Title: Salatiedettä omin päin
Author: Ervast, Pekka, 1875-1934
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salatiedettä omin päin" ***


SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN

Seitsemän esitelmää


Pitänyt

PEKKA ERVAST


1914



SISÄLLYS:

     Lukijalle
  I. Ensimäiset ehdot
 II. Ennen vihkimystä
III. Jumala
 IV. Älyllinen ja siveellinen puhdistus
  V. Yliaistillinen elämä
 VI. Uudestasyntyminen Kristuksessa
VII. Jooga omin päin
     Alaviitteet



LUKIJALLE.


Esitelmät on pidetty ja pikakirjotettu vuonna 1913, viimeinen kesällä
Teosofisen Seuran vuosikokouksessa, edelliset syksyllä Helsingissä.
Yhteiseksi nimeksi olen pannut »Salatiedettä omin päin», koska olen
sillä tahtonut osottaa, että salatiede ei ole sekotettava »salaisiin
tieteisiin», sillä salatiede on käytännöllistä psykologiaa, joka liikkuu
ihmisen syvimpien henkisten ja uskonnollisten kokemusten alalla ja
sentähden pysyy salattuna niiltä ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä tai
uskalla heittäytyä elämän suurten arvojen tutkimiseen.

P. E.



SALATIEDETTÄ OMIN PÄIN:



I.

ENSIMÄISET EHDOT.


Uudessa Testamentissa kerrotaan Kristuksen sanoneen: »etsikää, niin te
löydätte, anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille
avataan. Sillä se, joka etsii, hän löytää, ja joka anoo, hän saa, ja
kolkuttajalle avataan».

Minulta on joskus kysytty: »millä tavalla meidän pitää etsiä totuutta,
millä tavalla voimme päästä totuuden tietoon ja Jumalan tuntoon? Millä
tavalla voimme tulla vakuutetuiksi teosofisesta maailmankatsomuksesta,
millä tavalla todella tulla teosofeiksi?»

Ja tosiaan, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka etsivät totuutta,
huomaamme, että eivät läheskään kaikki löydä. Niidenkin joukosta, jotka
etsivät totuutta teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka sitä tutkivat
ja siihen syventyvät, monet jonkun ajan kuluttua, vaikkapa vuosien
kuluttua kääntyvät taas pois ja sanovat: »ei sieltä löytynyt minulle
tyydytystä». Millä tavalla siis niiden, jotka tahtoisivat saada
todellista tyydytystä teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka
tahtoisivat löytää totuuden ja tulla Jumalan tuntoon, millä tavalla
heidän on etsiminen? Vai ovatko ainoastaan muutamat ihmiset ennakolta
määrätyt löytämään? Todella näyttää siltä, että kaikki ihmiset eivät
saata tulla teosofiseen maailmankatsomukseen eivätkä löytää sen
todellista ydintä.

Tavallinen totuudenetsiminen, jota pidetään tieteellisesti pätevänä, on
etsintä, joka käyttäen viittä tunnettua aistiaan ymmärryksen avulla
luokittelee niitä tosiasioita, joita viiden aistimemme avulla voidaan
tajuta. Sentähden ihmiset, jotka luottavat viiteen aistimeeseen ja
siihen järkeen, joka heillä on, kun tahtovat olla aivan rehellisiä,
tulevat useimmiten etsiessään materialisteiksi. Elleivät ole
tilaisuudessa viiden aistimen avulla tekemään havaintoja, joita
suorastaan täytyy nimittää yli-aistillisiksi, he sangen ymmärrettävistä
syistä tulevat materialisteiksi tai ainakin epäilijöiksi.

Mutta tämä materialistinen maailmanselitys ei saata heitä ajan pitkään
tyydyttää. Se ei täytä heidän sielullisia ja henkisiä tarpeitaan, sillä
heidän aina täytyy syrjäyttää ja aivankuin tappaa jotakin sielussaan.
Kun ajattelevat kuolemaa, kadotettuaan rakastetun omaisen, kun
ajattelevat, että kuoleman tuolla puolla on pelkkä tyhjyys, niin heidän
täytyy painaa alas toinen kapinallinen ajatus: »mutta jos ei kaikki
sittenkään ole paljasta ainetta?» Heidän kuten jokaisen ihmisen sisässä
puhuu kysyvä ääni: »ei suinkaan kaikki sentään ole mennyttä kuolemassa?
Eiköhän maailmankaikkeudessa sittenkin mahda olla muuta kuin mitä me
aistimilla näemme?» Tämä ääni on tapettava, kun ihminen jyrkästi tahtoo
pysyä muka tieteellisenä ajattelijana.

On toisia ihmisiä, jotka ovat tehneet uskonnollisen kokemuksen tunteen
alalla. He ovat tunteneet joko yksin ollessaan tai n.k. uskonnollisessa
herätyskokouksessa, että kun he uskovat Jumalan armoon Jeesuksessa
Kristuksessa, heidän sielunsa on pelastunut. He eivät punnitse
tunnettaan, eivät mietiskele eivätkä katso älyn silmällä, he vain
tyytyvät sen suomaan hetkelliseen sopusointuun. Mutta heille saattaa
pian tulla järki-epäilys, sellainen silmän avautuminen, että kysyvät
itseltään: »vaan onkohan tämä totta? Olenkohan mahdollisesti ollut vain
jonkun harhan nenästä vetämä, olenko vain kuvitellut pelastusta, armoa
j.n.e.?» Tällainen epäilys on aina heitä väijymässä.

Meidän täytyy näin ollen sanoa sekä materialisteista että sokeasti
uskovista, että he eivät ole löytäneet totuutta, joka kestäisi.

Teosofia sanoo: »minä olen totuus, joka kestää. Kun te tulette
teosofeiksi, silloin on järkenne valistunut ja tunteenne tyydytetty. Kun
te oikein osaatte syventyä minuun, teosofiseen maailmankatsomukseen,
niin olette saaneet sellaisen elämänymmärryksen, joka kestää--kestää
kaikissa koettelemuksissa--kärsimyksen tuskassa ja järjen puhdistavassa
tulessa.»

Kuinka meidän nyt on määriteltävä teosofista etsimistä ja teosofista
löytämistä? Millä tavalla se eroaa suorastaan tieteellisestä tai
tavallisesta uskonnollisesta etsimisestä? Millä tavalla teosofinen
etsivä elämä kohoaa toisten yläpuolelle?

Me ymmärrämme tämän parhaiten, jos jo olemme teosofeja, jos jo tunnemme
teosofisen maailmankatsomuksen. Teosofian mukaan ihminen ei ole sama
kuin fyysillinen ruumis eikä tämä ruumis ole ihmisen ainoa käyttöväline
vaan ainoastaan yksi useammasta käyttövälineestä. Ihmisen personallisuus
on puettu, niinkuin sanomme teosofisesti, paitsi tähän fyysilliseen myös
astraliseen eli tunne-käyttövälineeseen ja mentaliseen eli älylliseen.
Tämä merkitsee, että kun ihminen tietää ainoastaan fyysillisestä
ruumiista ja kun hänen tajuntansa on sidottu ainoastaan fyysillisiin
aivoihin, hän ei voi etsiä ja löytää mitään aatetta tai
elämänymmärrystä, mitään henkistä sisältöä elämälleen, joka tyydyttäisi
koko hänen personallisuuttaan, sillä hänen personallinen tajuntansa ei
elä ainoastaan fyysillisessä käyttövälineessä vaan myös tunne- ja
älyruumiissa.

Jos ihminen ihmisenä--ja ihminen itse kuuluu inhimillisenä olentona
korkeampaan maailmaan, kuin personalliseen »kolminaismaailmaan»--tahtoo
etsiä ja löytää totuutta, täytyy totuuden, jota hän etsii ja jonka hän
löytää, tyydyttää paitsi sitä tajuntaa, joka ilmenee fyysillisten
aivojen välityksellä, myöskin sitä puolta personallista tajuntaa, joka
ilmenee tunneruumiin, ja sitä, joka ilmenee älyruumiin välityksellä.
Hänen täytyy saavuttaa sellainen elämänymmärrys, joka valoaalloilla
säteilee hänen luokseen viisauden auringosta ei ainoastaan
fyysillis-eetterisessä maailmassa vaan myöskin astralisessa ja
älyllisessä. Jos ainoastaan aivotajunta etsii, on etsintä
materialistis-tieteellistä laatua. Jos ihminen on taipuvainen ottamaan
vastaan vaikutelmia ainoastaan tunneruumiista, on hän tuomittu sokeasti
uskomaan. Mutta jotta ihminen voisi ymmärtää elämää sillä tavalla, että
se tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, täytyy hänen tajuta
totuus, tuntea Jumala, sekä fyysillisessä tajunnassa että astralisessa
ja mentalisessa »alitajunnassa». Toisin sanoin ihminen ei saa rajottua
ainoastaan viiteen aistimeen, jos hän tahtoo totuutta etsiä, vaan hänen
täytyy osata käyttää niitäkin kahta aistinta, jotka eivät ole vielä
ihmiskunnassa heränneet täyteen toimintaan. Kuudes aisti asettaa hänet
heti yhteyteen uuden eli astralisen maailman voimien kanssa ja seitsemäs
aisti vielä toisen eli älyllisen maailman voimien kanssa. Silloin vasta
kun hänessä itsessään ovat heränneet nämä kuudes ja seitsemäs aisti, voi
hän löytää sellaisen elämänymmärryksen, joka häntä täysin tyydyttää.

Nyt te sanotte minulle: »mutta tämähän on aivan mahdoton asia. Kuinka me
voisimme etsiä ja löytää totuutta kuudennen ja seitsemännen aistimen
avulla, kun ne eivät ole vielä meissä heränneet? Näin ollen olemme
tuomitut olemaan ilman totuutta, ulkopuolella taivaan valtakuntaa.» Niin
olisi, jos olisi kysymyksessä kuudennen ja seitsemännen aistimen niin
täydellinen herääminen ihmisessä, että hän voisi itsetietoisesti käyttää
niitä tutkimuksiin. Jos olisi kysymyksessä astralinen selvänäköisyys ja
älyllinen selvänäköisyys, silloin tosiaan ihminen olisi onnettomassa
tilassa, ja meidän täytyisi sanoa: »hän ei voi etsiä totuutta». Onneksi
niin ei ole. Nämä uudet aistit ovat ihmisessä jonkun verran jo
heränneinä, vaikka emme ollenkaan älyä niitä aistimiksi, ne kun toimivat
subjektivisesti eikä objektivisesti. Meidän fyysillinen silmämme esim.
on objektivinen, koska me sillä havaitsemme ulkonaista maailmaa ja koska
meidän kaikkien havainnot ovat samanlaisia. Kuudes ja seitsemäs aisti
sitä vastoin toimivat meissä sisäkohtaisesti ja ovat eri pitkälle
kehittyneet ja erilaisia eri yksilöissä. Muutamissa ne ovat tuskin
ollenkaan heränneet, meidän täytyy ehkä sanoa, että ne useimmissa
ihmisissä ovat sangen vähän toimivia, mutta niissä ihmisissä esim.,
jotka tulevat teosofeiksi ja pysyvät teosofeina, niissä ne ovat vissiin
kohtaan heränneet, ja he voivat kehittää näitä aisteja yhä edelleen.

Mitkä ovat sitten kuudes ja seitsemäs aisti? Lyhyesti sanoen kuudes on
aisti, jota tahtoisin kutsua taiteilijavaistoksi eli taiteelliseksi
kauneusaistiksi ja seitsemäs on filosofinen intuitsioni.[1]

Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään ihminen ei voi
päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me sanomme niinikään:
ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden
aistimensa avulla, vaan ennen kaikkea hänellä täytyy olla apuna
taiteellinen kauneusaisti. Ja tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee
meidän vain katsella, minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita
kutsumme taiteilijoiksi.

Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että hänellä
on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin tavallisella
ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän kehittynyt kuin muilla
ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin silmä, joka näkee enemmän
viivoja, enemmän värejä, enemmän sopusointua kuin tavallisen ihmisen
silmä, tekisi hänet silmänsä tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin
vapauttaa hänet fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen
liittyy sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen.
Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija ja
tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko laskee
tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä, ajattelee
arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan mieleen ei juolahda
sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia, ja vihreitä
värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja ajattelee korkeintaan:
»oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla voisi noita ihanuuksia
kankaalle kiinnittää!» Jos taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia
pilviä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta»,
mutta taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on ihana.
Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole kauppanero vaan
haaveilija. Sentähden taiteilijat jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen
ovat »epäkäytännöllistä» väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan
pilviä, ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja
pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä saadakseen
ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset ovat tottuneet
ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti, olennoiksi, jotka eivät
osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin on heidän joukossaan
poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan kauniisti käteensä» ja
tottuneet mailman menoon, mutta todellinen taiteilijasielu on ainakin
nuorena sellainen, ettei hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita
vaan ainoastaan elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota
toiset eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta hän
näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä kaikesta oppia. He
opettavat meitäkin näkemään, millainen on maailma.

Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti? Mitä se
vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen, joka, vaikkei
hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se aikaansaa ihmeellisen
muutoksen sielussa, kun ihminen sitä viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa
näet, että ihminen osaa asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän
ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla
etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat
filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen aisti
ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei hän asetu
samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi ajatteleva
kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta ja punnitsee,
kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia niin, että niistä olisi
suurinta aineellista hyötyä. Tämä on toisenlainen objektivisuus,
sellainen joka kuuluu viiteen aistimeen. Taiteilija on todellinen
tiedemies, joka ei ajattele etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan
ihastuu totuuden näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka
osaa nähdä kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on
suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä hän
ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa, juopossa hän
voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa, joita maailma inhoo.
Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren. Kuta enemmän
taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä enemmän hän tuntee itsensä
veljeksi kaikkia kohtaan, sitä enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle
ihmeelliseksi taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen
pitäisi tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa
yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia.
Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista
yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja pahan
välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla, että
taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa tuomita,
ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden etsijänä on
tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse jäädä paikalleen
seisomaan.

Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle tietä
pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi, kehittäen itsessään
taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän samalla kaikin puolin lähenee
totuutta. Mutta ihminen, joka ei tee taiteellista työtä, hänen pitää
välttämättä ottaa uusi askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen
täytyy herättää itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni.
Nyt kun taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä
ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim. teosofista
kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, syventyy
salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti ajattelemaan.
Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain, niin ihminen väsyy. Jos
se on vain järjen työtä, vaikkakin laajanäköisempää kuin materialistinen
spekulatsioni, ihminen hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei
hänessä herää taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen
ottanut ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja
maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää filosofinen
intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin
aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää tämän intuitsionin. Ja
filosofinen totuuden näkemys on tavallaan mentalisen käyttövälineen
aisti. Filosofinen intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen
inspiratsioni, käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos
meillä ei ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka
paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään sielulliseen
vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä järjestetty, vaan me
voimme filosofoida paljon sinne ja tänne ilman että sielumme tulee
tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen intuitsionin avulla ihminen pääsee
tähän syvään tuntoon--voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi--että
maailma on järkevästi järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään
järkinäkemykseen siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim.
näkyväisen maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman
takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen maailma.
Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me ihmiset emme sisimmässä
itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan kuolemattomia, niinkuin viisaat
opettavat.

Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin vasta
alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen. Ennenkuin on
filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja yleisinhimillinen
sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä salatieteellisesti. Nämä
ovat välttämättömät ensi askeleet. Mutta kun ne ovat ihmisessä
heränneet, hän voi alkaa käydä vihkimyksen portteja kohti.



II.

ENNEN VIHKIMYSTÄ.


Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen
kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme alottaa
kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me teosofisessa
kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme Salaisen Valkoisen
Veljeskunnan jäseneksi.

Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta, jolta
asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion yhteen sellaiseen
ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos ajattelemme, että vihitty ihminen
olisi edessämme, ja me näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet
vihityksi, niin me tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on
ihminen, joka itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi
sanoa Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää sinun
tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala sanoo hänelle:
»tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ, hanki itsellesi se tai se
ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää saadessaan tämän käskyn, että työ,
joka hänelle annetaan, kestää yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta.
Hän lupaa. Hän osaa luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun
palvelijasi ja minä täytän käskysi.»

Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa--jolle ei ole elämää eikä
kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja elämän orja--hän ei ole
elämän eikä kuoleman herra, mutta Vihitty on ulkopuolella personallista
elämää ja kuolemaa. Hän on olento, joka seisoo iankaikkisuudessa--
iankaikkisella kalliolla Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja
kun Herra sanoo hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo:
»Herra, minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä
on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata
iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen ihmisen
välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon ihmisiä, jotka puhuvat
Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat, ja lupaavat: »Mestari, Jumala,
Kristus, minä olen sinun palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun
tahtosi», eivätkä tiedä, mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä
kannalla. Tänään voivat tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi
täyttää, koska heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä
ja josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat:
minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja tietää,
että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai hänessä itsessään,
se nousee sitä varten, että hän sen voittaisi. Hänelle ei tule
kysymykseen paeta, välttää, katua. Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta
vuotta mutta hän lopulta voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on
itsetietoinen toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on
itsetietoinen kuolematon olento.

Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen
todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla
selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen kuin
muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin näkisimme?

Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava olento,
inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta loistava ja
ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin loistaviin
käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana, mutta on ottanut
päälleen karkeampia ruumiita eli käyttövälineitä. Jos katselemme
tarkalleen, näemme, että hän omassa, niinkuin sanotaan,
Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä ja on ottanut päällensä ensin
n.k. älyruumiin, sitten n.k. tunne-ruumiin ja vihdoin n.k.
eetteris-fyysillisen ruumiin.

Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista ihmistä! Jos
me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista kuolevaista, näemme,
että hän on itse todellisena minänä ja personallisena olentona tässä
eetteris-fyysillisessä muodossaan. Fyysillinen muoto on todellisin ja
takana häämöttävät korkeammat käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis,
äly-ruumis ja niiden takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on
aivan kuin unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on
siinä, että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa
minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli tavallisen
kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on tässä fyysillisessä
ulkonaisessa personassa.

Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä vihityksi, mitä
läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on tapahtunut hänen eri
käyttövälineissään, fyysillisessä, tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos
tahdomme yhdellä lauseella ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin
hän voi asettaa itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy
oppia onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.

Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle tätä?
Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen ruumistuksen kautta.
Millä tavalla elämän suuressa koulussa ihminen oppii olemaan onnellinen?
Hän oppii tämän läksyn käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia
sitä läksyä, ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi
tulla kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti.
Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän fyysilliseen
ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon vaikeuksia ja kärsimyksiä?
Emmekö olisi hienommassa ruumiissa henkimaailmassa voineet oppia samoja
läksyjä, tulla hyviksi ja päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan
selvä vastaus, sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja
älylliset eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat
kaikki kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi
olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja nostaa
niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi mihinkään
tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä), täytyy hänen koko
kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen läksyt. Niin hän ei voisi
tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen
täytyy ensin saada fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko
kolminaismaailma ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia
varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen oppii
ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen eli kolmeen
käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii sen fyysillisten
aistintensa välityksellä.

Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii nauttimaan
fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan välttämätöntä. Hänen
täytyy ensin puettuna fyysilliseen ruumiiseen joutua kosketukseen
ympäröivän maailman kanssa, joka tapahtuu fyysillisten aistinten
välityksellä, ja nämä aistimet opettavat häntä nauttimaan
olemassaolosta. Voimme toisella kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa
onnea opettelemaan ja että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä
tapahtuu ensin fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa
aistimillaan nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua
aistinta, joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta
aistinta. Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja
tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja salatieteilijät
sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi aktivista aistinta, joiden
välityksellä hän on toimivassa yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim.
kätensä, jalkansa, suunsa, sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden
aistimien avulla ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta.
Alku-aikoina ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä
fyysillisissä aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään
yksinomaan sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja
tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen
etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin maailmassa. Onni
on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.

Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän huomaa, että
nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä lyhytaikainen ja
ohimenevä että myös epävarma, vieläpä sellainen, että se muuttuu
kärsimykseksi. Hän täten ei opi ainoastaan onnen vaan myös sen
vastakohdan, kärsimyksen, läksyn, sillä aina kun hän antautui nauttimaan
ulkomaailmasta aistimiensa välityksellä--jolloin tietysti ovat
yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet--ja luuli,
että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän huomasi, että
onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti sairaus ja monenlaiset
kärsimykset.

Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä, jos koko
elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen vaihteluun. Onneksi
hän tekee sen havainnon, ettei elämä tyhjenny aistilliseen nautintoon ja
aistilliseen kärsimykseen. Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen
alkavat vaikuttaa n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa
herätä, ja ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen
elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole objektivistä, se ei
ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisällään. Koska hän aistillisesta
nautinnosta sai kärsiä, hän luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy
kieltäytyä, jos ei kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen
liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa
kieltäymyksen läksyä--jokainen ainakin jossain määrin kieltää itseään.
Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan, (poikkeuksia en ota lukuun),
sillä suurin osa tietää, että ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän
kieltäytyy, hän taas on löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä
pysyväistä onnea hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin
alkaa etsiä?

Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie ihmisen
siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin sanoen tunnetta,
joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne fyysilliset tuntemukset,
jotka perustuvat aistillisiin kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän
tunnetta ihminen etsii? Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei
pettäisi. Voimme todella sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä
kulkee jotakin läksyä oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä
kohdalla ihmiset todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat
rakkautta, tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat
että toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi
onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla
katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat ja
etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla tunnetta, joka
ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi tuottaa onnea. Siinä
kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain taidettamme, kirjallisuuttamme,
niin huomaatte kaikkialla kaipuun: missä on todellinen rakkaus,
sellainen tunne ihmisen sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen
voi tällä tiellä--sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja
taiteilijat saarnaavat--löytää rakkaustunteen, joka pysyy, mutta se
tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää oppia sillä
tavalla rakastamaan.

Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän ongelmoita,
totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä itsellensä asettamaan. Täten
ihminen joutuu kolmanteen läksyyn aivan kuin itsestään, sillä etsiessään
pysyväistä tunnetta omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen
tarvitse välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua
muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen
oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta
älytasolle, tunneruumiista älyruumiiseen. Se tekee hänen suhteensa
elämään älylliseksi. Hän huomaa, että onni tulee hänelle, jos hän osaa
olla uskollinen, uskollinen sille ihmiselle tai aatteelle tai työlle,
jonka hän on valinnut.

Kolmas läksy on sentähden tämä: ihanteen uskollinen palveleminen, olkoon
ihanne personoituneena ihmisessä tai aatteessa. Ihmiselle on nyt onnen
salaisuus siinä, että hän on uskollinen aatteelleen, totuudelleen,
rakastetulleen. Ja hän elää itsetietoisempaa elämää kuin koskaan ennen.
Kun ihminen on tätä kolmatta läksyä oppimassa, silloin hänellä usein on
selvänä jo nuoruudessaan, mitä hän tahtoo elämässä tehdä, tai myös on
selvänä, ettei hän tuhlaa rakkauskykyänsä keneen tahansa vaan odottaa
sitä ihmistä, joka on hänelle luvattu. On näitä omituisia ihmisiä, jotka
eivät etsi rakkautta ymparillään, eivät hapuile sieltä täältä lempeä
vaan tyyneesti kulkevat tietään ollen vakuutettuja siitä, että tulee
kerran sielu, jota he voivat rakastaa. On myös niitä, jotka nuoresta
saakka tietävät, mitä on tehtävä, millä tavalla heidän tulee järjestää
elämänsä, ja jotka ovat uskollisia omalle aatteelleen ja koettavat
ohjelmaansa toteuttaa elämässään. He ovat kummallisen viisaita ihmisiä,
heidän onnensa on heidän uskollisuudessansa.

Mutta sitten tulee neljäs läksy, ja se on, että tämä aate, tämä ihminen,
tämä ihanne, jolle ihminen on uskollinen--se pettää. Sellainen kokemus
täytyy jokaisen elämän koulussa kävijän tehdä, jokaisen pyrkijän, joka
lähestyy vihkimystä. Se ihminen, jota hän uskollisesti rakasti, se aate,
jota hän palveli, se ihanne, se totuus, joka hänelle oli kaikki
kaikessa, se pettää, menee rikki hänen käsissään ja hänen jalkojensa
alla. Kaikki pettää. Hänen täytyy tehdä tämä kokemus, sillä vasta sen
kautta hänet nostetaan neljättä läksyä oppimaan, joka myös on
välttämätön, ennenkuin ihminen voi pyrkiä vihkimyksen porttien luo.

Mikä on sitten tämä neljäs läksy? Että ihminen löytää onnensa siitä,
että hän täyttää velvollisuutensa aivan kuin kone, pyytämättä mitään
itselleen elämältä. Hänen oma elämänsä on aivan tyhjä. Tämä on neljäs ja
korkein läksy. Te olette voineet nähdä sellaisen ihmisen, joka lähestyy
vihkimystä ja josta ette tiedä, mikä on hänen elämänsä sisältö; hän ei
mitään pyydä, ei mitään toivo, hän täyttää velvollisuutensa nurkumatta
vieläpä iloisesti,--hän aivan kuin säteilee onnea siitä, ettei mitään
toivo eikä vaadi.

Tämä sisäinen saavutus on itse asiassa sielullinen lepotila ennen
vihkimystä. Ihminen voi elää useita ruumistuksia tällaista kummallista
lepotilaa, jolloin hänen sielunsa on vapaa personallisista pyyteistä.
Mutta hän on onnellinen. Hän lähenee vihkimyksen portteja. Hän lähenee
elämän salaisuutta. Hän käy aivan kuin kuoleman partaalla, aivan kuin
kuohuvan virran rannalla. Tarvitaan vain, että hän avaisi silmänsä ja
näkisi, niin astuisi kuoleman virran yli toiselle rannalle. Jos hän nyt
herää uudella voimalla totuutta etsimään, Jumalaa tahtomaan, ei vastaus
ole kaukana. Hän tekee varmasti kokemuksia jotka näyttävät hänelle, että
elämä kätkee hänelle paljon, että nyt vasta elämä voi hänelle alkaa, nyt
vasta, kun hän ei mitään pyydä itsellensä. Nyt voi elämä tulla hänen
luoksensa kaikessa rikkaudessansa. Hän lähestyy sitä sieluntilaa,
jolloin ihminen on tietoinen siitä, että hän on aivankuin vankilassa
olija, mutta että hänellä on Jumala, oma sisäinen itse, joka on yhtä
hänen kanssaan ja ulkopuolella hänen vankilaansa. Ihminen saa kokea
elävänsä salaperäisessä piirissä, toisin sanoen, että hänellä on mitä me
kutsumme »syy-ruumiiksi»; että hänen ympärillään on piirrettynä
okkultinen kehä, joka piirittää hänen personallisen tajuntansa. Tuon
munanmuotoisen piirin sisällä hän elää personallisena olentona. Siinä
ovat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja toimintansa, koko hänen
ruumiillinen olemuksensa on tamän kehän sisäpuolella, mutta nyt hän
tekee sen havainnon lähestyessään vihkimyksen portteja, että hän Itsenä
elää tämän kehän ulkopuolella ja että hän itse on piirtänyt sen kehän.
Hän on itse rajottanut itsensä minuudeksi, minä-ruumiiksi eli
syyruumiiksi, mutta Itse hän on sen ulkopuolella.

Ohimennen sanoen on oikeastaan sangen vaillinaisesti ja miltei väärin
kuvattu, kun sanotaan, että Logos luodessaan maailman ympäröi itsensä
maagillisella ympyrällä, jonka sisäpuolelle hän muodostaa maailman. Asia
ei ole niin, että Jumala luodessaan maailman ympäröisi itseään
maagillisella piirillä; kun Jumala päättää luoda maailman, hän piirtää
pallon omaan itseensä, hän aivankuin avaa omassa itsessään
maailmankehän. Itse hän on sen ulkopuolella. Samalla tavalla me ihmiset
henkisinä olentoina olemme tajuntaa, ja tämä merkitsee, että meillä ei
ole muotoa, jota voisimme fyysillisellä kielellä kuvata; emme ole
aineellisia olentoja vaan tajunnallisia. Mutta personallisuutemme, joka
on ilmennyksemme ja muuten ainoa, mistä tavallinen ihminen mitään
tietää, on tässä tajunnassamme piirrettynä ja rajotettuna
ilmennysmuotona. Me olemme piirtäneet tämän auran ulkoviivan ja sen
sisällä me ilmestymme eli ilmennämme itsemme aineellisessa maailmassa,
mutta itse me olemme sen ulkopuolella henkisinä olentoina. Mestarit
esim. kolminaismaailmassa ilmestyvät personallisina olentoina ja silloin
rajottavat itsensä, mutta itsessään he elävät yliaineellisessa
aineettomassa maailmassa tajuntoina. Me emme osaa heitä kuvailla
sanoilla, niinkuin emme ylipäänsä sanoilla saata kuvata jumalallisia
olentoja. Ainoastaan silloin kun he piirtävät itsessään piirin, jossa
ilmentävät itsensä aineellisessa maailmassa, voimme heitä sanoilla
kuvata.

Kun ihminen lähenee vihkimystä, hän tekee sen kokemuksen, että hänellä
on Jumala. Jumala alkaa hänelle puhua ja aivankuin näkyy hänelle. Ja
silloin hän valmistuu ottamaan askeleita elämän ja kuoleman toiselle
puolelle. Hän valmistuu siten, että hän personallisessa tajunnassaan
lähtee ulos personastaan. Hän personallisessa tajunnassaan lähestyy
Itseään ja Jumalaa--nousee oman itsensä yli ja tulee iankaikkiseksi
minuudeksi. Silloin näkevät Mestarit, jotka elävät hengen maailmassa,
että hänet voi ottaa vastaan, että hänet voi vihkiä. Vihkimys on ihmisen
puolelta lupausta, ja vihkimyksen edellä tapahtunut pitkä itsekasvatus
on tehnyt ihmisen kykeneväksi lupaamaan. Nyt hänestäkin kerran varmasti
koituu olento sellainen, jommoista alussa kuvattiin.



III.

JUMALA.


Siinä uudessa elämänymmärryksessä, johon teosofia meidät johdattaa, eli
ehkä vielä paremmin sanoen siinä elämässä, jonka se meille avaa, voidaan
erottaa useampia eri asteita. Tänään tahdomme puhua siitä, mitenkä tämä
uusi elämä eräältä kannalta katsoen jakautuu kolmeen asteeseen eli
askeleeseen, joita me kaikki voimme astua ja jotka kerran ovat kaikkien
astuttavat. Näitä kolmea askelta voisimme kutsua nimillä: Jumala
minässä, Jumala toisessa ja Jumala kaikkialla.

Ensimäinen suuri totuus, jonka ihminen itsellensä käytännössä omistaa
silloin kun hänessä herää uusi elämänymmärrys, on se, jota me voimme
teosofisella nimityksellä kutsua »_Jumala minässä_«.

Mitä tämä merkitsee? Jos ajattelemme yleensä ihmisten suhdetta siihen,
jota kutsutaan Jumalaksi, on se epäilemättä sangen pintapuolista ja
ulkonaista laatua. Se Jumala, jota ihmiset kristikunnassa kasvatuksen
kautta oppivat palvelemaan, sehän on heidän ulkopuolellaan oleva
jumalallinen olento, joka on maailman luonut ja heidätkin luonut ja
antanut määrätyn ohjelman ihmiselämälle. Olemme näistä asioista monta
kertaa puhuneet ja luulen kaikkien myöntävän, että se Jumala, jota
kristikunnassa tavallisesti palvellaan, on tällainen ihmisen
ulkopuolella oleva Jumala.

Nyt on ensimäinen uusi totuus, mikä astuu ihmisen eteen, kun hän
käytännössä omaksuu uuden elämänymmärryksen, se, että Jumala ei ole
hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisässään. Hän ei voi löytää mitään
Jumalaa ulkopuoleltaan, ellei hän löydä Jumalaa omasta sisästään.

Tämä asia on todistettavissa, sillä tieteellinen tosiseikka on, että
ihmisen tajunnassa on kaikki, mistä hän mitään tietää. Jos näemme
edessämme ulkokohtaisen maailman ilmiöineen ja olioineen, niin me olemme
siitä tietoisia ainoastaan siinä määrin kuin se astuu meidän omaan
tajuntaamme. Tämä on tieteellinen tosiseikka. Me emme mitään näkisi
ympärillämme, ellei kuva siitä tulisi meidän aivoihimme, ja se, minkä me
näemme, ei ole itse ulkokohtainen maailma vaan meidän aivoissamme oleva
kuva siitä. Sen me näemme. Siis me voimme sanoa aivan kuin hindulaiset
filosofit, veedaantalaiset sanoivat: »kaikki on sinussa, koko maailma on
sinussa itsessäsi.» Me tiedämme maailmasta ainoastaan siinä määrässä
kuin se on meissä itsessämme. Siis puhua ulkokohtaisesta Jumalasta on
aivan mahdotonta. Ihminen ei voi tietää mitään siitä ulkokohtaisesti,
hän ei voi tietää mitään Jumalasta, joka on hänen ulkopuolellansa.
Ainoastaan sellainen Jumala voi tulla hänelle tajuttavaksi, joka piilee
hänen omassa sielussaan.

Tämä on ensimäinen totuus: Jumala on etsittävä minusta itsestäni. Ja
silloin kun tämä selviää totuudenetsijälle, kun ihmiselle ensin tulee
tämä uusi ymmärrys, että hänestä itsestään on Jumala löydettävä, silloin
hän kysyy itseltään: kuinka minä sen Jumalan voin löytää? Missä se
Jumala piilee itsessäni, minkälainen on se Jumala, joka on minussa
itsessäni? Olenko minä Jumala? Kuinka minä voin olla Jumala? Hän huomaa
itsensä heikoksi, huonoksi, puutteelliseksi olennoksi. Kuinka hän olisi
Jumala?

Monet sanovatkin teosofeista ja sellaisista ihmisistä, joilla on tämä
uusi elämänymmärrys: he luulevat, että ihminen on Jumala, he luulevat
itsensä Jumalaksi, he ihailevat omaa syntistä itseänsä. Tämä on suuri
erehdys niiden puolelta, jotka niin sanovat, sillä se, joka käytännössä
tulee tämän kysymyksen eteen, hän tietää, ettei hän voi kutsua itseänsä
Jumalaksi. Hän tietää, että hän itse ei ole suinkaan mikään Jumala.

Mikä on sitten Jumala, minkälainen on se Jumala, joka hänen on
löydettävä omasta itsestänsä? Hän kysyy neuvoa viisailta, niiltä
Mestareilta, jotka ovat esiintyneet maan päällä. Hän alkaa aivan uudessa
valossa lukea vanhoja pyhiä kirjoja teosofisia, mystillisiä teoksia. Nyt
hän niistä tahtoo saada selville, minkälainen on se Jumala, jonka hän
voi löytää itsestään. Ovatko viisaat sanoneet mitään siitä, minkälaisen
Jumalan hän voi löytää itsestään?

Hän huomaa silloin, että viisaat ovat yksimielisesti puhuneet siitä
Jumalasta. Kun hän tutkii viisaiden oppeja ja heidän elämäänsä, huomaa
hän, että he puhuvat ja elämällänsä todistavat tuosta Jumalasta, että se
on rakkautta, totuutta, hyvyyttä, jaloutta. Se on jotain aivan
inhimillistä ja samalla yli-inhimillistä, sillä se on täydellinen. Siinä
Jumalassa ei ole mitään pahaa, ei mitään kovaa, ei mitään julmaa, vaan
se Jumala on hyvyyttä, totuutta, vapautta, rakkautta. Hän löytää
monenlaisia määritelmiä, mutta hän ymmärtää, että ne kaikki ovat yhtä,
ne kuvaavat elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät
vain ovat omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä
elämää, joka piilee ihmisten sisällä. Nuo monet määritelmät vain ovat
omiansa puutteellisilla sanoilla kuvaamaan sitä ihmeellistä elämää, joka
piilee ihmisen sisällä ja jonka etsijä voi itsessään myös huomata.

Hän ymmärtää silloin sekä käytännössä omasta itsestään että viisaiden
opista, että tämä Jumala ei ole muodollisesti määriteltävä. Hyvyys,
rakkaus, veljeys, kauneus j.n.e. mitä nimiä käytetäänkin, ne eivät ole
mitään rajotettuja asioita. Niistä ei voi sanoa: tämänkaltainen on
hyvyys, tämänmuotoinen on totuus, tämänsuuntainen on vapaus j.n.e. vaan
ne ovat mysterioita. Itse elämä on ikäänkuin suuri salaisuus, joka
piilee ihmisen sisällä, mutta ilmenee ihmisessä sillä tavalla, että sitä
täytyy kutsua ylevällä nimellä »Jumalaksi». Mutta elämä ilmenee
muodollisesti eri lailla eri yksilöissä. Sen huomion etsijä heti tekee,
ettei ole ollenkaan kysymys siitä, että hän muovautuisi minkäänlaisen
määrätyn ojennusnuoran ja säännön mukaan sellaiseksi ja sellaiseksi,
vaan että hän käsittäisi oikealla tavalla vapauden, muodottomuuden,
säännöttömyyden. Kysymys on vain siitä, että hän huomaisi Jumalan, jota
hänen tulee palvella, olevan hänessä itsessään,--ei Jumala toisessa
eikä toisen Jumala vaan »minun Jumalani».

Mikä on »minun Jumalani?» Se on Jumala, jota minä voin lähestyä, se on
linja, jonka toinen pää on minussa itsessäni hyvänä, jalona pyrkimyksenä
eli haluna, ominaisuutena.

Itseänsä tutkiessaan ihminen voi todella itsessään tuntea elämänhalua
siihen suuntaan, jota hänen täytyy hengessään kutsua _hyväksi_, ja hän
tuntee nyt, että sitä suuntaa pitkin hänen on etsittävä Jumalaa. Ennen
sanottiin: »palvele Jumalaa!» ja määriteltiin, minkälainen Jumala on.
Sanottiin: »tuollainen ja tuollainen on Jumala, häntä sinun tulee
palvella, hänen edessään kumartua». Mutta uusi elämänymmärrys sanoo:
»palvele sitä Jumalaa, jonka yksin sinä voit omalla tiedollasi löytää».
Ihminen tulee yhtäkkiä vastuunalaiseksi olennoksi. Ennen hän oli lapsi,
hänelle selitettiin, mitä on Jumala ja mitä hänen piti tekemän. Nyt hän
on tullut uudeksi olennoksi, täysi-ikäiseksi ihmiseksi, nyt hänen täytyy
itse tietää, mikä on Jumala, mikä on »minun hyvyyteni, minun jalouteni,
totuuteni, vapauteni, mikä on minun ihanteeni». Sitä hänen tulee
palvella, sitä etsiä ja lähestyä.

Jos katselemme nuoria ihmisiä, huomaamme, että he ainakin _joskus_
ellemme voisi sanoa _usein_ tuntevat sisässään: niin ja niin he
tahtoisivat elää elämässä. He näkevät ihanteen edessään, ihanne
häämöttää heille ja he ajattelevat: tuollaista tietä pitkin he
tahtoisivat kulkea eteenpäin, noin he tahtoisivat elää elämänsä,
tuollaiseksi he tahtoisivat elämänsä rakentaa. Mutta myös huomaamme,
että pian he kieltävät oman ihanteensa, luopuvat siitä, eivät usko
siihen, sillä maailma tulee kovilla, kylmillä kourillaan, puristaa heitä
ja sanoo: näin sinun pitää olla, näin pitää kulkea, tuolla tavalla pitää
elää. Ja he eivät silloin uskalla elää sitä omaa elämäänsä, jota
sisässään kannattavat. Jotkut tietysti uskaltavat, mutta eivät kaikki
niistä, jotka nuoruudessaan voivat tuntea sellaisia välähdyksiä.

Nyt uusi elämänymmärrys, joka ihmiselle selviää, antaa hänelle
ensimäisenä velvollisuutena tämän käskyn: elä niin kuin sinä
sisimmässäsi tahtoisit elää. Elä niinkuin sisimpäsi sanoo sinulle
jumalallisen elämän olevan.

Ja jos ajattelemme esim. Kristusta, niin hänen vertauksistaan huomaamme
aivan selvästi, että hän opetti juuri näin. Hän puhui Taivaan eli
Jumalan valtakunnasta, siitä valtakunnasta, jossa Jumalaa palvellaan.
Mainitsen yhden vertauksen, tuon tutun kertomuksen talenteista. Herra
antoi yhdelle palvelijalleen viisi talenttia eli leiviskää, toiselle
kaksi ja yhdelle yhden. Sitten hän oli poissa ja palvelijat saivat tehdä
talenteillaan, mitä halusivat. Ja kun hän tuli takaisin, niin se, joka
oli saanut viisi talenttia, oli kartuttanut ne kymmeneksi, se, jolla oli
kaksi talenttia, oli kartuttanut ne neljäksi. Ja näille sanoi Herra:
»menkää rauhaan, te hyvät palvelijat». Mutta se, joka oli saanut yhden
talentin, sanoi: »minä pelkäsin sinua, sillä tiesin sinut ankaraksi, ja
kaivoin talenttini maahan. Tässä se on». Mutta Herra sanoi: »mene
tyköäni pois, sinä laiska palvelija».

Tämä viittaa siihen, että jokaisella ihmisellä on oma Jumalansa, jos
niin saa sanoa, oma määrä hyvyyttä, ihannetta, totuutta, elämää. Sitä
hän ei saa kaivaa maahan, olkoon se kuinka pieni tahansa. Hän ei saa
sitä peittää piiloon, vaan jos hän tahtoo elää uuden elämänymmärryksen
mukaan, tulee hänen kartuttaa juuri omaa talenttiaan eikä toisen
talenttia. Ei häneltä vaadita, jos hän on saanut yhden talentin, että
hän ehtisi saada elämässä aikaan yhtä paljon kuin se, joka on saanut
viisi tai kaksi. Jokaiselta elämä odottaa niin paljon, kuin hänellä on
siemenenä entisyydestään, mutta jokaisella on tällainen siemen. Jos me
kiellämme Jumalan meissä, jos kätkemme oman talenttimme, sen hyvän,
minkä omistamme menneisyydestä, ne taipumukset ja ne mahdollisuudet,
mitkä meillä on perintönä, niin me elämme hukkaan ikuisuuden kannalta
katsoen. Meitä syystä silloin voidaan kutsua laiskoiksi palvelijoiksi.
Mutta jos me uskallamme heittäytyä elämään sitä elämää, jota sisässämme
tunnemme oikeaksi ja jota tahtoisimme elää, silloin Elämä kutsuu meitä
ahkeroiksi, hyviksi palvelijoiksi, kun meidän maallinen aikamme loppuu,
silloin olemme kartuttaneet sitä henkistä varallisuutta, mikä meille on
annettu.

Tämä on ensimmäinen läksy, se on ensimäinen askel.

Kun ihminen elää tämän uuden elämänymmärryksen mukaan ja on tällä
ensimäisellä pyrkimyksen asteella, silloin tietenkin hänen silmänsä on
suunnattuna omaan ihanteeseen, omaan jumalaan, siihen, että hän voisi
elää omaa elämäänsä. Hän on silloin altis monenlaisille suurille
erehdyksille Hän on altis sille suurelle erehdykselle, että vaikka hän
näkee oman Jumalansa, hän ei näe Jumalaa toisessa. Sentähden toinen
askel, toinen läksy on tämä: opi näkemään »_Jumala toisessa_».

On aivan välttämätöntä, että ihminen ensin löytää Jumalan omassa
itsessään. Muuten hän ei voi nähdä mitään Jumalaa. Mutta kun hän on
löytänyt oman Jumalansa, oman ihanteensa, kun hän on löytänyt Elämän
siinä ihmeellisessä muodossa kuin se hänessä on kätkettynä, silloin hän
voi alkaa nähdä Jumalaa toisessakin. Mutta taival on taas pitkä hänen
edessään. Sillä kun hän on täynnä omaa Jumalaansa, niin hän näkee
selvästi, missä kohdin toiset eivät ymmärrä hänen Jumalaansa, vaan ovat
aivankuin sitä vastaan, ja hän ihmettelee itseksensä ja ajattelee,
etteivät ne tiedä mitään Jumalasta. Nyt on kyllä paljon ihmisiä, jotka
eivät tiedä mitään sisäisestä Jumalasta, mutta on myös sellaisia, jotka
siitä tietävät. Ja tällä tiellä, jolla kulkien ihmisen nyt täytyy oppia
näkemään Jumala toisessa, hän ensin tekee sen havainnon, että hän ei
osaa nähdä Jumalaa toisessa vaan aivankuin ihmettelee: eivätkö nuo
toiset ymmärräkään, eivätkö palvelekaan, eivätkö näekään, minkälainen
Jumala on, sillä hänen oma Jumalansa on niin selvä, niin kirkas hänen
mielestään. Hän ihmettelee, etteivät muut näe sitä yhtä kirkkaana ja
kysyy itseltään: onko heissä Jumala?

Vähitellen hän monenlaisten katkerienkin kokemusten kautta oppii
näkemään Jumalaa toisissa. Sillä hän tekee sangen pian toisen
kokemuksen. Kun hän on löytänyt Jumalan itsessään, ymmärtää hän, että
toinenkin on voinut löytää Jumalan ja on voinut edetä Jumalan tunnossa
pitemmälle kuin hän. Ja kun hän tapaa sellaisen ihmisen tai lukee tai
kuulee sellaisesta, jossa jumalallinen elämä on elävä, niin hän on altis
uskomaan, että toinen käsittää koko sen elämän mikä on hänen sisällään.
Käytännöllisessä elämässä tämä ilmenee siten, että kun ihminen näkee
toisen, jossa jumalallinen elämä on elävä, hän on altis luulemaan
toisessa kaikkea hyvää, mitä hän itse ymmärtää, ja luulee, että toinen
on kaikissa kohdissa ihmeellinen ja täydellinen. Hän ei siinä erehdy,
mutta hän erehtyy tietämättään siinä kohden, että hän luulee toisen
Jumalan olevan saman kuin hänen oman Jumalansa. Hän ei ole vielä oppinut
näkemään Jumalaa toisessa, hän on vain oppinut tuntemaan oman Jumalansa,
ja kun hän ensin ymmärtää, että toisessakin on Jumala, hän luulee, että
hänen oma Jumalansa on toisessa ja siitä seuraa katkeria kokemuksia,
sillä jonkun ajan kuluttua hän herää huomaamaan, että Jumala toisessa ei
ollutkaan sellainen kuin hän luuli, se ei ollut hänen oman mittapuunsa
mukaan täydellinen. Tämä kokemus voi joskus vaikuttaa häneen
tärisyttävästi, mutta se opettaa hänelle uudistuessaan, että hänen
täytyy oppia näkemään Jumalaa toisessa, mutta ei omaa Jumalaansa. Toisin
sanoin hänen tulee oppia näkemään, että hyvää on toisissa ihmisissä,
vaikka se ilmenisi toisella tavalla kuin hänessä itsessänsä.

Tämä on silloin hänelle ihana kokemus. Kun hän tottuu ajattelemaan ja
näkemään näin, niin hänelle avautuu aivan uusi maailma. Hän oppii
katsomaan ihmisten sieluihin ja huomaa, että heissä on hyvää. Hän oppii
lopulta näkemään hyvää niissäkin ihmisissä, jotka eivät ollenkaan itse
ole tietoisia Jumalasta sisässään. Hän oppii näkemään hyvää yleensä
ihmisissä ja sillä tavalla hän voi aivankuin suunnata katseensa pois
siitä, jota hän kutsuu pahaksi. Hän oppii yhden merkillisen asian
itsensä suhteen, yhden käytännöllisen asian oman Jumalansa
palvelemisessa. Hän oppii sen, että jos hän tahtoo hyvää itsessään
kasvattaa, jos hän tahtoo, että Jumala hänen sisässään kasvaisi, silloin
hän ei saa ajatella pahaa itsessään. Silloin hän ei saa kääntää
katsettaan siihen, mitä hänessä on pahaa. Aivan niinkuin Kristus sanoo
eräässä vertauksessaan: jos pellolla on sekä hyvää viljaa että
rikkaruohoa, niin ei pidä ottaa rikkaruohoa pois, ettei tulisi hyväkin
mukana vaan antaa kaiken kasvaa elonaikaan asti. Tällä Kristus tarkottaa
sitä merkillistä sielutieteellistä seikkaa, että jos me tahdomme
kasvattaa itsessämme hyvää, emme saa nureksien ja voivottaen ajatella
sitä pahaa, mikä meissä on, vaan meidän täytyy ummistaa silmämme ja
korvamme siltä ja vain kasvattaa hyvää, vain aina palvella hyvää ja
totuutta. Meidän ei pidä välittää valheesta, synnistä, pahasta, sillä
jos me siihen käännämme huomiomme, jos alamme kitkeä itsestämme niitä
rikkaruohoja, mitä meissä on, silloin on varmaa, että samalla kuin
saamme kitketyksi muutamia rikkaruohoja, me myös kitkemme hyvää pois.
Ihminen koettaessaan kaikella voimalla hävittää itsestään pahan, ei
huomaa, että samalla kertaa on sisällään piilevä hyväkin turmeltunut.
Jos hän menettelisi viisauden mukaan, ei hän niin tekisi vaan ainoastaan
antaisi hyvän kasvaa ja leikkuumiehen leikata pois, mitä rikkaruohoa on,
s.o. antaa karman sen leikata pois.

Jokaisen ihmisen elämässä on karma vaikuttamassa. Aina tapahtuu
sellaista, joka tuottaa hänelle surua ja kärsimystä ja kitkee hänestä
rikkaruohoja pois. Hänen ei tarvitse siitä huolehtia.

Minkätähden esim. uskonnolliset ihmiset kristikunnassa pitkin
vuosisatoja ovat olleet synkkiä, alakuloisia, pitäneet velvollisuutenaan
näyttää niin ikäviltä ja tuskastuneilta kuin mahdollista? Siitä syystä,
että he vastoin Mestarinsa neuvoa ovat ruvenneet kitkemään pois
rikkaruohoja itsestään. Siinä eivät onnistu, se tekee vain heidän
elämänsä katkeraksi, he samalla myös penkovat hyvän pois. Ja siihen
useimmiten kääntyy ainainen synnin ja pahan ajatteleminen, että he
alkavatkin sitä pahaa koettaa muista karsia pois. He huomaavat näet sen
työn aivan toivottomaksi itsensä suhteen, ja silloin he lohdutuksekseen
alkavat toisista kitkeä pois, mitä niissä on pahaa.

Mutta viisas ihminen eli se, joka on uudessa elämänymmärryksessä ja
menettelee viisaiden neuvojen mukaan, hän ainoastaan antaa hyvän kasvaa
ja karman korjata pois, mikä on pahaa.

Nyt kun hän sitten on oppinut näkemään Jumalaa toisessa, kun hän on
oppinut, että Jumala on toisessa, kaikesta siitä huolimatta, mitä hän
pitää rikkaruohona, silloin hän voi jättää pahan rauhaan. Hänellä ei ole
mitään julkeata halua ottaa pahaa pois toisesta vaan hän antaa sen olla
rauhassa--minä en puhu nyt vanhempien suhteesta lapsiin vaan yleensä
ihmisistä--sillä hän tietää, että karma sen korjaa, ja iloitsee hyvästä,
mikä on toisessa. Hän alkaa selvemmin ja selvemmin nähdä, että hyvä on
toisissa, että Jumala elää toisissa, ja että se elää omalla tavallaan.
Ja mikä heissä on pahaa, se jää heidän ja karman väliseksi asiaksi,
jonka kanssa hänellä ei ole tekemistä.

Sitten hän vähitellen joutuu kolmanteen asteeseen, alkaa kulkea kolmatta
taivalta uudessa elämässä, sitä, jota alussa kutsuimme nimeltä »_Jumala
kaikkialla_». Ihmiselle, joka on löytänyt jumalallisen elämän toisissa,
alkaa käytännöllisesti selvitä se ihmeellinen totuus, ettei ole muuta
olemassakaan kuin jumalallinen elämä. Hän alkaa nähdä jumalallista
elämää yhä selvemmin kaikkialla. Lopulta hän ei näe mitään muuta kuin
Jumalaa. Paha ja hyvä vastakohtina häipyvät olemattomiin, kaikki muuttuu
yhdeksi suureksi ihmeelliseksi elämäksi, josta hän on osa, jonka
ilmennystä on kaikki olevainen ja jossa ei ole mitään pahaa. Se elämä on
kokonansa hyvää, kokonaan salaperäistä,--hyvää sillä tavalla ettei
siinä ole mitään ristiriitaa, ei mitään vaikeuksia, ei mitään puutetta.
Ihmiselle alkaa käytännöllisesti selvitä panteismin suuri totuus, joka
uskonnollisia ihmisiä on niin hirmuisesti kauhistanut.

Kymmenen vuotta sitten muuan tuttavani, joka sittemmin on tarmokkaasti
toiminut uskonnollisella alalla ja vielä tänäpäivänä toimii, ja joka
sitä ennen oli tutkinut teosofiaa ja tuntenut pientä vetovoimaa
teosofiaan, hän kerran sanoi minulle: »minä olen hylännyt teosofian.»
»Vai niin», sanoin minä ja ajattelin sisässäni: hän ei ole suinkaan
koskaan ymmärtänyt teosofiaa, sillä kuinka silloin voi sen hylätä.
»Niin», sanoi hän, »teosofia ei voi minua tyydyttää, sillä siinähän
joudutaan siihen, ettei ole mitään hyvää eikä mitään pahaa. Ja kun ei
ole mitään pahaa, niin ei ole mitään siveellistä voimaa. Kuinka ihminen
voi kehittyä hyvässä, ellei hän näe pahaa ja ellei hän _vihaa pahaa_?
Minä olen mennyt takaisin kristinuskoon (ja kristinuskolla hän tarkotti
kirkollista uskoa tai sille hyvin läheistä uskonmuotoa), sillä
kristinusko tekee jyrkän eron hyvän ja pahan välillä. Se on ihmeellisen
suurenmoinen tuo oppi pahasta ja perkeleestä, kadotuksesta ja tuomiosta,
sillä maailman rakenne on siinä niin selvä: me tiedämme, mihinkä
joudumme, ja tiedämme, kuinka meidän tulee vihata pahaa. Ja minä
tunnenkin sisässäni, kuinka vihaan kaikkea pahaa, ja siitä minä saan
siveellisen voiman.»

Näillä sanoilla hän kuvasi aivan määrättyä sieluntilaa, joka todella on
kaukana siitä psykologisesta tilasta, mihin ihminen uudessa
elämänymmärryksessä tulee, kun hän saapuu sen kolmanteen asteeseen. Hän
sillä asteella näkee, että koko maailmanavaruus ja elämä on vain täynnä
yhtä Jumalaa, yhtä ääretöntä järkeä ja suloutta, sitä salaisuutta, jota
me kutsumme Jumalaksi. Ei ole mitään pahaa, ei ole mitään ristiriitaa,
kaikki on ikuisessa täydellisyydessä, kaikki on yhtä suurta elämää,
jossa ei koskaan ole ollut mitään epäilystä, ei koskaan mitään
ristiriitaa, ei koskaan mitään pahaa. Siihen jumalkäsitykseen ihminen
tulee. Hän huomaa silloin kuinka totta oli, mitä esim. Kristus sanoi:
»Jumala antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille.» Jumala ei
nimitä ketään pahaksi eikä ketään hyväksi. Olisiko Jumala alempi kuin
hänen oma aurinkonsa, joka meille antaa elämää, lämpöä, valoa? Jos me
kutsumme itseämme tai toiset meitä kutsuvat pahoiksi, mutta yhdessä
menemme auringonpaisteeseen, lämmittää se kaikkia samanlaisesti. Me
voimme olla suuria rikoksentekijöitä ja voimme langeta polvillemme
auringon eteen ja se meitä lämmittää eikä tee mitään eroa välillämme.
Jumalan rakkaus ei katso näköä, vaan se kaikkia, hurskaita niinkuin
syntisiä, rakastaa yhtäläisesti, sen silmissä ei ole mitään
epätäydellistä.

Suuri elämä, joka on kaiken takana, ei estä meitä pahaa tekemästä. Me
kyllä koetamme estää toisiamme, kun joku tahtoisi pahaa tehdä,
Jumalallinen elämä antaa meidän olla pahoja, antaa meidän tehdä pahaa.
Siitä saamme itse kokea seuraukset. Luonnonlait tuottavat meille
kärsimystä, mutta ne kasvattavat. Kun me niitä vastaan rikomme tietäen
tai tietämättämme, kutsumme esiin leikkuumiehen, joka tulee ja leikkaa
meiltä pois pahan, mutta ei loukkaa eikä estä meitä silti vaan antaa
meille täydellisen vapauden.

Ja kun sisässämme selviää ja tulee eläväksi tämä uusi Jumala, joka on
kaikkialla, silloin me ymmärrämme ihmeellisen mysterion. Me ymmärrämme,
mitä Kristus tarkotti puhuessaan syntien anteeksi antamisesta. Me
luulemme tavallisesti että tällä tarkotetaan Jumalan antavan meille
syntimme anteeksi. Mutta mitä syntejä Jumala antaa anteeksi? Emme me ole
mitään syntiä tehneet Jumalan edessä. Jumala ei meitä pidä syntisinä,
Jumalalla ei ole mitään anteeksi annettavaa, me emme millään tavalla voi
rikkoa Jumalaa vastaan, me emme voi tehdä itseämme suuriksi tai pieniksi
jumalallisen elämän silmissä. Jumalaa vastaan ei ole koskaan rikottu;
Jumala aina rakastaa.

Mutta mitä on syntein anteeksi antamus? Se on asia, joka tapahtuu meidän
kesken ilmenneessä elämässä. Kun me tulemme Jumalan tuntoon, kun
jumalallinen elämä tulee meissä eläväksi, silloin se elämä käskee meitä
siunaamaan ja anteeksi antamaan. Muuta me emme osaa tehdä. Me siunaamme
ja annamme anteeksi. Jos siis ihminen, joka tuntee itsensä syntiseksi ja
huonoksi, ihminen, jonka sisässä on ristiriitaa ja sielullista tuskaa,
tulee meidän luoksemme, niin me voimme hänelle antaa synnit anteeksi,
sillä me voimme omalla olemuksellamme paljastaa hänelle sen totuuden,
että Jumalan kanssa on rauha. Mestari-olento, ihminen, jonka sisässä on
Jumala elävä, vaikuttaa aina nostavasti ja puhdistavasti ihmisiin. Hänen
olemuksensa on ihmeellisen rauhottava. He juoksevat hänen luoksensa,
kertovat hänelle syntinsä, erehdyksensä ja pahuutensa ja hän sanoo:
»sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu». Hän antaa anteeksi, hän
osaa heitä rakastaa, vaikka he ovat huonoja, ja he tuntevat, että hän
rakastaa. He tuntevat nousevansa ja puhdistuvansa hänen edessään. Vaikka
heidän syntinsä olisivat veripunaiset, he tuntevat, että Mestarin edessä
ne tulevat lumivalkeiksi. Hänen rakkautensa pesee heidät puhtaiksi, he
tuntevat, että heissä todella ei olekaan mitään syntiä. He näkevät
Jumalan.

Tämä on ihmeellinen sielun totuus, jonka Kristus tahtoo opettaa. Silloin
on Jumalan valtakunta maan päällä, silloin toteutuu hyvän valtakunta,
kun me opimme antamaan synnit toisillemme anteeksi, kun opimme
siunaamaan toisiamme.

Ja oppiakseen tämän läksyn, tulee ihmisen, niinkuin sanoo sama Mestari,
ottaa risti päällensä. Koko tämä elämä, jota olen kuvannut, näyttäytyy
henkisesti katsoen näin: ihmissielu kulkee tiellä ja kantaa olallaan
mustaa ristiä. Hän kantaa ristiä kulkien »pääkallonpaikkaa» kohti. Ja
kun ihminen kantaa tätä ristiä ja ymmärtää iloita, silloin siitä
rististä, sen keskeltä kasvaa ruusuja. Siitä kasvaa rakkauden ruusu,
joka tekee ristin keveäksi ja ihanaksi. Tätä tarkotti Mestari
Rosencreutz, kun hän puhui ruusurististä ja perusti ruusuristin
veljeskunnan.



IV.

ÄLYLLINEN JA SIVEELLINEN PUHDISTUS.


Jos otamme matematisen totuuden esim. 2x2=4, niin sitä tuskin voi
esittää muulla kuin aivan yksinkertaisella selvällä tavalla: 2x2=4.
Vaikka koettaisimme olla runollisia, saisi siitä tuskin enempää irti.
Sitävastoin käytännölliset tosiseikat ovat toista laatua. Jos sanomme:
tuo ihminen on hyvä, voimme sitä seikkaa kuvata eri tavoilla ja näyttää
erilaisilla esimerkeillä, millä tavalla hänen hyvyytensä ilmenee. Ja
koska ei ole sen käytännöllisempää asiaa kuin totuuden etsintä ja
totuuden löydäntä, niin se luonnollisesti on asia, jota voidaan
tyhjentymättömän monella tavalla katsella ja esittää. Kun ihminen etsii
totuutta, etsii Jumalaa, niinkuin myös voimme sanoa, silloin tämä
etsiminen tietenkin tapahtuu koko hänen sielullaan, koko hänen henkensä
voimalla, sillä ihmisellä ei ole toivoakaan löytämisestä, ellei hän koko
sydämellään ja voimallaan etsi; mutta kun hän etsii, käyttäen ajatustaan
ja järkeään, voimme erottaa eri askeleita hänen etsimisessään, eri
jaksoja, ja kuvailla niitä eri tavalla. Tänään ja seuraavissa luennoissa
tahdomme puhua kolmesta jaksosta totuuden etsijän elämässä, jotka
voidaan selvästi erottaa toisistaan, olkoon että ne jyrkästi kehittyvät
toinen toisensa perästä tai että ne kehittyvät limittäin.

Ensimäinen jakso totuudenetsijäin elämässä, jos hän on nykyaikainen
ihminen, joka ajattelee ja käyttää järkeään, on se periodi, jolloin
hänen älynsä ja järkensä on etualalla ja vaikuttaa voimakkaammin,
jolloin hänen intelligenssinsä varsinaisesti tekee työtä. Tämä on hänen
tieteellis-filosofinen etsimisensä. Hän alkaa kysymällä itseltään: mitä
on totuus? Hän ei tyydy mihinkään vastaukseen, minkä hän on saanut
ympäriltään tai kasvatuksen kautta. Hän ei tyydy mihinkään
auktoriteti-uskoon, jota häneen tavalla tai toisella on tyrkytetty. Hän
ei ota mitään ennakoita uskoakseen vaan hän todella vakavasti kysyy,
onko totuus olemassa, onko Jumala olemassa, mikä on totuus? Ja kun hän
tämän kysymyksen tekee järjellään, silloin on luonnollista, että hän
aikoo järkeään käyttää--että hän pinnistää järkeään ja ymmärrystään niin
paljon kuin mahdollista etsiessään totuutta. Hän etsii tätä totuutta
sillä tavalla, että hän tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin ja
elämänkäsityksiin, joita nykyaikana on hänellä tarjona. Hän tutustuu
niihin ja arvostelee niitä omantuntonsa ja tietonsa kannalta, ja kun hän
tällä tavalla filosofisesti tutkii ja ajattelee, hän lopulta tulee
siihen johtopäätökseen, että hän totisesti ei tiedä mitään. Tämä on
ensimäinen askel totuudenetsijän elämässä. Hänen täytyy välttämättä
tulla siihen kohtaan, että hän koko olemuksellaan, järjellään,
ajattelevalla minuudellaan tunnustaa: minä en totisesti tiedä mitään.
Hän on tutustunut kaikenlaisiin oppeihin, on kuullut monelta ihmiseltä,
kuinka tämä ajattelee. Hän on koettanut katsella asioita monelta
puolelta ja lopuksi huomannut, että hän ei tiedä mitään, ei tiedä mitä
uskoa. Hän ei tiedä ollenkaan mitään. Ihmiset sanovat toiset toisella,
toiset toisella tavalla, toisten mielestä ihminen on kuolematon, toisten
mielestä kuolevainen, toisten mielestä on Jumala olemassa ja on
sellainen ja sellainen, toisten mielestä ei Jumalaa ole. Hän ei voi
mitään sanoa, hän työskentelee järjellään ja älyllään, mutta ne eivät
vastaa mitään, ei mitään muuta kuin: minä en tiedä mitään. Tämä on
viisauden alku, ensimäinen askel totuuden tietämisen tiellä, että
ihminen tietää, ettei hän tiedä mitään. Tämä on Sookrateen vanha neuvo.
Sookrates kulki ympäri ja keskusteli kaikenlaisten ihmisten kanssa ja
näytti heille, että he olivat samassa tilassa kuin hän itse sanoi
olevansa, sillä Sookrates todisti ja näytti, että heidän täytyi
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Sookrates omalla omituisella
opetustavallaan sai ihmiset näkemään, etteivät mitään tienneet. Monet
luulivat tietävänsä mutta Sookrateen käsissä riisuttiin alastomiksi ja
huomasivat, etteivät mitään tienneet. Tällainen työ on ihmisen tehtävä
itsensä kanssa. Jollei ihmisellä ole ketään Sookratesta luonaan, joka
häntä tällä tavalla pyörittää ja pinnistykseen pistää, niin hänen on
tehtävä se työ itse itsensä kanssa. Hänen täytyy itse viedä itsensä
siihen umpikujaan, josta hän ei edemmäksi pääse ja jossa hänen täytyy
tunnustaa: minä en tiedä mitään. Jos ihminen silloin on ilman sitä
runollista temperamenttia, taiteellista vaistoa, josta ensi luennossa
oli puhe, hän hylkää koko totuudentuntemisen, väsyy siihen ja sanoo:
ihminen ei _voi_ tietää mitään. Huomaamatta hän nojautuu ja tyytyy
ensimäiseen löytöönsä eikä mene edemmäksi. Hän teki ennenaikaisen
johtopäätöksen. On paljon ihmisiä, jotka ovat tällä kannalla, sekä
oppineiden että oppimattomien joukossa. Oppineiden tie on voinut käydä
toisia uria myöten, mutta molemmat ovat tulleet siihen, etteivät he
mitään tiedä ja silloin tehneet johtopäätöksen, ettei voi tietää mitään.
Tätä kutsutaan agnostisismiksi ja on se itse asiassa hyvin rohkea väite,
vaikkeivät agnostikot itse sitä huomaa. Sama on laita monen monen
uskovaisen. Kun heitä lujasti ahdistetaan, he ehkä puoleksi
huomaamattaan laskevat itsestään sellaisen lauseen: ihminen ei voi
mitään tietää. Siihen ihminen aina turvaa, sillä ihmisen koko olemus on
pohjaltaan järkeä, ja ihminen välttämättä tahtoo tietoa. Hänen koko
olemuksensa on tietoon pyrkimistä. Kun hän näkee tai luulee, ettei itse
voi enää edetä mihinkään, hän sanoo: ihminen ei voi enempää tietää.
Sillä tavalla hän on tyydyttänyt sielunsa tarpeet ja luulee
tyydyttävänsä toistenkin tarpeet. »Olkaamme rauhalliset, me emme voi
mitään tietää, siinä kylliksi!» Tähän jäävät ne, joiden järki väsyy,
joilla ei ole sitä runollista vaistoa, joka veisi heitä edemmäksi.

Mutta ne, jotka pääsevät tämän kohdan yli, saavat järkensä valistetuksi.
Heidän järkensä herää uudella tavalla, heissä todella tapahtuu heräymys.
Suuren älyllisen työn perästä tämä heräymys tulee, kun ihmisellä on
ollut apunaan taiteellinen aisti, joka tekee hänen työnsä todella
sielukkaaksi ja henkeväksi. Hänen järkensä äkkiä valistuu ja hän saa
tietää ihmeellisen asian. Minkä? Tämän hän näkee älyllisessä
heräymyksessään: on olemassa elämä kaikkien ilmiöiden takana, yhtenäinen
elämä. On olemassa ykseys moninaisuuden takana. On olemassa ääretön
avaruus, johon korkeimmatkin auringot häviävät. Elämä on täynnä
ilmiöitä, mutta elämä itse on pohjaton. Elämä on rajaton verrattuna
ilmiöihinsä, jotka ovat rajallisia. On olemassa ikuinen elämä kaiken
yläpuolella, elämä, jota ihmiset nimittävät Jumalaksi. Tämän yhtenäisen
elämän ihminen älyllisessä heräymyksessään tajuaa ja näkee. Mahdotonta
on kuvata sitä fyysillisillä sanoilla ihmiselle, joka ei ole sitä
kokenut, hänen täytyy ponnistaa, kunnes hän saa kokemuksen siitä. Hänen
täytyy ponnistaa koko sielullaan, ja varmasti tulee päivä, jolloin hänen
ymmärryksensä herää ja näkee: »minähän en ole olemassa erityisenä
oliona, vaan olen yksilöllinen ilmennys äärettömästä elämästä. Olen vain
pisara merenpinnalla.» Ihminen aivankuin näkee ulos äärettömyyteen,
näkee Jumaluuden suuren pimeyden, joka itseensä kätkee kaiken valon. Hän
ymmärtää, mitä vanhat salatieteelliset maailmanselitykset tarkottavat,
kun ne sanovat: valo on syntynyt pimeydestä; kun raamatussakin
kerrotaan, että syvyys ja tyhjyys oli ensin ja sitten vasta tuli valo.
Kun ihminen täten huomaa olevansa pieni osa suuresta kokonaisuudesta,
huomaa, että kaikilla olennoilla toisin sanoen on yhteinen alkuperä eli
isä, täytyy hänen samalla myöntää, että kaikki ihmiset ja elävät olennot
suuren Elämän lapsina ovat keskenään veljiä. Hänen järkensä sanoo
hänelle vastustamattomalla selvyydellä: »sinä olet atomi
maailmankaikkeudessa, elämän äärettömässä valtameressä, niinkuin kaikki
muut ovat atomeja. Sinä et ole ihmeellisempi kuin mikään muukaan atomi
tässä kaikkeudessa eikä mikään muu atomi ole äärettömyyden ja
iankaikkisuuden kannalta ihmeellisempi kuin sinä olet. Sinä olet vain
yksi pyörä, ihmeellisessä koneistossa, sinä olet vain omalla paikallasi,
kohdallasi välttämätön atomi, tässä atomien meressä mutta matonen maassa
on aivan yhtä välttämätön ja salaperäinen ilmennys kuin sinä olet; ja
jos on olentoja, korkeampia ihmisiä, enkeleitä, jumalia, luojia, niin ne
ovat myös atomeja iankaikkisuuden ja äärettömyyden rinnalla. Ne ovat
myös sinun veljiäsi.» Luonnollista on, että kun ihminen järjessään tämän
totuuden älyää, hän samalla ymmärtää, että totuus oikeastaan häntä
velvottaisi. »Me ihmiset olemme veljiä, mutta emme elä kuin veljet!
Koska minä nyt tämän tajuan, pitäisi ehkä minun--?» Kuitenkin ihminen
voi jäädä tälle kohdalle. Hän on löytänyt suuren totuuden, mutta taas on
kohta tullut, että hän voi jäädä paikoilleen. Hän on totuuden nähnyt ja
voi sitä toisillekin neuvoa, toisiakin houkutella sitä näkemään, mutta
hän voi antaa sen jäädä itselleen älylliseksi voitoksi eli
saavutukseksi. Hän pysyy silloin intellektualistina, joka on nähnyt
Jumalallisen Elämän kaiken takana, mutta samalla nähnyt oman
mitättömyytensä, kykenemättömyytensä, pienuutensa. Hän ei mitään kykene
tekemään, hän elää vain mukana niinkuin pisara meressä. Hän kätkee tämän
tiedon käytännöllisesti itseensä, hän on löytänyt helmen, mutta kätkee
sen peltoonsa. Hän on saanut »leiviskän», mutta kaivaa sen maahan. Mitä
hän voi tehdä? hän ei voi maailmaa muuttaa, ei saada sitä paremmaksi, ei
ihmisiä veljellisemmiksi keskenänsä.

Mutta jollei hän tälle kohdalle jää, jos hän tahtoo mennä eteenpäin
tästä heräymyksestä, jos hän tuntee sisässään: »minä tahdon maksaa
paljon, jotta totuus, jonka olen nähnyt, tulisi minussa eläväksi»,
silloin hän voi ottaa seuraavan askeleen edemmäksi ja joutua uuteen
jaksoon eli kehityskauteen totuuden etsimisessä.

Sen sijaan, että hän vain alhaaltapäin katselisi ihmeellistä totuutta,
hän silloin antaa totuuden jumalallisen elämän virrata itseensä.
Muistattehan, mitä tässä mainittiin eräässä äskeisessä esitelmässä, että
ihminen on aineellisessa ilmennyksessään munanmuotoisen auran
sisäpuolella, mutta että hän todellisessa itsessään on tämän
munanmuotoisen auran ulkopuolella. Aura on hänen Itsensä sisässä, Itsenä
hän ei istu sen auran keskellä; siinä on ainoastaan hänen yksilöllinen
ilmennyksensä. Itse hän jumalihmisenä on auransa ympärillä,
ulkopuolella, aineettomuuden maailmassa. Kun nyt ihminen näkee
älyllisesti, että elämä on yhtenäinen, että Jumala on iankaikkinen ja
ääretön salaisuus kaikkien ilmiöiden takana, niin hän itse asiassa ottaa
vastaan älyllisen vaikutuksen omasta Itsestään, siitä äärettömästä
Itsestä, joka on hänenkin oma Itsensä, vaikka se on hänen personallisen
ja yksilöllisen ilmennyksensä eli auran ulkopuolella. Mutta jos hän
tahtoo, että ääretön iankaikkinen elämä virtaisi hänen sisälle ja
ilmenisi hänessä, niin hänen täytyy ottaa vaikutuksia siltä Itseltä,
joka on yhtä Äärettömyyden kanssa, toisellakin tavalla kuin älyllisesti.
Hänen täytyy antaa tuon äärettömän elämänsä tunkeutua häneen niin, että
se täyttää myös hänen tunne- ja tahto-elämänsä. Kun hän vakavasti tahtoo
edetä älyllisestä näkemyksestä eli »heräämisestä« «vanhurskauttamiseen»,
silloin hänen täytyy tahtoa, että totuus, minkä hän on älyllisesti
nähnyt, ilmenisi koko hänen yksilöllisessä ilmennyksessään, täyttäisi
hänet ja tulisi siis ilmi hänen personallisessa elämässään. Toisin
sanoen on teoissa toteutettava, mikä ajatuksissa on ihanteena. Tämä ei
ole leikintekoa, sillä ihanteen toteuttaminen tässä tapauksessa on itse
Jumalallisen Totuuden toteuttamista. Ennenkuin se voi tapahtua, täytyy
ihmisen tahtoa--ja hän voi tahtoa, jos hänellä on taiteellinen
vaisto--että hän voisi elää veljellistä elämää. Hänen täytyy ajatella
omaa personallista elämäänsä ja millä tavalla hän voisi sitä muuttaa,
mikä siinä sotii veljeyttä vastaan, mikä on alhaista, puutteellista tai
rumaa. Hänen täytyy itse näitä asioita miettiä. Erehtyvät ne ihmiset,
jotka ottavat jonkun opettajan itselleen ja noudattavat hänen käskyjänsä
ja menettelevät sokeasti niiden mukaan, sillä tässä varsinaisesti
tarvitaan ihmisen omaa työtä, jos hän tahtoo edetä totuudenetsimisen
tiellä. Hänen ei pidä eikä hänen tarvitsekaan sokeasti kulkea kenenkään
neuvojen mukaan vaan hänen pitää itse omalla ymmärryksellään, omalla
parhaimmalla taidollaan pohtia asioita, jotka häntä itseään koskevat.
»Mikä minun sieluni pelastaa vaaroista, millä tavalla minun pitäisi
muuttaa elämäni, että siitä olisi hyötyä kanssa-ihmisilleni, miten
voisin elää niin, etten loukkaisi veljeyden periaatteita?» Näin hän
kysyy itseltään ja ymmärtää, että voidakseen olla todellinen veli
kaikkien kanssa täytyisi hänen osata rakastaa, aivan pohjattomasti
rakastaa. Mutta vaikkei hän sitä osaisi, hän kuitenkin tahtoo pyrkiä.
Tämä on juuri tärkeä kohta, että ihminen tahtoo pyrkiä ja vaikkapa
vähässä muuttaa elämäänsä. Hän esim. päättää: »nyt en tahdo enää tappaa
eläimiä enkä tehdä niin, että toisten täytyy tappaa minun takiani. En
siis syö lihaa, en mitään sellaista, jonka vuoksi eläimiä tapetaan.» Leo
Tolstoi, tuo suuri ihmeellinen mies, joka todella etsi ja pyrki, sanoo:
ensimäinen ehto, kun ihminen tahtoo tulla hyväksi, on, että hän tulee
kasvissyöjäksi, sillä kuinka ihminen voisi alottaa väärästä kohdasta ja
tulla hyväksi, samalla kun hän tahraa käsiään verellä.

Mainitsen tämän esimerkkinä, mutta en tarkotuksessa ketään loukata.
Kukin ihminen itse päättää sisässään kaikista kysymyksistä oman elämänsä
suhteen, ja se on hänen yksityinen asiansa Jumalan kanssa. Emme voi
tuomita ketään. Emme voi sanoa, kun näemme jonkun syövän lihaa: »Ah, hän
on mahdoton, hän ei kykene elämään veljellisesti.» Meidän kädessämme ei
ole veljeyden mittapuu. Kun ihminen on vakava pyrkimyksessään, on hänen
yksityinen asiansa, mistä kohdasta hän alottaa. Ihmisellä on laki
itsessään, sanotaan raamatussa. Hän on itselleen laki. Laki on
kirjotettu hänen sydämeensä ja hän itse ymmärtää, mitä hän itseltänsä
vaatii. Kun hän vilpittömästi tahtoo edetä veljellisyyden tiellä ja kun
hän ajattelee ihanteena, että voisi palvella ihmiskuntaa ja
maailmankaikkeutta, sen onnea ja edistystä, mitään itselleen pyytämättä,
silloin hän on oikealla. Ihmisen on niin yksinkertaista tuntea, niin
helppoa arvostella omaa itseään. Hän kysyy itseltään: mitä minä tahdon?
ja vastaa siihen aivan rehellisesti ja vilpittömästi. Aivan
välttämätöntä totuudenetsijälle on, ettei hän tee mitään ilvettä itsensä
kanssa. Siinä kohdassa ihmiset erehtyvät, että usein ovat sokkosilla
itsensä kanssa. Totuudenetsijälle ei sellainen kelpaa, hänen täytyy
seisoa alastomana itsensä edessä. Mutta kun hän löytää itsestään
vilpittömän tahdon edetä veljeyden tiellä, silloin totisesti hän etenee
ja älyllinen totuudennäkemys muuttuu hänessä siveelliseksi
elämänvoimaksi--ja ihmiselle tapahtuu uusi kokemus.

Hän näkee nyt, hän tuntee nyt, kuinka se suuri elämä, jonka hän on
järkensä silmällä nähnyt ja johon hän uskoo, mahtavana voimana virtaa
hänen sieluunsa. Hän tuntee kuinka avaruuden äärettömyydestä elämän
henki liitelee hänen sieluunsa ja kuinka ikuisuuden syvyydestä elämän
lähdevesi pulppuaa hänen sieluunsa. Nyt hän tietää aivan uudella tavalla
että me muodostamme yhden suuren kokonaisuuden, että me totisesti kaikki
olemme saman isän lapsia, sillä hän tuntee olevansa yhtä kaikkien
kanssa. Se suuri elämä, joka oli hänelle ainoastaan älyllinen
todellisuus, muuttuu eläväksi todellisuudeksi ja selvittää hänelle
elävän kokemuksen avulla, mitä on rakkaus. Silloin kun hänelle tapahtuu
tämä ihmeellinen hetkellinen uudestasyntyminen, silloin hän tietää mitä
rakkaus on siitä yksinkertaisesta syystä, että hän sillä hetkellä
rakastaa kaikkia, ja samalla hän ymmärtää koko olemuksellaan, ettei ole
muuta vapahtajaa olemassa kuin Jumala. Hän ei voi itse itseään vapahtaa
eikä tehdä itseään hyväksi--kuinka hän kuolevainen ihminen voisi
itseään pelastaa ja millä voimalla? Ei, vaan se ääretön voima, se suuri
ihmeellinen, yhtenäinen elämä, joka on kaiken takana, se hänet täyttää,
se hänet puhtaaksi pesee. Se on rakkaus ja se opettaa häntä rakastamaan.
Sen avulla, sen täyttämänä hän osaa rakastaa. Se yksin, Jumala itse, on
pelastaja, vapahtaja. Kaikki teologiset riidat ja kiistat Jumalan
armosta, ihmisen omasta voimasta j.n.e. tulevat aivan arvottomiksi hänen
silmissään. Ihmiset, jotka eivät asioista tiedä, saattavat niistä puhua,
mutta kun ihminen itse tietää, kun hän on itse kokenut, mikä voima se
on, joka hänet nostaa, mikä voima se yksin on, joka hänet tekee hyväksi,
puhdistaa, täyttää rakkaudella kaikkea kohtaan, kun hän sen tietää,
silloin hänen ei tarvitse riidellä kysymyksestä sellaisten kanssa, jotka
eivät sitä tiedä. Yhdentekevää on, kutsuuko ihminen tuota voimaa Jumalan
voimaksi vai kutsuuko hän sitä omaksi itsekseen, sillä totisesti se on
hänen oma itsensä, joka asuu auran ulkopuolella, joka tulvaa häneen,
mutta totisesti se samalla on itse ääretön elämä. Nimi on toisarvoinen
asia eikä muuta sitä tosiseikkaa, että personallinen minä ei voi nostaa
itseään, jollei se täyty elämällä, joka personallisesti katsoen tulvaa
siihen ulkoapäin, tulkoon se sitten äärettömyydestä tai ihmisen
korkeammasta itsestä, sillä käytännöllisesti katsoen nämä ovat yhtä.

Tällainen on toinen jakso totuudenetsijän elämässä. Ja kun hän on tähän
kohtaan päässyt, ei hän tiellä enää pysähdykään, ei hän enää jääkään
seisomaan vaan hän etenee itsestään eteenpäin ja hänen kokemuselämänsä
yhä rikastuu. Päivä päivältä hän oppii selvemmin ja laajemmin
rakastamaan. Päivä päivältä hänelle esiintyy uusia elämän ongelmia,
jotka vaativat ratkaisua. Päivä päivältä hänen kykynsä niitä ratkaista
kasvaa.



V.

YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.


Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä,
että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä.
Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu,
ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti
kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta
totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme
askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata
muuta kuin kahta.

Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden
älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen
heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja
ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi
yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan
olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat
tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.

Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa
sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien
ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen
velvollisuus toteuttaa veljeys.

Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen,
yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista
elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden
mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana
seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää
älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista
ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa,
tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia
kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä
eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei
ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista
rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää,
mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on _de jure_ vaikkei vielä
_de facto_. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa
kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee
pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa
suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi
saavuttaa.

Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei
vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on,
hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää,
että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän
rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata
rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto
velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän
aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia
kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän
ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei
elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän
ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se
hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa
auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa
ilmenisi?

Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee:
»oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin
minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät
ruumiillisesti,--oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan
hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin
kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he
kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä,
puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan.
Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla
sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä
hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi
heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?

Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän
ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen
ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä
kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja
avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä
järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä
yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan
toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata
näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille
mitään aineellista apua antaa.»

Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin
aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä
ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas
on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen
siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen
surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä
ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa.
Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja
hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä
rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen
ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin
vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen
johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella
kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei
niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä?
Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa
siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai
ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman
jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran
tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän
kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis»,
huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta,
silloin voisin ihmisiä auttaa.»

Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa
tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön
maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän
tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle,
mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä
uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja
velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta.

Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän
tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan
henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista
voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa,
vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen,
onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa
iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa
maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja
kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse
sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.

Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa?
Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää
elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin
muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se
kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa
kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen,
silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä
tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää
logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä
ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä
ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman
salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen
täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole
fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on
syytä toivoa vastausta.

Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin,
hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan
tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät
ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet
yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa
nähdä näkyjä ja kummallisia unia, aavistaa asioita ja kehittyä erityisen
herkkätuntoiseksi. Ja lopulta hän tulee sellaiseen kummalliseen kohtaan,
että kokee olevansa ulkopuolella fyysillistä ruumista ja tietää elävänsä
fyysillisesta ruumiista riippumatta.

Nyt meidän täytyy tätä kysymystä hieman tutkia, mitä se merkitsee ja
kuinka se on ymmärrettävissä. Jokainen fysiologi ja jokainen psykologi,
joka on tutustunut n.k. kokemusperäiseen sielutieteeseen, tietää että
ihminen on olento, jossa sielulliset tajunnan ilmiöt käyvät käsi kädessä
aineellisten ilmiöitten kanssa. Kun ihminen ajattelee ja tuntee,
tapahtuu samalla vastaava aineellinen, muutamat sanovat sähköllinen
ilmiö hänen fyysillisessä koneistossaan, aivoissa ja hermostossa. Tämän
nojalla materialistinen katsantokanta on tehnyt tuon tunnetun
johtopäätöksensä, että koska kaikkia sielullisia ilmiöitä seuraa
rinnakkain jonkinlaiset fysiologiset ilmiöt, ei ole ilman näitä
fyysillisiä eli fysiologisia ilmiöitä olemassa mitään tajunnallisia
sieluilmiöitä. Sentähden sanovat materialistiset fysiologit ja
kokemusperäiset psykologit, että ihmisen koko personallinen sielu-elämä
sisältyy hänen ruumiilliseen elimistöönsä, ja lisäävät: kun te esim.
tutkitte ihmisen unielämää, huomaatte, kuinka ihminen todella on
riippuvainen aineellisesta koneistostaan, ruumiistaan, sillä unielämässä
ihmisen tajunta siirtyy isoista aivoista pieniin aivoihin ja
selkäytimeen eikä siis unielämä saata olla personallisesti itsetietoisaa
samalla tavalla kuin päiväelämä; isot aivot välittävät päivätajunnan
sielullisia ilmiöitä, ja kun nämä isot aivot ovat horrostilassa
(nukkuvat) ja tajunta on laskeutunut alaspäin pieniin aivoihin ja
selkäytimeen, niin ihminen ei ole sama itsetietoinen, tekojaan ja
tunteitaan hallitseva olento kuin päivällä vaan hän muuttuu olennoksi,
jonka kaikki tajunnalliset elonilmaukset ovat sekasotkuisia tai ainakin
toisten lakien hallitsemia kuin päivätajunnallisen itsetietoisuuden.
Sentähden ihminen unessa saattaa menetellä toisin kuin päivätajunnassa.
Unessaan hän saattaa tehdä hullunkurisia tekoja eikä ihmettele, että
tapahtuu yhtämittaa mitä merkillisimpiä vaihteluita. Päinvastoin on
ihmisen alitajunnalla, joka tulee näkyviin, kun päivätajunta laskeutuu
aivokynnyksen alapuolelle, luonnostaan esim. dramatisoiva eli
näytelmällinen kyky. Aivan yksinkertaisia fyysillisiä ilmiöitä tulkitaan
monimutkaisten unien välityksellä. Jos ihmisen nenän alle hänen
nukkuessaan pistetään tuoksuva ruusu, hän alitajunnassaan, silloin kun
se ottaa vastaan hermojen välittämän sanoman tuoksuvasta ruususta,
selittää tämän draamallisesti unen muodossa esim. siten, että hän
kävelee ihanassa ruusutarhassa. Ihminen on ikäänkuin paljon
lapsellisempi, tyhmempi ja itsetiedottomampi olento unissaan, sanovat
fysiologit, kuin päivätajunnassa.

Ja tietysti pitäisi niin olla kaikkien teoriojen mukaan, ellei olisi
olemassa ihmeellinen tosiseikka, jota eivät fysiologit ja tavalliset
kokeelliset psykologit saata ottaa lukuun, koska he yleensä eivät sitä
tunne. Se ei ole siksi yleinen ilmiö, että jokainen nykyaikainen
sielutieteilijä kohtaisi sitä luvuissaan tai empiirisissä
tutkimuksissaan. Mutta ilmiö on olemassa ja se ilmiö on, että ihminen
uni-elämässään saattaa olla aivan sama olento kuin päivällä, saattaa
tuntea itsensä aivan samaksi ja olla yhtä itsetietoinen ja yhtä vapaa
kuin päivätajunnassaan sekä ulkomaailman että omien sielullisten
tajuntatilojensa suhteen, saattaa siis yhtä paljon hallita itseään ja
olla itsensä herra unessa kuin päivällä. Minä tunnen ihmisiä, joille
tällainen unitila on aivan luonnollinen. He nukkuessaan kummallisella
tavalla jatkavat päivä-elämäänsä, liikkuvat keveämmin ja nopeammin,
mutta toimivat muuten samalla tavalla kuin päivällä. Tietysti tämä
tapahtuu sielullisesti, ruumiillisesti he eivät saata toimia samalla
tavalla. Uni-elämässään, vaikka ovat mielestään aivan hereillään, eivät
voi esim. nostaa fyysillisiä huonekaluja, mutta muuten ovat kaltaisiaan,
puettuja niinkuin päivällä, tunteiltaan ja ajatuksiltaan samoja.

Tällaisen unitilan pitäisi tietysti fysiologien ja tavallisten
kokeellisten psykologien mielestä olla aivan mahdoton, sairas,
epänormaali, sillä eihän ihminen sellaisessa tilassa saata nukkua. Jos
hän on sama kuin päivällä, täytyy hänen tajuntansa toimia isojen aivojen
välityksellä. Vai olisiko hän niin epänormaalinen olento, että hänellä
pikku-aivot ja selkäydin olisivat samalla tavalla organisoidut kuin isot
aivot? Ei, sillä tutkiessaan tiedemiehet voivat huomata, että hänen
pikku-aivonsa eivät ole samanlaisia kuin isot aivot vaan ovat rakennetut
niinkuin vastaavat elimet muilla ihmisillä.

Kuinka nyt tätä salaperäistä ilmiötä voimme ymmärtää ja onko tämä sitä
yliaistillista tietoa, jota ihminen tarvitsee? Me voimme okkultisesti
aivan hyvin ymmärtää, mistä ilmiö johtuu. Emme saata kumota sitä selvää
lakia, jonka kokeelliset sielutieteilijät ovat keksineet, että
sielulliset ja aineelliset ilmiöt käyvät rinnakkain, käsi kädessä. Laki
kuin laki, jos kerran laki pitää paikkansa. Mutta mitä voimme
okkultisesti huomata? Sen kummallisen seikan, että ihminen fyysillisessä
ruumiissa on muuta kuin vain--käyttääkseni vanhojen filosofien ja
alkemistien lausetapaa--maata, vettä, ilmaa ja tulta. Hänen fyysillinen
ruumiinsa on kokoonpantu paitsi niistä aineista, joita me fyysillisillä
aistimilla havaitsemme, sellaisistakin aineista, joita emme tavalliselta
fyysillisellä silmällä näekään ja joita me okkultismissa eli
salatieteessä olemme tottuneet kutsumaan eetteri-aineiksi. Nämä ainekset
muodostavat aivan kuin näkymättömän puolen fyysillisestä ruumiista.
Ihmisen tajunta toimiessaan fyysillisessä ruumiissa ja sen aivoissa ei
ole ainoastaan fyysillisten solujen välittämä vaan kulkee myös niihin
sisältyvien eetteriainesten kautta. Siis ihmisen tajunnan välittäjänä on
suurempi joukko aineellisia ilmiöitä kuin fysiologit tuntevat.
Fysiologit ja kokeelliset psykologit tuntevat ainoastaan niitä ilmiöitä,
joita he saattavat aistimilla ja koneilla havaita fyysillisessä
ruumiissa, mutta toinen puoli niistä ilmiöistä, jotka ovat ulkopuolella
fyysillisen aistihavainnon, jää heiltä huomaamatta. Kun ihminen
ajattelee tai tuntee, ei siis tapahdu aineellinen parallelli-ilmiö
yksinomaan karkeasti fyysillistä laatua--ei siis vain sähkö-ilmiö, vaan
myös värähtely hienommassa aineessa jota emme näe mutta jota kutsumme
eetteriksi.

Tämä eetteri on nyt sitä laatua ja siinä suhteessa fyysilliseen
ruumiiseen, että se saattaa siitä erkautua. Se saattaa epänormaalisissa
tapauksissa eristäytyä fyysillisestä aineesta. Ihminen saattaa ikäänkuin
jakautua kahtia fyysillisesti. Yliaistillisten ilmiöitten
esimerkkikokoelmiin on keräilty useita sellaisia tapauksia, että sama
ihminen on nähty kahdessa paikassa yhtaikaa. Niinkin selvä ilmiö kuin
seuraava on näissä kokoelmissa: opettajatar Emilie Sagée, joka
kirjottaessaan taululla luokkansa edessä tyttöjen häntä katsellessa, oli
samalla heidän nähtensä, kun joku ensin sattui huomauttamaan, ulkona
puutarhassa kävelemässä. Tällaisia tapauksia on ja ne näyttävät meille
objektivisesti, että ihmisen fyysillinen olemus saattaa jakautua kahtia.
Salatieteen kannalta muuten vanhastaan tiedetään, että ihmisen
fysiologinen olemus saattaa näin jakautua. Ehdottomasti pitää paikkansa
tuo laki, että sielullisia ilmiöitä vastaavat määrätyt aineelliset
ilmiöt, mutta itse aineelliset ilmiöt ovat kaksinaisia: fyysillisiä ja
eetterisiä ja saattavat ilmetä kahtena. Personallinen tajunta on vain
toisessa paikassa. Jos personallinen tajunta on eetterisessä haahmossa,
joka kulkee puutarhassa, silloin opettajatar seisoessaan taulun luona,
on aivankuin hetkeksi poissa tajunnastaan. Mutta jos hän on
itsetietoinen fyysillisessä olemuksessaan, niin toinen puoli hänestä,
joka on ulkona, on vain aineellinen ilmiö. Samalla tavalla ihmiset,
jotka näkevät selviä unia sitä laatua, josta äsken puhuin, että he ovat
itsetietoisia ja hereillään ja saattavat nähdä oman fyysillisen
ruumiinsa,--ovat tietoisia haamussa eli kaksoisolemuksessa, sillä
fyysillis-personallisesti itsetietoinen ihminen ei saata olla ilman
fyysillis-eetteristä ainetta.

Tämä on ensimäinen tosiseikka, minkä ihminen ymmärtää, joutuessaan
tekemisiin yliaistillisen maailman kanssa. Hän ei voi olla toisessa
maailmassa sama personallinen olento kuin hän on tässä ilman tätä
fyysillis-eetteristä ainetta. Siis hän ei voi olla olemassa kuolemankaan
jälkeen ilman fyysillis-eetteristä ruumista, joka välittää hänen
personallista itsetietoisuuttaan, ellei hän muutu toiseksi olennoksi. Ja
minkä kokemuksen itse asiassa ne ihmiset tekevät, jotka ovat hereillään
ja personallisesti oma itsensä ulkopuolella fyysillistä ruumista? He
tekevät sen kokemuksen, etteivät tiedä minkälainen on ihmisen tila
kuoleman jälkeen. He eivät tapaa kuolleita, ellei joku vainaja tule
heidän luokseen puhumaan heille. Joskus kuollut sukulainen tai ystävä
saattaa tulla heidän luoksensa, ja he voivat tietää, että hän on
kuollut, he voivat puhua hänelle, mutta he eivät kykene itse lähtemään
vainajien valtakuntaan, helvetteihin ja taivaisiin ottamaan selvää,
kuinka siellä on. Tämän huomion he pian tekevät. He kyllä ovat päässeet
ihmeelliseen tietoon siitä, että ihminen saattaa olla olemassa
ulkopuolella karkeata fyysillistä välinettään, mutta he eivät saata
päästä vainajien yhteyteen muitta mutkitta. Itse asiassa tämä ilmiö on
epänormaali. Se on pohjaltaan aineellinen ilmiö eikä sellainen henkinen
ilmiö, jonka tarpeessa totuudenetsijä on. Se ei anna hänelle sitä
henkistä tietoa, jota hän kaipaa.

Sillä henkisen tiedon kaipuu on lyhyesti määriteltynä tämä: »onko
ihminen toinen olento kuin fyysillisen ruumiin välityksellä ilmenevä
personallisuus? Onko ihminen todella sellainen kuolematon olento, joka
on olemassa kuoleman jälkeen? Missä ovat vainajat olemassa kuoleman
jälkeen?« Jos heitä on olemassa, täytyy elävässä ihmisessä jo piillä
kuolemattomuuden siemen. Ja jotta ihminen eläissään voisi päästä
tietoon vainajien olotilasta, täytyisi hänen tulla tietoiseksi siitä
puolesta itsestään, joka on riippumaton fyysillis-eetterisestä
personallisuudesta. Tämä on se henkinen tieto, jota totuudenetsijä
kaipaa toisen heräymyksen jälkeen.



VI.

UUDESTASYNTYMINEN KRISTUKSESSA.


Puhuttiin viime kerralla siitä elämästä, jota salatiedettä harjottava
ihminen saattaa elää ruumiin ulkopuolella. Mainittiin, että on ero
tehtävä kahdenlaisen ruumiin ulkopuolella olon välillä. Toinen on
oikeastaan fyysillisen ruumiin kahtiajakoa vain, toinen on varsinaista
elämää ja oloa fyysillisen ruumiin ulkopuolella. Edellisenlaatuiseen
elämään ruumiin ulkopuolella, joka perustuu fyysillisen ruumiin
kahdistumiseen on taipumusta herkkätuntoisilla henkilöillä, jotka
luonnostaan ovat fyysillisesti mediumistisia, ja myöskin henkilöillä,
jotka ovat salatieteilijöitä sillä tavalla, että vaikutin, joka heitä
elähyttää, on uteliaisuus tai ainakin tiedonhalu, jota emme teosofeina
saata täydellisesti hyväksyä. Kun näet ihminen on ulkona fyysillisestä
ruumiistaan eetterisessä haahmossa, niin hänelle ei ainoastaan ole
mahdotonta pyrkiä vainajien varsinaiseen valtakuntaan, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, vaan hän on myöskin altis samoille haluille
ja himoille kuin fyysillisessä ruumiissaan ollessaan. Hän ei itse ole
välttämättä siveellisesti eli moraalisesti parempi kuin
päivätajunnassaan, ja on vielä lisättävä, että hän päivätajunnassaankaan
ei tarvitse olla erittäin kehittynyt siveellisesti voidakseen saada
aikaan tällaisia kaksistumisilmiöitä.

Kun n. 15 vuotta sitten erityisesti tutkin näitä asioita
käytännöllisesti, näytettiin minulle esimerkeillä ero eetterisen ja
varsinaisesti henkisen ruumiista ulkonemisen välillä. M.m. selveni
minulle ero seuraavan tapauksen kautta. Eräs ranskalainen
salatieteilijä, joka ei ollut teosofi eikä ollenkaan hyväksynyt
teosofista liikettä, istui huoneessaan, luultavasti Parisissa, ja
kirjotti kirjotuspöytänsä ääressä, joka oli akkunan luona. Vaikka hän
muuten oli tavallisen ihmisen näköinen, kiintyi huomioni hänen
silmiinsä, joissa paloi tumma, synkkä hehku. Kadulta kuului rattaiden
ajoa ja hän kääntyi äkkiä katsomaan, aivankuin olisi aavistanut jotakin.
Kadulta ajoivat vaunut ohi, niissä istui upea, kaunis nainen ja
herrasmies. Silloin tämä ranskalainen salatieteilijä tunsi voimakasta
mielenliikutusta enkä minä ymmärtänyt muuta kuin että hän, joka
nähtävästi oli rakastunut tuohon naiseen, äkkiä tuli mustasukkaiseksi
sen takia, että vieras herrasmies ajoi vaunuissa naisen seurassa.
Luultavasti hänellä oli syvempikin syy, minkätähden hän samassa
menetteli niinkuin menetteli, mutta sitä en silloin osannut nähdä. Näin
ainoastaan nämä selvästi näkyvät tunteet hänessä. Nyt hän heti
heittäytyi pitkälleen sohvalleen huoneessaan, eikä kestänyt monta
sekuntia,--niin harjaantunut hän oli tässä okkultisessa
tempussa,--ennenkuin hän nousi eetterihaahmossaan fyysillisestä
ruumiistaan ja kiirehti seinän kautta vaunujen jälkeen ja sisään
vaunuihin. Hän tietysti oli aivan näkymätön niille, jotka vaunuissa
ajoivat, mutta itse hän saattoi täydellisesti nähdä ja kuulla heitä. Hän
oli heidän luonaan kuin fyysillinen olento ainakin, mutta näkymättömänä.
Tämä näky vaikutti minuun erittäin inhottavasti ja ymmärsin selvästi,
että tuo ei ollut korkeata okkultismia. Sehän oli kerrassaan salaisten
voimien prostituoimista, niiden käyttämistä personallisiin tarkotuksiin!

Todellinen salatieteellis-henkinen oleminen fyysillisen ruumiin
ulkopuolella on aivan toista laatua. Se on käyttääkseni muuatta
raamatullista vertausta, joka mielestäni tähän kohtaan hyvin sopii,
ottamista osaa kuninkaanpojan häihin. Te muistatte tämän Kristuksen
vertauksen kuninkaanpojan häistä, joihin kaikkia kutsuttiin: ovella
kuitenkin katsottiin, kuka on puettu häävaatteisiin, kuka ei. Ken ei
ollut häävaatteisiin puettu, hän ei päässyt ovesta sisälle. Tämä on
kirjaimellisesti totta salaisen maailman suhteen ja todellisen elämän
suhteen ulkopuolella fyysillisen ruumiin. Jos ei ihminen ole riisunut
päältään fyysillistä personallisuuttaan ja pukeutunut häävaatteisiin--
tämä sana on sekä vertauksellinen että myöskin realistisesti tosi--ei
hän voi astua sisään salaiseen elämään, todelliseen okkultiseen elämään
ruumiin ulkopuolella. Sentähden hänen olemisensa siinä maailmassa, jota
me kutsumme henkimaailmaksi, ja hänen kuulumisensa siihen maailmaan
jäsenenä perustuu ja nojautuu siihen, että hänessä on herännyt uusi
inhimillinen sielu, uusi personallisuus niin sanoaksemme.

Ja mikä voima se tämän personallisuuden saattaa herättää? Ainoastaan
jumalallinen rakkaus ja sääli.

Kaikille teosofeille ja kaikille ihmisille, jotka tahtoisivat, että
heidän elämänsä nukkuessaan--illan ja aamun välillä--ei menisi hukkaan,
vaan jotka soisivat silloinkin elävänsä ja olevansa jollakin tavoin
tietoisia, kaikkialla on aina viisaiden puolelta annettu se neuvo, että
heidän ei pidä pyrkiä väkinäisesti itsetietoisiksi. Ei kenenkään pidä
ajatella maatapannessaan: »jospa minä nyt olisin itsetietoinen
ulkopuolella ruumiin, jospa voisin elää personallista elämää ja muistaa
huomenna herätessäni, mitä olen tehnyt, missä olen liikkunut ja ollut
yön aikana!» Ei kenenkään pidä ajatella näin, sillä kun näin ajattelee,
on siinä personallinen ja itsekäs värähtely mukana, joka vaikuttaa, että
kun poistuu fyysillisestä ruumiistaan, niinkuin jokainen ihminen yöllä
poistuu, tulee vetäneeksi vähän eetteristä ainetta mukanaan. Tämä
pidättää ihmistä maanpiirissä eikä anna hänen henkensä kohota
asianomaiseen olotilaansa. Sitä vastoin meidän kaikkien, jos tahdomme
kehittyä henkisessä ja salatieteellisessä elämässä, pitää ajatella kun
laskeudumme levolle: joko ylimalkaisesti »jospa minua voitaisiin nyt
yöllä käyttää hyvän palvelukseen ja rakkauden töihin, ei ollenkaan niin,
että minun tarvitsisi siitä mitään tietää, että minulla pitäisi olla
siitä mitään muistoa herätessäni aamulla, vaan ainoastaan niin, että
voisin jotakin hyvää tehdä. Tahdon antaa itseni rakkauden
palvelukseen--jospa voisin jotakin hyvää tehdä!»--tai sitten, jos
tiedämme erityisen henkilön, joka olisi lohdutuksen tai henkisen
valistuksen tarpeessa,--»oi, jospa nyt nukkuessani voisin olla hänelle
hyödyksi ja häntä auttaa.» Toinen tai toinen. Kysymyksessä pitää olla
epäitsekäs personaton työ, ei mikään salatieteellinen voitto itselleen,
ei mikään merkillinen tietoisuus eikä erityisiä okkultisia huomioita,
joita voisi muistaa päivällä. Ja iloinen voi ihminen olla, jos hän saa
niin nukkua, ettei »muista» mitään aamulla herätessään, vaan jos hänellä
vain on hyvä olla ja ihana tunnelma sielussaan, sillä silloin häntä
varmasti on voitu käyttää hyvän palvelukseen. Muuta meidän ei pidä
toivoa. Kaikki salatieteelliset kyvyt ja okkultiset voimat tulevat
itsestään, kun niiden aika on, ja jos on tarpeellista. Meidän ei pidä
toivoa muuta kuin että voisimme olla hyödyksi maailmassa.

Varsinaisessa elämässään ruumiin ulkopuolella ihminen on toinen olento.
Hän on siinä tilassa niin suuressa määrin toinen olento, että miltei
kauhulla tai vieromisella ajattelee fyysillistä käyttövälinettään, joka
silloin merkitsee hänelle koko fyysillistä personallisuutta. Hän
ajattelee: »tuo inhottava olento, joka on niin alhainen, että se elää
tietämättömyydessä ja pimeydessä, tuntematta mitään korkeampaa, tuo on
minun vankeuteni.» Näin hän alussa ajattelee kokiessaan todellista
elämää fyysillisen ruumiin ulkopuolella toisessa maailmassa. Vähitellen
hänen fyysillinen personallisuutensa kehittyy sellaiseksi, ettei hänen
tarvitse kauhulla sitä ajatella,--ja tietysti, ohimennen sanoen, hänen
kauhunsa fyysillistä personallisuutta kohti ei merkitse, että meidän
kannaltamme katsoen hänen päivätajuinen personallisuutensa olisi mikään
huono tai ala-arvoinen personallisuus; se on tietysti fyysillisesti
katsoen sangenkin valistunut, mutta salatieteilijän itsekritiikki
tapahtuu henkisen elämän kannalta.

Voimme nyt syystä kysyä, mitenkä on ymmärrettävä, että uusi olento
ihmisessä muodostuu. Mistä se uusi olento tulee, kuinka ihminen on
toinen salatieteellis-yliaistillisessa elämässä kuin personallisessa
elämässä? Kuinka tämä on ymmärrettävissä? Mistä se johtuu ja mitä se
merkitsee? Muistatte, että eräässä näistä luennoista sanottiin, että
ihminen oppiessaan vähitellen tuntemaan Jumalaa tulee lopulta siihen
kohtaan, että hän näkee Jumalan kaikkialla. Ensin hän näki Jumalan
minässä, sitten lähimäisessään, lopuksi kaikkialla, ja tämä kokemus, kun
hän näkee Jumalan kaikkialla, on erityisen ihana autuaallinen kokemus,
josta lähtien hänelle alkaa onnellinen elämä. Eräässä toisessa
esitelmässä, kun totuuden etsimisen tietä kuvailtiin toiselta kannalta,
sanottiin, että ihminen kulettuaan älyllisen heräymyksen läpi tulee
siveelliseen heräymykseen, jolloin suuri yhtenäinen elämä eli Jumala
rupeaa liikkumaan ja tuntumaan ihmisen sisässä, niin että hän ei
ainoastaan näe älynsä silmällä, että on olemassa yhtenäinen elämä, vaan
että hän myös tuntee sen sisässään nostavana, puhdistavana voimana ja
rakkautena kaikkia kohtaan.

Nämä mystilliset kokemukset, Jumala kaikkialla ja yhtenäisen elämän
tunteminen, ovat itse asiassa samaa, vaikka kuvatut eri tavalla. Ja kun
ihminen tekee tämän kokemuksen Jumalasta, että jumalallinen elämä, joka
on kaikkialla, on myös hänessä, silloin hänessä tosin alussa, hänen
itsensä tietämättä, sikiää uusi olento. Sillä tämä on hänen ensimäinen
varsinaisesti henkinen eli salatieteellinen kokemuksensa.

Nyt ymmärrämme, mitenkä tämä käy päinsä, jos muistamme seuraavia
tosiseikkoja.

Tämä yhtenäinen elämä, jota kutsumme Jumalaksi, tämä suuri rakkaus ja
armeliaisuus, tämä ihmeellinen voima, autuus, viisaus ja elämä kaiken
ilmiöllisen olemisen takana, tämä on tajunta, jossa elävät kaikki ne
ihmiset ja kaikki ne olennot, enkelit ja jumalat, jotka ovat kehittyneet
niin pitkälle, että he ovat tulleet tästä yhtenäisestä elämästä
tietoisiksi. Tässä eri nimillä, milloin Herraksi, milloin Kristukseksi
j.n.e. kutsutussa tajunnassa he kaikki elävät. He ovat eri pitkällä
kehityksessään tässä tajunnassa, he käsittävät sitä eri tavalla, ovat
siihen eri määrässä uppoutuneet, ovat eri mitassa sillä täyttyneet,
mutta siinä he kaikki elävät. Kaikki vihityt, Mestarit, jumalat ja
niiden yläpuolella olevat olennot, jotka ovat todellisesti tietoisia
jumalallisesta elämästä, elävät tässä tajunnassa. Eikä tämä jumalallinen
elämä ole mikään »prinsiippi», mikään kylmä, personaton todellisuus,
mikään koneellinen luonnonlaki, vaan elävä, personallinen todellisuus.
Se on personallinen niiden olentojen kautta, jotka siinä elävät.
Jumalallinen elämä on itsessään mittaamaton, ääretön, käsittämätön.
Jokainen olento, joka siihen uppoutuu, joka sitä tajuaa, tulee
osalliseksi siitä toisen olennon välityksellä. Me voimme jo
paikallisesti ymmärtää, etteivät kaikki yksilö-tajunnat tässä suuressa
elämässä ole vieretysten, vaan samassa paikassa; ne ovat aivankuin yhtä.
Siinä Kristus-tajunnan piirissä, johon yksilö joutuu, on ennestään
olemassa toisia olentoja, ja heidän tajuntansa eli auransa vaikuttaa
uuteen tulokkaaseen, tunkee häneen, niin että hän tulee siitä
osalliseksi ja jumalallinen elämä, johon hän uppoutuu, ilmenee hänelle
personallisena. Kaikki ihmiset, jotka ovat tehneet varsinaisia henkisiä
kokemuksia, olkoot ne kuinka alkuperäistä laatua tahansa, ovat aina
olleet huomaavinaan, että jokin olento täyttää heidän sielunsa. He
kutsuvat sitä personalliseksi Jumalaksi. Täällä kristikunnassa sitä
useammin vielä kutsutaan Kristukseksi. Sellainen ihminen, joka todella
tekee henkisen kokemuksen, hän sanoo aina: »hengessäni tulen tekemisiin
Kristuksen kanssa.» Tai jos hän käyttää toista nimeä, hän sanoo: »minä
joudun yhteyteen Isän kanssa.» Mutta joka tapauksessa joku mystillinen
olento aivan kuin ottaa hänet syliinsä. Tämä ei ole erehdystä. Tämä
tunne on aivan oikea. Jumalallisessa tajunnassa on personallinen puoli
edustettuna niiden olentojen kautta, jotka siinä elävät. Sentähden on
aivan oikein sanoa, että kun kehitymme henkisesti, joudumme
tekemisiin--yhteyteen--Kristuksen kanssa.

Nyt kutsutaan ensimäistä suurempaa kokemusta tästä sisäisestä
Kristus-elämästä ja mystillisestä yhteydestä Jumalan kanssa, niinkuin
tiedätte, Kristuksen syntymäksi ihmisen sisällä. On usein kysytty, mitä
on tuo Kristuksen syntymä ihmisen sisässä, josta puhutaan teosofisessa
kirjallisuudessa. Meillähän on korkeampi minä. Korkeampi minämmekö se
syntyy ja tulee tietoiseksi? Minkätähden sitä kutsutaan Kristuksen
syntymäksi? Aivan täydellä syyllä, kuten heti selitän. Korkeampi minä ja
personallisuus on jokaisessa ihmisessä, mutta silta korkeamman minän ja
personallisuuden välillä kulkee aivankuin sumun läpi, niin että ihminen
tavallisessa minässään ei tiedä korkeammasta minästään. Eikä hän voi
tietää siitä eikä se voi hänessä herätä eikä hän voi alkaa elää siinä,
ennenkuin Kristus syntyy hänen sisässään. Mutta Kristustajunta ei voi
syntyä, ennenkuin hän saa apua henkisen maailman puolelta.
Kristusmaailman avulla tapahtuu puhdistus hänen personallisessa
tajunnassaan, niin että silta personallisuuden ja yksilöllisyyden eli
korkeamman minän välillä edes hetkeksi häipyy ja häviää. Ihminen ei voi
omin voimin nousta personallisesta tajunnasta korkeamman minän
tajuntaan. Hänen täytyy saada jumalallisen elämän puolelta se apu, että
se täyttää hänet ja nostaa hänet ja puhdistaa hänet. Kun hän tämän
kokemuksen tekee, silloin hän vaikkapa hetkeksi yhtyy omaan todelliseen
minäänsä, korkeampaan minäänsä, ja silloin on Kristustajunta vaikuttanut
hänen personallisuuteensa ja ikäänkuin syntynyt hänen sisäänsä. Ja
vaikka ihminen ei aivan yksityiskohtia myöden tästä tietäisi, vaikkei
hänellä olisi ollut sellaisia yliaistillisia kokemuksia, että hän
varmasti tietäisi Kristuksen hänessä syntyneen, niin jos Kristus on
ihmisessä edes siinnyt, jos Kristustajunta on sellaisessa suhteessa
ihmiseen, että hän aivan kuin kantaa sitä sielunsa kohdussa, silloin on
kuitenkin olemassa varma tunnusmerkki saman ihmisen personallisuudella.
Ihminen, jonka sisällä vaikuttaa Kristuksen voima, hän on näet
personallisessa tajunnassaan ehdottomasti hyvä, anteeksiantavainen ja
rehellinen eikä koskaan tahtoisi mitään pahaa. Sentähden Kristus-kokemus
on äärettömän tärkeä ihmisen koko kehitykselle. Sen perästä ihminen ei
enää tahdo pahaa. Silti hän ei ole täydellinen olento. Päinvastoin vielä
myöhemmin, kun Kristus hänessä varsinaisesti syntyy, hän syntyy
tallissa, s.o. keskellä eläinten joukkoa, sillä hänen personallisuutensa
on vielä eläimellinen. Sen voimat ovat näet kuin tuntemattomia
luonnonvoimia, joita ihminen ei osaa käyttää hyvän palveluksessa.
Kristuksen syntymän jälkeen alkaa totuudenetsijälle varsinainen
elämäntaistelu. Hänen silmänsä aukenee uudella tavalla personallisuuden
vaistoille ja haluille. Ennen, kun hänellä ei ollut Kristusta, hän ei
osannut niitä arvostella muuten kuin käytännöllisen järjen kannalta ja
avulla--sen mukaan, missä määrin ne olivat hänelle itselleen ja
toisille personallisina olentoina hyödyllisiä tai vahingollisia, mutta
nyt hän arvostelee niitä toisella tavalla. Hän tuntee, että hänen
pitäisi kaikki voittaa eli paremmin: muuttaa kaikki salaisiksi
taikavoimiksi. Hänen heikkoutensa sisältävät yhtä suuria mahdollisuuksia
kuin hänen hyveensä. Kaikkien kykyjen arvotus on käytännöllisesti
ratkaistava. Paheista on tehtävä portaita, joille ihmisveljet voivat
astua matkallaan ylöspäin. Hyveistä on tehtävä loistavia tähtiä, jotka
näyttävät ihmisille tietä pimeässä.

Tällä tiellä edetessään ihmisessä vahvistuu Kristus-voima ja henkisesti
eli selvänäköisesti katsoen hänessä silloin kasvaa uusi olento, uusi
ihminen. Tästä uudesta ihmisestä hän tulee tietoiseksi, niin pian kuin
hänen itsetietoisuutensa voi vaikkapa hetkeksi siirtyä näkymättömässä
maailmassa uuteen ihmiseen, häneen itseensä uutena ihmisenä. Vielä
myöhemmin tulee hetki, jolloin tapahtuu se, mikä Uudessa Testamentissa
kuvataan kertomuksella kasteesta. Ihminen käy itse asiassa läpi
kaste-kokemuksen toisessa olotilassaan, ulkopuolella fyysillisen
ruumiin, kaste-kokemuksen, jolloin Jumala eli näkymätön suuri elämä
sanoo hänelle: »sinä olet minun poikani, ja minä rakastan sinua.» Tämä
on ihmiselle mitä ihmeellisin kokemus ulkopuolella fyysillisen ruumiin.
Silloin hän itse huomaa tosiaan olevansa toinen olento kuin hänen
fyysillinen personallisuutensa. Ja silloin hän myös tietää olevansa tuon
salaisen maailman kansalainen, ottavansa hääpukuun puettuna osaa
kuninkaanpojan häihin ja kykenevänsä tekemään työtä näkymättömässä
maailmassa.

Mikä on nyt hänen elämänsä sisältö, mikä hänen pyrkimyksensä, mihin
hänen katseensa on suunnattu? Siihen että hän kehittyisi--käytän nyt
sanaa, jolla on kummallinen, ehkä vähän epämiellyttävä kaiku meidän
teosofien korvissa--että hän kehittyisi mediumiksi; ei mediumiksi
kaikenlaisille astraalisille ja personallisille eli itsekkäille
voimille, vaan Mestarin eli salaisen veljeskunnan eli Kristuksen eli
Isän Jumalan mediumiksi ja välikappaleeksi--kaikki nämä nimitykset
tarkottavat käytännöllisesti samaa asiaa. Hänen pyrkimyksensä ei ole
tulla itse suureksi tietäjäksi tai ihmeelliseksi olennoksi. Hänen
pyrkimyksensä on yksinomaan tulla sellaiseksi, että rakkauden ja
totuuden voima voisi häntä esteettä käyttää. Hänen elämänsä on suurta
työtä, todellista työtä itsensä puhdistamiseksi ja voittamiseksi.
Salatieteilijänä hän ei saa kehittyä ikäänkuin koneeksi, jota korkeampi
voima ilman hänen myötävaikutustaan voisi käyttää ja panna liikkeelle,
vaan hänen on tultava eläväksi palvelijaksi, raamatun nimityksellä
»pojaksi talossa», joka aina tahtoo pienimmässäkin totella Isän käskyä,
mutta ei ole orjan tasalla eikä kuin orja sokeasti, ymmärtämättä täytä
isännän käskyjä. Pojaksi hänen tulee kasvaa, pojaksi, joka ymmärtää Isää
hyväksi ja viisaaksi ja itse aina näkee, että mitä Isä käskee, on
oikeata ja välttämätöntä, ja heti ilomielin täyttää isänsä pyynnön.
Sellaiseksi hänen tulee kehittyä, ja sentähden hänen saavutuksiinsa
kuuluu kaikenlaisten yliaistillisten voimien hankkiminen, mutta hän
tietää nyt, mitä hänen tulee hankkia, millä tavalla ja miksikä.

Kauemmaksi meidän ei tarvitse seurata salatieteellistä kehitystä.
Ymmärrämme jo selvästi, jos olemme käsittäneet, mitä on puhuttu, että
opetuslapsen ihanne joka väikkyy meidän silmissämme todellisesti
saavutettavana ihanteena, on siinä, että itse tulisimme niin
itsettömiksi, vaikka samalla mitä todellisimmin omaksi itseksemme, että
taivaallinen Isä eli Mestari eli Salainen Veljeskunta eli Kristus voisi
esteettä meitä käyttää hyvän palvelukseen ihmiskunnassa.



VII.

JOOGA OMIN PÄIN.


Kun minua pyydettiin tässä tilaisuudessa puhumaan mietiskelystä ja
antamaan neuvoja, miten mietiskelyä voisi harjottaa eli salatieteellisen
työn alkuvalmistuksia tehdä omin päin, päätin puhua yleensä joogasta
omin päin, koska en tahtoisi antaa minkäänlaisia neuvoja umpimähkään
vaan soisin, että kaikki käsittäisivät, kuinka korkea, merkillinen ja
vaikea tällainen työskentely on ja kuinka vaarallinenkin se on.

Mitä _jooga_ merkitsee?

Te tiedätte luultavasti kaikki, että intialainen sana jooga merkitsee
yhtymistä, yhdistämistä, ihmisen »yhtymistä Jumalaan», kuten sitä
tavallisesti länsimailla käännetään. Jooga on selitys siitä, millä
tavalla ihminen hengessään voi yhtyä Jumalaan. Jooga on sitten myös itse
tuo menettelytapa--tuo työskentely, jonka avulla ihminen hengessään
pääsee Maailmanhengen, Maailmanjärjen, Jumalan yhteyteen. Tämä on
tavallinen joogan määritys.

Tästä selityksestä jo ymmärrämme, mikä vakava asia on kysymyksessä. Ja
jos nyt annan pienen kuvauksen siitä, mitä jooga on, tulee vielä
paremmin näkymään, kuinka korkea ja vaikea aine ja sen yhteydessä oleva
työskentely on.

Ajatelkaamme hieman meitä ihmisiä. Mikä on meillä yhteinen tunnusmerkki?
Se on kuoleman varmuus. Me olemme kaikki kuolemaan tuomitut. Meidän on
tapana puhua kuolemantuomiosta muutamien rikosten yhteydessä. Me
tiedämme, että muutamissa valtakunnissa vielä kuoleman rangaistusta
käytetään. Mutta jos ajattelemme itseämme, seisomme kaikki elämän edessä
suurina pahantekijöinä, koska elämä on meille kaikille valmistanut saman
kohtalon. Fyysillisesti katsoen on elämä meidät kaikki tuominnut
kuolemaan. Ei yksikään meistä käy vapaaksi tästä ihmeellisestä kohtalon
laista vaan jokaisen kohtalo lähentaä häntä kuolemaa.

Nyt kun sanotaan, että jooga on yhtymistä Jumalaan, niin tässä
silminnähtävästi on kysymys jonkinlaisesta vastakohdasta. Kuinka me,
jotka olemme kuolemaan tuomittuja olentoja, voimme yhtyä Jumalaan, sillä
eikö Jumala ole kuolematon? Eikö Elämän Henki, Maailmanjärki ole
kuolematon? Tässä vallitsee ilmeinen ristiriita: me olemme kaikki
kuolemaan tuomitut, mutta jooga on yhtymistä Jumalaan, joka epäilemättä
on kuolematon.

Tiedämme, että kaikki uskonnot ovat puhuneet ihmisille: »te olette
kuolemattomia itsessänne. Ainoastaan ruumiinne ja personallisuutenne on
kuolevainen. Itsessänne olette kuolemattomia. Sentähden teitä voi
odottaa kohtalo, joka ei ole kuolevaisuudessa vaan kuolemattomuudessa.»

Kaikki uskonnot ovat pitkin aikakausia luvanneet ihmisille
kuolemattomuutta ja jos tänäpäivänä katselemme kristikuntaa, huomaamme,
että kaikkein uskovaisten toivo on elää kuoleman jälkeen, vieläpä
iankaikkisesti. He toivovat kuoltuaan pääsevänsä Jumalan, suuren
Elämänantajan ja Olemassaolon Salaisuuden yhteyteen. Tämä toivo antaa
heidän elämälleen voiman ja sisällyksen. Kuoleman perästä alkaa heidän
uskonsa mukaan ikuinen elämä.

Mutta jos tutkimme heitä nyt, jos otamme heidät oikein tarkastelun
alaisiksi ja kysymme heiltä: tiedättekö todella, että toivonne ei ole
turha? Tiedättekö että varmasti olette olemassa ikuisesti? Tiedättekö,
että kuoleman jälkeen voitte yhtyä Jumalaan? niin heidän täytyy yhdellä
suulla vastata: »sitä emme tiedä. Me sen uskomme, luotamme siihen, koska
Vapahtajamme on meille sen luvannut ja se on pyhässä kirjassa
kirjotettu».

Tai sitten he, jos ovat vielä rehellisempiä, tunnustavat: »Me uskomme
siihen sentähden, että kaikki muutkin niin uskovat, mutta emme sitä
tiedä.»

Näin heidän täytyy vastata. He eivät _tiedä_, josko ovat kuolemattomia.
He voivat tuntea ja toivoa sisässään, mutta heillä ei ole tavallisissa
oloissa mitään tieteellisesti päteviä todistuksia siitä, että ovat
kuolemattomia.

Nyt tiedätte, että jooga, niinkuin me kaikki teosofit selitämme, onkin
se menettelytapa ja se luottamus ja tieto, että ihminen voi ja että
ihmisen täytyy yhtyä hengessään Jumalaan, joka on kuolematon, mutta ei
kuoleman jälkeen, vaan tässä elämässä. Te tiedätte, että jooga, joka on
kaikkien uskontojen salainen oppi, sanoo: »Älkää luottako sellaiseen
harhaluuloon, että te olette, sellaisina kuin olette, kuolemattomia
olentoja. Älkää luottako siihen, että tulette elämään ikuisesti ja että
kuoleman perästä tulette yhtymään Jumalaan. Älkää luottako siihen, sillä
se on erehdystä. Te olette kuolevaisia olentoja. Niinkuin teidän
ruumiinne on kuolemaan tuomittu, niin on teidän personallisuutenne myös
kuolemaan tuomittu. Se, minkä uskotte omaksi itseksenne, se, jota
kutsutte minäksenne, jota kuvailette katsellessanne itseänne, koko tämä
personallisuus, jonka itseksenne tunnette, se on kuolevainen. Te ette
ole kuolemattomia. Te olette olemassa jonkun aikaa kuoleman jälkeen. Kun
olette heittäneet fyysillisen ruumiin, olette olemassa ruumiissa, joka
fyysilliselle katseelle on näkymätön. Se on rakennettu hienommasta
aineesta, jos niin saa sanoa, mutta sekin elää vain jonkun aikaa. Teidän
personallisuutenne, joka on sama kuin näkymätön ruumiinne, haihtuu, ja
teistä ei jää jälelle muuta kuin kaiku luonnon suureen muistiin. Teistä
ei jää jälelle personallisuudestanne muuta kuin muisto ja te ette itse
voi sitä muistoa itsessänne säilyttää, sillä itsetietoinen itsenne ei
ole muualla kuin personallisuudessa. Kyllä on totta, että syvällä
sisässänne on olemassa Jumalallinen Henki--teidän yksilöllinen minänne,
mutta se ei ole itsetietoinen, se ei ole niin sanoaksemme
personallistunut, se on siellä takana salaisuutena. Te ette tunne muuta
kuin omaa personallisuuttanne. Se personallisuus haihtuu ja kuolee.»

Näin selittää uskontojen salainen oppi. Näin opettaa meille jooga ja kun
jooga lisää: »teidän tehtävänne on yhtyä Jumalaan», merkitsee se toisin
sanoin: »teidän tehtävänne on eläessänne tulla kuolemattomiksi, voittaa
kuolema. Jos te tahdotte joogaa harjotella, pitää teidän voittaa oma
kuolevainen personallisuus. Teidän pitää saavuttaa ikuinen elämä nyt jo
eläessänne ja ellette sitä saavuta nyt, ette voi sitä saavuttaa kuoleman
jälkeen, sillä nyt on otollinen aika ja nyt pitää työskennellä
niinkauankuin päivä on.»

Näin selittää jooga-oppi, ja tästä me, jotka olemme kuolevaisia
olentoja, me, jotka emme ole ratkaisseet kuoleman salaisuutta, me, jotka
emme ole itsetietoisesti voittaneet kuolemaa, meidän pitäisi nyt täällä
eläessämme astua ulos omasta harharuumiistamme, tulla kuoleman
valtakuntaan ja voittaa kuolon voima! Meidän pitäisi tehdä itsemme
iankaikkisiksi, kuolemattomiksi tässä eläissämme! Me huomaamme, mikä
ihmeellisen vakava ja vaikea työ tämä on. Se on suurin työ, mikä on
annettu ihmiselle, sillä missä on se ihminen, joka siihen työhön edes
uskookaan?

Ajatelkaamme ihmisiä. Jokaisella on paljon puuhaa omassa elämässään,
jokainen on kiinni milloin missäkin hommassa. Kuinka hänellä olisi
aikaa, käyttääksemme uskonnollista lausetapaa, pelastaa oma sielunsa?
Kristillisen puheen mukaan se tapahtuu ikäänkuin käden käänteessä,
meidän tarvitsee vain siihen uskoa! Mutta aikain viisaus ja salainen
tiede sanoo ja ne ihmiset, jotka ovat kokeneet, tietävät, ettei ole
sielu pelastettu sillä että uskomme. Ainoastaan tiedon kautta sielun
pelastuminen on mahdollinen, ainoastaan siten että tulemme henkisiksi
olennoiksi, itsetietoisiksi kuolemattomiksi olennoiksi.

Fyysillinen ruumiimme ei ole kuolematon, mutta meidän täytyy tulla
kuolemattomiksi sillä tavalla, että tiedämme olevamme toista kuin
fyysillinen ruumis, että tiedämme vain käyttävämme fyysillistä ruumista
asuinhuoneenamme ja välikappaleenamme työtä tehdäksemme, mutta emme pidä
ruumista omana itsenämme. Meidän täytyy oppia eläissämme jättämään
fyysillinen ruumiimme ja liikkumaan siinä maailmassa, jota kutsumme
näkymättömäksi maailmaksi, sekä seurustelemaan niiden olentojen kanssa,
jotka kuolemattomuuden valtakunnassa elävät. Niin suuri työ on sellaisen
ihmisen edessä, joka tahtoisi ryhtyä joogaan.

Me ymmärrämme, että jos sellaiseen työhön ryhtyy, on hyvä, että on
auttajia, neuvonantajia, ohjaajia. Kuitenkin on osa tästä työstä sitä
laatua, että sen voi jokainen suorittaa itsekseen. Osa työstä on sitä
laatua, ettemme siinä tarvitse muuta suullista neuvoa kuin sitä, mitä on
annettu kaikissa uskonnoissa, pyhissä kirjoissa ja julkisissa
jooga-järjestelmissä. Kun sen neuvon otamme varteen, silloin voimme
vaaratta valmistaa itseämme pitkän matkaa.

Toivon, että olette kaikki lukeneet pienen kirjasen »Elonneste». Toivon
myös, että olette lukeneet kirjasta »Suuret Uskonnot» luvun »Kuinka
vanhassa Intiassa totuutta etsittiin». Niissä kuvataan joogaa ja ne
täydentävät tätä luentoa.

Uskonnoissa puhutaan ihmisen täydellisyydestä ja annetaan ihmisille
siveellisiä neuvoja. Uudessa testamentissa ja varsinkin vuorisaarnassa
Kristus kehottaa seuraajiaan uuteen siveelliseen elämään. Hän antaa
esim. viisi uutta käskyä: älä koskaan kiivastu, älä katso naista
himoitaksesi häntä, älä ole pahaa vastaan, älä vanno äläkä käy sotaa
vaan rakasta vihollisiasi. Itämaitten suuri vapahtaja Buddha antoi
niinikään viisi uutta käskyä kaikille ihmisille, kymmenen
opetuslapsilleen. Mooseksen kymmenen käskyä ovat tunnetut kauas
ulkopuolelle juutalaisten piiriä. Mihin uskontoon tahansa tutustumme,
huomaamme, että on annettu ihmisille määrättyjä käskyjä, joita
on kehotettu noudattamaan. Samalla kun on puhuttu ihmisen
kuolemattomuudesta, hänen toivostaan ja tulevaisuudestaan, on
terotettu mieleen erityisiä siveellisiä neuvoja.

Tänäpänä ei kristikunnassa näitä asioita vielä ymmärretä.
Kuolemattomuutta pidetään luonnollisena tosiseikkana, joka meitä kaikkia
kuoleman jälkeen odottaa. Käskyt ymmärretään kaunopuheisiksi Jeesuksen
hengen tuotteiksi, joilla ei ole mitään kaytännöllistä merkitystä ja
jotka eivät ole ehdottomia eivätkä välttämättömiä noudattaa. Mutta
ihminen joka tahtoo ryhtyä joogaan, hän ymmärtää ennen kaikkea, ettei
näitä asioita voi ottaa leikin kannalta, pintapuolisesti,
kevytmielisesti. Hän ymmärtää heti, että mitä on sanottu uskonnoissa,
mitä suuret viisaat ovat opettaneet, se on sanottu vakavasti, se on
lausuttu todellisella tarkotuksella. Intiassa on Patandshalin
jooga-järjestelmässä ensimäiset askeleet n.k. _jama_ ja _nijama_. Näitä
vastaavat muissa uskonnoissa siveelliset neuvot ja käskyt, jotka samaten
ovat joogan ensimäisiä askeleita.

On kyllä uskovaisia, jotka tähän väittävät: »me otamme Jeesuksen käskyjä
niin vakavalta kannalta, että uskomme niiden joutuvan ikuiseen
kadotukseen, jotka eivät hänen käskyjään noudata.»

Olkoon, mutta siinä on toinen peruserehdys. Ikuista kadotusta ei ole
luonnossa. Ei kenenkään tarvitse helvetin pelosta ruveta Jeesusta
seuraamaan. Iankaikkista kadotusta ei ole, ainoastaan--kuolema niille,
jotka eivät harjota joogaa.

Jos syvennymme uskontojen salaiseen viisauteen, emme enää voi lohduttaa
itseämme millään taikauskolla. Emme voi rauhottaa mieltämme sanomalla:
»emmehän kuitenkaan joudu ikuiseen kadotukseen». Suoraan meidän täytyy
tunnustaa: »me kuolemme, ellemme ota elämää todelliselta kannalta.» Ei
meitä odota muuta; luonto ainoastaan tappaa meidät rikollisina
olentoina. Mutta jos tahdomme saavuttaa kuolemattomuuden ja tulla
ikuisiksi Jumalan pojiksi, silloin emme voi olla kevytmielisiä. Silloin
meidän täytyy ymmärtää, että ensimäiset askeleet ovat jama ja nijama eli
kaikkien uskontojen siveyskäskyt.

On sama, minkä uskonnon käskyt ihminen ottaa ojennusnuorakseen, sillä
syventyessään niihin perinpohjin hän tulee samaan päämäärään. Kaikki
vievät Jumalan luo, yhdentekevää, valitseeko hän kristinuskon,
buddhalaisuuden tai jonkun viisausopin, vai piirtääkö hän itse
ihanteelliset ääriviivat elämälleen.

Uskontojen viisaat opettajat ovat ainoastaan näyttäneet tietä tai
osottaneet suuntaa, mihin päin on kuljettava. Me voimme myös itse nähdä
tietä, itse ymmärtää, mihin päin on kulkeminen ja siis itse laatia
itsellemme käskyjä.

Tämä on suuri totuus, jonka meidän aikanamme teosofinen liike selvittää
ihmisille. Me emme ole sidotut kristinuskon käskyihin enemmän kuin
Buddhan oppiin tai Zoroasterin tai Laotsen. Me voimme itse valita
itsellemme käskyt, mutta me olemme sidotut kulkemaan. Meidän täytyy
kulkea tietä, jos tahdomme joogaa harjottaa. Siinä suuri vapautemme ja
samalla ihmeellinen edesvastuumme, kun oivallamme, mistä on kysymys.
Ammentakaa vaikka oman henkenne syvyydestä elämän käskyt itsellenne,
mutta kulkekaa tiellä.

Sentähden on selvästi tajuttava, jos tahdomme joogaa harjottaa, _mitä
varten_ meidän on noudatettava määrättyjä käskyjä ja määrättyä
elämäntapaa. Miksikä on joogassa ensimäiset askeleet jama ja nijama[2]
eli kaikki siveelliset käskyt? Hyvin selvästä syystä. Kun tahdomme tulla
kuolemattomiksi olennoiksi, täytyy meidän tahtomme olla luja. Sen täytyy
olla voimakas, itsetietoinen, keskitetty, kun otamme päämääräksemme
astua ulos fyysillisestä ruumiistamme itsetietoisina kuolemattomien
maailmaan. Jooga on itse asiassa keskityksen oppimista, oppimista
tahtomaan yhtä asiaa, ja sitä varten täytyy meidän saattaa koko
olemuksemme tasapainoon, tyyneksi, rauhalliseksi. Se on siveyskäskyjen
tarkotus jooga-työssä. Se on annettu pyrkijälle tehtäväksi.
Puhdistakaamme ensin itsemme, tehkäämme itsemme rauhalliseksi,
saattakaamme oma tunne-olemuksemme tyyneksi. Jos meitä tunne voi häiritä
ja tehdä levottomaksi, jos meitä mikään voi ärsyttää, tuskastuttaa,
saattaa pois tasapainosta, niin emme sillä hetkellä kykene joogaan.
Meidän täytyy saada valta oman itsemme yli. Meidän täytyy oppia
tuntemaan oma itsemme. Meidän täytyy tuntea oman olemuksemme perustassa,
tahdommeko totella yksin--Jumalaa.

Kun ihminen alkaa noudattaa määrättyä siveellistä järjestelmää, joko
toisen tai toisen opettajan säätämää tai oman henkensä laatimaa, silloin
hän oppii tuntemaan itseään ja näkemään, mille hän painoa panee
elämässä, mikä häntä ilahuttaa ja mikä surettaa tai tekee levottomaksi.
Ja hän huomaa, ettei ainoastaan rumat, itsekkäät tunteet vaan myös
hellät, kauniit, personallista rakkautta uhkuvat tunteet voivat häiritä
häntä Jumalaa etsiessään. Ei mikään henkinen siveys tee ihmistä koskaan
kylmäksi, pahaksi, kovaksi; päinvastoin hän tulee hellemmäksi,
rakastavammaksi, huolehtivammaksi. Tuskat ovat hänelle suuremmat,
maailman synnit laskeutuvat hänen yllensä, hän rakastaa enemmän, hän
kärsii enemmän, hänen koettelemuksensa ovat moraalisesti suuremmat kuin
ennen, ja kuitenkin keskellä kaikkea tätä tuskaa ja levottomuutta hänen
täytyy löytää itsestään rauhan asunto. Hänen täytyy löytää tasapaino,
niin että vaikka maailmat menisivät murskaksi, vaikka tähdet putoisivat
ja kaikki sortuisi hänen ympärillään, hän seisoisi lujana kalliolla. Ja
se kallio on tyhjässä avaruudessa ja se kallio on hänessä itsessään. Kun
hän löytää tällaisen perustuksen, silloin hän on tehnyt työn, jota
siveyskäskyt tarkottavat.

Tätä päämäärää on tarkotettu valmistavalla jooga-työllä, n.k.
»puhdistuksella». Kun sen saavutatte, niin te rakastatte enemmän kuin
ennen, mutta kuitenkin olette iankaikkisesti rauhallisia. Te kärsitte
enemmän kuin ennen, ja kuitenkin te seisotte järkkymättömän lujina. Kun
ihminen saavuttaa tämän kyvyn harjottamalla jooga-asketismia, silloin
hän on oppinut tuntemaan itsensä. Hän tietää, mitä hän tahtoo, ja hän
tahtoo Jumalaa, totuutta, kuolemattomuutta Jumalan yhteydessä. Ja nyt
hänelle alkaa uusi työ. Vanhan intialaisen jooga-järjestelmän,
Patandshalin Jooga-Suutrojen mukaan seuraa nyt kaksi askelta, joita
niissä kutsutaan nimeltä _aasana_ ja _praanajaama_, eli »asento» ja
»hengityksen voittaminen.»[3]

Ensimäinen askel, jama ja nijama, teki tunne- eli astraaliruumiimme
tyyneksi ja saattoi sen tasapainoon. Nyt huomio käännetään fyysilliseen
ruumiiseen ja käsketään harjottamaan aasanaa ja praanaajaamaa.
Asento--mikä asento? Joogassa tullaan harjottamaan erinäisiä
mietiskelyjä, ja jotta sitä voisi harjottaa, täytyy paitsi tunneruumiin
myös fyysillisen ruumiin tottua olemaan aivan hiljaa, häiriötä
tuottamatta. Sentähden Patandshalin järjestelmässä puhutaan ensin
aasanasta. Ihmisen täytyy etsiä itselleen sellainen asento, joka ei
häntä häiritse. Patandshali sanoo, että näitä asentoja on paljon ja
monenlaisia ja kullekin ihmiselle voi olla oma erityinen asentonsa
sopivin, mutta hänen täytyy löytää asento, joka tekee, että hän voi
unohtaa fyysillisen ruumiinsa.

Itämailla tavallisesti käytetyssä asennossa ihminen istuu maassa jalat
allaan, selkä ja pää suorana samassa viivassa, ja sanotaan, että se on
kaikkein helpoin ja mukavin asento useimmille ihmisille.

Länsimailla käytetään istuvaa, vanhaa egyptiläis-assyrialaista asentoa,
jonka voitte nähdä esim. egyptiläisissä kuvissa. Se on myös
jooga-asento, ja se on useimmille länsimaalaisille sopivin. Siinakin on
selkä oleva suorana ja pää samassa linjassa. Aasanan oppiminen on nyt
siinä, että oppii olemaan määrätyssä asennossa liikkumattoman hiljaa.
Sentähden Patandshalin jooga-järjestelmässä puhutaan asennosta
erityisenä askeleena. Nykyaikaisissa esoterisissa järjestelmissä ei
puhuta niin paljon tästä asennosta, eikä sitä tehdä erityiseksi
askeleeksi, neuvotaan vain millä tavalla voi istua, mutta itämaalaiset
ovat nähtävästi pyrkineet korkeammalle ja alusta saakka tienneet
selvemmin, mihin päämäärään tähtäävät. Aasana on erinomaisen tärkeä,
sillä varsinaisen joogan eli okkultisen mietiskelyn fyysillinen ehto on,
että ruumis on liikkumatta mukavassa asennossa. Kun ihminen alkaa
harjottaa aasanaa, hän kohtaa kaikenlaisia vaikeuksia, häntä kiusaavat
uneliaisuus, väsymys, levottomuus, liikkumisen halu ja monenlaiset
ruumiilliset tuskat. Hänen ruumiiseensa ryntäävät niin monenlaiset
hirveät kärsimykset. Niin on alussa, kun ruumis on tottumaton, mutta
pitää jatkaa, kunnes löytää oman asentonsa ja kykenee olemaan
liikkumatta niinkauankuin itse tahtoo. Tiedätte, että intialainen joogi
istuu mietiskellen tuntikausia, päiviä, jopa--niin kerrotaan--kuukausia
ja vuosia samassa asennossa. Hän istuu esim. käsi ylhäällä niin kauan,
että taivaan linnut luulevat hänen käsivarsiansa oksiksi ja rakentavat
pesänsä niihin.

Toisena askelena fyysillisen ruumiin voittamisessa on menettely, jota
kutsutaan nimellä praanajaama eli »hengityksen tappaminen». Sen kautta
ihminen oppii tulemaan hengityksensä herraksi. Hengitys on meille
elämää, hengittämättä me kuolemme. Muutamat ihmiset hengittävät
nopeasti, toiset sangen verkalleen. Kaikkien, jotka oppivat laulamaan,
esiintymään näyttämöllä, puhumaan julkisesti, tulee tottua hengittämään
rauhallisesti; muuten heidän äänensä ei kestäisi. Jokainen, ken näin
esiintyy, harjottaa senvuoksi jonkun verran praanaajaamaa. Joogaan
kuuluva praanaajaama on vain sama asia kehitettynä huippuunsa. Joogit,
jotka saavuttavat korkeimman ennätyksen tässä taidossa, voivat hengittää
kerran tunnissa tai kerran vielä pitemmässä ajassa. Joogassa
praanaajaama on siis sitä, että ihminen vähitellen oppii hengittämään
yhä hitaammin, ja kuta hitaammin hän hengittää, sitä vähemmän hän
kuluttaa elämänvoimaa.

Tarkastakaa ihmisiä ja te huomaatte, että ne, jotka hengittävät
nopeasti, kuluttavat paljon fyysillistä elämänvoimaa. He ovat
tunteellisia ia innostuvia, mutta väsyvät pian. Sellaiset taas, jotka
hengittävät harvaan, ovat voimakkaita, hitaampia innostumaan, mutta
lujempia ja luotettavampia.

Hengitystä jokainen voi oppia hillitsemään. Meidän päiviemme
voimistelujärjestelmissä on otettu praanaajaama käytäntöön. Kaikkien
urheilijain ja voimistelunharjottajain, jotka järjestelmällisesti
treenaavat itseään, täytyy oppia hillitsemään hengitystä. Mitenkä
kävisi, jos juoksija läähättäisi? Praanaajaama kuuluu välttämättä
fyysillisen ruumiin puhdistustyöhön ja herrauden saavuttamiseen sen yli.

Mutta länsimaitten esoterisissä kouluissa ei puhuta näistä fyysillisistä
harjotuksista paljon. Ne ovatkin vaarallisia, ellei noudateta viisasta
järjestelmää. Niitä ei voi omin päin harjottaa liian pitkälle. Täällä
länsimailla, jossa fyysillinen ruumis on karkea eikä niin hienosti
rakennettu kuin itämailla, voimme hiljakseen oppia hengittämään
rauhallisesti, mutta emme voi toivoa saavuttavamme sellaisia tuloksia
kuin itämailla. Sentähden täällä alussa sivuutetaan fyysillisiä
harjotuksia, mikäli ne koskevat suurempia ennätyksiä, ja ainoastaan
alkusaavutukset asetetaan oppilaan saavutettaviksi. Täällä siirrytään
heti ensimäisten askeleitten, jaman ja nijaman jälkeen varsinaiseen
mietiskelyyn, joka intialaisessa jooga-järjestelmässä käsittää neljä
myöhempää askelta nimeltä _pratjaahaara_, _dhaarana_, _dhjaana_ ja
_samaadhi_.

Ensimäinen askel on pratjaahaara, joka merkitsee »katsomista
sisäänpäin», oman itsensä tarkastamista. Tämä ei ole itsetutkimusta
samalla tavalla kuin jama ja nijama, jolloin pyrkijä noudattaen
määrättyjä siveyskäskyjä oppi itsensä tuntemaan ja hillitsemään
tunneruumistaan, vaan tämä on uusi muoto. Tässä hän istuu varsinaisesti
mietiskelemään määrättyinä hetkinä ja on jo tunteissaan tyyni, hänellä
on tahto jo vakava, ruumis jo hiljaa. Nyt hän ryhtyy tarkastamaan
»ajattelijaa» itsessään, missä määrin hän osaa ajatella, mitä hän
ajattelee ja miten hänen ajatuskykynsä itsestänsä toimii.

Tämä on eri asia, sillä me tapaamme maailmassa ihmisiä, jotka ovat
pitkälle kehittyneet siveellisessä suhteessa, ollen lähellä pyhyyden
tilaa, mutta eivät osaa mietiskellä. He osaavat ehkä keskittää koko
tarmonsa rukouksen tapaiseen ponnistukseen, mutta eivät okkultisella
tavalla osaa käyttää meditatsionia tutkimusvälikappaleena. Meidän näet
ei pidä luulla, että kun kehitymme ihanteellisen siveellisiksi, samalla
olisimme salatieteilijöitä. Siveelliset askelet ovat alkuvalmisiuksia,
mutta kun oppilas alkaa harjottaa okkultista mietiskelyä, hän huomaa,
että uusi työ on hänen edessään. Kuta tunnollisemmin hän on suorittanut
puhdistustyön, sitä helpompi on mietiskely, sitä pikemmin se vie
tuloksiin.

Pratjaahaaraa harjottaessaan yrittelijä oppii näkemään, että ajatus on
aivankuin nuori hillitsemätön varsa, joka kulkee omaa tietänsä, juoksee
omin päin. Kaikenlaisia kuvia ajattelija loihtii hänen silmiensä eteen.
Hän koettaa hillitä ajatuksiansa, mutta kun hän saa kiinni yhdestä
linjasta ja pysyy siinä muutaman hetken, tulee äkkiä kuin pysähdys, ja
toisia ajatuksia nousee mieleen. Hän ei ollenkaan osaa sitä, mitä hänen
varsinaisesti pitäisi tehdä, nimittäin, saattaa oma ajattelijansa
täydelliseen lepotilaan, niinkuin tarkotus on. Tämä on välttämätöntä,
kun ihminen tahtoo nousta pois personallisuudestaan ja tulla
kuolemattomaksi olennoksi. Hän ei voi vapautua omasta itsestään, ellei
kaikki hänen sisällään ole tyyntä ja hiljaista. Eikä tämä sisällinen
rauha saa olla mitään väsymyksen hiljaisuutta, joka seuraa liian
suuresta ponnistuksesta, vaan sen täytyy niin sanoaksemme olla täynnä
nuoruuden voimaa, positivista tahtoa, selvyyttä ja itsetietoisuutta.

Joogin päämäärä, mietiskelyn ensimäinen askel on saavuttaa tällainen
mielen tyyneys, ajattelemisen tyhjyys, tällainen lepohetki kaikessa
tajunnallisessa kolminaismaailman elämässä. Ja alkaessaan tätä
pratjaahaaraa hänestä näyttää saavuttamattomalta ihanteelta tehdä aivot
tyhjiksi. Se tuntuu aivan mahdottomalta.

Helppoa on saattaa tunneruumis hiljaiseksi, helppoa saattaa fyysillinen
ruumis levontilaan. Mitä se on, verrattuna niihin helvetintuskiin, jotka
hiipivät oppilaan aivoihin ja mieleen, silloin kun hänen pitäisi saattaa
koko personallisuutensa aivan vapaaksi, rauhalliseksi ja tyyneeksi!
Ajatus on paljon vaikeampi voittaa kuin fyysillinen ruumis ja
tunneluonto. Ajattelija ihmisessä on taikavoima, loitsija.
Mielikuvitus on ennustus ja ensimäinen oire uudesta aistista,
astralisesta selvänäköisyydestä, ja se on kaikkein vaikein oppia
hillitsemään. Pyrkijän on sentähden noudatettava tarkkaa metodia
pratjaahaara-työssään. Hänen on pidettävä huolellinen kirjanpito niistä
ajatuskuvista, jotka pyrkivät säännöllisesti häiritsemään ja nousemaan
mieleen keskellä mietiskelyä. Hän tutkikoon itseään, mistä ne johtuvat,
ja jos hän huomaa niiden johtuvan jostakin ennakkoluulosta, koettaa hän
valaista ymmärrystään. Jos ne johtuvat jostakin väijyvästä himosta,
koettaa hän puhdistaa tunneluontoaan, jos epämukavuudesta asennossa,
koettaa hän sitä oikaista. Meidän mielikuvituksemme on niin herkkä
kaikille vaikutuksille, jotka lähtevät käyttövälineistämme, että meidän
täytyy oppia poistamaan kaikki syyt, jotka johtavat häiritseviin
ajatuksiin. Askel askeleelta oppilas täten pääsee rauhaan omasta
ajattelijastaan.

Toinen mietiskelyn aste on dhaarana eli ajatuksen keskittäminen, jolloin
pyrkijä ottaa määrätyn ajatuskuvan ja koettaa pitää sitä mielessään.
Tämä on aivan koneellinen harjotus ja sitä hän tietysti on tullut
harjottaneeksi jo muissakin harjotuksissa esim. pratjaahaarassa, mutta
nyt hänen täytyy tottua siihen, että ottaa minkä ajatuksen tahtoo ja
pitää sitä mielessään niinkauankuin tahtoo. Oppilas menettelee esim.
näin: panee kellon pöydälle ja sanoo: »nyt alotan, piirrän avaruuteen
silmieni eteen kultaisen kolmion ja katselen sitä 20 minuuttia eikä
mikään saa häiritä ajatustani.» Tämä on ajatuksen keskittämistä. Jos te
tällä hetkellä yritätte näin tehdä, huomaatte olevanne kerrassaan
naurettavassa asemassa. Te ette osaa kaksikymmentä sekuntiakaan niin
tehdä, jollette ole harjottaneet mietiskelyä. Mutta kun ihminen
harjottaa dhaaranaa, hän asettaa itselleen ehdottomia vaatimuksia.
Vieläpä hän voi lisätä äskeiseen esimerkkiin: »20 min. päästä, vaikken
ole katsonut kelloa, alitajuntani huutaa minulle ja minä havahdan.» Ja
niin käy, jos pyrkijä on oppinut pratjaahaaran kautta tyhjentämään
aivonsa. Tätä keskityskykyä hänen täytyy niin paljon harjottaa, että voi
siihen luottaa, ja silloin ylimeno siitä johtaa dhjaanaan eli
varsinaiseen mietiskelyyn.

Dhjaanassa joogan harjottaja ei enää pidä määrättyä aineellista kuvaa
silmiensä edessä vaan ottaa jonkun aatteellisen asian tutkittavakseen.
Mietiskelyn suuri ihmeellisyys on näet, että kun mietiskelijä osaa
ajatuksiaan keskittää, hän oppii tutkimaan salatieteellisesti. Edelliset
harjotukset ovat itse asiassa herättäneet hänen sisäisen
selvänäköisyytensä. Hän ottaa nyt tutkiakseen esim. jonkun hyveen,
sanokaamme nöyryyden ja ylpeyden. Hän pitää nöyryyttä silmiensä edessä
ja tutkii, mitä se on. Kuinka hän niin osaa tehdä? Siinäpä on hänen
taitonsa. Hän kohdistaa kaiken huomionsa nöyryyteen ja tutkii sitä
kaikilta puolilta, mistä se on aiheutunut, mitä se hyödyttää, miksikä se
lopullisesti muuttuu. Tuhansissa muodoissa nöyryys ja ylpeys, sen
vastakohta, astuvat hänen silmiensä eteen ja hän katselee niiden
kehitystä ihmissielussa kautta aikojen. Samalla tavalla hän tutkii
toisia kysymyksiä. Mitä on totuus? Mitä on jälleen syntyminen? Mitä on
karma? Hän kysyy mitä tahansa itseltään ja etsii mietiskelyn avulla
vastausta. En väitä, että tutkimus on suoritettu yhdessä tunnissa tai
kahdessa. Saattaa se kestää vuosikausia. Esim. jälleensyntymistä varten
täytyy paljon tutkimuksia tehdä, herättää muistoja edellisistä elämistä
j.n.e. ennenkuin voi selvästi tajuta, mitä on jälleensyntyminen.

Mutta kun ihminen on oppinut mietiskelemään, varsinaista dhjaanaa,
tapahtuu itsestään hänelle, että hän siirtyy seuraavaan lopulliseen
meditatsioni-asteeseen, samaadhiin. Hän nimittäin saavuttaa tuloksen
tutkimuksistaan sillä tavalla, ettei hän ainoastaan katso tutkittavaa
asiaa ulkopuolelta vaan astuu itse ulos fyysillisestä ruumiistaan,
aivankuin perhonen kotelostaan, siihen toiseen maailmaan, jossa hänen
mietiskelynsä esine on todellisuutena. Te, jotka olette perehtyneet
teosofiseen maailmankatsomukseen, tiedätte, että henkimaailmassa eivät
ainoastaan tunteet ja ajatukset ole niin sanoaksemme käsin koskettavia
todellisuuksia, vaan myös aatteet ja ihanteet siellä elävät ikuisina
todellisuuksina. Ja tässä maailmassa, missä esim. nöyryys ja ylpeys
henkisinä voimina ovat todellisuuksia, joogi samaadhitilassa yhdistää
tajuntansa niihin, niin että hän sisässään tajuaa, mitä nuo henkiset
voimat ovat. Tässä maailmassa hän myös pääsee yhteyteen luonnon muistin
kanssa. Luonnon muisti on pettävä, niinkauankuin »akaashisia
aikakirjoja» luetaan astralisesti, niinkauankuin mietiskelijä katselee
menneitä ja tulevia tapahtumia ulkopuolelta ikäänkin kuvina, mutta kun
hän dhjaanista nousee samaadhiin, ja osaa sisässään korkeammalla tavalla
yhtyä luonnon muistiin, silloin hän voi todella tietää. Hän ei ole
silloin tekemisissä pettävien harhojen kanssa. Hänen ruumiinsa on tuossa
liikkumattomana, hän itse on samaadhi-tilassa sen ulkopuolella ja tutkii
asioita tajunnan omassa maailmassa, ollen yhtä niiden kanssa.

Tämä tutkimus voi viedä joogin kauaksi tiedossa. Puhdistustyö, ja muu
valmistus, minkä hän ennen on suorittanut, on silloin takeena hänen
tutkimuksensa luotettavuudesta. Ei hän sittenkään voi olla niin varma,
että sanoisi: tämä on ehdoton totuus. Kaukana siitä. Hänelle jos
kellekään on mennyt silmät auki näkemään, kuinka vähäpätöiset hänen
kykynsä silloinkin ovat verrattuina korkeiden vihittyjen kykyyn, mutta
hän tietää, että jos hän on aivan vilpitön, voi hän saada edes
jonkinlaista tietoa ja varmuutta. Hänen ei tarvitse myöhemmin paljon
muuttaa niitä tutkimuksen tuloksia, jotka hän on saavuttanut. Jos
katsomme salatieteilijöitä maailmassa, huomaamme tosin, että kuta
vähemmän he tietävät sitä enemmän luottavat kykyihinsä. Mutta mitä
enemmän he tietävät, sitä nöyremmiksi tulevat. Mestari yksin voi sanoa
jotakin varmaa tietävänsä ja minun tietääkseni Mestaritkin ovat
vaatimattomia.

Saavutettuaan samaadhi-tilan ihminen on tullut yhdeksi kuolemattomista.
Hän ei ole nyt niinkuin muut ihmiset, joilla on kaipuu kuolemattomuuteen
ja hämärä muisto entisestä taivaselämästään. Hän on itsetietoisesti
kuolematon olento, hän on saavuttanut jäsenyyden salaisessa maailmassa,
fyysillisen elämän tuolla puolen, ja hänen työkseen tulee nyt kirkastaa
fyysillistä välinettä niin, että se voi ottaa vastaan kuolemattoman
asujamen pimittämättä tuon kuolemattoman näköä. Vihkimyksen vihkimyksen
perästä hän nyt ottaa, edetessään kaidalla tiellä mestariutta kohti,
mutta nämä asiat eivät enää kuulu niihin joogaharjotuksiin, josta tänään
olemme puhuneet, vaan vievät salatieteilijän kauas pois ihmisten
ilmoilta, jumalien ja maailmanvaltojen fyysillisille järjelle
käsittämättömille toiminnanalueille.



ALAVIITTEET


[1] Seitsemäs aisti, joka yleensä perustuu järjestyksen eli rytmin
tajuamiseen on toiselta kannalta katsoen myös varsinainen musikalinen
inspiratsioni, vaikka emme tässä yhteydessä ota sitä puolta lukuun.

[2] Katso näiden sanojen selitys kirjasta »Suuret Uskonnot».

[3] Ovat kuvatut kirjassa »Suuret Uskonnot».





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salatiedettä omin päin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.