Title: Kalevalan avain
Author: Ervast, Pekka, 1875-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevalan avain" ***


KALEVALAN AVAIN

Elias Lönnrotin muistolle


Kirjoittanut

PEKKA ERVAST


1916



SISÄLLYS

ALKUSANA

I    KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA

1    Mitä Kalevala on
2    Kalevala pyhänä kirjana--
3    Kalevalan avain

II   KALEVALAN MYSTERIOTIETOA

4    Eikö muinaissuomalaisten uskonto ollut animismia?
5    Ihmisiä vaiko jumalia?
6    Pyhä kolminaisuus
7    »Neitseestä syntynyt»
8    Luomistyö
9    Pelastustyö
10   Lemminkäisvoimat
11   Lemminkäinen--Kristus
12   Ilmarisvoimat
13   Ilmarinen, tuli ja rauta
14   Ilmarinen ja Sampo
15   Jälleensyntyminen
16   Tuonelan tuvilla
17   Väinämöisen soitto

III  KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA

18   Tiedon tie
19   Joukahainen
20   Aino
21   Lemminkäinen
22   Ilmarinen
23   Ansiotyöt
24   Tuonelan joutsen
25   Pohjolan häät
26   Kultainen neito
27   Pohjan neidon nuorempi sisar
28   Hengen miekka
29   Venematka
30   Kanteleen soitto
31   Sammon ryöstö
32   Viimeiset epäilykset
33   Viimeinen taistelu

IV   KALEVALAN MAGIAA

34   Mitä magialla tässä tarkoitamme
35   Ennen ja nyt: kaksi ihmistyyppiä
36   Atlantalaista magiaa Kalevalassa
37   Aikojen vaihteessa
38   Väinämöinen ja Aino
39   Marjatta
40   Marjatan poika Ja Väinämöinen

V    VÄINÄMÖISEN PALUU

41   Väinämöinen ja Suomen kansa

ALAVIITTEET



ALKUSANA.


Tämä kirja puolustaa ja kunnioittaa kaikkea sitä Kalevalassa, jota
nykyaikainen sivistyksemme enimmäkseen pitää tuulesta temmattuna: sen
satuja, sen ihmeitä, sen liiotteluja, sen luonnottomuuksia, ja lukija
havaitsee ensi riviltä, että kirjan tekijä on tosissaan.

Tuntien oman vähäpätöisyytensä niiden oppineiden rinnalla, jotka ovat
Kalevalaa tutkineet ja selittäneet, ei tekijä tähän työhön olisi
uskaltanut ryhtyä, ellei hänellä olisi vakaumus ja näkemys siitä, että
Kalevalan todellinen sisältö sittenkin on jäänyt oppineilta huomaamatta.

Tällä sanallaan hän ei suinkaan väitä, että hänen oma tietonsa Kalevalan
todellisesta sisällöstä olisi tyhjentävä tai erehtymätön; hänen
käsityksensä on epäilemättä sekä vaillinainen että korjauksia kaipaava,
mutta oikein ymmärrettynä se avaa uusia uria vastaiselle tutkimukselle.
Ja koska tekijä ei tunne--paitsi H.P. Blavatskyn viittauksia
»Salaisessa Opissa» ja eräässä aikakauskirja-artikkelissa »Kalevala,
suomalaisten kansalliseepos», joka on suomeksi julkaistu Tietäjässä
1909--muita tämänlaatuisia kokeita kuin Martti Humun (M. Ramstedtin)
broshyyrin »Kalevalan sisäinen perintö», joka oli ylimalkaista ja
johdannollista laatua, Herman Hellnerin kirjotuksen »Kalevala ett
teosofiskt diktvärk», joka on painettu Teosofisk Tidskrift'issä 1904, ja
Rudolf Steinerin Helsingissä huhtikuun 9 p:nä 1912 pitämän esitelmän
»Das Wesen nationaler Epen mit speziellem Hinweis auf Kalevala»,
painettu manuskriptina samana vuonna, rohkenee hän toivoa, että tätä
hänen tutkielmaansa otettaisiin vastaan edes johonkin määrin sillä
anteeksi antavalla suopeudella, jota yleensä ensimäiselle yritykselle
suodaan. Jos kohtalo myöntää, toivoo tekijä saavansa tulevissa
tutkimuksissa laajemmin ja seikkaperäisemmin syventyä moniin suomalaista
salatiedettä koskeviin aineihin, joita hän tässä on vain alustavasti
kosketellut.

Sillä, kuten Kalevala sanoo:

    Ei sanat salahan joua,
    Eikä luottehet lovehen,
    Mahti ei joua maan rakohon,
    Vaikka mahtajat menevät.

Sammatissa elokuulla 1916. Tekijä.



I.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ilman seitsenhaaraisen symbologian apua ei mitään vanhaa pyhää kirjaa
voida oikein ymmärtää. Symbologia on tutkittava jokaiselta puoleltaan,
sillä jokaisella kansalla oli omintakeinen ilmaisutapansa.

H.P. Blavatsky.



1.

MITÄ KALEVALA ON?


Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan
tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme
heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta
mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa.
Tulemme sitten kirjassamme pitkin matkaa selvittämään ja puolustamaan
mielipidettämme, ja jätämme hyväntahtoisen lukijan arvosteltavaksi,
onnistuuko meidän vakuuttaa häntä sen oikeudesta vai jääkö hän yhä
ihmettelemään ja kukaties paheksumaan ylen outoa kantaamme.

Ennenkuin annamme oman vastauksemme kysymykseen, mitä Kalevala on,
tahdomme parilla sanalla muistuttaa lukijan mieleen, mitä meillä yleensä
on Kalevalasta arveltu ja mikä tieteellisten tutkijain kanta
kysymyksessä on.

Kalevalan suuri »esille-uneksija» Elias Lönnrot uskoi, että Kalevalassa
kuvastui esi-isäimme muinainen permalainen sivistys. Sen runoista astui
elävänä esiin kuva Suomen kansan menneisyydestä, tämän kansan uskonnosta
ja elämistavoista, sen pyrkimyksistä, ihanteista ja sankareista.
Lönnrotin usko tarttui toisiin: Kalevalaa alettiin pitää lähteenä Suomen
kansan muinaisuuden tutkimiselle sekä kotona että ulkomailla. Kalevalan
mukana levisi ympäri sivistyneen maailman Suomen kansasta maine ja
kaikkialla alettiin huomata, että tuolla kaukana Pohjolassa asuu pieni
korpikansa, joka on luonut eepoksen, jommoisia on harvoja maailmassa.
»Mikä runollinen kansa», kulki kuiskeena yli maiden ja mantereitten,
»mikä menneisyys sillä on takanaan! Missä onkaan sen historia! Sankarien
ja tietäjäin kansa!»

Tämä valtava innostus herätti Suomen kansan vuosisataisesta unestaan.
Suomalaiset tunsivat itsensä yhtenäiseksi kansaksi, koska heillä oli
yhteinen menneisyys ja tuon yhteisen menneisyyden mahtava muistomerkki.
Kuinka luonnollista, että tätä ensimäistä uskonnollis-runollista
heräymystä seurasi toinen, Snellmanin valtiollis-kielellinen. Suomen
kansa oppi itsensä tuntemaan ja tiesi paikkansa maailman näyttämöllä.
Aleksanteri I:sen profetalliset sanat olivat toteutuneet: Suomen kansa
oli noussut kansakuntien joukkoon.

Nyt elämme toisessa ajassa. Innostus on laimennut. Kalevala ei ole enää,
mitä se oli ennen. Kyllä sitä pidetään kansallisena eepoksena ja kyllä
sitä kouluissa luetaan, mutta tieteellisellä taholla se on kadottanut
pätevyytensä historiallisena lähdekirjana. Kalevalassa ei kuvastukaan
vanha permalainen sivistys. Lönnrotin usko oli Suomen suuren Eliaan
unelmaa vain.

Kalevalassa ei kerrota mistään kadonneesta kulta-ajasta. Kalevala on
runokokoelma. Se kertoo kansamme onnen haaveista, siitä kesämaasta, joka
eli kansamme mielikuvituksessa. Se todistaa vain, mikä voimakas, mikä
kuolematon laulunhenki aina on ollut Suomen kansalle ominainen.

Tätä nykyistä kantaansa tieteelliset tutkijamme perustelevat sillä, että
Kalevala, kuten sanottu, on runokokoelma, ei yhtenäinen eepos, joka
semmoisena olisi säilynyt kansan muistissa. Kansa on lukuisissa
toisinnoissa, eri paikoissa, eri aikoina, laulanut Väinämöisestä,
Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja niiden urotöistä; toinen laulaja on
toisesta asiasta kertonut, toinen toisesta. Elias Lönnrot kokoili ja
keräili näitä runolauluja; hän oli ensimäinen, joka väsymättömällä
innolla ja uskolla samoili Karjalan laulumaita, sai sanan sieltä, toisen
täältä, sommitteli kuulemansa yhteen ja rakensi runoista kokonaisuuden.
Mitä ennen häntä Porthan, Lencqvist, Ganander, Becker, Topelius vanhempi
y.m. olivat tehneet, oli ollut enimmäkseen hajanaista valmistustyötä.
Mutta Lönnrotin jälkeen on tehty uusia keräilymatkoja ja tieteellisesti
tarkattu Lönnrotin käsikirjotuksia ja muistiinpanoja ja päästy siihen
lopulliseen selvyyteen ja varmuuteen, mikä nyt on vallalla
Kalevala-tutkimuksessa. Lönnrot oli itse viimeinen suuri runojen
laulaja. Hän oli niin kalevalaisen hengen läpäisemä, että hän kykeni
siihen, mihin ei kukaan ennen häntä ollut kyennyt: luomaan miltei
yhtenäisen eepoksen hajanaisista runokatkelmista. Hän uppoutui Suomen
kansan henkeen, itsensä unohtaen, siinä määrin, että hän--Eino Leinon
sanoilla--oli »silloisen Suomen itsetietoon tullut kansallishenki».[1]
Kalevala oli sentähden hänen työtänsä, vaikkei hän ollut runojen tekijä.

Tarkempi tutkimus on myös paljastanut, että Kalevalan runot eivät ole
yhtä vanhoja, eivät samalta alkuajalta. Toiset ovat pakanallisia, toiset
kristityltä ajalta; viimeinen--50:s runo--esim. on varmasti
kristillinen. Näin ollen on mahdotonta pitää Kalevalaa kaukaisen
menneisyyden historiallisena muistomerkkinä. Tietysti siinä näkyy
piirteitä Suomen kansan elämästä ja ennen kaikkea selviä piirteitä
kansan uskonnollisesta eli paremmin sanoen taikauskois-runollisesta
elämänkatsomuksesta, mutta nämä piirteet eivät kuvasta puhdasta
pakanallista aikaa, vaan kuuluvat pakanuuden ja kristinuskon
vaiheaikaan, niin että mitä Kalevalassa ihailemme, se on tutkimuksen
valossa katsottuna »runollisesti verhottua kristinuskoa», kuten prof. K.
Krohn sanoo.[2]

Onpa äskettäin lausuttu semmoinenkin väite, ettei Kalevalan sisällys
oikeastaan ole Suomen kansan hengen tuotetta, vaan germanilaista
lahjatavaraa. Lännestä päin tuli tänne kuninkaita ja sankareita. He
toivat mukanaan runoja ja lauluja muinaisista tietäjistä, ja heistä
itsestään sepitettiin runoelmia. Kalevalan sankarit täten eivät ole
olleet suomalaisia, vaan vieraita viikinkejä, ja Suomen kansan
tietäjähaaveet ovat muualta kotoisin, ei kansamme sydämestä.

Kas siinä lyhyesti esitettynä tieteellisen tutkimuksen tähänastiset
saavutukset. Jos ne todella pitäisivät paikkansa, olisi Lönnrotin työ
syvemmin katsottuna tehty jotenkin tyhjäksi. Jälellä olisi hänen
Kalevalastaan vain runokokoelman kaunis muoto ja taiteellinen
sommittelu, ja Kalevalan kansallinen merkitys kuuluisi jo menneisyyteen:
se teki tehtävänsä viime vuosisadan herätystyössä, nyt se voidaan
asettaa hyllylle muinaismuistojen joukkoon.

Mitä tästä sanoisivat Kalevalan todelliset ihailijat ja Suomen
kansallisaatteen ystävät? Mihin joutuisivat heidän ihanat näkynsä Suomen
kansan muinaisesta kulttuurista, mihin heidän haaveensa ja heidän
toivonsa Suomen tulevaisuudesta? Vaikeroiden saisi heidän kansallinen
sydämensä huutaa: »kuka enää kykenee haavojani parantamaan? onko miestä
missään, joka loisi minuun uutta uskoa?»

Nyt on meidän vuoromme astua näyttämölle. Nyt me, jotka näemme
Kalevalassa semmoista, mitä toiset eivät vielä ole aavistaneet, jotka
uskomme Kalevalasta sitä, mitä se itse Väinämöisestään uskoi, nyt me
saamme korottaa äänemme ja huutaa--omallekin sydämellemme: »ole
rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut
löydettynäkään. Eivät edes tieteelliset saavutukset vielä ole lopussa.
Vielä tullaan tekemään huomioita ja löytöjä, jotka kumoovat nykyisiä
johtopäätöksiä. Mutta mitä niistä! Kalevalan todellinen arvo on
toisaalla. Sen todellinen arvo on sen omassa salatussa sisällyksessä.»

Ja kun nyt tahdomme esittää uuden ja oudon mielipiteemme Kalevalasta,
saatamme syystä kysyä, ajatellen tutkimuksen kansalliseen sydämeemme
iskemiä haavoja: tarvitaanko miestä niitä parantamaan? Eikö Kalevala
itse kelpaa lääkäriksi? Eikö taudin parantajaa voisi löytää sieltä,
mistä itse tautikin on keksitty? Jos Kalevala tieteellisesti
analysoituna kumoaa kansalliset haaveemme, ehkä se toisella tavalla
analysoituna paljastaa meille totuuden haaveiden takaa! Ehkä Kalevala on
kokonaan toisenlainen kirja kuin miksi tiedemiehet ovat sitä luulleet.
Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa,
joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään
olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa
Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään
kuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?
Eikö se Kalevalasta olisi hakenut mielelleen lohdutusta ja neuvoa,
sydämelleen iloa, tunnolleen rauhaa? Epäilemättä. Kalevala olisi ollut
sille kallein aarre, isien pyhä perintö. Kalevala olisi ollut sille
raamattu, pyhä kirja.

Ja jos niin olisi ollut silloin, miksi emme nyt saisi asettua samalle
kannalle? Miksi emme nyt lähestyisi Kalevalaa pyhänä kirjana? Miksi emme
nyt sitä tutkisi toisella tavalla kuin tavallista kirjaa?

Onhan uudesta testamentista väitetty, että sen historiallinen pätevyys
on kovin hatara. Jeesuksen olemassaoloakin on epäilty. Mutta onko tämä
vähentänyt uuden testamentin henkistä arvoa? Onko se syössyt
kristikunnan epätoivoon? Ei ollenkaan. Kristikunta ei ole uskossaan
järkkynyt. Se uskoo Jeesukseen, koska uusi testamentti hänestä todistaa.
Ja miksi uusi testamentti hänestä todistaa? Siksi että se on elävä
kirja. Paras vastamyrkky on lukea uutta testamenttia. Kun sitä lukee--
ei niinkuin nenäkäs kriitikko, joka etsii historiallisia heikkouksia,
vaan--ihmisenä, joka vilpittömästi etsii totuutta, minkä kirja
mahdollisesti voi antaa, silloin uusi testamentti itse puhuu puolestaan.
Silloin kristitty tunnustaa sydän riemua uhkuen: testamentti on pyhä,
sillä se avaa henkisen näköni; Jeesus on elävä, sillä hän herättää
minussa elämän.

Entä jos nyt Kalevalan laita olisi sama? Jos sekin olisi pyhä kirja
sille, joka oikeassa hengessä osaisi sitä lukea?

Niin,--niin meidän tekisi mielemme väittää, ja sitä seikkaa olisi hieman
tarkastettava. Olisi saatava selville, missä merkityksessä Kalevala
voisi olla »pyhä kirja».



2.

KALEVALA PYHÄNÄ KIRJANA.


Ennen kaikkea: mitä on pyhä kirja? Onko niin sanoaksemme teknillistä
määritelmää pyhästä kirjasta, määritelmää, joka ei ole häilyväin
ominaisuuksien luettelemista, vaan kohdalleen sattuva ja täsmällinen?

On. Mutta ennakkoluuloinen uskovainen tai piintynyt materialisti ei sitä
ymmärrä. Ainoastaan sanan tosi merkityksessä vapaamielinen ihminen
ymmärtää pyhän kirjan teknillisen määritelmän.

Missä suhteessa näet uskovainen ja materialisti voivat ottaa toisiaan
kädestä? Siinä, että molemmat asettavat inhimilliselle tiedolle rajoja.
Molemmat myöntävät, että ihmisen tietopiiri ulottuu laajalle
aineellisessa ja näkyväisessä maailmassa: avaruuksia hän on
kaukoputkellaan mitannut ja mikroskopillaan hän on silmälle näkymätöntä
pienoismaailmaa tutkinut; ei ole rajaa hänen tiedoillaan maapallon
näkyväisestä elämästä eikä hän usko olevan paljon salattua järkensä
silmältä ihmisen sielumaailmassakaan. Mutta molemmat ovat yhtä mieltä
siitä, että vissien rajojen toiselle puolelle ihmisen tietämiskyky ei
ulotu. Ei kykene ihminen ratkaisemaan kuoleman arvotusta, ei tutkimaan
näkymätöntä maailmaa, ei kasvoista kasvoihin puhuttelemaan elämän
antajaa ja luojaa. Ero on vain siinä, että uskovainen sanoo: Jumala on
kieltänyt meitä tutkimasta niitä, joita emme voi tietää, kun sitävastoin
materialisti halkaisee gordilaisen solmun yhdellä iskulla ja huudahtaa:
näette nyt, ettei mitään solmua ollut! Ei ole tutkittavaa kuoleman
tuolla puolen eikä näkymättömässä maailmassa, sillä näkymätöntä maailmaa
ei ole ja kuoleman tuolla puolen irvistää tyhjyys.

Ei huomaa korskea materialisti, että hän ennenaikaisesti tempaa tiedon
valtikan käteensä ja väittää suurimman salaisuuden tietävänsä, kun hän
kuolemalta elämän kieltää, eikä huomaa sokea uskovainen, että hän ehdoin
tahdoin pitää silmänsä ummessa elämän tiellä kulkiessaan, vaikka ehkä
olisi tilaisuudessa niitä selko selälleen avaamaan.

Sentähden ihmisen täytyy olla todella vapaamielinen voidakseen myöntää,
että ihmisen tieto mahdollisesta saattaa ulottua kauemmas kuin mitä se
jokapäiväisissä oloissa ulottuu. Ainoastaan henkisesti vapaa ihminen
saattaa tunnustaa: kukaties--niin, luultavasti ihmisen tieto voi
käsittää asioita, jotka tuntuvat yliluonnollisilta. Sanoohan apostoli:
ihmisen henki, joka kaikkia tutkistelee, Jumalan syvyyksiäkin.

Ymmärtääksemme, mitä pyhä kirja on, täytyy meidän asettua tälle kannalle
ja myöntää, että ihminen ehkä voi saavuttaa yliluonnollista tietoa.

Mitä syytä meillä on semmoiselle kannalle asettua? Selvä historiallinen
syy. Kaikilla tunnetuilla kansoilla on ollut henkiset jättiläisensä,
arvotuksentapaiset ihmisensä, jotka ovat väittäneet tietävänsä enemmän
kuin tavalliset kuolevaiset: suuret filosofit ja ajattelijat, suuret
runoilijat ja profetat, suuret jumalanpojat ja vapahtajat. Jos
Jeesuksesta on tehty jumala, ei syy ollut hänen; ihmisen pojaksi hän
itseään kutsui. Jos Jeesuksen olemassaoloa epäiltäisiin, on Buddhan
elämä historiallisesti varma. Ja Buddha sanoi, niinkuin sanoi
evankeliumein Jeesus, niinkuin opettivat Indian viisaat: seuratkaa
minua, sillä minä tiedän totuuden.

Kun näiden suurten tietäjäin elämä on silmäimme edessä, ei meillä ole
oikeutta epäillen sanoa: mistä tiedämme, että he tiesivät? Vapaina
ihmisinä saamme korkeintaan sanoa: niin, ehkä he tiesivät, mutta kuinka
me voimme tietää, että he tiesivät? Ovatko jälkeensä jättäneet mitään
todistajaa?

Tämä kysymys vie meidät silloin pyhien kirjojen ääreen. Pyhät kirjat
ovat tietäjien todistuskappaleita. Millä tavalla? Siten, että niihin on
kätkettynä tietäjien viisaus. Mutta miten sen voimme tietää? Me näemme
sen, kun tieto herää meissä itsessämme.

... Kun tieto herää meissä itsessämme? Tämähän on rohkea väite. Voiko
siis ihminen meidänkin päivinämme saavuttaa yliluonnollista tietoa?
Tottakai. Ja millä tavalla? Miten hän tietoon voi päästä? Kulkemalla
sitä tietä, jota pyhissä kirjoissa neuvotaan.

Tämä todistelumme näyttää todella käyvän kehässä. Ja kuitenkin se on
aivan loogillinen. Jos ihminen etsii totuutta sillä tavalla kuin
jossakin pyhässä kirjassa opetetaan, hän pääsee totuuden tietoon. Ja kun
hän on päässyt tietoon, hän näkee, että pyhä kirja todella on pyhä,
koska siihen oli elämän ja kuoleman viisautta kätketty. Ja koska pyhään
kirjaan on viisautta kätketty, on alkuperäisinä viisauden tallettajina
ollut viisaita tietäjiä. Siis tietäjiä on ennenkin ollut olemassa.

Kuinka nyt määrittelisimme pyhää kirjaa? Pyhä kirja on kirja, johon on
kätkettynä elämän ja kuoleman jumalallisia mysterioita, kirja, joka osaa
neuvoa totuuden etsijälle tien näennäisesti yliluonnolliseen tietoon.

Jos nyt Kalevala olisi pyhä kirja, missä merkityksessä tämä on
ymmärrettävä? Ei suinkaan sillä tarkotettane, että Kalevalan joka
lauseessa, ehkäpä joka sanassa on kätkettyä viisautta? Ei suinkaan, pois
semmoinen oikeaoppisuuden koneellisen inspiratsionin teoriaa muistuttava
käsitys pyhästä kirjasta. Ei kirjain ole pyhä, ei muoto ole ikuinen.
»Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi.» Pyhiä ovat kirjassa
vissit suurenmoiset mieli- ja ajatuskuvat. Muoto, joka niitä verhoo, on
milloin alkuperäisen puhdas, milloin lisäyksillä kirjailtu. Ajatuskuvat
ovat kotoisin mysterioista ja ilmituovat samaa ikuista viisautta kuin
toistenkin pyhien kirjojen ajatuskuvat.

Olettakaamme nyt, että Kalevala tässä merkityksessä on pyhä kirja.[3]
Mitä Kalevala silloin todistaa?

Se todistaa silloin, että Suomen kansassa joskus ennen--tai
myöhemmin--on elänyt tietäjiä. Se todistaa, että Suomen kansa
on--ainakin ollut--henkisesti sivistynyt kansa, koska sen keskuudessa
tietäjiä on voinut syntyä. Se todistaa, että Suomen kansalla on
menneisyyttä takanaan. Mitättömäksi häipyy olettamus, etteivät Kalevalan
sankarit olisi olleet suomalaisia. Kalevalan runollinen muoto on aito
suomalainen. Mutta kuinka Suomen kansa olisi saattanut lahjottaa muodon
vieraille mielikuville ja säilyttää niitä muistissaan? Kansan omassa
sydämessä on tiedon kukka puhjennut ja kansan oma kieli on sen
ihanuudesta kertonut, niinkuin Kalevala itse laulaa Väinämöisestä:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Elelevi aikojansa
    Noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    Laulelevi virsiänsä,
    Laulelevi, taitelevi.
    Lauloi päivät pääksytysten,
    Yhytysten yöt saneli
    Muinaisia muisteloita,
    Noita syntyjä syviä,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla.



3.

KALEVALAN AVAIN.


Jos nyt oletamme, että Kalevala on pyhä kirja, että se sisältää salaisia
tietoja elämästä ja kuolemasta ja neuvoa näiden tietojen
saavuttamiseksi, kuinka silloin tavallinen lukija, jolla ei itsellään
ole yliluonnollisia tietoja, voi tämän seikan huomata? Onko hänellä
ollenkaan tältä kannalta katsoen hyötyä Kalevalan lukemisesta?

Tunnustaa täytyy, että tavallista lukijaa tässä kohtaa vaikeus. Hän ei
osaa nähdä Kalevalan salattua viisautta. Häntä viehättää Kalevalan
muodollinen kauneus, sen runollinen henki, sen taiteellinen aisti.
Kalevalan luonnon- ja henkilökuvaukset vetävät vertoja
maailmankirjallisuuden parhaimpiin, sen aito inhimillinen sävy kohottaa
sen korkeammalle esim. monta vanhan testamentin kirjaa. Mutta mistä
päästä kiinni Kalevalan salaiseen sisältöön, mistä päättää, etteivät sen
tarunomaiset kertomukset esim. Sammosta ja sen ryöstöstä ole paljasta
taikauskoista mielikuvittelua? Kalevala on todella kuin lukittu kirja ja
tarvittaisiin jonkinlainen avain sen ymmärtämiseksi. Tietäjä-ihmisellä
saattaa olla tämä avain itsessään, mutta tavalliselta lukijalta se
puuttuu. Mistä hän sen voi löytää?

On pyhiä kirjoja, joita on verrattain helppo lukea. Semmoinen on esim.
uusi testamentti. Tällä emme tarkota, että kuka tahansa heti osaisi
lukea uutta testamenttia pyhänä kirjana. Pelkäämmepä pahoin, että monet
monet lukijat eivät koskaan ole edes aavistaneet, millä tavalla heidän
rakas testamenttinsa on pyhä. Tarkotamme vain, että jos totuuden etsijä
on kyllin tarkkaavainen, hän verrattain helposti omin päin keksii, millä
tavalla uutta testamenttia on luettava ja mitä ihmeellisiä salaisuuksia
tämä pyhä kirja silloin paljastaa.[4]

Tämä on helppoa, sentähden että uusi testamentti pääasiallisesti on
opas, joka neuvoo, miten ihmisen tulee pyrkiä totuuden tietoon. Uusi
testamentti on kirjotettu ajalla ja ihmisille, joille tiedon tie
vaaroineen ja vaikeuksineen sai tulla yleisemmin tunnetuksi, koska
älyllinen sivistystaso ihmiskunnassa oli nousemaan päin. Vanhemmissa
kulttuureissa taas tiedon tien olemassaolo oli enemmän tunnettu, mutta
yksityiskuvaukset sen luonnosta ja askelista pidettiin salassa,
ikäänkuin takavarikossa opettajien ja tietäjien luona. Pyhät kirjat
vanhoilta ajoilta ovat niin muodoin enimmäkseen verhotut suurempaan
salaperäisyyteen ikuisia totuuksia esittäessään.

Kalevala--vaikka kirjana uusi--kuuluu sisältönsä puolesta vanhoihin
mysterio-oppaihin. Sen tärkein puoli on tietenkin kuvaus, minkä se antaa
tiedon tiestä, tapa, millä se neuvoo totuutta etsimään. Mutta samalla se
sisältää paljon suuremmassa mitassa kuin esim. evankeliumit kuvauksia
niistä tiedoista, joita totuudenetsijä tietäjäksi kohotessaan on
saavuttanut, toisin sanoen kuvauksia näkymättömän maailman oloista ja
olennoista eli siitä empiiris-metafyysillisestä maailmankatsomuksesta,
mikä tietäjällä on.

Jotta tavallinen lukija voisi ymmärtää Kalevalaa mystilliseltä kannalta,
tarvittaisiin siis vain, että hänellä olisi vihiä tietäjien
maailmankatsomuksesta. Silloin hänen kädessään olisi avain, jolla hän
kykenisi vääntämään auki Kalevalan ja muiden pyhien kirjojen lukkoja. Ja
kun kerran selviäisi Kalevalan mystillinen tausta, ehkei sitten olisi
voittamattoman vaikea oppia erottamaan Kalevalan osviittoja tiedon tien
suhteen.

Onko nyt tämmöisen avaimen hankkiminen mahdollista? On, meidän
päivinämme se ei ole mikään mahdottomuus, sillä on olemassa
maailmankatsomus, johon kuka tahansa voi tutustua ja joka väittää
olevansa tietäjien oma. Vaikkemme pitäisi sitä kuin
työskentelyhypoteesina, on meillä siitä tutkimuksissamme apua. Sangen
pian me kuitenkin voimme havaita, että viisailla ja tietäjillä, mikäli
tiedämme, on ollut sama maailmankatsomus, ja että se kaikissa
uskonnoissa on kulkenut salaisena viisautena, uskontojen esoteerisena
puolena. Tämä maailmankatsomus on n.k. teosofinen, jonka ensimäinen
julistaja meidän ajallamme oli H.P. Blavatsky. Madame Blavatskyn
»Salainen Oppi» y.m. teokset ja rikas teosofinen kirjallisuus eri
kielillä tekee selkoa teosofisesta maailmankatsomuksesta. Tämä
nykyaikainen teosofia ei ole mikään opinkappalejärjestelmä. Se on vain
piirteitä tietäjien ja viisasten maailmankuvasta, katkelmallisia
piirteitä, kuten H.P. Blavatskyn oli tapana sanoa. Mutta nuo piirteet
ovat niin olennaisia, että ne sinään muodostavat eheän maailmankuvan.

Jos lyhyesti tahtoisimme kuvata tätä aikain viisautta, sanoisimme
»Salaisen Opin» mukaisesti, että se puhuu 1) ehdottomasta jumaluudesta,
joka on kaiken ilmenneen elämän ilmenemätön pohja ja perusta, jonka
koskemattomaan rauhaan hyvä ja paha uppoutuvat kuin meren syvyyteen; 2)
ilmenneestä jumalasta eli n.k. kolmiyhteisestä Logoksesta, joka tuo ilmi
kaikki hengen ja aineen, hyvän ja pahan vastakohdat ja ristiriidat ja
realisena todellisuutena on maailman lukemattomien olentojen, jumalien
ja muiden, yhteistajunta; 3) aikakautisuuden laista, joka säätää, että
luominen ja hävittäminen, elämä ja kuolema, päivä ja yö lakkaamatta
seuraavat toisiaan, niin että ihmisenkin elämä on yhä uudistuva vaihtelu
elämästä kuolemaan ja kuolemasta elämään (ihmisen n.k.
jälleensyntyminen), kunnes hän jumalallisen tiedon ja viisauden
saavutettuaan vapautuu eli pelastuu syntymäin pyörästä; 4) ikuisen
tasapainon ja syysuhteen laista, jonka mukaan ei pieninkään
voimanpurkaus maailmankaikkeudessa mene hukkaan, vaan kantaa
seurauksensa samalla pettämättömällä varmuudella kuin se itsekin oli
määrätystä syystä aiheutunut (n.k. karman laki); 5) viisasten ja
tietäjien olemassaolosta, n.k. salaisesta veljeskunnasta, joka valvoo
ihmiskuntamme kohtaloa ja kehitystä ja tarpeen vaatiessa sitä
näkyväisestikin auttaa esim. jonkun lähettinsä välityksellä.

Nämä asiat selvenevät yksityiskohtaisemmin lukijalle, kun ryhdymme
Kalevalan runoja tutkimaan, ellei hän jo ole teosofiseen
maailmankatsomukseen perehtynyt. Nyt riittää tieto, että teosofinen
maailmankatsomus on se avain, joka avaa Kalevalan runojen
vertauskuvallisen merkityksen.

Tutkimuksemme jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen osaan. Ensimäisessä
valaisemme aikain viisauden antamalla valolla muutamia runoja tai
runokatkelmia nähdäksemme, että Kalevalankin älyllishenkisenä taustana
on sama maailmankatsomus kuin toistenkin pyhien kirjojen; tarkastamme
Kalevalan jumaloppia, luomiskertomusta, kuolemankäsitystä j.n.e.
Toisessa osassa teemme ensiksi selkoa Kalevalan inhimillisestä
kehityspsykologiasta, tarkastamme, millä tavalla Kalevala neuvoo meitä
totuutta etsimään ja tiedon alkupäähän pääsemään; ja toiseksi koetamme
luoda silmäyksen jumalallisen ihmisen korkeampaan henkikehitykseen, n.k.
pyhyyden eli tiedon salaiseen tiehen, niin pitkälle kuin sitä
Kalevalassa on kuvattu. Kolmannessa osassa vihdoin otamme lyhyesti
käsitelläksemme Kalevalan magiaa eli tiedon tiellä saavutetun
»yliluonnollisen» taidon käyttämistä maailmassa.

Lukija tietysti hämmästyy sanoistamme. »Sisältäisikö Kalevala niin
korkeita ja syviä asioita? Enemmän ja merkillisempää kuin yksikään
runolaulaja lienee aavistanut! Ei ainakaan Elias Lönnrotilla ollut tästä
aavistusta.» Luultavasti ei. Mutta me elämme nyt uudessa ajassa.
Materialismin hyökyaalto on sivuuttanut meidät. Olemme taas henkisyyden
harjalle nousemassa. Spiritualistinen elämänymmärrys hiipii ihmisten
sieluihin. Uusi aika kohottaa ansaittuun arvoonsa vanhoja pyhiä kirjoja
ja paljastaa meille niiden kätkettyjä rikkauksia. Kalevalakin lausutaan
tervetulleeksi sisariensa joukkoon.

Madame Blavatsky ei menetellyt ajattelemattomasti eikä umpimähkään, kun
hän pääteoksensa »Salaisen Opin» ensimäisen osan motoksi valitsi
muutamia säkeitä vanhasta indialaisesta Rig Veedasta ja toisen osan
motoksi asetti otteita Kalevalan ensimäisestä runosta. Eikä hän
erehtynyt sanoessaan: »Kalevalan syvempi ja esoteerisempi merkitys on
taistelu valon ja pimeyden, hyvän ja pahan välillä. Kalevalaiset silloin
edustavat valoa ja hyviä voimia ja pohjolaiset pahoja voimia.
Verrattakoon tätä Ormusdin ja Ahrimanin, arjalaisten ja rakshasein,
pandujen ja kurujen väliseen taisteluun.»[5]



II.

KALEVALAN MYSTERIOTIETOA.

TEOLOGINEN, ANTROPOLOGINEN JA SOTERIOLOGINEN AVAIN.



4.

EIKÖ MUINAISSUOMALAISTEN USKONTO OLLUT ANIMISMIA?


Kun hyväntahtoinen lukija on toipunut siitä hämmästyksestä, mihin
tähänastinen esityksemme on hänet heittänyt, nousee hänen mielessään
epäilys. Hän pudistaa päätään ja huudahtaa: »hullutustahan on tämä puhe
Kalevalasta pyhänä kirjana! Vanhat suomalaisethan olivat uskonnoltaan
animistejä ja manisteja, s.o. luonnon ja vainajainpalvojia, ja heidän
tietäjänsä olivat noitia ja poppamiehiä. Tuosta pakanallisesta
taikauskosta on vasta kristinusko meidän kansamme pelastanut.»

Totta tosiaankin. Uudempi Kalevalaa ja muinaissuomalaisten
elämänkatsomusta käsittelevä tieteellinen kirjallisuus antaa
ehdottomasti tukea lukijan epäilyksille. Ottaaksemme tuoreimman
esimerkin: Kaarle Krohn lausuu toimittamansa »Suomensuvun uskonnot»
-julkaisun alkulauseessa nimenomaan: »vertaileva tutkimus on tullut
siihen tulokseen, että kaikille suomalais-ugrilaisille kansoille
yhteinen uskonnonmuoto on omien manalle menneitten esi-isien
palvonta.»[6] Saman oppineen mieltäkiinnittävä teos »Suomalaisten
runojen uskonto», joka muodostaa yllämainitun julkaisun ensimäisen osan,
tekee sitten kohta kohdalta selkoa esi-isiemme uskonnollisista
käsityksistä, kuvaten suomalaista tietäjää taikatemppuineen, tuonelaa
asujaimineen, luontoa haltioineen, ja myös laajalti kristillisten oppien
vaikutusta vanhoihin pakanallisiin käsityksiin. Muinaissuomalaisten
henkinen elämä saa täten tieteellisen nimityksensä: se on animismia,
koska suomalaiset elävöittivät luontoa ja ikäänkuin varustivat sitä
sielulla (_anima_), se on manismia, koska he palvoivat vainajain henkiä
(_manes_); lisäksi se on shamanismia, koska he uskoivat, että
yliluonnollisia voimia oli muutamilla valituilla poppamiehillä
(_shamani_). Kuinka näin ollen Kalevala voisi olla pyhä kirja kuten
esim. raamattu? Kalevalassa tietenkin kuvastuu esi-isiemme animismi ja
shamanismi: loitsuja täynnä on Kalevala ja palvovia tunteita luontoa
kohtaan!

Onko nyt tällä vastaväitteellä kumottu meidän alkuperäinen lausuntomme
Kalevalasta? On ehkä kristillismielisten ja materialistein kannalta
katsoen, mutta ei mitenkään omasta mielestämme.

Tämän kirjottaja ei ole mikään Kalevala-oppinut sanan akademiallisessa
merkityksessä. Jos hän rohkenee säilyttää oman kantansa ja lausua julki
mielipiteensä, vaikka hyvin tietää oppineen maailman toistaiseksi
pysyttelevän vastakkaisessa leirissä, ei tämä perustu hänen muka
tekemiinsä laajempiin tieteellisiin tutkimuksiin. Semmoisiin hänellä ei
ole ollut tilaisuutta eikä kykyä. Hänen oma rohkea kantansa perustuu
aivan toisenlaisiin tutkimuksiin; minkälaiset nämä tutkimukset ovat,
käynee tästä kirjasta selville. Sitä hän vain tahtoo painostaa, että hän
on aivan vakuutettu oman kantansa totuudesta, samalla kuin hän uskaltaa
epäillä, ovatko oppineet yhtä varmoja omista päätelmistään. Prof. Krohn
esim. uskoo, että Kalevala on syntynyt 700-1100 vaiheilla j.Kr.
Suomessa. Tämä voi korkeintaan pitää paikkansa Kalevalan niin
sanoaksemme muodolliseen syntyyn nähden. Mutta runojen muoto ei ole sama
kuin niiden henkinen sisältö. Muoto on voinut vaihtua aikojen
vaihteessa, sen syntyä voidaan määritellä. Mutta runojen elävä henki on
ikimuinoinen ja muuttumaton, se on kulkenut salassa muodosta muotoon. Ja
tämän kirjottaja epäilee liikaa varmuutta muodollisenkin synnyn suhteen:
ainakin hän uskoo olevan runokatkelmia, jotka ovat tuhansia vuosia
vanhoja. Jääköön siis yhä jatkuvan tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi
vielä valaista runojen muodollista syntyä.

Vaikka pidämmekin silmällä oppineen maailman nykyistä kantaa
Kalevalakysymyksessä, ei tämä millään tavalla järkytä omaa kantaamme.
Varmuutemme pohjana ja perustana on osaksi myös se, että me tutkimme
Kalevalan henkistä sisältöä, jota vastoin tiedemiehet ovat rajottuneet
tutkimuksissaan sen muodolliseen sisältöön ja sen ulkoasuun. Ja kuten jo
edellä olemme sanoneet, ymmärtää meidän näkökantaamme _a priori_
ainoastaan sangen vapaamielinen ihminen.

Ihmiskunnan uskonnollisen elämän ja uskonnonmuotojen alalla vallitsee
sama kehityksen, etenemisen ja taantumisen, laki kuin muualla, ja
tutkijat ovat sen nojalla voineet luokittaa uskonnollisen elämän
ilmiöitä suuriin ryhmiin, joissa kehitys alemmasta ylempään selvästi on
nähtävissä. Kristinuskokin joutuu täten omaan asemaansa toisten
uskontojen rinnalla. »Me emme saa jakaa uskonnoita asettamalla
kristinuskoa toiselle puolelle ainoana oikeana, ja kaikkia muita
toiselle, aivan väärinä; mikään uskonto ei ole meistä paljasta
taikauskoa, emmekä kiellä yhdeltäkään Jumalan johtavaa vaikutusta...
Tämän kehitysperiaatteen valossa voimme löytää jotain hyvää
alhaisimmassakin, ja näemme, että hyvä ja oikea, mieluummin kuin paha ja
väärä, on mitättömimmänkin uskonnonjärjestelmän lopullinen päämäärä»,
sanoo nykyajan valistunut tutkimus.[7] Uskonnonmuotojen luokittelussa
joutuu luonnonpalvonta alimpaan asteeseen, muodostaen villikansojen
alkuperäisen uskonnon kaikkialla ja aina. Myöhempää kehitysmuotoa ovat
kansalliset uskonnot, esim. juutalaisten jahvekultti, ja korkeimman
kehityksen ovat saavuttaneet yleismaailmalliset uskonnot, joita
varsinaisesti luetaan vain kaksi: buddhanusko ja kristinusko.

Meidän näkökantamme ei suinkaan sodi tätä luokittelua vastaan. Myönnämme
kehityksen tapahtuneen ja myönnämme, että muinaissuomalaiset tämän
luokittelun nojalla olivat luonnonpalvojia eli animisteja. Meidän
väitteemme tähtää toisaanne. Ihmiskunnan uskonnollinen kehitys on
_eksoteerista_ eli ulkonaista laatua ja on sosialinen ilmiö; mutta
rinnakkain eksoteerisen uskonnonmuodon kanssa on aina kulkenut
_esoteerinen_ eli sisäinen uskonnollinen pyrkimys, joka on yksilöllinen
ilmiö.

Tämä kaipaa selvittelyä.

Uskontotieteen tutkijat mainitsevat kyllä alinomaa semmoisia sanoja kuin
henkimaailma, näkymätön maailma, jumala, tuonela, haltia j.n.e., mutta
varmaankin monelle nämä ovat paljaita kuolleita käsitteitä: he eivät
usko, että niillä olisi vastaavaisuutensa todellisuudessa; näkymätön
maailma on heille semmoisenaan ratkaisematon asia. Toista on
meikäläisten spiritualistein: meille on näkymätön maailma kaikkine
voimineen ja olioineen sanalla sanoen selviö. Ja koska näkyväisessä
maailmassa vallitsee ehdoton lakisiteisyys, on meidän pakko olettaa,
ettei näkymätön maailmakaan ole kaaos, vaan järjestetty kosmos. Senkin
elämää johtavat järkähtämättömät lait. Ruumiillisen rakenteensa puolesta
ihminen on näkyväisen maailman kansalainen ja samoin sielullisen ja
henkisen olemuksensa kautta henkimaailman jäsen. Ero on vain siinä, että
ihmisen suhde fyysilliseen maailmaan on ulkokohtainen eli objektiivinen,
jota vastoin henkimaailma ei toistaiseksi ilmene hänelle objektiivisena,
vaan subjektiivisena eli sisäkohtaisena todellisuutena.

Mutta kun edellytämme, että näkymätön maailma on lakisiteinen kosmos ja
että ihminen oman olemuksensa kautta on sen jäsen, ei meillä ole
järkisyytä sanoa näkymätöntä kosmosta mahdottomaksi tutkia. Voimme
korkeintaan epäillä ihmisen kykyä sitä tutkia, mutta onko meillä täysin
pätevää syytä edes tähän? Mitä me vielä tiedämme ihmishengen
mahdollisuuksista? Kuinka moni niistä, jotka väittävät, että ihminen ei
saata tutkia näkymättömiä, on edes yrittänytkään niitä toden teolla
tutkia?

Ja jos näin paljon myönnämme, miksi emme myöntäisi, että ihmiselle
sisäisenä henkiyksilönä tämä sama mahdollisuus aina on ollut tarjolla?
Perustuuhan koko uskonnollinen elämä kaihoon ja kaipuuseen: kaipuuseen
päästä oikeaan ja hyvään suhteeseen elämän näkymättömiin voimiin
(jumaliin tai jumalaan), mikä kaipuu itsetietoisena ollen ilmenee
totuuden ja tiedon janona. Muuta ei siis ole tarvittu, kuin että tuo
yleisinhimillinen uskonnollinen kaiho jossakin yksilössä on herännyt
itsetietoisuuteen: kohta hän silloin on oivaltanut haluavansa tietoa
totuudesta, tietoa elämästä ja kuolemasta, tietoa näkymättömän maailman
olioista ja elinehdoista; ja pitkä ei silloin askel ole ollut halusta
toimintaan, totuuden kaipuusta totuuden etsimiseen. Ja »ken etsii, hän
löytää.»

Nyt voidaan kysyä: mistä vanhoina sivistymättöminä aikoina johtui, että
ihmisyksilö sai kiinni tuosta totuudenjanostaan? Harvahan tänä
päivänäkään on sen elähyttämä! Emme väitäkään, että kaikki olisivat
tuota kaihoaan ymmärtäneet: yhtä harvinainen ilmiö se oli silloin kuin
nytkin. Mutta syyt, miksi muutamat yksilöt sen tajusivat, ovat
kahdenlaiset. Ensiksi ihminen aina sisimmän olemuksensa puolesta on
ollut sama; niinikään näkymätön maailma on ollut sama; ei se ole
muuttunut uskontojen mukana; ei kristitty yksilönä ole sen kummemmassa
asemassa jumalaan ja henkimaailmaan nähden kuin muinaissuomalainen
pakana; kaikki muutokset ovat vain ulkonaista laatua tai koskevat
joitakin ihmissielun kykyjä: äly terästyy, tunteet moninaistuvat j.n.e.
kulttuurin mukana, mutta ihmisen itse pysyy samana. Toiseksi oletamme,
että ihminen aina on saanut apua korkeammilta olennoilta; häntä on
opastettu, herätetty, opetettu. Ja niin on kaikkina aikoina ja
kaikkialla ollut yksilöitä, joiden sisäinen suhde jumalaan ja
henkimaailmaan on kehittynyt korkealle yli jokapäiväisten ihmisten
suhteen,--yksilöitä, jotka ovat niin sanoaksemme kulkeneet esoteerista
kaitaa tietä tietoon ja jättäneet jälkeensä uskon lavean eksoteerisen
tien.

Tämmöiset ihmiset ovat todellisia tietäjiä, ja heidän henkiset tietonsa
ovat eksoteeristen uskonnonmuotojen sisäisenä sieluna. Kun he tietoaan
ilmaisevat, pukeutuu se luonnonmukaisesti mytologian, teologian tai
filosofian muotoon riippuen siitä, millä ajalla, missä ympäristössä ja
kenelle he puhuvat.

Kun sanomme Kalevalasta, että siinä kuvastuu esi-isäimme viisaus,
tarkotamme, että sen--olkoonpa vaikka animistisen--muodon sisällä
piilee vanhojen suomalaisten tietäjien mysteriotietoa näkymättömän
maailman salaisuuksista. Heidän tietonsa ovat itsessään
yleismaailmallisia ja yleisinhimillisiä, mutta tiedot ovat suomalaisten
tietäjien hankkimia ja suomalaisen sielun heijastamia, ja sentähden
niiden viisautta voi kutsua suomalaiseksi.

Kalevala, jolla nimellä laajemmassa merkityksessä käsitämme kaikkea
muinaissuomalaisten mytologista runoutta, on tällöin todellinen
historiallinen muistomerkki esi-isäimme osallisuudesta elämän ikuisiin
mysterioihin.



5.

IHMISIÄ VAIKO JUMALIA?


Kalevalan sankareita ovat tutkijat pitäneet milloin jumalina, milloin
ihmisinä. V. 1551 ilmestyneessä psalttarin suomennoksen esipuheessa
Mikael Agricola luettelee »hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia»,
mainiten sekä Ahdin että Äinemöisen (Väinämöisen), Ilmarisen ja Kalevan
pojat. Hänen näkökantansa jäi ainoana vallalle viime vuosisadan alkuun
saakka, jolloin vasta alettiin epäillä, että Ilmariset, Väinämöiset
j.n.e. olivatkin olleet ihmisiä. Lönnrotkin, samoinkuin Gottlund, oli jo
vakiintunut mielipiteessään, että Väinämöinen oli historiallinen henkilö
eikä tarunomainen jumala. Kalevalan ilmestyttyä jakaantuivat tiedemiehet
kahteen leiriin, joista toiset, kuten Collan ja Castrén, myöhemmin
Donner ja E. Aspelin, puolustivat Kalevalan sankarien jumaluutta, toiset
taas Ahlqvistin tapaan etsivät niiden inhimillistä alkuperää. Nyttemmin
ollaan yleensä sitä mieltä, että Kalevalassa mainitut tietäjät,
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y.m. ovat olleet historiallisia
henkilöitä, vaikka legenda on punonut niiden ympärille kaikenlaisia
jumaltarullisia aineksia.

Meidän oma kantamme asiassa ei ole ristiriidassa näiden tieteellisten
mielipiteitten kanssa. Iloitsemme jokaisesta tieteen voitosta. Olemme
vakuutetut siitä, että Kalevalan sankarit ovat olleet historiallisia
henkilöitä; vieläpä uskomme, että nimet ovat _geneerisiä_ eli
jonkunlaisia sukunimiä, niinkuin Hermes (Thot) Egyptissä ja Zarathustra
Persiassa, toisin sanoen, että on ollut eri aikoina eläneitä
Väinämöisiä, Ilmarisia j.n.e. Samalla olemme kuitenkin vakuutetut siitä,
että nimet alkuaan ovat kuvanneet--ei »epäjumalia», kuten Agricola
sanoo, eli siis jumalolentoja, vaan jumalallisia voimia, luovia
hierarkioita eli »taivaallisia sotajoukkoja». Tämmöinen nimien ja
käsitteiden sekaannus on henkisten liikkeiden historiassa tavallinen
asia.

Onhan tieteellinen tosiseikka esim. islantilaisen Eddan suhteen, että
jotkut mytologiset nimet alkuaan olivat historiallisten henkilöiden
nimiä; niinpä runouden jumalan nimi _Brage_ oli tunnetun islantilaisen
runoilijan nimi. Toiselta puolen taas esim. juutalaisten yleinen
_messias_-nimi ja kreikkalainen verbali-adjektiivi
_khristos_(»voideltu»), samoinkuin suomalainen sana »vapahtaja», on
tullut määrätyn henkilön tunnusnimeksi, niin että kun kristityt puhuvat
Messiaasta, Kristuksesta tai Vapahtajasta, tarkottavat he sillä
yksinomaan Jeesus Natsarealaista.

Meidän väitteemme kalevalaisten nimien suhteen on siis, että Väinämöinen
esim. tarkottaa määrättyä jumalallista hierarkiaa, vaikka samalla on
ollut historiallisia henkilöitä nimellä Väinämöinen; kumpiko nimenkäyttö
on alkuperäisempi, ei vaikuta asiaan. On luultavaa, että Väinämöinen
samoinkuin esim. Kristus on kuvannut määrättyä jumalallista voimaa ja
sitten nimenä omistettu henkilöille, joissa tuo samainen voima
erityisesti on ilmennyt. On myös mahdollista--tämä olkoon sanottu
lohdutukseksi niille, joiden mielestä edellinen teoria on fantastinen,
vaikka me pidämme sitä oikeana,--että Väinämöinen on ensin ollut
henkilönimi ja että sillä myöhemmin on kuvattu semmoista jumalallista
ominaisuutta eli toimintaa, josta nimen alkuperäinen kantaja oli
tyypillinen esikuva.[8]

Kun tahdomme oppia tuntemaan Kalevalan henkistä taustaa, niitä
mysteriokuvia, joita sen runoissa piilee, täytyy meidän ennen kaikkea
päästä selville siitä, mitä jumalallisia voimia Kalevalan pääsankarit ja
ominaisnimet edustavat. Kalevalan maailmankatsomus ei ole esitetty
filosofiseen tapaan selvin sanoin, vaan on se puettu runopukuun ja
kuvakielen konkretisiin muotoihin. Meidän huomiomme ei tällöin saa
kiintyä realistisiin pikku seikkoihin, vaan on sen etsittävä suuria
piirteitä ja laajoja näköaloja. Meidän tulee löytää niitä punaisia
lankoja, jotka kulkevat lukuisain runojen läpi.

Ensimäinen luonnollinen kysymyksemme on: puhuuko Kalevala meille
Jumalasta, ja mitä Kalevala meille Jumalasta puhuu? Kristillismieliset
lukijat kiiruhtaisivat heti tähän vastaamaan, ettei Kalevala
tietystikään Jumalasta puhu, sillä eivät vanhat pakanalliset suomalaiset
mitään tienneet monoteismin yhdestä ainoasta Jumalasta. Pinnalta katsoen
saattaa siltä näyttääkin. Kalevala ei puhu Jumalasta kristillisessä
merkityksessä. Mutta onko silti sanottu, että Kalevala ei mitään
Jumalasta tiedä?

Ajatelkaamme vähäsen. Jättäkäämme kerskaileva ja monisanainen »usko»
syrjään ja kysykäämme: mitä me sitten tiedämme Jumalasta? Mitä tiedämme
kaiken elämän ja olemisen alkuperästä? Mitä tiedämme siitä isästä ja
luojasta, joka maailmat syliinsä sulkee? Uskomme saattaa kuiskata »hän
on rakkaus», mutta järkemme on pakotettu tunnustamaan, ettemme tiedä
hänestä muuta kuin mitä hän on itsestään maailmassa ilmottanut. Me
näemme häntä hänen töissään. Koko Siperiassa vallitsi ennen se käsitys,
että ylintä jumalaa ei ihmisen ollut mahdollista rukouksillaan
lähestyä.[9] Ei kukaan filosofi ole kyennyt häntä tyydyttävästi
kuvaamaan, sillä hän on kaikkien kuvien yläpuolella. Vanhat indialaiset
vedaantistit, jotka nousivat filosofisen ajattelun huipulle, sanoivat,
että ehdotonta Parabrahmania ei käynyt millään määritteleminen; ainoa
mitä Jumaluudesta saattoi lausua oli _neeti, neeti_, »ei se ole niin
eikä se ole näin». Ainoastaan ilmennyttä luojaa eli Brahmaata kykeni
ihminen jonkun verran ymmärtämään, kuvaamaan ja palvomaan.

Mitähän jos Kalevalakin on asettunut samalle kannalle, jos senkin
viisaus ilmenee juuri sen äänettömyydessä? Sekään ei puhu Jumalasta
sinään, koska Jumalasta järkemme ei kykene mitään lausumaan, koska
Jumala on se elämä, jota ainoastaan elämän avulla voi oppia tuntemaan;
sekin rajottuu kuvaamaan Jumalan ilmennyksiä maailmassa, s.o.
näkymättömässä maailmassa, niinkuin henkinen tieto ainakin. Kalevala ei
puhu Jumalasta sanoin, koska Kalevala itse on jumalallisen
mysteriotiedon ilmaus.

Mitä sana Kalevala merkitsee?

Substantiivina tietysti »Kalevan koti», mutta jos sekin on alkuaan ollut
laatusana, niinkuin esim. »jumala» myöhempäin tutkijain mielestä, niin
se on saattanut merkitä »Kalevan ominaisuuksilla varustettu». (Vertaa:
vetelä sanasta vesi.) Entä Kaleva? Lönnrot arveli Kalevan merkitsevän
»jotain hirviätä, surmaavaista, ollen yhtä rotua kun sanat kalpa, kalma,
kallo, kalu (ensis), kuolen».[10] Sittemmin hän katsoi sen johtuvan
venäläisestä sanasta _golovaa_, »pää». Castrén taas vertasi sitä
turkkilaiseen sanaan _aalep_, »sankari». Nykyään kielimiehet Ahlqistin
tavalla yhdistävät sitä liettualaiseen sanaan _kálvis_, joka merkitsee
»seppä». Virolainen sana _kalev_ merkitsee herrasmiehen vaatekangasta.
Tämän jälkimmäisen selityksen mukaan sanassa Kaleva siis on sepän ja
herran kaiku. Pitämällä siitä kiinni kysymme: minkä seppä ja minkä herra
on Kaleva mysterionimenä? ja vastaamme: epäilemättä maailman. Maailman
herraa ja luojaa (seppää) kutsuttiin Kalevaksi.[11] Puhuttiinhan
»Kalevan tulesta» (salamasta) niinkuin nykyään puhutaan Herran tulesta,
ja siitä puhuen ymmärrämme Lönnrotinkin selityksen. »Kalevan puu» oli
pyhä puu. Niittyvillaa kutsutaan »Kalevan pojan hiuksiksi» ja tämä
selitetään muistoksi muinaisesta vapaasukuisten oikeudesta pitää pitkää
tukkaa. Miksei se myös voisi muistuttaa sitä seikkaa, että muinaiset
vihityt profetat eli »jumalan pojat» (esim. juutalaisten nasiirit)
antoivat tukkansa vapaasti kasvaa?

Kalevala adjektiivina merkitsisi silloin »luojan eli herran (jumalan)
ominaisuuksilla varustettu» eli yksinkertaisesti »jumalallinen» ja
substantiivina »luojan eli herran koti», tarkottaen korkeimpia
elämäntasoja eli näkymättömän maailman ylempiä vyöhykkeitä, joten siis
Lönnrot todella muinaissuomalaisen hengen inspiroimana valitsi
kirjalleen nimen, joka muistuttaen Danten Divina Commediaa on täynnä
lupauksia sille, joka lähestyy Kalevalaa pyhänä kirjana.

Sillä nimestäänkin päättäen Kalevala puhuu jumalallisista mysterioista.



6.

PYHÄ KOLMINAISUUS.


»Minä uskon kolmiyhteiseen jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen»,
sanoo kristitty ja arvelee, että tämä hänen uskontunnustuksensa on ainoa
laatuaan, erikoisen henkevä ja syvä. Hänelle on suuri yllätys, kun
vertailevan uskontotutkimuksen taholta hänelle selitetään, että
kolminaisuusoppi ei ole erikoisesti kristillinen oppi, vaan on
tavattavissa useissa »pakanallisissakin» uskonnoissa.

Veeda-uskonnon aikana puhuttiin muinaisessa Indiassa kolminaisjumalasta
Indra-Varuna-Agnista, joista Indra oli taivaan, Varuna veden ja Agni
tulen jumala; toinen senaikuinen kolminaisuus oli Vaaju (ilma), Agni
(tuli) ja Suurja (aurinko). Myöhemmin, kun filosofinen ajattelu
järjesteli käsitteitä, sanottiin kolmiyhteyttä _trimurti_ksi eli
»kolmikasvoiksi» ja kolmiyhteyden eri jumalpersonia nimillä Brahmaa,
Vishnu ja Shiva (luoja, ylläpitäjä ja hävittäjä). »Opi, oi hurskas,
ettei ole todellista eroa meidän välillämme; mikä sinulle niin
näyttäytyy, on vain näköä. Ainoa olevainen esiintyy kolmessa muodossa,
mutta hän on yksi», sanotaan Indiassa.

Tunnettu egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris-Isis-Horus, mutta vanhassa
Egyptissä oli toisiakin kolminaisuuksia, jotka vaihtelivat ajan ja
paikan mukaan. Thebessä palveltu kolminaisuus oli Amon, Mut ja Khonsu.
Varsinainen egyptiläinen kolminaisuus oli Osiris, Knef ja Ptah. Ptah'ta
palvottiin erityisesti Memfiissä ja muodosti siellä Nefer Tuumin ja
Sekhetin kanssa pyhän kolminaisuuden.

Vanhassa Kaldeassa oli suurin jumalainen kolminaisuus Anu, Bel ja Ea ja
toinen Samas, Sin ja Ishtar (aurinko, kuu ja iltatähti). Vanhassa
Kiinassa oli hallitsijain tapana joka kolmas vuosi uhrata »Hänelle, joka
on yksi ja kolme». Ja muuan sananparsi kuului: »Fo on yksi persona,
mutta hänellä on kolme muotoa.» Vanhojen skandinaavein jumalkolminaisuus
oli Odin, Tor ja Freja ja toinen Odin, Freja ja heidän poikansa Balder.
Juutalaiset kabbalistit puhuivat kolmesta korkeimmasta sefirothista,
jotka olivat Kether (kruunu), Khokhmah (viisaus) ja Binah (ymmärrys),
jotka kaikki olivat En Sof'ista syntyneet ja siinä yhtä.

Nämä esimerkit, joita voisi luetella useampia, riittänevät osottamaan,
että kolminaisuusaate ei ole kristillistä alkuperää. Selvä johtopäätös
tästä tosiseikasta on, että jos pakanalliset opit ovat taikauskoa, on
kristinoppikin; mutta jos itse kolminaisuusopissa on perää, jos sillä on
vastaavaisuutensa luonnon ja elämän todellisuudessa, silloin ovat
pakanalliset opit kotoisin samasta tiedosta ja viisaudesta kuin
kristillisetkin. Että meidän kantamme kallistuu jälkimäisen olettamuksen
puolelle, on tuskin tarvis mainitakaan.

Muuan kolminaisuusopin merkitys on muitta mutkitta selvä jokaiselle.
Yksinkertaisenkin kansan mielikuvitus käsittää kolminaisuuden, joka
ilmaistaan sanoilla isä, äiti ja poika, kuten Egyptissä oli tavallista.
Maailman alkuperää pohtiessaan sai kansa tyydyttävän vastauksen siitä
opista, että maailma oli poika, jonka jumalallinen isä ja äiti yhdessä
olivat synnyttäneet. Eikä tarvinnut syvemmin ajattelevan muuta kuin
filosofisesti käsittää sanoja »isä» ja »äiti» saadakseen hänkin täysin
pätevän selityksen maailman synnystä. Kun hän »isän» sijasta ajatteli
tajuntaa ja »äidin» sijasta »ainetta», oli »poika» eli maailma todella
tulos näiden kahden alkuperusteen yhteistoiminnasta. Tajunta on
itsessään kuin äärettömyyden ja ikuisuuden periaate ja aine kuin
rajotuksen mahdollisuus. Mutta maailma on kuin haihtuviin muotoihin
kahlehdittu ikuinen ja ääretön elämä. Saattaako filosofia sen
järkevämmin ymmärtää ilmenneen olemassaolon alkusyntyä?

Kolminaisuusopilla on kuitenkin toinen merkitys, joka on älyperäisempi
ja salatieteellisempi. Siinä on nimittäin annettu palanen jumalallista
psykologiaa, ja sen valossa käy nimitys kolmiyhteys tajuttavaksi.
Kolminaisuus kuvaa silloin yhtä ainoata jumalallista joukkotajuntaa eli
»olentoa» sen kolmessa eri toimintamuodossa eli »personassa», kuten
kristillinen teologia sanoo.

Tutkiessaan sisäisiä maailmoita tietäjä näet lopulta tapaa Olennon, joka
isänä ja luojana sulkee syliinsä koko aurinkokunnan. Tämä mahtava
personallisuus ei ole koko avaruuden ja olemassaolon alku ja juuri; hän
on ilmennyt jumala, meidän aurinkokuntamme korkein hallitsija, mutta
vain yksi niistä lukemattomista jumalista, jotka avaruuden kansottavat;
hänen veljiänsä ovat toisten aurinkokuntain korkeimmat olennot. Hänen ja
hänen heimolaistensa takana on se ikuinen avaruuden isä, se salattu
jumaluus, josta, kuten edellä sanottiin, ei mitään voi tietää.
Johanneksen evankeliumin alku kuvaa tätä suhdetta yksinkertaisen
kauniisti; sen mukaan teosofisessa kirjallisuudessa on ruvettu kutsumaan
ilmenneitä aurinkojumalia logoksiksi. »Alussa oli Logos (sana eli
järki), ja Logos oli Jumalan tykönä, ja Logos oli Jumala. Hän oli alussa
Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä
ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt.» Jumala on tässä ääretön
salattu elämä, joka itsessään kätkee sekä tajunnan että aineen
mahdollisuudet. Logos on se ilmennyt, niin sanoaksemme yksilöllinen
järki eli tajunta, joka käyttämällä hyväkseen Jumalassa piilevän aineen
eli rajotuksen mahdollisuuden luo maailman.

Tämä Logos eli ilmennyt jumala on kolmiyhteinen, ja kolmiyhteys on ennen
kaikkea psykologinen tosiseikka. Viisaat ovat aina olleet yhtä mieltä
siitä, että ihminen on mikrokosmos eli maailma pienoiskoossa eli
»jumalan kuvaksi luotu». Tutkimalla omaa henkeään saattaa ihminen
sentähden tutkia ja ymmärtää jumalankin syvyyksiä, kuten Paavali sanoo.

Nyt on jokainen ihminen sieluelämässään kolmiyhteinen olento.
Europpalainen sielutiede on kuvannut tätä sanoessaan, että
ihmistajunnassa on kolme tekijää: tieto, tahto ja tunto. Myöhempi
psykologia on kyllä analysissaan osaksi keksinyt useampia tekijöitä,
osaksi havainnut tahdon olemattomaksi, mutta tämä ei mitenkään kumoa
vanhaa jakoa, sillä kysymys näyttää olevan enemmän nimistä kuin
tosiseikoista.[12] Että jako sinään ei ole käsitteellinen, vaan
realistinen tosiseikka, näkyy esim. ihmisen sisäisistä ristiriidoista,
jolloin hänen oma minätajuntansa jakautuu, niin ettei hän tiedä, »mitä
hän tahtoo» tai »mitä olisi valittava». Hän voi kuitenkin ihanteena
kuvitella sieluelämää, jossa tieto eli järki, ajatus, aina kulkisi käsi
kädessä tunteen kanssa ja tahto eli toiminta aina olisi sopusoinnussa
ajatuksen ja tunteen kanssa, ja kaikki kolme yhdessä palvelisivat
korkeinta jumalallista päämäärää.

Ymmärtääksemme vaillinaisella tavallamme ilmenneen jumalan eli Logoksen
psykologiaa täytyy meidän mielessämme kuvitella tämmöistä täydellisen
sopusointuista sieluelämää. Jumalakin on tahtova, tunteva ja tietävä
olento, ja hänessä nämä ominaisuudet eli olemuspuolet ovat korkeimpaan
potenssiin kehittyneet. Jumalan tahto on kuin erityinen persona, jumalan
tunne ja järki samoin, voimmepa vielä puhua kollektiivisesta tajunnasta
ja sanoa, että Logos on kokoamus suurista taivaallisista hierarkioista
eli lukemattomien yksilötajuntain elävä summa, mutta samalla on
muistettava, että kaikki personat ja hierarkiat ovat pohjaltaan yhtä
tajuntaa, itsetietoista, ylevää, mahtavaa.

Logosta tahtona, luovana tahtona, kutsuu kristillinen teologia »isäksi»,
Logosta tuntona, rakastavana tunteena se kutsuu »pojaksi» ja Logosta
tietona, toimivana ajatuksena, järjestävänä järkenä »pyhäksi
hengeksi».[13] (Hindulaisessa kosmogoniassa esim. Brahmaa vastaa pyhää
henkeä, Vishnu poikaa ja Shiva isää, sillä uutta luova tahto on samalla
vanhan hävittäjä.)

Millä kannalla oli nyt vanhojen suomalaisten viisaus tässä kysymyksessä?
Tiesivätkö he Logoksesta ja hänen kolmiyhteydestään? Mitä Kalevala
meille tässä suhteessa opettaa?

Logoksen kolminaisuus ilmenee hänen toiminnassaan. Katsokaamme siis,
mitä Kalevala opettaa maailman luomisesta ja sen täydelliseksi
saattamisesta eli »jumalan pelastustyöstä», kuten kristillinen teologia
sanoo.



7

»NEITSEESTÄ SYNTYNYT».


Jos ensin otamme jumalallisen kolminaisuuden merkityksessä tajunta, aine
ja näiden synnyttämä muoto eli maailma, näemme, että Kalevala
luomiskertomuksessaan antaa paikkansa näille kolmelle tekijälle.
Luomiskertomus on tällöin kertomus Väinämöisen synnystä, kuten R.
Engelberg aivan oikein huomauttaa[14], vaikkakin toisessa mielessä, ja
meidän tulee yksinomaan pitää silmällä tätä merkkitapahtumaa, sillä
Väinämöinen edustaa tässä ilmennyttä elämää eli maailmaa.

Molemmissa Kalevala-laitoksissa mainitaan Väinämöisen emo, vanhassa
ohimennen, uudessa seikkaperäisesti, mutta vanhassa ei mainita mitään
Väinämöisen isästä, joka uuden Kalevalan mukaan on tuuli. Tässä meillä
nyt on alkuperäinen kolminaisuus: tuuli isänä, Ilmatar äitinä ja
Väinämöinen poikana. Tuuli kuvaa tajuntaa eli henkeä, Ilmatar eli »veen
emonen» ainetta ja Väinämöinen kuten sanottu maailmaa, ja koko kuvaus
tuo mieleemme jehovistisen kosmogonian Mooseksen 1 kirjan alussa, jonka
mukaan »jumalan henki liikkui vetten päällä»:

    Tuli suuri tuulen puuska,
    Iästä vihainen ilma,
    Meren kuohuille kohotti,
    Lainehille laikahutti.
    Tuuli neittä tuuitteli,
    Aalto impeä ajeli
    Ympäri selän sinisen,
    Lakkipäien lainehien;
    Tuuli tuuli kohtuiseksi,
    Meri paksuksi panevi.

Kun sitten Väinämöisen äiti synnytystuskissaan kääntyy Ukko Ylijumalan
puoleen apua rukoillen, on tämä aivan kuin viittaus siihen, että
kaikkien luovien voimien ja kaikkien tajullisten olentojen takana on
salainen jumaluus, josta ei sen enempää Kalevalassa puhuta.

Prof. Krohn ja hänen koulunsa selittää kyllä mitättömäksi koko
luomisrunon ja Väinämöisen syntymisen, löytäen sen alkuperäisiä aineksia
tautien syntyrunoista, kiikkulauluista ja ties mistä.[15] Tämä saattaa
olla muodollisesti oikein--en kykene asiaa arvostelemaan,--mutta ei
koske runon henkeä. Runon hengessä ilmenee niin selvä alkuperäinen
mysteriokuva, ettei se voi olla minkään sattuman aiheuttama. Ja koko
tässä kuvauksessa on piirre, joka selvästi todistaa runon hengen olevan
tiedon mystillisistä maailmoista kotoisin.

Kun hieman tarkemmin ajattelemme tätä maailmanluomiskertomuksissa
ilmenevää kolminaisuutta, huomaamme, että »pojan» selittäminen
maailmaksi on liian ylimalkainen ja pintapuolinen. Tajunnan ja aineen
yhtymisestä ei muitta mutkitta synny maailma. Hengen äärettömyys ja
aineellisen rajotuksen mahdollisuus yhtyvät siinä niin sanoaksemme
yksilöllisessä tajunnassa, jota kutsutaan luojaksi eli Logokseksi.
Alkuperäinen kolminaisuus ei niin muodoin ole tajunta, aine ja maailma,
vaan tajunta, aine ja ilmennyt luoja, joka taas puolestaan on maailman
alku ja perusta.

Aivan oikein »poikaa» sentähden kuvataan eläväksi personallisuudeksi,
Väinämöiseksi, joka vuorostaan maailman luo. Väinämöinen on se »suuri
ihminen», Adam Kadmon, Makroprosoopos (»suuret kasvot»), jonka »kuvaksi»
ihminen on luotu; hän on se maailmanjärki eli Logos, jonka mietiskelyn
ja laulun tuote ilmennyt kosmos on. Uusi Kalevala antaa Väinämöisen
astua ulos emonsa kohdusta vasta maailman luomisen jälkeen, mutta vanha
Kalevala, jonka mukaan Väinämöinen ensin on syntynyt ja sitten ottaa
osaa maailman luomiseen, pysyttelee tältä kannalta katsoen lähempänä
alkuperäistä mysteriokuvaa.[16]

Se piirre, joka nyt tässä kuvauksessa on todistusvoimaisin, on
Väinämöisen äidin neitseellisyys ja hänen muodollinen isättömyytensä.
Äiti näet kuvataan eläväksi personalliseksi olennoksi, jota vastoin
»tuuli» samoinkuin »pyhä henki» tekee aivan abstraktisen vaikutuksen.
Mahtavat ovat Kalevalan kuvauksen alkusanat:

    Yksin meillä yöt tulevat,
    Yksin päivät valkeavat,
    Yksin syntyi Väinämöinen...

Prof. Krohn väittää, että kaksi ensimäistä säettä ovat muualta otetut ja
että kolmas säe on Lönnrotin lisäämä.[17] Olkoon. Lönnrot on silloin
menetellyt kuin todellinen runolaulaja, kuin tietäjä ainakin. Hänen
inspiratsioninsa--koska tuskin saanemme puhua hänen tiedostaan--osui
oikeaan. Hän kuvasi noilla säkeillä »jumalan ainokaisen, s.o.
yksisyntyisen (_monogenees_) pojan» syntymistä. Niissä kuuluvasti kaikuu
vanha mysterioruno Logoksen synnystä, joka tapahtuu »yksin» sekä siinä
merkityksessä, että hän ajan alussa on ensimäinen ja ainoa ilmennys,
että siinäkin merkityksessä, että hän on syntynyt yliluonnollisella
tavalla yksin äidistä.

Krohnin koulun väite, että Kalevalan kertomus Väinämöisen
neitseellisestä äidistä on laina kristinuskosta, on etsitty ja turha,
sillä vanhoissa uskonnoissa tapaamme aina tämän mysterioista polveutuvan
käsityksen neitsytsyntymästä.

Osiris Egyptissä oli syntynyt taivaallisesta äidistä, neitseestä, jonka
nimi oli Neith, ja Horus samaten oli Isis-neitseen poika. Babylonissa
Eridun aurinkojumala Tammuz oli jumalatar Ean »ainoa poika»; Ean
toisintonimenä esiintyy Ishtar, Astarte, Mylitta. Persiassa Zoroaster
oli siinnyt jumalallisen järjen säteestä, ja hänen äitinsä oli neitsyt.
Vanhassa Meksikossa Quetzalcoatl niinikään oli syntynyt neitsyt
Chimalmasta ja Yucatanissa vapahtajana palvottu Bacab neitsyt
Chiribiriaasta; sama oli laita aztekilaisen aurinkojumalan
Huitzilipochtlin. Indiassa Krishnan äiti Deevaki oli neitsyt ja samoin
Gautama Buddhan äiti Maajaa, niinkuin myös Jeesus Kristus oli syntyisin
neitsyt Maariasta. Tietysti nämä kertomukset ovat puhtaita legendoja
ilman vastinetta todellisuudessa kun on kysymys historiallisista
henkilöistä, mutta kun henkilöiden nimet seisovat symboleina,
jumalallisten voimien edustajina, silloin neitsytsyntymä on kuvaava ja
runollinen esitys mahtavasta henkimaailman tosiseikasta. Onhan Kristus
kristillisessä teologiassa myös sama kuin Logos eli Sana, jonka kautta
maailma luotiin. Samaten Krishnaa Indiassa pidetään toisen jumalpersonan
Vishnun avataarana eli ruumistumana ja kutsutaan Hariksi, s.o. (syntien)
poistajaksi. Hänen äitinsä Deevaki puhuttelee häntä sanoilla »sinä
jumalien jumala, joka olet kaikki kaikessa». Egyptissä Osirista ja
Horusta kutsuttiin »kuninkaitten kuninkaaksi» ja »herrojen herraksi»,
Osirista myös »koko maan herraksi». Historiallisena henkilönä
Väinämöinen tietysti oli syntynyt ihmisten tavalla, mutta Väinämöinen
jumalana ja aurinkologoksena oli ilman korean immen poika.



8.

LUOMISTYÖ.


Tieteelliseltä taholta on tapana sanoa, että siihen saakka kun Kant
rupesi luonnontieteellisillä perusteilla pohtimaan maailmansyntyä,
nojattiin tätä kysymystä selitettäessä ainoastaan filosofisiin
spekulatsioneihin eli arveluihin. Mutta kun ranskalainen tähtitieteilijä
Laplace viime vuosisadan alussa oli täydentänyt ja kehitellyt
saksalaisen filosofin huomioita ja johtopäätöksiä, oli kosmogoniakin
tullut tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja saanut sijansa tieteiden
joukossa astronomian eli tähtitieteen haaraosana.

Kant-Laplace'n teoria selittää kuten tunnettu, että aurinkokunnat saavat
alkunsa tähtiusvasta eli nebulosasta, jossa syntyy kiertoliike tiheämmän
keskustan ympäri. Aurinko on alkuaan suunnaton akselinsa ympäri pyörivä
kaasupallo, jonka pintamassasta erkanee vastakkaiseen suuntaan kiertäviä
pienempiä palloja; nämä pienemmät muodostuvat keskusaurinkoa kiertäviksi
planetoiksi.

Tämä hypoteesi, joka oli vallalla läpi viime vuosisadan ja jota vastaan
m.m. H.P. Blavatsky Salaisessa Opissaan turhaan teki painavia
huomautuksia, ei nyt enää ole täysin pätevä tieteellisesti. On tehty
havaintoja, jotka kumoavat erinäisiä kohtia Kant-Laplace'n teoriassa, ja
on esitetty uusia kosmogonisia selityskokeita, mutta vielä ei mikään
teoria ole saavuttanut yleistä tunnustusta. Laplace'n ylpeä sana
Napoleonille, kun tämä kuultuaan tähtitieteilijän maailmanselityksestä
hämmästyneenä kysyi, mihin sitten jumala joutui: »emme enää tarvitse
tätä olettamusta»--on kaatunut omaan tyhjyyteensä; tiedemiehet eivät ole
kyenneet ratkaisemaan maailman arvotusta puhtaasti
koneellismaterialistisella tavalla. Jumala on sittenkin tarpeellinen,
maailman järki, tahto, ensimäinen liikuttaja. Vanhat tietäjät, jotka
kansottivat avaruuden jumalilla ja elävillä olennoilla, olivat lähempänä
totuutta kuin oppineet, mutta henkisesti sokeat aineeseenuskojat.

Meillä ei ole mitään syytä pitää kansojen vanhoja uskonnollisia
maailmansyntyoppeja lapsellisina joutavuuksina. Niiden muoto saattaa
meistä tuntua lapselliselta ja »epätieteelliseltä», mutta kun saamme
silmiimme muodon takana piilevän mysteriokuvan, näemme, kuinka
yhtäpitäviä ne ovat, ja ymmärrämme, että ne paljastavat seikkoja
maailmoiden synnyn suhteen, joihin tieteellinen tutkimus nykyisillä
keinoillaan ei yletykään. Vanhat kosmogoniat eivät kuvaa meille niitä
näennäisesti koneellisia prosesseja, joiden kautta aurinkokunta
fyysillisesti syntyy, vaan niitä näkymättömän maailman seikkoja, jotka
fyysillisen synnyn aiheuttavat: ne toisin sanoen kuvaavat meille
maailman alkua ja kehitystä jumalan, ei ihmisen kannalta katsottuna. Ja
ken muu kuin totuuden pyhän hengen elähyttämä tietäjä uskaltaisi jumalan
syvyyksiä tutkia?

Maailman syntyä on sentähden aina kutsuttu »maailman luomiseksi».
Luominen on toimintaa ja edellyttää toimijaa eli luojaa. Koko prosessi
on elävän luojan työtä.

Mutta tämä työ ei ole järjelle käsittämätöntä eikä järjenvastaista
tyhjästä loihtimista. Tyhjästä ei synny mitään. Kaikki mitä on, on ollut
ja on oleva. Aine alkuolevaisena on yhtä ikuinen kuin henki eli tajunta,
ja molemmat ovat olemukseltaan yhtä ilmenemättömässä absolutisessa
jumaluudessa. Luominen on jumalallisten älyolentojen työskentelyä
näkemyksiensä ja inspiratsioniensa toteuttamiseksi niiden luonnonvoimien
avulla, joita yhteisellä nimellä kutsumme materiaksi eli aineeksi.
Luominen on taiteellista työtä. Katsokaamme nyt, millä tavalla
suomalaiset tietäjät ovat kuvanneet luomistyötä; samalla näemme silloin
jumalallisen kolminaisuuden ilmenevän luojan eli Logoksen
kolmiyhteydessä, s.o. hänen taiteellisen luomistyönsä kolmessa asteessa.

Seuraamme uuden Kalevalan tekstiä ja näemme heti, että luominen
jakaantuu kolmeen jaksoon: 1) konseptsioni, 2) raskauden tila ja 3)
varsinainen luomistyö. Koska koko luominen on Logoksen eli Väinämöisen
toimintaa, on mielessä pidettävä, että muut esiintyvät olennot ovat vain
Väinämöisen toisintonimiä, jotka ilmaisevat eri puolia hänen
olemuksessaan. Ilmattaren sijasta voimme siis puhua Väinämöisestä (vrt.
veen emonen = Väinämöinen).

»Yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja», kertoo Kalevala, ja nämä
sanat paljastavat jo kokonaisen maailman salaista tietoa. Vanhassa
Kalevalassa on vielä sanat »yöllä syntyi Väinämöinen, päivällä meni
pajahan». Väinämöinen eli Logos oli siis vanha jo syntyessään--viisas,
ikuisten salaisten tietojen tietäjä (»ikirunoja»). Lyhyesti on näissä
sanoissa kuvattu sitä seikkaa, että luoja oli ennen elänyt, ehkäpä
kaukaisessa menneisyydessä kehittynyt ja viisastunut, menneisyydessä,
joka oli käynyt ennen sitä toimettomuuden tilaa, missä hän nyt oli
aikansa viettänyt ja joka ilmenee alkusäkeissä:

    Piti viikoista pyhyyttä,
    Iän kaiken impeyttä,
    Ilman pitkillä pihoilla,
    Tasaisilla tanterilla.

Luoja, Väinämöinen, oli jonkun edellisen työn loputtua levännyt puhtaan
tajunnan ilmenemättömässä maailmassa. Siinä olotilassa hän vähitellen

    Ikävystyi aikojansa,
    Ouostui elämätänsä,
    Aina yksin ollessansa,
    Impenä eläessänsä,
    Ilman pitkillä pihoilla,
    Avaroilla autioilla.

Heräsi taas luomisenhalu. Syttyi luojan sydämessä aatos uuden maailman
luomiseksi, tapahtui luojan taiteellinen konseptsioni, syntyi n.k.
»ensimäinen Logos» eli Maailmantahto.

    Jop' on astuiksen alemma,
    Laskeusi lainehille,
    Meren selvälle selälle,
    Ulapallen aukealle.

Kun kerran vastaisen maailman kuva on ensimäisen inspiratsionin hetkenä
jumalallisessa mielikuvituksessa nähty, tapahtuu »laskeutuminen
aineeseen» puhtaan tajunnan maailmasta. Logos ympäröi itseään
absoluutissa uinuvalla alkukaaoksella, jota kosmogonioissa usein
»mereksi» nimitetään.[18] Tajunnan maailmassa syttynyt aatos ja
keräämänsä ainekset, joiden tulee aatokselle muoto antaa, saattavat
luojan raskauden tilaan. Hän on nyt kaksinainen, sisällisessä tuskassa
ja työssä, etsiessään hengessään muotoa luomisaatokselleen. Inspiroiva
aatos on saanut hänessä rakkauden liikkeelle. Isästä, tahdosta, on
syntynyt äiti, tunne, ja äiti on nyt vuorostaan synnytystuskissa.

    Vieri impi Väinämöinen,
    Uipi iät, uipi lännet,
    Uipi luotehet, etelät,
    Uipi kaikki ilman rannat,
    Tuskissa tulisen synnyn,
    Vatsan vaivoissa kovissa;
    Eikä synny syntyminen,
    Luovu luomatoin sikiö.

Mikä verraton psykologia! Inhimillinenkin luoja--runoilija, taiteilija,
keksijä--joutuu ensimäisen autuaallisen näkemyksen jälkeen tähän tuskan
tilaan, kun hän näkemystään tahtoo toteuttaa. Kuinka moni ajattelee
tässä tilassa niinkuin Väinämöinen (Ilmatar):

    Parempi olisi ollut
    Ilman impenä eleä...

ja rukoilee sisäistä jumalaansa, että »päästäisi piian pintehestä,
vaimon vatsan vääntehestä». Luomisen tunnelma ei vielä ole kyennyt
muuttumaan luomisen järjeksi, ja tätä kutsutaan »toiseksi Logokseksi»,
Maailmantunteeksi, joka olemukseltaan on miesnaisellinen, henkeä ja
ainetta.

Apu on tarpeessa, ja apu tulee. Työ alkaa ja tuska unohtuu. Väinämöisen
vieriellessä aineen aalloilla

    Tuli sotka suora lintu,
    Lenteä lekuttelevi,
    Etsien pesän sioa,
    Asunmaata arvaellen,

ja Väinämöinen

    Nosti polvea merestä,
    Lapaluuta lainehesta
    Sotkalle pesän siaksi,
    Asunmaaksi armahaksi.

Sotka »keksi polven Väinämöisen» ja

    Siihen laativi pesänsä,
    Muni kultaiset munansa,
    Kuusi kultaista munoa,
    Rautamunan seitsemännen.

Mikä on nyt »tuo sotka, sorea lintu», joka saattaa luojan unohtamaan
tuskansa? Se on ajatus, järki, tarkemmin määriteltynä: muotoja keksivä
äly. Helpotuksen huokaus pääsee inhimillisenkin työntekijän rinnasta,
kun hän ajatuksellaan askarrellen keksii, millä tavalla on meneteltävä,
jotta idea toteutuisi. Ja ensimäinen realisoiva ajatus tulee kuin lintu
lentäen avaruuden pimeydestä.

Ei ole lintu huonosti valittu ajatuksen symboli. Saman vertauskuvan
tapaammekin useissa vanhoissa uskonnoissa. Indiassa puhutaan »ajan
joutsenesta» ja yksin kristinuskossakin esitetään pyhää henkeä kyyhkysen
muodossa. Sotka eli kokko onkin luojan avaruuksia hipoova ajatus,
Väinämöisen toimiva äly, n.k. »kolmas Logos» eli pyhä henki, jonka
tehtävä on alkukaaoksen järjestäminen.

Mitä sotka tekee? Hän organisoi alkuainetta atoomeiksi. Hän muodostaa
seitsemänlaisia alkuatomeja, kuusi näkymättömän maailman kultaista ja
yhden fyysillisen maailman rauta-atomin.[19]

Munat ovat nimenomaan atoomeja, ei kiertotähtiä, ei aurinko, sillä nämä
syntyvät myöhemmin. Vasta kun Väinämöinen (Ilmatar) »vavahutti
polveansa», niin että »munat vierähti vetehen» ja karskahtivat
»muruiksi», muuttuivat murut maaksi, kuuksi, auringoksi ja (kierto-)
tähdiksi. Vasta rakkaus yhdessä järjen kanssa rakensi maailman. Me emme
nyt sanoisi, että atomit katkielevat kappaleiksi, vaan että ne liittyvät
yhteen, kun ilmiömaailma luodaan, mutta asia on sama. Uusimmat
tutkimukset atomiopin alalla ovat vieneet siihen johtopäätökseen, että
atomit ovat täydellisesti organisoituja maailmoita, aivankuin
aurinkokuntia pienoiskoossa--melkeinpä jonkinlaisia Leibnitzin
monadeja,--ja niin ollen ei näytä olevan paljonkaan eroa »suuren» ja
»pienen» välillä. Päinvastoin meidän, ihmisten, aistima kosmos on
todellisuudessa vain osa eli pirstale koko monitasoisesta
aurinkojärjestelmästä, ja hyvällä syyllä voimme sanoa, että atomi, joka
sinään on täydellinen kosmoksen kuva, on aivankuin muruiksi karskahtanut
meidän maailmassamme. Vanhojen viisaus ja syvä tieto tuntuu siis
tämänkin kuvauksen lomitse pilkistävän näkyviin.

Kerrotaanhan selvästi, miten luomistyö jatkuu. Väinämöinen (Ilmatar)

    Alkoi luoa luomiansa,
    Saautella saamiansa...
    Kussa kättä käännähytti,
    Siihen niemet siivoeli;
    Kussa pohjasi jalalla,
    Kalahauat kaivaeli;
    Kussa ilman kuplistihe,
    Siihen syöverit syventi j.n.e.

Tämän jälkeen on hypättävä Kalevalan toiseen runoon Isosta Tammesta,
joka jatkaa luomiskertomusta, siirtyen nyt aurinkokunnasta maahan.
Samoinkuin Mooseksen 1 kirjan luomiskertomuksessa vesi kokoontui
mereksi, niin että kuiva näkyi, ennenkuin maa rupesi puita kasvamaan,
kerrotaan Kalevalassakin, että luoja (Väinämöinen) eli »monta vuotta»

    Saaressa sanattomassa,
    Manteressa puuttomassa.

Vasta tämän jälkeen »Pellervoinen, pellon poika», joka on vaikkapa
muualta tullut orgaaninen elämä,

    Kylvi maita kyyhätteli,
    Kylvi maita, kylvi soita,
    Kylvi auhtoja ahoja,
    Panettavi paasikoita.

Maa vihannoi ja kasvoi kaikenlaisia puita, mutta ei vielä kasvanut se
»jumalan puu», jonka jälkeen vasta maanviljelys saattoi alkaa. Tämä
jumalan puu eli iso tammi oli, kuten Julius Krohn oikein arvelee,[20]
suuri pilvi, joka peitti auringon ja kuun näkyvistä ja jonka vasta pieni
mies (auringonsäde) sai puhkeamaan. Kuvaus vain ei tarkota yksityistä
tapausta, vaan sitä aikaa maapallon ilmastollisessa kehityksessä,
jolloin kosteus ja alinomaiset sateet olivat vallitsevana ilmiönä
luonnossa. Vasta kun tämä yhtämittainen kosteus oli poistunut ja aurinko
rupesi paistamaan,

    Kasvoi maahan marjanvarret,
    Kukat kultaiset keolle,
    Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
    Monenmuotoiset sikesi...

Ja vasta tämän jälkeen alkoi maan viljeleminen. Väinämöinen löytää meren
rannalta »kuusia jyviä, seitsemiä siemeniä» ja rupeaa kylvämään. Samaten
salaiset traditsionit kertovat, että vehnän siemenet alkuaan tuotiin
maan päälle toisesta tähdestä.

Siirrymme nyt takaisin ensimäiseen runoon, jonka heitimme kesken, ja
tulemme sangen merkilliseen kohtaan. Luoja eli Väinämöinen on näet koko
ajan ollut toimessa ja työssä, mutta vielä hän ei ole »syntynyt».

    Jo oli saaret siivottuna,
    Luotu luotoset merehen,
    Ilman pielet pistettynä,
    Maat ja manteret sanottu,
    Kirjattu kivihin kirjat,
    Veetty viivat kallioihin,
    Viel' ei synny Väinämöinen,
    Ilmau ikirunoja.

Kalevalaa lukiessa erehdyttää tietysti se, että Väinämöisen sijasta on
käytetty nimi Ilmatar. Mutta kun muistaa, että ne ovat yhtä, tulee
kysyneeksi, miksi Väinämöinen nyt vasta alkaa syntyä. Vanhassa
Kalevalassa hän onkin ennen syntynyt (ja se oli ennen esitetyn
kolminaisuusopin merkityksen kannalta paikallaan). Onko nyt uuden
Kalevalan runo harhaan joutunut, sillä Väinämöinen kolmiyhteisenä
Logoksena on jo esiintynyt kuvauksemme mukaan? Tähän vastaamme: ei
suinkaan, sillä uudessa Kalevalassa viitataan siihen merkilliseen
seikkaan, jota kutsutaan »toiseksi luomiseksi».

Mitä näet luomisesta vielä puuttuu, vaikka maailmat jo ovat muovailtuna?
Puuttuu ihminen, puuttuu »jumalan kuva». Eikä meidän tarvitse ajatella,
ettei eläviä olentoja olisi: onhan maailma täynnä elämää, saattaa olla
ihmismuotojakin. Mutta ennenkuin luojan voimat pääsevät muodossa
tajuisiksi, ei Väinämöinen, ei Logos vielä ole päässyt vapaaksi emonsa
kohdusta. Vasta kun ihmisessä järki herää, kun herää inhimillinen äly,
ajatus ja sieluelämä, vasta silloin Väinämöinen syntyy.

Mitä luomistyö on muuta kuin luojan pyrkimystä itsensä esilletuomaan?
»Minä tahdon nähdä oman kuvani.» Ja kuva kuvan jälkeen hyljätään: »ei
ole tämä minä itse». Vasta ihmisessä luoja alkaa katsella itseään. Ja
syvällä ihmisen sielussa asuu luojan tahto nähdä itsensä
täydellisyydessään. Sentähden ei ihminenkään rauhaa löydä, ennenkuin hän
ymmärtää tämän sisimmän jumalallisen kaipuunsa ja alkaa pyrkiä sitä
täydellisyyttä kohti, jota varten hän on luotu. Rukoilee jumalan ääni
hänen sisällään:

    Saata maalle matkamiestä,
    Ilmoillen inehmon lasta,
    Kuuta taivon katsomahan,
    Päiveä ihoamahan,
    Otavaista oppimahan,
    Tähtiä tähyämähän!

Ja omin voimin jumala ihmisen muodossa syntyy:

    Liikahutti linnan portin
    Sormella nimettömällä,
    Lukon luisen luikahutti
    Vasemmalla varpahalla,
    Tuli kynsin kynnykseltä,
    Polvin porstuan ovelta.

Oman kolmiyhteytensä on luoja ihmiselle lahjottanut. Ja tämä on toinen
luominen.

Koko maailmansynty on tietäjän kannalta suuren taiteilijan luovaa työtä.
Se on tuskaa ja se on riemua, ja sen kuvaamisessa Kalevala on mestari.
Kuinka tyyneesti Kalevalan luomiskertomus vaikuttaa
yksinkertaisuudessaan. Siinä ei ole tavallisia inhimillisiä, siinä on
suurempia tunteita, suurempaa voimaa, jumalallisia ajatuksia ja
jumalallista tahtoa. Se nousee eteemme ylevänä, majesteetillisenä.



9.

PELASTUSTYÖ.


Pelastustyöksi kutsutaan uskonopissa sitä jumalallista toimintaa, jonka
kautta syntiin langennut ihmiskunta jälleen saatetaan yhteyteen jumalan
kanssa. Tämä tapahtuu tavallisesti kolmiyhteyden toisen personan eli
Pojan välityksellä, jota silloin pidetään ihmiskunnan »vapahtajana»,
kuten kristinuskossa Kristus, hinduismissa Krishna (Vishnu), Egyptissä
Horus j.n.e., mutta tietenkin jumalallinen kolminaisuus
kokonaisuudessaan ottaa pelastustyöhön osaa. Niinpä esim. kristinuskossa
Pyhä Henki johtaa kirkkoa ja kuljettaa yksityistä ihmistä Kristuksen
luo, Isä taas rakastaa maailmaa niin, että hän antaa ainokaisen Poikansa
kuolla maailman syntien sovitukseksi.

Jos mitä opinkappaletta uskovaiset kristityt mustasukkaisesti rakastavat
omanaan, on se juuri tämä oppi jumalallisesta vapahtajasta. »Sitä ei ole
pakanoilla ollut. Eivätpä tiedä luonnonkansat Jeesuksesta Kristuksesta»,
huudahtavat he riemussaan. Ja me vastaamme: epäilemättä pakanat eivät
ole tunteneet »Jeesus Kristus» nimistä vapahtajaa, mutta toinen kysymys
on, eivätkö ole tunteneet vapahtajaa ollenkaan. Maailma on »seisonut»
paljon kauvemmin kuin 6.000 vuotta ja meidän mielestämme on »jumalan
pilkkaamista», jos ajattelee, että satoja tuhansia, ehkä miljonia vuosia
vanhan ihmiskunnan elämä olisi ollut pimeydessä vaeltamista, kadotukseen
kulkemista siihen saakka, kunnes isä jumala pari tuhatta vuotta sitten
loi katseensa maahan ja päätti, että jotakin olisi tehtävä ihmiskunnan
hyväksi. Pois se. Jumalallinen pelastustyö ei ole historiallinen
hetkentyö, vaan kautta aikojen ja ikuisuuksien ulottuva väsymätön
kasvatus- ja kehitystoiminta. Pimeyttä on olemassa tänään niinkuin
kymmenen tuhatta vuotta sitten. Valo on sama tänään kuin se oli miljona
vuotta sitten. Pimeys ja valo kulkevat käsi kädessä, kunnes valo
yksilössä voittaa. Pelastustyö ei ole eksoteerista, vaan esoteerista
laatua.

Sentähden emme arkaile sanoa, että vanhat suomalaiset tunsivat
jumalallisen pelastussuunnitelman yhtä hyvin kuin toisetkin vanhat
kansat, kun vain muistamme, että muodot vaihtelevat, mutta henki pysyy.
Muodollisesti katsoen »pakanoilla» ja luonnonkansoilla oli toinen kuva
ihmiskunnan elämästä ja tehtävästä kuin kristityillä, mutta hengen
silmällä arvosteltuna pakanallisen tosi tietäjän ja kristillisiin
mysterioihin vihityn elämäntieto on sama.

Kun nyt käymme tarkastamaan muinaissuomalaisten tietäjien käsityksiä
ihmiskunnan kehityksestä ja pelastuksesta, emme saa unohtaa, että
vanhoissa vertauskuvastoissa nimiä ja sanoja käytetään eri
merkityksissä, riippuen siitä, mistä asiasta kulloinkin on puhe. Nämä
eri merkitykset eivät ole mielivaltaisia; punainen lanka on aina
huomattavissa; on enemmän kysymys niin sanoaksemme saman merkityksen eri
vivahduksista, eri rajotuksista, kuin suorastaan eri merkityksestä.
Mutta mielessä on aina pidettävä, että asioita esitettäessä ei muinoin
käytetty nimien ja sanojen valinnassa samanlaista tieteellistä
tarkkuutta kuin meidän päivinämme: koko esitystapa oli toisin sanoen
runollista.

Edellä huomautimme, että nimi Kaleva arvatenkin mysteriokielessä
tarkotti Logosta. Sittemmin näimme, että luomisrunossa »Väinämöinen»
käytettiin Logoksen nimenä, vieläpä Ilmatar ja sotka, viimemainitut
tosin kuvaamaan määrättyjä Logoksen toimintapuolia. Kuitenkin tiedämme,
että Kalevala toisissa paikoin kutsuu Väinämöistä »Kalevan pojaksi».
Tämä ei herätä meissä hämmästystä, kun ajattelemme, että Logosta yleensä
myös kutsutaan »jumalan pojaksi». Mutta samalla se viittaa siihen, että
jonkun erikoismerkityksen kannalta Väinämöinenkin on vain määrätty puoli
Logoksen eli Kalevan tajunnasta.

Tarussa kerrotaan Kalevalla olleen kaksitoista poikaa. Jos joskus
saadaan selville näiden kaikkien nimet, on samalla löydetty vanhat
mysterionimet niille kahdelletoista hierarkialle, jotka edustavat
Logoksen eri olemuspuolia ja joiden astronomisena symbolina on n.k.
zodiaki eli eläinrata. Seitsemän näistä nimistä voivat sitäpaitsi kuvata
niitä seitsemää pääenkeliä, jotka ovat lähinnä jumalan valtaistuinta ja
joiden astrologisina edustajina ovat seitsemän pyhää planetaa. Ja kolme
nimistä kuvaavat niitä Logoksen kolmea tajuntapuolta, jotka suurin
piirtein ilmaisevat hänen olemuksensa ja joita sentähden kutsutaan hänen
kolmiyhteytensä kolmeksi personaksi eli naamioksi. Nämä kolme nimeä ovat
meille Kalevalassa säilyneet muutamien toisten ohella, mutta nämä kolme
selvinä ja varmoina.

Mitkä ne ovat? Kalevalan kolme pääsankaria: Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen.

Kun tahdomme syventyä Logoksen psykologiaan, on meidän tutkittava
Väinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä jumalallisten voimien edustajina.
Nämä voimat ilmenevät ihmiskunnan sielullishenkisessä kehityksessä ja
ihmisyksilön sisäisessä elämässä. Mahtavia näköaloja avautuu tutkivan
katseemme eteen, kun näihin seikkoihin syvennymme.

Edellä olemme maininneet, että Logoksen psykologinen kolmiyhteys vastaa
inhimillisen psykheen eli sielun kolmea olemuspuolta, niin että
ensimäinen Logos eli Isä on se valta eli mahti (kruunu, kether), joka
vastaa ihmisen tahtoa, toinen Logos eli Poika on se kaikkivoittava
rakkaus eli viisaus, joka vastaa ihmisen tuntoa, ja kolmas Logos eli
Pyhä Henki on se toimiva jumalallinen nero eli totuuden valo, joka
vastaa ihmisen tietoa eli järkeä. Kun nyt näihin käsitteihin sijotamme
kalevalaiset nimitykset, saamme, että Väinämöinen kuvaa jumalallista
tahdon mahtia, Lemminkäinen jumalallista rakkauden valtaa ja Ilmarinen
jumalallista ajatuksen voimaa. Viitaten tähän jumalalliseen
kolminaisuuteen sanotaan vanhassa Kalevalassa nimenomaan Väinämöisestä:

    Min' olin miesnä kolmantena
    Ilman pieltä pistämässä,
    Taivaan kaarta kantamassa,
    Taivoa tähittämässä.

Ryhdymme kohta tarkastamaan Lemminkäistä ja Ilmarista yksitellen, mutta
väitteemme, joka ehkä ensi kuulemalta tuntuu tuulesta temmatulta, käy
heti uskottavammaksi ja ymmärrettävämmäksi, jos muistamme, mitä Kalevala
yleissilmäyksellä katsoen pääsankareistaan kertoo. Mitä Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen Kalevalan mukaan puuhaavat, mikä on heidän
toimintansa vaikutin ja päämäärä? Ainakin alussa se on Pohjolan tyttären
omakseen saaminen.

Kiinnittäkäämme huomiomme tähän. Kalevalan sankarit kosivat kaikki
Pohjan tyttöä, jokainen heistä tahtoisi Pohjan tytön omakseen.

»Mitä jumalallista siinä on?», kysyy lukija. Ja me vastaamme: siinä
juuri ilmenee heidän jumalallinen toimintansa.

»Kosiminen», »avioliitto», yleensä sanat, jotka kuvaavat korkeinta
maallista lempeä ja rakkautta, ovat mysteriokieltä, jotka tietäjälle
paljastavat suurta psykologista totuutta. Ajatelkaamme vain, kuinka
kristinuskossa, esim. Paavalin kirjeissä, Kristusta kuvataan yljäksi ja
seurakuntaa, kirkkoa tai yksityistä ihmissielua hänen morsiamekseen.
Onpa niinkin hehkuvan realistista runoelmaa kuin on »Rakkauden korkea
veisu» selitetty tällä tavalla symbolistiseksi kirjotukseksi.
Kristityille on myös tuttu tuo Mooseksen 1 kirjassa esiintyvä lause:
»Jumalan pojat näkivät ihmisten tyttäret kauniiksi ja ottivat niitä
vaimoikseen.» Ja ken ei tuntisi kaunista kreikkalaista tarua Amorista
(rakkaudesta) ja Psykheestä (sielusta)?

Mitä jumalallista totuutta sitten tämmöisillä lauseparsilla koetetaan
tulkita? Juuri sitä samaa, joka sisältyy sanoihin »jumalallinen
pelastustyö». Koetetaan tulkita ja tehdä selväksi, kuinka jumalallinen
tajunta rakastaa ja etsii ihmiskuntaa ja inhimillistä sielua, kuinka se
pyrkii sieluun yhtymään ja sielua itsensä luo nostamaan.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen asuvat kaikki Suvantolassa,
Kalevalan kankahilla, jossa aina vallitsee kesäinen tunnelma, toisin
sanoen näkymättömän maailman korkeammilla tasoilla, ja pyrkivät sieltä
päin Pohjan tyttöä kosimaan.

Pohjolaa kuvataan kylmäksi ja kolkoksi. Sen ainoa ihanuus on Pohjan
tyttö. Mitä Pohjola on muuta kuin tämä mainen elämämme, tämä fyysillinen
maailma, tämä »surun ja murheen laakso»? Ja mitä Pohjan tyttö muuta kuin
ihmiskunta, ihmiskunta sielullisena kollektiivitajuntana? Ja yksilön
kannalta: Pohjola on ihmisen ruumiillinen, fyysillinen elämä, hänen
ruumiinsa lyhyesti sanoen, ja Pohjan ihana impi on ihmisen sielu, joka
ruumiissa asuu.

Kalevalan sankarit, jotka kosivat Pohjolan tytärtä, kuvaavat niitä
jumalallisia kehitysvoimia, jotka ihmissielua kasvattavat ja sen kautta
pyrkivät luomaan uutta ihmiskuntaa. Minkätähden häpeäisimme Kalevalan
esitystä, kun se omalla omituisella tavallaan tulkitsee jumalallisia
mysterioita, kun emme häpeä käyttäessämme mielestämme filosofisempaa
kieltä ja puhuessamme »jumalan rakkaudesta», »Kristuksen rakkaudesta
morsiameensa» j.n.e.?

Muinaissuomalaisten tietäjien todellista viisautta juuri todistaa se,
että he eivät puhu ihmisten jumalkaipuusta ja totuudenjanosta, vaan
jumalan kaihosta ihmisten luo. Kaikki ihmiset ilman muuta tietävät, että
ihminen saattaa janota totuutta ja pyrkiä jumalan luo, mutta ainoastaan
viisaat tietävät, että ihmisen jano on vain heikko jälkimaku siitä
jumalallisesta rakkaudenkaihosta, jota korkeammat tajunnat tuntevat
ihmissielua kohtaan. »Niin rakasti jumala maailmaa», kuiskaa
kristikuntakin pyhässä totuuden aavistuksessa ja erehtyy vain, mikäli se
luulee, ettei jumala teossa ja toimessa rakastanut ihmiskuntaa aikojen
aamusta saakka.

Ja mitenkä Kalevalan sankarit kosinnoissaan onnistuvat, millä tavalla
jumalalliset hengen voimat pelastustyöstään suoriutuvat? Väinämöinen ei
voita, ei Ainoa eikä Pohjan neitiä, Lemminkäinen ei liioin, ainoastaan
Ilmariselle se onnistuu. Tässä kuvastuu sekä terävä psykologinen huomio
että elämän kehityslakien syvä tuntemus. Sillä mikä jumalallisen
tajunnan puoli se ihmissielun voittaa ja itseensä päin kääntää? Tahtoko
sinään? Ei. Ihmisen sielu on liian täynnä haavekuvia ja kokemushalua
taipuakseen muitta mutkitta »jumalan tahdon alle». Entä tunne sinään?
Ei. Ihmisen sielu on heikkoudessaan liian ylpeä tyytyäkseen »jumalan
rakkauteen» tunteeksi ymmärrettynä. Se kaipaa--ainakin alussa--
jumalallista apua ja voimaa, jonka miehuuteen ja kyvykkyyteen se saattaa
hurmaantuneena uskoa. Ja tämä voima on tietenkin äly.

Ilmarinen ajatuksen, älyn ja neron edustajana, hän viepi saaliikseen
Pohjan immen. Mikä olisikaan ihmissielun kohtalo ilman järjen valoa?
Ilman sitä itsenäisyyttä, sitä mahdollisuutta »uppiniskaisuuteen»,
»syntiin» ja »pahaan», joka ihmisen ihmiseksi tekee? Nukke hän olisi
jumalien käsissä, tiedoton »jumalan kuva», täydellinen, mutta ansioton.

Ilmarisvoimat ne sentähden ensimäisinä astuvat näyttämölle ihmiskunnan
elämässä ja vasta viimeisinä Väinämöisvoimat. Inhimillis-jumalallisesta
tahdosta emme vielä saata puhua yleisenä ilmiönä ihmisten kesken. Mitä
me tahdoksi kutsumme, on--niinkuin modernit sielutieteilijät
huomauttavat--helposti hajotettavissa ajatus- ja tunne-elementteihinsä.
Todellinen tahto on esoteerinen asia. Se toistaiseksi ilmenee vain
tietäjissä ja taitajissa. Kalevalan Väinämöinen onkin »tietäjä
iänikuinen», joka sanansa ja laulunsa voimalla saa enemmän aikaan kuin
muut teoillaan. Väinämöinen on Kalevalan mahtaja _par préférence_, ja
hänen tehtävänsä pelastustyössä on yksilöllistä, ei kollektiivista
laatua. Hänen vaikutuksensa näkyy niin muodoin yksilön ja ihmiskunnan
myöhemmillä kehitysasteilla.



10.

LEMMINKÄISVOIMAT.


Kalevala ei kuvaa sankareitaan kosintarunoissa täydellisiksi olennoiksi.
Vaikka he--siinä merkityksessään, josta meillä on puhe--edustavat
jumalallisia voimia, kuvaa Kalevala heitä perin inhimillisiksi, vieläpä
heikoiksikin. Väinämöinen, joka on vakaa ja vanha, viisas ja kokenut,
jolla on tahtoa ja valtaa hallitsemaan luontoa ja itseään, hän esiintyy
samalla mielestämme merkillisen epäviisaana ja osottautuu odottamattoman
kokemattomaksi, ryhtyessään kosimaan nuorta tyttöä; niin, hänen
rakkautensa nuoreen Ainoon ei saata heikkoudessaan ja ilmeisessä
järjettömyydessään olla muuta kuin traagillinen. Lemminkäinen, kaunis
Kaukomieli, jonka koko olemus uhkuu intoa ja uskoa, runoutta ja
rakkautta, kuvataan samalla kiivaaksi, riitaisaksi soturiksi ja
huikentelevaksi lemmenseikkailijaksi. Ilmarinen, seppo iänikuinen,
sammon takoja, kykenevä, nerokas, taitava, on samalla hieman hidas,
laiska, juro, melkeinpä lapsellisen yksinkertainen.

Tehden tällä tavalla inhimillisiksi sankarinsa, jotka suorittavat
yli-inhimillisiä tekoja, Kalevala tuo ne niin lähelle meitä, että miltei
unohdamme heidän jumalallisuutensa. Ja kuitenkin meistä näyttää, että
Kalevala juuri sillä menettelyllään on erityisesti tahtonut painostaa
kunkin sankarinsa perusominaisuutta. »Katsokaa», se sanoo, »mikä
kussakin on parasta, se kehittyy ja kasvaa. Kuollut vain jää liikkumatta
paikalleen, elävän mieli on eteenpäin.»

Tämä kehitysperiaate kulkee punaisena lankana Lemminkäisen historiassa.
Lemminkäinen, joka edustaa ihmiskunnan povessa riehuvia tunnevoimia,
esittää elämänkulussaan näiden tunteiden eri kehitysasteita. Tämän
todistaa muodollisesti sekin seikka, että Lemminkäisrunoihin--kuten
prof. K. Krohn näyttää[21]--on koottu erilaisia aineksia, kertomuksia
eri henkilöistä, Ahti Saarelaisesta, Kaukamoisesta, Pätöisestä pojasta
j.n.e., jotka kansan ja runolaulajain mielikuvituksessa jo ovat
kuuluneet yhteen ja olleet ikäänkuin saman olennon toisintonimiä.
Kaukamoisen ja Ahti Saarelaisen nimellä Lemminkäinen rakastelee Saaren
tyttöjä ja vie Kyllikin vaimokseen, Lemminkäisenä hän kosii Pohjan
neitoa, ja kertomus hänen kuolemastaan on alkuperäisin Pätöisen pojan
runosta. Uudessa Kalevalassa Lönnrot oikealla psykologisella silmällä on
antanut Kaukamois-episodin tapahtua Lemminkäisen nuoruudessa, ennen
hänen varsinaista esiintymistään Pohjan neidon kilpakosijana, sillä
Kyllikkiruno kuvaa itse asiassa varhempaa kautta ihmiskunnan
Lemminkäisvoimien kehityshistoriassa.

Ahtina Lemminkäinen »kasvoi koissa korkeassa, luona armahan emonsa» ja
hänestä

    Tuli mies mitä parahin,
    Puhkesi punaverinen,
    Joka päästänsä pätevi,
    Kohastansa kelpoavi.

Yksi oli hänellä vain vikana:

    Ain' oli naisissa eläjä,
    Yli öitä öitsilöissä,
    Noien impien iloissa,
    Kassapäien karkeloissa.

Runo viittaa tähän Lemminkäisen heikkouteen miltei ivahymyllä, niinkuin
se yleensä käyttää pientä huumoria kuvatessaan sankarinsa
elämänvaiheita. Kalevalaa okkultisesti tulkittaessa tämä piirre on
huomioonotettava. Lemminkäistä kehutaan ja hänen voimaansa ja taitoansa
ylistetään: lauluillaan ja loitsuillaan hän lumoo. Mutta kuitenkin runon
mielestä pieni pilkka on paikallaan. Kuinka tämä on ymmärrettävä?

Siinä kuvastuu vanhan suomalaisen viisauden myöhempi,[22] arvosteleva
katsantokanta. Se tuntee tosiasiat. Se tietää, että tunne on--ainakin
toistaiseksi--suurin voima ihmiskunnan rinnassa, että tunteen
lapsellinen itsekkyys ja huolettomuus paisuu tärisyttäväksi ja
lumoovaksi luonnonvoimaksi, kun se määrättyyn kohteeseen kohdistuu, että
tunteen kannustamana ihmiskunta tosiaankin suorittaa suurimmat
sankaritekonsa ja ihmetyönsä; ja kuitenkin se samalla sitä epäilee,
niinkauan kuin ei ihmiskunta ole omien Lemminkäisvoimiensa herra. Kuinka
sattuvasti tämä on tuotu esiin Lemminkäisen ylimielisessä ja
halveksivassa käytöksessä märkähattu karjanpaimenta kohtaan! Juuri
voittonsa hetkellä hän antaa tunteensa itseään pettää--ja siitä on
seurauksena hänen traagillinen loppunsa. Tunteen juuret ovat niin
syvällä ihmisen aineellisessa luonnossa, että syystä niitä saa pelätä,
ennenkuin ihminen on tyystin »sydämensä puhdistanut».

Mikä näet on ilmenneen tunteen Lemminkäisvoimien alku ja juuri? Ihmisen
sukupuolinen olemus. Hänen tajuntansa rakkauskyvyssä piilevät tunteen
mahdollisuudet, mutta hänen aineellinen sukupuolisuutensa herättää ne
eloon ja antaa niille muodon. Aivan oikein sanoo sentähden Kalevala:
tunne on erinomainen asia, mutta sen heikkous on, että se imee voimansa
sukupuolesta.

Kun huikentelevan huvitteleva ja sukupuolisesti voimakas tunne-elämä on
hiukan tasaantunut, kohdistuu rakkaus pitempiaikaisesti määrättyyn
esineeseen, ja Kyllikki-episodi alkaa Lemminkäisen elämässä. Tunne ei
kuitenkaan vielä ole puhdistunut--ei Lemminkäisessä eikä Kyllikissä. Se
vaatii valoja ja vannoo valoja. (11: 289-314.) Ja sentähden sen on määrä
hukkua.

Vasta kun Pohjan tyttöä kosiessaan Lemminkäinen saa kaikenlaisia esteitä
voittaakseen, joihin ei paljas huimapäinen väkivalta tepsi, ja
kaikenlaisia ansiotöitä suorittaakseen, vasta silloin hän vähitellen
vapautuu itsekkyydestään ja itserakkaudestaan ja alkaa ymmärtää, mitä
rakkaus on. Niin tunne-elämä ihmiskunnan povessa aste asteelta pitkien
kehitysjaksojen kuluessa puhdistuu ja jalostuu, rehentelevä ylpeys
nöyrtyy ja muuttuu uskolliseksi antaumukseksi. Suomalaisen
tempperamentin mukaisesti Kalevala tässä loppukuvauksessakin välttää
kaikkea hentomielisyyttä ja liiallista tunnetta. Muutamalla sanalla
Lemminkäinen kuollessaan ilmaisee syvää luottamustaan äitinsä
rakkauteen, paljastaen samalla oman uskollisen tunteensa häntä kohtaan:

    Oi emoni kantajani,
    Vaivan nähnyt vaaliani!
    Tietäisitkö, tuntisitko,
    Miss' on poikasi poloinen,
    Tokipa rientäen tulisit,
    Avukseni ennättäisit...

Ja kun äiti on hänet kuolleesta herättänyt, muistaa hän pian rakkautensa
Pohjan neitoon, jonka puolesta hän on niin paljon kärsinyt:

    Tuollapa syämmykseni,
    Tuolla tuntoni makaapi
    Noissa Pohjan neitosissa,
    Kaunoisissa kassapäissä,--

joissa sanoissa monikko vain on jonkunlainen pluralis modestiae.

Syventymällä yksityiskohtiin voimme nähdä Lemminkäisen elämässä kolme
suurta jaksoa, jotka selvästi kuvaavat kolme kehityskautta inhimillisen
tunne-elämän historiassa:

1. Tunne-elämän lapsuudentila, jolloin tunne on huikenteleva,
ajattelematon, pintapuolinen, liehuen kiintymyksessään esineestä
toiseen. 2. Sen nuoruudentila, jolloin se etsii kiinnekohtaa ja valoilla
ja lupauksilla koettaa pysyä uskollisena ihanteelleen. 3. Sen
miehuudentila, jolloin se ymmärtää, ettei mitään saavuteta ilman
vastaavia ponnistuksia ja voittoja.

Yksi kausi on vielä kuvaamatta kehityksen alussa: ylimeno eläimellisestä
tilasta inhimilliseen eli kehityskausi, joka on lähinnä eläinkunnan
sokeata vaistoelämää ja josta salaiset traditiot puhuvat. Onko tämä
unohtunut Kalevalan kuvauksesta?

Nähdäksemme se ei ole unohtunut, vaikka siihen on vain ohimennen
viitattu. Kun Lemminkäinen laulaa joka miehen Pohjolan tuvasta ulos (12:
443-473), heittää hän yhden laulamatta: »karjan paimenen pahaisen, ukko
vanhan umpisilmän.» Tämä »Pohjolan sokea» »märkähattu karjan paimen»
kysyy silloin syytä, miksi ei häntä muiden mukana laulettu tuvasta.
Lemminkäinen vastaa:

    Siksi en sinuhun koske,
    Kun olet katsoa katala,
    Kurja koskemaisittani;
    Vielä miesnä nuorempana,
    Karjan paimenna pahaisna
    Turmelit emosi tuoman,
    Sisaresi siuvahutit,
    Kaikki herjasit hevoiset,
    Tamman varsat vaivuttelit
    Suon selillä, maan navoilla,
    Ve'en liivan liikkumilla.

Sokea karjanpaimen on symbolina siitä ajasta, jolloin äsken syntynyt
ihmiskunta sekaantui eläimiin ja josta esim. H.P. Blavatsky mainitsee
Salaisessa Opissaan. Järjen valo oli ihmisissä vielä niin himmeä,
etteivät he muuta tainneet kuin matkia eläimiä ja suin päin syöstä
heräävän sukuvietin valtaan. Tämä alkuperäinen lankeemus, johon
paratiisikertomukset viittaavat, onkin laskenut perustan ihmiskunnan
myöhemmille kärsimyksille. Sukuvietti se aina on ollut ihmiskunnan
kohtalokkaana vitsana, joka sille tuskia on tuottanut. Sama ihmiskunta,
joka nyt näyttelee osaksi Ahti Saarelaisen, osaksi kauniin Kaukomielen
osaa, on ennen esiintynyt näyttämöllä vietistä sokaistuneena
karjanpaimenena ja niittää nyt elämänsä tragediassa karmalliset
seuraukset alkuperäisestä »synnistään».

Teosofiseen kirjallisuuteen perehtyneet tietävät, että salatiede puhuu
ihmiskunnan juuriroduista: kaksi ensimäistä olivat ylifyysillisiä ja
vasta kolmas oli ensimäinen fyysillisellä ruumiilla varustettu
ihmisrotu, jonka asuinpaikkana oli Tyynen Valtameren syvyyteen uponnut
manner, jolle luonnontutkija P. L. Sclater antoi nimen Lemuria. Tässä
kolmannessa rodussa tapahtui edellämainittu »syntiinlankeemus» ja sen
perästä rotu »tuli mustaksi synnistä.» (Sanotaan, että neekerirotu on
ruumiillisesti siitä polveutunut.)

Neljäs rotu oli atlantilainen, punainen ja keltainen rotu, joka asui
Atlantin mereen vajonneella manterella (»Atlantis»). Plato kertoo sen
viimeisestä jätteestä, Poseidonis-nimisestä saaresta, ja Kalevalan »Ahti
Saarelainen» ja »Saarella» asuva Kyllikki kuuluvat sekä nimiensä että
psykologisen sisältönsä puolesta varsinaisesti atlantilaiseen
kehityskauteen. (Ahti = Vellamo viittaa myös tunnemaailmaan eli
»astralitasoon», jonka vertauskuvana aina on käytetty vettä.)

Ihmiskunta elää nykyään Salaisen Opin mukaan viidennessä eli
arjalaisessa juurirodussa ja paras vähemmistö ihmiskuntaa on sentähden
tunne-elämässään varsinaisen Lemminkäisen tasalla, mutta suurin osa yhä
vielä jatkaa Kaukamoisen elämää.

Vasta vielä syntymättömät kuudes ja seitsemäs juurirotu puhdistavat
ihmiskunnan Lemminkäisvoimia niin pitkälle, että ihmiset alkavat
käytännössä käsittää ja toteuttaa Kristusrakkautta.

Jumalallinen pelastustyö näkyy asteettaisessa tunnekehityksessä. Sen
huippukohta saavutetaan, kun personalliset tunteet, sekä »hyvät» että
»huonot» hukkuvat suuren jumalallisen rakkauden valtamereen.
Lemminkäinen edustaa siis korkeimmassa ja syvimmässä merkityksessään
ihmiskunnan Kristusvoimaa.



11.

LEMMINKÄINEN--KRISTUS.


Kristityn mielestä voi tuntua miltei pyhän häväistykseltä, kun vanha
pakanallinen lemmensankari, suomalainen Don Juan, asetetaan rinnatusten
Kristuksen pyhän ja puhtaan majesteetin kanssa. Olkoon. Tarkotuksemme ei
olekaan väittää, että Kalevala yhtä ylevästi ja kauniisti kuin uusi
testamentti olisi kuvannut jumalallisen rakkauden mysteriota
ihmissielussa. Kalevalan viisaus on kotoisin toisesta ajasta kuin uuden
testamentin; sen ulkonainen puku on luonnollisesti toisenlainen.
Tarkotuksemme on vain painostaa, että Kalevalan viisaus on ytimeltään
sama, että se tunsi samat tosiseikat ihmissielun kehityksestä ja
päämäärästä kuin esim. uusi testamentti. Sillä on oma tapansa kuvailla
tunne-elämän asioita ja arvostella niitä, se kallistuu ihailussaan
järjen toiminnan ja viisauden puolelle, mutta se tietää, että tunne
itsessään on suurin maagillinen voima ja ihmissielun uudestisynnyttäjä.
Kuinka ylevän ja liikuttavan esimerkin se tästä antaa kertoessaan
Lemminkäisen äidin uhrautuvasta rakkaudesta, rakkaudesta, joka
kirkkaudessaan kuolemankin voittaa!

Tämä Kristuksen ylevyyden ja Lemminkäisen näennäisen jokapäiväisyyden
välinen ristiriita onkin helposti selitettävissä, kun muistamme, että
Kristuksessa on kuvattu yksistään lopullista päämäärää, tunnevoimien
viimeistä kehitysastetta, jota vastoin Lemminkäinen kuvaa niiden koko
kehitystä, pitäen ennen kaikkea silmällä varhaisempia asteita, mutta
silti unohtamatta vielä saavuttamatonta päämäärää. Kalevala itse johtaa
meitä etsimään Lemminkäisestä vastinetta Kristuksellekin.

Juuri Lemminkäisen äidille elävänä ihmisenä omistettu tärkeä sija
todistaa puolestaan, että Lemminkäinen jumalallisessa pelastustyössä
vastaa kolminaisuuden toista personaa eli Poikaa. Väinämöisen äiti ei
esiinny inhimillisenä olentona ollenkaan ja Ilmarisen äiti vain
sivuhenkilönä Kalevalassa. Mutta jokaisessa vanhassa
viisausjärjestelmässä vapahtajan äidillä on tärkeä sija elävänä
ihmisenä: Kristuksen äidillä (Maria), Buddhan äidillä (Maajaa), Krishnan
äidillä (Deevaki) j.n.e., joten yhtäläisyys Lemminkäisen kanssa on
silmiinpistävä.[23]

Kalevalan kolmesta pääsankarista Lemminkäinen niinikään on ainoa, jonka
kuolemasta kerrotaan; sitäpaitsi hänen toisintonimenään kuolemarunoissa
käytetään nimeä Kalevan poika, Pätöinen poika, joka vastaa Jumalan
poikaa eli Logoksen poikaa. Samaten jokainen vapahtaja vanhoissa
järjestelmissä tapetaan ja joutuu tuonelaan. Julius Krohn on
huomauttanut siitä merkillisestä yhtäläisyydestä, mikä vallitsee
skandinavilaisen Balder-tarun ja Lemminkäis-tarun välillä. Ylijumalan
Odinin poika Balder on valon jumala, ja paha Loke viettelee sokeata
Hodria--tämän kättä ohjaten--ampumaan Balderin kuoliaaksi. Balder joutuu
Helin luokse manalaan, josta hän 40 päivän perästä nousee jälleen ylös,
vaikkei hänen äitinsä kykenekään häntä pelastamaan; tässä kohden siis
Balder-taru poikkeaa Lemminkäis-runosta. Kaarle Krohn mainitsee tarujen
yhtäläisyyden, mutta selittää sen johtuvan siitä, että molemmat ovat
kristillisperäisiä legendoja. Historiallisesti alkuperäinen lienee hänen
mielestään kertomus Jeesuksesta, joka surmataan ja astuu alas manalaan
ja kolmantena päivänä nousee ylös kuolleista.[24]

Tässä johtopäätöksessään prof. Krohn kerrassaan erehtyy. Torjuessaan
pakanallisia yhtäläisyyksiä Kristustarun kanssa yksinomaan Balder-taruun
viittaamalla osottaa hän asian tuntemattomuutta, Balder-taru on vain
esimerkki monesta. Joskin sitä keskiaikaisten kirjotusten nojalla kävisi
selittäminen kristillisperäiseksi--mikä asiallisesti on sangen vähän
luultavaa,--on tämmöinen selittämistapa mahdoton todistettavasti
vanhempien legendojen suhteen, kreikkalaisten, egyptiläisten,
indialaisten j.n.e.

Ottaaksemme pari esimerkkiä: Muinaishindulainen vapahtaja Krishna sai
surmansa metsästäjän nuolesta, kun hän istui puun alla metsässä
mietiskelyyn vaipuneena. Niin kertoo vanha kirja Bhagavata Puraana, ja
hindulaiset laskevat viisi tuhatta vuotta kuluneen Krishnan kuolemasta.
Kuolemansa jälkeen Krishna astui manalaan ja nousi jälleen kuolleista.
Egyptiläisessä tarustossa Osiriksen tappaa hänen vihollisensa, pahan
käärme Tyfon; mutta Osiris nousee kuolleista Horuksena ja surmaa
vuorostaan Tyfonin. Osiris tulee nyt »haudantakaisen elämän herraksi» ja
»kaikkien sielujen tuomariksi». Niinhän Jeesuskin saa surmansa
taistellessaan pahaa vastaan, mutta ylösnousseena vie voiton »vanhasta
käärmeestä»; ja Ilmestyskirja sanoo hänestä, että hänellä on »helvetin
ja kuoleman avaimet» (1: 18), samoinkuin Apostolein Teoissa väitetään,
että »hän on Jumalalta säätty elävien ja kuolleitten tuomariksi» (10:
42). Babylonian vapahtajahenkilö Tammuz oli kolme päivää tuonelassa
kuoltuaan, mutta nousi sitten jälleen kuolleista, ja hänen kuolemansa ja
ylösnousemisensa muistoksi vietettiin vuosittain suurta murhe- ja
riemujuhlaa, jossa jälkimäisessä pappi näkyy sanoneen: »luottakaa te
Herraanne, sillä hänen kärsimänsä tuskat ovat teille pelastuksen
hankkineet.» Muuan babylonialainen legenda kertoo Ishtarjumalattaren,
Tammuzin äidin, astuneen alas manalaan elämän vettä noutamaan, millä
herättäisi henkiinsä kuolleen poikansa.

Kreikkalainen myytti Bakkhoksesta (Zagreoksesta eli Dionysoksesta)
muistuttaa kaikista lähimmin Lemminkäistarua, sillä kun Titaanit ovat
Bakkhoksen surmanneet, leikataan hänet palasiksi. Kolme päivää hän
nukkuu haadeksessa, jonka jälkeen Jupiter herättää hänet eloon ja Pallas
tuo hänelle sydämen. Ylösnousemisensa jälkeen hän astuu taivaaseen.
Muuan taru, joka esittää Dionysoksen Deemeterin poikana, kertoo, että
äiti kerää yhteen ja asettaa paikoilleen silvotut ruumiinosat ja tekee
pojan nuoreksi jälleen, menetellen siis aivan samalla tavalla kuin
Lemminkäisen äiti.

Nämä esimerkit, joiden lukua voisimme vielä lisätä syyrialaisilla,
meksikkolaisilla y.m. taruilla, riittänevät todistamaan, että käsitys
vapahtajasta, joka tapetaan, astuu manalaan ja nousee ylös kuolleista,
on perin vanha ja yleinen. Kristillinen kertomus on tässä kohden vain
»pakanallisten» alkumuotojen jäljennös. On siis aivan tarpeetonta ja
mieletöntä koettaa todistaa Lemminkäistarua kristillisperäiseksi; yhtä
hyvällä syyllä--jollei paremmalla--sitä voi väittää kreikkalaiseksi tai
egyptiläiseksi alkuperältään. Ja miksi emme näin ollen saisi pitää
kertomusta Lemminkäisen kuolemasta, hänen äitinsä uhrautuvasta
rakkaudesta ja hänen ylösnousemisestaan yhtä »pyhänä» ja korkeana kuin
vastaavaa kertomusta Jeesuksesta?

Psykologisesti ymmärrettynä taru kätkeekin päivänselvän tosiasian.
Logoksen toinen persona, Poika eli toisin sanoen jumalallinen
tunnevoima, joka itsessään on yksi ja jakamaton, nim. rakkaus, on
ihmiskunnassa aivankuin tapettu ja kappaleisiin leikattu: jokaisessa
ihmisyksilössä on siitä palanen,[25] mutta mikä irvikuva tämä
jumalallisen tunnevoiman osanen useinkaan on! Rakkaus on muuttunut
itserakkaudeksi, vihaksi toisia kohtaan ja kaikkinaisiksi itsekkyyden ja
paheen ilmennyksiksi. Vasta »ylösnousseessa», »uudestisyntyneessä»
ihmisessä on jumalallinen rakkaus saavuttanut takaisin alkuperäisen
voimansa, puhtautensa ja eheytensä ja kykenee ohjaamaan ja hallitsemaan
eläviä ja kuolleita.

Tämä »ylösnousemus» on tietenkin yksilökohtainen ja siis esoteerinen
asia. »Kuolleista nousseita» ovat psykologisessa merkityksessä
ainoastaan tietäjä-ihmiset, jotka ovat suorittaneet pitkän ja
vaivaloisen henkisen kehityksen. Ihmiskunta kokonaisuudessaan on vielä
kaukana päämäärästään eikä se sitä koskaan yhdellä kertaa saavuta.
Yksitellen ihmiskunnan yksilöt omien ponnistustensa kautta joutuvat tien
päähän, ja vasta sitten, kun nykyisen ihmiskunnan kaikki yksilöt ovat
henkisesti uudestisyntyneet, voidaan sanoa, että jumalallinen vapahtaja,
jumalan poika, joka ihmiskunnan sielussa on ristiinnaulittu, on
kuolleista ylös noussut ja vapaaehtoisesta kärsimyksestään vapautunut.
Siihen saakka hän tosiaan vaeltaa kuoleman valtakunnassa, saarnaten
vangituille sieluille pimeydessä.

Eikä hän kuolleista nousisi ilman äitinsä, suuren luonnon ja elämän
apua! Elämän koulu se ihmisiä kasvattaa. Elämä on kuin kärsivällinen,
rakastava äiti. Mihin ihmissielu joutuisi tunteittensa heittelemänä,
ellei luonto, ellei elämä itse sitoisi hänen haavojaan, lohduttaisi
häntä, valaisi häneen uutta eloa? Kun hänen personallinen tunne-elämänsä
kärsii haaksirikkonsa, ei jumalallisen rakkauden siemen hänen sielussaan
yksin kykenisi häntä uudesti luomaan. Pätöisen pojan avuksi rientää
silloin luonto-äiti, ja vasta äidin hellävaroinen käsi herättää pojan
kuolleista.



12.

ILMARISVOIMAT.


Ilmarinen on Kalevalan sankareista se, jonka alkuperäiseen jumaluuteen
tiedemiehetkin uskovat. Tänäpäivänä votjakit kutsuvat kristittyä Jumalaa
Inmariksi, joka äänteellisesti vastaa Ilmaria, ja sekä Inmar että Ilmari
ovat alkuaan olleet ilman jumalia. Vanhassa merimiesloitsussa rukoillaan
Ilmariselta myötätuulta, ja eräässä lappalaisessa noitarummussa kuvataan
Ilmaris-nimistä haltiaa myrskyä ja kovaa ilmaa aikaansaavana.
Luetellessaan hämäläisten jumalia Mikael Agricola mainitsee, että

    Ilmarinen Rauhan ia ilman tei
    Ia matkamiehet edheswei.

Kalevala kertoo Ilmarisen »taivoa takoneen ja ilman kantta
kalkutelleen.» Tulen syntyrunossa hän myös esiintyy salaman iskijänä
yhdessä Väinämöisen kanssa:

    Iski tulta Ilmarinen,
    Välähytti Väinämöinen,
    Sakarilla vaskisella,
    Miekalla tuliterällä,
    Päällä kuuen kirjokannen,
    Päällä taivosen yheksän.

    (Vanha K. 26: 36-41).

Prof. Kaarle Krohn, joka pitää Lemminkäistä alkuperäisesti
historiallisena henkilönä, menee niin pitkälle myönnytyksissään
Ilmarisen suhteen, että hänen mielestään tämä Kalevalan elävän
realistisesti kuvattu seppo on vain yhteiskuva Suomen kansan syvistä
riveistä. »Ilmarinen on tyyppi», hän sanoo, »eli runollinen perikuva,
jonka jokainen suomalainen voi oikeaksi todistaa, joka ennen muita
suomalaisia muotoja ulkomaalaisenkin silmään pistää.» Ja aivankuin
tarjoten pikkusormensa symbolistisen selitystavan paholaiselle prof.
Krohn vielä myöntää, että Ilmarinen täten ymmärrettynä »on
historiallisesti todellinen paljon korkeammassa katsannossa kuin minkään
yksityisen Suomessa eläneen sepän jälkimaine.»[26]

Aivan oikein on sanoa, että Ilmarinen ennen muita kuvaa suomalaista
luonnetta. Hän on jörö ja hidas ja ilman alotekykyä. Hän on hieman tyhmä
ja syrjästä katsoen näyttää kylmältä ja tunteettomalta. Mutta kun toinen
häntä työhön innostaa, on hän erittäin taitava ja tunnollinen, ja kun
hänen verensä kerran on liikkeelle saatu, on hän intohimoisen
toiminnanhalunen. Sekin, että häntä on verrattain helppo vetää nenästä,
riippuu enemmän hänen lapsellisesta upporehellisyydestään kuin
suorastaan tyhmyydestä. Kalevala kuitenkin kuvaa Ilmarisessa suomalaista
luonnetta vain näennäisesti. Kun Kalevala avataan jollain
yleisinhimillisellä tai kosmillisella avaimella, edustaa Suomen kansa
luonnollisesti ihmiskuntaa yleensä, ja sentähden Ilmarinenkin
suomalaista luonnetta kuvatessaan edustaa ihmiskunnan sieluelämässä
jotakin olennaisesti inhimillistä. Ja mitä muuta tämä olennaisesti
inhimillinen voisi olla kuin ihmisen järki?

Kieltämättä edellä mainitut ominaisuudet sattuvasti soveltuvatkin sille
Kalevalan sankarille, joka edustaa älyn prinsiippiä ihmiskunnan
sieluelämässä. Sama Ilmarisvoima, joka myöhemmin ilmenee älykkyytenä ja
nerokkuutena, se kehityksen alkutaipalilla pukeutuu tyhmyyden ja
saamattomuuden muotoon. Ja että älynvoimat sinänsä ovat tunteista
riippumattomia ja siis kylmiä, on psykologisesti ja metafyysillisesti
yhtä totta kuin se, että intohimoja ja tunteita saattaa miltei
rajattomiin kiihottaa ajatuksen ja älyn avulla.

Kieltämättä järki eli äly niinikään on inhimillinen perusominaisuus
ennen muita. Ilman järjen prometeista tulta ihminen ei olisi muuta kuin
eläin. Järki se kohottaa ihmiskunnan yli muun luonnon, se nostaa ihmisen
jumalien tasalle ja avaa hänelle loppumattoman kehityksen
mahdollisuuden. Vanhat kansat sen tiesivät. Indialaisten ihmisnimi
_manu_ ja _manusha_ johtuu sanskritinkielisestä rungosta _man_, joka
merkitsee ajatella. _Manu_--»ihmistyyppi»--on täten »ajattelija».
Samasta juuresta johtuvat englantilainen sana _man_, saksalainen _
Mensch_, ruotsalainen _människa_, jotka kaikki merkitsevät ihmistä.
Samaa alkuperää on niinikään latinalainen _mens_, »mieli», josta
yleisesti käytetty _mentalinen_, »ajatusta koskeva», »älyperäinen», on
johtunut. Mens-sanasta mieltä kiinnittävä johdannainen on _mentiri_,
»valehdella», johon tietenkään älytön olento ei kykenisi.

On olemassa sana, jota ei mikään olento voi käyttää, ennenkuin hän on
ihmisen tasalle kohonnut. Tämä sana on _minä_. Suomalaisen minä-sanan
sointu kajahtaa myös sanasta _ihminen_. Eiköhän nyt voisi löytää
yhteyttä suomalaisen minä-sanan ja indoeuroppalaisen man-rungon välillä?
Ja jos ihminen-sanan vartalo on ihmis, on muistettava, että s esiintyy
sanoissa _mens_ ja _manas_ (sanskr. »mieli, järki»). Että ihminen-sanan
ensimäinen tavu _ih_ puolestaan muistuttaa saksalaista _Ich_-sanaa, joka
on sukua kreikkalaislatinalaiselle sanalle _ego_ ja sanskritinkieliselle
_aham_ (»minä»), lienee oppineiden mielestä paljaaksi sattumaksi
luettava. Kuitenkin suomalaisistakin sanoista »minä» ja »ihminen»
tuoksahtaa ikimuinoinen ajattelemisen ja järjellisen toiminnan
rauhallinen henki.

Niille, joilla on »korvat kuulla», todistaa tämä jokapäiväisten sanojen
johto ja merkitys, että ihmistä on alkuperäisesti käsitetty
»ajattelevaksi ja järjelliseksi olennoksi». Kun nyt vanhojen
suomalaisten mytologiassa Ilmarinen edustaa älyn voimia, on tämäkin nimi
esoteerisesti oikein valittu, sillä elementti »ilma» vastaa älymaailmaa
eli »älytasoa», kuten on tapana sanoa nykyisessä teosofisessa
kirjallisuudessa, samaten kuin »vesi» kuvaa tunnemaailmaa, »maa»
fyysillistä ja »tuli» korkeamman järjen ja hengen maailmaa. Ilmarinen
merkitsee täten »ajatusmaailman herra ja hallitsija».

Teosofisessa kirjallisuudessa, kuten jokainen asiantuntija tietää, on
tullut tavaksi puhua ihmisminän kaksinaisuudesta, ylemmästä ja alemmasta
minästä ja järjestä. Tämä jako, joka muuten käytännöllisyytensä ja
kuvaavuutensa nojalla on pujahtanut jokapäiväiseen puhekieleemme ja
kirjallisuuteenkin, perustuu osaksi psykologiseen havaintoon, osaksi
salaiseen kehityshistorialliseen tietoon.

Goethe asettaa Faustin suuhun nuo siivekkäät sanat: »kaksi sielua mun
rinnassani asuu, toinen toisesta erota tahtoo: toinen rajussa
rakkaudenkiihkossa maailmaan tarrautuu; toinen tomusta väkisin kohoo
korkeiden esi-isien tasoille.» Jokainen ihminen saa todeta, kuinka hyvä
ja paha, totuus ja valhe, rakkaus ja viha, kaunis ja ruma, puhdas ja
saastainen, ylhäinen ja alhainen taistelevat ylivallasta hänen
tajunnassaan. Eikä siinä kyllin, että vastakohdat viihtyvät vieretysten
hänen sielussaan. Hän ei aina itsekään tiedä, missä on oikeus, missä
vääryys, sillä hänen ymmärryksensä puolustaa molempia. Itsekkyyden,
ruumiilliselle ihmiselle luonnollinen, vaisto viekin usein voiton
korkeamman järjen heikommilta voimilta.

Sielutieteelliset käsikirjat puhuvat tästä ristiriidasta vain ohimennen,
mainitsevat puhtaan järjen olemassaolon, mutta kiinnittävät huomionsa
sieluelämän erittelyyn sinänsä. Muisti, loogillinen ymmärrys,
mielikuvitus j.n.e., josta niissä puhutaan, ovat kaikki alemman minän
eli järjen ominaisuuksia, heijastuksia ylemmän olemuksesta. Niinpä
muistia ja havaintoa vastaa ylemmän järjen näkevä tieto, loogillista
ymmärrystä järjen kosmillinen luonne (järki = Logos), mielikuvitusta
järjen luova voima. Ylempi minä palvelee luonnostaan totuutta, mutta
alempi minä oppii vasta kokemuksen koulussa irtautumaan itsekkäiden
tunteiden ja himojen vallasta. Jokaiselle filosofiselle ihmiselle on
kuitenkin muitta mutkitta selvää, ettei voitaisi puhua mistään alemman
minän asteettaisesta kehityksestä, ellei pysyväisenä taustana pitkin
matkaa olisi se ajattelija, se muodollinen eli formalinen minä, jonka
silmien edessä realinen minä--käyttääksemme modernia nimityksiä--alati
muuttuu.

Aikain viisaus on aina puolustanut ylemmän minän oikeuksia ja selittänyt
niitä. Ei mikään uskonto alkuperäisessä puhtaudessaan ole pahaa,
itsekkyyttä, syntiä oikeaksi nimittänyt. Kaikki ne ovat neuvoneet
ihmistä sitä vastaan taistelemaan ja sitä voittamaan. Tämä muinaisen
viisauden kanta on perustunut tarkkaan tietoon ihmisminän synnystä ja
kehityskulusta.

Mikä on nim. tämä merkillinen minä, joka pakenee suurimpienkin
filosofein kuten Hume'in ja Kantin analysoivaa katsetta, mistä se on
kotoisin, miten se on syntynyt?

Salainen tieto yksin tuntee vastauksen: ihmisen minä on syntyisin
Jumalasta. Ei ole maailmassa kuin yksi itsetajunta: Jumalan. Ihmisen
minä on sirpale suuresta jumalallisesta itsestä, ihmisen järki osa ja
pienoiskuva Logoksen mahtavasta nerosta. Ja miten ihmisminä on syntynyt
ja muodostunut? Kun alemmat luonnonvoimat aikakausia kestäneen
kehitystyön jälkeen olivat saaneet ihmismäisen eläimen valmiiksi,
laskeutui tähän muotoon maailman valo, jumalallinen järki, Logoksen
itsetajunta--ja inhimillinen minä syntyi hengen ja aine-elämän
kosketuksesta. Maan tomusta on ihminen, ja jumalan henki on häneen
puhallettu! Taivaisesta kodistaan maan päälle muuttanut on järjen poika
ihmisen haahmoon. Todellakin kahtia jaettu jo syntymästään on ihmisen
minä: toisella kädellä kiinni pitäen maisesta majastaan, toisella
taivaan sineä tavotellen. Eläimessä syntyi ihmisen minä ja kuitenkin se
Jumalasta polveutui.[27]

Voisimme sanoa filosofisesti: järjen korkein ilmennys on siinä, että se
käsittää itsensä Järjeksi, s.o. Jumalasta lähteneeksi, ja tämä on
mahdollista ainoastaan rajotetun yksilöllisen tajunnan, toisin sanoen
minuuden avulla. Kuten jo Väinämöisestä ja maailman luomisesta
puhuessamme huomautimme, on ihmisminän synty ja kehitys niin tärkeä
kohta maailmankehityksessä, että sitä kutsutaan »toiseksi luomiseksi».

Tämä »toinen luominen» annetaan Kalevalassa Ilmarisen tehtäväksi.
Ilmarinen suorittaa sen, mihin muut eivät kykene. Ilmarinen on
Kalevalassa mitä merkillisin olento. Tarkastakaamme siis Ilmarista ja
hänen työtään.



13.

ILMARINEN, TULI JA RAUTA.


Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä
voimia, miksikä Ilmarista kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on
tekemisissä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan?
Puhumattakaan siitä, että »seppä» on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan
määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä
tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa »järjen valo», on sillä selvät
okkultiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja
tulen kanssa, todistaa sille, jolla on »silmät nähdä», että vanhat
suomalaiset tietäjät tunsivat sekä asian oikean tilan että yleisiä
sovinnaisia traditsioneja ja nimityksiä.

Älynvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen
kaikkea kolmessa tapahtumassa Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa,
raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.

Tulensynnyssä annetaan niin sanoaksemme eetillinen yleiskuva
älynvoimien, jumalallisen järjen ja viisauden valon laskeutumisesta
pimeydessä vaeltavaan ihmissukuun. Olemme jo viime luvussa vanhasta
Kalevalasta toistaneet ne säkeet, joissa kerrotaan Ilmarisen tulta
iskeneen. Uudessa Kalevalassa Ilmarisen nimi on muutettu »ilman Ukoksi»,
mutta merkityksen samaisuus on silmiinpistävä. Ilmarinen, älymaailman
herra ja järjen jumala, on se Prometeus, joka ihmissuvulle pyhän tulen
antaa.

Niin kauan kuin ihmiskunta uskollisesti hoitaa taivaallista tulta, käy
kaikki hyvin. Ihmiskunnan sielu on silloin kuin Vestan neitsyt
tottelevaisessa viattomuudessaan:

    Neiti pitkän pilven päällä,
    Impi ilman partahalla
    Tuota tulta tuuitteli,
    Valkeaista vaapotteli
    Kultaisessa kätkyessä,
    Hihnoissa hopeisissa.

Tämä on se paratiisi-tila, josta vanhoissa mytologioissa kerrotaan.
Korkeamman minän pyhä tuli valaisee nuorta ihmissukua, joka sisäistä
valoansa totellen ei paljoakaan tiedä ulkonaisesta maailmasta.
Viattomana elää nuori Aatami, ja luonto on hänen kuuliainen
palvelijansa. Mutta liian lyhyt on tämä onnen ja autuuden aika Lemurian
paratiisissa. Sitten tunteiden ja himojen Lemminkäisvoimat syttyvät
ihmiskunnassa, joka on jakautunut kahteen sukupuoleen, Aatamiin ja
Eevaan, ja hengen pyhä tuli kadottaa kirkkautensa. Onnettomuus tapahtuu,
niinkuin runo kertoo:

    Impi tulta tuuitteli,
    Vaapotteli valkeaista,
    Tulta sormilla somitti,
    Käsin vaali valkeaista:
    Tuli tuhmalta putosi,
    Valkea varattomalta,
    Kätösiltä käänteliän,
    Sormilta somittelian.

Ja silloin tuli muuttuu polttavaksi salamaksi, joka taivaasta syökse
maahan tuhoa tuottaen, kärsimyksiä, kipuja ja tuskia aikaan saaden (47:
173-312). Niinhän juuri järki ja ajatus tunteeseen yhtyessään on kaiken
siveellisen pahan ja luonnonlakien rikkomisesta aiheutuvan kärsimyksen
luova syy (_causa efficiens_). Lucifer, valontuoja, joka taivaisessa
kodissaan on sama kuin Kristus (Logos), muuttuu langetessaan maahan
kirotuksi saatanaksi, joka Kristusta vastustaa. Puhdas järki puolustaa
totuutta ja epäitsekkyyttä, mutta himojen pauloihin langennut ymmärrys
asettuu itsekkyyden ja vääryyden puolelle. Tarvitaan todella Väinämöisen
ja Ilmarisen apua, niinkuin Kalevalassa kerrotaan, jumalallisten tahdon-
ja älynvoimien myötävaikutusta, ennenkuin ihmiskunta nostetaan
lankeemuksestaan. Ja suuri on työ noiden jumalsyntyisten veljesten
edessä! Sitä tulensyntyruno monisanaisesti mieleemme terottaa.

Viime tingassa tarvitsevat hekin apua. Ja apu ilmestyy:

    Pikku mies merestä nousi,
    Uros aalloista yleni...

Tämä »pikku mies» on Päivän poika, siis auringon eli jumalan poika,
toisin sanoen Kristus ihmisen sielussa. Kollektiivinen draama muuttuu
nyt yksilölliseksi. Pikku mies, joka »nousee merestä», on Pätöiseksi
pojaksi kasvanut Lemminkäinen, tunteiden aallokosta syntynyt
jumalallinen rakkaus. Tämä uusi ihminen on pienistä pienin ja kuitenkin
hänen voimansa on suurista suurin. Hän on jumalan poika ja hänen isänsä
häntä auttaa:

    Vieri veitsi taivosesta,
    Puukko pilvistä putosi,
    Pää kulta, terä hopea,
    Vieri vyölle Päivän pojan.

Tällä taivaasta pudonneella puukolla hän hauin halkaisee, joka tulen on
niellyt, ja tuli pääsee taas vapaaksi. Samaten Kristus, Pätöinen poika
ihmisen rinnassa murtaa lopullisesti eläimellisyyden ja itsekkyyden
kahleet ja vapauttaa jumalallisen järjen. Mutta tämä, kuten sanottu, on
jo esoteerista ja yksilöllistä psykologiaa.

Kaikki vanhat kansat ovat tulta pyhänä pitäneet ja viettäneet juhlia
taivaallisen valon ja tulen kunniaksi. Helavalkea sytytettiin keväällä
ei ainoastaan keväisen valon vaan myös sen järjen ja viisauden pyhän
tulen kunniaksi, jonka vuodattamista kristikuntakin helluntaina
muistelee. Antautumatta kielitieteelliseen väittelyyn tekisi mielemme
kysyä, eikö sanalla »hela» ole yhteyttä vanhojen germaanien pyhän
Elms-tulen kanssa ja eivätkö molemmat ole sukua kreikkalaisten
Hermes-tulelle (Hermes-Merkurius oli jumalien sanansaattaja ja viisauden
jumala)?

Raudansynty-runo valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa
toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme
ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli
arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan »rauta» voi tarkottaa
fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:

    Ilma on emoja ensin,
    Vesi vanhin veljeksiä,
    Rauta nuorin veljeksiä,
    Tuli kerran keskimäinen.

Jos »ilma» tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja »vesi» tunnemaailmaa,
jää »rauta» nähtävästi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska
raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa[28] ja Ilmarisen avain on jo
löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin
älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä »tulen»
merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli
on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen
evankeliumi puhuu (1: 4); silloin helposti ymmärrämme, mitä »rauta» on.

Rauta, sanoo runo, on tulen nuorempi veli, läheistä sukua hänelle:

    Olipa aikoa vähäinen,
    Rauta tahteli tavata
    Vanhempata veikkoansa,
    Käyä tulta tuntemahan.

Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o.
alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi,
raudankovaksi? Rauta on todella pimeä verrattuna tuleen, niin on myös
maallinen järkemme verrattuna taivaalliseen, korkeampaan järkeemme, ja
oikein on sanottu evankeliumissa, että »valkeus paistaa pimeydessä,
mutta pimeys ei valkeutta käsitä» (Joh. 1: 5), vaikka pimeys ja
tietämättömyys aina ikävöi valoa, niinkuin Kalevalakin sanoo raudan
tekevän. Vanhat kansat puhuivatkin yleisesti pimeästä »rautakaudesta»,
jossa ihmiskunta nykyään elää, ja muistelivat ikävällä sitä varhaista
»kultakautta», jolloin korkeamman minän hengen tuli vapaana loisti vielä
synnittömässä ihmiskunnassa.

Raudansynty-runossa on heti alussa huomattava piirre: rauta on
synnytetty--tosin Ilmarisen toimesta,--ennenkuin Ilmarinen syntyy. Niin
on salaisen tiedon valossa ihmiskunnankin kehityksessä tapahtunut.
Ennenkuin järjen Ilmarisvoimat varsinaisesti ruumistuivat, oli jo
käynnissä ajatusta tavotteleva, mutta alhaalta päin alkanut
»luonnollinen evolutsioni». Silloisessa eläinkunnassa eli eläinkuntaan
vielä kokonaan kuuluvassa ihmiskunnassa oli alkeellinen ajatuskyky jo
herännyt. Ei saattanut puhua yksilöllisestä ajatuksesta eli
järjenjuoksusta, mutta joukkotajunnassa pyrki jo ilmenemään
itsetietoisuuteen viittaavia vivahduksia: matkimishalua, ihailua,
kiintymystä, uskollisuutta--samoja tajunnanmuotoja, joita näemme
nykyisessäkin eläinkunnassa runsaasti esiintyvän. Ymmärryksen itu oli
täten jo laskettu ihmissielun maaperään--rauta kätketty suohon ja
vuoreen, kuten Kalevala sanoo,--ennenkuin se ihmisten ilmoille pääsi.

Vasta tämän perästä siirtyy runo kertomaan Ilmarisen synnystä eli
korkeampien järjenvoimien heräämisestä:

    Syntyi seppo Ilmarinen,
    Sekä syntyi, jotta kasvoi,
    Se syntyi sysimäellä,
    Kasvoi hiilikankahalla,
    Vaskinen vasara käessä,
    Pihet pikkuiset piossa.
    Yöllä syntyi Ilmarinen,
    Päivällä pajasen laati.

Tämä ei ollut mitään evolutsionia alhaalta päin. Ilmarinen ei ollut
niinkuin vastasyntynyt, joka ei mihinkään kykene. Hän oli »seppo
iänikuinen», valmis jo syntyessään. Yöllä syntyi, päivällä laati pajan.
Hän oli toisen maailman vanha kansalainen, joka maan päällä pukeutui
näkyväiseen haahmoon. Kun vanhassa Kalevalassa Louhen lähettämä lintu
kysyy Ilmariselta, minkätähden tämä on niin »kovin osaava, varsin
taitava takoja», vastaa Ilmarinen:

    Siksi, olen kovin osaava,
    Varsin taitava takoja:
    Kauan katsoin luojan suuhun,
    Partahan jalon jumalan,
    Ennen taivoa takoissa,
    Ilman kantta kalkuttaissa.

Tässä on siis selvästi kysymys hengen yläilmoista laskeutuneesta,
taivaallisesta järjen tulesta, joka ihmiskuntaan on ottanut asuntonsa.
»Se oli totinen valkeus, joka valistaa kaikki ihmiset, jotka maailmaan
tulevat.» (Joh. 1: 9). Ymmärrys oli luonnollisen evolutsionin avulla
alkanut herätä, mutta vasta kun korkeamman järjen pyhät Ilmarisvoimat
ymmärrykseen yhtyivät, syntyivät inhimilliset yksilöt.
Luonnontieteilijät eivät yleensä tahdo uskoa tämmöiseen
»yliluonnolliseen» myötävaikutukseen, mutta eräs heistä, Darwinin
tunnettu työtoveri A.R. Wallace myöntää, että hänen on mahdoton muulla
tavalla käsittää ihmishengen alkuperää kuin juuri tällaisen
yliluonnollisen involutsionin välityksellä.

Nyt on luonnollisesti raudansyntyrunossa historiallinen aukko. Siinä ei
kerrota mitään siitä onnellisesta kulta-ajasta, jolloin korkeampi hengen
valo oli ylivallalla ja rauta vielä »makasi suossa». Raudansynnyssä
ryhdytään heti kertomaan siitä, miten »syntiin lankeemuksen» jälkeen
Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen rauta
päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin
tulta pelkää:

    Rauta raukka säpsähtihe,
    Säpsähtihe, säikähtihe,
    Kun kuuli tulen sanomat,
    Tulen tuimat maininnaiset.

Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:

    Ellös olko milläskänä,
    Tuli ei polta tuttuansa,
    Herjaele heimoansa!
    Kun tulet tulen tuville,
    Valkean varustimille,
    Siellä kasvat kaunihiksi,
    Ylenet ylen ehoksi,
    Miesten miekoiksi[29] hyviksi,
    Naisten nauhan päättimiksi.[30]

Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden
tulessa--se rukoilee pois »tuskista tulen punaisen»,--mutta Ilmarinen
huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa
kulkea omin tein:

    Jos otan sinun tulesta,
    Ehkä kasvat kauheaksi,
    Kovin raivoksi rupeat,
    Vielä veistät veljeäsi,
    Lastuat emosi lasta.

Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio
tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja
muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin
ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:

    Viel' oli pikkuista vajalla,
    Rauta raukka tarpehessa:
    Eipä kiehu rauan kieli,
    Ei sukeu suu teräksen,
    Rauta ei kasva karkeaksi
    Ilman veessä kastumatta.

Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen
kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja
hyvää (9: 207-230). Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajata
pyytää, pettää hänen toiveensa:

    Lenteä hyrähtelevi,
    Viskoi Hiien hirmuloita,
    Kantoi käärmehen kähyjä,
    Maon mustia mujuja,
    Kusiaisen kutkelmoita,
    Sammakon salavihoja,
    Teräksen tekomujuihin,
    Rauan karkaisuvetehen.

Tunteet eivät olleetkaan kauniita! Kun alempi ymmärrys joutuu
eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja
koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi raudan kirottuun
veteen,

    Sai siitä teräs pahaksi,
    Rauta raivoksi rupesi,
    Petti vaivainen valansa,
    Söi kuin koira kunniansa,
    Veisti raukka veljeänsä,
    Sukuansa suin piteli,
    Veren päästi vuotamahan,
    Hurmehen hurahtamahan.

Raudansynty-runo päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen
kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä
tänäpäivänä, vaikka Ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja
kauvan ponnistelleet ihmiskunnassa.



14.

ILMARINEN JA SAMPO.


Merkillisin työ, minkä Ilmarinen suorittaa, on Sammon taonta. Tärkeimpiä
avaimia Kalevalan ymmärtämiseen on sentähden oikea käsitys Sammosta. Kun
jo tiedämme, mitä Ilmarinen on ja mitä takominen tarkottaa, on helppo
tehdä itsellemme yleiskuva Sammosta. Sampo on jotakin, mitä älynvoimat
ihmiskunnassa saavat aikaan ankaran työn avulla. Ja mitä muuta tämä
olisi kuin kulttuuri, juolahtaa heti mieleemme. »Sampo kuvailee kaikkia
senaikuisia elinkeinoja yleensä», sanoi jo Lönnrot. Kulttuurityössä ja
sivistystehtävissä inhimillinen äly, joka eläimellisten vaistojen
helmaan heitettynä joutui harhateille, taas ohjattiin oikeaan suuntaan.
Kuitenkin Kalevala kertoo, että juuri Sampo antoi aihetta uusiin ja
vielä suurempiin ristiriitoihin. Kun Ilmarinen oli Pohjolan emännälle
takonut Sammon, lukitsi tämä sen Pohjolan kivimäkeen, mikä nähtävästi ei
ollut mieleistä Kalevalan sankareille. Pohjolaiset vaurastuivat kyllä
hyvin Sammon turvissa, mutta yleisempää hyötyä Sammosta ei ollut,
päinvastoin Kalevan kansalle siitä oli haittaa. Jos Sampo olisi
tarkottanut paljastaan kulttuurityötä, elinkeinoja, tieteitä, taiteita,
olisi luullut Ilmarisen voivan takoa uuden entistä ehomman Sammon.
Siihen hän ei kuitenkaan pystynyt, vaan Kalevalan sankarein tehtäväksi
jäi ryöstää pois ja siten pelastaa Sampo Pohjolan kivimäestä. Tämä
seikka osottaa meille, että Sampoon kätkeytyy vieläkin syvempi ja
salaisempi merkitys.

Sammon arvotuksen tässä syvemmässä merkityksessä ratkaisee aikojen
viisaus ja perintätieto. On jo ennen ollut puhetta siitä, että salainen
tieto ei asetu samalle kannalle kuin nykyaikainen enemmän tai vähemmän
materialistinen käsitys sivistysten, uskontojen, valtioiden j.n.e.
syntyä koskevissa kysymyksissä. Salaisen tiedon kanta on jyrkästi
vastakkainen. Sen mukaan kaikki sivistykset ja uskonnot on pantu toimeen
ylhäältä päin, s.o. kehittyneempien ja viisaampien olentojen puolelta.
Kun nyt ihmiskunta aikojen aamulla oli kokematon ja kehittymätön, herää
kysymys, mistä silloin viisaita ja kehittyneitä ihmisyksilöitä oli
saatavissa. Tämänkin salaiset traditsionit ratkaisevat perin
luonnollisella tavalla: tietysti jostain toisesta kiertotähdestä, jonka
ihmiskunta, samalla kuin se olennaisesti oli maapallon ihmiskunnan
kaltainen, oli tätä mittaamattomia aikoja vanhempi ja kehittyneempi ja
niin muodoin saattoi lähettää auttajia ja opettajia maan päälle. Meidän
päivinämme, jolloin esitetään teorioja orgaanisen elämän siirtymisestä
taivaankappaleesta toiseen, tämmöisen olettamuksen ei pitäisi tuntua
mahdottomalta.

Väinämöis- ja Lemminkäisvoimat eivät onnistu kiinnittämään itseensä
ihmiskunnan huomiota, eivät edes Ilmarisvoimat sinään. Ihmiskunta jäisi
tietämättömäksi jumalallista kyvyistään, ellei Väinämöinen kehottaisi
Ilmarista takomaan Sampoa. Vasta kun Sampo on taottu, taipuu Pohjan
ihana impi.

Ilmarinen edustaa täten kaikkia älynvoimia, jotka ihmiskunnassa osaansa
näyttelevät, ei ainoastaan maapallon ihmisten omaa älyä, vaan myös
kaikkien tänne muualta tulleiden auttajien ja opastajien, vapahtajien ja
lainlaatijain neroa ja viisautta.

Entä siis Sampo?

Sampo on se salainen viisaus, jonka ihmiskunnan alkuperäiset tietäjät
muualta toivat mukanaan,--se salatiede, joka on ruumistuneena tietäjien
ja viisaiden n.k. valkoisessa eli salaisessa veljeskunnassa ja sen
näkymättömässä temppelissä, joka »ei ihmisten käsillä rakennettu ole».
Tämä käy ilmi jo Sampo-nimestä. Castrén kertoo kuulleensa ikivanhasta
buddhalaisesta temppelistä, jonka nimi mongoolinkielellä on _Sampo_,
tibetinkielellä _Sangfu_; jälkimäinen sana merkitsee »salainen lähde»
(kaikkeen onneen).[31] On olemassa toinenkin tibettiläinen sana, johon
mielestämme voi Sampoa verrata. Tämä on _Sampun_ eli _ Zampun_, joka on
tibettiläisten »elämänpuu». Sillä on kolme juurta: ensimäinen nousee
taivaaseen, korkeimpien vuorten huipulle, toinen kulkee alas manalaan,
kolmas pysyttelee keskivälillä ja ulottuu itään. Jos vielä tahtoisimme
antautua kielitieteellisiin spekulatsioneihin, voisimme sanoa, että
Sampo eli Sambo on sama kuin samboo eli _samboodha_, joka
sanskritinkielisenä sanana merkitsee »korkein tieto eli viisaus», ja
miksei myös sama kuin latinalainen sanayhdistelmä _summum bonum_,
»korkein hyvä»? Comparettin yritys selittää Sammon johtuneeksi
ruotsalaisesta tekaistusta sanasta _sambo_ (»yhteisasumus») on
mielestämme kielitieteellisestikin onnistumaton. Friesin selitykseen,
että Sampo olisi lappalainen noitarumpu, tulemme myöhemmin
viittaamaan.[32] Ja jos pitää paikkansa sääntö, että tarullisten nimien
selitys on lähinnä etsittävä omasta kielestä, miksi ei Sampo olisi
voinut johtua esim. sanasta (viisauden) samapolku (nim. sama, jota
viisaat ennenkin ovat kulkeneet tietoon tullakseen)? Muuten emme pidä
mahdottomana, että sampo-sanalla on yhteyttä sampi ja sammas sanojen
kanssa, kuten nykyiset kielimiehet arvelevat. Mutta yhteyden henkinen
merkitys selviää vasta, kun Sammon mysterio avataan teknillisellä
okkultispsykologisella avaimella, kuten luvussa 28 teemme.

Mutta pitäkäämme mielessä filologiasta huolimatta Sampo-sanan tässä
antamamme okkultinen merkitys. Silloin ymmärrämme ponnen Pohjolan
emännän sanoissa, kun hän puoleksi imarrellen, puoleksi epäillen kysyy
Ilmariselta:

    Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen,
    Saatatko takoa sammon,
    Kirjokannen kirjaella
    Joutsenen kynän nenästä,
    Maholehmän maitosesta,
    Ohran pienestä jyvästä,
    Kesä-uuhen untuvasta?

Ilmarisella on tässä edessään yli-inhimillinen, yliluonnollinen ja
loogilliselle ymmärrykselle mahdoton tehtävä. Hän ei saata takoa Sampoa
ihmisten omilla kehittymättömillä kyvyillä, vaan se on todella tapahtuva
jumalien avulla, kuten taideteoksen luominen ainakin. Yksin olennot,
joissa korkeampi minuus jo on itsetietoisesti elävä ja joiden
tietämiskykyä eivät rajota aistihavainnot ja kuolevaisten logiikka,
yksin semmoiset kykenevät elämän suurinta taideteosta luomaan, s.o.
panemaan alulle sitä salaista elämän koulua, jossa ihmiskuntamme yksilöt
saattavat itseään kasvattaa.[33]

Sammon taonta on mielestämme vähemmän onnistuneesti esitetty
Kalevalassa: alkuperäinen traditsioni sitä varmaan ei ole
seikkaperäisesti esittänytkään, vaikka se onkin esteettisesti vaikuttava
ja psykologisesti oikea, jos Juhani Ahon tavalla pidämme Sampoa
inhimillisenä taideteoksena. Aineksensa Kalevala siihen nähtävästi on
saanut raudansyntyrunosta ja kultaneidon taonnasta, joihin taonnan
yksityiskohdat asianmukaisina sopivatkin. Sammon laatimiseen riittää
mielestämme säkeet 281-310 ja 393-422, jotka loppuvat kertomukseen,
minkälaisen Sammon Ilmarinen takoi:

    Siitä seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen
    Takoa taputtelevi,
    Lyöä lynnähyttelevi,
    Takoi sammon taitavasti:
    Laitahan on jauhomyllyn,
    Toisehen on suolamyllyn,
    Rahamyllyn kolmantehen.
    Siitä jauhoi uusi sampo,
    Kirjokansi kiikutteli,
    Jauhoi purnun puhtehessa,
    Yhen purnun syötäviä,
    Toisen jauhoi myötäviä,
    Kolmannen kotipitoja.

Symboliikka ei ole vaikea käsittää, sillä Salaisen Veljeskunnan
opettajat ja lähetit ovat kaiken kulttuurin alulle panneet. »Jauho» on
leipä eli kaikki mitä ihminen aineellisesti toimeentullakseen tarvitsee
(ennen kaikkea siis maanviljelys pohjoisemmissa seuduissa). Mutta
ihminen ei elä leivästä yksin: hän tarvitsee sitä henkistäkin ravintoa,
joka »Isän suusta lähtee», kuten Jeesus lausui. Tämän henkisen elämän ja
tiedon vertauskuva on »suola»--sanoihan Jeesuskin »te olette maan
suola». Ja vihdoin rikkaus (symbolina »raha») tekee sivistyksen
mahdolliseksi: ei voisi henkinen elämä ilmetä tieteissä, taiteissa,
uskonnoissa j.n.e., ellei olisi rikkautta, s.o. kaikkia aineellisia
tarpeita enemmän kuin kunakin hetkenä tarvitaan.

Onko siis ihme, että »Pohjan akka ihastuu»!

Kun sitten Sampo on suljettu Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse,
alkaa suuri sota Sammosta. Ihmiset jakautuvat kahteen leiriin: Kalevan
kansa tahtoo Sammon tai vaikkapa murusen siitä takaisin itselleen,
Pohjolan väki taas kateellisesti sitä itselleen pidättää.

Mitä tämä on muuta kuin suomalaisten tietäjien muisto vanhasta
taistelusta Atlantis-manterella »valkoisten» ja »mustien» välillä?
Kolmannen juurirodun aikana (kts. edellä) olivat suuret Auttajat
ruumistuneet ihmiskuntaan. Neljännen juurirodun aikana kehittyi »musta
magia» Atlantismaalla ja saavutti arveluttavan muodon ja huolestuttavan
laajuuden ja voiman. Sampo oli joutunut Pohjolaisten käsiin: liiallinen
tieto ja viisaus ihmisille, jotka eivät osanneet sitä oikein käyttää,
vaan käyttivät sitä omaksi hyödykseen, itsekkäihin tarkotuksiinsa.[34]
»Valkoisten kasvojen herrat» silloin päättivät pelastaa mitä
pelastettavissa oli, ettei ihmiskunta syöksyisi kadotukseen.
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen johtajina lähtivät uskolliset
Kalevalaiset pimeään Pohjolaan suurelle pelastusretkelleen, ja samalla
tavalla kuin salainen traditsioni ja näkemys kertoo Kalevalakin, että
Väinämöinen vanhimpana tietäjänä vaivutti Pohjolan väen sikeään uneen.
Yksin tämä pieni piirre riittää todistamaan, että kysymys on
Kalevalassakin siitä suuresta sodasta Atlantiksella, josta kansojen
muinaistiedot yleisesti puhuvat.



15.

JÄLLEENSYNTYMINEN.


Lukiessaan Kalevalan kauniita runoja (14 ja 15) Lemminkäisen kuolemasta
ja ylösnousemuksesta tulee teosofiseen maailmankatsomukseen perehtynyt
ajatelleeksi muuatta vanhaa oppia, joka hänelle on elämänongelman
ratkaissut ja joka muuten muistuu hänen mieleensä kristillistäkin
ylösnousemusta miettiessään. Tämä vanha oppi on reinkarnatsioni- eli
jälleensyntymisaate, joka ensi kuulemalta tuntuu niin oudolta.

Se sisältää, että ihminen ei ole ensimäistä kertaa maan päällä eikä
viimeistä. Hän syntyy tänne uudestaan ja uudestaan. Hänen sielunsa ei
ole kotoisin vanhemmistaan eikä ole Jumalan luoma nykyisen elämänsä
alkaessa, vaan on ollut olemassa ennen syntymistään. Missä?
Näkymättömässä henkimaailmassa, johon aina palaa ruumiillisen elämän
loputtua. Ihmisen sielu on tavallaan kuin vieras vaeltaja tämän maan
päällä. Hän saapuu tänne syntymisen portista ja lähtee täältä kuoleman
porttien läpi.

Jälleensyntyminen ei suinkaan ole tulokseton, hyödytön, merkityksetön.
Koko kehityksen aate siinä piilee. Muuten ei kehitystä olisikaan. Elämä
kulkisi ainaisessa ympyrässä eikä siirtyisi paikaltaan, jos yksilöiden
saavutukset aina katkaistaisiin kuolemassa. Mutta kun on
jokin--sielu,--joka kokemuksien kentältä korjaa elon aittaansa, silloin
on olemassa jatkuvan kehityksen mahdollisuus. Paljas fyysillinen
perinnäisyys ei jaksa esim. taata neron säilymistä--luovia neroja on
harvoin monta samassa suvussa,--mutta jälleensyntyminen sen takaa. Kun
ihmissielu on kehityksessään saavuttanut neron asteen, hän neronsa
säilyttää ja siitä nousee. Tämä on mahdollista ainoastaan sen nojalla,
että ihminen on sielu, joka elää näkymättömässä maailmassa ja syntyy
maan päälle kokeakseen ja koulua käydäkseen, työtä tehdäkseen ja
tehtäviä suorittaakseen.

Lemminkäisrunossa Kalevala mielestämme niin kauniisti painostaa tätä
elämän valtaa kuoleman yli. Lemminkäisen elämäntyö jää kesken. Hän
sortuu kesken yrityksiään. Olkoon, että syy on hänessä itsessään.
Katkeralta ja kovalta kuitenkin tuntuu meistä ihmisistä, kun lupaava
elämänjuoksu katkaistaan ennenaikaisesti.

    Se oli loppu Lemminkäisen,
    Kuolo ankara kosian
    Tuonen mustassa joessa,
    Manalan alantehessa.

Niin meistä tuntuu: »se oli loppu». Mutta elämä ei olekaan niin katkera
ja kova. Jälleensyntymisaate haihduttaa kuoleman pelon. Ihminen ei
ikuisiksi ajoiksi siirry pois tästä kokemuksien, kärsimysten, töitten ja
tehtävien maailmasta. Hänen äitinsä--luonto--herättää hänet kuolleista
ylös, ja Kalevala on omistanut pitkän runon tälle äidin rakkaudelle ja
sen toiminnalle ikäänkuin terottaakseen mieleemme, ettemme vain kuolemaa
pelkäisi. Kalevala edustaa täten samaa optimismia kuin muut vanhat
maailmankatsomukset, joihin jälleensyntymisusko on sisältynyt, esim.
Indian ja Egyptin.

Tieteellisten lukijain mielestä on varmaankin liian hätäinen
tämänkaltainen johtopäätös muinaissuomalaisten jälleensyntymisuskosta.
Eihän siitä missään puhuta selvin sanoin, ja epätieteellistä on kaivaa
runojen sanoista esille semmoista mitä niissä ei ole! Saattaa olla,
vastaamme tähän, mutta älkäämme unohtako, että pitkin matkaa koetamme
juuri kaivaa sanoista enemmän sisältöä kuin niissä näennäisesti on.
Siinä ei ymmärtääksemme ole mitään epätieteellistä. Ainoastaan tapamme
kaivaa esille saattaa olla joko järjetön ja epätieteellinen taikka
järjellinen ja järkisyihin perustuva. Siinä on luonnollisesti
velvollisuutemme menetellä kriitillisesti.

Nyt meillä tosin on omat sisäiset syymme, minkätähden olemme lujasti
vakuutetut siitä, että suomalaiset tietäjät tunsivat ja itse uskoivat
jälleensyntymisen elämän järkähtämättömäksi laiksi. Emme siis omasta
puolestamme kaipaa mitään ulkonaisia todistuksia siitä. Mutta emme
myöskään pidä vääränä etsiä mikäli mahdollista jälleensyntymisuskon
jälkiä Kalevalasta y.m. vanhoista runoista. Vieläpä uskomme, että jos
runojen ja loitsujen kerääjät olisivat ottaneet näitä mahdollisuuksia
lukuun, heidän satonsa olisi ollut sitä runsaampi. On vieläkin kansan
seassa tietäjiä, jotka omasta kokemuksestaan tuntevat jälleensyntymisen.

Muuten on nähdäksemme toisiakin kohtia Kalevalassa, jotka viittaavat
jälleensyntymiseen. Semmoinen kohta on koko Lemminkäisen elämänhistoria
selvine jaksoineen ja toisintonimineen. Olemme jo edellä puhuneet
tästä[35] ja huomautamme nyt vain, että nuo kehitysjaksot sopivat
mainiosti myös kuvaamaan jonkun ihmisyksilön jälleensyntymistä.
Kutsukaamme tätä yksilöä eli sielua Lemminkäiseksi: silloin on
märkähattu karjanpaimen viittaus Lemminkäisen varhaisiin ruumistuksiin,

Ahti Saarelainen tyypillinen kuva myöhemmästä ruumistusten sarjasta.
Lemminkäinen sitä seuraavasta ja Pätöinen Poika loppunäytelmistä.

Toinen jälleensyntymiseen viittaava kohta on Väinämöisen sisältörikas
lupaus palata takaisin:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen sammon saattajaksi,
    Uuen soiton suoriaksi,
    Uuen kuun kulettajaksi,
    Uuen päivän päästäjäksi,
    Kun ei kuuta, aurinkoa
    Eikä ilmaista iloa...»

Kuten muinaisten uskontojen tai nykyaikaisen teosofian tuntijat
tietävät, on eräs toinen oppi mitä läheisimmin liittynyt
jälleensyntymisaatteeseen. Tämä toinen on oppi syyn ja seurauksen eli
syysuhteen laista, jota buddhalaiset nimittävät _karma_-nimellä. Karma
se reinkarnatsionin yhteydessä määrää, minkälainen yksilön ruumistus
kulloinkin on. Ihmisen synnynnäiset ruumiilliset ja henkiset kyvyt ovat
karman »lahjoja», s.o. seurauksia ihmisen omasta menneisyydestä, hänen
itsensä hankkimia ja kehittämiä; perhe ja ympäristö, johon ihmissielu
syntyy, ovat niinikään karman määräämiä, samoin »kohtalon iskut», jotka
ihmisiä elämän aikana kohtaavat. Karmaa miettimällä paraiten selviää,
missä määrin ihmisen tahto on »vapaa».

Suomen kansa on aina lujasti luottanut »kohtaloon» eli »luojaan». »Se on
niin sallittu», on usein ainoa lohdutus murheen hetkenä. Ja monta on
sananlaskua, jotka eri puolilta kuvaavat tätä »fatalismia». Mainitsemme
muutamia:

    Eteen tehty kiertää.
    Minkä taakseen panee, sen edestään löytää.
    Ei sitä sanaa sanota, jonka kannoilla ei ajeta.
    Tiellä pitkä kanto kaskessa.
    Tulee rikkaastakin köyhä, kerjäläisestäkin kentraali.
    Vuoroon vettä soudetaan.
    Autuas toisen vahingosta viisastuu, vaivainen omastaan.
    Jos minulla olisi entinen aikani ja nykyinen mieleni!
    Olen ollut orjanakin, olen orjoa pitänyt.
    Enemmän tiedät, kun tänne tulit.
    Vahingosta viisaaksi tullaan, ei voikakosta.
    Oma vaiva opettaapi toisen vaivaa tuntemahan.

Kun nyt luja sallimususko kestääkseen järjen tulessa miltei vaatimalla
vaatii täydennyksekseen käsityksen jälleensyntymisen laista, tuntuu
luonnolliselta olettaa, että Suomen kansaa on ennen kasvatettu
jälleensyntymisuskon avulla luojaansa ja kohtaloonsa luottamaan, vaikka
toinen puoli kasvatuksesta ja opetuksesta myöhemmin, kristillisellä
ajalla, on joutunut unohduksiin. Edellä mainitut sananlaskutkin saavat
heti laajemman ja kirkkaamman sisällön, jos niitä ajattelee
reinkarnatsionin kannalta. Eihän rikkaasta aina köyhä tule eikä
kerjäläisestä komea sotaherra samassa ruumistuksessa: mutta eri
ruumistuksissa osat todella vaihtelevat niinkuin näyttelijän
näyttämöllä. Kuinka moni ihminen huokaakaan myöhemmin elämässään:
olisipa minulla entinen aikani ja nykyinen mieleni,--jospa saisin niin
kokeneena kuin nyt olen elää elämäni uudestaan, kylläpä silloin
tietäisin, kuinka eläisin. Jälleensyntymisaatteen kannalta tämä uusi
tilaisuus tarjoutuu.

Onhan ihmisiä, joiden mielestä tämä maallinen elämä on vain musta
murheen laakso. He eivät jaksa ajatellakaan, että heidän uudestaan
pitäisi syntyä tänne. Luulemme kuitenkin, että heidän pessimisminsä
johtuu enemmän väärästä katsantokannasta kuin todellisesta kokemuksesta.
Onhan selvää, että maallinen elämä ei tarjoa paljon sille ihmiselle,
joka siltä odottaa nautintoa ja riemua ja onnea. Ihminen, joka semmoista
elämältä odottaa, hän lähtee väärästä edellytyksestä, ja kun elämä ei
tarjoa hänelle nautintoa ilman tuskaa, ei riemua ilman surua, ei onnea
ilman pettymystä, on luonnollista, että hänen »särkynyt (itsekäs)
sydämensä» houkuttelee älyä pessimismin kuiluun. Mutta jos ihminen
lähtee siitä edellytyksestä, minkä jälleensyntyminen tarjoaa, silloin
hänen katsantokantansa muuttuu perin toiseksi ja hän saavuttaa
mielenrauhan, jota ei ole helppo järkyttää.

Jälleensyntymisen kannalta näet ihminen on oman onnensa seppä. Me saamme
sen, minkä itsellemme hankimme. Meidän on tehtävä työtä onnemme
puolesta. Meidän on maksettava joka ilo ja joka nautinto. Elämä antaa
meille lahjaksi vain elämän ja kyvyn tuntea, iloita, olla onnellinen.
Kaiken muun saamme itse hankkia. Niin, peruskykyjämmekin tulee meidän
kasvattaa ja kehittää.

Jos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että
kaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on
tämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne
jälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt
saavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain
tulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja
yhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on
vakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän
pyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä
kylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän
aiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja
tietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta
riippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei
elämältä, eikä itseltään.

Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen
suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa
käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.

Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys
olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän
erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä
meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää
järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan
annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin
kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä.
»Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä
opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain
näennäinen paha--aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on
puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen
toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.

Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on
pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä
maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.



16.

TUONELAN TUVILLA.


Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja
kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki
tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman
jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita.
Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen
kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena
kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen
pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo
vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden
kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin
varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä
kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen
sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen
uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän
kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne
viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki
kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin
Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee
niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja
niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli
Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.»[37]

Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa
muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään
vainajain elämästä,--sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet,
ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja
teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä
totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten
mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet
asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat
alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen
valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen,
joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne
totista Jumalaa.

Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella
kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme
teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain
viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja
tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]

Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen
ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli
periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii
tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken
päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai
on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja
hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä
neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli
maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi,
joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja
autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä
siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin
kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole
kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä
tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä;
kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä
tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien
maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on
valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja
kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta,
jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia
hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman
henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus
häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen
tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen
minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen
maailmaan.

Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa
välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja
kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun
hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta
tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän
puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta.
Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen
maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla
tai mediumein välityksellä.

Että muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja,
näkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan
Väinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole
mikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan
lähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin
kreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja
vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän
suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:

    »Elkätte imeisen lapset
    Sinä ilmoisna ikänä
    Tehkö syytä syyttömälle,
    Vikoa viattomalle!
    Pahoin palkka maksetahan
    Tuolla Tuonelan koissa:
    Sia on siellä syyllisillä,
    Vuotehet viallisilla,
    Alus kuumista kivistä,
    Palavoista paateroista,
    Peitto kyistä, käärmehistä,
    Tuonen toukista kuottu!»

Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne
kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.

Kun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän
muutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:

    »Saat tuolta sata sanoa,
    Tuhat virren tutkelmusta
    Suusta Antero Vipusen,
    Vatsasta vara-väkevän...»

Matkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan
jättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen
nielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen
kuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten
käyneen:

    »Jo olen jotaki syönyt,
    Syönyt uuhta, syönyt vuohta,
    Syönyt lehmeä mahoa,
    Syönyt karjua sikoa,
    En ole vielä mointa syönyt,
    En tämän palan makuista...
    Mi sinä lienet miehiäsi,
    Ja kuka urohiasi,
    Jo olen syönyt sa'an urosta,
    Tuhonnut tuhannen miestä,
    Enpä liene mointa syönyt,
    Syet suuhuni tulevat,
    Kekälehet kielelleni,
    Rauan kuonat kulkkuhuni.»

Mutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka
hillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei
hellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:

    Silloin virsikäs Vipunen,
    Tuo vanha vara-väkevä,
    Jonk' oli suussa suuri tieto,
    Mahti ponnetoin povessa,
    Aukaisi sanaisen arkun,
    Virsilippahan levitti,
    Lauloaksensa hyviä,
    Parahia pannaksensa,
    Noita syntyjä syviä,
    Ajan alkuluottehia,
    Joit' ei laula kaikki lapset,
    Ymmärrä yhet urohot
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla.

Kuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa?
Mitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat
taivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta
verrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin
tosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen
itsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle
häiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä
taivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle
tietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen
tavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia
pyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä »elämän
kirjaa», joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman
alusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista
luonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen
vainaja joutuu sitä lukemaan--sekä tuonelassa että taivaissa; mutta
useimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä.
Onnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman
itsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja
vaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.

Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille
selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä
todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista
välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet
Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli
salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:

    »Vene täältä tuotanehe,
    Kuni syy sanottanehe,
    Mi sinun Manalle saattoi
    Ilman tau'in tappamatta,
    Ottamatta oivan surman,
    Muun surman musertamatta.»

Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että
Tuoni--rauta--vesi--tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen
Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan
moittivasti:

    »Jopa keksin kielastajan!
    Kunp' on Tuoni tänne toisi,
    Mana mailta siirteleisi,
    Tuoni toisi tullessansa,
    Manalainen matkassansa,
    Tuonen hattu hartioilla,
    Manan kintahat käessä...
    Kun rauta Manalle saisi,
    Teräs toisi Tuonelahan,
    Verin vaattehet valuisi,
    Hurmehin hurahteleisi...
    Jos vesi Manalle saisi,
    Aalto toisi Tuonelahan,
    Vesin vaattehet valuisi,
    Helmasi herahteleisi...
    Jos tuli Manalle toisi,
    Valkeainen Tuonelahan,
    Oisi kutrit kärventynnä,
    Partaki pahoin palanut.»

Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että
eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on
kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun,
jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin,
ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai
muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista
valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat
laihat ja kalpeat.

Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa
kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin
loppumoitteesta näkyykin:

    »...Parempi sinun olisi
    Palata omille maille;
    Äijä on tänne tullehia,
    Ei paljo palannehia.»

Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin
valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina
palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja
mediumeista--kuten nykyään sanomme--ylimpiin tietäjiin ja viisaihin
saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan
oikein--vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää:
»Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista,
vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä
uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta
ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli
lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun
tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa
voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti
noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua
hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi
vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]

Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä
kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme
senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä
kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin
noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila
näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta
enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja
kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon
mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus--kuten
paha omatunto nytkin--synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa,
koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut
vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää
sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin
tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut.
Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin
riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan
kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli
fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä
ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan
ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat
pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin,
jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän
pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja
noidat--joita tietysti aina oli enemmistössä--eivät muuta nähneet
haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman
valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat
tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen
suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle
rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli
onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet.
Niinkuin sananlaskutkin sanovat:

    Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla.
    Kuollut se on nukkunut.
    Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin.
    Tallella lapsi taivaassa.
    Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen.
    Päässyt kuollut vuorostansa.
    Rauha eläville, lepo kuolleille.



17.

VÄINÄMÖISEN SOITTO.


Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa
on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon
säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen
kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä
vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja
yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas
suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden
kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä
muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta»
katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan
esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan
koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko
pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41]
sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä
ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä
osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen
henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin
elävänä erittyy.

Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä
tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä,
huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään
yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332).
Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset
onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki
ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten
Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän--Väinämöinen--on miltei
saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja
ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:

    ... Tehessä isän iloa,
    Soitellessa Väinämöisen.

Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa
kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät
käsittivät--miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun
maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan
suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei
rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä
pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja
totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen
myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen,
kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta
ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi
ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla
luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan
ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä
kohtaan.

Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka
eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:

    ... Ei ollut sitä metsässä
    Jalan neljän juoksevata,
    Koivin koikkelehtavata,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Iloa imehtimähän...
    Mi oli ilman lintujaki,
    Kahen siiven sirkovia,
    Ne tulivat tuiskutellen,
    Kiiätellen kiirehtivät
    Kunnioa kuulemahan,
    Iloa imehtimähän...
    Ei sitä oloista ollut,
    Ei ollut ve'essäkänä,
    Evän kuuen kulkevata,
    Kalaparvea parasta,
    Ku ei tullut kuulemahan,
    Iloa imehtimähän.

Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä:
oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit,
joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret,
ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän
ilosta ailahti.

Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo
vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset
kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta
metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan
taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana
vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole
sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki
häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä
kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu,
niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut
samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut
sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten
(poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden
alle--ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon
varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen
orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me
tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina
tähän asti.[43]»

Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu
antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin
keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä
mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia.
Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei
yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät;
metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja
käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden
paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.

Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen
tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka
ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta
kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan
pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari,
jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran
hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi
lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen
sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti
kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa
nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa
tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon
yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus
oli saarnansa lopettanut.

Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään
Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki
hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan,
kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta
odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta
pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi
kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun
Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet
valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät
heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä
menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda
kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...

Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat
Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:

    ... Petäjät piti iloa,
    Kannot hyppi kankahilla.

Ja ikäänkuin samalla osottaakseen, ettei Väinämöisen soitto ollut mikään
erikoinen sattuma eli satunnainen tapaus, vaan läpinäkyvänä lankana
hänen silloisessa elämässään, Kalevala edelleen kertoo:

    Kun hän kulki kuusikossa,
    Vaelti petäjikössä,
    Kuusoset kumartelihe,
    Männyt mäellä kääntelihe,
    Käpöset keolle vieri,
    Havut juurelle hajosi.
    Kun hän liikahti lehossa,
    Tahi astahti aholla,
    Lehot leikkiä pitivät,
    Ahot ainoista iloa,
    Kukat kulkivat kutuhun,
    Vesat nuoret notkahteli.

Kasvikuntakin esitetään siis elävänä, tajuisena maailmana, joka osaa
tuntea ja rakastaa, iloita ja surra. Ja vaikka me ihmiset yleensä vähän
tunnemme kasvimaailman sieluelämää, vaikka monet meistä ovat valmiit
nauramaan paljaalle otaksumalle, että kukat ja puut olisivat--omalla
alkuperäisellä tavallaan--sielullisia olentoja, niin kysykäämmepä niiden
ajatusta, jotka paljon ovat tekemisissä kasvien kanssa, puutarhurein,
kukkien kasvattajain, huonekasvien hoitajain j.n.e., ja varmasti saamme
kuulla, että eri puut ja eri kukat ovat eriluontoisia, että kasvit
saattavat olla hyvällä ja pahalla tuulella, että varsin hyvin tuntevat,
rakastetaanko niitä vaiko ei j.n.e. Miksikä ihminen on kiintynyt
synnyinseutuunsa, miksi hän ikävöi siihen takaisin? Suomalaisessa
luonteessa varsinkin elää syvällä kalvava koti-ikävä. Kun suomalainen on
vieraalla maalla, kummittelee hänen mielessään kotoinen luonto, sen
kuuset ja koivut, sen kummut ja kukkulat, sen järvet ja joet. »Oma maa
mansikka, muu maa mustikka.» Tai niinkuin Kalevalassa sanotaan (7:
285-288):

    Parempi omalla maalla
    Vetonenki virsun alta,
    Kuin on maalla vierahalla
    Kultamaljasta metonen.

Mistä tämä johtuu? Siitäkö yksin, että lapsuuden vaikutelmat ovat
voimakkaimmat? Ei siitä yksin. Lapsuuden vaikutelmat ovat voimakkaat,
sillä sydän on puhdas ja ympäristölle altis, mutta rakkaus ei ole yksin
ihmisen puolella: luontokin lasta rakastaa. Meidän kiintymyksemme
synnyinseutuun riippuu yhtä paljon sen seudun rakkaudesta meihin kuin
meidän rakkaudestamme siihen. Tunteet ovat molemminpuolisia, ja meillä
suomalaisilla on synnynnäinen taipumus ymmärtää luontoa. Omassa
rakkausluonnossamme on jotakin mykkää, sanoin selittämätöntä, joka
vastaa puiden ja kasvien äänettömiä tunteita.

Aikain viisauden kannalta kasvikunta ei olekaan mikään tajuton
organismi, vaan ikäänkuin suuri oppiluokka tajunnan
kehitysjärjestelmässä. Luonnon valtakunnat kivikunnasta ylöspäin ovat
mahtavia portaita, joita elävä tajunta hitaasti nousee ihmiseksi
yletäkseen. Vasta ihmisen muodossa tajunta yksilöityy. Sitä ennen se
ilmenee laji- eli joukkotajuntana, tavotellen korkeimmissa eläimissä
personallista yksilöllisyyttä. Salatieteen kannalta on täten kieltämätön
tosiseikka, että luonto on täynnä sielua ja tunnetta. Kun ajattelematon
poika kulkee keppi kädessä piiskaten ruohoa ja kukkia, tallaten allensa
mitä eteen sattuu, silloin luonto kärsii mykkää tuskaansa. Mutta kun
elonleikkaaja syksyllä niittää tuleentuneen viljan, silloin vainiot
ilosta vavahtavat. Onhan ihminen kutsuttu ottamaan osaa luonnon suureen
kasvatustyöhön. Mutta huonosti hän velvollisuutensa täyttää, jos hän
sitä julmasti tai kylmästi tai välinpitämättömästi kohtelee. Ottakoon
Kalevalasta oppia jokainen suomalainen, minkälaiseen ihanaan suhteeseen
hyvä ja hellä ihminen voi joutua rakastavaan, vaikka mykkään luontoon.

Eikä Kalevala syvässä luonnontuntemuksessaan pysähdy n.k. elolliseen
luontoon: elotonkin on sille tajuinen ja tunteva, sekin iloitsee
Väinämöisen, tietäjä-ihmisen mahtavasta soitosta. Kun hän ulkona soitti,
niin

    Vuoret loukkui, paaet paukkui,
    Kaikki kalliot tärähti,
    Kivet laikkui lainehilla,
    Somerot vesillä souti.

Ja

    Kun hän soitteli kotona,
    Huonehessa honkaisessa,
    Niin katot kajahtelivat,
    Permannot pemahtelivat,
    Laet lauloi, ukset ulvoi,
    Kaikki ikkunat iloitsi,
    Kiukoa kivinen liikkui,
    Patsas patvinen pajahti.

Tämä kuvaus on esteettisesti niin luonnollinen, että tekisi mieli sanoa
runolaulajan vain tahtoneen osottaa, kuinka elottomatkin esineet omalla
tavallaan ottavat osaa soiton synnyttämiin ääniaaltoihin. Mutta kun
tuntee Kalevalan aatepiirin, tietää hyvin, että runo todella tarkottaa
kallioiden ja kivien, kattojen ja permantojen, ikkunoiden ja ovien
yhtyneen yhteiseen iloon. Okkultisesti katsoen tämmöinen näkökanta ei
olekaan mikään hyppäys todellisuudesta ulos. Mitä edellä on sanottu
kasvimaailmasta, pitää hieman muutettuna paikkansa elottomankin luonnon
suhteen. Kivikuntakin tuntee, vaikka hitaammin ja heikommin.
Elottomatkin esineet osaavat iloita ja rakastaa, vaikka ne suuremmassa
mitassa kuin elävä luonto vain heijastavat sitä myötätuntoa ja
hellyyttä, jota me olemme niihin upottaneet. Kuinka hienoilla siteillä
saatamme esim. kiintyä työ- ja huonekaluihimme, kirjoihimme,
taideteoksiimme, koko elottomaan kotiimme! Kun niistä pidämme hellää
huolta, hyväilemme ja puhuttelemme niitä, kohtelemme niitä kuin lapsia
tai ystäviä, niin nekin ovat hyvällä ja kiitollisella mielellä,
näyttävät iloisilta ja hyväntuulisilta, palvelevat meitä mielellään,
lohduttavat meitä, kun olemme alakuloisia, neuvovat meitä, kun olemme
epäröivä. Minkä seurapiirin ihminen voi luoda itselleen kotinsa
»elottomista esineistä»! Runoilijat tähän kykenevät, ja jokapäiväiset
ihmiset ovat tietämättömyydessään liian alttiit hymyilemään säälien
haaveilijoille.

Ovathan tiedemiehetkin jo havainneet, että metallit voivat väsyä, ja
jokainen ihminen tietää tämän kokemuksestaan. Ei kenenkään partaveitsi
ole aina yhtä hyvä, vaikka sitä säännöllisesti terotetaan; sillä on omat
tuulensa. Partureilla kuuluukin olevan sananpartena: »tämä veitsi on nyt
väsynyt. Antaa sen levätä aikansa, niin se taas toimii erinomaisesti.»
Me kutsumme sitä väsymykseksi--kukaties veitset itse tehdessään
psykologisia tutkimuksia nimittävät ilmiötä toisella nimellä. Tosiasia
on vain, että metallit ovat milloin virkeitä, milloin väsyneitä.

Entä koneet! Kysykäämme vain koneenkäyttäjiltä, ovatko koneet kuolleita
kappaleita, niin saamme kuulla totuuden. »Vai kuolleita! Eläviä ne ovat,
eläviä ja sangen oikullisia olentoja. Jos vieras minun koneeseeni
koskee, se heti pahastuu ja laskeikse epäkuntoon.» Veturit rautateillä
esim. ovat aina liitossa omien kuljettajiensa kanssa eivätkä siedä
henkilömuutoksia. Niidenkin täytyy silloin tällöin saada levätä, muuten
kulkevat huonosti eivätkä jaksa vetää...

Ihmeellisen syvälle on Kalevala kurkistanut luonnon sieluelämään. Tämä
selviää siitäkin, että muinaissuomalaiset tietäjät eivät ainoastaan ole
nähneet sielua ja tajuntaa näkyväisessä luonnossa, vaan vielä havainneet
näkymättömässä sielumaailmassa elonilmauksia ja olentoja, joilla ei ole
fyysillistä vastinetta ollenkaan. Materialisti pitää näitä paljaan
mielikuvituksen tuotteina, mutta totuudenetsijä ei, sillä eläähän tänä
päivänä ihmisiä, joille näkymättömän maailman asujaimet ovat yhtä
todellisia kuin näkyväisen.

Kalevalan runo luettelee näitä monenlaisia, ja kaikki ne kokoontuvat
Väinämöisen ympärille hänen soittoansa kuuntelemaan.

    Tapiolan tarkka ukko,
    Itse Metsolan isäntä,
    Ja kaikki Tapion kansa,
    Sekä piiat jotta poiat
    Kulki vuoren kukkulalle
    Soittoa tajuamahan;
    Itseki metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo
    Sinisukkahan siroikse,
    Punapaulahan paneikse,
    Loihe koivun konkelolle,
    Lepän lengolle levahti
    Kanteloista kuulemahan,
    Soittoa tajuamahan...
    Itse ilman Luonnottaret,
    Ilman impyet ihanat
    Iloa imehtelivät,
    Kanteloista kuuntelivat,
    Mikä ilman vempelellä,
    Taivon kaarella kajotti,
    Mikä pienen pilven päällä,
    Rusoreunalla rehotti...
    Tuo Kuutar korea impi,
    Neiti Päivätär pätevä
    Pitelivät pirtojansa,
    Niisiänsä nostelivat,
    Kultakangasta kutoivat,
    Hope'ista helskyttivät
    Äärellä punaisen pilven,
    Pitkän kaaren kannikalla.
    Kunpa saivat kuullaksensa
    Tuon sorean soiton äänen,
    Jo pääsi piosta pirta,
    Suistui sukkula käestä,
    Katkesihe kultarihmat,
    Helkähti hopeaniiet...
    Ahto aaltojen kuningas,
    Ve'en ukko ruohoparta
    Ve'en kalvolle veäikse,
    Luikahaiksi lumpehelle,
    Siinä kuunteli iloa...
    Itseki ve'en emäntä,
    Ve'en eukko ruokorinta
    Jopa nousevi merestä,
    Ja lapaikse lainehista...
    Tuota ääntä kuulemahan,
    Soitantoa Väinämöisen...
    Se siihen sikein nukkui,
    Vaipui maata vatsallehen
    Kirjavan kiven selälle,
    Paaen paksun pallealle.

Nämä ovat niitä maan, ilman, veden ja tulen haltioita, joiden
olemassaolo sokean sivistyksen silmissä on satua, mutta joita
muinaissuomalainen viisaus tunsi yhtä hyvin kuin kaikkien kansojen ja
aikojen kokemus, yhtä hyvin kuin keskiaikaisten satujen alkuperäiset
laatijat ja keskiaikaiset alkemistit ja salatieteilijät, jotka luonnon
haltioita kirjotuksissaan mainitsevat ja luokittelevat. Onhan Paracelsus
nykyaikaisen lääketieteemme isä, olihan hän havaintojen tekijä ja
monessa suhteessa aivan nykyaikaisen tieteellinen katsantokannoiltaan;
kuitenkin hän uskoi luonnonhenkiä olevan ja luettelee niitä neljä lajia
kuten Kalevalakin: _gnoomit_ eli Tapion väet, jotka asuvat maassa,
_sylfit_ eli Luonnottaret ja ilman immet, jotka asuvat ilmassa,
_undiinit_ eli Ahdit ja Sotkottaret, jotka asuvat vedessä, ja
_salamanderit_ eli Kuuttaret ja Päivättäret, jotka tulessa asuvat.

Muinoin ihmiset elivät läheisemmässä suhteessa näidenkin näkymättömien
olentojen kanssa kuin nykyään. Koska haltioilla on enemmän ja
välittömämpää valtaa luonnon ja luonnonvoimien yli kuin meillä
ihmisillä, on luonnollista, että kansat ja yksilöt ennen rukoilivat
niiden apua, etsivät niiden suosiota, tekivät ystävyysliittoja niiden
kanssa j.n.e. Koko se »pelkoon ja tietämättömyyteen perustuva
luonnonvoimain palvonta», joksi tiedemiehemme nimittävät tätä
esi-isäimme kaunista suhdetta haltioihin, saa tosiasiain valossa aivan
toisen värityksen. Pikemmin me nykyajan ihmislapset olemme tietämättömiä
ja taikauskoisia, jotka luulemme, että maapallo on luotu yksin meitä
varten emmekä näe, että tätä ihmeellistä kiertotähteä käyttävät kotinaan
ja koulunaan miljonat ja biljonat olennot, joilla ei ole mitään
suoranaista tekemistä meidän tuntemiemme luonnonvaltakuntain kanssa.

Emme tässä yhteydessä tahdo puhua haltioista tarkemmin. Sen vain
tahdomme sanoa, että Kalevalan veljellinen, demokratinen ja ylevä henki
näkyy mielestämme siinäkin, että se aina puhuessaan salaisen ja
näkymättämän maailman olennoista--olkoot ne korkeita tai alhaisia
arvoasteeltaan--esittää niitä perin tuttavallisesti ja luonnollisesti,
ihmisten vertaisina, kaikkien olentojen vertaisina, veljinä ja sisarina
Jumalan suuressa luomistossa.



III.

KALEVALAN SISÄISTÄ SIVEYSOPPIA.

OKKULTISPSYKOLOGINEN ELI KÄYTÄNNÖLLISSOTERIOLOGINEN AVAIN.



18.

TIEDON TIE.


Mysterioviisauden esoteerinen siveysoppi, jota tietäjät kaikkina aikoina
ovat opettaneet, ei ole eilispäivän eksoteerista etiikkaa. Jokapäiväinen
kristillinen moraali esim. määrittelee, miten ihmisen tulee elää ja
ajatella (uskoa), jotta hän tässä elämässä menestyisi ja kauan eläisi ja
haudan tuolla puolen saavuttaisi iankaikkisen autuuden. Sillä on perin
porvarillinen ja personallisesti itsekäs leima. Sen ainoa näköalan
avaruus on taivaallinen autuus, mutta koska tämä autuus rajottuu
jokseenkin älyttömään iloitsemiseen Jumalan valtaistuimen ympärillä, jää
todelliseksi kourintuntuvaksi ihanteeksi eetillisen näköpiirin sisälle
yhteiskunnallinen elämänjuoksu, olletikkin virkaura, mahdollisimman
moitteettomasti, lainkuuliaisesti ja yleisen mielipiteen mukaisesti
suoritettuna. Jokainen ajatteleva ihminen, jokainen totuudenetsijä on
sentähden saanut kokea, että kristillinen siveysoppi juuri
järjestellessään ulkonaista elämän vaellusta jättää ratkaisematta hänen
syvimmän, personallisimman kysymyksensä: miten minun on elämää
ymmärtäminen? miten minun on elettävä?

Toisin on laita esoteerisen moraalin. Se alkaa siitä, mihin eksoteerinen
loppuu. Vasta silloin kun ihminen totuudenetsijänä kysyy, miten hänen on
elettävä, vasta silloin tarjoo sisäinen siveysoppi hänelle kätensä,
vasta silloin hän voi käsittää tietäjäin eetillisiä elämänneuvoja. Vasta
silloin kun ihminen sielunsa koko voimalla kaipaa totuuden tietoa, vasta
silloin hänen korvansa kuulee, kuinka mysterioviisaus kuiskaa:
todellinen inhimillinen siveys on henkistä kehitystä, tiedon kaidalla
tiellä kulkemista.

Matkan päämäärä on jumalallinen tieto elämän ja kuoleman, luonnon ja
luomisen, näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, hyvän ja pahan
mysterioista sekä tiedon kanssa käsi kädessä kulkeva jumalallinen
rakkaus ja jumalallinen valta. Mutta miten tämä tieto on
saavutettavissa? Se ei ole mikään ulkoa opittava läksy, ei toisten
opetuksista eikä paljaalla omalla ajattelemisella hankittava järjen
vakaumus, vaan kokemukseen perustuva ja todella tieteellinen tieto.
Millä tavalla siis tällainen tieto on hankittavissa esim. näkymättömistä
maailmoista ja kuolemantakaisista seikoista? Havaintoihinhan meidän
tietämisemme yleensä perustuu. Havaintoja teemme aistiemme välityksellä;
havainnoista rakennamme itsellemme erilaisten psykologisten prosessien
kautta mielikuvia, käsitteitä ja yleismielteitä. Minkälaisiin ja miten
tehtyihin perustuu nyt yliaistillisen, yliluonnollisen ja jumalallisen
tiedon hankinta?

Ymmärtääksemme tämän täytyy meidän vapautua muutamasta psykologisesta
harhaluulosta ja samalla luoda itsellemme käsitys avaramman sielutieteen
rikkaammista tietämismahdollisuuksista.

Psykologia tekee eron ulko- ja sisäaistimusten välillä. Ulkoaistimuksia
synnyttävät ruumiin ulkopuolelta tulevat kiihottimet: näemme, kuulemme,
haistamme j.n.e. ympärillämme olevan maailman olioita ja tiloja.
Sisäaistimuksia synnyttävät ruumiin sisäpuolelta tulevat kiihottimet,
esim. kemialliset muutokset ruumiissa: monenlaiset sisäiset aistimukset
aikaansaavat taas yhdessä esim. nälän, väsymyksen, virkeyden, kivun
y.m.s. tunteet. Nämä aistimukset, jotka monella tavalla komplisoituvat
ja moninaistuvat, muodostavat nykyisen psykologian mukaan sielumme
kokeilukentän niin sanoaksemme: ulkoaistimukset välittävät tietomme
objektiivisesta maailmasta, sisäaistimukset taas ilmituovat meille
ruumiimme subjektiivisen tilan ja värittävät käsitystämme
ulkomaailmasta.

Tämä on tietysti sinään totta ja erehdys on vain siinä, että nykyinen
sielutiede luulee sisäaistimusten rajottuvan subjektiivisiin seikkoihin,
että toisin sanoen sisäaistimusten välityksellä emme voi tehdä
muunlaisia havaintoja kuin omaa ruumistamme koskevia. Tämä harhaluulo
johtuu taas siitä, että tieteellinen psykologiamme tuntee fyysillisen
ruumiimme vain personallisen sieluelämämme asunnoksi niin sanoaksemme
eikä siksi makrokosmosta vastaavaksi mikrokosmilliseksi mysterioksi,
mikä ruumiimme todellisuudessa on; ja siitä, että virallinen anatomiamme
ja fysiologiamme ei tunne ruumiimme hienoimpia, eetterimäisiä aineosia,
jotka muodostavat näkyväisen ruumiimme näkymättömän puoliskon, eikä siis
niitä ominaisuuksia ja kehitysmahdollisuuksia, joita tässä
eetterihaahmossa piilee.

Jos sitä vastoin asetumme okkultisen fysiologian kannalle ja oletamme,
että ruumiimme eri elimet, näkyväiset ja näkymättömät, vastaavat kukin
tarkoin määrättyä alaa fyysillisen kosmoksen sisäisessä koneistossa,
ymmärrämme à priori, että jos saisimme aikaan semmoisen harmoonisen
korrespondensin ruumiillisen mikrokosmoksemme ja meitä ympäröivän
makrokosmoksen välillä, että edellinen kykenisi välittämään aistimuksia
jälkimäisestä, olisi sielumme tietämismahdollisuudet miltei rajattomasti
enentyneet, sen kokeilukenttä silmänkantamattomiin laajentunut.

Ruumiissamme kehittyisi ikäänkuin uusia aisteja, ja ruumis itse
muuttuisi uppiniskaisesta eläimestä puolueettomaksi havaintovälineeksi.

Tämä nyt ei ole mikään olettamus salatieteen kannalta. Kaikki tietäjät
tuntevat tämän hypoteesin kokemusperäiseksi tosiasiaksi.
Mysterioviisauden moraali neuvoo juuri, miten totuudenetsijän tulee
sisäisesti puhdistaa ja valmistaa itseään, että hänen oma
personallisuutensa kehittyisi tiedon saavuttamisen välineeksi. Sen
menetelmä perustuu siihen psykofysiologiseen tosiseikkaan, että
ruumiilliset ja sielulliset toiminnot kulkevat rinnatusten, ja se
käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että ruumiillisiin toimintoihin voi
vaikuttaa sielusta päin: herättäessämme itsessämme määrätyn tunteen
esim. saamme aikaan määrätyn muutoksen ruumiimme tilassa. Esoteerinen
etiikka lähtee siitä kohdasta, että ihminen on kutsuttu olemaan itsensä
herra, kasvattamaan ja hallitsemaan itseään. Sentähden se heti alussa
julistaa: _procul profani_--pysykää loitolla te, jotka ette usko omaan
voimaanne.

Päämäärään vieviä teitä on muodollisesti katsoen monta, vaikka ne
hengessä ovat yhtä. Tavallaan jokaisen yksilön tulee kulkea omaa
tietään, joka perustuu hänen inhimilliseen temperamentiinsa.

Vanhat suomalaisetkin tietäjät näkyvät tehneen jonkun verran eroa
erilaatuisten temperamentien välillä, koska meillä Kalevalassa on
jälkikaikuja alkutaipaleilla ainakin kahdesta:
Lemminkäistemperamentista, joka on tunneihmiselle ominainen, ja
Ilmarisluonteesta, joka on järki ja toiminta-ihmisen temperamentia. Emme
puhu erityisestä Väinämöisluonteesta, koska Väinämöinen edustaessaan
ihmisen tahtoa on kaikkien teiden takana. Mainitsimme jo edellä
puhuessamme Logoksen kolminaisuudesta, Väinämöis-, Ilmaris- ja
Lemminkäisvoimista, että Väinämöisvoimat esiintyvät vasta myöhemmin
ihmiskunnan historiassa eli lähemmin määriteltynä vasta yksilöllisen
ihmisen esoteerisessa kehityksessä. Kalevalan kehityspsykologiaa
tutkiessamme on meidän näin ollen muistettava, että samalla tutkimme
juuri Väinämöisvoimien toimintaa. Väinämöinen esiintyykin yhtämittaa
tässä jaksossa Kalevalan kertomuksessa. Vaikka esim. Ilmarinen on
näyttämöllä varsinaisena toimijana, esiintyy Väinämöinen alituiseen
herättäjänä, innostajana, neuvonantajana ja lopputaipaleilla
toimijanakin.

On näet tullut tavaksi erottaa kaksi taivalta tiedon tiellä. Toinen on
valmistavan puhdistuksen, toinen tiedon hankkimisen. Puhdistuksen tiellä
ihminen virittää ruumiillista koneistoaan ainakin alkeelliseen
käyttökuntoon, jotta hän sitten varsinaisella tiellä voisi sitä käyttää
ja eteenpäin kehittää maailmaa tutkiessaan.

Kalevalakin tekee selvän eron näiden kahden taipaleen välillä.
Valmistavaa tietä se kuvaa _kosintaretkissä_, varsinaista tietä
_samposikermässä_. Rafael Engelberg, joka suurella taidolla
esteettispsykologiselta kannalta on syventynyt Kalevalan sisältöön, on
huomannut tämän kahtiajaon[45] ja kutsuu Kalevalan edellistä osaa (runot
1-25) nimellä: »Sampo menetetään Pohjolaan», toista (runot 26-50)
nimellä: »Sampo taistellaan takaisin.» Tietysti hänen jakoperusteensa on
toinen kuin meidän eikä hän ole osannut aavistaakaan, mitä Kalevala
okkultisesti sisältää. Mutta koska hänen valitsemansa otsikot sangen
sattuvasti kuvaavat salaisen tien kahta taivalta, tulimme asiasta
maininneeksi. Saattaa todella sanoa puhdistuksen tiestä, että sitä
kulkiessa »Sampo menetetään Pohjolaan.» Sampo on okkultinen tieto ja
valta: valmistavalla tiellä ihminen pääsee tietoiseksi siitä, että
salainen viisaus on olemassa, hän ikäänkuin takoo Sammon; Sammon hän
kuitenkin heti menettää, mutta saapi Pohjan neidon, s.o. tietoa ja
valtaa hän ei saavuta, ainoastaan oman sielunsa. Sampo menetetään
Pohjolaan: okkultinen tieto asuu hänen ruumiissaan. Vasta tämän jälkeen
alkaa toinen jakso tiellä, kun Sampo taistellaan takaisin ja tieto ja
valta, joka on ruumiiseen kätkettynä, saatetaan päivän valoon.

Etsiessämme Kalevalasta osviittoja elämän salaisista teistä avaamme
runojen sisällön erityisellä avaimella, n.k. okkultispsykologisella.
Olemme jo ennen huomauttaneet siitä, ettemme saa odottaa ominaisnimillä
ja asioilla olevan ehdottomasti saman merkityksen, avattakoon runot
millä avaimella tahansa. Päinvastoin merkitys voi vaihtua ja merkityksiä
on useampia. Puhuessamme Kalevalan mysteriotiedoista käytimme
toisenlaisia avaimia, kosmillisia ja teogonisia. Tässä taas on kysymys
yksilöllispsykologisesta asiasta, ja ominaisnimien merkitys muuttuu
avaimen mukaan. Ilmarinen ja Lemminkäinen, jotka edellisessä osassamme
olivat jumalia, astuvat nyt ihmisinä maan päälle ja tarkottavat totuutta
ja salaista viisautta etsiviä vihkimyskokelaita. Väinämöinen taas, kuten
huomautimme, astuu nyt vasta näyttämölle jumalallisten Väinämöisvoimien
edustajana ja voimme häntä ymmärtää ihmisen sisässä puhuvaksi
jumalalliseksi hengen ääneksi, mutta myös--ja varsinkin tien
alkutaipaleilla--ihmisolennoksi (tietäjäksi, mestariksi), jossa
Väinämöisvoimat ovat ruumistuneina.



19.

JOUKAHAINEN.


Ennenkuin ihminen voi itsetietoisesti astua puhdistuksen tielle, täytyy
hänen sielunsa olla viritettynä totuudenetsijän vireeseen. Hänen täytyy
olla valmis antamaan itsensä lunnaiksi totuudelle. Tätä hengen lakia
Kalevala terottaa mieleemme kuvaamalla dramatisen vaikuttavasti,
minkälainen sielumme tila ei saa olla. Kun sen kuvaus näin ollen on
negatiivinen, on se lähempänä jokapäiväistä elämää, realistisempi ja
tutumpi, eikä jätä meitä minkäänlaiseen epätietoon siitä, minkälainen
totuudenetsijän sieluntila tulee olla. Kuvauksensa Kalevala antaa
runojensa runollisimmassa jaksossa: Aino-sikermässä, jossa on kaksi
osaa: Joukahaisen kilpalaulanta ja Väinämöisen kosinta ynnä sitä
seuraava Ainon itsemurha.

    Olipa nuori Joukahainen,
    Laiha poika Lappalainen,
    Se kävi kylässä kerran,
    Kuuli kummia sanoja,
    Lauluja laeltavaksi,
    Parempia pantavaksi
    Noilla Väinölän ahoilla,
    Kalevalan kankahilla,
    Kuin mitä itseki tiesi,
    Oli oppinut isolta.
    Tuo tuosta kovin pahastui,
    Kaiken aikansa kaehti
    Väinämöistä laulajaksi,
    Paremmaksi itseänsä...

Ja Joukahainen päättää lähteä »voitteloille» Väinämöisen kanssa
huolimatta vanhempainsa kielloista ja varotuksista. Hän valjastaa
tulisen ruunansa kultaisen korjan eteen, istuu rekeen ja ajaa Väinölän
ahoille. Väinämöinen on niinikään ajelemassa, ja kolmantena päivänä
Joukahainen ajaa vastatusten Väinämöisen kanssa, niin että aisa tarttuu
aisaan ja länget länkiin. Väinämöinen kysyy, kuka niin tuhmasti ajaa, ja
Joukahainen vastaa: »minä olen nuori Joukahainen, mutta kuka kurja sinä
olet?»

    »Kun liet nuori Joukahainen,
    veäite syrjähän vähäisen,
    Sie olet nuorempi minua!»

Tähän huomautukseen Joukahainen vastaa: »mitä miehen nuoruudesta, mutta

    Kumpi on tieolta parempi,
    Muistannalta mahtavampi,
    Sep' on tiellä seisomahan,
    Toinen tieltä siirtyköhön...

ja koska lienet vanha Väinämöinen, niin ruvetkaamme kilpaa laulamaan!»

Väinämöinen ensin estelee--»mitäpä minusta laulajaksi, joka aina olen
elänyt näillä kotipellon pientarilla ja kotikäkeä kuunnellut»--, mutta
suostuu ja pyytää Joukahaista kertomaan, mitä hän yli muiden tietää.

Joukahainen rupeaa latelemaan kaikenlaisia muistitietoja luonnon- y.m.
tieteiden aloilta, mutta Väinämöinen keskeyttää: »lapsen tieto, naisen
muisti... Sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!»

Nyt Joukahainen laulaa muistitietojaan filosofisemmista asioista, mutta
kun hän uskaltaa kerskailla omilla tiedoilla, saa Väinämöinen hänet
kiinni valheesta. Silloin Joukahainen turvautuu miekkaansa ja kutsuu
Väinämöistä kaksintaisteluun, ja kun Väinämöinen kunniasta kieltäytyy,
uhkaa laulaa Väinämöisen siaksi. Mutta nyt Väinämöinen suuttuu ja häpeää
ja rupeaa itse laulamaan.

    Ei ole laulut lasten laulut,
    Lasten laulut, naisten naurut,
    Ne on partasuun urohon...

Ja huonosti käy Joukahaisen. Väinämöisen laulu upottaa hänet suohon.
Joukahainen

    Jaksoitteli jalkoansa,
    Eipä jaksa jalka nousta,
    Toki toistakin yritti,
    Siin' oli kivinen kenkä...

Kuinka elävästi tämä kertomus tuo eteemme sen inhimillisen sieluntilan,
jota Joukahaisessa kuvataan: »minä olen vanhemmilta ihmisiltä paljon
oppinut, olen lukenut paljon ja suorittanut tutkintoja yliopistoissa ja
akademioissa. Minä tunnen tieteitä ja taiteita ja voin sanoa olevani
kaiken nykyaikaisen tiedon tasalla; mitä sivistys tähän saakka on
saavuttanut, se on minussa aivankuin olennoituna. Jos suoraan puhun--ken
saattaa olla minua oppineempi ja taitavampi?» Ja kuitenkin tälle
itsekylläiselle, turhamaiselle ja materialistiselle mielelle on kohtalo
niin suopea, että se puhuu: »älä usko, veikkonen, että sinun tietosi on
korkeinta ja laajinta mitä olla voi! On sitä muutakin tietoa: on vanhaa
viisautta, on muinaisaikuista mysteriotietoa, jonka rinnalla sinun
oppisi on lapsen lorua. On olemassa henkinen kehitys, joka vie aivan
toisiin saavutuksiin kuin sinun oppisivistyksesi.»

Tätä ei Joukahaissielu ota uskoakseen, mutta samalla näkyy syy, miksi
kohtalo rupesi sille puhumaan. Sillä Joukahaissielu ei ole niin
umpimaterialistinen, että se vain nauraisi. Joukahaissielu pahastuu:
»jos niin on, tahdon nähdä sitä, joka on minua oppineempi ja
viisaampi--kyllä sitten hänelle näytän.» Sen oma luonto kuiskaa emona
sille, että varovaisuus on paikoillaan, sillä syvempää tietoa saattaa
ehkä olla ..., mutta Joukahaissielu uhmailee kohtaloaan: »näyttäköön
elämä vain minulle!»

Ja elämä näyttää. Väinämöinen tulee Joukahaisen tielle. Nöyryyttävinä
tulevat uudet kokemukset nuorelle sielulle: suohon ne sen heittävät,
surujen, tuskan ja kärsimysten suohon. Mihin jäivät sen ylpeät tiedot,
kun kohtalon rautakoura siihen rupesi? Maailma mustenee silmissä eikä
kiintopistettä enää tunnu olevan. »Mitä on elämä, mitä on ihminen? Onko
Jumalaa olemassakaan?»

    Jo nyt nuori Joukahainen
    Jopa tiesi, jotta tunsi,
    Tiesi tielle tullehensa,
    Matkallen osannehensa,
    Voittelohon, laulelohon
    Kera vanhan Väinämöisen.

Ja silloin hädissään sielu nöyrtyy:

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen,
    Pyörrytä pyhät sanasi,
    Peräytä lausehesi,
    Päästä tästä pälkähästä,
    Tästä seikasta selitä,
    Panenpa parahan makson,
    Annan lunnahat lujimmat!

Niin on ihmissielu valmis elämälle jotakin lupaamaan: »minä ymmärrän
nyt, että on olemassa tietoa, jota en ole saavuttanut, salaisuuksia,
joita en ole ratkaissut, kykyjä, joista minulla ei ollut aavistusta. Kun
vain pääsen takaisin entiseen onneeni ja tasapainooni, luovun mielelläni
jostakin, joka minulle on rakasta, mutta jota sinä, elämä, et soisi
minulla olevan.» Sielu on valmis luopumaan pikku nautinnoistaan ja
käymään käsiksi omaan elämäänsä vakavammalla tavalla.

Mutta elämä ei huoli sielun pikku synneistä, ei synneistä eikä hyveistä.
Väinämöinen laulaa Joukahaisen yhä syvemmälle suohon.

    Oi on viisas Väinämöinen,
    Tietäjä iänikuinen...
    Kun pyörrät pyhät sanasi,
    Luovuttelet luottehesi,
    Annan Aino siskoseni,
    Lainoan emoni lapsen
    Sulle...

»Minä annan ainoan siskoni, toisen puolen itsestäni, annan sinulle
itseni!» Ja silloin totuuden henki vastaa: »nyt valitsit oikein; nyt
teit oikean päätöksen. Sinut minä tahdon, sinut itsesi, että saisin
sinua kasvattaa ja kehittää itseni auttajaksi, viisauteni perijäksi.»

    Siitä vanha Väinämöinen
    Ihastui iki hyväksi,
    Kun sai neion Joukahaisen
    Vanhan päivänsä varaksi.

Joukahainen pääsi pälkähästä, sielu vapahtui ahdinkotilastaan ja elämän
Väinämöisääni lakkasi kuulumasta. Taas oli sielu oma itsensä--eikä
kuitenkaan oma entinen itsensä. Se oli kokenut, se oli kokenut ja nyt
elämä siltä jotain odotti. »Olen nähnyt vilaukselta elämän majesteetin
ja heikkouteni hetkenä lupasin sille itseni. Nyt minun täytyy itseni
muuttaa, nyt täytyy minun pyhittää paras itseni totuuden palvelukseen...
Voi minua.»

Ja Joukahaissielun nuoruus ja kokemattomuus kuvastuu siinä, että se

    Läksi mielellä pahalla,
    Syämmellä synkeällä
    Luoksi armahan emonsa,
    Tykö valtavanhempansa...

Tämä näytelmä ei ole yhden elämän näytelmä. Monessa ruumistuksessa
ihmissielu saattaa viipyä Joukahaistilassa.



20.

AINO.


Aino on Joukahaissielun paras ja hienoin puoli, sitä lapsellista
avuttomuutta, sitä neitseellistä tuoksua, mikä piilee syvällä joka
ihmissielun pinnan alla...

Nyt taiteellisesti herkkä lukija pudistaa päätään: »kuinka Kalevalan
Ainoa ruvetaan vertauskuvallisesti selittämään--tuota ihmeen
luonnollista, runollisen viehättävää Aino-tarua! Sehän on ote elävästä
elämästä, taideteos, eikä mikään symbolisoiva myytti. Etevimmät
runoilijamme ja taiteilijamme ovat siitä saaneet aiheita luomuksiinsa,
ja Kalevalan Aino, tuo elävä todistus Suomen kansan kehittyneestä
kaunotunteesta, etsii vertaistaan maailman kirjallisuudesta.»

Yhdymme sydämestämme tähän lausuntoon, sillä mekin ihailemme tuota
nuorta viatonta tyttöä, jonka sielussa rakkaus ei vielä ollut herännyt,
mutta joka pani niin paljon arvoa omalle runolliselle käsitykselleen
luonnosta ja ihmisyydestä, että hän mieluummin kokonaan luopui
elämästään kuin möi itsensä.

Ja kuitenkin on Aino-runossa eräs piirre, joka meitä ei esteetisesti
koskaan ole tyydyttänyt. Se piirre on Väinämöisen esiintyminen kosijana.
Jos runo tahtoi kuvata Ainoa ja tuoda esiin hänen luonteensa
erikoisuudet, miksi se valitsi Väinämöisen kosijaksi? Olisihan siihen
kelvannut kuka tahansa toinen Ainolle vastenmielinen ja hänen äidilleen
mieluinen kosija. Miksi piti asettaa Väinämöinen, vakaa vanha viisas,
tietäjä iänikuinen, tuohon mahdottomaan tilanteeseen, joka saattoi hänet
säälittäväksi, jopa naurunalaiseksi? Miksi--ellei siinä piile tarkotus
takana. Ja Aino-episodin liittyminen välittömästi Joukahaisen
kilpalaulantaan osottaa, että Aino-tarullakin on oma tarkotuksensa...

Ainossa rohkenemme sentähden nähdä, kuten sanottu, Joukahaissielun
kaikkein pyhimmän. Aino ei ole Joukahaisen korkeampi minä, jonka ääntä
Väinämöinen pikemmin edustaa, vaan kaunein puoli hänen
personallisuudestaan.

Joukahaissielu on kurkistanut peitteen taakse. Se on vilaukselta nähnyt
elämän viisauden, se on tuskassa tuntenut sen voiman. Uhmaillen se
viisautta lähestyi, pelon valtaamana se itsensä sille lupasi, alla päin
se viisauden luota poistui. Joukahaistilasta sielu siirtyi Ainotilaan.

    Sisar nuoren Joukahaisen
    Itse itkullen apeutui,
    Itki päivän, itki toisen,
    Poikkipuolin portahalla,
    Itki suuresta surusta,
    Apeasta miel'alasta.

Mutta ruumis (emo) iloitsee. Se vaistomaisesti tietää, että henkinen
kehitys olisi sille helpotukseksi: ainehiukkaset puhdistuisivat, elämä
tulisi kevyemmäksi, niinkuin edellä toistamamme raamatunpaikkakin sanoo:
koko luomakunta huokailee ja odottaa, että jumalan pojat ilmestyisivät.
Sisässä kuuluvana äänenä ruumis puhuu sielulle: mitä sinä pelkäät ja
suret? Jos täytyykin jättää vanha elämä, niin onhan onnea odotettavissa
uudessakin.

Mutta Ainosielu yhä suree. Se kauhistuu viisautta. Viisaus on sen
mielestä vanha ja iloton, vieras ja kylmä; jumalallinen elämä on sille
tyhjyys, pohjaton avaruus, johon se itse sieluna hukkuisi. Kun se
katselee omaa nuoruuttaan ja koreuttaan, kaikkia kykyjensä ja
hyveittensä helmiä ja sormuksia, ristejä ja nauhoja, niin viisauden
kolkko ääni sille puhuu:

    Eläpä muille, neiti nuori,
    Kun minulle, neiti nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!

Silloin valtaa sielun semmoinen tuska, ettei se enää välitä kyvyistään
eikä kauneuksistaan: kaikki mikä ennen sitä ilahutti ja mitä muut
ihailivat kadottaa viehätyksensä. Nyt se heittää harrastuksensa ja on
valmiina tyhjäntoimittajana elelemään ruumiissaan:

    »En sinulle enkä muille
    Kanna rinnan ristilöitä,
    Päätä silkillä sitaise,
    Huoli en haahen haljakoista,
    Vehnän viploista valita,
    Asun kaioissa sovissa,
    Kasvan leivän kannikoissa
    Tykönä hyvän isoni,
    Kanssa armahan emoni.»
    Riisti ristin rinnaltansa,
    Sormukset on sormestansa,
    Helmet kaulasta karisti,
    Punalangat päänsä päältä,
    Jätti maalle maan hyviksi,
    Meni itkien kotihin,
    Kallotellen kartanolle...

Huomautamme tässä välillä, että sielun Ainotila ei ole niinkään tavaton
ilmiö. Lahjakkaat ja taiteelliset ihmiset ovat sitä kyllä kokeneet.
Elämien vieriessä he ovat hankkineet itselleen kauniita kykyjä,
sisäisenä kannustimena kunnianhimo, voitonpyynti, halu tulla
rakastetuksi ja ihailluksi. Niinkauan kuin ovat rauhassa ja uskossa
palvelleet näitä epäjumaliaan, on heidän sielunsa ollut onnellinen.
Mutta sitten on saapunut päivä, jolloin totuuden sana elämän kokemusten
muodossa tai muulla tavalla on näyttänyt heille, kuinka mitätöntä ja
pientä, kuinka itsekästä ja ahdasta heidän työnsä on ollut henkisesti
katsoen,--ja silloin on väsymys heidät vallannut, väsymys ja
tyytymättömyys. Jos yrittävät palvella itseään, loppuu into kesken. Jos
toisten imartelemina ja innostamina ponnistavat, häviää usko heihin
itseensä. Tyhjyys ammottaa heidän ympärillään. Mitä varten he
työskentelisivät? Totuutta eivät tunne, korkeampi itse on heille vieras.
Ketä ja mitä he palvelisivat? Heidän sielunsa vaeltaa Aino-tuskien
ristiriidassa. He peittelevät itseltään ja toisilta, kuinka heidän
laitansa on. Ainoastaan yksin ollen he omalle ruumiilleen tunnustavat
totuuden: »minun sieluni on rikki revitty ja onneton. En tiedä, mitä
tahdon, enkä tahdo, mitä minun pitäisi. Jumala sanoi: palvele minua!,
mutta miten häntä voisin palvella? En häntä tunne, en häntä rakasta.
Elämäni on kuollut.»

Uusi viehätys pitäisi tulla heidän elämäänsä, ettei heidän kävisi
niinkuin Ainon. Onnelliset he, jos heillä on joku omainen, joku ystävä,
jota voivat rakastaa--niin, jota voivat oppia rakastamaan ja
palvelemaan. Sillä tie talangista nerouteen on pitkä. Se on se tie, jota
Aino ei jaksanut kulkea, vaikka hänen luontonsa sitä hänelle neuvoi.

    »Elä itke tyttäreni,
    Nuorna saamani nureksi!
    Syö vuosi suloa voita,
    Tulet muita vuolahampi,
    Toinen syö sianlihoa,
    Tulet muita sirkeämpi,
    Kolmas kuorekokkaroita,
    Tulet muita kaunihimpi;
    Astu aittahan mäelle,
    Aukaise parahin aitta,
    Siell' on arkku arkun päällä,
    Lipas lippahan lomassa,
    Aukaise parahin arkku,
    Kansi kirjo kimmahuta,
    Siin' on kuusi kultavyötä,
    Seitsemän sinihamoista,
    Ne on Kuuttaren kutomat,
    Päivättären päättelemät.»

Näin puhuu emo Ainolle, ruumiin vaisto sielulle. »Mikset ole rohkea? Jos
nyt jätät vanhat unelmasi, jos uskaliaasti otat tuon askeleen pois
omasta itsekkyydestäsi, niin odottaa sinua suuri tulevaisuus. Luuletko,
ettei minulla ole mitään kätkössä sinua varten? Oi, mitä nuo sinun
tähänastiset kykysi ja lahjasi ovat verrattuina niihin, joita vielä
minulta saat! Minun salaisissa kätköissäni piilevät kaikki
mahdollisuudet. Silloin kun minä kasvoin ja kehityin ja sinä et vielä
ollut asuntoasi minuun ottanut, antoivat jumalat minulle lahjaksi kaikki
omat salaisuutensa ja ihanuutensa. Ne minä sinulle annan, ne ovat kaikki
sinun käytettävinäsi, kun vain rupeat niitä etsimään. Nouse siis, käy
työhön ja ole rohkea.»

Mutta Ainosielu ei kuuntele omaa vaistoaan. Se mieluummin elää
unelmissaan. Se ei heikkoudestaan tahdo tietää, ei voimansa
mahdollisuuksista. Se filosofoi omalla tavallaan,--ja suuripiirteisen
suvaitsevainen ja lempeä on Kalevalan viisaus: ei moitteen sanaa.
Päinvastoin: Ainotilan omituinen runollisuus ja viehkeys pääsee
Kalevalan kuvauksessa täyteen oikeuteensa.

    Ei tytär totellut tuota,
    Ei kuullut emon sanoja,
    Meni itkien pihalle,
    Kaihoellen kartanolle,
    Sanovi sanalla tuolla,
    Lausui tuolla lausehella:
    »Miten on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus?
    Niinp' on mieli miekkoisien,
    Autuaallisten ajatus,
    Kuin on vellova vetonen,
    Eli aalto altahassa;
    Mitenpä poloisten mieli,
    Kuten allien ajatus?
    Niinpä on poloisten mieli,
    Niinpä allien ajatus,
    Kuin on hanki harjan alla,
    Vesi kaivossa syvässä...
    Parempi minun olisi,
    Parempi olisi ollut
    Syntymättä, kasvamatta,
    Suureksi sukeumatta,
    Näille päiville pahoille,
    Ilmoille ilottomille;
    Oisin kuollut kuusiöisnä,
    Kaonnut kaheksanöisnä...»

Ja Ainon personallinen suuruus on siinä, että hän mieluummin kuolee...

Itsestään nousee nyt mieleen muisto toisesta nuoresta tytöstä, joka ei
kieltäytynyt menemästä vanhalle miehelle: Mariasta, joka meni Joosefille
ja synnytti Jeesuksen.

Mutta ihmissielun Mariatila onkin korkea ja ylhäinen. Oi kuinka etäällä
se on Ainosta!

Aino-legendan nojalla voimme kuitenkin muodostaa itsellemme kuvan
salaisen totuuden etsimisen ehdoista. Totuutta ei saa etsiä ylpeydellä
niinkuin Joukahainen, ettei sitä lähestyisi pelolla niinkuin Aino.
Nöyrällä mielellä ja puhtaalla sydämellä on totuutta etsittävä,
rakkaudella on sitä lähestyttävä, rakkaudella ja antaumuksella.



21.

LEMMINKÄINEN.


Lemminkäinen on nyt siis totuuden etsijä.

Hän on tunteellinen ja kuohuileva idealisti luonteenlaadultaan. Ainakin
vanhemmissa ruumistuksissaan hän on ollut intohimoinen rakastaja, jopa
rakastelija. Vähitellen on hänen sielussaan muodostunut ihanne
uskollisesta rakkaudesta, rakkaudesta, joka ei petä, ei epäile ja jonka
sana on ehdottomasti luotettava,--ja rakkauden esineestä, joka ei
kyllästyttäisi, ei väsyttäisi, vaan aina tuoreudellaan viehättäisi.
Semmoinen rakastettu ja semmoinen rakkaus puhdistaisi ja kasvattaisi,
saisi ihmisen vapaudessaan nousemaan! Ja Kyllikin kanssa reessä
ajaessaan talvisen taivaan alla Lemminkäinen luulee saavuttaneensa
rakkautensa ihanteen:

    Siitä vannoivat valansa,
    Laativat ikilupansa
    Eessä julkisen Jumalan,
    Alla kasvon kaikkivallan,
    Ei Ahin sotia käyä,
    Eikä Kyllikin kyleä.

Kuinka katkera sitten on pettymys, kun todellisuus ei vastaa ihannetta:
Lemminkäinen piti valansa, Kyllikki söi omansa. Pettymys on näennäisesti
pieni, mutta sisäisesti ratkaiseva. Lemminkäisen usko ja luottamus on
mennyt. Selittelyt, anteeksipyynnöt eivät mitään auta. Sotaan lähtee nyt
Lemminkäinen; vanha luonto on noussut, mutta miehekkäämpänä,
päättäväisempänä.

Eikä se sota ole enää tavallista sotaa. Ei se tapahdu aineen himosta:

    »Jos markan soasta saanen,
    Parempana tuon pitelen,
    Kun kaikki kotoiset kullat,
    Auran nostamat hopeat.»

Se on taistelua ihanteen puolesta, sillä Lemminkäinen on ihmeitä kuullut
ja ihmeitä aavistaa:

    »Mieleni minun tekevi,
    Aivoni ajattelevi,
    Itse korvin kuullakseni,
    Nähä näillä silmilläni,
    Onko neittä Pohjolassa,
    Piikoa Pimentolassa,
    Jok' ei suostu sulhosihin,
    Mielly miehi'in hyvihin.»

Lemminkäinen on kuullut viisaitten väittävän ja hänen oma olemuksensa
hänelle kuiskaa, että rakkauden kaiho on pohjaltaan Itsen etsimistä:
»niin kauankuin et ymmärrä etsiä Itseä itsestäsi, etsit sitä toisista,
ja pettymyksien kautta kulkee tiesi. Lakkaa siis toisiin uskomasta ja
ala uskoa Itseesi. Kun löydät Itsesi, löydät iankaikkisen rakkauden.»
Tämä Itse on Pohjan tyttö, joka ruumiin kätkössä asuu.

Lemminkäissielu on aikoja sitten jättänyt Aino-tilansa arkuuksineen ja
epäilyksineen. Se ei kaipaa kehotusta eikä kannustusta emoltaan eli
ruumiiltaan. Päinvastoin ruumis kieltää ja varottelee: »matkalla on
monta vaaraa, ja kuinka sinä, poikani, ilman tietoa ja taitoa uskallat
Pohjolaan yrittää» (12: 129-142). Mutta Lemminkäinen ei hetkeksikään
epäröi. Hän tietää, ettei rauhaa eikä onnea ole hänellä enää elämässä:
nyt tai ei koskaan on Itse etsittävä, on totuus tiedettävä. Ja hän
varustaikse matkalle.

Muistakaamme: tämä matka ei ole maallista matkaa; se on oman itsensä
tutkimista, se on omaan olemukseensa syventymistä, se on ikuisen elämän
etsimistä omasta itsestään. Hyvin varustettu on etsijä oleva: rehellinen
ja vilpitön itsensä edessä, totuuden rautapaitaan puettu ja suorien
sanojen tuliteräiseen miekkaan. Tuntea hänen täytyy, mitä vanhat ovat
neuvoneet, mitä entiset etsijät ovat opettaneet, ettei hän harhoihin ja
valheisiin sortuisi. Ja ken häntä työssään tukisi, ken hädässä auttaisi,
ken voiman antaisi, ellei Jumala itse, taatto vanha taivahinen! Jumalan
puoleen kääntyy hänen ajatuksensa ja rukouksensa viimeiseksi ennen
matkalle lähtöä (12: 217-296).

Ja matka Pohjolaan alkaa. Kahdessa talossa käy Lemminkäinen (12:
311-368), ennenkuin määräpaikkaan saapuu. Kun hän ensimäisessä talossa
kysyy, joko siinä hänen matkansa loppuisi, vastaa »lapsi lattialta,
poika portahan nenästä», ettei ole siinä talossa hänen rinnuksensa
riisujaa.

Mikä tämä talo on? Se on totuuden etsijän päivätajunta. »Voinko tällä
jokapäiväisellä tajunnallani nähdä ja käsittää korkeampaa itseäni? Onko
järkeni niin valistunut, että se siihen pystyy?» »Ei, ei», vastaa
kokemus, »minä olen vain lapsi vielä ja minun ymmärrykseni on lapsen
ymmärrystä. Et löydä totuutta, jos nyt jo rupeat minuun turvaamaan.»

Ja matka käy toiseen taloon. »Onko tässä rinnukseni riisujaa?» kysyy
Lemminkäinen. Ja akka kiukaalta vastaa: »kyllä tässä talossa on niitä
vaikka satoja. Saat semmoisen kyydin, että olet kotona ennen
auringonlaskua.»

Tämä toinen talo on mielikuvituksen unitajunta. »Eikö etsijä voi löytää
korkeamman minänsä unista ja ilmestyksistä? Kolmannen osan elämäänsä hän
viettää unien maailmassa, hänen tajuntansa siirtyy toiseen ympäristöön,
ajatuksille ja tunteille herkempään ja alttiimpaan maailmaan, miksei
sitä tutkimalla voisi saada itsestään kiinni? Hukkaan mennyttä se
olotila muuten olisi, ja kertovathan tietäjät, kuinka paljon oppia siitä
maailmasta voi ammentaa!» »Ei vielä, ei vielä», vastaa kokemus, »etkö
sinä näe, että minä olen vanha noita-akka? Mitä sinä vielä olet tässä
maailmassa kokenut? Kaikkea turhaa ja kaikkea rumaa. Jos
päivätajunnassasi olet itsesi itseltäsi salannut, niin unitajunnassasi
olet vapaasti ollut oma alempi itsesi. Katso, minkälainen minä olen:
semmoiseksi olet minut luonut. Ja sinä luulet, että minusta voisi tulla
korkeampi itsesi, Pohjan ihana immyt! Erehdyt, erehdyt. Saat nähdä
vaikka satoja harhakuvia--kyllä niitä täällä on--mutta totuutta et.» Ja
oikein tekee etsijä päätellessään:

    »Oisi akka ammuttava,
    Koukkuleuka kolkattava.»

Vasta nyt tulee vastaan Pohjola. Salaa pitää Lemminkäisen tupaan päästä,
loitsulla on koiralta suu tukittava, ja pihalle tultuansa Lemminkäinen

    Lyöpi maata ruoskallansa,
    Utu nousi ruoskan tiestä,
    Mies pieni u'un seassa;
    Sepä riisui rinnuksia,
    Sepä aisoja alenti.

Nyt Lemminkäinen salaa kuuntelee ja kurkistaa tupaan. Tupa on täynnä
laulajia, soittajia ja tietäjiä, jotka »Hiien virttä vinguttavat».
Silloin Lemminkäinen astuu tupaan läpi seinän. Pohjan akka itse kulkee
lattialla ja ihmettelee, kuinka vieras on sisään tullut »haukkujan
havaitsematta». Lemminkäinen selittää, että hänkin on tietäjä, ja rupeaa
laulamaan ja loihtimaan. Hänen laulunsa on niin voimakas, hänen
loitsunsa niin mahtava, että tupa väestä puhdistuu, ainoastaan
märkähattu karjanpaimen jää, sillä häneen Lemminkäinen ei viitsi koskea.
Ja tämän voimannäytteen perästä laulaja pyytää Pohjan akkaa tuomaan
hänelle tyttärensä.

Mikä on nyt tämä kolmas talo? Se on ihmistajunnan salattu puoli, milloin
ali-, milloin ylitajunnaksi kutsuttu. Se on sisäisten aistimusten suuri
ja tutkimaton maailma. Se on Pohjola, jonka kätköissä on immyt ihana,
etsijän korkeampi itse. Odottamatta ja äkkiarvaamatta on
Lemminkäissielun tajunta haltiotilassa joutunut kosketukseen tämän
salaisen maailman kanssa. Hänen ulkonaiset aistimensa ovat
horroksissa--koira ei hauku--ja eri tajuntatiloja erottava sumu nousee
kuin piiskanlyönnillä hänen eteensä. Mutta vaikka hänen kokemuksensa on
vasta-alkajan--kuin pieni mies,--hän tietää nyt joutuneensa oikeaan
paikkaan--rinnukset riisutaan. Hän on ennen voittanut materialistisen
valvejärkensä ja niinikään haaveellisen ja epäluotettavan
uniymmärryksensä, ja nyt hänen käytettävänään on kirkkaampi järki,
terävämpi katse, selvänäköisempi silmä. Hän kokee sitä tajuntaa, jossa
korkeampi minä piilee, vaikkei hän tämän katsetta vielä kohtaa. Ja hän
näkee, että siinä tajunnassa piilee paljon tietoa, että sillä on
menneisyyttä takanaan, vaikka sitä vielä hallitsee sama Pohjan akka
harvahammas, joka oli toisessakin tajunnassa. Tämä aikakausien luoma
inhimillinen pahuus ja tietämättömyys, jonka huostaan hän on ruumiinsa
heittänyt, se nyt kohtaa rohkeata etsijää ikäänkuin kysyen, mitä hänellä
täällä on tekemistä. Ja silloin osottaa etsijä, että hän on oikealla
tolalla, että hän on oikeasta päästä alottanut. Hän ei säpsähdä eikä
pelästy. Koko sielunsa voiman hän kerää yhteen ja laulaa ilmi ikuisen
kaipuunsa. Mahtava on hänen laulunsa. »Minä olen ihminen, minä olen se
mikä minä olen. Pois kaikki heikkous, epäröiminen, synti!» Koko hänen
tajuntansa puhdistuu. Hiiden väki poistuu. Paha häipyy hänen
muististaan. Sankarina hän siinä seisoo, voittajana, tietäjänä. Mitä hän
tuosta yhdestä raukasta välittää? Mikä se alhainen pahe on? Ei hän
semmoista itsessään muistakaan. Halveksittava se on, ylenkatsottava.
Pois hän inhoten siitä silmänsä kääntää. Ja voitonvarmana hän
hurmostilassaan huudahtaa: nyt itseni nähdä tahdon.



22.

ILMARINEN.


Mutta Ilmarinen on myös totuudenetsijäsielu, vaikka hänen itsetietoinen
etsimishalunsa herää myöhemmin kuin Lemminkäisen. Hän on toiminnan ja
terveen järjen mies, realisti, vapaa tunteellisuudesta ja
turhamaisuudesta. Hänen ilonsa on aina ollut tehdä työtä, ja hänen jalo
kunnianhimonsa tehdä hyvää työtä. Muita ihanteita hänellä ei ole ja
sentähden hän onkin vailla omaa initiatiivia; ulkoapäin on häntä
yllytettävä uusiin yrityksiin, vaan silloin hän osottautuukin
kunnolliseksi ja kykeneväksi.

Koittaapa vihdoin hänelle kohtalon päivä. Väinämöinen saapuu hänen
luokseen ja kertoo siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa meidän
kuolematon itsemme asuu:

    »Onp' on neiti Pohjolassa,
    Impi kylmässä kylässä,
    Jok' ei suostu sulhosihin,
    Mielly miehi'in hyvihin,
    Kiitti puoli Pohjan maata,
    Kun onpi kovin korea:
    Kuuhut paistoi kulmaluilta,
    Päivä rinnoilta risoitti,
    Otavainen olkapäiltä,
    Seitsentähtinen selältä.»

Ja sitten hän kehottaa Ilmarista neittä noutamaan:

    »Kun saatat takoa sammon,
    Kirjokannen kirjaella,
    Niin saat neion palkastasi,
    Työstäsi tytön ihanan.»

Väinämöinen tässä viittaa Sammon takomiseen, ja me ymmärrämme, että
sillä lausetavalla on nyt personallisempi merkitys, kun luemme Kalevalaa
okkultispsykologisella avaimella, ja myöhemmin tulemme seikkaperäisesti
selvittämään, mitä Sammolla tarkotetaan ihmisen salaisessa kehityksessä.
Tässä yhteydessä, josta nyt on puhe, Sammon takominen selvästi
merkitsee, että kykenee itse omin neuvoin irtaantumaan päivätajunnastaan
ja tietoisesti siirtymään sisätajunnan maailmaan. Lemminkäinen ei tähän
kyennyt. Hänen tajuntansa nousi haltioihinsa itsestään ja äkkiarvaamatta
(kuten aina alussa käykin). Kykeneekö nyt siihen Ilmarinen? Tuskin,
runosta päättäen. Mutta Ilmarinen on kuullut, että asia on vaarallista
laatua, että ihmisen voi käydä hullusti, jos hän tajuntansa
salamaailmoihin yrittää. Sentähden hän ei tunne halua lähteä Pohjan
neittä kosimaan, vaan vastaa melkein pilkallisesti Väinämöiselle:

    »Ohoh vanha Väinämöinen,
    Joko sie minun lupasit
    Pimeähän Pohjolahan
    Oman pääsi päästimeksi,
    Itsesi lunastimeksi!
    En sinä pitkänä ikänä,
    Kuuna kullan valkeana
    Lähe Pohjolan tuville,
    Sariolan salvoksille,
    Miesten syöjille sioille,
    Urosten upottajille.»

Mutta Väinämöinen ei hellitä. Sillä hänen kauttansa toimii Ilmarisen
kohtalo. Hän ikäänkuin kääntää puheen muuanne ja herättää Ilmarisen
uteliaisuuden:

    »Viel' on kumma toinen kumma,
    Onp' on kuusi kukkalatva,
    Kukkalatva, kultalehvä
    Osmon pellon pientarella;
    Kuuhut latvassa kumotti,
    Oksilla otava seisoi.»

Kun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin
ja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen
tajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän
verrattain helppo »pyörremyrskyn avulla» siirtää se hetkeksi pois
fyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten
selviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen
on käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi
tulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja
Ilmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata
kuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun
keskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee
kunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän
ilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi
itsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä
tähän pystyn.

Ja hän sai nähdä Pohjan tytön.

Huomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on
tulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen
taivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan
valmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan
epäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja
sentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä
hänelle tulemaan pitää.

Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että
Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen
oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti
itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden
hän--Lemminkäinen--ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti
katsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin,
että vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin
haltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän
järkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten
maailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen
herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen
muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on,
mukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).

Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on
samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja
moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa.
Vasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon--se kaiho, joka ei
voi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse
löydetty,--ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä
kosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti
ihana impi heti suostu hänelle tulemaan. »Suorita ensin ansiotyöt, että
näen, rakastatko minua.» »Ansiotyöt» ovat okkultiskäytännöllisesti
katsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on
samalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi
minä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman
valmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se
tulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin
Lemminkäiseltä!

On kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa.
Alkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia
ansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää
etsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava,
että Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan
ansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli
karmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän
onnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut
sattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja
uhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).

Ilmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja
rehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.

Nyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä »ansiotyöt» ovat.



23.

ANSIOTYÖT.


Ansiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto,
suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta,
Lemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua
Tuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten
edellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja
»häihin valmistautumista», ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet,
kolme »taloa» eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja
sisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava--ja siinä ansiotyöt ovat.

Ensimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä?
Hiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala.
Mitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli
valvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme
lähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme,
ymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi,
kyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.

»Hiihtää Hiiden hirvi» merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden
hirvi on nopsajalkainen--mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä,
maisema on siis talvinen--kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka
sydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös »Hiiden» hirvi,
koska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen
innostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea
(13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että
Jumalalta ja ryhtyy »hiljalleen hiihtelemään», taipuu ajatus ja antautuu
käskettäväksi (14: 1-270).

Ilmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:

    »...Kun sa kynnät kyisen pellon,
    Käärmehisen käännättelet
    Ilman auran astumatta,
    Vaarnojen värisemättä;
    Senpä Hiisi ennen kynti,
    Lempo varsinki vakoili
    Vaarnaisilla vaskisilla,
    Auralla tuliterällä,
    Oma poikani poloinen
    Heitti kesken kyntämättä.»

»Kyinen pelto» on loogillinen ymmärrys, sillä sen on »Hiisi ennen
kyntänyt», se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja
saanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan »oma poika», ihmisen
personallinen minä sitä »kyntänyt», koettanut sitä hyötyyn ja hyvään
päin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä
loppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä »ilman auran astumatta»,
ymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä
otettava.

Ilmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän
saattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän
voi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan
neidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse
välttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii
keinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt
intuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on
noudatettava. Näin kuuluu neuvo:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen!
    Aura kultainen kuvoa,
    Hopeinen huolittele!
    Sillä kynnät kyisen pellon,
    Käärmehisen käännättelet.»

»Tao kultainen aura», s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn
avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja
tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen
minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla
kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on
nostettava »kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle». Mutta pukeudu
samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi
kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja
valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä
mietiskelyä kesken (19: 59-74).

Ilmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean
tehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa
herraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:

    »...Kun sa tuonet Tuonen karhun,
    Suistanet suen Manalan
    Tuolta Tuonelan salosta,
    Manalan majan periltä;
    Sata on saanut suistamahan,
    Tullut ei yhtänä takaisin.»

»Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka
Hiien nurmien periltä»--kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.

Tämä on nyt toisen »talon» eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi
pääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi
ja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että
unitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on
pelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota
tiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt
ihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka
ruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen
siitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin
Kalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin
raatelevat pedot. »Älä karhua vitsalla lyö», sanoo sananlaskukin, johon
voisimme lisätä: »silloin kun se nukkuu.» Ja kuitenkin tämän tajunnan
puhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle.
Tunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti
mietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on
mielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.

Kun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Takoja iänikuinen!
    Teräksestä tehkös suitset,
    Päitset rauasta rakenna
    Yhellä vesikivellä,
    Kolmen kosken kuohumilla,
    Niillä tuonet Tuonen karhut,
    Suistanet suet Manalan.»

Asiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava
koski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä
keskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään
se järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun
tämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on
kuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä
todellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan
päätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa
unimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa
aavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).

Jälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse
sisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan
Lemminkäisestä kerrottaessa:

    »...Kun ammut joutsenen joesta,
    Virrasta vihannan linnun,
    Tuonen mustasta joesta,
    Pyhän virran pyörtehestä,
    Yhellä yrittämällä,
    Yhen nuolen nostamalta.»

Samansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:

    »...Kun saat suuren suomuhau'in,
    Liikkuvan kalan lihavan
    Tuolta Tuonelan joesta,
    Manalan alantehesta
    Ilman nuotan nostamatta,
    Käsiverkon kääntämättä;
    Sata on saanut pyytämähän,
    Tullut ei yhtänä takaisin.»

Tämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on
niin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle
immelle.



24.

TUONELAN JOUTSEN.


»Tuonelan joutsenen ampuminen» tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.

Ymmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen
yrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua
sisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.

Okkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen
luokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta
pysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet
ja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt,
ominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä
esitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja
tunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan
tietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai
hirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan
varsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka
tietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät
ajatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3)
tavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan,
johon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.

Samalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja
hänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on
lähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin
ajatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan;
päivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin
riippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta
minästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin
unitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista
kauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla
kuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista
lähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan,
luonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä--aivan
oikein--tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa
ruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen
välityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen
hermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä,
että jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee
meidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.

Ja kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään
täydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti
käytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia
voimia--kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen,--vaan
siten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja
vaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta,
välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta,
omanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.

Tämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa
ilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen,
että mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus
vaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis
myös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa
ansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme,
joka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.

»On ammuttava Tuonelan joutsen», sanoo Kalevala, »Tuonen mustasta
joesta, pyhän virran pyörtehestä.» Näillä sanoilla, jotka lukijamme
mielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä--sillä mitä tekemistä
on tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa?--osottaa
runo itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot.
Ensinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä
suhteessa kuolemaan, koska ne--paitsi että henkisen kehityksen kannalta
itse ovat tuomitut kuolemaan--saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään
uudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä
Tuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.

Mikä on nimittäin »Tuonen musta joki»? Kuten kreikkalaisten Styx se on
raja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten.
Kuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset
ulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me
voimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää
yhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin
sisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän
maailman kanssa. »Tuonen joki» on siis samalla raja ja juopa
valvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on
»musta», koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta
äkkiä--ulkonaisesta tai sisäisestä syystä--syöksymme sisätajuntaan,
sanotaan, että olemme »tainnoksissa», emmekä mitään herätessämme muista;
samaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme
syvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat,
profetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei
ole ollut tajutonta--ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta
valvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli »Tuonen
mustan joen» yli.[46]

Koska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin
sen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä
tietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on
hyville ominaisuuksillemme--emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan
ja tappamaan,--mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme
ja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi
saata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut
vain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen
itsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.

Mutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen »yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta» ja vielä: on saatava suuri suomuhauki »ilman
nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä». Tällä Kalevala ilmeisesti
viittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia
tapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä
tajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala
ainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on
välttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea
ymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.

Minkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden
tietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme
hänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa
Tuonelan joella se »märkähattu karjanpaimen», jonka hän Pohjolaan
tullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli
sanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa
Lemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin
kohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja
ylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa
luonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne
taivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman
sydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista
hyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja
ylenkatseen mahdollisuudet?

Lemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että
hän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään
ansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan
joutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen,
joka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa
mahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan
sisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei
vieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.

Me voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. »Ampua Tuonelan joutsen»
merkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka
sydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun
tämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin
uudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen.
Lemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa
sydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti
Kalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille
etsijöille--tulisieluille varsinkin--se terottaa mieleen
jälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin
Lemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän
uudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät
uudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden,
ja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme
uudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.

Ilmarisen ansiotyössä »hauki» niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen
oivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja
morsian auttaa:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Ellös olko milläskänä!
    Taop' on tulinen kokko,
    Vaakalintu valke'inen!
    Sillä saanet suuren hau'in,
    Liikkuvan kalan lihavan
    Tuonen mustasta joesta,
    Manalan alantehesta.»

Eikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi:
»älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet
toiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle
muodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä,
ole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.»

Ilmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä
oman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa--kuten buddhalaiset
sanovat--auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen
Jumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä,
joka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen
(19: 185-318).

Ilmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään
viettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.



25.

POHJOLAN HÄÄT.


Pohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä
kera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka
se mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja
suurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan
siitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia
tapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön
kanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti
liittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden
valmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:

    Silloin Pohjolan emäntä
    Pani kutsut kulkemahan,
    Airuhut vaeltamahan,
    Ise tuon sanoiksi virkki:
    »Ohoh piika pikkarainen,
    Orjani alinomainen!
    Kutsu rahvasta kokohon,
    Miesten joukko juominkihin,
    Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
    Sokeatki, vaivaisetki,
    Rammatki, rekirujotki,
    Sokeat venehin soua,
    Rammat ratsahin ajele,
    Rujot re'in remmätellös!
    Kutsu kaikki Pohjan kansa,
    Ja kaikki Kalevan kansa,
    Kutsu vanha Väinämöinen
    Lailliseksi laulajaksi,
    Elä kutsu Kaukomieltä,
    Tuota Ahti Saarelaista!»

Nämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme
Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä
lähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä »laaullista
laulajata, kunnollista kukkujata», samoin kuningas pahastuu siitä,
etteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: »mene
kiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja
rammat ja sokeat ja ontuvat» ja vielä uudelleen: »mene teille ja
aitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni
täyttyisi.»[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta
Lemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan,
joka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin
silmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän
molempien vertausten takana.

Pohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon
Pohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen »korkeampi minä» on
hänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta »alempi» eli
»personallinen minä» on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen
»uudestasyntymätön» ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän
on vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli
»yksilöllinen» minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija
eli »kosintaretkeläinen» käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus
tuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan--silloin nim., kun
sisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se
kosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa
ansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt
merkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona
kuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä;
päinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään
ollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman
välille, ikuinen »yhteys Jumalan kanssa» on saatu aikaan, joka tekee
hänelle nyt mahdolliseksi toden teolla »tutkia Jumalan hengen
syvyyksiä», uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta,
kuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie--ja
samalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.

Tehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen
korkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen
totuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.

Ennen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen
todellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen
moninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se »realinen minä»,
josta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta
oppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan,
tunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan
realisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita
hän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut,
tunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että
tavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole
häntä itseään. Siten kehittyy hänessä »formalinen minä»
subjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä
saa sisältönsä.

Ennen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia
teorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja
pahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä
hetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla
sitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin
on totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä
vihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän
tietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha
hänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy
tulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa
hänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä
kohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja
voiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.

Kuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan
häissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki
muistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku
teorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat,
vaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei
ole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset
elämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita
ihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja
joita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä
yksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä
vastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja
puutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä
ylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen
ymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten
silmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat
taikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee
totuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus
häälaulua laulaa:

    Siinä lauloi Väinämöinen,
    Pitkin iltoa iloitsi,
    Naiset kaikki naurusuulla,
    Miehet mielellä hyvällä
    Kuuntelivat, kummeksivat
    Väinämöisen väännätystä,
    Kun oli kumma kuulianki,
    Ime ilmanki olian.

Voiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun
valtaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen
rakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni
kaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen
mahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa
luojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien
olennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi.
Kuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu
Väinämöisen häävirren loppusäkeissä:

    »Mitäpä minusta onpi
    Laulajaksi, taitajaksi,
    En minä mitänä saata,
    En kuhunkana kykene;
    Oisi luoja laulamassa,
    Suin sulin sanelemassa,
    Luoja laulun lauleleisi,
    Lauleleisi, taiteleisi.
    Laulaisi meret mesiksi,
    Meren hiekat hernehiksi,
    Meren mullat maltahiksi,
    Suoloiksi meren someret,
    Lehot laajat leipämaiksi,
    Ahovieret vehnämaiksi,
    Mäet mämmikakkaroiksi,
    Kalliot kanan muniksi.
    Lauleleisi, taiteleisi,
    Saneleisi, saatteleisi...
    Annap' ainaki Jumala,
    Toisteki totinen luoja,
    Näin näissä elettäväksi...
    Näissä Pohjolan tuvissa...
    Jotta päivin lauleltaisi,
    Illoin tehtäisi iloa
    I'ällä tämän isännän,
    Elinajalla emännän!»

Kun totuuden etsijä on läpikäynyt Pohjolan häiden valtavan kokemuksen,

ei hän enää voi epäillä elämän tarkotusta eikä hän voi olla jumalaansa
uskomatta. Hän on saanut tuntea oman jumalallisuutensa ja hän tietää,
että sama jumalallisuus on kätkettynä jokaisen ihmislapsen sieluun.
Mutta sumuun voi hänen järkensä peittyä, ja hän voi unohtaa olevansa
yhtä jumalallisen minänsä kanssa.



26.

KULTAINEN NEITO.


Kun totuuteen pyrkijä on solminut pyhän liiton korkeamman minänsä
kanssa, kutsutaan häntä hindulaisissa pyhissä kirjoissa »kodittomaksi
vaeltajaksi» (_parivraadshaka_), joka muistuttaa Jeesuksen sanoja:
»Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen
Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.»[50] Teosofisissa kirjoissa
selitetään tällä tarkotettavan, että ihminen, joka on vihkiytynyt
korkeampaan minäänsä, on todella koditon maan päällä, sillä hänen
varsinainen kotinsa on jo jumalallisen itsensä taivaallisessa tilassa ja
maallisessa elämässään hän on vain kuin lähettiläs, joka »täyttää
taivaallisen Isänsä tahdon». Hänellä ei ole eikä hän halua täällä
»pysyväistä kotia», sillä missä tahansa hän ihmiskuntaa palvellen voi
täyttää Jumalan tahdon, siellä on hänen kotinsa. Hindulainen nimitys ja
Jeesuksen yllä toistetut sanat eivät siis sisällä mitään valitusta, vaan
tuovat ilmi säännön.

Niin totta kuin tämä onkin, voidaan asiaa katsoa myös toiselta kannalta,
ja mielestämme Kalevala kertomuksessaan tuo esille toisiakin puolia
henkisesti vihityn ihmisen psykologiasta. Kalevala kertoo, kuinka
Pohjolan häitten jälkeen nuori pari siirtyy Ilmarisen kotiin, missä
Pohjan neidolle valmistetaan pysyväinen olosija. Vaikka siis toisin
sanoen liitto ylemmän ja alemman välillä solmitaan Pohjolassa eli
sisätajunnassa, valmistetaan ylemmälle varsinainen koti eli sija
Ilmarisen päivätajunnassa. Päivätajunnassaan ihmisen tietysti täytyy
kyetä olemaan yhtä korkeamman minänsä kanssa. Niin onkin alussa laita.
Ensimäiset ajat vihkimyksen jälkeen ihminen elää autuaan onnellisena ja
tuntee itsensä turvatuksi niinkuin se, joka on saanut oman kodin
itsellensä laitetuksi. Mutta sitten tulee katastroofi: korkeampi minä
häviää näkyvistä.

Tämä tapahtuu joko samassa elämässä tahi ainakin ihmisen syntyessä
uudestaan maan päälle. Kun ihminen jälleen ruumistuu, ei hänellä ole
uudessa päivätajunnassaan itsetietoista muistoa vihkimyksestään:
sanomaton kaiho ja ikävä vain, syvä sääli kärsiviä kohtaan ja varma
tunne siitä, että on jotakin kadottanut, joka olisi saatava takaisin.
Kalevala on kuvannut tätä tapahtumaa Pohjan neidin kuolemaksi ja
Ilmarisen siitä aiheutuvaksi suruksi. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että
37 runo alkaa uutta lehteä Ilmarisen elämänkirjassa, että itse asiassa
nyt on kysymys uudesta Ilmarisen inkarnatsionijaksosta:

    Se on seppo Ilmarinen
    Naista itki illat kaiket,
    Yöt itki unettomana,
    Päivät einehettömänä,
    Aamut aikaisin valitti,
    Huomeniset huokaeli,
    Kun oli kuollut nuori nainen,
    Kaunis kalmahan katettu;
    Eipä kääntynyt käessä
    Vaskinen vasaran varsi,
    Kuulunut pajasta kalke,
    Yhen kuuhuen kululla.

Ihminen on todella tässä tilassa omituisessa asemassa. Hän on uusi
personallisuus, joka ei tiedä vanhoista mitään, mutta hänen
sisätajunnassaan asuva yksilöllinen minänsä on kokenut rakkauden suuren
vihkimyksen ja pyrkii nyt alinomaa osallisuuteen uuden
personallisuutensa päivätajunnasta. Tämä herättää voittamattoman kaihon
jumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä
ihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä
ponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa
teiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista
hänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.

Meillä onkin täysi oikeus kysyä: eikö luonto näin aseta ihmistä samaan
kosintaretkeläisen asemaan, jossa hän oli, ennenkuin oli puhdistuksen
tien kulkenut? Eikö tämä ole taaksepäin kulkua kehityksessä? Eikö se ole
vääryyttä inhimillisesti katsoen? Minkätähden kaikki ponnistukset ja
kaikki saavutukset, jos niiden hedelmä kuitenkin katoaa ihmisen käsistä?

Emme suinkaan tahdo luontoa sokeasti puolustaa. Ulkonaisesti katsoen
ihminen aina menettää jotakin kuolemassa, s.o. levätessään. Kuolema on
yksilön elämässä mitä uni on personallisuuden. Jos taiteilija esim.
valmistelee suurempaa taideteosta, katkaisee lepo joka kerta hänen
työskentelyään eikä hän levon jälkeen heti saa langan päästä kiinni.
Kuta taitavampi hän on, sitä nopeammin käy langan etsintä, mutta
elämässä ja luonnossa vallitsee ajottaisuuden ja periodisiteetin
syyklinen laki, jota ihminen ei voi muuttaa. Kalevalakin on tätä
tosiseikkaa selvästi painostanut. Pohjan neidin omakseen voittaminen
edellyttää, että ihminen on suorittanut määrätyn työn: hän on takonut
mystillisen Sammon. Tämä merkitsee: hänen on onnistunut--joko ennen
varsinaista puhdistustaan taikka sitten ansiotöittensä ohella--päästä
sisätajuntaansa, siis näkymättömään maailmaan, päivätajuisena eli
itsetietoisena, niinkuin Ilmarinen joutui Pohjolaan ensin Väinämöisen
toimesta, myöhemmin omalla taidollaan. Sammon taonta tässä
mystillis-psykologisessa merkityksessä on välttämätön ennen vihkimystä.

Mutta kun onnellisen avioliiton päätyttyä Ilmarinen jälleen astuu
näyttämölle, kerrotaan, että Sampo yhtäkaikki on jäänyt Pohjolaan! Siis
Ilmarisen on täytynyt joko unohtaa, miten takominen käy päinsä, tai hän
on uudestaan ruumistunut maan päälle ja luonnollisista syistä estetty
muistamasta.

Onko tämä nyt luonnon puolelta vääryyttä vai saatammeko katsoa asioita
toiselta kannalta? Toinen näkökanta onkin itse asiassa tarjona.

Vaikka kerran vihittynä on siis Ilmarisen edessä työ, josta hän ei vielä
itsekään ole tietoinen: Sammon hankinta Pohjolasta, eli jos niin
tahdomme sanoa, Sammon takominen uudestaan päivätajunnassa. Se on toisin
sanoen päivätajunnan laajentamista sisätajuntaan päin eli paremmin
sisätajunnan saattamista päivätajuisen itsetietoiseksi yhä suuremmassa
ja suuremmassa määrässä.

Nyt on väärinkäsitys tarjona: voisimme luulla, että sisätajunta
astuessaan vihkimyksessä korkeampana minänä päivätajuntaan olisi sillä
askeleellaan tyhjentänyt itsensä eli kokonaan ilmaissut itsensä
päivätajuiselle minälle; voisimme myös luulla, että sisätajunta
»jumalallisena» minänä on muuttumaton tekijä, joka ei kehity eikä kasva.
Tämä olettamus on erehdyttävä. Vihkimyksessä personoituu päivätajuntaan
ainoastaan osa sisätajunnasta, sillä jumalallinen itse on rajaton. Ja
kaukana siitä, että korkeampi minä ei voisi kehittyä, se onkin
varsinaisesti tämä sisätajunta, joka niittää hedelmän kaikesta
kehityksestä: kuolemattomana olentona sen edessä on rajattoman kasvun
mahdollisuudet. Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja
sisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain
pyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on
sisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että
korkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas
olisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään
siitä. Tämä on miltei yleinen sääntö, koska vihityn yksinään on sangen
vaikea ymmärtää asioita edeltäkäsin. Ainoastaan suuren ja viisaan
opettajan läsnäollessa voi kehitys käydä päinsä nopeasti. Mutta
tavallinen sääntö on, että ruumistus kuluu ruumistuksen perästä näissä
ponnistuksissa, ja kehityksen laki täten vaatii, että vihitty kadottaa
tiedon vihkimyksestään ja syntyy uudestaan maan päälle--että Ilmariselta
kuolee Pohjan neiti...

Ensi alussa Ilmarinen ei siis aavistakaan, että häntä odottaa suuri
tehtävä: Sammon hankinta. Hän ei todellisuudessa koko Sammosta mitään
tiedä. Hän vain antautuu surunsa ja kaipauksensa, s.o. yksinäisyyden
tunteen, säälin tunteen ja maailmansurun valtaan. Mutta ei ylen pitkiksi
ajoiksi:

    Seppo naisetta elävi,
    Puolisotta vanhenevi;
    Itki kuuta kaksi, kolme,
    Niinpä kuulla neljännellä
    Poimi kultia mereltä,
    Hopeita lainehilta;
    Keräsi kekosen puita,
    Kolmekymmentä rekoista,
    Puunsa poltti hiililöiksi,
    Hiilet ahjohon ajeli.

Jo herää toiminnanhalu Ilmarisessa. Onhan muuallakin surevia. Maailma on
täynnä kärsimyksiä. Ehkä hän voisi oman tuskansa unohtaa, jos hän
ryhtyisi työhön, jos hän jotakin loisi. Ehkä hän löytäisi rauhansa
jälleen, jos hän antaisi kaiholleen muodon, jos hän loisi ihanteensa
itsestään ulos:

    Otti noita kultiansa,
    Valitsi hopeitansa
    Syksyisen uuhen verran,
    Verran talvisen jäniksen,
    Työnti kullat kuumentohon,
    Ajoi ahjohon hopeat,
    Pani orjat lietsomahan,
    Palkkalaiset painamahan.
    Orjat lietsoi löyhytteli,
    Palkkalaiset painatteli
    Kintahattomin kätösin,
    Hatuttoman hartioisen;
    Itse seppo Ilmarinen
    Ahjoa kohentelevi,
    Pyyti kullaista kuvaista,
    Hopeista morsianta.

Ja nyt Kalevalassa seuraa tuo omituinen ja tuttu kertomus kultaisen
neidon taonnasta.

Se tietenkin tuo mieleemme kreikkalaisen tarun Pygmalionista, joka oli
kuvanveistäjä ja marmorista veisti itselleen ihanan naisen kuvan:
Galatean. Pygmalion rakastui Galateaansa, ja koska marmoripatasas oli
kylmä ja eloton, rukoili hän jumalilta apua ja elämää kuvalleen. Jumalat
suostuivat, Galatea tuli eläväksi, ja Pygmalion ylen onnelliseksi.

Niin ei kuitenkaan käynyt Ilmariselle ja hänen kultaiselle
morsiamelleen, mutta näemme kohta, että Kalevalan kuvaus on
psykologisesti oikea, sopien täydellisesti mystilliseen kokonaisuuteen,
jota kreikkalainen taru tässä yhteydessä ei tekisi.

Kultainen neito ei heti valmistu. Ensimäisellä kerralla työntäytyy
ahjosta uuden Kalevalan mukaan uuhi eli lammas, vanhan Kalevalan mukaan
miekka; toisella kertaa syntyy pitkän puuhan jälkeen uuden Kalevalan
mukaan varsa, vanhan mukaan ori. Vasta kolmannella kerralla valmistui
kultainen neitonen. Edellisillä kerroilla »muut hyvin ihastuivat»,
muttei Ilmarinen itse, viimeisellä Ilmarinen oli tyytyväinen, muut
»pahoin peljästyivät».

Tässä on mielestämme kuvattu luovan neron toimintaa, taiteen, tieteen,
filosofian, uskonnon, politiikan ja millä alalla tahansa. Ihminen nousee
sotaan maailman vääryyttä vastaan tai hän luo esim. jonkun ihanan
taideteoksen. Tunnustusta ja kunniaa hän saavuttaa maailman puolelta,
mutta tyhjäksi hänen rakastava sydämensä jää, sillä sitä maailma ei
ymmärrä. Lopulta hän luulee keksineensä keinon millä sydäntänsä
tyydyttää: hänen tulee luoda omasta personallisuudestaan semmoinen
täydellinen ihmisolento, joka kuvastaa salattua ihannetta ja jota koko
maailma voi rakastaa. Täydellisyyden vaatimus herää hänen jäsenissään:
»minä tahdon olla täydellinen, vanhurskas personallisuus». Ja hän ryhtyy

jättiläistyöhön:

    Siitä seppo Ilmarinen
    Takoi kullaista kuvoa,
    Takoi yön levähtämättä,
    Päivän pouahuttamatta;
    Jalat laati neitoselle,
    Jalat laati, käet kuvasi:
    Eipä jalka nousekana,
    Käänny käet syleilemähän.
    Takoi korvat neiollensa,
    Eipä korvat kuulekana;
    Niin sovitti suun sorean,
    Suun sorean, sirkun silmät,
    Saanut ei sanoa suuhun,
    Eikä silmäin suloa.

Työn hedelmä ei tyydytä. Morsian on kaunis, mutta eloton. Pian Ilmarinen
huomaa, että hänen sydämensä jää tyhjäksi, vaikka hänen oma
personallisuutensa on niin moitteettoman siroksi muovaeltu, että sillä
on kaikki siveelliset hyveet:

    Siinä seppo Ilmarinen
    Heti yönä ensimmäisnä
    Kyllä peitettä kysyvi,
    Vaippoja varustelevi,
    Kahet, kolmet karhuntaljat,
    Viiet, kuuet villavaipat
    Maata kera puolisonsa,
    Tuon on kultaisen kuvansa.
    Se oli kylki kyllä lämmin,
    Ku oli vasten vaippojansa;
    Ku oli nuorta neittä vasten,
    Vasten kullaista kuvoa,
    Se oli kylki kylmimässä,
    Oli hyyksi hyytymässä,
    Meren jääksi jäätymässä,
    Kiveksi kovoamassa.

Ilmarinen oli siis erehtynyt, suuresti erehtynyt. Ja mikä oli hänen
erehdyksensä? Se sama, josta edellä mainitsimme: hän yritti luoda
muotoa, lopullista muotoa, oman sisäisen tajuntansa elävälle hengelle ja
siis sen upeata kasvua rajottaa. Hän lankesi siihen syntiin, josta
varotetaan käskyssä: älä tee itsellesi kuvia Minusta, sillä Minä olen
sinun jumalasi. Kaikki täydellisyyskuvat, joita ihminen luo, ovat
rajotuksia, ovat epäjumalankuvia. Elämä itse etsii muotonsa ilman
ihmisen koskematta.

Ilmarinen itse säikähti: enhän minä osaakaan mitään tehdä tällä
moitteettomalla personallisuudellani. Mitä, jumalani, minun on tehtävä?

    Viepi neien Väinölähän;
    Sitte sinne tultuansa
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    »Oi sie vanha Väinämöinen,
    Tuossa on sinulle tyttö,
    Neiti kaunis katsannolta...»

Ja viisas, jonka ääni on yhtä Ilmarisen oman sisimmän tunteen kanssa,
sanoo:

    »Oi on seppo veikkoseni;
    Tunge neitosi tulehen,
    Tao kaikiksi kaluiksi...
    Ei sovi minun su'ulle,
    Ei minullen itselleni
    Naista kullaista kosia,
    Hopeista huolitella.»

Ei tarvitse elämä eikä elämän Jumala ulkonaisesti täydellisiä
personallisuuksia. Epäjumalankuvat ovat olemassa sitä varten, että niitä
rikottaisiin.

    Kylmän kulta kuumottavi,
    Vilun huohtavi hopea.



27.

POHJAN NEIDON NUOREMPI SISAR.


Mutta vielä Ilmarinen lankesi toiseen erehdykseen, josta hänellä
niinikään oli oppia ja hyötyä.

Tavotellessaan personallista ja siveellistä täydellisyyttä,
uudistaessaan täten tietämättään puhdistuksen tien ansiotöitä, Ilmarinen
alkoi tehdä merkillisiä havaintoja unielämänsä suhteen. Samalla tavalla
kuin hänelle kosintaretkeläisenä oli tapahtunut--vaikkei hän tietysti
sitä muistanut,--alkoi hänen unitajuntansa nytkin kirkastua ja hänen
unennäkönsä kävivät ihmeteltävän eläviksi ja sisältörikkaiksi. Ja vielä
niihin säännönmukaisesti liittyi piirre, joka enimmin hämmästytti
Ilmarista. Tämä piirre oli seuraava: ensin Ilmarinen tunsi unissaan,
nukkuessaan olevansa aivan samalla tavalla oma itsensä kuin päivälläkin;
hän saattoi tehdä havaintoja, ajatella, hillitä itseään, suorittaa
tekoja ja tehdä päätöksiä aivan kuin valveilla; ja sitten hän vähitellen
huomasi omaavansa ruumiin samoinkuin päivälläkin, vaikkei se ollut hänen
fyysillinen ruumiinsa; tämän nukkuvan fyysillisen ruumiinsa hän
nimittäin joskus saattoi nähdäkin; mutta uusi ruumis mikä hänellä oli
käytettävänään, oli kevyt ja niin hienon hieno, että hän sillä huomasi
osaavansa kulkea vaikka seinän läpi; tämä hänen yöllinen
käyttövälineensä oli samannäköinen kuin päiväruumis, vieläpä sillä oli
samanlaiset vaatteet.

Ilmarinen ei näihin seikkoihin tuhlannut paljon ajatusta, niin kauan
kuin hänellä oli muuta mielessä; sen johtopäätöksen hän vain veti
kokemuksistaan, että tämmöisessä hienossa yöruumiissa noidat ja tietäjät
kai »Lapissa kävivät», tämmöistä välinettä kai käyttivät »loveen
langetessaan.»[51]

Mutta kun Ilmarinen oli väsynyt siveellisen mallikelpoisuuden
tavotteluun ja huomannut, että se oli tyhjää, silloin hänen mielensä
kääntyi näihin yöllisiin havaintoihinsa ja hän rupesi niiden johdosta
miettimään. »Koska olemuksessani piilee tuommoisia salaperäisiä
mahdollisuuksia, tahdon ruveta niitä tutkimaan ja kehittämään. Sillä
tiellä pääsen sen totuudenelämän, sen jumalanrauhan perille, jota
halajan.»

Kalevala ei kerro mitään tästä välikohtauksesta, näistä Ilmarisen
havainnoista, sillä se olisi realistista esitystapaa ja Kalevala verhoo
totuuden vertauskuvien huntuun. Pyhiä kirjoja saa yleensä lukea niin,
että tietää, mitä rivien välistä on poisjätetty.

Kalevala heittäytyy heti keskelle uutta seikkailua ja ryhtyy kertomaan,
miten Ilmarinen yritti sisätajunnastaan etsiä sisältöä elämälleen
sisätajunnan »nuoremman sisaren» eli unitajunnan välityksellä, toisin
sanoen: miten Ilmarinen lähti Pohjolaan kosimaan Pohjolan emännän
nuorempaa tytärtä:

    Tuop' on seppo Ilmarinen,
    Takoja iän-ikuinen
    Heitti kultaisen kuvansa,
    Hopeisen neitosensa;
    Pisti varsan valjahisin,
    Ruskean re'en etehen,
    Itse istuvi rekehen,
    Kohennaikse korjahansa.
    Lähteäksensä lupasi
    Sekä mietti mennäksensä
    Pyytämähän Pohjolasta
    Toista Pohjolan tytärtä.

Kalevalan kertomuksesta päättäen 38:nnessa runossa Ilmarinen nyt
hyvinkin muistaa entisen liittonsa Pohjan tytön kanssa. Louhen
ensimäinen kysymys, kun hän Ilmarisen näkee, koskee tyttärensä,
Ilmarisen puolison, eloa ja oloa »miniänä miehelässä, naisena
anoppilassa». Mutta muistakaamme, että Kalevala näennäisesti esittää
asioiden tapahtuneen yhdessä ja samassa Ilmarisen elämässä, ja silloin
esteettinen kokonaisvaikutus vaatii yhtä ja toista semmoista, joka
realistisesta kuvauksesta putoisi pois tai olisi toisenmuotoista. Saamme
siis sivuuttaa runossa ne kohdat, jotka puhuvat Ilmarisen entisestä
puolisosta, ja pystytellä itse pääjuonessa.

Kun Ilmarinen pyytää Pohjolan emännältä nuorempaa tytärtä puolisokseen,
saa hän kieltävän vastauksen; ja kun hän kääntyy tytön itsensa puoleen
tuvassa, laulaa lapsi lattialta:

    »Neitonen, sinä sisari,
    Elä sulho'on ihastu,
    Elä sulhon suun pitohon,
    Eläkä jalkoihin jaloihin!
    Sulholl' on suen ikenet,
    Revon koukut kormanossa,
    Karhun kynnet kainalossa,
    Veren juojan veitsi vyöllä,
    Jolla päätä piirtelevi,
    Selkeä sirettelevi.»

Neitonen itse vastaa Ilmariselle:

    »En lähe minä sinulle,
    Enkä huoli huitukoille...
    Onpa tässä neitosessa
    Paremmanki miehen verta,
    Kaunihimman varren kauppa,
    Korkeamman korjan täysi,
    Paikoille paremmillenki,
    Isommille istuimille,
    Ei sepon sysi-sioille,
    Miehen tuhmaisen tulille.»

Mutta Ilmarinen ei hellitä. Hän turvautuu väkivaltaan, kun muu ei auta:

    Saa'utti tytön samassa,
    Käärälti käpälihinsä,
    Läksi tuiskuna tuvasta,
    Riepsahti rekensä luoksi,
    Työnnälti tytön rekehen,
    Koksahutti korjahansa,
    Läksi kohta kulkemahan,
    Valmistui vaeltamahan,
    Käsi ohjassa orosen,
    Toinen neien nännisillä.

Ilmariselle ei kuitenkaan koitu mitään iloa tästä väkivaltaisesta
teostaan. Pitkin matkaa tyttö itkee ja valittaa, sättii ja sadattaa, ja
Ilmarisella on täysi työ keksiä rauhallisia vastauksia tytön
herjasanoihin. Kun he yöksi saapuvat kylään, onkin mies väsynyt ja
nukahtaa sikeään uneen. Ja sillä aikaa

    Toinen naista naurattavi
    Mieheltä unekkahalta.

Aamulla havattuansa Ilmarinen oivaltaa morsiamensa uskottomuuden, ja
koska ei hän itsekään vielä ollut tyttöä omistanut, suuttuu hän »moiseen
morsiameen» ja laulaa hänet »lokiksi luo'olle lokottamahan». Itse hän
sitten alla päin, pahoilla mielin matkaa takaisin omille maille.

Kaikessa näennäisessä ja vaikuttavassa realismissaan tämä on sattuva
allegorinen kuvaus Ilmarisen psyykillisistä ponnistuksista.

Kun hän unitajunnan viittoomaa psyykillistä tietä pitkin ryhtyy
herättämään ruumiissaan uinuvia salaperäisiä kykyjä ja voimia, antautuu
hän leikkiin, josta viisaat aina ovat ihmislapsia varottaneet. Kuten
lapsi lattialta laulaa, Ilmarinen on vielä tässä suhteessa kuin karhu;
hänellä ei ole sitä järkeä ja sitä tietoa, millä hän voisi noita uusia
kykyjä hallita. Ja ilman inhimillisen viisasta ohjausta psyykilliset
kyvyt ovat todella kuin Pohjolan nuorempi tyttö, ilkeitä, omavaltaisia,
petollisia. Ne lupaavat paljon: »meidän nimemme on selvä- ja
kaukonäköisyys, valta luonnonvoimien ja ihmisten yli, me viemme sinut
jumalien salaisiin neuvotteluihin ja tuomme sinulle maan päältä kaikki
mitä halajat.» Mutta ne vievät ihmisen perikatoon, ellei hän ole niiden
herra.

Ilmarinen herättää fyysillisessä ruumiissaan esim. selvänäköisen ja
-kuuloisen aistin, joka on seuraavaa laatua: hänen eteensä avautuu
tuonela ja kalman valtakunta, jossa kuolleet ikävissään tai tuskissaan
asuvat; nämä ryntäävät nyt kaikki hänen luoksensa, mikä mitäkin apua
pyytäen; toisella on jokin asia järjestettävä maan päällä ja pyytää
Ilmarisen myötävaikutusta; toisella on halu vielä tuntea ruumiillisia
nautinnontunteita ja hän rukoilee Ilmarista polvillaan, että tämä edes
hetkeksi lainaisi hänelle ruumistaan; toisella on tukala olla tuonelassa
ja pyytää, että Ilmarinen auttaisi häntä sieltä pois pääsemään. Pitkin
päivää näitä onnettomia kerääntyy Ilmarisen ympärille eivätkä anna
hänelle hetken rauhaa. Hänen sydämensä uhkuu sääliä ja hän koettaa
poloisia auttaa, mutta huomaa pian, että tämä on mahdotonta: ensiksi
avunpyytäjien paljouden takia, toiseksi sentähden, että hänen oma
oikeudentuntonsa usein joutuu ristiriitaan heidän vaatimustensa kanssa.
Ja kun hän ei heitä auta, he useinkin kiroovat häntä ja koettavat häntä
monella tavalla kiusata!

»Mihin olenkaan joutunut», hän itsekseen huudahtaa, »paholaisten
seuraan! Mitä minun on tehtävä?» Ja silloin hän ymmärtää, että vika
onkin hänen omassa selvänäköisyydessään, ja sielunsa koko voimalla hän
koettaa siitä vapautua, loihtia sitä itsestään pois, ja siinä
onnistuukin.

Ilmarinen ei osaa herättämiään kykyjä hallita, mutta hän pelastuu niiden
käsistä. Minkätähden? Sisäisen totuuden- ja oikeudentuntonsa nojalla.
Tämä sisäinen tunto on hänellä synnynnäisenä perintönä vihkimyksestään.
Sen nojalla siis, että Ilmarinen ennen on läpikäynyt suuren henkisen
kokemuksen, joka on istuttanut rakkauden hengen hänen sydämeensä, sen
nojalla hän nyt pelastuu ja välttää »psyykillisyyden vaaran». Kuinka
toisin taas käy niille monille, jotka ilman tämän henkisen kokemuksen
taustaa pyrkivät itsessään herättämään yliaistillisia voimia![52]

Ilmarinen, jonka sielu on rakkaudelle vihitty, ei voi joutua pahan
valtaan. Erehtyä hän saattaa, ja tämäkin kokemus on kova, mutta hädän
hetkellä hänen intuitsioninsa hänet pelastaa. »Tapanko teidät?», hän
ensin ajattelee saatuaan silmänsä auki. »Ei», hän vastaa itselleen, »ei
väkivaltaa totuuden miekalla. Laulanpa teidät vain pois tajunnastani ja
muistostani» (38: 262-286). Hän hylkää unitajunnan houkutukset ja palaa
vanhaan tuttuun päivätajuntaansa.

Kotimatkalla Väinämöinen tulee tiellä vastaan ja kysyy hienolla ivalla:

    »Veli seppo Ilmarinen!
    Minne heitit naisen nuoren,
    Kunne kuulun morsiamen,
    Kun sa tyhjänä tuletki,
    Aina naisetta ajelet?»

Mutta Ilmarinen vastaa harmistuneena laulaneensa »mokoman naisen meren
luo'olle lokiksi.»

Ja nyt on aivan kuin lukisimme rivien välistä vähän muutakin.
Väinämöinen, viisas tietäjä, mestari tulee vihdoinkin kamppailevan
sielun luokse ja puhuu sille, ei ivalla, vaan säälillä: »oi sielu, yhäkö
luulet yksin käyväsi? Etkö jo saa silmiäsi auki sille tosiseikalle, että
oikea Pohjan tyttö jo on sinun omasi? Etkö muista viettäneesi häitä
Pohjolassa? Etkö tiedä, että jo olet yhtä korkeamman itsesi kanssa?
Katso: johan olet Pohjolassa käynyt, johan olet Sammon takonut!»

Ja Väinämöinen kysyy Ilmariselta:

    »Veli seppo Ilmarinen,
    Mit' olet pahoilla mielin,
    Kahta kallella kypärin
    Pohjolasta tullessasi?
    Miten Pohjola elävi?»

Ilmarisessa heräävät muistot ja hän vastaa: »todella, sisätajuntani
salamaailmassa kaikki on hyvin, sillä siinä totuuden tieto piilee eikä
unitajunnan psyykillisyydessä»--Kalevalan sanoilla:

    »Mi on Pohjolan eleä!
    Siell' on Sampo jauhamassa,
    Kirjokansi kallumassa:
    Päivän jauhoi syötäviä,
    Päivän toisen myötäviä,
    Kolmannen kotipitoja.
    Jotta sanon, kun sanonki,
    Vielä kerta kertaelen:
    Mi on Pohjolan eleä,
    Kun on Sampo Pohjolassa!
    Siin' on kyntö, siinä kylvö,
    Siinä kasvo kaikenlainen,
    Siinäpä ikuinen onni.»

»No niin», huomauttaa tähän Väinämöinen, »etkö sinä nyt ymmärrä, veli
Ilmarinen, että Sampo se on Pohjolasta haettava! Oikeat sinulla aikeet
oli, kun psyykillisiä kykyjäsi rupesit herättämään, mutta menetelmäsi
oli väärä. Ei uni- vaan sisätajunnasta on Sampo haettava, eikä päiväisen
unitajunnan, vaan salaisen avulla!»

Ja hän virkkaa Ilmariselle runon sanoilla:

    »Ohoh seppo Ilmarinen,
    Lähtekämme Pohjolahan
    Hyvän sammon saa'antahan,
    Kirjokannen katsantahan!»

Se on: nyt on tutkittava sisätajunta ja salainen, näkymätön maailma.
Näkyväisen maailman syvän elämänlain on Ilmarinen jo löytänyt, mutta
näkymätön maailma on vielä tutkimattomana hänen edessään. Ja
näkymättömässä maailmassa yksin piilee tiedon ja vallan salaisuus:
Sampo.



28.

HENGEN MIEKKA.


Väinämöisen ehdotuksen Ilmarinen kyllä mielessään hyväksyy, mutta
huomauttaa samalla matkan vaikeuksista:

    »Ei ole sampo saatavana,
    Kirjokansi tuotavana
    Pimeästä Pohjolasta,
    Summasta Sariolasta;
    Siell' on sampo saatettuna,
    Kirjokansi kannettuna
    Pohjolan kivimäkehen,
    Vaaran vaskisen sisähän,
    Yheksän lukon ta'aksi;
    Siihen juuret juurruteltu
    Yheksän sylen syvähän,
    Yksi juuri maa-emähän,
    Toinen vesiviertehesen,
    Kolmas on kotimäkehen.»

Kun Väinämöinen tähän vastaa: »tehdään suuri laiva, jolla noudetaan
Sampo», näkyy, että Ilmarinen on taipuisa lähtemään, vaikka hän ehdottaa
maitsekulkua: »vakavampi maisin matka, lempo menköhön merelle» (39:
23-35). Vähän vastahakoisesti Väinämöinenkin tähän suostuu:

    »...Kun et mieline merisin,
    Niin on maisin matkatkamme,
    Rantaisin ratustelkamme!»

»Mutta tao mulle nyt uusi miekka», hän samalla lisää Ilmariselle, »tee
miekka tuliteräinen». Ilmarinen ryhtyi heti työhön, ja raudasta,
teräksestä, kullasta ja hopeasta hän

    Takoi miekan mieltä myöten,
    Kalvan kaikkien parahan,
    Jonka kullalla kuvasi,
    Hopealla huolitteli.

Väinämöinen tarkastaa uutta miekkaa, katselee ja kääntelee, kysyy: »onko
miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?» (39: 93-100) ja huomaa
niin olevan:

    Olipa miekka miestä myöten,
    Kalpa kantajan mukahan,
    Jonka kuu kärestä paistoi,
    Päivä paistoi lappeasta,
    Tähet västistä välötti,
    Hevonen terällä hirnui,
    Kasi naukui naulan päässä,
    Penu putkessa puhusi.
    Tyytyväisenä Väinämöinen
    Sylkytteli miekkoansa
    Vuoren rautaisen raossa,
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    »Jo minä terällä tällä
    Vaikka vuoret poikki löisin,
    Kalliot kaha jakaisin.»

Ja ennen matkalle lähtöä Ilmarinen sitäpaitsi pukeutuu »rautapaitoihin
ja teräsvöihin» (39: 115-126).

Mitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei
ole vaikea käsittää. Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: »Sentähden
pankaat päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä
tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä... Ja ottakaat
päällenne pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana...»
(6: 13, 17).

Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä
mielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen. Tämän mielikuvan
Ilmarinen luo itselleen toisten vihittyjen opetuksista ja meillekin on
nyt välihuomautus taas tarpeen. Joudumme koskettelemaan mystillisen
psykologian suurempia saavutuksia, ja niin heikot kuin omat kykymme
ovatkin, soisimme, että lukija saisi esityksestämme edes aavistuksen
Kalevalan merkillisestä tiedosta ja viisaudesta näissäkin asioissa.

Totuuteen pyrkijälle, Ilmariselle, alkaa tästä lähtien varsinainen
tiedon tie. Hän tulee nyt »samporetkeläiseksi» eli »sampolaiseksi»,
niinkuin hän ennen Pohjolan häitä oli »kosintaretkeläinen».
Kosintaretkeläisenä hän puhdisti omaa personallisuuttaan ja tuli siten
sopivaksi sulhoksi Pohjan neidolle. Hänen työnsä oli henkisesti katsoen
kielteistä ja passiivista, ehkä saisimme sanoa »naisellista» laatua. Nyt
sitä vastoin hänellä samporetkeläisenä on edessään henkisesti katsoen
täysin »miehellinen», aktiivinen ja positiivinen elämäntehtävä. Olemme
jo nähneet, kuinka alkuvalmistuksissa--»kultaisen neidon taonnassa» ja
»nuoremman Pohjan tytön kosinnassa»--on kysytty tarmokasta
aktiivisuutta, vaikka nekin vielä olivat jonkun verran
puhdistusluontoisia.

Mikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten
jo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta
ruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja
käyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi
laskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee
työtä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen
vaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen,
Jumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee
niinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on
tehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään
luomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta
eli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja
hänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin--ellei heti alussa,
niin joskus, kun aika olisi tullut.

Tähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä.
Ennen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi
fyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on
kuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi
kuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon
minänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen
ruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan
inkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä
saavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle
on tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen
varmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja
ylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon
kuolema ei koske.

Mitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen
fyysillisen ruumiin muuttamista--jonkinlaisten taikakeinojen
avulla--katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin
avulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.

Tässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen
merkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty
itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä
tahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat
luulisi meidän puhuvan perättömiä: »Sillä tämän katoavaisen on
pukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen
kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen
ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se
sana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun
voittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?»[53] Paavali kutsuu
samporuumista »taivaalliseksi» ja »hengelliseksi» ruumiiksi, kuten näkyy
saman epistolan seuraavasta otteesta: »Ja on taivaallisia ruumiita ja
maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas
maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja
toinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin
toisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa
kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään,
voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään
hengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös
hengellinen.»[54] Ja vielä: »Mutta mikä on hengellistä, se ei ole
ensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se
mikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen
ihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat
myöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös
taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on
myös oleva taivaallisen kuva.»[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän
tässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta
(jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali
kuiskaten lisää: »katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki
kuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme...»[56]

Taivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös »aurinkoruumiiksi»
eli »kirjokanneksi», koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin
aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä
(_aura_), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana
haahmo--»Herra taivaasta», _augoeides_, kuten mysterioihin vihityt
kreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]

Tämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine
saavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa
vanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan »vihkimyksiksi»; puhutaan
ensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään,
mitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot
vaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä
ja niin muodoin tiekin on sama.

Muinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa
ihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti
kosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka
päätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin
kosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin
samporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen
onnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain
seikkaperäisesti.

Ne ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa,
eri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä,
kutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto,
3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu.
Veneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota
myös kutsutaan »vesiruumiiksi», kanteleen soitossa sitä hienonnetaan
»ilmaruumiiksi» ja Sammon otossa se muodostuu »tuliruumiiksi», joka
viimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos
maailmaan.[58]

Joka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen
vastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti
psyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan
lähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas
selvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto
erotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen
inhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.

Ehkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät,
kun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä
pidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan
pääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa
eri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty
totuudenetsijä--Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri
puolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä
mutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli
omatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on
Ilmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä
voitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.



29.

VENEMATKA.


Väinämöinen alussa suostuu Ilmarisen pyyntöön, että Pohjolanmatka
tehtäisiin maitse. »Koska et vielä käsitä asiaa, mennään maitse.»
Etsitään siis hevonen, painetaan päähän kullan päitset ja ajaa
ratustellaan »kahen miehen rantamaata» (39: 127-146).

Syy, miksi Ilmarinen epäilee merta ja tahtoo mennä Pohjolaan maitse, on
sangen luonnollinen. Hän on vastikään tehnyt matkoja Pohjolaan,
sisätajuntansa salattuun maailmaan, unitajunnan avulla, ja matkoista
hänellä on ollut vain huolta ja harmia (Pohjan nuoremman neidin
kosiminen). Kuitenkin hän on tehnyt matkansa »maitse» siinä mielessä,
että on säilyttänyt fyysillisen »maaruumiinsa» päivätajuisen minän. Nyt
hän sitä vastoin ymmärtää Väinämöisen tarkottavan »merimatkalla»
toiselta puolen, että päivätajunnasta on luovuttava, toiselta puolen
että on turvauduttava tuohon vaaralliseen unitajuntaan, jonka tähden ei
tule ihmetellä, että Ilmarinen alussa tuntee rohkeutensa pettävän.[59]

Kauas eivät uroot ole ratsastaneet, ennenkuin tapaavat »purren
itkemässä, venosen valittamassa.» Kun Väinämöinen tiedustaa surun syytä,
vastaa vene:

    »...Muut purret, pahatki purret,
    Ne aina sotia käyvät...
    Minä veistämä venonen,
    Satalauta laaittama
    Tässä lahon lastuillani,
    Venyn veistännäisilläni...»

Silloin Väinämöinen pitää kohtausta kohtalon viittauksena ja virkkaa
lohdutellen:

    »Elä itke, puinen pursi,
    Vene hankava havise,
    Kohta saat sotia käyä,
    Tappeloita tallustella!
    Lienet pursi luojan luoma,
    Luojan luoma, tuojan tuoma...»

Ja, kuulustelun jälkeen, josta käy selville, ettei tämä vene ole toisia
ihmeellisempi, Väinämöinen

    Heitti hiekalle hevoisen,
    Painoi puuhun marhaminnan,
    Ohjat oksalle ojenti,
    Lykkäsi venon vesille,
    Lauloi purren lainehille.

Tällä episodilla Kalevala tahtoo kuvata, mikä heräymys tapahtuu
Ilmarisen tajunnassa, kuinka hänen käsityksensä Sammon hankinnasta
muuttuvat ja laajentuvat, ja kuinka unimaailmakin esiintyy hänelle
uudessa valossa.

Veneen valitus on kuin heräävän muistin ääni hänen sielussaan. »Etkö
luota enää minuun, Ilmarinen? Olenhan minä paljon vanhempi sinun
päivätajuntaasi. Päivätajuntasi sait, kun viimeksi synnyit maan päälle,
mutta minut sinä sait Pohjolan häissä. Etkö muista, että olet
vihkiytynyt Pohjolan ihanaan impeen? Etkö muista, että puolisosi ja sinä
olitte yhtä minussa? Etkö muista, että päivätajuntasi yhtyessäsi
Pohjolan impeen kasvoi ja laajeni aivankuin maasta taivaaseen? Missä
tajuntasi silloin liikkui, minkä avulla se toimi? Juuri minun! Sinä
säilytit silloin aivoissasi sen tietoisuuden, mikä sinulla oli minussa;
nyt kun sinulla on uudet aivot, olet unohtanut. Mutta herätä muistosi
uudestaan eloon! Kaikki, jotka konsanaan ovat Pohjan immen saaneet ja
lähtevät sotaan Sammon puolesta, käyttävät veneitä semmoisia kuin minä
olen. En minä ole toisia ihmeellisempi.»

Ilmariselle alkaa selvitä, ettei hänen tarvitsekaan turvautua äskeiseen
vaaralliseen unitajuntaan. Se tajunta ja se tajunnanväline, mikä hänellä
on tarjona, on tosin unimaailmasta kotoisin, mutta tämä ei ole itsessään
vaarallista. Vaara oli siinä, että hän tahtoi siirtää päivätajuntansa
unimaailmaan, kun sitä vastoin unimaailman suurempi tajunta vähitellen
on heräävä päivätajunnassa.

Ilmarinen alkaa muistaa, mikä valtava henkinen kokemus hänellä on
menneisyydessä takanaan, ja hänessä herää aivan kuin uusi luottamus
omiin voimiinsa. Ei hänen tarvitse pelätä mitään tajuttomuutta,
heittäytyessään oman salatajuntansa huomaan. Päivätajunnan takana ei
ammota kuilu, ei tyhjä ja pohjaton avaruus, vaan laajempi tajunta,
suurempi ja syvempi tietoisuus, joka jo ennestään on hänelle tuttu.

Ja Ilmarinen ymmärtää, että Sampoa ei muulla keinoin voi tavotellakaan.
Päivätajunta yksin jätettynä ei omin voimin kykene sitä rakentamaan.
Aurinkoinen ruumis on rakennettava sisästä ja ylhäältäpäin, sen siemen
täytyy jo olla olemassa, siemen, joka aivankuin itsestään kehittyy ja
kasvaa. Ja siemen--se on elämän antama silloin kun ihminen ihmiseksi
syntyi. Mutta siitä siemenestä ihminen tuli tietoiseksi vihkimyksessä.

Nyt ei Ilmarinen enää vastustele sisintä ääntänsä, jonka kautta
Väinämöisen viisaus puhuu. Lykätään vene vesille ja järjestetään se
käyttökuntoon: silloinpa Lemminkäinenkin yhtyy matkaan.

    Siitä vanha Väinämöinen
    Lauloa hyrähtelevi;
    Lauloi ensin laitapuolen
    Sukapäitä sulhosia,
    Sukapäitä, piipioja,
    Saapasjalkoja jaloja;
    Lauloi toisen laitapuolen
    Tinapäitä tyttäriä,
    Tinapäitä vaskivöitä,
    Kultasormia somia.
    Lauloi vielä Väinämöinen
    Teljot täytehen väkeä,
    Ne on vanhoa väkeä,
    I'än kaiken istunutta,
    Kuss' oli vähän sioa
    Nuorukaisilta esinnä.

Tästä näkyy, mikä ihmeellinen vene ja mikä ihmeellinen matka on
kysymyksessä. Väinämöinen laulaa veneen täyteen väkeä; mutta ne eivät
ole tavallisia ihmisiä, jotka muualta tänne olisivat saapuneet, vaan
taikavoimalla näkyviin loihdittuja olentoja--mikä näkyy siitäkin,
etteivät saa venettä liikkeelle. Väinämöinen istui perään ja

    Pani sulhot soutamahan,
    Neiet ilman istumahan;
    Sulhot souti, airot notkui,
    Eipä matka eistykänä.

Samoin kävi neitosten, samoin vanhain, kun he soutivat: matka ei
edistynyt (39: 303-310). Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin

    Jopa juoksi puinen pursi,
    Pursi juoksi, matka joutui,
    Loitos kuului airon loiske,
    Kauas hankojen hamina.

Noin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta
tajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k.
vesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on
kysymys. Jo nimitys »vene» viittaa siihen, että on puhe tunteitten
unimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä »vesi» (kts.
ed. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden
voimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä
olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä
puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten
kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja,
tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta
Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole
puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä
ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn
puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota
sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen,
joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.

Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta
tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita
Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin
kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä
nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta:

Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin
fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella,
edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla--koko ruumis on kuin aistin;
eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä:
sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis
sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka
ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka
puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.

Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon
kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat
ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin,
käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin
sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa--silmä, suu, nokka--on
erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman
jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen
tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien
ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien
j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan
harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen
muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee
jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen
ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.

Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset
ajatuksensa pukeutuvat aina--milloin hän ei itse toista tahdo--ihmisen
muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja
mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos
tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän
ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä
elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin
palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain
asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä
hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.

Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä
voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia
hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia,
paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.

Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee
tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On
aivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen
päivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen
fyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan
veneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän
tutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta,
jota »vedeksi» kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun
eri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja
taivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo
itsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin,
ihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen,
viisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.

Miksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet.
Ilmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy
korkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.



30.

KANTELEEN SOITTO.


Seuraava aste aurinkoruumiin laatimisessa on n.k. ilmaruumiin
organisoiminen eli kuten Kalevala sanoo »kanteleen teko». Tämä ei ole
uusi käyttöväline, vaan vesiruumiin »uudestasyntyminen», sen
varustaminen uusilla kyvyillä, niin että uusi puoli näkymättömästä
maailmasta avautuu ihmisen tutkittavaksi.

Sampolaisten matka kulki rauhallisesti eteenpäin. Heidän onnensa tarttui
toisiinkin näkymättömän maailman olentoihin. Vaka vanha Väinämöinen

    Laski laulellen vesiä,
    Ilon lyöen lainehia.
    Neiet niemien nenissä
    Katselevat, kuuntelevat:
    »Mi lienee ilo merellä,
    Mikä laulu lainehilla,
    Ilo entistä parempi
    Laulu muita laatuisampi?»

Matka kulki »maavesiä, suovesiä ja koskenvesiä». Koskistakin
onnellisesti suoriuduttiin:

    Itse vanha Väinämöinen
    Laskea karehtelevi,
    Laski louhien lomitse
    Noita kuohuja kovia,
    Eikä puutu puinen pursi,
    Vene tietäjän takellu.

Mutta sitten ilmaantui äkkiä este ja tie sampolaisilta nousi pystyyn:

    Äsken tuonne tultuansa
    Noille väljille vesille
    Puuttui pursi juoksemasta,
    Venonen pakenemasta;
    Pursi puuttuvi lujahan,
    Vene vieremättömäksi.

Ja kun estettä tutkittiin, oliko kivi vaiko hako, huomattiin, että vene
istuikin »hauin hartioilla». Ennenkuin etenemme, täytyy meidänkin nyt
tutkia, mikä tämä »hauki» on.

Nimi tuo mieleemme »suuren suomuhauin», jonka Ilmarinen kolmantena
ansiotyönään pyydysti Tuonelan joesta, ja miltei odotamme, että tälläkin
kohden Kalevala kutsuisi jokea »Tuonelan joeksi». »Hauen pyydystäminen»
tarkotti silloin, että Ilmarisen tuli vaikuttaa puhdistavasti
tapoihinsa, kykyihinsä, vaistoihinsa, jotka asuivat sisätajunnassa ja
samalla fyysillisen ruumiin näkymättömässä eetteripuoliskossa. Onkohan
sillä nytkin samporetkellä sama merkitys? On, vaikka Ilmarinen ei nyt
lähestykään sitä päivätajunnan puolelta, vaan sisätajunnan, siis ei
fyysillisessä, vaan näkymättömässä maailmassa. Matka käy sampolaisena
minuudesta alaspäin ruumista kohti eikä päinvastoin niinkuin
kosintaretkeläisenä. Senpätähden saattaa olla viittaamatta siihen, että
hauki on Tuonelan joessa--vaikka se siinä onkin.[60]

Nytkin ovat kysymyksessä tavat, kyvyt, vaistot ja fyysillisen ruumiin
näkymätön eetteripuoli. Liikkuen ja toimien vapaasti vesiruumiissaan
ihminen tarttuu kiinni eetteriruumiin haukeen: mitä tämä on?
Yksinkertaisesti sitä, että hän ei vielä kykene siirtämään salaista
vesiruumistajuntaansa fyysillisiin aivoihin eli päivätajuntaansa. Hänen
itsetietoisuutensa ei vielä ole katkeamattomasti jatkuvainen:
päivätajunnassaan hän on Ilmarinen n:o 1, unitajunnassaan Ilmarinen n:o
2. Tämä Ilmarinen n:o 2 on paljon kehittyneempi ja kyvykkäämpi kuin n:o
1. Se on tietoinen päivätajuisesta--paljon pienemmästä--Ilmarisesta,
mutta päivätajuisella Ilmarisella on vain katkonaisia muistoja
yöllisestä kaksoisveljestään, ja tämän suuremmat kyvyt ilmenevät
päivätajunnassa vain tilapäisinä taikatapahtumina, näkyinä,
ilmestyksinä, inspiratsioneina j.n.e. Unohduksen tuonelanvirta erottaa
yhä päivätajunnan salatajunnasta. Kehityksen kulku kuitenkin vaatii,
että unohduksen este poistetaan: tietoisuus on saatettava
katkeamattomaksi ja yhtämittaiseksi. Vesiruumiin kyvyt, vaistot ja tavat
on saatettava heräämään fyysillisissä aivoissa.

Mitenkä tämä käy päinsä?

Väinämöinen kehottaa ensin Lemminkäistä estettä poistamaan:

    »Veä miekalla vetehen,
    Katkaise kala kaheksi!»

Lemminkäinen vetää miekan vyöltänsä ja

    Veti miekalla meryttä,
    Alta laian laskettavi,
    Itse vierähti vetehen,
    Kourin aaltohon kohahti.

Kun Lemminkäinen näin huonosti onnistui, puuttui Ilmarinen asiaan:

    Tarttui tukkahan urosta,
    Nostatti merestä miehen,
    Itse tuon sanoiksi virkki:
    »Kaikki on mieheksi kyhätty...»

Mutta kun Ilmarinen itse vetää miekkansa läimäyttääkseen kalaa, niin

    Miekka murskaksi mureni,
    Eipä hauki tiennytkänä.

Väinämöinen tulee apuun, ja hänen tulinen totuudenmiekkansa vie hauilta
hengen:

    Siitä vanha Väinämöinen
    Nostalti kaloa tuota,
    Veti haukia ve'estä:
    Hauki katkesi kaheksi,
    Pursto pohjahan putosi,
    Pää kavahti karpahasen.

Nyt vene taas lähtee liikkeelle, ja Väinämöinen ohjaa rantaan, jossa
hauin pääpala keitetään ja syödään murkinaksi (40: 173-204).

Tällä hieman leikillisellä kuvauksellaan Kalevala nähtävästi on tahtonut
painostaa, miten on vaikea tuo fyysillisen aivotajunnan haltuunsaotto ja
tajuttomuusrajan poistaminen päivä- ja salatajunnan väliltä. Ei se käy
kädenkäänteessä: ei ensimäisen innostuksen hetkenä (Lemminkäinen) eikä
uljaan itsetunnon avulla (Ilmarinen), vaan ainoastaan tyystin harkitulla
ja rauhallisella voimanponnistuksella. Mitä nimittäin on tehtävä, jotta
vesiruumis esteettä voisi vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen kautta
aivoihin? On herätettävä fyysillisen ruumiin näkymättömässä
kaksoispuolessa täyteen toimintaan aivoja vastaava voimakeskus, joka
silloin päästää tietoisuuden esteettä läpi; toimien vain
luonnonmukaisesti se on kuin pyörre, joka nielee tajunnan ja ikäänkuin
lyö sen tainnoksiin. Ainoa, joka on oikeutettu ja kyvykäs sitä
herättämään, on »hengen miekka»: selvä käsitys suoritettavasta
tehtävästä, luja usko vaikuttimen epäitsekkyyteen ja kärsivällinen
ponnistus. Miekka suunnataan aivoja vastaavaan keskukseen, »hauen
pääpuoli» syödään, ja salainen tajunta avautuu fyysillisissä aivoissa.
Nyt on ihminen tilaisuudessa päivälläkin käyttämään vesiruumiinsa kykyjä
ja ominaisuuksia. Se mikä ennen oli tilapäistä ja silloin tällöin
ilmoille puhkeavaa, se muuttuu nyt pysyväiseksi ominaisuudeksi. Jos
pyrkijä esim. oli kehittänyt vesiruumiinsa salaista havaitsemiskykyä,
tulee hän nyt todella selvä- ja kaukonäköiseksi; hän ei tahtomattaan
vedä näkymätöntä maailmaa luokseen, niinkuin mediumi tai psyykillinen
henkilö, vaan liikkuu siinä kuin vapaa ja itsensä hallitseva kansalainen
ainakin. Jos hän taas vesiruumiissaan työskennellen entisen luonteensa
nojalla on oppinut seurustelemaan näkymättömän maailman korkeampien
olentojen (jumalien, enkelien, luonnottarien, tietäjien) kanssa ja
vastaanottanut heiltä innostavia vaikutelmia (mikä fyysillisesti on
näkynyt esim. hänen taiteellisesti luovassa toiminnassaan ja yleensä
n.k. nerokkuudesssa), on hän nyt tilaisuudessa aivan kuin vaeltamaan
yhtämittaisessa inspiratsionitilassa--hän aina saa tuntea itsensä
kuninkaaksi ihmisten kesken...

Mutta vielä on vain puolet työstä suoritettu. Vielä on vesiruumis
muutettava ilmaruumiiksi. Kalevala kertookin, kuinka Väinämöinen
katselee ateriasta jääneitä kalanluita kalliolla ja tuumiskelee, mitä
niistäkin voisi tehdä,

    »Noista hau'in hampahista,
    Leveästä leukaluusta,
    Jos oisi sepon pajassa,
    Luona taitavan takojan,
    Miehen mahtavan käsissä?»

Kun Ilmarinen arvelee, ettei tyhjästä mitään tule, vastaa Väinämöinen,
että niistä tulee vaikka kalanluinen kanteloinen, ja ryhtyy itse heti
työhön:

    Laati soiton hau'inluisen,
    Suoritti ilon ikuisen.
    Kust' on koppa kanteletta?
    Hau'in suuren leukaluusta.
    Kust' on naulat kanteletta?
    Ne on hau'in hampahista.
    Kusta kielet kanteletta?
    Hivuksista Hiien ruunan.

44:nnen runon toisinnossa kanteleen koppa tehdään itkevästä koivusta,
joka Väinämöiselle oli surujaan ja murheitaan valittanut. Naulat
kanteleeseensa Väinämöinen saa seuraavalla tavalla:

    Kasvoi tammi tanhualla,
    Puu pitkä pihan perällä,
    Tammessa tasaiset oksat,
    Joka oksalla omena,
    Omenalla kultapyörä,
    Kultapyörällä käkönen.
    Kun käki kukahtelevi,
    Sanoin viisin virkkelevi,
    Kulta suusta kumpuavi,
    Hopea valahtelevi
    Kultaiselle kunnahalle,
    Hopeiselle mäelle;
    Siitä naulat kantelehen,
    Vääntimet visaperähän.

Ja vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee
immen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta
odotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi--ja
saakin:

    Antoi impi hapsiansa,
    Hienoja hivuksiansa,
    Antoi hasta viisi, kuusi,
    Sekä seitsemän hivusta;
    Siit' on kielet kantelessa,
    Ääntimet iki-ilossa.

Ja sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen
soitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta
kuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen
polvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41
ja 44).

Mieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis
muutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä
kantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista
kyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka
runouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen.
Kanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki
mitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt
yhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja
kuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.

Ja ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen
itse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni
vihityn jumalhengessä kuuluu.

Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn
mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi
saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen
kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan
kanssa.

Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan--Logoksen--voiman
ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen
elämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. »Hänessä me elämme, olemme
ja liikumme.» Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan
päällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa
kosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille,
silloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa;
hän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia.
Tämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa
kuolemattomuuden kruunulla.

Kuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He
rakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä,
taiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää
hänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet »ilokivelle,
laulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle» (41: 5-8) ja
antoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä
sävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.

Kun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty »Pyhällä
Hengellä». Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa
ja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on »lahja
ylhäältä». Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. »Tuuli
puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä,
mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on
syntynyt Hengestä.»[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja
Jumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen
puhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin
kerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät
läpi aikojen »muiksi muuttuneina»:

    Helmiksi heristynehet,
    Simpsukoiksi siintynehet,
    Kuningatarten kunnioiksi,
    Valtojen iki-iloiksi.

Eikä sitä kunniaa suoda muille kuin sille, joka on itsensä niin
voittanut kuin Ilmarinen-Väinämöinen, kun hän laulupaadelle istui.

Yhtämittaa ihmiset, tieten ja tietämättään, tahtoen ja tahtomattaan,
vaikuttavat toisiinsa. Heidän vaikutuksensa on milloin hyvä, milloin
paha. Mutta kuolevaista ja haihtuvaa se on siihen päivään saakka,
jolloin Jumala heidän kauttansa vapaasti voi vaikuttaa, jolloin kuolema
on naamionsa heittänyt ja kuolemattomat kasvonsa paljastanut.



31.

SAMMON RYÖSTÖ.


Ennenkuin Sampo eli aurinkoruumis on täysin valmis, on vielä ilmaruumis
muutettava »tuliruumiiksi», ihmisen fyysillinenkin käyttöväline tehtävä
»Jumalan kuvaksi», niin että vihitty tuntee helvetin synkimpiä voimia ja
voi sanoa profetan kanssa: »ja jos vuoteeni laittaisin syvimpään
helvettiin, niin siinäkin olisit sinä, oi Herra».

Fyysillisessä ruumiissa ynnä sen eetterisessä kaksoispuolessa piilevät
näet magian eli tiedon ja vallan syvimmät salaisuudet, ja ennenkuin
pyrkijä oli niitäkin hankkinut, ei muinaissuomalainen viisaus pitänyt
häntä täydellisenä tietäjänä. Koska joitakuita näistä voimista voidaan
herättää itsekkäissä tarkotuksissa, ilman varsinaista henkistä
kehitystä, ainoastaan tarmokkaalla itsekidutuksella, kutsutaan niitä
myös (mustan) noituuden eli mustan magian voimiksi.

Ymmärrämme tämän, jos muistamme, että ihmisen koko olemus on mikrokosmos
eli pienoiskuva siitä aurinkokunnasta, jonka jäsen hän on, ja että hänen
fyysillinen ruumiinsa siis korrespondeeraa kosmoksen suuren ruumiin
kanssa. Voimme sanoa, että samoinkuin ihmisen järki on osa Logoksen
järjestä, heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen aivot
elimenä vastaavat maailmanaivoja ja Jumalankin puhdas järki voi niitä
käyttää; samoinkuin ihmisen rakkaus on osa Jumalan rakkaudesta,
heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen sydän elimenä vastaa
maailman sydäntä ja Jumalankin rajaton sääli voi sen kautta ilmetä.
Mutta ihmisen ruumiissa piilee elimiä, jotka tavallaan ovat
voimakkaampia kuin pää ja sydän, esim. vatsa ja sukupuolielimet. Vatsa
sanoo: minä tarvitsen ravintoa, ja pään täytyy sitä palvella.
Sukupuolielimet sanovat: me tahdomme jatkaa sukua, ja sydän rientää
niitä palvelemaan. Ainoastaan noidaksi pyrkijä sanoo heti päälle: sinä
et saa palvella vatsaa, ja sydämelle: sinä et palvele sukuelimiä, sillä
te molemmat palvelette vain minua, joka olen teidän herranne. Tietäjäksi
pyrkijä tyydyttää vatsansa tarpeita sillä tavalla, että se mielellään
palvelee päätä, ja asettaa heti alussa sukuelimensä sydämen
palvelukseen, mutta ei tekeydy itse ei päänsä eikä sydämensä herraksi,
vaan etsii sitä totuutta, jota hänen päänsä voisi palvella, ja sitä
Jumalan rakkautta, johon hänen sydämensä uppoutuisi. Lopulta kuitenkin
tietäjän täytyy tutkia sekä vatsaa että sukuelimiä ja voittaa ne uudella
tavalla, päästäkseen siten niiden kosmillisten voimien yhteyteen, joita
ne vastaavat. Ja sama on laita toisten fyysillisten elinten ja
korrespondensien. Eikä saa ajatella, että ne ovat »alempia» kuin pää ja
sydän, ei saa niitä halveksia eikä leimata »eläimellisiksi». Luonnossa
ei ole ylempää eikä alempaa, ei parempaa eikä huonompaa; sen suuressa
taloudessa kaikki on hyvää, jokainen asia omalla paikallaan tarkotustaan
vastaava. Ja jos ne arvoasteihin luokitella tahtoisimme, voisimme
päinvastoin kutsua »alempia» voimia »korkeammiksi», koska ne ovat
syvemmällä ja vaikeammin voitettavissa. Sentähden sanotaankin, että
mustan magian eli noituuden voimat ovat viimeiset, jotka valkoinen
tietäjä itselleen hankkii...

Draamallisen jännittävällä tavalla kuvaa Kalevala 42:ssa runossa
tuliruumiin muodostamista, Sammon lopullista omakseenottamista, joka
valkoisessa magiassa tapahtuu sisästäpäin, näkymättömän maailman
puolelta.

Selvällä merellä soudettuna saapuu tietäjän vene Pohjolaan. Uroot
astuvat tupaan, ja Pohjolan emäntä kysyy, mikä miehillä on asia.
Väinämöinen vastaa heti suoraan:

    »Sammosta sanomat miesten,
    Kirjokannesta urosten;
    Saimme sampuen jaolle,
    Kirjokannen katselulle.»

»Ei Sampoa jaeta», kiirehtii Pohjan akka sanomaan:

    »Ei pyyssä kahen jakoa,
    Oravassa miehen kolmen.»

»Kun et anna toista puolta, viemme Sammon kokonaan», päättää
Väinämöinen, ja Louhi tuosta pahastuneena kutsuu talon miehet aseihin.

Mutta Väinämöinen istuu kanneltaan soittamaan ja vaivuttaa soitollaan
Pohjolan väen uneen. Sitten lähtevät uroot Sampoa anastamaan

    Pohjolan kivimäestä,
    Vaaran vaskisen sisästä,
    Yheksän lukon takoa,
    Takasalvan kymmenennen.

Väinämöinen laulaa hyrähtelee, Ilmarinen voitelee lukkoja ja saranoita,
ja vahvat ovet ponnahtavat auki.

    »Oi sie lieto Lemmin poika,
    Ylimmäinen ystäväni,
    Mene sampo ottamahan,
    Kirjokansi kiskomahan!»

kehottaa Väinämöinen, ja Lemminkäinen koettaa kiskoa Sampoa maasta,
mutta sen juuret ovat yhdeksän sylen syvässä, eikä Lemminkäinen sitä
irti saa, ennenkuin hän Pohjolan vahvavartaloisella härällä on kyntänyt
Sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet.

Kun sitten Sampo on onnellisesti viety purteen, lähtevät uroot kulkemaan
kotia päin, iloiten ja hyvällä mielellä. Lemminkäisen tekisi mieli
laulaakin, mutta Väinämöinen selittää, ettei ole hyvä laulaa, ennenkuin
koti näkyy. Vielä on vaaroja tarjona (42: 123-268)...

Jos sanoisimme, että Pohjolan häissä ja etenkin vesiruumiin
muodostamisessa ihmisen sydän on annettu Jumalalle, voisimme sanoa, että
ilmaruumiin luominen antaa Jumalalle ihmisen pään. Jotta ihminen
kokonaan ja läpeensä olisi »pyhän hengen temppeli», on nyt siis vielä
vallotettava Jumalalle ruumiin muut elimet. Tämä ei ole helppo tehtävä,
niinkuin Kalevalankin kertomuksesta näkyy. Sampo eli aurinko­ruumis on
fyysillisessä ruumiissa kätketty yhdeksän sylen syvyyteen ja yhdeksän
eli kymmenen lukon taakse. Todellisuudessa on jo kaivettu esiin ainakin
kaksi Sammon juurta: sydämen ja päälaen, vaikkei runo esteettisistä
syistä ole sitä maininnut, mutta vielä on jälellä: ristiluun, navan,
pernan j.n.e. Nämä ovat eetteriset voimakeskukset ja niitä vastaavat
sympatisen hermoston ganglionit eli hermokimput fyysillisessä ruumiissa.
Yhdeksän à kymmenen porttia taas ovat ruumiin yhdeksän (kymmenen)
»aukkoa» (indialaisissa kirjoissa kutsutaan ihmisen ruumista »yhdeksän
portin kaupungiksi»): korvat, silmät, sieraimet, suu, peräsuoli ja
sukuelin (kaksi aukkoa toisella sukupuolella).

Kun Väinämöinen soitollaan nukuttaa Pohjolan väen ja samaten laulullaan
Ilmarisen avulla avaa yhdeksät portit, tarkottaa tämä herrauden saamista
fyysillisten aistinten yli. Ruumiilla on oma tajuntansa eikä pyrkijä
pääse sen herraksi, ellei hän kohtele sitä elävänä olentona. Mutta
suurta on saada aistimensa niin valtaansa, että niitä sulkee, kun
tahtoo, ja avaa, kun tahtoo: ei näe, ellei tahdo, ei kuule, ellei tahdo
j.n.e. Sillä jos antaa Jumalan nähdä, on ihmisen näkö lakkautettava; jos
lainaa korvansa luojalle, on oma kuulo pyyhittävä.

Kun Lemminkäiselle annetaan tehtäväksi tuoda Sampo kivimäestä
päivänvaloon, tarkottaa tämä, että tällä kertaa tulee rakkauden
elähyttää ruumiin kaikkia voimakeskuksia ja hermokimppuja. Tämä tapahtuu
n.k. »käärmetulen» avulla, ja Kalevala kutsuu tulta »Pohjolan hyväksi
häräksi», painostaen tällä nimityksellään sitä mahtavaa voimaa, mikä
käärmetulessa piilee; sillä kun ihmisessä herää fyysillinen käärmetuli,
valtaa hänet alussa semmoinen voiman tunne, että hän kirjaimellisesti
ymmärtää Jeesuksen sanat: »minä olen maailman voittanut» ja yhtä
kirjaimellisesti roomalaisen runoilijan lauseen: _si illabatur orbis
ille, impavidum ferient ruinae_--niin voittamattomaksi, niin
pelottomaksi, niin vahvaksi tuntee hän itsensä. Pian hän tietysti oppii
erittelemään, mikä tunteessa on illusionia[62].

Ainoastaan rakkaus (Lemminkäinen) on oikeutettu tätä voimaa herättämään
ruumista läpäiseväksi, muuten se voima vastustamattomasti vetää ihmisen
mustaan noituuteen, s.o. käyttämään yliluonnollista kykyään itsekkäihin
tarkotuksiin.

    Ja kun Väinämöinen heti Sammon saatua käskee sitä viemään kotia päin
    »Nenähän utuisen niemen,
    Päähän saaren terhenisen,
    Siellä onnen ollaksensa,
    Ainian asuaksensa...»

tarkotetaan sillä, että Sampo eli valmiiksi muodostettu aurinkoruumis ei
ole fyysillisen päivätajunnan oma, vaan päinvastoin: Sampo on
näkymättömässä maailmassa, se on sisätajunnassa, vaikka se on otettu
fyysillisen ruumiin kätköistä, pitkin matkaa luotu ja rakennettu
kaikissa eri muodostuksissaan fyysillisen ruumiin avulla ja sen
aineksista, ja fyysillinen tajunta on sen nöyrä palvelija.

Suuri työ on loppuun suoritettu, ja ken iloitsisi siitä enemmän kuin
ihminen, joka sen on suorittanut?

    Siitä vanha Väinämöinen
    Läksi poies Pohjolasta,
    Läksi mielellä hyvällä,
    Iloten omille maille.



32.

VIIMEISET EPÄILYKSET.


Väinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa,
ennenkuin »omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi» (42: 267-268),
sillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat
samporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan
oli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu
hypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta
nyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui
puolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo
oli viety,

    Louhi Pohjolan emäntä
    Tuo tuosta pahoin pahastui,
    Katsoi valtansa vajuvan,
    Alenevan arvionsa...

Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä
valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja
vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun
aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen
ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen
ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja
tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt
häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys
voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan
nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden
voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan
välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja
onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen
suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien
edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja
turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman
retkeläisiä merellä ahdistamaan.

Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja
himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja
vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan
kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun
hyökkäävät.

    Ututyttö, neiti terhen,
    U'un huokuvi merelle,
    Sumun ilmahan sukesi,
    Piti vanhan Väinämöisen
    Kokonaista kolme yötä
    Sisässä meren sinisen
    Pääsemättänsä perille,
    Kulkematta kunnekana.

Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi
purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä
parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman
voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä
on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit?
Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla!
Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle
nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut?
Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä
pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu,
ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei
oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä
sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:

    Yön kolmen levättyänsä
    Sisässä meren sinisen,
    Virkki vanha Väinämöinen,
    Itse lausui, noin nimesi:
    »Ei ole mies pahempikana,
    Uros untelompikana
    U'ulla upottaminen,
    Terhenellä voittaminen.»
    Veti vettä kalvallansa,
    Merta miekalla sivalti,
    Sima siukui kalvan tiestä,
    Mesi miekan roiskehesta,
    Nousi talma taivahalle,
    Utu ilmoillen yleni,
    Selvisi meri sumusta,
    Meren aalto auteresta,
    Meri suureksi sukeutui,
    Maailma isoksi täytyi.

Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:

    Oli aikoa vähäinen,
    Pirahteli pikkarainen,
    Jo kuului kova kohina
    Viereltä veno punaisen,
    Nousi kuohu korkeaksi
    Vasten purtta Väinämöisen.

Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja
Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:

    Iku-Turso Äijön poika
    Vieressä veno punaisen
    Nosti päätänsä merestä,
    Lakkoansa lainehesta.

Tämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka
vanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan
syvyydestä. »Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä
luulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä
pidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten
jumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja
mikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus,
jota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden,
jota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä
haaveet ihmiskunnan nostamisesta!»

Ihminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön,
jonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Saipa korvat kourihinsa,
    Korvista kohottelevi,
    Kysytteli lausutteli,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    »Iku-Turso Äijön poika!
    Miksi sie merestä nousit,
    Kuksi aallosta ylenit
    Etehen imehnisille,
    Saanikka Kalevan poian?»

Ankaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on
uskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso
tunnustaa, että hänellä oli mielessä »surmata suku Kalevan, saa'a sampo
Pohjolahan», luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä
saa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut
tehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on:
säästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus
säästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta
maailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja
kieltää häntä enää aalloista ylenemästä.

    Senpä päivyen perästä
    Ei Turso merestä nouse
    Etehen imehnisille,
    Kuni kuuta, aurinkoa,
    Kuni päiveä hyveä,
    Ilman ihailtavata.

Toinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa
kulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen
ei ennen ollut nähnyt:

    Nousi tuulet tuulemahan,
    Säät rajut rajuamahan;
    Kovin läikkyi länsituuli,
    Luoetuuli tuikutteli,
    Enemmän etelä tuuli,
    Itä inkui ilkeästi,
    Kauheasti kaakko karjui,
    Pohjoinen kovin porasi.
    Tuuli puut lehettömiksi,
    Havupuut havuttomiksi,
    Kanervat kukattomiksi,
    Heinät helpehettömiksi;
    Nosti mustia muria
    Päälle selvien vesien.

Tämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka
säästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. »Etkö sinä, joka tahdot
viisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana?
Etkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon
hirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille
opettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua
kirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat
hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi
tunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta
raivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella
ja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat
kulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät
heidän vihansa ja heidän vainonsa!»

Ilmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei
itku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen
kanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja
korjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.

Niinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei
kuulemastaan, ei näkemästään välitä. »Olkoon kohtalon koura kuinka kova,
olkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on
kuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan
käteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota
kohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.»



33.

VIIMEINEN TAISTELU.


Viimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden
enkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo
»taivaisesta taistelusta» heijastuisikin maalliseen elämään, saaden
täällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.

Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee
sielussaan kauhistuen lopullista uhria. »Ota pois minulta tämä kalkki»,
hän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä:
»kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.»

Kalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla
niin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon
koko kuvaus (säkeet 23-101):

    Vaka vanha Väinämöinen
    Laskevi sinistä merta,
    Itse tuon sanoiksi virkki,
    Puhui purtensa perästä:
    »Oi sie lieto Lemmin poika,
    Ylimmäinen ystäväni,
    Nouse purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan ravaha,
    Katsaise etinen ilma,
    Tarkkoa takainen taivas,
    Onko selvät ilman rannat,
    Onko selvät vai sekavat!»

Lemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. »Selvä on», hän
ilmottaa, »pieni pilvi vain on pohjoisessa».

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    »Jo vainen valehtelitki;
    Ei se pilvi ollekana,
    Pilven lonka lienekänä,
    Se on pursi purjehinen;
    Katso toiste tarkemmasti!»

Lemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana,
haavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.

    Sanoi vanha Väinämöinen:
    »Jo vainen valehtelitki;
    Havukoita ei ne olle,
    Eikä kirjokoppeloita,
    Ne on Pohjan poikasia;
    Katso tarkoin kolmannesti!»

Ja kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä
ja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, »sata miestä soutimilla,
tuhat ilman istumassa.»

    Silloin vanha Väinämöinen
    Jo tunsi toet totiset...

Ja enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei
Pohjolan pursi saavuttaisi.

    Souti seppo Ilmarinen,
    Souti lieto Lemminkäinen,
    Souti kansa kaikenlainen;
    Lyllyivät melat lyhyiset,
    Hangat piukki pihlajaiset,
    Vene honkainen vapisi;
    Nenä hyrski hylkehenä,
    Perä koskena kohisi,
    Vesi kiehui kelloloissa,
    Vaahti palloissa pakeni.

Pohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan
soutovene, ja vanha Väinämöinen

    Jo tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan...

Väinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa
hänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi,
hän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan
taikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi
ajautuisi. Niin kävikin:

    Tulla puikki Pohjan pursi,
    Halki aallon hakkoavi,
    Jopa joutuvi karille,
    Puuttui luottohon lujasti;
    Lenti poikki puinen pursi,
    Satakaari katkieli,
    Mastot maiskahti merehen
    Purjehet putoelivat
    Noiksi tuulen vietäviksi,
    Ahavan ajeltaviksi.

Louhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun
huomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän
mietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka »toinen
siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli». Aseellisen väkensä
ottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla
hätyyttämään kalevalaisia.

    Jo tulevi Pohjan eukko,
    Lintu kumma liitelevi,
    Harteista kuin havukka,
    Vaakalintu vartalolta.
    Yllättävi Väinämöisen,
    Lenti purjepuun nenähän,
    Vaatevarpahan rapasi,
    Päähän pielen seisotaikse;
    Oli pursi päin puota,
    Laiva laioin kallistua.

Ilmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta
Väinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut
Sammon jaolle. »En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala», huutaa
Louhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.

Nyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:

    »Maahan miehet, maahan miekat,
    Maahan untelot urohot,
    Sa'at miehet siiven alta,
    Kymmenet kynän nenästä!»

Väinämöinen näkee lopun lähestyvän:

    Vaka vanha Väinämöinen,
    Tietäjä iän-ikuinen
    Arvasi ajan olevan,
    Tunsi hetken tulleheksi...

Hän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä,
niin ettei jää kuin yksi »sakarisormi».

    Pojat siiviltä putosi,
    Melskahti merehen miehet,
    Sata miestä siiven alta,
    Tuhat purstolta urosta;
    Itse kokko kopsahtihe,
    Kapsahutti kaaripuille,
    Kuni puusta koppeloinen,
    Kuusen oksalta orava.

Mutta voi! »Sormella nimettömällä» Louhi tavottaa Sampoa ja

    Sammon vuoalti vetehen,
    Kaatoi kaiken kirjokannen
    Punapurren laitimelta
    Koskelle meren sinisen;
    Siinä sai muruiksi sampo,
    Kirjokansi kappaleiksi.

Pohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!

Kuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden
Sampo uudestaan menetettiin?

Taistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti
selittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta
näkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se
pitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta
kysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka
saavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta
vaaraa ja vaikeutta kestetty,--miksi se vielä kerran menetetään, miksi
se pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme
Kalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon
takonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse
asiassa ollut suuri tappio?

Tässä kohden Kalevala--avattuna mystillispsykologisella
avaimella--kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja
viisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon
ehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan
osattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä
ikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa
ole. Kalevala olisi edustanut hyvää--tietenkin,--mutta Pohjolan olisi
kohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja
kadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin
olisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus
sai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.

Kun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä
korkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo--viisauden lähde, onnen
tuoja--ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä
tahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he
taistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he
erottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin
työnsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista?
Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko
pahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla
tietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan
pääsisi siihen paistamaan?

Ei, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan
rajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja
vielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi
kalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin
että kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan.
Täten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy:
täydellisen uhrautuvaisuuden!

Ainoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä,
voi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi
maan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalla ja kuoli
ristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.

Syvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja
iloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot
kuljettelivat maihin Sammon siruja:

    Vaka vanha Väinämöinen
    Näki tyrskyn työntelevän,
    Hyrskyn maalle hylkeävän,
    Aallon rannalle ajavan
    Noita sampuen muruja,
    Kirjokannen kappaleita.
    Hän tuosta toki ihastui,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    »Tuost' on siemen sikiö,
    Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    Tuosta kasvu kaikenlainen,
    Tuosta kuu kumottamahan,
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille!»

Ja Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa
menettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:

    »Anna luoja, suo Jumala,
    Anna onni ollaksemme,
    Hyvin ain' eleäksemme,
    Kunnialla kuollaksemme
    Suloisessa Suomen maassa,
    Kaunihissa Karjalassa!»

Täten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys
vihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa
elämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli
vaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia
vaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi
vasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo
enää ehjänä esiinny.

Nyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa
aurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan
ikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty?
Missä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile
vielä suurempi mysterio?

Ja me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi
takaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti
menetetään, voitetaan jälleen. »Ken henkensä menettää, hän saa
iankaikkisen elämän.»

Samporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi
viittaa Väinämöisen sanoilla:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen Sammon saattajaksi...»

Ja jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan?
löydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti
silloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää
taistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan
puolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle,
sanoen: »en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä
ja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun
sisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni
lähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se
siunaukseksi muuttuisi!»

Tämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana
tulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.

Tunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu
realistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus
kuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee
kuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä
kenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta,
kun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä
tuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa
riemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala
aavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana
ihmetapahtumana.



IV.

KALEVALAN MAGIAA.

OKKULTISHISTORIALLINEN AVAIN.



34.

MITÄ MAGIALLA TÄSSÄ TARKOTAMME.


Magialla ymmärretään tavallisesti noituutta eli taikuutta, jolla
aikaansaadaan toivottuja tuloksia aineellisen elämän alalla nopeammin ja
varmemmin kuin luonnollisilla keinoilla. Sitä kutsutaan hyväksi eli
valkoiseksi, jos sen avulla tavotellaan hyötyä ja etua itselleen tai
ystäville, pahaksi eli mustaksi taas, jos sitä käytetään toisten
vahingoittamiseksi.

Allan Menzies sanoo suomeksi v. 1910 ilmestyneessä kirjassaan
»Maailmanuskonnot»: »Jokaisessa raakalaisuskonnossa on joku määrä
_taikuutta_, käytetään taikakeinoja, joiden avulla luullaan voitavan
vaikuttaa tulevaisiin asioihin tai saada edeltäpäin tietoa niistä.
Kehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa
luonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että
hänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella
tavalla vaikuttaa luonnon kulkuun. Hän jäljittelee sellaista, jota hän
luulee tapauksien syyksi, ja odottaa siten saavansa aikaan samallaisia
tuloksia; hän käyttää valtaansa, jonka hän luulee henkien yli omaavansa,
pakottaakseen niitä täyttämään hänen toivomuksiaan. Tai hän käyttää
esineitä, joissa hän luulee jonkun salaisen voiman piilevän, sillä
tavalla, että hän laskee siten saavansa toivotun tuloksen aikaan.
Taikausko tulee siten tekemisiin sekä henki-uskon että satunnaisten
esineiden palvelemisen kanssa, siis sekä animismin että fetishismin
kanssa. Heimon keskuudessa on tavallisesti _erityinen henkilö_, joka
tuntee nämä asiat ja pystyy niitä käyttämään.»[63]

Tuntuu siis melkein kuin prof. Menzies asettuisi valistusajan kannalle
magian ja mystiikan suhteen ja leimaisi niitä paljaaksi taika- ja
harhauskoksi. Tieteellisesti oikeammalla ja varovaisemmalla kannalla on
prof. Heinrich Schurtz laajassa, suomeksi v. 1915 ilmestyneessä
teoksessaan »Kulttuurin alkuhistoria», sanoessaan: »Nykyajan tutkija on
saanut ratkaistavakseen sangen vaikeita ongelmia. Tarkempi perehtyminen
hypnotismiin on osoittanut, ettei pelkkä kielteinen kanta ja rikkirepivä
»skepsis» riitä, vaan että suurella osalla siitä, mikä luonnonkansoissa
esiintyy mystiikkana, on tieteellisesti todistettava pohja ja perus.
Siten on kuoliniskun saanut esim. se mukava katsomus, että kaikki
shamaanit ja poppamiehet olivat taitavia ilveilijöitä ja
silmänkääntäjiä.»[64]

Suomalaiset ja lappalaiset ovat aina ympärillä asuvien kansojen mielestä
olleet mahtavia noitia ja velhoja, ja tietysti näillä on ollut syytä
uskoonsa. Ei millään kristityllä kansalla liene säilössä niin paljon
kaikenkaltaisia lukuja ja loitsuja kuin on meidän kansallamme. C.A.
Gottlund sanoo kirjotuksessaan »Vanhoin Suomalaisten viisaus ja
opin-keinot»: »Hyö (suomalaiset kansat) ovat ensinnik siitä mainittavat,
ettei mikä kansa muailmassa, on tullut niin ympärinkuultuiksi heijän
Taikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa. Nämä keinot
ovat heissä kohottaneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli
Tietomukseksi; joka kyllä ulkopuolellansa osoittaaksen, osittain
ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla,
_joit' ei ykskään ole vielä tutkinut_. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä
turhuutta, monta myöskin _isoa tietoa ja viisautta_, joka selittää, että
ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli
heillen kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen _Viisaus_, joka oli
aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla
tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö
muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpinä ja tietävämpinä muista
ihmisistä. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa,
ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla
ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia;
ja jos taikausten harjottaminen osottaisi Suomalaisissa mielen
valistamattomuutta, niin eivät hyökään olleet heitä viisaammat, jotka
taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat.»[65]

Jo v. 1782 ilmestyi Turussa K.S. Lencqvist'in latinankielinen tutkimus
vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta
(_Dissertatio de superstitione veterum Fennorum theoretica et
practica_), ja koska siinä luokitellaan ja luetellaan maagillisia
ilmiöitä tyhjentävämmin kuin myöhemmissä teoksissa, mitä olemme nähneet,
tahdomme tässä lyhyesti toistaa Porthan-Lencqvistin luokittelun.[66]

»Hyväätekevää loitsutaitoa» eli valkoista magiaa oli seuraavat lajit:

1) _Ennustaminen_, joka tapahtui a) vedellä (myöhemmin paloviinalla tai
kahvilla) täytetyn maljan eli pikarin avulla, b) potilaan
vaatekappaleista, c) aaveista, d) arpomisella (seulalla, noitarummulla)
ja e) päivien valinnalla.

»Aaveet olivat ikäänkuin tulevaisten tapausten enteitä ja otettiin
monenlaisista kohtaavista ja satunnaisista seikoista. Niinpä korvien
suhina ennusti, että tultaisiin kuulemaan uutisia; akan kohtaaminen,
kynnykseen kompastuminen ja hevosen selästä putoaminen olivat muka
pahoja aaveita; naakkojen vaakunta, kissan naukuminen ja poskien tai
leuan syhyminen merkitsivät vierasten tuloa. Kuoleman enteitä oli
monenlaisia, esim. se naputus, minkä seinään tekee _kuoleman kello_
(_Thermes Pulsatorium_), koirien ulvonta ja huuhkajain huuto, maassa
oven edessä ristissä olevat oljenkorret tai lastut» j.n.e.

Päiväin valinta perustui nähtävästi astrologisiin tietoihin. »Heillä oli
onnelliset ja onnettomat päivänsä.» Alakuun viimeiset ja yläkuun
ensipäivät esim. olivat »tyhjiä päiviä», koska kuu silloin oli
näkymätön, ja niinä päivinä ei ollut hyvä kylvää eikä lannottaa peltoa.

2) _Lumous_, jolla loitsijat lujittivat itseänsä muitten nostattamia
vahinkoja ja onnettomuuksia vastaan ja pystyivät torjumaan ja kääntämään
ne pois itsestään. a) Loitsuillaan y.m. keinoilla he koettivat tehdä
ruumiinsa haavottamattomaksi ja turvatuksi kaikenlaisilta aseilta,
turvata karjaa petojen hyökkäyksiltä, suojata asuntojaan tulelta ja
ajopelejään varkailta sekä menestyksellä puolustaa asiaansa oikeuden
edessä. b) Vannottamisella yrittivät estää luonnonvoimia vahinkoja
tuottamasta ja vahingollisia eläimiä haittaa tekemästä. c) Manauksilla
koettivat poistaa ja karkottaa karhut, taudit ja muut pahat itsestään ja
ystävistään. d) Varaamisella (käyttämällä ristinmerkkiä, kääntämällä
sukat nurinpäin, tekemällä eräänlaisia solmuja, lahjuksilla, uhreilla
j.n.e.) arveltiin voitavan luotansa torjua niitten pahain ihmisten
juonet ja hankkeet, jotka taikatempuillaan kokivat vahingoittaa. e)
Takaisin kääntämisellä luultiin itseään turvattavan niistä vaurioista ja
rikkeistä, mitkä joku vihamies oli nostanut. Siispä koettivat tämän
taidon mestarit kääntää saamansa pahat takaisin kateihin. f)
Palautuksella kokivat loitsijat korjata vammoja ja saattaa kadonneet
esineet entiseen loukkaantumattomaan tilaansa. He pakottivat siten esim.
varkaan tuomaan takaisin tavaran ja miehestään vierotetun vaimon mielen
kääntämään rakkautensa takaisin mieheensä.

3) _Onnen tavottaminen_ eli _tuominen_. Tämä tapahtui osaksi
monenlaatuisilla salaisilla tempuilla, osaksi jonkinlaisen kotihengen
(Lencqvist sanoo _spiritus familiaris_, »piritys», me sanoisimme tontun
eli haltian) avulla, joka hankkii ystävilleen rikkautta, rahaa ja muuta
hyvää.

»Pahantekevää loitsutaitoa» eli mustaa magiaa luetellaan seuraavat
lajit:

1) _Silmäin kääntäminen_. »Tällöin velhot hämmentävät luotteillaan
muitten ihmisten kaikki sielun ja ruumiin kyvyt siihen määrään, että
nämä eivät ole omia käskijöitään, vaan ovat kuulevinaan, näkevinään ja
tuntevinaan sitä, jota juuri tahdotaan heidän kuulevan j.n.e., tai
vahingoittavat itseään.» Lencqvist luettelee, miten petetään silmiä,
korvia, kieltä, mielikuvitusta, miten saatetaan toinen suunniltaan,
miten vaikeutetaan hänen liikuntokykynsä tai kerrassaan poistetaan se,
miten mielin määrin pannaan liikkeelle toisen tunteita. Kaikkia näitä
ilmiöitä kutsutaan nyt hypnotismiksi.

2) _Noitumus_ ahtaammassa merkityksessä, jolloin »jumalattomilla
tempuilla väijyvät muitten henkeä, menestystä ja omaisuutta, eivätkä
näin rikoksellisen tarkoitusperän saavuttamiseksi katso mitään keinoa
häpeälliseksi, kunhan vain asia voi tapahtua salaa ja turvassa». Tähän
tarkotukseen käytettiin varsinkin noidannuolta eli »tyrää», jota
kuvailtiin keräntapaiseksi ja joka sai ruumiin sisäosissa aikaan niin
ankaraa kipua, että kuolema varmuudella seurasi. Myös saattoivat he
taudeilla vaivata vihamiestään tai saattaa hänet synkkämieliseksi,
halvautuneeksi, sokeaksi tai ontuvaksi. Toisen avioliittoakin pyrkivät
noidat häiritsemään ja tekemään onnettomaksi, hedelmättömäksi,
riitaiseksi tai muulla tavalla kurjaksi. Vieläpä pyrittiin turmelemaan
vihamiehen luonnetta, niin että hänestä tuli varas, rosvo, avionrikkoja,
juoppo, tuhlaaja tai muulla tavoin paheellinen henkilö.

3) _Puskut ja kiroukset_, joilla »täydestä suusta syydettiin
vihamiehelleen tai vastustajalleen, jolle pahaa suotiin, onnettomuuksia
ja toivottiin tälle itselleen ja koko hänen heimolleen kaikkea turmiota.
Nämä toimitettiin määrätyillä menoilla ja luvuilla, joihin lisäksi tuli
kaikennäköisiä jumalattomia apukeinoja.»

Apuneuvoista, joita loitsijat--sekä valkoiset että mustat--käyttävät
toimituksissaan, mainitsee Lencqvist m.m.

1) _Taikamerkit_, kirjaimet, numerot tai muunlaiset merkit, ja voimme
lisätä 2)_taikakalut_, esim. seulat, noitarummut j.n.e.

3) _Sanat_, s.o. sanat ja lyhemmät lauselmat, joilla poistettiin
tauteja, lumottiin käärmeitä j.n.e.

4) _Luvut_, s.o. syntysanat ja varsinaiset loitsut.

5) _Menot ja temput_. »Niinpä täytyy ennen auringon nousua kulkea monet
kerrat hautuumaitten ympäri, haudata sinne tänne ihmisluita, silmiään
kääntämättä viskata esine, mikä hyvänsä, taakseen, ripustaa taikakalu
kaulaan tai rintaan, silmääräpäyttämättä, yhdellä hengenvedolla juosta
määrätty matka» j.n.e.

6) _Ihmeelliset, intoilevat mielenliikutukset ja elkeet_. »Jos on
nostettava tai poistettava paha, niin tähän toimeen ryhdytään
kauhistuttavilla ja ikäänkuin raivoisilla elkeillä, mutinalla ja
ruumista sinne tänne mutkistelemalla.»

7) _Liitot paholaisen kanssa_. »Ei näet ole epäilemistä siitä, että on
ollut sellaisia, jotka ovat menneet niin pitkälle jumalattomuudessa ja
typeryydessä, että ovat vihkineet itsensä Jumalan ja ihmiskunnan
viholliselle, sillä lailla saadakseen jumalattomissa yrityksissään hänen
ikuista apuaan. Todenmukaista on, että jumalattomuuden siemen on
peräisin pakanuudesta. Sillä me olemme yllä osottaneet, että
esivanhempamme uskoivat löytyvän joitakin pahoja haltioita ja henkiä,
joiden apua muutamat pyysivät.»

Olemme täten saaneet ulkopiirteissään jokseenkin tyydyttävän kuvan
niistä salaisista menetelmistä--mikäli niitä tunnetaan,--joita
tavallisesti kutsutaan nimellä magia eli taikuus. Kalevalakin on täynnä
tätä magiaa. Kaikki sen sankarit ovat loitsutaitoisia, Lemminkäinen,
Ilmarinen, Joukahainen, Louhi ja ennen kaikkea Väinämöinen, jonka
sanojen ja laulun sekä soiton mahdilla ei ole ainoastaan lumoava, vaan
suorastaan luova ja ihmeitä tekevä voima. Taikakaluna esitetään
Lemminkäisen harja, joka äidin ja vaimon nähden vuosi verta, kun kuolo
oli Lemminkäistä kohdannut. Väinämöinen turvautuu kerran arpomiseen, kun
kuu ja päivä olivat lakanneet paistamasta (49: 75-110). Niinikään
kerrotaan hänestä, että hän paranteli sairaita sekä voiteilla että
magnetisilla katseilla, sekä kätten päälle panemisella että
puhaltamalla, sekä rukouksilla että loitsuilla (45: 313-362). Huomio ei
kuitenkaan Kalevalaa lukiessa niin suuresti kiinny näihin maagillisiin
yksityisseikkoihin, koska ne siinä enimmäkseen esiintyvät luonnollisina
ja jokapäiväisinä sivuseikkoina. Juoni, sen ylevä sisältö ja kuvauksen
esteettinen ehjyys herättävät syvimmän ja pysyvimmän mielenkiinnon.
Mutta kysymys, minkä jokainen tarkkaavainen lukija tekee itselleen, on:
»ei suinkaan tuonlaisissa kertomuksissa ole mitään todellista pohjaa ja
perää?!» Ja moni lukija empimättä vastaa itselleen: »ei tietenkään!»

Tässä kuitenkin on varovaisuus paikallaan. Jyrkkä kieltäminen ei
pitkälle vie. Kuten prof. Schurtz edellä toistamissamme sanoissa
huomauttaa, ei nykyajan tutkija enää ole samassa asemassa kuin
valistusajan tiedemies. Me tunnemme jo virallisesti siksi paljon
ihmissielun salaisia kykyjä (esim. hypnotismia, selvänäköisyyttä,
psykometriaa), että leimaamme itsemme tietämättömiksi tai
humbugitieteilijöiksi, jos vain kohautamme olkapäitämme »saduille» ja
»ihmetarinoille».

Mitä tämän kirjan tekijään tulee, hänellä ei ole mitään syytä kieltää
maagillisten ilmiöiden ja magian todenperäisyyttä. Päinvastoin
hänen--oman kokemuksensa nojalla--täytyy tunnustaa, että hän tietää
useiden edellä lueteltujen ilmiöiden pitävän yhtä todellisuuden kanssa,
vieläpä voisi mainita semmoisia, joita edellä ei ole lueteltu.
Kuitenkaan tämä ei merkitse, että hän siveellisesti katsoen niitä
semmoisinaan hyväksyisi.

Emme näet ihmettele yleistä mielipidettä ja niitä arvostelijoita, jotka
tuomitsevat taikuuden ja magian oleelliseksi tunnusmerkiksi kaikelle
sille maailmankatsomukselle, jonka katse ei ulotu nykyistä maallista
elämää ulommaksi. Pikkumaista ja alhaista on todella tuo alituinen
huolehtiminen aineellisen elämän eduista ja tarpeista, sen menestyksestä
ja sen turvaamisesta, ja--jos huolehtia täytyy--epäilemättä rehellinen
työ ja vilpitön käytös on aikaa myöten parempaa magiaa kuin kaikenlaiset
loitsut ja temput. Valistus, sivistys ja kristillinen maailmankatsomus
on tässä suhteessa kieltämättä vaikuttanut kohottavasti kansoihin. Mutta
yleinen mielipide ja arvostelu riippuu siitä käsityksestä magiasta, mikä
on vallalla. Jos käsitys muuttuisi, muuttuisi arvostelukin.

Emme suinkaan tässä tahdo yrittää muuttaa yleistä käsitystä magiasta.
Tahdomme vain lausua julki sen oman mielipiteemme, joka lukijalle kyllä
lienee jo selvinnyt, että magia todellisuudessa ja alkuperäisesti on
perin toista kuin yllä kuvatut temput ja loitsut. Todellisuudessa magia
on toimintaa näkymättömässä maailmassa ja siis yhtä tiedon kanssa.
Tietäjä on juuri ihminen, joka hallitsee joitain voimia näkymättömässä
maailmassa, ja sentähden hänen toimintansa tietäjänä asianmukaisesti on
magiaa eli maagillista toimintaa. Kaukana siitä, että tämä toiminta
liikkuisi aineellisen ja fyysillisen elämän alalla, sen tarkotusperät
päinvastoin ovat ylifyysillistä ja henkistä ja siveellistä laatua.
Todellinen magia ei koske ruumiilliseen elämään muuta kuin välillisesti,
se edistää vain henkistä kasvua ja ihmiskunnan sisäistä sivistystä.
Muunlainen magia, milloin siinä todella käytetään salaisia voimia, on
jumalallisen kyvyn prostituoimista.

Tietäjän maagillisessa toiminnassa ilmenee hänen tapansa suhtautua
ympäröivään maailmaan ja ihmiskuntaan. Eräs puoli hänen toiminnastaan on
suorastaan kasvattavaa laatua, on itse asiassa kasvatusta. Hänen
tehtävänsä on kasvattaa ihmisiä, vaikuttaa heihin, vieläpä saada
muutamia heistä oppilaikseen. Voimme siis sanoa, että magia tässä
rajotetummassa merkityksessä on se sielullinen menetelmä, jota tietäjä
käyttää kasvattaessaan ihmisiä ja hankkiessaan itselleen oppilaita.

Seuraavassa tahdomme esittää pari piirrettä näistä Kalevalan tietäjien
kasvatustavoista, ja silloin samalla selvinnee, minkätähden kutsumme
niitä maagillisiksi eli yhteisnimellä magiaksi.



35.

ENNEN JA NYT: KAKSI IHMISTYYPPIÄ.


Ymmärtääksemme oikein kalevalaisten tietäjien maagillisia
kasvatusmetodeja on meidän luotava silmäys siihen taustaan, siihen
inhimilliseen ympäristöön, jossa he vaikuttivat. Eikä tämä ympäristö ole
haettava siltä ajalta, jolloin Kalevalan runoja nykyisessä muodossaan
laulettiin tai sepitettiin, vaan paljon vanhemmalta ajalta--siltä, josta
Kalevalan runot, ainakin katkelmat niistä, todella kertovat. Emme tahdo
yrittää vuosiluvuissa määritellä, kuinka kauas meidän on siirryttävä
taaksepäin: Kalevala laulaa niin monenlaisista ajoista, kuten tulemme
näkemään, että voimme puhua sadoista vuosista ja tuhansista ja
kymmenistä tuhansista. Meidän on vain siirryttävä niin kauas taaksepäin,
että tapaamme ympäristön, joka sielullisesti katsoen enimmin eroaa
nykyisestä ihmiskunnasta ja joka samalla on ensimäinen, missä Kalevalan
tietäjäsankarit vaikuttivat. Sillä huolimatta tieteellisten tutkijaimme
epäilyksistä Kalevala vie meidät, jos osaamme nähdä ja tuntea sen
maagillista ilmapiiriä, sangen kauas »historiantakaisiin» aikoihin,
aikoihin, jolloin nykyinen Suomen kansa ei vielä ollut olemassa, mutta
jolloin meidän esi-isämme--ja miksemme kutsuisi heitäkin
suomalaisiksi?--elivät ja vaikuttivat. Suomen kansan menneisyys ja
alkuperä on kätkettynä hämärään muinaisuuteen, mutta okkultisesti
katsoen on eräs seikka varma: meidän kalevalainen henkemme ja
kulttuurimme on atlantilaista alkuperää[67]. Muotonsa ja esitystapansa
puolesta Kalevala tietenkin on arjalainen tuote, mutta kun tunkee sen
henkeen, niin astuvat näkyviin atlantilaiset kuvat ja vaikutelmat. Ja
sentähden meidän täytyy ymmärtääksemme Kalevalan magiaa oikein, saada
jonkunlainen käsitys atlantilaisen ihmisen psykheestä eli sielusta.

Olemme jo ennen puhuneet tästä ihmiskunnan neljännestä, atlantilaisesta
juurirodusta ja silloin maininneet, että atlantilaiset olivat
tunneihmisiä vielä suuremmassa määrässä kuin nykyisen viidennen,
arjalaisen juurirodun ihmiset.[68] Tämmöinen lyhyt määritelmä on
luonnollisesti perin puutteellinen. Saadaksemme edes jonkunlaisen kuvan
atlantilaisesta ihmisestä on vertailun vuoksi hyvä ajatella nykyistä
europpalaista ihmisyksilöä.

Miten voisimme häntä, nykyajan ihmistä, sielullisesti määritellä?
Tunnetta on kyllä hänen sisin ja salaisin olemuksensa, mutta hän pyrkii
enemmän ja enemmän käyttämään järkeänsä ja sillä itseään hillitsemään ja
tekojaan ohjaamaan. Virallisesti hän tunnustaa järjen ylivallan ja
suree, ettei se läheskään aina ole vallalla hänen yksityisessä
elämässään; samalla hänellä on hämärä aavistus siitä, että järki on
paljon muuta kuin itsekkäästi laskeva ja omaa etua katsova neuvokkuus.
Hänen päivätajuntansa on olennaisesti ajatustoimintaa; ihminen, joka ei
kykene järkeään käyttämään, on päivätajunnassa sairas ja erotetaan
mielipuolena muista ihmisistä. Hänen ajatuselämänsä taas perustuu
havaintoihin, joita hän aistimillaan tekee. Unitajunta on hänellä
hämärä, usein sekava ja järjetön, ja hän tekee jyrkän eron päivä- ja
unitajuntansa välillä.

Kuta enemmän hän europpalaistuu, sitä itsenäisemmäksi hän pyrkii.
Sivistyksen henkinen voima on siinä, että se tekee hänet yksilölliseksi
ja personalliseksi olennoksi. Hän on oma itsensä, ei ainoastaan »isänsä
poika» tai sen ja sen perheen eli suvun jäsen. Yksilöllinen vapaus on
hänen tunnuslauseensa ja yhteiskunnassaan hän tahtoo nähdä
mahdollisimman vapaan kilpailun vallitsevan.

Sisimmässään ihminen aina on sama, mutta personallisuudessaan hän
muuttuu aikojen ja olosuhteiden mukaan. Kuinka poikkeavainen
europpalaisesta oli itse asiassa vanha atlantilainen personallisuus!

Keskinkertainen atlantilainen ei ollut järkensä kehityksessä eikä
ajatuksensa käytössä läheskään yhtä pitkällä kuin europpalainen; hän ei
ollut lainkaan niin itsenäistynyt, ei edes samassa määrin yksilöitynyt.
Hänellä ei ollut »omaa tahtoa». Hän kaikessa ajatteli ja kaikkia asioita
katseli samoilla silmillä kuin hänen vanhempansa, hänen sukunsa, hänen
heimonsa; hän ikäänkuin eli heissä, he hänessä--vainajatkin olivat aina
läsnä hänen muistissaan. Hän oli melkein paljasta tunnetta ja haavetta.
Hän oli enemmän joukkosielun osa kuin eristäytynyt yksilösielu, ja tämä
on vanhojen kansojen vainajainpalvonnan alkujuuri ja psykologinen
tausta.

Hänen päivätajuntansakin oli toisella tavalla organisoitu kuin nykyajan
ihmisen. Siinä oli ajatusta ja järkeä sangen vähäsen, mutta sen sijaan
oli tunne maailmana hänen edessään. Tämä merkitsi, että suuri osa siitä,
mitä me nyt kutsumme unitajunnaksi, kuului silloiseen päivätajuntaan.
»Unikuvia» täynnä oli atlantilaisen mieli: toisten tunteet astuivat
hänen tajuntaansa kuvina, puhetta ei keskustelussa käytetty samassa
määrässä kuin nykyään, ihmisten ja eläinten fyysillinen ulkomuoto näkyi
hänelle--varsinkin atlantilaisina alkuaikoina--melkein hämärämmin kuin
niiden tunteet, luontokin puhui hänelle omaa kieltään, kukat niityllä,
kivet maassa, puut metsässä, järvet, vuoret, pilvet, tuulet, ukkonen,
aurinko, kuu, tähdet--kaikki heijastivat hänen tajuntaansa määrätyitä
tunnelmakuvia, joten ei ole vaikea käsittää, miksi vanhat kansat myös
järjestään olivat animisteja. Manismi ja animismi on tuntemillamme
vanhoilla kansoilla suoraa perintöä atlantilaisilta muinaisajoilta.

Mutta atlantilaiseen animismiin oli toinenkin syy. Juuri sen kautta,
että atlantilaisen päivätajunta osaksi liikkui unimaailmassa, saattoi
hän havaita paitsi luonnon tunteita niitä luonnon näkymättömiä olentoja,
joita kutsutaan »haltioiksi». Nämä ovat osaksi fantastisia ja haihtuvia
muotoja, jotka syntyvät elementtien sisäisistä elonvirtauksista
kasvikunnassa, ilmassa, vedessä, tulessa, mutta osaksi myös eläviä
olentoja, varsinaisia haltioita eli luonnonhenkiä, jotka elementeissä
asuvat ja kuuluvat tykkänään toiseen kehitysjärjestelmään kuin esim.
ihmiset ja eläimet. Kun tänä päivänä selvänäköinen salatieteilijä kohtaa
tätä elämää ja näitä haltioita näkymättömässä maailmassa, hän hallitsee
niitä ilman muuta ajatuksillaan ja tahdollaan. Toinen oli atlantilaisen
suhde. Hänen ajatuksensa ei ollut kyllin kehittynyt, eikä hän
niinmuodoin osannut tahtoaankaan itsetietoisesti käyttää. Hänen täytyi
turvautua tunteeseensa ja sillä tavalla tietämättään herättää tahtoaan.
Kuinka tämä kävi päinsä? Loitsujen avulla. Atlantilaisella oli
erinomainen muisti. Pienestä pitäen hän oppi ulkoa monenlaisia loitsuja
ja »syntysanoja». Näitä hän tarpeen vaatiessa käytti jokapäiväisissä
hommissaan ja niiden avulla hän keskusteli luonnon ja sen olentojen
kanssa, osaksi rukoillen sen apua, osaksi pakottaen sitä manauksillaan
ja loitsuillaan.

Kun atlantilainen nukkui, siirtyi hänen tietoisuutensa siihen puoleen
tajunnasta, jota olemme kutsuneet sisätajunnaksi, paljon helpommin kuin
nykyisen ihmisen. Kun nykyään nukkuja saa nauttia unta, jota eivät
mitkään unikuvat häiritse, tuntee hän itsensä herätessään erityisen
virkistyneeksi ja vahvistetuksi. Hän on silloin unitajunnasta sukeltanut
sisätajuntaansa ja tämä etäisyys päivätajunnan huolista ja lepo oman
sielunsa helmassa on tietysti lisännyt sekä ruumiillisia että
siveellisiä voimia. Atlantilaiselle tämä oli jokaöinen kokemus, ja
siinäkin yksi syy, miksi muinaisajan kansat yleensä olivat terveempiä
kuin nykyajan ihmiset. (Kun heitä sairaus kohtasi, parannettiin se usein
niin, että potilas vaivutettiin uneen jossain pyhässä paikassa,
temppelissä tai muualla: seurustelu sisätajunnan maailmassa paikan hyvän
ja puhtaan haltian kanssa teki hänet pian terveeksi. Ja koska
sairaudenkin vastineena oli jokin mielikuva tajunnassa, saattoi taas
toiste »lääkäri», parantaja eli tietäjä, loitsuillaan ja manauksillaan
karkottaa mielikuvan ja sen kanssa usein myös taudin.) Atlantilaisen
nukunta erosi kuitenkin olennaisesti nykyisestä unettomasta unesta. Kun
nykyajan ihminen herää unettomasta unestaan, ei hän muista mitään: hän
vaikka luulee viettäneensä yön tajuttomassa tilassa. Toisin oli
atlantilaisen laita: silloin sisätajuntaan vaipuminen vastasi nykyistä
unitajuntaan siirtymistä ja herätessään siitä atlantilainen toi muistot
mukanaan. Hän oli ollut toisessa maailmassa, liikkunut sieluna vainajien
ja jumalien valtakunnssa, seurustellut korkeampien olentojen kanssa ja
ikäänkuin ottanut osaa maailman kosmilliseen elämään. Senpätähden
vieläkin luonnonkansojen keskuudessa uskotaan, että sielu ihmisen
nukkuessa liitelee vierailla mailla. Mutta jos nykyään sillä tavalla
tahdotaan säilyttää muisto tietoisuuden siirtymisestä sisätajuntaan, on
turvauduttava erityiseen psyykkiseen treenaukseen ja opittava »loveen
lankeemaan», johon seikkaan edellä olemme viitanneet.[69]

Silmällä pitäen näitä psykofysiologisia eli sielullisruumillisia
eroavaisuuksia vanhan atlantilaisen ja nykyisen europpalaisen välillä
ymmärrämme muitta mutkitta, että eroavaisuus niinikään on olennainen
nykyisen ja silloisen maagillisen kasvatusmenetelmän välillä.

Olettakaamme, että tietäjä-ihminen meidän päivinämme tahtoisi kääntää
maailman huomion aikain viisauteen, salaisen tiedon olemassaoloon,
tietämättömyydestä ja pahasta pelastumisen mahdollisuuteen, ja että hän
tahtoisi koota ympärilleen oppilaita,--mitähän keinoa hän silloin
käyttäisi?

Ei ole olemassa kuin yksi rehellinen, vilpitön ja totuudenmukainen
keino: herättää ihmisten ajatus ja järki toimintaan, vedota heidän omaan
totuuden- ja oikeudentuntoonsa, kehottaa heitä itseään totuutta etsimään
ja näyttää heille sitä tietä, joka totuuteen vie; mikä kaikki tapahtuu
paraiten puhutun ja kirjotetun sanan avulla. Nykyajan ihminen on niin
arka kaikenlaisen vaikutus- ja arvovallan suhteen, että hän pitää esim.
uskonnollisia kirkonmenoja ja muita juhlallisuuksia, jotka keskiajalla
kohottivat ihmismieliä hartauteen ja hurskauteen, suorastaan järjen ja
vapaan ajatuksen nukutuskeinoina. Ja jos valkoinen maagikko mielisi
saada ja kasvattaa oppilaita salaisessa tiedossa ja viisaudessa,
täytyisi hänen heti alussa selittää heille ero sokean uskon ja
luonnollisen inhimillisen luottamuksen välillä ja näyttää heille, ettei
okkultinen itsekasvatus missään suhteessa ole järjenvastainen, vaan että
päinvastoin älynkin kehitys on sen oleellisimpia tunnusmerkkejä.

Sanalla sanoen: nykyajan päivätajunnassa on järki tunnustettu hallitsija
ja sen puoleen on käännyttävä maagillisessa kasvatustyössä täysikäisten
ihmisten piirissä. Vasta järkiperäisen päivätajunnan myönnytyksellä voi
ihminen hyötyä uskostaan korkeampaan jumalsyntyiseen minäänsä ja todella
innostua sitä etsimään ja lähestymään.

Ajatelkaamme nyt tietäjä-ihmistä, joka tuhansia vuosia sitten eli
Atlantismaalla. Hänkin tahtoi ihmisiä kasvattaa oikein elämään. Hänkin
tahtoi herättää heissä halua Jumalan tuntoon ja totuuden tietoon.
Hänenkin tehtävänsä oli koota ympärilleen oppilaita näyttääkseen heille,
miten he saattoivat jouduttaa kehitystään ja kohota sen korkeamman minän
tuntoon, joka pahasta pelasti. Oliko hän, tuo muinaisaikainen tietäjä,
samassa asemassa kuin hänen veljensä meidän päivinämme? Saattoiko hän
vedota samoihin oppilaittensa kokemuksiin ja ennen kaikkea samaan
järkiymmärrykseen?

Ei suinkaan. Hänen asemansa oli aivan toinen. Se realinen minä, johon
hän saattoi vedota, oli sisällöltään perin toisenlainen, se
järkipahanen, jota hänen tuli toimintaan herättää, oli perin heikko ja
saamaton. Mutta sitä vastoin oli tunnevoima suuri ja mielikuvitus laaja
ja herkkä. Kuinka niin ollen olisi voinut sivuuttaa sitä sielullista
kykyä, sitä tajunnan puolta, joka tunnustetusti oli etualalla ja
kehittynein? Luonnollisesti täytyi tietäjän silloin vedota juuri
ihmisten mielikuvitus- ja tunnevoimaan. Ja miten se kävi päinsä?

Menetelmän avulla, jota me tänäpäivänä ehkä kutsuisimme suggestioniksi,
suggestioniksi, mutta ei hypnotismiksi. Hypnotismilla ainakin
rajotetummassa, varsinaisessa merkityksessä tarkotamme toisen tahdon ja
tajunnan kahlehtimista, niin että hän kadottaa oman itsetietoisuutensa
ja määräämisvallan itsensä yli; hypnotismi on usein keinotekoiseen uneen
vaivuttamista. Tätä ei valkoinen atlantilainen tietäjä käyttänyt
maagillisessa kasvatuksessaan, sillä siitä ei silloin enemmän kuin
nytkään olisi ollut mitään hyötyä, ainoastaan vahinkoa. Okkultinen
kehitys perustuu itsekasvatukseen eikä se voi alkaa kasvatettavan
vangitsemisella. Suggestioni, jota muinaisaikuinen tietäjä käytti,
tarkotti oppilaan vapauttamista siitä joukkosielusta eli
joukkosuggestionista, jonka alainen hän oli. Mutta suggestionia hänen
täytyy käyttää herättääkseen oppilaassaan halua vapautukseen ja
itsenäisyyteen. Tämä suggestioni oli jokapäiväistä tunne-elämää
voimakkaampien affektien herättämistä ja jokapäiväistä kokemusta
laajempien ja mieltäkiinnittävämpien näköalojen avaamista
mielikuvitukselle.

Tavallisesti tämä alkoi niin, että tietäjä herätti oppilaissaan
rakkautta itseensä. Varhempina aikoina hänen ei tähän tarkotukseen
tarvinnut käyttää mitään suggestionia. Hänen oma läsnäolonsa, hänen
rakkautta uhkuva sydämensä herätti itsestään vastakaikua herkissä
ihmisissä. Mutta kieltämättä varsinkin myöhempinä aikoina tietäjä
turvautui oman imaginatsioninsa voimaan voittaakseen toisten huomion ja
sydämen puolelleen. Ja silloin luonnollisesti vaara oli tarjona, ellei
tietäjä ollut kyllin kokenut.

Kaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta,
kuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan
rinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli
välttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi
oppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja
kasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten
kasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.

Toista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän
lankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde
opettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa
fyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että
monet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät
näitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen
valtaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin
päivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten
ymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on
aina auki.

Mutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että
se perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.



36.

ATLANTILAISTA MAGIAA KALEVALASSA.


Puhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata
joidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella
avaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa
Kalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt
tulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena
ja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme
»ihmistyyppeinä», sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme,
että Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat
geneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on
annettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että
käyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty
sankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden?
Sentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten
sen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat
lauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen
katsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha
tahansa.

Käyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan
magian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit
Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia
maagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka
etsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä.
Heidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan
osottaa--paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa
vastaanottavaisessa ja siis »naisellisessa» suhteessa,--myöskin sitä,
että ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli
vedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse
ajatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin
sitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu
miehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.

Lemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä
kannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja
rakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän
on väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat
niitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja
auttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti
personalliseen lumousvoimaansa:

    »Jos en ole koiltani korea,
    Su'ultani aivan suuri,
    Mie valitsen varrellani,
    Otan muilla muo'oillani.»

Hän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman
tunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta
vastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen
vedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen
voimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt
vastustaminen. »Saaren» (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa
lujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi
hänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli
onnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.

Hän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky.
Vasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen
lumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut
ihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin
pitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan,
jossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt
kansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava
mielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella
hehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja
mitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän
mielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:

    Tulta iski turkin helmat,
    Valoi silmät valkeata
    Lemminkäisen laulaessa,
    Laulaessa, lausiessa,
    Lauloi laulajat parahat
    Pahimmiksi laulajiksi,
    Kivet suuhun syrjin syösti,
    Paaet lappehin lateli
    Parahille laulajille,
    Taitavimmille runoille.
    Niin lauloi mokomat miehet
    Minkä minne, kunka kunne:
    Ahoille vesattomille,
    Maille kyntämättömille,
    Lampihin kalattomihin,
    Aivan ahvenettomihin,
    Rutjan koskehen kovahan,
    Palavahan pyörtehesen,
    Virran alle vaahtipäiksi,
    Kosken keskelle kiviksi,
    Tulena palelemahan,
    Säkehinä säykkymähän.

Ja kun yksi kuulijoista--märkähattu karjanpaimen--jäi koskemattomaksi,
kun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä
imartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi
Lemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: »sinä olet itse niin huono
ihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden
ei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.» Tuo oli toisten
kuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.

Mutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita
itselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä
hänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin
suostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin,
että hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä
suorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan--Pohjan paimenen mustat
voimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään
hänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen
matkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa
Pohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.

Väinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on
toisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta
ei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän
ei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten
mielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän
mielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä
soitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin
Lemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti
yhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista
ihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen
kelpaavat hänen johdettavikseen.

Hän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan
hänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja
pyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei
luota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä
»salajoukkoa», sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:

    »Niin mitä minulle annat,
    Kun saatan omille maille,
    Oman peltosi perille,
    Kotisaunan saapuville?»

Ja kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan
emäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako
viisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,

    »...Niin annan tytön sinulle,
    Panen neien palkastasi,
    Saatan sun omille maille...»

Väinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää
seppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että »neitosta lepyttelemään».

Mutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää
häntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka
Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi
oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta
suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella
loitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen
kärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja
särkeä jäästä aidaksia »ilman palan pakkumatta»; mutta kun Väinämöisen
lopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se
vesille »ilman kouran koskematta», silloin hän ei heti onnistukaan, vaan
joutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on
Väinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo
lupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana
kohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja
oli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja
mieluummin otti hänet opettajakseen.

Ilmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä
kuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi
ollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi
mielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi,
että hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala
ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita.
Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen
sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita
hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena
omille mailleen.

Hän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille
paljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa
lopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne,
jotka hän oli valinnut.

Louhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy
siitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen
yhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.

Kun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä
mahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka
Väinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa
takomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin,
että hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi
helposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön
aavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa.
Hän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että
oli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan
yksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo
riistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän
ymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa
ja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten
Pohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.

Moni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään
on paljon »mustempi». Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista
ihastusta itseensä miltei »inhottava». Ja kuvaahan Kalevalakin häntä
pienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän »ain' oli naisissa
eläjä».

Niinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna;
ja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme,
arjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta »ajat muuttuvat ja me niiden
mukana». Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja
päinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan
karvain juureen!

Mutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.



37.

AIKOJEN VAIHTEESSA.


Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien
elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan
tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian
kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu
yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme
Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että
Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta,
arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme,
että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan
atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa
Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä
vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole
vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja
että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]

Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on
silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo
edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa
sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi.
Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista
piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä
rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa
vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen
atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut
niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan
hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin
ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla
liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja
Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on
ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin,
olletikin ihmisiin tepsi.

Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti
edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui.
Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä
kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka
puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista
jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja
tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai
toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan
loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee.
Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:

    »Laske ukko uutta lunta,
    Visko hienoa vitiä,
    Lunta korjan liukutella,
    Vitiä ve'en vilata!»

ja lisää vielä toivomuksen:

    »Lähe nyt onni ohjilleni,
    Jumala rekoseheni,
    Onni ei taita ohjaksia,
    Jumala ei riko rekeä!»

Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua,
nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen
olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee
tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei
historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole
hypnotista eikä suggestiivista kykyä.

Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys
ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen
aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä
tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa
esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla
päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä
päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää
llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean
laadun:

    »Ohoh vanha Väinämöinen,
    Joko sie minun lupasit
    Pimeähän Pohjolahan
    Oman pääsi päästimeksi,
    Itsesi lunastimeksi!...»

Ja kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa
kuuhut kumotti, inttää llmarinen:

    »En usko toeksi tuota,
    Kun en käyne katsomahan,
    Nähne näillä silmilläni.»

Väinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu
kyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen
Pohjolaan joutuu.

Kolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta.
Vaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen.
Väinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota
tehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta,
jota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan
jonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja
ajatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä
sivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä
sitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun
tunnusmerkki; vieläpä »kirjokansi» sampo voi hyvällä syyllä kuvata
kirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja
opetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että
Louhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja
llmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja
hyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.

Entä Väinämöinen? Hän on yhtä kaukana Lemminkäisestä kuin
Ilmarisestakin. Hän on atlantilainen maagikko eikä sitä ole. Hän on
älyssään kehittynyt kuin arjalainen eikä ole viidennen juurirodun
lapsia. Hän on viisain kaikista, viisaampi valkoista Ilmarista,
viisaampi Lemminkäistä, viisaampi mustaa Louhea. Ja kuitenkin hän on
traagillinen henkilö, sillä hän on personallisuudessaan murrosajan lapsi
eikä eheästi vanhan eikä uuden oma. Tämä näkyy hänen suhteestaan Ainoon,
Kalevalan naisista ainoaan, jonka Väinämöisen rinnalle voi asettaa sekä
sielun salaisen suuruuden että sen traagillisten ristiriitojen nojalla.

Hänen mahtavaan personallisuuteensa ja Ainon kohtaloon syventyminen on
tutkijalle mitä kiitollisin aihe. Koettakaamme siis Väinämöistä ymmärtää
elävänä ja viisaana, mutta kärsivänä ihmisyksilönä!



38.

VÄINÄMÖINEN JA AINO.


Väinämöinen oli vanha, vanha viisaudessaan ja vanha iältään, mutta ei
vanha sielultaan eikä mieleltään. Hänellä oli pitkä elämäntaival
takanaan ja kun hän loi silmäyksen sinnepäin, nousi hänen muistiinsa
monta kaunista tekoa kansansa hyväksi. Olihan hän erehtynytkin--ken ei
sitä ollut?--mutta tunnollisesti hän oli koettanut sitä elämäntyötä
suorittaa, mikä hänen osakseen oli langennut. Kuinka monta ihmissielua
hän oli kasvattanut! Vanhemmat olivat hänelle lapsiaan uskoneet.
Soitolla ja laululla, satuja kertomalla ja ihmeitä tekemällä oli hän
kiinnittänyt itseensä heidän nuoret sielunsa ja siten auttanut heitä
ulos heimo- ja sukuveren kahleista. Perisynnistä oli hän heidät
puhtaiksi pessyt ja herättänyt heissä minuutensa tunnon, opettanut
heille ajatuksen alkeita ja ohjannut heidän hapuilevia askeleitaan
itsenäisyyden ja tiedon tiellä. Paljon hänellä olikin kansassaan entisiä
kiitollisia oppilaita, tervetullut hän oli aina tuhansissa kodeissa,
kuuluisa hän oli ja mainehikas yli maiden ja merien...

Ja kuitenkin hänen sydämensä oli tyhjä. Sillä hän, vanha, viisas ja
kuuluisa Väinämöinen, oli sittenkin yksinäinen ja hyljätty.

Muinaiset viisaat, ne aina ottivat jonkun oppilaistaan läheiseksi
ystäväkseen ja omaisekseen. Menivät nuorena jo naimisiin, ettei vanhana
olisi katumisen varaa. Olisihan hänkin, Väinämöinen, ollut nuorempana
tilaisuudessa liittämään itseensä toisen ihmisen katkeamattomilla
siteillä. Monen äidin hän muisti ja monen isän, jotka sydämestään
olisivat suoneet, että hän olisi vienyt heidän tyttärensä kainaloiseksi
kanakseen. Ja monen tytön hän muisti ja monen neidin, siveän ja kauniin,
joka varmaan olisi onnesta punastunut, jos hän kosijana olisi sitä
lähestynyt. Mutta hän oli itse aina jäänyt kylmäksi--ei sykähtänyt hänen
sydämensä koskaan niin rajusti, että hän olisi uskonut aikansa
tulleen--eikä hän semmoisissa asioissa osannut noudattaa toisten
neuvoja.

Ja niin vierivät vuodet ja Väinämöinen vanheni. Ja yhä hän yksin eleli.

Silloin kohtalo toi hänen tielleen Joukahaisen. Kun hän loitsutaidollaan
oli nuoren yltiöpään masentanut ja tämä lunnaiksi lupasi sisarensa,
nuoren Ainon, silloin Väinämöisen sydän oudosti vavahteli. Mistä tämä
ilo äkkiä siihen syöksyi? Oliko se enne? Saisiko hän nyt ystävän
vanhojen päivien varaksi? Kohtaisiko hän nyt sielun, johon hän osaisi
ihastua, oppilaan, jolle hän saisi kaikkensa antaa?... Kuinka hyvä hän
silloin olisi, kuinka hellä ja hienotunteinen. Kädestä pitäen kuin paras
ystävä hän sitä sielua kuljettaisi tiedon tarhoissa, näkyjen ja
aavistusten pitkillä pihoilla. Sävelet hän houkuttelisi soimaan sen
tunteiden kultaisista kielistä ja sävelet sanoiksi pukeutumaan. Ja kun
hän opettaisi sitä taivaan kaarelle nousemaan ja ilman vempeleelle
istumaan ja itse sisäisessä loistossaan astuisi tervehtien vastaan, mikä
silloin heidän sydämiään erottaisi?

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen heittäytyi haaveiluihin. Se
ennusti jotain...

Se ennusti suurta surua. Sillä kohta sen perästä Väinämöinen tapasi
tytön metsässä vastaksia taittamasta. Iloisena ja luottavaisena hän
lähestyi Ainoa, joka oli ylen soman näköinen helyillä koristetussa
puvussaan, ja sanoi leikillisesti:

    »Eläpä muille, neiti nuori,
    Kun minulle, neiti nuori,
    Kanna kaulan helmilöitä,
    Rinnan ristiä rakenna,
    Pane päätä palmikolle,
    Sio silkillä hivusta!»

Silloin nuori tyttö ensin punastui korvia myöten ja loi katseensa
maahan. Mutta puna putosi ja posket kalpenivat ja katse nousi maasta
ylös. Se kohtasi vanhuksen hellää ja hyväntahtoista katsetta ja oli kuin
tyttö olisi hetken epäröinyt, kuin hän olisi hetkeksi tuntenut noiden
silmien selittämätöntä lämpöä ja voimaa. Mutta äkkiä hän riuhtaisi
itsensä irti epäyksestään ja huudahti:


    »En sinulle, enkä muille
    Kanna rinnan ristilöitä,
    Päätä silkillä sitaise,
    Huoli en haahen haljakoista,
    Vehnän viploista valita,
    Asun kaioissa sovissa,
    Kasvan leivän kannikoissa
    Tykönä hyvän isoni,
    Kanssa armahan emoni.»

Itkuun purskahtaen hän riisti koristeet päältään, helmet ja sormukset ja
nauhat ja helyt, ja viskasi ne maahan. Ja ennenkuin Väinämöinen ehti
hämmästyksestään toipua, oli tyttö juossut tiehensä.

Miettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa.
Hän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän
ei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa
ja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä
muutakin... Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli
takana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt... Eikä hän muuten
ymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa
loukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa?
Eikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan?
Eikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä
tapoja?... Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän
koskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi,
nuhteli, vihasi? Olisiko hän jo...?

Ja Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli
ajatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää
kiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu!
Jos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!... Mutta kuinka tämä
olisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän
siis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä
itsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?... Jos niin oli, silloin lapset
eivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa
omaisuutta--silloin he itse hallitsisivat itseään... Ah, jos niin oli,
silloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu,
ja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen...

Syvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset
unelmani...

Mutta äkkiä sääli täytti hänen sydämensä, kun hän luuli ymmärtävänsä

Ainon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja
jonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä
ja vihata minua?

Kyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja
taas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka
tyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä
olleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä
tuleman piti, mutta vasta aikojen perästä...

Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun
taa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä
kasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren
sielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja
tempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan
halua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen
sydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa,
se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi
jälleen maan päälle--ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä
Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä.

Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo
syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen
kohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin
tavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti
tyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka
Väinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi
tilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä
Joukahainen lupauksestaan--Ainon takia...

Hyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän
ei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin
salaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt...

Vaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella...

Mitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar
on hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä
oudolle surulleen!

Väinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus
vihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen,
murheesta menehtyä.

    Itki illat, itki aamut,
    Yöhyet enemmän itki,
    Kun oli kaunis kaatununna,
    Neitonen nukahtanunna,
    Mennyt lietohon merehen,
    Alle aaltojen syvien.

Ja minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni,
tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:

    »Ohoh hullu hulluuttani,
    Vähämieli miehuuttani,
    Olipa minulla mieltä,
    Ajatusta annettuna,
    Syäntä suurta survottuna,
    Oli ennen aikoinansa,
    Vaanpa nyt tätä nykyä,
    Tällä inhalla iällä,
    Puuttuvalla polveksella
    Kaikki on mieli melkeässä,
    Ajatukset arvoisessa,
    Kaikki toimi toisialla!»

Sillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli
salaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän
oli, rakastanut häntä.

    »Kuta vuotin kuun ikäni,
    Kuta puolen polveani
    Ikuiseksi ystäväksi,
    Polviseksi puolisoksi,
    Se osasi onkeheni,
    Vierähti venoseheni,
    Minä en tuntenut piteä,
    En kotihin korjaella,
    Laskin jälle lainehisin,
    Alle aaltojen syvien!»[74]

Niin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut
rakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka
nyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän,
vanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen
rakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa.
Niin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut.
Mutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen
sydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta
oli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin
tietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan
pohjaton viisaus!



39.

MARJATTA.


Kalevalassa on runo, joka vielä selvemmin kuin Aino-legenda viittaa
tulevaa aikaa kohti, runo, jota pidetäänkin kristillisellä ajalla
syntyneenä ja kristillisen mielikuvituksen luomana. Tämä on Kalevalan
viimeinen eli 50:s runo, joka kertoo Marjatasta ja hänen pojastaan.
Koska Marjatta-episodikin liittyy loppukohtauksena Väinämöisen
elämänhistoriaan, kuvaten Väinämöisen poistumista uuden ajan tieltä, ja
siis välittömästi jatkaa Aino-tarua Väinämöisen kannalta, luomme tässä
silmäyksen siihenkin.

Aino on syntynyt atlantilaiseen perheeseen ja atlantilaisiin oloihin,
mutta hänen sielunsa kuuluu jo arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun.
Hän on jo ajatteleva yksilö. Mutta kuinka hienoa ja hentoa kaikki uusi
vielä on hänessä! Hänen personallinen olemuksensa on sangen lujilla
siteillä kiinni perheessä: liikuttava on hänen rakkautensa äitiin,
isään, veljeen, sisareen ja kotiin yleensä. Kuin lintu häkissä elää
siinä personallisessa olemuksessa hänen vastasyntynyt arjalainen
yksilöllisyytensä. Suurimpaan tietoisuuteensa se herää vasta silloin,
kun sitä syvimmin loukataan. Kun hänet ihmisenä myydään, silloin hänen
siveellinen tarmonsa nousee ja hän ymmärtää onnettoman asemansa. Mutta
mihinkään positiivisuuteen hänen heräymyksensä ei häntä vie, ainoastaan
passiiviseen vastarintaan. Ylimmilleen nousee ristiriita, kun hän näkee,
ettei vanha Väinämöinenkään häntä ymmärrä. Ja kun hän samalla oivaltaa
oman sielunsa salaisuuden--rakkautensa Väinämöiseen,--käy hänen
kohtalonsa traagilliseksi. »Parempi olisi, etten olisi syntynyt
ollenkaan». Sielunsa kaiken voiman hän nyt kohdistaa siihen, ettei
kukaan saisi aavistaa, mitä hän poloinen on tuntenut ja ajatellut. Koska
kukaan ei itsestään häntä ymmärrä, ei kukaan häntä ymmärtää saakaan...
Tämä fiksi idea vie hänet lopulta--hänen itsensä
huomaamattaan--itsemurhaan: ei kukaan minua tuntenut, ei kukaan minua
sure... Aino on tavallaan neitseellisyyden apoteoosi, neitseellisyyden
ja hedelmättömyyden.

Toista on Marjatan. Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä.
Pyrkimys itsenäisyyteen ja personalliseen itsesäilytykseen, joka Ainossa
on haparoiva ja epämääräinen, se pyrkimys saavuttaa Marjatassa täyden
itsetietoisuuden. Mutta Marjatan kohtalo on toinen. Se vie hänet
hedelmättömästä neitseellisyydestä hedelmälliseen äidillisyyteen, vaan
minkä kärsimyksen ja tuskan läpi!

    Marjatta korea kuopus
    Se kauan kotona kasvoi
    Korkean ison kotona,
    Emon tuttavan tuvilla...

Näin runo alkaa, ja pian se miltei pilkallisen tarkasti kertoo, kuinka
neitseellisen ylpeä ja puhtaudestaan itsetietoinen Marjatta oli:

    Marjatta korea kuopus,
    Tuo on piika pikkarainen
    Piti viikoista pyhyyttä,
    Ajan kaiken kainoutta;
    Syöpi kaunista kaloa,
    Petäjätä pehmeätä,
    Ei syönyt kanan munia,
    Kukerikun riehkatuita,
    Eikä lampahan lihoa,
    Ku oli ollut oinahilla.

Kun äiti käski lypsämään, vastasi tämä hienohelma:

    »Ei neiti minun näköinen
    Koske sen lehmän nisähän,
    Jok' on häilynyt härillä,
    Kun ei hiehoista herune,
    Vasikkaisista valune.»

Kun veikko käski siskoaan istumaan tammalla valjastettuun rekeen,
vastasi tämä ylpeä kaunotar:

    »En istu hevon rekehen,
    Joka lie orilla ollut,
    Kun ei varsaset vetäne,
    Kuletelle kuutiaiset!»

Loppu oli, että »Marjatta korea kuopus, aina piikoina elävä» läksi
lampaita paimentamaan. Jos nyt runo olisi todenteolla tahtonut tehdä
pilkkaa tytön neitseellisyydestä, olisi se antanut tapahtumain toisella
tavalla kehittyä. Sen sijaan se tositapahtumain valossa painostaa,
kuinka viattoman puhdas Marjatan mielikuvitus todella oli. Runo lausuu
ensin pienen arvostelun:

    Marjatta korea kuopus
    Viikon viipyi paimenessa;
    Paha on olla paimenessa;
    Tyttölapsen liiatenki:
    Mato heinässä matavi,
    Sisiliskot siuottavi.

Ja sitten runo lähtee kertomaan legendana Marjatan ihmepuolukasta,
marjasta, jonka hän söi ja josta hän tuli raskaaksi. Ja me ymmärrämme,
että Marjatta oli kesäisenä päivänä vaipunut mättäällä syvään uneen ja
nähnyt kauniin näön, jossa »marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta»
kirkui hänelle: »tule, neiti, minua poimimaan!»

    Marjatta korea kuopus
    Meni matkoa vähäisen,
    Meni marjan katsantahan,
    Punapuolan poimintahan
    Hyppysillähän hyvillä,
    Kätösillä kaunihilla,
    Keksi marjasen mäeltä,
    Punapuolan kankahalta;
    On marja näkemiänsä,
    Puola ilmoin luomiansa,
    Ylähähkö maasta syöä,
    Alahahko puuhun nousta.
    Tempoi kartun kankahalta,
    Jolla marjan maahan sorti;
    Niinpä marja maasta nousi
    Kaunoisille kautoloille,
    Kaunoisilta kautoloilta,
    Puhtahille polviloille,
    Puhtahilta polviloilta
    Heleville helmasille.
    Nousi siitä vyö-rivoille,
    Vyö-rivoilta rinnoillensa,
    Rinnoiltansa leuoillensa,
    Leuoiltansa huulillensa,
    Siitä suuhun suikahutti,
    Keikahutti kielellänsä,
    Kieleltänsä keruksisihin,
    Siitä vatsahan valahti.

Semmoinen oli Marjatan uni. Mutta unella oli ilmeinen seurauksensa:

    Marjatta korea kuopus,
    Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
    Tuosta paksuksi panihe,
    Lihavaksi liittelihe.

Se oli hänen neitseellisyysunelmansa katkera loppu. Pian äiti alkoi
arvata asian oikean laidan, vaan salasi ajatuksensa. Mutta kun
Marjatalle vaivan päivä oli käsissä ja hän pyysi äitiään saunaa
lämmittämään, vastasi oma emo sydämettömästi:

    »Voi sinua Hiien huora!
    Kenen oot makaelema,
    Ootko miehen naimattoman,
    Eli nainehen urohon?»

Vaivan päivä muuttui siis Marjatalle samalla koston ja tilinteon
päiväksi: kaikki se mieletön ylpeys, jolla hän kotiväkeään oli
vaivannut, se kääntyi nyt häntä itseään vastaan kylmänä, tuomitsevana,
armottomana nöyryytyksenä. Mitä häntä auttoi, että hän koetti emolleen
selittää, millä tavalla hän omassa uskossaan oli raskaaksi tullut.
Isäkin kutsui häntä portoksi ja käski hänen mennä karhun louhikammioihin
poikimaan...

Niin hän menikin kotoa pois, mutta huudahti mennessään, ylpeänä vielä
epätoivossaankin:

    »En mä portto ollekana,
    Tulen lautta lienekänä,
    Olen miehen suuren saava,
    Jalon synnyn synnyttävä,
    Joll' on valta vallallenki,
    Väki Väinämöisellenki.»

Marjatta poloinen! Äidin pyhät tunteet olivat hänessä jo heränneet. Nyt
runo heittää viimeisenkin ivahymyn ja kertoo suurimmalla säälillä ja
myötätunnolla Marjatan kovasta kohtalosta.

Ihmisiltä hän ei apua saanut. Kaikki hänet luotaan ajoivat. Yksin ja
hyljättynä hän pakeni metsään, »huonehesen hongikkohon, tallihin
Tapiomäelle», ja rukoili Jumalaa avukseen:

    »Tule luoja turvakseni,
    Avukseni armollinen
    Näissä töissä työlähissä,
    Ajoissa ani kovissa!...»

Ja siellä hän synnytti poikansa »heinille hevoisen luoksi, sorajouhen
soimen päähän».

    Pesi pienen poikuensa,
    Kääri kääreliinahansa;
    Otti pojan polvillensa,
    Laittoi lapsen helmahansa.

Ah, kuinka hän pienokaistansa rakasti, surun ja murheen lasta. Unohdettu
oli neitseellisyyden ylpeys, äidin puhtaaksi nöyryydeksi se oli
muuttunut:

    Piiletteli poiuttansa,
    Kasvatteli kaunoistansa,
    Kullaista omenuttansa,
    Hopeista sauvoansa,
    Sylissänsä syöttelevi,
    Käsissänsä kääntelevi.

Ja kun poika kerran katosi suolle, mikä tuska, mikä epätoivo! Ken on
äidinrakkautta mittaillut, ken sen tuskan kuiluja peilannut? Ja ken sen
ilolle on viivoja vetänyt? Lapsi löytyi ja tuotiin suolta kotiin, ja
enää oli vain yksi huoli:

    Siitä meiän Marjatalle
    Kasvoi poika kaunokainen;
    En tieä nimeä tuolle,
    Millä mainita nimellä,
    Emo kutsui kukkaseksi,
    Vieras vennon joutioksi.

Lapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.



40.

MARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN.


Allegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden
rodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti
kauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila,
hyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun
luonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan
rotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla,
niin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista.
Sitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka
saattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden
ihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta
ihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria
kärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle
uuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee
sen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa.
Väinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää
hyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja
poistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas
tarvitaan,--sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun
isä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo
on muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.

Sama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä
pidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen
personallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan
Väinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa
kohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei
enää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa
poikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo
vei hänet yhteyteen Marjatan kanssa...

Ennenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi
pyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:

    »En mä risti riivattua,
    Katalata kastakana,
    Kun ei ensin tutkittane,
    Tutkittane, tuomittane.»

Millä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen
ja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi
pystynyt kuin vanha Väinämöinen?

    Kenpä tuohon tutkiaksi,
    Tutkiaksi, tuomariksi?
    Vaka vanha Väinämöinen,
    Tietäjä iän-ikuinen,
    Sepä tuohon tutkiaksi,
    Tutkiaksi, tuomariksi.

Syviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän
saapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa
olivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa
kallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla
tuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta
totisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä
hänen kulkiessaan.

»Oletko kestävä, sinä Marjatan poika, jonka isää äitisi ei tunne? Oletko
kestävä isäsi katsetta? Voitko välttää hänen silmäinsä lumon? Osaatko
hallita hänen sanainsa mahdin? Oletko todella Ainon ja Marjatan
jälkeläinen, uusi ihminen maan päälle syntyneenä, tietoinen
tehtävästäsi, vanhasta vapaa,--vai vieläkö sorrut sinäkin? Horjutko,
sorrutko ja vedätkö isäsi mukaasi kadotukseen? Ovatko isäsi ponnistukset
turhia olleet? Onko kuolema kaiken loppu? Vai voitatko sinä,
jumalallinen sankari? Onko uusi päivä todella valjennut? Kirkastatko
isäsi työn? Annatko hänen viisautensa ajan tullen palata sinua
onnellistuttamaan?»

Ja Väinämöinen kysyi Marjatalta: »miten on poika syntynyt, mistä siinnyt
ja mistä saatu?» Ja Marjatta kertoi.

Silloin Väinämöinen vakavana ja synkkänä, mutta ääni salaisesti murheen
murtamana, langetti tuomionsa:

    »Kun lie poika suolta saatu,
    Maalta marjasta siennyt,
    Poika maahan pantakohon,
    Marjamättähän sivulle,
    Tahi suolle vietäköhön,
    Puulla päähän lyötäköhön!»

Tutkivan ankarana ja voimakkaan loihtivana lepäsi lapsessa vanhan
tietäjän katse.

Syntyi syvä hiljaisuus, odotuksen, tuskan, toivottomuuden hiljaisuus.

Silloin lapsi avasi suunsa, poika puolikuinen loihe puhumaan:

    »Ohoh sinua ukko utra,
    Ukko utra, unteloinen,
    Kun olet tuhmin tuominnunna,
    Väärin laskenna lakia!»

Jopa kirkastui tietäjän katse ja sameni taas, mutta kyyneltyneenä. Ja
ankaruus siitä katosi.

    Poika jatkoi uhmaillen:
    »Eipä syistä suuremmista,
    Töistä tuhmemmistakana
    Itseäsi suolle viety,
    Eikä puulla päähän lyöty...»

Kirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen
siitä välähti,--ja yhä poika Marjatan puhui:

    »Kun sa miesnä nuorempana
    Lainasit emosi lapsen
    Oman pääsi päästimeksi
    Itsesi lunastimeksi...»

Jo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun
hänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.

Mutta poika jatkoi säälimättömästi:

    »Ei sinua silloinkana,
    Eip' on vielä suolle viety,
    Kun sa miesnä nuorempana
    Menettelit neiet nuoret
    Alle aaltojen syvien,
    Päälle mustien mutien.»

Silloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen
epävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi
hänen hartioiltaan maahan. »Sinä olet voittanut, poikani», hänen
sydämensä riemusta kuiskasi, »ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana
lähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.»

    Ja ukko Virokannas
    ... risti ripsahutti,
    Kasti lapsen kapsahutti
    Karjalan kuninkahaksi,
    Kaiken vallan vartiaksi.

Väinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui
pois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän
meni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen
perään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään
»yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin» hän lausui seuraavan
loitsun:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen sammon saattajaksi,
    Uuen soiton suoriaksi,
    Uuen kuun kulettajaksi,
    Uuen päivän päästäjäksi,
    Kun ei kuuta, aurinkoa,
    Eikä ilmaista iloa.» [76]



V.


VÄINÄMÖISEN PALUU.

KANSALLIS-OKKULTINEN AVAIN.



41.

VÄINÄMÖINEN JA SUOMEN KANSA.


Väinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä
runolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki
tuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan
hengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus
tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja
sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus
päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen
suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.

Eipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus,
joka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja
perikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet
hänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona
näköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai
ihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä
aiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille,
mutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen
Suomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.

Tämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että
Väinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k.
kansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken,
kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee
muutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen »pakanallisena» jumalolentona
ei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei
ole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.

Kuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta
näkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.

Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden
kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m.
tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen
kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan
henkisen ilmakehän eli _auran_ muodon. Kansan aurassa näkyvät sille
ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat,
sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset,
sen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan
niin sanoaksemme personallisen sielun.

Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen
salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen
ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen
kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento,
jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento,
joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen,
n.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä _deeva_-kehitykseen. Hän
on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut--ehkä
omaa kehitystään varten--elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan
kohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen
sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen
omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla
palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta
tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa
kansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus
kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan
välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan
omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi
ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden
kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja
sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat
ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin,
vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain
ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä,
että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen
olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko
ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]

Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä,
paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös,
että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on
se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.

Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti
omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina,
kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri.
Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen
elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.

Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen
kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään
lappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa
Europpaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin
väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua.
Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja
harjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen,
uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen
ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän
taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja
kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se
oli Väinämöisen aikoja.

Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui
toisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa
hajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen
kuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset,
karjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä
nimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä
talvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he
vahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona
kulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin.
Myöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään
vanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen
kristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän
päiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen,
iänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:

    »Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen sammon saattajaksi,
    Uuen soiton suoriaksi,
    Uuen kuun kulettajaksi,
    Uuen päivän päästäjäksi,
    Kun ei kuuta, aurinkoa,
    Eikä ilmaista iloa.»

Kuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi
tarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai
onko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?

Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta,
vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa
annettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus,
jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa
inhimillisen Väinämöisen välityksellä.

Niin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt
kokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan
ja koska se tulee tapahtumaan?

Tähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin
ennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan
joukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu
erilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista
ainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut.
Palatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen
heimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, »valittu kansa». Mistä hän sen
saa ja koskahan Väinämöinen palaa?

Väinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen
kansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan
loputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan
sanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme
asteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.

»Taas minua tarvitahan», kun uusi aika koittaa ja Europan kansat
kulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä
tapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus
Suomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.

»Katsotahan, kaivatahan», kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan
itsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia
ulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset
oireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena
sisäisesti katsoen--osaksi ulkonaisestikin--oli suuri muutos Suomen
kansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän
valtakuntaan.

»Uuen sammon saattajaksi», kun Suomen kansa oli henkisesti siksi
valmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä
suomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen
kaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme
työn kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen
Kalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita
on keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka
Väinämöinen on meille saattanut.

»Uuen soiton suoriaksi», kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja
vanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä
kulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä
aika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on
Suomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla.
Suurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta
soittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta
rakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole
pettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.

»Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta,
aurinkoa, eikä ilmaista iloa»--kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun
maailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella
kärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi,
parempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi
kulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole
toteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin
nähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä,
jolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä
ja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää
velvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen,
aitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän
aloilla.[81]

Nyt ei lukijan pidä huudahtaa: »vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on
meidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis
Kristuksen sijaan astuisi!» Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä
ymmärtänyt. Väinämöinen ei ole »pakanallinen» eikä »kristillinen»
enemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä
salainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on
Väinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas
tarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa
vaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän--Kristus--aivan
toisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu
ihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole
ristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän
Väinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja
yksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista »uskoa». Siinä
kaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä
saman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen
kukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.

Mutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän,
onnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä
viisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat
mysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan
ja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän
sivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi,
joutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa
rappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten
mysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko
ylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman
kanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi,
joten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat
Jeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään
kirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko
kirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja
saatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen
veljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen
kristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.

Eikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin
siten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime
vuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme
omasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle,
jolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa
päivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää,
jaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen,
vaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon
kansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo
on merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen
j.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on
nyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja
sulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan
tajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen
kansa--samoinkuin muut kansat--onnistuu tässä suurenmoisessa työssään.
Väinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme,
tekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat...

    Suuni jo sulkea pitäisi,
    Kiinni kieleni sitoa,
    Laata virren laulannasta,
    Herätä heläjännästä:
    »Eipä koski vuolaskana
    Laske vettänsä loputen,
    Eikä laulaja hyväinen
    Laula tyyni taitoansa;
    Mieli on jäämähän parempi
    Kuin on kesken katkemahan.»
    Niin luonen, lopettanenki,
    Herennenki, heittänenki...
    Elkätte hyvät imeiset
    Tuota ouoksi otelko,
    Jos ma lapsi liioin lauloin,
    Pieni pilpatin pahasti!
    En ole opissa ollut,
    Käynyt mailla mahtimiesten,
    Saanut ulkoa sanoja,
    Loitompata lausehia...
    Vaan kuitenki, kaikitenki
    Laun hiihin laulajoille,
    Laun hiihin, latvan taitoin,
    Oksat karsin, tien osoitin;
    Siitäpä nyt tie menevi,
    Ura uusi urkenevi
    Laajemmille laulajoille,
    Runsahammille runoille
    Nuorisossa nousevassa,
    Kansassa kasuavassa.



ALAVIITTEET


[1] Suomalaisia kirjailijoita, Helsingissä 1909, Otava. S. 24.

[2] Suomalaisten runojen uskonto. H:gissä 1915, Suom. Kirj. Seura. S.
360.

[3] Suomalainen sana _runo_ on sama kuin ruotsalainen _runa_, joka on
vanha goottilainen sana ja alkuaan merkitsee »salaisuus, salainen tieto»
ja »loitsu», vaikka se sittemmin tarkoitti riimukirjaimia.

[4] Olemme kirjassa _Jeesuksen salakoulu_ koettaneet antaa
mahdollisimman selviä viittauksia tähän suuntaan.

[5] Suomen Kansalliseepos. Tietäjä 1909, s. 79.

[6] S. IV.

[7] _Allan Menzies_, Maailman uskonnot, s. 5.

[8] Että kansassa yhä vielä on säilynyt muisto Väinämöisen
jumalallisesta olemuksesta ja melkeinpä vertauskuvallisesta
merkityksestä, näkyy esim. seuraavasta otteesta »Kotiseudun» maaliskuun
n:osta 1909: »Väinämöisestä sain viime talvena Suomussalmelta
Juntusrannan perältä Niemelästä aivan sattumalta muitten asiain
yhteydessä varsin merkittävän määritelmän. Torpan ukko, Jaakko
Heikkinen, joka sen lausui, oli jo 83 v. vanha, paikkakunnalta
syntyisin, taisi lukuisia historiallisia tarinoita ja tietoja. Näin hän
virkkoi: Väinämöisellä ei ole ollut luita eikä lihoa niinkuin meillä,
vaan velhot ja runomiehet kun ottaa voiman moasta ja veestä ja kuusta ja
auringosta ja kaikesta, niin se mikä yhteen kokoupi on Väinämöinen.»

[9] J. Krohn, Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus. Helsingissä
1894. S. 80.

[10] Vanhan Kalevalan esipuhe, s. XI.

[11] Vrt. runoa »Eessa Isä Jumalan, Kengän kau'oilla Kalevan.»

[12] Moderni psykologia kieltää tahdon, koska se kulkien tutkimuksissaan
empiiris-induktiivista tietä on luonnostaan materialismiin taipuva ja
siis filosofiselta näkökannaltaan deterministinen. Se ei näe tahtoa
missään, koska se ei näe vapautta missään. Ihmistahdon ilmaukset eivät
ole vapaan tahdon ilmauksia, vaan välttämättömiä seurauksia
edelläkäyvistä tajunnantiloista, ajatuksista ja tunteista. Tahto
analysoituna on tunnetta tai ajatusta; tahtoa itsessään ei ole. Tämä on
uudenaikaista determinismiä, ja siihen voi heti huomauttaa, että
helposti on käsitettävissä tajunnantila, joka ei aiheuttaisi mitään
toimintaa; harmooninen ja liikkumaton tajunta ei ilmenisi; täydellinen
autuus ja onni ei veisi mihinkään toimintaan. Determinismin _conditio
sine qua non_ on nykyinen ristiriitainen maailma, ja se antaa kyllä
kuvan ihmisten sieluelämästä nykyiselle kehitysasteelle, mutta ei
tunkeudu kyllin syvälle eikä nouse kyllin korkealle: toisin sanoen, sen
kokemuspiiriin ei ole joutunut olento, jolla olisi tahtoa.
Spiritualistinen näkökanta perustuu siihen tietoon, että on vapaita
olentoja.

[13] Näitä asioita olemme myös selittäneet kirjasessa »Kirkonopin
teosofia», I luku.

[14] Kalevalan sisällys ja rakenne. Helsingissä 1914. S. 106.

[15] Kalevalan runojen historia. H:gissä 1903, Suom. Kirj. Seura. S. 357
ja seur.

[16] Tässä ei tarvitse olla varsinaista eroavaisuutta Uuden ja Vanhan
Kalevalan välillä. Ilman immen toisintonimi »veen emonen» on runossa
voinut olla hyvällä syyllä »Väinämöinen».

[17] Kalevalan runojen historia, s. 357 ja seur.

[18] »Meri» on esim. latinaksi _mare_, jonka monikkomuoto on _maria_.
Maria on Kristuksen (Logoksen) äidin nimi. Äiti on latinaksi _mater_,
Aine on latinaksi _materia_. Yhtäläisyyttä on siis muodossa ja
soinnussakin olemassa noiden sisäisesti samaa merkitsevien sanojen
välillä: mater, materia, maria.

[19] Luvut saattavat vaihdella kolmesta kahdeksaan, sillä »tasoja» eli
»maailmoita» voidaan luokitella eri tavalla.

[20] J. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden historia, I, s. 290 ja seur.

[21] Kalevalan runojen historia, s. 507 ja seur.

[22] Tämä selviää kirjamme loppupuolella.

[23] Vrt. tähän erästä Aunuksessa tavattua kyynillisrealistisen säkeen
muotoa: »Lemminkäinen on lehtolapsi.» Samaa on sanottu esim.
Jeesuksesta.

[24] Kalevalan runojen historia, 581 ja seur.

[25] Tätä tosiseikkaa kuvatakseen egyptiläisillä oli tapana
hautakirjoituksissa asettaa jokaisen vainajan nimen eteen Jumalnimi
Osiris. (»Osiris N. N.»).

[26] Kalevalan runojen historia, s. 344.

[27] Näistä asioista puhuu seikkaperäisemmin esim. H.P. Blavatskyn
»Salainen Oppi».

[28] Raudan synnyttäjäksi mainitaan «ukko ylinen luoja, itse ilmojen
Jumala», joka hyvin sekin saattaa olla Ilmarinen.

[29] »Totuuden miekka.»

[30] Älykkyyden (esprit) sulo.

[31] Krohn, Kalevalan runojen historia, s. 178. Voisi tähän lisätä, että
vanha intialainen »Bhavishja Puraana» kertoo muinaisesta auringolle
pyhitetystä temppelistä, jonka rakentaja on Saamba.

[32] Lönnrotin ensimmäisessä kirjaanpanossa on kohta, joka selvästi
osoittaa, että Sampo on jotakin salaperäistä ja taivaallista ja läheistä
sukua ilmarisvoimille sinään. Kun Pohjolan emäntä kysyy Ilmariselta
osaako hän takoa Sammon, tämä vastaan: »Saatanpa takoa sammun,
kirjakannen kirjutella... Äsken sampua taonki, kirjokantta kirjottelin,
kun ma taivosta takoilin, ilman kantta kalkuttelin.» Kts. Kalevalan
esityöt, I. Väinämöinen, s.s. 451--458.

[33] Yhdessä aspektissaan Iso Tammi (Kalevalan 2. runo) kuvaa samaa kuin
Sampo: ilmoitettua alkuperäistä viisautta ja lukuisia siitä johtuneita
uskontoja ja filosofisia järjestelmiä. Näitä eri järjestelmiä on niin
monta, että ne peittävät auringon ja kuun etsijältä: missä on totuus?,
hän alakuloisena kysyy. Vasta kun edellä tulensynnystä puhuttaessa
mainittu »pieni mies» (rakkauden intuitio ihmisen sydämessä) ilmestyy
merestä ja hakkaa maahan ison tammen, näkyy totuuden aurinko.

[34] Näistä asioista tulee myöhemmin puhe III:ssa osassa.

[35] Kts. lukua »Lemminkäisvoimat».

[36] Matti Waronen, Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla. H:gissä
1895. S. 16.

[37] S. 59.

[38] Suomeksi voi näistä asioista tarkemmin lukea teosofisista
teoksista, joista mainittakoon C.W. Leadbeaterin »Kuolemanjälkeinen
elämä», tämän kirjan tekijän »Mitä on kuolema?», Annie Besantin »Aikain
viisaus», H.P. Blavatskyn »Teosofian avain».

[39] Teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan »akaashisista arkistoista
eli aikakirjoista.»

[40] Suomalaisten runojen uskonto, s. 12.

[41] Mielikuvitus ja todellisuus Kalevalassa, s. 9.

[42] Kalevalan sisällys ja rakenne, s. 247.

[43] Roomalaiskirje 8: 19--22.

[44] Vrt. myös profeetan kuvausta leijonasta ja lampaasta Vanhassa
Testamentissa.

[45] Kirjassaan »Kalevalan sisällys ja rakenne».

[46] Louhi, Pohjolan emäntä, joka on sisätajuntamme hallitsija, on
sentähden myös sama kuin Manalan haltija. Tämä näkyy runotoisinnoistakin
y.m. seikoista. Vrt. J. Krohn, Suomalaisen kirjallisuuden historia, I.
Kalevala, ss. 253 ja 254.

[47] Luuk. 14: 21, 23. Vrt. myös Matt. 22: 9.

[48] Matt. 22: 11--13,

[49] Käytämme tässä, kuten teosofisessa kirjallisuudessa on tapana,
sanoja yksilöllisyys ja persoonallisuus tarkoin määritellyssä ja siis
rajoitetummassa merkityksessä kuin yleensä puhe- ja kirjakieli niitä
käyttää. Teosofinen käyttötapa johtuu siitä Mad. Blavatskyn
huomauttamasta tosiseikasta, että latinalainen sana persona merkitsi
alkuaan »naamio», jonka läpi kuului (per--sonare) näyttelijän ääni. Ja
onhan näyttelijään verrattavissa kuolematon minä eli yksilö, joka
ruumistuksissaan maan päällä näyttelee milloin mitäkin roolia eri
persoonallisuuksissaan.

[50] Matt. 8: 20.

[51] Vrt. nimeä Louhi, Loviatar,

[52] Tässä yhteydessä tekee mielemme toistaa, mitä J. Krohn kirjassaan
»Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus» kertoo votjakkien _tunosta_
(tietäjästä, noidasta): »Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä _tuno_ksi,
joka vaan kykenee hankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne
ovat saatavat itse haltioilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon
haalimassa, pitkään kauhtanaan puettuna. _Tunon_ mahti ei ole 'kaikilla
sama, se vaihtelee sitä myöten, kuinka voimakas haltia hänellä on ollut
opettajana, osaksi se myös riippuu oppilaan omasta
vastaan-ottavaisuudesta. Etevin opetus on se, jonka _Inmar_, ylijumala
antaa. _Inmar_ ilmestyy noidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut
_tuno_ seurassaan ja kuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin
paikkoihin, koko ajan soittaen kannelta, ettei häntä pelottaisi.
Viimeksi jumala vie hänet äärettömän leveän joen luo, jonka yli on
jännitetty kantelen kieliä. Näillä kielillä pitää hänen hyppiä ja
tanssia; niin usein kuin hän niiltä putoaa, hän menettää osan vastaista
vaikutusvaltaansa. Mahtavin _tuno_ tulee siitä, joka kestää tämän
koetuksen horjahtamatta kertaakaan (s. 101).

[53] I Kor. 15: 53--55.

[54] I Kor. 15. 40--44.

[55] I Kor. 15. 46--49.

[56] I Kor. 15. 51.

[57] Sentähden Ilmarisenkin mielikuva hohtaa tuliteräisenä ja kultaisena
miekkana j.n.e.

[58] Tässä yhteydessä ymmärrämme minkätähden Sampo-sanaa voidaan verrata
suomalaisiin sanoihin sammas ja sampi. Sammas on otettava merkityksessä
rajakivi eli rajapylvas, joka erottaa Sammon rakentamisen eri jaksoja
eli ruumiita toisistaan, ja vastaa siis käytännöllisesti vihkimystä.
Sampi taas merkityksessä kala muistuttaa sitä, että Kristuksen
symboolina käytettiin kalaa (_ikhthys_, s.o. _Iesous Khristos theou
hyios sooter_); ja Kristuksella okkulttisesti katsoen oli täysin
organisoitu Sampo eli aurinko ruumis. Voisimme myös otaksua, että Sampo
sammas-sanan sukulaisena on tarkoittanut _pyramiidia_, jossa salaista
viisautta opetettiin, koska sammas eli rajakivi enemmän tai vähemmän on
pyramiidin muotoinen; mutta tämä veisi spekulatioihin suomalaisten ja
egyptiläisten keskinäisistä suhteista, jotka spekulatiot vielä lienevät
liian rohkeita.

[59] »Hevosen» ja »veneen» vertauskuvallisesta merkityksestä on seuraava
esimerkki: kun lappalainen noita tahtoi langeta loveen--ja muut
valmistukset oli suoritettu--, hän otti lakin päästään, aukaisi vyönsä,
irroitti kenkänsä paulat, peitti 'kädellä kasvonsa, pani kädet puuskaan,
kumartui eteen ja taakse ja huudahti: »valjastakaa vetoporo!» tai
»työntäkää vene vesille!» Vrt. J. Krohn, Suomen suvun pakanallinen
jumalanpalvelus, s. 114.

[60] Lönnrotin ensimmäisessä kirjaanpanossa mainitaan Pohjola ja Manala
rinnatusten, kts. Kalevalan, esityöt, I. Väinämöinen esim. ss. 230--231:
poikki Pohjolan joesta, Manalan alantehesta, ss. 550--551: noille
Pohjolan vesille, Manalan alantehille.

[61] Joh. ev. 3: 8.

[62] Tämä käärmetuli on todellisuudessa ennenkin ollut näyttämöllä,
vaikkei Kalevala ole siitä maininnut. Pohjolan »iso härkä», joka
Pohjolan häissä esiintyy, viittaa mahdollisesti käärmetuleen. Yleensä
psyykillisten voimien herättäminen on yhteydessä käärmetulen kanssa.
Käärmetulta sanotaan sanskritinkielellä nimellä _kundalinii_, kreikaksi
_speireema_.

[63] Op. cit. s. 56, 57.

[64] Op. cit. s. 757.

[65] Otava eli Suomalaisia huvituksia. I osa. Tukhulmissa 1831. S. 26,
27.

[66] Kts. Henrik Gabriel Porthanin tutkimuksia. Suomentanut Edv. Rein.
Suom. Kirjallisuuden Seura, Helsingissä 1904. S. 173--207.

[67] Mad. Blavatsky sanoo »Salaisessa Opissaan», että kiinalaiset,
japanilaiset, mongolilaiset, suomalaiset, turkkilaiset y.m. kuuluvat
atlantilaisen juurirodun seitsemänteen (mongolilaiseen) alarotuun.
Muutamat tiedemiehet, esim. Yrjö Koskinen väitöskirjassaan »Tiedot
Suomensuvun muinaisuudesta», arvelevat, että suomensukuiset kansat ovat
turanilaista alkuperää ja että niihin kuuluivat vanhat kaldealaiset ja
sumeerit muinaisessa Babyloniassa: teosofisen jaon mukaan nämäkin kansat
olivat atlantilaisia, Historiallisesti katsoen Kaleva on saattanut olla,
kuten Ganander arvelee, jonkun jättiläisen nimenä. Hänellä on ollut
tarun mukaan kaksitoista poikaa, joista, kuten ennen olemme
huomauttaneet, Kalevalan pääsankarit ovat enimmin tunnetut; kaikkien
nimiä ei tiedetäkään. J.R. Aspelin oli epäilemättä oikeassa
otaksuessaan, että kun päästään selville kaikkien poikien nimistä ja
elämäntöistä, voitetaan uutta valoa Suomen kansan muinaiseen historiaan.
Ja ken tietää, missä määrin piispa Daniel Juslenius erehtyi oikein, kun
hän uskoi, että Suomi ikivanhaan aikaan oli ollut mahtava valtakunta,
jota omat kansalliset kuninkaat hallitsivat? Ne olivat »Kalevalan»
aikoja, nuo vanhat ajat, ja Kalevala ei ollut nykyinen Suomenniemi.
Lönnrot myös mainitsee, että kansan tarinassa toiset pitävät Kalevan
poikia jättiläisinä, ja tähän sopii verrata sitä perintä- ja salatietoa,
että atlantilaiset olivat kasvultaan kookkaampia kuin nykyiset
arjalaiset.

[68] Kts. 10. lukua, »Lemminkätsvoimat».

[69] Kts. 27. lukua »Pohjolan nuorempi tytär». Kirjassaan »Suomen suvun
pakanallinen jumalanpalvelus» J. Krohn kertoo tsheremissien muzhanista
eli tietäjästä, noidasta, seuraavaa: »Myös pitää hänen elämässään olla
ankarasti siveellinen. Mutta ennenkaikkea vaaditaan häneltä, että hän on
välittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa
tulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m.
Ilmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin
unessa. Unen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti,
myös keinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan... Uneen vaipuminen
ei tässä ole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan
tavoittamisesta, jossa sielun vapautuneena näkyväisen ympäristön
vaikutuksesta luullaan kohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.»
(S. 105.)

[70] Kts. 10. lukua »Lemminkäisvoimat».

[71] Kuuluisa Historoitsijamme Yrjö Koskinen sanoo: »Mutta ainakin on
muistaminen, että nimi _Suomi_, _Same_ ei kuulu yksistänsä nykyiseen
Suomen-kansaan, vaan mahdollisesti ennen muinoin on ulottunut yli koko
Suomensuvun. Jos nyt tahdomme yhteen lauseeseen sulkea, mitä edellisessä
on selitetty, niin yksi suuri teko-asia on historian omaksi valloitettu:
Turanilalsten muinainen valta Sindin ja Eufratin välisellä alalla. Että
Turanilaiset tässä ovat Suomensukua, on arvelu, jota kaikki
todennäköisyys kannattaa; siihen yleiset kielitieteelliset kohdat
viittaavat, sille puolen myöskin nuolenpaä-tutkimuksst kallistuvat...

Mutta miten lopullinen tuomio langenneekin, on silminnähtävää, että
Suomen säännöllinen kieli ja Suomen muinais-runosto, jotka molemmat
näyttävät seisovan jonkun iki-vanhan viljelyksen pohjalla, tulevat
paljon painamaan tutkimuksen vaa'assa.» Tiedot Suomensuvun
muinaisuudesta. Helsingissä 1862. S. 18, 19.

[72] Tutkimuksessaan _Hafva Lappar och Finnar på skilda tider invandrat
till Norden?_, lausuu Jan. Ad. Lindström loppupäätelmänä seuraavaa:
»Tämän tutkimuksen loppupäätökseksi jääpi siis, että suomalaiset ovat
olleet Euroopan vanhimpana kansana, ja että he aavistamattomista ajoista
lähtien ovat pitäneet hallussaan sen pohjoisimpia maita.» Kts. Suomi,
1859, loc. sit. s. 40. Näkyy että vanhemmat historioitsijat olivat
rohkeampia johtopäätöksissään kuin nykyiset. Riippuikohan tämä
yksinomaan »tietojen vähemmyydestä»? Aivan niinkuin Wettenhovi-Aspa
meidän päivinämme arveli tohtori K. Meijer, että osa Euroopan
turanilaisesta alkuväestöstä oli tullut Afrikasta. Vrt. Koskisen
edellämainittua väitöskirjaa, s. 31. Tiedemiesten nykyinen kanta
Skandinavian suhteen näkyy olevan, että varhemman kivikauden (noin
10.000 vuotta sitten) ihmiset olivat lappalaisia, mutta jo myöhemmän
kivikauden (noin 6.000 vuotta sitten) väestön germaanilaista alkuperää.
Vrt. C. Grimberg, _Svenska folkets underbara öden_, I, Stockholm 1913.
S. 20. Että nämä myöhemmät ihmiset olivat pitkäkalloisia, ei kuitenkaan
mielestämme ehdottomasti todista niiden olleen germaanilaisia, sillä
ovathan suomalaisetkin, ainakin karjalaiset ja kainulaiset,
pitkäkalloisia.

[73] Tähän sopii verrata norjalaisen Friesin sangen etevästi perusteltua
väitettä, että Sampo oli lappalainen noitarumpu, erityisesti
kallisarvoinen ja kuuluisa.

[74] Viimeksi ja edellä toistetut sanat ovat otetut »Vellamon neidin
onginnasta», mutta kuuluvat sisältönsä puolesta Aino-episodiin.

[75] Allegoriassa tämä ukko »Virokannas» on uuden rodun _Manu_ eli
henkinen tyyppi ja johtaja. Nimi Virokannas tarkoittaa siis samaa kuin
intialainen _Vaivasvata_ (Manu Vaivasvata); merkillistä kyllä on
olemassa sanskritinkielinen sana, joka muistuttaa Virokannasta ja
merkitsee etymologisesti samaa kuin Vaivasvata, vaikka se mytologiassa
onkin erään daimonin nimi. Vaivasvata näet merkitsee »auringosta tuleva»
ja samaa merkitsee _vairootshana_, joka johtuu sanasta _virootsha_,
aurinko.

[76] Marjatan poika ei kansanlauluissa ole Kristus, vaan Kullervo.
Kullervo-tarina kertookin arjalaisen rodun valheista ja sieluelämästä,
vaikka emme tässä teoksessa siihen kajoa.

[77] Deevan suhdetta kansaan j.n.e. olen hieman laveammin kuvaillut
kirjasessa »Suomen kansallishaltia», Helsinki 1913, Teosofinen
Kirjakauppa ja Kustannusliike.

[78] Tämän käsityksen mukaan ovat esim. germaanit myöhemmin Eurooppaan
tulleita kuin suomalaiset esi-isämme, ja germaanilaisten vanha
Edda-uskonto, jossa on paljon yhtäläisyyksiä kalevalaisen kanssa, on
yhtä hyvällä syyllä lainannut piirteitä suomalaisten elämänkatsomuksesta
kuin päinvastoin. Vrt. mitä Yrjö Koskinen sanoo: »Kun nyt ylehensä
Euroopan kielissä tavataan Suomen-sukuisia aineita, joiden syntyä ei käy
tyydyttäväisesti selittää historiallisten aikakausien oloista ja
suhteista, on tämä seikka mielestäni vahvimpia todistuksia siihen, että
se väestö, joka jo ennen historian alkua riutui Euroopan alalta, oli
Suomen-sukua.» Tiedot Suomen-suvun muinaisuudesta, s. 25, 26.

[79] Tässä kirjassa emme puhu Kullervosta.

[80] Vrt. Sammon merkitystä luvussa 37: »Aikojen vaihteessa».

[81] Vrt. mitä on sanottu kirjassa »Suomen kansallishaltia».

[82] Tästä asiasta tarkemmin kirjassani »Jeesuksen salakoulu».





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevalan avain" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.