmettelette, kuinka mahtava kaikkivaltias on?» Knut kysyi.

»Teidän mielestähän ei mikään tämmöinen ole kaunista?» hän vastasi
harmistuneena.

Knut koetteli selittää hänelle, mitä hän näki noissa vanhuksissa,
jotka olivat eläneet tuntemattomia aurinkokausia ja jääkausia,
ja jotka miljoonain vuosien kokemuksellaan katselevat jääkylmän
välinpitämättömästi alas laaksoon, jossa ihmiset ovat häärineet muutamia
lyheitä vuosituhansia.

Kornelia katseli epäillen Knutia -- hän ei toistaiseksi uskonut mitään.

»Tuossa on jotain kaunista», Knut sanoi ja osoitti innostunutta
ystäväänsä. »Se on kunnon mies -- eikös ole?»

»Oo -- on -- on niin», hän sanoi varovaisesti.

»Te epäilette?»

»En -- minä en tiedä -- minä vaan ajattelin -- Björnholt sanoo, että
hänellä on vaarallisia periaatteita», hän tavotteli.

Knut hymyili. Kornelia naurahti hämillään, mutta ei näyttänyt
suuttuvan.

»Politiikka näyttää huvittavan teitä?» Knut alkoi jälleen.

Kornelia pudisti päätään.

»Isä ja Björnholt puhuvat niin paljon --»

»Meidän vaarallisista ihmisistämme. Sitten minäkin voin mielitellä
itseäni, että te olette kuulleet puhuttavan kansanvillitsijästä,
nuoresta Holtista.»

Kornelia hymyili. »Olen -- kerran.»

»Niin todellakin. Minä olin unohtanut, että minä olin käynyt
mieleiseksi.»

»Niin, miten te olette siksi tulleet?» hän kysyi.

»Mieleiseksikö? Niin -- kuin minä en enää ole etuluuloinen.»

»Etuluuloinen?»

»Tai kauniimmin sanoen: siksi, että minä olen jo elänyt haaveiluaikani.
Kullakin on semmoinen. Minun oli suurenmoisen yleishistoriallinen ja
sangen kummallinen.»

»Minä en luullakseni käsitä teitä oikein.»

»Niin minä luulenkin. Pahaksi onneksi en minä voi sitä teille
selittääkään, uskomatta teille nuoruudenunelmiani, ja sitä --»

»Te ette tahdo?»

»Ei mielellään kaiva ylös ruumiita.»

Tällä hetkellä syöksähti Pietari heidän luokseen.

»Nyt me olemme kohta perillä, Knut. Nyt sinun täytyy katsella!»

»Hyvä, veli kulta, minä olen valmis hämmästymään», Knut sanoi ja nousi
seisomaan.

Käsky annettiin komantosillalta alas koneistoon. Laiva kulki
kalliokielekkeen ohi, ja nähtiin -- ensin niinkuin kaikkialla laituri
lipputankoineen, laiturin takana joukko hökkeliä, jotka muodostivat
kadun, ja taampana tasainen laakso, jossa oli lehtimetsää ja valkeaksi
maalattuja taloja.

»Noo?» Pietari sanoi ja katsoi kiihkeästi Knutiin.

»Myönnetään», tämä vastasi; »tämä on suloinen paikka.»

Laiturilla oli runsaasti ihmisiä ja hevosia. Talonpoikia keltaisissa
nahkahousuissa ja ruoska kädessä seisoi, jo ennenkuin laiva oli
pysähtynyt, keskellä matkustavaisia kyytiä tarjoillen.

»Tuossa he ovat! Tuossa he ovat!» Pietari huusi ja heilutti hattuaan.
Niin olikin: maakauppias piipunnysä hampaissa, hänen vaimonsa ruskeassa
olkihatussa, leukanauhat auki lämmön vuoksi, ja nuori, valkoverinen
tyttö vaaleassa kesäpuvussa ja sinistä harsoa hatussa. Nuori nainen
antoi Kornelialle kättä käsipuiden yli, nyykäytteli päätään ja sanoi
yhä uudestaan: »Tervetulleeksi» ja »Kuinka hauskaa, että te tulitte!»
Hän tervehti ystävällisesti myös Pietaria ja hiukan oudonuteliaasti
Knutia.

Jalkasilta pantiin ulos, kaikki laiturilla olijat syöksyivät laivaan.
Toisiaan työkittiin, tingittiin kyydistä ja etsittiin tavaroitaan.

Pietari hyökkäsi tavarakasan kimppuun ja levitteli välinpitämättömästi
kaiken vieraan tavaran pitkin kantta, etsiessään Kornelian kapineita.
Hän työkki ja häntä työkittiin, ja samassa hän jo oli maalla auttamassa
renkiä kuorman teossa, ja sitten taas laivassa uudestaan pahoin
pitelemässä toisten matkustavaisten tavaroita.

Viimein pääsi pieni seurue liikkeelle. Toinen kärri saksaa tai
englanninkieltä puhuvan herran kanssa kiiti heidän sivutseen toisensa
perästä. Sen jälkeen tuli vuoren nousijoita jalkaisin pitkillä
askelilla.

Laakson yli vievä tie ei ollut uudenaikainen. Se oli aivan kapea ja
siinä oli syvät pyöränjäljet, jotka sadesäällä olivat täynnä vettä.

Heinä kasvoi ujostelematta kaikkialla, missä hevosenkaviot ja
kärrinpyörät sen sallivat. Sillä tiellä oli kaikkein joutavimpia mutkia
ja mäkiä. Milloin se poikkesi suorasta suunnasta kätkeytyäkseen sakeaan
lepikköön tai juomaan joesta, jonka tähden se joka kevät oli melkein
mahdoton ajaa. Milloin se taas kiipesi jollekin etäiselle kukkulalle,
ainoastaan saadakseen luoda katseen yli kaukaisten vuonojen ja laakson
ja sitten täyttä vauhtia syöksyäkseen toiselle puolelle. Se oli hauska,
idyllinen tie, joka otaksui, että kaikilla oli aikaa runsaasti ja hyvät
jalat, ja että kaikki rakastivat odottamattomia päähänpistoksia.

Pietari pysyttelihe koko ajan jälkimmäisenä eikä ottanut osaa
keskusteluun. »Mikä häntä vaivannee?» Knut ajatteli. »Onhan hän
toivojensa perillä. Onko hänestäkin saavutettu onni vähempiarvoinen
kuin odotettu?»

Brandtin talo oli joen varrella -- tavara-aitat ja puoti vähän
asuinrakennuksesta syrjässä, jota ympäröi suuri puisto. Täälläkin
liehuivat liput.

Asuinhuone, johon vieraat vietiin, oli kulmahuone, josta oli näköala
järvelle. Toisella seinällä oli sohva, johon mahtui kokonainen
rykmentti; sen edessä ulosvedettävä ruokapöytä, Vanhanaikainen
nojatuoli, jossa oli kultanahkainen päällys, oli ikkunan ääressä; siinä
oli talon isännällä tapa istua iltapiippuaan poltellen. Seinällä aivan
hänen paikkansa vieressä riippui pitkä kiikari, jolla hän tähysteli
purjehtijoita. Uunin luona oli pöytä täynnä kömpelöjä piippuja.

Pöytä oli katettu valkealla liinalla. Vehnäleipää maalaisissa,
tanakoissa paloissa hohti kahdessa leipäkorissa. Messinkikannu, joka
oli niin kirkas, että se häikäisi silmiä, kiehua porisi hiiliastian
päällä.

Perheen nuoremmat jäsenet, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, päivettyneitä,
valkopäisiä olentoja, tulivat sisään ja katselivat nurkastaan
uteliaasti vieraita.

Juotiin kahvia ja syötiin tanakkaa vehnäleipää. Sitten katosivat
molemmat ystävykset; Knut näki heidän sitten kävelevän käsitysten
milloin puistossa, milloin joen rannalla, milloin maantiellä, jossa he
pysähtyivät ja puhelivat ohikulkijain kanssa.

Maakauppias tarjosi vieraalleen sikarin. Mutta Knut, joka ei muuten
koskaan polttanut piippua, oli salaisesti rakastunut uunin kulmassa
oleviin kömpelöihin möhkäleihin -- sikari muistutti häntä
ravintolaelämästä ja rautatiematkoista eikä soveltunut hänen
mielentilaansa.

»Pietari», sanoi maakauppias äkkiä, »minä luulen, että sinä voitat!
Hannan puusta tulee sittenkin paras.»

Pietari hypähti ylös.

»Tiesinhän minä sen. Ha, ha, ha! -- Mutta emmekö me lähde ulos?»

»Lähdetään -- jos passaa --?» Hän katsoi Knutiin.

»Erittäin mielellään.»

Mentiin puistoon ja katseltiin Hannan puuta ja monta muuta puuta.
Sitten käytiin tavara-aitoissa. Pietari juoksi kaikkia portaita ylös ja
alas ja tarkasteli joka paikkaa.

Hän arvaili varastoja ja koetteli hinauskoneita. Viimeksi näytti hän
Knutille sitä pientä huonetta, jossa hän itse oli asunut, kuin hän
palveli Brandtia.

Laitureilta läksivät he vainioille kävelemään, jossa rukoihin ja
haasioille pantu heinä levitti raitista, kesäistä tuoksua. Vaalea
vuonohevonen söi nuorassa, etempänä raudikko, jota Pietari ei ollut
nähnyt. Sen hyviä ja pahoja puolia pohdittiin.

Knut oli vaiti ja poltti rohkeasti mustaa piippua. Hän voi sanomattoman
hyvin. Hän tunsi haluavansa tehdä työtä, hyödyttää. Pitkiin aikoihin
hän ei ollut tuntenut tätä terveyden tunnetta ja halua voimiaan
käyttämään.

Pikkutytöt tulivat juosten nurmea pitkin, ikäänkuin henkensä kaupalla.
He nauroivat ja läähättivät niin, että he töin tuskin saivat
toimitetuksi sen tärkeän sanoman, että herrain oli tultava sisään.
Pietari alkoi taloon palatessa juosta heidän kanssaan kilpaa yli
rukojen ja leikkiä hippasilla.

Sisällä rouva tarjosi herroille grogia, viinamarjaviiniä naisille.
Illalla istuutui Hanna pianon ääreen. Hän lauloi pieniä, sieviä
lauluja, jotka olivat täynnä veitikkamaista rakkautta, hän lauloi niitä
raittiisti ja hauskasti. Nämä lämpöisät, vienot laulut ikäänkuin
huokuivat illan mielentilaa. Ne tuntuivat syntyneen semmoisena
kesäisenä hetkenä heinän tuoksutessa kiiltävän vuonon reunalla.

Pietari lauloi isänmaallisia lauluja. Laulun jälkeen hän jäi seisomaan
pianon ääreen ja puheli hiljaa Hannan kanssa. Joka kerran kuin hän
uskalsi lausua jonkun arvelun, punastui hän korvia myöten -- teki mieli
sanoa kaulustakin myöten, ja herttaisin tuhmuus kuvastui hänen
kasvoihinsa.

»Aha,» Knut ajatteli, »tästähän selviää hänen käsittämätön rakkautensa
vuonohöyryyn.»

Kuin ystävykset illalla olivat tulleet makuuhuoneeseensa, pudisteli
Knut Pietaria hartioista. »Sinä sen veitikka, sinä sen viekoittelija.»

Pietari sekä kalpeni että punastui.

»Knut, et suinkaan sinä luule --- et suinkaan sinä tarkoita, että --,»
hän änkytti.

»Että sinä olet sukkela viekoittelija. Veitikka! Älä turhia toivo! Etkö
sinä ole koskaan katsonut peiliin? Luuletko sinä, että ihminen, jolla
on sinun kasvot, voisi pettää yksinkertaisintakaan lasta?»

»Jumala paratkoon, Knut, et suinkaan sinä luule, että hän koskaan,
sanallakaan, silmäykselläkään -- -- taikka että minä uskaltaisin toivon
-- että --»

Knut nauroi, mutta Pietari oli synkän totinen.

»Sinä et _saa_ laskea leikkiä tästä asiasta, minä en sitä siedä.»

»Anna anteeksi, veli kulta. Minä mieluummin antaisin elävältä haudata
itseni, kuin tahdon loukata sinua tai häntä.»

Pietari leppyi, ja kuin Knut alkoi ylistää paikkaa ja ihmisiä ja Hannan
laulua -- kaikkea; pientä makuuhuonetta myöten, jossa oli valkea uudin
pesupöydän edessä ja vasta silitettyjä liinoja kaikilla pöydillä,
hieroi hän käsiään kuin raivoissaan ja sanoi lakkaamatta: »Katsopas,
katsopas!»



VII.


»Huh, tätä kuumuutta!» maakauppias Brandt sanoi, seistessään
paitahihasillaan ikkunassa katsellen yli järven ja ajatellen, kuinka
hyvältä uinti tuntuisi.

»Maa oikein haisee palaneelta,» yhtyi siihen hänen vaimonsa kulkiessaan
edestakaisin avonaisesta ovesta, käsissä silitettäviä vaatteita.

Nuoret alkoivat sittenkin krokettipelin auringon paahtamalla kentällä
talon edustalla. Hetken aikaa pelattua, kävi ilma heillekin liian
kuumaksi.

»Emmeköhän heitä tätä,» Hanna ehdotteli.

»Tuskinpa sitä kestää,» sanoi Pietari, joka hikoili kauheasti,
leppymättömällä vihalla ahdistellessaan jokaista palloa, joka uhkasi
Hannaa.

Molemmat neitoset menivät sisään; Pietari kuljeskeli aitoille päin;
Knut otti kirjan ja heittäytyi heinikkoon.

Ei hän kuitenkaan saanut lukeneeksi. Hän virui ja ihmetteli, että
hän oli elänyt tätä elämää, joka ei suinkaan ollut tapauksista
rikas, maakauppias Brandtin vieraana kokonaisen kuukauden, vielä
ajattelemattakaan kotiinlähtöä. Mitä kaikkia maaelämän huvia hän olikin
tällä ajalla sulattanut. Hän oli purjehtinut, kalastanut ja kiivennyt
vuorenhuipuille, pelannut krokettia ja juossut leskeä. Joka päivä oli
hän juonut suuret määrät viinamarjaviiniä, oli ollut läsnä
iltahartauksissa ja käynyt vieraissa aamupäivävisiiteillä, joissa
tavattoman pitkät ja kamalat paussit olivat keskustelua keskeyttäneet.
Merkillisin oli kuitenkin se, että hän oli kestänyt tavattoman suuren
lähetyskokouksen, jonka aikana seudun ja etenkin Brandtin talon olivat
täyttäneet suuret joukot herroja mustissa plyssihatuissa ja naisia
ruskeissa olkihatuissa, -- maalaisia, jotka kaikki olivat hyvin
samanlaisia, mutta lausuivat hyvin eri lailla zululaisia nimiä. Hän oli
sillä ajalla tutustunut pastori Gregerseniin Emzinjatissa ja pastori
Pederseniin Ekjowassa ja päällikkö Userojeen, eikä kuitenkaan ollut
paennut. Ja nyt oli hän päälle päätteeksi saanut kutsumuksen suurille
juhlapäivällisille Hamren maatalolle sen päivän iltapuoleksi k:lo
5:een, eikä se häntä edes huolestuttanut, vaikka hän tiesi, että hän
siellä joutuisi yhteen kauppias Vikin kanssa, joka Brandtin perheen
hämmästykseksi ei ollut tullut heille asumaan, vaan Hamreen.

Kaikki tämä oli todellakin hyvin kummallista. Ensinnä hän teki sen
arvelun, että ilma maalla tekee mukavaksi ja lähetysystävälliseksi,
mutta luopui taas siitä selityksestä. Mahtoi olla jotain muuta sen
takana. Hän tarkasteli itsekseen niitä ihmisiä, joitten parissa hän
eli. Talonväki oli kaikin puolin kunnioitettavaa. Hyväntahtoinen
maakauppias suurine kiikarineen, hänen pieni, vilkas vaimonsa, jonka
seurassa elämä tuntui tyyneltä ja hauskalta, ja heidän vaaleaverinen
tyttärensä, joka vihasi kaikkea surumielistä ja rakasti kaikkea
uhkarohkeata, niinkuin »ensimmäisen luokan» huipuille kiipeämistä,
myrskyssä purjehtimista ja hurjaa ajoa äkkijyrkkiä mäkiä alas, he
olivat kaikki kunnon ihmisiä. Pietari, joka toimitti talon tyttärelle
hiljaista ritaripalvelusta, ja joka kerran kuin tytöllä oli jokin
sukkela tuuma, katsoi toisiin, ikäänkuin hän olisi vaatinut heitä
mainitsemaan naista, jolla olisi semmoiset lahjat -- oli entinen perin
hyvä toveri. Ja kuitenkin tunsi Knut, etteivät nämä kunnon ihmiset ja
tämä hauska koti häntä yksin viehättäneet. Se oli -- niin omituiselta
kuin se tuntuikin hänestä -- kalpea kirkossakävijä, laiha, ujo neito,
joka oli niin varovainen, niin kylmä ja kuiva. Todellisuudessa oli
hyvin naurettavaa, kuinka paljon hän oli ollut hänen kanssaan. Ja
kuinka tavattoman vakavia keskusteluja he olivat pitäneet! Niinkuin
juuri tänä samaisena päivänpaisteisena päivänä, jolloin kaikki oikeat
ihmiset iloitsivat oivallista heinänkuivuusäätä ja kiittivät Jumalaa,
että maailmassa oli kylmää vettä! Eikö hän ollut tässä siunatussa
kuumuudessa, selvällä, pölyisellä maantiellä kuljeskellut Kornelian
kanssa ja täyttä totta kertonut hänelle yhtä »unelmaansa». Hän oli
»kaivanut ylös ruumiita» keskipäivällä ja vielä semmoisena päivänä
päällepäätteeksi, jolloin hikoili erikoisitta ponnistuksittakin.
Häneltä oikein selkää karmi, kuin nyt perästäpäin sitä ajatteli.

Se oli likainen köyhäinkylä rannalla, joka oli syynä kaikkeen. Pietari
oli saanut hänet käymään muutamien sairaitten luona. Hän oli käynyt
tuvissa ja tavannut ihmisiä kaikilla lankeemuksen ja lian asteilla ja
oli joka talossa saanut kuulla saman surullisen, yksitoikkoisen hädän
ja kurjuuden tarinan, jonka hän oli sitä ennen nähnyt tuhansissa
työväenkodissa. Tullessaan ulos eräästä tämmöisestä pesästä, oli hän
tavannut Kornelian. Hän odotteli Hannaa, joka oli mennyt sisään
erääseen tilaamaan kalaa huomiseksi. Ollen kokonaan näkemiensä ja
kuulemiensa ja entisten, vielä kurjempien olojen muistojen vaikutuksen
alaisena, ei hän ollut voinut puhua muuta kuin siitä ainoasta, kaikkien
näiden tietämättömien, juoppojen, petollisten, nälistyneitten kurjasta
elämästä. »Tässä ei ole toivoa», oli hän lopettanut.

»Tässä elämänsä», oli Kornelia hiljaa lisännyt.

Hän oli silloin kysynyt, tasoittuuko epäkohta toisessa, tulevatko
köyhät autuaammiksi kuin rikkaat. Kornelia oli hiukan loukkaantunut
hänen huomautuksestaan ja oli muistuttanut häntä, mitä Jumalan sanassa
sanotaan rikkaista. Köyhyys oli vitsaus Jumalan pelkoon, joka rikkaalta
puuttui. Tämä oli taas kiihoittanut häntä vastustamaan. Hän oli kysynyt
Kornelialta, uskoiko hän todellakin, että niin erikoisesti edisti
uskonnollista elämää koditta tai huonossa kodissa kasvaminen, tiedoitta
ja kasvatuksetta, ylenmääräinen ponnisteleminen ja sittenkin
nälännäkeminen, ahtaissa huoneissa, liassa ja kylmässä eläminen,
keskellä kaikkia saastaisuutta, muutta huvituksetta kuin: pullo, pullo,
pullo.

Kornelia oli sitten kysynyt: »Mitä meidän sitten pitää sanoa kaikille
näille sairaille, köyhille ja surullisille?» ja hän oli vastannut:
»Kysykää ennen: mitä meidän pitää tehdä heitä auttaaksemme. Se on se
suuri kysymys, jonka kaikki ajattelevat ja lämminsydämmiset ihmiset
tekevät. Toiset huutavat sitä hurjan epätoivoisesti ulos maailmaan,
toiset kuiskaavat sitä hiljaa itsekseen miettien; mutta se kysymys
huulilla vaipuu toinen ihminen toisensa perästä kuolemaan saakka
uupuneena käytettyään koko elämänsä sen arvoituksen selvittämiseen.»

Ja kuin he olivat tulleet niin pitkälle, oli hän alkanut kertoa
unelmiaan. Edestakaisin kuljeskellen tulikuumilla kivillä oli hän
uskonut hänelle, kuinka neitseellisen vienoilla käsitteillä suuresta
maailmantaistelusta hän kerran oli lähtenyt maailmalle. Oli vaan
saatettava etuoikeutetut, varakkaat tuntemaan miljoonain köyhyyden ja
tietämättömyyden kurjuuden niin katkerasti, niin kalvavasti, että elämä
niillä ehdoilla kävisi sietämättömäksi, ettei omatunto enää koskaan
antaisi heille rauhaa! Ja nämä kurjuuden lapset -- -- voi, heidänhän
vaan tarvitsisi tuntea ihmisrakkauden lämmintä henkäystä elämäänsä,
muuttuakseen hyviksi, kiitollisiksi työmiehiksi! -- -- Ja mitä hän
oli löytänyt? Jotain kamalaa, taipumatonta, säälimätöntä, jotain,
jota kutsutaan kapitaaliksi, ja jotain muuta, jota kutsutaan
proletariaatiksi, ja joka ei hituistakaan ollut niitten jalojen köyhien
kaltainen, joista hän oli uneksinut. Hän oli löytänyt epätoivoisen,
säälimättömän taistelun kylläisten ja nälkäisten välillä. Ylhäällä
hekumallista, kevytmielistä ylellisyyttä ja alhaalla petomaisten
nälkäisten riehuntaa, jotka eivät muuta tiedä eivätkä muuta huoli
tietää, kuin että on muita, jotka ovat kylläisiä, eivätkä mitään muuta
toivo kuin hävittää ne, tyydyttääkseen oma nälkänsä. Kurjuus oli
auttamatonta, viha kuluttavaa! Siinä hän seisoi, missä tuhannet ovat
seisseet: kauneimmat illusiooninsa kadottaneena, kuolemanjäätämän
epätoivoisena inhimillisten ponnistusten voimattomuuden tähden. Mitä
hyötyä oli ollut kaikesta siitä, mitä suuret, jalot henget olivat
ajatelleet ennakkoluuloja tuhoavia ajatuksia, kaikesta, mitä hehkuvat
runoilijat olivat maailmalle runoilleet jaloja tunteita! Mitä on
lähtenyt kaikesta siitä sankariudesta, jota ihmisrakkauden apostolit
ovat osoittaneet, missä on se paikka maailmaa, joka on käynyt
hedelmälliseksi kaikesta siitä verestä, joka on vuodatettu
masennettujen asian puolesta taistellessa? -- -- Voi, kaikki, mitä hän
oli lukenut näistä suurista miehistä, tuntui hänestä surumieliseltä
sadulta muutamista auttamattomista haaveksijoista, joitten kauniit
sanat soivat hetkisen, kadotakseen sen ikuisen taistelun räyhinään,
jota taistelevat ihmispedot, jotka maailman täyttävät. -- -- --

Niin hän oli astunut ja puhunut ja lämmennyt ja kiihtynyt, ja Kornelia?
Hän oli katsellut Knutia, niinkuin katsotaan rangaistuslaitoksesta
päästettyä. Knutista tuntui, kuin he olisivat astuneet ja puhelleet
kumpikin omalla puolellaan muuria, joka oli sinistä, kirkasta jäätä.

Se harmitti häntä suuresti, kuin hän nyt perästäpäin johdatti mieleensä
nämä keskustelut, mutta ei hän kuitenkaan aikonut tehdä siitä loppua
matkustamalla pois. -- --

Kello puoli viisi olivat Brandtin vaunut oven edessä molemmat lihavat
vuonohevoset valjaissa. Kaikki oli erinomaisessa kunnossa, vaunut
kirkkaan kiiltävät, hevoset hyvin harjatut, valjaat äsken voidellut,
joka tuotti vaunuissa olijoille yhtämittaisen nautinnon.

Oli vielä hyvin lämmin. Tiet pölysivät ja kietoivat ajajat harmaisiin
pilviin.

Höyrylaiva, josta lauastiin kunnialaukauksia, oli tuonut vieraita
kaupungista. Niitä kuljetettiin nyt perille Hamren vaunuilla ja
hevosilla. Sikäläiset perheet tulivat vaatimattomasti trilloilla,
kärryillä ja kiesseillä. Muutamat yksinäiset herrat tulivat jalan.

Hamren maatalo oli rakennettu sveitsiläiseen malliin verandain ja
altaanein kanssa: Se oli yhtä hyvin hoidettu kuin sen omistaja. Kaikki
kukkapenkit muodostivat niin säännöllisiä kuvioita, että ne oikein
vaivasivat. Heinikot ja pensasaidat olivat leikatut niin samallaisiksi,
että turhaan olisi etsinyt kortta tai oksaa, joka nenäkkäästi pisti
esiin muitten yli. Joka puu oli tuumalleen yhtä kaukana tiestä ja
toisistaan. Käytävät olivat niin oivallisesti hiekoitetut, että oikein
peloitti jalkaansa niille asettaa. Suihkulähde kiiltävine palloineen
lorisi suurella kentällä keskellä puistoa. Se oli kaunis ja peloittavan
hyvin hoidettu puisto. Kuin Brandtin vaunut ajaa karauttivat
pihamaahan, olivat useimmat vieraat jo tulleet. Ainoastaan muutamia
jalkamiehiä -- konttoristia, kauppapalvelijoita ja samanlaisia
vaatimattomia olentoja -- seisoi vielä ovella innokkaasti tomuutellen
kenkiään ja housujaan.

Vieraat oleskelivat puistossa. Tukkukauppiaan rouvia sähisevässä
silkissä käveli lähetyssisarten rinnalla, jotka olivat sysimustia
kaulaa myöten. Papillisia hattuja ja pitkäliepeisiä, väljiä takkia
nähtiin rinnakkain parisilaisten muotilehtien viimeisten ilmiöitten
kanssa.

Hamre esiintyi suorana, sileänä ja hymyilevänä ja tervehti Brandtin
perhettä ja sen seuruetta. Knut oli ensi kertaa Hamren talossa. Hamre
oli jo kauvan halunnut kutsua häntä luokseen. Nythän kuultiin vaan
hyvää nuoresta miehestä. Kuin hän oli herennyt olemasta vaarallinen,
oli hänestä tullut hauska. Kaikki häntä kiittivät niin miellyttäväksi,
niin viehättäväksi. Muuan erinomaisen hieno herra, jota ei vielä
ainoakaan sielu ollut nähnyt harjaamattomana tai päivän vanhassa
paidassa, mies, joka ei koskaan ollut kielelleen päästänyt sanaa, jota
ei Molbechin sanakirjassa tunnustettu kirjakieleen kuuluvaksi, tai
koskaan hyväksynyt mielipidettä, jota ei kannatettu kaikkein
hienoimmissa piireissä, kaiken halvan ja liioittelevan leppymätön
vastustaja, vakava mies, joka kuunteli aina kaikkein oikeauskoisimpia
pappia, ja joka ei koskaan lainannut rahaa alle 8:n prosentin,
semmoinen mies oli sanonut Knutista sen suuren sanan, että hän oli
comme il faut. Ei siis ollut mitenkään vaarallista tuoda Knutia
hienoon seuraan, etenkin kuin Björnholt oli taannut, että hän oli
»täydellisesti kuivunut». Tosin kerrottiin hänen joskus puhuneen
pilkallisesti meidän kotoisista oloistamme; mutta eihän se koskenut
näitä ihmisiä, jotka tiesivät »ottavansa kaikki tarpeensa suoraan
ulkomailta». Knut oli huudossa, ja Hamre, joka rakasti harvinaisuuksia,
oli halunnut nähdä häntä luonaan. Vasta nyt oli hänelle tarjoutunut
sopiva tilaisuus. Hän otti vastaan Knutia ylpeän kohteliaasti ja
esitti hänet vierailleen tavallaan kopeillen, melkein niinkuin hän
olisi näyttänyt heille harvinaista eläintä, jonka joku hänen
merikapteeneistaan oli tuonut vieraista maista.

Vieraat kävivät vähitellen sisään ja kokoontuivat suureen saliin,
joka oli ruokahuoneen vieressä, jonne kaksoisovet olivat auki.
Näki taistelukentän edessään. Suuret katetut pöydät loistivat
koskemattomassa viattomuudessaan. Kukat tuoksuivat suurissa vaasseissa;
lasia kimalteli lukematon joukko, valkeita ja vihreitä, leveitä ja
kapeita. Takimmaisesta nurkasta hohti hopeisia viininjäähdyttäjiä.

Ei koskaan keskustella joutavampia asioita kuin vähää ennen suurta
päivällistä. Kaikki halavoivat toimeen ryhtyä tai on heillä kuolettavan
ikävä, mutta ei kukaan sitä ilmaise. Kaikki koettavat näyttää siltä,
kuin heillä ei olisi aavistustakaan siitä, mikä on odotettavissa, tai
etteivät he laisinkaan välitä tämän maailman hyvyyksistä. Joutavimpia
seikkoja lausutaan ja niihin vastataan, äänellä ja katseella, joka
saattaa luulemaan maailman syvimmän viisauden siinä paljastuvan, ja
ihastutaan ja hämmästytään tiedonannoista, joita ei ole käsitetty ja
jotka eivät ansaitse käsittämistä. Se, joka ei kykene puristamaan
itsestään senkään vertaista, että sää luultavasti vielä hyvän aikaa
pysyy entisellään, se vaipuu katselemaan jotain albumia, piirustusta
tai maalausta, jota hän todellisuudessa ei katsele, tutkiskelee
tapettia, katon koristeita tai ihailee näköalaa.

Yksi vieraista ei ollenkaan yrittänyt peitellä. Se oli Björnholt. Hän
seisoi jäykkänä ja tylynä eräässä nurkassa ja loi silloin tällöin
nopean silmäyksen ruokasaliin. Jos joku puhutteli häntä, mörähteli hän
vaan ja kääntyi pois. Hän oli levoton niinkuin ennen taistelua, tuima
ja synkkä. Hänelle olivat suuret päivälliset jännittävä taistelu
halujen ja päätösten välillä. Häntä vaivasi nimittäin luuvalo.

Hän oli juuri huomannut, että pöydällä oli sampanjalasia ja niiden
vieressä toisia, hyvin epäiltäviä. Hän tuumi, voisivatko ne todellakin
olla --? Oliko se mahdollista, että Hamrella vielä oli sitä vanhaa
madeiraa, sitä oikeata rypäleenmehua, sitä keltaista jumalainjuomaa,
sitä ainoata, sanomatonta, jonka makua hän vielä tunsi kielellään -- --
»Nuo hiton sampanjatukkukauppiaat! Kaikki on kehumista, halpaa
kehumista mokomilla! Aina heillä on jotain aivan erityistä, jotain
suoraan itselleen hankittua kerskaillakseen!» hän sanoi itsekseen.
Mutta ei, tänään ei mikään saa häntä viekoitella, ei sampanja eikä
madeira -- hän tahtoi olla kohtuullinen kuin munkki!

Emäntä tuli näkyviin ja Hamre kuultiin sanovan: »Varustakaa itsenne
naisilla, hyvät herrat.» Itse hän tarjosi käsivartensa jollekin
rouvalle ja alkoi pitkän jonon.

Sijoituttiin. Isäntä pani huomattavalla tavalla kätensä ristiin ja
vieraat kumartuivat kuin käskystä. Sitten alkoi hiljaista ratinaa ja
kuiskaavaa keskustelua, josta kuului hillittyä tyytyväisyyttä.

Palvelijoita, jotka eivät olleet aivan vapaat tallin hajusta, tuli
sisään täysinäisiä vatia kantaen, ja taistelu alkoi.

Hummerilientä ja jääpunssia. -- Björnholt oli levollinen. Hän ei
pitänyt punssista. Keskustelu lakkasi. Syötiin. Isäntä joi vieraittensa
maljan. -- Kalaa -- piirakkaa -- Bordeaux -- Chateau d'Yquem --
Falernes. -- Hm. Björnholt teki lujan päätöksen. Pieni, aivan pieni
lasillinen tätä keveätä viiniä, myöhemmin lasi sampanjaa, mutta ei
ollenkaan tulisia viiniä. -- Kinkkua ja herneitä ja muita esiruokia --
yliopettaja kesti, kesti oivallisesti: hän antoi kaiken sen haihtua
sivutseen. -- Kanaa. -- Hän rakasti kanaa. Sehän olikin aivan viatonta
ruokaa. Hän tahtoi antautua sen syöntiin, mutta muuten olla
maistamatta. -- Reininviiniä. -- Yksi ainoa pikkunen lasillinen. --
Paistettuja liharuokia -- muutamat hyvin viekottelevia, mutta
vaarallisia. Hän ei niitä koskenut.

Keskustelu oli päässyt täyteen vauhtiin. Puhuttiin hyvin kovasti,
juotiin toistensa terveydeksi; miesten kasvot alkoivat hiukan
punoittaa. Pidettiin puheita. Oltiin tultu siihen suopeuden, syvän
ihmisrakkauden mielentilaan, jota jokainen suuriin päivällisiin
osaaottanut on tuntenut. Ei koskaan tunnusteta lähimmäisen hyviä puolia
niin mielellään kuin semmoisissa tilaisuuksissa. Suurten päivällisten
runous on todellista, katoamatonta, sovinnollista laatua. Kaikki on
suvaitsevaisuutta ja sopusointua. Elämän kätketty ihanteellisuus tulee
näkyviin. Mies on aina suuri kansalainen, uskollinen ystävä, verraton
perheenisä. Nainen -- voi, tarvitseeko meidän sanoakaan, mitä nainen on
suurilla päivällisillä? Kuka on koskaan sitä epäillyt, joka on kuullut,
mihin maljan esityksiin hän on innostuttanut? -- Vik esitti isännän
maljan. Hänen ansionsa kaupan, laivakulun, kaupunginkunnan, pitäjän
suhteen, hänen tosikristilliset j.n.e. -- onnea ja siunausta! -- Hamre
puhui lähetyksestä. Hän kuvaili hehkuvilla väreillä niitä vaaroja,
joihin nämä rohkeat uskon miehet antautuvat, kaikkia niitä puutteita,
joita he saivat nähdä, ja hän nosti korkealle lasinsa täynnä
helmeilevää sampanjaa heidän kunniakseen. Strand kiitti liikutettuna ja
puhui lähes puoli tuntia itsestään. Onnea ja menestystä!

Björnholt oli taas poikkeuksena. Eivät mitkään päivälliset olleet
koskaan saaneet häntä osoittamaan hyväntahtoisuutta, jota hän ei
tuntenut. Kuin hän oli voittanut itsensä vaarallisten ruokien suhteen,
tuli hän hyvälle mielelle, mutta ei hän sen tautta ollut taipuvainen
säästämään lähimäistään. Hän kävi puheliaaksi, sukkelaksi, teki
häiritseviä syrjähuomautuksia puheisiin, kertoi juttuja, tuli viimein
mielituumiinsa ja puhui kovemmin kuin kukaan muu.

Hänestä ei enää tuntunut niin vaaralliselta, vaikka hän vielä joisikin
lasin sitä helmeilevää sampanjaa sen lisäksi, mitä hän alkujaan oli
aikonut. Mutta sen kautta koko hänen asemansa alkoi huomaamattomasti
horjua. Pahaksi onneksi hänen mielipuddinkiaan, joka oli hyvin
vaarallista ruokaa, tuotiin juuri vaarallisimmalla hetkellä, jolloin
muisto kaikesta siitä, mitä hän oli kärsinyt, yhdessä viimeisten
sampanjalasillisten kanssa pehmitti hänet. Hänestä tuntui siltä, että
hän ansaitsi palkinnon. Jälkiruokaan kuuluu tulisia viiniä -- ei kukaan
oikeauskoinen kansalainen luovu koskaan siitä ohjelmasta. Siis sherryä.
-- Voi hitto! Tuossa se todellakin tuli se madeira -- hän tunsi ne
pirulliset pullot! Hän kävi polttavan lämpimäksi, hänen sydämmensä
sykki! -- Palvelija, joka kulki ympäri kaataen laseihin, ei ollut vielä
ehtinyt hänen luokseen. -- -- Jos onnellinen sattuma antaisi hänen
mennä ohitse! -- -- Ei, siinä hän oli! Björnholtin käsi vapisi, kuin
hän asetti lasin paikalleen -- voi sitä keltaista väriä ja sitä
verratonta tuoksua! Ei, oli liiaksi, kävi yli inhimillisten voimien!
Hän taipui, hän heittäytyi suin päin avonaiseen mereen! Hän lyöttäytyi
valloilleen sydämmensä halusta, hän koetti palkita, mitä oli
laiminlyönyt, joi sen ja senkin kanssa, tuli taas oivalliselle tuulelle
ja kertoi toisen remahtelevan jutun toisensa perästä. Silloin tunsi hän
äkkiä keskellä konfektiä kuuman verivirran pyrkivän ylöspäin, sydän
hänestä tuntui nousevan kaulaan, ja se tykki ilkeän säännöttömästi.
Ohimoissa tuntui sietämätön paino -- --. Hän vaikeni aivan äkkiä, hänen
huuliltaan ei tullut hiiskaustakaan, hän ei liikuttanutkaan enää lasia,
hän istui nöyränä, odottavana, vavisten kiihtyvästä tuskasta. --
Vähitellen hän tunsi voivansa paremmin, kohtaus oli voitettu täksi
kertaa -- ja silloin heräsi hänessä äkillinen tulva kirouksia, hän
kirosi näitä pulloja, näitä ruokia, näitä päivällisiä ja pohattoja,
jotka niitä pitivät, ja itseään, joka saattoi olla niin sanomattoman
kevytmielinen! -- --

Iloisuus oli käynyt meluavaksi, kasvot tulipunaisiksi. Väiteltiin ja
pidettiin leikkisiä puheita. Makeiset kahisivat, palvelijat
juoksentelivat edestakaisin, pöytä oli kadottanut viattoman muotonsa.
Kukkien tuoksun oli voittanut ruoan ja viinin haju.

Vihdoinkin alkoi laimeus vallata mielet. Yhä useammat vieraista
alkoivat näyttää miettiväisiltä, ja kuin keskustelu oli aivan
sammumaisillaan, nousi Strand ylös ja kiitti vieraitten puolesta
isäntää ja emäntää runsaista Jumalan lahjoista, joita oli
nautittu. -- --

Joukko tupakoivia herroja valtasi huvihuoneen; toiset asettuivat
verandalle; muutamat nuorisosta alkoivat pelata krokettia suurella
ruohokentällä.

Knut oli tupakoivien joukossa. Huvihuoneessa hän tapasi Björnholtin
suunnattomaan nojatuoliin vaipuneena. Yliopettaja näytti siinä melkein
viattomalta; vieno, surullinen mielentila näytti hänet vallanneen.

»Holt,» hän kuiskasi laimeasti, »onko teillä luuvaloa?»

»Ei.»

»Te lienette onnellinen! Ettekö te koskaan syö liiaksi?»

»En.»

»Siis aivan viattomuuden tilassa. Minä en voi olla sitä tekemättä.
Minä lupaan joka kerran itselleni, että se on oleva viimeinen kerta;
mutta minä, niinkuin sanoin, en voi vastustaa. Minä elätän omaa
verivihollistani. -- Kuinka erilaiset lahjat sentään ovat tässä
maailmassa. Näittekö Strandia? Mitä se mies söi! Ja koko ajan hän
näytti niin kärsivältä, niinkuin hän uhraisi itsensä ihmiskunnan
hyväksi. Minä olisin kuollut siihen paikkaan. Mutta hän! Sitä
ruuansulatuskykyä!»

Kadehdittava pappi ei suinkaan näyttänyt rasittuneelta; hän oli
nähtävästi oivallisessa mielentilassa ja poltti tyytyväisenä sikaria.

Fonn seisoi hoikkana ja totisena nurkassa ja imeskeli neitsyellisesti
paperossia. Vildhagen tallusteli leveillä norsunjaloillaan silmät
siirallaan ja tyytyväisenä -- hän näytti siltä, kuin olisi hänellä
ollut kokonainen varasto kaksimielisiä tarinoita, joita hänen teki
mieli panna kiertelemään.

Fonn lähestyi Knutia ja alkoi puhua »uudenaikaisista aatteista». Häntä
kauhistutti se, miten ne käärmeen tavalla luikertelivat mieliin --
niitä oli kaikkialla, meidän kirjallisuudessamme, meidän taiteessamme,
meidän musiikissamme, meidän kouluissamme, meidän keskusteluissamme.
Näiden aatteiden läsnäolon voi kuulla kielen soinnustakin -- sillä ei
enää ollut sitä uskon ja vakuutuksen syvää malmisointua kuin muinaisina
aikoina.

Lausuttuaan sen toivomuksen, että hänen sallittaisiin olla yhden niistä
pienemmistä kallioista, jotka ovat määrätyt ehkäisemään kapinoivaa
merta, alkoi hän varovaisesti urkkia Knutia, joka, kuten saattoi sanoa,
»oli elänyt suurten euroopalaisten mätäpesien partaalla». Knut oli
odottamattoman yksimielinen. Hän myönsi, että vaara oli uhkaava.
Mutta miksi oli kristillinen yhteiskunta koskaan suvainnut näitä
perustukseltaan pakanallisia kapinoitsijoita, tiedettä ja taidetta? Se
oli myönnytys, joka lopulta oli kukistava tai uudistava sen. Tiede oli
aina epäuskoinen, ja taide on kehittynyt nautinnontunteesta ja vieläkin
kehittää sitä, vaikka kristityn ensimmäinen velvollisuus olisi kukistaa
se.

Se oli jo liikaa Fonnista. Hän sanoi jotain kristillisestä tieteestä ja
kristillisestä taiteesta, mutta ei päässyt selittämään mielipiteitään
siitä. Sillä kohdalla nimittäin Strand puuttui puheeseen. Hän ei
virkaveljensä tavalla arastanut lausua suoraan mielipiteitään. Hän
tiesi kaikki, osasi kaikki ja lausui tuomionsa sujuvalla kielellä. Hän
muutti keskustelun sosialismiin, jota hän merimiespappina ollessaan oli
tutkinut. Hän kuoritti ilmiötä, niinkuin, omenaa kuoritaan, leikkeli
sen palasiksi, näytti, mitä siinä oli sisässä, poimi liikkeen
perusajatukset ja nakkasi ne halveksien pois.

»Hyvä, hyvä!» Björnholt mörähteli heikosti; »se on kaikki yhteiskuntaa
hävitä -- tä --.»

Myös Vik lausui hyväksymisensä. Hän istui jäykkänä ja tanakkana
suoraselkäisissä nojatuolissa käsi kummallakin tuolinsivulla ja näytti
jonkin julman kansallisjumalan kivikuvalta. Hänelläkin oli tuomio
valmiina, hän tahtoi vain hävittää, polttaa kaiken poikkeavan suurella
oikeauskoisuuden roviolla.

Tuotiin kahvia ja likööriä. Björnholt heräsi. Hän täytti piipun ja pani
jalat tuolille. Sitten hän joi äänettömänä ensimmäisen kuppinsa.
Alkaessaan toista tunsi hän itsensä melkein normaaliksi, ja hänen
metsästäjävaistonsa heräsivät horroksistaan. Hän ikävöi pientä,
rauhallista keskustelua, ja kuin useammat herroista olivat lähteneet
huvimajasta, viittasi hän Knutia luokseen.

»Istukaa, tohtori», hän sanoi. Kuin Knut oli totellut, alkoi hän:
»Kuulkaas kuin minä luulen, että Strand voittaa -- Fonnin, minä
tarkoitan. Minä tunnen hänet -- me olemme saman vuoden ylioppilaita.
Hänellä on mahtava työkyky. Aina maalia kohti uhkarohkeasti. Hän
rakastaa voimakkaita keinoja. Jo ylioppilaana hän piti kauhistavia
puheita eräässä uskonnollisessa seurassa. 'Nyt minä lähden heitä oikein
lämmittämään', hän sanoi. Hänellä oli aina joku 'työnalaisena',
niinkuin hän sanoi. Hän käänsi pikku tyttöjä tusinoittain. Kaikki siinä
miehessä on suurta. Hän on jo alkanut taistelun Fonnia vastaan
silminnähtävästi menestyksellä. Hän heti laski, kuinka monta 'taloa'
Fonnilla oli. Hän on jo valloittanut puolet ja kaikkein paraimmat -- se
on rikkaimmat, jotka enimmän tarvitsevat hengellistä kuritusta. Hän on
erinomaisen käytännöllinen mies.

»Tunnettehan te meidän kunnon Vildhagenin? No -- häntä vaivaa tämä
kilpailu molempien pappien välillä sanomattomasti. Hän näet henkilön
arvoon katsomatta etsii köyhiä ja rikkaita. Hän ei valitse, hän on
ihmisystävä. Hän on nyt pitkiin aikoihin tehnyt suurimpia töitä
kristillisyyden alalla tällä paikkakunnalla. Hänen erityinen taitonsa
on ollut palvella useita herroja ja menestyä sen kautta. Mutta Strand
on itsepäinen, hän tahtoo saada Vildhagenin alleen. Saadaanpa nähdä.
Vildhagen on vanha veitikka. Hän liittäytyy vielä Fonniin. Jos te
kuulisitte hänen puhuvan Strandista. Se on todellinen taidenautinto.
Sen minä sanon, ettei kukaan saata nylkeä lähimmäistään niin
aistikkaasti pelkillä lempeillä, kristillisillä puhetavoilla, kuin
meidän vanha kunnon Vildhagenimme. Hän liittäytyy Fonniin; sillä
nähkääs -- niin, se on minun viimeinen keksintöni -- hän pyrkii
politikoksi, johtavaksi mieheksi valtiopäiville, ja Fonn tekee työtä
hänen hyväkseen. Mutta siihen panen vastaan _minä_. Se on
juonittelemista! Se on vasten sopimusta. Koettakoonpas vain. Minä
tunnen sen vanhan veitikan enkä pelkää mitään. Minä kerron, hitto
vieköön, sanomalehdessä, kuinka hän käyttäytyi, kuin hän möi myllyn
yhdelle veljelle herrassa ja käytti sitä hyväkseen, ettei ostaja
muistanut vaatia itselleen vesioikeutta. Taikka kuin hän varasti
myllyveden toiselta veljeltä herrassa. Tai kuin hänen oppipoikansa oli
kuolla huonoon hoitoon! Minä voin siihen myöntyä, että se roisto
esiintyy hengellisissä kokouksissa ja puhuu hehkuvalla paatoksella,
että hän tahtoo taistella suuren asian vuoksi, niinkauvan kuin hänessä
on verentilkkaakaan, -- minä en sekaannu siihen, että hänen sallitaan
päästä parempiin seuroihin ja on hyvä tuttava kaikkien pappien kanssa.
Mutta jos he tahtovat saada sen heittiön politiikkiin, silloin minä,
Jumala paratkoon, näytän hampaita, niin totta kuin minä olen Kristoffer
Björnholt!»

Yliopettaja oli tyydytetty. Hän oli keventänyt sydäntään. Hän tyhjensi
kahvikuppinsa ja vaipui raskaasti takaisin tuoliinsa. Hänen piippunsa
sammui ja putoisi lattialle. Hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen
päänsä painui hiukan kallelleen -- kohta hän kuorsasi hiljaan. --

Knut lähti huvihuoneesta ja meni verandalle, jonne useimmat vanhoista
herroista olivat asettuneet ja muodostivat pieniä ryhmiä. Yhdessä
niistä puhuttiin politiikista kuin mistäkin pahasta, joka oli riivannut
muutamat yhteiskunnan jäsenet; toisessa puhuttiin työnpuutteesta.
Strand sanoi, että se oli vitsaus; Fonn lausui rauhoittavana
asianhaarana sen, että kaikki tämä oli kestävä vain vähän aikaa, johon
muuan vastustukseen taipuvainen herra huomautti, että aika ehkä saattoi
käydä nälkää näkeville liian pitkäksi. Kolmas ryhmä oli muodostunut
Stubbin ympärille, joka kertoi merimiesjuttuja. Kuin lihava diplomaatti
huomasi Knutin, tuli hän hänen luokseen ja uskoi hänelle, että
hänen ponnistuksensa Maria Hansenin puolesta olivat onnistuneet
täydellisesti: Hamre oli suostunut; konsuli ja Maria vihittäisiin
kaikessa hiljaisuudessa ensi viikolla.

Knut katseli Korneliaa -- hän tiesi, että se sanoma ilahuttaisi häntä.
Hän löysi hänet penkillä istumassa suuren ruohokentän luona ja meni
hänen tykönsä.

»Stubb teki siinä kauniisti», hän sanoi, kuin Knut oli kertonut hänelle
laivurin puuhasta. »Siitä minun pitää kiittää häntä.» Hän riensi ylös
verandalle. Kuin hän tuli takaisin, hän sanoi: »Minä kiitän teitäkin;
Stubb sanoo, että te olette olleet osallisena, niinkuin hän sanoo,
vehkeessä.»

He istuutuivat penkille. Kentällä alettiin leikkiä. Hanna ja Pietari
olivat leikin keskustana. Knut seurasi heitä silmillään. Tänä iltana
oli Hannassa jotain omituista; lämpöä, elämänintoa ja onnea sateli koko
hänen olennostaan. Helliä lemmen sanoja näytti värähtelevän hänen
raittiilla huulillaan; ylpeät iloiset silmät, hiljainen nauru, hilpeät
huudahdukset, joita hän ei voinut hillitä, kuin hän leikissä jostain
vaikeudesta selvesi -- kaikki, mitä hän sanoi tahi teki, koko hänen
terve notkea olentonsa riemuitsi hänen salaisuuttaan: »Minä tiedän,
että on yksi, jolle minä olen kaikki, kukkain tuoksu, soitto, lämpö
ja väri, koko elämän ihanuus. Ilta on vieno, sulotuoksuinen,
ruskotaivainen, se henkii vain rakkautta, rakkautta, ja minua
rakastetaan, rakastetaan, minä tunnen sen ja minusta tuntuu se
sanomattoman ihanalta ja suloiselta.»

»Kuinka kaunis teidän ystävänne on tänään», Knut sanoi.

»Niin Hanna? On.»

»Itsekin tulee iloiseksi, kuin näkee kaksi semmoista kuin hän ja
Pietari», Knut jatkoi. »He saavat ihmisen uskomaan onnea. Jollei se ole
siinä, missä kaksi tuommoista ihmistä yhtyvät, niin ei sitä ollenkaan
ole olemassa, suurta, syvää onnea, joka sovittaa ihmisen syntymisensä
kanssa.»

»Onko meillä lupa olla tyytymättömiä syntymiseemme?»

»Olemmeko me sitten syypäät olemassa oloomme?»

»Emme, mutta mehän opetamme, että --»

»Täytyykö sen sen vuoksi olla totta?»

»Ehkä ei. Niin minä kuitenkin joskus olen luullut.»

Kornelialle tuli kiire kiertää kahta kortta, joilla hän leikitteli.
Hänen näytti tekevän mieli sanoa jotain, mutta jätti aina sanat
lausumatta oikealla hetkellä. Viimein hän teki lujan päätöksen: »Minä
luulen, että teillä oli oikein siinä, mitä te sanoitte minulle sinä
iltana, kuin me menimme Maria Hansenin luota.»

»Todellakin? Ei taida olla usein, kuin minulla teidän mielestänne on
oikein?» --

»On niin --», hän sanoi ja katsoi Knutia suoraan silmiin.

Knut katsoi häneen hämmästyneenä. Sitten hän yltyi puhumaan.

»Mutta miksi Herran tähden te sitten vainootte minua tuolla masentavan
halveksivalla katseellanne? Mitä te tiedätte minusta, joka oikeuttaa
teidät siihen?»

Kornelia kävi tulipunaiseksi ja puri huultaan, hänen rintansa aaltoili
kiihkeästi. Hän katsoi kuitenkin Knutia yhä vielä ylpeästi suoraan
silmiin ja voitettuaan ensimmäisen mielenliikutuksensa hän vastasi:

»Miksi te olette toinen puhuessanne minun kanssa kuin muiden kanssa?
Niinkuin nyt, kuin Strand ja muut tuolla huvihuoneessa pilkkasivat
kaikkea, mitä te pidätte oikeana ja totena? Miksi te kumarratte ja
hymyilette niille, joita te sydämmessänne halveksitte? Minulle te
olette sanoneet -- monet monituiset kerrat olette te sen sanoneet --,
että me kuihdumme kaikkien niiden ennakkoluulojen kautta, joihin meitä
kasvatetaan, ja kuitenkaan te ette vastusta ainoatakaan. Te luulette,
että tuhannet kärsivät vääryyttä, ja sittenkään te ette uskalla
taistella yhdenkään puolesta näistä tuhansista!»

Knut hämmästyi niin tästä äkillisestä purkauksesta, ettei hän heti
löytänyt sanoja.

»Kuulenko minä oikein», hän viimein sanoi. »Tehän suorastaan yllytätte
minua kapinaan?»

»Niin, tuhat kertaa ennen kapinoitsija kuin semmoinen, joka vain osaa
-- kumartaa ja hymyillä.»

»Mutta eikö ole velvollisuus uskoa, että kaikki, mitä tapahtuu, on
parasta, ja nöyrästi alistua sen alle?»

»Minä en pane arvoa sen kaltaiselle nöyryydelle.»

»En minäkään, siitä voitte olla vakuutettu. Mutta te teette minulle
todellakin väärin, kuin te syytätte minua pelkurimaisuudesta. Minä vain
olen pettynyt, masennettu. Minä olen sanonut teille miksi. Ja te voitte
uskoa minua, jos te olisitte olleet minun sijassani, olisitte tekin
joutuneet epätoivoon. Ainakin te voisitte ymmärtää, että kaiken
tämän joutavan kinailemisen täällä kotona, joka ei vie suuria
yhteiskunnallisia kysymyksiä hiuskarvaakaan lähemmäksi ratkaisuaan,
täytyy olla minulle aivan välinpitämätöntä. Hyvä Jumala, mistä sitä
saapi kärsivällisyyttä kylläksi, kuin maailman myrsky siellä ulkona
mustenemistaan mustenee, väittelemään meidän vakavain miestemme kanssa
seikoista, jotka jo vuosikymmeniä sitten ovat muualla ratkaistut?
Saattaako olla hymyilemättä sille naurettavalle vakavuudelle, sille
verrattomalle raivolle, jolla täällä kotona taistellaan kaikenlaisista
kauvan sitten kuolleista kysymyksistä? -- Mitä hyötyä siitä lähtisi,
jos täällä rupeaisi väittelemään? Meidän kohtalomme on järkähtämätön:
meidän maamme on niitä hiljaisia paikkoja, joissa elähtäneet aatteet
kuolevat hidasta kuolemaa.»

»Tätä kaikkea minä en ymmärrä», hän vastasi yhä kiihtyen. »Mutta sen
minä tiedän, että minä teidän sijassanne en kumartaisi enkä hymyileisi,
en istuisi jouten ainoatakaan hetkeä. Kuinka te vakuutuksinenne
saatatte sitä sietää? Vaikka minä tietäisinkin, että minun tämän päivän
työni ja sanani huomenna olisi unohdettu, niin minun sittenkin pitäisi
huutaa kaikin voimin, tehdä työtä, niin kauvan kuin jaksaisin kättäni
liikuttaa. Vaikka minä epäilisin koko maailmaa voitavan parantaa ja
miljoonia auttaa, niin minun kuitenkin täytyisi taistella kuolemaan
saakka, saadakseni edes yhden ainoan ennakkoluulon hävitetyksi, yhden
ainoan epäkohdan korjatuksi, yhden ainoan puutteellisen pelastetuksi.
Minä menehtyisin häpeästä, surusta ja tuskasta, jollen niin tekisi. Se,
joka kysyy: mitä hyötyä siitä olisi, se ei _tahdo_ auttaa.»

Hänen sanansa tulivat yhtenä tulvana, hän lennätti suuttumuksesta
hehkuvat sanansa hänelle suoraan vasten silmiä, hänen äänensä oli
katketa, hänen katseensa poltti ja syytti vielä ankarammin kuin hänen
sanansa. Mitään niin salamoivaa totuutta ei Knut ollut koskaan kuullut.
Hän oli aavistanut, että Kornelia oli hieno ja vakava luonne, mutta
tätä tulta, tätä rohkeutta ei hän ollut uskonut hänessä olevan.

Hän oli niin hurmautunut, ettei hän ajatellutkaan vastata. Nuoret
olivat herenneet leikkimästä ja hajaantuivat puistoon. Hanna oli
huomannut Kornelian ja tuli juosten aika vauhtia hänen luokseen,
tarttui häntä vyötäisiin ja vei hänet muassaan poispäin käytävää
myöten.

Alkoi hämärtää. Sisässä sytytettiin tulia. Muutamat ikkunat olivat
auki. Kuului lasien ja kuppien helinää. Palvelijat tarjoilivat punssia,
limonaadia ja teetä. Muutamassa huoneessa pelattiin korttia, toisesta
kuului kovaäänistä puhetta -- yli kaikkien muitten kuului Björnholtin
ääni. Verandalla näkyi muutamia kiiltäviä pilkkuja; joukko tupakoivia
herroja oli asettautunut sinne. Knut jäi pitkäksi aikaa istumaan samaan
paikkaan. Hän ei niin paljon ajatellut sitä, mitä Kornelia oli sanonut,
kuin häntä itseään. Hän oli hänestä aina liikkunut hämärässä; hän oli
vain epäselvästi nähnyt hänen piirteensä; se oli hänen mielenkiintoaan
vetänyt luokseen, se oli häntä viehättänyt, ja hän oli koettanut
kuvitella sitä itselleen. -- Nyt hän äkkiä oli selvässä päivän valossa
hänen edessään, ei säteilevänä ja hurmaavana, vaan selvänä, lujana ja
lämpimänä. -- --

Poltettiin ilotulitusta. Sähisi ja säihkyi jossain heinikossa, kaikki
ihmiset, jotka olivat kokoontuneet ympäristölle, tulivat tulipunaisina
näkyviin. Sitten singahti tulipatsas ilmaan, muutamat oksat ja talon
kulmaus välähtivät muutamaksi silmänräpäykseksi esille pimeästä ja
katosivat jälleen; raketti teki ylimmillään kaaren ja hajosi. Sinisiä
ja punaisia tulia tuikahteli sulavasti perästä ja sammuivat hiljaa
huoaten. Muuan aurinko pauhasi, ja puiston pensaat loistivat sinisinä,
punaisina ja vihreinä. Sitten katosi kaikki syvään pimeyteen. Juhla oli
päättynyt. Vieraat alkoivat sanoa jäähyväisiä; vaunut ajoivat portin
eteen.

Brandtin ajopelit vierivät kotiinpäin. Pietari ajoi. Hän tunsi molemmat
pienet hevoset ja antoi niiden ravata. Ne olivat odottaneet kauvan ja
olivat kärsimättömiä. Ne olivat aivan suorina, kuin menivät mäistä
ylös, ja iskivät kavionsa maahan kuin kynnet. Ne eivät puhaltaneet
ylöstultuaan, mutta lähtivät heti juoksemaan täyttä vauhtia ohjat
höllinä, pyörien kuin kerät tietä myöten.

Ei kukaan puhunut, ei kuulunut muuta ääntä, kuin hevosten kavioin
kopsetta ja hengitystä ja pyörien rätinää hiekassa.

Kuin vaunut pyörähtivät Brandtin talon edustalle, alkoi päivä jo
sarastaa. Vanhukset menivät makaamaan, nuoret tahtoivat nähdä auringon
nousevan ja asettuivat lautatapulille, joka oli lähellä tavara-aittaa
ja levitti ympärilleen raitista tuoreen puun hajua.

Nähtyään ensimmäisten auringonsäteitten hiipivän itäisten vuorien yli,
kuljeksivat he vielä vähän aikaa edestakaisin tiellä. Kuin Hanna ja
Pietari hetkeksi sattuivat etemmäksi, sanoi Knut Kornelialle:

»Kunnia totuudelle, neiti. Te olette oikeassa. Minä olen tässä
lohdutellut itseäni sillä, että minä olen tahtonut. Minä en olisi
luullut, että minä vielä kaunistelein omissa ja muitten silmissä.
Minä olen ollut sokea sillä silmällä, jolla näkee itsensä. Te olette
tehneet sen pienen leikkauksen, jota minä tarvitsin nähdäkseni.
Kiitoksia. -- --»

Kornelia punastui vähän, mutta ei sanonut mitään. Toiset tulivat
siihen, ja sanottiin hyvää yötä.

Kuin Knut ja Pietari tulivat makuuhuoneeseensa, aukasi jälkimmäinen
ikkunan ja nojautui ulos. Aamurusko valaisi hänen kasvojaan. Hänen
silmänsä olivat puoleksi ummessa, hän hymyili omituisen hiljaisella
sisäänpäin kääntyneellä tavalla. Hän eli taas mielessään ensimmäisen
yhtymisen onnen, tunsi ensimmäisen suutelon huulillaan, pehmeän
käsivarren kaulallaan ja kuuli ensimmäisen epävarman sinuttelemisen.

Äkkiä hypähti hän ylös ja syleili Knutia. »No, no!» tämä sanoi. »Minä
toivotan onnea sinulle, sinä onnen suosikki.»

Pietari päästi hänet irti ja hymyili. Sitten alkoi hän kuljeksia
edestakaisin ja huuhtoa käsillään, tuli taas ja tarttui Knutia
harteista ja pudisteli häntä. Viimein istuutui hän alas ja sanoi aivan
tyynesti: »Se on aivan käsittämätöntä.»

Hän meni taas ikkunaan. »Minä en saata maata», hän sanoi; »minä luulen,
että minä lähden ulos kävelemään -- tai kuule: lähdetään purjehtimaan!»

»Lähdetään!» Knut huudahti ja otti hattunsa.

He menivät venevajaan kasteista heinikkoa myöten, johon heidän
askelistaan jäi tummempi juova. Hieno merituuli toi meren ja merihauran
tuoksua.

He soutivat leveää välkkyvää virtaa alas, joka milloin virtasi tehden
pieniä loiskivia aaltoja, milloin pysyi sijoillaan ja vaipui syviin
ajatuksiin jossain polvekkeessa, jossa se hyväili janoisia leppiä,
kohta taas valuen pitkissä harmaanhohtavissa juovissa eteenpäin,
ikävöiden mereen, kertoakseen sille kokemuksiaan pitkällä matkallaan
tunturijärvestä lämpimään, kesäiseen laaksoon.

Vuonossa he nostivat purjeet ja risteilivät ulospäin. Kohta he olivat
kulkuväylällä, lelluivat meren mainingilla. Lännessä oli matala muuri
harmaita pilviä. Siellä täällä oli pieni aukko, joka hohti kuin himmeän
keltainen ikkuna.

Etelästäpäin tuli laiva ja lellui aivan lähellä venettä sen ohi,
nousten ja laskien kiiltävässä mainingissa. Kannella näkyi vaan luotsi,
perämies ja vartija. Ilma oli harmaa, tuskin tuulenhenkäystäkään
liikkui, meri aaltoili äänettömästi; kaikkialla oli tyhjää ja
hiljaista. Laiva kulki unisesti pitkin autiota rannikkoa. Äkkiä
kuulivat he laulua; se mahtoi tulla jostakusta, joka istui kajuutan
kojun takana. Se oli outo laulu, ja sitä laulettiin pitkäveteisellä
tavalla, joka on omituinen kuljeksiville katulaulajille.

Knut oli noussut seisomaan. Hän kuunteli jännitettynä ja katseli
puoleksi huolestunein katsein laivan jälkeen. Se kellui eteenpäin ja
oli jo kohta kaukana.

»Käännytään takaisin, Pietari», hän sanoi.

Pietari käänsi. Knut värisi.

»On aamukylmä», Pietari sanoi ja pani nutun napit kiinni.

Se ei ollut aamukylmä, joka sai Knutin värisemään. Se oli laulu
laivasta. Hän tunsi sen hyvin; se herätti hänessä muiston, joka sai
jokaisen iloisen tunteen, joka hänessä äskettäin oli herännyt,
putoamaan kokoon, kuin märät purjeet tyynellä.

Epätoivoissaan paettuaan Euroopan sivistyneitä yhteiskuntia oli hän
jonkun aikaa harhaillut Eteläamerikan Pampaalla gauchojen ja indiaanien
seurassa. Hän koetti huumata itseään hurjilla metsästysretkille näissä
suurissa, hiljaisissa erämaissa. Tämmöisellä retkellä hän kerran tuli
estanciaan, jossa asui syntyperäinen norjalainen, joka ensin oli
koettanut onneaan Pohjoisamerikassa ja, oltuaan hirrenhakkuussa,
kullankaivajana ja jokilaivurina, viimein oli häipynyt La Platan
rantamille kaksikymmenvuotisen tyttärensä kanssa. Knut otettiin
ystävällisesti vastaan ja hän viipyi siellä useita viikkoja. Samahan
hänestä oli, missä hän oli; hän etsi vaan unhotusta ja antoi
tahdottomasti kuljetella itseään olemuksen merta pitkin minne tahansa.
Hän ratsasti puolivilleillä hevosilla yhdessä tyttären kanssa ja
metsästi isän kanssa. Hurjassa, hillittömässä elämässä oli jotain, joka
hetkeksi juovutti hänen tuskansa. Nuori, levoton, sekaverinen,
rohkeasilmäinen tyttö sai jonkinlaisen vallan hänen ylitseen; hän oli
hänelle jotain uutta, tuo ruskea, kesyttämätön puolimetsäläinen
Pampaalta. Hän ei tehnyt vastarintaa, hän vaan solui, ja kuin he kerran
istuivat estancian edustalla, auringon laskiessa äärettömien
heinäaavikkojen taa, polttivat äkkiä tytön ruskeat posket hänen
poskiaan, ja liitto solmittiin, joka oli tuottava hänelle katkerinta
katumusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Seuraavana päivänä hän oli
peninkulmien päässä -- äkillinen inho sitä naista kohtaan, joka oli
hänelle antautunut, oli vallannut hänet ja ajoi hänet pakosalle. Hän
palasi kuitenkin takaisin, ja hänestä, naisesta, jota hän ei koskaan
ollut rakastanut, piti tulla hänen vaimonsa. Sen laivan haaksirikko,
jolla tyttö kulki, lopetti hänen Pampasseikkailunsa. Mutta se oli hänen
mielensä painanut raskaaksi, josta hän ei voinut vapautua. Ei koskaan,
ei koskaan ollut sen muisto niin masentanut häntä häpeään ja suruun
kuin tällä hetkellä, jolloin uusia elämän toiveita oli alkanut hänessä
herätä. Hän tunsi itsensä saastutetuksi, tahratuksi -- riemuiten hän
olisi pilkkaa kärsien kulkenut pyhissävaeltajana halki maailman, jos
hän sillä olisi saanut sen taakan elämästään, jos hän olisi voinut
pestä itsestään jokaisen hyväilyn jäljet, jota he olivat vaihtaneet.

»Voi, miksi meitä ei kasvateta ainoaksi, miksi me kelpaamme,
resigneeratuiksi työntekijöiksi, jotka eivät saa toivoa mitään
palkkaa,» Sanoi hän itsekseen. »Miksi meissä elätetään toivoja, joiden
täytyy murtua, miksi meitä viihdytetään kaikkiin näihin illusiooneihin,
jotka vaikuttavat, että me, ensi kerran selvään nähdessämme ja
rehellisesti ajatellessamme, olemme tulla hulluksi, joutua epätoivoon
tai moraaliseen rappiotilaan?»

Kesken heidän äänetöntä kulkuaan sanoi Pietari äkkiä: »Knut -- sinun
pitäisi mennä kihloihin.»

Knut säpsähti kuullessaan nämä odottamattomat sanat, mutta malttoi
mielensä heti ja sanoi leikkiä laskien:

»Sinä olet rakastunut ja ihmisystävällinen, Pietari.»

»Sinun pitäisi mennä kihloihin Kornelia Vikin kanssa.»

Knut tunsi ikäänkuin lämpimän virtauksen rinnassaan. Sana oli lausuttu.
Tiesihän hän itsekin, että hän rakasti häntä; vaikka se sitten vasta
tuntui tulevan todelliseksi, kuin Pietari sen sanoi.

Knut ei vastannut. He purjehtivat edelleen aivan ääneti.

Kuin he jälleen olivat makuuhuoneessaan, alkoi Knut täyttää
matkalaukkuaan.

»Mitä kummia tämä merkitsee?» Pietari kysyi.

»Minä matkustan,» Knut vastasi.

»Mutta Knut --! Matkustat --! Tänä yönä! Jäähyväisiä sanomatta!»

»Niin; minun täytyy. Sano minulta terveisiä talonväelle ja kiitä heitä.
Minulla on ollut hyvä olla täällä, sanomattoman hyvä.»

Pietari väitti vieläkin vastaan, mutta Knut ei kuunnellutkaan. Kuin hän
sai laukkunsa valmiiksi, otti hän hattunsa ja antoi Pietarille kättä:

»Hyvästi Pietari.» Hän jäi hetkeksi seisomaan, ikäänkuin olisi
miettinyt jotain. »Sano terveisiä -- sano terveisiä -- morsiamellesi.»

Hän meni alas höyrylaivalaiturille. Oli jo kirkas aamu, mutta kaikki
vielä makasivat --. Päivä yksin valvoi. Knut astui nopeasti eteenpäin
eikä katsonut ympärilleen; hän pelkäsi rupeavansa horjumaan
päätöksessään. Vasta laiturille tultuaan katsoi hän taakseen nukkuvaan
seutuun jossa hän oli viihtynyt niin hyvin, ja josta hänen entisyytensä
muisto nyt oli karkoittanut hänet.



VIII.


Seuraavana päivänä -- sunnuntaina -- iltasaarnan aikaan istui Knut
huoneessaan linnassa ja katseli rakennusten kattoja. Näköala ei ollut
sama, valoisa, yli vesien ja metsien kuin Brandtin talosta. Hän näki
ahtaita, pahanhajuisia pihamaita ja solia, jossa likainen siipikarja
räpytteli metallinkiiltävässä nesteessä, joka täytti kaikki katuojat.
Muutamissa pölyisissä pikkupuutarhoissa talojen välissä istui ihmisiä
kahvia juomassa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuullut heidän joutavaa
pakinaansa. Porstuanikkunassa vastapäätä linnaa seisoi muuan
puotipalvelija ikkunan pielessä riippuvan peilin edessä ja solmisi
kaulahuiviaan. Hän koristautui surulliselle iltapäiväkävelylleen pitkin
katuja, mikä oli hänen sunnuntaihuvinsa. Kadut olivat tyhjiä, siellä
täällä vaan joku kirkkomies katukäytävillä. Kaupunki näytti hänestä
vielä surullisemmalta kuin koskaan ennen.

Hän meni ulos. Hän tapasi Strandin ja Björnholtin, jotka olivat tulleet
samalla laivalla. Strand oli virkapuvussa ja näytti tavallista
piispallisemmalta; Björnholt astui, niinkuin hänellä oli tapana,
keppiään heilutellen ja laihoja näppiään lyöden.

Knut kulki Vikin talon ohi, sen pienen porstuahuoneen ohi, jonka
ikkunassa hän niin usein oli nähnyt Kornelian lukevan käsi posken alla,
ja pitkin puistoa, josta ruusut ja neilikat tuoksuivat. Tässä hän tiesi
Kornelian tavallisesti illoilla kävelevän. Hän seurasi häntä
ajatuksissaan. Hän luuli tietävänsä, mitä hän ajatteli näillä
kävelyillään. Hän ajatteli kaikkea sitä, mitä me emme saa tehdä,
kiusauksia, jotka viekoittelevat ijankaikkisesta elämästä, jonne vain
usko ja kuuliaisuus saattavat. Tälle hiljaiselle immelle ei ollut
olemassa suuren ajattelemisen ja tutkistelemisen maailmantyötä, kaikkea
sitä epäilystä, etsimistä, taistelua, joka on meidän yhteiskuntamme
muodostanut. Hän tiesi vain yhden suuren totuudesta lankeamisen ja
yhden pitkän kirouksen tien, jolle tuhannet eksyvät ja sitä myöten
syöksyvät perikatoon. Kerran oli hänkin siten kuljeksinut ahtaalla
maaseudulla ja oli luullut itseään ja muutamia harvoja valituiksi,
joita Jumala katseli ja lukemattomat muut eksyneiksi, jotka hapuilevat
yhä syvemmälle pimeyteen. Kuinka yksinkertaista ja turvallista elämä
oli ollut! Ei epäilystä siitä, mikä oli totuus! Ei mitään kauheata
tunnetta järkähtämättömistä luonnonlaista! Ei mitään tuskaa tämän
maailman salaperäisyyden tähden, joka niin säälimättömästi katselee
meidän kurjuuttamme! Ei epätoivoa ihmiselämän hirmuisten epäkohtien
tähden! Hiljainen itseensä vaipuminen, hiljainen keskustelu Jumalan
kanssa, joka on katuvain syntisten armelias ystävä, lempeät,
rauhoittavat hartaushetket toisten uskovaisten kanssa kirkossa ja
rauhallisessa kodissa! Semmoinen oli elämä, jota Kornelia muistutti.

Hän tuli takaisin kaupunkiin ja kulki kirkon ohi. Soitettiin kirkkoon.
Hän seurasi ihmistulvaa sisään. Strand saarnasi. Hän puhui Jumalan
hyvyydestä. Mistä kaikesta meidän tuli häntä kiittää, häntä, joka antaa
meille elämän, ravinnon, vaatteet, kaiken hyvän -- --!

Knut väkisinkin muisti papin ruoasta ja viinistä lämpimänä notkuvan
pöydän ääressä Hamren maatilalla kiittämässä isäntää juuri samalla
äänellä »kaikista näistä Herran lahjoista, joita me niin runsaasti
olemme nauttineet».

Hän katsoi pitkin kirkkoa. Etummaisina istuivat suljetuissa penkeissään
varakkaat kaupunkilaiset, joista monet olivat syntyneet kunniaan ja
rikkauteen. Heidän takanaan oli muu joukko ja siinä monta, monta, jotka
olivat työstä kuluneita, nälästä ja taudista laihtuneita ja harmaita.
Ja se oli vain pieni murtoluku niistä miljooneista, jotka tekevät
työtä, siksi kuin kaatuvat, ylläpitääkseen elämää, jota he eivät ole
pyytäneet, vaan jota he kiroavat. Mitähän kaikki nämä ajattelivat
kuullessaan kaikesta siitä hyvyydestä, josta meidän tulee kiittää?

-- -- »Ja kuitenkin,» Strand jatkoi, »kuitenkin on semmoisia, jotka
napisevat ja kapinoivat Jumalaa ja niitä vastaan, joille hän on
siunannut runsaammin tämän maailman hyvyyttä. -- -- Se on ajan
epäusko.»

Knut ajatteli Kornelian sanoja: »Mitä meidän pitää sanoa köyhille,
sairaille ja surullisille?» Hän ei sitä tiennyt, hän vaan tunsi, ettei
se ainakaan ollut sitä, mitä Strand nyt saarnasi. Mutta hän tunsi myös,
että oli häpeä, rikos elää sitä velttoa katsojan elämää, jota hän oli
niin kauvan elänyt, vähintäkään koettamatta edes pienessä piirissä
tehdä taistelua olemisesta niin vähän kauheaksi kuin mahdollista.

Kirkosta hän meni satamaan. Meri aaltoili kiiltävänä ja
kullanhohteisena vasten rantaa. Kummallista! Maa ei näyttänyt hänestä
enää niin toivottomalta ja kolkolta. Hänestä ei enää näyttänyt niin
mahdottomalta, että vapaamman henkisen elämän päivänpaistetta ulottuisi
näitten rannikkojen koruttomiin koteihin ja uskolliseen perhe-elämään.
Se ajatus, että täältäkin saatettaisiin ottaa osaa suureen
maailmantyöhön totuuden ja vapauden edestä, ei hänestä enää näyttänyt
niin haaveksitun tuhmalta kuin ennen. Mutta samassa hän myöskin muisti,
että nythän ei hänen työalansa enää ollut täällä; se koski häneen
syvästi, että hänen täytyisi lähteä pois. Hän ei voisi elää hänen
läheisyydessään, kuin hänen täytyisi kulkea hänen sivutseen, ikäänkuin
häntä ei olisi olemassa; hän tunsi, että siihen hänellä ei olisi
voimia.

Hän meni kotiin. Hän tapasi isänsä kotona. Holt näytti alakuloiselta ja
puhui vähän. Kuin he olivat juoneet kahvia ja istuivat yhdessä, Knut
sikari, isä piippu hampaissa, sanoi edellinen:

»Isä -- minun täytyy matkustaa pois.»

Holt laski piipun alas ja katsoi poikaansa, niinkuin hän ei oikein
ymmärtäisi häntä.

»Matkustaako?» toisti hän hitaasti ja epävarmasti. »Matkustaako? Mihin?
Mitä sinä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan, että minun taas täytyy lähteä maasta pois.»

Holtilta putosi piippu. Hän astui muutamia epävarmoja askelia, sitten
hän taas seisahtui, ja hänen kuiva, kurttuinen kätensä hapuili
tuolinselkää.

Knut hypähti ylös. »Mikä sinua vaivaa, isä? Oletko sinä sairas?»

»Minua -- minua -- vaivaa joskus pyörtymys. -- Minä en enää siedä
yötyötä -- ja -- minä olen istunut pöytäni ääressä koko yön. -- Minä
luulen, että minä menen levolle,» sanoi hän hetken vaitioltuaan ja
lähti huoneesta.

Knut katsoi hänen jälkeensä. Hän ei ollut aavistanut, että hänen
lähtönsä niin koskisi isään. Tämä tuska, tämä äänetön hätähuuto, se ei
tullut pettyneestä kunnianhimosta, se oli todellakin isänsydän, joka
voihki ajatellessaan eroa. Se näky vaikutti syvästi Knutiin. Hän tunsi,
ettei hän oikeastaan koskaan ollut uskonut isänsä rakkautta ja sen
vuoksi itsekin oli ollut kylmä.

Saattoiko hän matkustaa pois? hän kysyi itseltään. Oliko hänen oikein
jättää se vanha mies säästääkseen itseään taistelusta, joka hänelle
tulisi siitä, että täytyisi elää lähellä Korneliaa tohtimatta lähestyä
häntä? Ei, hän tuli järkähtämättömästi siihen johtopäätökseen, että
hänen velvollisuutensa oli jäädä.

Hän meni isän luo ja löysi hänet pöydän äärestä poski käden nojassa.

Kuin hän näki Knutin, hypähti hän ylös ja sanoi: »Knut, jos sinä
matkustat, niin minäkin matkustan!»

»Sinäkö isä? Jättäisitkö liikkeesi? Möisitkö omaisuutesi?»

»Sortukoon, lahokoon kaikkityyni, talot, aitat, laivat -- helvettiin
kaikki!»

»Ei, isä, sitä ei tarvita. Minä juuri tulen sanomaan, että minä en
lähdekään.»

Holt tuijotti häneen; hän ei uskaltanut uskoa sitä heti; hänen täytyi
kuulla se uudestaan ja saada selitystä.

»Minä en voi sanoa sinulle, miksi minä päätin matkustaa. Mutta,
niinkuin minä sanoin, minä olen päättänyt toisin: minä jään.»

Holt näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut lukea poikansa sisimmät
ajatukset. Hän tahtoi oppia tuntemaan sen voiman, joka taas oli uhannut
ryöstää häneltä hänen poikansa; hän tahtoi tuntea sen, voidakseen
taistella sen kanssa elämästä ja kuolemasta, jos se taas näyttäytyisi.

Hän sanoi kuitenkin vain: »Kiitoksia, kiitoksia, Knut,» ja otti pojan
käden omiinsa.

Knutin teki mieli sanoa jotain hellää isälle, mutta hän ei voinut.

He istuivat ääneti hetkisen. Sitten sanoi Knut: »Mutta jos minä jään
kotiin, niin minä tahdon hyödyttää.»

Holt katsoi häneen kysyväisesti.

»Kauppa ei minua, niinkuin tiedät, huvita. Mutta enkö minä voisi auttaa
sinua tehtaissasi?»

»Aivan varmaan, aivan varmaan,» Holt vastasi ja katsoi pitkään eteensä,

»Minähän voin myös antaa sinun työmiehillesi lääkärinapua.»

Holt katsoi melkein surumielisesti poikaansa. Jättäisikö hän sittenkin
taistelunsa ja eläisi rauhassa ja sovinnossa yhdessä poikansa kanssa.
Hänestä tuntui tällä hetkellä, että kaikki, mitä hän vuosien kuluessa
oli toimittanut, joutaisi jälkeä jättämättä hävitä, hänelle
huokaustakaan tuottamatta, jos hän vaan saisi pitää poikansa.

»Sitten minä olin aikonut tehdä itseni vaalikelpoiseksi», Knut jatkoi.

Holtin silmät äkkiä suurenivat. Veltot piirteet jännittyivät, hän
oikasihe ja kumartui eteenpäin ikäänkuin valmiina hyökkäämään. Hänellä
oli hallussaan koko jäntevyytensä; hänen entinen taisteluhalunsa oli
taas täysissä vireissä. Tarkoittiko Knut todellakin täyttä totta? Hän
tuskin uskalsi kysyä.

»Onko se -- onko se todellakin totta?»

»On.»

Holt nauroi ääneensä. »Vihdoinkin!» huudahti hän ja hän tunsi, ettei
hän kuitenkaan olisi voinut niin helposti luopua siitä, jonka puolesta
hän monen vuoden kuluessa oli kaikki uskaltanut.

He jäivät istumaan hetkeksi ja puhelivat keskenään. Knutilla oli aina
kysymys kielellä, saamatta sitä lausutuksi. Isän taistelussa oli
hämäriä kohtia, jotka hän tahtoi valaistuksi; arvoituksia tämän
elämässä, jotka hän tahtoi saada selvitetyksi. Mutta hänen kävi
niinkuin isän, kuin tämä tahtoi saada tietää syyt poikansa suruun, --
hän tunsi äkkiä puhuvansa vieraan kanssa. --

Knut istui taas omassa huoneessaan. Nyt se siis oli päätetty: hän aikoi
jäädä, hän ehkä taas ottaisi osaa päivän taisteluun. Nyt, kuin se oli
päätetty, tunsi hän siitä hiljaista iloa. Hän oli omituisen viehkeällä
mielellä. Jotain lämmintä, hellää, liikkui syvällä hänessä; hän istui
ja uneksi avoimin silmin. -- Hän oli vielä maalla, jotkut sanat, jotka
Kornelia oli lausunut, soivat hänen korvissaan; kaksi lämmintä silmää
katseli häntä, kaksi hienoa huulta hymyili hänelle; hän tunsi
merenhajua ja kukkaintuoksua, näki veneitä täysissä purjeissa, valoisia
lehtimajoja ja auringonpaistetta korkeilla tuntureilla.

Hän irtautui väkisin unelmista. Hän oli päättänyt jäädä ja oli samalla
tehnyt itselleen lupauksen: Kornelian piti saada tietää kaikki, tuntea
hänen tunteensa, hänen entisyytensä pienimpiä yksityisseikkoja myöten,
ja jos hän silloin vaatisi, että hänen pitäisi häntä karttaa, niin hän
tottelisi sokeasti, eikä koskaan uskaltaisi sanaa, ei katsetta. -- --

-- Oli muutamia viikkoja myöhemmin, syyskuussa. Kaura oli jo
viisikoilla maalla. Oli kuutamoinen ilta. Viisikkojen välissä Brandtin
talon kohdalla kävelivät Kornelia ja Knut. Milloin he tulivat näkyviin
kuutamossa, milloin taas katosivat siimekseen. Maantiellä lähempänä
taloa seisoivat Hanna ja Pietari. He eivät puhuneet, he odottivat
jännitettyinä, että molemmat toiset palaisivat.

Viimeinkin tulivat he tielle. Kornelia riensi edellä seuralaistaan,
Pietarin ja Hannan sivu ja sisään, Hanna seurasi hitaasti; Pietari
odotti.

Kohta sen jälkeen menivät molemmat ystävykset yhdessä
höyrylaivalaiturille. Pietari katsoi tuon tuostakin Knutiin katseella,
joka osoitti, että hänen sydämmensä sykki kiihkeästä osanotosta. Kuin
he olivat lähellä laivasiltaa, sanoi Knut vastaukseksi sanattomaan
kysymykseen:

»Ei suinkaan se koskaan tapahdu.»

Pietari katsoi alas; hänellä ei ollut ainoatakaan lohdutuksen sanaa.
Ennenkuin he erosivat, kysyi hän Knutilta, tulisiko hän hänen häihinsä,
jotka vietettäisiin aivan kohta. Knut pudisti päätään. »Minä en voi
tavata häntä», hän sanoi.

-- -- Kornelia riensi suoraan huoneeseensa. Hän lukitsi oven ja
vetäytyi nurkkaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt kenen näkevän häntä.
Hän toivoi vain yhtä seikkaa: löytävänsä etäisen, haudanhiljaisen
piilopaikan, johon hän saattaisi kätkeä itsensä ja kaiken sen
hämmennyksen, joka täytti hänet. Häntä kylmi, hän vapisi ja kävi taas
polttavan kuumaksi; hurjia ajatuksia syöksyi kuin myrskynä hänen päänsä
läpi. Hän kuuli yhä vaan Knutin puhuvan; sanat olivat kuin eläviä
olentoja, jotka ahdistivat häntä; niitä seurasi omituinen valittava
soitto; ne polttivat häntä.

Kuin he olivat jääneet yksin, oli hän aavistanut, mitä tuleman piti, ja
kuitenkin, kuin se oli sanottu, hän hämmästyi ja kauhistui, kuin olisi
räjähdys tapahtunut, joka uhkasi hänen henkeään. Hän ei tiennyt, oliko
hän kuullut kaikkea, eikä hän tiennyt, mitä oli vastannut. Hänen
ensimmäinen tunteensa oli, että katoamaton häpeä oli kohdannut häntä.
Mutta sen karkoitti pian toinen. Että _hän, hän_, Knut Holt, joka oli
hänelle aivan outo, jonka puhetta hän oli kuunnellut toiselta puolen
ylipääsemätöntä kuilua, että hän, joka edusti suurta, kaukaista,
kirjavaa maailmanelämää, että tämä rakasti häntä, jolle hän nauroi,
joka hänestä oli niin sanomattoman mitätön ja pikkukaupunkimainen --
aivanhan se oli, kuin joku olisi sanonut hänelle: sinä itse kuulut
tähän suureen kaukaiseen, vaikket sinä sitä tiedä! Johan sekin oli niin
omituista, että hän, Kornelia, tulisi niin lähelle häntä, näkisi ja
puhuisi hänen kanssaan joka päivä ja saisi tietää sen, mitä hän
kaikilta muilta salasi. Mutta _tämä_! Että Knut häntä rakasti! Jos se
ensiksi oli rasittanut häntä, niin se nyt häntä taas ylensi; hän tunsi
samalla ihmetellen ja arasti iloiten omistavansa jotain omituista,
voiman, jonka omistamista hän ei koskaan ollut aavistanut. Ja kaiken
sen keskellä, pelon ja ylpeyden taistellessa hänen sydämmessään,
tunkeutuivat naisenkasvot näkyviin, kasvot, joita hän ei koskaan ollut
nähnyt ja jotka alituisesti muuttivat muotoa, milloin olivat varustetut
kaikella hurmaavalla, naisellisella kauneudella, mitä hän tiesi ja
hänen mielikuvituksensa saattoi loihtia, milloin taas olivat raa'at ja
röyhkeät ja kaikkien himojen väärentämät. Ja lakkaamatta hän kysyi:
minkälainen oli se nainen ollut, jolle hän oli puhunut rakkauden helliä
sanoja, ja jonka kanssa hän oli vaihtanut hyväilyjä? Oliko se
todellakin mahdollista, ettei hän kumminkaan ollut rakastanut häntä? --
Hän taisteli kaikin voimin saadakseen sen olennon silmistään, mutta
aina se palasi takaisin, ja joka kerran hän tunsi syvää, polttavaa
tuskaa, kuin hän ajatteli sitä.

Siten hän istui nurkassaan puolustaen itseään uutta vastaan, joka oli
tullut rauhanrikkojaksi hänen elämäänsä, ja sillä välin kulki kuuvalo
etsien eteenpäin pitkin seinää ja yli lattian, löysi hänet piilostaan,
kulki eteenpäin ja katosi nähtyään, mitä tahtoi.



IX.


Kamala, kauhea huhu hiiviskeli kaupungissa. Jotain hirmuista, ennen
kuulumatonta uhkasi sitä. Kaikkialla puhuttiin siitä, mutta aivan
hiljaan, vain kuiskaten -- oli kuin seikkaa kovasti mainitsemalla olisi
kapina herätetty. Hamren työmiehissä oli vaarallinen kiihtymys
vallalla, kerrottiin. Hän oli taas äskettäin eroittanut osan heistä ja
alentanut toisten palkkaa. Työmiehet uhkasivat tehdä työlakon.

Elettiin muutamia päiviä epävarmoina. Sitten se tuli; miina räjähti.
Eräänä aamuna nähtiin työmiesten parvittain kuljeksivan kaupungin
katuja ja kokoontuvan Hamren talon edustalle. Odotettiin melskeitä,
ehkä murhapolttoa; mutta eivät he kuitenkaan sitä tehneet. Työmiehet
viheltelivät käsiinsä, laskivat leikkiä muutamien ohikulkevain
tukkukauppiain kustannuksella, mutta erosivat sitten rauhassa. Illalla
he kuitenkin kokoontuivat rouva Olsenin tanssisaliin, ja siellä
päätettiin, ettei kukaan ryhtyisi työhön, ennenkuin palkkaa
koroitettaisiin.

Ei voitu ymmärtää, kuinka se oli niin käynyt. Päiväpalkkaahan oli niin
usein ennenkin alennettu ja työmiehiä eroitettu, eikä ollut mitään
levottomuuksia syntynyt. Kuka oli alkuunpanija -- se oli se suuri
kysymys, jota kaikkialla pohdittiin. Toivottiin selvitystä
»Maakunnanlehdeltä», mutta Björnholt kietoutui salaperäiseen
äänettömyyteen. Hän ei kuitenkaan ollut jouten. Hiljaisuudessa puuhasi
hän aivan tavattomasti. Hän näytti olevan kaikkialla läsnä. Hän nuuski
kautta kaupungin kuin metsäkoira, joka on kadottanut jäljet. Hänet
nähtiin laitureilla ja puodeissa, konttoreissa ja kellareissa, ja
etenkin kävi hän ahkeraan pienissä työväen asunnoissa kaupungin
ulkoreunoissa. Hänen tiedustelunsa eivät olleet vielä päättyneet, kuin
tapahtui jotain, joka kerrassaan saattoi hänet jäljille ja sai hänen
taistelemaan ratkaisevan taistelun.

Ennen vaalia oli pidettävä politillinen kokous. Päivä lähestyi, ja
sanomalehtien täytyi mainita ehdokkaansa. Höjsenin lehti kävi ensin
tuleen. Se ehdotti Aage Stormin ja -- Knut Holtin, jota lehti kutsui
»tulevaisuuden mieheksi». Björnholt hypähti ilmaan kuin kummipallo,
kuin hän luki sen. Hän löi otsaansa ja huudahti: »Minä sen aasi!
Luonnollisesti, hänhän se on! Mutta kuka hitto olisi voinut luulla --
niinhän hän oli tavattoman blaseerattu! Se oli siis teeskentelyä! Mutta
kyllä minä -- siitä hän saapi olla ihan varma!»

Hän teki vielä lyhyen retken uusia jälkiä myöten, ja sitten hän oli
valmis: hän istuutui kirjoittamaan viisipalstaisen johtajan.

»Maakunnanlehden» kirjapaino oli pimeän solan perällä, jossa siisteys
oli pienin ja rotat suurimmat. Toimitushuone oli pimeä solukka, jossa
haisi painomusteelta, masinaöljyltä ja huonolta tupakalta. Kalustoa oli
vanha, ruskeaksi maalattu pöytä, johon lehden eri toimittajat olivat
koettaneet kynäveitsiään niin ahkeraan, ettei pian enää ollut sijaa
uusille leikkauksille. Sitä paitse se oli peitetty kokonaisella
verkolla kuivuneita mustejokia ja järviä. Muutamat olivat nähtävästi
taiteellisesti valmistettuja -- saattoi nähdä, että avulias sormi oli
siellä täällä avannut väylän patoutuneelle järvelle pöydän reunan yli.
Tämän pöytävanhuksen edessä oli nojatuoli, jossa oli vaalistunut,
vihreä päällys, pitkin seiniä oli puutuolia ja niillä kasottain
keltaisenruskeita sanomalehtiä. Ikkunanpielet olivat täynnä hämähäkin
verkkoja, tyhjiä läkkipulloja, kelvottomia teräskyniä, huonoja
hammasluita ja tupakanporoa.

Iltapuolella, kuin Björnholt oli lopettanut valmistavat työnsä
vastaiseen taisteluun, tapaamme me siellä toimittajan, Fonnin ja
Vildhagenin. Björnholt istui pöydän ääressä, Fonn ja Vildhagen olivat
tyhjentäneet kaksi puutuolia keltaisista sanomalehdistä, jotka nyt
viruivat lattialla ja kadehtivat herroilta heidän paikkojaan.
Björnholtilla oli päällään päällystakki, päällyskengät ja hattu.
Toisessa kädessä hänellä oli suuri portinavain, jolla hän tuon
tuostakin keskustelun aikana jyskytteli pöytään antaakseen sanoilleen
suurempaa painoa. Hänen edessään oli huomispäivän vastikään painettu
lehti, puhtaana ja viattomana näöltään.

Björnholt luki viisipalstaista johtajaa toisille. Esipuheessa
kuvailtiin niitä idyllisiä oloja, jotka ennen olivat olleet kaupungille
omituisia. Se oli ollut niin sanomattoman siveellinen ja onnellinen.
Sillä oli kalansa, koulunsa ja virkamiehensä. Kalalla saatiin leipää,
koulusta oppia, ja virkamiehet sääsivät oikeutta -- mitä saattoi vaatia
sen enempää? Se oli ollut kultainen aika. Valitut hallitsivat, muut
tottelivat. Oli vallinnut varallisuus, kristillisyys ja järjestys.
Rikkaita pidettiin arvossa, köyhät lohduttivat itseään tulevalla
elämällä. Tässä siunatussa yhteiskunnassa oli vallinnut melkein
juhlallinen kirkkorauha. Huokausta ei kuulunut, epäilystä ei ollut.

Nyt oli toisin, ja syypää siihen oli, niinkuin tiedettiin, muuan
vallanhimoinen yllyttäjä ja hänen kapinallinen poikansa. Viimeksi
mainitun kotiintuloa oli seurannut vaalihurjuuksia, vieläpä työväen
kahakoita. Sehän olisi aivan itsemurhan tapaista, jos tahtoisi
peitellä, että nämä levottomuudet olivat alkaneet samaan aikaan, kuin
mainittu nuori mies oli alkanut antaa lääkärinapua työväelle kaupungin
ulkoreunoissa. »Me olimme hetkisen ajan toivoneet,» loppui kirjoitus,
»että herra Holt olisi tappiostaan viisastunut ja että hän, kuin hänet
taas suurella vieraanvaraisuudella otettiin vastaan meidän
yhteiskuntamme parempiin piireihin, että hän käsittäisi, että tämä
hänen epäilyttävän entisyytensä hyväntahtoinen unohtaminen tuottaisi
hänelle velvollisuuksia. Mutta kuin nyt tulee ilmi, että kaikki on
mennyt hukkaan, sekä rangaistus että anteeksi anto, kuin hän esiintyy
alhaison yllyttäjänä ja antaa alemman sanomalehdistön asettaa itsensä
ehdokkaaksi, niin silloin olemme me luulleet, että on pyhä velvollisuus
huomauttaa kaikkia kunniallisia kansalaisia, että se suunta, jota tämä
mies edustaa, koettaa hävittää uskontoa ja moraalia, tavoittelee
perhe-elämän hajoittamista ja varakkaitten luokkien johdonmukaista
ryöstämistä -- lyhyesti sanoen ahdistaa yhteiskunnan pyhimpiä
laitoksia.»

»Mitä te siitä sanotte?» Björnholt kysyi ja löi avaimen pöytään.

»Se on voimakas,» Vildhagen sanoi ja katsoi kateellisin silmin
Björnholtiin. »Kaikkea tätä hän saattaa sanoa varmana siitä, että häntä
uskotaan,» hän ajatteli.

»Luulen minä, että se vähän laimentaa innostusta nuoreen yllyttäjään.»

Fonn äännähteli epäileväisesti. Hän heilutteli yläruumistaan ja hieroi
käsiään selän takana, niin että ne rutisivat.

»Hm -- voitteko te todellakin -- näyttää -- toteen --?»

»Näyttääkö toteen?» Björnholt huudahti. »Eikö siinä ole todistusta
kylläksi, että hän antaa asettaa itsensä alhaison lehden ehdokkaaksi?»

»Hm -- alhaison --»

»Eikö hän ole demokraatti ja Jumalan kieltäjä, ja jokaisesta
semmoisesta saattaa milloin tahansa tulla kapinoitsija.»

Hän iski taas avaimen pöytään.

Fonn äännähteli taas hyvin epäileväisesti.

»Eikö? -- No, se on sama. Pääasiassahan me olemme yhtä mieltä. Me emme
tahdo ketään uskonnollisesti epäiltävää.»

»Niin,» yhtyivät toisetkin.

»Ja _siinä_ seikassa hän on kiinni. Minä olen koonnut koko joukon hänen
lausumiaan vaarallisia sanoja; minä olen urkkinut häntä etukaupunkien
roskaväenkin keskeltä. Se on Jumalan onni, että melskeet puhkesivat
ilmoille ennen vaalia. Niitä seuraa pelko ja reaktsiooni. Rakas
pastori, tehkää työtä, kääntäkää sieluja hyvälle asialle! Strand
horjuu, ei tahdo vaikuttaa käsityöläisiin. Te olette luja luonne, Fonn.
Ja te, Vildhagen, teidän tavaton vaikutusvoimanne työväenluokkaan --»

Vildhagen pani kätensä ristiin.

»Kuinhan minä nyt saisin armossa --»

»Saattehan te, saattehan te, kuin vaan tahdotte,» keskeytti Björnholt
hänet levottomasti.

»Uskallanko minä kysyä,» alkoi kirkkoväärti ja antoi katseensa
harhailla joka nurkassa ja pitkin lattiaa, »ketä te -- jos Jumala niin
tahtoo -- aijotte asettaa ehdolle?»

»Hamren ja maaherran tietysti.»

Vildhagen ja Fonn katsoivat toisiinsa. Björnholt huomasi ja käsitti
heti sen katseen.

»Muuten -- kaikki yhteisen asian hyväksi. Jos haluttaisiin
kirkollismielistä --?»

»Sitä minä juuri tahdoin teroittaa,» Fonn sanoi ja nousi ylös.

»Se oli minunkin asiani tänne tänään,» yhtyi Vildhagen ja otti
hattunsa.

»Hyvä! Hyväksytty. Siis: järkähtämättömään liittoon --»

Hän ojensi Fonnille kätensä. Pappi viivytteli siihen tarttuessaan, ja
Vildhagen sanoi:

»Kutka --?»

»Tietysti joku virkamies,» Björnholt vastasi.

Toiset katsoivat taas tarkoittavaisesti toisiinsa.

»Pitäisikö sen ehkä olla kirkollis-kansallismielisen?» hän kysyi. Hän
pureskeli partaansa, ja ääni oli uhkaava. Vildhagen oli vaiti ja
tarkasteli taas lattiata silmillään; Fonn vastasi:

»Niin -- se oli meidän tarkoituksemme.»

Björnholt vastasi lyödä läimäyttämällä pöytään. Hän nousi seisomaan ja
puhisi kuin valaskala, ja sitten hän sanoi lyhyesti ja kieltävästi:
»Hyvät herrat, minulla on kiire. Hyvästi. Minä en suostu vääriin
liittoihin!»

Samalla hän tempasi lehden, työnsi sen taskuunsa ja lähti tiehensä.

Toiset katsoivat toisiinsa, pudistelivat päitään ja lähtivät hitaasti
perästä.

Seuraavana päivänä »Maakunnanlehti» hehkuvan kirjoituksensa kanssa
levisi yli kaupungin, ja sitä ahmittiin konttoreissa, kyökeissä ja
asuinhuoneissa. Se herätti ääretöntä huomiota. Naurettiin, iloittiin ja
ihmeteltiin. »Ei kukaan voi vetää vertoja Björnholtille,» sanottiin,
»se on etevä mies.» -- »Holt on sen ansainnut,» toiset sanoivat; »hän
on pöyhkeä.» -- »Hyvä Jumala, sitä röyhkeyttä,» sanoivat rouvat niissä
taloissa, joissa Knut oli käynyt vieraissa. »Tämä ihminen on istunut
meidän pöytämme ääressä, puhunut meidän tyttäriemme kanssa.» --
»Tapelkoot vaan,» tullivahtmestari Vitt sanoi ja pani puita vahvasti
pesään tullihuoneen vahtituvassa ja teki itselleen mukavaa ja hauskaa.

Strand pohti kirjoitusta naiskokouksissaan, Fonn hengellisillä
kävelymatkoillaan, Vildhagen ja matami Tvet käsittelivät sitä
käsityöläisten taloissa, joissa tilaisuuksissa juotiin paljon kahvia ja
puhuttiin paljon ylösrakentavaista.

Vikinkin taloon ulottuivat keskustelut Knut Holtista. Muutamilla
kaupungin hienoimmista naisista, se on niillä, jotka kuuluivat
lihavimpiin »taloihin», oli tapana käydä aamupäivävisiiteillä Vikissä.
Siellä he keskustelivat pappien viimeisistä saarnoista, viimeisistä
päivällispidoista, viimeisistä kihlauksista, vararikoista ja
kuolemantapauksista, syödessään neiti Vikin leivoksia. Vikin talolla
oli niin oivallinen asema -- kaikkien täytyi kulkea siitä sivu --,
neiti Vikin leivokset olivat niin mainioita ja Kornelia oli niin
miellyttävä -- hän tuskin sanoi sanaakaan eikä koskaan levitellyt
toisten puheita. He puhuivat nyt vain Knutista ja aina jotain uutta.
Muuan nuorenpuoleinen kauppias oli »siveellisesti vakuutettu», että hän
oli nähnyt häntä katukahakassa Parisissa. Kerrottiin myöskin, että hän
oli ollut kullankaivajana ja sitten päällysmiehenä plantasissa, jossa
pidettiin orjia. Muuan matkustavainen lähetyssaarnaaja kertoi
kuulleensa, että hänellä olisi ollut kaksi vaimoa yhtaikaa. Siihen kai
oli pätevät syyt, ettei vanha Holt koskaan kertonut, mitä hänen
poikansa toimitteli ulkona maailmassa. Mitä hänen toimiinsa
kotikaupungissa tuli, niin oli kyllä niitä, jotka tiesivät, miksi hän
niin lämpimästi oli ajanut Maria Hansenin asiaa. Ennen ei oltu tahdottu
turmella nuoren miehen tulevaisuutta kertomalla sitä kaikkea; mutta
nythän, kuin hän alkoi yllyttää roistoväkeä, olisi aivan väärin j.n.e.

Kornelia, joka oltuaan Pietarin ja Hannan häissä oli palannut
kaupunkiin nuorikkojen kanssa, kuunteli äänettömänä, hämmästyneenä
katsellen näitä »vakavia», jotka kaikki puhuivat hänestä, joka nyt oli
»paljastettu». Nämä makeisia pureskelevat naiset näyttivät oikein
iloitsevan, kuin he olivat kuulleet uuden huhun, ja hänestä näytti,
että miehet olivat vähän mielissään, kuin he olivat keksineet uuden
»kristillisen keinon» kiihoittaakseen mielialaa Knutia vastaan. Ja kuin
nämä veljet ja sisaret Herrassa olivat kylläkseen juoruilleet ja
iloinneet siitä yleisestä paheksumisesta, jonka esineenä Knut oli,
huokailivat he ja puhuivat vainosta, jota »Jumalan lasten täytyy
kestää». Kornelia ei kuullut koskaan kenenkään kysyvän, mikä oli
totta, mikä oli oikein -- hän ei koskaan kuullut kenenkään sanovan
jalomielistä sanaa »näyttelijästä». Olivatko nämä todellakin ne samat
ihmiset, joita hän oli tottunut pitämään pienenä valittuna joukkona,
jota maailma vainosi heidän rakkautensa ja hurskautensa tähden?

Kornelia oli kotiintultuaan elänyt hyvin hiljaa. Enimmäkseen hän istui
omassa pienessä huoneessaan, jonka sisustuksena oli siniseksi maalattu
sänky, valkeat uutimet, pöytä vesipulloineen ja hartauskirjoineen ja
pieni kirjahylly, jolla vaan oli sisällöltään rauhallisia ja
ylösrakentavaisia kirjoja. Ja hänen siinä istuessaan tulivat vanhat
ajatukset ja tunteet takaisin. Hän taas rukoili ja teki katumusta
kaukaisten aikojen hurskaitten miesten ja naisten kanssa, joitten
kanssa hän oli elänyt paljon läheisempää elämää kuin aikaistensa.
Suuret maailmalle vievät kaksoisovet sulkeutuivat hitaasti taas.
Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi pelastuneena tullut satamaan
rohkealta löytöretkeltä kaukaisiin maihin, ja hän kiitti Jumalaa, että
hän jälleen istui pienellä aidatulla paikallaan, jolla hän ennenkin oli
istunut ja katsonut siniseen taivaaseen, jota hän pyrki aina näkemään
kaikkien maallisten pilvien takaa.

Mutta sitten alkoivat vierailut ja väittelyt Knut Holtista, ja Kornelia
temmattiin taivasta tavoittelevasta ajatusmaailmastaan. Hän tunsi
olevansa matalassa hartaushuoneessa, joka oli täynnä häkää, savua ja
ummehtunutta ilmaa. Kaikki nämä vanhat käsitteet, jotka olivat
kodikkaasti häneen vaikuttaneet, alkoivat näyttää ummehtuneilta ja
kuivuneilta, niinkuin esineet hänen makuuhuoneessaan olivat näyttäneet,
kuin hän ensi kerran näki ne maalta tultuaan. Ne kaukaiset, ihanat
olennot, joitten kanssa hän äskettäin oli elänyt, katosivat; niitten
sijaan tuli toisia, matalaotsaisia, karkeatekoisia ja hirmuisia,
ahdasmielisiä ja rumapuheisia.

Hän oli koettanut karkoittaa Knutin ajatuksistaan -- nyt nämä
herättivät jokaisen sanan, minkä hän oli sanonut, uudestaan elämään.
Hän alkoi itsekseen puolustaa häntä. Hän tunsi itsensä osaltaan
syylliseksi siihen, mikä häntä oli kohdannut. Siksihän häntä vihattiin,
että hän ei enää kätkenyt vakuutustaan; silloin, kuin hän oli
salaperäinen, olivat kaikki pitäneet häntä niin miellyttävänä, niin
luotettavana. Ja hänhän juuri oli saanut tämän käänteen aikaan hänen
esiintymisessään. -- --

Se ei voinut olla totta, mitä hänestä kerrottiin. Joka sanalla,
jonka hän oli hänelle sanonut, oli ollut totuuden ja suoruuden leima.
Ja miksi hän oli uskonut hänelle sen yhden ainoan tapauksen
entisyydestään, jos hänellä oli niin paljon peitettävää, mitä Kornelia
yhtä helposti saattoi saada tietää. Ei hän kuitenkaan aina voinut
itseään täydellisesti rauhoittaa. Ehkä kaikessa, mitä sanottiin,
kuitenkin oli jonkin verran totta. Semmoisina epäilyksen hetkinä halusi
hän niin sanomattoman mielellään tavata Hannaa saadakseen kuulla jotain
Knutista, ja hän oli useampia kertoja jo menossa sinne, mutta kääntyi
aina takaisin. -- --

Suuri politillinen kokous oli aivan käsissä. Björnholt oli levitellyt,
että Knutin lopullinen rangaistus tapahtuisi siellä. Hän oli siellä
»vakavasti interpelleerattava», hän oli sanonut. Nämä sanat kulkivat
ympäri kaupungin. Rehtorin rouva toisti niitä joka suuressa talossa
juhlallisen kärsivällä tavalla, joka sai muutamia, jotka eivät
tunteneet parlamentaarista kieltä, odottamaan vavistuksella, mitä
tuleman piti. Oli aivan kuin hän olisi sanonut: hän mestataan ja ehkä
ensin silvotaan. -- Matami Tvet levitti uutista käsityöläisperheisiin.
Suutarimestari Hansen, joka teki työtä kaikkiin kaupungin hienoihin
taloihin, ja joka sen vuoksi luonnollisesti oli oikeiston miehiä,
vihelteli hiljalleen sen kuullessaan ja toisti: »Voi hemmetti sentään,
kuinka häntä interpelleerataankin!» -- »On sentään sääli nuorta, kunnon
miestä», sanoi hänen vaimonsa. -- »Vielähän», mies vastasi; »hänhän on
hurjastelija.»

Päivä tuli. Samaan aikaan, kuin työväenyhdistyksen taloon tulvaili
väkeä, jotka kaikki yhtä kiihkeästi odottivat siellä taisteltavaa
taistelua, kuin mikäkin eläintaistelun yleisö, kuljeskeli Hanna Ström
edestakaisin asuinhuoneessaan ja odotti Korneliaa, joka kirjeessä oli
ilmoittanut aikovansa viettää illan hänen luonaan.

Soitettiin. Hän se oli. »Viimeinkin sinä tulet!» Hanna huudahti ja
syleili häntä. »Etkö sinä häpeä? Nyt vasta!»

Kornelia vältteli häntä. »Minä tuskin olen ollut kotoa poissa
ollenkaan», hän sanoi.

Katseltuaan kaikkia talon huoneita ylisiltä kyökkiin saakka ja kaikkea
kalustoa patoja myöten, ja Kornelian tiedusteltua ystävältään heidän
jokapäiväistä elämäänsä, mitä taloudenpito maksoi, mistä hän osti
ostettavansa, palasivat he asuinhuoneeseen. Kornelia otti käsityönsä ja
istuutui pöydän ääreen; Hanna koetti tehdä samoin. Mutta hän oli
polttavan levoton: nythän taisteltiin se suuri taistelu. Hän ei voinut
käsittää, että Kornelia saattoi istua niin levollisena, niin kylmänä,
ikäänkuin ei mitään olisi ollut tekeillä. Ei suinkaan hän mitenkään
saattanut olla niin välinpitämätön, kuin miltä hän näytti.

Huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus; kuultiin vaan, kuinka rihma meni
vaatteen läpi. Hanna istui ja kuunteli, tietämättä mitä, sillä eihän se
vielä pitkään aikaan saattanut päättyä. Tuon tuostakin oli hän
ikkunassa ja katsoi pitkin katua, joka oli pimeä ja tyhjä. Kornelia ei
ollut tähän saakka katsonut ylös työstään. Mutta kuin Hanna kymmenettä
kertaa oltuaan ikkunan ääressä palasi alistuvaisesti takaisin
paikalleen, näki hän Kornelian äkkiä heittävän ompeluksen käsistään.
»Minä en voi», hän sanoi ja kumartui kädet kasvojen edessä pöytää
vasten.

Hanna heittäytyi huudahtaen hänen viereensä ja syleili häntä.
»Vihdoinkin!» hän sanoi. »Rakas Kornelia, miksi, Herran tähden, me
istumme tässä ja kiusaamme itsiämme emmekä sano sanaakaan!»

Ja sitten he puhuivat. Käsi toisen vyötäisillä he kulkivat edestakaisin
lattialla. Hanna purki kerrassaan kaikki, mitä hänellä oli
sydämmellään. Se ei ollut totta, ei sanaakaan ollut totta kaikesta
siitä, mitä oli Knutista sanottu. Hän oli melkein itkeä, kuin hän
kertoi, kuinka ihmiset tuhansilla eri tavoilla olivat koettaneet
loukata Knutia ja hänen isäänsä. Raakoja, nimettömiä kirjeitä oli
sadellut heille. Klubi ja athenaeumi oli suljettu heiltä. Ei kukaan,
joka oli isoisten leivässä, saanut vastaanottaa lääkärinapua Knutilta.
Useat vanhemmat olivat ottaneet lapsensa eräästä koulusta, jossa Knut
opetti. Ja milloin he eivät voineet loukata häntä itseään, kävivät he
hänen ystäväinsä kimppuun. Kaksi niistä oli saanut esimiehiltään eron,
toisia oli uhattu erottaa, jos heitä nähtäisiin hänen seurassaan.
Etenkin oli Pietari saanut tuntea, että hän oli Knutin ystävä. Monet
kaupungin mahtavista, jotka ennen olivat olleet ystävällisiä häntä
kohtaan ja auttaneet häntä, olivat äkkiä vetäytyneet takaisin, muutamat
olivat oikein koettaneet vahingoittaa häntä. Nuoret kauppiaat, jotka
mielellään olisivat liittyneet häneen, eivät uskaltaneet vanhojen
talojen vuoksi. Pietari oli kassanhoitaja pienessä pankissa. Johtaja
kutsui hänet luokseen ja varoitti häntä. »Täytyykös minun menetellä
vasten vakuutustani?» Pietari oli kysynyt. -- »Ei suinkaan! Teidänhän
vaan tarvitsee pitää ne itseksenne ja luopua Holtista», oli vastaus. --
Kaiken takana oli Björnholt, Hanna vakuutti. Hän ja hänen lehtensä
hallitsivat kaikkia. Hän oli käynyt toisesta työmiehen asunnosta
toiseen ja vuorotellen uhannut ja mielitellyt, maksanut ja kestittänyt
sekä miehiä, vaimoja että lapsia saadakseen tietää jotain Knutista.

Kello löi kahdeksan. Molemmat naiset riensivät ikkunaan. Nythän sen jo
kohta täytyi päättyä. Kadut olivat yhä vielä tyhjiä. Yksinäinen
jalkamies näkyi hämärässä valossa, jota uniset lyhdyt levittivät
katukiville ja märille seinille, se katosi taas pimeään toiselle
puolelle. Ystävykset olivat juuri lähtemäisillään ikkunasta, kuin he
kuulivat kaukaa heikkoja hurraahuutoja ja sitten laulua, joka vuoroin
yltyi, vuoroin katosi kuulumattomiin. Vähitellen vaikenivat huudot ja
sen sijaan kuului yhtämittaista puheen pauhinaa ja raskasta astuntaa.
Miesjoukkoja näkyi yläpäässä katua, ja he kulkivat kovaan puhellen
talon sivu.

»Nyt he tulevat!» Hanna huusi ja aukasi ikkunan paremmin nähdäkseen.

Soitettiin kiivaasti kelloa. »Pietari!» hän sanoi ja lensi ulos. Kohta
sen jälkeen tulivat he molemmat rientäen sisään. Pietari ei voinut
puhua, niin hengästynyt hän oli. Hän tarttui Korneliaa käsiin ja
puristi niitä, jotta hän oli vähällä huutaa, ja syleili vaimoaan yhä
uudestaan. Sitten hän alkoi astua kiihkeästi edestakaisin nakaten
hattunsa tuolille, takkinsa toiselle ja riisui kalossit jalastaan
keskellä huonetta.

»Hyvä Jumala, sitä mellakkaa!»

»Oi, kerro, kerro», pyysi Hanna, joka seurasi häntä hänen
vaelluksellaan ja ahdisteli häntä kysymyksillä. »Joudu, minä menehdyn
kärsimättömyydestä!»

»Heti. Hyh -- -- istutaan. -- Ei, minun täytyy astua! -- Mutta anna
minulle ensin lasi vettä -- tai kuule: lasi viiniä. -- Oih, minä
luulen, etten minä koskaan saa ääntäni takaisin!»

»Oletko sinä puhunut?»

»En, vaan huutanut.»

Viini tuotiin, ja Pietari alkoi:

»Oli aivan täpösen täynnä. Tullinhoitaja Olsen johti puhetta. Ensin
puhuttiin sitä ja tätä, jota ei kukaan kuunnellut. Ihmiset alkoivat
käydä uneliaiksi. Mutta sitten tuli vaali puheeksi, ja Björnholt sai
puheenvuoron. Se vaikutti kuin piiskan-isku ihmisiin. Saat uskoa, että
ne heräsivät.»

»No, mitä hän sanoi?»

»Hän on viekas. Joka sana, minkä hän sanoi, mielitteli jotain tuhmaa
tai ennakkoluuloista kuulijoissa. Ensinnä yleensä yhteiskunnan
vihollisista. Siinä sitten oli väriä. Oikein huikaiseva kymmenen pennin
kuva. Sitten alkoi hän polkea alleen työmiehiä, Knutia ja kaikkia muita
vaarallisia. Oikein ratisi hänen askeleittensa alla. Minä luulin
näkeväni hänen saappaansa koko ajan. -- Voiko Knut kieltää, että hän
vastusti isiltä perittyä, kallisarvoista uskontoa. Ja mitä hän ajatteli
työmiesten hävittömästä liittymisestä kaitselmusta ja varakkaita
luokkia vastaan? -- Lopuksi hän kosi järkeviä perheenisiä. Tahtoivatko
he uskoa lastensa ajallisen ja ijankaikkisen onnen näitten kumoajain
käsiin j.n.e.»

»No? Mitä Knut vastasi?»

»Hän ei vielä saanut puheenvuoroa. Kuulijat olivat aivan äärettömiin
ihastuneet Björnholtin puheeseen. Hänen ystävänsä huusivat, kuin
riivatut. Björnholtin jälkeen puhui Vildhagen, ettei hän niinkuin
tunnettu, huolinut maallisista, ja sitten nousi Fonn ja hieroi käsiään
selkänsä takana ja antoi Knutille sivulta pistoksen hienolla rakkauden
tikarilla. Sitten vihdoinkin tuli Knut. Ensiksi oltiin salissa
levottomia, mutta sitten vallitsi kuolonhiljaisuus, ja kaikki ne
tuhannet silmät tuijottivat häneen ja sanoivat: 'Vastaa, jos voit'.»

»Puhuiko hän hyvin?»

Pietari nielasi lasin viiniä.

»Hyvinkö? Oi, sinä et voi käsittää, miten hän puhui. Minä en tiedä,
miten minä osaisin kertoa -- -- Näetkös, ei ainoastaan sanat -- -- Minä
en milloinkaan luullut, että hän voisi puhua _sillä tavalla_.»

»No --?»

»Kuin hän viime kerran oli kotona, oli hän kaunopuhelias aivan toisella
tavalla. Hänen puheensa oli sotajoukko, joka torvien raikuessa ja
lippujen liehuessa ryntäsi vihollisten vallituksille. Se oli kaunista,
niin lämmintä, niin innostunutta.»

»Mutta nyt?»

»Aivan hiljaista, rauhallista, niukkaa, melkein kylmää. Mutta
kuitenkin: joka sana sattui kuin isku; oikein se huokaili, johon se
sattui. Ainoastaan lopulla oli räjähdys -- kuin hän tuli Björnholtiin.»

»Kerro, Kerro!»

»Hän ei tahtonut vastustaa mitään uskontoa, joka kasvattaa
rehellisyyttä ja lähimmäisen rakkautta, mutta viimeiseen hengenvetoonsa
niitä tylyjä itsevaltioita, jotka tahtovat tukehuttaa ihmisen
totuudentarvetta, ja niitä pettureita, jotka käyttävät hyväkseen
tietämättömyyttä ja taikauskoa. -- -- Hän käytti aivan toisia sanoja,
mutta se oli ajatus. -- -- 'Korupuheita, korupuheita!' Björnholt huusi.
'Esimerkkiä, tosiasioita', Strand säesti. Mutta sepä olikin vaarallinen
vaatimus. Mahdollisesti oli Knut varustautunut. Malliahan ei puutu, ja
hän oli ne huomannut. Sitten he tulivat nimeä mainitsematta, mutta ilki
elävinä ja joka miehen tuntemina, kaikki teeskennellyn oikeauskoisuuden
ilveilijät, Björnholt ja Vildhagen etunenässä. Minä vaan ihmettelen,
etteivät he murhanneet häntä paikalla.

»Häntä keskeytettiin, tahdottiin puheenjohtajaa, kieltämään
puheenvuoroa. Mutta keskellä melua nousi muuan mies hitaasti ja
rauhallisesti ja pyysi matalalla äänellä 'saada lupaa' -- -- mihin hän
tahtoi saada lupaa, ei kukaan kuullut, melu esti kuulemasta. Mutta hän
jäi seisomaan ja odotti kärsivällisesti, koetti monta kertaa turhaan
puhua, mutta odotti ja sai viimein sanotuksi, että hän tahtoi saada
luvan huomauttaa luulevansa, että mitä Knut oli sanonut, oli totta.
Hän saattaisi, jos niin tarvittaisiin, mainita vielä useita
esimerkkiä -- --

»Ei katsottu tarvittavan. Puhuja tunnettiin, se oli Aage Storm. Knut ei
ole hänen miehiään, mutta hän on lahjomaton.

»Knut sai taas puheenvuoron. Hän puhui työlakon tehneistä työmiehistä.
Mitä he olivat tehneet, ei koskaan veisi heitä perille, mutta oliko se
sen vuoksi rikos? -- Tässä kääntyi hän Hamren puoleen -- ajatteleppas
-- Hamren itsensä puoleen ja kysyi häneltä, oliko hän koskaan arvellut
käyttäessään työmiehiä omaksi hyödykseen niin paljon, kuin hän omatta
vaaratta saattoi? Eikö hän ollut käyttänyt omistusoikeuttaan
kalastuspaikkoihin pitääkseen kalanhintaa alhaisena? Mutta oliko kukaan
siitä syystä kutsunut häntä hävyttömäksi ihmiseksi, kapinoitsijaksi
inhimillisiä ja jumalallisia lakia vastaan? -- -- Ja sitten tuli
Björnholtin vuoro, joka oli käyttänyt näitä sanoja työmiehistä. Oliko
hänellä oikeus puhua sillä tavalla? Oliko hän koskaan vähääkään
arvellut käyttäessään mitä mahdollista keinoa tahansa kukistaessaan
vastustajaansa? -- Ja sitten tulivat hänen omat johtajansa, kaikki
hänen raa'at, panettelevat, likaiset, liehakoivat sikiönsä ja syyttivät
häntä! -- -- Se oli ihanimpia hetkiä minun elämässäni.

»Minä en voi kuvata sitä, mikä seurasi näitä sanoja! Koko se raivo, jota
kaikkien näiden ihmisten jonkun aikaa oli täytynyt hillitä, puhkesi
ilmoille korvia särkevällä pauhulla. Björnholt syöksyi nyrkissä käsin
puheenjohtajan eteen, jokainen tahtoi sananvuoroa, mutta ei ketään
kuultu paitse suutari Hansenia, joka huusi jyrisevällä bassollaan:
'Hitto vieköön, jos me tahdomme ketään, joka vastustaa Björnholtia ja
uskontoa!' Vihellettiin, tömisteltiin, sähistiin, huudettiin --
muutamat hyvähuudot tuskin kuuluivat melun läpi. Mutta sillä välin oli
ovi auennut; työmiehet, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle, olivat
saaneet vihiä, että Knut oli puolustanut heitä, ja äkkiä tuli kaduilta
ja käytäviltä niin jymisevä hurraahuuto, että se tukahutti kaikki muut
äänet.

»Viimeinkin syntyi hetken äänettömyys, ja Aage Storm, joka taas oli
kärsivällisenä seissut ja odottanut, pyysi taas lupaa saada sanoa, että
hän luuli, että se, mikä koski työmiehiä, oli oikein, ja mitä tuli
toimittaja Björnholtiin, saattaisi hän, jos se katsottaisiin
tarpeelliseksi, mainita esimerkkiä -- --»

Pitemmälle hän ei päässyt. Entinen helvetin melu puhkesi taas
valloille. Sitten läksivät ihmiset salista ja jatkoivat taistelua
kadulla.»

»Miten häntä nyt ruvetaan vihaamaan!» Hanna huudahti.

»Niin, hänet vedetään oikeuteen ja häntä ahdistetaan kaikilla
mahdollisilla keinoilla. Mutta mitä se tekee! Hänen sanojaan
muistetaan! Vastustajienkin joukossa oli muutamia, jotka myönsivät
hänellä olevan oikein; niitä oli Stubb. Hän otti Knutin kiinni kadulla
ja sanoi: 'Se oli, Jumal' avita, totta, mitä te sanoitte; mutta minä
olen sittenkin teitä vastaan. Alemmille ihmisille ei saa sanoa
semmoista. Se haittaa komentoa laivalla. Minä tunnen heidät -- he
tulevat eläimiksi ja repivät, hitto vieköön, meidät palaisiksi'.»

»Mutta nyt sinun pitää pitää huolta ruoasta», Pietari lopetti. »Knut on
heti paikalla täällä, ja minä olen kauheasti nälissäni.»

Kornelia nousi ylös.

»Tottahan sinä jäät?» Hanna sanoi.

»En, kiitoksia, minun täytyy mennä kotiin.»

»No mutta», Pietari pyysi, »ettekö te tahdo viettää tätä iltaa meidän
kanssamme?»

»En -- kiitoksia -- minun täytyy mennä kotiin -- kiitoksia.»

Hän otti joutuisasti kapineensa ja kiiruhti tiehensä.

»Hän ei tahdo tavata häntä», Hanna sanoi, kuin hän oli mennyt.

Pietari pudisti surullisena päätään.

Kornelia riensi pimeää, lokaista katua pitkin, niinkuin häntä olisi
ajettu takaa. Vasta kuin hän oli puutarhan aidan sisäpuolella ja oli
pannut portin kiinni, pysähtyi hän hengästyneenä ja nojautui aitaa
vastaan vavisten kuin ajettu eläin.

Kuinka hän oli peljännyt. Vähällä hän oli ollut taipua! Kuinka hänen
oli täytynyt ponnistella päästäkseen pois.

Mutta miksi hän olikin uskaltanut tehdä sen? Miksi hän oli mennyt
sinne? -- -- Hän painoi päänsä alas häpeissään -- -- hän oli
sydämessään toivonut, että se vaarallinen tapahtuisi.

Hän meni sisään. Siellä oli puolihämärä -- oli sytytetty vain yksi
ainoa kynttilä. Olutpullo ja kaksi lasia oli pöydällä -- korkkiruuvi
korkkineen oli vieressä. Vik istui nojatuolissaan toisessa päässä
pöytää, toisessa päässä istui täti hattu ja päällystakki päällä -- hän
oli juuri tullut kotiin vieraista eikä ollut ehtinyt panna lamppuun
tulta ja puita pesään. Björnholt, joka oli seurannut Vikiä kotiin
kokouksesta, astui päällystakki päällä edestakaisin lattialla -- hänen
varjonsa kiipesi suurena seinälle ja kutistui taas kokoon lattialle,
sen mukaan kuin hän liikkui.

Hän kertoi neiti Vikille kokouksesta. Hän pysähtyi vähän, kuin Kornelia
tuli sisään, tervehti ja jatkoi sitten: »Kommunisti, vakuutan teille,
selvä kommunisti.»

Neiti Vikin pienet tuhmat silmät tuijottivat selällään hänen päässään.

»Mutta minkälaisia ihmisiä ne sitten oikeastaan ovat?»

»No -- ne tietysti eivät usko Jumalaa.»

Neiti Vik pani kädet ristiin.

»Kaikki kuninkaat ovat murhattavat.»

»Herra siunatkoon!»

»Lapset eivät saa periä vanhempiaan.»

»Eivätkö periä --?»

»Kaikki, joilla on jotain, ovat ryöstettävät.»

»Ryöstettävät!»

»Täydellisesti. Otaksutaanpa, että he saisivat vallan tässä
kaupungissa, niin saisi esimerkiksi uittomies Pedersen ja pesijä
Aunetta luultavasti Vikin talon ja kaikki, mikä teidän on.»

»Mutta, armelias Jumala, mitä sitten meistä tulisi?»

»Noo», vastasi Björnholt tyynesti, »Vik luonnollisesti mestattaisiin
ja teidät ja neiti Kornelia ajettaisiin alasti, ruoskimalla läpi
kaupungin.»

»Laupias Jumala!»

Björnholt vilkasi häneen syrjästä ja jupisi itsekseen:

»Rehellinen sielu, uskovainen sielu!»

»Ja kaiken tämän etunenässäkö on Knut Holt? Onko se mahdollista, että
hän on niin turmeltunut?» neiti Vik kysyi.

»_Hänkö_? -- -- Tiedättekö te, minkälainen ihminen tämä Holt oikeastaan
on? -- Ja isä? Tunnetteko te hänet, neiti Vik? -- Noo! _Minä_ kerron
teille, minkälaista väkeä he ovat -- --»

Se kuvaus isästä ja pojasta, joka nyt seurasi, oli mestariteos. Tämän
»uskovaisen sielun» edessä saattoi Björnholt käyttää koko taitoaan
näkemään salaisia vikoja niissä, joita vastaan hän taisteli, ja
keksimään ne sameat lähteet, joista he ammensivat. Neiti Vik kuunteli
ihmetellen -- hänestä niinkuin koko kaupungista, hän oli »etevä henki.»
Vik nyökäytti päätään ja tunsi hartautta mielessään. -- Hän näki kaiken
takana sen opetuksen, että kaikki tässä maailmassa on lokaa, ja se
ajatus teki häneen syvän kristillisen vaikutuksen.

Myös Kornelia kuunteli. Hänkin tunsi, että se oli mestarillista. Joka
sanalla oli kärki, äänikin solvasi. Hänessä oli halu huutaa, huutaa
koko maailmalle: sinä valehtelet, valehtelet, valehtelet! Jotta hän
todellakin oli saattanut istua kuuntelemassa kaikkea, mitä viime
viikkoina oli Knutista sanottu, ja etenkin nyt istua ja kuunnella
Björnholtia liikahtamatta, sanaakaan sanomatta! Että hän saattoi olla
niin kurja pelkuri! Jokainen uusi ivailu sai hänet vapisemaan, kylmä
hiki peitti hänen kätensä. Välistä hän ei enää ajatellut, hän ei
kuullut joka sanaa, hän ei oikein tietänyt, missä, oli -- isä ja täti
kävivät epäselviksi, he katosivat yhä kauvemmaksi pimeään -- hän kuuli
Björnholtin raskaat askeleet yksitoikkoisessa tahdissa ja näki hänen
varjonsa kiipeävän ylös seinää myöten ja sitten taas alas lattialle.
Sitten hän taas hetkisen seurasi hänen puhettaan, mutta se kuului
kaukaa, kunnes yksityinen raaka ja häjy sana välähti ikäänkuin kipinä
sammuvasta kekäleestä, ja samassa hänessä tapahtui muutos. Hän ei
arvellut, hän ei punninnut, kaikki pelko oli kadonnut, yksi ainoa halu
hänessä eli, valtaava halu toimimaan, vastustamaan, hillitsemään häntä,
tai heittäytymään maahan hänen eteensä likaan poljettavaksi, jakaakseen
kaikki ahdistetun kanssa ja antaakseen koko maailman tietää, että hän
tahtoi tehdä sen nyt ja aina!

Hän oli noussut ylös ja seisoi äkkiä aivan Björnholtin edessä kalpeana,
kankeana kuin unissa kävijä, silmät suurina tuijottavina ja huulet
puoleksi auki ja melkein valkeina. Lujalla, mutta kummallisen kuivalla,
oudolla äänellä hän sanoi:

»Te puhutte minun kihlatustani.» -- -- --

Björnholt pysähtyi samassa. Hänen varjonsa näytti äkkiä tarttuneen
kiinni seinään. Hänen paksut, pörröisen parran peittämät huulensa
jäivät auki ja paljastivat epätasaiset hampaat ja punaiset ikenet.
Hänen tuijottavat silmänsä näyttivät himmeiltä.

Vik lennähti kuullessaan tyttärensä sanat niin päistikkaa tuolistaan,
kuin olisi näkymätöin jättiläiskäsi tarttunut häntä niskaan ja muitta
mutkitta heittänyt hänet keskelle lattiaa. Siinä hän sitten seisoi ja
juurtui kiinni siihen paikkaan.

Neiti Vik katsoi tylsästi muihin. Hänellä oli aivan oikea käsitys,
ettei hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta.

Kuin Björnholt vihdoinkin alkoi toipua lamauttavasta hämmästyksestään,
katsoi hän ensiksi puoleksi kysyväisesti, puoleksi uhkaavaisesti
Vikiin. Mutta kuin tämä ei sanonut sanaakaan, vaan jäi seisomaan
läpitunkemattoman näköisenä, silmät kokonaan tuuheitten kulmakarvojen
peitossa, pani hän kiireesti hapuillen nuttunsa napit kiinni, kaappasi
hattunsa, kääntyi suoraan kivettyneeseen kauppiaaseen, katsoi häntä
äreästi silmiin ja mörähteli: »Kiitoksia, herra Vik. Sen minä sanon,
että oikein te olette, hitto vieköön, oikein jalosti menetelleet.
Kihlaatte tyttärenne Knut Holtin kanssa ja juuri nyt ja meidän selkämme
takana. Se on -- se on -- minä sulkeudun suosioonne, herra Vik!»

Vik ei edes katsonut hänen jälkeensä. Hän seisoi liikahtamatta. Kuin ei
Kornelia liikahtanut eikä puhunut, teki hän sisarelleen merkin. Tämä
lähti huoneesta. Sitten hän puoleksi kääntyi tyttärensä puoleen;
uhkaava myrsky välähteli mustien kulmien alla. Hän oli kuitenkin vielä
vaiti. Tyttären asia oli selittäitä. Mutta hän ei virkkanut mitään.
Sitten Vik astui pari kertaa edestakaisin ja asettautui selin lamppuun,
katsoi sivulta tyttäreensä ja kysyi matalaan:

»Onko se totta?» Ääni, koko mies vapisi.

»On.»

»Sinä olet kihloissa Arne Holtin pojan kanssa?»

»Olen.»

»Seikkailijan, Jumalan kieltäjän, viettelijän pojan kanssa --»

Kornelia katsoi ylös.

»Niin, kaikkea sitä on Holt. Ja semmoisen miehen pojalle sinä tahdot
antautua?»

»Niin.»

Jokainen vastaus lausuttiin hiljaa, mutta järkähtämättömän päättävästi.
Hän katsoi isää tyynesti silmiin; hienot, melkein verettömät huulet
kokoon puristettuina; hänessä oli jonkinlaista kylmää varmuutta, jota
isä salaa pelkäsi. Hän oli kuin petoeläin, jota pidetään häkissä
hienoilla, taipuvaisilla, mutta kulumattomilla rihmoilla. Hän alkoi
taas kävellä. Lattia narahteli hänen allaan, Hänen kasvonsa kävivät yhä
uhkaavammiksi.

»Onko se siis sinun aikomuksesi, aivan täyttä totta? -- Kornelia,
minusta olisi tuntunut vähemmin kauhealta, jos sinä olisit antanut
minun puotilaiseni viekoitella itsesi, kuin että sinä olet mennyt
kihloihin Knut Holtin kanssa.»

»Siksikö, että hän on isänsä poika?»

»Niin, etupäässä sen vuoksi. Vaikka minä en olisi mitään tiennyt
hänestä, olisi siinä minulle kylläksi, että hänellä on Arne Holtin
verta suonissaan. Holtin pojasta saattaa tulla ainoastaan, mitä isä on:
röyhkeä Jumalan kieltäjä. -- Minä en sitä ymmärrä, en minä sitä
ymmärrä. Jospa hän hetkeksi saattoikin huumata sinut, niin pitäisihän
sinun toki uskoa, mitä kaikki kunnon ihmiset sanovat -- Björnholt,
Vildhagen --»

»He eivät ole kunnon ihmisiä.»

»Mitä? Eivätkö ole? Kornelia, mitä tämä on? Eivät ole kunnon ihmisiä?
Jumala rangaiskoon sitä miestä, joka on varastanut sinut minulta! Minä
tiedän, että minä olen tehnyt tehtäväni. Minä olen kasvattanut sinua
Herran kurissa, minä olen pitänyt sinua eroitettuna tämän maailman
pahuudesta. Minä en koskaan antanut sinun jäädä kirkosta pois, minä
hankin sinulle kristillistä seuraa, minä en koskaan suvainnut maallista
kirjaa talossani. Ja sitten -- kaikki turhaan!»

Hänen äänensä oli kuiva ja käheä; sanat viimein olivat tukehtua, hänen
täytyi vaieta. Vähään aikaan taas ei kuulunut muuta kuin hänen raskaat
askeleensa. -- -- Kaiken tämän piti sitten tapahtua _hänelle_, hänen
_talolleen_, jossa ei kukaan ennen ollut voinut löytää ainoatakaan
tahraa. Ja että se vielä oli Arne Holtin poika, joka hänet masentaisi!
-- -- Äkkiä murtuivat kaikki siteet, hän ei enää voinut hillitä
itseään:

»Kornelia, minä en sitä salli!» hän huusi kasvot kuolonkalpeina, kovina
ja tylyinä ja silmät suurina, melkein hurjistuneen näköisinä, ikäänkuin
hän olisi julistanut vihaisen, järkähtämättömän Jumalan tuomiota.

»Minä olen kihloissa hänen kanssaan, isä», hän vastasi -- tällä kertaa
hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti.

Vai niin! Todellakin! Tyttö oli uskaltanut! Arne Holtin siis onnistui
masentaa hänet toisen kerran. Taikka uskaltaisiko hän viimeistä keinoa
käyttää? Kertoisiko hän tyttärelleen, mikä oli perimmäinen syy, ettei
hän koskaan saattaisi suostua hänen valintaansa? Kertoisiko hän
hänelle, että hän oli rakastanut Knutin äitiä?

Ei, sitä hän ei voinut. Hänen oli kuitenkin mahdotonta puhua
tyttärelleen siitä suuresta pettymyksestä, joka oli hänestä tehnyt
semmoisen totisen miehen, mikä hän nyt oli -- hän ei voinut kertoa
hänelle, että se nainen, josta sitten oli tullut hänen vaimonsa ja
Kornelian äiti, oli ollut ainoastaan hänen kuuliainen apulaisensa, jota
hän ei koskaan ollut rakastanut.

Hän tunsi, ettei hän tällä hetkellä mitään voinut toimittaa. Hän ei
voinut luopua vastustuksestaan, mutta hänen täytyi odottaa.

»Hyvä, vastaa itse puolestasi! Yhden seikan minä sanon sinulle: Minun
talooni hän ei saa jalkaansa panna.»

Sen sanottuaan hän lähti huoneesta. Kuin hän oli poikessa, vaipui
Kornelia alas, -- hän oli vain sanomattoman tahdonlujuuden avulla
pysynyt pystyssä loppupuolella keskustelua isän kanssa. Hän jäi
virumaan samaan paikkaan, missä hän oli seissut. Hän ei mennyt
tainnoksiin, hän käsitti selvästi kaikki, mitä tapahtui -- hän ei vaan
jaksanut pysyä pystyssä; hän oli niin painavan, niin kuolettavan
väsynyt. Hän virui hiljaan vähän aikaa ja katsoa tuijotti kynttilää,
pöytää ja kahta pulloa, ja huone hänestä tuntui niin inhottavan
kapakkamaiselta.

Niin hän virui, kuin täti tuli sisään ja huutaen riensi hänen luokseen.
Silloin hän hypähti ylös: »Hiljaa täti, älkää huutako -- ei minua
mikään vaivaa -- minä olin vain niin väsynyt.»

Hän purskahti itkuun ja pani kädet tädin kaulan ympärille. Niin
he seisoivat hetkisen. Täti valitteli. »Kornelia, jotta sinä
saatoit -- --»

Kornelia päästi hänet irti. Että hän todellakin saattoi. Nyt hän ei
sitä itsekään enää ymmärtänyt. Se oli niin käsittämätöntä, että se oli
sanottu, että se oli järkähtämättömästi ratkaistu, että hän tässä
huoneessa muutamia silmänräpäyksiä sitten, Björnholtin ja isän läsnä
ollessa, oli sitoutunut, sitoutunut mieheen, joka ei siitä tiennyt
mitään.

Sitten hän taas kuuli Björnholtin sanat, ja hän tunsi, että hän
arvelematta tekisi samoin uudestaan. Mutta niin pian kuin näiden
sanojen kaiku katosi ja hän vain ajatteli, mikä oli tehtävä, silloin
kaikki tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän sitä voisi kestää.

Mutta hän ei saanut aikaa miettimiseen. Vielä samana iltana Björnholt
levittäisi uutista ympäri kaupunkia; sitä jo ehkä nyt ahmittiin
hillitsemättömällä kiihkolla kaikissa taloissa, joissa uutisia
ikävöitiin. Hänen täytyi lähteä, hänen täytyi tavata Knutia vielä tänä
iltana.

Hän puki päällysvaatteet päälleen, syleili tätiään, joka näytti
liikuttavan hämmästyneeltä ja avuttomalta, ja sanoi: »Hyvää yötä, täti
-- minä jään Hanna Strömin luo yöksi.»

»Mutta, Kornelia, rakas lapsi kulta -- ajattelehan -- laupias Jumala,
et suinkaan sinä aio -- --»

Hän puhui itsekseen. Kornelia oli jo ulkona ja riensi eteenpäin pitkin
katua.

Matkalla hän taas ehti ajattelemaan. Hän kuvitteli mielessään, mitä
oli tapahtuva. Hän kuvitteli tulevansa sisään. Siinä seisoi Knut
aavistamatta mitään, ollenkaan mitään, ja katsoi kysyväisesti häneen.
Sitten pitäisi hänen kertoa, selittää, -- kylmillä sanoilla pitäisi
hänen kertoa kaikki voimatta loihtia esiin mitään siitä, joka oli hänet
hurmannut. -- Jos hän olisi ollut läsnä. Helppoa silloin olisi ollut
mennä hänen luokseen ja sanoa: minä olen kanssasi, tänään, huomenna,
aina. Sinun taistelusi, sinun kohtalosi ovat minun nyt ja aina. Mutta
nyt -- nyt se tuntui hänestä niin voittamattoman vaikealta, että hän
mieluummin tahtoisi kestää mitä tahansa!

Nyt hän näki Strömin valaistut ikkunat. Siellä sisällä he istuivat.
Hänestä tuntui jo, niinkuin kaikki olisivat alkaneet katsella häntä ja
kysyä hämmästyneinä -- -- Hän viivytteli, meni sivu, mutta ei
kauvemmaksi, kuin että hän näki talon. Täytyihän hänen mennä sisään,
ennenkuin Knut meni pois.

Kadulla oli vielä paljon ihmisiä. Juopuneita työmiehiä ja merimiehiä
vetelehti kapakasta kapakkaan. Muuan heistä huomasi hänet ja lähestyi
häntä. Toisia seurasi. Hän vetäytyi aivan seinään kiinni, mutta he
huomasivat hänet taas. Uusi pelko karkoitti vanhan -- hän kiiruhti
Pietarin talon portista sisään, portaita ylös ja sisään kyökkiin.

Hanna parhaallaan valmisteli illallista. Kuin hän näki Kornelian, löi
hän kätensä yhteen ja huusi: »Kornelia! Tulithan sinä kuitenkin!»
Sitten hän äkkiä vaikeni ja meni lähemmäksi -- hän oli huomannut,
kuinka tavattoman kalpea Kornelia oli.

»Hyvä Jumala -- eihän teillä vaan lie tapahtunut mitään onnettomuutta?»

»Ei, ei, mutta minun täytyy puhua sinun kanssasi --», Kornelia sanoi
päättävästi, matalaan ja väkinäisesti.

Hanna heitti kyökkiesiliinan edestään, otti kynttilän ja vei Kornelian
pieneen huoneeseen makuuhuoneen viereen. Kuin hän oli lukinnut oven ja
pannut kynttilän kädestään, kysyi hän: »Mitä se on, Kornelia?»

Mutta hän ei saanut vastausta. Kornelia heittäytyi hänen kaulaansa ja
purskahti itkemään.

»Mikä sinua vaivaa, Kornelia? Sinä olet niin kalpea --»

Kornelia ei voinut pitkään aikaan vastata. Joka kerran kuin hän koetti,
alkoi hän uudestaan itkeä.

»Kerro, kultanen, kerro», pyysi Hanna, joka alkoi aavistaa, mitä se
koski.

Ja vähitellen sai Korneliakin sen verran valtaa ylitseen, että hän
saattoi kertoa ystävälleen, mitä oli tapahtunut.

Hanna tuskin saattoi kuulla häntä loppuun saakka. Hän syleili häntä,
suuteli häntä ja huudahti: »Voi sinua kultaista, herttaista, armasta,
-- -- tämä on ihmeellisintä, mitä minä koskaan olen kuullut! Voi,
kuinka sanomattoman iloinen minä olen! Ja Pietari! Pietari! Hyvä
Jumala, hän varmaankin menee sekasin ilosta! Minun täytyy juuri nyt
mennä sisään --!»

Kornelia tarttui hänen käteensä. »Hanna -- oletko sinä -- et suinkaan
sinä --»

»En, sehän on totta, eihän hän tiedä, että hän on kihloissa, mies
parka! -- -- Ei, mutta tämähän on todellakin ihmeellistä! Mitään
tämmöistä en minä koskaan ole kuullut!»

Ja sitten hän purskahti hilpeään, tarttuvaan nauruun, jotta Korneliakin
vähällä oli siihen yhtyä, ja hetkisen kuluessa hänestä tuntui vähemmän
kauhealta kuin ennen.

»Mutta etkö sinä tahdo tulla sisään?»

»En, anna, minä istun täällä.»

»Istu. Minun täytyy taas mennä kyökkiin.»

Hän alkoi taas puuhata illallista. Ruokalista kerrassaan muutettiin.
Nyt täytyi olla paljon juhlallisempaa. Jollain tavalla hänen piti saada
osoittaa syvää, syvää iloaan. Hän meni sisään ja kattoi pöydän
uudestaan. Miehet puhelivat illan tapahtumista. Tuon tuostakin Hanna
jollain leikkipuheella sekaantui heidän keskusteluunsa. Hänen täytyi
päästää iloaan ilmoille; hän oli liian iloinen.

Pietari huomasi, että oli neljälle tilaa tehty.

»Odotatko sinä ketään?»

»Odotan, vierasta -- vierasta, joka -- joka -- ei, sinä et arvaa sitä
koskaan maailmassa, Pietari», huudahti hän, ja sitten hän nauroi täyttä
kurkkua ja riensi kyökkiin.

Pietari juoksi perästä. Siitä hänen piti saada selko.

»Kuka se on?»

»Jos sinä vaan sen tietäsit, niin --!» Ja sitten hän taas nauroi, mutta
tuli samassa katsoneeksi huoneen ovea, jossa Kornelia oli.

»Tuolla on joku sisässä», Pietari sanoi ja yritti mennä sinne. Hanna
hänet pysäytti.

»Ei, Pietari, herranen aika --»

»Mutta minä tahdon --»

Hanna asettui hänen eteensä.

»Ei siellä ole ketään.»

»Onpaan.»

»No niin -- on, siellä on joku -- mutta sinä et saa mennä sinne.»

»Noo, ei suinkaan se niin vaarallista ole --» Hän lähestyi ovea.

»Pietari, kuuletko sinä!»

»Minä olen niin hemmetin utelias.»

»Mutta älä mene kuitenkaan! Ja voinhan minä sanoakin, kuka siellä on.
Se on Kornelia», hän kuiskasi.

»Kor --? Mutta mitä se merkitsee?»

»Jotta kaikki on hyvin. He ovat kihloissa, mutta älä sano mitään!»

Pietari pyörähteli ympäri kuin väkkärä. Ja sitten hänkin nauroi ja
syöksähti sisään kasvot pyöreinä ja punakoina kuin nouseva aurinko.
Hän asettautui keskelle huonetta ja katseli Knutia sukkelan näköisenä.
Sitten hän lähestyi juhlallisesti, ikäänkuin hän olisi ollut
aamupuoli-vieraisilla jonkun tukkukauppiaan perheessä. »Saanko minä
juoda sinun onneksesi?» hän sanoi.

Knut katseli häntä hämmästyneenä. »Mikä sinua vaivaa? Sinähän näytät
siltä, kuin sinusta olisi tullut ministeri.»

Pietari nauroi, täytti lasit ja kilisti. Sitten puhkesi ilmoille: »Sinä
se olet -- -- senkin mokoma! -- -- Semmoinen salaperäinen! Ja minunkin
suhteeni! -- -- Ja sittenkään ei sinun kasvoistasi pilkistä esille
pientäkään auringon sädettä!»

»Mutta -- -- mitä --?»

»Jaha! sepä tiedetään.»

»Mitä tiedetään?»

»Vain niin? -- -- Todellakin? -- Ha, ha! Sinua! Minä voisin murhata
sinut!» Ja sitten hän otti Knutia hartioista ja pudisti häntä. Sitten
hän otti lasinsa, sanoi »terve!» ja tyhjensi sen niin hyvänsuovan
hurjasti, että melkein pelkäsi hänen nielevän sen.

Hanna tuli puuhaten sisään ja toi viiniä punakkana ja tyytyväisenä.

Pietari katseli pulloja. »Se on oikein», hän sanoi. --

»Hanna -- sanonko minä hänelle sen?» hän sanoi.

»Mutta Pietari!» hän huusi.

»No, mutta ei suinkaan se mikään valtiosalaisuus ole! Minä en voi enää
olla vaiti! -- Knut, hän on täällä!»

»Mutta, Pietari, hyvänen aika!»

Knut nousi seisomaan. »Mutta kuka se on? Kuka on täällä?»

»Kornelia, tietysti, sinä sen salaperäinen.»

Hanna tarttui hänen käteensä. »Mutta eihän hän tiedä mitään», hän
kuiskasi ja riensi ulos.

Pietari seisoi sanattomana. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti uskoa.

»Eikö tiedä mitään? -- Mitä puhetta se on? Etkö sinä tiedä, että sinä
olet kihloissa?»

Knut kalpeni äkkiä.

»Hanna kertoo minulle, että Kornelia on täällä, että kaikki on hyvin,
ja että te olette kihloissa, ja sitten --! Ei, tästä pitää minun saada
selko!»

Ja sitten hän riensi ulos. -- Kohta sen jälkeen aukesi makuuhuoneeseen
vievä ovi; Kornelia tuli sisään. Knut oli samassa hänen luonaan,
tarttui hänen käsiinsä, koetti puhua, mutta sai aikaan vain katkonaista
naurua, ja kuin Kornelia nojasi päätään hänen olkapäätään vasten, ja
hän seisoi siinä varmana onnestaan, oli hänen vieläkin mahdottomampi
saada sanaa suustaan. -- --

»Pöytään!» huusi Pietari avaten suuresti meluten oven vaimolleen, joka
tuli sisään höyryävä vati käsissä. »Pöytään, minulla ei ole koskaan
eläissäni ollut niin nälkä!»



X.


Oli sunnuntai iltakirkon jälkeen, raskas, painava päivä, semmoinen,
jolloin kaikki ihmiskunnan surulliset ajatukset juontuvat mieleen.

Myrsky on tulossa. Lähin osa merta on likaisenkaltainen, taempana on
meri mustaa. Siitä kiehuu lyijynharmaata savua, se muodostuu suuriksi
vaipoiksi, joitten reunat venyvät vähitellen riippuviksi langoiksi,
vihurien syöksyessä kaupungin yli ja kapeisiin vuonoihin, joissa pilvet
ahtautuvat mustiksi vuoriksi. Kaupungissa ei sada, mutta tuontuostakin
pilkistää näkyviin valkeahuippuisia tunturia.

Sataman ulkopuolella aaltoilee meri levottomana, mutta aallot eivät ole
korkeita. Lyheitä, tuimia vihuria kiitelee eteenpäin -- näyttää siltä
kuin mustaa savua ajeltasiin salaman nopeudella pitkin veden pintaa.
Muita purjehtijoita ei ole liikkeessä, kuin muutamia kirkkoveneitä,
jotka kulkevat salmen yli reivatuin purjein ja pian katoavat pimeään.

Satamassa on vain kaksi laivaa. Mustine mastoineen ne näyttävät
lehdettömiltä puilta. Kaksi pientä höyrylaivaa, jotka ovat rannassa
kiinni, samoin kuin savuttomat tehtaantorvet näyttävät olevan aivan
liikanaisia ja kärsivän siitä. Laitureilla ei näy ainoatakaan ihmistä;
ylös vedetyt astuinlaudat, lyhtypatsaat ja myrskytanko, jonka huippuun
punanen pallo on nostettu, törröttävät yksinään. Varastotontilla ulisee
surkeasti tuulessa rautapeltipalanen, jolla kielletään tontille rikkoja
vetämästä. Suuret meriaitat, jotka aina näyttävät liian kylläisiltä ja
kärsivän huonosta ruoan sulatuksesta, näyttävät tänään kahta
surkeammilta. Limaisten pylväitten ympärillä, jotka kannattavat niitä,
loiskaa vesi kylmänä ja surumielisenä.

Kaupungin kaduilla näkyi vaan muutamia kotiin palaavia kirkkomiehiä --
kaikki vaatteihin käärittyinä, tuulta vastaan taistellen. He hajosivat
pian ja kadutkin jäivät tyhjiksi tuulten temmeltää.

Yksinäisellä polulla, joka mutkitteli kaupungin takaisella tuulisella
mäellä, kävelivät Fonn ja Kornelia. Siellä ylhäällä oli tuuli kahta
kovempi.

Se repi känkyräpuita, jotka jäykkine, mustine oksineen ponnistelivat ja
vinkuivat, niinkuin olisivat kärsineet kauheita tuskia. Se riehui
vastustuksetta paljaitten vuorien yli ja tunkeutui ohuen maakerroksen
alle, ikäänkuin se olisi tahtonut kuorittaa sen pois, tupruutteli
irtonaista hiekkaa, kuin savua ja heittäytyi sitten vimmastuneena
kanervikkoon, joka tuli semmoiseen raivoisaan liikkeeseen, että luuli
sen mielettömässä raivossa tahtovan tempautua irti ja paeta suojaan.

Pappi ja Kornelia astuivat hitaasti eteenpäin kumarassa ja vinosti
tuulta vasten. He puhuivat hiljaan ja yhtä mittaa -- usein tukahutti
tuuli heidän sanansa. Molemmat, etenkin Fonn, puhuivat surullisella
kiihtyneellä äänellä. Sanomaton tuska tuntui ikäänkuin kuristavan
Fonnin kurkkua; hän näytti mieheltä, jota ääretön, auttamaton
onnettomuus oli kohdannut.

»-- -- Jollen minä olisi kuullut sitä teidän omalta isältänne -- -- en
minä olisi sitä koskaan uskonut! -- Ja nytkin -- nytkin -- kysyn minä
itseltäni: onko se todellakin tapahtunut!»

Sitten hän oli kauvan aikaa vaiti.

»Te tiedätte, kuinka vapaa hän on mielipiteiltään?» alkoi hän taas.

»Tiedän.»

»Te ehkä olette hänen kanssaan yhtä mieltä.»

Kornelia pudisti päätään.

»Ja kuitenkin? -- ja kuitenkin! -- Minä en sitä ymmärrä. Hänen
kaltaisensa kadotuksen lapsi.»

»Minä en luule -- -- että se -- joka rehellisesti etsii totuutta, on
kadotettu.»

Fonn heilutteli sääliväisesti päätään.

»Tyhjiä sanoja, tyhjiä sanoja. Totuus on vain yksi ja se on meille
ilmoitettu.»

Kuin Kornelia ei siihen mitään vastannut, jatkoi hän.

»Kuka sitten voipi vastustaa, kuin _teidänkin_ sielunne piti
pimitettämän?»

»-- -- Sitäkö te tahdoitte minulle sanoa?»

Fonn pysähtyi.

»En, en -- ei tätä -- vähäpätöistä. Minä -- minä luulin, että Jumala ei
tätä tahtonut, ei voinut sallia sen tapahtua. Minä toivoin, että Hän
antaisi minulle sanoja, niin voimakkaita, että te niissä näkisitte
Hänen voimansa. Minä toivoin saavani voimia herättää kuolleita. Ja nyt
-- nyt minulla on vain laimeita, voimattomia sanoja --»

He astuivat vähän aikaa ääneti eteenpäin. Värähtelevällä äänellä alkoi
Fonn taas:

»Kuinka usein me olemme astuneet tätä tietä -- yhteisen ikävöimisen,
yhteisen toivon yhdistäminä. -- -- Kornelia, ettekö te ole tallettaneet
ainoatakaan rakasta, kehoittavaista muistoa siltä ajalta? -- --»

»Minä olin usein kaukana, kuin te ehkä luulitte minun olevan hyvinkin
lähellä --»

»Ja sitä te ette koskaan sanoneet?»

»En, minä taistelin hiljaisuudessa itseni kanssa.»

»Ja miksi te ette puhuneet?»

»Miksikö? -- Enhän minä koskaan ole uskaltanut puhua. En minä koskaan
ole saanut. Minunhan vaan piti olla vaiti ja totella -- etenkin
naistenhan tulee olla vaiti ja totella. Itsekin minä luulin, että niin
piti olla. Ja minä olen ollut vaiti -- -- kaihonnut -- mutta ollut
vaiti. Toisethan ovat puhuneetkin, mutta minkälaisen vastauksen he ovat
saaneet? -- Että heidän piti olla vaiti ja totella. -- -- Muistojako?
Onhan minulla muistoja, kehoittavaisia, mutta ei rakkaita muistoja.
Minä tahdon sanoa teille sen nyt, kuin minä ymmärrän, mitä minä olen
tuntenut, ja kuin minä uskallan puhua: minä olen vihannut tätä tietä
teidän ja noiden toisten tähden. Minä olen vihannut teitä ja noita
toisia, jotka juoksevat meillä, pelännyt ja vihannut heitä, ja minä
olen vihannut sitä sanaa, joka on antanut teille semmoisen oikeuden.
Minä sanon tässä teille, että jollen minä olisi tuntenut köyhiä,
sairaita ja surullisia, joita tämä tyydytti ja lohdutti ja ennen muuta
teki lempeiksi ja ihmisystävällisiksi, niin olisin minä kauvan sitten
kadottanut rakkaimman toivoni.» -- --

Fonn pysähtyi kauhistuneena. Hän näytti siltä kuin salama äkkiä olisi
iskenyt hänen eteensä. Hän kääntyi selin tuuleen ja asettui Kornelian
eteen.

»Kornelia -- se ei voi olla mahdollista!» hän huusi.

Kornelia katsoi häntä ylpeästi silmiin.

»Olenko minä koskaan valehdellut teille?»

»Olette -- silloin kuin olitte vaiti.»

»Kuulittehan -- että minä luulin sitä velvollisuudekseni.»

»Vihanneet! -- Vihanneet minua! -- Ja vihanneet sitä sanaa, jota minä
julistin? -- -- Hyvä Jumala!»

Hän vaipui kokoon. Rinta painui sisään; hän astui käyrässä ja hengitti
lyhyeen ja tiheästi. Hän ei siis koskaan, koskaan ollut mitään hänelle.
Ei ainoakaan niistä sanoista, joitten hehkua hän itse oli tuntenut, ja
joitten hän luuli valloittaneen hänet ainaiseksi, ollut vaikuttanut
mitään. Vieläpä ne olivat herättäneet inhoa, vihaa! -- Hänestä tuntui
kuin koko hänen elämänsä olisi hukkaan mennyttä sen kuullessaan. Jotain
hänessä murtui, hän tunsi äkkiä olevansa vanhettunut. Kylmä tuska
valtasi hänet, kuin hän tunsi elämän katoavan, ja kuin kuolintuskassa
hän huusi: »Kornelia, te olitte minulle kaikki ja te minut jätitte!»

»Sitä te ette enää ole oikeutettu minulle sanomaan.»

Fonn katsoi häveten alas, pysähtyi, oli vaiti vähän aikaa ja sanoi
sitten:

»Minä olen ollut sokea. Jumala ohjatkoon teitä oikealle tielle.
Hyvästi.» --

Kornelia astui alas kaupunkiin; Fonn jäi vuorelle. Hän otti hatun
päästään jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa ja kuljeskeli kauvan aikaa
edestakaisin autiolla polulla. Hän puhui itsekseen, tutki itseään. Yksi
ainoa sana oli ilmaissut koko hänen surunsa. »Kornelia, te olitte
minulle kaikki.» Häpeällinen tunnustus! -- Oliko se totta? -- Oli, oli,
oli. Syvä, hiljainen ilo työtä tehdessä, hieno kauneuden loiste, joka
joskus oli kirkastanut elämän, ja se kaiken kurjuuden takaa kuultavan,
salaisen onnen tunne, jota hän usein oli tuntenut ja otaksunut uskon
lahjaksi -- kaikki tämä, sen hän nyt tiesi, oli tullut hänen kauttaan
ja katosi nyt hänen kanssaan.

»Siis: Itsepetosta kaikki tyyni! Siis: Alusta taas!» Hän katseli kovaa,
alastonta, kauhean autiota polkua: »Kävellä tässä iloiten, kävellä
yksin ja kuitenkin iloiten!» Kuinka hän voisi sitä tehdä? -- -- Eihän
hänellä edes ollut voimia rukoilla. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen
täytyisi langeta, jos hän hetkeksikin pysähtyisi kävelystään. --

Vähitellen hän alkoi löytää lohdutusta juuri yksinäisyytensä tunteesta.
Oli jotain vahvistavaa, rohkaisevaa tässä äänettömässä kävelyssä
autioilla poluilla ja ajatuksessa, että siten hän kävelisi koko
elämänsä, etsien voimaa ainoastaan korkeimman liitosta. Hän alkoi
ehdottomasti puhua ihmisille tämän yksinäisen aseman antamalla arvolla,
puhua uusia, kovia, säälimättömiä sanoja. Häntä lohdutti asettaa
tulikuuma rauta arimmalle kohdalle, antaa kylmän haudanilman virrata
kaikkialle, missä oli uhkuvaa, tuoksuvaa elämää, iloa ja onnea. --

Hän oli kävellyt tätä tietä niin usein yhdessä Kornelian kanssa, ja hän
tiesi sen nyt, yhdessä tuhansien huonojen unelmien kanssa. Hän tahtoi
kävellä sitä tietä vastakin, kävellä usein, mutta yksin ja ainoastaan
saadakseen voimia julistaa surun evangeliumia ihmisille. --

Samaan aikaan kuin Fonn käveli yksin vuorella aina etsien tuulisimpia
paikkoja, kuljeskeli toinen pettynyt mies alhaalla puistossa, mutta
tuulen suojassa. Se oli Björnholt. Knutin kihlaus Kornelia Vikin kanssa
oli ollut kauhea isku hänelle. Kaikki, mitä hän oli tehnyt
yllyttääkseen kaupunkilaisia Knutia vastaan, oli melkein turhaa. Häntä
ei enää uskottu. Sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut hänelle; mutta
se oli aivan selvää -- hänen sanojaan epäiltiin. Se mies, jonka kanssa
Kornelia Vik meni kihloihin, ei mitenkään saattanut olla niin
turmeltunut, kuin miksi Björnholt oli hänet kuvannut.

Björnholt oli alakuloinen. Hän ei nähnyt mitään neuvoa. Knut ehkä
valittaisiin. Hän oli epätoivossa. Sitä paitse oli ilkeän raskas ilma
ja päällepäätteeksi sunnuntai. Hänestä näytti kaikki liittäytyneen
häntä vastaan. Hän oli koettanut kaikenlaista saadakseen päivän
menemään. Ensin oli hän koettanut heittäytyä pitkäkseen, sytyttää
piippunsa ja vajoutua tutkimaan vanhaa maakuntakertomusta, jonka hän
äskettäin oli kaivanut esille. Siinä kerrottiin kummallisia asioita --
etenkin papeista -- ja siinä vallitsi keskiaikanen henki, joka häntä
miellytti. Mutta ei se ollut voinut hänen huomiotaan kiinnittää.
Tuskastuttava levottomuus vaivasi häntä. Hänen täytyy mistä hinnasta
tahansa toimittaa jotain, tuntea omia voimiaan, omaa valtaansa,
salamana käydä jonkun kimppuun. Jos olisi ollut arkipäivä, olisi
hänellä ollut koulu -- mutta mitä hän nyt tekisi? Hänellä oli hyvin
kapinallisia ajatuksia lepopäivästä. Ei suinkaan tarvinnut epäilläkään,
ettei siitä tullut syyttää pappien ahneutta ja vallanhimoa!

Björnholt oli mies, joka eli aatteen puolesta. Julkisesti ei hän, paha
kyllä, tällä hetkellä voinut mitään sanottavaa tehdä asiansa vuoksi.
Mutta äkkiä selvisi hänelle, että hän saattoi toimia yksityisesti --
sunnuntainakin. Hänen mielentilansa parani useita asteita, kuin hän oli
saanut sen asian selville; hän puki joutuisasti päälleen takin, kaapasi
hatun ja kepin ja lähti työväen kaupunginosaan.

Björnholt oli hyväätekeväinen mies. Hän auttoi useaa köyhää perhettä;
hän olisi voinut antaa viimeisen paitansa tarvitsevalle. Siitä hyvästä
vaati hän ainoastaan, että ne, joita hän auttoi, käyttäytyivät siivosti
eivätkä sekaantuneet, niinkuin hän sanoi, juoniin.

Hän meni ensiksi pesijänsä luo. Hän oli kuullut, että tämän luona asui
yksi työlakon tehneitä työmiehiä. -- Asia oli pian selvitetty. Vaimo
tunnusti heti, mutta puolusti itseään sillä, että asianomainen oli
sukua perheelle. »Sukua tai ei, se on sama», Björnholt sanoi. »Ei
mitään salakähmää, matami Hansen, muuten meidän välistämme loppu
tulee.»

Hänen seuraava käyntinsä oli sukkelan, mutta hyvin köyhän
tuntiopettajan luo, jolle Björnholt oli hankkinut työtä koulussa. Se
oli hoikka mies, rinta sisään painunut ja kasvojen väri harmaa.
Björnholt istuutui sisääntultuaan, toinen jäi seisomaan.

»Niin -- vain! Teistähän on nyt tullut hurjastelija?»

Toinen koetti hymyillä; mutta hänen silmänsä ja hänen ryhtinsä
osoittivat pelkoa.

»Älkää kieltäkö. Minä tiedän, että te seurustelette Aage Stormin ja
Pietari Strömin kanssa -- ehkä itse Knut Holtinkin kanssa. Te olitte
äskettäin seurassa ja olitte siellä lausuneet vapaamielisiä sanoja --
hyi! Minkä verran teillä on älyä! Mies teidän asemassanne, ja teillä on
vaimo ja lapsia! Mutta tietäkää se, että jos se tapahtuu toisen kerran,
niin minä puhun rehtorille ja te saatte eron.»

Hän nousi ylös. Toinen oli masennettu. »Se ei ole tapahtuva toisen
kerran, herra yliopettaja, oltiin vähä iloisia --»

»Hyvä, Pedersen, hyvä. Sattuuhan se meille kaikille. Noudattakaa minun
neuvoani. Älkää olko olevinanne. Älkää viisastelko, Pedersen, älkää
viisastelko, se on viisauden ydin. Te olette kunnon mies, ahkera mies,
Pedersen. Käykää minun luonani jonain päivänä -- minulla olisi teille
vähän työtä.»

»Tuhannet kiitokset, herra yliopettaja.»

Björnholt nyykäytti päätään ystävällisesti ja lähti. Hän tunsi erittäin
virkistyneensä.

Nyt oli hän, niinkuin mainittiin, puistossa. Kesällä kuljeksi hän
siellä joka sunnuntai muutamia tuntia siihen aikaan, kuin kaupungin
lapsenhoitajat olivat siellä pienokaistensa kanssa. Björnholt ei ollut
sivistyneitten naisten ihailija. Hän luuli heidän aina hänessä
riippuvan. Mutta ei hän kuitenkaan ollut tunteeton naiselliselle
sulolle, kuin se kohtasi häntä esimerkiksi pienen sievän palvelustytön
muodossa, joka herrasteli puistossa sunnuntai-iltapuolella. Hän inhosi
lapsia, mutta kuin hän oli puistossa, eivät ne häntä peloittaneet. Hän
oli milloin minkin lapsenvaunun luona ja mörähteli lapsille jotain,
jonka piti heitä mielittää, mutta aina sai heidät huutamaan. Sitten hän
alkoi puhella piikojen kanssa. Puistossa hän oli demokraatti. Hän
ilvehti heidän sulhasistaan, lykki heitä ystävällisesti kepillään
kylkeen, hymyili ja iski silmää ja lahjoitti heille appelsiinia ja
leivoksia. Se oli aivan viatonta huvia, jolle hän pani paljon arvoa.

Tänään ei hän kuitenkaan voinut toivoa tapaavansa siellä ketään
ystävistään. Olikin aivan autiota. Björnholt kuljeskeli käytäviä ylös
ja alas ja sunnuntain hiljaisuus ja raskas sää alkoivat taas ahdistaa
häntä, kuin hän äkkiä huomasi kaksi piikaa, jotka kävelivät ja söivät
omenia ja raksuttelivat pähkinöitä ja nakkelivat kuoria toistensa
päälle ja virnailivat yhtä mittaa. Björnholt lähestyi leikkiä laskien
ja pääsi heti heidän armoihinsa. Hänellä oli vastustamattoman hauska
tapa kohdella heitä -- he nauroivat täyttä kurkkua ja nakkelivatpa
pähkinänkuoria hänenkin päälleen. Hän pysyttelihe koko ajan muutamia
askelia heidän edellään, niinkuin hän olisi ollut ohi menemäisillään,
kunnes he tulivat syrjäisemmille käytäville. Sitten hän käveli
hitaammin, ja tultuaan varmaksi, ettei ketään ollut lähitienoilla,
luuli hän, että hänen täytyi esiintyä kavaljeerina ja hän tarjosi
toiselle tytöistä käsivartensa. Keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi,
Björnholt oli melkein päässyt surumielisestä mielentilastaan ja oli
tarttunut toisenkin tytön kainalokynkkään, kuin he tienkäänteessä
seisoivat aivan vastatusten miehen kanssa, jolla oli sarvisankaiset
silmälasit ja sotilaan kaulahuivi. Björnholt irtautui naisista, mutta
oli jo huomattu. Kävelijä, toimittaja Höjsen, nosti syvään hattua ja
sanoi mennessään sivu liehuvin liepein: »Kuten ainakin ulkona ja
suojaamassa yhteiskunnan pyhimpiä oikeuksia, herra yliopettaja!»

»Senkin vietävä!» Björnholt huusi ja hosui kepillään pensaita. Kuin
toinen naisista taas tahtoi lähestyä, lykkäsi hän hänet muitta mutkitta
syrjään sanoen: »Äh, menkää --!» ja meni möristen ja pärskyen
puistosta.

Hänen hyvä tuulensa oli taas mennyt. Hän päätti mennä kotiin ja koettaa
pitäjän kertomusta.

Aluksi hän ei kuitenkaan päässyt kotiin. Hän nimittäin tapasi kadulla
Vildhagenin, jolle hän heti valitteli politillisten asiain huonoa
käännöstä. »Kuulkaas, ettekö te ja muutamat muut voisi muuttaa tytön
mieltä. Minun mielestäni sen pilaisi olla helpon asian; onhan hän
teikäläisiä.»

»Me koetamme tehdä parastamme -- mutta me emme voi olla varmat
onnistumisesta.»

»Surullista, surullista!» Björnholt jupisi. »Hänet vielä valitaan, niin
mahdottomalta kuin se kuuluukin.»

»Niin, kukapa sitä uskoisi? Eikö luulisi, että Jumalan sormi --?»

Björnholt heräsi.

»Hitto vieköön -- tiedättekö te mitään? Ovatko mielet ehkä
kääntyneet --?»

»Ne ovat hänen puolellaan.»

Björnholt taas laimistui. »Minä luulin teidän urkkineen jonkun vehkeen»,
hän sanoi.

»Minä sanoin Herran sormi --»

»Niin, niin -- tietysti -- luonnollisesti --» jupisi Björnholt ja
haukotteli.

He astuivat vähän aikaa ääneti.

»Nämät ovat vaikeita aikoja kauppiaille», Vildhagen huomautti.

»Noo, hyvätkin kauppiaat valittavat aina. Tehkööt vararikon, he saavat
akordin ja ansaitsevat viisikymmentä tai kahdeksankymmentä prosenttia.»

Vildhagen hymyili tyynesti. --

»Eiväthän kaikki voi saada akordia.»

»Mitä vielä!»

»Minä tiedän ainakin yhden, joka --»

»Kenen?»

»Laivanisäntä Holtin.»

Björnholt pysähtyi ja tarttui toista takkiin.

»Mitä te sanotte, mies? Arne Holtko? Kummitteleeko hänelle?»

»Sanokaa, herra yliopettaja -- olemmehan me yhtä mieltä siitä, että
nämä vaaralliset ajat vaativat järjestyksen miehiä, kristillisiä
järjestyksen miehiä etunenään --»

»Niin, niin!»

»Oletteko te tarkemmin miettineet asiaa?»

Björnholt katseli kirkkoväärtiä tutkivin silmin.

»Hm. -- Mitä te ajattelette -- Fonnista?»

»Luuletteko te? Ehkä. Se on erinomainen pappi. Mutta onko hänellä
politillista kokemusta --?»

»Ei, se on totta. Mutta Strand --?»

»Hän on uusi tällä paikkakunnalla.»

»Totta sekin. Hm --» Björnholt pureskeli raivostuneena partaansa,
puristeli keppiään, niin että rystöt kävivät valkeiksi, ja löi
vihaisesti viattomia pikku kiviä, joita oli tiellä. Hän lausui sanat
tuimasti sanoessaan:

»Niin -- te itse, Vildhagen -- ei suinkaan teitä saisi -- --»

»Ei, ei, herra yliopettaja -- minä pyydän kauniisti puolestani.
Ymmärrättehän te itsekin -- -- minun ammattini -- -- ja sitä paitse --
enhän niinä maallisista --»

»Mutta _hätätilassa_, Vildhagen -- mieluummin kuin vallankumooja --»

»Se on toinen asia. Kaikki, meidän kalleimpien harrastustemme tähden!»

»Te olette kallio, Vildhagen, kallio. -- Te puhuitte laivanisäntä
Holtista?»

»Se on hyvin surullista: hän on konkurssitilassa.»

»Se ei ole mahdollista.»

»Onpa niinkin. Suuri työväen paljous -- -- jonka luottamuksen hän on
onnistunut saamaan -- -- se on hyvin surullista.»

Björnholt seisoi suu auki.

»Holtko? Holtko konkurssissa?» jupisi hän aivan hiljaa.

»Herran sormi --»

Björnholt tarttui hänen käteensä.

»Kiitoksia, Vildhagen. Te olette kallio. Minun täytyy mennä kotiin.
Käykää katsomassa. Me voitamme, Vildhagen, me voitamme, hitto vieköön,
sittenkin.»

Björnholt riensi kaupunkiin; Vildhagen astui miettiväisenä eteenpäin ja
huomasi jossain solassa seisovansa vastatusten toimittaja Höjsenin
kanssa. Vildhagen tervehti ystävällisesti.

»No, Höjsen, kutka te nyt asetatte ehdokkaiksenne lähestyviin
vaaleihin?»

»Tietysti Aage Stormin ja tohtori Holtin.»

»Te olette todellakin rohkea mies, Höjsen. Konkurssintekijän pojan --
jos te sen vaalin voitatte, niin minä sanon, että te olette voimakas.»

»Konkurssintekijänkö? Kuka tekee konkurssin?»

»Ettekö te ole sitä kuulleet? Ettekö ole kuulleet, että Holt tekee
konkurssin?»

»E-en.»

»Hm. Niin. Hyvin surullista. Moni jää leivättömäksi, joka on luottanut
häneen. Saattoihan sen jo arvata. Kuin ei näihin aikoihin supista
liikettään eikä vähennä työpalkkaa --!»

»Te olette varma, te, Vildhagen. -- Vain niin. Konkurssi. Sepä oli
hittoa. Teistä tulee valitsija, Vildhagen. Ketä te valitsette?»

»Ehdollisesti Aage Stormia.»

»Ehdollisestiko?»

»Niin -- jos teidän puolueenne suostuu _varmaan_ mieheen hänen
rinnalleen.»

»Aha. Mutta minä en suostu kehenkään virkamieheen, sen te tiedätte.»

»Ei, ei --- mutta onhan niitä _toisiakin_ --»

He olivat Höjsenin asunnon kohdalla. »Ettekö käy sisään, Vildhagen,
niin voisimme puhua tästä asiasta vähän tarkemmin?»

»Kiitoksia.» -- --

Myrsky yltyy. Aallot kohoavat yhä korkeammiksi ja tulevat yhä
pitemmiksi. Ne näyttävät rientävän kaukaista maalia kohden huimaisevaa
vauhtia. Ne ovat lakkapäitä ja näyttävät petoeläimiltä, jotka
paljastavat hampaitaan. Ne ulvovat käheästi ja näyttävät hurjilta,
peljästyneiltä ja samalla nälkäisiltä. He ajavat saalistaan takaa, he
ahdistavat purjehtivia veneitä ja laivoja, yllyttävät toisiaan ja
huutavat: Eteenpäin, eteenpäin, tarttukaa niihin kiinni, kaatakaa ne,
heittäkää ne alas syvyyten, nujertakaa ne, syökää ne. Me tahdomme
ruumiita, ruumiita. Kaikki ulvoo, kauheata, julmaa ulvontaa -- ne
näyttävät mielettömiltä hurjasta hävittämishalusta. Tulee ajatelleeksi
nälkäistä, hurjistunutta raiviojoukkoa.

Ja kiihtyneen meren yli liitelee satoja merilintuja ja pitävät oikeata
helvetinkonserttia. On kuin he äkkiä olisivat huomanneet, mikä kauhea
arvoitus elämä on ja kuin samalla olisi vallannut heidät mieletön pelko
omasta olemuksestaan. -- --

Satamassa käyvät laivat levottomiksi. Ne sukeltelevat ja kiskovat
ankkuriköyttään, ja mastot notkuvat tuulessa.

Hämärissä lähti hiilihuoneen kohdalta vene vesille ja pyrki kohden
satamassa olevaa laivaa. Perässä istui laivanisäntä Holt kyyryssä. Hän
näytti surkealta siinä istuessaan ja kahden käden hattua pidellessään.

Hän kiipesi laivan kannelle ja meni sisään kojuun, jossa kippari virui
vuoteellaan ja poltti piippuaan. Hän nousi hitaasti ylös, kuin Holt
tuli sisään, ja istuutui vuoteensa reunalle.

»Hyvää iltaa», Holt tervehti ottamatta hattua päästään pois.

»Hyvää iltaa. Huono sää.»

»Niin on. -- Noo -- kuinkas käy?»

»Hänenkö kanssaan?»

Hän viittasi kädellään laivan peräpuoleen.

»Niin, niin.»

»Oo -- entisellään. Ajoittain hän raivoaa ja repii vaatteensa, toisin
ajoin hän istua tuijottaa eteensä.»

»Eikö hän tahdo lähteä?»

»Ei.»

»Te olette ilmoittaneet hänelle minun viimeisen tarjoomukseni?»

»Olen.»

»Mitä hän sanoi?»

»Hän tavoitteli lyödä minua.»

»Lyödäkö?»

»Niin, ja purra. Hän ei kammoksu mitään. Hän ei suinkaan ole hauska
vahtia.»

»Mutta hän ei _saa_ tulla maihin, kuulettehan te sen. -- -- Koettakaa
vielä kerran. Tarjotkaa hänelle kaksin kerroin.»

»Saahan koettaa.»

»Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Kuin Holt taas oli tullut maalle, seisoi hän vähän aikaa paikoillaan,
ikäänkuin miettien, mitä tietä menisi. Hän meni sitten hitaasti
muutamia askelia Vikin taloa kohden, mutta pysähtyi taas, köyristyi
viluisesti ja hieroi käsiään. Viimein oli hän tehnyt päätöksensä. Hän
meni suoraan talon portille ja soitti kelloa. Kello soi kumeasti. Kesti
kauvan, ennenkuin kukaan tuli. Viimein kuului sisäpuolelta askelia, ja
naisääni kysyi: »Kuka siellä?»

»Laivanisäntä Holt.»

Portti avattiin.

»Onko Vik kotona?»

»O-on», vastasi palvelija hitaasti. Häntä näytti vaivaavan yleinen
sunnuntaisurumielisyys. »Hän on konttorissaan.»

Holtin mieli hiukan keventyi. Hänen ei siis tarvinnut mennä
asuinhuoneeseen. -- Hän kolkutti konttorin ovea. Syvä, raskas:
»Sisään», kuului vastaukseksi.

Holt astui sisään. Se oli pieni, pihanpuoleinen huone. Mikä vaan
suinkin saattoi, oli tässä huoneessa rautaa. Siinä oli rautasohva
hevosen harjaksisella päälyställä, rautakaappi tärkeitä paperia varten,
rautatuoli ja rautainen sylkiastia. Vik istui ja luki paksua
terässankaista kirjaa. Huoneessa oli kylmä.

Vik otti lasit silmiltään ja katsoi hitaasti ylös, mutta ei heti
tuntenut sisääntulijaa, joka seisoi pimeässä. Vihdoinkin hänelle
selveni, kuka se kummituksen kaltainen laiha mies oli, joka seisoi oven
suussa hattu kädessä ja katsellen levottomasti ympärilleen.

He eivät olleet puhuneet keskenään sen päivän jälkeen, kuin Vik sanoi
entiselle kumppanilleen: »Jos sinä petät hänet, niin minä surmaan
sinut.» He olivat usein tavanneet toisensa vuosien kuluessa ja
taistelleet vastatusten, mutta he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet.

Tuntiessaan Holtin Vikin toinen käsi putosi niin raskaasti kirjalle,
että pöytä jysähteli. Sitten hän jäi istumaan liikahtamatta ja katsoi
jäykästi vastustajaansa.

»Hyvää iltaa, Vik», tervehti toinen.

»-- Iltaa.»

Holt tuli vähän lähemmäksi. Vik ei pyytänyt häntä istuutumaan.

»Minä tahtoisin mielelläni puhua sanan sinun kanssasi.»

»Pojastasiko? Ei siitä ole apua, Arne Holt.»

»Se ei ollut Knutista.»

»Oo-hoh?»

»Minä tulin tänne liikeasioissa.»

»Minun konttorini ei ole auki sunnuntaina.»

»Sitä minäkin ajattelin. Mutta minä pyydän sinulta anteeksi, että minä
tulen tähän aikaan. Minulla oli kiire.»

»Noo. Mitä sitten?»

»Minä tarvitsen rahaa.»

»Mitä?»

»Minä haen lainaa. Tahdotko sinä auttaa minua?»

»Auttaa sinua? -- -- Lainaako? -- -- Sinä tarvitset rahaa?» --

Vik hymyili. Paksu, luja liha hänen poskissaan vetäytyi vähän syrjään,
ja sitten tuli syvältä pieni, kapea säde, joka jääti.

»Sinä saat nähdä minun kirjani», Holt sanoi.

»En minä niistä huoli.»

»Minä maksan jokaiselle saatavansa.»

»Niin, maksa, mies.»

»Sinä itse minun asemassani koettaisit keksiä keinoja --»

»En minä ainakaan sinun keinojasi koettaisi.»

»Se on, sinä et tulisi minun luokseni apua pyytämään.»

»Ennen minä kerjäisin, ennen kuolisin nälkään.»

Holt oli vaiti hetkisen.

»Sinä olet leppymätön.»

»Minä en tahdo auttaa minkäänlaista hurjistelua.»

»Hm, minun liikettänikö sinä et suvaitse?»

»Ei. Minä en suvaitse sinua.»

»Sinä et siis tahdo.»

»En.»

Kuin Holt jonkun aikaa mietittyään taas alkoi puhua, oli hänen äänensä
epävarma.

»Minä en olisi koskaan voinut kääntyä kenenkään muun vastustajani
puoleen tämmöisellä rukouksella. _Sinulta_ minä saatan pyytää sitä,
sillä minä -- minä -- olen tehnyt sinulle väärin kerran. Minä en häpeä
nöyrtyä sinun edessäsi.»

Vik ei vastannut.

»Mutta en minä olisi tullut sinunkaan luoksesi ainoastaan liikettäni
pelastaakseni, itse pystyssä pysyäkseni.»

»Hm. Sinä uhraat itsesi tietysti niitten tähden, jotka sinä saatat
perikatoon.»

»Minä en saata ketään perikatoon.»

»No -- kenen tähden sinä sitten olet tullut?»

»Knutin.»

Holtin ääni värähteli sitä sanoessaan ja hän yski useampia kertoja.

»Ahaa, minä ymmärrän. Minunhan nyt tulee harrastaa sinun liikkeesi
menestymistä; mehän olemme nyt tavallamme kumppanuksia, kuin minun
tyttäreni on mennyt kihloihin sinun poikasi kanssa. Sinä olet hyvä
keinottelija ja olet aina ollutkin. Mutta tällä kertaa olet sinä
erehtynyt.»

»Ei, ei, en minä niin tarkoittanut», sanoi Holt innokkaasti.

»Tietysti et, sinä kai taas tarkoitit jotain ylevää.»

Holt katsoi surullisesti eteensä. Hän yritti useampia kertoja turhaan
puhua, ennenkuin se onnistui. Viimein hän alkoi:

»Kuule nyt, Vik. Jos sinulla olisi poika ja _semmoinen_ poika kuin
minulla, niin sinä käsittäisit minua. Minun poikani --» tässä hän
oikasihe ylpeästi ja katsoi rohkeasti Vikiä silmiin -- »on tavattoman
lahjakas. Hänellä on suuri tulevaisuus -- hänellä on elämän tehtävä,
Vik. Hän kyllä raivaa itselleen tien, käyköön minulle kuinka tahansa;
mutta etkö sinä voi käsittää, että se on minulle aivan sietämätöntä
ajatella, että minä itse panen raskaimmat kivet hänen tielleen, ja
että minä sen vuoksi olen valmis tekemään vaikka mitä, koettamaan
viimeistäkin keinoa, astumaan raskainta tietä, ettei se saisi tapahtua.
Sen vuoksi minä pyydän sinua --»

Vik nousi seisomaan.

»Kuinka on sinun laitasi, Holt? Olihan sinulla ennen hyvä pää. Onko
sinun järkesi tullut vialle? Minäkö auttaisin sinun poikaasi niille
järjettömille teille, joille sinä silmittömyydessäsi olet hänet
houkutellut? Minäkö auttaisin sinua ja sinun poikaasi ja niitä
roistoja, jotka teitä seuraavat, kumoamaan kaikkea, mikä on pyhää? Minä
kysyn sinulta vielä: onko sinun järkesi vialla?

»Sinä siis et tahdo?» kysyi Holt vielä kerran aivan matalaan.

»En.»

»Minä pyydän sinua, Vik, minä rukoilen sinua.»

»En.»

»Ajattelepa, miltä se isästä tuntuu -- sinä auttaisit ketä tahansa
muuta minun sijassani. Minä tahdon tunnustaa kaikki sinulle -- sinä
saat katsoa minun sydämmeni salaisimpiin sopukoihin. Sinä saat tietää
vieläkin: Paitse että minä mieluummin tahdon nöyrtyä, kuin vahingoittaa
poikaani hänen toimessaan, niin tulee vielä jotain muuta lisäks -- --
niin, se voipi sinusta näyttää vähäpätöiseltä -- ja eihän se paljoa
olekaan -- -- mutta sinä saat sittenkin tietää sen: minä häpeän poikani
edessä; on niin raskasta tunnustaa hänelle, etten minä ole voinut
paikkaani täyttää.»

»Turhamielinen narri.»

»Niin, niin, sano vaan -- ehkä sinulla on oikein. Mutta -- käsitäthän
sinä minua? Minä rakastan, minä kunnioitan, minä ihailen häntä niin
suuresti. Onhan sinulla itselläsi lapsi -- auta minua Jaakko,
autathan?»

Hän vapisi, hänen äänensä oli itkunsekainen, hän oli käynyt yhä enemmän
kumaraan, yhä nöyremmäksi.

»En.»

»Onko se sinun viimeinen sanasi, peruuttamattomasti viimeinen sanasi --
sinä et tahdo?»

»En.»

Jokainen kielto tuli kuin isku. Joka kerralta hänen ruumiinsa ikäänkuin
vavahti, joka kerran hän polki jalkaa kovemmin lattiaan ja painoi
huuliaan kovemmin kiinni. Hän kävi yhä enemmän raudaksi, hän muuttui
siksi samaksi metalliksi, joka ympäröi häntä.

Kuin hänen viimeinen kieltonsa oli lausuttu, oikasihe Holt kuin
teräsjousi, joka oikenee. Hänen silmissään oli entinen haukankatse.

»Minä olen luullut sinua suuremmaksi mieheksi. Sinä oletkin pieni,
ahdasmielinen mies, Jaakko Vik.»

Vik hymyili pilkallisesti. Hän kääntyi suoraan vastustajaansa. Hänen
kasvonsa olivat tuhanharmaat, huulet muodostivat kaksi valkeata juovaa.

»Auttaako sinua?» hän huusi. »Tiedätkös, Holt, että kuin minä näinä
vuosina olen kulkenut sinun ohitsesi kadulla, minä vain töin tuskin
olen voinut hillitä itseäni käymästä sinun kimppuusi, lyömästä sinua
alas kadun lokaan, johon sinä kuulut, ja polkemasta sinua palasiksi.
Sinuako minä auttaisin, joka olet juonitellut minulta kaikki, mitä minä
enimmin olen maailmassa rakastanut! Ei, kerjäläiseksi ja katupelätiksi
minä tahdon nähdä sinun joutuvan. Täältä minun talostani minä tahdon
nähdä sinun viluisena ja nälistyneenä hiiviskelevän laitureilla, minä
tahdon nähdä sinun kerjäävän eikä mitään saavan, minä tahdon nähdä
katupoikien osoittavan sormellaan konkurssin tehnyttä, minä tahdon
nähdä sinun tulevan hulluksi, sitä minä tahdon. Sillä hulluksi sinä
tulet ylpeydestä, ja sinä päivänä, jolloin sinut nostetaan
katukivitykseltä hulluinhuoneeseen vietäväksi, -- silloin sinä saat
almun minulta, mutta et ennen, usko se.»

Hän meni ovelle, kiskasi sen auki ja osoitti ulos.

»Minä voisin vastata sinulle, mutta minä olen vaiti», Holt sanoi. »Minä
olen tehnyt sinulle väärin.»

»Ulos, seikkailija!»

»Hyvästi, sinä kristitty totuuden mies.»

Vik paiskasi oven lukkoon hänen jälkeensä. Hän hengitti syvään ja istui
sitten taas tuolille pöydän ääreen. Hän oli asunut konttoriinsa
suljettuna tyttären kihlaantumisen jälkeen. Unettomina, huolekkaina
öinä oli hän tuntikausia istunut tällä tuolilla ja lukenut
terässankaista kirjaa. Hän alkoi taas lukea siitä, mihin oli jäänyt
Holtin tullessa, ja luki edelleen Israelin kostavasta Jumalasta.

Vähän aikaa Holtin talosta lähdettyä, soitettiin taas portilla. Kaksi
sadetakkeihin puettua olentoa -- ulkona oli alkanut sataa -- kysyi
neiti Korneliaa. Ne olivat Vildhagen ja matami Tvet. Palvelija käski
heitä asuinhuoneeseen, jossa Kornelia ja neiti Vik istuivat kukin
kirjansa ääressä.

Tulijat tervehtivät hitaalla tavalla ja makealla hymyilyllä, joka oli
käytännössä »ystävien» kesken. Vildhagen pyyhki ahkeraan kasvojaan
ruutuisella nenäliinalla. Huone täyttyi hänen siinä ollessa vähitellen
hien ja liiman hajulla.

Sekä neiti Vik että Kornelia olivat vähän ihmeissään tämän käynnin
johdosta. Vildhagen ei käynyt säännöllisesti Vikissä, eikä matami Tvet
koskaan, sen jälkeen kuin hänellä, niinkuin hän sanoi, oli ollut onni
päästä Strandin torstaihartaushetkiin osalliseksi.

Neiti Vik ei voinut antaa matami Tvetille anteeksi, että hän oli
eronnut heidän naisyhdistyksestään ja liittynyt Strandiin. Sen jälkeen
hän piti häntä puoleksi langenneena. Hän otti nyt sen vuoksi hyvin
kylmästi vastaan ja kääntyi etupäässä Vildhagenin puoleen ja sanoi,
että Vik oli konttorissaan, mutta että hän menisi sanomaan, että
kirkkoväärti oli täällä.

Vildhagen katsoi lattiaan ja yski.

»Kiitoksia -- mutta emme me oikeastaan Vikiä itseään, me --
tahdomme --»

»Ei, ei ollut Vikiä», vakuutti matami Tvet ja katsoi karsaasti
Korneliaan.

Syntyi äänettömyys. Matami Tvet, joka oli istuutunut, näytti
haavurilta, joka valmistautuu jännittävää leikkausta tekemään,
mielissään levittelee kiiltäviä, leikkaavia, sahaavia ja pistäviä
aseitaan ja antaa niiden välkkyä päivänpaisteessa. Hän katseli
seuralaistaan ja apulaistaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Minä
olen valmis, laita potilas kuntoon.»

Nopea käsityskyky ei ollut neiti Vikin vahvimpia ominaisuuksia,
mutta katseltuaan vähän aikaa matami Tvetiä ja seurattuaan hänen
katseitaan, alkoi hän aavistaa, mitä vieraat tahtoivat: he olivat
käännytysmatkalla, ja käännettävä oli Kornelia.

Neiti Vik oli hyvin jumalinen nainen. Hän harrasti lähetystä ja
yhdistyksiä, hän oli hyvin innostunut hommaamaan hartaustyynyjä ja
suuresti mieltynyt kristilliseen iltapuolisuklaatiin. Hän muisteli sitä
aikaa elämästään, jolloin ei ollut torstaihartauksia ja kristillisiä
teeiltamia »salissa» eikä makeisia pureskelevia naisia vierailemassa,
kauhean tyhjäksi ja kolkoksi. Hän siunasi kaikkia niitä pappia, jotka
olivat vireille herättäneet kokoukset ja hartausompelukset, ja etenkin
rakasti hän Fonnia, jota hän usein seurasi hänen käännytysmatkoillaan.
Ei hän siis vastustanut niitäkään -- päinvastoin; hän kävi itse
ominpäin parissa kolmessa köyhässä perheessä muistuttamassa heitä
velvollisuuksiaan täyttämään: kärsimään nöyrästi. Mutta ei hänelle
koskaan ollut juontunut mieleen, että joku hänen veljistään tai
sisaristaan Herrassa uskaltaisi tulla hänen veljensä taloon, hänen ja
Kornelian kotiin semmoisessa käännytystarkoituksessa. Kaikki ne
perheet, joissa hän itse ja Fonn kävivät, olivat hänen mielestään
halvempiarvoisia ihmisiä kuin hän ja hänen omaisensa; ne olivat oikeita
turmeltuneita, joille raamattu sanoi kovimmat sanansa ja joitten vuoksi
koko lähetys- ja käännytystoimi oli pantu voimaan. Kyllähän hän tiesi,
että hän ja hänen omaisensa olivat noin ylimalkaan syntisiä -- Jumala
paratkoon -- mutta kuin uskonnollista ja varakasta perhettä, niinkuin
Vikin, kohdeltiin samalla tavalla, kuin noita köyhiä perheitä, kuin
sitä solvaistiin ihmisten silmissä käännytysyrityksillä, -- niin oli se
loukkausta, ivaa ja niin hävytöntä, että se hetkeksi teki hänet
täydelleen sanattomaksi.

Vildhagen oli pannut kätensä ristiin. Hän yski useampia kertoja ja
sanoi viimein:

»Me tulimme tänne siinä tarkoituksessa -- rakkaudessa puhuaksemme
kristillisen sanan teidän kanssanne, neiti Kornelia.»

»Liian suoraan», sanoivat matami Tvetin haukansilmät, ja molemmat
suuret torahampaat toistivat: »Me olemme valmiit.»

Kornelia nousi tulipunaisena ylös, mutta istuutui taas ja odotti
ääneti, mitä tuleman piti.

Vildhagen kääntelihe levottomana tuolillaan, hikoili, kävi punakammaksi
ja imelämmäksi ja jatkoi viimein:

»Ettekö te enää ole meidän, neiti Kornelia?»

»Se on oikein», sanoivat matami Tvetin pyövelinkasvot. »Nyt sinä saat
kuulla, hän ei voi vastata puolestaan ja silloin minä isken hänet.»

Kornelia nousi taas ylös ja jäi seisomaan lattialle.

»Mitä te tarkoitatte?» hän kysyi.

Vildhagenin katse alkoi tapansa mukaan etsiä lattialta jotain, jota se
ei koskaan löytänyt, ja matami Tvet katseli ympärilleen suurella,
kristillisellä katseella, joka sanoi: »Hän kysyy, mitä te tarkoitatte.»

»Hm, hm», Vildhagen taas alkoi, »usko on kallis lahja --»

Silmillään matami Tvet sanoi levottomasti: »Ei niin paljon mutkia;
olenhan minä valmis», mutta kielellä:

»Vildhagen, pitihän meidän puhua langenneista?»

»Niin -- taisi olla», Vildhagen vastasi ja katsoi nyt kattoon. Hänen
piti juuri taas tarttua puheeseen, kuin neiti Vik keskeytti hänet. Hän
oli nyt tullut täyteen tajuunsa ja oli tehnyt päätöksensä: se ei saisi
tapahtua.

»Miten on teidän miehenne laita nyt, matami Tvet?» hän kysyi, ikäänkuin
se olisi ollut viattomin kysymys maailmassa.

Matami Tvet ehdottomasti hypähti tuolilla. Matami Tvetin miehen laita
oli nimittäin vähän omituinen. Hän vietti kurjaa elämää syrjäisessä
vinnikamarissa, jossa hän teki vähän kirjansitojan työtä. Kerrottiin
että matami Tvet käytti häntä sekä renkinään että piikanaan ja
muutenkin piti kovalla ja niukalla. Hän ei koskaan saanut lähteä
talosta -- heillä oli pieni mökki ulkopuolella kaupungin rajaa -- ja
kun heille tuli vieraita, sulki hän hänet huoneeseensa. Pitkiin
aikoihin vaan huhuiltiin. Mutta viimein onnistui laihan, aran miehen
pettää vaimonsa valppaus. Hän hiipi kaupunkiin ja silloisen papin luo,
jolle hän valitti hätäänsä. »Minä puhun hänen kanssaan», oli pappi
sanonut; mutta silloin mies aivan hätääntyi; hän pyysi ja rukoili
pappia, ettei tämä ilmaisisi hänen siellä käyneen. »Mutta miksi ei?»
tämä kysyi. -- »Hän lyöpi minua», vastasi mies suoraan, »ja sitten en
minä saa panna puita pesään.» -- Mutta kuin pappi sitten kysyi häneltä,
mitä hän tahtoi, tuli ilmi, ettei mies ollenkaan ollut ajatellut, että
ylimalkaan jotain tehtäisiin -- hän oli vaan yhden ainoan kerran
tahtonut keventää sydäntään, ja kuin hän nyt oli tehnyt sen, hiipi hän
kotiin takaisin, tyytyväisenä, kuin oli päässyt hengissä vaaralliselta
retkeltään.

Matami Tvet ei vastannut neiti Vikin kysymykseen. Hän katsoi häneen
vihaisesti ja kääntyy taas Vildhageniin. »Me puhuimme --», hän alkoi
saadakseen Vildhagenin taas tolalle; mutta neiti Vik taas keskeytti.

»Tehän aiotte mennä naimisiin Vildhagen?»

Vildhagen joutui hämilleen. Oli vain puoli vuotta siitä, kuin hänen
vaimonsa oli kuollut, eikä senvuoksi ollut vielä julkista, että hän oli
huomannut Jumalan tahdon uusien naimisten suhteen. Kuin hän vaan ryki
nöyrästi, jatkoi neiti Vik: »Kerrotaan teidän kosivan matami
Johanssenia, ja onhan hän hyvissä varoissa.»

Vildhagenin oli todellakin tukala olla. Hän pyyhki lakkaamatta
kasvojaan ruutuisella nenäliinallaan, eikä hänen katseensa enää
ollenkaan kohonnut lattiasta.

»Ei ihmisen ole hyvä olla yksin», hän huomautti.

»On hyvä, kuin on rahoja pankissa», sanoi neiti Vik kuivasti.

Vildhagen koetteli hymyillä, mutta se ei onnistunut. Syntyi pitempi
äänettömyys, jolla ajalla neiti Vikillä näytti olevan erinomaisen hyvä
olla: Molemmat käännättäjät tekivät vielä muutamia heikkoja yrityksiä
asiaan kiinni päästäkseen; mutta neiti Vik puuttui joka kerran niin
itsepäisesti puheeseen mieskohtaisilla huomautuksilla heidän
yksityisistä asioistaan, jotta matami Tvet viimein kesken puheen nousi
ylös säihkyvin silmin ja kalistellen suuria hampaitaan.

»Ei, Vildhagen, aivanhan me unohdamme hartaushetken meillä», hän sanoi.

Myös Vildhagen nousi. Matami Tvet sanoi jäähyväiset kuin haukka,
kirkkoväärti kuin lammas, ja molemmat tallustivat tiehensä toinen
sähisten, toinen nöyränä, molemmat suuttuneina ja samalla noloina.

Kuin he olivat poissa, syleili Kornelia tätiä, suuteli häntä ja sanoi:
»Kiitoksia.»

Neiti Vik päästi vihansa oikein valloilleen. Se »halpa, narrimainen
nainen», joka neiti Vikin mielestä olisi »toimitettava pois», ei
suinkaan saanut sisarellista kohtelua. Mutta kuin hän oli tyhjentänyt
vihansa, sanoi hän: »Mutta, hyvä Jumala, että sinä kuitenkin saatoit
niin tehdä, Kornelia!»



XI.


Pieni vuonolaiva sai kokea jotain uutta, kuin se muutamia päiviä
myöhemmin tuli kaupungin rantaan. Ei ollut kantajia, ei joutilaita eikä
uteliaita vastassa. Laituri oli tyhjä ja lähimmät torit ja avonaiset
paikat samoin. Se oli arvoitus, joka vasta selvisi, kuin »satamamies»
tuli laivalle veneellään. Kaupungissa oli taas työmiesmeteliä. »Ne ovat
Holtin työmiehiä», hän sanoi; »he ovat vannoneet hävittävänsä linnan.»

Tämän kuulleessaan kaikki matkustavaiset katsoivat kahta nuorta miestä,
joita tämä tieto koski likemmin kuin ketään muuta laivassa olijaa,
nimittäin Knutia ja Pietaria, jotka palasivat kotiin yhteisen tuttavan
luota kaupungin läheisyydestä.

Kaikki riensivät niin pian kuin mahdollista maihin. Pääkatua pitkin
kulki ihmisvirta linnaa kohden. Joka taholta kuulivat Knut ja Pietari
kysymyksiä, selityksiä ja arveluita. -- »Hän kuuluu pettäneen heitä
aika lailla», sanoi joku. -- »Holtissa on aina ollut jotain epävarmaa»,
huomautti viinakauppias, joka suurella liikkeellään oli saavuttanut
yleisen kunnioituksen.

Saattoi kuulla melua linnan puistosta kauvaksi kadulle. Vihellettiin,
meluttiin ja huudettiin hurraata. Äänistä huomasi, että nuoriso oli
etukynnessä.

Knut ja Pietari olivat tulleet puistoon. Aituus oli pitkälti maahan
kaadettu; he saattoivat aukoista nähdä taistelukentän. Linnan edusta
oli täynnä ihmisiä, jotka kuitenkin näyttivät olevan jotensakin
rauhallisia. Vakinaiset meluajat, nuoriso, temmeltelivät puiston
etäisemmissä osissa. Taisipa niin olla, että nuorilla kapinoitsijoilla
oli hauska! Herranen aika sitä iloa, kuin kerrankin sai mielin määrin
tepastella suuressa, oivallisessa, mutta niin tavattoman vaarallisessa
puistossa, jonka ohi he tavallisesti olivat kulkeneet puoleksi
taikauskoisesti peläten, uteliaina tähystellen tarkkanäköistä omistajaa
ja hänen nerokkaita satimiaan, joista kerrottiin kummia. Enintään oli
joku heistä ennen uskaltanut pimeinä iltoina kiivetä laipiolle ja
kaapaista marjan tahi omenan, joka riippui heidän saatavissaan. Ja nyt
he eivät ainoastaan uskaltaneet katsella kaikkia puutarhan ihanuuksia
läheltä, kosketella niitä, tutkia niitä, keksiä penkkien ja veräjien
salaisuudet, -- he saattoivat rankaisematta tallatakin, kaataa, ryöstää
ja ahmia niin paljon kuin mieli teki. He olivat heti käsittäneet
työajan edun. Muutamat, -- tiedonhaluiset -- olivat heti käyneet
käsiksi valepenkkeihin ja kääntäneet ne nurin tutkiakseen niitten
rakennusta. Toiset, joilla oli suoranaisemmat halut, olivat alkaneet
tyhjentää omenapuita ja kaalimaita. Kuin he olivat tyydyttäneet
nälkänsä, alkoivat he pommitella toisiaan ja kadulla olijoita
jäännöksillä. Kolmansissa oli hävityshalu voimakkain: he poleksivat
kukkapenkkiä, joissa muutamat asterit ja muut syksykukat
aristokraattisella elämällään heitä loukkasivat, repivät pensaita ja
pirstoivat puutarhapöytiä. Muutamat kauppanerot olivat saaneet käsiinsä
olutta ja sikareja, joita he möivät niille onnellisille, joilla oli
rahaa. Kaikkein nuorin sukupolvi harjoitti vaihtokauppaa löydöillään:
napeilla, nauloilla, heloilla ja sen tapaisilla, ja polttivat huvikseen
ruutia. Kaikilla oli vaan yksi ainoa huoli, että poliisi tulisi ja
tekisi lopun tästä ihanasta huvista.

Knut ja Pietari riensivät ylös taloa kohti.

Pietari oli raivoissaan. »Ne roistot», »ne koirat», jupisi hän ja
tahtoi alituisesti käydä käsiksi. Knut pidätti häntä kauvan aikaa.
Mutta äkkiä hän huudahti: »Kas, tuollahan on, Jumala paratkoon,
minunkin renkipoikani!» Nyt olivat Knutin sanat turhia. Hän hyökkäsi
keskelle taajaa joukkoa, tempasi hurjaa, vallatonta poikaa kauluksesta,
veti hänet esille, pudisteli häntä, niin että hampaat kalisivat hänen
suussaan peloittavalla tavalla.

»Kas vaan, Jussi kultaseni, olethan sinäkin muassa! Minusta on
todellakin hauska tavata sinut näin terveenä ja raittiina -- sinä sen
hemmetin penikka.»

Poika ällistyi vähän, mutta miehistyi pian. Tilaisuus oli suuri ja
tavaton ja hän tunsi itsensä sen veroiseksi. Hän koetteli tempautua
irti ja huusi: »Minä huolin viisi, mitä te sanotte!»

Häntä höyhennettiin entistä enemmän. Semmoinen hyvänsuopa tukkapöllö
sai samassa kunnianhimon ja toiminnan halun haihtumaan, ja kuin
kumppanit eivät yrittäneetkään auttaa häntä, päätti hän uhrata
kunniansa ja pelastautua pakenemalla.

Ystävykset tulivat talon edustalle. Useimmat läsnäolijoista olivat
katsojia. Holtin työmiehet olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin
lähimmäksi taloa. He näyttivät suorastaan olevan häpeissään; he
kätkeytyivät toistensa taakse, kaikki näyttivät odottavan, että joku
alkaisi puhua ja selittäisi, miksi he oikeastaan olivat tulleet koolle
ja mitä heidän nyt tuli tehdä. Jollei se olisi ollut kaikkien näitten
katsojien tähden, jotka seisoivat ja odottivat, että jotain tapahtuisi,
olisi ehkä lopulta kukin hiipinyt kotiinsa. Nyt oli se kuitenkin käynyt
mahdottomaksi -- nyt _täytyi_ jotain tehdä.

Hyväksi onneksi oli pienillä mellastajoilla, jotka harhailivat
puutarhassa, aivan toinen käsitys asiasta. He alkoivat kyllästyä
omenien syömiseen ja puutarhapenkkien hävittämiseen. Muutamat
toimeliaimmista neuvottelivat, ja kohta nähtiin joukko näitä
urhoollisia sotilaita tunkeutuvan ja sekautuvan talon edustalla olevaan
miesjoukkoon. Äkkiä kuului terävä, helähtävä, singahtava ääni --
yhdessä ensimäisen kerroksen ikkunassa näkyi joka ruudussa paitse
yhdessä tähtimäisiä reikiä. »Nyt olet sinä silmäpuoli», huusi joku
ampujista, ja sitten seurasi kaikuva hurraahuuto. Ensimäinen askel oli
otettu -- kohta sateli kiviä ikkunoita ja seiniä vastaan, helisi ja
paukkui, lasisirpaleita ja ruukkipalasia putoili kaikkialle. Nuorten
piirittäjien rohkeus karttui. He eivät enään pysytelleet piilossa. He
kiertelivät taloa ujostelematta, heittelivät kilpaan ja löivät vetoa
napeista, sikareista, kuparikolikoista ja oluesta. Urostyöt puistossa
eivät olleet mitään tämän rinnalla. Tämä helähtävä ääni joka kerran,
kuin ruutu meni rikki, ja ajatus, että he pommittivat itse linnaa, ja
että joka kivi lensi suoraan Holtin hienoihin huoneihin ja särki
peiliä, lamppuja ja vioitti pöytiä ja tuolia, se ajatus oli kerrassaan
hurmaava! He toivoivat vaan, että sitä kestäisi koko yön ja alkaisi
taas seuraavana iltana.

Kuin Knut ja Pietari tunkeutuivat joukon läpi takapihan portille
päästäkseen, huomasivat he herrasmiehen, joka aina oli läsnä, missä
poikalauma oli taajin ja pommitus kiihkein. Hän työkki milloin toista,
milloin toista kehoittavaisesti kylkeen kepillään, osoitti ikkunoita ja
mörähteli: »Hyvin tehty: sinä olet sukkela, sinä kiharapää! -- --
Tähtää ylemmäksi! -- Haa, haa! Hän ei uskalla! -- -- Sinä sitten
merilakki! -- Tahdotko sinä sikarin? -- -- Hei! Sinusta mies tulee!
Tässä on kaksi killinkiä -- -- Iske vaan!»

»Se on, Jumala paratkoon, Björnholt», Pietari kuiskasi. »Se roisto. Nyt
minä --»

Björnholt huomasi heidät. Hän jätti mellastelijat, kulki heilutellen
keppiään molempien ystävysten sivu ja huusi: »Minä toivotan onnea!
Itsevaltias kansa viimeinkin noudattaa oikeuksiaan.»

Pietarissa heräsivät taas sotaiset himot, mutta Knut veti hänet
mukanaan. Takaportti oli suljettu, samoin kuin pääovikin. Kaikki oli
hiljaa talossa; se näytti autiolta. Vihdoin huomasi Pietari kuitenkin
kasvot, jotka arasti kurkistelivat toisen kerroksen ikkunasta. Hän
viittasi ja kohta kuului askelia käytävästä. Ovi avattiin hyvin
varovaisesti, ja kuin he olivat päässeet sisään, taas suljettiin.

Katriinan kamarissa he tapasivat kaikki piiat kauhusta kokoon
hykertyneenä. Katriina itse istui vavisten ja luki virsikirjaa.

Kuin Knut ja Pietari tulivat sisään, hypähti hän ylös ilosta huutaen.
»No, Jumalan kiitos, että te tulitte!»

»Missä isä on?» Knut kysyi.

»Konttorissa.»

He tapasivat Holtin kävelemässä levottomasti edestakaisin. Hänen ohut,
harmaa tukkansa, joka muuten aina oli kammattu niin huolellisesti
päälaen yli toisesta korvanjuuresta toiseen, riippui vanukkeisena
hartioille. Lyhyt, harmaa parta peitti leuvan ja posket. Hän liikutteli
alituisesti huuliaan itsekseen jupisten. Kuin hän puhui, ei se enää
ollut tavallisella sointuvalla äänellään, vaan vapisevalla vanhan
miehen äänellä.

Jonkun aikaa vaiti oltuaan, jolla ajalla hän turhaan näytti etsivän
sanoja, hän puhkesi sanomaan:

»Matkusta, Knut, matkusta! Mieletöntä minun oli vaatia sinua jäämään.
Matkusta -- tänään -- huomenna -- ensi höyrylaivalla!»

»Mitä nyt on tekeillä, isä?»

»Tekeilläkö? Etkö sinä ole lukenut tiistailehteä?»

»En.»

Hän riensi pöydän luo, kaappasi sanomalehden, rutisteli sitä käsissään
ja antoi sen Knutille:

»Täss' on! Lue! Minä olen konkurssissa. Minä olen petturi, en mitään
muuta. Minä olen saattanut perikatoon, häpeällisimmällä tavalla
pettänyt kaikki nämä herkkäuskoiset ihmiset, joille minä tosiasiassa
olen vuosien kuluessa antanut työtä ja auttanut kaikella tavalla. Ha,
ha, ha! Niin, niin -- siitä sinä näet, minkälainen mies sinun isäsi
on.»

Knut luki. Lehti vapisi hänen käsissään. »Onko se totta -- oletko
sinä --?»

»Konkurssissako? Tuossa ovat minun kirjani. Minä voin maksaa viimeiseen
ropoon saakka.»

Ulkona melu yhä yltyi. Huuto kävi kovemmaksi ja kivisade kiihkeämmäksi.
Koetettiin ryntäämällä särkeä myöskin portti.

»Oletko sinä puhunut työmiehille, isä?»

»Puhunutko heidän kanssaan? Näiden juopuneitten riiviöidenkö kanssa?
En, siihen minä todellakin pidän itseäni liian hyvänä. Ja mitä se
hyödyttäisikään? He ovat luonnollisesti saaneet paloviinaa riehuakseen
ja tahtovat lisää lopettaakseen. Mutta ehkä meidän sinun mielestäsi
pitäisi avata heille kellari? Olkoon menneeksi! Minä jätän heille
talon, laiturit, koko liikkeen! Meillä -- sinulla ja minulla --
meillähän on katu, voimmehan me kerjätä, sillä aikaa kuin ne roistot,
joiden puolesta minä olen uhrannut enemmän kuin kenenkään muun, juovat
meidän viinimme.»

»Isä, aivanhan sinä olet järjiltäsi.»

»Matkusta, Knut! Matkusta! Nämä heittiöt eivät saa sinua soaista! Minä
en sitä salli. Minun suhteeni on saman tekevä. Minä olen tottunut
siihen -- mutta minä en suvaitse, että mikään likainen käsi koskettaa
sinua. Matkusta! Surmatkoot minut, jos tahtovat, minä olen saanut
kyllältäni.»

»Rauhoitu, isä. Pietari, tule; meidän pitää tehdä tästä loppu. Ja
sitten puhutaan likemmin, isä.»

Holt pysähtyi käynnistään, kuin toiset olivat poissa. Hän oli hetkeksi
leimahtanut, nyt hän taas näytti veltolta ja tylsältä.

Ulkona melu vaikeni. Holt kuunteli ja kuin hiljaisuutta kesti, meni hän
viereiseen huoneeseen, josta saattoi nähdä talon edustalle. Hän meni
ikkunaan. Knut lähti juuri pois muutamien työmiesten kanssa; Pietari
kuljeskeli toisten keskellä ja puhui vilkkaasti heille. Holt aukasi
ikkunan paremmin kuullakseen. Hän kuuli yksityisiä lauseita: »Hävetkää!
-- -- Senkö annatte kiitokseksi, että hän on maksanut paremmat palkat,
kuin kukaan muu työnantaja? -- -- Kuin onnettomuus uhkaa häntä,
särjette te hänen ikkunansa?»

»Hän on pettänyt meidät!» huusivat muutamat rohkeimmista. »Niin seisoo
lehdessä! Hän tahtoo saattaa meidät perikatoon, siinä seisoo.»

Holt kuuli taas Pietarin äänen. »Oohoh! Kelle hän sitten on tehnyt
väärin? Kuka hänen kauttaan on jotain kadottanut? Oletko sinä, Jensen?
Tule tänne, ukkoseni, ja tee selkoa puolestasi. -- Sinä tulit
lääninvankilasta, muistatko. Ei kukaan tahtonut antautua tekemisiin
sinun kanssasi. Sinulla ei ollut työtä ja sinä näit nälkää, kuin Holt
otti sinut huostaansa. Nyt sinulla on oma talo. Tai sinäkö, Berg?
Sinä pyysit turhaan muilta apua; sinä et ollut oikeauskoinen. Kuka
antoi sinulle työtä? -- -- Tai sinäkö, Hansen? Missä sinä olit,
kuin Holt otti sinut? Köyhäintalossa, ukkoseni. -- Ei, kas vaan,
Hövig kulta, olethan sinäkin täällä! Mitä sinä olet kadottanut?
Sinä olit vararikkoinen puuseppä, kuin sinä sait työtä Holtin
tynnyritehtaalla -- --»

Knut ja ne työmiehet, jotka olivat seuranneet häntä, tulivat takaisin.
Holt näki Knutin nousevan penkille. Hän siis tahtoi puhua heille. Holt
oikasihe. Knut osoitti liian suurta kunniaa noille ihmisille, mutta se
ilahutti isää kuitenkin, eitä hänen poikansa tahtoi ajaa hänen
asiataan, kukistaa vastustajat järkähtämättömällä logiikallaan,
nöyryyttää nuo kiittämättömät ja antaa hänelle se kunnia, mikä hänelle
oli tuleva.

Hän kurottautui kauvaksi ulos ikkunasta -- ei tavukaan saanut mennä
hukkaan.

Useimmat työmiehistä olivat vielä koolla Pietarin ympärillä; he eivät
olleet huomanneet Knutia. Pietari yhä puhutteli heitä yksitellen, joka
vaikutti tavattoman laimentavasti heidän rohkeuteensa, jotta todellakin
näytti siltä, että nuoret sotilaat, jotka olivat toistaiseksi herenneet
pommittamasta, pettyisivät paraimman toivonsa suhteen. Silloin tuli
apu. Terävä, ohut ääni huusi: »Me emme, hitto vieköön, ole hänelle
minkään velassa. Me kyllä tiedämme, miksi hän on auttanut meitä -- että
me äänestäisimme hänen mukaansa. Hän on maksanut meille!»

»Se on oikein!» yhtyivät toiset. Päät nousivat taas pystyyn. Nekin,
jotka äskettäin olivat olleet niin nöyrtyneitä, että he olivat ottaneet
sikarit suustaan ja tuskin uskaltaneet sylkeä, rohkaistuivat ja
alkoivat räyhätä. Kuin he nyt huomasivat Knutin, kokoontuivat he hänen
ympärilleen jotenkin uhkaavalla tavalla.

Holt seisoi henkeä vetämättä ikkunassaan. Nyt oli oikea hetki tullut.
Knut saisi nämä ihmiset ymmärtämään ja tuomitsemaan oikein. Nyt hän
saisi palkinnon kaikesta, mitä hän eläissään oli kokenut.

Äkkiä vetäytyi hän pois ikkunasta. Mitä se merkitsi? Knut oli sanaakaan
sanomatta astunut alas penkiltä. Luopuiko hän siitä? Oliko hän ruvennut
pelkäämään? Eikö hän uskaltanut puolustaa häntä? Tai -- eikö hän
_voinut_? --

Holtista tuntui siltä kuin hänen jalkansa olisivat kuihtuneet hänen
allaan, kuin hän olisi hiljaa vaipunut alas syvään, pohjattomaan
kuiluun. -- --

Ulos ilmaantui sillä välin uusi mahti. Kaupungin poliisi oli tehnyt
uhkarohkean päätöksen näyttäytyä. Uniformuihin puetut lähestyivät
hitaasti ja varovaisesti. Mies, jolla oli hatussa leveä kultareuna ja
joka oli erittäin hyväntahtoisen näköinen, luki hiljaisella äänellä
kirjasta jotain, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja kehoitti sitten kaikkia
menemään kotiinsa. Työmiehet tuumivat, Vihdoinkin ehdotteli joku:
»Poliisimestari eläköön!» ja tähän huutoon yhtyivät kohta kaikki
muutkin. Kaikesta päättäen näytti tulevan oikein hauska loppu. Mutta
tilit oli tehty sotajoukkojen suostumuksetta. Se ei suostunut siihen,
että tie saaliiseen ja kunniaan siltä suljettiin niin silmittömällä
tavalla, ja se vastasi eläköönhuutoon läpitunkevalla vihellyksellä.
Samaan aikaan tuli likimmistä pensaista satamalla omenia ja monenlaisia
juurikasvia järjestyksen ylläpitäjien päälle. Erääseen vihattuun
poliisiin sattui omituisesti kehittynyt lanttu, joka komeetin
kaltaiselta pyrstöllä varustettuna lentää suhisi ilman läpi.

Järjestysmiehet heti alkoivat ajaa takaa kapinoitsijoita, jotka huutaen
ja nauraen vähän aikaa pitkittivät taistelua menestyksellä, pensaitten
suojasta. Läimähtelevät sivallukset todistivat kuitenkin, että
säännölliset joukot alkoivat käydä mieskohtaisiksi, ja joka kerralta
pujahti yhä useampia kapinoitsijoita kadulle ja katosi. Viimein olivat
virkapukuiset yksin taistelukentällä, saaliina muutamia hyvintunnettuja
veitikoita.

Työmiehet olivat sillä välin poistuneet ja kultanauhaiset ajoivat
katsojatkin ulos kadulle. Sen jälkeen asetettiin muutamia vahtia.

Surulliselta näytti linna ja sen puisto, kuin kaikki olivat poissa! Oli
alkanut hämärtää; kylässä vilkkui tulia useista ikkunoista; satamassa
loisti majakka. Kuu nousi taivaalle valkoisten pilvien takaa.
Kummitteli puistossa sen valossa. Nämä raastetut puut, jotka äskettäin
olivat notkuneet punaisten ja keltaisten hedelmiensä painosta, seista
törröttivät nyt alastomat oksat ilmassa, kauhistuneina siitä, mitä oli
tapahtunut. Valepenkit, jotka olivat olleet niin ylpeitä salaisesta
voimastaan, ne viruivat jalat ilmassa pensastoihin kaadettuina.
Kukkapenkit, joissa asterit äskettäin olivat loistaneet, näyttivät nyt
hyvin tavalliselta perunamaalta, josta perunat oli korjattu. Linna itse
oli pimeä ja kolkko ja näytti katselevan kaikkea kiukkuisen vihaisesti.

Holt oli selvinnyt huumauksestaan. Hän ei tahtonut antaa perää. Nyt oli
kysymyksessä enemmän, kuin minkä puolesta hän koskaan oli taistellut --
oli kysymyksessä pojan kunnioitus ja rakkaus.

Kuljeksien nopeasti edestakaisin pitkässä huoneessa, jonne kuuvalo
pilkisti sisään hiljaisella huolestuneella tavallaan, alkoi hän tutkia
omaa elämäänsä. Siten ei hän ollut koskaan ennen sitä tarkastanut.
Jokaisessa ratkaisevassa kohdassa hän pysähtyi ja kysyi: Mitä Knut on
tästä sanova? -- -- Hän meni kauvaksi takasinpäin ja oli vuoroin
syyttäjänä, vuoroin puoltajana. Se tili, jonka hän äskettäin oli tehnyt
asemastaan liikemiehenä, ei ollut mitään tämän rinnalla. Hän löysi
valoisia kohtia, tekoja ja tunteita, joista hänellä oli kunniaa, ja
hengitti keveämmin, kohotti päätään ja astui varmemmin. Mutta oli
synkkiäkin muistoja. Oli tekoja, joiden _täytyi_ tulla velkapuolelle,
ja toisia epävarmoja, joista hän ei ollenkaan päässyt selville. -- --
Ilmestyi todistajia. Tuo musta mies, hänen entinen kumppaninsa --
Vik --, oli ankarin. Hän uhkasi ja sanoi: »Menettelitkö sinä rehellisen
miehen tavoin minua kohtaan?» -- -- Holt väistyi -- se oli raskas,
kieltämätön velkakuorma. -- -- Kas, tuossa on kalpea, hento nainen,
jonka silmissä on katse ja suunpielessä piirre, jotka kertovat, mikä
hänet saattoi onnettomuuteen: omituinen tunne valtasi aina hänen
mielikuvituksensa. -- Mitä hän sanoi: »Sinä valitsit minut
turhamaisuudesta ja kostonhimosta. Sinä et minua rakastanut. Sinä
pilkkasit minun 'hienoja tapojani', minun naisellista pelkoani, minun
omantuntoni arkuutta ja kaikkea, joka oli minulle rakasta.» -- Hän
riensi eteenpäin, julkiseen elämäänsä. Siinä oli valoisampaa, hän
saattoi näyttää työtä yhteiseksi hyväksi, taistelua oikeuden puolesta,
mikä oli hänen kunniansa. Ja kuitenkin: juuri tätä kunniaahan häneltä
tahdottiin ryöstää! -- -- Niinhän se oli, löysihän hän paljon, joka ei
sietäisi Knutin tuomiota, ja joka kerran kuin hän kohtasi näitä
epäilyttäviä seikkoja, hän niin masentui. Laskut eivät näyttäneet
pääsevän tasapainoon. Tuskissaan koetti hän muutamia pieniä kepposia.
Hän kirjoitti kaikki velat hienoilla, melkein näkymättömillä
kirjaimilla, jottei niitä ehkä huomattaisi; hän jätti muutamia pois,
joita hän tahtoi luulotella itselleen arvottomiksi, vieläpä hän muutti
muutamia velkapuolelta omaisuuspuolelle. Mutta hän alkoi taas epäillä,
koko seikka kävi niin sekavaksi, hän ei lopulta enää saanut siitä
selvää. Äkkiä harmistuen, että hän tahtoi väärentää tilikirjoja, käänsi
hän taas kaikki nurin: hän kirjoitti kaikki velat, vähäpätöisimmätkin,
suunnattomilla kirjaimilla ja vähensi kaiken vastaavan niin vähään kuin
mahdollista. Pääasiahan oli tilien rehellisyys: Knutin piti nähdä
kaikki semmoisena, kuin se oli.

Kuului askelia portailta. Vielä kerran silmäili hän tilikirjat; hän
epäröi taas vähän aikaa epävarmoja kohtia, muutteli ja korjaili -- hän
ei ollut vielä valmis, kuin Knut tuli viereiseen huoneeseen.

Holt laahasi itsensä sinne. Taas tuntuivat hänestä kaikki jäsenet
kuihtuvan; hänen silmissään hämärti.

Knut paraillaan sytytti lamppua. Se mahtoi olla epäkunnossa, tai oli
hänen kätensä epävarma, sillä kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän oli
valmis.

Holt seisoi keskellä lattiaa ja katseli häntä pois kääntymättä.

Vihdoinkin oli lamppu sytytetty. Knut istuutui sohvaan ja pani kädet
ristissä pöydälle.

»Nyt se on ohi, isä, he ovat poissa.»

Holt ei vastannut; eihän siitä puhe ollut.

Kesti hetkisen, ennenkuin Knut taas alkoi puhua. Viimein hän sanoi
maltillisesti, mutta liikutettuna: »Sinun pitää myödä, isä, ja maksaa
kullekin omansa.»

Holt katsoi hämmästyneenä häneen. Liikeasioistako hän tahtoi puhua. Hän
unohti hetkeksi sisällisen tilintekonsa; kauppias heräsi.

»Ja alkaako alusta? Tiedätkö, mitä se merkitsee, Knut?»

Hän riensi pöydän luo ja otti kirjat, jotka olivat siinä.

»Kas tässä, Knut! Lue -- sinä käsität kohta, ettei mikään järkevä
kauppias --»

Knut keskeytti hänet. »Olkoon menneeksi. Minä uskon sinua mielelläni.
Mutta onko ketään tässä kaupungissa, joka tahtoo auttaa sinua?»

»Minun asemani ei peloittaisi ketään.»

»Sinun _asemasi_. Mutta sinä itse. He eivät luota sinuun.»

»Ne, jotka _voisivat_ auttaa, ovat minun verivihollisiani.»

»Isä -- myö ja maksa.»

Holt katsoi alas: »Se on: saada meidät molemmat perikatoon.»

»No, miten vain tahdot. Minusta se on saman tekevä. Minä en kumminkaan
käy firmaan osalliseksi. Minä en rupea liikemieheksi -- minä huomasin
sen äskettäin, kuin minä aioin puhua työmiehille. Minä ehkä kykenisin
kuljettamaan uutisia laiturilta konttoriin, mutta mitään suurempaa --
jotain asioimista elävällä tavaralla; esimerkiksi työmiehillä -- -- --
ei, siihen minulta puuttuu jotain; minä vaivun velttona kokoon
ratkaisevana hetkenä, jolloin suuren kaunopuheisuuden liikkeen
suositukseksi pitäisi levitellä siipiään.»

»Knut, sano suoraan: sinä yhdyt äskeiseen huutoon», Holt sanoi
vapisevalla äänellä.

»Minä luulisin, että meidän pitäisi jo heittää paraadit pois. Johan me
kyllältämme olemme tervehtineet toisiamme hevosen selästä. Minä
todellakin haluaisin nousta hevosen selästä alas, ja heittää pois
uniformu, töyhtöhattu, hansikkaat, paraatimiekka ja koko romu. Sananen
siitä, mitä on tapahtunut: Minä en luule, että sinä petät näitä
ihmisiä, isä, siihen olet sinä liian viisas, mutta minä todellakin
luulen, että sinulla on ollut näköpiirissä suurempi liike. Julkisesti
tarkoitetaan työmiesten parasta, vapautta ja oikeutta, niinkuin
toisella puolen katua, vanhoissa taloissa tarkoitetaan 'yhteiskunnan
pyhimpiä oikeuksia'. Mutta jos tulee sisään pieneen, salaiseen
takahuoneeseen, jossa oikeat kirjat ovat ja jossa oikea tilipäätös
tehdään, niin huomaa, että tarkoitusperänä on ollut jotain aivan
toista, kuin mitä ilmoituksessa sanottiin: sieltä löytää kalan, isä,
kalan. -- On niin tavattoman harvoja, jotka _todellakin_ taistelevat
sen totuuden lipun alla, jonka he ovat omakseen omistaneet -- kaikkein,
kaikkein useimmat ovat ihmisiä, joilla on suuret taipumukset
kaupantekoon, ja sillä aikaa kuin he ovat suurten aatteiden
palveluksessa, menee kalaa, kalaa mainiosti kaupan. -- -- -- Katsopas,
kuin minä seisoin tuolla alhaalla ja valmistauduin -- minä vakuutan,
oikein kauniiseen -- lentoon, ja kuin minä silloin näin raa'an
työmiehen, -- hänellä olikin vielä niin pirullisen proosallinen,
kimakka ääni -- kuin hän ujostelemattoman hävyttömästi tunkeutui minun
kauniiseen ajatusverkkooni, silloin minä äkkiä näin vaihtokaupan
täydessä kukoistuksessaan suurten yritysten takaa, ja niin minä seisoin
päistikkaa sinun omassa, pienessä perähuoneessasi -- missä oikeat
kirjat ovat -- ja minun täytyi todellakin ihmetellä itseäni: Olinhan
minä aina tiennyt, että sinunkin liikkeessäsi oli tämmöinen salainen
huone, ja kuitenkin olin minä -- hitto ties, mistä se oikeastaan
tulikaan -- pyrkinyt puhujalavalle rehenteleimään, ikäänkuin minä en
olisi aavistanutkaan mainittua pientä solukkaa, ja ikäänkuin minä en
koskaan olisi kuullutkaan, että sinäkin kerran olet pyrkinyt vanhojen
talojen suosioon, yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Minä kai olin
joutunut suunniltani -- luulen minä -- tästä narrimaisesta mellakasta,
tai oli tilaisuus liian viehättävä -- jossain syvällä minussa on kai
pieni, auttamaton puhuja.»

Knut ei nähnyt isänsä kasvoja, jotka olivat lamppuvarjostimen peitossa.
Hän ei nähnyt, että ne yhä kävivät kalpeammiksi, niihin tuli
jäänharmaan ja sinisen välinen väri, että silmät ensin tuijottivat,
ikäänkuin olisivat päästä olleet putoamaisillaan, mutta sitten kävivät
hämäriksi ja tyhjiksi -- hän katsoi ylös vasta, kuin käsi tavoitteli
ilmasta näkymätöntä esinettä, liikutti lamppua ja sitten katosi, jonka
jälkeen kuului raskas jysäys.

Knut oli samassa toisella puolella pöytää. Siinä virui isä kädet
nyrkissä, suu auki, silmät kiinni. Knut tutki häntä nopeasti, otti
lampun ja riensi ulos. Kohta hän tuli takaisin ja toi vettä; Katriina
seurasi häntä. He saivat pyörtyneen sohvalle nostetuksi ja hautoivat
hänen ohimoitaan.

»Jumala meitä armahtakoon -- he ovat hänet tappaneet», Katriina huusi.

»Minä, Katriina, minä sen olen tehnyt.»

Katriina katsoi kauhistuneena häneen.

»Istukaa hänen luonaan; minä juoksen apteekkiin.»

Kuin Knut tuli takaisin, istui Holt nojatuolissa. Hän näytti väsyneeltä
ja hänen äänensä oli vähän käheä. Katriina oli lähtenyt huoneesta.

»Minä en enää siedä mitään», hän sanoi, »loppuun kulutettu, loppuun
kulutettu, Knut; minun päätäni huimasee pienimmästäkin ponnistuksesta.»

Knut heittäytyi isänsä tuolin eteen ja tarttui hänen käteensä. »Anna
anteeksi», hän kuiskasi.

Holt heilutti hiljaa päätään.

»Tiesinhän minä, että sen piti tulla», hän sanoi. »Minulla ei ole
mitään anteeksi annettavaa, mutta paljon paljon kaduttavaa. -- -- Mutta
sinun pitää tietää, että vaikket sinä koskaan olisi -- sanonut -- noita
sanoja, niin olisin minä kuitenkin nyt puhunut suoraan sinun kanssasi.»

»Älä vaivaa itseäsi, isä -- ainahan _me_ voimme --»

»Ei, juuri nyt. Minun pitää saada sanotuksi kaikki, kaikki. Ajattele,
ettemme me koskaan ole puhuneet peittelemättä toisillemme. -- --
Minusta tuntuu joskus, Knut, että me elämme niinkuin ei meillä olisi
mitään tekemistä toistemme kanssa -- --»

Knut, joka oli noussut seisomaan, nyykäytti päätään. »Niin on. Siinä se
juuri vika on, isä.»

Holt koetti nousta seisaalleen. »Minun täytyy aina kävellä puhuessani»,
hän sanoi. Hän astui ensin hitaasti ja kumarassa, kädet selän takana;
mutta sen mukaan kuin hän puheestaan lämpeni, tuli hänen käyntinsä
reippaammaksi, hänen ryhtinsä suoremmaksi. Hän puristi usein kätensä
nyrkkiin ja huitoi niillä ilmassa.

»Sinä sanoit äsken sanan -- minä olen kosinut mahtavia, sinä sanoit.
Niin, Knut, se on totta, minä olen kosinut heitä, Jumala paratkoon.
Ensi kerran minä sen tein pelastuakseni isäni kohtalosta. Minä en
tahtonut niinkuin hän elää ja kuolla puoleksi halveksittuna
seikkailijana rahvaan kesken, joka uskoo alttariviiniä, kummituksia ja
pahoja silmiä. Minä koetin ensin tulla toimeen toisten avutta; minä
tein työtä, jotta minä olin vähällä kaatua, ja vasta kuin siitä ei apua
lähtenyt, aloin minä kuluttaa mahtavien portaita. Minä en onnistunut;
minä en vielä ollut oppinut suurta, tuottavaa konstia, olemaan vaiti --
olemaan vaiti, silloin kuin sinua poljetaan, olemaan vaiti, silloin
kuin muita poljetaan, olemaan vaiti, silloin kuin tuhmuus vallitsee,
kuin mielittelyä palkitaan ja epärehellisyyttä kullataan. Mutta minä
opin paljon sillä ajalla. Minä opin, ettei kunnollisimpia auteta
maailmassa, vaan notkeimpia, kesyimpiä, niitä, jotka äänettömimmin
alistuvat hallitsevain tahdon alle, ja että satoja lahjakkaita,
itsenäisiä henkiä menee hukkaan siksi, että he eivät voi oppia tätä
vaitiolon konstia. Minä olen nähnyt toisen toisensa jälkeen itseäni
huonompien juonittelevan, ryömivän, mielittelevän suosioon ja valtaan,
myöden ja pettäen kaikki. Minä olen nähnyt näiden samojen ihmisten,
jotka niin mainiosti osaavat tekeytyä hoikiksi paksujen joukossa,
pääsevän valtaan, pääsevän muitten mahtavain pariin, jotka istuvat
hiljaa yhteenliittäytyneinä estääkseen ketään edistymästä, jonka voimia
ja rohkeutta he pelkäävät, -- minä olen nähnyt näiden hoikkien nöyrien
tulevan lihaviksi ja leveiksi ja vuorostaan auttavan toisia
tukehuttamaan jotain, joka kelpaa. Kas, sitä minä olen nähnyt, ja minun
mieleeni sameni suuttumusta, joka ei koskaan ole siitä lähtenyt; minä
lupasin itselleni auttaa kaikkia, joita painetaan alas, joita
masennetaan, ja minä vannoin kaikkia näitä mahtavia vastaan, jotka
olivat polkeneet minun isääni, minua ja monia muita jalkainsa alle,
sotaa, sotaa henkeen ja vereen. -- --»

»Ja kuitenkin, Knut, kuitenkin kosin minä vielä kerran mahtavia.
Silloin oli minulla itselläni mahtia, rahan mahti. Siihen olin minä
päässyt taistelemalla uskomattomia vaikeuksia vastaan, ja siinä minä
nyt seisoin, jossa minä tahdoin seista avatakseni täyttä totta ilmeisen
tulen vihollistani vastaan. Silloin minun rohkeuteni lamautui -- se on
ainoa kerta minun elämässäni, kuin se on minulle tapahtunut -- ja minä
aloin taas kuluttaa mahtavien portaita. Ne olivat minun elämäni
raskaimmat vuodet. Minun täytyi liikkua näiden ihmisten kesken,
ilkialastomana ja nöyränä ja makeita sanoja huulilla, -- minun, joka
kihisin vihaa ja katkeruutta. Minun täytyi ottaa vastaan oppia
ihmisiltä, joita etevämpi minä olin suuresti sekä ymmärrykseltäni että
tiedoiltani! Minun, joka olen luotu taistelemaan, minun täytyi muuttua
varovaiseksi, olla ilmaisematta epäkohtia, joita minä tulisesti halusin
paljastaa ja poistaa, ja auttaa vastustajiani vahvistamaan
ennakkoluuloja, joita minä halveksin. Minun pääni oli täynnä
parannustuumia, joita minä monien vuosien kuluessa tehdessä työtä niin,
että harvat sitä olisivat kestäneet, kaikenlaista puutetta ja
vaikeuksia nähden, usein epätoivossa, lakkaamatta olin miettinyt ja yhä
uudestaan punninnut, ja jotka olivat kalleinta, mitä minulla oli -- ja
sitten en minä uskaltanut antaa kenenkään aavistaa, että minun
aivoissani oli ainoata ajatusta. Minussa riehui hurja halu taisteluun,
taisteluun koko joukkiota vastaan -- ja minun piti tukea hallitsevien
arvoa. -- -- Tämä aika ei ollut minulle terveellinen, Knut, minä
hukkasin jotain, jota ei ole helppo voittaa takaisin, ja minussa syttyi
viha vastustajiani kohtaan, jota minä en koskaan ole saanut
voitetuksi.»

Knut kuunteli kalpein huulin ja puristetuin nyrkin.

»Isä, minä en voi käsittää, että sinä koskaan olet voinut jälleen
päästä pystyyn, niin häpeällisesti kiellettyäsi itsesi. Jotta sinä
_saatoit_. Jotta sinä _saatoit_ tehdä niin!»

»Niin -- -- jotta minä todellakin saatoin!» toisti Holt hiljaa ja
katsoi eteensä hajanaisella katseella.

»Luopua taistelusta -- nyt, sen minä voin ymmärtää -- nauraa kaikelle,
huolia siitä viisi! Mutta kerjätä, valehdella, olla heidän nöyränä
palvelijanaan -- -- Isä, _miksi_ sinä sen teit?»

»Niin -- miksi?» toisti Holt samalla hiljaisella rukoilevalla äänellä.
»Minulla oli poika --»

»Poikako? -- -- -- _Minunko_ tähden, _minun_ -- --!»

»Minä olin heikko, olin typerä, tein suuren vääryyden sinua kohtaan,
minä tiedän sen: mutta se -- se -- oli todellakin hyvässä
tarkoituksessa», änkytti Holt. »Ajattelehan vaan, mitä minä itse olin
kärsinyt. Isäni nimi oli ensimäinen vastus, joka minua kohtasi elämäni
tiellä, ja se pysyi sinä, niin kauvalti kuin häntä tunnettiin. Minä en
uskaltanut jättää sinulle perinnöksi sitä vihaa, jonka minä tiesin
itselleni lankeavan, minä en uskaltanut tahallani sulkea sinua kaikista
noista kodeista, joissa sinä löytäisit, mitä minä en koskaan voisi
sinulle antaa, ja erottaa sinut kumppaneistasi, jotka kyllä pian
oppisivat karttamaan vihatun miehen poikaa. Minä aloin peljätä, kuin
minä ajattelin, että kivesin koko sinun vastaisen elämäsi tien
vaikeuksilla, joita voittamaan oikealla ajallaan minä itse en kykenisi
sinua auttamaan. -- -- -- Sinä olet minun ainoa poikani, Knut, ja
minulle kalliimpiarvoinen kuin kaikki minun tulevaisuuden tuumani.»

Knutin pää oli kumartunut ja hänen katseensa laskeutunut alas. Hän
astui lähemmäksi ja pani kätensä isän hartioille.

»Minä en koskaan aavistanut, mitä sinä nyt olet kertonut.»

Holt näytti kutistuvan kokoon poikansa käden alla; ei ollut
hituistakaan jäljellä tarkkaa, taistelun haluista miestä. Nöyränä ja
arkana seisoi hän Knutin edessä kuin tuomarinsa.

»Ei ole helppo tunnustaa sitä, Knut. Mitä muuta minä eläissäni olen
rikkonut -- noo, enhän minä ole olevinani mikään pyhimys -- mutta tämä
ja -- ja vielä yksi -- se, että --»

»Olisit sanonut minulle kaikki, isä.»

»Minä pelkäsin sinua, Knut. Ja minä luulin, että sinä mieluimmin
tahdoitkin pysyä ulkopuolella.»

»Hävetä minun täytyy, että olen antanut sinulle syytä siihen luuloon»,
Knut sanoi ja syleili äkkiä isäänsä.

Holt pani ehdottomasti kätensä ristiin. Hänen ohuet huulensa vapisivat.
Hän ei uskaltanut liikkua. Sen jälkeen kuin Knut oli tullut aikuiseksi,
eivät he koskaan olleet hyväilleet toisiaan, tuskin kätelleet. Ja nyt
hyväili Knut häntä, nyt, kuin hän tunsi itsensä niin masentuneeksi. Hän
pudisti hiljaan päätään.

»Minä en ole vielä valmis. Istu alas ja kuule edelleen.»

Knut istuutui ja Holt jatkoi.

»Minä en sitä kestänyt, enkä ollutkaan mitään saavuttanut. He eivät
uskoneet minua ja siinä he tekivät oikein. Minä rikoin välit ja
sitten --» tässä hän oikasihe ja näytti kynsiltä ja nokalta -- »sitten,
usko pois, minä purin puolestani. Sen minä sanon, että kun nämä
mahtavat taas kohtasivat minut taistelukentällä, silloin he katuivat,
että he olivat hyljänneet minut. He aavistivat, että minä kohta
komentaisin sotajoukkoa. He tiesivät, että oli kyllälti vihastuneita
pikkukauppiaita, käsityöläisiä, työmiehiä ja muita, jotka vaan
odottivat päällikköä hyökätäkseen. Oli vuosikausien hillitty
vastustuksen henki, joka oli ilmituleen hulmahtava minun ensi
sanoistani. Tyytymättömät olivat kauvan sitten kehoittaneet minua
rupeamaan heidän johtajakseen. Mutta minä olin kieltäytynyt --
minun aikani ei ollut vielä tullut, meillä ei ollut aina samat
tarkoitusperät, enkä minä uskonut kansaa Jumalan armosta ja muita
puhetapoja. Mutta nyt minä tein varman päätöksen: minä rupesin heidän
johtajakseen. Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Knut: kala, kala. Sinä
ajattelet, että minun olisi pitänyt seisoa yksin, ylpeänä ja
riippumattomana. Se kuuluu suurelta, se on totta; mutta mitä minä
olisin saanut aikaan? Ne, joitten puolesta minä taistelin, olisivat
pettäneet ja pilkanneet minua ja ne, joita minä vastustin, olisivat
arvelematta polkeneet minut jalkoihinsa, eikä kukaan olisi kaipauksen
huokaustakaan minulle uhrannut. -- Mutta jälkimaailma -- jälkimaailma
olisi suonut minulle oikeutta! Pulma on siinä, ettei jälkimaailma olisi
koskaan saanut mitään tietää Arne Holtista. Minulla ei ollut mitään
suuria ajatuksia kirjoihin pantavana, jotka voisivat kertoa minusta;
minä olin vain käytännöllinen mies, joka näin, että pieni kaupunki
huokaili ahtaimman perheherruuden alla, joka koskaan on sortanut pientä
yhteiskuntaa. Minä tunsin useita, jotka kärsivät sen kautta vääryyttä,
minä näin epäkohtia, jotka minua liikuttivat, ja minä olin varma, että
jos minä pääsisin valtaan, minä voisin tehdä jotain hyvää näille
pikkuihmisille, jotka olivat vaiti ja kumarsivat, mutta hiljaisuudessa
kirosivat itsevaltiutta. Minä ehkä olen käynyt liian kovakätiseksi --
minä en ehkä tarpeeksi huoli hienommista vaikuttimista, minä myönnän
sen. Sitten minä tartuin peräsimeen ja niin sitä aljettiin. Minä olen
aina rakastanut taistelua, avonaista, armotonta taistelua, niin, minä
myönnän sen, minä olen ehkä liiaksikin rakastanut sitä. Vasta kuumassa,
tulisessa taistelussa olen minä oikein tuntenut voimani, ja nyt minä
sain, mitä minä tahdoin.»

Ja sitten hän kuvasi kaikkia niitä tuimia otteluita, joissa hän oli
ollut pikkuporvarien väsymätön puheenjohtaja, vanhojen talojen
säälimätön ahdistaja. Hän eli kaikki uudestaan. Hänen silmiinsä tuli
sama terävä, läpitunkeva katse, jonka hänen vastustajansa tunsivat niin
hyvin, hän astui varmoilla, jäntevillä askelilla -- joka lihas oli
vireissä. Hän näytti amiraalilta komantosillalla kanuunain jyristessä.
Muisto niistä monista kerroista, jolloin hän oli taistellut ylivaltaa
vastaan, teki hänet melkein kauniiksi.

»Olkoon menneeksi», hän sanoi lopetettuaan kertomuksensa, »etten minä
saa sijaa paraimpien joukossa, jotka ovat taistelleet ennakkoluuloa ja
vääryyttä vastaan -- olkoon menneeksi, että minä saan viimeisen paikan,
hyvin halvan paikan, semmoisen, jota monet halveksivat. Se on minusta
saman tekevä. Suuria asioita en minä ole aikaan saanut, se on totta;
mutta joku, jota minä olen auttanut, on minua kuitenkin kiitollisena
muistava. Maailmanparantajan tehtävää en minä saanut; mutta tässä
pienessä yhteiskunnassa olen minä herättänyt uusia voimia vireille ja
pannut useampia kuin yhden hyvän asian alkuun. Monet sen muistavat
minusta. Ja niin minä sanon: jos minun taas olisi valittava, -- minä
valitsisin, niinkuin minä silloin valitsin, hetkeäkään arvelematta.»

»Ja työmiehet sitten, jotka minä muka olen ostanut. Minä olen tahtonut
heidän parastaan, Knut. Minä olen itse ollut työmiehenä ja tunnen
heidän tilansa. Minä en ole tahtonut auttaa heitä herruuteen, jota he
vain käyttäisivät väärin; minä en ole ladellut heille korupuheita.
Mutta minä luulen, että meidän työmiehemme saattaisivat olla sata
kertaa kunnollisempia, kuin he ovat; minä luotan parempiin kouluihin ja
parempiin työtapoihin, ja minä luulen, että minä kaikessa
puutteellisuudessani olen tehnyt kokeita, jotka ansaitsevat
huomaamista. Mutta minä olen hankkinut heille talon ja antanut heidän
äänestää tahtoni mukaan. Se on minun syntini. Mutta kelle minä sillä
olen tehnyt väärin? Minä en ole yllyttänyt heitä, enkä uhannut heitä.
Heistä tuli minun liittolaisiani, se on totta, mutta olihan heidän oma
asiansa kysymyksessä. Minä olen käyttänyt omaa valtaani kukistaakseni
vanhojen talojen itsevaltiutta. Mutta kuka siitä hyötyi? Kysy keltä
tahansa, olenko minä hankkinut itselleni etuja. Mutta mitä minä olen
tehnyt, jota minä en koetakaan puolustaa ja joka nyt on saattanut koko
minun liikeasemani vaaraan: minä olen vihannut vanhoja taloja ja heidän
liittolaisiaan enemmän, kuin minä olen rakastanut niitä, joitten
puolesta minä olen taistellut. Minä olen satoja kertoja saattanut oman
asemani kauppamiehenä vaaraan siksi, etten minä voinut sietää sitä
ajatusta, että nämä ihmiset jälleen pääsisivät valtaan, vaikkapa vaan
yhdeksikin hetkeksi. Ja nyt oli vaara suurempi kuin koskaan. Minun
olisi pitänyt tällä vaikealla ajalla pienentää liikettäni. Mutta minä
tiesin, että työmiehet, jos minä vähensin heidän palkkaansa vaikka
yhdellä killingilläkin, olisivat unohtaneet kaikki, mitä minä olin
tehnyt heidän hyväkseen, ja että he uhatakseen tai kostaakseen
antaisivat minun vastustajani palkata itsensä ja auttaisivat heitä
voittoon. Ja sitä minä en saattanut sietää. Minä sanoin itsekseni:
menköön myttyyn kaikki tyyni sitten perästä päin, mutta vaalien ajan
minä tahdon pitää käymässä täydellä höyryllä. Siinä on kala: se ei
ollut työmiesten tähden, kuin minä koetin pitää kaikkea pystyssä, vaan
siksi, että minä mieluummin tahdoin sortua, kuin väistyä noitten
ylpeitten heittiöiden tieltä!»

»Siinä on totuus, Knut. Minä en tähän asti ole luullut, että minun
tarvitsisi hävetä, mitä minä olen tehnyt. Mutta kuin minä kuulin huudot
tuolta ulkoa, silloin minä sen ymmärsin: sinun ja minun pitää erota.
Sinun ei pidä tarvita laahata minun entisyyttäni. Se voi olla hyvä
kyllä minulle, mutta ala sinä uuden lipun alla. Siksi, -- niin
raskaalta kuin se minusta tuntuukin, sanon minä vieläkin: matkusta,
etsi suurempia vaikutusaloja, sinun täytyy ja sinä voitkin saavuttaa
korkeimman. Anna, minä sitten koetan pitää pystyssä viimeisiä jätteitä
haaksirikon jälkeen. Jos sinun käy hyvin, olen minä tyytyväinen.»

Knut istui pöydän ääressä, käsi posken alla.

»Jos minä olisin matkustanut vähemmän, isä, niin olisin mahdollisesti
toimittanut vähän enemmän. Olisin joka tapauksessa jättänyt nuo
onnettomat, ylpeät sanat sanomatta. Niinkuin minulla olisi oikeutta
nuhdella sinua jostain, minä joka --»

Hän nousi äkkiä ylös.

»Ei, isä, nyt en matkusta. Minä rupean sittekin firmaan osakkaaksi.
Minä en ole koskaan tehnyt työtä, isä, tai tehnyt työtä ajottain, se on
minun onnettomuuteni. Mutta siinä pitää tapahtua muutos. Mitä minä
tarvitsin, on nyt tapahtunut: me olemme tulleet köyhiksi. Jos me voimme
pitää liikettä pystyssä, niin se on hyvä -- jollemme, niin me muutta
melutta suljemme kaupan ja alamme alusta.»

»Niinkuin sinä tahdot, Knut. Minä astun iloisena uppoavaankin laivaan,
kuin sinä komennat.»

»Isä, tarkemmin ajatellen oli tämä mellakka sentään onneksi --»

Palvelija ilmoitti, että kaksi herraa pyysi saada puhua Holtin kanssa.»

»Käske heitä tulemaan tänne.»

Kohta sen jälkeen koputettiin. Holt meni ovelle.

»-- Iltaa», kuului ulkoa matala ääni. »Voisiko saada puhutella teitä,
Holt?»

Holt tirkisti, kumarsi, tirkisti ja kumarsi.

»Ky-yllä -- luonnollisesti -- olkaa niin hyvä -- Jumala paratkoon --»

Sisään astui se, joka ei koskaan puhunut äidinkieltään, »konsuli», ja
toinen, joka konsulin hääpäivästä oli tullut hänen ystäväkseen,
diplomaatti Stubb.

He antoivat molemmat Holtille kättä. Sitten sanoi Stubb, joka
kielellisten vaikeuksien vuoksi johti puhetta:

»Saammeko me puhua erittäin teidän kanssanne, Holt?»

Holt alkoi taas tirkistellä ja kumartaa, hapuili vähän hämillään ympäri
huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain, pääsi viimein selville,
että se oli tulta, ja se kädessä aukasi hän oven viereiseen huoneeseen:
»Olkaa hyvä, hyvät herrat.»

Knut kuuli, että Stubb johti puhetta. Tuon tuostakin kuului konsulin
basso, ja lopuksi Holtin korkea ääni.

Äkkiä avattiin ovi. Holt tuli sisään rientäen. Hänen kasvonsa loistivat
voitonriemusta. Kuin hän oli sulkenut oven jälkeensä, sanoi hän: »Knut
sinä kysyt: onko ketään, joka tahtoo auttaa minua? Tiedätkö, mitä nämä
herrat tahtovat? Lainata minulle tarvittavat rahat.»

»Se ei saa tapahtua, isä. Se on kaunista -- hyvin kaunista miehiltä,
jotka ovat sinun vastustajiasi -- mutta et sinä tekisi kauniisti, jos
käyttäisit hyväksesi heidän jalomielisyyttään.»

»He luonnollisesti otaksuvat, että asema on semmoinen, kuin miksi minä
olen sen ilmoittanut. Muuten olen minä ilmoittanut heille, että sinä
olet minun kumppalini. Kutsunko minä heidät tänne?»

Herrat kutsuttiin sisään. Knut toisti arveluitaan. Stubb vastusti niitä
kiivaasti. Hän vakuutti, että ajatus oli konsulin, jonka kauppakuntoa
ei kukaan uskaltane epäillä. Hän oli tullut Stubbin luo ja oli --
»niin, suokaa anteeksi, konsuli, mutta se oli hyvin kummallisella
kielellä» -- selittänyt hänelle, että se oli kaupungille korvaamaton
vahinko, jos Holtin täytyisi lopettaa liikkeensä. Hän ei tuntenut
ketään, joka voisi jatkaa sitä liikettä menestyksellä; hän luotti
järkähtämättömästi Holtin kunnollisuuteen ja varmuuteen.

Holt katsoi poikaansa. »Kuuletko sinä», näytti hän sanovan.

Knut taipui viimein. Hän suostui käyttämään molempien herrain
tarjousta, jos niin tarvittaisiin, ja he, tutkittuaan asianlaitaa,
huomasivat jatkamisen vaarattomaksi.

Kuin he olivat menneet, Holt hieroi käsiään: »Sinä voit olla varma,
etteivät he minun kauttani tule mitään kärsimään -- mutta näethän, on
niitä sentään niitäkin, jotka luottavat minuun.»

He alkoivat tuumia tehdä ja olivat niin innoissaaan, etteivät edes
huomanneet, että Katriina oli tullut sisään. Hän kysyi, mihin hän
kattaisi pöydän -- asuinhuoneessahan kaikki oli hävitetty.

»Mitä sinä arvelet Knut? Emmekö syö täällä ylhäällä?» Knut nyökäytti
päätään ja Katriina katosi.

»Isä», Kuut alkoi vähän hämillään, kuin hän oli mennyt; »älä pane
pahaksesi; mutta minun tekisi mieli jotain sanoa: Miksi sinä et mene
naimisiin Katriinan kanssa?»

Holt kävi tulipunaiseksi. »Ei, Knut, minä vakuutan sinulle kunniani
kautta -- hän on todellakin kunnon ihminen.»

»Juuri sen minäkin olen huomannut. En minä mitään pahaa tarkoittanut.»

Holt kalisutteli kynsillään hampaitaan:

»Minä luulin -- -- ettet sinä sitä tahtoisi -- ja Katriina ei tahdo
ilman sinun suostumustasi.»

Katriina tuli takaisin ja kattoi pöytää.

»Sinä valmistat vaan kahdelle sijaa, Katriina», Knut sanoi. »Etkö sinä
syö meidän kanssamme?»

Katriina jäi ensin seisomaan jäykkänä kuin kanki, lautanen kädessä ja
kävi ensin hyvin kalpeaksi, sitten niin punaiseksi, kuin ainoastaan
hyvin naivit ja hyvin verevät ihmiset saattavat tulla. Hän katsoi ensin
peljästyneenä Knutiin, sitten Holtiin. Knut oli sanonut »sinä» ja
pyytänyt häntä syömään heidän kanssaan, ja nyt nyykäytti Holt puoleksi
hämillään hänelle. Hän pani lautasen pois, vaipui tuolin reunalle ja
alkoi kuivata silmiään ja pureskella huuliaan, jotka värähtelivät
omituisella tavalla hänen taistellessaan itkua vastaan.

»Knut tarkoittaa --» alkoi Holt ja katsoi levottomasti poikaan, joka
samassa puuttui iloisesti puheeseen:

»-- että meidän tänä iltana pitää juoda lasi viiniä yhdessä, meidän
kolmen.»

»Aivan niin. Sitä, oikealla, jossa on keltaista lakkaa, Katriina -- --
ha, ha. Tuo silten ruoka sisään.»

Katriina koetteli hymyillä, mutta kyyneleet saivat ylivallan ja hän
riensi pois.

Pöytä oli katettu, ja he istuivat kolmen kesken -- Katriina tuolinsa
äärimmäisellä reunalla ja palaistakaan koskematta. Hän leikitteli vaan
veitsellä ja keksi aina jotain noudettavaa. Vihdoin tarttui Knut
lasiinsa ja sanoi:

»Niin, nyt me, isä ja minä, tahdomme kiittää sinua, Katriina, kaikista
näistä vuosista, joina sinä olet meille molemmille hoitanut vierasta
taloa niin hyvin. Nythän se kohta tulee sinun omaksesi --»

Mutta silloin oli Katriinan vastustusvoima lopussa. Hän nyyhki,
niinkuin olisi puhuttu hänen omista hautajaisistaan, ja sai töin tuskin
sanotuksi kuulumattoman kiitoksen. Sitten hyökkäsi hän ulos. Kuin hän
taas tuli takaisin, loistivat hänen punakat, pulleat kasvonsa
kiiltävien poskien äärimmäisiä reunoja myöten.

Syötyä istuutui Katriina vaatimattomasti nurkkaan neule käsissä. Pian
hän kuitenkin toivotti hyvää yötä ja meni huoneeseensa, jossa hän
jatkoi itkuaan ja hiljaisuudessa kiitti Herraa siitä, mitä oli
tapahtunut, ja tutki syntistä sieluaan vieläkin ankarammin kuin
tavallisesti.

Kuin isä ja poika jälleen olivat yksin, sanoi Knut: »Sinä et koskaan
ole kertonut minulle mitään äidistä.»

Holt pani piippunsa pois ja oli vaiti vähän aikaa.

»En, mutta minä ajattelin häntä tänään. Sinä ehkä tiedät, että hän oli
Vikin morsian, kuin minä --?»

»Niin, minä tiedän -- kaikki.»

Holt hengitti syvään.

»Hän ei ollut onnellinen», hän sanoi. »Hän oli kaikkea, mitä minä en
ollut: hieno, arkaluontoinen, pelkäsi taistelua, rakasti satuja ja
runoja ja semmoista, josta minä en välitä. Minä en ymmärtänyt häntä,
enkä koettanut ymmärtää. Mitä hänessä kaikkein vähimmin voin käsittää,
oli se, ettei hän koskaan suuttunut, ei koskaan vastustanut, ei koskaan
moittinut minua mistään. Tätä hurskautta, hiljaisuutta minä pidin
halveksimisena, joka minua ärsytti. Ja sitten oli hänellä tapana katsoa
minua silmiin -- -- aivan tyynesti ja lempeästi, mutta se katse tunki
minuun, se pakoitti minun omaa tuntoani puhumaan ja ajamaan hänen
asiaansa niin, että se minua suututti kaksin kerroin, etten minä voinut
puolustaa itseäni. Näetkös, Knut, minä uskon rangaistusta jo tässä
elämässä. Minun rangaistukseni on ollut, että minä, sinun varttuessasi,
olen kaivannut ja ikävöinyt juuri sitä, mitä hänellä oli ja jota
sinulta ei saanut puuttua. Hän oli Kornelian kaltainen, Knut -- --»

Oli myöhäistä, kuin isä ja poika erosivat. Kuin Knut oli mennyt, alkoi
Holt riisuutua. Hän oli riisunut päältään nutun ja saappaat ja
pukeutunut yönuttuun ja tohveleihin ja täyttänyt piippunsa istuakseen
lukemaan, niinkuin hänen tapansa oli, kappaleen Darwinista ennen maata
menemistään, kuin soitettiin portilla. Vähän ajan perästä tuli
palvelija ja ilmoitti, että ulkona oli mies, joka tahtoi puhua hänen
kanssaan.

»Tähän aikaan! -- No, tulkoon sisään.»

Kuului raskaita askelia portailta, joku hapuili kädensijaa, ovea
lyötiin kaksi kertaa koko nyrkillä, ja sitten tuli sisään kippari
semmoisena kuin hän oli ollut laivassaan sinä myrskyisenä sunnuntaina,
jolloin Holt oli käynyt Vikin luona.

Holt löi kätensä yhteen ja jupisi: »Hitto senkin vieköön! Hänet minä
olin aivan unhottanut.»

Hän ei päästänyt toista puhumaan. »Oletko sinä valmis?» hän kysyi.

»Olen; me vain odotamme tuulta. -- Täytyykö hänen olla muassa?»

Holt pureksi vimmatusti alahuultaan.

»Mistä hinnasta hyvänsä.»

»Mutta jos hän nyt koettaisi --? Hän on aivan raivoissaan.»

»Hänen täytyy mukaan.»

»Hyvä.»

Mies meni. Holt vaipui nojatuoliinsa. Se nuoruuden ja ilon hohde, joka
äskettäin oli näkynyt hänen kasvoillaan, oli taas kadonnut. Häntä oli
äkkiä muistutettu kesken eräisestä tehtävästä.



XII.


Höjsen rehenteleikse. »Maakunnanlehti» oli jälleen »unohtanut
velvollisuutensa totuutta ja yleisöään kohtaan», ilmoitti hänen
lehtensä. Kaukana siitä, että laivanisäntä Holtin liike oli vaarassa,
hän oli päinvastoin näinä päivinä solminut uusia sopimuksia muutamien,
kaupungin luotettavimpien miesten kanssa. Toimitus itse oli aina
varmaan ollut vakuutettu j.n.e.

Björnholt hyökkäsi raivostuneena Vildhagenin luo ja haukkui häntä
kauheasti. Kirkkoväärti aivan nolostui. »Kuka on koskaan kuullut, että
ne miehet olisivat auttaneet vastustajaa?» hän sanoi.

Ei Björnholt myöskään saanut mitään työväen liikkeestä. Muutamia päiviä
mellakan jälkeen tulivat johtajat Holtin luo pyytämään anteeksi ja
tarjoutumaan korvaamaan hänelle tullutta vahinkoa. He kävivät sen
jälkeen Björnholtin luona ja olivat siinä tilaisuudessa niin
nenäkkäitä, ettei hän sen jälkeen uskaltanut käydä ulkona pimeän
tultua.

Knut teki ahkeraan työtä isänsä konttorissa. Vanha Holt huomasi
ylpeydekseen, kuinka ahkera hän oli, ja että hänen mielentilansa kävi
yhä paremmaksi, työn ja vaikeuksien karttuessa. Hän on minun poikani,
hän ajatteli.

Holt itse oli vähän hajamielinen. Häntä näytti suuresti huolestuttavan,
ettei yksi hänen laivoistaan päässyt lähtemään tyynen vuoksi. Eihän
sillä mitä kiirettä ollut, Knut lohdutti, mutta Holt näytti olevan
toista mieltä.

Knut ja Kornelia tapasivat toisiaan tiheään Pietarin ja Hannan luona.
Eräänä iltana kuin he olivat lähteneet ystäväinsä luota tavallista
vähän aikaisemmin, jäivät he vähäksi aikaa kadulle kävelemään. Ilma
oli kylmä ja kirkas, maa oli kovaksi jäätynyt, kuuvalo välkkyi
jääpeitteisissä rapakoissa, jotka edellinen sadeaika oli synnyttänyt
moniin vesisäiliöihin, jotka olivat kaupungin kaduille ja toreille
omituisia. Oli lukematoin joukko luistinratoja, joilla poikia ja
tyttöjä joukottain kiiteli nauraen ja huutaen. Pitkillä välkkyvillä
radoilla oli vastustamaton viehätysvoima. Tyttöjä kori kainalossa ja
poikia kääry kädessä pysähtyi matkallaan leipuriin tai kauppiaaseen, he
katselivat ensin niitä onnellisia, joilla ei ollut mitään asiaa, tai
niitä, jotka kiusaus jo oli voittanut, menivät, jäivät taas seisomaan,
koettelivat laskea yhden ainoa kerran liukua -- ja olivat hukassa.
Leipuri sulki puotinsa ja kauppias myös; mutta luistinradat täyttyivät
yhä täydemmiksi, ja kuu katseli hymyillen riemuitsevaa nuorisoa, jonka
se oli viekoitellut kiusaukseen valaistessaan lätäkköjen kiiltävät
pinnat oikein välkkyviksi.

Knut ja Kornelia kävelivät käsitysten edestakaisin mutkikkailla
kaduilla ja puhelivat omasta onnestaan ja rakentelivat tuulen tupia. He
hyyräsivät huoneita ja sisustivat niitä. He katselivat talouskauppojen
valaistuja ikkunoita ja valikoivat ehdolle.

Äkkiä purskahti Knut nauramaan.

»Mitä nyt?» Kornelia kysyi.

»Minun täytyy nipistää itseäni käsivarteen saadakseni tietää, että se
todellakin olen minä itse, joka tässä kuljeksin ja olen taloudellinen
ja olen niin kerrassaan kiintynyt siihen, mikä minusta rikkaana ollessa
oli niin selittämättömän ikävää. Minä alan horjua uskossani kostoon.
Minä olen yhtä aikaa saavuttanut kahdenlaisen onnen, minä olen
voittanut sinut ja minun on täytynyt ruveta työtä tekemään. Todellakin,
minä en ole sitä ansainnut.»

Kornelia veti häntä jäälle, joka oli jätetty tyhjilleen, ja samalla
lumous oli vallannut heidätkin. Puoleksi hilliten nauruaan ja
kaikenlaisia leikkipuheita puhuen he leikkivät lasten leikkiä. Hyväksi
onneksi oli paikka, jossa se tapahtui, aivan tyhjä. Mitähän pikku
kaupunki olisi saanut ihmetelläkseen, jos heidät olisi huomattu:
Kornelia Vik, Jaakko Vikin kunniallinen tytär oli laskenut liukua
henttunsa kanssa kirkkomäellä.

Nyt ainoastaan vanhat talot näkivät heidät. Mutta näiden
kunnianarvoisten rakennusten silmät säihkyivätkin oikein tulta sitä
nähdessään, eikä kuukaan ollut kokenut sen tapaista tässä arvokkaassa
kaupungissa.

He astuivat edelleen ja jatkoivat keskusteluaan. Joka kerran kuin he
tulivat ajatelleeksi, miksi heidän täytyi kuljeksia kadulla tuumiaan
tuumimassa, eivätkä voineet yhtyä Kornelian kodissa, puhuivat he hiljaa
ja vakavasti. Mutta pian he taas häipyivät tulevaisuuteen ja olivat
iloisia ja toivoivat, ja kuin he erosivat Vikin talon kohdalla, oli
heillä mielet täynnä onnellisia unelmia.

Knut istuutui huoneeseensa tultuaan työpöydän ääreen. Hän ei koskaan
tehnyt joutuisammin ja paremmin työtä, kuin tultuaan kotiin Korneliaa
tapaamasta, Hän oli ehkä istunut tunnin ajan kuin portinkelloa
soitettiin. Sen jälkeen kuului askelia portaissa. Portti avattiin. Hän
luuli tuntevansa isänsä äänen, joka kysyi: »Kuka se on?» -- Sitten oli
hiljaa hetkisen. Sitten seurasi kimakka huuto -- se mahtoi tulla
naisesta --, ja sitten kuului taas miehen ääni, ensiksi hiljaa uhaten,
sitten kehoittaen, rukoillen. Naisen ääni kävi kuitenkin yhä
voimakkaammaksi ja kimakammaksi, sitten kuului temmellystä ja jysäys,
kuin olisi painiskeltu. Äkkiä yhtyi puheeseen toinen miehen ääni,
matala ja karkea, Samassa päästi nainen niin epätoivoisen hätähuudon,
että Knut, joka oli noussut ja seisoi ja kuunteli, otti lampun ja
riensi ulos.

Kuin hän oli tullut puolitiehen portaita alas, kuuli hän matalan miehen
äänen sanovan: »Minä en voinut siihen mitään, Holt; hän oli metsäkissaa
pahempi. Hitto tietköön, miten hän pääsi ulos ja sai haltuunsa ruuhen.»

Alhaalla porraskäytävässä oli puolipimeä. Alimmalla portaalla oli lyhty
ja valaisi puhujan vaskenkarvaisia kasvoja, hänen suurta nahkahattuaan,
joka ulottui alas korville, ja hänen karkeata islantilaista
villapaitaansa, Knut tunsi hänet isän kippariksi. Nostaen lamppua astui
hän muutamia portaita alemmaksi ja huomasi silloin myöskin isänsä, joka
seisoi -- paljain päin ja yönutussa -- kumartuneena naisen yli, joka
oli polvillaan portailla ja riippui kiinni käsipuissa.

Kuin vanha Holt kohotti päätään ja huomasi poikansa, pääsi häneltä
kumea, ähisevä huuto. Hän väistyi takaperin portaita alas kuin kauheata
näkyä. Samassa kohottautui myöskin nainen, tuijotti hetkisen suurilla
säihkyvillä silmillä Knutiin, huusi sitte hänen nimensä oudolla
lausumistavalla, lensi portaita ylös ja heittäytyi hurjasti hänen
kaulaansa, jolloin Knut pudotti lampun, joka sammui ja meni murskaksi.

Yläosassa portaita, jossa vieras nainen riippui Knutissa, nyyhki ja
lausui käsittämättömiä sanoja, oli aivan pimeä. Alapäässä loisti lyhty
himmeästi. Kippari seisoi kädet housuntaskuissa ja katsoa tuijotti
välinpitämättömänä eteensä. Holt oli istuutunut alimmalle portaalle.
Niinkuin hän siinä istui kyyryssä, ohkaiseen yönuttuunsa käärittynä,
pitkä selkä koukussa ja pää peitossa, näytti hän apinalta.

Vieras nainen yhä nyyhki ja huusi. Tuontuostakin pui hän nyrkkiä
alhaalla oleville ja vilkkui heihin kuin metsän peto.

»Valaise meitä, isä», Knut kuiskasi -- kuului siltä kuin hän olisi
ollut tukehtumaisillaan. Mutta Holt ei kuullut mitään. Hän istui kädet
ristissä, vavisten koko ruumiissaan ja jupisi: »Nyt se on mennyttä, nyt
se on mennyttä.» Vasta kuin Knut kolmannen kerran puhutteli häntä,
nousi hän ylös ja otti lyhdyn. Kuin hän meni kipparin sivu, sanoi tämä:
»Minulla kai ei ole enää mitään täällä tekemistä?» Holt ei vastannut;
hän katsoi häneen tylysti ja astua tallusti toisten edellä ylös
portaita ja sisään.

»Pyydä Katriinan tuomaan tänne lamppua», Knut sanoi. Holt pani lyhdyn
pöydälle ja lähti huoneesta sanaakaan sanomatta.

Knut seisoi nojautuen pöytään. Hänen silmissään oli tylsä katse, huulet
olivat valkeita ja vähän auki; hän näytti siltä, kuin hän kärsisi
huumaavan lyönnin vaikutuksista. Toisen kerran toisen perästä vavahteli
hän vilusta.

Vieras nainen astui edestakaisin ja huitoi kiivaasti käsillään
puhuessaan. Se oli lyhyenläntä, täyteliäs ja miehekkääntarmokas olento.
Hänellä oli rusettava iho, karkea, pikimusta tukka ja tumma haiven
ylähuulella. Hän oli puettu lyhyeen, englantilaiseen matkapukuun, vaate
karkeata, värit koreita. Nutussa oli runsaasti taskuja. Skotlantilainen
plaidi, jonka toinen kulma oli olkapäähän kiinnitetty, viilsi toisesta
kulmastaan maata. Kaapu, jota hän oli pitänyt päänsä päällä, oli
valunut alas selkään. Hänen pukunsa oli hyvin risainen ja likainen,
toinen käsi oli verinen. Astuessaan edestakaisin nopeilla, lujilla
askelilla ja kiihkeästi hengittäen ja täyttäen huoneen kovalla myskin
hajulla, repi hän ensin plaidin päältään ja lennätti sen lattialle,
sitten kaapun ja nutun. Vihdoin repäsi hän yhdellä tempauksella hameen
röijyn auki, niin että napit vierivät lattialle. Hän puhui yhtä mittaa,
kieltä, joka oli norjaa sanavarastoltaan, mutta ääntämistavallaan
muistutti puolta tusinaa muuta kieltä. Tuontuostakin hän pysähtyi,
syöksähti Knutin luo, heittäytyi hänen kaulaansa ja hänen jalkainsa
juureen ja hypähti taas ylös vahtien ovea.

»Minä olen etsinyt sinua kaikista maista, Ranskan kautta Englantiin,
Espanjasta Portugaliin. Minä olen laulanut, tanssinut, ratsastanut,
kerjännyt, valehdellut, varastanut -- oh, minä en tiedä, mitä kaikkea
minä olen tehnyt löytääkseni sinut. Lissabonissa minä menin talosta
taloon etsien sinua tai sitä toista, kauppiasta -- minä en muistanut
hänen nimeään. Viimein minä löysin hänet. Hänen luotaan laivalle ja
tänne. Sinä olit poissa, et koskaan tullut kotiin, sanoi se vanha
mies --» hän pui taas nyrkkiään ovelle päin ja sylki -- »Minä näin,
että hän valehteli. Hän tahtoi antaa minulle rahaa, paljon rahaa, jos
minä vaan matkustaisin pois. Mutta mieluummin minä tahdoin kuolla.
Sitten panivat minut lukon taa laivassa. Minä olen koettanut karata --
kerran minä hyppäsin järveen, -- mutta minut saatiin aina kiinni.
Vihdoin tänä iltana, kuin hän makasi -- -- minä löysin ruuhen, minä
olen kiivennyt ylös kallioita pitkin -- -- katsos, käteni olen minä
repinyt verille! Minä hiiviskelin kauvan talon ympärillä -- minä luulin
pääseväni pujahtamaan sisään. Ei. Minun täytyi soittaa -- -- sitten
tuli hän -- -- me painiskelimme -- se roisto! Voi, jos sinä et olisi
tullut!» Hän riippuutui taas Knutiin ja valitteli: »Ethän sinä hylkää
minua, petä minua -- -- tai --» Yhdellä hypyllä oli hän keskellä
lattiaa ja näytti säihkyvine silmineen pelästyneeltä metsän pedolta --
»Varo itseäsi, minä kostan, jos sinä sen teet!» -- Sitten hän taas
lähestyi lauhkeana kuin kyyhkynen, mielitellen: »Mutta ethän sinä,
kultanen, herttanen, kaunonen --»

Knut ei saanut sanaakaan huuliltaan. Hän seisoi liikahtamatta. Se oli
tullut hänelle niin odottamatta ja oli niin kauheata! Hänestä tuntui
kuin hän olisi syössyt päistikkaa pohjattomaan kuiluun. Viimein hän sai
sanotuksi: »Minä en ole tiennyt tästä mitään. -- Minä olen tiedustellut
kaikkialta -- -- minunhan täytyi luulla -- --»

»Niin, niin. Kaikki menivät pohjaan, isä, kaikki, paitse minä ja kaksi
merimiestä. -- -- Minä näin isän, ainoastaan pään, ei, ainoastaan
silmät, sammuvat silmät -- -- voi, hyvä Jumala, minä näin ne sitten
joka yö, kuin minä olin yksin -- -- mutta nyt on siitä jo niin kauvan,
nyt minä en näe niitä melkein koskaan enää.»

Katriina toi lampun sisään. Vieras nainen katsoi häneen arasti ja
taisteluun valmiina ja meni lähemmäksi Knutia.

»Järjestänkö minä huoneen?» Katriina kysyi Knutilta hiljaa, mutta
toinen oli kuullut sen.

»Ei, ei, ei», hän huusi, »minä en tahdo olla yksin -- vanha mies väjyy
minua. Minä tahdon olla sinun luonasi, minä tahdon maata täällä,
lattialla tai missä tahansa, mutta yksinäni minä en tahdo olla.»

Kesti kauvan, ennenkuin Knut sai hänet rauhoittumaan. Vihdoinkin näytti
hän tyyntyvän ja meni antamaan Katriinalle kättä. --

-- -- Ulkopuolella hiiviskeli koukkuselkäinen olento melkein
kuulumattomin askelin kaikissa käytävissä, portaita ylös ja alas,
lakkaamatta edes ja takasin. Kuin Katriina oli lähtenyt huoneesta,
pysähtyi hän usein oven eteen kuuntelemaan. Hän ei voinut eroittaa,
mitä he sanoivat; hän kuuli vaan vieraan huokailevan ja itkevän,
huutavan, rukoilevan ja uhkaavan. Kerran hän taputteli käsiään ja
nauroi.

Katriina tuli takaisin ja Holt hiipi porraskäytävään. Ovi oli selki
selällään; kylmä viima puhalsi sisään. Hän odotti alhaalla, kunnes
kaikki oli hiljaa ylhäällä. Hän aikoi juuri mennä takaisin ylös, kuin
joku astui alas portaita. Se oli Knut; hänellä oli päällystakki ja
hattu yllä. Holt kätkeytyi nurkkaan siksi, kunnes poika oli mennyt
ulos.

Knut kuljeksi maalitta katuja, samoja katuja, joita hän muutamia tuntia
sitten oli kävellyt Kornelian kanssa ja rakennellut tulevaisuuden
tuulentupia. Kuu paistoi niinkuin ennen kaikille kadun jäätiköille,
jotka nyt olivat tyhjiä; taloista katseli siellä täällä joku himmeän
keltainen ikkuna hiljaa ja rauhallisesti yöhön.

Hän käveli taas Kornelian kanssa, tunsi hänen kätensä omassaan, kuuli
hänen heleän, kirkkaan äänensä, näki hänen vakavat silmänsä ja
hiljaisen, tyytyväisen hymyilynsä. -- Ja sitten äkkiä toisen, Pampaan
lapsen, kiitävän puolialasti hevosen selässä, syöksyen äärettömiä
aavikkoja pitkin ruskeat, eläimelliset silmät hurjasti kiiltäen ja suu
auki. Hän tunsi hänen kätensä kaulallaan ja paksut huulet poskellaan ja
paksun, villaisen tukan ja myskin hajun -- -- -- Knut puri hampaat
yhteen, puristi kädet nyrkkiin ja polki maata! Hän oli vähällä huutaa
tuskasta ja vihasta. Hänen onnensa oli pirstattu, koko hänen
tulevaisuutensa tehty tyhjäksi yhdellä ainoalla iskulla! Että sai
kärsiä niin kauheasti yhden ainoan kevytmielisen hetken tähden! Oliko
se kohtuullista? -- Hän tunsi vihaa vierasta naista kohtaan, hän kirosi
kohtaloansa! -- -- Hän oli ollut niin nöyrä onnessaan; se oli tuntunut
hänestä niin ansaitsemattomalta. Mutta nyt, kuin kaikki, mitä hän oli
saanut, niin väkivaltaisesti ryöstettiin häneltä pois, niin hän ei
voinut taipua sanomaan: »Sinä korjaat, mitä olet kylvänyt»; hän kapinoi
tätä kohtaloa vastaan; hetkisen ajan tuntui hänestä, kuin takana olisi
persoonallinen olento, kauhea valtias, ja hän tunsi raivoisaa halua
taistelemaan sitä vastaan, sysäämään se valtaistuimelta, hävittämään
se.

Mutta se oli vain hetken ajan. Ja hän nauroi taas itselleen. Mitä hän
vaati? Oikeutta! Eikö hän ollut sitten jalallaan sysännyt tätä
lumivyöryä, joka nyt kulki hänen elämänsä yli, repien mukaansa kaikki,
jokaisen kukan, jonka onnen päivänpaiste oli esille loihtinut, jokaisen
kultaisen, kaukaisen toiveen, ja sitten hän vaati, ettei lumi
vyöryisikään tai että se kulkisi ulkopuolelta sitä paikkaa, johon hän
tahtoi rakentaa uuden kotinsa! Hän pyysi sääliä järkähtämättömiltä
laeilta! --

Hän hymyili katkerasti. Hätääntyneinä me hyväksymme julmimmankin
itsevaltiaan maailman hallitsijaksi. Hurjintakin tyrannia saattaa
lepyttää, tai saattaa häntä vastaan ainakin taistella ja häntä kirota;
on ainakin se lohdutus, että saattaa sanoa: sinä olet kohtuuton, sinä
olet julma! Ihmiset eivät voi luopua jumalistaan, vaikka ne olisivat
kivikuvia, joita he voivat ruoskia, kuin kaikki rukoukset ovat olleet
turhia!

Hänen vihansa vaipui voimattomana alas tämän hämärän, taipumattoman
voiman edessä, jota ei kukaan vallitse. Hän vaipui tuskan
pilkkopimeään, hiljaa, hervottomana. Ajattelematta, jäsenet velttoina
ja tuntien itsensä vain mustaksi pisteeksi, jota alituisesti
kosketeltiin neulankärjellä, kuljeksi hän öisiä katuja, joita pitkin
tuulen viima lennätteli päivän kuluessa irtaantunutta hiekkaa. Kaikki
nämä pimeät talot makasivat, ne huolivat viisi yökulkijoista, jotka
maleksivat katuja pitkin ja kadottavat kaikki unelmansa ja toivonsa. He
ovat lujia ja arvokkaita eivätkä siis sekaannu mihinkään säännöttömään.
Hän kulki kirkon sivu. Siellä kummittelevat kuolleet tähän aikaan,
jotka eivät myöskään sääli. Risti välkkyi kylmästi ylhäällä kalpeassa
kuuvalossa.

Hän tuli viimein kaupungin ulkopuolelle, tyhjälle rannikolle.
Mastometsän takaa, sataman niemekkeen, meren takaa, joka kätki mustan
syvyytensä sen hopeanhohteen alle, jota se tuuditteli, näki hän kaukaa
kuultavan niitten tunturien varjot, joitten välissä hän oli nauttinut
elämänsä suurinta onnea. Laakso, harmaa, mutkikas tie, välkkyvä virta,
laituri lippuineen ja valkea talo, puutarha, josta tuoksui ruusu ja
reseda, kaikki oli äkkiä niin selvästi, niin lämpimästi ja elävästi
hänen silmäinsä edessä kuin sinä päivänä, kuin hän ensi kerran näki sen
laivan kannelta. Ja sen lämmön jälkeen, mitä hän oli tuntenut
sydämmessään sen näyn jälkeen, seurasi tuhansia neulanpistoja toisessa
kohdassa.

Allaan hän kuuli meren vyöryvän kumeasti kalliota vastaan. Yksi ainoa
askel -- ja kaikki olisi lopussa.

Ei, mitä hän olisi voinut eilen tehdä, sitä hän ei voinut tehdä tänään.
Hän seisoi hänen vieressään, katsoi häneen ja sanoi: »Sitten sinä et
olekaan se, jota minä olen rakastanut.» Se, että hän rakasti häntä,
antoi hänelle velvollisuuksia. Hänestä tuntui, kuin hänen piti vastata
hänelle kaikesta nyt ja aina, vaikka heidän pitäisikin erota.

Hän istuutui alas maahan; hänen teki mieli kaivautua syvälle siihen.
Hän oikasihe kovalle, kylmälle tantereelle. Se helpotti vähäksi aikaa,
ettei hänen tarvinnut pysytellä pystyssä, tuntui hyvältä koskettaa
poskillaan kylmää maata, puristautua teräviä kiviä vastaan, värähdellä
vilusta. Hän halusi ruumiillista tuskaa, ettei hän tuntisi henkistä
tuskaa niin kauheasti.

Hän nousi ylös ja meni taas kaupunkiin päin. Mihin hän menisi?
Kotiinko? Hän ei sietänyt nähdä sitä taloa, jossa se nainen oli, astua
siihen huoneeseen, jossa hänen äänensä oli kaikunut. Hän tunsi taas
inhottavaa myskin hajua. -- -- Hän kulki ensimmäistä katua pitkin,
jolle hän tuli. Hän luuli kuulevansa askelia takanaan. Hän kääntyi.
Samassa kätkeytyi joku portaitten taa. Hän meni lähemmäksi. Aivan
oikein, siinä istui mies kumarassa aivan seinvieressä. Se oli isä.

»Isä, oletko sinä ulkona näin myöhään?»

Vanhus kumartui vielä enemmän kokoon ja purskahti itkemään.

»Knut, Knut», valitteli hän ja itki niin katkerasti, niin
epätoivoisesti, että Knut hetkeksi unohti oman surunsa hänen tähtensä.
»Nyt on kaikki mennyttä, kaikki mennyttä.»

»Niin, niin, isä, me olemme molemmat menneitä. -- -- Mutta mene nyt
kotiin -- sinä tulet sairaaksi, jos sinä istut tässä kauvemmin.»

Hän otti isän käsivarren; vanhus antoi kuljettaa itseään tahdottomasti.

Kuin he olivat linnan portilla, sanoi Knut:

»Hyvää yötä, isä.»

»Etkö sinäkin tule sisään?»

»En -- minä tahdon kuljeksia vielä vähän.»

Vanhus jäi vielä seisomaan, mutta Knut työnsi hänet hiljaa portista
sisään.

»Mene sisään, isä, äläkä pelkää minun tähteni.»

Holt laahasi itsensä sisään; Knut kulki Pietari Strömin taloa kohti.
Hän kiipesi yli laipion ja kolkutti sen huoneen ikkunaa, jossa
palvelija makasi. Kuin hän oli koputtanut useampia kertoja, kysyi
uninen ääni sisältä: »Kuka se on?»

»Minä, Knut Holt. Avaa, mutta älä herätä ketään.»

Sisällä sytytettiin kynttilä ja vähän ajan perästä avasi palvelija
katuoven. Hän katsoi hämmästyneenä Knutiin.

»Minä tahtoisin jäädä tänne yöksi. Minä menen asuinhuoneeseen ja
heittäydyn sohvalle makaamaan. Älä sano mitään Pietarille.»

Palvelija valaisi hänelle tietä sisään yhä katsellen häntä samalla
unisen hämmästyneellä katseella.

»Kas niin -- kiitoksia. Mene nyt hiljaa maata. Hyvää yötä.»

Palvelija pani kynttilän pois ja meni.

Knut heittäytyi sohvalle. Hän ei ollut virunut kauvan, kuin hän kuuli
ovea avattavan, askelia käytävästä ja kohta sen jälkeen Pietarin äänen.
Ovi avattiin sen jälkeen nopeasti, ja Pietari tuli sisään yönutussa,
alushousuissa ja sukkasillaan. Uni ei ollut vielä oikein hänestä
lähtenyt; hänen kasvoissaan oli omituinen sekaannus unisuutta ja
kauhistusta, että Knut ei voinut olla hymyilemättä.

»Mitä kummia on tapahtunut, Knut?»

»Hän sittenkin herätti sinut?»

»Ei, mutta me heräsimme, kuin katuovea avattiin. Mitä tämä merkitsee?»

Knut syleili häntä kiivaasti. »Että minä olen onneton ihminen,
Pietari.»

»Rakas ystävä, mitä on tapahtunut?»

Knut kertoi. Toinen istui äänettömänä ja kauhistuneena, kuin hän oli
lopettanut. Sitten hän alkoi astua edestakaisin huoneessa; hänen
_täytyi_ keksiä joku keino, pelastus; tämä suuri, altis auttamisen
tarve, jota hän tunsi, ei saattanut olla voimaton. »Minun täytyy puhua
Hannan kanssa», sanoi hän äkkiä ja lähti huoneesta. Kohta sen jälkeen
hän tuli takaisin Hannan kanssa, joka kiireisesti oli heittänyt
aamupuvun päälleen.

»Voi, hyvä Jumala, mitä nyt tulee Korneliasta», hän sanoi.

»Minä pyydän teiltä jotain», Knut alkoi. »Menettehän te huomenna hänen
luokseen ja pyydätte häntä tulemaan tänne tapaamaan minua? Minun täytyy
puhua hänen kanssaan.»

Hanna nyökäytti päätään.

He istuivat yhdessä, kunnes päivä koitti. He eivät vaihtaneet monta
sanaa; mutta he kaikki tunsivat kuitenkin jonkunlaista lohdutusta
yhdessä olosta. Oli kuin viimeiset tunnit kuolemaan tuomitun tai
toivottomasti sairaan luona.

Kuin savu alkoi kohota savupiipuista ja ensimmäiset askeleet kuuluivat
kadulta, meni Knut kotiin. Hän hiipi huoneeseensa, istui vähän aikaa
tylsänä pää pöytään nojattuna, mutta ei voinut kauvemmin istua
paikoillaan; hän meni taas kadulle, harhaili vähän aikaa ja meni
lopulta taas Pietarin luo.

Hanna oli mennyt Vikiin. Knut istuutui asuinhuoneeseen. Pietari
käsitti, että hän mieluummin tahtoi olla yksin ja meni konttoriinsa.
Hän istuutui pöytänsä ääreen ja katsoa tuijotti kirjaansa, kastoi
kynäänsä lakkaamatta musteeseen -- ja piirusteli kuvioita imupaperille.
Kuin joku palvelusväestä tuli sisään jotain kysymään, vastasi hän päin
seiniä; muuan kauppamatkustaja, joka sattui tulemaan, sai sen
käsityksen, että »P. Ström» oli lähellä konkurssia ja vetäytyi
joutuisasti pois. Vähä väliä Pietari kävi alhaalla meriaitassa ja
puuhaili laatikkojen ja tynnyrien välissä ja nuuski kaikki yliset
näkemättä ainoatakaan esinettä ja oikein tietämättä, missä hän oli.
Sitten hän taas meni sisään, puristi äänettömänä Knutin kättä, katsoi
häneen, niinkuin hän olisi pyytänyt häneltä anteeksi, ettei hän voinut
auttaa häntä hänen hädässään, ja meni sitten taas pois, joka kerran
ajattelematta kysyen: »Lasi viiniä, Knut?»

Knut seisoi ikkunan edessä ja odotti. Hän näki ihmisten virtailevan
edestakaisin jokapäiväisissä, kiireellisissä hommissaan. Muutamat
astuivat kopeillen ja katsoivat vilkkaasti ympärilleen, hymyilivät ja
nyökäyttivät ohikulkijoille tai tervehtivät johonkin ikkunaan. Toiset
riensivät eteenpäin katsomatta oikeaan tai vasempaan, vain etsien
suorinta tietä määräpaikkaansa. He olivat niin toimissaan, jotta
näyttivät maailman hallitsijan asioita ajavan ja kuin ainoa hukkaan
mennyt minutti saattaisi koko pallon radaltaan. Toiset taas kuljeksivat
hitaasti sikari hampaissa ja lasi silmän nurkassa ja näytteleivät,
samalla kuin itse olivat näkevinään. Koukkuselkäisiä, raskaita taakkoja
kantavia työmiehiä polki eteenpäin ja polvet notkahtelivat heiltä joka
askeleella. Talonpoikia istui kuormillaan, merimiehiä heilui katuja
pitkin laahaten itsiään ja suuria saappaitaan, pikkulapsia meni kouluun
ja leikitteli tiellä. Hän näki kaiken sen, näki sen läheltä ja
kuitenkin kaukaa. Hänestä näytti se keinotekoiselta päivän elämältä,
joka kummitteli öiseen aikaan; koko heidän hommansa näytti hänestä niin
kokonaan turhalta. Tai eivätkö nämä ihmiset huomanneet, että
jättiläisvampyyri oli pannut inhoittavan imusuunsa elämän juurille ja
joka hetki ryösti siltä jonkun verran sen lämmöstä, sen valosta, sen
väristä? Eivätkö he tunteneet, että kuolettava, hituva tauti oli
tarttunut olemukseen, ja että ihana maa kaiken kanssa, mitä sillä
kaunista ja suurta oli, oli kylmästä kuolemaisillaan, tulemaisillaan
harmaaksi, autioksi raunioksi? -- -- Hänestä oli aivan käsittämätöntä,
että jokapäiväinen elämä saattoi kulkea entistä menoaan, ja että hänen
itsensä pitäisi elää koko joukko päiviä tätä yöelämää, piti kuulla
jokapäiväisen koneiston käyvän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut,
että hänen itsensä pitäisi maata, riisuutua ja pukeutua, syödä, juoda,
tehdä työtä! Hän ihmetteli, että puut puistossa saattoivat pysyä
pystyssä; hänestä näytti, että niitten pitäisi kaatua väsyneinä.
Hänestä tuntui kuin lyijypainoja olisi ripustettu hänen joka jäseneensä
ja ne olisivat vetäneet häntä alaspäin! -- --

Tuolla ne tulivat katua pitkin. Hän tunsi kovaa, painavaa kouristusta
rinnassaan; hän ei voinut niellä, polvet notkuivat -- -- -- Mitä oli
kaikki se, minkä hän oli kokenut tänä yönä, siihen verrattuna, mikä
häntä odotti. -- --

Kornelia tuli hiljaa sisään ja jäi oven suuhun seisomaan. Knut käsitti
samassa, kuin hän näki hänet, että tämä oli Kornelia kirkkopenkissä,
kalpea katuvainen, huulet kuivat ja silmät kauvaksi katsovia. Vaalean
harmaan ilman valossa, joka oli täynnä lumipilviä, hän näytti
kummallisesti aaveen tapaiselta.

Knut meni epävarmasti häntä vastaan, mutta pysähtyi taas. Hän ojensi
kätensä, mutta antoi sen taas vaipua velttona alas. Hän kutsui häntä
nimeltä ja tavoitteli sanoja, tietämättä, mitä hän aikoi sanoa, -- oli
kuin tuska olisi hervauttanut hänen tahtonsa ja sammuttanut hänen
muistinsakin.

Mutta äkkiä se oli ohi. Raskas, veltto ruumis, hervottoman kylmä
liharnöhkäle, joksi hän oli muuttunut, heräsi, kuin hän katseli häntä
tarkemmin ja huomasi äänettömän, avuttoman tuskan hänen kyynelettömissä
silmissään. Hänelle juontui äkkiä mieleen koko heidän onnettomuutensa,
kaikki, mitä heidän oli kärsittävä sisällöttömän tulevaisuuden
äärettömässä yksitoikkoisuudessa, se ajatus sattui häneen kuin hehkuva
nuoli, ja hän melkein huusi:

»Kornelia, minä en kestä tätä! Tämmöisen sietäminen on yli
inhimillisten voimien! Ei mikään laki, inhimillinen tai jumalallinen
voi tuomita meitä kärsimään näin kauheasti, yhden ainoan erehdyksen
tähden -- mieletöntä on uhrata itsensä näin.»

Hän pudisti päätään. Knut ei uskaltanut katsoa häntä silmiin -- ensi
katseella oli hän huomannut, että Kornelia oli tehnyt peruuttamattoman,
järkähtämättömän päätöksen, että heidän täytyi erota. Hän oli jo
alkanut elää yksin.

Mutta hän ei voinut olla puhumatta, niinkuin häntä olisi vielä voinut
saada päätöksessään horjumaan. Hän tunsi sanainsa voimattomuuden, hän
kuuli niitten helähtävän tenhottomina lujan päätöksen rautapaitaa
vastaan, mutta sittenkin koetteli hän turhaa vaivaa.

»Kuule, Kornelia, ajattele toki, mitä sinä vaadit minulta. Minun täytyy
uhrata meidän rakkautemme, meidän nuori onnemme, ja minun täytyy paitse
kaipuuta jokapäiväiseksi tuskakseni olla kahlittu ihmiseen, jota -- --»

Nyt Kornelia tuli lähemmäksi ja ojensi hänelle kylmän, kuolleen kätensä
ja veti hänet sohvaan päin.

»Siten sinä et saa puhua. Sinun täytyy koetella tehdä kaikki --»

»Kornelia, sinä et tiedä, mitä se on, ei, sinä et sitä tiedä. Se
on, niinkuin minä heittäisin paraimmat tunteeni roistojoukon
raiskattavaksi, -- antaisin itseni petoeläimelle pala palalta
syötäväksi! Minä en sitä tahdo, se saattaa minut järjiltäni. Kaikki,
kaikki minä tahdon olla hänelle, hänen työjuhtansa koko elämän iän; hän
saakoon kaikki, mitä minulla on ja mitä minä ansaitsen; minä hillitsen
itseäni, hänen ei koskaan pidä kuulla kovaa sanaa minulta, koskaan
nähdä minua haluttomana, mutta minä en tahdo tulla hänen omakseen. Minä
tahdon olla oikeutettu säilyttämään sydämmessäni sinua ja rakkauttani
sinuun, ja minä tahdon olla oikeutettu inhoamaan häntä ja pyrkimään yhä
kauvemmaksi ja kauvemmaksi hänestä, niinkuin minä vihaan ja pyrin pois
siitä muinaisuudesta, joka minun onnettomuudekseni toi hänet minun
elämääni.»

»Knut -- -- sinäkö yksin uhraat, kuin sinä koetat hävittää sitä, mikä
on sinun ja hänen välillä? Luuletko sinä, että minä olen onnellinen
tietäissäni, etten minä edes sinun ajatuksissasi saa olla ensimmäinen,
ainoa?»

»Ei, ei, mutta kuinka sinä saatat uhrata noin keveästi -- --?»

Kornelia katsoi häneen. Hänen poskilleen tuli heikko puna; silmät
täyttyivät äkkiä kyyneliin; huulilla värähteli sanomattoman surullinen
hymyily. »Niinkö keveästi?» hän toisti.

Knut tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä.

»Minä en tiedä, mitä minä itse sanon. Tunnenhan minä sinun kykysi
kärsimään ilmaisematta sitä huokauksellakaan. Minä en ole semmoinen
kuin sinä, ja -- ei, sinä et tiedä, kuinka kauheata on joutua likaan
tallatuksi oman rikoksensa tähden, tulla siihen kahlituksi, laahatuksi
kaikkialle sen kanssa ja tahraantua uudelleen siitä -- -- niin, siltä
se minusta tuntuu! Minä en voi sitä auttaa, mutta se on, kuin minua
pakoitettaisiin tekemään se uudestaan, elämään siinä ijankaikkisesti,
olemaan tuomittu uhraamaan tälle nälkäiselle, ahneelle muinaisuudelle
puhtain, paras, mitä minulla on, ja viimein menehtyä siihen.»

»Ja kuitenkin sinun täytyy.»

»Minä en sitä käsitä, en, minä en sitä käsitä.»

»Kuulehan vain tämä seikka: Pitääkö hän sinusta?»

»Tavallaan -- kyllä», sanoi hän hitaasti.

»Tietääkö hän -- että sinä --»

»Rakastan toista -- tietää.»

»Ja mitä hän sanoi?»

»Hän on kuin lapsi tai raakalainen. Se oli saman tekevä, kuinhan minä
vaan en häntä hylkäisi. Hän itki, rukoili, uhkasi. Hän tahtoi seurata
minua maailman ääriin, hän tahtoi surmata minut, sinut, itsensä. -- --
Sinä et voi käsittää, millainen hän on.»

»Ja sittenkin sinä voit arvella? Olethan sinä antanut hänelle oikeuden
rakastaa sinua. Ja sitten sinä tahtoisit hyljätä hänet, joka on uskonut
sinua. Siitä tulisi surullinen onni meillekin.»

Knut oli vaiti. Hänellä ei ollut sanoja vastaukseksi sille viisaudelle,
joka uhkasi häntä yhä lähempää, tarttui häneen kuin rautakourilla,
kaivautui syvälle häneen ja repi ja raastoi häntä tappamatta.

Kornelia silitteli hänen otsaansa ja pani poskensa hänen poskeaan
vasten. »Viimeisen kerran», hän sanoi ikäänkuin puolustukseksi itsensä
edessä.

Knut sulki hänet syliinsä, niinkuin hän ei koskaan enää aikoisi päästää
häntä irti. Hän suuteli häntä yhä uudestaan ja pani hänen kyynelien
kostuttaman posken omalleen. »Sinä olet kaikki, kaikki, kaikki», hän
kuiskasi.

Kornelia otti hänen kätensä pois. Knut tahtoi vielä pitää häntä
käsissään, mutta hän nousi ylös ja sanoi:

»Ei -- -- se ei ole oikein. Hyvästi Knut -- -- -- Minä olen ollut
onnellinen.»

Vielä kerran Knut syleili häntä, sitten hän tempautui irti, pyyhki
silmiään ja riensi ulos.

Hän tahtoi mennä portaita alas, mutta käytävän nurkassa seisoi Hanna
otsa seinää vasten ja nyyhki.

»Kornelia», hän kuiskasi, »jää minun luokseni.» Sitten hän pani kätensä
ystävänsä vyötäisille ja vei hänet muassaan makuuhuoneeseen. Hän
istuutui, Kornelia polvistui hänen eteensä ja pani päänsä hänen
syliinsä. He olivat vielä sisällä, kuin Knut lähti talosta.



XIII.


Liiteli raskasta, märkää lunta. Niityille kaupungin ulkopuolelle sitä
kokoontui tasaisia kerroksia. Pelloilla se tarttui jäykkiin, keltaisiin
sänkiin ja muodosti pieniä keiloja niitten ympärille. Koukkuiset,
kuivat koivut kukkuloilla saivat joka oksan niitä täyteen ja peittyivät
lopulta valkeaan vaippaan. Muutamat avonaisella paikalla olevat
kallistuvat tieviitat olivat melkein lumeen haudatut; terävät
vuorenhuiput vain törröttivät paljaina ja mustina.

Kaupungissa kokoontui lunta kaikille katoille, mutta suli vähitellen ja
räystäistä tippui vettä. Kaikissa uurteissa oli lumihiutuvia, seiniin
sitä tarttui kiinni. Laivan kansilla pestiin sillä, kaikki köydet
näyttivät liituviivoilta mustaa taivasta vasten. Rannalta käsin koetti
lumi hiipiä merelle päin, joka taisteli urhoollisesti vastaan, kohosi
ja sulatti sen, laski ja jätti mustan, avonaisen vyöhykkeen sen ja
itsensä väliin, mutta turhaan: musta vyöhyke tuli heti taas valkeaksi,
väistyvät aallot alkoivat kuljetella lunta muassaan ja sitä uiskenteli
vielä niillä, kuin ne taas kohosivat -- viimein oli joka lahdelmassa
paksu vetinen kerros lunta, uutta lunta tuli yhä päälle, ja tarvittiin
vain yhden yön pakkanen -- jos se tuli, oli meri kaikissa kanavissa ja
lahdissa vangittu.

Kaduilla kävi lumi nurjinta sotaa päästäkseen voitolle. Mutta pyörät
leikkasivat sen läpi, niihin tarttui paksu kerros hiekkaa ja savea,
joka yhä karttui ja jätti jälkeensä kaksi harmaata juovaa.
Jalkakäytävillä, missä niitä oli, tallasivat tuhannet jalat sen alas,
ja laitureilla ja muualla, missä liike oli suurin, se alustettiin
yhdessä pohjan pehmeitten aineksien kanssa keltaisen harmaaksi
velliksi. Koko pieni rannikkokaupunki, keskellä väsymätöntä lumiräntää,
näytti yhtä surumieliseltä, kuin viluiset varikset, joita istui puissa
päät sisään vedettyinä.

Kirkon edustalla oli kaksi umpinaista vaunua, hevoset seisoivat päät
riipuksissa; märkä lumi suli niiden selässä, karvat takertuivat
toisiinsa ja niistä valui vettä sivuille. Kuskit -- kaikki tanakoita
miehiä paksuissa kaapuissa ja saappaanvarret housujen päällä --
astuivat edestakaisin, läimäyttelivät piiskoillaan ilmassa ja
katselivat ohikulkevia, ikäänkuin he olisivat jollain tavalla olleet
etevämpiä kaikkia muita kuolevaisia.

Kirkossa vihittiin. Tuulesta ja lumirännästä huolimatta oli kokoontunut
joukko palvelustyttöjä ja köyhälistön lapsia, jotka odottivat, että
morsiuspari tulisi ulos. Suurimpia huvia pikkukaupungeissa on nimittäin
saada nähdä valkeitten naisolentojen liitelevän kirkonovelta vaunuihin.

Kuului narisevan urun säveleitä. Juhlallisuus oli päättynyt. Kirkonovi
avattiin. Ensin tuli muutamia hyvin peitettyjä naisia, jotka nopeasti
pujahtivat vaunuihin, sitten muutamia vanhempia ja nuorempia herroja
sateenvarjot syvältä alaspainettuina. Katsojat täydelleen pettyivät;
kaikki meni niin nopeasti heidän sivuitseen, etteivät he ehtineet nähdä
vilaustakaan valkeasta puvusta. Ja he olivat olleet niin uteliaita!
Miltä Holtin Katriina näytti morsiamena, ja mikä ihminen se oikeastaan
oli se vieras, joka oli ilmestynyt niin äkkiä ja niin odottamatta oli
hankkinut kaupungille juoruamisen ainetta moneksi, moneksi kuukaudeksi?

Vaunut ajoivat linnaan, tyhjensivät kuormansa, odottivat, ottivat sen
taas takaisin ja lähtivät ratisten menemään.

Toinen ajoi kaupungin pääkatua, toinen alas rantaan. Kuin se kulki
Vikin talon ohi, vedettiin vaunun uutimia syrjään. Se oli Knut, joka
viimeisen kerran katsoi pieneen porstuanikkunaan, jossa ei kuitenkaan
mitään näkynyt paitse ruusupuuta, joka seisoi tavallisella paikallaan.
Toinen punasista akuttimista oli alas laskettu. Seisoiko hän sen takana
ja katsoi hänen jälkeensä?

Kävi korkeita aaltoja. Veneet hyppelivät aalloilla ja hieroutuivat
toisiaan vastaan. Ajajat, Knut ja hänen isänsä, Pietari Ström ja
matkapukuun kääritty nainen, astuivat veneeseen ja soutivat ulos
laivalle, joka seisoi savuten sataman suulla.

Oltiin juuri lähtemäisillään. Viimeiset tavarat hinattiin promuista,
venemiehet, jotka olivat tuoneet matkustavaisia laivaan, lähtivät pois.
Kannella oli märkää ja liukasta, merimiehiä nahkatakeissa ja suurissa
saappaissa asetteli viimeisiä laatikoita alas lastiruumaan tai
pyöritteli viimeisiä tynnöriä yläkannelle, jossa ne sidottiin kiinni.
Kalastajia ja muita kannella matkustavia tungeskeli ahtaassa, kuumassa
käytävässä molemmin puolin konehuonetta, vahanaamainen kyyppari kulki
ulos ja sisään kajuutoissa, likainen pyyhinliina käsivarrella,
kuljettaen ilkeätä hajua muassaan joka paikkaan, johon hän tuli.
Nostokone kahisi ja sähisi, suihkutti höyrysäteitä ja levitteli ilkeätä
lämpimän koneveden ja elttaantuneen öljyn hajua. Savutorvessa kävi savu
sakeammaksi, höyrytorvessa melu yhä enemmän korviasärkeväksi,
komantosillalta kuului tuon tuostakin käheä ääni. Kuin Knut oli
saattanut viittoihin käärityn naisen alas salonkiin, nousi hän yhdessä
isän ja Pietarin kanssa yläkannelle, jonne sulava lumi muodosteli
lukemattomia puroja.

He astuivat äänettöminä edestakaisin. Höyrypilli vihelsi toisen kerran.
Vanha Holt katsoi levottomasti poikaansa ja sitten alas proomuun, joka
jo oli melkein tyhjä. Sitten hän taas vaipui kokoon. Hän oli näinä
päivinä käynyt entistään köyremmäksi, laihemmaksi ja terävämmäksi, ja
kasvot keltaisemmiksi.

»Tottahan me saamme kuulla sinusta», Pietari sanoi oikeastaan vaan
siksi, että äänettömyys kävi sietämättömäksi.

»Kyllä --», vastasi toinen ja yski selvittääkseen ääntään.

Laiva vihelsi kolmatta kertaa.

Kaikki kolme tekivät liikkeen, kuin heihin kaikkiin olisi yht'aikaa
sattunut sähkötäräys. Knut otti isänsä käden ja kuiskasi:

»Hyvästi, isä, -- kiitoksia -- kaikesta --»

Vanhan Holtin vapisevilta, verettömiltä huulilta ei tullut ainoata
ääntä. Hän vain katsoi poikaansa silmiin niin nöyrällä, niin hellällä,
mutta samalla sanomattoman epätoivoisella katseella.

Viimein täytyi hänen päästää pojan käsi; hänen katseensa vain piti
häntä kiinni. Knut kääntyi Pietariin, veti hänet syrjemmäksi, pani
kätensä hänen hartioilleen ja sanoi:

»Uskollinen ystävä, älä unhota minua. Ja sano terveisiä, sano tuhannet
terveiset.»

»Jos te siellä ylhäällä aiotte laivasta mennä, niin joutukaa»,
huudettiin äreästi kannelta.

Holt ja Pietari riensivät alas veneisiin. Portaat vedettiin ylös,
muutamia iskuja, ja laiva alkoi liikkua. Vene jäi paikoilleen
maininkiin, niinkauvan kuin laivaa näkyi -- sitten he solisivat
takaisin ja tulivat märille, surullisille kaduille, jossa ihmiset
tallustelivat niinkuin kaikkina muinakin päivinä.

Linnaan vievän käytävän kohdalla molemmat miehet pysähtyivät. »Ettekö
te ja teidän vaimonne yhtä hyvin voisi tulla meille tänä iltana?»
Pietari kysyi.

»Kiitoksia, kiitoksia -- minä en voi, Pietari Ström -- minä tahdon
ryömiä luolaani -- ja --»

Toimittaja Höjsen astui juuri sivu. Hän tuli kadun yli heidän luokseen
ja nosti hattua.

»Vaali on toimitettu, hyvät herrat. Aage Storm ja Vildhagen.
Asianhaarain mukaan --»

»Mitä minä siitä huolin», Holt sanoi. »Antakaa minun olla rauhassa
teidän vaaleiltanne.»

Hän antoi Pietarille kättä ja meni.

»Ahaa -- poika on ehkä lähtenyt tänään?» Höjsen kysyi.

»On», Pietari vastasi ja meni. -- -- --



XIV.


Pieni kalastajakaupunki oli tullut kymmentä vuotta vanhemmaksi. Siihen
oli tullut uusi kirkko, uusi latinakoulurakennus ja uusi rehtori, ja
uusi sanomalehti. Linna ei enää ollut kaupungin ainoa kivitalo --
uusiin verrattuina se ja muut vanhat talot näyttivät aivan
vähäpätöisiltä.

Björnholt oli muuttanut pois. Hänestä oli tullut rehtori erään
pikkukaupungin latinakouluun. Johtava mies kaupungissa oli Aage Storm,
johon Vildhagen oli liittäytynyt. Strandista oli tullut rovasti ja
hänen arveltiin olevan määrätty piispanistuimelle. Hänen mielilauseensa
oli: »Minun Jumalani on järjestyksen Jumala.» Fonnilla oli pieni, mutta
uskollinen puolue, joka ei ollut missään tekemisissä maailmanlasten
kanssa. Se oli hiljainen joukko katuvaisia, jotka tuon tuostakin
kokoontuivat Vikin talossa. -- --

Vanha Holt virui sairaana ja odotti kuolemaa. Oli sähkötetty pojalle,
joka asui Lissabonissa ja jota hän ei ollut nähnyt näinä vuosina.
Sähkösanoma ei kumminkaan tavannut häntä kotona, hänen sanottiin olevan
pitemmällä matkalla. Joka päivä kysyttiin, eikö hän jo ollut tullut
kotiin, mutta vastaus oli aina kieltävä. Hänen huoneensa oli kauvan
sitten laitettu kuntoon; Holt oli hankkinut kotiin niitä sikaria ja
viiniä, joita Knut rakasti, ja kysyi jokapäivä Katriinalta,
uskolliselta hoitajaltaan, oliko kaikki järjestyksessä.

Siinä hän virui, vanha taistelija, kauheasti laihtuneena, suu syvälle
painuneena ja iho lumivalkeana, joka paikka paikoin kuulti siniseltä.
Nenä ulottui melkein huuliin; silmät olivat tavattoman suuria ja
tuijottavia.

Hän koetti lukea. Se oli Darwin ja Stuart Mill, »jaloimmat miehet, mitä
on elänyt», joihin hän viimeisillä hetkillään turvautui. Mutta hänen
silmänsä usein pettivät ja silloin täytyi Katriinan lukea hänelle näitä
kirjoja, joista hän itse ei ymmärtänyt sanaakaan. Joskus hän tahtoi
vaihtaa Darwinin ja Stuart Millin johonkin hartauskirjaan; mutta
silloin vanhus suuttui.

»Älä siunaile, äläkä manaa, Katriina, minä tahdon kuolla rehellisenä
miehenä.»

Katriina oli hiljaisuudessa lähettänyt noutamaan Fonnia; hän piti
vanhuksesta ja oli huolissaan hänen sielustaan. Pappia ei päästetty
sisään, mutta hän tuli kuitenkin joka ikinen päivä ja käveli hiljalleen
kadulla. Holtin aika kyllä oli tuleva, hän sanoi Katriinalle, ja
silloin hän tehköön hänelle merkin.

Holtilla oli sillä välin kauheita kohtauksia, jotka tekivät hänet
melkein mielettömäksi tuskasta. Silloin nousi hän, joka muuten
töintuskin jaksoi kohottaa päätä tilaltaan, ylös sängyssä ja repi
kaikkia, mitä sai käsiinsä. Semmoinen kohtaus on tulossa, hän tuntee
tuskan kiihtyvän, mutta puree hampaat yhteen. Katriina istuu sängyn
vieressä ja lukee, lukee Milliä itku kurkussa. Hän näkee, että Holt
alkaa vavista, ja tahtoo heretä lukemasta; mutta hän huutaa
vimmastuneena: »Lue!» Katriina jatkaa, mutta kuin tuskat karttuvat ja
hän kuulee hänen hampaittensa kalisevan, heittäytyy hän maahan sängyn
viereen ja rukoilee: »Salli minun hakea pappi! Laupias Jumala, älä pane
vastaan, vaan anna hänen tulla sisään.»

»Vain onko hän siellä ulkona? Sainpaan minä taas sinut kiinni!»

»On -- hän on täällä -- koeta vaan --!»

Tuskat kiihtyvät, Holt tietää kuinka sietämättömiä ne ovat. Hänessä
kuiskaa ääni: ehkä se auttaisi! Nämä vaivat synnyttävät semmoisen
kauhean sieluntuskan. Tuntiessaan salaisen vihollisen taas kauheasti
kouristelevan ruumistaan, hän huutaa epätoivoissaan: »Mene sitten,
mene!» Katriina avaa oven ja Fonn astuu sisään. Holt mielestään näkee
kaksi korpinsilmää, jotka sanovat: »Kohta olet sinä raato, silloin on
minun vuoroni.» Mutta Fonn puhuu niin lempeästi, niin todellisen
liikutettuna syntisten ystävästä ja uskon lohdutuksesta.

»Mitä te vaaditte?» Holt kysyi ähkyen. --

»Usko --»

»Minä en voi!»

»Te ette tahdo.»

»Tahdon, tahdon! Mitä minun pitää tekemän?»

»Rukoilla --!

»Rukoillako? Kuinka minä voin rukoilla, kuin minä en usko -- --!»

Fonn jättää kysymyksen vastaamatta ja etsii kaikkein vaikuttavimpia
sanoja, mitä hän tuntee. Holt ei enää kuuntele häntä. Hänen korvissaan
kuuluvat Knutin sanat: »Niin kauvan kuin me olemme terveitä, olemme me
rohkeita. Mutta kuolinhetkellä urhoollisimmatkin kutsuvat pappia. He
eivät voi uskoa, mutta heillä on etuluulo, että se ehkä sittenkin
auttaisi -- --»

Eikö niin ollut hänen laitansa? Siinähän oli käsittämätön
ristiriitaisuus, kuin tahtoi mairitella itselleen apua voimalta, jota
ei ole olemassa!

»Ei, ei, ei!» hän keskeytti kiivaasti. »Minä en tahdo! Minä en saata!»
Uuden kohtauksen valtaamana hän huusi raivoisasti: »Menkää, menkää!
Älkää kiusatko minua valehtelemaan!»

Fonn meni. Kuin tuska vähän asettui, Holt huusi:

»Lue taas, Katriina, lue! Ja sano Knutille, kuin hän tulee: Hän kuoli
rehellisenä miehenä.»

Mutta Katriina ei enää voinut, hän purskahti niin kiihkeään itkuun,
että Holtille tuli häntä sääli. »Niin no, Katriina, olkoon sitten.
Tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastasi. Mutta älä kiusaa minua
enää papilla.»

Muutamana päivänä jonkun ajan perästä kolkutettiin ovea. Holt katsoi
vihaisesti Katriinaan. »Oletko sinä taas käynyt papin luona?»

Katriina pudisti päätään ja avasi oven. Kornelia Vik astui sisään.

Holt, joka ei ollut nähnyt häntä useampaan vuoteen, ei tuntenut häntä
heti. Hän olikin muuttunut. Hän oli ikäänkuin käynyt pienemmäksi ja
rinta oli kovasti painunut sisään. Hänen tukkansa oli vähän harmaata ja
hyvin ohutta; silmäinkulmissa oli hienoja poimuja. Hän hengitti
vaivaloisesti, portaita ylös käytyään; hänelle oli tullut heikko, heleä
puna poskille astumisesta.

»Kai te ette minua tunne?» hän sanoi sänkyä lähestyen.

Holt varjosti käsillään silmiään.

»Niin -- niin -- nythän minä näen -- sehän on Kornelia Vik!»

»Niin on.»

Holt alkoi vanutella peitettä käsissään; hänen katseessaan oli jotain
levotonta ja epäluuloista.

»Kuka lähettää teidät vanhan Holtin luo?»

»Minä tulen itsestäni.»

Holt katsoi häneen vähän lempeämmin, mutta kärsimättömästi.

»Ah -- vain niin. Hm -- niin -- minä -- ei siitä lähde mitään, neiti
Kornelia. Saattaahan se olla hyvässä tarkoituksessa -- mutta ei siitä
ole hyötyä mitään. Antakaa minun kuolla rauhassa.»

Vieno puna Kornelian kasvoissa vähän kiihtyi. Hän joutui vähän hämille
tästä vastaanotosta.

»Minä tulin tänne», hän sanoi epävarmasti, »siksi että -- siksi että --
minä luulin, että te ehkä olitte kuulleet jotain -- pojastanne.»

Holt tarttui laihoilla, koukkuisilla käsillään sängyn reunaan ja koetti
kohottaa päätään vähän. Hän katsoi Korneliaa jyrkästi silmiin,
ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa, ja äkkiä
hän käsitti, miksi Kornelia oli tullut. Epäluuloinen, karttava katse
oli kadonnut, hän näytti iloisesti hämmästyneeltä, nöyrän
kiitolliselta; hänen kasvonsa tulivat monta vuotta nuoremmiksi.

»Te olette tulleet puhelemaan kuolevan miehen kanssa ainoasta, mitä hän
enää ajatteli»; hän sanoi. »Sulimmat, nöyrimmät kiitokset.»

Hän puhui omituisella, ritarillisella, kohteliaalla tavalla, joka olisi
herättänyt hymyilyn, jolleivät hänen katseensa ja äänensä olisi
osoittaneet, kuinka syvästi hän oli liikutettu.

Hän katsoi Katriinaan. Tämä lähti huoneesta. Kuin hän oli mennyt,
ojensi Holt Kornelialle kätensä, joka näytti vieläkin pitemmältä ja
enemmän luurangonkaltaiselta, kuin hän sitä kurotti, jolloin paidan
hiha valui ranteelta, joka oli kuin lapsen.

»Vielä kerran -- kiitoksia, kiitoksia. -- Ettekö tahdo istua.»

Hän koetti tarttua tuoliin, mutta ponnistus oli liian suuri, hän vaipui
raskaasti huoaten takaisin sänkyynsä ja virui hetkisen silmät kiinni ja
sihisten hengittäen.

Kornelia istuutui sängyn viereen. »Miten te nyt voitte?» hän kysyi.

»Huonosti, huonosti. Minua vilustaa aina, vilustaa aina sydänjuuria
myöten. No -- mutta mitäpä siitä. Sehän on elämän meno. Ihminen pettyy
ensin viattomien tunteittensa ja ajatustensa suhteen, sitten suurten
toiveittensa. Me opimme rakastamaan toista, siitä tulee meille kaikki
kaikessa, se palkitsee meille kaikki, mitä me olemme kadottaneet. Mutta
me kadotamme sen kuoleman kautta tai muuten -- taas olemme me
pettyneet. Sitten alkaa hivuttava vilu, joka tulee kaiken lopuksi. Me
kylmämme hitaasti kuoliaaksi. Se on kauheata -- eikö totta? Olettehan
tekin sitä kokeneet?»

»Olen -- --»

Syntyi äänettömyys. Vanha taistelija joutui hämilleen nuoren tytön
edessä. Hän tunsi hänet hyvin entisiltä ajoilta. Hän oli kerran
katsellut häntä kateellisin silmin -- hän oli kadehtinut Vikiltä hänen
tytärtään. Korneliassahan juuri oli sitä, mitä Holt kaipasi, jota hän
ei saattanut sanoin lausua, joka on omituinen hienolle kodille.
Kornelian nähdessään hänessä heräsi joukko vanhoja ajatuksia ja
tunteita. Hän ajatteli taas Knutin äitiä. Hänessä oli ollut jonkun
verran sitä. Hän ajatteli, ettei hän silloin ollut käsittänyt, minkä
arvoinen se oli: Hän ajatteli, että sehän todellakin oli ollut hänen
ylin toivonsa, että Knut naisi semmoisen naisen kuin Kornelia oli. Hän
oli sen vuoksi iloinnut heidän yhtymisestään. Ja kuitenkin oli samalla
tuska vihlonut hänen rintaansa. Hän oli ajatellut: sinun poikasi onni
surmaa oman onnesi. Sinä kadotat hänet -- hän tulee yhä kauvemmaksi ja
kauvemmaksi sinusta hänen kauttaan. Hän oli taistellut tätä polttavaa,
kalvavaa mustasukkaisuutta vastaan ja hän oli luvannut itsekseen, ettei
Knut koskaan saisi aavistaa näitä hänen tunteitaan. Mutta kuitenkin:
hän kantoi sydämmessään syvää, voittamatonta kaunaa tätä kodikasta
sivistystä vastaan, jota hänellä itsellään ei ollut, ja hän oli aina
tuntenut itsensä araksi, masentuneeksi, tuskastuttavan nöyryytetyksi
Kornelian läsnäollessa. Tämä arkuuden tunne valtasi hänet taas,
mutta siinä ei ollut enää mitään katkeruutta. Hän oli hänelle
niin kiitollinen, mutta pelkäsi samalla. Hän, joka julkisessa
esiintymisessään moninaisissa taisteluissa kaupungin mahtavimpien
kanssa ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, hän tunsi itsensä nyt niin
vähäpätöiseksi ja oli niin levoton pienen, vaatimattoman tytön tähden.
Korneliaakin oli tämä käynti ujostuttanut, mutta hän rohkaistui, kuin
huomasi, että Holtin laita oli sama. Hän alkoi itse puhua Kuutista,
etenkin siitä, kuinka ylpeä hän todellakin oli ollut isästään, tämän
kunnollisuudesta ja avonaisesta mielestä. Holt virui ja kuunteli ja imi
joka sanan, hänen silmänsä kiilsivät kosteasta loistosta -- ei mikään
maailman suurimpien miesten kiitossana olisi niin ilahuttanut häntä,
kuin hän kuuli, että Knut kerran oli sanonut: Hänellä on kymmenen
kertaa niin paljon tietoja ja kymmenen kertaa niin paljon rohkeutta
kuin hänen vastustajillaan. Holt puri huultaan, ettei purskahtaisi
itkuun. Kuin Kornelia lopetti, oli kaikki hänen ujoutensa poissa. »Hän
on aina ollut hyvä poika», hän sanoi. »Herranen aika, jos te olisitte
nähneet häntä pienenä poikana, neiti Kornelia! Minä hoidin itse häntä
yöllä. Minä vieläkin voin nähdä hänet sinisessä yöpuvussaan. -- -- Hän
nousi ylös kätkyessään ja sitten minä tunsin pienen pehmosen suun
tavottelevan minun kasvojani -- hän tahtoi juoda! Jollen minä silloin
ollut kyllin nopea -- -- miten hänen pikku suunsa silloin kävi kauhean
loukkaantuneen näköiseksi! Ja kuinka hän osasi nauraa! Niin, hänen
nauruaan, hänen heleätä nauruaan -- ei kukaan, ei kukaan, minä
vakuutan, voinut sitä vastustaa. Jos minä olisin ollut kuoleman
kielissä ja kuullut hänen naurunsa, niin minä samassa olisin tullut
terveeksi. -- -- Ja sitten kuin hän kasvoi, miten miettiväiset hänen
silmänsä olivat! Semmoisilla silmillä on suuri valta! Kuka raaskisi
ajatella rumaa ajatusta, kuin semmoiset silmät viattomasti katselevat.
-- -- Ne olivat minun elämäni paraimmat, onnellisimmat päivät. Me kaksi
olimme koko maailma, pieni, päivänpaisteinen maailma. -- -- -- Voi,
sitten on kaikki käynyt niin toisin. Olenhan minä tavallani koettanut
tehdä niin, että hän saavuttaisi, mitä minä olen kaivannut tai
laiminlyönyt -- -- mutta -- -- Hän olisi voinut saada sen teidän
kauttanne, neiti Kornelia -- -- -- Mennyttä -- --!»

Hän katsoi eteensä kalvava suru silmissä.

»Neiti Kornelia», hän alkoi taas, »se minua vaivaa, minä en saa siltä
rauhaa, että minä ehkä kuitenkin olen syypää hänen onnettomuuteensa.
-- -- Minä ajattelen sitä onnetonta yhtymistä. -- -- Katsokaas, minä
kysyn itseltäni -- -- olisiko käynyt toisin, jos sinä itse toisessakin
seikassa olisit ollut sellainen, kuin sinun olisi pitänyt, jos sinä
-- -- olisit ollut hänelle parempi esimerkki koko elämässäsi.» -- --

Nämä sanat sanottuaan hän vaipui kokoon. Oli kuin kaikki lihakset
olisivat kadottaneet viimeisenkin jäntevyytensä. Rinta kävi ontommaksi,
posket vaipuivat hervottomina kuopille, huulet valuivat hampailta,
silmäluomet ummistuivat -- hän näytti ruumiilta.

Kornelia istui vielä vähän aikaa hänen luonaan ja puheli viisaasti ja
lempeästi hänen kanssaan. Holt virui hiljaa ja kuunteli; Kornelian
sanat olivat kuin lääkitsevää öljyä hänen sielulleen. Mutta keskellä
tätä helpoitusta leimahteli aina ajatus: »Kuinka paljon onkin minun
poikani kadottanut tässä naisessa! Oletko sinä ehkä syypää siihen?»

Kuin Kornelia nousi ylös pois mennäkseen, Holt sanoi: »Uskallanko --
uskallanko minä toivoa saavani nähdä teitä vielä kerran?»

»Minä tulen -- niin kauvan kuin jaksan.»

»Vai niin -- nythän minä näen -- ette tekään ole terve.»

»En.»

Viereisessä huoneessa tapasi Kornelia Katriinan. »Jumala teitä
siunatkoon, kuin käytte häntä katsomassa», sanoi tämä. »Hänellä on niin
vaikea olla, ja mitä minusta on hänelle.»

Kornelia istui; hän tunsi tarvitsevansa olla ystävällinen tätä naista
kohtaan, jota hän kerran oli tuominnut niin ankarasti.

»Minä tiedän, ettei hänellä saata olla parempaa hoitajaa kuin te; Knut
on kertonut minulle niin paljon, kuinka hyvä ja uskollinen te olette
olleet hänen vanhaa isäänsä vastaan.»

Katriina alkoi heti itkeä. Hän ikävöi semmoista, jonka kanssa hän
saattaisi puhua avonaisesti, ja sitten hän alkoi kertoa Kornelialle
elämänsä tarinaa, rehellisen, uskollisen ihmisen tarinaa. Siinäkin
olivat muutamat Knutin sanat loistokohtana. Se oli silloin, kuin hän
ensi kerran oli sanonut »sinä» hänelle. »Sinä yönä minä en maannut
ilosta», hän sanoi.

Kornelia kävi siitä lähtien joka päivä Holtissa. Mutta joka kerralta
hänen oli vaikeampi astua portaita ylös, ja muuanna päivänä hän ei enää
tullut. Holt tuli levottomaksi ja käski Katriinan menemään Vikiin.
Kornelia oli vuoteen omana. Siitä pitäen odotti Holt turhaan --
Kornelia ei enää jättänyt vuodetta.

Oli arkipäivä lehdenpuhkeamisaikaan. Aurinko oli mailleen
menemäisillään, punertava läntinen taivas kultasi heikosti ruskeita
kanervakukkuloita kaupungin ympärillä. Se oli harmaana ja kylmänä
niitten välillä. Vain muutamissa korkeimmilla paikoilla olevissa
taloissa paloivat ikkunat, paloivat hurjasti ikäänkuin jonakin hehkuvan
rakkauden ja epätoivon merkkinä laskeutuvalle auringolle.

Kaupungissa soivat kirkonkellot. Keskellä kiireistä työpäivää, kuin
kaikki ovat päivätyössään kiinni, kaikuu äkkiä tämä raskasmielinen
sävel ja julistaa, että kuolo taas on vieraillut jossain kodissa. Me
olemme niin tottuneet näihin surusäveliin, ettemme me lopulta kuule
niitä ollenkaan. Mutta jos sattuu, että me taas kerran rupeamme niitä
kuuntelemaan, niin me emme voi käsittää, että kukaan saattaa hymyillä
kerran kuultuaan ne ja sen sanomattoman surun, josta ne kertovat.

Mihin on peto tällä kertaa iskenyt? Katajat, joita on kadulle levitelty
näyttävät meille tietä. Ne vievät kirkolta Vikin taloon. Siellä
seisovat ruumisvaunut, valjaissa kaksi mustiin viittoihin verhottua
hevosta. Silmät ammottavat ilkeästi kahdesta onkalosta kamalissa
puvuissa. Tilattu ruumisvaunukuski seisoo korkeaan mustaan hattuun
puettuna kummallakin puolella vaunua.

Surutalossa lauletaan virttä. Sitten kannetaan ruumisarkku ulos; sitä
kantaa kuusi miestä, jotka ovat paljain päin, ja he nostavat sen
vaunuille. Saatto lähtee liikkeelle, kaksi pappia astuu lähinnä
vaunuja. Lapsia ja muita uteliaita seuraa etempää.

Matkustavainen kulkee kirkkomaan ohi, juuri kuin saatto kääntyi sinne
menemään. Hän pysähtyy, säpsähtää ja seuraa sitten muassa.

Saattojoukossa oli myös Pietari Ström. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi,
mutta kasvot olivat yhtä avonaiset ja silmät yhtä kirkkaat, vaikka ne
nyt olivat kyyneliä täynnä. Kuin hauta oli peitetty, tunsi hän käden
hartioillaan: Hänen takanaan seisoi Knut Holt.

Kirkkomaa oli tyhjä; vain he kaksi seisoivat haudan ääressä. Vieno
tuuli puhalsi; maa alkoi tuoksua keväältä.

Ystävykset eivät vielä olleet vaihtaneet saunaakaan.

»Tuletko sinä viimeinkin», Pietari sanoi.

»Saattamaan häntä hautaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt?»

»En.»

He lähtivät hitaasti kirkkomaalta. Portilla he erosivat. Knut poikkesi
tutulle polulle, joka vei kaupungin takaiselle mäelle. Hän tahtoi olla
vähän aikaa yksin. Hän ei ollut astunut monta askelta, ennenkuin hän
huomasi papinpukuun puetun miehen, joka näytti odottavan jotain. Knut
tunsi Ponnin. Hän oli käynyt laihaksi kuin luuranko; hänen katseessaan
oli jotain, jota Knut ei ollut ennen siinä huomannut: näytti siltä kuin
hän merkitsisi sen, jota hän katsoi, tuomitsisi sen kuolemaan ja
kadotukseen.

Knut tahtoi mennä ohi; mutta Fonn astui hänen eteensä.

»Sananen, Knut Holt.»

Knut pysähtyi. »Mitä te tahdotte minusta?»

»Hänen hautansa nimessä, jonka mielen sinä villitsit, jonka rauhan sinä
rikoit, huudan minä sinulle: Sinulla on ihmissielu omallatunnollasi.»

»Te olitte hänen luonaan hänen kuolinhetkellään?» Knut kysyi.

»En, hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Hän ei puhunut mitään ja oli
umpimielinen likeisimmilleenkin. Ei kukaan tiedä, miten hän kuoli.»

»Mutta minä tiedän. Hän kuoli, niinkuin hän oli elänyt,
järkähtämättömässä uskossa hyvään, vanhurskaaseen Jumalaan.»

Fonn pudisti päätään.

»Hän kuoli sanatta ja sakramentitta. Ja hän oli kumminkin kerran
Jumalan lapsi. Minä olin varmempi hänen suhteensa kuin itseni. Mutta
kuin minun tänään täytyy sanoa itselleni, hän ei kuollut kristityn
kuolemaa, niin olet sinä, Knut Holt, siihen syypää. Ajattele sitä,
nöyrry, kieltäydy ja usko.»

Knut katsoi surullisesti häneen.

»Nöyrtyäkö? Kieltäytyäkö? Jos minä sen kautta saisin hänen uskonsa,
pappi, minä nöyrtyisin syvemmälle, kuin mikään ihminen on nöyrtynyt.
Kieltäytyäkö? Mistä minä enää voisin kieltäytyä, jota minä en ilolla
antaisi pois saavuttaakseni hänen rakkaudesta rikkaan toivonsa? Mitä te
vaaditte? Minä tallaan itseni jalkoihini, sammutan jokaisen maallisen
halun itsessäni, kuoletan itseni pala palalta, jos minä sen kautta
saavutan hänen varmuutensa. Ainoastaan, yhtä minä en voi, en tahdo:
valehdella itselleni tai muille.»

Knut meni edelleen; hän kuuli Fonnin sanovan jälkeensä: »Sama
paatunut.»

       *       *       *       *       *

Oli Juhannus. Hamre piti pieniä pitoja Björnholtille, joka vieraili
kaupungissa.

Entinen sanomalehden toimittaja oli vetäytynyt pois julkisesta
elämästä. Nuorempia voimia oli tullut hänen sijaansa. Silloin tällöin
antoi hän kuitenkin kuulla ääntään, nimittäin kuin nämä hänen
seuraajansa olivat hänestä liian löyhiä. Hän käytti silloin koko
purevaa kaunopuheliaisuuttaan ja varoitti, niinkuin hän sanoi,
»sovinnon niljakasta ohjelmasta». Mutta se tapahtui yhä harvemmin.
Tavallisesti hän tyytyi väittelemään yhteiskunnallisista kysymyksistä
vanhojen sotatoverien kanssa, jotka harmaantuivat ja lahoivat
vähäpätöisissä paikoissa hänen koulussaan. Nämä likeiset tuttavat
kerroskelivat myöskin vielä pappijuttuja, mutta ei koskaan suuremmissa
seuroissa. Vuosia myöten ja luuvalon lisääntyessä hän oli nimittäin
tullut hyvin oikeauskoiseksi.

Björnholt nuortui nähdessään taas rannikkokaupungin, ja istui nyt ja
kyseli isännältään itsekustakin erittäin.

»Ja vanha yllyttelijä, laivanisäntä Holt on vihdoinkin kuollut.»

»Niin on», vastasi Hamre, joka vielä oli yhtä suora ja yhtä hohtava,
mutta aivan valkonen. »Hän kuoli viime keväänä.»

»Ja poika?»

»On tullut kotiin.»

»Indianilaisen vaimonsako kanssa?»

»Ei, hän on kuollut. Minulle on kerrottu, että hän olisi pudonnut
hevosen selästä hurjalla ratsastusretkellä.»

»Ja aikooko poika jatkaa isän liikettä?»

»Kerrotaan, että hän aikoo myödä ja asettautua lääkäriksi jonnekin.»

»Ne olivat vaarallista väkeä», Björnholt sanoi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaarallista väkeä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.